Title: Saaristoväkeä : Novelleja
Author: Koskelainen, Yrjö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saaristoväkeä : Novelleja" ***


SAARISTOVÄKEÄ

Novelleja


Kirj.

YRJÖ KOSKELAINEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.



SISÄLLYS:

Kehto
Kalle-Kustaan tupa
Mestarivaras
Uskovaisia
Simsörin Johannes
Naapurit



KEHTO


I.

Karviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen
nyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat
kimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa
rantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli
sinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin
ja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä
ankkureilla merkittyä lippua.

Kala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja
katonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona,
pohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja
piippunysä.

Ovesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka
kuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet
harmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.

Samassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin,
haukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello
kahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.

Ja sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä
ilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea
syvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties
montako tynnyriä viime yönä pujahti alitse...

Hän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta
tuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias,
mutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää
on kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun
hän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta
ruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.

Hän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi
vasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut
keväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen
pituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa,
jolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona
pyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.

Tupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon
ei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään
myrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan
lyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli
tukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.

Tupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti.
Katolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee
sisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma
keksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo
sänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.

Eteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa
joka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu
aikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka
kesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen
aikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja
päättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi
koskaan tänne oikein kotiutua.

Ylempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat
hylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet
kevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta
saatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa
pelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.

Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on
kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään
siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee
mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs
punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg
löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt
kalastajaksi saarelle.

Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään
ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella
ihvistä piippuaan.

Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta
kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja
päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu
kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut
paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin
näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja
laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä
verkot pysyivät kunnossa!

Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja
sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan... hohoojaa...

Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää
suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään
kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa
ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.

Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira.
Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he
neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli
venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime
kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.

— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina.
Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli
vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.

Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi
hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin
hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta
aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa
ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa
kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta
vuoden...

Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen
apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän
ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa
sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin,
laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi
taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa
olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu
punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan
hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen
huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin,
jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen
pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari
palkintona kilpapurjehduksesta.

Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen
vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan
toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli
syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka
tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.

Verkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä
alkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa
äyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa
heittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan.
Eläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja
lehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana...

Kun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen
merelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat
mainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä
veteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi
verkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan
hohteen reunaansa.

Janne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat
viikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen
pitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului
vain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa,
kun ne tappelivat makuukivestä.

Tallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi,
salmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta
ne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan
taivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin
piiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden
takana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt
leivinuuni.

Nyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski,
Mari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa
joukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran
voimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin
vene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran
mukana.

Nyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja
silavaa ja sitten paneuduttiin levolle.

Hamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan
ja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun
uni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja
lämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti
Skytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle:
Vai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä,
vanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat
aina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti
kuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut
tänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja
kesät ja syksyt.

Nyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui
kyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi
valkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen
jonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.

Hamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä
laivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain
entisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.

Hän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita
unia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari
oli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä
oli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn
täydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että
melkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta
sitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä
ja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin
kauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut
nuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen
hän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika,
jolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin
unet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina
oli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori,
jolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja
talon tarvekalut.

Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja
ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja
kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä
ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän
rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta
yöhön vaanimassa kuin synti!

Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen
käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi
jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene
oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin
koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet
»ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla
tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan
Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin
nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.

       *       *       *       *       *

Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika
nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen
hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja
harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen
ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen
ensimäistä verkon päätä.

— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.

Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli
vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan
ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne
leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala
irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa
vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien
lokkien nokan edestä.

Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen
veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli
vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto
purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.

Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli
viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä
se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi
outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri
oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai
entisen lasivihreän kuultonsa.

Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat
toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin
hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion
kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan
kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat
ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja
Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.

— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei
tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle
tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.

Ja kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut
pullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja
ojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja
levitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.

Sillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan.
Työ joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin
suolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää
hamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet
siellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen
kalakallion laitaan perkeitä syömään.


II.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä,
kutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli
keskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja
nuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava
Köökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli
rutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.

Janne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä
ja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme
Teitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden
silakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan
Rosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun
kanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot
jäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan
tulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä
ole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».

Viime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä
toisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.

Fransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli
Hamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan
verran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.

Kirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet
myrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun
pantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle
Petter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan
kouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän
tiesi jalosta kirjoitustaidosta.

— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun
P-kirjain osui väärinpäin.

Samaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin
taakseen-katsovana, myönsi hän sitten.

Mutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen
ryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen
haulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.

       *       *       *       *       *

On tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että
saaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt
ovat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja
lapsen itku.

Ilmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään
rantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä
muodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee
rauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta
sävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia
ajaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen
leviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.

Hamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin
käynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään
perään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja
perä on paikattava joka aamu.

Hamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää
peräankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti
kun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä
ja puomi painuu syvemmälle veteen.

— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla
oikeaan aikaan!

Kiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä
veneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien
ulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa
Hamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta
hylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä,
kun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen,
siksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra,
mutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä
pahoista töistään.

Kun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo
nylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.

— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja
mennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista
ensi talveksi!

Jannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä
Apelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin
muori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan
setänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —

       *       *       *       *       *

Toisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman
kaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia
kaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua
kohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan
ja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta».
Tutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta
tuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat
keskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset
kunniamerkit ja kaluunit.

Vanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa
rommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu
naurussa kysyy:

— No missä se minun tyttöni nyt on?

Jolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä
hävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun
viereen!

Fransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse
piiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa
hameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri
päivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä.
Hänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin
talossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille
siellä kotona Köökarissa.

Kun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät
maahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa,
hän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin
kajuuttaan.

— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön
punaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.

Ja hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat
tehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen
poskeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin
ruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta
ja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee
Simsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä,
etupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään
pieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia
ja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää
paistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit
kuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja
lopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja
istuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana
vähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä
nappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa
nauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.

Illalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä
puhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin.
Palkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet
kengät. —

Aluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta
sitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä
esiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään.
Mari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan
hoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt
loppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta
pian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän
alkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa
Fransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit
ilmestyivät pöytään.

Fransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa
vaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea
hänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän
kertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan
ja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.

Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä
pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli
lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa
avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei
näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.

Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti
haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin
kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa.
Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän
kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.

Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen
veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa
ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli
illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän
paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin
kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen
että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti
hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä
merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin
kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi
kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.

— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.

— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.

— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan
kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.

No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui
veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja
alkoi sillä huimia Boströmiä korville.

Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen
vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä
allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. —
Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi
ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta.
Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä
useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän
kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen
venerannassa, lopetti Hamberg.

Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen
ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä
sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt
pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä,
sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen
Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin
oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti
hän lakaisi lattiaa.

Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä.
Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle
täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli
jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla
varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana
ja synkkänä rantoihin.

Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen
lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari
katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja
peruuttivat peltikukkoa katolla.

Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja
ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että
suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut
löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut
unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli
mielessään hyvää kirvestä.

Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.

Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin
vuoteen luo.

Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää
lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.

Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai
nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas
raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin
poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven.
Kello löi juuri kolme.

Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät
hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli
käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja
kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja
nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi
kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä
rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä
joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut
moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin
tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on
peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta,
muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi
viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman,
tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta,
sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.

Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se
kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi
sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen
Skytteskäristä.

       *       *       *       *       *

Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa
näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka
täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla
huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.

Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän.
Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä
kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden.
Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja
nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys
muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä
ei päässyt. Talvi oli tullut.

Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat
teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä,
tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva,
kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta
ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo
koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat
olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja
vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen
kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja
katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja
takissa oli koketit ja kamyyrit.

Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja
kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat
silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.

Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään,
huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.

— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.

— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu
pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja
viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli
ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen
kanssa.

Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle
hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut
vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä
oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut
jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut
villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta
siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun
hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan
tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!

Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on
silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja
sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien
jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut
kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi!
Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin
kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä
oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä,
muistellessa sitä jättiläissikaa.

Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee
Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu
teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil
kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas
täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy
vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on
kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat
raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän
välttää katsomasta.

Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut
ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:

— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.

Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil
tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas,
punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.

— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään
kannattaa?

Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että
sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja
tähtää sen hylkeeseen.

Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee
varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten
mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.

Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.

Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään
hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!

Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää
liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta
kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella,
jossa ei ole muuta seuraa kuin... kuin...

Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee
leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.

Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.

— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!

Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti
puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.

— Emil, tule tänne!

Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät
räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat
aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen,
perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja
siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg
hänelle vastaan:

— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes
vihillä omissa housuissasi!

Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn
oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille
mennessään.

Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja
harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen
huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.

— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla... alkoi Fanny
uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei
paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät.
Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa...

Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii
aukaista suunsakin:

— Isä kulta, kuinka isä voi...

Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:

— _Sinä!_ Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä
vuotta tallettanut palkkaasi!

Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin
lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta»
punaisine kaulanauhoineen.

Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman
kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin
ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan
hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa
kaupunkiin, on hän saanut _sen_ puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä
on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi
viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla
oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva
jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti
kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.

Siihen _toiseen_ asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko
oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa.
Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena
kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta
sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä
Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti
aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime
aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään
siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille,
joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse
kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut
että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä
tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut
siinä vieressä astioita pesemässä.

Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa
Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä
silmänsä rastaanpesään.

— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään
hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä
Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on
paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen
eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen
ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme.
Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä
naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee —
ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on
yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos...
Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo
eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti
lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet
tullakseen.

Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn.
Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei
hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet
vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:

— Minkätähden te kiusaatte minua!

Ja nyyhkytysten välistä:

— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo
huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää...

Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan
aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg
oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui
sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen
vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten.
Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden
ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut
eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut
ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä
mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt
täytyi tästä tulla muutos!

Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli
oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.

Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen
jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti
lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän
tytön suullaan sängyssä.

— Fransilja, mikä sinun on?

Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön
olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän
aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin
taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:

— Fransilja!

Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.

— Mitäs me heistä, Fransilja!

Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:

— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei
koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat
puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän
kertoi Fannyn uhkauksista.

— Vai holhoukseen!

Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.

— Ehkä Emilin hoitolapseksi!

Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat
pellinnokkaan.

— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä
täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!... Mutta panes, Fransilja,
perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän
lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!


III.

Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat... pakkanen kiristyi,
lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun
Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma
ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat
mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki,
mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.

Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella
joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään
valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka
pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin,
mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut
lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä
päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen
alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että
patterin sisässä kyti jotain elämää.

Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi
silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu
tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja
Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti
uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi
härmäisellä jäällä.

Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi
vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta
ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat
kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut
kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija
sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle
kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut
viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja
vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää
tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän
oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.

Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen
lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista
ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla
käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä
ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista
tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.

Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»

— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli
herrassöötinki heille laukassut!

Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin
jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin
puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka
kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki
oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi
estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja
luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja
vävylle.

Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut
moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.

He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa,
suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo
katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat
olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain
pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä
kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli
herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin
testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään
paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra
Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä
on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle
viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää —
tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen
asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää
maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman
näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut
leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja
Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja
hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.

Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen
muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut
sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja
laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut
meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli
semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.

— Kas pahusta!

Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen
reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten
tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja
samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan
käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista
mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.

— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!

Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään
Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku
tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi.
Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä
kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri
käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.

Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee
hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään
hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari
jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin
kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.

Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli
kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti
ammottavan sylkyaukon.

       *       *       *       *       *

Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää
kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty,
uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret
olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat
härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.

Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin
veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan
syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli
koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään
syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona,
savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa
leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus
etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa
oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli
Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska
kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä
olevaan pihlajaterttuun.

— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg
salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime
syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla,
Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä
niin paljo kummitellut aikoinaan!

Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin
senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi
kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä
Storössä sitten oli kummitellut.

Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä,
jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut
perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko,
jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen
sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän
hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut
silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi
voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin,
palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä
silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän
oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät
asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään
pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului
naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille,
mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan
sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.

Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän
oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä,
kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän
nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko
sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin
tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta,
kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina
kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut!
Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!

Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut
tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli
että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun
omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella,
olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä
onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan
ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut
mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän
oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella
katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei
totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät
talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei
miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät
pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun
jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon
Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja
hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi
salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin
ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös
rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli
nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja
ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan.
Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja
mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se
ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun
reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää
kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.

Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro
palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui
kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista
miettiväisemmiltä.

— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan,
katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta
kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun
nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet
semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle
kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa
karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja
Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin
tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja
velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan
takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta
oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet
olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan
veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli
jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse.
Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta
kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni,
koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua
sanaakaan.

Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin
kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet
ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.

Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu
räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi
seinän takana... ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden
noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa... Fransilja katsoo silmät
kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee
valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin.
Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja
painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa»,
saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.

Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.

