Title: Suomalaisia legendoja
Author: Iisalo, Osmo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia legendoja" ***


SUOMALAISIA LEGENDOJA

Kirj.

Osmo Iisalo [Eino Railo]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



      Äidilleni hänen täyttäessään 75 vuotta
      omistan tämän kirjani vaatimattomaksi
      kiitollisuuteni ja kunnioitukseni osoitukseksi.

                                   _Tekijä_.



SISÄLLYS

Suomalaiset legendat

 1. Nainen, jolla ei ollut varjoa
 2. Paholaisen viikate
 3. Pitkän Pienan synti
 4. Rikas vouti ja paholainen
 5. Jeesus ja Pyhä Pietari Suomessa



SUOMALAISET LEGENDAT


Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevat legendatoisinnot
jakautuvat professori _Antti Aarnen_ mukaan seuraaviin eri tyyppeihin:

1. _Toivomukset_. Vapahtaja ja Pietari myöntävät köyhälle miehelle,
joka on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan, kolme hyvää, mutta
rikkaalle kolme vahingollista toivomusta.

2. _Saita emäntä_: a) muutetaan palokärjeksi, b) saa kaksi käärmettä
imetettäväkseen.

3. _Vapahtaja ja Pietari riihellä_. Ahnas talonpoika pakoittaa heidät
riihelle, jonka he puivat sytyttämällä ahdoksen tuleen; kun talonpoika
koettaa samaa keinoa, palaa riihi.

4. _Vapahtaja ja seppä_. Vapahtaja leikkaa hevoselta jalat
kengittääkseen ne, ja nuorentaa vanhan vaimon; koettaessaan samaa seppä
epäonnistuu.

5. _Synti ja armo_. Papin puoliso estää taikuudella lastensa
syntymisen; kun hän sen johdosta kadottaa varjonsa, hylkää pappi hänet
ja kieltää häneltä anteeksiannon siihen saakka, kunnes kivipöydästä
kasvaa ruusu. Toinen pappi vie hylätyn vaimon yöksi kirkkoon; vaimon
syntymättömät lapset ilmestyvät äidillensä ja antavat hänelle anteeksi.
Hän palaa kotiin ja ruusu puhkeaa kukkimaan.

6. _Kuollut, joka ei saa rauhaa haudassaan_. Mies polttaa kolme
morsiantaan eikä kuoltuaan pysy haudassaan; neito tuo ruumiin papin luo
ja hankkii hänelle murhattujen anteeksiannon.

7. _Kova tilanomistaja paholaisen hevosena_: lähettää pojallensa
kirjeen.

8. _Äiti tahtoo tappaa lapsensa_. Isä pelastaa ja salaa ne, näyttäen ne
vasta monen vuoden kuluttua. Äiti kuolee kauhusta.

9. _Laulava luu_. Veli surmaa veljensä (sisarensa) ja kätkee ruumiin
maahan; paimen tekee kuolleen luusta huilun, joka ilmaisee salaisuuden.

10. _Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa_. Lintujen kielen
oppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja
paljastaa sen.

11. _Kuka söi lampaan sydämen?_ Pietari vaelluksella erään toverin
kanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä;
tunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille,
joka söi lampaan sydämen.

12. _Alati tyytymätön suutari_ kartoitetaan taivaasta, koska hän ei
voinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.

13. _Paholaisen nolaus_. Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon
ja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu
houkuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee
papiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden
selitykset on metsässä kuullut.

14. _Paholainen kirkossa_. Rikas herra on kuollut; suutari valvoo
kirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka;
suutari saa paljon rahaa.

15. _Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa_. Ilkeän voudin täytyy
niittää siksi, kunnes kuolee.

16. _Paholainen asianajajana_, a) Miestä syytetään varkaudesta;
paholainen vie tuomarin oikeussalista; b) "Keitetyt herneet itävät
yhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia"; paholainen vie
tuomarin.

Kuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea
ratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä
sellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos
ylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka
sopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin
hurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta
ja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen
yleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan
kristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan
vain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti
muita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen.
Ankarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä
paisuisi niin laajaksi kuin yllä.

Mitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka
syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi
asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan
toisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen
elämänsä ja "metsätietonsa", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja
huomioiden parissa, tahi kuin "kuningassatu", jonka kehitteleminen
vetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen
eloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista,
siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei
useimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa,
tekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus
ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka
pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja
lahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama
hämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun
ja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät
osasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi
kuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta
harvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana
karu ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute;
siitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta
legendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa
on sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka
tekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi
ja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet
legendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole
yleensä niissä onnistuneet.

Mutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista
ole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään,
vaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen
piirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa
on niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille
mitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana
joutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen,
jopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee
huomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti
tunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin
havaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin
piirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita
nämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja
ajatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen
käsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta
merkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan
ydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta,
se perusajatus, "ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa", jos
hän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä
Jeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen
takaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen
ulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee
muita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos
kerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu
rikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys
on pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e.
Sinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain
siveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa
valtasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen
mukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata,
kuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan
synnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon
ruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta,
kertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin
suhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan
nämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan
ja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään
kansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.

Yllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä
mainittava se "uskonnollisen huumorin" pilkahdus, joka useissa
toisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että
huumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta
tosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi
olla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista
miraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta
usein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa
taipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään
liian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä
voitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään
huolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia
antamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen
huumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko
kertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.

Ylläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa
tässä työssäni samaa menettelytapaa kuin "Suomen kansan eläinkirjaa"
tehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes
yhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa,
mutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät,
siirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen
toisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, "runoillen
kansantarinoiden pohjalla", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja
vaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen
"Suomalaisia legendoja", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan
varsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun
vastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi
uudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville,
sitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole
ollut mahdollinen.

Kannattanee vihdoin merkitä muistiin, että _Juhani Aho_ tunsi
mielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa
niihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän
näkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen
mielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun
tällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään
kokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain
kirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana
kirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun
aikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle
takaisin.

Professori _Kaarle Krohn_ ja tohtori _E. A. Tunkelo_ ovat suhtautuneet
yritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa
luottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja
mitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille
kiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.

_Tekijä_.



NAINEN, JOLLA EI OLLUT VARJOA


I

Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että
kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten
ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä
niin erikoiset olivat molemmat.

Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja
synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja
harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus
joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä
niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli,
mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä,
että se tunki läpi.

Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun
kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli
entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.

Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään
olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus.
Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se
raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja
se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa
neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta
turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut
aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan
toivottoman rakkauden surua.

Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut
tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei
kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin
mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä
hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä
aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka
kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila
tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin
häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä
piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein
entistä kauniimpi.


II

Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä
kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka
esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova,
että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän
oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen
vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen
ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti;
hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen
jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi
seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja
hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin,
huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän
viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin
hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua
ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi
ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä:
"Mitä tahdot?"

Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi
ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin,
sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan
neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin
vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja
tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi
kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti
pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn,
niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy
se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti
liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät
kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään.
Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin
sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn
pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa,
tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman
vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.

Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja
sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa
vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen,
ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan,
koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin
olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi
polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut
hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä
kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen
ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat
silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa
kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.

Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan
tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti
yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin
peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa
oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta
päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään,
mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa,
syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa
katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi
sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.


III

Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt
ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen
tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä
iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä
enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt
mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä
hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky,
sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta
hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään
päivinä.

Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei
neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin
he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla
rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti
ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet
kylliksi häntä katsoa.

Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori
pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili
mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi
ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä
onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi
kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin
viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain
toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun
tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän
kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.

Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen
puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja
tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja
loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa
rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen
elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän.
Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja
ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska
ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa
kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan
kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat
vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut.
Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä
syyttävällä ilmeellään pois ilon.

Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen
muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään
aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä,
huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän
hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken
vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden
toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti
oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna,
sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana
taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä,
vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta.
Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan
rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle
myllylle päin.

He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet
peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas
esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa.
Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon
olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja
pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi
jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti
puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen,
salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi:
"Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla
ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"

Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen
läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla
ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin
kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä.
Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva
teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta
ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä
naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja
tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä
sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa
osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin
sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja
pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki
sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen,
jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.

Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan
voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.


IV

Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän
enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi
nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei
hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen
sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta
ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten
kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän
tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon
vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin
kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi,
hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin
että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen,
vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.

Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi
viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran
temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja
puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa
näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi
raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen
hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti
kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä
tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää
loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten
tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko
hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja
kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän
siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo
vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja
viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman
aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana,
kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä
käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli
syttynyt hänen sydämeensä.

Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei
kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan
anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla
anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä
kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi
katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän
saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken
teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän
vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se
tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä
paikalleen.

Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä
kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut
ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä
huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan
vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui
kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus,
ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle
hän taas vaipui syvään rukoukseen.

Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista
hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä
liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi
rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti
kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja
kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo
ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua,
vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko,
mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen
juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.

Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet
tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin
aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni
hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen
miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin
ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi,
etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan
pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten
alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä
ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla.
Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui
aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet
luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla
hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan
hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen
kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä,
käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä
turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan
voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti
katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen,
tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui
synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen
laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.

Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa
kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.
Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi
seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan
vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi,
polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen
laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden
kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun
lapseni!"

Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä
eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon
katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä,
jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään,
mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän
maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja
toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli
rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä
näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään
lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan:
"Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"

Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän
näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä
silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä
elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu
valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan
onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt
menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.


V

Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana
uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan
tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä
vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka
hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli
huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata
sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi
häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen
ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene!
Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki
kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen
muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt
ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli
kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt
voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa
oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli
puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen
onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.

Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin
tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä
tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka
paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden
onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle
ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka
kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen
helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi
yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen
lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki
lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen
hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"


VI

Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka
sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois,
kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies.
Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja
kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa.
Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen
jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin
päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi,
ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli
omaa yksinäistä elämäänsä.

Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan
lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän
olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että
Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä
lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.

Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän
koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli
kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan,
tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan
ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi
ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta
ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen
käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.

Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon
lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin.
Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi
vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen
penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa
hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin
katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä
hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo
virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen
valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi
nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien
anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että
tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.

Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa,
piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun
hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen
haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat
hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE
VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA
VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.



PAHOLAISEN VIIKATE


I

Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat
tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati
ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset
kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään
lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli
kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan.
Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän
usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen
sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta
entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen
heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui
täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi
hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten
käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa
hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.

Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut
päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli
vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa,
tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut
hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä
raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi
hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien
hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan
muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana,
eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen,
joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä
kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää
minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän
vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.


