Title: Sukuperintö : Nuorisoromaani
Author: Korhonen, Veikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sukuperintö : Nuorisoromaani" ***


SUKUPERINTÖ

Nuorisoromaani


Kirj.

VEIKKO KORHONEN



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus Oy,
1919.



I.


Hannes Hakala oli saanut pellon auratuksi ja talutti hevosen hakaan.
Sulettuaan haan veräjän jäi hän veräjäpuulle istumaan ja katselemaan
kotitienootaan. Haka-aitaus oli mäellä peltojen pohjoispuolella ja
veräjälle sopi näkymään talo rakennuksineen ja peltoineen.

Kevätillan vaalea taivas levitteleikse talon ja peltojen yllä. Kuului
vaimentuvia ääniä sieltä alhaalta, pihasta, mistä lienee kuulunut.
Kylän raitilla joku lauloi.

Olisi pitänyt joutua illalliselle, mutta Hannes istui vielä
veräjäpuulla. Ei tuntunut nälkä vaivaavan. Koko päivän oli outo ikävä
painanut, eikä se vieläkään ottanut haihtuakseen.

Se olikin oikeastaan suru, joka painoi.

Tuo kotitalo tuossa oli joutumassa vieraisiin käsiin. Tähän oli
johtanut viimeinkin isän vuosikymmeniä kestänyt renttuileminen.
Talo joutuisi ehkäpä hyvinkin pian vieraalle. Veloista oli mahdoton
suoriutua. Hän saisi tästä rakkaasta kotitalosta siirtyä maailmalle. Se
olisi sitten palkka vuosien työstä ja rehkimisestä.

Vaikka eipä hän viime aikoina enää ollut kehdannut erikoisesti
riehkaista. Tekipähän vain sen mitä ei voinut tekemättäkään jättää. Kun
näki, ettei siitä ollut kumminkaan apua. Velkataakka painoi taloa liian
raskaana.

Päivä painui tyvenen lahdelman taakse. Rastas lauleli lehteen
puhjenneessa koivikossa. Hannes istui veräjällä ja syventyi miettimään
lapsuuttaan.

Melkoisen matalata ja ilotonta se oli ollut hänen lapsuutensa. Äiti oli
jättänyt hänet silloin, kun hän täytti kymmenen vuotta.

Sitä ennen oli äiti ainoa ilon lähde. Äiti oli ainoata poikaa hellinyt
ja huolehtinut aina hänestä. Hän oli saanut aina seurata äitiä milloin
kylään, milloin kirkkomatkalle. Siihen aikaan pitivät heränneet
seurojaan kylässä. Äiti kävi ahkeraan seuroissa ja otti hänet mukaansa.
Hiestävän kuumissa pirteissä veisattiin ja keskusteltiin ja hän istui
äidin sylissä. Välistä täditkin pitivät häntä sylissään ja hän muisti,
että kiittivät äitiä siitä, kun piti poikansa mukanaan eikä antanut
jäädä kotiin jumalattomuutta näkemään.

Mitä se jumalattomuus oli, selvisi hänelle myöhemmin. Isä oli juoppo ja
sen lisäksi omasi vielä muita huonoja tapoja. Silloin vielä hän ei sitä
oikein ymmärtänyt. Tuntui vain joskus oudolta.

Iloton lapsuus. Kylän yhteisille lasten kisakentille ei häntä
päästetty. Hän muisti hämärästi, että äiti oli kieltäessään puhunut
pahoista pojista ja että hänen poikansa ei saisi oppia pahuutta.

Sitä oli kumminkin kylliksi kotona. Äiti sitä ei ymmärtänyt, kun vaati
häntä jäämään aina kotiin näkemään sitä.

Lapsuudesta oli vain enimmäkseen ikäviä muistoja jälellä, ainakin
kaikki mikä ei äitiin liittynyt.

Isä oli kulkenut vähän väliä kaupungissa ja sieltä palattuaan
ihmetyttänyt ja pelottanutkin poikaa humalaisen rennolla käytöksellään.
Kun otti hänet syliinsä ja haisi väkeville, teki oikein pahaa. Kerran
oli hänen vastenmielisyytensä puhjennut kapinaan. Hän oli odottanut
isää kotiin kaupungista ja kun tämä palasi juopuneena ja otti pojan
syliinsä, riistäytyi hän irti ja juoksi pakoon. Isä etsi hänet
käsiinsä, mutta kun hän aikoi ottaa pojan uudelleen, sanoi poika: Hyi,
sinä haiset kovin pahalta!

Isä oli silloin lyönyt häntä. Äiti oli tullut hätään ja saanut iskun
käteensä ruoskasta.

Isä olikin lyönyt usein häntä. Joka vitsaa säästää, hän vihaa lastansa,
oli hänen tapansa sanoa, eikä hän säästänytkään. Pihamaan laidassa
kasvoi pihlaja ja siitä oli isä aina rouhaissut ruoskan. Oksat olivat
vähitellen loppuneet ja pihlaja viimein kuivui kokonaan. Päätettyään
rippikoulunsa, nosti hän pihlajan juurineen ylös ja istutti sijalle
koivun, mutta sekin kuivui. Se oli kuin merkki hänen lapsuudestaan.
Siitä ei versonut mitään kestävää.

Isä olikin juopotellut lakkaamatta ja kulkenut markkinoilta
markkinoille. Äiti sai hoitaa taloa niin kauan kuin hän oli elossa.

Kun äiti kuoli, alkoivat ojanvarret kasvaa pajua ja vilja loppui jo
keskellä talvea.

Talo sai muutenkin vähitellen ränsistyä. Kattoja paikkailtiin ja
portaat saivat lahoa rauhassa. Isä vain viihtyi pullonsa seurassa.

Kerran hänkin oli äidin vielä eläessä maistanut isän pullosta. Se
kirpaisi nielua, mutta jo seuraavana päivänä teki mieli mennä uudelleen
maistamaan. Hän oli jo pääsemässä alkuun, kun äiti huomasi sen. Seurasi
hirveä meteli isän kanssa ja sitten ei hän enää pulloja löytänytkään.
Isä oli ne sulkenut visusti kaappiinsa.

Isällä oli vielä muitakin huonoja tapoja, joita hän koetti lapsena
miettiä ja päästä niitten perille, vaan jotka vasta poikaijällä
selvenivät hänelle.

Talossa oli aina joku nainen, jolle isä oli hyvin ystävällinen ja kävi
hänen kanssaan verkonlaskussa ja milloin missäkin. Lapsen vaistolla
hän koetti päästä asian perille ja nähdessään lievempiä kohtauksia,
kiihtyi omituisesti. Ja sellaisen kiihtymyksen aikana täytyi hakea aina
yksinäisyyttä. Päässä humisi oudosti ja suonet takoivat.

Vähitellen hän vaistosi isän suhteista jotain salaperäistä ja alkoi
seurailla hänen retkiään. Joskus isä huomasi sen ja pihlaja menetti
taas yhden oksistaan.

Hän koetti miettiä asiata ja kysyi jo äidiltäänkin, miksi isä
lähtiessään jonkun naisen kanssa ei ottanut häntä mukaansa. Äiti kävi
surullisen näköiseksi ja alkoi puhua muista asioista.

Äiti parka. Olisipa hän vielä elossa. Nyt ei hänen tarvitseisi enää
kysellä äidiltä. Hän tiesi minkälainen isä oli. Isä puhui joskus siitä,
valitellen itsekin menneitä päiviään. Syytti sukuperintöä. Sanoi isänsä
olleen samanlaisen. Lapsiakin oli ollut joka kylässä hänellä.

Kevätyö oli hämärtynyt. Hannes istui vielä hakaveräjällä. Nyt hän nousi
ja käveli rantaan, työnsi venheen vesille ja alkoi meloa. Saisipahan
olla yksin ajatuksineen ja samalla kokea merrat lahdella.

Miten vähän olikaan iloisia muistoja lapsuudesta. Yksi joulu vain. Hän
oli aina tahtonut että laitettaisiin joulukuusi, mutta isä piti sen
joutavana eikä antanut laittaa.

Kerran sitten hän oli tullut joulunaattona kotiin markkinamatkaltaan
päihtyneenä kuten tavallisesti. Joku nainen oli ollut hänen matkassaan
ja paljon juomatavaroita. Isä oli ollut silloin melkeinpä kohtelias
äidille ja omin käsin käynyt hakemassa joulukuusen. Kun hän meni
kamariin, sitoi äiti siellä kynttilöitä kuuseen. Hän itki ilosta ja
äidinkin posket kostuivat ja sormet vapisivat liikutuksesta hänen
sitoessaan kuuseen kynttilöitä.

Sen jälkeen olivat taas joulutkin olleet surullisia ja ikäviä. Vasta
isommaksi tultuaan oli hän laittanut kuusen ja isä oli tyytynyt vain
hieman murahtelemaan.

— Mutta johan nyt!

Hannes naurahti itsekseen alakuloisesti ja meloi kiivaammin. Kun nyt
jouluajatuksiin keskellä hempeintä kevättä. Mutta sehän oli yksi hänen
lapsuutensa muistoista. Ja niistä kaikista kaunein.

Olipahan käynyt ahvenia mertoihin. Siinä venheen pohjalla ne
päristelivät ja potkivat. Kohta pääsisi nuotalle ja rantakalaa
keittämään.

Mutta talohan on tuomittu häviöön. Toisen työtä kai pitäisi työntyä
tekemään. Vuosi takaperin oli hän pyytänyt isältään torpan paikkaa,
mutta ukko vastusti: — Mitä sinä torpalla, onhan tässä talo. Kohta tämä
minulta jää.

Se jääkin nyt, mutta vieraalle.

Hän oli aikonut pyytää velkojia odottamaan ja ottaa talo nimiinsä,
mutta siitäkään ei tullut mitään. Naapurit taisivat vihata häntä sen
vuoksi että oli Hakalan poika. Ja ainakin pilkkasivat takanapäin
hänen edistysharrastuksilleen. Äidin perintöä oli hänessä lukuhalu.
Hän olikin lukenut läpi paikkakunnan kirjaston, mutta siihen se jäi.
Tuntui niin kuin olisi ollut jokin outo voima vetämässä aina muihin
rientoihin. Salainen korttipeli kylän poikien kanssa viehätti. Ja
öisin kyti povessa, väliin raivoavana tulena, isän perintö, kuluttava
sukuviettielämä.

Venhe oli solunut ruohikkoon ja Hanneksen ajatukset kulkivat taas vuosi
vuodelta takaperin lapsuuteen.

Kai se niin oli, että lapsuus vaikutti koko vastaiseen elämään. Miten
vähän sitä ihmiset ajattelivatkaan. Kunhan lapset eivät tehneet
kasvattajien silmien alla mitään sopimatonta, saivat he muulloin olla
miten tahansa.

Niinkuin hänkin. Jos oli sukuperintö hänen taipumuksiensa määrääjänä,
niin sopimaton seura oli sille antanut vain vauhtia. Äiti luuli
varjelevansa lapsensa, pitämällä hänet pois kylän lasten parista, mutta
kotona piikojen ja renkien piloja sai kuunnella vapaasti. Ja heidän
elkeitään seurata.

Lapsuusajan muistot kulkivat edelleen kuvasarjoina hänen
katseltavanaan. Mikä ihme olikin ne nyt saanut kaikki hereille.

