Title: Nälkävuodet 1860-luvulla
Author: Meurman, A. (Agathon)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nälkävuodet 1860-luvulla" ***


NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA

Kirj.

A. Meurman



Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama,
1892.



SISÄLLYS:

       Alkulause
    I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
   II. Taloudellinen asema 1867.
  III. Walmistukset 1867.
   IV. Kunnalliset aputoimet.
    V. Yleiset työt.
   VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
  VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
 VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
   IX. Yksityisten ponnistukset.
    X. Kerjäläiset.
   XI. Kuolevaisuus 1868.
  XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
 XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.



Alkulause.


Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta
sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan;
nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta,
jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan
tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun
alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin
monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa
kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua
oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi
nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei
sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen
lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa
1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa
oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja
tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden
oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille
antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset
tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää,
kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä
johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset,
mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".

Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä
viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen
teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867
vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita
tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin
historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli
ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa
historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.

Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se
ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa
koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut
kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin
kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä
puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita
nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen
antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille,
kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.

Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät,
kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat
omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen"
kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo
Suomen kansan sankaritaistelu!

Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä
kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei
tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia",
"talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä,
arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle
nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.

Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi
siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista.
Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen
hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä
esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun
käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei
näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet
antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt
perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset
Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan
astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin,
edustajien keskuuteen.

Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen
luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä
sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin
suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine
seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten
unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet
kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun
olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta
hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä
saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli
aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin
pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia
henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."

Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen
toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus -- no sillähän oli
kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille
monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon
toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen
välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta.
Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista,
ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että
tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten
innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset
lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren
ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa
häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää
kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka
oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."

Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä
rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen
mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.

Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on
hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän
ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen
sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut,
eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen
kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.

Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan
oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän,
"kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin
eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan
kuollaksensa, vaan jotka jäivät -- sans facon 'Kursailematta',
'pitkittä mutkitta' -- kinoksiin." En luule, että nuo veltot
ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen
kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia,
jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa
kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia,
ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.

Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut
tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka
Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka
ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n
novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni
kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä
on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset
nuoren sukupolven muistosta.



I.

Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.


Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä
nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta
huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin
löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin
aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä.
Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa
vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen
tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla
ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita,
alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään,
kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt
vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa
juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin,
sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty
jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin
korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin
toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät
olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin
syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden
ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi,
joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin
hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman
vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään
talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan
lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin
kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen,
niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu
mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen,
kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien
kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja
täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli
että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi
valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita
tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille
toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä
hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena
rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella
menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli
niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus
tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat
todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan.
Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se
Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja
hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000
ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille,
jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää
noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen
saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin
varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä
ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa
lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus,
jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui
silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa
jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta
maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin
1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan
sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä
nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten
lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos.
Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi.
Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka
turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin
tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata,
että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa,
että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi.
Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin
epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen
elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat
riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin
sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan
näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu.
Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella
velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja
jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun
ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin
toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä
pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen
nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse
velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän
järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat
omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät
velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään,
luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli
saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille.
Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa.
Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin
riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi,
mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen
talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se
voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti
vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin
ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen
maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen
viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863
vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä
ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä
juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja
jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa
puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain
palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa
viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen
edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on
pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä,
joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien
elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana
viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina
sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen
kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi
on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin
tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin
kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus
kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.



II.

Taloudellinen asema 1867.


Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli
taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia
katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet
vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun
suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin
20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862
vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui
jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä
Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen
keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden
luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu
pitää kutakuinkin huolta.

Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria.
Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000
syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin
syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000
henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan
17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen
luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui
1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000
ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin
uupunutta.

Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden
katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa
kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi,
oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia,
suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt
sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että
avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat
hirvittävän lukuisat.

Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo
kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi
valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä
kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja
keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista
saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin
hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen
antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties
väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut
edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun
tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat
lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään
siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide:
"kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä
leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta
putoavaksi.

Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi
ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka,
jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä
varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain
"kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin
velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi
yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt.
Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani,
jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa
(eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan;
eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta
tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos
"keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen
aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät,
että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin
eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä
kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten
käyttäminen ollut syntiä.

Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani
kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet
kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan
synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia
aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan
minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä
vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka
silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan
puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu
kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat
ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä.
Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me
ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä
meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se
lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia
ja lapsia.

Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima
korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja
hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä
yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista
rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.

Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut
todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä
vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit
rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei
teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä
ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas-
ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet
odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun
hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta
ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?

Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta,
on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi
jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia
Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti
yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa
tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä
elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars
Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus.
Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että
yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä.
Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin
silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta
vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa,
kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien
tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin
siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen
rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän
vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään
Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut
hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.

Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää
vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen,
vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan
esineeksi?



III.

Walmistukset 1867.


Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia
järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa
painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle,
ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta
jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin
ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti
sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi
joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä
entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla
nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista
olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen
tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei
laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat
nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin
varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien
kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan
ollut."

Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko
kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille,
varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne
tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs
senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan
sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin
pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui
tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista.
Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä
pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa,
mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin
"haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että
"viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".

Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan
avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä
aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa
mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä
huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo
edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina
niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen
huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867
otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.

Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa
kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa",
ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä
silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:

"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy
vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan
veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa
viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti
suurin."

Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä
rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa
lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä
puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.

1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu
antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin
suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta
pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se
siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä
hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.

Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1
miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun,
Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata
nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi
huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi
käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen
viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.

Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa
suoritettiin niistä jo 1,700,000.

Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857,
ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä,
mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että
kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi
uskoa velaksi.

Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous
kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat
niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän
kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa
on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita,
riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja
vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.

Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta.
Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle
väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.

Ei ole ainoastaan tyhjä lause tuo: "muuta apua ei ole. Sillä muuta ei
ole."

