Title: Syksyisiä säveliä : Runoja
Author: Walakorpi, Urho Wiljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Syksyisiä säveliä : Runoja" ***


SYKSYISIÄ SÄVELIÄ

Runoja


Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin kustannuksella,
1905.



SISÄLTÖ:

I.

Syksy.
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan.
En tahdo painaa päätäni.
Pakkasessa.
Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —
Onnekas.
Ulkokullatuille.
Ilta.
Yö vaikka on synkkä mun sielussain.
Talvi-ilta.
Laulu yössä.
Sonetti.
Ja vielä mä uhmata uskallan —
Näin unta.
Ja kuitenkin.
Työväen sonetti.
Helise, mun harppuni.
II.


Toukokuussa.
Kun sua muistan.
Sinipiikojen laulu.
Lempeni.
Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan —
Kulkuripoika.
Samettisilmä.
Voi sua, veitikka!
Minä korpehen kauaksi muutan.
Me soudamme siimessä leppien.
Pimeyttä ma vain näin ympärilläin.
Metsolassa.
Tän pojan laulu.
Sain ruusun sulta.
Jääkylmin katsein katselen.
Sen sinisen siimehen helmassa.
Mä uskoin ennen unihin.
Minä tahdon sun helmaani kietoa.



I.



Syksy


    Jo on pilvissä selkeä taivas,
    ja yön jo on peitossa maa,
    ja kuolema luonnossa kulkee
    ja kantavi valtikkaa.

    Jo on usvien verhossa rannat,
    yö yllä on niidenkin,
    ja koivut on kyynelesilmin
    ja katsehin murheisin

    ne katsovat, itkevät kuuset;
    mure kaikkea kahlitsee —
    Oi, vieläkö päiväksi kerran
    yö synkeä valjennee?

    Ja vieläkö kevätkin koittaa
    taas jäljestä syksyisen,
    ja vieläkö kukkaset puhkee
    ja toivehet ihmisten?

    Ei toivoa, riemua yhtään!
    Ei mull' ole ainakaan.
    Minä toivottomuudessa kuljen
    ja kaihoja laulan vaan.



Minä tahtoisin katkoa kahleet maan —


    Minä tahtoisin katkoa kahleet maan
    ja uudestansa sen luoda;
    minä tahtoisin laulaa lempeä vaan
    ja kaikille onnea suoda
    ja itkeä itkut ne ihmisien
    ja maailman murehet kantaa
    ja lapsille synkeän syksyisen,
    jotk' kulkevat kumpuja kyynelten,
    ma tahtoisin auvoa antaa.

    Ja ma tahtoisin päivyen kohottaa
    taas taivaalle uudestansa,
    ja ett' olis maa tää auringon maa
    ja kansa tää auringon kansa,
    ja että ei tääll' olis syksyä, yötä,
    vaan ainaista riemua, onnea vaan,
    ja toiset ei toisilla teettäisi työtä
    ja kantaisi vääryys ei valtikkataan.

    Oi kuink' olis armasta silloin täällä,
    kun alla ei huolien huokaisi maa,
    kun leyhyisi vuorilta suviset tuulet,
    ja ilm' olis puhdasta tuoksuavaa,
    kun laulut ne helkkäisi metsissä, mailla,
    kun maan lapset kulkisi vaivoja vailla,
    kun sijansa saisivat aattehet suuret,
    ja rinnoissa ihmisten olis niiden juuret,
    ja elo olis ainaista päivää —

    Oi, kuink' olis armasta silloin täällä:
    ei miel' olis synkkä, ei pystyä tie,
    jok' ainoa kulkisi kukkien päällä —
    mut' kuinkahan kaukana aika se lie?

    Olen uottanut sitä ja vieläkin uotan.
    Ma turhaanko toivon ja turhaanko luotan
    ja haaveita hulluja haaveksin vain,
    ja konsana aika se tuo eikö koita,
    ja konsana elo eikö kuoloa voita,
    ja ainako täällä on huolta ja vaivaa,
    ja ainako surut synkät sielua kaivaa,
    ja ainako yllä on yö,
    ja konsana lopu eikö orjien työ,
    ja vaikene armaampi aamu?