Niinkuin olisi pitänyt lapsuudestaan käydä tilille. Eihän hän itse
ollut syyllinen. Isän veri kierteli suonissa. Kaikille sama tottumus
oli saanut hänen lapsuutensa synkäksi.

Hannes veti venheen maalle, keräsi kalat konttiin ja lähti verkkaisesti
kävellen pihaan.

Talossa jo nukuttiin, renki vain oli vielä valveilla ja vaatteissaan.
Oli kai aikonut öitsimään.

— Onpahan ollut ahvenia, virkkoi Hanneksen konttiin kurkistaen. Saara
käski keittovadin hellalta neuvomaan. Missä sinä niin kauan? Jaa,
kalassa tosiaan.

— Ja mihin sinä aiot? kysyi Hannes.

— Piikojen puheilla pistäytyä. Tuletko mukaan?

Hannes viritteli tulta hellaan.

— Eipä tunnu haluttavan, virkkoi. Paistan tässä ahvenia, niin on
parempi.

— Sittenhän sopii lähteä, kun olet syönyt.

— En sittenkään.

— No?

— Niin on. Jäisit sinäkin.

Kalle myöntyi. Hanneksen poikuusaikojen toverina ei kehdannut
milloinkaan vastustella Hannesta. Nyt hän luuli Hanneksen kaipaavan
puhetoveria ja jätti lähtönsä.

Tuli loimusi hellassa ja ulkona oli vaalea kevätyö.



II.


Hannes istui renki Kallen kanssa hellan ääressä tuleen katsellen.
Ahvenet kärisivät hellalla. Kalle oli kertonut että iltapäivällä oli
käynyt nimismies Hakalassa ja pistänyt kirjoihinsa lehmät ja hevoset.
Häneltä oli kysellyt hevosia, kun hän sattui tulemaan pellolta. Isäntä
oli pysytellyt kamarissaan ja murissut äkäisenä.

— Nytkö se siis jo tulee, virkkoi Hannes ajatuksissaan ja kuin
itselleen.

— Mikä niin? kysyi Kalle.

— Huutokauppa tietysti ja — talosta lähtö.

— Siltä se tuntuu. Saadaankin tästä sitten lähteä samaan matkaan.

Kallen sanoissa ei ollut loukkaavaa sävyä. Paremminkin hän näytti
Hannesta kuin säälivän.

— Perintötalo menee vieraalle, virkkoi hän vielä hiljaa.

— Se on isän ansiota.

— Ryyppypäällä se tuntui olevan tänäänkin.

— Mistä se sitä saakin.

— Kyllähän korpirojua aina saa, virkkoi Kalle naureksien.

Hanneksen huulilla helähti teräksinen kirous. Hän ei voinut harmiaan
pidättää. Sitten vaikenivat molemmat.

Hetken kuluttua aloitti Kalle:

— Muistatkos niitä poikavuosia? Kerrankin, kun varastettiin ukolta
viinoja ja minä koetin sinua sitten kuljettaa kotiin, vaan täytyi jäädä
heinälatoon yöksi. Monastipa sinä taisitkin ukon kassoja tasata.

Hannes näytti tyytymättömältä. Mitä tuon tuossa tarvitsi ruveta
penkomaan huonosti vietetyn poikuusajan asioita. Hän oli jo niistä
saanut tänään kyllikseen.

— Ja sitten kun kerran mentiin Heikkilän tyttöjen aittaan. Sinä taisit
olla silloin ensi kertaa niillä asioilla, koskapa minun piti sinua
neuvoa.

Kalle naureksi, mutta Hannes näytti kiusaantuneelta. Ei kehdannut
kieltääkään. Olipahan niinkuin joku näkymätön käsi olisi tahtonut
kaikki kääntää nurin katseltavaksi. Puhukoon nyt Kalle vain, hän ei
kiellä.

— Ei meitä silloin vielä ikä painanut, jatkoi taas Kalle. Minä olin
kuudentoista, mutta sinä olit vuotta nuorempi. Oli se iloista aikaa.
Nyt ei semmoisia kujeita kehtaisi tehdäkään, eikä ryypänneenä miehenä
kiivetä tyttöjen luhtiin. Mutta sellaisistahan ne oikeat tytöt
pitävätkin.

— Oikeat...

— Niinpä juuri. Ja sitäkin yhtä talkootanssiyötä minä olen tässä
ajatellut siellä Mäkäräisen saunassa...

— Pthyi! Älä jatka!

— Kun oli permanto täynnä...

— Vaikene! Ettäs kehtaatkin tuollaisia muistella, kiehahti Hannes.

— No oletko sinä sitten tullut niin kovin ihanteelliseksi, suutahti
Kalle.

— Vaikken. Mutta mehän olimme silloin oikeastaan lapsia vielä ja minä
en olisi ollut varmastikaan sellaisessa mukana, ellen olisi vereeni
perinyt sellaista saastaa isältäni.

Renki Kalle mietti hetken aikaa.

— Eiköhän me sitä jonkun verran peritä itse kukin. Minunkin äitini on
ollut huonomaineinen nainen.

— Jokainenhan meistä saa jossain määrin kärsiä perintövioista, se
on selvä. Jotkut kirojen kynsistä pelastavat, hyvin monet tekevät
haaksirikon. Minäkin olen...

Hannes keskeytti ja voimakas puna kohosi hänen poskilleen.

— Mitä niin? Sanoisit pois...

— Minäkin olen sairaan sukuvietin orja. Se on kaikista katkerinta, että
tietää paheensa, mutta ei voi sitä jättää.

Kalle näytti kuulemastaan hämmästyvän, mutta virkkoi hetken kuluttua.

— Niin olen minäkin. Ja se niin tylsistyttää.

Se oli haikea tunnustus. Ja tunnustaja ei tietänyt mihin apua
etsiessään tarttua.

— Ja kyllä niitä on paljon muitakin sellaisia, virkkoi Kalle taas
hetken kuluttua. Melkein kaikki nuoret miehet mitä minäkin tunnen.

— Hyi helvetti, minkälaisessa saastassa me elämmekään! kuohahti Hannes.
Ja aivan yleisesti. Ja sitten saarnataan vain synnistä ja helvetistä.
Ei tässä mikään muu auta kuin kansan terveempi kasvatus. Perintöveret
pitäisi saada puhdistumaan. Huh, täällä tukehtuu, mennään ulos.

Miehet istuivat portailla. Oli ihmeellinen kevätyö. Tuli hyvä olla
hengittäessä raikasta lehtisilmun tuoksua.

— Minä olisin taistellut sukuni kirousta vastaan, jos olisin saanut
pitää kotini, mutta nyt minun täytyy lähteä maailmalle, enkä tiedä
miten käy, puhui Hannes. Jos pääsisi kiinni omaan turpeeseen. Se
olisi kaikkein parhainta ja siinä voisi tapella huonoja taipumuksiaan
vastaan. Nyt häviää perintötalo, mutta toinen perintö jää.

— Noo, eiköhän sitä sentään maailmalla ole kaikista hauskinta.

— On hieman masentavaa ajatella, että maanomistajien jälkeläiset ovat
irtolaisten lukua lisäämässä ja kansoittamassa kaupunkeja ja tehtaita.

— Olisit ottanut sinäkin tästä edes torpan paikan aikanaan, virkkoi
Kalle.

— Ei annettu. Olisinkin nyt jo omalla pohjalla.

Tuli hiljaisuus. Auringon nousuruskot värähtelivät pellon takana
hakametsässä. Lintujen kuoro heräsi ja käki alkoi kukahdella tyvenen
lahden takana.

— Mitä tässä suremaan. Katsellaan rikas talo ja mennään kotivävyksi,
virkahti Kalle koettaen nostaa työtoverinsa masentunutta mielialaa.

— Vaikealtahan se saattaa sinusta tuntua, mutta eihän se suremalla
parane.

— Ei parane. Ja jos kerran pääsisi nousemaan. Minä tahtoisin
tämänkyläläisille vielä näyttää että Hakalankin pojasta tulee ihminen
ja hänessä on miestä jotakin yrittämään.

Oli toki hiljaisen ja hyvän äidin perintöä se, että tunsi surkean
tilansa ja tunsi voimakasta kaipuuta uuteen elämään.

Jo siinä tuvan pöydän ääressä aterioidessaan varhaisena aamuhetkenä
tunsi Hannes keksineensä myöskin jotain uutta ja hyvin tärkeää.
Loukattu ihmisarvo saattoi olla hyvä ponnin uudelle elämälle. Ei muuta
kuin päästä käsiksi kiinni johonkin.

Mutta mihin?

Maahan, maahan, tuntui huutavan keväinen luonto ulkona. Omaan maahan
käsiksi.

Perintömaa olisi ollut rakkainta. Kun olisi saanut palasen Hakalan
maata omakseen. Saisipahan näyttää ilkkuville naapureille.

Hannes avasi ikkunan ja hengitti raikasta, tuoksuvaa ilmaa. Se oli kuin
hyväksyvä tervehdys hänen aikomuksilleen.

Ja se tuntui kuin puhdistavan. Jospa hyvinkin voisi luonnon avulla
voittaa perintökiusauksen.



III.


Seuraavana aamuna ajeli isäntä Hannesta kynnökselle.

— Maataan vain eikä tule töistä mitään, juritti Hanneksen sängyn
vieressä.

— Mitäpä tässä enää töistä, kun kerran huutokauppa tulee, sanoi Hannes.

Vanha Eero näytti hätkähtävän. Tiesikö poika, että nimismies oli käynyt
talossa. Mitäpä auttoi enää sitä salatakaan.

— Niinhän se... mutta on niitä töitä silti tehtävä.

— Kenen hyväksi? kuului tiukasti sängyn laidalta.

Ukko ei osannut vastata mitään.

— Kun kerran isä on antanut kaikki näin mennä, niin mitä tässä enää
työnteko auttaa. Parasta kun lähtee katselemaan töitä muualta. Olisi
nyt tarpeen se pyytämäni torpan paikka.

— Lieneekö sinusta maamieheksi, jurahti ukko.

— Ei ainakaan juomaan eikä renttuamaan. Sillä se on tämäkin talo
menetetty.

— Mitä, mitä sinä...?

Ukko vapisi kuin lehti ja suli viimein kyyneliin.

Hannes tunsi heltyvänsä. Suotta aikojaan oli ukon mielen pahoittanut.
Mitä hänen tarvitsikaan sanoa niin ankaroita sanoja. Eihän se ollut
yksistään isän syy. Sukukirous oli tehnyt tehtävänsä.

Hannes meni isänsä viereen penkille ja laski kätensä tämän olalle.

— Mitäpä tässä riidellään. Tulin suotta sanoneeksi tylyjä sanoja.
Tuntuu niin vaikealta lähteä syntymäkodista. Eihän isä mitä suvun
kiroukselle. Kyllähän minä sen tiedän.

Ukko kävi kohta jälleen jäykäksi.

— Ja mitä sinä sille voisit. Et sinäkään olisi voinut taloa käsissäsi
pitää. Meidän suku on tuomittu kuolemaan, eikä sitä pelasta mikään.

— Entäpä jos pelastuisi, virkkoi Hannes. Minä ainakin aion koettaa.