II

Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa.
Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja
masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana
päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi
koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää
viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä
aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi,
ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma
ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön
ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi
torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia
kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.

Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan,
kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä
kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni.
Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen,
tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan
takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat
olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että
vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti
soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän
oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain
tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni.
Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo
hänen vierellään.

Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli
häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla
silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt
kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi,
koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt
paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa
yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi
torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja
samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman
häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä
tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään
viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.

Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä
puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla
torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen
jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken,
sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja
kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen
ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja
torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät
kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta
samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja
niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan.
Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista
mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää.
Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja
kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua
voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa
saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa,
joka on jo noin kypsä".

— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään
vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin
vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä
ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä
merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.

Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin
viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi
silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule,
torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi
ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa,
ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä
uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".

Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli
sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei
ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta,
jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa
hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten
tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen
pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi.
"Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että
suostut tähän tekoon".

Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi
hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan
kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen
vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä
taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen
hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti
torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan.
Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli
leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.

Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa
kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli
kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki
iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,
tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he
riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta
lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen
sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään
hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja
silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän
pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen
rukousta.


III

Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan
viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän
sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä
kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista
mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin
oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että
vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen
mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään
hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan
mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta
naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista
vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli
varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus
voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän
harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.

Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka
viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi
päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei
hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat
muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui
viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan
nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko
työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä
uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken
päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä
suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin
auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja
aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan
suoritti.

Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei
hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi
hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha
aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään
voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen
omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän
kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa
kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä
mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen,
valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän
korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta
sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.

Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi
katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta,
mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen
rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja
katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi
tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä",
vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.

Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja
paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan.
"Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt
vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään
omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari
tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma
vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes
pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon
kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien
välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän
tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen
kolkko saattajansa:

"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän
rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset
keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse
alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne.
Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä
voudille olet velkaa".

Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan
oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman
hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet
voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo
ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan:
"Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen
terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin
salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta
selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan
rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.

Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja
valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari
kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan,
kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa.
Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä,
henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää.
Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria
kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui
ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.

Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras
istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua
noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". —
"Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari
hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras,
"kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan
korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate
oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.

Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia
kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän
enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet
valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon,
joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton
onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan
silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous
tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut
mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen
pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama
kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.

Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla
torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi,
ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin
askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko
pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan
nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä
koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten
estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja
kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan
vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti.
Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja
lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä
huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa
pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että
se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti
vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän
ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.

Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä
seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui
koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen
tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se
mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas
käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi
taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi
oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä.
Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari
voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa
kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja
metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.

Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen
kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä
viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla
lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan
näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä
katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön
kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt
konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut".
Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja
kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso
aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja
torpparin täytyi seurata.

Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin
hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään.
Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme
taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla
veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän
ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä
siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö
tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka
se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui
virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja
asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla
sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka
vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden
kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan
epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja
yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille
kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli
kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.

Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä.
Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät
lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon,
odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka
ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.

Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä.
Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin
perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi
oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa
voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti
piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi
kamalaa.

Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän
sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta
kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä
päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön
puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut
voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena
tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan
tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin
loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä
johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille
puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan
raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta,
ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka
käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se
kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät
siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla
hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan
ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän
kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin
viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.


IV

Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen
varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä.
Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa,
oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin
uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan
mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni
kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari
itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.

Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi
suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli
muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään
ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut
hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä
ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?

Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko
hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni
kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa,
vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli
aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt
yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin
murhaaja.

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti
vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli
ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei
näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen
itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan
rahaveroasi taloon".

Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi,
että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin,
että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä
otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen
se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan
paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama
hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.

Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se
mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä
vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää,
miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria
niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin
se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa
liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä
olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli
ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä?
Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.

Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti
puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset
homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin
päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut
epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta.
Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto
oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin
paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli
rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä
mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa
maksamaan.

Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja
mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt
koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa
katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa
takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin
kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti
oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet
tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen
ottaneen häneltä hengen.

Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli
mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut
aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki
jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut
verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle
tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä
häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori
vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä
killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan
heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti
uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää
minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta
iskien.

Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli
saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti
keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen
hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin
häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä
ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin
voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä
rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi
antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä
olisi ollut.

Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi,
haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä
muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä
tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen
nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi
korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti
eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle:
"Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla
vaimosi vyöliinan alla?"

Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän
aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee
varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti
mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". —
"Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi,
"kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon
päin kadoten pian tien mutkaukseen.

Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään.
Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli
lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen
selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen
sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.


V

Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin
myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa
hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt
asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä
hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja
toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja
hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin
äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu
liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen
mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja
itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos
jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen
sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen
seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan
välittänyt.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää
alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan
palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa,
joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan,
tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä
ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli
puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.

Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki
säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus
siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti
kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä",
vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta
taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo",
vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan
sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt
vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se
on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka
sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi
raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana
vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän
vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.

Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään
saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken
ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle?
Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan,
sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän
muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut
rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä
voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan
hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti
hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä
ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen
päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen
kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.

Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen
niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä
salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut
sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa,
joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki,
jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys
ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen
kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen.
Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin
hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan,
niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa
ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja
kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa
kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän
vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta,
jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.

Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi
ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen
mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten
muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän
sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain
iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut,
keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen
horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin
hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä.
Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja
kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti,
askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut
häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan,
mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen
sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa
vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti
häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen.
Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas
paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.

Mutta silloin näky muuttuikin: vuoteen vieressä ei ollutkaan enää
tuota kauhun eläintä, vaan ihmeellisen kaunis neito, joka viehkeästi
hymyillen viittasi hänelle ja kehoitti nousemaan. Paino katosi
rinnan päältä, sydän löi taas keveämmin, ja kiitollisena saamastaan
vapahduksesta sekä tytöstä henkivän omituisen lumon vallassa mies
nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä. Hän tunsi liikkuvansa keveästi,
kuin leijuen tuulen mukana, ja tyttö hänen edellään liukui ilmassa
kuin kuvahinen, katsoen aina väliin häneen ja viitaten suloisesti ja
viehkeästi tulemaan, ja mies meni, huomaamatta mitään muuta, myrskyä,
sadetta, synkän korven kolkkoa ja tuskallista kohinaa.

Kuinka kauan ja minne he näin kulkivat, sitä ei mies seuratessaan
tyttöä tullut ajatelleeksi. Mutta vihdoin hän rupesi huomaamaan, ettei
hän milloinkaan ollut täällä päin käynyt. Milloinkaan hän ei ollut
nähnyt niin synkkää ja alakuloista korpimaisemaa kuin nyt, paikkaa,
jossa näytti asuvan ikuinen ikävä ja hämäryys, loputon tuska ja
suru. Se huokui kaikkialta ja valui ylle kuin harmaa sumusade, joka
hiljalleen murheellisen syksyn kuolontunnelmia itkeskelee. Jo tunki se
hänen sydämeensäkin ja silloin siellä puhkesi vuotamaan se haava, joka
oli äsken lumouksen vallassa ollut unohduksissa. Surunsa ja tuskansa
maahan painamana hän pysähtyi kulussaan ja katsoi ympärilleen.

Tyttö oli kadonnut. Kaikkialla vallitsi synkkä hämärä ja
haudanhiljaisuus. Korpikuusikko tuossa äärellä oli kuin musta seinä,
eikä havuneulanenkaan putoamisellaan hiljaisuutta häirinnyt. Taivas
riippui raskaana ja läpinäkymättömänä kuin katto aivan puiden
latvojen päällä. Tuossa edessä oli talo, synkän harmaa, kammottava,
todellinen Tuonelan kartano, joka vaikeni kuin hauta, osoittamatta
pienintäkään elonmerkkiä. Mies tunsi hitaasti astuvansa pihaa kohti,
ja saavuttuaan sinne hän huomasi kujalla härkävaljakon, kaksi härkää
rinnan valjastettuina valtaisen, suunnattoman raskaan kuorman eteen.
Hän pysähtyi niiden vierelle katsoakseen niitä tarkemmin, ja silloin
ne molemmat ääntä päästämättä käänsivät päänsä häneen päin, tuijottaen
anovasti ja sanomattoman surullisesti. Miehen sydämessä ailahti säälin
lämmin aalto ja hän laski hyväilevästi kätensä härkäin kaulalle.

Mutta kauhusta parkaisten hän vetäisikin sen pois, sillä eihän siinä
härkää ollutkaan, vaan ihminen, kaksi ihmistä. Toinen oli vouti ja
toinen se mies, jonka päässä oli ammottava reikä. Molemmat heidät oli
valjastettu saman ikeen alle, joka maahan painavan raskaana näytti
heitä rasittavan; niska oli kulunut vereslihalle ja selässä näkyi
ruoskan verisiä jälkiä. Tyrmistyneenä mies vaipui maahan tämän kamalan
valjakon eteen, kohottaen rukoilevasti kätensä voutia kohti, mutta tämä
vain katseli häntä surullisesti ja mitään sanomatta. Miehen sydämessä
vilahti epätoivoinen ajatus, että tuossa on vouti samoissa kahleissa
murhaamansa miehen kanssa — ehkä hänet on määrätty voudin murhaajana
kolmanneksi ajokkaaksi saman ikeen alle? Se ajatus lamautti hänet niin,
ettei hän voinut muuta kuin nyyhkyttäen maata voudin edessä. Silloin
tämä sanoi surullisella äänellä:

"Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta, toivottomuuden
äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta!"

Ja toinen sanoi hiljaa, pudistaen veristä päätänsä: "Voi Tuonelan
loputonta hämärää!"

Nyt alkoi kuulua hiljaista voihketta ja valitusta, joka lisääntyi
lisääntymistään, kunnes se kaikui raivokkaana, epätoivoisena
parkumisena, joka tunkeutui ytimiin saakka. Vouti ja hänen toverinsa
yhtyivät huutoon, rääkyen kuin kuolemanhädässä olevat eläimet, ja niin
haudanhiljainen kuin paikka äsken oli ollut, yhtä kammottava hornan
kirkuna siellä nyt vallitsi. Mies ei voinut sitä kestää, vaan lähti
hoippuen edessään olevaa, pimeätä ovea kohti.