    Se aamu, se kerran on valkeava,
    ja sen aamun, sen täytyvl valjeta.



En tahdo painaa päätäni.


    En tahdo painaa päätäni,
    en tahdo orja olla:
    on vapaa, vapaa henkeni.
    Kuin kuusi kalliolla
    pää pystyssä oon seisova,
    jos tuulee tuulet tuimina
    ja vinkuu viimat kohtalon
    tai rauhaisata on.

    En tahdo rukoella, en:
    on orjien se työtä;
    en tahdo käydä anellen
    ja kerjuusauva myötä.
    Töit' olkoon muiden teot ne,
    mut' ei ne sovi minulle:
    ken kantaa päätään pystyssä,
    se ei voi kerjätä.

    En tahdo ostaa kunniaa
    mä pelkureitten lailla;
    jos en mä muuten sitä saa,
    oon silloin sitä vailla;
    ja jos mä sitä kaipailen,
    mä töilläni sen ansaitsen:
    työ kunnian tuo tullessaan,
    ei kulta konsanaan.

    En tahdo olla petturi
    mä eessä Jumalani,
    mun vaikka maatuis' maineeni
    ja kuolis kunniani:
    on paremp' eessä ihmisten
    vaikk' olla suurin syntinen
    kuin käydä eessä Herransa
    vain valehurskaana.



Pakkasessa.


    Paukkuu tammipakkanen,
    tuul' on pohjanpuolla.
    Poika pieni värjyen
    usten ulkopuolla
    seisoo ryysyvaatteissa,
    kalpeana, kurjana,
    jalka pieni paljas on
    katse arka, levoton.

    "Avatkaatte! Avatkaa!"
    Näin saa sanotuksi.
    "Mua jäätää, paleltaa!"
    Mut' ei aukee uksi.
    Kiinni pysyy. Värjyen
    Kolkuttaapi poikanen.
    Huulet yhteen puristuu.
    Paukkuu tuima tammikuu.

    Koittaa aamu armainen.
    Ken on poika tuolla,
    Kalpeekasvo, ryysyinen
    usten ulkopuolia?
    Siinä nukkuu: jäätyneet
    poskillaan on kyynelveet,
    silmä puoliks' avoinna
    täynnä tuskaa, kaihoa.



Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —


    Se on houkka, mi vaivoja vaikertaa
    ja haastavi huolistansa!
    Paras käydä on seppele otsallaan
    ja riemu se rinnassansa,
    paras nauttia nautinnonaikana
    elon onnesta, elämän riemusta:
    kas, aika se entävi, joutuun käy
    ja ilta jo ennättäy.

    Lyhyt aika on meille mi annettiin,
    kesä kerkeä nuoruutemme,
    pian talvi se ankara luntansa
    on heittävä hapsillemme,
    pian ryppyjä otsalle ilmaantuu,
    pian nuoruus ja kauneus kuivettuu,
    pian saapuvi syksy ja kaikki se lyö,
    ja silloin on ehtinyt yö.

    Oi, emmekö silloin me nauttisi siis,
    kun nauttia meillä on valta!
    Maan lapsi, sa katko'os kahlehesi
    ja nouskosi murheitten alta!
    Et surra, et huolla, et itkeä saa!
    Niin kukkiva, kaunis ja suuri on maa,
    ja taivas on kirkas ja maailma on sees!
    Oi, sulje sä päivä sun sydämees!



Onnekas.


    Uhmata, seistä ja uskaltaa,
    kuohua kosken lailla,
    katsoa pilkaten maailmaa,
    katsoa pelkoa vailla,
    hymyillä kirkkaus otsalla,
    nuorena olla ja vapaana,
    lempiä, leikkiä, nauraa vaan —
    Oi, sepä onnekas päällä on maan,
    näin kuka silloinkin tehdä voi,
    kuolo kun kulkevi, ukkonen soi!



Ulkokullatuille.