Ukko lähti kamariinsa. Hän ei tuntunut kärsivän keskustelua. Hanneskin
lähti ulos ja laskeutui rantaan.

Kynnökselle hän ei aikonut enää mennä.

Aamu oli kaunis. Kastepisarat kimaltelivat nurmessa ja puiden oksilla.
Tuores multa tuoksui voimaa uhovana.

Hannes istui rantapenkerelle ja jäi miettimään.

Eilen oli lapsuusvuodet antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Nyt
tulivat poikavuodet. Tulivat kuin viimeisen keskustelun jatkoksi siihen
hänen katseltavakseen. Hannes oli kiivastunut Kallelle, mutta omille
ajatuksilleen, tulviville mielikuvilleen ei näyttänyt saavan mitään.

Kun olisi työssä, eivät epämieluiset ajatukset varmaankaan tulisi
kiusaamaan.

Mutta Hakalassa ei hänen kannattanut enää työhön ryhtyä. Kaikki oli
ulosmitattu. Aidan seivästäkään ei jäisi.

Tulisiko hurjasti eletyt poikavuodet hänen yhtämittaiseksi
painajaisekseen? Saisivatkohan ne viimeisenkin tarmon langan katkeamaan
hänestä? Silloin tulisi isän ennustus toteen. Heidän sukunsa on
tuomittu sammumaan.

Mutta niin ei saa tapahtua!

Hannes työnsi kuin vihoissaan venheen vesille ja alkoi voimiensa takaa
soutaa. Venhe hyppi kuin lastu veden pinnalla.

Kylläpä hänen muistinsa olikin nyt vilkas menneitä muistelemaan. Eikö
tässä nyt luontokaan, kerkeä keväinen aamu, voinut tulla avuksi? Ihan
niin kuin ummehtuneessa kellarissa olisi pitänyt vaeltaa.

Venheen kokka kolahti saaren rantaan ja Hannes jäi tuhdolle istumaan.

Päässä takoi vielä yksi poikavuosien muisto. Miten hän oli kerran —
ensi kerran — ryhtynyt rikkomaan luontoa ja juoksuttamaan kuiviin
elämänsä nesteitä. Hän kyllä käsitti, ettei tämä pahe mikään synti
ollut, mutta se oli elämän voimien väkivaltaista uhraamista. Se oli
heikkoutta. Olisihan pitänyt jaksaa itsensä hillitä.

Minkälainen raukka ihminen olikaan. Päältä kaunis, mutta sisältä
haiseva raato!

— No mutta enkö minä _tästä_ nyt pääse rauhaan! Olkoon menneisyys mikä
tahansa, se ei saa olla estämässä nousua.

Tästä päivästä, tästä kirkaspaisteisesta aamusta alkaen oli taistelu
uudelleen aloitettava. Hiljaa, askel askeleelta ylöspäin. Ja luonto
lääkäriksi, auttajaksi. Entä Jumala? Taisi olla silläkin niin paljon
autettavia, että olisi kai parasta ensin koettaa omin voimin.

Hannes hymähti. Mitähän tästä ajatuksesta kirkkomieliset sanoisivat,
mitä oma äiti, jos eläisi?

Olkoon miten tahansa, hänen täytyisi koettaa tokko hänessä olisi yhtään
enää miehuutta.

Maahan käsiksi! Siinä olisi ollut hyvä toveri, mutta nyt hän tulisi
työnnetyksi pois maaemon sylistä. Miksi hänen piti saada tästä
kaipuusta kärsiä? Miksi muiden, tuhansien, kymmenien tuhansien? Ja maa
odotti joutilaana ja huusi: Ota minut!

Kylläpä olikin tämä elämä koko sekasotkua.



IV.


Pelätty päivä oli tullut Hakalaan. Se oli aurinkoinen niin kuin muutkin
kevätpäivät mutta talossa tuntui synkältä silloin, kun vanha Saara
nousi keittämään aamukahvia.

Talon ainoa naispalvelija tuli ensiksi kahville, otti vaieten ja
kuin tottumuksesta lypsyastiansa ja meni karjatarhaan. Siellä kuului
puhelevan kellokkaalle: — Mihinkähän ne sinut vievät Ensikki-rukka.
Viimeistä, kertaa sinua nyt lypsän...

Vanha Eerikki tuli myöskin tupaan. Silmät näyttivät punaisilta ja
turvonneilta. Olisikohan juutas taas juonut, mietti Saara. Onpa
saattanut suruaan hautoa. Taitaa sentään koskea talon häviö. Ja onhan
se, kun saa lopuksi iäkseen mennä köyhäintaloon. Saaran pisti vihaksi,
kun muisti Hanneksen surullisen muodon. Ei raukka ollut eilisiltana
syönytkään. Teki mieli haukkumaan Eerikkiä, joka siinä öristen ryysti
aamukahviaan. Senkin syöttiläs! Keikkukoonpas nyt viinapullo taskussa
akkojen perässä!

Ei malttanut Saara olla sanomatta:

— No miltäs se nyt tuntuu Eerikistä, kun saa lähteä vaivaistaloon?

— Häh... mitä se sinuun kuuluu.

— Pistelee tuo vihaksi poskeisenkin, kun mies juo ja mässää talonsa ja
ainoa perillinen joutuu maailmalle.

— Häh?... että ala tallata tästä... leipääni syömästä... vai haukkumaan.

— Kyllä ne on tästä puolin meidän molempien leivät vaivaistalossa.
Hannesta käy vain säälikseni.

— Nuori on mies, kyllä se henkensä elättää.

— Kun se vielä kehtaakin... mutisi Saara,

Hanneskin tuli tupaan, joi vaieten kahvinsa ja otettuaan pyhätakkinsa
naulasta, meni ulos.

Huutokauppaan tulijoita oli jo ehtinyt kuistin portaille istumaan.

— Huomenta! Joko se pian alkaa? kysyi Hautalan isäntä vahingoniloisesti
Hannekselta.

Hannes vastasi tervehdykseen, mutta ryhtymättä puheisiin käveli
hakatielle.

Hautala virnisteli. Hän oli salaa himoinnut Hakalaa, liittääkseen sen
viljelykset omiinsa. Nyt hän sen saisi. Nimismiehen kanssa oli tehty
salainen sopimus ja hänen saatavansa oli suurin ja ensimäinen. Kun
olisi tällä Hanneksella älyä, niin naisi häneltä tyttären ja saisi
siten takaisin kotitalonsa, mutta pojan taljake ei ymmärtänyt naisista
mitään. Taisi vain salaa pitää piikoja niinkuin isänsäkin.

Hannes kierteli hevoshaassa. Löysi ajokkinsa ja taputti sen kaulaa.
Olisipa rahoja senkään vertaa, niin huutaisi sen itselleen. Naapureilta
ei voinut pyytää. Miten ilkeästi ne äskenkin olivat katsoneet hänen
ohikulkiessaan. Ei, mitään ei voisi pelastaa.

Nyt Hannes vasta huomasi miten tyhjäksi hänkin jäisi. Sai lähteä
kodistaan työnhakuun jo seuraavana päivänä. Kotikylällä pilkattaisiin,
jos tänne asettuisi. Oli sydän veristäen jätettävä kotoinen turve.
Hyvä, ettei äiti ollut tätä kurjuutta näkemässä.

Nyt siellä oli jo piha täynnä miehiä ja toimitus alkoi. Hannes näki
hakamäeltä, miten kannettiin tavaroita ulos, vedettiin liiteristä
rekiä ja työkaluja pihamaalle. Kuului isoäänistä puhetta ja naurua.
Renki-Kalle tuli hakemaan haasta hevosia, koskapa oli suitset
käsivarrella.

Oh, tätä helvettiä!

Hannes pakeni metsään. Harhaili karjapolkuja ja joutui aution torpan
paikalle, jota oli ennen omakseen katsellut.

Siinä se oli lahoisine rakennuksineen ja sileine, ruohorantaiseen
lahdelmaan viettävine peltoineen.

Olisipa isä kerran myöntynyt hänen pyyntöönsä, saisi nyt jo katsella
valmista. Oras vihoittaisi tuossa rinteellä lupaavana ja lahopirttien
sijalla olisi uusi valoisa rakennus.

Jos olisi Hautala, jolle talo varmasti jää, kunnon mies, pyytäisi
tämän tästä itselleen. Mutta häneltä ei voinut mennä anelemaan mitään,
kaikkein vähimmin perintömaataan.

Mutta nyt... mitäpä tässä tyhjää uneksi. Olihan hän saanut isältään
kylliksi suuren perinnön. Perinnön sellaisen, joka kerran tekisi hänet
raihnaiseksi tehtaan työläiseksi, jos ei ajoissa pääsisi kiinni maahan..

Sillä siinä hän uskoi olevan pelastuksensa.

Hannes käveli luikertavaa nurmettunutta polkua rantaan. Pienet iloiset
leivoset leikittelivät rantahiekalla. Joku isompi laine huuhtoi vanhan
venheen perää, joka oli jäänyt siihen hyljätyksi, rantahiekkaan
puoleksi hautaantuneena. Kaisloja kasvoi jo sen tapinreiästä.

Olipa siinäkin valoa ja varjoa rinnakkain. Pienet välkkyvät laineet ja
lahonnut venhe. Voimakkaampi oli voittanut heikomman. Sellaista oli
luonnossa joka paikassa. Heikompi kituu ja kuolee, vahvempi voittaa.

Hakalaisten käy samoin. Suku sammuu, kun loppuvesa on ensin aikansa
harhaillut maailmalla. Vahvempi ottaa talon haltuunsa ja tekee siitä
kukoistavan asuinpaikan toisille voimakkaammille ihmisille.

Luonto kosti moninkertaisesti jos sitä loukattiin.

Hannes ei voinut istua rauhallisena, vaan lähti uudelleen harhailemaan.
Siellä hävitettiin kotia parhaillaan. Perillinen ei jaksanut olla
hävitystä katsomassa.

Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut
sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne
asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.

       *       *       *       *       *

Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki
korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin
miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti ... hän panee pellot ruista
kasvamaan... se kannattaa sota-aikana... pian maksaa kaksi markkaa
kilo...

— Rukiitko? kysyy joku joukosta.

— Niin.

— Se on vale! Ei kuuna päivänä.

— Nähdäänpäs!

Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut
läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli
saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle,
joka käveli pihamaalla:

— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa
näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin
kelvanneet.

Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä
voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin
tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli
säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin...

Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää
huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän
tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.

Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta,
tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi
ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi,
heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä
korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.

       *       *       *       *       *

Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo
porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit
heitettävä.

Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan.
Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:

— Mihin nyt?

— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää
tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.

— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo.
Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.

Hannes naurahti katkerasti.

— Vai saman palkan... Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että
minä en elä hänen armostaan.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.

— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti
Hannes.

— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.

— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin
eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt
tarvitseisi toisen armosta elää.

— Tokkopa sinusta torppariksi... sukuvika se painaa sinuakin.

— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua... olisi, kun kerran on mies,
koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka
nurkassa.

— Häpeä, poika!

Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.

— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä
sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan
nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni
ja rauhallinen?

Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut
häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.

Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli
sanonut niin kovia sanoja isälleen...

— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En
minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin —
syömme yhteistä leipää.