Hän astui siitä sisään ja saapui pirttiin, joka oli synkkä ja hämärä.
Se näytti niin tavattoman suurelta, ettei hän voinut erottaa peräseinää
eikä kattoa, eikä hän aluksi nähnyt siellä ketään. Mutta tarkemmin
katsoessaan hän huomasikin sivu-ikkunan lavitsalla miehen, joka
tuijotti häneen hehkuvilla silmillään ja näytti hymyilevän. Isäntä
tunsi hänet: hän oli tuo omituinen ja kolkko vieras, ihmeellisen
viikatteen lahjoittaja, koko hänen onnettomuutensa ja tuskansa alku.
Ennenkuin hän kerkesi sanoa mitään, kysyikin talon isäntä: "Vieläkö
viikate pystyy?" Hämmästyneenä vastasi toinen myötävästi. "Hyvä on",
virkkoi siihen taas musta mies, "kunhan vain varot katsomasta sen
terään, kun se ensi kerran kiveen kilahtaa".

Mutta silloin tunsi tulija omituisen rohkeuden heräävän sydämessään ja
sanoi äkkiä kuin kaiken tuskansa purkaen: "Minä en anna sinulle sitä,
mikä on vaimoni vyöliinan alla, en milloinkaan!" — "Mutta olethan
luvannut sen minulle", sanoi nyt musta mies sähähtäen, "ja lupaustasi
et voi peruuttaa, vaikka tahtoisitkin". "En sittenkään!" vannoi toinen.
"On antaminen; pian tulen itse hakemaan", vastasi taas kylmästi musta
isäntä, "Jumala auttaa minua". — "Eikä auta; täällä ei hänellä ole
mitään valtaa". Ja musta mies hymyili pilkallisesti.

Miehen koko kirkas entisyys, se sielun ja omantunnon rauha, joka
hänellä köyhyytensä aikana oli ollut, kuvastui nyt äkkiä hänen
sielussaan kalliina aarteena, jonka hän tuon mustan miehen vuoksi
oli menettänyt. Ja se maallinen hyvyys, jonka hän sijaan oli saanut,
tuntui hänestä nyt saastaiselta hinnalta, johon hän oli myynyt sekä
oman että vielä syntymättömän poikansa sielun. Tämän kaiken hän kyllä
oli aikaisemminkin tiennyt, mutta se ei ollut milloinkaan valjennut
hänelle niin kirkkaana ja musertavana tosiasiana kuin tällä hetkellä.
Oli kuin hän olisi ollut kuuro, joka ei tiennyt mitään siitä, että
hänen vieressään alati soi mahtava kirkonkello, jonka ääni nyt, kun hän
äkkiä sai kuulonsa takaisin, huumasi hänet jylisevällä soinnillaan.
Kaikkivaltiaan kutsuva ja kehoittava ääni puhkesi kaikumaan hänen
sielussaan, oltuaan kauan kadoksissa ja kuulumattomissa kuin synkän
vuoren sisässä. Hän tunsi ihmeellisen voiman heräävän ruumiissaan,
rautaisen rohkeuden sielussaan, ja hän karkasi enää mitään sanomatta
lavitsalla istuvan mustan miehen kimppuun.

Levottomana oli tämä huomannut vieraansa mielen liikkeet. Kun mies
ojensi kätensä tarttuakseen häneen, ei lavitsalla enää ollutkaan
ketään; lattialla oli vain musta, iso kissa, joka sähisten sylki
hohtavasta kidastaan häntä kohti, köyristäen säihkyvää selkäänsä ja
käpristellen pitkiä ja teräviä kynsiään. Ja kun mies pelkäämättä
ryntäsi sitä kohti, se muuttihe loistavaksi käärmeeksi, joka sihisten
näytti täyttävän koko pirtin tuhansilla välkkyvillä kiemuroilla, joita
mies turhaan tavoitteli. Kun hän vihdoin luuli saavansa käärmeen
kiinni, seisoikin hänen edessään ihana neito, joka pyytävästi kohotti
hennot kätensä kuin varjellakseen itseään iskulta, ja silloin miehen
käsi pysähtyi. Hän horjahti ja peitti silmänsä viettelevältä näyltä.

Kun hän jälleen katsoi eteensä, loisti kaukaa, pirtin perältä,
häikäisevä valo, ja siinä valossa välähti esiin kuva toistansa
ihanampi, kaikki täynnä maailman ylenpalttista hekumaa. Ne kuvat olivat
niin vietteleviä, että mies tuijotti niihin huumautuneena, tuntien,
kuinka voimakas himo päästä osalliseksi tuosta kaikesta alkoi voittaa.
Hänet valtasi äkkiä turtumus ja väsymys, ja huokaisten raskaasti hän
vaipui siihen paikalleen. Hän kerkesi vielä kuulla pilkallisen äänen
sanovan: "Pitänet poikaasi viisikolmatta vuotta!" ja sitten katosi
kaikki.


VI

Häntä ympäröi synkkä pimeys, mutta sitten rupesi kaukaa pilkoittamaan
valonsäde. Se oli kuin ohenevan pilven takaa vähitellen näkyviin tuleva
tähti, joka kirkastui kirkastumistaan; nyt se oli jo suurempi kuin
tähti ja lähestyi lähestymistään, kunnes sen valo kasvoi häikäisevän
voimakkaaksi, niin että hänen täytyi kädellään peittää silmänsä. Mutta
omituista: hän näki tuon valon sittenkin ja tunsi, kuinka se tunkeutui
hänen sieluunsa saakka, valaen sinne toivon ja uskalluksen kajastusta.
Ja silloin hän heräsi tajuttomasta tilastaan.

Hän makasi vuoteellaan ja hänen vaimonsa liikkui hiljaa ja huolestuneen
näköisenä hänen vaiheillaan. Miehen kysyvään katseeseen hän vastasi
ilmoittamalla, että mies oli ollut kauan ankarasti sairaana, maaten
puoleksi tajuttomassa tilassa ja houraillen kamalista asioista. Mies
hymähti tämän kuullessaan, mutta oli iloinen, ettei vaimo tiennyt
mitään hänen yöllisestä retkestään, eikä siis muistakaan hänen
salaisuuksistaan. Ja kun hän siinä nyt niitä itsekin muisteli, tunsi
hän olevansa rauhallisempi kuin ennen, sillä saisihan hän pitää
poikaansa ainakin viisikolmatta vuotta. "Jumalan avulla", sanoi
hän itsekseen, luottamuksen uudelleen viritessä hänen sydämessään,
"pelastuu poikani vielä, ja Jumalan armo ja voima kykenee kyllä minulle
itsellenikin pelastuksen tien avaamaan". Kun hän oli tämän sanonut,
tunsi hän mielensä keventyneeksi, ja kuin häntä vielä ilahduttaakseen
pistäytyi kauan pilvien piilossa ollut aurinko esiin valaisten koko
pirtin kirkkaan kodikkaaksi. Hän tunsi tervehtyneensä, nousi ja rupesi
suorittamaan talonsa töitä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Äsken hänen sydämensä oli
ollut kova ja itsekäs, muotonsa tyly ja kätensä raskas; nyt hänen
mielensä oli jälleen hellä ja toisen osaa sääliväinen, ilmeensä kirkas
ja kätensä pehmeä. Hän tunsi, kuinka kaksi voimaa hänestä taisteli,
mutta hän oli päättäväisesti asettunut toisen puolelle ja ryhtynyt
itsekin kamppailuun. Ainoa, mitä hänestä erikoista sanottiin, oli se,
että hän oli vähän omituinen. Hän saattoi hymyillä itsekseen, jopa
puhellakin, vaipua murheen ilmeeseen ja ristiä masentuneen näköisenä
kätensä, kunnes kohotti katseensa ja sai taas vähitellen kirkkaan
muotonsa takaisin.

Kun hänen poikansa sitten syntyi ja pappi kastoi sen Isän, Pojan
ja Pyhän Hengen nimeen, nähtiin hänen vaipuvan syvään rukoukseen.
Hänen kasvoillaan kuvastui sen aikana ahdistus ja taistelu, kunnes
hän lopuksi alistuneena painoi päänsä ja siunaten, melkeinpä kuin
anteeksi pyytäen, laski kätensä poikansa otsalle. Kummastellen sitä
ihmiset katselivat, mutta vanhan papin silmiin oli ilmestynyt omituinen
ilme. Miehestä tuntui, että pappi tuossa aavisti paljon, vaikka ei
tiennytkään mitään.

Ja uusi elämä alkoi koko kylässä. Jos oli entinen köyhä torppari ollut
kaikille vaivatuille huojennuksena hyvyydellään ja iloisuudellaan,
niin vielä enemmän tämä uusi, nyt muuttunut isäntä. Tarmolla, taidolla
ja viisaudella sekä koskaan ehtymättömällä avuliaisuudella hän
auttoi köyhiä naapureitansa jalkeille, ja hänen varansa tuntuivat
olevan tyhjentymättömät. Muutamien vuosien kuluttua oli köyhyys
seudulta kadonnut, onni ja hyvinvointi oli ruvennut siellä asumaan,
ja mennyt aika tuntui kuin pahalta unelta. Eniten kummasteltiin sitä
muutosta, joka oli tapahtunut voudin pojassa. Tämä oli yrittänyt
jatkaa isänsä menettelyä, mutta oli sitten yht'äkkiä muuttunut, ja
se muutos oli tapahtunut entisen torpparin vaikutuksesta. Tämä oli
kerran nuoren voudin julmuuksista kuultuaan mennyt hänen luokseen
ja pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua, johon toinen oli ynseästi
ja ylpeästi vihdoin suostunut. Mutta siitä keskustelusta hän oli
palannut murtuneena ja sydämeen saakka kauhistuneena. Mitä siellä oli
puhuttu, sitä ei saatu milloinkaan tietää, mutta tuloksena vain oli
perinpohjainen muutos. Missä ikinä vain saattoi, koetti nuori vouti
korjata isänsä tekemiä vääryyksiä, ja hänestä tuli entisen torpparinsa
uskollinen toveri työskentelyssä koko seudun hyväksi.

Eräänä vuonna levisi koko kylään kammottava tieto siitä, että metsästä
oli löydetty murhatun miehen luuranko. Se entinen torppari sen
sattumalta oli metsässä kulkiessaan huomannut ja toimittanut siitä
tiedon papille, pyytäen, että se haudattaisiin vihittyyn maahan. Ja
pappi teki niin, katsoen haudan partaalla seisovaa isäntää ja nuorta
voutia, jotka näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin, erittäinkin
jälkimmäinen; hänen katseestaan vilahti jotakin sellaista, jota muut
eivät tienneet. Oli murheellinen syyspäivä, ja kaikista läsnäolevista
tuntui, kuin olisi joku outo ja vihamielinen henki liikkunut haudan
vaiheilla, tuivertaen tuulispäänä puissa ja lennätellen pilvenä
kellastuneita lehtiä. Mutta eihän tiedetty, mitä se oikeastaan oli,
eikä isäntäkään mitään sanonut, vaikka olisi voinutkin. Hän oli
nimittäin selvästi tuntenut entisen oudon vieraansa läsnäolon.