    Voi miten, voi miten halveksin teitä,
    päällenne katsoa viitsi ma en,
    joukkiot, joidenka kasvoissa pyhyys
    loistavi kirkas ja taivahinen.

    Luulette, että mun pettää te voitte —
    Turhia! Sielunne pohjahan nään:
    siellä on ruumenta, siellä on ruhkaa,
    puutu ei viekkainta vilppiäkään.

    Voi miten, voi miten halveksin teitä!
    Kuulkaa te neuvoni: parhainta ois,
    että jo vihdoinkin valheitten naamarin
    heittäisitte te kasvoilta pois!

    Elkää te uskoko, autuutta että
    kasvoilla kauneilla saavutatte,
    elkää te uskoko, että te voitte
    salata synkeän sielunne.

    Tyhmyrit! Kullatut farisealaiset!
    Viisaammat nauravat nauruansa,
    naurua pilkan ja naurua herjan —
    tyhmiltä saatte te kunniata.

    Nauran ma teitä ja raskaasti huokaan:
    voi teitä, pettäjät itsennekin!
    Voi teitä valhetten viitoissa käyvät —
    säälin mä teitä ja halveksin.



Ilta.


    Mi ihme ilta, vakaamielinen
    ja kaunis, kalpea ja tenhovainen:
    maat, metsät nukkuu lailla lapsien
    verhossa hämäräisten verhojen,
    ja iltasoitanto soi ihanainen
    kuin enkel' laulu korkeudessa,
    se kaikuu metsistä ja vaaroilta
    ja sulauupi tuulten hyminään
    niin hellään, leppeään ja lämpimään.

    Mi ihme ilta! Rauha täyttää maan,
    ja luonto uinuu onni otsallansa!
    Niin kaunis on se tuossa nukkuissaan,
    niin hertas hymyily on huulillaan —
    ei mikään häiritse sit' unessansa.
    Autuutta tulvillaan sen sielu on,
    siks' onkin katseensa noin suruton
    ja silmäänsä ei kyynel sumenna —
    Oi rauhan ilta, ilta ihana!

    Sä sielu, joka uuvuit taisteloon
    jo päästä mielit rauhan satamahan,
    nyt nukahtaos illan suuteloon,
    sen lauluun nukahtaos, soitantoon
    niin hellään, sointuvaan ja suloisahan!
    Tänlaisena iltana ken kuolla saa,
    se mitään ei voi enää kadottaa,
    ei mitään ihanampaa toivoa —
    Sä sielu, joka kärsit, nukahda!



Yö vaikka on synkkä mun sielussain —


    Yö vaikka on synkkä mun sielussain
    ja syömmeni itkee verta,
    niin annan ma otsani loistaa vain
    kuin loisti lapsena kerta,
    niin annan ma huuleni hymyillä
    ja tahdo en surra, en itkeä,
    ja tahdo en muille ma näyttää
    mun sieluni synkeyttä.

    Ja siksi ne, siksi ne luulevatkin,
    ma ett' olen onnekas täällä,
    ma ett' olen mies mitä riemuisin
    joka kulkevi kukkien päällä.
    Ei tiedä he siitä ei rahtuakaan,
    mitä kärsinkään joka hetki,
    ja miten on pystyä tieni mun tää
    ja työlästä elämän retki.

    Oi, ihmiset jospa te tietäisitte,
    miten poveni mun liekkivi, palaa,
    miten henkeni hehkuvi rauhatonna
    ja rintani riutuvi salaa,
    niin ette te hymyäis' varmaankaan
    kun teille ma hymyäisin,
    jok'ainoa katsoisi kaihoten vaan,
    ja ma säälin keskelle jäisin.



Talvi-ilta.


    Talvinen ilta. Sammunut hiillos
    töllissä pienessä tuhkaksi on.

    Himmeä, sairas on äityen katse.
    Lapset ne pyörivät ympärillään,
    lapset ne pyörivät pyytäen leipää.

    Veikon on nälkä ja siskon on nälkä,
    viimeinen kannikka syöty on juur'!
    veikon on kylmä ja siskon on kylmä,
    anna ei lämpöä tummunut tuhka.