Vanhus oli heltynyt kyyneliin.

— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin
perintösi...

— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on
miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä
työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.

— Jumalan haltuun.

Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes
pihaveräjälle.

Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.



V.


Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta
taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt
hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.

Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.

Kylän tytöt tuskittelivat:

Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän
hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset
tukkilaiset.

Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen.
Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.

Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin
jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.

Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen
rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan
rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka
oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen
tarvinnut tehdä mitään.

Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi
tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka
elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.

Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei
mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran
liikkeelle pantuna.

Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin
kuin muulloin.

Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei
hänestä tulisi mitään.

Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa
ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö,
pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja
viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen.
Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä
kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.

Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi
ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.

Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota
saisi ajatella omanaan.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli
uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa
tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut
vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua.
Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.

Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä
sellaista?

Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän
olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä
sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa
itsensä.

Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.

Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään
voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä
itsensä kanssa melkein joka hetki.

Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan
talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi
muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime
päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan
kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.

Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin
istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli
tuntenut siitä pientä kipua.

Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli
antanut tytön turhaan odottaa.

Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka
toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.

Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön
vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi
ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät
hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi
alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä,
niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä
perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä
siten pitää?

Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen
pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?

Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö
hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin
suhteen?

Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?

Jos ei voisi, niin se merkitseisi samaa, kuin hänen tappiotaan
taistelussa.

Niinkö raskaasti pitäisi maksaa nuoruuden hairahdukset?

Päivällishuuto kajahti joella ja Hanneskin laski hakansa samalla.

Päällikkö oli ilmestynyt rannalle ja lähti hänen rinnallaan kävellen
pihaan. Hänkin asui samassa talossa kuin Hannes.

— Kohtapa tästä joesta selvitäänkin ja uusi on edessä, puheli
päällikkö. Sinun laitasi, mies, taitaa olla vähän niin ja näin. Mikä
sitten lieneekin asia, joka mieltäsi painaa, mutta jotain on, sen
kyllä näen. Puhuisit minulle. Minä en ole ihan tavallinen tukkisouvari
minäkään, ja tiedän yhtä ja toista elämästä. Olen jo ollut muutamia
kuukausia yliopistossakin, kunnes heitin kaikki ja valitsin tämän
metsäläiselämän.

Hannes katseli hämmästyen miestä. Hän oli näyttänytkin jo heti
erilaiselta kuin tavalliset tukkipomot. Mikähän tarina tässäkin mahtoi
piileksiä.

Hannes oli lausunut avomielisen ihmettelynsä ja sanoi sitten:

— Minun asiani ovat sellaisia, että niistä ei sovi syrjäiselle puhua.
Eivätkä ne puhumisesta paranekaan. Mutta etten ystävällisyyttänne
käyttäisi väärin, voin sanoa senverran, että minä saan kärsiä isäni ja
esi-isäini hairahduksista.

He kävelivät vaieten.

— Minä ymmärrän, sanoi päällikkö. Mutta teissä voi sukupolvi muuttua,
koskapa kärsitte suvun vioista. Se on jo suuri askel parempaan.
Voisimmehan puhua joskus näistä asioista, lopetti hän talon portilla.

Hannes meni tupaan ja aloitti ateriansa toisten hälinästä välittämättä.



VI.


Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden
leikkiä jalkainsa juuressa.

Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä
kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen
päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.

Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.

Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan
vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut
pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.

Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot
saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin.
Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten
saataisiin pelloille riittävästi lantaa.

Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää
korjaamassa?

Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.

Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?

       *       *       *       *       *

Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon
venerannalle istumaan.

Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä
tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja
peräytyi muutaman askeleen.

— Täälläkö te... pihassa odottivat teitä saunaan... mutta... mitä
teille on tapahtunut?

— Miten niin?

Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.

— Kun olette niin kovin surullinen.

— Minä taidankin olla sitä aina.

Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös
pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle.
Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.

— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.

— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.

— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?

Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.

— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään,
en edes oikea tukkilainen.

Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.

— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?

— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä
sitä saanut.

Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle
kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.

He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.

— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa
kysellä, sanoi tyttö hiljaa.

— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.

— Jos ainakin tahtoisi... ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin
tahtoisin ymmärtää.

Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein
ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset
tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen
rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka
hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa
hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon
kultaiseen lankaan käsiksi.

Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän
huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen
silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen:
Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.

Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.

Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä
itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville
vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja
ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.

Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja
sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä
tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?

Naurettava hupsu hän oli.

Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui
piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun
ystävällisen sanan ja lisäsi:

— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.

Hannes seisahti ja mietti hetkisen menisikö. Eihän sopinut
menemättäkään olla.

Tyttö ohjasi hänet rakennuksen toisessa päässä olevaan isoon
huoneeseen. Kangas oli puissaan pihaikkunan ääressä ja tyttö silitteli
sitä hymyillen.

— Siitä kai tulee teille onnenkangas, virkkoi Hannes leikitellen.

— Miten niin?

— Niinpähän vain, joko morsiuspeitto tai papin paitakangas.

Tyttö helähti nauramaan.

— Ettehän te katso kangasta ollenkaan. Sehän on ryijy, ei siitä ole
papin paidaksi.

He naljailivat ja naureksivat siinä hetkisen vastakkain, mutta
yht'äkkiä Hannes kävi totiseksi. Kesäyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen
ja ikkunalla kukki verenpisara ja kiertoheinä. Tyttö oli siinä hänen
edessään verevänä ja puoleensa vetävänä. Mitä hän kohta tekisi, jos
vielä jäisi?

Hannes jo siirsihe ovensuuhun jonkun askeleen, mutta tytön katse pyysi
jäämään.

       *       *       *       *       *

Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut
horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin
hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta,
joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.

Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut?
Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut
virvatulta kiinni.

Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä
tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet,
ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.

Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen
yksinäinen makuutilansa.

Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö
hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä
ruumista.

Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut
sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän
kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.

Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!

Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi
kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa
silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.

— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni
koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö
puhunut.

Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen
jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen
johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi
tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.

Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli
vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.

Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.

Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien
solujen luomisinnosta.

Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä
voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut.
Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa
rehellisesti tyttöä silmiin.

Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.

Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että
hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen
verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.

Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi
tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle
heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.

Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä.
Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.

Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun
vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä
valvovan, ehkäpä hän nytkin...

Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään
toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.

Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:

— No, mitäs nyt?

— Minä vain... minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne...
suokaa anteeksi, että näin...

— Käykää sisään... olinkin valveilla tässä ... no, mitä on oikeastaan
tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja kättä ensiksi
sen päälle.

Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan tapahtuman ja
oman toivottoman taistelunsa.

— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei siinä muu
auta.

— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.

— Mutta hän voi parantaa sinut.

— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa, minun
pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa minulta.
Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.

— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö
kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua
rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.

— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun
lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole
voittanut itseäni:

Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli
ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin
saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.

— Mutta yleisten periaatteiden kannalta...

— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä
tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet,
nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta
täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi.
Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma.
Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi
sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla
sukukiroukseni painamana!

Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan
ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.

— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.

— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin... ja sitten,
hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa
kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön
käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan...

— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian
sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan
tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?

— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin
toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön
minun on päästävä.

— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta
tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.

Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.

Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut
hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi
sanomatonta mielihyvää siitä.

Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä
toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?

Kyllä se kävisi mahdottomaksi.

Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina
vaimoaankaan elättää.

Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa
tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.

Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä
ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä
kesantokynnökselle.

Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se
aika koittaa minulle?



VII.


Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty
oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.

Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa
huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta
se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.

Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha
kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät
ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.

Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä
myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.

Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata.
Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja
raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen
vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut,
että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.

Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille
ei voinut muuta.

Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt
sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.

Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.

Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset
olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä
silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.

Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat,
tuskaiset lyönnit.

— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.

— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä
tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.

Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli
vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut
nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.

— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken
kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta
sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle
alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan
sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.

— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen
irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme
puolesta niin teet kuin hyväksi näet.

He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli
männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.

Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:

— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri
ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos
annettaisiinkin miehelle rukkaset?

— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä
Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä
maailmalla löytämään.

— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.

Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä
heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.

— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain
vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.

Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan,
heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.

Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin.
Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.

Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja
ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä
itsekasvatuksessaan.



VIII.


Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla, vaatemytty
päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja hiljaisuutta
rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.

Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta, painavilta
ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen rauhan.

Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle
jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain,
hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan
kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei
kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän kuin
kaikkea yllä.

Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti
läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa.
Sitten ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä
liikkuvain hartiain alla.

Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin saloseudun
yksinäinen asukas.

Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä
erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan pysähtyessä,
taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea paremmin tajuta,
ottaa vaikutteita vastaan.

Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan entisyydestään.

Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista kaunein.
Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä hän, kulkuri
ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa vaihtanut
suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän terveenä ja
koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.

Mikä risahti?

Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä
kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui
asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.

Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana.
Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni miettimään.

Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun
rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.



IX.


Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset
tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat
koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt
yhdenkään kasvoilla.

Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes
kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen
ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.

Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren
konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan
Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja
takonut joskus naapureillekin.

Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja
se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli
kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi
työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän
ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.

Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei
ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön
hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut
hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä
pyrkimyksistään.

Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain
omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa
väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden
tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että
hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko
tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli
kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen.
»Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli
hän kirjoittanut.

Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata
toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai
hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai
rääkätä ruumistaan.

Lyylille hän kirjoitti tästä.

»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle
työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua
paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä
minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen
minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua
taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata
elämännesteitä.

Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa
maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä
luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien
kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko
minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut
pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä
piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun,
tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»

Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka
kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka
työtehosta voivat huomauttaa toisille.

Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän
ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.

Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut
häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman
armottoman hirviönsä tappamiseen.

Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin
jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien
miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.

Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli
hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja
insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja
liikkeitään.

Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet,
mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä
syntyi hirvittävä taistelu.

       *       *       *       *       *

Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun
kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä
vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.

Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat
juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen
kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat
nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?

En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.

Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää
miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.

Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.

Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.

       *       *       *       *       *

Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta
ohitse.

Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen
kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.

— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä
en jaksa kauan odottaa.

Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan
toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää
silmällä pitäen.

Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota
menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata
oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.

Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan
ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen
turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen
kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä
ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä
käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö
luovutetaan tehtaalle.

Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä
pääsevänsä lujemmalle pohjalle.

Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.

Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä
ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan
kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.

Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky
ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he
puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun
tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän.
Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on
kasvanut yksi.

Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän
yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä
mukaansa.

— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.

— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.

— Mistä?

Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.

— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä
oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme
kärsimään.

— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.

Miehet tulistuivat.

— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta
käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.

— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen
teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä
ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!

Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.

— Sinä tulet nyt talolle!

Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti
hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää
kiroilua tieltä.

Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin
asunnolle.

Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään
luokseen yöksi.

— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.

— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.

— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu
vasta lopuillaan.

Insinööri naurahti.

— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille
merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa.
Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia
tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja
toista.

Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin.
Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi
osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo
odottanut kauan häntä.

Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt
kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.

Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.

Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana
toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen,
hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.



X.


Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan
aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että
maa näkyi paikotellen.

Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt
kävelemään aukeamain poikki metsään.

Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä
jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä
rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan
keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi
olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee
vastaan...

Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko
tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi
kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.

Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä
kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi
käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin
tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli
auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan
tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon
keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi
luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.

Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen
pientä keksintöään.

Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli
tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo
innostuneet itsekin.

Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat
puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi.
Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.

— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman
mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan
suunavausta ja sitten koekentälle.

Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia:
yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän
ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan
voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä
puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.

— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi
yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.

Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta.
Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja
tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.

— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein
jäykästi.

— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä
jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön.
Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina
käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.

       *       *       *       *       *

Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin.
Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja
tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi
vuosittain hyötymään keksinnöllä.

Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten
innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut
pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.

Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja.
Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta,
että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi
sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.

Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta
nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt
toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän
tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.

Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa
seurannut toisia koekentälle.

Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata
pilaa oli koko elämä?

— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän
toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?

Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä.
Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön
omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista,
mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.

— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen
keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi
pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa
miettiä.

Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää.
Mitä hän rahoilla... Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin
perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi
sitä millään hinnalla.

Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli
saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.

Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.

Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.

Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.

Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja
mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.

Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin
koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle
osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri
kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan
kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää
hienolle naisseuralle.

Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli
allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja
latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin
kajonnut.

— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi
johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka
tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi
summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.

— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat
minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa
sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille
laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.

— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat
käytettävissä silloin kun haluatte.

Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja
siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen
keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.

Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä
oppinut niin paljon.

Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä
aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi
askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän
siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana
maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.

Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen
parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.



Xl.


Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki
metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita
neljänneksiä taivaltanut.

Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää.
Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa.
Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä
toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se
oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän
voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.

Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila
sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt —
kävellä toimettomana.

Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella.
Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan
syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet
valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan
puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana
karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja
karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.

Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva
talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja
pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja
irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.

Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.

— Vai tehtaasta... ei tainnut työ maittaa ... onhan sitä kulkevata
kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli...

Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli
toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman
arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat
kissan silmät.

Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?

Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja
omahyväiselle jäärälle.

Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen
tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle
karjasevan.

— Hyh... vai sälliä sinä oikein kamariin... hyvä kun saa penkilläkin
maata.

— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.

— Näkö kun näkö... tässä mokomia...

Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja
kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset
pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla...
taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus
tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.

Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut.
Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.

Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki
valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat
tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole
nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon
omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja
kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.

Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui
penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä
huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin.
Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset
menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes
lojui penkillä puolivalveilla.

»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.

»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.

»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»

»Tyttö hoiti silloin tummanpunaista ruusua ja se oli kuukausia
runsaassa kukassa. Tyttö katseli sitä joka aamu ja näytti miettivän.
Päivällä hän, varsinkin myöhemmin katseli usein ikkunasta tielle. Muuan
nuori mies kävi samoina aikoina usein talossa ja puhutteli tyttöä,
mutta tyttö ei katsonutkaan häneen. Mies kävi yhä useammin talossa ja
tyttö jo katseli joskus häntä. Oli sitten talossa talkoot ja illalla
tanssittiin. Tyttö näytti miettivän ja niinkuin muistelevain jotain.
Sitten hän nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja tanssituvassa hymyili
kerran sille miehelle. Hän meni miehen mukana tanssiin ja he tanssivat
koko yön.»

Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.

»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea,
eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen
kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»

— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen
kertoa.

»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara
hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin
sokeat aurinkoa etsien.»

Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien
varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla
näytti katselevan hyvin kauas.

Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä,
mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin.
Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen
laineet kantoivat häntä.

Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.

Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä
heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa
käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla,
että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.

— Eihän näin paljoa.

— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.

Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille,
vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi
hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa
hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen
eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois
sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi
käynyt taistelunsa.

       *       *       *       *       *

Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa
ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua
kuuli joka puolelta.

Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.

Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa
kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi
nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat
päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.

Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan.
Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän
oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla
ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut
tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään
viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.

Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.

Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö
tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.

Punastuipas, ajatteli Hannes.

Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten
jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui
jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä
hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä.
Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.

Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?

Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy
oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre.
Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja
melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen
ensihetkiä.

— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.

— Niin.

Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.

Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan
vapautti.

— Kas, Hanneshan se... vieläpähän muistitte.

Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.

— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa
kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle.
Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes
tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä
kokonaan hänen lausettaan.

— ... näille maille.

— Tulinhan.

— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?

— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.

Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan
ilmoista pyörähti ulos.

Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän
taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä
kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä
ja pyyteli Hannesta kamariin.

Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi
ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime
kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.

Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja
siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja
pyysi Hannesta istumaan.

Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö
kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.

— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?

— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.

— Ja minä kun niin odotin.

Siinä istui tyttö surullisena ja masentuneena ja näytti kovin raskaasti
tuntevan syyllisyytensä painon. Tuoko tuossa oli Lyyli, hänen
ensimäinen rakkautensa ja ehkäpä viimeinenkin. Tuo tyttö tuossa oli
saanut hänen parhaimmat ajatuksensa ja osaksi hänenkin tähtensä oli hän
taistellut itsensä kanssa ja oppinut häntä ajatellen jo voittamaankin
itsensä. Ja nyt oli näin. Lyyli ei ollut enää sama tyttö, joka jäi
tielle viime kesänä kyyneleisenä ja ikävöivänä.

— Se talkooyökö odotuksen katkaisi? kysyi Hannes hiljaa ja kuin
säikähtäen sanojaan.

Tyttö kalpeni. Mistä Hannes tiesi?

— Onko sinulle... joku kertonut semmoista?

— Minä tiesin sen vasta viime yönä. En olisi enää muuten tullutkaan,
mutta tahdoin nähdä vielä kerran sinut, ja oliko se kaikki niin.

— Voi, älä puhu.

Tyttö painoi päänsä pöytäliinaan.

— Ja kuka siitä kertoi?

— Minä vain sen tiesin... ei kukaan kertonut.

Hetken kuluttua kysyi Hannes:

— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun... minua vielä muistelit?

Tyttö vavahti.

— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.

— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä
varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.

Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen
olkapäilleen.

— Lyyli... hyvä tyttö... minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin
rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän...

— En.

Tyttö nyyhki rajusti.

— Voisihan elämä vielä...

— Voi, älä puhu... ei minusta ole enää sinulle.

Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan
Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime
kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.

Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää
täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.

— Nytkö sinä menet?

Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.

Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista
sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän
ihmeellisiä ongelmia.

Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain
askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli
vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut
tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei
niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.

       *       *       *       *       *

Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui
kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan,
mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan
hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen.
Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo
miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti
taistelun jälkeen ihanan rauhan.



XII.


Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha
on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan
ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee
ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle
pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta
väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua
tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille
ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.

Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon
päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa.
Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä
metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.

Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja
saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui
vielä voimakkaasti.

Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha
ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut
nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua
häiritsevää. Ei kuulunut.

Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika,
olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja
sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista
sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään
Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa
ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä
kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven.
Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta.
Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja
hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku
kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin
nyt.

Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.

Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi.
Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa
olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka
väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.

Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut
sellaista tuntenut.

Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja
tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen
ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.

Lyyli, Jokivarsi.

Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt
jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska
kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä
auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon
ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi
lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat
ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.

Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään.
Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin
menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja
sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan
aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli
syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota
huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.

Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala
häntä jossain odottamassa.



XIII.


Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja
lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään
synnyinseudullaan.

Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle
lähtevänsä sinne.

— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla
päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän
toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne
tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.

Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin
kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.

Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle
hevosella kyytimään.

Talon tyttäret, Kaisa ja Maija hälisivät siinä hänen ympärillään.

— Tulethan pian, Hannu. Älä vain jääkään sinne.

— Montako päivää viivyt? Me tulemme vastaan, kun sanot, milloin palaat.

Eihän Hannes, jota liikutti tyttöjen välitön sulous ja ystävyys, voinut
sitä niin tarkalleen sanoa.

— Sinä et tulekaan.

— Sinä karkaat.

— Niin sinä teet. Kuule, Kaisa, ei päästetä Hannua.

— Kyllä Hannun on mentävä, mutta hänhän lupaa palata.

— Katsohan takiaisia, nauroi veli. Kyllä sinua täällä muistetaan. Tule
vain pian takaisin.

Hannes olisi tahtonut matkata jalkaisin, mutta ukko, sanoi joutavansa
kyytimäänkin ja muutenkin piti ajeluttaa muuanta joutilasta hevosta.

Hannes heilutti peltoveräjällä hattuaan ylös pihaan, jossa nuoret vielä
seisoivat. Hänen pitäisi aivan varmaan palata.

       *       *       *       *       *

Hannes jatkoi jalkasinmatkaansa.

Miltähän tuntuu nähdä vielä vanha kotitalo? Hautalainen on varmaankin
siellä kaikki muuttanut. Ellei olisi löytänyt niin ystävällistä taloa
ja ihmisiä, olisi nyt jo voinut mennä Hautalaiselta pyytämään torpan
paikkaa.

Päivä kallistui iltapuolelle, kun Hannes joutui tutuille maille.
Siinähän oli jo Hautalan ja Hakalan raja. Linja pohotti aukeana kauas
pohjoiseen.

Mieli heltyi ja lämpeni entistä perintömaata astuessa. Joka kivi ja
kanto ja tien mutka oli tuttua.

Maa oli joka paikassa samaa, mutta kaikesta huolimatta synnyinseutu oli
kaikista rakkainta. Kurjia ne, jotka siitä vapaaehtoisesti luopuivat.

Hakalan lähellä, eräällä metsäpolulla, tuli Hautalaisen poika, Olli
häntä vastaan.

— Kas, Hanneshan se... taidat mennä isäukkoasi katsomaan, puheli Olli.

— Niinpä aioin.

Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut
mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.

— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu
lähennellä...

— Taitaapa, taitaa... taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.

— Eipä minulle niin erikoista... aisapuita olisi pitänyt, mutta minä
voinkin tulla mukaasi.

Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen
jälemmäksi.

— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.

— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.

— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat
hautajaiset.

Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti
viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.

He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi
taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.

— Asettuisit sinäkin kotitaloosi. En minä monia taloja tarvitse, kuului
Olli sanovan. Paremminhan Hakala sinulle kuuluu kuin minulle.

Hannes astui Ollin rinnalle. Mitä hän nyt kuulikaan?

— Että mitä?

— Sitä vain, että ottaisit Hakalan hoteillesi. En minä sillä suuria
voittoja pyydä. Vai et ehkä halunnekaan maamieheksi?

Hannekselle oli Ollin puhe melkein outoa. Miten Hautalaisen poika
voisi saamansa noin vain luovuttaa. Mutta ehkäpä olikin pojasta polvi
muuttunut.

— Kyllähän minä maamieheksi aion, mutta taidat vaatia Hakalalla siksi
paljon, että on minunlaiseni mahdotonta ajatella.

— Mitäpä minä... talossa tosin teki isäukko korjauksia ja onhan maan
arvo muutenkin noussut. Sen hinta kai nousi viiteenkymmeneen tuhanteen,
mutta sinä saisit sen kuudellakymmenellä... Sittenpähän näet, kun
katselet.

