Title: Valkoliljan tytär
Author: Runa
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoliljan tytär" ***


VALKOLILJAN TYTÄR

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]


Suomentanut

M.S.



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



SISÄLLYS:

   I. Harjulla.
  II. Tunturimaailmassa.
 III. Haaveilua.
  IV. Hankkauksia.
   V. Kohtaaminen.
  VI. Vaakalaudalla.
 VII. Hyväksytty.



I.

HARJULLA.


1.

Harjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker
Randal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla
sisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan
kohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen
kaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.

Varhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja
sai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.

Hengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella
raskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman
hyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana
häiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.

Huoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa
keino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu
oli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.

Sairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka
oli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista
akkunan luo, missä lepotuoli oli.

Randal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien
avaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen
puoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä
sairasta kohtaan.

Kasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet,
tyynet ja voimakkaat.

— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun
patruuna.

Hän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien
miesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti
kansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin,
oli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.

— Se on ohi nyt, kuului lyhyt ja hengästynyt vastaus.

Randal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
kohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän
työkätensä sen päälle.

— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on
helpottanut nyt, eikö ole?

— Tavallisesti helpottaa aina aamupuoleen.

— Haluatko jotain syötävää?

— En vielä, kiitos! Vain nukkua.

— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen
koskemattomaan vuoteeseen.

— Et, silloin puuska uusiintuu.

Sander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli
voimatonna lepotuolin käsinojalla.

— Minun on sinua enemmän sääli kuin osaan sanoa.

Randal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen
katseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.

— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen
lopettanut lupaamani esitelmät.

— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen
on sinulle vahingollista.

— Hyväksyithän sinä sen, mitä puhuin?

— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä
osaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi.
Ja niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua
itseäsi puhuminen vahingoittaa!

— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin
heikkoudesta.

— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi
tulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander
ja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.

— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman
lyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.

Hänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman
monipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen
esitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden,
jopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä,
mikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli
voimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä
ja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri
Västanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen
toimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena
onnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin,
myötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen
jäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan,
että hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän
Västanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin
aikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista
vierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka
kuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden
ystävyydeksi.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat
aamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?

— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin.
Saatan tulla alas.

— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit
saada vetoa tai pölyynnyt.

— Sitten soitan tuota pianoa, kun herään.

— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat
sinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo
tavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää
tekemättä.

— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain
ole liikaa vaivaa?

— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta
sen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!

Ja Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen
tuolissa.


2

Vanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä
vieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin
korjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin
häiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös,
järjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui
sitten pianon ääreen soittamaan.

Hän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään,
mutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli
musikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei
paljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai
jollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa
hän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin.
Arveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai
oikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.

Tunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn
hengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se
pääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä
nälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän
saattoi _hengittää_.

Hän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen
pianonsoittonsa tuloksena.

Yht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa.
Hän kääntyi kädet vielä koskettimilla.

Tuolla sohvannurkassa istui joku, vaipuneena kuuntelemiseen.

— Halloo! huudahti Randal hiljaa ja lakkasi soittamasta.

Silloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota
dosentti ei muistanut ennen nähneensä.

Hän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat
alas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti
korea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas
egyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat
silmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen
aurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat
ilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet
sitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi
kasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta
poikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka
jonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko,
puhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä
suloutta.

Randal jäi istumaan tuolilleen nuoren tytön tullessa häntä vastaan.

— Hyvä Jumala, miten sinä osaat luoda! mutisi hän hiljaa itsekseen.

Tyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi
kysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin
tyttö alkoi selittää siellä oloansa.

— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista
tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä
tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä.
Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että
kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.

Hän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.

— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä
tarjotin oli.

Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän
kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina
huopatohveleisiin jalkoihin saakka.

Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö
lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.

Randal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita
kasvojaan.

— Minua hävettää, hän sanoi.

— Mikä sitten?

— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa
naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.

Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun
voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään,
vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat
olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa
kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.

Hän katsoi tyttöön.

— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani
nimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin
miellyttävällä äänellään.

— Minun nimeni on Sif, vastasi tämä kaataen Randalille maitoa lasiin.

— Entä vielä? kysyi Randal nakuttaen munaa.

— Sif Bentick.

— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin,
medisiinarin tytär.

— Niin, hän on isäni. Tunteeko dosentti hänet?

— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena
ylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä
kiepin noustessaan vuoteesta?

— Oliko hänen tapansa tehdä niin? Se on hänen kaltaistaan.

- Niin sanotaan.

Randal katseli noita nuoria kasvoja.

— Onko hänen tyttärensä hänen näköisensä?

— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen
tuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole
hituistakaan äitini näköinen.

Sif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän
istui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun
Randal söi.

— Tahtooko teidän korkeutenne sitten olla äitinsä kaltainen?

— Teidän korkeutenne! nauroi Sif. Sanokaa minua Sifiksi!

— Sitä en voi, jos Sif sanoo minua dosentiksi.

— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin
kysymykseen.

— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini
oli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.

— Oli?

— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on
äitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä
on tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun
välillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin
niin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se
olisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.

— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti
Randal.

— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on
niin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta
vaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!

Sverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää
Sifin isää.

— Ja sitten prinsessa lähetettiin tänne olemaan tuhkimona? sanoi hän.

— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa.
Äidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän
ei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi.
Borgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä;
äiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa
naimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona.
Tulin tänne eilen illalla.

Hän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän
naurahti.

— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole
aavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja
minä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei
Liisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.

Hän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui
uudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.

— Setä söisi enemmän.

— Liika syöminen ottaa henkeen.

— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä
kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.

— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen
kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.

Sifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.

Kun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen
tarjottimen.

— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.

Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle
ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.

Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen
ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota
Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.

— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.
Sif Bentick!

Ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt
ilmestyksen.



II

TUNTURIMAAILMASSA


1.

Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan
Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle
tunturiretkelle.

Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina
tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään
kautsukki-hihnan puuttuvan.

— Sif! huusi hän.

Viereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.

Mutta oliko tuo Sif?

Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain
tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.

Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika
kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä
oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.

— Mitä ihmettä tämä merkitsee?

— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole
muhkea poikana?

— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?
Mistä olet saanut tuon puvun?

- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.

— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua
tämmöiseen?

— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.

— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä,
kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!

— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti.
Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin
poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot
väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka...

Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja
tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.

— _Missä_ sinun kiharasi ovat?

— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko
myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun
tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan
kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden
leikkasin ne.

- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin
sinun kanssasi ilman kiharoita?

— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta
ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on
isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.

— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.

— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan
uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!

Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan
ympäri, hymyili ja hyväili.

— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.

— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele,
jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta
sinun tovereiksesi!

— Se olisi mukavaa!

— Sinä pahankurinen!

Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut
lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä,
ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.

— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun
pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.

— Sen lupaan.

— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!

— Ei, sukkelia vain.

Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin
se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä
suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui
huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei
onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.


2.

Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.

Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli.
Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa,
nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput
seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä
täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.

— Oletko väsynyt? kysyi Allan.

— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa.
Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä
aina jonkinlaisella hartaudella.

Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa
pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.

— Hiljaa!

Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä
tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.

- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!

Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif
ällistyi eikä osannut sanoa mitään.

— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset
sitä.

Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että
isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen
mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka
vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän
sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän
suuttuneena.

Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän
ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.

Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan
oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut
— kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata
äidinperintöään.

Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo
vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään,
hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä
vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif
ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen
äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif
selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa
perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä
vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut
myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.

Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen
viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.

Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.

— Älä ole vihainen minulle, isä!

Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.

— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.

— Se on hyvä!

Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.

— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.

— Miksi niin?

— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi
sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.

— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?

— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja
silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se
koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.

Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla
tuulella ollessaan.

Mutta sitte hän nauroi.

— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.

— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän
unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua
että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua
muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?

— Onhan kai sattunut niin... Mutta hän on vain lapsi eikä vielä
nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon
risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti
vihaisena ja pelästyneenä.

— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan
poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja
kivien välisiin sammaliin.

— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä
luule niin?

— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena
kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman
eteen pelastaakseen poikaset.

— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä
sille jotain oikein hyvää!

— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja
menemme tiehemme, sanoi Allan.

He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta
pienestä tapahtumasta.

Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia
yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain
tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin.
Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin
päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea
lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka
se itse loihtii esiin.


3.

— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata,
että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.

Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat
melkein yhtä kujeilevat.

Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat
tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja
olivat ihastuneita miesseuraan.

— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.
Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.

Ja Sif nauroi hillittömästi.

— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.

Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin
täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.

Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut
yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa
he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.

Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti
herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa
osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi
käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa
laitaa.

— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?
Emmehän riisuudu.

Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa
myöten.

Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa
oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.

Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi.
Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea
tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja
hauska seurue.

Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen
miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi.
Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka
loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa.
He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta
toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.

Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta
Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian
rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan
huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen
sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö
teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen
isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.


4.

Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja
vapaan seurustelun ohella.

Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi
pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta
sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein
selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.

— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta,
vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan
pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.

— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani
lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota
itserakasta maskuliinisukua.

— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.

Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan
mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket
kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.

— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.

Hänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.

He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän
saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin
olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä,
pieni syvänne vain eräässä mutkassa.

Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian
voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.

Allan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.

Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa,
ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään
juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei
saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää
mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja
alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.

-- No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä
sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle
riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli
katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.

— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella.
Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa
naisille! sanoi hän.

Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta
hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja
mennä tiehensä.

— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa
kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen
ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.

— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman
nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.

Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti
kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden.
Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän
arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.

Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen
kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja
ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi
kantaa.

Åke oli armeliaampi.

— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan
muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia —
reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme
suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.

— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki
välttämättömyydestä hyveen.

— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle
mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.

— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun
voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.

Åke suuttui.

— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen
ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!

Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta,
jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.

Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli
palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä
sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta
harvoin sellainen, jota oli odottanut.


5.

Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa
kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat
vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet
tavaransa vastaan.

Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä
uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen
tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden
matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet
heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli
karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.

Täällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.

Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen
aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin
välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen
nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille
heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.

Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos
tarkastelemaan.

— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän.
Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt
kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy
ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se
on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä
epätoivoista.

— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.

— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden
kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa,
senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.

Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.

Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.

Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki
eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi
puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla
istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.

Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen
ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.

Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin,
ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta
ei uskonut silmiään.

Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut
lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti
luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.

— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan
minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena
olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka
eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen.
Kiltti setä, _lupaa_ olla ilmaisematta minua!

Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja
lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.

— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.

— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne
koko joukko. _Lupaa_ olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun
ruveta sairaaksi.

— En ilmaise mitään, lupasi Randal.

He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan
mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.

— Mitä setä tekee täällä?

— _Hengitän._

— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin
puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.

— Olen aina toinen ihminen tunturilla.

— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?

— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.

— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä
tunturiseudussa.

Randal hymyili.

— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.

Tämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.

- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja
ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.

— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.

— Miksi niin?

— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää
siltä mitä ei ole.

— Mutta minä _olen_ enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli
erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.

— Kuka on syypää siihen erehdykseen?

— En ainakaan itse voi sille mitään.

— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?

— E-ei, myönsi Sif.

— Kenen sitten erehdys on?

— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.

Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui
hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti,
että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle
äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui
puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja
kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen
saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.

— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.

— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko
siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut
terveemmäksi?

Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.

— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut
hengenahdistuksen kärsittäväkseni.

Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.

— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan,
huomautti hän miettivästi.

— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.

— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.

— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.

— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen
on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo
esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon
kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.

— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?

Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli
jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.

— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.

— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.

— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.

— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi,
sanoi hän vakuuttavasti.

— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja
saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä
puheita, saada joukot nousemaan.

Hänen silmänsä loistivat ihastuneina.

— Mihin? kysyi Randal hymyillen.

— Suurtöihin.

Randal pudisti päätään.

— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.
Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.

Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän
tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että
Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.

Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä
huomasi sen.

— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä
kummallista minussa on?

— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.

— Siinäpä sitä ollaan.

— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa,
mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä
sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä
mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy
kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?

— En.

- Mistä setä sitten puhuu?

— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa,
missä he elävät.

— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee
sitä opettaa.

— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.

— Miten setä sitten ajattelee?

— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille
mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin
muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille
esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja
keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja
vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.

— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?

— En. Siellä puhuin yksin.

— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin
parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä
saa hengittää välillä.

— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden
pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy
paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa
minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä
vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en
voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.

— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.

— Niin, pulmallinen se kyllä on.

— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!
Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.

Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään,
tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta
tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota
erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen
aiotusta filosofiaopetuksesta.


6.

Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin
savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa
vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen
huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden
arvon.

Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä
tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville
tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas
lisä, kaikkien kunnioittama.

Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen
pitkäkseen vuoteelleen.

— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin
suustaan.

— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi
suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen
raikkain silmin isäänsä.

— Sinä höpiset! sanoi tämä.

— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli
varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.

— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!

— Ensimäinen jonka _tein_, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa
monta sinun tietämättäsi.

— Oletko?

Sif nauroi salaperäisesti.

— Sitäpä en kerro.

— No, kerro edelleen Majkenista.

— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai
emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei
tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun
hänellä on ihailija.

— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.

Sif nyökkäsi vapaasti.

— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se,
joka panee luottamuksensa häneen!

— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?

— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä
ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun
saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.

— Entä sitten?

— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä
Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.

— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi
Allan.

— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin
ystäviksi vai verivihollisiksi?

— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee
inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.

Sif mietti hetken.

— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole
minkäänlaista arvostelukykyä.

— Senkötähden kun hän pitää sinusta?

— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on
arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on
hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko
ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että
olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän
päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä
hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta
sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka
hän herkeämättä löpisee.

— Onko hän ainoa joka löpisee?

Sifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.

— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi
huulensa yhteen.

— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia
minuutteja häiritsemättä.

Sifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.

— Kirjoitatko äidille?

Allan katsahti hämmästyneenä.

— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille
tuon kysymyksen?

— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista
voitonriemua hän tuotti isälle.

Allan taputti hiljaa käsiään.

— Hyvä!

— Onko se äidille?

— On.

— Minustako?

— Niin.

— Ja Majkenista?

— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja
pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole
oikein rauhallinen.

Sif levitti silmänsä selälleen.

— Mikä _sinua_ sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.

— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.

— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan
pahene, sanoi Sif huolettomasti.


7.

— Mutta isä, tottahan saan?

Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.

— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden
nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että
hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa
omaa heikkouttaan vastaan.

— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin
kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan
joutumasta.

Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin
epätoivoiseksi.

— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.

— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni
ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.

Tämä katsoi häneen.

— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?

Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka
kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.

— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme,
ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja
sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?

Hän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.

Mutta isä ei tahtonut luvata mitään.

— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä
haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että
ovat tulleet petkutetuiksi.

— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä
Randalin kanssa.

— Ei, sitä _et_ voi.

Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin
katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?

— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.

Sif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.

— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.

— Mutta _minä_ välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin
katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.

— Mutta isä?

— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa,
jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi
Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta
käsityksestä.

Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif
punastui, mutta suoristausi samalla.

— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi
hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.


8.

— Onko jotain hullusti tänään?

Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas
kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä
seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan
silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.

— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun
hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.

Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut
lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta
liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli
tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen
ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.

He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset
näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta
tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä
Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että
se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.

— Onko jotain hullusti tänään?

— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.

Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina
kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain
tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo
vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi,
kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää
maailma, johon hän sopi niin hyvin.

— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.

— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan,
murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.

— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.

— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.

— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.

— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka
tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.

— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.

— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.

— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.

Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.

— Miksi niin?

— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla
sitä kaikin tavoin suojelematta?

— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.

— Sitä sinä vähin ajattelet.

— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän
tyhmää, selitti Sif.

Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin
harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi
mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi
tulla taasen kaltaisekseen.

Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta,
ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän
senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti
nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet
mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan
näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä
heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät
ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia
hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman
kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi
selviytyä yhtä hyvin.


9.

— Nyt, isä!

Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan
puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat
tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet
matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän
menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien
kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet
jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat
lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi
työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.

Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille,
oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen
isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui
osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi
siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin
todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.

Tilanne oli kaksin verroin jännittävä.

Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt
ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta
huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä
pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky
kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki
mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen
ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.

— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella,
muistutti isä hieman terävästi.

— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin
leikata ne, myönsi Sif.

— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin,
filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein
voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan
ne.

Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien
eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se
muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin
valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen
hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään
aavistamattoman seurueen näkyviin.

— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä,
että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.

— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.

— Äh! vastasi Sif.

Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan
ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.

Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja
olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.

Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon,
oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä
näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys
selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa
kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt
tuttavallisen toveruuden suojassa.

Sif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.

Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä
hän ei heti ollut selvillä.

— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin,
jonka oli viemäisillään huulilleen.

— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi
innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.

— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.

Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.

Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi
hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein
oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri
Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi
terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus
hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.

Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta,
oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut
ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja
vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan.
Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli
tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään
tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei
hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa
nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja
leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa
väisti alinomaa Sifin katsetta.

— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi
tämän rinnalle.

— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.

- Ja olitte siis osallisena liitossa?

— Tavallaan. Minulle uskottiin se.

— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.

— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.

— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken

— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun
edellä.

--Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi
epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.

Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi
Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua
lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa
muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta.
Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi
kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa
alkuperäisyydessään.


10.

— Oletko vihainen minulle, Majken?

Sif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.

— Minusta sinä olet inhottava!

— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät
loistaen vallattomuudesta.

— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi
ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden
pilaa minusta kaikille.

— En suinkaan! vakuutti Sif.

— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti
silmänsä entiseen ihailijaansa.

— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä
muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.

Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.

— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!

— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron
sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi
tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi,
muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että _jos_ sinä
hänen mielestään olet tyhmä, niin se _ei_ ole senvuoksi, että annoit
pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen
nyt.

Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä
ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä
suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.

Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä
hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei
Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.

— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän
kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan
huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin
silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä,
Majken!

Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton,
mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä
itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.

— _Ystäväksi_ en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle
anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme
olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli
naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän
kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän
koetti näyttää surulliselta.

— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta
saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.

Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli
tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli
tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.


11.

Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä.
Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi
edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt
suunniteltiin, päättyisi.

Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja
vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän
itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin
jättäessään hänet.

— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä,
sanoi hän Randalille.

— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.

— Niin on — rajaton.

— Kunpa en vain pettäisi sitä.

— Sinäkö?

Bentick nauroi turvallisesti.

Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että
tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut
vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta
nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin
kuuteentoista.

Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.

— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi
hän luontevaan tapaansa.

Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.

— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.

— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse.
Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian
nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.

— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on
tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.

Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.

Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal
tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin
kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain
sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.


12.

Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun
on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.

Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi
helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta
kohti.

Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa
ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset
hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän
vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.

Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja
puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö
vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan
saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen
kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta,
joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?

Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen
vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai
nähdä kaukonäyt.

Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä.
Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi
perillepäässeen kunniasta.

Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori
Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein
toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä.
Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi
itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan
nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä
olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.

Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian
käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria
matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää
lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.

Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle
ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen
pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen
tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui
koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.

Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos
hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta
hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan
tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.

Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti
takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli
häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien
ihmeelliselle vaikutukselle.

Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan
vaatteissaan.

Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal
näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli
miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.

— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?

- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!

— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.

Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti
häntä.

— Halusin istua ensin hieman yksinäni.

— Sitten menen heti.

Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän
kääntyi mennäkseen pois.

— Sif!

Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen
Randaliin päin.

— Sif!

Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut
askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä
vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.

— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.

— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen
harvinaista hämmennystä.

— Sinä et häirinnyt minua, _sinä_ et voi häiritä minua.

Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja
vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.

— Mutta setä sanoi... alotti hän.

— Mitä minä sanoin?

- Isän lähtiessä... että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden
vastapainona. En pidä... en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.

Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt
miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja
pakottausi esille.

Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä
ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman,
jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.

— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti,
sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.

— Minä ymmärsin sen siten.

— Silloin ymmärsit minua väärin.

Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat
selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi
hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki
hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja
turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen,
mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.

— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin
tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus,
väitti hän.

— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun
luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.

— Oi ei!

— Oliko se itsekkyyttä?

— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni
täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.

— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko
että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?

— Oi ei, enhän toki! Se oli... pidän niin paljon sedästä, en tahdo,
että sedällä on vaikea olla.

Randal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.

— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito
minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis
uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen
vastakohta on?

— Että pitää toisesta, sanoi Sif.

— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta
toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä
kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska
pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?

Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta,
nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle
vastaan.

Randal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.

He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään,
mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla
vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa
valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.


13.

Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen
ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri
vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta,
täynnä yltyvää levottomuutta.

Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin
tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä
kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan,
että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan
kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin
yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään
varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui
tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta
tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin
osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän
saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin
hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä
lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.

Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin
haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin
aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä,
tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia
tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut
maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken
silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella
niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja
näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.

Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin
hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle.
Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden
nykyhetken onnen vuoksi.

Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä
ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia.
Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen
kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.


14.

Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat
vettä kukkuloille ja notkelmiin.

Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin,
jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin
kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä
tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.

Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti
joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä,
huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi
kulkijaa näkemästä eteensä.

Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti
ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin
Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja
harmaana seisoi kallion suojassa.

Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille.
Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin,
iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin
riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä
vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä.
Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin
taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi
ja makuulavitsat haettiin esille.

Randalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja
vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi
kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi
väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt
tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.

Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista
puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput
riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti
lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!

Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi
ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut
nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja
katsoi huoneen yli.

Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun
selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea
käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki
hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.

Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja
hiipi Randalin luo.

Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän
päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen
uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.

— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui
kyykylleen aivan hänen eteensä.

— Mene makaamaan, lapsi!

— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!

— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.

— Eikö mitään voi tehdä?

Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen
eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen
tahtoaan.

— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun
hyväkseni tehdä.

— Mutta toinen voi auttaa.

— En tahdo panna kuormaani toisille.

— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli
sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.

Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä
vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen
käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.

Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä
tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin
mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä
hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.

Mutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.

— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.

— Mutta eikö se helpottanut?

— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.

— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.

— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan —
mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.

Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi
hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.

Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin
kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen
silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi
itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän
sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa
voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä
tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.

Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin
lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi
oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.

— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän
aamulla Sifille.

— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.

— Etkö tehnyt mitään?

Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman
vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle
jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut
mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen
lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.


15.

He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin
sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt
Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli
sen myöskin kuulevansa.

- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja
tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.

Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.

Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota
johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.

Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset.
Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä
seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.

Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla,
kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen
aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se
laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.

Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät
aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja
juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä.
Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin
karjaan.

Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun
se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat
heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.

Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille
tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat
eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita
ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin
tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse
lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.

Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja
vietti yön siellä.

Se oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.

Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla
sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat
pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa
häiritsemättömäksi.

Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä,
ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun
kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä
tuon ihmeellisen tunnelman.

Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön
aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi
saattanut näkyä.

Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä
sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti
kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat
olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta
kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi
niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai
näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian
peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.

Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain
läheiseltä tunturirinteeltä.

Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —

Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.

Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal
mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin.
Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu
sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan
hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.

Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja
katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen
läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe
puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja
muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa,
mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.

Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen
vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta
ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli
harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.

— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?

Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin
leikkimässä koiran pennun kanssa.

— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki
pennun hurjan ystävälliseksi.

Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku
pörröpekan kanssa.

— Onko setä nukkunut?

— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?

— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?

— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen
maannut täällä ulkona.

— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.

— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen
tyytyväiseksi.

— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti
hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea
menneen yön tunnelman.

— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.

— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli
höperömäistä! virkahti hän.

Randal nauroi makeasti hänen harmilleen.

— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.

— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein
puolet!

— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain
raukkoja.

- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.

— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.

— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät
ole tehneet sedästä raukkaa.

— Eivätkö?

Kiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.

— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen
minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin,
joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat
käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta
sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.

— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.

— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän
ole ollut sairas enkä unetonkaan.

— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?

— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.

— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.

— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?

— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja
veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.

Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain
yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien
aurinkoon.


16.

Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan
heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme
kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta
mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki
korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän
täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.

Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan
kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri
kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin
vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.

— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako
vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna
leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.

Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli
astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.

Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi
hän ollut hukassa.

Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä
kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt
minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat
ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään
puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.

Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen
kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken
ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa
oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät
ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.

Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei
konjakkipikarin pelastetun huulille.

Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt
käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.

— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili
kalpein, hieman värisevin huulin.

— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.

Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut,
että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän
suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.

Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden
konjakkipikareineen.

— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa
yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.

Hän osoitti ylioppilaita.

— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal
äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.

Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota
sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja
hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin.
Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille
mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.

Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.

— Älä täytä, anna minun... sanoi hän kiireisesti ja käheästi.

— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.

— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.

Hän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.

Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä
Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi
merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.

Sif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi
itselleen.

Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä
äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi
hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt
tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista
laatua kuin Åken.

— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää
kaikki! sanoi hän ivallisesti.

Tämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.

— En tiedä _sinun_ tehneen mitään vetääksesi minua ylös.

— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi
selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja _me_ pääsimme yli
putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.

Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja
koettivat sovittaa.

— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi
Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole
vuoteita mihin panna teidät.

— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.

Siispä jatkettiin vaellusta.

Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli
palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain
itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.

Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme
kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen
pelkoa pysähtyä.

Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea
väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä
tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi
mennyttä.

Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat
joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan
vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut,
että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää
syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja
ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan
heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa
panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.

Se oli kieltämättä suloista.

Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että
hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa
kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut
silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet
sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti
yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät
esiin.

Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla
hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan
ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä,
josta hän piti niin äärettömästi!

Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti
kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä
lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.

Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona
sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen
tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet
ottamaan konjakkia.

Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti
oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut
tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian
itkuherkäksi.

Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin
Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada
tuli leimahtamaan.

Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.

— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.

Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.

— En tahdo maata tällä tavoin!

Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.

— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?

— On kyllä. Ei se ole sitä.

— Mitä sitte?

Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat
niin kaukana, etteivät voineet kuulla.

— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.

— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä
se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes
tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.

Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan,
mutta hänen silmänsä olivat kosteat.

— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni
silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken
jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.

Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen
sanotuksi.

— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi
hän. Sinä olit vain ajattelematon.

Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys
Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui
kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen
käteensä ja suuteli sitä.

Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen
kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.

— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät,
sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota
hänen onnistui äänellään ilmaista.

Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen
lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot,
vaikka oli selin häneen.

— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi
ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on
nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset
voimat, auttakaa etten unohda sitä!

Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa
hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.


17.

— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!

Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal
ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin
asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa
hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.

— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä
viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.

— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.

— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi
sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään
sanoillensa pantavan sellaista arvoa.

Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki
tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen
unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli
vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan
nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa.
Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset
niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään
toisistaan.

Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen
puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun
oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä
vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne
olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä
salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa
hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi
hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.

Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä
siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi
pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken
esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että
Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken
toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies,
jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että
hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota
hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia,
jollaisina hän ne näki.

Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti
arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei
tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman
kosintajutun tähden.

Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki
olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui
sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja
Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa
Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä
siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista
itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin
isänkin.



III.

HAAVEILUA.


1.

Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen
usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä,
jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi
tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta
vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.

Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni
tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.

Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin
seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä
ilolla lukivat Randalin.

Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun
mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian
ystävyydeksi.

Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta
ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti
hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli
suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli
mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua
luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat
tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan
toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.

Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia,
lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden
vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan
aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.

Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei
katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui
toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa,
ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin
valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.

Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän
oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen
kipunsa kannettavakseen.

Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal
tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen
raikkaasta olennostaan.

— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.


2.

Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän
säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa
uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.

— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän
luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain.
Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein
ikävä.

— Boson parka!

— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän
yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.

— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.

— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti
koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.

— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla,
arveli Randal.

— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin
arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti,
vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan?
Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.

Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin
ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi
oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.

— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin
luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.

— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.

— Virman saaminenko?

— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.

— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule
katsomaan joskus?

— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten
tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.

— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin
tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?

— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.

— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal
lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.

— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.

— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun
ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.

Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti
jotain sellaista tässä kysymyksessä.

— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän
nenäänsä.

— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi
Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää
puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.

— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.

— Mistä on kysymys?

Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen
vastauksen.

— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni
mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.

Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta,
kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi
häikäilemättömäksi.

— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon
minusta kuin äidistä, kivahti hän.

— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman
syytöksen kuullessaan.

Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi
ulos huoneesta.

Allan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.

— Mitä se merkitsee?

— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut
Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.

— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun
kanssani.

— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.

— Ja Sif seitsemäntoista.

— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän
on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä
selvitykseksi.

— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?

Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti
hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta
syytöksestä.

— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia
katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä
jotain sopimatonta.

— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa
hänessä.

— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä.
Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita,
että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.

Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä
salamoivat.

— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan
hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä
hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.

- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä,
sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen
siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka
tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä,
ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä...

Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja
suuttuneena hänestä poispäin.

— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä
asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän
välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu
hänen asioihinsa.

Nyt Allankin kuohahti.

— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan
erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään
kiinni, että paukahti.

Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle
purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi
enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin
kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen,
osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä,
ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti
Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi
valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan
ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen
miehensä.

Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän
voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin
puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä
oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi
kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian
tunteeseen.

Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista,
mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi
esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.

Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa
Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän
rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif
kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se
Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan
lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella,
puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta
tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se,
sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on
veressä.

Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt
suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt
huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö
äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen
täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla
muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta
hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko
mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että
hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän
pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen
vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli
pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli
ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan,
häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää,
että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa
Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli
yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se
vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko
hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille
tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään
tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä
tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja
tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän
saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin
kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko
tähän syynä kateus vai huolenpito?

Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida
asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä,
ajatteli Lucia puolustuksekseen.

Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin
pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän
tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea
vaikutusvaltaansa.

Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan
itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei
se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille,
että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan
itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu
itää häiritsemättä Sifin mielessä.


3.

Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän
oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.

Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän
kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti
hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä
yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman
itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin
kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.

Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen
ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut
nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut
mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo
tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut
Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan
uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana
ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.

Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella.
Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut
ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt
ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai
esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he
olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä
tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen
toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän
tuttavuutensa ensi hetkestä asti.

Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut
tapahtua.

Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen
ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut
häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.

Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta
tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene
tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?

Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin
ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla
epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.

Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä
tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu
todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta
valehtelemaan hänestä?

Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt
mitään vastausta.

Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin
rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän
välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?

Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity
uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän
kaikista Sif-ajatuksistakin.

Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi
palanneet voimansa.

Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva,
täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten
ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi
tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen
näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille
ja salaista tuskaa yhdelle.


4.

Tohtori Bentickillä oli päivälliskutsut suurelle vierasjoukolle.

Lucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan.
Hänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu.
Mutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten
mieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti
kaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena,
mukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa
kuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran
tietämättään, tahtomattaan.

Kun Randal tuli saliin, näki hän heti Sifin katsomatta häneen.

Ritarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko
huomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi
ollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin
muun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja
Randal vaihtoivat keskenään.

Lucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli
ollut niin näkymätön viime viikkoina.

— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme
dosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi
niin kauniisti pyytänyt.

Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän
taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin
sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia
oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.

— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen,
miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se
kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan
minun aikani.

— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä
tahdottoman todisteen.

— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa
hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään
yksityisiin harrastuksiin.

Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita
saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.

Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta
puristamatta sitä.

— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal
sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden
nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.

— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se
on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta
vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.

— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.

Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus
ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen,
jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin
Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi
silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.

Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti
Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja
antaakseen esitellä itsensä muille.

Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä.
Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän
saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa
keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli
huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi
huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.

Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän
silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki
rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi
itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif
katsoisi rukoilevasti häneen?

Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta,
aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon,
maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun,
joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa
ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta
Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä,
jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä
iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi,
tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen
osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.

Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen
tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta
oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi
olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut
myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että
senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu
uudelleen.

Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut.
Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas.
Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän
nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän
seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi
loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla.
Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän
teki tai oli tekemättä.

Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä
ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin
vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.

Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän
tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?

Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä,
senvuoksi että hän oli pyytänyt.

Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän
tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön
käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.

Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta
häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal
se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia
päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.

Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta
myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan
ratsastustuntiin.

— Se sujuu kuten tavallisesti.

— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä
enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.

— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.

— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.

— Ystävien?

Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä
huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.

— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän
on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että
minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.

Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka,
jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.

Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin
liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin
ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli
häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta,
mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä
uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin
liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden
tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.

— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä
syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän
pikaisesti ja avomielisesti.

Randalin kasvoissa vaihtui ilme.

— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen
mieleensä.

— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.

He alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta.
Randal nauroi.

— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti
sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua
tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni,
niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime
kerralla?

Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin
sydämeen.

— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti
hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan,
jolloin setää ei ole näkynyt.

Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin
hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin
kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää
taivaalla.


5.

Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa
käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa
hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät
olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista
riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä,
hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä
siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän
tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta
hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään
hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä
olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin
silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif
ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan
sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla
pitikin, mitä häneen tuli.

— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?

Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot
niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli
vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.

Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt
kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli
sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi
iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli
jo hänen elämänsä.

Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka
viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai
alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen
äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin
olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä,
että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi
ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla
samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän
pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen
vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi?
Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi.
Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan
pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?

— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini
kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää
yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.

— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun
Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.

— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla
oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.

Isoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti,
sillä se litisti hänen tukkansa.

— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä,
miten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on
välttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.

Hän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti
häntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen
luotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta
löytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli
eniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.

Sif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen,
mutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.

Kuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää
kuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena
niinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä
surullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!


6.

— Setä! Mikä sedän mielestä on välttämättömintä elämässä?

Sif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei
ajatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.

— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan
ihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi
leikillisellä, veltolla äänensävyllä.

Sifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että
hän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa
touhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään,
kun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.

Koska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin
vierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä
Randalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.

— Isoisä sanoo, että ainoa välttämätön elämässä on löytää Jumala.

— Isoisäsi katsoo elämää kristityn näkökannalta.

— Eikö setä tee samoin?

Sif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen
katsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.

— En tiedä uskallanko väittää sitä.

— Onko setä ateisti?

— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta
uskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.

— _Melkein_ kaikesta?

Randal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä
odottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan
järkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut
vastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti
ajatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta
kohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei
tahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.

— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä
kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa,
ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota
en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.

— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti
pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.

— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka
sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut
toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.

— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif
miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta,
elleivät muut ole pakottaneet minua.

— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole
joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.

— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa
kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.

— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se
sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.

— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En
välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo
ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin
kuitenkin.

Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan
kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti
ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen
tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä
ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.

— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit
jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa
hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.

- Sedälläpäs on, joka ymmärtää kaikki niin hyvin, väitti Sif.

— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut!
Ellen pidä tuota mitä sanoit ivana.

— Ivana? toisti Sif.

Ei mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain
ivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä
siitä.

Lucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif
ei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli
opetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei
ollut välittänyt siitä paljoakaan.

Nyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että
tarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

Silloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta
tai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja
hengetöntä uskoaan.

— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista
ajatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen
sielussaan.

Randal hymyili vähän.

— Kaikki? toisti hän kysyvästi.

— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä
elämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?

Randal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän
puolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään
sitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri
hänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle
sellainen edesvastuu!

Hädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka
oli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.

— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi
»tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen,
joka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin
hän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään.
Hänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi
ympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen
kasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän
tahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.

— Kuka hän oli? kysyi hän.

— Minun isäni.

Sif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle
mieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.

Sif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen
totuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken
oman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan
vaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen
ilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton.
Kyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli
hänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin
ja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet
vastausta vaille. Mitä se merkitsikään?


7.

Sifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti
Randalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti
kyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta
kuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen
kysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.

Sifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta,
johon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista
vastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden
kielteiseen käsitykseen.

Ainoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on
ainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?

Randal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta,
filosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?

Hän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka
täyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut
niistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia
vain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä
olivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat
hyvin varustettuun kokoelmaan.

Hitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan
tuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani
pian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.

Vihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät
oikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta,
joiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja
kuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut
pitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut
paikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla
hyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä
ja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt
kunnioituksesta.

Kirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun
vertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli
ollut raamatun tuntemisessa.

Randal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden
ja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan
isän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen
puutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia,
jotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä
kysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita
mietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin
pannut omia huomautuksiaan.

Randal avasi nyt tuon halveksitun kirjan jännittynein tuntein.

Ainoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä
hurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen
yritteessä, ajatteli hän.

Ja aivan oikein! Tuossapa olikin sellainen otsikko.

»Ainoa tarpeellinen».

Siinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli
liittänyt jonkin pienen selityksen.

»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä
pidä pois otettaman.» Luk. 10:42.

»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten
Marta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja
kuunnella hänen sanaansa» —

»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna
köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa
minua.» Mark. 10:21.

»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet,
täytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt
hänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti
häntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois
koko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä
ansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi
häntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu
siitä ja seuraa Herraa.»

Randal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja
tuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä
tuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä.
Luettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen
muisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille
isänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.

Hän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa
tarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat
samaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen
seuraamisensa.

Onko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet
ovat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.

Mutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti —
kaikessa mikä on hyvää heissä?

Yksi on tarpeellinen, paras osa, Maria Jesuksen jalkain juuressa.

Yksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka
saattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi
kuin Herra.

Randal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen
rikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan
osan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään,
hänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen
vapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?

Mietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin
kirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa
tarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen
kuohuvin tuntein.

Minkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä
olisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo
vaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen
mies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken
ja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja
yksinkertaisille?

Kapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet
niin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä
vastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut
sille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua
ja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti
uudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään.
Hän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon
monipuoliseen aineeseen.

Rakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan
ollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus
vaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin,
hänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.

Rakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen,
tehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.

Mutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi
tuosta tulesta?

Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla
sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se
oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja
rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan
rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle
elämä ehti.

Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän
alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen
niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin.
Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen
sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka
raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se
pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja
suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut
kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut
sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo
teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan
sen kaiken muun edelle.


8.

Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa
mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin
laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta,
mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin
hänelle luottamuksena.

Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän
uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin
ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle.
Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta
luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään
ystävälle.

Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä
ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän
päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.

He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa,
missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää
vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja
pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja
mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki
tavallisten kevätkukkien seassa.

Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä
kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli
Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin
löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän
moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi
itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna
aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen
maailman pintaan.

Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet
metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli
keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.

Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli
saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin
konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.

Koko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.

Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä
ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi
Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle,
hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää
ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi
vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen.
Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi
täpötäyden sydämensä ilman arvelua.

Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta
neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella,
pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän
osaisi vastata?

Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä.
Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se
vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli
pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi
sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?

Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi,
että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä
tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua
tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.

Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen
luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut
hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen
arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten
se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria
kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.

Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja
onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.

— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —

Åke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.

— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.

— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.

— Silloinhan siitä tulisi helvetti!

— Puhtaasta, todellisesta rakkaudesta ei milloinkaan tule helvettiä,
aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.

— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke
uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee
minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi
minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo!
Kosinko minä?

— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon
antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet
hänen arvoisensa!

— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön
kaikki helvettiin.

— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.

— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos
hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa
minusta. Mutta jos hän hylkää minut...

— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos
hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et
tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön
täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja
vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa
tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen
arvoisensa, vai mitä arvelet?

Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä
ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että
se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa
irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi
korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia
ulapoita.

Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman
arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä
olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei.
Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina
olemaan Sifin ja hänen.

Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta
niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin
oli tavallisesti puhunut itselleen.

— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi
Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään
muusta kuin Sifin omistamisesta.

— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää
sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin
haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin,
joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.

— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti
Åke.

Randal naurahti, se kuului melkein katkeralta.

— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää.
Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On
hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.

— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi
mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten,
kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin
oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin
hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.

— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal
kuivasti.

Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi
sille senvuoksi toisen suunnan.


9.

Rakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.

    ... »Hän meille ei näy
    Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»

laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen
rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif
Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke
Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen
muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa
työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken
mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet
rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja
olentonsa kirkastetussa loisteessa.

Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin
kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos
joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan,
johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän
kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi
vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin
siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta
viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.

Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi.
Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota
hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin
mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin.
Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti
Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä
kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän
opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista
sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli
näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta,
alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen
hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä
temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa
hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa
tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?

Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina
uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli
seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa
matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän,
että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu
ottaa häneltä.

Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan.
Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin
täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa
sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu
herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja
vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa
kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu —
pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.

Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita
kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään
niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi.
Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja
todellisuudesta.

Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta
vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille.
Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle
enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen
ratsastusopettajansa.

Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut
valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa
seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä
menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.

Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin
virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut
saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei
saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä
naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei
ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli
luutnantti.

Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella
oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt
oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko
hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin
selvästi he kilpailivat hänestä.

Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä
päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen
laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi
saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva
sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut
ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä
yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen,
minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen
kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä
tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän
rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan,
nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta,
piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi
rikkaamman.

Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin
rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään,
vaikkapa hän vähän viipyisikin.

Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi
taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään
ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.

Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista
kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas.
Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen
Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä
hän oli ottanut selvän.

Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif
oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi
häneltä Sifin näkemisen ja seuran.

Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen
hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän
meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti
huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen
tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.


10.

Sif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia
siten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli
ollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen
ei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se,
josta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen
iloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.

Sifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin
pitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä
kohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla,
vaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan
tanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui
lausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa
ollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli
sellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän
ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan
tarkoitti moisella valituksella.

Sellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin
aika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta
tyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.

Mutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa
tilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia
kohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin
tämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan
omiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja
hänet valtasi myötätunnon kaipuu.

Sellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle
ratsastuksen kestäessä.

Hän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä
sitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin
huomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia.
Sillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään,
vaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli
aivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.

Hän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja
hillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.

Joka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin
olisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui
kuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä
hänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti
lähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö
hänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen ja meni hänen kanssaan
pois.

Luutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että
Sif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa
hän nyt yhdessä meni pois.

— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön
kysyvän toiselta.

— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian
professoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi
puhuteltu.

- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs
tytönääni iloisesti.

Se oli rikas tyttö. Hän tuntui olevan iloinen.

Luutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi
punnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi
ja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä
ottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti
ratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta
tyttöä.

Randal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif
uskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että
Sif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että
Randalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä
kuumuudessa.


11.

Seuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että
he joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen
huoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä
sinne.

Hän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi
mustasukkaisuutta.

Se elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin
mustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän
heitti siihen sytykettä... Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan
Randaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja
alttiutensa häntä kohtaan.

Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja
varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa
ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen
arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut
rakkautensa.

Molemmat olivat hämillään ja yllättyneet.

Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut,
ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja
kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa.
Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta
käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle
samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan
tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan,
ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa
asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät
kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta
hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen,
ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat
niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin
varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.

Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti,
rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät
olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo
äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta,
epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen
köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut
koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut
liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa
sen anteeksi?

Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta
eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä
varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut
ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain
enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän
askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi,
kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu
ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt
hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän
ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä
ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski
häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen
kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta
vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka,
että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän
luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain
haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista
muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään.
Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle
anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen,
että tämä oli tehnyt niin.

Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön
eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo
empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden
tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö
oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.

Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään
millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi
vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä
jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.

Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy
lopuksi? ihmetteli Sif.

Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut.
Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että
hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen
vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja
teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.

Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin
hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin,
arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia.
Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta
kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata
Sifille.

Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen
salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava.
Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän
välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin,
että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan.
Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan
päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin
iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä
ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään
ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon
komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli
aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei
ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.

Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin
oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli
myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli
tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli
kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut
itsensä.

Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä
tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä,
että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä
käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan
Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen
sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä
oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta
ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.

Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi.
Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä
keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa
voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen
kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella
tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta
tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.


12.

Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin
mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen
tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.

Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin
häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti
huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.

Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää,
kuin että hänen sydämensä oli herännyt.

Kuka sen oli herättänyt?

Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui
ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja
hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja
varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen
Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä
kirvelevän tuskan.

Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen
tuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän
saattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal
toivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin
tuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.

Harvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut
mitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.

Sif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut
aikaa.

Sif oli huomannut hänen äänettömyytensä, mutta oli niin kiinni omissa
ajatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän
äänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän
hyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle.
Oli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista
ihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen.
Mutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai
voinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä
ja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä
kohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain
ja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa,
niin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes
aina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että
Randal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada
puhua hänelle.

Mutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin
merkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan
noin.

Hän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti
jotain eikä hyväksynyt sitä?

Sif ei saanut rauhaa siltä ajatukselta.


13.

Randal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti
Upsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä
oli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei
ollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai
myöhemmin.

Eihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin
hän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan
hänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.

Hänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet
kipeäksi.

Jos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo
luutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin
arvoinen!

Tässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan
suosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli
tahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti
Stjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa
kuin Åke Bosonkin.

Mutta vaikka hän sanoi niin itselleen, ei hän uskonut sitä.

Eräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä
Randal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä
tukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi
muita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan
väittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä
ja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten
Bärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat
käydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen
surunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli
lempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin
vaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu
lisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen
lahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet
hänelle oikeuden odottaa.

— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit
voinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle
jälkeenpäin.

— Hänen olisi toki pitänyt osata pitää puolensa.

— Tiedäthän kyllä, ettei kukaan osaa, kun sinä oikein rupeat.

Randal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin
kenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi
valtansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui,
että oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän
ei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.

— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen,
ajatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.

Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä
pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta
suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki
mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka
kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman
aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että
hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja
Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli
ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta
poisjäämiseen.

Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän
tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi,
senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään,
täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin
tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa
ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.

Mistä löytää todellisen avun?

Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä
huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä
pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen
ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan
rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää,
eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon
rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä
olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka
tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti
myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta
taholta.

Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin
ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä
niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.

Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen
tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta,
joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon
hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota
hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen
ajattelun avulla.


14.

— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät
olivat täynnä osanottoa.

— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian
sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä
todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä
niin huonon näköisenä.

— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja
sitten minulla on ollut paljon työtä.

Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi
syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo
voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin
kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea
tämän ajan läpi.

Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat
kohdanneet toisensa.

Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle
kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa
itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.

Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua
hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan
nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa
rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.

— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.

— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.

— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.

— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä
tätä, kuka istuu parvekkeella.

Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä
huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.

— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan
niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli
ollut.

— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.

— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?

— Hän on hyvin hauskan näköinen.

Sif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.

— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?

— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.

— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?

— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.

- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä
ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen
ulkonäköön.

Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat
olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän
puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut.
Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut
jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei
ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä,
että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja
menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.

— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif,
yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman
minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä
luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään
hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.

— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.

— Kuinka rahaa hankitaan?

— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen
varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän
tai vähemmän epävarmoja keinoja.

Sif nauroi.

— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.

— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.

— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?

— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden
järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä.
Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta
se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia
edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja
saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka
keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on
tainnut tulla miljonääriksi...

— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia
mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen
rikkaaksi?

Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten
läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin
arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut
puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.

Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen
ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan.
Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen
vastasi:

— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.

Sif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.

Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä
tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.

Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen
salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen
arvailuaan.

Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin
tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä
istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal
aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään,
että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan
suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.

Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä
avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen
luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin
koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja
Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.

Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun
salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu,
oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään
häntä tanssiin.

Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti
hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen
salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen.
Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa
sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt
häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä.
Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään,
hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman
arvoiseksi.


15.

Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle
vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.

Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa
Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän
voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei
ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?

Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella
kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos
elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän
kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä
vähemmän kohtalokkaaksi.

Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä
tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen
voima niin kauan kuin se voi elää.

Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan
luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin
ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen
järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.

Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa,
mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen.
Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän
sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta
elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville,
sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen,
avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.

Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään
voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä
ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne
pian tykkänään.


16.

On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut
asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai
toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että
hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen
raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei
tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta
oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi,
ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa
rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi
hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi
voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi
ollut helpompaa.

Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he
eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat
olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta
hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon
huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli
valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.

Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän
ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli,
kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut
sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan
kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän
pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän
lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä
vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.

Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime
aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko
se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä,
että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli
vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.

Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät
toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he
olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi
purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.

Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana.
Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja
salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista,
eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen
nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli
karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo
kaunis kuva särkyi kokonaan.

Sif mietti kirjettä.

Minkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?

Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen
aavistus sanoi sen hänelle.

Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa
opetusta.

Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti
alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti
riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja
toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti
salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa
alentuvaisuutta.

Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa
toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!

Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut,
ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka
hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja
pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?

Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea
pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan
kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.

— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä
suoraan.

Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.

- Sinä näytät sellaiselta.

Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta
tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.

— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta
yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän
kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää
sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden
että olen puhunut sen sinulle Lupaa!

— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.

— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen
piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.

Sifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.

— Mihin hän on matkustanut?

Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen
sanoa jotain.

— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan
hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä
tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella
paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin
siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä
tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot
häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut
morsiusneidoksi, tahdotko tulla?

-- Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.

Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista
morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.


17.

— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä
päivällispöydässä.

Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin
käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.

— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?

— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha
taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei
mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet
vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen
tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi
olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen
hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin
jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen
niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi,
että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.

Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle
rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi
näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden
ominaisuuksien ohella.

— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.

— Sinun?

Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli
viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.

Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta
lähtemään.

- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää.
Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule
olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja
jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut
vain lystikäs, kun hän on tuollainen.

— _Tahdotko_ todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet
katumaan? kysyi Lucia.

— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.

— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.

— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.

Lucia nauroi hyvätuulisesti.

— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin
matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti,
sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.

Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei
vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle
mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.

— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.

— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.

— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen
pahempi kuin ennenkään.

— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi,
niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me
voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin
ollessa siellä.

— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon
olla, sanoi Sif innoissaan.

Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista
Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi
tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi,
sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille.
Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive:
saada piiloutua.

Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän _täytyi_ antaa hänen
matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha
Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä
hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti
Stjärnfeldtistä.

— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi
häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.

Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt.
Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa
tulla hänen luokseen.

Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan
keksityksi.

— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta
tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän
heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että
säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.

— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi
mennä.

Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki
ennätettiin järjestää.


18.

Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten.
Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä
vastaan. Sif syytteli kiirettään.

Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin
aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä
hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun
hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan
hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla
olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli
ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko
juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.

Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää,
mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki
oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä
Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä
kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi
hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.

Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia
oli pyytänyt häntä jäämään.

Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal
sai käteensä heidän tervehtiessään.

Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja
kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan
tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli
pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.

Mutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.

— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille,
sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa
tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin
herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä
veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi
vallata hänet.

— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman
naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli
siinä samaa mieltä isän kanssa.

— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal
luottavasti.

Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen
paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän
luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni
yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä
kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi
hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia
koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei
ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin
kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta
sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.

Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada
sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän
aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.

Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti
huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki
huoneen hämärän valoisaksi.

Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään
nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa
eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri
suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa
aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta
jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.

Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja
itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.

Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi
mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle
kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se
olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua
täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.

Tämä soitti edelleen Sifille yksin.

Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti
toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.

Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.

Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.

— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän
tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen
alaisena.

— Tiedän sen.

— Tietääkö setä?

Sif katsoi hämmästyneenä ylös.

- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.

Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten
hän saattoi tietää sen.

— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!

— Luulotteleva? Sinäkö?

Hän hymyili sille kuvittelulle.

— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän...

Sif keskeytti.

— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.

— Mutta... miten hän sitten voi...?

— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä,
jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.

Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä,
sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen
ystävän rinnalla.

— Setä ei sitte halveksi minua?

— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.

Sif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.

Randal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.

— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?

— Kyllä — kiitos!

Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.

Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen,
oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt
mitään.

Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi
hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa
häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt.
Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut
hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä,
ja sellaisena tämä pitikin häntä.

Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut
pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse
tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi
sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään
Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota
rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja
tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä,
oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.


19.

Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli
odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan
jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.

Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat
siinä yhdessä.

Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko
hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi
väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon
tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi
seurata taipumustaan?

Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen,
kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?

Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut
voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.

Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän,
sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.

Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan
häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa.
Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan
rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä,
koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä
mahdottomuutta.

Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi
itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.

Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen
isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.

— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään
miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?

— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle
päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.

Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä
Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei
kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.

— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.

— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.

— Luetko hänelle joskus?

— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän
muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.

— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut
sitä?

— Tehtävä? Minullako?

— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan
sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on
tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri
edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen
viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää
siihen.

— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta
aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi
puhua hänen kanssaan.

— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän
epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile
sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin
äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.

Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja
ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin
päivälliseksi.

Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.

Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine
auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei
ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.

Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin
mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan
valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä
tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.

Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun
ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut
äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut
rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain
salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän
todellakin tulisi onnettomaksi!

Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja
niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän
tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista.
Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei
anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä,
jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli
näitä hänelle niin uusia ajatuksia.

Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut
näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman
melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti
niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.

Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti
sitä heti.

Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän
oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli
aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut
yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen,
jonka pitää narista kun se liikahtaa.

Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli
kuullut puhuttavan.

Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan
voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta
pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian
puheeksi.

— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän
karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut
jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.

Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?

Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen
naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.

— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?

— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.

— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?

— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei
hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?

— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?

— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä
sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?

Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin,
niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa
katkeruudesta kuin lapsi.

— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!



IV.

HANKAUKSIA.


1.

— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on
suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin
hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti
hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua
niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.

Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui
närkästyneesti.

Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen
mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.

Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun
ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos
iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja
pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.

Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi
Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni
tähden.

166

Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että
minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.

Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta.
Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli
ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu
syy menettelylleen.

— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.

— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.

Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka
oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi,
hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.

— Ajatteletko paljon — häntä?

Sif punastui.

— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin
ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.

— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin
tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.

Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon
tuosta »pikku Sifini».

— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?

Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa
hänelle?

Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain
ajatuksia tämän luona.

Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin
tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli
sammutettava.

Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten
tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on
herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä —
tai erota — mikään erotiikka.

Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen
rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy
olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta
ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin
ensimäinen on kokonaan kuollut.

— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä
vastasin vähän tyhmästi?

— En muista sedän vastanneen tyhmästi.

— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman
vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?

— En tiedä.

-- Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?

— En minä ole löytänyt.

— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on
auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.

Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi
hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki
vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he,
kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä
oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa
olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui
aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.

— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.

Randal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.

— Ensin täytyy tarvita häntä.

Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä
oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.

— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.
Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.
Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin
on alku tehty.

Sifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta
sitä.

— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!

— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.

— Näkemään?

— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa
uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei
kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti.
Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni
uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan
uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä,
kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin
perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina
tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana
ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.

Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän
sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin
kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.

— Mutta mistä se johtui...? kysyi Sif.

— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?

— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.

— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki
ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut
sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.

Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin
olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli
uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.

— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.

— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja
riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.

Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään
yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää,
mutta ihmetteli sitä enemmän.

Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä
hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän
hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut
vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta
ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin,
hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui
nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni
omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli,
hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää,
ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut
avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?

Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä
mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli
niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi
vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman
merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle,
miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä
raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta
kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi
hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua,
ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään
ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan
suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi
mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon.
Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä.
Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen
mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti
tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin
mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja
puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut
sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä,
että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen
ystäväänsä.


2

— Luuleeko isä isoisän kuolevan?

Sifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.

Isä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.

— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen,
sanoi hän.

— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt... pian?

— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi
tapahtua piankin.

Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen
poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo
ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta
Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.

— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin
huonoksi?

— Pelkään niin saada nähdä hänen kuolevan.

— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia
jonkun muun äidin avuksi.

— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif
surumielisesti.

— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä
hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee
ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua
esiin.

— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten
saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä
sellaisenakin kuin hän on.

— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.

Sen hän tekikin jo samana päivänä.

Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin
serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin
Lucian avuksi hoitamaan sairasta.

Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä
kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia
saattoi saada.

Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä,
ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma
pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden
rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä
harmaalta.

Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja
se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen
mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he
olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi.
— Sitä on niin paljon, vastasi Sif.

— Etkö voi voittaa suruasi?

— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.

— Rakas pikku Sif!

Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi
hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta
ei pääasiallisesti.

— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En
yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi
kuolemaa.

Häntä värisytti.

Randal ei vastannut mitään.

— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?

— Halveksinko sinua!

Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu
tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.

— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin
olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.

Sifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.

Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin
syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä
ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.

Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan
ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun.
Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi
säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään.
Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä
ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada
yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.
Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.

He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat
äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.


3.

Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi
elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan
pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi
kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia.
Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa
kanssa kuten muulloinkin kesäisin.

Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään
poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori
ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten
kanssa.

Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen
raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva
Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä
vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.

— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en
voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen
tapaansa Lucialle.

Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana
Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin
isäänsä katsomaan.

Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman
mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne
kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään
sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne
olivat Åke Boson erään toverin kera.

Sif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet
houkutelleet.

Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli
paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen
terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka
kosketti hänen mieltään kylmyydellään.

Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta
tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja
arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi
hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin
oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke
olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi
itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia
kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.

Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi
mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se
lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.

— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen
tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat
alinomaa yhdessä.

— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.

— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.

— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele -- Sif ei ajattele juuri pitkälle
— mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on
miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.

Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka
muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että
hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.

Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin
kättä.

— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi
Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.

— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon
talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti
Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.

— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän
kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.

— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.

— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen
näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin.
Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli
vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään
miehenvetelykselle.


4.

Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti
harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi
ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu
sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina
oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.

Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei
tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin
tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.

Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän
hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta
jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle
liian vaikeaksi.

Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten
Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että
Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison
pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa
sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana
erikoisoikeutenaan.

Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut
näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä
itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.

Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä,
tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan
iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan
ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä,
yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi.
Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna
ihailijanaan. Tämä ei _saanut_ tulla uskottomaksi hänelle.

Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama
suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen,
vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.

Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja
entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.

Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden
ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä
epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.

Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.

Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta
pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta
saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.

Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi
tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi
Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui
siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä
kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.

Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt
Åkelle hyvää.

Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen,
jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä
kukkivalla kesäniityllä.

Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut.
Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä
nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää,
että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut
rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja
tämän sydämen asiat.

Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja
oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan
sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet
Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin
tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän
ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin
oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta
kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.


5.

Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän
oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja
jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa.
Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä
hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.

Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson
näyttäytyi ovessa.

— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.

— Et, et.

Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.

Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa
olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?

Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä
vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin
lopullisesta voittamisesta.

Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi
— eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa
kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys
ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun
luottamuksen kanssa.

— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?

— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi
laittanut minut luotaan.

Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa,
että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki
tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne
Sifiä kohtaan.

— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?

— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin
säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi
antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.

Tuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.

Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.
Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.

- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan?
kysyi hän.

Siinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.

— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.

— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat
tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt
minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi
minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.

— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?

— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?

— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku
muu — tai on — koskapa hän epäröi.

— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa
työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.

Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli
ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä
piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän
puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.

— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke
katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine
asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa
kehenkään niinkuin sinuun.

— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa
äänessään jotain jäykkää.

Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi
kuunnellut tuota varoitusta.

Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.

— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.

Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet
epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.

— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat
oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei
ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä
pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin
ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä
lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua,
minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.

— Jos sinä tahtoisit...!

Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.

— Tahtoisin mitä?

— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän
sanan minun puolestani...!

— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.

— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en
pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni
ollessasi hänen kanssaan.

— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen
saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella
kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua
kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.

Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä
hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa
ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se
olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin
lepäämään.


6.

Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin
hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.

Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui,
jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis
kohtaamaan Sifiä vielä.

Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri
tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä
askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon
laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen
päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.

— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.

— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi,
että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet
tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut
sitä!

— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.

— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.

— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa
vaivaa tarjottiminesi.

— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja
istuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.

Hän kiinnitti ruokaliinan leuan alle ja otti liemilautasen eteensä.

— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä
hengenahdistus!

— Se ei ole estänyt. Olen ajatellut.

— Mitä sitten? Randal hymyili hiukan.

— Enkö saa pitää ajatuksiani rauhoitettuina?

— Ei, jos ne pitävät setää valveilla!

— Toisinaan on parempi olla valveilla kuin nukkua, sanoi Randal.

Kun hän oli syönyt liemen, otti Sif lautasen pois ja tarjosi hänelle
kalaa.

Mutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin
suljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi
levottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli
saattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut
koskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.

Yht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka
Randal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen
käsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi
tuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli
sydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei
Randal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka
ihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen
naisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän
nopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, _tyhmä_ nainen, joka
saattoi hyljätä sellaisen miehen?

Yhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki,
mitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.

— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi
hän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.

Hän kohottausi ja alkoi syödä, mutta se kävi vaivalloisesti.

— Ajattelin häntä, jota setä rakastaa, kuohahti esille punnitsematta.

Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä,
jäykkänä hämmästyksestä.

— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.

— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle
sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän
ole sedän luona.

Hänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.

Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin.
Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta
purkausta.

Kuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!

Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan
olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen
Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin,
kunnioittavan suutelon.

Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä
kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.

Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että
silmät peittyivät.

— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi
väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se
merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.

Tytön silmiin kiertyi kyyneliä.

— Hänen pitäisi olla sedän luona!

— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.

— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa... Hänellä ei ole
sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.

— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.

— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa
tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.

— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun
kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin
minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!

— Jos -se olisin minä... alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.

Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen
äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla
enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta
tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei
hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta
ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.

— Eikö setä syö enää.

— En, kiitos.

— Sitten kai otan tarjottimen pois?

— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo
puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä
Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan
käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.

— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää
Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.

Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien
nojata veltosti käsinojaan.

Minkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?

Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän
sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se
olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla
hänen luonaan.

Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli
ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?

Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että
oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen
edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen
hyvyydestä.

Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli
kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä
puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.

Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja
oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa
ja lähtenyt pakoon?

Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän
itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se
oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta:
— miksi he tulisivat sen kautta?


7.

— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?

Åke heittäysi järkyttyneenä Randalin huoneessa olevalle pitkälle
sohvalle.

— Mikä nyt on sitten?

Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken
tullessa sisään.

— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui
toiseen sohvankulmaan.

Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi
kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke
huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan
kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.

— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.

Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen
oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.

— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että
luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä
ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella
häntä. Hän teki minut hulluksi.

Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää
tuskaa.

— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui
niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin
en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani
naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?

Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon
kipenettä.

— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta
liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla
huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.

— Eilen.

— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?

— Olen, äsken.

— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?

— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa
anteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen
saa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.

— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa
jälleen mitä olet kadottanut.

— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun
jok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut
hulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.

— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal
viileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi
hallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää
hänessä vastenmielisyyttä.

Åke voihki.

— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin
ainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja
arvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit
hänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua...

— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen
rakkauttaanhan minä tahdon.

— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista
itseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä
vaikutusta.

Åke asettui. Hänen kiivautensa väistyi toivottoman alistumisen tieltä.

— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin
huono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.

— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle
Randal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois
ja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti
riistettäisi häneltä.

Åke tarttui halukkaasti oljenkorteen.

— Luuletko todellakin niin?

— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin
ja otti itse.

Sitten he istuivat kumpikin tuokion sohvannurkassaan, ääneti ja
poltellen.

Kun Åke meni, puristi hän Randalin kättä lujasti.

— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä.
Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!

Ja niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä
pelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.


8.

Åke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä
toistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.

Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään
johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että
hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain.
Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden
kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä,
niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki
ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.

Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt
Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja
hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja
pidätettiin siellä.

Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen
mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui
vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin
nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.

— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.

Sif hätkähti ja punastui.

— Tietääkö setä sen kaikki?

— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.

Sif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.

— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi
että hän tahtoo.

— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan
mahdoton?

Hän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.

Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes
itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen
vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu
oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka
luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut
jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta
vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea
ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja
työntänyt hänet suuttuneena luotaan.

— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.

- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif
pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen
muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.

Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti
kovasti ymmärtääkseen sitä.

— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin
itsekseen.

Sif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.

— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.

Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin
huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.

- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin
mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?

Sif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko
hänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo
ennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.

— Tahtooko setä että teen niin?

Kysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään
nopeammin.

— Mitäkö _minä_ tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä
on asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää
ajatella.

Hän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin,
että hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.

Hän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin
paljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää
Randalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän
ei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli
voittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun
hän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää
enemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki
voida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt
puhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.

Mutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja
Sifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.


9.

— Eikö setä voi sanoa minulle, kuka hän on?

Sif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla
silmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.

— Setä tietää kaikki minusta, mutta minä en tiedä mitään sedästä.

— Sinä tiedät kuitenkin enemmän minusta kuin kukaan muu.

— Mutta minä tahdon tietää kaikki, intti Sif. Sano minulle kuka hän on.

— Ja jos saisit tietää sen, niin mitä sitte? Sifin silmissä välähti.

— Menen hänen luokseen ja kerron hänelle sen.

— Senkö vuoksi että hän säälisi minua? kysyi Randal jäykästi.

— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa,
sillä sen hän tekee _varmasti_.

— Mitäpä sinä voit tietää siitä?

Siihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon
tuntemattoman puolesta.

— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee
surren tahallaan?

— Sitä hän ei tee.

- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me
teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme
epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa
tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy
meiltä suoraan.

— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte,
huomautti Randal kuivasti.

Sif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.

- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni,
puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka
mielellään hän tahtoi sitä.

— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen
kokeiluun minä en halua joutua.

Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä
myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä
eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan.
Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut
kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin
ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan
Randalin eteen.

Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan
nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut
ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.

Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut
auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.

Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa
ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa
rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä
rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja
luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja
ylpeän itsehillinnän tähden.

Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada
tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi
sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua
onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle!
Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt
hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se
tietoisuus olisi hänen ilonsa.

— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.

Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt
Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti,
hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.

Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen
täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi
häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla
silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!

Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi,
melkein pakottavasti tämän kasvoihin.

— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja
taivutan, pakotan hänet.

— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.

— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen
kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen
sedän.

Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen —
Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse
oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen
silmissään.

Aavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen
esille?

Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä
ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi
tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.

— Sinä itsehän se olet, Sif.

Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen
vaikutuksen.

Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen
ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos
hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä
rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.

— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat
hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.

Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he
istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.

Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta
loistavin katsein.

— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?

— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?

Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien
alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan
häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin
korkealla häntä yläpuolella olevaan.

— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti
ja lämpimästi. En edes isästä.

Randal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti
niihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät
hänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.

— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään
uhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta.
Ei mitään vähempää.

Sif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi,
johon katsotaan liian ankarasti.

Mitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä?
Se mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää
sitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.
Muutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal
kaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan
hänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.

— Setä, alotti hän arasti, mutta Randal keskeytti.

— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua
Sverkeriksi nyt?

Sif nauroi, vielä vähän epävarmana ja vapisevana.

— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin
mielenmalttinsa leikin avulla.

— Setä kuuluu kai vielä ikivanhemmalta, arveli Randal.

— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut,
tiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten
Sverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden
nimet olivat Kaarlonpoikia!

— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit
saavat vallan, huomautti Randal.

Sif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota
valtavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa,
hengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan
oli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas
Randal-setänsä.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi tämä.

Heti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän
katsoi rukoilevasti ylös Randaliin.

— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä... Minä en ole
ihan kokonaan valmis vielä...

Hän näki Randalin kalpenevan, ja heti hän korjasi.

— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon
sinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes...

Hän pysähtyi, neuvottomana, huolissaan.

— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä
naimisiin... en oikein vielä.

Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti
hän innokkaasti, mutta se on... minä...

Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse
selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.

Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat
yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä
häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal
häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten.
»Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti,
ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut
nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.

- Sverker!

Mutta tämä ei liikahtanut.

— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.

— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan!
Siksi että olen... siksi etten ole... että olen niin tyhmä ja
lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!

Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai
hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.

— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini»
hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa.
Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.

— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta
salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?

Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän
naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni
nyt.

— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.

— Pitääkö niiden tietää?

— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.

Sif nauroi hänen juhlallisuudelleen.

— Sinähän olet voittanut minut jo.

— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi
Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta
uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.

Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta
Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin
joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan
olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan
sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal
oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja
jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.


10.

Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen
ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien
yllä.

Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka
ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi
häntä veitsen terävyydellä.

Åke!

»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee
hyväkseni, mitä voit!»

Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin
sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin
oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen
ohella.

Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen?
Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä
näytti petokselta?

Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen.
Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko
hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan
ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille.
Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko
edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut
vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa,
että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa
kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.

Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti
ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?

Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä
yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat
tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka
koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa
vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi
sanonut.

Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää
kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että
Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin
salassa.

Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi
muuttaa mieltä koska tahansa.

Näine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän
tyynnytti omantuntonsa.


11.

Oli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan,
missä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta
kattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen,
mutta antiikkisten huonekalujen joukossa.

Pari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen
kanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.

Hän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen
uudelleen kai kymmenennen kerran.

Se oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän
vanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen
kirjeensä tulivat luetuiksi.

Sif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen
muutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus
oli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt
Västanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä
hengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä
kotiin.

Hänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät
tiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä
suostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata
Åke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt
Upsalassa.

Randal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina
pelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa
rakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä
vahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän
oli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.

— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi
hänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että
minäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin
hän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee
tekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän
uskoa minua?

Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen
Sifin kirjeen.

Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen
ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.

Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä
seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys
sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja
selitti sen mitä pahimmin.

Åkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran
niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä
voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli
tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista,
ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut
kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua
selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä
murskaamaan epäjumalansa.

— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista
kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit
vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin
sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän
on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain
rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!

Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin,
sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota
hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa
kieroudessaan.

Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota
kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille
molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.

— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta
ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.

Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus
pian tapahtua.

— Päissäni. En minä ole päissäni.

— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.

Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli
vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke
oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.

Åke nyyhkytti.

— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan
petä.

— Minä _en_ pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota
nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän
huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut
menettää ylivaltaansa.

— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa
toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin
sinä teit. Sinä petit minut.

Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä
seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän
raivoisiin silmiin.

— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.

Åke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.

— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa
enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle
kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä
otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja
ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten
saisin hänet tahi en.

Hän nauroi rajusti.

— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu,
rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei
toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies.
Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla
että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja
nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä
päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä
hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän...

Randal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.

- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa
minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää _hänestä_!

Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin
otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.

Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen
näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet
vaikenemaan.

— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt
sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi,
en nyt. Mene!

Hän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.

Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin
juopunut ja törmäili milloin mihinkin.

Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke
takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen
kanssa hän ehkäisi itsensä.

Yksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan
vallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi
tuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.

Mutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei
voinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa,
ettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka
tunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta
rakkauttaan Sifiin.

— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua
siitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!

Taasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä
kertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan.
Tuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli
hän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti
luottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen
häntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee,
mutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.


12.

Randal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin
että he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä
Åkea kuulunut.

Omantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken
ulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei
muuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja
ruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi
häntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.

Myöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan
Åken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet
sairaana kuin siinä seurassa.

Åke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa
ennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt
samentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet,
jotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat
parhaita mahdollisuuksia.

Sen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki
sen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.

Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja
kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti
lukea.

Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi
näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään
häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.

Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui
kuitenkin.

— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan
sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.

Åke naurahti.

— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi
hän.

— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa
sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.

Åken väsyneissä silmissä salamoi.

— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen
kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!

— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä
tunnet minut väärin.

— Todista se!

— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla
vakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä
myöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei
olisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä
vilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja
lähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi...

Åke nauroi valtavasti.

— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä
sekoitit itsesi minun kanssani?

Hän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean
otsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan
uhmaavalta.

— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi
Randaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen
säälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain
mainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.

— Kuinka sinä pääsit selville... tästä?

— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen
uudelleen otsan ympäri.

Randal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli
ja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen
sydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.

— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä
syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten
koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä.
Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen.
Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista
minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin
olen tehnyt itseni syypääksi?

Hänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.

Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän
katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut
parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki
tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä
hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.

— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.

— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.

Åken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.

— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata
sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on
rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi
loukata.

— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi
Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.

— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti.
Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni
_sinun_ vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?

— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan
sinulla Jumala.

Tämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.

— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla
ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt
jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. _Sinä_ olet viimeinen mies,
joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain
kymmenen kertaa pahemmaksi.

Randal nousi ylös musertavin tappion tuntein.

— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän
surullisesti.

— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi
Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.

Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita
kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.

Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi
voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei
tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä
unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän
terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.

— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.
Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.
Minun tähteni!

Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle
ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.

— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?

— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en
tule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!

Ja niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi
näytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä
luoksepääsemättömämmältä.


13.

Kun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui
tämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden
taustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut.
Mutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken
ajatteleminen hänessä sai aikaan.

Sif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi
kiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20
vuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka
herätti Sifin suurta ihastusta.

Hänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi
Sverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.

— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi
Sif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.

He valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä
olevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.

— Miten ihastuttavan hieno se on!

Sif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin
lahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:

— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.

— Kenen? Åke Bosoninko?

— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon
toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin
että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.

— Ah, Stjärnfeldtin?

Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista,
voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö
että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke
halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.

— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.

— Tunsitko jotain entisestä heräävän?

— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin
samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee
vanhaa, luotua nahkaansa.

— Mutta Sif! Mikä vertaus!

— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen,
mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi:
Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!

— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.

— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta
nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen
kuninkaaksi.

— Onhan sinulla.

— Valtakuntako? Minulla?

— Niin, sydämesi.

— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole
tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.

Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi»,
kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera
iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät
hänet äänettömäksi.

Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut
hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä,
ettei hän ollut käyttänyt sitä.

Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa
ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.

Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat
silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne
olivat koskeneet häneen toisella tavalla.

— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»

Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä
hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.

Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut
aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen
mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli
ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen
poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.

Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla
mitään uskollisuutta?

Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka
tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif
kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja
täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään
oikeutta epäillä häntä.

Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin
mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan
luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi
tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja
kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin
sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä
oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.

— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava,
ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen,
minun pitää antaa hänelle aikaa.


14.

Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle
taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.

Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla
iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä
esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia,
jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja
joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä,
niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä
ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän
mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.

Hänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne
tunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään
niiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.

Niin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa
Sifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta
senjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut
kasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan
hän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta
itsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla
hänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa
itsehallintansa.

Joskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen
ymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä
muihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan.
Tyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena
ja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen
kerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi
joutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla,
ei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa
kehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi,
ajatteli hän tuskallisesti.

Ja jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä
siitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä
niin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa
vaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla
pirstoutumisen helvetti.

Ei muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi
ylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä
kaikista enimmin.

Hän rupesi tuntemaan sen synniksi.

Oli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään
muuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa
syvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.

Synti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja
siitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut _tuntenut_ sitä
peljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.

Hän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut
tehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse
syntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä
sisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti
tahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.

Ja Randal ryhtyi siihen taisteluun.

Ei kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen
läheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa
syrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen
häntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä,
heikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi
joutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle
paljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki
hänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän
ilmeni sen katseen edessä.


15.

Nuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas
itsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.

Hänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen
täytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli
antanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt
heitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän
oli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi.
Sillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta
tilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun
isän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen
häntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi
itseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon
annettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen
edessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu.
Sellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka.
Hän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.

Että hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut
itsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä
Jumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain,
hänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.

Ja hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan
hänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut
tälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian
suhteen.

Ei hän voinut tehdä mitään ystävänsä hyväksi.

Menneen elämänsä syyllisyyttä hän ei voinut pyyhkäistä pois.

Surkeuttaan hän ei voinut voittaa.

Intohimoaan hän ei kyennyt hallitsemaan, se kasvoi hänelle
ylivoimaiseksi.

Hän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin
kuollut ruumis.

Niin syvälle haavoittavaan itsetuntemiseen vei hänet Jumalan pyhä henki.

Mutta kuolleille ulottuu Jumalan Pojan ääni.


16.

Murtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa
yli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan
itse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi
sisimmässään ja jota hän kauhistui.

Mutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle.
Juuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena
tunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen
ylitseen ja voida kaikki. Toinen?

Hän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää
jotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan
kanssa hyvän paimenen olalle...

Unettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen
kokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.

Nöyrä ja ahkera Jumalan etsiminen hänen sanastaan kantoi hedelmää, joka
kypsyi.

Niinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli
inhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta
siitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta
tarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja
siitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä
oli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten
täydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin
ylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä.
Sehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen
sijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi
häntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä
tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.

Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan,
tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.

»... rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen
haavainsa kautta me olemme parannetut...»

Lievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.

Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se
totta, totta?

Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin
synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän
eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!

Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja
löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin
pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti,
Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.

Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli
maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen
kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja
senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa:
ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset
tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä
meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa,
pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja
rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä
siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.

Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja
koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan
totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri
sitä sanaa.

Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja
ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen
saakka ja voittaa, se.

Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun.
Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin
laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.

Hän nousi uuteen elämään siinä valossa.


17.

— Oi Pariisi!

Sifin silmät säteilivät, ja hän liitti kätensä yhteen ihastuksissaan.

Hän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri
tullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin
silmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja
Sifille.

Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen
koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen
kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän
erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina
ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja
ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna
tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka
Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli
tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään
ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi
vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin
ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä,
kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif
saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.

Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa
reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita
nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas,
mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.

— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta
punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai
kurssia, joka estää.

— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.

— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei
siitä sitte voi tulla mitään.

— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?

— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan
tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi
lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?

— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon
kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi
kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että
sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.

— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän
kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus
käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.

— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke
vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa
Västanforsissa.

— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif
rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.

Isä nauroi.

— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa
ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.

— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän
palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.

— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän
ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.

— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.

— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.

— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.

— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään
sitä vastaan. Lupaa, isä!

— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja
sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet
oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.

Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän
myöntymisestä.

— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut
suostumuksensa, sanoi Lucia.

Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme
puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.

Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat
kuulivat keskustelun toisen puolen.

Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle
tänään?

— Miksikä niin?

Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa
puhumista sinulle.

— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?

— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!

— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas
tapaamaan sinua.

— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!

Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa
hyvin tyytyväisenä.

— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole
aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on
kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.

— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se
on, huomautti Lucia.

— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä
on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.

— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti
hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin
sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.

Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän
miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen
huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos
erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä
nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt
hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia
huomautuksia.


18.

— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker,
kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan
myöhästynyt.

Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen
vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä
hänen oli pitänyt kiiruhtaa.

— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.

Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan
päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana,
vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää
ja läheistä. Ehkä, _ehkä_ se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman
toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.

Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä
kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin
nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja
hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi
hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa
kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa,
mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi
kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan
leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä
vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.

Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi
täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan
häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion
Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja
uteliaisuutensa kasvoi.

Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,
eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.
Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan
Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.

Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif
vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin
— niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa
ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu
Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja
laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä
odottavana.

Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi
mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät
läksyjensä pariin.

Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa
oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan
sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se
oli Brita-tädin kirje Pariisista.

Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän
kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.

— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.

Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan
aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa
jäykkenivät.

Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen
edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.

— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?

- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut
monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.

— Tahdotko mielelläsi?

— Tietysti, hirveän mielelläni.

Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti
ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.

Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas
oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien
anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa
tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon
suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä
käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin
ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei
sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua
vahingoksi, miten se koskikin.

Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla
tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle
Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa
yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä
hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja
ehdottoman herruuden hänessä.

Hän kääntyi Lucian puoleen.

— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty
ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.

— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos
matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.

— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.

— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.

Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä
hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi
mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä
salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa.
Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi
sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän
vastauksellaan tämän aseettomaksi.

— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.

Sifin ilme muuttui heti.

— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös
kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.

— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif
lähtee, sanoi Lucia.

Sif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:

- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada
tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä
lopullisesti.

— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.

Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia
keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.

Sif katsoi levottomasti Sverkeriin.

— Et suinkaan sinä aio... purkaa... jos lähden?

— En, ellet sinä tahdo.

Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen
aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.

— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?

— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!

Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja
puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi
ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että
hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle
nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan
Jumalan lähettämänä koettelemuksena.

Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka
tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut
koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen
kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun
toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif
painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä
väärin häntä kohtaan lähtemällä.

— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän
hiljentääkseen sydämensä soimauksia.

— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker
surumielisesti, mutta päättävästi.

Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana
häntä vasten.

— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.

— Mitä minä en saa?

— Hyljätä minua!

— Ikäänkuin minä voisin sitä!

Sif nosti päänsä ja katsoi häneen.

— Mutta sinun mielestäsi... sinun mielestäsi minä teen väärin jos
lähden?

— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi
kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua
loitompaa.

— Mutta... sinä olet pahoillasi siitä että lähden?

— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin
tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.

— Minä en tahdo matkustaa, jos se... jos sinä olet sitä vastaan.

Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen
rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä
siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi
hänet puhumaan noin.

— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.

Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen
myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.

Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif
tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata
kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo
nyt, ajatteli hän.

— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun
matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet
innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä
sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään
muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole
niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.

Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli
selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin
vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.

— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi
edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi
hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon
kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit
ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja
taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa
sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee
niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle
vääryyttä.

Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle,
ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan
tahtoisi jättää häntä.

Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään
pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että
hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä
Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta,
jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen
auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi
mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi
hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi
paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien
sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin
vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi
hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä
tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.

Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi
hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä
mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi
Sverkeriä kovasti.


19.

Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa.
Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja
kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota,
etupäässä Sverkerin.

Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua
lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja
pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi,
mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?

Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta,
minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt
häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja
kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?

Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän
oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos
Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota
lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen
epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein,
sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän
antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä
sanassaan.

Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä
taas levoton.

Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa
Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan
seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa
antaen hänen lähteä.

Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa,
niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti
jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli
koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?

Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen
lähtönsä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka
eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka,
hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle.
Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri
juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.

— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.

Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien
kanssa.

— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi
Sverker.

Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut
jotain miettien.

Mutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.

— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan
mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi
pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla
oli hänen lupauksensa.

— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.

— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä,
kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä
niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi
sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän
edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.

Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten
paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.

— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.

— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan
surun. Niinkuin sinä oletkin!

Lucia huokasi sanomalleen.

— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään
ylpeästi.

Mutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.



V.

KOHTAAMINEN.


1.

Oli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi
tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista
potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa
erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti
mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja
kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan
saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.

Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa,
hänestä kun kaikki pitivät.

Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse
kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan
kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei
edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu.
Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä
luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä,
vaikka monet rakastuivat häneen.

Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista
kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin
kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.

Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin
salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät
Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi
urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden
sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää
sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa
kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen
lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni
kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.

Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti,
ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker
ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi
antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun
noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut
voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin
ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain,
että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut
mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen
suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.

Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä
vastaan työn siunatuilla aseilla.

Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan
vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa,
eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi
minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka
juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.

Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä
vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani
sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.

Vasta tullut oli Åke Boson.

Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He
eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden
keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden
toistensa kanssa rautatievaunussa.

— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi
kätensä.

— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään
ja tarttui ojennettuun käteen.

Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut
tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton.
Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta
Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli
muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke
oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut
siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta
mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen
katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime
kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää
paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan
hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.

Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä
vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin
kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti
eteenpäin.

Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja
tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä
entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja
kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja
uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka
liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.

Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta
julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa
siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt
onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja
toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä
mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä
maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui
ilmielävänä kummankin mieleen.

Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti
Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan
asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.

— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.

— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä
täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.

— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?

— Kuulin, pari kertaa.

— En nähnyt sinua.

— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.

— Minuako karttaaksesi?

— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.

He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:

— Oletko vielä vihainen minulle?

— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein.
Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin
suureksi kuin meidän aika.

Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.

— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen
heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja
Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen
talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.

— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?

- Minulla on tavallaan varmuus siitä.

— Mutta vastustus on voimakasta.

— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa
sankaruuden esiin.

— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?

— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada
juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt
on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.

Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä,
mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä
huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.

— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää
hallituksen nurin, huomautti Åke.

— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja
epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä,
katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.

— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?

Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten
tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli,
niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet
aukenivat Norrlantiin päin.

— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan
säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi
säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut
kymmenen vanhurskasta.

Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta
hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.

— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee
ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se
kuuluu Jumalalle, huomautti hän.

— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua,
senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä
monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja
ottaa ne lukuun.

— Sinä panet niille suuren arvon.

— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.

Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.

— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan
ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat
särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin,
jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.

— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii
maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista
ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava
loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja
perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.

Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.

— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle
naiiville kysymykselle.

— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta
muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.

— Miten se on tapahtunut?

— Niin — mitenkä elämä syntyy?

Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän
ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.

— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.

— Ilolla, jos voisin.

— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain
pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.

Randal naurahti hieman.

— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.

— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.

— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai
olenko?

— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin... niin
merkillisesti.

— Merkillisesti?

— Niin... eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.
Sinähän teet siitä uskonnon.

— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.

Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka
piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.

— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.

Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas
seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne
huomiseksi.

— Ja mihin sinä olet matkalla?

— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on
vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että
nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.


2.

Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä
pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.

Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja
majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle
sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.

Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.

Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja
ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa
vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.

Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä.
Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin
saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä
kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti
sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei
koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin
tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.

Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli
kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen
kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen
tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.

Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut
nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että
se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä
kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!

— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.

Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä
sointuvana.

Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven
ympäri.

— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?

— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä,
vastasi Randal.

Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä
huolestutti.

— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?

— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en
siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?

Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen
solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.

He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä
seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen
tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen
rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.

Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen
puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa
ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi
samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi
päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi
muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.

— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta
niin ei voi pitkältä jatkua.

— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.

— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli
ennen kihlausta.

Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää
itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi
ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua:
»Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»

Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan
intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla
saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.

— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein
käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä
huudahduksessa.

— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.

— Kuka? kysyi Åke hämillään.

— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään
käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen
luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.

— Tässä on minun apuni, sanoi hän.

Åke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.

Randal katsoi Åkesta kirjaan.

— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja
tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä
ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee
sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!

Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.

— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.

— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.

— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut
niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että
se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.

Randalin silmissä tuikahti.

— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja
janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta
minulle.

Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa
käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke
ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn
valaisemilta kasvoiltaan.

— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni,
raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien
ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään
siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — —
— Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat
tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten.
Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka
nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet
työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan
omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun
siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja
tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi
sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.

— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa
mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi... yksinpä rakkaussuruja...
ja... ja halujakin vastaan.

— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen
Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista
maisista, pienistä ajatuksistamme?

— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.

— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla
sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana,
joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä,
niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita
ihmissydämen joka ainoan intohimon.

Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka
oli Åkesta liian voimakas.

— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta —
niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.

— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.

Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon
tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.

— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.

— Eipä paljoa.

- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi
Åke, tullen yhä rohkeammaksi.

Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle,
mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.

— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut
uskoa hänelle taistelujani.

— Mutta hänhän rakastaa sinua!

Randal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.

— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan
säästämättömän selvästi.

Hillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.

— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.

Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden,
tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.

— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi.
Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen
kuvaamattoman surumielisen hellästi.

Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun,
mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin
lempeiden sanojen vuoksi.

Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia,
että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden
heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi
selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?

Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan
ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.

Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja
kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli
esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut
vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa
ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.

Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä
läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä
sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään
yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille
myöten.

Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta
huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen
tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.

— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.



VI.

VAAKALAUDALLA.


1.

Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.

Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan
kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita
ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet
lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään
puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan
voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa
ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen
sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät
olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan
puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.

— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä
olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen
kanssaan, oli hän selittänyt.

Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä
hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi
toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.

— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa
pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme
sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.

Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi,
mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta
miinavaarasta.

Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän
näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan
takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan
järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia
eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat
yksityiset asiansa.

Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja
sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen.
Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle
antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän
kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.

Hänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä
oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän
olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei
hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi,
eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo
nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut
häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä
vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan
katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt
uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla
vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai
oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään
Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.

Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker
selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana
koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka
olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin
mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli
ollut hyljätä hänet?

— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan
iloinen etten tehnyt sitä.

Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo.
Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut
mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä
tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa
oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se
oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa.
Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä
kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia
takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että
jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli
puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt,
mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas
kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton
intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen
Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen
hyvää.

— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!

Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien
loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää
kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne
sivulle.

Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja
sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin
kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli.
Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi
vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin
Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta
tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja
piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon
valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?

Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä
Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä
lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen
liikkeen suuruus ja merkitys.

Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta
kaikkein enimmin Sverker Randalin.

Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin
puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut
sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja
kehoittavia sanojaan.

Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi
niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen
ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut
mitään voinnistaan.

Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu
puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».

Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään,
hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin
täydellisesti irti kaikesta haikailusta.

Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.
Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti
maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.
Ainakin niin suurta kuin hän taisi.

Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan
hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana,
ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän
kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään
halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä
viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi
todelliseksi näläksi.

Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan
hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän
saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä
tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.

Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden,
joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.

Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet
saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet
saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta
syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.

Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten
toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.

Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut
istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi
häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin
ja koettivat nukkua.

Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin
istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti
kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.

Ja tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.

— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä
en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi.
Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!

He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina
suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.

— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa,
miten se käy päinsä?

— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.

— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?

— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin
suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.

— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa
sinusta.

Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.

— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen
maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta
juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me
suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä
naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita.
Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän
isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on
»ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen
hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään
olla jossain suhteessa hyväksi.

Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin
nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli
saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt
ennenkuin myöhään aamupäivällä.

Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta
oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin
ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä,
jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.

Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki
tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa
sukeltaa esiin aalloista.

Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!

Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti
tervehdyslaulu.

»Sä pohjolanmaa ikitunturines...»

Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää
toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla
kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.

»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »

Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin
kaikui hymni Ruotsille.

— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»

Ne olivat unohtumattomia hetkiä.

Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut
rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja
kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä,
sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja
jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.


2.

Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein
kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa
oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen
todellisuuteen.

Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja
tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna
uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia,
sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.

Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä
asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin
hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko
sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi
Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä
tulemasta.

Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin
vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti
Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut,
kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit
eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut.
Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli
häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.

— Sinähän olit merellä silloin.

— Milloin saan mennä hänen luokseen?

— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on
liian heikko siihen.

Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää
tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman
yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa
itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin
ehkä tulisi käymäänkään!

— Kuka hänen luonaan on?

— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon
kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti.
He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi
ystäviksi.

Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan
Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin
että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta
puolen riippui puitteella.

Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat
pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.

— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.

— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.

Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen
vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.

— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän
itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.

Isä tuli sisään.

— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä,
sanoi hän.

Sif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.

-- Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen
hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on
sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.

— Onko kaikki vaara ohi nyt?

— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.

— Sanoiko hän terveisiä minulle?

— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät
äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama!
Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää
verratessaan itseään häneen.

— Tahtooko hän nähdä minua?

— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua
ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa
häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.

Sif nyyhkytti.

— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!

Isä hyväili häntä lohduttavasti.

— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.

— Teen kaiken mitä hän tahtoo!

— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän
on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.


3.

— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja
kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille
ja tämän isälle.

Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja
jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.

Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut
saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi
häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa
hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa
suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta,
sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella
ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa
ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen
kasvoillaan.

— Pikku Sif!

Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen
maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.

Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut
helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa
kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota
hymykään ei karkoittanut.

Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen
Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa
poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan.
Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä
toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.

Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän
käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä.
Sanoa hän ei voinut mitään.

Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli
tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän
näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.

— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään
kohtausta tällä kertaa.

Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut
mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.

Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän
koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana.
Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin
kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.

Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan
heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä
pettävän.

- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle
aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui
itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen
kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.

Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään
sanovan, toipui hän vähitellen.

Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta
tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli
tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan
ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten
oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.

Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä
ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka
karkoitti hänen oman heikkoutensa.

Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä
tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi
viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa
hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen,
ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet
toivottomuudesta.

Tuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.

— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.

— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.

Bentick nousi pystyyn.

— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.

— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä,
sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei
Sif enää pelännyt.

— Kyllä toki, vakuutti Sif.

Hän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan
Sverkeriin.

— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja,
sanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi,
niin lähetä hänet ulos!

Randal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori
jätti nuo kaksi yksin.

Tohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi
kuin sytytetty kynttilä.

Hänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman
vähäpätöisyyden tuntoa.

— Hän on parempi tänään, luullakseni? sanoi Bentick.

— On vähän. Paraneminen edistyy vaikka hitaasti, vastasi sisar Asta.

— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä
tuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.

— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa
hänen luonaan, vastasi sisar Asta.

— Hänellä on kätevyyttä sairaiden kanssa, eikö olekin?

— On. Hän on niin tyyni ja neuvokas ja hellätuntoinen.

— Hän asuu kai vielä täällä, vai kuinka?

— Asuu.

— Silloin sisar voi saada aika paljon vapautta?

— En mene ulos muuta kuin pariksi tunniksi.

— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa
toisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei
dosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.

Näin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin
paikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä
tällaista hetkeä varten.


4.

Sifin isän lähdettyä sairaan huoneesta katsahti Sverker sohvaan päin.

— Tuolla on varmaankin jakkara, sanoi hän.

Sif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen
jalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran,
asetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret
Sverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.

Sverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä
ja silitti poskeaan sitä vastaan.

— Sinun pitää parantua nyt! sanoi hän hyväilevällä äänellä.

— Pikku Sif! Onko sinulla ollut hauskaa siellä ulkomailla?

— Älä puhu siitä! -?

Miksi en?

— Toivon etten koskaan olisi lähtenyt!

— Miksi niin?

— Sinä olet niin sairas.

— Enhän minä nyt siitä liene sairastunut.

— Mutta... minä olen hukannut niin monta kuukautta!

— Hukannut?

— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä
kuukaudet enkä ole ollut...

— Pikku Sif!

Sif painautui häntä lähelle.

— Miksi et sano »pikku Sifini» kuten ennen?

— Oletko sinä sitte se?

— Kyllä, _varmasti_! Kokonaan!

— _Minun_ pikku Sifini!

Sif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle
niin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä
hehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta
ilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.

— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän
rukoilevasti.

— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?

— Niin että voit kuolla?

Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen
sellaisesta mahdollisuudesta.

— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin
elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.

— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.

— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.

— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä
minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.

— Jos niin käy... saat myöskin... voimia kantamaan sen.

— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella
uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.

Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin
kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli
Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.

— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?

— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa
karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi
hänen huulillaan.

— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti
olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada
selkääni.

— Pahoittelen... etten ole...? kyllin vahva... antaakseni sitä sinulle.

Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi
tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla
kaltaisekseen.

— Kerro kaikesta! En jaksa puhua... mutta kuunnella kuinka paljon
tahansa.

Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että
se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta
tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan
siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä
itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä
tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella
häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt
istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin
kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi
toiseen maailmaan.

Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi,
eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin
tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi
selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville
hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa
kärsi siitä pienintäkään vauriota.

Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan
nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi
Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan
hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan
muistoistaan.

Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden
kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa
merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut
heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.

Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän
huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset
siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli
palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään
muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä
puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen
ja voinut estää.

Niin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua
takaisin.

— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä,
nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.

-- Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.

Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin
nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä,
sairasta, varten?

Allan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.

— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi
hän.

— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.

— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta
odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän
täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt
hyvästit ja tule!

Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet
luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa
jäädä. Se pisti häneen.

Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja
näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta
vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun
varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei
väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan,
miten väsynyt hän olikin.

Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen
mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan,
sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan
hänen isänsä kättä.

Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi
sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä
tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän
kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli
tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan
— ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen
vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän
tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen,
hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain
tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin
äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut.
Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli
Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä
häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!

Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli
jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan
Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki
mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke
olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin
sairauteen.

Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi
että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven
heille ja oli ylen kohtelias.

Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän
Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä
häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden
saadessa _asua_ siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse
tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus
kirveli eniten.


5.

— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren
palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen
jälkeen.

— Minkä sitten? kysyi Bentick suostuvaisin ilmein.

— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään
suhdetta.

Allanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää
suorittaakseen.

— Mitä minä sanon syyksi?

— Sinähän olet itse kuullut miten minun laitani on?

— Onko sairautesi ainoa syy, minkä vuoksi tahdot purkaa?

— Tietysti.

— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen
tai...?

Randal hymyili kevyesti sellaisen otaksuman mahdottomuudelle.

— Ei. Mutta minun sairauteni on kai tarpeeksi esteeksi naimisiin
menolleni.

— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä,
sinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa,
onnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan
vastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti
rasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on
itse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät.
Kehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se
olisi parasta sinulle.

— Sifin kanssako?

— Niin, koskapa tahdot hänet ja hän on kiintynyt sinuun.

— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan
miehen kuin minut?

— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit
terve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti
kiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.

— Mutta... olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita.
Jos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman
hengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi
silloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.

Bentick naurahti jollekin muistolle, joka johtui hänen mieleensä.

— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän
ja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan:
että suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa
haavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota
kurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi
naimisiin sotaan menemisen sijasta.

— Ah, tuliko hän kotiin sellaisin suunnitelmin?

— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun
tapasi sinut sairaana.

Hillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi,
mutta hän ei sanonut mitään.

Sifin isä näki tuon kovan piirteen.

— Ethän aikone purkaa kihlausta? kysyi hän levottomasti.

Randal ei vastannut.

— Se koskisi Sifiin kovasti, sanoi hänen isänsä taivuttavasti.

— Mitä sitte ajattelet että minun pitäisi tehdä?

— Antaa asiain olla sellaisinaan toistaiseksi.

— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi
miehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen,
intohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä
setää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on
pakotettava käsittämään järkisyitä.

— En tahdo, että häntä pakotetaan.

— Niinpä pura sitten. Mutta... se tulee murtamaan hänet, hän on niin
kiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton
ymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne
luotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä
jollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.

Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista,
ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja
pulmallisesta tilanteesta.

— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa?
kysyi hän.

— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani
kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet
minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän
kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet
järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi
minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!

Hän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.

Mutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.

— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan
ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.

Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin
Sifin äidin muistoon.

— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin
päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on
johtanut hänet sinun pariisi.

Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti
itsensä ja rupesi puhumaan muusta.

Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat
hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala
oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta
kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta
päästää häntä vapaaksi?


6.

Sifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona
Upsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli
pyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut
mukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet
vielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos
Åke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan
ystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta,
etteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.

Mutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta.
Hän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä
kohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.

Sif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin
sanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen
äänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo
heidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.

Hän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran
tultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka
juuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin
uteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä
tarkoituksessa hän oikein tuli.

Tähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen,
mutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja
mennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän
alkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla
Sverkeriä kaikkein lähinnä.

Miksei Sverker pyytänyt sitä häneltä? Miksi hän oli ääneti?

Eikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian
lapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?

Ylpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli
nyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja
pidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.

Tähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi
tehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin.
Hän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin
ja huomata, ettei hän ollut mitään.

Olihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä
tasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain
olisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen
sairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan.
Mutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan
sisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta,
kuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella
hoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.

Tuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti,
ajatteli Sif alakuloisena.

Åke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet
epävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään
paheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja
miten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli
sulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.

Åke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain
hänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen
varovaisesti tiedustella asiata.

Eräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän
pysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.

— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin
yksin? kysyi Sif.

— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä,
vastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.

Hänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri
miettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif
odottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.

— Tiedättekö että Randal-setä ja minä olemme kihloissa? kysyi hän.

— Kyllä, hän on sanonut sen minulle. Tarkoitan että...

Hän keskeytti itsensä.

— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.

Åke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.

Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui
hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä
kohtaan.

He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen
joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.

Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut
tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.

— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi
Åke.

Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä
rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä
pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.

Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko
pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä
voinut mitenkään arvata mitä se olisi.

Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa,
pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.

Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan
yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi
Sifin kuulla kunniansa.

— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker
Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja
ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi
mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.

— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.

— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää
ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen
miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä
tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te
olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä
mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.

Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli
lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut,
ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien
alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut
vaikutuksen koko iäkseen.

Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän
koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se
täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein
uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.

— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki
kurkussa.

Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä
Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi
senvuoksi samalla vihaisella äänellä.

— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että
rakkaus teihin _kuluttaa_ häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet
sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen
olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja
luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto
tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.

Tuo viimeinen sanottiin ylpeästi.

— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän
itse on _sanonut_. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne,
sanoi Sif.

Åke hymyili ylimielisesti.

— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa
teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin
paljon antaakseen teille vapauden.

— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?

— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena.
Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen
mikä se oli ennen »kihlausta».

Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan,
mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli
urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi
itkuun.

Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta
itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan,
joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?

— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.

Mutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.

Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista
yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.

Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo.
Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut
muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan
kulkisi ohi.

Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen,
ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä
häntä.

Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen
kasvot käsiin kätkettyinä.

— Oi miten häpeän! supisi hän.

Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni
huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi
enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.

— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan,
sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies,
ja senvuoksi olin liian kovakourainen.

Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä
asettumista, ja se kevensi.

— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.

— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt
vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen
kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä
itsenne tähden ettekä hänen.

— Mutta . . alotti Sif.

— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti
lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: _Pidättehän_ te
hänestä?

— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.

— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään
vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.

— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano
mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.

— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä,
mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa
heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset
aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.

Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti
hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin
epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.

Hän ei ollut vielä katsonut ylös.

— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.

— Ei, ei käpyäkään.

Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä
kasvoiltaan.

Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun
jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut
sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä
aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.

Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut
tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli
niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen
suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten
oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän
itse oli toisenlainen.

Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et
koskaan voi saada takaisin.»

Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi
tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei
ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.

— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.

Åke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.

— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri
ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.

Sif nauroi ja pyyhki silmiään.

— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän
välittömään tapaansa.

Åke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.

— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat
toisiaan kädestä vahvistukseksi.

— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen
jotain hullusti.

Sen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen
nauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän
iloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.

Ja sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla
äänellä.

Sif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä
leikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.

— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet
erehtynyt?

— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke
surullisen lystikkäästi.

Sif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran
oli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä
toiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa,
ajatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää
häntä ystävänä kuin kosijana.

— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos
hän tulee juonittelemaan, niin se on _vain_ sinun tähtesi. Niin että
älä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.

Sif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä
liikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.

— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.

— Tahtoisin mitä?

Hän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.

— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?

— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.

— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.

— Siitä että _rakastat_ häntä.

Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»

Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle
rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin
pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.

Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei
itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?

Ei hän koskaan ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen pulaan.

— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan
hänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei
hiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään
taipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta
itseltäsi.

— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että
hän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko _aivan_
varma, että hän tekee niin?

— Aivan varma, vakuutti Åke.

— Kerro minulle tarkkaan kaikki mitä hän on sanonut!

Åke teki hänelle mieliksi. Hän kertoi kohtaamisestaan Randalin kanssa
Norrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja
sanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen
rannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia,
keskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli
matkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.

Sif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen
sydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys
tuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi
hän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta
hänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää
häneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä
hänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla,
kyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.


7.

— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani
ulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.

Hän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä
ja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.

— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä
kestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!

Hän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka
lattialla, toinen riippuen alas.

— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena
reservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä
asevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan
Jumalaan ja isänmaahan.

— Tulivatko he yhdessä?

— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan,
mikäli tiedän.

— Minkätähden he tulivat sinun luoksesi?

- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat
saadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.

— Entä sinä? Vahvistitko kummankin päätöksen?

— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla
tavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja
vahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.

— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa
päätöksessään?

Randal hymyili.

— Tietysti.

Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki
Randalin puheliaaksi.

— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi
taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti
ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen
pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä
ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut
erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta
Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä
loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla
tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata
Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään?
Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan
Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka
vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja
ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä
asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen
tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa
innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.

Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä
häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.

— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.

— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.

— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.

— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta
aktiivista kantaa lukuun.

— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava
kantasi.

Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa.
Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen,
joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut
enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja
sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.

— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan
vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä
tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että
vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä
tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden
evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.

Hän keskeytti yskiäkseen.

— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.

Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa
sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.

Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita
enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen
vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan
ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.

— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.

— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja
muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys
voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät
rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?

Åken silmissä välähti.

— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä
puolustamasta maataan? kysyi hän.

— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin...
jupisi Randal.

Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka
auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta
vastaan.

— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä
sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi
maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa
kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.

— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke
halveksivasti.

— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi
_rakkaudesta_.

— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.

— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä
aikoina.

Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti
itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli
Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja,
helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä
rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?

Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä
maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle
annoit... minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä,
että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet
rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua...»

Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan
kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman
muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi...

Åke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni
Randalin luo.

— Miksi et ajattele ääneen, niin että minä saan olla mukana? kysyi hän.

— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi
Randal hajamielisenä.

Sillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki
kaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina
sodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä
maissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat
heidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän
lävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän
velvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin...! Tuolla nuorukaisella,
joka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on
aikaansa edellä...

Siinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen
jälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.

— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen
ja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.

— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei
yrittänytkään pidättää Åkea.


8.

Randal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä
ajatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan
jälleen.

— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin
suorittamansa tehtävän jälkeen.

— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään
ja kääntymään nopeasti.

Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin
sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet
sisään.

Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli
kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan
jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin
yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet,
saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne
lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.

Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän
ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut
sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.

Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin
käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.

Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä
itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin
olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?

— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle

— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain
varsinaisten junavuorojen välillä.

— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen
ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.

Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja
mitä se olisi.

Sif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä
urhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä
muitta mutkitta.

Hänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin
rinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen
valta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä
valtavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan,
hänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja
epävakaisen tytön käsiin.

— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif
hermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin
Sverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen
aivoissaan.

Hän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli
sanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen
sydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain
olla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi,
että Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää,
sietämätöntä iskua.

— Luulen tietäväni mitä se on, sanoi Sverker luonnottoman hiljaa.

— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni,
virkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä,
ettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei
tahtonut auttaa häntä.

Sverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin
kirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut
helpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä
tuskaansa Sifin läsnäollessa.

Sif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden,
näki jäykän, lattiaan luodun katseen.

Silloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti,
mitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen
hermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi,
onnelliseksi, uhkarohkeaksi.

Eikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin
nuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut
kukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.

Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen —
kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei
luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.

— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta,
jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi,
hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.

Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä,
ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut
sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian
hellällä ja antautuvalla tavalla.

Sverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.

Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan
Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.

— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla
hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen
nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman
pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin
katsetta, se tuli läpitunkevaksi.

— Sormuksen?!

— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.

— Sif, onko se totta?

Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi
tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.

— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei
hänellä ollut mitään salaamista.

— Miksi tahdot sitä?

— Olenhan sinun morsiamesi. Ja minä... minä rakastan sinua _niin_.

Sverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa
onneaan.

— Eikö kukaan ole kehoittanut sinua tähän?

— Kukapa sitä olisi tehnyt?

— Isäsi esimerkiksi?

— Sitä hän ei ole tehnyt, ei ollenkaan, sen vakuutan sinulle.

— Eikä kukaan muukaan?

Se oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja
käsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo
vakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän
toiminut yksinomaan omasta alotteestaan.

Mutta valehdella tuon katseen edessä...! Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.

— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada
minua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et
tahdo minua! Ja minä... minä...

Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta
hämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut
mitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi
koskaan enää päästää häntä.

Käänne oli ohi, Sif oli saanut hänet uskomaan.

— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi
Randal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän
tietää, että olin valmis luopumaan sinusta.

— Mutta minäpä en luopunut sinusta! vastasi Sif voitonriemuisesti.

Hänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden
rinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden
yllä.


9.

Sif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla
junalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.

— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan
kadulle.

— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.

— Näetkö nyt, että olin oikeassa?

— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään
valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin
vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä,
minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä
ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain
onnettomuutta?

— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole
tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.

— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää
sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä
parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö
usko sitä?

— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi
noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko
olisit?

— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.

— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että
rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan
nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun
totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi
uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut
hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?

— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata
järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.

— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille
miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.

— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt
hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään
pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan
tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.

— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.

— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään,
lohdutti Sif itseään.


10.

Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu
siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö
sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille,
tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin
muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku
toinen olisi tuo onnellinen.

Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta,
mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.

— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki
hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli
lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän
sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.

— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.

— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.

Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta,
ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä.
Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä
pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä
hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.

Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla
miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.

Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa,
minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?

Heidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.

Olivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet
kohtaamisesta?

Ja mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?

Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti
poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli
nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta.
Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen
täytyi ihmetellä ja mietiskellä.

Olisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?

Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen
ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.

Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan
sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen?
Ja yllättänyt hänet?

Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt,
miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja
olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut
Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken
käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken
suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen
julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan
erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin
toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan,
sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista
keskenään.

Mitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se
ei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen
suuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa
tarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi
hänelle.

Ja Sif?

Randal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen
kysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan
hänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli
kieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä
oliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän
oli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin —
mutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.

Oliko mahdollista, että Sif oli kierrellyt totuutta? Ja sellaisena
hetkenä!

Nämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne
ajattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä!
Hän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen
mietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen
täytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä
hänen mielestään olikin tehdä.


11.

— Tapasitko Sifin ollessasi viimeksi Tukholmassa?

Randal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja
huomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.

— Viimeksi? Muistan tuskin milloin se olikaan.

— Neljästoista päivä viime kuuta. Etkö muista sitä?

— Enkö ole ollut siellä sittemmin? Siitähän on nyt kauan.

— Tapasitko silloin Sifin?

— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni.
Miksi kysyt sitä?

— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin
vain tietää oliko se totta.

Randal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen
asia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.

Åkesta tuntui erittäin ilkeältä.

— Kuulehan, et suinkaan sinä usko mitään tyhmää, mitä?

— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut
tietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän
aralta!

Åke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.

— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole
sitä.

— Minkä kautta?

— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.

— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te
puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta
salassa.

Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei
tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.

— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja
tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet
sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja
kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta
salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo
oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän
rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen,
epäluuloinen aasi!

Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle
kätensä.

— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi,
sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru
totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa.
Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole
mitään tahraa.

Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt
heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi
Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman
levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä
syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut
Åken mielestä.


12.

Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla
telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli
sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina.
Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa
lajia.

Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen
tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi
tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin
hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä
sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana.
Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut
toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen
vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi
äänettömänä.

Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian
hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt
luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli
telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi
sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen
ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän
tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille
kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä
kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää,
vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.

Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän
kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin
ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona
huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti
sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen
kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa
hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli
kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt,
kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen
tähden.

Kun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.

— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota
ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada
nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.

— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä,
väitti Allan.

— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli
Lucia.

— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä
vapaaksi, sanoi Allan.

— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi
Lucia.

Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän
ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta
tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen
tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan
itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi
pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan
onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän
Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen
hoitamisensa kokonaan toisille?

Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän
kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker
oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin
neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli
toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut
suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen,
mutta sydänvika oli.

Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän
oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu
sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava,
hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli
tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta
Sif piti niitä kylminä.

— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän
kärsimättömästi isän kiittelemisiin.

— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt
ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta,
jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.

Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista
hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän
kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen
ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä
täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi
kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.

Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi
silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman
kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.

Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut
niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella
olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?

Olikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?

Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen
tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa
välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.

Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti,
rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi
kelvolliseksi ja rohkeaksi.

Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut
mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja
kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän
voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.

Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen
hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän
rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen
aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin
miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.

Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut
leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu
vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain
luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään
suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja
hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö,
sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.

— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän
tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.


13.

Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella
lumella.

Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien
palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan
kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli
korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän
huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan
toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.

Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät
olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut
itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet
niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei
mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni
oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit,
miten totta se oli.

Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt
pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin
altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti
tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen
saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä
sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi
uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi
saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan
tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville
vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?

Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja
kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta,
että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma
alttiutensakin?

Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä
tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut
kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.

Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat
ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt,
ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen
moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen
oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat
häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen
tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä
kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli
hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä
riippumattomaksi.

Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi,
se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan
se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän
iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?

Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä
tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan.
Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala
vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan
muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?

Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin
mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa
vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan
voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.

— Tahtooko sisar lukea minulle?

-- Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.

— Kyllä!

— Mitä luen?

— Jumalan omasta sanasta.

— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti
raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli
paikkansa.

— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.

Sairaanhoitajatar selaili raamattua.

— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen
ajatuksensa kuin kysymyksen.

— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.

Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut
syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.

Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta
ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.

— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.

Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän
löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.

Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka
pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta,
se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi
sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.

— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.

- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?

— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan
valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki
uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!

Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa
profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa
häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään
ylös.

Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana
hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima,
hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään
tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras
ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen
kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan
erikseen.

Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin
rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut
yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen
tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan,
ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään
mitään.


14.

Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä
unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän
näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä
kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja
kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.

Silloin eteisen ovikello soi.

Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja
liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.

Heti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.

— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.

Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen
ilmeensä muuttui.

— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?

— Hän on täällä itse.

— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!

Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos
menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.

— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän,
ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.

— On kyllä, vastasi sisar Asta.

Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan
mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut
Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka,
kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin
hänen parantumisensa oli alkanut.

— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista
anteeksipyytelyä äänessä.

Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.

Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen
elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova
nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa
pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.

Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli
heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.

— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!

Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin,
joka muistutti itsestään.

Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen.
Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin
tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä
hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa
jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut,
ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi
tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä
hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.

— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän
hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.

— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin
lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.

— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin
äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että
nyt olen täällä?

— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!

— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki
muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä
salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.

— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.

— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi
pientä itsesäälivää naurua.

— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha
maalla. Kysy sisar Astalta.

— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti,
että se kummastutti Sverkeriä.

Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen
hoitajansa puolta.

— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän
lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö
sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun
tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana
maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja
ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen
tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!

Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.

— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?

Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä
todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin
äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan
pisteliäs.

— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja
joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.

— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.

— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä
itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja
tarvitsen hoitajaa.

— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?

Tuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.

— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?

— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen
kaikin puolin... ja minä... minä en kelpaa mihinkään.

— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?

— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni
tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen
olen siitä, että en kykene!

Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.

— Olisitko tahtonut olla luonani?

— Niin mielelläni kuin elän.

— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?

— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.

— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan
tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.

— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen!
Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui
vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että
voin tulla rohkeaksi?

— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!

— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee
vaaralliseksi pelkään minä.

— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.

Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin,
miettivin katsein.

— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.

Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa
aurinkoisesta avaruudesta.

— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää
tulisi sairaaksi, vastasi Sif.

Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään,
olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua
taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun
vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.

— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.

Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.

— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.

— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut,
sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin
jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta
elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun
tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi,
jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi
sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme
vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.

Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä
sanojaan.

— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi,
etten minä ole niinkuin sisar Asta?

— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että
sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää
kaikessa.

— Mitä syitä?

Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista
tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.

— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?

— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei
ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä
parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin
petosta parempana.

— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.

— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman
kehoitusta.

— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin
pitää puoliaan.

Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.

— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse
olisi tahtonut, vakuutti Sif.

— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi
ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni
sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut
sinua.

Sif punastui kiusallisesti.

— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.

— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla,
sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten
kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun
vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.

— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää...?

— Pari kuukautta sitten.

Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus,
missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua
maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä
moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo
ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen
nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!

Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif
toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa
siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut
hänet liian köykäiseksi!

Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi
Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin
sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?

Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?

Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken
jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.

— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan,
ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen
kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän,
että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle
vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain.
Ymmärräthän sen, sano?

— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta
ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja
ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut
varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi
erota.

— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan
sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen
aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa
sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön.
Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua
raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta
ja kuolemaa... ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.

Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.

— Sinä et usko minuun! sanoi hän.

Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että
Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri
hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta;
kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai
vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä
sitä.

Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä,
ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä,
miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa
oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi
voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville,
silloin sitä epäiltiin!

Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan
aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus
toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin
kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.

Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet
Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut
hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin
hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.

Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet
luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä
elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt
voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä
elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin,
että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.

Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin
hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt
ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä
tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?

Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja
kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja
intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin
lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker
oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu
tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä.
Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja
säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi,
mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa
itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen
rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän
tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi
tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se
sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa
että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen
tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen
rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?

Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut
jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.

Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana.
Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi
itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään
sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti
mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista
sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden,
ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän
tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.

— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia
sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.

Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka
ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa
huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin
päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä
lujemmaksi päätöksessään.

— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen,
sanoi hän.

— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi
sinulle.

Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään
vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään.
Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä
sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi
ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa,
että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi
kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.

Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja
pyöritteli sormustaan.

— Saanko pitää tämän... ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän
rukoilevasti.

— Jos tahdot niin... Toistaiseksi... vastasi Randal liikutettuna.

Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri
Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut
ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen
sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää
enemmän juuri nyt.



VII.

HYVÄKSYTTY.


1.

— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?

Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän
auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.

— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa
sairaanhoitajatarkurssin?

— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.

Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen
miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.

— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai
ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun
Sverker usein on sairas.

Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen
tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten,
että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa
Sifin pyyntö vakavalta kannalta.

— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä
hoitaessasi? väitti hän.

— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.

Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli
vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin
kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin
olentoon.

- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa
sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut,
sanoi hän.

Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui
äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli
ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta
toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä
oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.

Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella
sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen
kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon
väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti
antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai
juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain
kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan.
Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä
hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä
ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja
hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie
oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan
Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.

Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen
päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa.
Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa
toistettuina: Auta minua!


2.

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut
pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen
silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen
ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen.
Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston
leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.

Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen.
Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä
palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei
tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä
kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä
pelotti.

— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä
ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole
huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.

Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena
siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut
pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän
oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja
myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri
tyyneys.

Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen
ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei
ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut
makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne,
jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin
järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.

Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille
ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta
oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen
vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella
sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille,
mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat
valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet
kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.

Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka
tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi
ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte
yksikseen.

Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa
toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään
huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä.
Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui
hänen kätensä yli.

— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.

Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa
ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis
hymyily.

— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.

— Sepä metkaa! sanoi poika.

Viereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.

— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.

— En, olen aivan tottumaton.

— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää,
selitti poika suojelevasti.

Sif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.

— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.

Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi
ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin
voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.

Viereinen mies nauroi.

— Nyt luulen että olet tyytyväinen!

— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.

Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin
hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja
toivehikkaaksi.

Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa
iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui
hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin
taas saisi mennä sairashuoneelle.

Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei
sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän
sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa
erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin
jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei
saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti
kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta
huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli
niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella
itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen
edistyksestään.

»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut
sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!!
Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä _et_ olisi. Olen kohonnut
kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas
korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen
senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun
luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää
maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä
viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että
senvuoksi hyvää yötä!

Sinun ylpeä ja ylenonnellinen

»Sisar Sifisi».


3.

Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut
muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin
muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän
hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin
aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta
synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän
päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan
vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä
kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että
hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että
hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään
liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei
hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen
kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka
askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta
selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän
ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi _sen_ ja oli innokas
tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen
lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.

Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän
sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen,
jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen
antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli
vapaa.

He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin
sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä
nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka
yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle
yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi
Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä
Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja
Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat
Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.

— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein
tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif
ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.

— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi
enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.

— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.

— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.

— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?

— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.

- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee
syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän
innokkaasti sitä tahtoisikin.

— Pitääkö Brita hänestä?

— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen
ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että
autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.

Sverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.

-- Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.

Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella
ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä
ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen
taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal
tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan
ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.

Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen,
mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi
hänen täytyi tehdä turhaksi asia.

Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten
syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen
ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan
Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän
nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että
antoi hänen tuntea sitä?

Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän
rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän
kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä.
Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi
sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä.
Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma
raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin
komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan
hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.


4.

Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea
ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi
että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista
toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään
voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä
huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen,
minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.

Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt
puhua vakavasti tämän kanssa.

Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä
päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen
sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.

Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään
sillä.

— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet
mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.

— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.

— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.

— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.

— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin
viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui
Åke.

— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin
kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.

Åke näytti huolestuneelta.

— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot,
kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen
halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun
lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin
tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on
liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi,
mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut
päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti
rasittaa itseäsi omalla tahollasi?

— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on
mieluista, ei rasita.

— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin,
että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden
pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet
työtä yöllä?

Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja
kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin
hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime
aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä
kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi.
Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän
ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen
ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa
rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja
aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut
sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä
hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli
valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.

Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä,
että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei
ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.

Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut
puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen,
vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.

— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?

— Menin kotiin.

— Mistä?

— Se on sama.

He polttivat ääneti pari minuuttia.

— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.

— En.

— Miksi et?

— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.

— Kaikki mitä tahdot?

— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun
olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä
vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.

— Oletko varma siitä?

— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on
rehellistä kauppaa.

Randal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.

— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?

— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se
käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin
on muuten viehätyksensä että antaa myöten.

Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa
sinisissä silmissä.

— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos
koettaisit?

— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.

Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä
keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen
pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin
yksityisasioihin sekaantumisesta.

— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi
hän.

Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet,
oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene
hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan
itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle
lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.

- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan
katkaisevalla äänellä.

— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.

Åke hätkähti tahdottomasti.

— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.

— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal
painavasti.

— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?

— Hän tahtoo sinun onneasi.

Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli
hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen
tunnemaailmassaan.

— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?

— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.

— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke
katkerasti.

— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.

Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään
muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun
sitä oli Randalin silmissä.

— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät
velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?

Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten
vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen
täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi
kaikesta huolimatta.

— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte
toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.

— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?

— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?

Åkea kuohutti nuo terävät sanat.

— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen
käsite.

Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.

— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään
pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan
vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin
synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!

— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi
tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on
keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti,
vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.

— Puhun sinun näkökannaltasi.

— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun
tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.

— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä
ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes
oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti
puolustella itseään selittämällä sitä.

— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä.
Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään
synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa
synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta
tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.

Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen
rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva
siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.

Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.

Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin
lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan,
suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa,
parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.

Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja
häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää,
että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt
mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin
käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja
se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti
solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä... niin
tokkopa hän...?


5.

Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä
liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi
toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.

Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan
kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei
ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli
mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt,
ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty
tuossa tuokiossa.

— Minä tulen itse, vastasi hän.

— Mutta entä sinun kurssisi?

Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu
vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi
auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.

— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti
vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.

— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta
sitten...

— Tulen ensimäisellä junalla tänään.

Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen.
Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta
sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli
hän.

Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti,
että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla
hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle.
Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään
vastaväitteitä.

Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön
auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi
mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin
vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen —
sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.

Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian
edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan
ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä.
Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se
merkitsi.

— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä
häneen.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia
tottuneemman sairaanhoitajattaren.

— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka
tapauksessa.

Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten
ei olisi ryhtynyt.

— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko
Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?

— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.

— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on... en pidä
ollenkaan siitä.

Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että
ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.

Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.

— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen
mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.

Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton
hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen,
joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut
katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä
aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.

— Niin... jos tahdot tehdä sen... niin... Lucia ehti töin tuskin
laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin
hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.

Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei.
Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän
istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän
läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli,
istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.

Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen
sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei
ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.


6.

Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa
Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen
sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi.
Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän
jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli
hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!

Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä
itsehillinnän.

— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu
vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.

Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi
kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja
siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.

Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut
koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä
säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.

Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona,
»Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan
sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui
siihen niinkuin rakkaaseen syliin.

Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta
se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan
saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli
kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä
tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen
imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja
polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin
että hän rupesi toipumaan.

Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa
ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka
olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman
verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen
syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien
äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen
kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen
keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen
katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja
taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla
ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma
tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä,
oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki
asusti.

Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin
nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet
suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan
vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se
antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että
hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi
kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa
sairaan huoneeseen.

Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi.
Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina
tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti
tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että
äitipuoli oli seurannut häntä tänne.

Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri
tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin
laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle
aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi
häntä, virkahtaen:

— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan
muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?

Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta,
kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän
vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.

— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän
aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt
hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.

— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain
muuta.

— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin
— kapinalliseksi Jumalaa vastaan.

Hän katsoi Luciaan apua etsivästi.

— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?

Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis,
tunneherkkä ilme.

— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra,
katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.

Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen
kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu
voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi
vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin
toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti
Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen
salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut
epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa
Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin
luo.


7.

Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle
kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme
kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi
toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal
hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja
pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa
sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.

— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen
häntä puolittain leikillisesti.

Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään
sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut,
että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni
muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat.
Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut
hillitä.

Sverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.

Sif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.

— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle
tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse
sanoa sanaakaan.

Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut
huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili
suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se
ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä
äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut,
siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen
mitä tarve vaati.

Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki
oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat
kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein
hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa
potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin
vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi
hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi
häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli
mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli
niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi.
Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan.
Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka
rakastivat häntä enimmin.

Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui
vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti
heitä.

— Tämä näyttää pahemmalta... kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa
enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.

— Sano heille! pyysi hän.

Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti
hänen mieleensä ja hän muisteli.

— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun
on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi
vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain
vieressä ja katselisi.

Sverker nyökkäsi vahvistavasti.

Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin
liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan
hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen
huoneeseen salatakseen liikutustaan.


8.

Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että
saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut
vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke
käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia
oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot
jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla
kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja
kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen
tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään
toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan
sitä ja tätä tilaisuutta.

Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen
väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen
kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.

— Sif, sanoi hän, kellojen soinnin lakattua.

Sif katsoi ylös, innokkaana täyttämään hänen pienintäkin toivomustaan.

— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn,
mutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä
ja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä
olevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen
historiasta.

Åkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren
äänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta
suuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana
ja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä
syystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän
seurasi koko ahdin loppuun saakka.

Sifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen
Sverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.

Sif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki
koraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin
ilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan.
Sitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön
tuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen
lukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi
se vielä vaikeammaksi.

Laulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta.
Selvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi
jälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua
pysähtyessään.

    »Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti:
    'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.'
    Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?

    Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo!
    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»

Niinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan
laulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä
hän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli
maistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.

Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui
jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut
nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä
tahtoi näyttää.

Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian
suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.

— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien
muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin
ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä,
mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin
korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän
mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta
vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti
niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen
sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan
hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.

— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!

— Ei minussa ole mitään näkemistä.

Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen.
Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän
sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole
kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään
ääneti.

— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi,
että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia
ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan.
Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa
toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että
ihmisten edessä.

— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.

— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en
tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin
ulkopuolelle.

— Niin saat kai silloin tehdäkin.

Sif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui
sydämettömältä.

Åken kasvot synkkenivät.

Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän
olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne
siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.

Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden
sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai
jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen
loitomma huoneeseen.

Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän
auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että
hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio
oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen
luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne
hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.

Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki,
hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.

— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana
kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.

— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi
Sverkerin läähättävä ääni.

— Sinä tarkoitat ylösnousemista?

— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.

— Se ei kai ole... alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta
jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko
varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen
tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?

Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku
täytti hänet.

— Olisiko näköhäiriö... voinut antaa... pienelle säikähtäneelle
joukolle... voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia... kuten he
tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka
uskovat... vielä tänäänkin... uskovat vain heidän sanojensa kautta.
Ylösnoussutta... ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi
kuollut... eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja
sitten. Mutta nyt hän elää .. elää... ja voittaa yhä... ihmisten
sydämiä.

Randalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.

Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten,
kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif
asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä
vasten.

— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun
hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.

— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke
katuvaisesti.

Randal hymyili.

— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.

— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen
sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.

— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.

Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan
yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.

— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan
pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.

Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan
piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea
kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia
ajatuksiaan.

Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai
ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys
siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei
voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä
epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan,
jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä
vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin
kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä:
»Hän kantoi meidän sairautemme... rangaistus on hänen päällään, että
meillä rauha olisi.»

Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa
minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan
syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine
vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen
kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti
vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä
tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä
kuvittelulla ollut sellaista voimaa?

Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli
Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.

    »Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!
    Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
    Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»

Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos
hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti
tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian
paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen.
Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä,
epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli
ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin
alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli:
»Täydellinen Vapahtajamme.» »... Täydellinen anteeksianto kaikista
synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan
kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan
ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa
Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on
täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri
ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen
kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme
syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»

Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti:
»Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään.
Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme
kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin
kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa
työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti
tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään
puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja,
juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa
suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — —
-.»

Sitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän
luki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.

Sitten hän nousi ylös ja meni ikkunan luo ja seisoi katsoen ulos.

Jos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka
halveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi
että hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa
muuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja
kuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin
Jeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella
kuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa
epäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän
syyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä
kurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta
johonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian
vaikeaksi katkaista... Sif tuli ulos eteiseen.

— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on
tekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on
ollut niin uuttera koko ajan.

Åke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin
kanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne
kykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli
häneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä.
Hän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.

Tänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja
vakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt
oli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja
senvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja
lauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:

    »Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti...»

Sif katsoi kelloa.

— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli
kello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia
vielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua
ristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?

Sifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän
ajatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä
hänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä
kuolemantuskia toisten pilkatessa!

— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen
minä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet
pelastetuiksi!

Tämä näkyi hänelle aivan uudessa valossa.

— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti
hyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —

Kirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt
silmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.

Åke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa
mietiskeli sovitusta.

Voi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin
sitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa
Jumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa
anteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä,
hukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä
syntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli
yhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli
eksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää,
jotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo
fariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan
tien.

Jos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä
tekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi
Jeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun
tähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä
perustuksella.

Åke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen
tätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena
yleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.

Mutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta.
Ristiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen
sovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä.
Hän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos
hän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli
ollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan
pelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi
näyttää pintapuolisesta katselijasta.

Mukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla
pelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan
kaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja
tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»

Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen.
Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja
heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.

— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?

— Keittiössä.

— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili
Åken kättä ja puristi sitä.

— Toisinaan... alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata
puhua.

— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt,
mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.

- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.

— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui,
vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä
palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa
vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.

— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.

— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.

— On minulla, joka olen syössyt sinut... siihen elämään, jota sinä
vietät.

— Joutavia!

— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös
Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.

— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!

— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?

— Sinä voit tahtoa.

— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny
tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi
jotain syytä siinä mitä minä teen.

— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.

— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.

— Se jatkuu yhä. Minun tähteni... älä vastusta... meidän
Vapahtajaamme... kun hän etsii sinua!

Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti
itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti
päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän
oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut
muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa
estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut.
Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat
sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän
kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.

Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!
Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.
Mutta _jos_ se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!

Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut
vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt,
ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen
syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran
sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa
ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä
pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin
orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua
vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?

Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen
siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön
vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä
todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan
ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen;
ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin
tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli
tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta
se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei
tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan
Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja
elämää antavalle.


9.

Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui
kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli
mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä
junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä
sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta,
sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli
niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui
vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän
voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.

Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui
jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta
Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä
enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut.
Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi
saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja
lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä
jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.

— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.

— Tutkinto?

— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.

— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?

— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni
hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt
sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?

— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun
sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit... en unohda koskaan miltä tuntui
kun sinä tulit!

— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?

— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä
sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!

— Vaan rakkautta?

Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen
voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.

— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi
mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa
kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua
kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!

Hän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.

— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla
äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella
rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen
voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole
sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin
mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy?
Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut
tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen
kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.

— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän,
ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös
helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan
se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin
Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä...

Hän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:

— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi
ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut,
että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä,
miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien
mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko
tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka
kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta
kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit
sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai
itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun
surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!

Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella
jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa.
Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.

Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi
tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään,
niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa
sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.

— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa
teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee
ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin,
jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?

Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli
perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.

— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.

Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse
sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä
ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi
vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa,
jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä
esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?

Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla
esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee
rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin
kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.

Ja sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?

— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.

— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?

— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen
sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.

— Ja uskotkin minua?

— Niin, rakkaani.

Sif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.

— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif
lämpimästi huoaten onnesta.

Nostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:

— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri
nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi
jättää sinua enää, en edes päiväksikään.

Tähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.

— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten
liikutuksesta epävarmalla äänellä.

Sif laski.

— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja
sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista
neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen
isoisä voi vihkiä meidät.

Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein
varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.

— Entä kurssisi? huomautti Sverker.

— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä
täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain
saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.

— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?

— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin
minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet
minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen
sinulta?

— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.

— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain
sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken.
Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt
suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.

— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi,
sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.

Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen
vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin
voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.

— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän
epäselvällä äänellä.

— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän
todellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai
elää sen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoliljan tytär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.