    Himmeä, sairas on äityen katse.
    Painunut kiinni on raukea silmä.
    Valkeat liljat ne poskilla kukkii,
    tunturin luntakin valkeammat —
    käs' se on polvelle hervahtanunna,
    käs' se on kylmänä niinkuni jää.

    Pimeä on pirtti ja ahdas ja synkkä,
    pimeämpi lasten ja äityen mieli.
    Pimeä on pirtti, mut' ulkona on ilta
    kaunis on, kirkas ja lempeäkin:
    kullassa kuuhuen hanget ne läikkyy,
    tähtöset kirkkaina kimmaltavat,
    yöttäret kummuilla leikkiä lyövät:
    säihkyvät tummat ja tuliset silmät,
    notkuvat varret ja kiiltävät vyöt —

    Pakkanen paukkuvi nurkissa töllin.
    Äiti ja lapset on nukkunehet.



Laulu yössä.


    Tämä rauhallisuus mua painanut on,
    minä tuulehen tahdon ja taistelehon
    ja sinne, mis' aallot ne hurjimmin lyö,
    ja missä ei tuskat ne sielua syö,
    ja missä ei itketä illoin,
    ja missä on riemua, nautintoa
    ja tulta on naisien suukkosissa,
    ja elämä on kuohua kuumaa,
    joka nostaa ja tenhoo ja huumaa
    ja sielulle kaikkea suo —
    Minun tuntea täytyvi tuo!

    Ja siksi mä kaihoan pois, pois, pois!
    Olen ollunna onnea vailla,
    olen kantanut kaihoa rinnassain
    ja kulkenut kulkurin lailla.
    Vaan nytpä, oi, nytpä en tahdokaan,
    minä murheita muistella ollenkaan,
    nyt kerrankin nauttia tahdon!
    Siis pois, pois täältä jo, kauaksi pois!
    Ilon tahdon mä kulkea teitä.
    Pois sinne, miss' tuskia tunneta ei
    ja rimmet ei rintoja peitä!



Sonetti.


    On menneet kaikki, mutta rinnassani
    ei sittenkään oo yötä synkeää:
    on vielä hymyn pilvet huulillani
    ja vielä uskallan mä ylvästää.

    On peittynynnä pilviin taivahani,
    ja ympärilläni ulvoo myrskysää,
    mut vielä nauran pilkkanauruani
    ja vielä silmäni mun liekehtää.

    Se miestä todistaa ja uskallusta
    näin uhmata kun yössä uskaltaa,
    kun elo kohti kulkee kuolon usta

    ja kaikkiall' on synkkää, sumeaa.
    Mut' en mä työtä pelkää, ponnistusta
    en kuolon hymyilyä kamalaa.



Ja vielä mä uhmata uskallan —


    Ja vielä mä uhmata uskallan,
    yö vaikka on ylläni tumma
    ja purttani haurasta myrskyt lyö
    ja suuri on huolien summa.

    Ja vielä mä toivoa uskallan
    ja uskoa päivyen koittoon
    ja aamuni armahan valkeuteen
    ja onneni oikean voittoon.



Näin unta —


    Näin unta ma ett' olin kuollunna
    ja ma hautahan laskettiin —
    Mut' ollut ei kyyneltä poskilla:
    oli kasvot ne kalseita niin —

    Ja hänkin, ma jost' olin uinaillut,
    vain kylmänä seisoi siin' —
    Näin unta ma ett' olin kuollunna,
    ja ma hautahan laskettiin.



Ja kuitenkin —


    Sinä uhmaten, uhmaten kohotat pään
    ja lausut: en tahdo ma kantaa,
    en tahdo ma kantaa kahlehia,
    elämälle en voittoa antaa!
    Meri vapaa, laaja mun lempeni on,
    meri myrskyvä, hyrskyvä, kahlimaton,
    ja sellainen olla ma tahdon!
    Ja sellainen oon minä, sellainen,
    en siedä ma aitoja, en, en, en,
    merikään se ei aitoja siedä,
    merikään se ei orjuutta aavista,
    ja kahleista meri ei tiedä.
    Ja kuitenkin kannat sä kahleita!
    Ne painavat, painavat sua!