— Onko sinulla ihan tosi aikomus talon myyntiin? tuli jo lämpimästi
Hannekselta. Miksi hän ei ottanut rahoja tehtaan konttorista. Siinä
setelipinossa olisi ollut melkein riittävä summa. Mutta ehkäpä Olli
puhuukin ilmaa vain.

— Mitä minä kahdella talolla... ja taisi isältäkin tulla suotta niin
kuin ahnasteltua sen talon kanssa.

Hyvä, että Olli myönsi sen. Monta muuta oli ukko aikoinaan ahnastellut.

— Pysytkö siis tarjouksessasi? kysyi Hannes.

— Minun puolestani saat hakea kirjan tekijän vaikka paikalla.

— Mutta eihän minulla ole rahoja, virkkoi Hannes kuin koetellakseen
toisen aikomuksia.

— Mitä minä... jäihän noita vähän ukolta ... tottapahan maksat. Onhan
siinä nouseva metsä, kyllä sinä siinä alkuun pääset. Se iso suokin on
nyt laitettu.

He olivat tulleet talon pihaan. Navettakartano oli uusi ja
hauskannäköinen. Tuparakennuskin oli katettu ja korjailtu. Hannes
katseli kaikkea kuin ihmetellen. Vihdoin hän ojensi kätensä Ollille.

— Tuohon käteen siis. Minä haen illalla kirjan tekijän.

— Sama kai se on.

— Mennäänpä sitte isäukolle kertomaan... eiköhän ällisty, arveli Hannes.

— Se taitaa vähät semmoisista... on jo kuulonsakin menettänyt.
Tulenpahan sitten illalla ja tuon vieraat miehet.

Hannes katseli portailla hetkisen poistuvaa naapuria. Olisi tehnyt
mieli juosta hänen jälkeensä ja sulkea hänet veljen syleilyyn.

       *       *       *       *       *

— Nyt minä tulin, huusi Hannes isänsä korvaan porstuakamarissa.

— Ka, niin, niin... minä tässä vain huonoudessani...

— Ja nyt en enää menekään... Olli myy Hakalan minulle... tänä iltana
tulee kirjan tekijä.

Ukko ei näyttänyt oikein käsittävän.

— Myy... ei se enää mitä myy... johan se kuopattiin...

— Olli myy talon minulle! huusi hän uudelleen ukon korvaan, ja ukko
näytti käsittävän.

— Vai myy... onko sulla rahaa? liekö sinusta talon mieheksi...

— On rahaakin... ja minusta on tullut mies... ymmärtääkö isä?

Mutta ukko turisi vain:

— ... tässä huonoudessani... vai on sulla rahoja...

Hannes jätti isänsä ja meni pelloille. Suvilaiho lainehti viljavana ja
ruis teki tähkää. Nyt ei näkynyt missään surkastunutta, vaan kaikki oli
rehevää todistaen työn siunausta.

Hannes tunsi niin rajatonta kiitollisuutta, että hänen teki mieli
laskeutua polvilleen tuoksuvaan nurmeen. Hän oli sittenkin päässyt
maahan kiinni ja saanut samalla lapsuuskodin takaisin itselleen.

Hannes muisti pihaan palatessaan, että oli luvannut palata taloon
takaisin, josta lähti. Mitä he nyt sanovat, kun häntä ei kuulukaan.
Heitä minä kaipaan aina, ajatteli hän. Ja taloa myös. Siellä minä sain
suorittaa yhden luokan itsekasvatuksen kovaa koulua.



XIV.


Seuraavana päivänä oli talon työväki aamiaisella, kun Hannes palasi
kyytimästä kirjantekijää kirkonkylään. Hän oli keittiön kautta mennyt
kamariinsa ja kuuli tuvasta miesten keskustelun. Suvituuli leyhytteli
avonaisesta ikkunasta sisään.

— Se kuuluu siellä tehtaassa ollessaan keksineen jonkun koneen, sanoi
joku miehistä syöntinsä lomassa.

— Minkä koneen?

— Mikä lie peltovärkki... en häntä paremmin tiedä.

— Sanovat sen siitä saaneen rahoja niin paljon, ettei uskaltanut
yhdelläkertaa mukaansa ottaa.

— Elä... se on sitten rikas.

— Velkanapahan kuuluu talo olevan, sanoi joku tiukalla äänellä. Eikö
liene hävittänyt jos on saanutkin. Osasi sen isäkin ennen hävittää.

Ja sitten seurasi pitkä juttu siitä, miten ukko ennen hävitti ja sai
rahoja menemään.

Hannes tunsi hieman masentuvansa. Tulisiko vastakin olemaan niin, että
arveltiin pojan seuraavan isänsä polkuja. Tämä ei tuntunut hyvältä. Ja
mitä heillä oli aina toisten asioissa tekemistä. Kun omiaan ei kukaan
kehdannut ajatella, niin oli mukava toisten portinpieluksia penkoa.

Tuvasta kuului vielä ukkojen turina.

— On se käynyt riuskaksi liikkeiltään. Ei luulisikaan Hakalan Eeron
pojaksi.

— Taitaa hyvin tuntea oman arvonsa.

— Mistä sen tietää... mies on vasta ensimäistä päivää isäntänä, kuului
joku vanhempi mies sanovan.

Keskustelu tuntui saaneen ikävän käänteen. Enemmistöllä tuntui olevan
niinkuin jotain vanhaa muisteltavaa häntä vastaan.

Joku miehistä aloitti taas:

— Mutta mitenkähän tosiaankin on sen kanssa, että velaksi otti talon,
jos kerran oli rahoja.

Hannesta melkein nauratti. Hän oli istunut keinuun kädet pään taakse ja
jäänyt kuuntelemaan juttua.

Olipas niillä tekemistä hänen rahoistaan, joita ei edes voinut sanoa
olevankaan.

Setelipinkka oli jäänyt sinne pöydälle häneltä. Oli tosin sanottu, että
rahat talletetaan pankkiin, josta ne saisi.

Itse asiassa oli samantekevää, jos ei saisikaan niitä rahoja. Parempi
oli lähteä näin tyhjästä ponnistamaan. Hyvinvointi olisi vain hyvä
pohja veltolle elämälle. Hän voisi kyllä talon maksaa muutenkin. Ison
suon oli Hautalainen laittanut hyvään kuntoon ja kasvoihan metsäkin.

Miehet olivat jo poistuneet töihinsä, kun Hannes meni tupaan ja asettui
aterialle.

Tuvassa liikehti nuori tyttö, jota vanha Saara kuului sanovan Liisaksi.
Hannes oli nyt vasta huomannut tytön.

Liisa oli verevä ja sukkela liikkeissään ja Hannes huomasi, että tyttö
oli heti ensi näkemältä miellyttävä.

Liisa toi lisää ruokia pöytään ja Hannes huomasi, että tytöllä oli
siniset silmät ja somanmuotoinen suu.

— Mistä sinä olet? kysyi Hannes tytöltä.

Tyttö hymähti. Hannes ei tuntenut häntä, vaikka hän oli ollut kerran
ennenkin talossa.

— Haanpään mökistä minä olen.

— Haanpään Liisa, niinkö?

— Niin.

— Enpäs minä sinua tuntenut. Olet somistunut ja pyöristynyt.

Tyttö punastui.

— Mistäpähän isäntä olisi muistanut.

»Isäntä» kuulosti hieman vieraalta.

— Kun kerran olet Liisa, niin sano minua Hannekseksi.

Tyttö punastui vielä enemmän ja poistui askareilleen.

Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.

Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.

Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha
ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen
haasta ja meni kynnökselle.

Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli
tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman
kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän
tunsi ensi näkemältä pitävänsä.

Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että
hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi
katselemastakaan.

Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin
hyvin tehtävänsä.

Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui
kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä
oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä
ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja
tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?

Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin
ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta
eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan
vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen
pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä
kaupunkiin tai tehtaaseen.

Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret
unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan,
että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.

Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen
edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.

Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän
päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.



XV.


Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.

Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu
oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan
pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat
kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.

He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti
Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa
kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan
myöskin ihminen.

Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata
suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut
tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.

Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä
jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta
jatkamaan.

Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.

Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon
voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.

Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään
ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu
hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain
harha-askeleitakin.

Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä
kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.

Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen
herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli
vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille,
että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.

Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot
soittivat suutaan.

— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas...
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!

— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä
isänsä metkut.

— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!

Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku
isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:

— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä... eiköhän
olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se
isäsikin ennen harrasti.

Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti
nauranut.

Se koski kipeästi.

Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten
kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain
muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.

Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan
elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.

Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja
panna kuntoon uudelleen.

Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää.
Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien
sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että
maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei
ollut löydettävissä.

Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen
edistymisestä.

Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa
Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.

— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.

Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen
saattanut kotimatkalla unohtaa.

Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta
oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.

Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan
jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään
ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä
nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain
ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa
kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä
minkäänlainen murhe paina mieltä.

Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun
oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa.
Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa
pois.

— Mutta nyt sauna jäähtyy.

Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.

Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen
huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä
siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.

Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.

Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.

Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus
huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä
ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee
katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi
minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.

Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat
menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen
Hanneksen illallisen pois.

Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa
luki sanomalehteä.

— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä,
istuen ikkunan toiseen pieleen.

— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.

— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes
nuorempi apulainen sinulle.

— Kyllä minä jaksan.

Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.

— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.

Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes
tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.

— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin,
eikä minulla ole ketään...

Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti
viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt
hylkäisi hänen pyyntönsä...

Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.

— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja
ojensi kätensä tytölle.

Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja
lämmin.

— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.

Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö
se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.

Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan
suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää
perinnöksi hyvin paljon.



XVI.


Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo
elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa
kuhilailla.

Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen,
missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.

Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se
oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.

Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello
nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi
vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi
keskilattialla.

Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon
aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja
odottaa.

Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut
kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten
tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta.
Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita,
vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli
huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä
ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla
käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla,
että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.

Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.

— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.

Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut
toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen
omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi
noutamassa.

Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli
jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt
parhaansa mukaan.

Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli
Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta.
Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli
vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun
muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä,
jollei viemäriä heti aloitettaisi.

Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa.
Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne
viemäriin?

Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä
toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä
Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin
saavansa.

Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän
savukiemuran piipustaan.

Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty
sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja
liikeneisi nyt kyllä talosta.

Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana
oli tullut rahoja vaatineeksi.

Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta
muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon
pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan»
keksimä.»

Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat
tietää, että siitä Hannes rahaa sai.

Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten
naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi
kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla
sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään
ja se meni perintönä polvesta polveen.

Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei
kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja
karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.

Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi
hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä
askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi
hänen.

Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen
käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa
hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille
olisikaan puna karehtinut.

— Liisa.

— No?

— Tulehan vähän lähemmäksi.

Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli
jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.

— Nyt minä sen sanon.

— Minkä?

Jopahan tyttö karahti punaiseksi.

— Että sinä olet minun.

Hannes veti tytön polvelleen.

— Teet vain pilkkaa minusta.

Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo
hankkineeksi kaupungissa käydessään.

Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi
painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.

Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman
epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen
sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.

— Mutta minulla ei ole... virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.

— Minullapas on.

Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.

— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.

He katselivat vain vaieten toisiaan.

— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai
tahtoisitko ehkä myöhemmin.

— Milloin sinä vain tahdot.

       *       *       *       *       *

Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.

Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen
Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen
sukuelämän perinnöksi lapsilleen.



XVII.


Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja
pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva
heinä tuoksui voimakkaasti.

Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen
heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla
astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.

— Missä äidin poju!

Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka
tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!

Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.

Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä
hedelmä.

Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa
ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi
piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle.
Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä
palvelijoihinsa.

Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin
pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle
tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien
ihmisten keskuudessa.

Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut
taipuvainen mitään tällaista uskomaan.

Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.

Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia.
Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia
kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja
sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli
saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti
edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.

Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes
aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja
puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:

— Sinä et siis rakasta minua.

Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin
pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti
kylmäksi.

Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia
epäluulojaan.

Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö
kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä
samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti
sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka,
tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.

Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa
vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut
koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.

Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän
onneansa uhkasi.



XVIII.


Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla
lepäsi rantojaan kuvastellen.

Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä
käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään
muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa
hauetkin paistatella kaislikossa.

— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes
vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.

Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.

— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.

Hannes kääntyi.

— Ja miks'ei? Joutaahan se...

— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus
toveriksi?

Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko
taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä
muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et
välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.

— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli
vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan.
Tottapahan sieltä Liisa tulisi.

Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se
jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena.
Olisi pitänytkin mennä nuotalle.

Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa
nyyhkimässä.

— Mitä on tapahtunut?

Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain
onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä
niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada
tuntea hieman toistakin puolta.

Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä
ulkona lakannut paistamasta.

Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi
päästävä selvyyteen.

Miten tässä oikein aloittaisi?

— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet
jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt
pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata
lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen
keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi
ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka
et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein
aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin
kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman
osan. Mitä varten siis tällaista... minä en ymmärrä... Sinä kannat
meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule,
että muista pitäisin kuin sinusta?

Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.

Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.

— Minä taidan olla paha välistä sinulle... anna anteeksi typerälle
vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista
etkä minusta.

— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella
niin... Tule pian rantaan.

— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?

Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset
auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.

Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille
hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.

Hannes koppasi hänet syliinsä.

— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään
pian verkonlaskuun.

Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että
ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta
Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että
Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.

Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti
hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja
aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.

Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli
matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.

— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut
ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.

— Miten niin?

— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu
sellaiseen kuin sinä... Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena
en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle
pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.

— Kaikki eivät voi niin katsella.

— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että
ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin
häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen
nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin
alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.

— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.

— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä
kerran.

— Miten luulet sen siksi tulevan?

— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon
hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.

— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä
pärskytellen.

— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.

— Miten opit sitten toisin katselemaan?

— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia.
Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi.
Työ ja luonto minua paransi.

— Sinä puhut niin kauniisti.

— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja
raitis nuoriso meille kasvaisikaan.

He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito.
Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin
ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen
itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin
paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan.
Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta?
Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään.
Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla
typerää ajatella sellaista.

Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin
uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä
petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään
hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se
selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.

Kohta aloittikin yksi miehistä.

— Ei tässä pysy leivissä... lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen
sanoin jo alussa...

Hannes odotti.

— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin... jatkoi toinen. Sopuisa mies...

Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden
asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja.
Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä
koituneen, ainakaan muutamien suhteen.

— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas
imien piippuaan.

Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa,
rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon
alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa
ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni
tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.

— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä
leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata.
Paljonko teidän pitäisi saada?

Miehet sanoivat summan.

— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä
tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi...

— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen
Hanneksen puheen... Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!

— Voi p--le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun...

Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.

— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin
olojanne...

— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se
on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne
suurporvarit tekevät aina.

Hannes tulistui.

— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja
eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut
teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä
yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!

Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän
hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.

Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.

Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet
arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy,
joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko
työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset
siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.

Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes.
Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.

Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista.
Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.



XIX.


Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu
oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen
jälkeen, oli se nyt suoritettava.

Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta
palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.

Liisa tuli portaille.

— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.

— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille
vähäpätöisille asioilleen.

Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on
varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää
oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle,
kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.

Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.

— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En
minä suostu aina jäämään...

— Mutta eihän se käy... talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan,
esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä
käydä kotona joka yö.

Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän
neuvoi jo töitä Marille.

Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan
toiselle puolelle.

— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne
kuhertelemaan...

— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan... minäkö
piikojen kanssa...

— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua
mukaan.

Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon
siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä
sinun kanssasi.

Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.

Liisa jäi portaille.

— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen,
mutta tämä ei enää kääntynyt.

Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu,
joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli
heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.

Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan
ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät
velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen
kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli
kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli
hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä,
mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään
määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.

Mistä se sitten johtui?

Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä
hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti
painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen
mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.

Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin
kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy.
Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta
kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.

Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta
kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi,
ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.

Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät
ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla
jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.

Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:

— On siinä aika älliköitä... Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.

Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli
tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti
tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli
vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa,
kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista
tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.

Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja
onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän
taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies.
Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli
tyytyväinen elämäänsä.

Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa
lepäämään.

— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi
Hannes.

Tuomas vilkaisi kysyjään ja mietittyään virkkoi

— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä
varten sitä kysyt?

— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.

— Mikäpäs siinä... kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.

Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi
tehdä työtä, olisi terveyttä... Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut
mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.

Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä
raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso
aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin.
Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.

Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt
sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi
tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi
kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta
kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä
lähdetyksi.

Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa
vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?

Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat
vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin
vaipuneena.

Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty,
ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.

— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.

— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.

Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa
takaisin.

Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa
voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.

— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen
mentyä.



XX.


Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän
kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui
kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään
jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään
ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.

Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä
mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä
päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää
muistakin, ei vain yksin hänestä.

Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.

Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi
mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä,
mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin,
mutta saattoihan siltikin... Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä
kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.

Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?

Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi
syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli
tinkimätön päätöksissään.

Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä
samanlaisesta... Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin
sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina
päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa,
aamusta iltaan.

Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui
tuskalliselta ajatella sitä.

Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina.
Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen
kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen
valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa
mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut
kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset
mielenpurkauksensa.

Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä
luulotellessaan kaikkea sellaista.

Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän
hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui
niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta
miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen
miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin
tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat
ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava
kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.

— Täytyykö minun...?

— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa
niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?

Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin
tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka
kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.

Liisaa puistatti sitä ajatellessa.

Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.

Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja
maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät
kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.

Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen
elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja
pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten
oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä
toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.

Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain
kiertämään vanhaa latua.

Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna
lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen
kylpyvastat.

Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja
hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt
siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.

— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen
katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen...

— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen
kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava
anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan...

— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä
ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.



XXI.


Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori
emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän
ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.

Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät
kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka
itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut
niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.

Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä
välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun
ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.

Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat
päästä tästäkin painajaisesta.

Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli
hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi.
Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan
ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä
siihen kiinnitetty mitään huomiota.

Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon,
joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun
isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.

Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.

Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä
hyvästä oli Anna puhuvinaan:

— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu... on jo
minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.

Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui
kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin.
Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan
puheista olleet totta, mutta sittenkin... Hän oli taas saanut
sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.

Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin
sai hän Liisan puhumaan kaikki.

Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli
hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi
auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi
vain naurettu.

Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä
kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea
saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan
vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.

— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.

— Enhän minä..., mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan
semmoista.

Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa
ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa
Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi
korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.

Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin.
Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi
liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä
illalliselle ja saunaan.

Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään
vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.

Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän
tullessa vastaan pihatiellä.

— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.

Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet
hymyilivät heille saunaan juostessaan.

— Nosta pois, minulla on kiire... pikku Pentti odottaa.

Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä
kinttujaan ja naureksiessaan.

— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli
tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely
vapauttavalta.

— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.

Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä
saunatieltä.

Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja
elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä
kaikki vielä muuttuukin hyväksi.

Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli
jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla
puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa,
täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.

— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää
jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia
voimiasi ylistellä.

— Miten milloinkin... tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin,
vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.

Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli
viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen
jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.

— Semmoinen kuin sinunkin... en häntä osaa muuten palvoa kuin
kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole
sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.

Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja
selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.

Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään
Hannekselle ohi mennessään.

Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten
juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et
taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.

— Niinkö? En ole mitään kuullut.

Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?

— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään.
Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.

— Ehkäpä on...

Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan
luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen
hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei
osannut sitä ajatellakaan.

— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi...
puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella
hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.

— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?

— Noo, olenhan minä vähän... mutta eihän se vielä mitään... hyvä
ihminenhän Liisa on... ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos
semmoisia ajatuksia pakkaisikin.

Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi
olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku
oli häntä huomauttanut.

Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus
kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan
herkkään mieleen.

       *       *       *       *       *

— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen
palattuaan saunasta.

— Tulenhan toki.

Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.



XXII.


Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet
lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä
solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain
ei päästy ehjyyteen.

Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa
harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista
ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta
moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin
Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.

Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut
uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun
emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain
vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.

Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:

— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.

Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen
rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että
hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä
voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa
heikkouttaan.

— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen
tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit
ollut paremman vaimon veroinen.

— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että
kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta,
kyllä sinä vielä pääset voitolle.

Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten
pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus
tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien
vuoksi.

Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas
tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?

Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes
sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta
ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua.
Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.

Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä
säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi
leikillään Tuomaalle.

— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole
surua Liisasta.

Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten
nauramaan.

— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä
kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia
ilmoja.

Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on
sattuva sana aikanaan.

— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei
sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä
kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä
mies, pienistä kärsimyksistä.

Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei
vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava
mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta,
kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.

       *       *       *       *       *

Hannes ajeli kirkkaana elokuun päivänä kirkonkylään, jossa
veroituslautakunta oli koolla. Hakalassa olivat viljat korjuussa,
mutta taloissa tienvarsilla oli vielä ruiskuhilaitakin pelloilla.
Eivät näyttäneet muualla työt sujuvan niinkuin Hakalassa, sen hän oli
huomannut ennenkin. Hän oli itse mukana työssä ja se kai vaikutti.
Työnteko olikin käynyt hänelle vain entistä rakkaammaksi. Hän olisi
ollut valmis myöntämään, ettei millään muulla maailmassa ollut arvoa
kuin työllä.

Yhteiskuntaa syytettiin nykyään monesta pahasta ja syytöksissä oli
varmaan oikeutettuakin, mutta syyttäjilläkin olisi ollut varaa
silmäillä omaa itseään. Harvat heistä kehtasivat tehdä kunnollisesti
työtä. Pitäisi saada heidät rakastamaan työtä, ymmärtämään työn taito.
Mutta se ei kai olisi helppo tehtävä.

Kirkonkylään päästyään sitoi Hannes hevosensa kiinni pitäjäntuvan
aitaan ja käveli muuanta miesryhmää kohti. Kun huomattiin hänen
lähestyvän, hajosi ryhmä ja kylmiä ja ivansekaisia silmäyksiä sai
hän vastaansa. Vain joku miehistä ojensi välinpitämättömästi hänelle
kätensä.

Hannes tunsi itsensä heti epävarmaksi. Ei oikein tietänyt mihin katsoa
ja istuako pitäjäntuvassa vai ei.

Koko pitäjän väki oli siis häntä vastaan. Mistä syystä? Siitäkö ehkä,
että hän oli kasvattanut itsensä mieheksi, ottanut perintömaansa omiin
käsiinsä ja eli hyvin työstään?