Pitkään aikaan ei tämä ollut käynyt kylässä ollenkaan, eipä sitä paljoa
ajatellutkaan, sillä hän oli tiennyt saaliinsa ja palkkansa varmaksi
huolimatta siitä, mitä mies siellä yritti. Mutta sitten hän oli äkkiä
kaukaa nähnyt, kuinka mies kävi uudelleen etsimässä murhatun luurangon
ja pelästyen huomannut, mitkä ajatukset miehen sielussa olivat
heränneet. Hän oli heti heittänyt sinne vastavihurin, mutta ei ollut
ehtinyt estää sitä, että mies sillä hetkellä oli kuin salaman valossa
nähnyt totuuden: kaikki, mitä hän muiden hyväksi teki, oli omiin
ansioihin turvaamista, joka ei voinut tuottaa sovitusta, niin kauan
kuin itse pohjarikokset olivat sovittamatta; rahat, joita hän käytti
muiden ja omaksi hyväkseen, eivät olleet hänen, ja voudin kuolema
oli yhä hänen tunnollaan; tuota salaperäistä viikatetta hän ei ollut
raskinut hävittää, vaan oli ripustanut sen huoneensa seinälle talteen,
vaikka sisäinen ääni olikin kehoittanut tekemään toisin. Kaikki nämä
eletyt vuodet olivat siis olleet näennäisestä rauhasta ja onnesta
huolimatta kurjaa itsenpetosta, puolinaisen parannuksen omahyväiseen
uneen uupumista, josta ei voinut lopuksi herätä muualla kuin helvetin
liekeissä. Uudelleen valtasi miehen sama entinen tuska ja hänen
sieluntaistelunsa alkoivat taas.

Sitä hän mietti siinä haudan partaalla seisoessaan — tunnustaako
kaikki, luopua murhalla saavutetusta rikkaudesta, kunnioitetusta
nimestä ja asemasta, vai jatkaako entisellään yksin kantaen kuormaa
sydämessään, kunnes kaatuisi ja paha saisi omansa? Tuo edellinen tuntui
niin sanomattoman vaikealta, aivan mahdottomalta, mutta vielä hirveämpi
oli jälkimmäinen mahdollisuus. Uhraisihan hän silloin rakkaan poikansa,
ylpeytensä, onnensa, silmiensä ilon, uhraisi omankin iankaikkisen
autuutensa. Mutta sittenkin — tuota edellistä hän ei saanut tehdyksi,
ei voinut.

Tämä taistelu raivosi julmimmillaan hänen sydämessään sinä päivänä,
jolloin tuo tuntematon kuollut haudattiin. Tuntui kuin se olisi
tuijottanut häneen ontoilla silmäkuopillaan kuin härän muljottavilla
silmillä, ja kuin olisi vouti-vainaja hänen rinnaltaan myöskin katsonut
surullisesti, valittavasti, ikäänkuin rukoillen: "Tee se, tee se!"
Mutta hän ei voinut, ei voinut. Ei, vaikka sieltä Manalan kartanon
pihalta hänen korviinsa viiltävänä kaikui voudin kuolonmasentunut
huokaus: "Voi iankaikkisen kuoleman mittaamatonta pituutta,
toivottomuuden äärettömyyttä, rangaistuksen musertavaa ankaruutta", ja
murhatun vaikerrus: "Voi Tuonelan loputonta hämärää", sekä kaikkien
kadotettujen sielujen kidutuksen repivä parkuna. Kaikki se, mitä hän,
entinen köyhä ja kurja raukka, nyt oli, ja mitä oli hänen ympärillään,
oli tullut hänelle niin ylivoimaisen rakkaaksi, ettei mikään tuntunut
kyllin arvokkaalta saadakseen hänet ne hylkäämään. Niin kyllä, mutta
sitten välähti sielussa kipeääkin kipeämpänä vihlaus: "Poikani!", ja
sielun taistelu yltyi yhä musertavammaksi paloksi.

Tämän kaiken näki ja tunsi kaukaa musta vieras ja saapui taistelemaan
omansa puolesta. Hän älysi yht'äkkiä sittenkin olleensa liian huoleton;
joku voima, joka liikkui kaiken yläpuolella ja jonka voittamattoman
mahdin hän tunsi, oli sittenkin toiminut pohjimmaisena ja järjestänyt
kaikki oman, tutkimattoman suunnitelmansa mukaan. Hän oli anastanut
saaliikseen voudin ja samalla johdattanut kylän puhtaimman sielun
kamalaan rikokseen, uskoen siten korjaavansa suurimman apajan.
Mutta mitä oli tapahtunut? Paha oli ilmeisesti kääntymässä hyväksi,
häntä vastaan hymyili onni kaikkialta, ja kaikkialla vallitsi se
tyytyväisyyden ja puhtaan ilon outo haju, jota hän ei voinut sietää.
Ei käynyt enää päinsä näyttäytyä näille ihmisille, ei uskaltanut enää
kuten ennen ylpeästi kävellä pitkin näitä pihoja, vaan pimeässä täytyi
hiiviskellä ja miettiä keinoja, joilla jälleen voisi valtansa lujittaa.
Mutta lujiin kahleisiin hän oli tuon entisen torpparin lyönyt. Ne
näyttivät pitävän, vaikka mies kovin rynnistelikin. Kuinka oli sitten
hänen poikansa laita? Oliko hän kypsä otettavaksi, kun aika oli
muutaman vuoden perästä täyttyvä?

Ja outo vieras läksi ottamaan tarkempaa selkoa hänelle luvatusta
pojasta.


VII

Jonkun aikaa tämän jälkeen levisi kylälle tieto, että paikkakunnalle
oli muuttanut asumaan tuntematon, ylhäinen ja rikas herra. Hän varusti
asumuksensa tavattoman komeaksi ja alkoi elää siinä niin ylellisesti,
ettei sellaisesta oltu kuultukaan. Silloin kun tavallinen kansa painui
levolle siunaten itsensä, loisti herran asunto kirkkaasti valaistuna,
ja kuului sieltä hiljaiseen yöhön taukoamaton ilonpito, soitto ja
tanssin meno; hän näet kutsui alituisesti luokseen vieraita, läheltä
ja kaukaa, huvittaen heitä pelillä, juomisella, soitolla, tanssilla
ja kaikenlaisella mässäyksellä. Hurskaat ihmiset pudistivat päätänsä
ja paheksuivat tätä, mutta nuorten sydämessä heräsi väkevä halu saada
ottaa osaa tuohon niin hurmaavalta näyttävään iloon. Ja helposti
siihen osalliseksi pääsi, sillä herra oli tavattoman ystävällinen ja
vieraanvarainen; ei tarvinnut muuta kuin meni sinne ja tervetullut oli.

Näihin aikoihin oli isännän poika jo jättänyt nuorukaisvuodet ja
kypsynyt mieheksi. Hän oli ulkomuodoltaan kaunis, lahjoiltaan
harvinaisuus ja sydämeltään kullan arvoinen. Tähän saakka hänen
elämänsä oli kulunut tasaisesti ja kirkkaasti kuin tyyni, poutainen
päivä; hän oli viettänyt sen opin ja taidon hankkimisessa, ja
tyydyttänyt siinä kaikki häneen kohdistuneet, suurimmatkin toiveet.
Näin hän oli sekä isänsä että koko seudun ylpeys ja toivo.

Mutta viime aikoina oli hänen sydämeensä alkanut hiipiä omituinen
surumielisyys. Se johtui siitä, että hän tunsi jotakin selittämätöntä
ja kiihkeätä kaipuuta. Hän ei tiennyt, mitä se oli, eikä osannut sitä
tyydyttää, mutta se kalvoi häntä alati, antamatta rauhaa. Kaikki se,
mikä vielä äsken oli kiehtonut hänen mieltänsä, tuntui hänestä nyt
vähäpätöiseltä, ja hän tunsi halua kieltää kaiken, mikä vielä äsken
oli ollut hänestä pyhää. Jotakin uutta ja tuntematonta kokemusta
hän halasi, mitä hyvänsä, kunhan se vain olisi sellaista, että se
tyydyttäisi häntä ja tuota kiihkeätä kaipuun tunnetta.

Tällöin hänkin kuuli tuon vieraan tulijan kotona vietetystä
hekumallisesta elämästä ja kuvaukset siitä herättivät hänen sydämessään
halun päästä siihen osalliseksi. Ehkä hän kaipasi juuri sellaista?
Olihan se erilaista kuin tämä tyyni, tasainen ja nuhteeton elämä,
jota hän tähän saakka oli viettänyt. Kuta enemmän hän asiaa ajatteli,
sitä kiihkeämpi halu valtasi hänet, ja niinpä hän eräänä iltana
lähti. Ovessa mennessään hän tuli katsahtaneeksi isäänsä ja äitiinsä,
jotka vanhentuneina ja vaitiollen istuivat takan ääressä. Hän näki,
kuinka molemmat katsoivat hänen jälkeensä, silmissä mykkä ja kostea
pyyntö, sanaton rukous. Mutta siitä huolimatta, että se vaivaavana ja
nuhtelevana painui hänen sydämeensä, hän kuitenkin meni.

Oli sydäntalvi. Kauas lumiseen pimeyteen loistivat vieraan asunnosta
juhlatulet ja kuului iloinen hälinä. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi
hänen ympärillään ollut joukko näkymättömiä olentoja, jotka taistellen
keskenään milloin kehoittivat häntä menemään, milloin siitä vakavasti
varoittaen kielsivät. Kuta lähemmäksi päämääräänsä hän saapui, sitä
epätietoisemmaksi hän kävi, kunnes seisahtui etehisen ovelle ja mietti
käsi rivalle laskettuna. Mutta hänelle ei jäänytkään enää epäröimisen
aikaa, sillä ovi aukeni kuin itsekseen ja hän astui kuin oudon voiman
pakoittamana keskelle kirkkaasti valaistua huonetta.