    Ja vaikka sun mielesi miehekäs ois,
    ja voimasi ihmeitä tehdä vois,
    niin niitä et katkottua,
    sinä konsana, konsana, konsana saa:
    elo onpi sun rautoihin lyönyt,
    elo onpi sun kahlinut kahleillaan
    ja mierohon onpi sun myönyt,
    elo, jonka sä tahdoit voittaa,
    ja jolleka uhmasit sä —
    Olet orja sä, elämän orja,
    mut' et meri myrskyävä!



Työväen sonetti.


    Me nousemme kuin taimet mullan alta,
    me nousemme kuin merten lainehet.
    Päämäärä silmiin siintää ihanalta.
    Pelätä meit' ei vaivat, vastukset.

    Vapise, orjuus! Pelkää sorron valta!
    Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!
    On kohta, kohta joka kukkulalta
    vapauslaulun soiva sävelet.

    Vapise, herruus! Noussut nyt on kansa
    mi sietävä ei sua konsanaan;
    on noussut joukko, joka tahdollansa

    on oikeuden tuova maailmaan,
    ja joka hirmuinen on vihassansa
    ja voittamaton, suuri voimassaan.



Helise, mun harppuni!


    Helise, mun harppuni, soi somin kielin
    lämmitä lauluni lapsia maan!
    Mieliä nosta ja syömmiä seestä,
    tuskia liennä ja huolia poista,
    helkkyös riemuksi ihmisien!

    Helise, mun harppuni, soi somin kielin!
    Kaikuos, kaikuos, kanteleni!
    Soi kuni ukkosen uhmaava soitto,
    soi kuni läntisen lempeä laulu
    lehdikon helmassa iltasin soi!

    Lyö, minun rintani, lähteenä läiky!
    Pulppua, pulppua, liekki ja lyö!
    Olkosi, mieleni, niinkuin päivä,
    suvinen, lempeä, päilyvä päivä,
    jonka ei pinnalla pilviä näy!

    Sykkiös, syömmeni, syömmeni nuori,
    kaikelle kauniille sykkiös sä!
    Verteni vetreät virrat te juoskaa
    niinkuni juoksevat keväiset purot
    riemusta pulputen läikkyellen.

    Viel' olen nuori ja tarmoa täynnä,
    vielä en murtua tahdo ma en!
    Nuor' olen, siksi ma lemmestä laulan,
    nuor' olen, siksi ma riemusta soitan,
    tunne en tuskia, murheita en!



II.



Toukokuussa.


    Hymyy taivas, hymyy maa,
    tuomet, koivut lehden saa,
    läikkyy lähteet,
    purot soivat,
    pellot vihreet
    vihannoivat,
    ilm' on täynnä lämpöä,
    elo sekä elämä
    elpyy uuteen elohon —
    Tullut Suomeen suvi on!

    Suvi armas, suloinen!
    Sulaa rimpi sydämen,
    toiveet elpyy, syttyy lempi,
    huolet kaikki kaikkoaa!
    Puhdas niin on ilman tuoksu,
    vetreä niin virran juoksu,
    kaunis niin on luojan maa!

    Kuulkaa ääntä rinnastani,
    nähkää loiste kasvoillani!
    Enkö tuntis' onnea,
    enkö lauluun laikahtaisi,
    huolta, tuskaa unhottaisi:
    aik' on auvon tullunna!

    Aika auvon, leikin, lemmen
    ilta unen, haavehen!
    Lennä, laulu, lennä, liidä,
    kerro, mitä osaa en,
    mieli seestä jokaisen!



Kun sua muistan —


    Kun sua muistan, sua vain,
    niin kaikk' on helppoa,
    on silloin riemu rinnassain
    ja ots' on kirkasna.

    Kun sua muistan, tyttönen,
    en muuta muistakaan,
    ja surut sammuu sydämen
    ja huolet kokonaan.