"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion
läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen
välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin.
Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma
ponnistus saada aikaan.

"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa."

Jälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:

"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä
yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun
raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä
Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat 
yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta
toivottua etua siitä ei saada. _Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia
työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä_.

"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa
ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se
maan-omistajilta kantaa."

Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia
ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista
on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat
ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä
paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.

Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön
herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti
saamme vasta nähdä.

Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä
niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat
kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne
eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."



IV.

Kunnalliset aputoimet.


Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten
ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua
omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat
kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa
kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte
syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä,
vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu
voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen."
— "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä."
— "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee,
täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." —
"Jumalan haltuun."

No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää
ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo
yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin
tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa
välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun
läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin
lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja
kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi
sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen
virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.

Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit
olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko
viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi.
"Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta
kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin
maksettavat.

"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia
niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä
siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti,
mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa
rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä
käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.

"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy
tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta."
Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi
sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista
saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä
sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain
oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut
tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se
jauhoja sai.

"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän
toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin
ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli,
lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000
markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä,
kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja;
kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita,
karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin
säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta
hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz,
joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.

Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu
"kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B.
Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä
iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin
yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.

Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä
erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa
tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja
jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen
kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan
muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana
heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää
kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.

Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin:
ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin,
uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä
yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat
jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä,
jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan,
huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle.
Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin,
vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä
tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn
mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta
se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä.
Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään
kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja
tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400
markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin
leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.

Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä
kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan.
Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman
paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan
sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa
pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin
50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein
valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita
möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän
aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua
valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä
leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista
kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen
ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen
ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului,
kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille
sata ja puolisataa leipää.

Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät
ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet
varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä.
Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä
päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi —
suoranaistakin apua.

Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla
avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana
silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi
minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia
summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun
valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.

Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin
rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000
ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa.
Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien
merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.

Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan,
kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin.
Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä
nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt
saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee
Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun,
kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen
aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet
virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.

"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi
autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.

Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille
kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin
tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi
taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.



V.

Yleiset työt.


Wälttämätöntä oli hankkia elatusta hätääntyneelle väestölle yleisien
töiden toimeenpanemisella myöskin kruunun puolelta. Jotta väestö
estettäisiin lähtemästä koti seuduiltaan liikkeelle, olivat nämä
työt, Snellmanin ohjelman mukaan, järjestettävät eri paikkakuntiin.
Jos olisikin rautatienrakennus, kuten muutamien muistossa näkyy
kummittelevan, ollut täydessä vauhdissa jo ennen vuotta 1867, niin se
ei sittenkään olisi soveltunut hätäaputyöksi. Metsän hakkuu kruunun
ja yksityisten metsissä olisi sitä vastoin ollut omiansa tuottamaan
edes jonkinlaisia tuloja työttömille. Mutta tässäkään suhteessa ei käy
sen aikuisia oloja vertaaminen nykyisiin. Warsinainen sahausliike
virkistyi vasta 1870-luvulla. Nälkävuosina oli se tavallistakin
hiljaisempi. Säädyille 1872 vuoden valtiopäiville annetut "Pääsummalaskut
yleisistä valtiovaroista" näyttivät seuraavat tulot kruunun
metsistä: 1864—312,183, 1865—197,937, 1866—177,689, 1867-143,045 ja
1868- 97,517. Nämä numerot osoittavat, ettei metsätöistä ollut mitään
toivottavissa. Jotta kuitenkin väestö tulisi tilaisuuteen omin neuvoin
hyötymään metsistä, sai metsähallitus käskyn myydä 500,000 puuta Oulun
läänin asukkaille 3:sta pennistä kuutiojalalta, ja kaikkialla, missä
kruununmetsiä oli, tervaskantoja 20 pennillä kuutiosylistä. Snellman
noudatti siis kruunun puolesta samaa neuvoa, jota hän oli antanut
rahvaalle: "hädän aikana täytyy alentaa myyntihintaansa."

Työntilaisuuden hankkimiseksi hädän-alaisilla paikka kunnilla ei
ollut siis muuta mahdollisuutta kuin jatkaa en nen aloitettuja
kanavoimis-töitä, järvenlaskuja, korven ojituksia, tientekoja ja
ryhtyä uusiin. Oli semmoisia järvenlaskuja, joihin osalliset olivat
sitoutuneet tekemään työ päiviä. Niihin ruvettiin hetimiten. Mutta pian
ilmoittivat työnjohtajat, "etteivät osalliset hätääntyneen tilansa
ja kalliin viljan tähden jaksaneet suorittaa luvattuja työpäiviänsä."
Silloin suostui H.K.M:tinsa siihen, että noista työpäivistä maksetaan
yleisistä varoista 50 penniä päivältä, jota paitsi säädetty
vuosirahanmääräys tavallisesti korotettiin, niin että voitiin enemmän
työmiehiä käyttää.

Tämänlaatuisia töitä mainitaan tie- ja vesirakennusten ylihallituksen
kertomuksessa vuodelta 1868 useampia, erittäinkin Oulun läänissä.
Mutta hallitus ryhtyi, missä vaan suinkin tilaisuutta oli, uusiin
töihin, niinkuin kanavien kaivattamiseen, siltojen korjauttamiseen,
korpien ojittamiseen, tietysti enemmän työntilaisuuden hankkimiseksi
kuin parhainten työntulosten saavuttamiseksi. Sentähden oli näissä
hätäaputöissä yleisenä sääntönä, ettei päiväpalkka saanut nousta yli
80 pennin, joista vielä vedettiin pois 2 penniä sairaanhoitoa varten
ja 20 penniä kotopaikalla olevia perheitä varten. Suurimmat näistä
tämmöisistä töistä olivat Nerkon ja Ahkiolahden kanavat Iisalmessa ja
Lempoisten kanava Hämeen läänissä.