       *       *       *       *       *

Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen
ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa
ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä.
Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen
suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä
tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa,
Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa
tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka
varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä
terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet
silmiin.

Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin
ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin
avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja
Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet
kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien
soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä
kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka
pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa.
Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut
kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja
laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta
hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se
tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat
töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät
valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta
kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa
lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli
saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun
pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.

Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää
saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.


IV.

Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa
enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa
ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa
laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä,
väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan.
Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten
kylpylakanoita.

Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet
silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas
viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana,
istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja
konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle,
Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet
morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä
polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa
tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja
joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.

Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut
näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.

Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä.
Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa
kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja
kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa
pitkin... Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei
saanut enää hamettaan kiinni.

Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa
tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta
lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä
muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.

Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.

Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon
porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita
laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:

— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!

Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen,
suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten
sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta
ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä
katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse
oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta
kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!

Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle
tuvan lattiaa.

— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä
sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.



KALLE-KUSTAAN TUPA


Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen
niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli
valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä
heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.

Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja
kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan
vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti
että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka
niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!

Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana
saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.

Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin
tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku
ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei
tullut.

Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka
korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän
potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella
että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi
niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä.
Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa
perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin
rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän
muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä
kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa
kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille
suuren vasullisen syötävää... Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita
ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin
syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi
avoveteen...

Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut
kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja
teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.

Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina
siitä uutistuvasta... Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän
itsekin, kun heille vastasi ja lasketti... niin, eikö hän taaskin ollut
lasketellut liikoja... kehunut, houkkio.

Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi
korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi
hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen
ajatuksiaan.

Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu
loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen
taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi
hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.

Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko
hän sittekin vain kerskuri tomppeli... Tähän asti hän oli uskonut
onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus
syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase,
hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni... Hän
oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa
purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan
vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot
ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen
kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä
vuotta... neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa
ja luottamuksessa.

Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle
ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa
ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi
vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa
olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa
niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka
selkäänkin, vaikka Sipirja.

Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa
peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen,
Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen...
oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa
ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän,
Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta
— ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime
keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden
ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän
siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään
särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat
purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko
siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan
minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi!
Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta
päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora... Kun ei köyhällä ole
muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli
Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.

Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut
hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja
kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain
pitkään ja surullisesti... Se oli Tallskärin Patu.

Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän
kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen
saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa.
He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva,
oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella
kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä
milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala
paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi»
— mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin
paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle
muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui... kuulutuksiinpano-matkallaan
kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut
räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää... Oli sen laita miten
tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai
kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan,
nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin,
sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin
pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin
mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän
muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä
oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä
ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän
tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea
pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä
hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi... Se oli kuin joku syntinen
halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.

Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä
Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo
aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia
Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari
nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten
herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin
ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt
niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja
tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että
Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta
ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden
kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi
usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään
paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.

Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin
tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli
oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi
lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä
kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän
välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen,
kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli
laihaa.

Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja
alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta
rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.

He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima
tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli
äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti
perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä
istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin
helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä,
niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi:
hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään
niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin
rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi
hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska!
Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin
vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei
tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta!
Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren
suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut
Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja
lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin
kuin rääsy ja sinne hän nukahti.

Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä
seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti
Storöhön.

Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin,
Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö,
silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein
hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten
kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa
vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne
ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!

Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle
kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa,
mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena
oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä
pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa... Onni
ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut
— silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta
hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää
vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti
tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän
voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan
hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta
ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.

Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan
kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei
puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa
perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä
hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa
tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia
ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän
ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen
salmen ja toi aina kaupungista viinaa.

Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias
katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä
reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.

— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!

Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari
sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi
valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista
hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja
mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi...

Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi
herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän
hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat
hirret ja muut tarpeet... Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen
silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot
loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen.
Ja jos ei sitäkään... ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo
toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella
koko kesän... Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan
potkaiseekin!

Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä
kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset
sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä,
kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta
jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet
tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta
kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta
Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää
kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!

Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.

Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa
hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä.
Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan
tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni
kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon
sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos
olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!

Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa
ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari
Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli
kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään
kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma
hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön
kuusien takaa.

Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän
oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle
viinatuulelleen vaikka yritti.

Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa.
Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut
puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun.
Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui
kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä...

Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä
astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se
näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja
oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren
tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään
ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran
nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään
perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin
rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja
tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut
hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.

Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti
kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi,
veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa
uutisrakennukselle.

Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen
mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili
kädellään... Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama!
Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli
yhdessä kohden jo lahonvika!...

Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään... ei koskaan
hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa!
Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski
kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se
alushirteen vai seinään vai kiveen.

Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka
riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.



MESTARIVARAS


Kun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on
päässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine
ilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä
punertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla
laskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen,
ranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin
puolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan
purjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina
ilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa
kunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä
tähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.

Tämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä
nyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.

Entiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten
leivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät
syötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla
haloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten
kesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle
vasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli
mestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi
livahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui
täytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti
partaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut
heidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket
alkoivat usein elää.

Naapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa,
ei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa
siirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä
ja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa
takaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:

— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!

Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse
semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.

Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui
tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa,
sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten
rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä
kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin
sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian
palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat,
joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari
Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle
keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen
harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen
kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään
todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet
oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat
kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön
susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi
Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä
kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut
herännyt synnintuntoon.

Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista
lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin
päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan
ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut
nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari
todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa
mittaa uusiin saappaisiin.

Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin
luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja
suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli
ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.

— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt,
jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin
hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan
julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin
ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli
sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:

— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!

Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan
eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja
toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä
se jäi.

Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä
niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat
suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista.
Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.

Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan
silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas
kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista
päin vetäen suurta heinäkuormaa.

— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg
miehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?

— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta
Hamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka
häikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan
ladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata
retkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi
ostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!

Toisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa
hänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä,
poikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla,
navettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien
alta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta
köydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin
satakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon
leipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!

Poika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin,
sanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen
teki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli
öisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän
saattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.

Vaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa
monesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa
julkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.

Skoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin
väkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas
molempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä,
jolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan
toinenkin kylki kypsyy.

Silloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä
oudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei
sillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi
sahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä
käteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen
puumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi.
Peruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa
ollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi
tynnyriä niitä samoja perunoita.

Ukko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin
naapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän
suuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli
vakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.

— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule
heti avaamaan kuoppasi!

Vesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän
oli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta
Kirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka
tuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään
siellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä
heti sen ihmisperunan.

— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg
hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi
perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin
mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin
todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi
Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä
apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi
poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs
lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene
takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi,
kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin
raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi
kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.

Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä.
Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan
rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi
aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni
käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi
väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa
puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin
alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa
oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.

— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku
katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.

— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan
ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka
Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.

Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun
kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.

Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut
tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään,
jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon
ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin
kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen
höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu
heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein
kaapparinloppu.

Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki
itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet
sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla
lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja
laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet
ja käänsivät keulan merelle.

— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa
tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!

Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas
merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä
kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä
raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä
laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.

Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen
rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin
olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia
viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat
isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään,
jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse
edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston
ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti
veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti
hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä.
Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans
oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle.
Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.

Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi
asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas
selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri
kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine,
kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen
vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.

Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät
kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi
Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty,
pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi
isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen
koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.



USKOVAISIA


Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja
alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri
parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä
syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin
oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän
nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa
pidellen ja puhui itkevällä äänellä.

Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli
ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut
yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti
oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan
ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin
oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut
virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina
Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta
anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman
elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta
vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu
ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki
sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:

— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti,
mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä.
Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni
ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!

Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen
silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli
hän vaipunut syvään uneen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin
askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi
hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.

Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!

Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta
että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut
tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat
nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin
varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei
hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.

Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli
ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan
tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti
antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan
kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt
rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja
siitä itäisille vesille.

Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt
joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi
oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta.
Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää
kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja
oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän
pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta
pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun
alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!

— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka
innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.

— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä
puutavaran kulkua.

Niin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen
laudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä
ajatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti
kun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun.
Niinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän
muistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi
tulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan
tulivat pois Hamnholmista.

Ja tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki
hän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi
hartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä
adventtina.

       *       *       *       *       *

Bergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin.
Parkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja
onnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti
kalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut
surmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa
viljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet
avautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut
kivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja
hänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat
paatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari
heltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä
puolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun
ja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta
saareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi
avannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan
kokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja
syljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja
rannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat
vain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen
mielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.

Elämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli
kuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan
kanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.

Kaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli
tapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän
suurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.

Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen
ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa
ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä
viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen
nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle.
Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että
pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa
sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja
lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä
koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko
vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun
kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.

Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei
uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.

Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut
tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että
»sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli
kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt
sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut
saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit
näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän,
mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.

Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut
pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää
ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä,
niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.

Suolajuttu oli tämmöinen:

Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään.
Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen
laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa
oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan
aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan,
ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty
rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen.
Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.

Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli
tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet
verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi
oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen
päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli
kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän
päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut
purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli
itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle
oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä
kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet
päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen
märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu!
Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita
naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja
paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen
oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen
ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet
rantakiville... Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi,
oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.

Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi
Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille
ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului
kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.

       *       *       *       *       *

Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle
olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja
surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa,
kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea
vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli
turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen
otsatukkansa.

Oli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.
Helluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset
Hamnholmissa.

Koivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja
ulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot
loikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan
tunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus.
Muutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla,
tiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina
aamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!

Kalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut
lapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski
Kalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat
pian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet
tulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla
puuropadalla.

Kalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän
oli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää
ole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.

Kun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja
suutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli
koolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari
piti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse
Kalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä
johtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla.
Hän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään
hyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja
lopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti
niitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti
Kalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten
kirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään
huonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut...

Eeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi
poikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten
nuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen
ja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli
lämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli
Täi-Nordling vakuuttanut muille pojille:

— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen
vietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli
puhui hänen suustaan.

Viikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin
myöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä
oli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi
veneestään:

Päästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!

Tämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään
ja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle
Krokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.

— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa
tilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä...»

Tässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin
taskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt
eläissään.

— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se
ennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!

Vaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt
laiturin toiseen päähän.

Sieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:

— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!

Sinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten
saatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin
lankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt
talon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti
Malakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin
vuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen
kuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän
kaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.

Seuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström,
Pikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin
kaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa
tarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin
harppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä
elämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli
laskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin,
jossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit
liikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan
muulloin.

Kesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut
uskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet
vielä viime hetkellä.

Kalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin
harppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.

Sitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti
kuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen
kaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:

— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa
elä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!

Ja kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka
väkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi
hän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa
sokeripalan pöydältä, sanoen.

— Ähää!



SIMSÖRIN JOHANNES


I.

Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin
Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä
pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset
kuin hylkeellä.

Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa
merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki.
Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas
joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.

Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan
karkuretkellä.

Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon,
matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin
päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi
suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli
tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli
tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa
sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri
kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit
renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin
hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa.
Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!

Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta
uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla,
joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä
missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:

— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!

Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua
reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja
sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo
nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle,
sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua
Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja
pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.

Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä
ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt
taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon
hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että
lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas
mulattien maahan, La Plataan.

Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten
tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään,
kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli
pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut
yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja
Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa,
ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.

Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa
nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia
oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja
olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta
sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa
kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan.
Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.

Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari
tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan,
sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin
lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita
vuohenlaitumesta.

Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös
teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan
numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja
vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen
miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat,
suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.

Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin
jalkaa.

Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen,
kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha
tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla
seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin
luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa.
Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja
levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen,
pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai
kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja
karamellejä tyttöjen varalta.

Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes
vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden
huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet
kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he
vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin.
Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli
kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman
tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska
hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin.
Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla
pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.


II.

Johannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi
lainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä
poikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä
ja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa.
Alisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään,
suunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina
aamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset
alkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes
vielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Ukko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen
venyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä
airoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja
maitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt
samoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes
ilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän
oli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi
nainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim,
ja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.

Kovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään
Johannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden
ajoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten
tuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut
laskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät
ottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He
tahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat
pysyvästi toinen toisensa.

Juhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin
Johanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja
ettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko
Severin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.

Aluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja
tavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar,
Briita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille
ja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta
Lyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät,
ruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista
nuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli
toista puolta.

Mutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui
lapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt
paremmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä.
Johannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa
sanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä
jatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes
ja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi
aika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.

Ukko oli pisteliäs — omalla tavallaan.

— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi,
joka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja
teki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.

Johannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa
vuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen
nousta jalkeille.

Johannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja
katseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi
niin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun
äitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko
hoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta
muiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.

Äitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä
lähtivät nuoret omille teilleen.

Ulkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään
toinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet
terävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi
vanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.

Ukko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti
Lyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta,
jonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään.
Mutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä
pöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita.
Johannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla
isänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki
sängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:

— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!

Johannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa,
jotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan,
kantaen poikaa toisella käsivarrellaan.

— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes
aikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.

Johannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä
hänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa
mukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.

Vesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia
kyyneleitään.

Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut
huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron
hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla
rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja
meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.

Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut
portaille.

Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai
Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.

Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:

Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!

— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen
luonteen.

— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.

Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään
kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua
mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.

Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi
tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.

— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.

— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.

— Vai on Johannes täällä!

— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.

Ukko Severin synkistyi.

— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä?
Miten pikku poika jaksaa?

— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.

Muori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.

Hän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli
paljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.

Kun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko
tupaan.

— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:

— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!

— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan
ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti
käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.

Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan
ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa
takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.

Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko
oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä,
laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa
kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä
ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita,
kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja,
jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko
Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja
avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat
housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea
navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan
sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli
puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi
niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut
häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»

Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä
kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli
kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli
lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi
mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi
hän puolet saaliista.

Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen
asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.

Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan.
Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: Ȁitini kuollessa itkin,
mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»

Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat
Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja
hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä
hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.

Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa
ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja
nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän
muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän
tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.

Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan
vanhoja välipuheita.

Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja
osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja
juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse
saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei
Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja
kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes
koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi
lopuksi vesisaaviin.

Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan
mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla,
repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä
ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.

— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.



NAAPURIT.


I.

Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista.
Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja
vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä
elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu
kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä
ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja
huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin
ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala
varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että
Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan
malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista,
tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli
tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.

Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut
isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin
turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön
puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun
oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli
ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen
kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja
Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen
oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli
silloin yhdeksäntoista.

Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten
oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu
hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.

Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi
partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin
päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.

Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä
ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin
muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat,
oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa.
Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea,
kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus
ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.

Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja
Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja
koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli
Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän
paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä
harvoin riideltiinkään.

Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja
hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki
Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja
kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella,
katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka
ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja
päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka
oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa
rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. _Minunko_
tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»

Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt
töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf
Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä,
mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.

Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.

Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.

— Ota rysäsi pois! hän huusi.

— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme
viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!

Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta.
Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty
puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti
haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi
matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi
rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.

Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti
Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän
lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi
kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat
kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi
kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat
peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta
kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää
päivää toiseen veneeseen.

Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista
sovintojuhlaa.

Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä
hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli
punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien
ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa
Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu
yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän
luona ei puhe oikein sujunut.

— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.

— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista,
joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.

Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa
kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä
ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström
mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.

— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes
simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.

— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.

Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön
puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.

— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman
hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa
hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf
ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.

Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla.
Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti
ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei
tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa
näkivät, vaikka olivatkin naapureita.

Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu
sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin
sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita.
Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja
naapureista tulisi ystävykset.

Mutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen
vilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän
oli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta
loppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.


II.

Oli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi
pohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille
rakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset
olivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut
yrittämistäkään.

Kun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine
poikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat
Anselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä
suippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti
siitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi
purjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf
istui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.

Anselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä
halkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän
purjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut
viime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi
yhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama
leveä suu ja punakat poskipäät.

Luovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla
pääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet
kiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi
imeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla
ryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu
monta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.

Kun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu,
laskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää
nähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla
tuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi.
Markkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.

Skytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja
aikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli
lyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä
täällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten
kaikki ulkosaariston puut.

Kun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi
hän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja
komeata lankkua.

Varmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.

Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli
tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.

Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät
kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse
jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin
veneeseen.

Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan
takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli
olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin
silmiin oli tullut tyytyväinen välke.

Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen
ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström
poikineen.

Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin.
Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia
lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti
kätensä ja sanoi puhaltaen:

— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!

Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin
rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun!
Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä
Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön
tukkakoskelo...

Häh... hää, vieläkö ne ovat sinun?

Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan
nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli
jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria
kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen.
Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.

Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka
vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän
pitää kaikki itse.

Mutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut
miehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi
kalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat
toisiaan.

Mene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi
että tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. —
Tämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua
siitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!

Biinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä
lakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi
istumaan kivelle, lautojen viereen.

Vennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen
siellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois
takista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa
oli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja
kantamaan.

Kohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen
kulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön.
Koskahan Löfin pojat palaisivat?

Vennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka
hänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin
hengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.

Parempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti
tunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä,
mutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin
lykkäytyisi.