    Mut' tiedä en, miks' sua vain
    muistella täytyy mun,
    ja tiedä en, miks' sielussain
    säilyypi kuva sun.



Sinipiikojen laulu.


    Riemua, riemua,
    riemua vaan!
    Murheita emme me
    muistelekaan,
    tanssimme laulamme,
    leikkiä lyömme,
    leijumme, keijumme
    ympäri maan.

    Kukkaset kukkivat,
    tuoksuvat puut,
    laulavat leivot ja
    lintuset muut —
    Kummako, kummako,
    että on meillä
    nuortea mieli ja
    naurussa suut!

    Kaunis on Metsola,
    kaunis on maa!
    Puhdasta ilma on,
    tuoksuavaa,
    Kummako että on,
    otsamme kirkas!
    Onnekas ken täällä
    kulkea saa!



Lempeni.


    Kevähällä se liekehti leimuamaan
    minun lempeni lyhkäinen —
    ees' syksyhyn asti se säilynyt ei:
    oli lasketut päivät ne sen.

    Kevähällä se liekehti leimuamaan,
    ja lempeä suurt' oli se,
    oli autuutta täynnä ja auvoa vaan
    sitä siksi en kaipaile.



Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan —


    Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan,
    tuon laakson lemmikkihin ihanaan,
    min katse on niin kaihomielinen,
    tai taivon kevät-öisen tähtehen,
    mi läpi välkkyy sumun etäisen?

    Sun katseesi on täynnä kaihoa
    kuin katse lemmikinkin laaksossa,
    ja kaihomielin katsoo tähtikin
    tän elon murheisiin ja taistoihin —
    niin katsoo se kuin katsot sinäkin.



Kulkuripoika.


    Älä, äitini, itke ja vaikerra,
    Älä suotta sä huolia kanna!
    Minun silmiini siintävi maailma,
    niin suurena, kauniina, kirkkahana,
    ja mun täytyy se tuntea, nähdä,
    kotitöllissä viihdy mä en!

    Kotitölli on ahdas ja pienoinen,
    mutta maailma on suuri ja laaja;
    kotipeltoja muokata tahdo mä en:
    minä teitä ja polkuja lemmitsen
    ja kulkurin pussia kannan
    ja riemuisa mieleni on.

    Minun täytyvi maailman riemusta
    tuhat tuntea tuulahdusta!
    Oi, äiti, jos tietäsit millaista
    on kaihota, kaihota, kaihota,
    ja mä kaihoan, oi, minä kaihoan
    ulos ilmahan raittihiseen!

    Ei viihdytä, ei, mua synkeys tää,
    tämä rauhallisuus, tämä tuska!
    Tämä työ se on raskasta, jäädyttävää,
    vapautta mä mielin jo hengittää —
    Oi, jääkösi hyvästi, äiti,
    nyt on riemuisa poikasi sun!



Samettisilmä.


    Hei, sinä heilani samettisilmä,
    kankahan kaunein kukka,
    kuulehan kuinka ma haastan sulle,
    tyttöni pellavatukka!

    Yksin on ollessa päivyet pitkät,
    illat on ikävät, tummat;
    yksin on ollessa murheisna mieli,
    suuret on surujen summat.

    Paras on meidänkin yhtehen mennä,
    paras on paiskata kättä,
    paras on luvata, ett' emme koskaan
    aio toistamme jättää.

    Mitä sinä arvelet, samettisilmä?
    Hei, sinä hymyät mulle!
    Siis se on päätetty, siis se on päätetty!
    Tavarani annan ma sulle.

    Minä annan sulle, ja sinä annat mulle,
    yhtehen kaikki me lyödään,
    yhdessä töllissä asutaan
    ja yhdessä pöydässä syödään.

    Hei sinä heilani samettisilmä!
    Ilo nyt on alkava vasta!
    Onnetar-neiti jo hellien katsoo
    minuakin, syksyn lasta.



Voi sua, veitikka!


