Title: Metsolassa
Author: Hynninen, Oskari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsolassa" ***


METSOLASSA

Kirj.

Oskari Hynninen



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1903.



SISÄLLYS:

Metson soitimella.
Nevalla.
Heija-Pekko.
Eläimiemme talvipuvuista.
Koiralleni.
Alleja ampumassa.
Mateita pyytämässä.
Miten kesäpäiväni viettäisin.
Syysmuistoja.
Talvinen metsä.
Merilintuja.
Luvattomalla ajalla.
Hylkeenhuudossa.
Metsolassa.
Vappuna.



METSON SOITIMELLA.


On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien
muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus
pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen
vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten
»hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — ‒. Ja
silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa,
kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä,
kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan
pääsee.

Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella
— — ‒ eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan
lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!

Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies
tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso
hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon
hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!

Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!

Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta
silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene
aivan kaikille tuttua.

Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän
vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä
laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan
hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta
toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä
syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää,
silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja —
luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.

Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!

Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus
huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon
noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on
luonto täynnä.

Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen
elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille
pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut,
metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.

Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja —
maltillisena pysyt.

Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan,
koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi,
naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin
vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt
sitä lähelle pääset.

Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita,
vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä
viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti
»hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa
vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä
tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä
soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.

Tee koetteeksi näin!

Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen,
lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka
Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn
laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa
nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä
pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.

Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys
vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele
punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan
pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa
risahtaa... Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel
askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko
toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.

Jopa vihdoinkin!

Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa
puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa
vastatusten naputteleisit — — — _kep-pep, kep-pep_, jos kirjaimilla
tahtoisit ääntä jäljitellä.

Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy
ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun
siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.

Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin
tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän
astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa
vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet
tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta
hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus».
Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan
loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat
kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen
kuin "_hiisi-hiisi-hiisi_", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän
maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen
loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä
muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin
hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää
laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan... Ja tätä merkillistä
kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —.
Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et
näe mitään.

Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi
ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä
selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.

Vaan pysy levollisena!

Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat
hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö
levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka
hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.

Kannattaa sitä katsella... ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut,
ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka
kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.

Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven
kummallista elämää askeleen lähemmäs.



NEVALLA


Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi
liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli
silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia
mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin
nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen
tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla
viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?

Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa
kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen,
miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.

Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta!
Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa
aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne
minulle nähtäviä tarjoavat.

Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se
tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista
rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka
kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten
näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat
kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden
kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta
kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä
kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.

Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee
tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus
sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto
ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien
metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen
keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun
pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin
pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla
soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.

Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja
vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.

Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu
ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on
tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman
suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi,
kuin luulisikaan.

Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää
— ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä,
suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat.
Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse
valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-,
kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät,
piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.

On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua
ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä
vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.

Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia
ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea
vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten
niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko
pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn
latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka,
terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka
kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin,
missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot
mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia
munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.

Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina
sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa
mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.

Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat,
kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin
alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta
alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä
alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa
ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.

Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi
yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi
haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja
nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen
urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana
miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade
supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman
surullinen, köyhä, autio.

Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina
loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa
pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa
ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan
värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo
tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle
vaihtelua.

Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset
hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto
nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet,
kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.

Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee
viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu
käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä,
äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä
lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.

Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää
puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen
välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei
heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen
kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä
ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen
liverryksiin — — — — —



HEIJA-PEKKO


Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli,
vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä
ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.

Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten
että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä
luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi.
Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen
vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä
kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi
luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä
soinnuista täysin nauttia.

Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän
yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja
lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt
mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta
nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.

Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana
lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt
oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!

Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden
alallaan saavutti.

Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä
tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana
pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti
hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta,
suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden
suuhun joutumasta.

Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin,
silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista
korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin,
siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja
ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa
hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin
niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa
tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.

Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva
metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri
kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli,
ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien
uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa
pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin
mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen
päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen
pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.

Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — ‒. Ja
vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle
metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa
jälkeen muuttuivat.

Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi
pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi
tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja
huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta
vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi
varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.

Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei
osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan
äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet
eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa
kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli
kumminkin sointuvampi.

Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään,
kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi
juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle
vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan
kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei
ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun
toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden...

»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni
karkasisi» — — ‒! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan,
joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului
maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä
lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä
milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä —
milloin minkäkin linnun liverryksiä... »Kas tässä pilli, jolla voin
vastata lintujen puheluun!»

Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä...

Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika
kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa... Pekko koetti vaatimatonta
konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli
käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta
koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja
niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa
illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja
saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen
uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui
nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!»
ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo,
saadakseen osansa saaliista — — ‒.

Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen
vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille
pakoitti.

Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo
muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.

Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia
mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko
keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä
keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet
lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa
ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun
kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.

Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän,
kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen
huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa
keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.

Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää
paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun
kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän
matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan
näyttelee.

Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan
kallellaan hän alkaa — — ‒:

»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»

»Nyt tulloo se olventiputtajalintu, se pannoo näi — — —.»

»Mitehä laulaa se vilulintu, joka villuu toivoo — —?»

»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se
tilli kovast'!»

»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se
mänt' sorjast'!»

»Nyt tulloo se vanha piika — — —.»

»Osannookoha' tuota kiuruu panna — — — eiks' kiuru mää' nii'?»

»A koivulintu pannoo näi'—.»

»Näikköhä' pelästytte kuikkaa, sill' o' kova ään' —.»

»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell'
äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — —
—. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»

Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä
eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut,
kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m.
merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:

»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä
lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — ‒.»

Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin
korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta
voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja
kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä
työ ei miestä häpäse... on se tuohi sellaista makneettii... koivust'
se on se hieno ketto vaa'... se vast' vonkuu, että lasit heläjää... ja
tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.

Sillä Pekko _on_ mestari alallaan!

Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen
metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat
hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta
hopeamarkkasen tienaa.



ELÄIMIEMME TALVIPUVUISTA


Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti
pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä
hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin
matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja
katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän
valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.

Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — ‒ loppuu kohta lyhyt talvipäivä
ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.

Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon
heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa —
seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy.
Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän
on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.

Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä
korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy
— metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.

Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on
öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet
umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä,
sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin
luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen,
kuolemankaltaiseen autiuteen.

Mutta eipä niinkään!

Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa
jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo
kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.

Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan.
Kaksittain toinen toisensa takana on siinä _kärpän_ pistelemiä
jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne
on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä
onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä
peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy
pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun
joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.

On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven
tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta
kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena.
Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — _lumikko_ — joka
kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!

Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on
matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava _jänönen_ ehtinyt
täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on
penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin
syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti
pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän
varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä
minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle,
näyttäytyisi!

Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen
jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän
harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei
kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin
rastiin jälkiään lumeen »templaillut».

Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on
ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen
vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita
maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja
viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä
minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.

En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan
monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se
näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa
kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut
talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.

Taakse tuhansien kertaa tuhansien vuosien ajatukseni liitelevät — — ‒.

Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan
lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin
päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana,
kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.

Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika,
tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas
virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän
saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä
kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin,
Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.

Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui
maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka
kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja
sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa
tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.

Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly,
kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä,
ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen
uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie
ollut edessä.

Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisan
_muuntelevaisuuden lain_ muodossa pulassa oleville avuksi.

Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman
vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat
olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän
vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi
jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten
perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkin _perinnöllisyyden_ kautta
saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin
poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin
vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli
säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — ‒.

Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois
vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin
seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden
läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa.
Ja kuta kauvemmin _luonnollinen valinta_ — joka määrää soveliaat
elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi
talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.

Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän
kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva
jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella
valkoista pukua kantavat.

Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset
ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät
Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien,
Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen
jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin
siellä hallitsemaan.

Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa
yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien
ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.

       *       *       *       *       *

Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo
ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan
enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee.
Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi
kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti
matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se
siellä aina kantaa.



KOIRALLENI


Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja
vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi
sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle
pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään
milloinkaan — — —.

Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden
lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.

Sentähden sinusta pidän.

Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät,
metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan.
Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja
ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten
nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita
sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi
urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.

Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen
kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset
kauvas kaikkoavat.

Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy
raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa
ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani
hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat
viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun
kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»

— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu
ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme
joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt
toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät
vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.

Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan
uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani
vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.

»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin!
Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin
saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika
lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei
murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin
tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon
poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.

Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi
heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja
pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset,
käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä
koittaa ja linnut valveentuvat — —.»

Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa
hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn
mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän
koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta
jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee.
Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että
ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä.
Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä
kirkkaammaksi käydä.

Tarkkaan kuuntelee kokenut vanhus, kuuntelee, katselee — — —.

Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon
alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien
ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko
kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa
— — —.

Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja
kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi,
varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun
vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.

Jo on muhkea lintu omanamme!

Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään
houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!



ALLEJA AMPUMASSA


Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja
Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden
saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin
alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa
etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä
merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan
kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme
etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.

Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan,
jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään.
Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain
ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.

Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien
vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä,
ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta
luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.

       *       *       *       *       *

Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa
merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster
Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri
on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa
kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien
katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä
lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista
päivää viettäneet — — —.

       *       *       *       *       *

Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet
Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka
sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla
elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.

Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot
sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan
totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu
tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä
hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti,
yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet,
tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — —
— jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa
kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves
saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin,
pääsemme kovassa aallokossa maihin.

Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme
jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia
kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side
muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan.
Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos
meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen
tuvan katon ja alamme kotiutua.

Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi
läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli
meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat
yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka
suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin
silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen
takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti
kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean
ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.

Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille
vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos
tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden
salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin
kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme
takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta
valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat
tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden
ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen
nauttii sanomattomasti.

Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat
kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun
asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme
rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia
alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse
liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja
ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt
toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.

Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä
seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista
ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista
ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren
aivan jalkaimme juureen saakka.

Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin.
Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi
useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja
tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä
useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen
aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään,
tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin
usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse,
mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti
petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää
savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja
katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ
soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät
joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että
pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa
merta ihailla.

Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut,
harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät.
Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain
sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän
vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat,
muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä
auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun
aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet
aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät
paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä
syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina
yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin
kehtolaulu.

Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme,
mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana
rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa
ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat
nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme,
jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä,
mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita,
harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle
ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa
kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.

Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella.
Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista
sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä
katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.

Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme
aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset
ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi
siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.

Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia
olentoja, laiskempia ja vapaampia — — ‒ hermot sopusoinnussa, suolaista
meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.



MATEITA PYYTÄMÄSSÄ


Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan
aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva
pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä
korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset
syysmetsästykset muistoja ainoastaan.

Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan
lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se
vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes
koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi
taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta
katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.

Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan,
tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain
viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.

Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti
kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos
metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja
virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.

Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan
osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen
harjoittavat.

Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!

Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä
viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»

Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — ‒?

Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa,
silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut
järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko
metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet
sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät
kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen,
pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla
loksahtaa.

Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan
halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena
peninkulmittain eteesi aukenee.

Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita
koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät
hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.

Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat,
mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä
ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä
rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja
ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — —
—.

Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja
luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut
vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin.
Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena
mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen
katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — ‒. Ja kaakosta kohoavan lumipilven
ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään
avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.

Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen
kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja
käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota
siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan
paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi
vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket
täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan
pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot
mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen
rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa
— — —.

Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet
kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja
odottavin tuntein hiihdät kotia.

Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon
ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi
hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä
käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus —
varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen
reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan
jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin
sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa
— — —.

Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat
mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.



MITEN KESÄPÄIVÄNI VIETTÄISIN


Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja
korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti
liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata.
Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen
tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen
nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat.
Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat,
puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena
pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia
minulle kertoen.

Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä
muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain —
kunnes uni minut syliinsä sulkisi.

Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys
tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa
peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän
tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua,
kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei
uniani häiritseisi.

Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu
päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle
jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini
asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani
häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua
läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi
nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta
ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät
paukahdukset.

Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta,
joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi
verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.

Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään
paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin —
koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en
käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani
venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan
valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa
ilmoittaa.

Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon
pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta
kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon
valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.

Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani —
että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin,
ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — ‒. Sillä nyt, kun talvi
on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan
siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa.
Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden
hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon
antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta
— kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon
laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen
hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.

Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa
kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä,
lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se
niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn,
hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.



SYYSMUISTOJA


Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka
metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan
nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja
sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen
hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen
tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen
mieltä kiihoittavat.

       *       *       *       *       *

Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun
aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän
hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön
harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon
kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä
hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava
kylpy — on niin keveätä käyskennellä.

Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset
haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat
peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.

Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä
selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva
on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja
ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.

Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän
auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan
rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon
loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee,
yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna
tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä
sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen
kulkevat.

Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää,
kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris
vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia
pitävät.

Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon
noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä
paleltamaan — ‒.

Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan
aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa,
rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän
välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen
ja laskeutuu ripsahdellen maahan.

Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin
jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi,
että oikein sydän hytkähti!

Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan,
mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä
pitää.

Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen
hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka
vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se
saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko
haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa
hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.

Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä
varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka
ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta
kuuloelimissäni kohisee — — ‒.

Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja
loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu,
mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.

Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen,
milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin —
meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!

Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen
lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet
märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.

Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen
päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa.
Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten
työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän
väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas
saa.

Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme!
Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia
katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun
käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja
verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet,
keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen
levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.

Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä
uudistamme.

Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee.
Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina
taas kotikaton alle astumme.

       *       *       *       *       *

Te metsästyksen parjaajat!

Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi
julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet
sanomme: »eläköön metsästys!»



TALVINEN METSÄ


»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin.
Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on
tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.

Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat
metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän
pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.

Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet,
silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen
painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan
kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.

Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota
heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät.
Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee
sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten
luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja
kerran se saakin sinut seuraansa.

Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat
ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on
kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska
sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun
virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.

Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi
käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi
painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista
havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi.
Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa
talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.

Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei
silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa
latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean
talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä
hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko
korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty
uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään
kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä
turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua,
silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon
imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen
kuolemaan on mänty tuomittu — — —.

Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana
se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan
ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu
kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus
loppuu.

Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka
kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet.
Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut
ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään
karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.

On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen
on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa
pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä
ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut —
rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja
hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä
kauvas näkyvät.

Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso,
jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana
huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat
lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan
niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta
räikeällä laukauksella riistää — — —.

Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä
harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset
näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet,
rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat
valkeiksi kuorineet.

Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt,
missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä
loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen
varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot
jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten
ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.

Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven
kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää
vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken
kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon
tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on
urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä
metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen,
harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä
jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.

Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen
kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota
muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat
metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä
muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.

Jo tuopi tiesi taas sinut enemmän asutuille seuduille.

Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen
miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset
yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat:
tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu —
kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.

Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin
latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät
talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka
valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja
punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu,
matkasi pituudesta muistuttaa — — —.



MERILINTUJA


Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme
eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni
ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty,
pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana
ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja
paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat
meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa
solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.

Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka,
leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava
rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti
ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin
selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin
yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti
kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina,
häviämäisillään kuin unikuvat.

Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren
siivellisiä asukkaita pyytämään.

Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen.
Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei
pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset,
ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa
päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa
suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli
asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos
pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.

Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme
mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii
tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa
rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi
alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset
merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän
laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden
seppelöimän saaren rantaan.

Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa
rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät,
astumme maihin.

Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia!
Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien
haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa
kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton
laukaus — — —.

Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti
korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä
mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme,
osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan,
koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun
kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet
sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus —
— — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.

Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden
puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa
iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki,
sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat
vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää
»gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona
ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta
yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen
loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti
reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka
metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa
korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.

Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi
kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu,
kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä
ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska
vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon,
vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa
savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien
lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka
kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.

Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva
ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut,
kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta
hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku
yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias
koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse
kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu
tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen
veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita
kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan
niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen
se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla
lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat
liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä
himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin
lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä
ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.

Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten
lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien
koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin
vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja
kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja
taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.

Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama
niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme
pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä,
pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa
lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja —
todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi
kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain
suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla
karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on
sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä
rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään
silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.

Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun
nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme
tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa
läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.

Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen,
joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti,
missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.

Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin
meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.



LUVATTOMALLA AJALLA


Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin
oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu
kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki
tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin
valmistuvan.

Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa
valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis
on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti
purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään
vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti
visertämään.

Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja
riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman
päivän perästä.

Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa
riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki
kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon
tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.

On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen
astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä
tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän,
kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.

Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän
monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän
talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita
soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut.
Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn
auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä
aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen
jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja
karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana
katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja
syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa
pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa
muurahaisten saaliiksi.

Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille
katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.

Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen
polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on
humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas
kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa
ulottuvan.

Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan
avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja
kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä
tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä
kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen
luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen.
Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.

Mutta ei niin lähellä!

Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän,
kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän.
Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa
ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta
yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja
pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma
punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin
toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen
kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa
ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen
männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne
jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja
valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää
ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun
varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on
haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia
mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä
härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat.
Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten
harvaan peittämänä kolkkona levenee.

Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin
näkemistä tarjolla.

Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat
kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa
ruohottoman polun kokonaan peittää.

Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää,
ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla
tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä
viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset
punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä
lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman
hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken
liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja
saaliineen katoaa.

Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki
kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä
kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän
äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin
puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — —
—.

— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen
vanhus.

Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun
kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset
vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa»
kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas
ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja
hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo
piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle
ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.

Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee
kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa
ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika
tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo
on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja
äitiä hakee.

Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään
kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä —
mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.

Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi
nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa,
laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro
salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä
kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat,
painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä
korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät.
Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu
— jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka
suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.

Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen
herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy
seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan
ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.

Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii
ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä
näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit,
missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut
summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen
tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin
korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On
kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa
pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta
soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa
soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun
latvaan.

Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka
pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät
— huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo
rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä
kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin
tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin
uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä,
jotka silmää viihdyttävät.

Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän
juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa
kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava
koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle
tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on
siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen
lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen
siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen
siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina
harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten
paljoudesta niitä keksiä.

Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen
juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä
»piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii
naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin
harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu
läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä
sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee,
tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy
oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten
lentoon.

Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon
yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa —
kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.

Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa
purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii
vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen
tsi-kää-kää-kää.

Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään
olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä
peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten
hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle
lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän
ensimmäinen kiiltomato.



HYLKEENHUUDOSSA


Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka
punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat
välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän
lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain
ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse
haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen
purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun
liehtoneen lounaan väsynyt maininki.

Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja
merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari
jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen.
Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:

— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!

— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!

Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden
kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen
toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut
ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.

— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje
talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa
synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää
noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen
villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt
se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun
Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain
kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren
mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat
yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin,
kun niitä runsaasti kareille kohoaa...

Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä
hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat
kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät.
Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen
irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.

— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee
Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta
ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret
mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.

Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista,
outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä
epäjärjestyksessä.

Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja
hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja.
Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä
täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita
kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia,
vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen
värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja,
airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän-
ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä.
Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä,
kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee
pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa»
tavaraa.

Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki,
kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät,
peitteitä ja takkeja.

Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström
sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti
jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten
visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.

Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee
tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan
rajoittamana.

Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä,
pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu
tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä
poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme
alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä
pehmenneinä.

Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa
väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme,
hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.

Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon
harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii
jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita
läheisyydessäni.

Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden
muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat,
variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset
Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden,
kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä
sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä
täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.

Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit
pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta
Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.

Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme,
Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi
hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin,
toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin
tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä.
Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.

Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat
täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja
muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla
tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.

— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa
täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää
pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja
muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.

Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun
unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja
vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän
hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen
suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä
paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän
se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.

On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin
houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi
anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien
kielessä.

Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen
rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!

Mitkä?

Hyljetäit!

Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin
vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan
huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen
että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken
muun voittava tunne — ne purevat!

Yhä uusia vaivoja!

Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät
panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi
— on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan
— hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden
jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat
tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.

Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy
hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta
sitten katoaa lintu näkyvistä.

Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän,
veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää,
ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy
ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä,
muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso
kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen
pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä
syö — ja yhä se lähenee.

Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä —
rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta
sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy
jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä
suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.

Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy
näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se
kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava,
että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan
ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli,
monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros,
vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman,
sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.

Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen
uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa
sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu
— — —.

Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan,
noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin
parin kolmen sylen päästä.

Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni
lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä
niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan
päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.

       *       *       *       *       *

Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen,
purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden
rantaa.



METSOLASSA


Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen
haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni
tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä
kaikkea urheilua vailla.

Päinvastoin!

Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa
helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.

Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden
kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja
rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää
emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain
kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.

Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä
suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat,
lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa
todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin
minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!

Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun
utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien
männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat,
silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.

Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee
silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste
hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan
vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin
olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.

Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa,
niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin
on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi
kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen
löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet
keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal,
metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten
viihtyvät.

Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien
kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan
hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden
takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen
kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää
koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää
näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin
nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.

Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun
koira haukkumaan yrittää.

Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän
latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä
kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti
korkeutta lomitse latvojen.

Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän
valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä
tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden
perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee
kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka
katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —.
Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla.
Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä
löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän,
miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on
edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.

Vaan — kärsivällisyyttä!

Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain,
joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa
painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson
koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista.
Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun,
tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen
maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä
ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin
koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka
kohta sen hampaissa ratisee.

Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita
kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku
raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — —
kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun
harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan
huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron
etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain
haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus
että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan
piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!

Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja
ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka
puissa puhelee, hongissa huokaelee.

Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen
huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa
kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon.
Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa
haukku.

Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee,
rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä
»konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo
silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan
kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä.
Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi
pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.

Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja.
»Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen
ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa
turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta
oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.

Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko
oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.



VAPPUNA


Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä
vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.

Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa.
Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa
ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin
kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona
»Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa
ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä
»ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja
vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi
ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni
joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa
olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan
ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä
suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.

Ja nyt on ilta — on Vapunpäivän ilta!

Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen
tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan
hyräilee.

Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden
kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.

Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt,
milloin missäkin seurassa kuluneet —.

Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa
Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja
kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.

Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä
vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton
sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen
kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain
soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti
Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja
ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden
räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi —
— —.

Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti
suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten
humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja
yksinäisyyden epäselvään tuskaan.

Nostan uutimeni — sataa!

Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia
virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen
joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä _minun_
ylioppilaslauluni!

Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja
minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois
siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta
sureminen — miksi nurkua!

"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset"
— opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun
kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät
käsissä, onhan talven valta murrettu!

Luon taas silmäyksen ulos — ja katso!

Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja
kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi
saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini
tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät,
kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni
valkenee, katoaa katkeruus.

Terve sä varhainen kevät, runsaslahjainen, tuhatääninen!

Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset!
Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee,
kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana
korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen
luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan
tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.

Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt
olkoot lahjasi!

Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan
kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen
leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee
laulurastas:

On kesä liki — on kesä liki!

On kevät jo käsiss' — on kevät jo käsiss'!

Ja hiirenkorvall' — ja hiirenkorvall'

On koivut, on koivut!

Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani
edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset.
Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on
kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.

Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia
siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut
valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa
siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet
nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.

Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus,
jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel,
lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.

Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka
hiljaisuudessa, yksinäänkin!

Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet
sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni
paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — —
—.

Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan —
— — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.

Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten
tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt
taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on
harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän
kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea
akkuna — — —.

Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut
on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä
surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — —
syksy keskellä kirkasta kevättä!

Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina,
avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee,
alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs
nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta
elämänhaluni alenee — — —.

Ainoa toverini, vapauttaan hakeva harmaja sarvijaakko kömpii pitkin
ruutua ylös, aina uudelleen pudoten ja taas ylös yrittäen. Tuntuu
mielestäni kuin olisin itsekin tuollainen sarvijaakko, joka kiipeilee,
kiipeilee — pudotakseen. Kurja kuoriainen, jota olojen luja lasiruutu
vapauteen pääsemästä estää! — — —.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsolassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.