Melu vaikeni ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli huoneessa niin
hiljaista, että olisi voinut kuulla pienimmänkin äänen. Tuntien
omituista arkuutta ja painostusta kaikki muut ikäänkuin kyyristyivät,
mutta isäntä itse päinvastoin näytti kuin kasvavan. Hän nousi seisomaan
pelipöydän äärestä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen tulijaa, ja
tämä ojensi kätensä vastaan, mutta kädet eivät yhtyneet heti, vaan
viivähtivät sen aikaa kuin tutkivat silmät syventyivät toisiinsa.
Vieraan silmistä loisti outo kiilto, jossa välähteli salattu intohimo
ja jäätävä pilkka, joka sai hänen kuvansa muuttumaan nuorukaisen
silmissä joksikin ylimaalliseksi, kammottavaksi; nuorukaisen silmistä
loisti taas salaamaton, kiihkeä uteliaisuus, joka ei tahdo tietää
mistään esteistä sen tyydyttämisessä. Kun hänen kätensä vihdoin
sulkeutui vieraan käteen ja tämä toivotti hänet tervetulleeksi, tunsi
hän sieluunsa yhtäkkiä virtaavan sarjan uusia vaikutelmia, jotka siinä
silmänräpäyksessä tekivät hänet kuin toiseksi ihmiseksi, jännitys
raukesi, ilonpito alkoi uudelleen, kynttilät rupesivat jälleen
valaisemaan kirkkaasti, ja se kolkko iankaikkisen kadotuksen hengähdys,
joka oli kuin kylmä viima äsken kaikkien sieluihin puhaltanut, oli
muuttunut kiihkeän elämännautinnon kuumeeksi.

Mutta sillä hetkellä, jolloin nuorukaisen käsi viivähti vieraan
kädessä, painoi kotona taakkansa alla huokaava isä kasvonsa maahan
päin. Hänen vaimonsa silitti hiljaa ja mitään sanomatta hänen
harmaantunutta tukkaansa, ja silloin mies pelkäsi, että hänkin oli
nähnyt saman kuin hän itse: sen, että tuo salaperäinen viikate,
jota muut ihmiset pitivät talon pyhänä esineenä, sen menestyksen ja
rehellisen työnteon vertauskuvana, oli korkealla naulallaan kuin
riemusta liikahtanut ja ruvennut hämärässä tuvassa kuin hiljaa hehkuen
väreilemään.


VIII

Oli kulunut aikoja, monta vuotta, ja tuota hiljaista taistelua isän
sydämessä sekä vanhempain ja pojan välillä jatkui jatkumistaan. Yhä
lähemmäksi lähestyi isää pelottava tuhon päivä ja yhä palavammin
hän tutkisteli, mitä hänen oli tehtävä pelastaakseen poikansa ja
itsensä. Tuo nuori mies oli muuttumistaan muuttunut: kaikki se, mikä
oli ennen ollut hänelle arvokasta, oli nyt menettänyt arvonsa hänen
silmissään. Häntä ajoi tulinen, selittämätön ja voittamaton tuska ja
intohimo nautinnosta toiseen, ja vaikka hän selkeinä hetkinään huomasi,
minkä kuilun reunalla hän seisoi, ei hänellä sittenkään ollut voimia
päättävästi astua sen ääreltä pois. Nämä selkeämisen hetket muuttuivat
hänelle täten kauhistuttavan itsensä tutkistelemuksen ja tuomitsemisen
kohtauksiksi, joita hän lopuksi alkoi pelätä pahemmin kuin kuolemaa
ja joista hän koetti säästyä pitämällä itsensä alituisen ja jatkuvan
huumauksen tilassa. Turhaan puhui hänelle isä ja itki äiti: hän oli
joutunut niin väkevän virran vietäväksi, että hän ajelehti sen mukana
tahdottomana kuin puupölkky, ilman omaa voimaa ohjata kulkuaan, joka
kävi pohjatonta kuilua kohti.

Tässä tilassa eläen hän aina kuuli jossakin vierellään tuon saman
äänen, joka näinä vuosina oli melkein joka päivä hänen seurassaan
tehnyt kaiken hyvän pilkan alaiseksi ja kavalasti osoittanut, kuinka
se, jota sanotaan "pahaksi", on yhtä välttämätön osa maailmanmenossa
kuin "hyväkin", ja kuinka tätä jälkimmäistä on oikeastaan mahdoton
oppia tuntemaan ja eroittamaan "pahasta", ellei hanki itselleen täyttä
kokemusta siitä, mitä tuo "paha" on. Tuo ääni osasi selitellä turhiksi
kaikki omantunnon vaivat ja tehdä vähäpätöisiksi ja perusteettomiksi
isän ja äidin sekä ystäväin huolet ja nuhteet; sen ei tarvinnut
kuiskutella kauan, ennenkuin väärä ylpeys ja tyhmä uhma kohosi sydämeen
ja sai hänet käden pyyhkäisyllä karkoittamaan kaikki moitteet. Mutta
kun yksinäisyys jälleen tapasi hänet kurjimmassa himojen orjuudessa
ja kituva omatunto sai nostetuksi päätänsä synnin painavan paaden
alta, nousikin läsnä olevan, täydellisen turman tunne hänen sieluunsa
kuin synkistä synkin ukkospilvi, joka sulkee pois valon peittäen koko
maailman pimeyteen, jättämättä ainoatakaan toivon valjua sädettä. Ja
sillä syvimmän masennuksen hetkellä ei kuulunut mitään muuta ääntä
kuin tuo entinen, salaperäinen kuiskutus, joka kuin vilahtava käärme
kivenkolosta neuvoi pääsytien tästäkin asemasta, tien sinne, jossa
muka kaikki tuska lakkaa. Ja sillä hetkellä tuo nuori mies kiemurteli
vuoteellaan kuin se olisi ollut tulinen pinta, ja kolkutti tuskassaan
päätänsä vuoteensa patsaaseen.

Niin saapui sen päivän aatto, jolloin miehen ja paholaisen vanha
sopimus oli täytettävä ja poika joutuva paholaisen valtaan. Vanhan
isän sielua kiduttava taistelu oli nyt murtanut hänen ruumiinsa voimat
ja hän oli kaatunut vuoteeseen, maaten siinä ummessa silmin, mutta
kuitenkin nähden koko elämänsä taistelun kuin tulella maalattuna
edessään. Hänen vanha vaimonsa, jonka vaikeneva olemus oli koko heidän
yhteis-elämänsä aikana ollut omantunnon mykkänä aseena, istui jälleen
uskollisesti hänen vierellään. Ja heidän molempain aivoissa kolkutti
yhtäaikaa se sama murheellinen kysymys, joka oli siellä jo pitkien
vuosien aikana valtasijan ottanut: "Missä on meidän poikamme?" Sillä
hän oli taas poissa, eikähän tarvinnut kysyä, missä.

Sairas makasi vaiti. Saapui ilta ja tupa pimeni. Silloin sairas
raotti hiljaa silmiään ja katsoi tuonne seinälle, jossa hänen
viikatteensa oli kunniapaikalla. Kiireesti hän sulki ne jälleen,
sillä ilmeisesti viikate taas hohti oudolla valolla, täyttäen hänen
sielunsa kammottavalla kauhulla. Mutta silloin kuului ovelta askelia
ja tupaan ilmestyi vanhuudesta kumara vartalo ja hopeahapsinen mies
kuului lausuvan tyynesti: "Jumalan rauhaa!" Samalla hetkellä lakkasi
viikate hehkumasta. Sairas ojensi kätensä tulijaa kohti kuin kuoleman
vaarassa oleva apua anoen ja tunsi yht'äkkiä, että nyt oli saapunut
hänen luoksensa se, jota hän oli koko elämänsä odottanut ja toivonut,
Jumalan apu ja armo. Hänen vaimonsa nousi ja poistui hiljaa, jättäen
sairaan ja tulijan kahden. Ja tulija, sama pappi, joka kerran omituisin
ja aavistavin miettein oli siunannut metsästä löydetyn luurangon haudan
lepoon, istui nyt vuorostaan sairaan vuoteen ääreen ja laski siunaten
kätensä hänen polttavalle otsalleen.

Yö kului kulumistaan ja yhä istui pappi sairaan vuoteen ääressä. Tupa
oli aivan pimeä eikä ääntäkään kuulunut; sairas piti vanhuksen kädestä
kiinni ja he kuuntelivat tarkoin kuin odottaen jotakin. Vihdoin kuului
pihalta raskaita askelia, portaat narisivat, ovi aukeni, ja molemmat
valvojat enemmän tunsivat kuin näkivät, että tulija oli talon poika,
tuo kauan hartaasti odotettu. Raskain askelin kuin kivijaloin hän astui
pirttiin, seisoi hetkisen hiljaa ja istui sitten lavitsalle huokaisten.
Vanha pappi värähti ja isän käsi kylmeni, sillä heistä molemmista
tuntui kuin olisi huokaisija puhaltanut rinnastaan tuonen kylmää
viimaa, joka leyhähti tupaan kalman huurteena. Kaikki, mikä elämällä ja
autuudella oli arvoa, tuntui sen mukana sydämestä pois pakenevan.

Hetken istuttuaan nuorukainen nousi ja alkoi kuumeisesti kävellä
edestakaisin pimeässä tuvassa. Hänen sielunsa tuska kohosi nyt
taisteluun kaikella sillä voimalla, minkä selviämisen hetki, koko
oman tilan kurjuuden täydellinen ymmärtäminen saattaa antaa, ja sitä
taistelua katsoi vanha pappi kauhuissaan ja isä vavisten sielun
poltteessa. Yht'äkkiä oli sairas näkevinään, kuinka ovesta hiljaa hiipi
se sama tuonen kammottava, musta kissa, joka oli hänellekin aikoinaan
ilmestynyt, tuli keskelle tupaa ja kiinnitti hehkuvat silmänsä
nuorukaiseen. Nyt se muuttui, nyt se olikin ihana neito, joka maailman
hekumana kiehtoen liehui pojan edessä saaden hänet jälleen kohottaman
kätensä anovasti ja pyytävästi. Taaskin se muuttui — nyt se oli tuo
kammottava, hopeanniljakka käärme, joka oli kietoutunut voudin ruumiin
ympärille... Nyt se kiemurtelee pojan ympärillä, kietoutuu jalkoihin,
nousee ylös... Pojan silmissä kuvastuu sanomaton kauhu... Isä tahtoo
huutaa, hän tahtoo nousta pelastamaan poikaansa, mutta vanhan papin
käsi painaa lujasti hänen suutansa eikä hän pääse liikahtamaankaan. Hän
katsoo vain poikansa taistelua Nyt on käärme kadonnut...

Mutta muuttuakseen vain. Isä ymmärtää, että paholainen on nyt tullut
hänen poikaansa ottamaan, ja tahtoo näyttäytyä hänelle oikeassa
karvassaan. Hän näkee kuinka pojan silmät laajentuvat kuolettavasta
kauhusta, kun hänen korvansa juureen ilmestyy kuiskuttelemaan pahuuden
kauhukuva, jonka punainen hehku tuntuu valaisevan koko pirtin. Sen
vihreät silmät tuijottavat pojan silmiin aivan läheltä ja tämän koko
tahdonvoiman jäännös keskittyy ajatukseen jotenkin päästä pakenemaan
tuota näkyä. Viikate seinällä hehkuu kuin olisi sen koko terä
pirullisesti nauravan suun aukko ja poika ryntää horjuvin askelin
seinää kohti, tarttuen epätoivon vimmalla aseeseen...