Hanneksen oli tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli rikkonut heitä vastaan,
mutta tyytyi alakuloisena allapäin istumaan.

Kukapa ei välittäisi naapurien ystävyydestä. Mutta jos joutui naapurien
vihoihin, oli se niinkuin maanpako tuomio, raskas ja peruuttamaton.

Hanneksen teki tällä hetkellä mieli itkeä. Kiireesti hän poistui
tuvasta ja niinkuin hätäinen toimitteli välttämättömiä asioitaan. Ei
olisi kehdannut eikä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Tuntui niinkuin
olisi ollut rikoksenalainen, jota jokainen katsoi hieman pitkään.
Vaikka tiesikin olevansa rehellinen, eikä tuntoa mikään painanut.

Hannes ajoi kuin hengen hädässä kotiinsa. Oli toki turvapaikka, johon
sai paeta. Siellä nytkin varmasti odotettiin. Pikku Pentti on ehkä
ikkunassa ja äiti hänen vieressään.

Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä
kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.

Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien
vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli
ollut tänään kotitöissään.

»... siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee
turhaan, vaikk’  kuinka vainotaan.»

Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä
ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?

Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi
hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa.
Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo
sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas
oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.

Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin
Hanneksesta hämärässä näytti.

— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo
kylpenyt ja miehet ovat kylällä.

— Kuka lasten luona on?

— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole
minun syytäni.

Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.

Mitähän taas on tapahtunut? arveli Hannes. Ja miksi Liisa oli iloinen
siitä, että palvelijat ovat lakkoilleet?

Saunassa ei puhuttu mitään, mutta tuvassa selitti Liisa:

— En ymmärrä mikä heihin niin yhtäkkiä tuli. Koetin pyytää jäämään,
mutta eivät välittäneet... Mitäs sanot, Hannes, jos nyt otamme
samanikäisiä kuin Saarakin.

Ja Liisa nauroi iloisesti. Hanneksenkin suuta veti hymyyn. Liisa oli
valtoimine hiuksineen ja hymykuoppineen siinä hänen vastapäätään soma
katsella.

— Niin, otetaan vain...

— Sittenpähän eivät muuta joka kuukausi.

Hannes vaikeni. Hän arvasi, että oli ollut taas hänen poissa ollessaan
samaa kuin ennenkin ja palvelijat lähtivät heti.

Liisa pyörähti Hanneksen viereen ja painoi kostean päänsä hänen
kainaloonsa.

— Oletko sinä vihainen minulle?

Se tuli hiljaa kuin anteeksi pyytäen.

Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen
huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään
muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.



XXIII.


Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli
laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi
muuttaa torppaan asumaan.

Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi
palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli
Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja
lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin
työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.

Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella
oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.

Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet
hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi
lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.

Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja
viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu
makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja
tauluja seinillä.

Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla
pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.

Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään
muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä.
Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.

Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan.
Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä
tupaan.

Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia.
Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt
aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.

Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta
istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:

— Se tietää onnettomuutta.

Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes
meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.

Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin
ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas
painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta
ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.

Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:

— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.

Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt
luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.

Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.

— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun
onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.

— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin
joudun, sanoi Liisa nöyrästi.

— Ruokatarpeita pitäisi myöskin... koetti Hannes sanoa ystävällisesti.

— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.

— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain
haluat... voisihan sitä kai täälläkin...

— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta
Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.

Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:

— Älä nyt, hyvä Liisa... mehän vain leikimme mökkiläistä... pääsethän
sieltä takaisin milloin vain tahdot.

— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon... pakoon sinuakin ja
— kotia...

— Oma kulta, mehän vain leikimme...

— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä... että tästä olisi apua...

— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin... eikö niin?

— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?

— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän
pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.

— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun
väin sinä olet luonani.

— Mennään siis.

Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden
painavan.

Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt,
sanoi Liisa innokkaasti:

— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein
asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.

Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen
kaulaan.

— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.

Liisa painui istumaan.

— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä
tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.

— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni
oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin
muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista
minulle.

Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja
laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun
ajoit vaimosi pois kotoa?»

»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain...»

»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies
pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»

»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.

»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he
ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»

»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»

Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.

— Hannes, miten sinä olet niin kalpea... mikä sinun on?

Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.

— En tiedä... ei kai mikään.

Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta
sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.

Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat
reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme.
Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.

Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.

Ei. Hänen täytyi ulos.

— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.

Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä
kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli
kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?

Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat
huoneet.

Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.

— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.

— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien
varassa painui miettimään.

Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui
turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja
olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.

Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan
avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa
kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän
tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä
oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla
tietävinäänkään.

Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät
itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä
raskaammin kätensä hänen hartioilleen.

Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli
luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja
huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.

Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.

Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin
näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.

— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.

— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt
syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni... Mutta annathan sinä
minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.

Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.

— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.

Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja
Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta
sitä he eivät huomanneet.

Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka
yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.

— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä
olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit
mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.

Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.



XXIV.


Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon
Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista
levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta.
Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt
sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän
tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.

Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli
sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin.
»Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi
järjestämään.»

Juorut tulivat Hanneksenkin kuuluville ja hän kertoi siitä naureksien
Liisalle. Olivatpahan nyt kerrankin astuneet suohon. Oikeat ihmiset
häpeisivät tietäessään, miten oikeastaan asiat olivat, mutta mitäs
nämä. Aloittivat jostain toisesta. Oli suuri kansallinen häpeä,
että sydänmaiden asukkaat eivät tahtoneet edes huomata tätä ilkeätä
pahettaan. Valistunut kansa mukamas! Sydänmaalaiset ruokkivat henkistä
nälkäänsä roskajutuilla ja valheilla.

Oli sunnuntaipäivä. Ulkona pohjoistuuli lennätteli lumihiutaleita.

Tuvassa oli hiljaista. Pitkän pöydän ääressä istui muutamia miehistä
kirjojen ja sanomalehtien ääressä. Toiset olivat menneet perheittensä
luokse.

Hannes istui keinussa karsinaikkunan ääressä lukien jotain kirjaa,
jäsenissä sunnuntaipäivän suloinen rauha. Liisa puuhaili lasten kanssa
heidän leikkejään järjestellen.

Saattoi hyvin siinä hiljaa keinahdella ja lukea sivun pari aina yhteen
menoon. Ei ollut mitään erikoista mieltä painamassa. Elämä kulki nyt
Hakalassa tasaisia lainaan. Palvelijatkaan eivät lakkoilleet. Työn ilo
oli tarttunut jokaiseen ja odotettiin vain talvea, jolloin pääsisi taas
talontöihin miesten väsymättömällä voimalla.

Iltapäivällä tuotiin sana Liisalle, että hänen isänsä, joka oli
sairastellut, oli nyt heikompi ja tahtoi ennen lähtöään puhutella
tytärtään.

Liisa meni Haanpään mökkiin.

Pienessä tupasessa makasi sairas vuoteessaan. Näytti pian muuttavan
uusiin oloihin.

— Hyvä, että tulit, virkkoi sairas hiljaa. Minulla on sinulle erikoista
sanottavaa ennen lähtöäni.

Vanhus näytti miettivän, miten aloittaisi ja katsahti avuttomasti
vaimoonsa, joka istui ikkunan ääressä. Tämä sai jotain asiaa
poistaakseen tuvasta ja vanhus aloitti:

— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista
sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä
olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä
ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä
avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä
helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.

Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita
voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.

Vanhus näytti odottavan.

— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti
saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja
sanoi epäselvästi.

— ... sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata... kolmanteen ja
neljänteen polveen... puhu lapsillesikin.

       *       *       *       *       *

Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.

Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille
riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon
hyvää ja kaunista heille perinnöksi.



XXV.


Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea
etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan
kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.

Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan
kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.

Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia.
Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.

Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa.
Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen
pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin
tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa
rakastaa maata niinkuin isänsäkin.

Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen
mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan
laulu puutarhasta.

Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan
ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa
tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.

Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan
Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti
puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.

— Olisiko sitä asiaa?

Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien
varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.

Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi
häntä ei tehtaan työ huvittanut.

Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka
nälkäkin pakottaisi.

Joukossa on monenlaista, mietti Hannes. On miehiä, jotka pakenevat
maatyötä, on sellaisiakin, jotka kaipaavat maan kanssa askartelua. Ehkä
tämäkin edustaa niitä, jotka ikänsä kaipaavat maata, saamatta sitä
ennenkuin kirkkotarhassa oman ruumiinsa pituuden ja leveyden.

— Kyllä sinä meillä työtä saat, jos vain teet sitä niinkuin mies. Osaat
kai sinä ojaa kaivaa?

— Kyllä. Minä olen mökkiläisen poika.

— No et tahtonut olla mökissä?

— Kyllä, mutta isäntä ajoi pois.

Se oli vanha satu. Isäntä ajoi pois, kun mies oli saanut mökkinsä
hieman jotain antamaan. Tuhansia oli siten joutunut kiertolaisiksi.

Annettuaan lapion miehelle meni Hannes Liisan luokse puutarhaan. Siellä
oli jo Pentti auttamassa äitiä, niinkuin hän innokkaasti selitti.

— Kuulehan Liisa, minä olen nyt juuri keksinyt jotain. Anna nyt sen
olla ja tule tänne istumaan, että saan puhua. Minä perustan työkoulun.

Hannes keskeytti ja odotti uteliaana, mitä Liisa sanoisi.

Liisa seisoi siinä posket hohtavina, kädet mullassa.

— No?

— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien
otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata
miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu
siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä
ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen
kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen
palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat
lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee
näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla
uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?

— Sinä olet niin hyvä... kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.

— Kyllä sinä voit.

— Mutta enhän minä mitään osaa.

— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja
lapsia.

— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä
aikaa. Omat lapset ja talous... Niissä on työtä.

— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun
aina tarvitse.

— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.

Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.

— Kun nyt sinä vain onnistuisit siinä, sanoi Liisa kuin toteuttamista
epäröiden.

— Miks'en onnistuisi. Kalle saa taas palstan ja rakennushirret. Hänellä
kuuluu olevan tyttö tiedossaan. Jo ensi viikolla aloitetaan rakennus.
Ennen ensi kesää on näitä pikku pesiä jo lukuisasti Hakalan maalla.
Mitä luulet siitä kyläläisten sanovan?

Hannes naurahti iloisesti.

— On hyvä, että heillä on toisenlaista puheenaihetta, virkkoi Liisa.

— Ja muustahan ei enää olekaan, sanoi Hannes ja puristi vaimonsa
multaisia käsiä, siten kiittääkseen häntä kuluneista kuukausista.

Ruokakello helähti pihassa. Pelloilla riisuttiin hevoset ja lukuisa
työväki kerääntyi vainioilta pirttiin ja pihamaalle.

Käki kukahteli hakametsässä. Tuuli toi pelloilta väkevää tuoreen mullan
tuoksua. Hannes sieppasi pojat syliinsä ja nosti korkealle ilmaan.

— Ja näistä kasvatetaan terveitä ja reippaita työmiehiä.

— Niin, tulevaa polvea vartenhan meidän on työskenneltävä, virkkoi
Liisa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sukuperintö : Nuorisoromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.