    Voi sua, veitikka, voi sua, tyttö,
    kohta sä, kohta sä hurmasit mun
    katseilla kummilla, silmillä tummilla:
    orjasi, orjasi nyt olen sun.

    Voi sua, veitikka, luullut en oisi,
    että mun voisit sä kahlehtia,
    katseella yhdellä orjaksi tehdä,
    katseella yhdellä ainoalla.



Minä korpehen kauaksi muutan —


    Minä korpehen kauaksi muutan,
    ja sinne mä töllini teen,
    ja peltoni vierelle raivaan
    mä kuultavan, kirkkahan veen.

    Teen töllini hongista korven,
    ikikuusista teen minä sen
    ja tyttöni tummean saatan
    mä alle sen orsien.

    Me raadamme, raivaamme kaksin,
    työn teemme me yhdessä,
    ja vaikkakin pakkanen paukkuu,
    niin meillä on lämmintä.

    Ilo aina se kattohon kumpuu,
    ja kirkas on päivä ja yö,
    ei raadanta raskaalta tunnu,
    on helppoa toimi ja työ.



Me soudamme siimeessä leppien —


    Yö kaunis ja kirkas ja hiljainen,
    ja kuuttaret kultia valaa —
    Me soudamme siimeessä leppien
    ja povemme liekkinä palaa.

    Ja lainehet laulavat laulujaan
    ves' soittavi kokassa venhon,
    ja povi on tunteita tulvillaan
    ja mieli on vallassa tenhon —

    Me soudamme siimeessä leppien —
    ja syysyön sävelet helkkää,
    ja poskill' on ruskotus aamuinen
    ja rinnoissa riemua pelkkää —



Pimeyttä ma vain näin ympärilläin —


    Pimeyttä ma vain näin ympärilläin,
    ja mieleni mun oli musta,
    ja yö oli pohjassa sydämen,
    ja en löytänyt lohdutusta.

    Mut' nyt olen kirkas ja valoisa,
    ja nyt minä uskallan luottaa
    ja katsoa silmihin murhetta
    ja aamua onneni uottaa.

    Sinä tyttönen, oi, sinä enkeli,
    sinä oot minun öitteni tähti,
    sinä purppurin päärmäsit päiväni,
    ja sinusta mun voimani lähti.



Metsolassa.


    Leikkikäämme hetkinen
    kera pienten sirkkujen,
    nekin ylhääll' oksillansa
    touhuilevat riemuissansa.

    Hyv' on täällä leikkiä
    salon suuren sinessä,
    tanssia ja touhuella,
    riemuita ja naureskella.

    Nuoruus meill' on rinnassa,
    hartioill' ei huolia,
    ikuisesti omanamme
    pitäkäämme nuoruuttamme.



Tän pojan laulu.


    Kaksioista heiliä ollut on mulla
    ja nyt se on kolmastoista.
    Kaunis on, armas ja sievä ja hellä —
    en ole nähnynnä moista!

    Kuustoista vuotta se juuri nyt täytti,
    kaunis se on kuni kukka;
    silmät on siniset taivahan lailla,
    tukka on pellavatukka.

    Kakstoista heiliä ollut on mulla,
    mutta nyt huoli en noista:
    armaampi, armaampi, mieluisampi
    on tämä kolmastoista.

    Varsi on notkea, katse sen syvä,
    käynti sen ketterä, sorja.
    Voi miten, voi miten häntä mä lemmin!
    Tyttöni oon minä orja.

    Suvi kun saapuvi, lintuset taasen
    laativat laulunpäitä,
    silloinpa, silloinpa tämäkin poika
    pulskeita viettävi häitä.

    Silloinpa, silloinpa heilini saatan
    pirttini orsien alle.
    Hän kun on luonani, en minä koskaan
    kaihoa maailmalle.



Sain ruusun sulta —


    Sain ruusun sulta
    mä, neito kulta,
    sait laulun palkaksi siitä sie.
    Nyt kuollut kukka
    on, tummatukka,
    ja kuollut lempemme myöskin lie.