"Seis!" huusi silloin jyrähtävällä äänellä vanha pappi, rientäen pojan
luo ja temmaten viikatteen hänen kädestään. Isä saa voimansa takaisin
ja ehtii juuri saapuville sulkeakseen syliinsä poikansa, joka raukenee
heidän käsiinsä kuin lanka. Hänen silmänsä sulkeutuvat, kädet tärisevät
ja kuin kuolleen kantaa vanha pappi hänet isän vuoteeseen. Silloin
kuuluu ulkoa äkkiä vimmainen myrskyn puuska, joka tärisyttää koko taloa
perustusta myöten, ja raivoaa sanomattomalla pauhinalla kuin haluten
murskata kaikki. Mutta vanha pappi tekee tulen, ottaa Raamatun ja
julistaa Jumalan sanalla pahan voiman ja vallan loppuneeksi.

Kun myrsky äkkiä lakkasi, kuten oli syntynytkin, nousi aurinko
taivaanrannan takaa. Sen ihana kirkkaus valaisi koko maan lakeuden,
ulottaen armonsa kaikkialle, missä taistelevat ihmissielut käyvät
sotaa iankaikkisen onnensa puolesta. Avatessaan silmänsä ja nähdessään
yön kolkkojen varjojen väistyneen piiloihinsa ja selkeän valon niiden
sijasta itseään ympäröivän liitti nuorukainen kätensä ristiin ja tunsi
kiitollisena sielussaan vapautuneensa kaikesta menneestä kuin pahasta
painajaisesta.

Mutta myöhemmin aamulla ajoi tuo paikkakunnalla kauan oleskellut vieras
herra komealla valjakolla pihalle ja astui tupaan. Viivytellen hän
nousi portaita, viivytellen avasi oven, kunnes kuin pakottaen tunki
itsensä ovesta sisään ja seisoi siinä silmät tummasti liekehtien.
Kun hän näki ne tyynet ja kirkkaat, pelkäämättömät katseet, jotka
suuntautuivat häneen ollen kaikesta selvillä, ja kun hän näki vanhan
äidin onnellisena istuvan poikansa päänpohjissa, epäröi hän, mutta
sanoi sitten nuorukaiselle synkästi:

— Nyt olisi sitten lähdettävä, kuten sovittu on?

— En lähdekään. Olen muuttanut aikomukseni ja jään kotiin.

Tässä sekaantui puheeseen vanha pappi, joka ojensi kätensä ja komensi:

— Jeesuksen nimeen, mene pois, saatana!

Silloin vieras poistui. Jälkeenpäin ei enää oikein muistettu, kuinka
hän meni, mutta nopeasti se tapahtui, kuin olisi hän siihen paikkaan
hävinnyt. Vilauksena oli myös hänen valjakkonsa kadonnut pihalta.
Ja kun hän todellakin oli mennyt, syttyi nuorukaisen silmiin ihana
kirkkaus. Hän nousi ylös, katsoi ikkunasta Jumalan kauniiseen,
loistoisaan luontoon ja ojensi kätensä sitä kohti, sillä hänen
sieluunsa virtasi aavistus siitä elämästä, jonka luoja on todella
elettäväksemme tarkoittanut. Mutta tuo viikate, jonka hän yöllä oli
temmannut käteensä ja jonka vanha pappi oli sitten viskannut nurkkaan,
olikin muuttunut mitättömäksi, ruostuneeksi rämäksi, joka ei ollut
puupalankaan arvoinen. Miettien katsoi sitä kauan vanha isäntä, kunnes
katkoi sen kappaleiksi uunin patsaaseen.

       *       *       *       *       *

Tuosta yöllisestä ihmeellisestä myrskystä, nuorukaisen muuttumisesta
ja vanhan papin salamyhkäisistä murahduksista päästiin kylässä
sitten lopullisesti selville, mitä oli tapahtunut. Oli näet silloin
yöllä paholainen sopimuksen mukaan tullut noutamaan saalistaan,
talon nuorta isäntää, joka olikin hänelle jo hyvin kypsä, kun olikin
itse pastori sattunut taloon ripittämään vanhaa isäntää. Sisään oli
paholainen vain röyhkeästi tullut ja vaatinut poikaa mukaansa, kuten
sovittu oli, mutta pastoripa oli silloin lukenut oviin ja kaikkiin
ulosmenoreikiin pyhät lukunsa ja sanonut, että lähdetään vain — kunhan
nyt tuosta ensin kannat tuon kirjan kärryihisi. Näin sanoen oli
pastori tarjonnut hänelle Raamattua käteen. Oli paholainen yrittänyt
sitä ottaa, mutta silloinpa olikin hyppysissä kihahtanut ilmivalkea
ja kähisten oli kehnon täytynyt peräytyä. Ja kun vanha pastori oli
ruvennut leimauttelemaan kaikista pätevintä jumalansanaansa, olikin
pahalta riisuutunut koko valheen haahmo ja se oli seisonut siinä
oikeassa kamalansa karvassaan. Mutta ei ollut pastori vääjännyt,
vaan suominut sitä sanan voimalla niin, että armoa oli vanha kehno
häätynyt pyytelemään ja kiirehtinyt tekemään mitättömiksi kaikki
entiset välikirjat. Lopuksi oli ruoja ruvennut pyrkimään pakoon, mutta
mistäs pääsi, kun joka paikasta leimusivat eteen pyhät merkit. Lopuksi
oli pappi ottanut naskalin, kaivanut sillä reijän ikkunan puuhun ja
sanonut, että tuosta saat mennä. Ja ihan pikilangan ohuisena oli siitä
nyt paholainen kauhuissaan suoltunut pihalle, jossa sitten kiukuissaan
koetti vielä myrskynä uhitella. Näin oli asia. Ja että paholainen oli
todellakin kaikonnut pois tältä paikkakunnalta, nähtiin siitäkin, että
häiriintymätön onni ja rauha saatteli siellä tämän jälkeen kaikki
ihmiset syntymästä haudan rauhaan ja iankaikkiseen lepoon saakka. Amen.



PITKÄN PIENAN SYNTI


I

Oli kerran rikas ja uljas mies, jolla oli yltäkyllin sekä ruumiin
kauneutta että muuta maallista hyvää, mutta sielun hyvyyttä ei. Hän
asui talossa, joka oli komea kuin linna, täynnä aarteita ja kaikkea
mahdollista upeutta, viettäen aikansa syömingeissä ja juomingeissa,
milloin ei ollut lisää rikkautta hankkimassa. Ei tiedetty, keitä
hänen vanhempansa olivat olleet, eikä mistä hän oli kotoisin, sillä
hän oli tullut kaukaa, ehkä vieraasta maasta; siihen viittasi hänen
ulkomuotonsakin, joka oli kaunis, mutta samalla outo ja peloittava.

Hän ei ollut naimisissa eikä hakenut naisten seuraa valitakseen
itselleen puolisoa, vaan leikitelläkseen heidän rakkaudellaan. Hän
käytti kaikki mahdollisia keinoja houkutellakseen uhreiltansa kaikki,
lumoten heidät tavalla, jota oli vaikea vastustaa. Pian hän tuli
tästäkin asiasta laajalti kuuluisaksi, ja naiset sekä häntä pelkäsivät
että myös oudolla, viettelevällä kaiholla ajattelivat.

Näin oli mies kerran solminnut lemmensuhteen kolmen naisen kanssa
samalla kertaa, näiden kuitenkaan mitään toisistaan tietämättä,
ja oli salaisesti kihlannut heidät jokaisen morsiamekseen. Mutta
kun naiset vihdoin rupesivat vaatimaan, että hänen oli tehtävä
avioliittolupauksestaan tosi, ellei tahtonut saattaa heitä häpeään
ja itseänsä suureen vaaraan, joutui mies kovaan pulaan, sillä hän ei
halunnut mennä naimisiin, eikä todellisesti rakastanut ainoatakaan
näistä naisista. Hän rupesi miettimään, miten voisi parhaiten tästä
selvitä.

Silloin kuiskasi paholainen hänelle keinon, jota mies
paatuneisuudessaan päätti noudattaa.

Hän oli pitänyt suhteensa näihin naisiin tarkoin salassa ja kutsui nyt
heidät jokaisen, toisistaan tietämättä, häntä tapaamaan, käskien heidän
visusti pitää huolta siitä, ettei kukaan saisi heidän lähdöstään vihiä.
Naiset tottelivat ja saapuivat kaikki kolme pimeänä iltana miehen
talolle, jossa tämä saatteli heidät saunaan. Sitten hän salpasi oven,
sytytti saunan palamaan, ja sinne kuolivat hänen onnettomat morsiamensa.

Mutta Jumala oli tarkoin seurannut miehen ja paholaisen vehkeitä, ja
kun mies palasi huoneeseensa tekonsa tehtyään, otti Jumala häneltä
hengen. Kun hänet aamulla löydettiin, olivat hänen kasvonsa aivan
mustuneet ja oli niissä kamala ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin
kauheata kuollessaan.

Kukaan ei saanut milloinkaan selvää, minne nuo kolme seudun nuorta
naista olivat kadonneet, sillä he olivat hävinneet aivan jäljettömiin.
Miehen kuolema liittyi salaperäisellä tavalla näihin tapahtumiin, ja
koko asia herätti kaikkialla kauhua ja kammoa.

Mutta kun mies oli ollut rikas ja mahtava, pidettiin hänelle komeat
hautajaiset, joissa hänen ansioitansa ylistettiin. Hänen hautansa
kaivettiin kirkon juurelle ja hänen ruumiinsa siunattiin hartaudella
maan mustiin multiin.


II

Tuskin oli kuitenkin seuraava päivä valjennut ja ensimmäinen kulkija
mennyt kirkon ohi, kun levisikin outo tieto koko seudulle: rikkaan
miehen ruumis ei ollutkaan pysynyt haudassaan, vaan oli mennyt
seisomaan kirkon ulko-oven pieleen. Kiireesti saatettiin asiasta sana
papille, joka paikalla lähti kirkolle. Kaikki hänen kanssaan sinne
kokoontuneet ihmiset huomasivat, että niin todellakin oli käynyt:
ruumis oli noussut haudasta ja tullut arkkuineen seisomaan kirkon
ovenpieleen. Mutta huolimatta näyn herättämästä kammosta ja pelosta
autettiin pappia kuitenkin sen verran, että hän sai lasketuksi
uudelleen ruumiin hautaan, sen taas siunatuksi ja tarkoin peitetyksi.
Eikä sillä hetkellä taas huomattu mitään, vaan kaikki näytti jäävän
kirkkomaan lepoon kuten tavallisestikin. Mutta pois mennessään tunsivat
ihmiset selittämätöntä kauhua, eivätkä olisi katsoneet taaksensa
mistään hinnasta.