Paljon on viisasteltu näiden työpalkkojen mitättömyydestä. Huomattava
ensiksikin on, että tuo 50 pennin ruokaraha oli suora lahja, koska
asianomaiset olivat velvolliset tekemään työnsä sitoumuksen mukaan
ilmaiseksi. Mutta kruunun varsinaisissa töissä oli kieltämättä 80
penniä perin mitätön palkka. Siitä kuitenkin saa mielinmäärin kiistellä,
olisiko ollut viisasta kruunun puolelta kilpailla työ miehistä
niidenkln harvojen kanssa, jotka kenties tahtoivat yksityisiä töitä
toimittaa. Olisiko ollut viisasta suuremmilla palkoilla houkutella
työpaikoille tuhansia, silloin kun vain oli työtä sadoille? Ratkaiskoon
se, joka uskaltaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän oikein
käsittää silloiset olot, eikä tuomitse nykyajan kaunosielulliselta
kannalta.

Sellaisia yleisiä työpaikkoja, joissa tie- ja vesi-ylihallituksen
insinöörit olivat johtajina, luetellaan yllämainitussa kertomuksessa
55. Paitsi niitä rakennettiin tavallisia maan teitä ja toimitettiin
muita töitä nimismiesten ja kunnallishallitusten johdolla.
Ihmeteltävällä tavalla riitti huomiota ja apua kaikkialle. Niinpä
saapui esim. Kangasalle, joka ei ollut kaikkein huonoimpia paikkoja, 8
jauhomattoa käytettäviksi tientekoon n.s. Keisarin harjulle. Oivana
apuna sitäkin pidettiin, ja arvattavasti annettiin köyhimpiin
paikkoihin runsaampaa apua.

Niitä varten, jotka luulevat, että kruunu ja insinöörit olivat hyvinkin
mielissään, kun saivat työt suoritetuiksi niin ylen halvalla hinnalla,
pyydän saada mainitusta kertomuksesta esiintuoda pari lausuntoa.
Nerkon kanavasta mainitaan, että työn tulos oli peräti vähäinen,
koska työmiehet olivat nälästä ja taudista kovin heikontuneet. Se kävi
erittäin näkyviin ensimmäisinä kuukausina työn alkamisen jälkeen.
Niinpä tarvittiin yhden kuutiosylen maata kaivamiseen ja nostamiseen
18 työpäivää, mutta Huhtikuussa ainoastaan viisi tahi kuusi päivää,
kun sitä tavallisissa oloissa saadaan tehdyksi 3 tahi 4 päivätyöllä.
Tämä nälkäajan lamauttava vaikutus työn menestykseen tuntui vielä kauan
sen jälkeen kun työtä lakattiin tekemästä hätävarana.

Eräästä järvenlaskutyöstä Sotkamon ja Paltamon pitäjissä kerrotaan
niinikään, että kuutiosylen vuorta särkemiseen ja siirtämiseen meni
35 työpäivää, koska työhön täytyi ottaa heikontuneita ja työhön vähän
kykeneviä miehiä ja vaimoja, jopa lapsiakin. Lopputulos tässä paikassa
oli sittenkin työpalkan vähyyden tähden edullinen, koska tuo kuutiosyli
tuli maksamaan ainoastaan 30 markkaa, kun tavallisissa oloissa
semmoinen työ lasketaan nousevan noin 40 markkaan. Mutta tämä onkin
ainoa paikka, josta sanotaan, että työmiesten terveydentila oli hyvä.
Muutoin nieli sairashuoneet, joita täytyi laittaa jokaiseen suurempaan
työpaikkaan, suhdattomia summia.

Tuota määräystä, että päiväpalkka ei saanut nousta 80 penniä
korkeammaksi, ei kaikkialla varsin tarkalleen noudatettu, eikä
asianomainen työnjohtaja siitä nuhteita saanut. Niinpä eräässä
kanavatyössä johtava insinööri kertoi minulle kohta huomanneensa, että
tätä määräystä noudattaessa rahat menisivät kokonaan. Työn todellinen
tulos vastasi kohtuullisen urakkahinnan mukaan tuskin 25 penniä, mutta
oli maksettava 80 penniltä. Hän siis omin luvin määräsi tinkityötä,
ja siitä palkan, jolla huonompikin mies voi ansaita toista markkaa
tai puolitoista. Tätä tarjousta ei otettu kuuleviin korviinkaan,
ja työntulos antoi entisiä tuloksia, koska muka tiedettiin, että
työnjohtajan kuitenkin täytyi maksaa kruunun lupaama palkka.

Hyvin elävästi kuvasi tuo insinööri ensimmäisen tili päivän tämän
jälkeen. Pirtissä istui hän ankarana pöydän takana rahalaatikko ja —
vankka ruoska pöydällä. Pirtti oli täpötäynnä työmiehiä. "Mikä olisi
estänyt tuota nälkäistä laumaa syöksemästä päälleni ja ryöstämästä
rahojani", arveli kertoja. Mutta kansamme lainkuuliaisuus piti nytkin
paikkansa. Kun ilmoitettiin että se ja se oli ansainnut ainoastaan
25 penniä, syntyi kyllä hirveä melu, mutta taipumattomana istui
paikallaan työnjohtaja. "Ota rahasi, tahi mene kohta ulos!" "Tilinteon
loputtua lähdin ulos läpi ahdetun väkijoukon. Uhkauksia kyllä kuului,
mutta väkivaltaan ei ryhdytty." "Siksi oli kuitenkin koko tapaus
sydäntä särkevä, että minä, päästyäni kotia, itkin, — itkin niin että
saappaanvarteni likosivat", huudahti kertova insinööri vieläkin
kauheain muistojensa vallassa. Jättäkäämme liiallisuudet sikseen,
mutta tapaus todistaa sittenkin, etteivät insinöörit olleet niinkään
sydämettömiä kuin joksi heitä toisinaan kuvataan. Olkoon se niinikään
todistuksena siitä, että kärsimykset ulottuivat pitemmällekin kuin
varsinaisten nälkäisten piiriin. Toisessa tilinteossa olivat kaikki
tyytyväiset. Huomattiin että täytyi tehdä työtä, mutta myös, että sitä
kohtuullisesti korvattiin.