    Sä läksit, neito,
    ja minä keito
    jäin yksin kaihoten suremaan.
    Nyt povi palaa
    ja sydän halaa
    taas sua luokseni, sua vaan.

    Oi, riennä, riennä
    ja tuska liennä,
    sä muista muinaista lempeä!
    Suo ruusu mulle
    Vain sulle, sulle
    on silloin lauluni helkkyvä.



Jääkylmin katsein katselet —


    Jääkylmin katsein katselet
    sä aina, aina mua —
    Voi, oisko aika mennyt tuo
    jo voinut unhoittua?

    Jääkylmin katsein katselet,
    et viihdy seurassani —
    Voi, oisko taasen tyhjiä
    mun olleet unelmani?

    Mä lankeen yöhön pimeään,
    oon murhemieliä keito.
    Sä kartat, kartat katsettain,
    käyt ohitseni, neito.

    Käyt ohitseni vieraana;
    et enää tunne mua.
    Voi, oisko aika mennyt tuo
    jo voinut unhoittua?



Sen sinisen siimehen helmassa —


    Ja sen sinisen siimehen helmassa
    kera impeni istuin mä.
    Oli laskenut aurinko ammoin jo
    ja ilm' oli viileetä.

    Kesäöinen rauha se leijueli
    yli maitten ja mannerten.
    Ja me lempeä leikkien istuttiin
    ja haaveita hautoillen.

    Ja sen sinisen siimehen helmassa
    unet näimme me kauneimmat:
    rusopilvet ne souteli taivaalla
    ja auteret armaisat.

    Ja sen sinisen siimehen helmassa
    me uskoimme: onnea on,
    ja onnea suurta ja korkeata,
    ja sen määrä on mittaamaton.

    Mut' oisiko elämän aalloilla
    nyt syntynyt usko jo uus':
    oi missä on onni, mit' etsimme,
    oi missä on onnekkuus?!



Mä uskoin ennen unihin —


    Mä uskoin ennen unihin —
    nyt enää usko en:
    nyt uskon vainen tyhjyyteen
    ja pimeytehen.

    Mä uskoin silmiin tyttösen,
    sinisiin silmihin;
    mä uskoin kesään ikuiseen
    ja ikikukkihin.

    Unelma: tyhjyys — muuta ei;
    sen jälkeen tuska saa
    ja syksy synkkä sydämeen,
    mi kukat kuolettaa.

    Voi, mua poikaa poloista,
    mies raukkaa etsivää!
    Voi, yötä, mik' on ylläni,
    niin tummaa, synkeää!

    Mut' oma syyni: unihin
    mä miksi uskoinkin
    ja kesän ikuisuutehen
    ja sinisilmihin.



Minä tahdon sun helmaani kietoa —


    Minä tahdon sun helmaani kietoa
    ja painaa sun rintaani vasten!
    Oi, ollahan ystävät, ollahan oi!
    Niin tapa on hyvien lasten.
    Ja lapsia oomme me kumpikin —
    miks' emme me hyviä oisi,
    miks' emme me yhdessä hymyillen
    ja toistemme lemmestä nauttien
    elonpolkua kulkea voisi!
    Minä tahdon sun helmaani kietoa,
    ja irti en päästä mä sua;
    minä tahdon, sä ett' olet omani
    ja että sä lemmit mua!
    Oi, ollahan ystävät, ollahan oi,
    niin riemua meillä on aina,
    satakielien soitot ne korviimme soi,
    ja huolet ei harteilla paina,
    ja kaunis on päivä ja kirkas on yö —
    Oi, tulkosi helmaani, kulta!
    Oi, kuuletko rintaani, kuinka se lyö:
    saat lempeni liekkivän multa!
    Me käykäämme lempien, leikkien
    ilahuttaen toistamme, tyttönen,
    tämä taipale loppuun saakka;
    ja vihdoin, kun ehtinyt ilta on,
    ja kellot ne vuorilta soivat,
    me yhdessä painumme lepohon
    me uinumme huulilla hymy,
    ja silmissä siintävä päivä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Syksyisiä säveliä : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.