Kun pappi varhain seuraavana aamuna meni kirkolle katsomaan, oliko
mitään tapahtunut, huomasi hän tyrmistyen jo kaukaa, että ruumis oli
taas ilmestynyt kirkon ovenpieleen. Sen lasimaiset silmät tuijottivat
häneen verta hyydyttävästi ja sen kädet olivat laskeutuneet rinnalta,
johon ne oli asetettu ristiin arkkuun pantaessa, alemmaksi, kuin
tarttuakseen johonkin; sormet olivat koukussa ja siirallaan kuin
kotkan kynnet. Pappi vahvisti kuitenkin sydämensä, teki ristinmerkin
ja rupesi miettimään, mitkä voimat tämän mahtoivat aikaansaada. Mutta
lopuksi hän päätteli, että koska mitään ei tapahdu vastoin Jumalan
tahtoa, tämä kammottava ihme on sallittu varoitukseksi sen näkijöille
ja rangaistukseksi vainajalle itselleen jostakin ilmitulemattomasta ja
sovittamattomasta rikoksesta. Sitten pappi toimitti ruumiin hautaan
taas.

Seuraavana päivänä se kuitenkin oli jälleen entisellä paikallaan. Ja
vaikka se olisi haudattu kuinka monta kertaa tahansa, ei se haudassansa
pysynyt, vaan nousi aina kirkon ovenpieleen entiseen asentoonsa.
Lopuksi se jätettiin siihen. Ilma ja tuuli kalvoivat siitä lihat pois,
mutta kaikki huomasivat, ettei se mätänemällä vähentynyt, ja lopuksi
oli kirkon ovenpielessä vain luuranko, joka tuijotteli ontoilla
silmillään ohikulkijain kauhuksi. Ihmiset kuitenkin siihen vihdoin
tottuivat, joten se ei herättänyt enää erikoisempaa pelkoa; jopa monet
ylimielisyydessään nauroivatkin sille. Kun se oli siinä ovenpielessä,
ruvettiin sitä yleensä sanomaan Pitkäksi Pienaksi.


III

Niin kului aikoja paljon ja tuosta lahoneesta luurangosta kirkon
ovenpielessä kerrottiin jo monenlaisia tarinoita, joissa kaikissa
koetettiin arvailla sitä, miksi Pitkä Piena ei pysynyt haudassaan.
Tulipa sitten kerran joulu ja aattopäivänä sattui kirkon ohi kulkemaan
iloinen nuorten seurue, joukossa papin poika; hän kertoi nyt
ystävilleen tarinan Pitkästä Pienasta vieden heidät kaikki luurankoa
tarkastamaan. Huolimatta hilpeästä mielestään tunsivat nämä kammoa
katsellessaan luurangon onttoja silmiä, kuivaneita ja mustuneita
jänteitä ja kalisevaa alaleukaa, sekä aavistivat tässä kaikessa jotakin
sellaista, joka ei kuulu ihmisymmärryksen piiriin. Mutta papin tytär,
joka myös oli mukana ja oli paljon kuullut Pitkästä Pienasta, ei
voinutkaan ylimielisyyttään hillitä, vaan nykäisi luurankoa leuasta ja
sanoi: "Tule sinäkin, Pitkä Piena parka, illalla luoksemme kutsuihin!
Ikävähän sinun on siinä alati yksin seisoa!" Toiset hämmästyivät tytön
rohkeudesta, pitäen hänen tekoaan sopimattomana, mutta pian häipyi koko
asia yleiseen leikinlaskuun ja seurue poistui pappilaan.

Tässä pappilassa oli nyt sellainen joulutapa, että kuka hyvänsä sinne
aattona saapui, se käskettiin ottamaan osaa illan juhlaan. Iloinen
seurue oli sinne tälläkin kerralla kokoontunut, ja pöydässä oli sijaa
kaikille. Tunti toisensa jälkeen kului kuin siivillä, kunnes saapui
puoliyön hetki. Silloin ilmoitettiin papille, että outo matkustavainen
oli saapunut, pyytäen saada hetkisen lepuuttaa hevostaan, ja pappi
käski sanoa hänet tervetulleeksi illallispöytään. Hetken kuluttua
tulikin sisään pitkä, harvinaisen komea, mutta samalla oudon näköinen
mies, jonka puku tuntui omituisesti vanhanaikaiselta. Hän tervehti
kohteliaasti ja istuutui pöytään papin tyttären viereen, katsellen
ympärilleen terävästi ja tarkkaavaisesti. Iloa ja leikinlaskua
jatkettiin, papin tytär koetti keskustella vieraan kanssa, tarjoillen
hänelle ahkerasti ruokaa ja juomaa, joita vieras tuskin maisteli,
mutta outo tulija oli harvapuheinen, vastaten vain yksikantaan ja
tuijotellen omituisesti kauniiseen pöytätoveriinsa. Vähitellen rupesi
keskustelu ja ilonpito vaimenemaan, sanat ja nauru kuolivat hiljaa
huulille, ja erikoinen hyytävä tunne valtasi pian kaikki. Kynttilät,
jotka vielä äsken olivat palaneet kirkkaina, tuntuivat himmenevän ja
niiden valo muuttui sinertäväksi, aavemaiseksi hohteeksi. Pappilan
vanha koira, joka oli koko illan nukkunut isäntänsä jalkain juuressa,
heräsi äkkiä, nousi ja lähestyi selkäkarvat pystyssä ja jalat jäykkinä
outoa vierasta; nuuskittuaan häntä hiukan painoi koira häntänsä alas,
rupesi värisemään ja hiipi hiljaa pöydän alle, josta rupesi kuulumaan
matalaa ja kammottavaa ulvontaa. Kukaan ei voinut liikahtaakaan, sillä
jokin omituinen ja vastustamaton voima vangitsi kaikki paikalleen.
He huomasivat vain tuijottavansa vieraaseensa, joka hänkin istui
vaiti, huulilla jäätävä hymy. Pappilan nuori tytär tunsi istuessaan
siinä vieraan rinnalla ja katsoessaan häneen, kuinka outo kylmyys
alkoi hiipiä pitkin hänen suoniaan sydäntä kohti; hän oli näkevinään
vieraan kasvojen vähitellen muuttuvan yhä kamalamman näköisiksi;
liha kuivi niistä pois, silmät painuivat sisään, leuka putosi alas,
ja koko muodolle levisi luurangon kolkko ja hyytävä irvistys. Tyttöä
halutti huutaa, mutta hän ei voinutkaan, vaan äänettömänä täytyi hänen
tuijottaa noihin tyhjiin silmäkuoppiin. Näky rupesi tuntumaan hänestä
yhä tutummalta, kunnes hän äkkiä muistikin, missä oli ennen tuon ilmeen
nähnyt, ja hän vaipui kerta huokaisten paikalleen tainnoksiin.

Samalla hetkellä rupesi väen puolelta kuulumaan kovaa melua ja
pelästynyttä puhetta. Ovet temmattiin auki ja sisään syöksyi talon
palvelija, silmät suurina pelosta ja aivan kalpeana. Hän aikoi sanoa
jotakin, mutta pysähtyi mykistyneenä salin kynnykselle nähdessään
hiljaiseksi ja aavemaiseksi jäykistyneen seurueen ja nuoren neidin
tainnoksissa lattialla. Hänen tulonsa kuitenkin särki lumouksen voiman
ja kaikki ryntäsivät liikkeelle auttamaan pyörtynyttä. Silloin sai
palvelijakin kerrotuksi, mitä varten hän oli tullut: väen puolelle
oli saapunut pelästynyttä kansaa kertomaan, että Pitkä Piena oli
hävinnyt paikaltaan. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt panna moiseen
uutiseen sanottavampaa huomiota, vaan kaikki askartelivat pyörtyneen
auttamisessa, ja pian hän virkosikin. Kun seurue sitten jälleen
asettui paikoilleen, huomattiinkin äskeisen vieraan kadonneen.
Tiedusteltaessa ilmoittivat palvelijat hänen lähteneen kiireesti
ajamaan mustalla oriillaan kirkolle päin ja käskeneen kiittää pappilan
neitiä kutsusta ja hyvästä kestityksestä. Tämä äkillinen lähtö tuntui
kaikista omituiselta, mutta kun satunnaiset ja kiireiset kävijät
olivat pappilassa hyvin tavallisia ja kun arveltiin vieraan pitäneen
läsnäoloaan sopimattomana neidin pyörtymisenkin vuoksi, ei asiaa sen
tarkemmin ajateltu, vaan unohdettiin koko kohtaus pian, vaikka monen
mielessä viivähtikin värisyttävä ja kummallinen tunne.


IV

Pappilan nuori neiti oli ainoa, joka oli saanut tuosta tapauksesta
sydämeensä järkyttävän muiston. Niin pian kuin hän vain kykeni, hän
nousi pöydästä ja poistui, syyttäen väsymystä. Luultiin hänen menevän
levolle ja niin hän itsekin aikoi, mutta heti kun hän oli päässyt
yksinäisyyteen, tunsi hän sydämessään kummallisen, käskevän voiman.
Koneellisesti hän pukeutui, pujahti, ulos kenenkään huomaamatta
ja oli pian kirkkotiellä, kuutamossa, tähtikirkkaan taivaan alla.
Hänen askeleensa veivät itsestään kirkkoa kohti, joka tuolla tumman
kuusikkotarhansa keskellä valvoi jouluyön pyhässä hiljaisuudessa.
Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut unta, kuin hän oikeastaan
olisikin ollut kotona vuoteessaan, eikä täällä talvisella tiellä, mutta
sitten hän toisekseen näki kaikki niin selvästi ja kirkkaasti kuin
ilmissä ainakin. "Minne olen menossa?" kysyi hän itseltään, ja silloin
hän kuuli vastauksen: "Pitkän Pienan luokse". Häntä värisytti.

Mutta hänen täytyi mennä sittenkin, vaikka kulku tuntuikin tavattoman
raskaalta. "Pitkä Pienahan on kadonnut", kuuli hän itsensä sanovan,
"eihän hänen luokseen voi mennä". — "Mene katsomaan, onko hän
kadonnut", sanoi taas ääni, ja tytön täytyi mennä. Kun hän lähestyi
kirkkoa, rupesi kammottava pelko kouristamaan hänen sydäntään ja hän
katsoi ympärilleen kuin apua etsien. Mutta ketään ei näkynyt, vaan oli
hän aivan yksin. Varovasti hän lähestyi kirkon ovea ja kurkisti jo
kaukaa, oliko Pitkä Piena paikallaan. Oli kyllä. Hän olisi tahtonut
nyt palata, mutta ei voinutkaan kääntyä, vaan jalat veivät häntä yhä
lähemmäksi. Vihdoin hän oli aivan Pitkän Pienan edessä ja näki sen
äskeisen, tutun ilmeen, jonka oli huomannut vieraankin kasvoilla. Hänen
täytyi oikein kurottautua lähemmäksi sitä katsomaan.