Suomenmaan virallisessa tilastossa VI, väestötilaston 2:sessa vihossa,
on seuraava yhteenveto hätäavun määräyksistä 1:stä päivästä Syyskuuta
1867 Maaliskuun loppuun 1868:

                                              Rahaa   Wiljaa
                                              markkaa tynnyriä

  Yleisiin tölhin käytetty................... 503,060 10,824
  Lainoiksi kunnille työn antamista varten.. 192,500    225
   "    tilallisille ja leivoksina myytäväksi.        11,225
  Lainoiksi talletettuja ohria ja
  suoritettavaa työtä vastaan................            500
  Lainoiksi yksityisille työnhankkijoille.... 175,000
  Ilmaiseksi jaettavaksi......................           750
  Sairashuoneiden ja sairasten hoidoksi.......  7,500    624
  Yleisistä valtiovaroista töitä varten
  kruunun metsissä............................ 48,000
  Tie- ja vesiylihallituksen tilille......... 223,000

Kaikkiastaan 1,149,060 markkaa rahaa ja 24,048 tynnyriä viljaa,
yhteensä raha-arvossa 2,110,980 markkaa. Maaliskuussa oli Pietarin
rautatienrakennus jo alkuun pantu ja käytettiin siinä noin 2,000 miestä.



VI.

Waltiovarat ja rahanhankkeet.


Arvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus
käytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen
valtion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei
valtiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme
vastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen
tulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle
vähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä
niistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli.
Päinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria.
Yksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2
miljoonaa markkaa.

Suomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston
tilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme,
että tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515
markkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien
tähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354
ja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin
seitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin
kaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot
tekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22
miljoonaa hätä apuun.

Merkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti
kaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot
1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten
vuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan.
Tulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne
nousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka
sittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat
tulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja
1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan
korvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa,
vaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille,
paitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu
suostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868
— 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla.
Mutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota "vähennykseksi"
tileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät "vakinaiset ja yli määräiset
vähennykset" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa.
Tuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.

Tämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa
ennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten
sanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen
raha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi
hankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä
silloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon.
Mikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla
raahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan
siemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi
siemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin,
ja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä
keväälläkin tuoduiksi.

Mutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys,
johon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti
nousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli
kyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat,
jos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään
lainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko
vähintäkään toivoa saada ne takaisin?

Mitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän
ryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka
oli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin
viljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille,
jotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui
kuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet
kyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi
varsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.

Sekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja
Suomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen
kuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä
otetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin
päivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista
nostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä
nähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti
Suomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota
vekseleillä oli nostettu.

No, mistä ne tulivat? "Minä löysin ystävän hädässä", sanoi minulle
Snellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin
tyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla "vippausjuoksunsa"
vaiheista.

"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja
vaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän,
että kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että
pankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa
valtiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä
obligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman
puolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta
ennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R.
hyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa
nääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset
temput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo
meille välttämätön laina."

Snellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja
tarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti
1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti
5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla.
Näillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit,
joten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan
auttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai
ryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on,
että puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava
kreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen
panttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut
arveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin,
joka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan
säästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen
vaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä,
ja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle "hädässä
löydetylle ystävällensä."



VII.

Waltion vilja- ja siemenkauppa.


"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään
tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on
ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu;
"vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu
sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat,
suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä
varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta
tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus,
että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin,
löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.

Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia
sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on
pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole
toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea.
Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli
saanut ratkaisevan päätöksen.

Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa
taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme.
Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta
se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja
valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa
sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni
niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.

Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä
aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen.
Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias
A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole
hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee
ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i
min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja
liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen
päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä
rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja
markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista,
koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli
odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta
viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista
tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen
asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa.
Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra
Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.

Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä
sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta
kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä
liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja,
täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi.
Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille,
Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo
jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa.
Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla
maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät
joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs
meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit
osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.

Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista
kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan
suinkin liikenemään joutui.

Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii
sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa,
Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa
läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä
ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin
runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs
kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi,
kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin
huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi
toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin.
Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.

Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä
alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868
antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.

Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla
turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia
pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin
läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos
G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä
lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia
kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin
eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria
ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150
tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska
kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja
varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa
syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut
riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä
maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä
varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista,
pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000
tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei
voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet
talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.

Suurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten
läänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan
kannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä
ohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja
vähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi.
Kauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen
mies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg).
Pietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli
vuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866
vuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki
jo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö
ohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.

Asiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin
suurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä
Hollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin
kotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku
päivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia
jouduttamaan kauppoja.

Ostetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen
mainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa
ostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä.
Hämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000
markkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin
kuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä,
jolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin.
Samaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja
makasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä
jaettiin seuraavalla tavalla:

                         Ohria       Kauroja
                         tynnyriä    tynnyriä
    Oulun    lääniin     13,400      1,000
    Kuopion      "       15,650        700
    Waasan       "       15,200      7,000
    Mikkelin     "        6,700        850
    Turun        "        5,550      1,600
    Hämeen       "        5,700      1,000
    Uudenmaan    "        1,300        --
    Wiipurin     "          500        --
     _____________________________________
                  Summa: 64,000     12,150

Maaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä
noin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja
Waasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan
läänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa
Kuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin
kevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat
jotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa
pohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun
näihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin,
siis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan
hinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.

Kaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi
2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo
teki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin
aputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000
markkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060
tahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin
kauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo
Maaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia
summia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan
28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta
en ole tavannut.

Lopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: "Kun hallituksen
huoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja
siemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion
ja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko
väkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan
vähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se
taakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana.
Yllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen
valtiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä
määrätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava
on, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia
uusia varoja."

Mutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin,
oli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren
vankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä
ja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä
pysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat
kuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta
kaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena
Snellman venyi "leveallä vuoteellaan."

Tietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan
höyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan
määrääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan
pilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui
vihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty
Wiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa.
Laivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee
joku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko,
mikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat
saapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä
kohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään
esiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä
yksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei
Suomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat
ensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta
myöhästyneet.

Melkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin
täsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin
kuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut
määränsä kunnallislautakunnilta.

Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista
lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä.
Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista
heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin
oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli
tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.

Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa
hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia
summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä
hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva
sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen
voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista,
sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan
tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan
voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei
ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.

Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän
kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun
vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68.
Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus.
Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut,
oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin
huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli
"molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään
tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen
tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat
meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista
kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta
tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet
verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.



VIII.

Riihimäen—Pietarin rautatie.


Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä
tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys.
Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin
lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä
sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset
ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties
vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä
eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he
tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset
työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla
miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".

Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko
maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi.
Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja
vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista.
Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki
valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta
1868.

"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä
paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita
hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee
houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy."
Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus
oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan.
Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä
tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia
muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin
rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä
syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja
todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut
mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä
työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä
monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.

Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin
kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine
välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on
puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei
epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän
mieli, ehkä surma suun edessä."

Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien
rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen
vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18
miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön
10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5
jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen,
ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on
sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä
sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten
rahoilla rakennetut.

Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R.
Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut
löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan.
Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni
kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään
kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman
rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen
kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger
& Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen
Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis.
Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot
olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat.
Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½
vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½
% kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden
kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista
94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi
tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.

Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet
tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta
korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä.
30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu,
vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään,
että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa
thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin
palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden
kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat
siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta
palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.

Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa.
Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten
siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää
huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo
työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen
rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven
kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että
työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli
ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään
se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin
kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli
lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta
voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa,
jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta.
Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi
alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta
Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.

Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys,
jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea
ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin
kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa
jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin
teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana
esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta
Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta
tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä
teettämään.

Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä
valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän
pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy
tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli.
Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka
on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet
historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden
miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä.
Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole
kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.



IX.

Yksityisten ponnistukset.


Ilahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää
avuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten
puolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä
yhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut
otaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien
kuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi
olisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan.
Mitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus
kyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa
omaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli
supistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin
seisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin
velvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena
poikkeuksena ainoastaan "St. Petersburger Zeitungin" törkeä menettely.
Tämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta
aina kuului valitusvirsiä, ja vaikka "suomalaiset ovat itsekästä
ja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään."
Snellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli
kysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä
hyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella
vastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse.
F.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.

Kun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa
huomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään
mahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä
tuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt,
antavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin
käsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut
huomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi
antaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin
suorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.

Useissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun
viimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta.
Myönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin
panna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain,
että myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan
ollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta,
eikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin
kertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä
53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu
paikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei
1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.

Mainitussa kokouksessa ehdotti prov. A.S. Forsman yhtiön perustamista
väestön käsityöteosten ostamista varten. Tämä varsin viljava
ajatus, joka nähtävästi oli sa maan aikaan ilmilausuttu parissa
muussakin kaupungissa sai kohta harrasta kannatusta, ei ainoastaan
Helsingissä, vaan useissa muissakin kaupungeissa: Turussa,
Hämeen linnassa, Waasassa. Mainittakoon tästä harrastuksesta
ainoastaan, että Novgorodissa majailevassa Savonlinnan rykmentissä
palvelevat suomalaiset upseerit kirjoittivat 15 osaketta Helsingin
käsityö-osakeyhtiöön. Warsin valaisevaa olisi saada tietoja siitä,
kuinka suuria summia nämä yhtiöt panivat liikkeelle ja mitä vahinkoa
osakkaat kenties lopullisesti tulivat kärsimään. Mutta ei ole edes
Helsingin yhtiöstä ollut saatavissa mitään tietoja ostosumman
yhteisestä määrästä; ainoastaan loppusuorituksesta tiedän, että
osakkaat saivat 80 % takaisin osakkeiden sisäänmaksetusta hinnasta.
Werraten siihen apuun, minkä yhtiö tuotti, oli tämä tappio pidettävä
mitättömänä. Sillä omasta paikkakunnastani voin sanoa yhtiön
vaikutusta semmoiseksi, että juuri sen kautta kunnallishallitus ilman
tappiota sai autetuksi niitä perheitä, missä äiti oli edes johonkin
määrin taitava kankuri. Mitä kotiteollisuus voi tuottaa, se tuli kyllä
silloin ilmi.

Useissa muissa kaupungeissamme oltiin yhtä hartaassa toimessa sekä
käsityö-yhtiöitä perustaessa, että rahojen keräyksessä. Lopputuloksia
en ole mistään paikasta sattunut löytämään, vaan ainoastaan muutamia
satunnaisia lähetyksiä. Marraskuussa oli Wiipurissa jo koossa 24,000
markkaa, jota paitsi sikäläinen rouvasväenyhdistys oli saanut
neulomuksillaan kokoon 600 m. Waasasta mainitaan kootuksi 30 p.
Lokakuuta 19,000 m.