Vene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin
lietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät
vaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.

Vennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen
vene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.

Kun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa
lastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän
vastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka
tirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen
uneen.

Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen
noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja
Löfin mäellä oli valtava lautatapuli...

Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän
kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää
navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti
oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja
kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?

Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri
lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin
metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin
täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut
Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.

Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei
ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet.
Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi...

Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi
loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei
siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi
Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän
jotain Vennströmin väeltä.

Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli
tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä
käynyt huonosti...

Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien
puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät
olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä
naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä
Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet
lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä,
sitä hän ei voinut vielä sanoa.

Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström
toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja
ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään
löytynyt mitään merkkiä kadonneista.

Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja
molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin.
He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei
jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli
hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli
katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan
nurkkaan.

Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä.
Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he
hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan
alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi
istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä
poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan.
Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.

Hamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä
ylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben
haaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli
hän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä
lintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin
vene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki
ja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä,
josta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni.
Hänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja
toisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.

Vennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin
Skytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja
keräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti
selällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut
veneensä liian täyteen.

Vennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle
Ison-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden
nuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».


III.

Kuolinpesänhuutokaupassa Anselm Löfin jälkeen oli vähän väkeä. Sataa
tihuutteli koko päivän. Hamberg oli vasaramiehenä kuten tavallista
semmoisissa tilaisuuksissa. Silakkaverkot menivät halvasta ja enimmät
niistä joutuivat Vennströmille. Kun tuli veneen vuoro, vallitsi tuvassa
hiljaisuus. Löfin suurvene oli jo vanha ja vettynyt; sitäpaitsi oli se
upottanut kolme henkeä, minkä seikan katsottiin pilanneen sen iäksi.
Vennström, joka tahtoi esiintyä ikäänkuin Löf-vainajan puolenpitäjänä,
rykäisi paikallaan ikkunan alla ja tarjosi huudon pohjaksi neljä
markkaa. Vene oli hyvä, se oli vanhan Mastin tekoa. Kun kukaan ei hänen
jälkeen avannut suutaan, paukahti vasara ja vene oli Vennströmin.

16.

Seuraavana päivänä se vedettiin Ison-Aspön rannalle. Oikeastaan
Vennströmiä harmitti ettei koko rohjo oli joutunut hänelle. Hän
ajatteli ettei kuuna päivänä siihen astuisi jalallaan. Se saisi
lahota rannalla loppuikänsä. Ja joka kerta kun hän kulki sumpulle tai
kala-aittaan, harmitti sen näkeminen häntä. Mikä olikin pannut hänet
tarjoomaan noita neljää markkaa?

Keväällä katkesi peräsinrauta hänen omasta veneestään; hän tarvitsi
toisen sijaan ja meni silmäilemään Löfin hylkyä. Siinä oli tukeva
peräsinkoukku. Mutta hän ei ilennyt ruveta sitä ruuvailemaan irti, vaan
lohkaisi kirveellä kappaleen emäpuuta. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän
ollut varkaissa.

Meripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli
saanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen
vain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut
rengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa
oli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän
kinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi
hän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.

Silloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli
Skytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa
kaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa.
Koira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä
oli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset
saappaat ja musta kiharainen tukka.

Vennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen
mielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta.
Joka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun
kuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja
lähti kotimatkalle ennen muita.

Merellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi?
Epäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka
kerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei
hän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa
päättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin
kummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee
Skytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.

Illalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa
Skoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo.
Voi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on
paras tehdä se tiilimatka nyt.

Kun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä
ruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt
putosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta
ja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan
Skytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa,
kun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä
ja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi
jonkun heräävän.

Ruumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan
tunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä
vilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa
että hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on
toimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.

Vihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta
viime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja
tavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa
ruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan.
Ja kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi
katkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin
että hän on hukkunut.

Sinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön
loppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.

Pian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä.
Hamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet
ainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista
oli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat
päätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli
pitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet,
mutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin
että naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.

Todistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat
ihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää
kutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän
pysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla,
kun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet
kävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.

Niin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi
ukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan
ihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja
pelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi
verkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä
mökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos
hänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä.
Hamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja
ettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.

Vennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin
ja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen
muistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko,
josta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo.
Nuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen,
sillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt
että hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin
Löfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan
kasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi
vavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Ikkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti.
Huoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin
puhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon
tunnustusta.

Mutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei
puhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja
syöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten
suurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saaristoväkeä : Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.