Keisarikunnassa olivat keräykset erittäin runsaat. Kohta kun tieto
saapui Syyskuun onnettomista halloista, muodostettiin hätäapukomitea
H.K.K. Perintöruhtinaan, nykyisen armollisen Keisarimme johdolla
avunhankkeita varten hätääntyneille sekä Pohjois-Wenäjällä että
Suomessa. Yksinomaan Suomea varten pani H.K.K. Prinsessa Eugenia
Maksimilianovna toimeen erityisen keräyksen. Kummaltakin taholta
lähetettiin kohta 10,000 ruplaa. Lopputuloksista, jotka olivat erittäin
runsaat, en ole saanut tietoja. Toukokuussa lähetti keis. senaatti
sekä Perintöruhtinaalle että Prinsessalle kiitoskirjeet. Kansa
puolestansa osoitti kuinka syvästi meille osoitettu myötätuntoisuus
oli sen mieleen painunut, kun se kykynsä mukaan ja innokkaasti otti
osaa siihen keräykseen, joka muutamia vuosia myöhemmin Wenäjällä ja
täällä pantiin toimeen Samaran kuvernementin hädänalaisia varten.
Paitsi näitä yleisiä keräyksiä tuli Wenäjältä muutoinkin arvokasta
apua. Ensimmäisiä oli eräs kauppamies Orloff, joka puolestansa antoi
100 kulia jauhoja sekä kuljetuskulungit Kuopioon. Mutta pitkäksi
tulisi luettelo kaikista sanomalehdissä tapaamistani lahjoituksista,
jotka eivät sittenkään antaisi sinnepäinkään täydellistä tulosta.
Riiasta saapui ainakin 16,000 m., Räävelistä, Moskovasta jopa
Tulasta suurempia ja pienempiä lähetyksiä. Mutta melkeinpä useimmissa
Europan valtakunnissa muistettiin maatamme. Saksa ja Englanti kävivät
etupäässä. Hampurista olen laskenut tulleeksi ainakin 36,000 m.,
Bremenistä 14,000, Lybekistä 3,500 m. Englannin kvääkerit lähettivät
yhdellä kerralla 25,000 m.; sittemmin saapui "Englannin perhekunnilta"
noin 11,000 m. Sveitsistä, Ranskasta, Unkarista, Saksenista olen
löytänyt tiedon-antoja. Kööpenhaminassa pani nykyinen provessori
Thomsen keräyksen toimeen. Kuinka vaillinaisesti sen-aikuisista
sanomalehdistä yleensä saa tietoja keräyksien tuloksista, käy
selville siitä, että olen niissä tavannut ainoastaan yhden tiedon
saapuneista 4,500 markasta. Yksityiseltä henkilöltä olen kuitenkin
kuullut, että Kööpenhaminasta tuli noin 27,000 markkaa, joka kyllä
lienee oikein, koska eräässä Pielisjärven seurakunnan julkaisemassa
tilissä mainitaan sinne lähetetyksi Kööpenhaminasta 9,000 markkaa.
Sama tili osoittaa, että seurakunta oli saanut kruunulta lainaksi
käsityöteoksien ostoa varten 3,000 markkaa, työhuonetta varten 700
m., vaivaishoitoa varten 3,200 m. ja 260 mattoa jauhoja, sekä
lahjoja yhteensä 16,472 markkaa. Jos olisi kaikista seurakunnista
samanlaatuisia tiliä saatavissa, niin vasta silloin voitaisiin saada
täysi selko yksityisten uhrauksien määrästä.

Kuvernöörien viisivuotiskertomuksista saadaan ne tiedot, että
hätäapukomiteain kautta Oulussa jaettiin yhteensä 303,187 markkaa, 170
tynnyriä viljaa, 149 kulia ja 250 säkkiä jauhoja; Kuopiossa 113,918
markkaa, 150 kulia jauhoja, ja Waasassa 124,129 markkaa ja 270
tynnyriä viljaa. Muista lääneistä ei anneta mitään tietoja, paitsi
Mikkelin läänistä, jonka kuvernööri lausuu, että "lääniin saapui
runsaita lahjoja sekä omasta maasta että sen ulkopuolelta, semminkin
keisarikunnasta."

Waikka siis hallitus, kunnat ja yksityiset näin auliisti riensivät
apuun, ei voitu sittenkään ehkäistä katovuoden kauheita seurauksia.
Walitettavasti täytyy sanoa, että kaikki ponnistukset olivat ainoastaan
tippa meressä, verraten tarpeesen. Tilastolliset tiedot vuosilta
1866—1870 osoittavat seuraavat satomäärät:

    1866 . . 4,210,834 tynnyriä viljaa.
    1867 . . 2,424,530    "       "
    1868 . . 3,951,574    "       "
    1869 . . 4,954,092    "       "
    1870 . . 5,324,514    "       "

Näiden numerojen täsmällisyys on pidettävä ainakin verrannollisesti
riittävänä. Mutta ne osoittavat noin 2 miljoonan tynnyrin vajavuuden,
ja kun siihen lisätään, että perunansato arvattiin noin 600,000
tynnyriin alle tavallisen keskimäärän, niin laskee tilastollinen
virasto sen vahingon, joka 1867 kohtasi Suomen maanviljelijöitä, 45
miljoonaksi markaksi. Että tästä vajavuudesta kärsi kaikki muukin
liike, oli välttämätöntä. Sellaiset numerot ovat riittävänä selityksenä
vuoden kauheihin tapahtumiin.



X.

Kerjäläiset.


Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana
pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä,
yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta
ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä
kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille
saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein
sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti
umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat
kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla
kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan
joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista
kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala
oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä
kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi
maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä
kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.

Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä
kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä
mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä
erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli
yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta,
joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen
huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt
ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen
oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä
tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin
kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että 
paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu
sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän
vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan
näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0
markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.

Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista!
Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän
saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja
koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja
y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen.
Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin
toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman
surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa
saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa
tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä
"sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat
ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan,
siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet
saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. —
Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin
kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu.
Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet;
mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään
kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn
luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti,
että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse
hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli
oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman
vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava
laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden
vallitessa rukoiltiin.

Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras
ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja
tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti
tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti
liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman
käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana
lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia
ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos
raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli,
siinä ainoa pelastuskeino.

Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan,
kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta
olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla,
joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut
paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että
paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta
ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi
suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat
pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja
uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen
hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu
kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä
suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla,
johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista
mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö,
ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti
ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.

Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on
se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään?
Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön,
mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama,
koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää
nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä
annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että
näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien
legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle
veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita
lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden
avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä
kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä
oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen
tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.

Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka
päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin
ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä
viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä,
kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme
ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii
heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani
täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa
satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut
siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden
kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että
avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin
kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että
samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja
että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat
asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille
onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään
likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten.
Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat
että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille,
niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä
se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.



XI.

Kuolevaisuus 1868.


Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla
riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi
toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun,
toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti
säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet
silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.

Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin
aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin
että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän
ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa
luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa
vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan
yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä.
Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta,
jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833,
joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin
1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina
tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina
vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa
vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825).
Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä;
lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin
vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden
jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.

Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden
kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun
vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa
vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170,
siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa
pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden
luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.

Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena
siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat
tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti,
kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan
niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi
yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa
yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo
lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan
lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain
harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa
elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän
kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat
taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen
olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi.
Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita
tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia;
niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä,
jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat
välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen,
joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä
tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa
suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."

Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin
kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot
tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että
kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä
edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin
lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet
muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän
kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja
hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.

Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet.
Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506.
Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi,
mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa
kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista.
Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että
mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin
seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden
aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet,
tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa.
Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä
silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska
mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä
yksinomaiseksi syyksi.

Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla
kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli
kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta
ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen,
jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten
sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten
hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se
samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta
kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli
7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626,
Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja
Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa
leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena
lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä,
kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja
kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee,
vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen
vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku
Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.

Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja
vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt
maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98.
Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista
5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen
lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35
%. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin
Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa
1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja
6,33 %.

Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa,
ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden
prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi
23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin
maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi
31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä
Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä
(18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat
prosentit.

Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin
valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa,
sen II:sta vihosta.

Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset,
joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet
paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna
niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole
riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten
täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon
tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa
kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken
loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen
sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan
ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla
tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset,
sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista
apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin
toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen
muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta
kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa
onnettomuutta siunauksen verosta."

Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät
pääasiassa yleensä paikkansa.



XII.

Kuinka kansa kesti koetelmuksessa.


"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää
tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen
kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka
on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora
viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui
maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka
kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta
poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti
tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi
sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa
ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.

Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja
pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät.
Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan,
niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä
kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa
nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden
edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei
sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."

Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki
yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa
hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina
vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen
myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen
kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä
todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa"
olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä
papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi
tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista
ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin
lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan
niiden kanssa.

Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota
"herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan
eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja
sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden,
että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden
luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka
koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta
kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa
kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen
täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden
alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä
epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru
välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin,
missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut
ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta
esiintymistä Herran Jumalan edessä.

Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen;
se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet
sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että
yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja
liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan
poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa
tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä,
eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti
huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen
ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista
oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa
rikoksilla sitä se ei osannut.

Semmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.

Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala
katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan
rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa,
mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä
tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista
kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut
pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.

"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä
tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme
silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan
tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä
ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä
vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala
antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa
herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään
ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi
tuhansia.").

Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen
naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin.
Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät,
kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi:
"Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa
tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan,
ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun
tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko,
että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan
tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa.
Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään
sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."

Semmoinen on kansan katsantotapa.

Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin
näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi:
"Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei
ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen
kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä
hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa
löylyä.

Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän
ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen
muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä
jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se
pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee
myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.

Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin."
Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa
myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka
on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen
todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän
kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani
voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin
osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää,
että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä
pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön.
Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen
altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan
nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti
tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut
vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti
kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin
tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on
semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli.
Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille
että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien
kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta
jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys
tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään
tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule
mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän
valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."

Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle
en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun
läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin
virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla
alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden
mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien
naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä
kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen
siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."

Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.



XIII.

1867 vuoden merkitys.


Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut.
Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton
kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle
hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi
niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan
sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä
leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki
jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken
itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen
ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt
ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä
tuloksetta?

Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on
nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me,
jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia,
käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme
kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja
horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."

Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin
äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja
lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa
suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta
pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että
kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät
tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään
toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin
aineellisessakin.

Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli
kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu
poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä"
ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi
hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää
ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä
pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana.
Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien
viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen
kautta, näkymään kaikkialla.

Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä
kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan
kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien
tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee,
elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään
ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan"
elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan
pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus
turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi
ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi
"revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat,
joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava
kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä
puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi,
pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.

Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen
kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli
yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan,
ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti
paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää
herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme
kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin.
Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä
opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet
säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden
käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun
yhteydessä.

Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä
vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla.
Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen
ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi
tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa
käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut
henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla
tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen
kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt
mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen
luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää
sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti
ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta
monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on
sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme,
ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman
kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme
avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se
syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla
herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta
käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot
kansalle olivat avanneet.

Siten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset
varsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan
saattaa sitä pitää "Suomen kansan viimeisenä taisteluna" ei suinkaan
siten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä.
Kokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta
auttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma
viljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä,
ja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin
toimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia
tuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta:
tuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä
keksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei
ole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on,
että jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä
syyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen.
Toivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin
uusi järähdys herättää meitä.

Jotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei
suinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota
kiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin
tuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat
seuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä.
Säälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman
sen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka
olisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle
että nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi
valmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti
mellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat
loput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä
käytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon,
jättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille
ja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt
vaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa
kuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet
maanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme
ystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi
esiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta
myötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.

Eipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä
ja ansiota sattuu saamaan. "Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa
menetetään", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on
omiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se
ylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät,
ja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot
taas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon,
syystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei
aavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.

Tämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme,
että Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki
jalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa
valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla
epätoivossa voitosta.



XIV.

Jälkimaininkia.


1872 vuoden valtiopäiville annettiin armollinen esitys
"kreditivilainan osoittamisesta hädän-aputoimia varten katovuosina
tahi muihin erinomaisiin tarpeihin." Siinä sanotaan, että kovina
katovuosina, semmoisina kuin olivat 1862 ja 1867, oli ollut pakko
ottaa ulkomailta kreditivilainoja, joita voitiin saada ainoastaan
sangen raskailla ehdoilla. Sentähden ehdotetaan, että Suomen pankista
määrättäisiin yhden miljoonan kreditivi, jotta viljakatojen sattuessa
tahi muiden erinomaisten tarpeiden ollessa voitaisiin joutuisasti ja
turvaumatta rasittavaan ulkomaiseen lainaliikkeesen, heti käydä
hädän-aputoimiin, jotka lienevät tarpeen vaatimia. Kreditivi olisi
takaisin maksettava viimeistään kolmen vuoden kuluessa ilman korkoa
tahi muuta maksua.

Esitystä käsitteli valtiovaliokunta. Mietinnöstä käy selville, että
armollisen kirjeen kautta 24 p:ltä Syyskuuta 1867 oli säädetty
perustettavaksi väestön auttamiseksi erityinen "hädänapu-rahasto",
johon määrättiin annettavaksi:

    ulkona olevat lainat puhtaassa rahassa ennen
    otetuista kreditivilainoista .................   1,060,000
    samaan kreditivilainaan kuuluvaa puhdasta
    rahaa ........................................      56,000
    ulkona olevia viljalainoja valtiorahastosta...   3,322,000
    yleisen valtiorahaston viljansaamiset rahassa.     424,000
    ja puhdasta rahaa.............................   1,520,000

                                               Summa 6,382,000

Sittenkun tästä rahastosta oli takaisin maksettu Rothschildin
kreditivi 5,529,150 markkaa ja muihin rahastoihin 1,100,000, oli
hädänapu-rahastossa Joulukuun 1 p:n 1871 seuraavat varat:

    puhdasta rahaa ..............................      12,000
    viljaa raha-arvossa..........................   1,162,000
    ulkona olevia viljalainoja rahassa...........     993,000
    saamisia puhtaassa rahassa...................     163,000

                                              Summa 2,430,000

Maksamatonsa velkaa oli rahastolla Sm. 400,000; joten todellinen säästö
teki Sm. 2,030,000, josta kuitenkin joku osa oli epävarmoja saatavia.

Kun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli
jättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset
siihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi
valtiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis
laskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna
1889 5,542,738 markkaan).

Waliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka
armollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi
suoritettava 3 prosentin korko.

Tätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori
A.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman.
Panen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville
ne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka
siihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja
jotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa
Kuukauslehdessä 1868.

"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen
Pankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän
hädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä
muuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin
jokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja
väestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin
katseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme
hyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta
hallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä
parhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin
kansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja
tämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme
yltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat
avunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä
että taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän
kykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti
tunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi
vaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme
hallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina
tapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran
puolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet
pidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia
neuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme,
valtiokulunki-arvioon panemista.

"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä
vähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri
tämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea
suorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti
tavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa
lisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja
hopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus
rupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan
sen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen
hankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden
kokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin
ulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin,
osoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin
kalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke,
joka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa.
Sitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että
siinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä
käyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin.
Yllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi
nähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden
tähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen
pankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin
ei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona
olisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda
hädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan
jonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen
hartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi."

Ennenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä
ratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause
oli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin
mieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta
suunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla
hän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti "nuoria." "Miksei tuota
kreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat." — Olen koettanut
vastalauseessa esittää syyt. — "Pelkkiä juoruja." — Olisiko teillä
1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä
olisi käytetty jo edellisinä vuosina? — "Mitäpä semmoisesta summasta;
syyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat
kaikkiaan päälle 6 miljoonaa."

Mutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti:
"miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat."

Waliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo
ja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei _tarvitsisi_
suorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään
erityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta
talonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.

Säätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja
aatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja
porvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman
ensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli
hyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä
hallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa
että säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia,
ja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla
alituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen
velvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi.
Nähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.

"Täytyy oudoksua", sanoi Snellman muun muassa, "kun näkee arm. esitystä
käsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus,
hädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan
puolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen
hallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan
sopivaa."

"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen,
sen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään
valtio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan
säätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon
sattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille
kunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain
markkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit
anomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka
ne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin
valituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat,
jotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin
jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat
lähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen
Majesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä
niinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat
tilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan
nyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei
jyvääkään."

"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen
väestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat
kurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin
verhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet
talvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien
aikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin
palvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on
tarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen
sydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei
heitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä
ja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä
hallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo
tilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus
tarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja
syvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään
on myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole
vaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota
hallitus on pankista pyytänyt."

"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn
jäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään
mitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet
ja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta
sitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien
onnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.

"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen.
Lyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin
alkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei
rasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi
toisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa,
vaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne
hra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja
sen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen
ajatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia.
Kuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten,
että ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa
antaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.'
Kun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset
voitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se
kai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen
omista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan
ei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen
yhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt
kreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan
asukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3
% korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S.
lausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin
jalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S.
voinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi
olisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut,
ruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden
kurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten
leipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa
hallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se
säännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä
pyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa
sille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi
enempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden
täyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat
ne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin
talonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui
kovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää,
oli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi.
Waikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan
siitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se
on vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus,
joka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella
ansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus,
joka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut
kiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa,
sitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön
sanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen
asia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka
ei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä
jalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä
olisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan
on tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin
tuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut
kiittelemään. Näin olisin minä sanonut:

"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta
siihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi,
valtioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka,
pettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen
parempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa,
nälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan
leipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa,
eikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat
talonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna
lausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman
vilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S.
esiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta
eihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä
kunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut
virittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin
kiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille
usealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu
1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin
itseänsä auttaa."

Snellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa
hänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä
piilivät.

"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin
apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen
on kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt,
käy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa
auki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.

"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa
surumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun
nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku
hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin
valtaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien
vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja
muut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö
oli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla
oli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot
esiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan
asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä
enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin,
ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7
miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen
vuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan
nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa
siemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko
se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon
herra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee."

Niin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä
silloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä
toimiansa.

Mutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se
hänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana
hetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan
jollekulle osastolle käskyn: "antakaa surmata itsenne tässä!", niin
olisi epäilys ja sääli turmiollinen.

Suomen kansan etujoukot ymmärsivät käskyn ja kaatuivat asemassaan.
Me suremme heidän kohtaloansa kuten kaatuneiden sankarien ainakin, ja
annamme heille korkeimman kiitoksemme: he ovat kaatuneet isänmaan
pelastukseksi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nälkävuodet 1860-luvulla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.