Silloin hän tunsi, kuinka Pitkä Piena tarttui hänen niskaansa kylmällä,
luisella kourallaan. Hänen sydäntänsä vihlaisi kipeästi ja hän vaipui
pimeään, synkkään yöhön, jossa siellä täällä pitkinä piiruina vilahteli
säkeniä ja tähtiä.

Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa kirkon etehisessä. Siellä
oli valoisaa, mutta kuun valoa se ei ollut. Katsottuaan tarkemmin
ympärilleen hän näki hämärästä nurkasta hiljaa kohoavan luisen ja
koukkusormisen käden, joka hitaasti tuli häntä kohti. Taas hän tunsi
pelon kouristavan sydäntään ja koetti paeta, kun tuo käsi samalla
katosikin ja sen sijaan hänen vierelleen ilmestyi tuo äsken pappilassa
ollut outo mies. Mutta sen kasvoilla ei nyt ollut entistä ivallista
hymyä, vaan vakava, surumielinen ilme, joka tuntui jollakin tavalla
rauhoittavan tyttöä. Mies katsoi häneen pitkään ja rupesi vihdoin
puhumaan.

"Kuuletko mitään?" kysyi hän tytöltä salaperäisesti, pannen sormen
huulilleen. Kun tämä ei vastannut, jatkoi mies: "Etkö kuule tuolta
kirkosta laulua ja rukousta?" — "En", vastasi tyttö. "Ketkä siellä
laulaisivat tähän aikaan?"

Silloin mies katsoi häneen uudelleen pitkään ja sanoi kuiskaten: "Etkö
kuule edes tuskanhuutoakaan?"

"En kuule mitään!" vastasi pelosta värisevä tyttö. "Päästä minut pois,
minun täytyy mennä kotiin".

Silloin mies kiristeli hampaitaan kuin raivosta ja tuskasta sekä
tarttuen häneen kiinni sanoi: "En päästä. Itsepä käskit minut
vieraaksesi pilkaten minua. Etkö tunne, kuka olen? Olen Pitkä Piena ja
nyt olet minun omani!"

Sitten hän äkkiä vaikeni ja näytti kuuntelevan tarkasti. Ja nyt
kuulikin tyttö yön hiljaisuudessa vaikeroivaa, tuskallista valitusta ja
avunhuutoa, joka jatkui kauan kammottavana ja värisyttävänä. Vihdoin
se kuoli pois, mutta jatkui vienona lauluna, jossa oli sanomattoman
surumielinen sävy. Tytön sydämen, joka äsken vielä oli ollut pelosta
pakahtua, valtasi nyt selittämätön sääli ja kuin itsekään tietämättä,
mitä teki, hän kääntyi tuon oudon haamun puoleen ja kysyi:

"Jos olet Pitkä Piena, niin miksi seisot aina kirkon ovenpielessä?
Miksi et pysy haudassasi?"

Haamu tuntui kuin heräävän raskaasta unesta ja vastasi vavahtaen:

"En tahtoisi mitään niin mielelläni kuin saada pysyä haudan levossa.
Mutta se on minulta kielletty. Ja kielletty se on noiltakin, joiden
valituksen ja laulun äsken kuulit. Jos teet, mitä käsken, niin saat
palata terveenä kotiisi, mutta ellet tee, jäät iäksi Pitkän Pienan
morsiameksi".

Ja kumartuen tyttöön päin hän kuiskasi käheästi:

"Mene tuonne kirkkoon ja pyydä niiltä, jotka siellä tapaat, anteeksi
Pitkän Pienan syntiä".

"Mutta enhän voi mennä kirkkoon. Ovihan on lukittu".

"Voit kyllä. Ovet aukeavat edessäsi itsestään. Älä kysele enempää,
vaan mene. Kohta loppuu jouluyö Jumalan armon herkin hetki, jolloin
hän lähetti poikansa maailmaan Pitkän Pienankin syntejä lunastamaan.
Viattomuutesi on sinun turvasi".

Silloin valaisi outo valo tytön sydäntä ja hän meni kirkon synkkää
ja vahvasti raudoitettua ovea kohti. Ja hänen ihmeekseen se aukeni
itsestään, hiljaa kuin aave, ja siinä samassa hän huomasi olevansa
kirkossa. Se oli pimeä, ikkunoista loisti kalpea kuutamo, luoden sen
lattialle eriskummallisia kuvioita. Henkeään pidätellen tyttö hiipi
alttaria kohti, josta hohti hänen silmiinsä outo valon kimmellys.
Kun hän tuli lähemmäksi, alkoi sieltä kuulua sama surumielinen,
vieno laulun sävel kuin äskenkin, ja valon hohde kävi kirkkaammaksi.
Pian tyttö näki selvästi alttarin edessä kolme nuorta naista, kaikki
kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja jokaisella pieni lapsi
käsivarrellaan. Vaikka hän eroitti heidät aivan selvästi ja kuuli
heidän laulunsa, huomasi hän silti, että kuutamo ikäänkuin loisti
heidän lävitseen ja että he liikahdellessaan keinuivat kuin sumun
häivähdys. Ja kun laulu oli loppunut, alkoi naisten huulilta purkautua
ilmoille hiljainen valitus, joka sanomattomassa surumielisyydessään
pysähdytti tytön kuin patsaaksi paikoilleen; valitus kohosi yhä
korkeammaksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se oli kuin kuoleman hädässä
olevien ihmisten viimeinen avunhuuto, joka väräji kirkon holveissa kuin
ankara tuuli. Tyttö tunsi sydämensä avautuvan ymmärtämään koko maailman
tuskaa, sen syntien ja rikkomusten raskautta, elämän kuvaamatonta
toivottomuutta ilman armoa ja anteeksiannon lohdutusta, ja hiipien
alttarin aituuksen luo hän lankesi polvilleen ja ristien kätensä
rukoili. Kooten kaikki sielunsa voimat hän pyysi anteeksi Pitkän Pienan
syntiä, oli se mikä hyvänsä, ja ilmestykset alttarin edessä näyttivät
kuuntelevan häntä tarkkaavaisesti, katsoen häneen ihmeellisillä
silmillään. Hän kuvaili Pitkän Pienan ankaraa rangaistusta ja hänen
kärsimystensä suuruutta, mutta siihen kaikki kolme pudistivat päätänsä;
sitten hän vetosi omaan nuoruuteensa ja viattomuuteensa, ja silloin
kaikki kolme surumielisesti hymyilivät ja kääntyivät suutelemaan
pienokaisiansa, jotka näyttivät suloisessa unessa nukkuvan heidän
olkapäätään vasten; anteeksiannon merkkiä ei kuitenkaan kukaan tehnyt.
Tytön valtasi epätoivo. Hän ei osannut enää rukoilla, vaan sanoi
ainoastaan yksinkertaisesti: "Antakaa hänelle anteeksi Jeesuksen
tähden!"

Silloin nuo kolme ilmestystä ikäänkuin pysähtyivät ajattelemaan ja
käänsivät katseensa kysyvällä hartaudella alttarin yläpuolella olevaan
vapahtajan kuvaan. Tyttö oli näkevinään, kuinka sieltä yht'äkkiä
rupesi loistamaan lempeä hohde, joka valahti hänen sydämeensä kuin
hunaja. Noiden kolmen nuoren naisen kasvoille ilmestyi sama kirkkaus,
joka oli kuin äkkiä valjenneen onnen aamun loiste; he syleilivät
lapsiaan hellästi, kuin riemuiten, kääntyivät kaikki tyttöön päin ja
nyökäyttivät hänelle päätänsä. Siinä silmänräpäyksessä kuului kova
jyrähdys, koko kirkko tuntui keinuvan ja samalla oli kaikki kadonnut.

Kun tyttö vihdoin jaksoi lähteä kirkon ovea kohti, kuiskasi hänelle
joku lempeä ääni: "Kun nyt menet kynnyksen yli, niin astu molemmat
jalkasi yht'aikaa". Tyttö teki niin ja kirkon ovi lupsahti lukkoon
hänen takanansa niin hiljaa kuin oli auennutkin. Turhaan katsoi tyttö
nyt, missä Pitkä Piena oli: hän oli kadonnut ainaiseksi.

       *       *       *       *       *

Kun tyttö heräsi, huomasi hän olevansa ulkona pakkasessa,
kimaltelevalla lumihangella. Tähdet rupesivat jo valkenemaan, kuu
oli painunut alemmaksi, ja kaukaa kuului ensimmäinen kukon laulu.
Hän hieroi silmiään, katseli ympärilleen ja muisti sitten mitä
oli tapahtunut. Silloin hän meni kiireesti kotiinsa, jossa vanha
sielunpaimen oli jo ylhäällä, valmistumassa joulukirkkoon. Isälleen
nyt tyttö kertoi tarkoin kaikki. Vanhus vaipui mietteisiinsä, kunnes
ryhtyi hakemaan kirjoistansa, keitä ne nuoret naiset olivat olleet,
jotka silloin muinoin olivat niin salaperäisellä tavalla kadonneet. Ja
löydettyään heidän nimensä risti hän kätensä ja vaipui pöytänsä ääreen
hiljaiseen rukoukseen.

Mutta Pitkän Pienan katoamista ihmettelevälle kansalle julisti hän
sitten joulukirkossa vanhan ja aina uuden sanoman vapahtajan ja syntien
lunastajan ihmiseksi tulosta Jumalan loputtoman armon ja rakkauden
osoituksena, pyhällä vakaumuksella ja hartaudella kuin se olisi
valjennut hänelle itselleenkin uudessa kirkkaudessa. Ja kirkonmenojen
jälkeen hän meni Pitkän Pienan haudalle ja siunasi sekä hänet että
kolme tuntematonta naista siihen lepoon, jota he tähän saakka olivat
turhaan hakeneet, mutta jonka he nyt olivat yhteisessä sovinnossa ja
anteeksiannossa löytäneet.



RIKAS VOUTI JA PAHOLAINEN


I

Oli kerran vouti, joka oli maankuulu saituudestaan, ahneudestaan ja
vääryydenteostaan. Missä ikinä vain saattoi, hän kiskoi kaksinkertaiset
verot, otti häpeämättömästi lahjuksia, ja sorti kansaa, varsinkin
kaikkia köyhiä ja turvattomia, aivan veriin saakka. Ja hän menetteli
niin viekkaasti, ettei esivalta milloinkaan saanut häntä rikoksista
kiinni, vaan päinvastoin piti häntä parhaimpana ja uutterimpana
palvelijanansa.

Mutta vaikka hän oli näillä keinoilla rikastunut suunnattomasti, ei
hänellä silti mielestään ollut mammonaa kylliksi, vaan hän ahnehti yhä
enemmän. Yöt päivät hän vain ajatteli ja suunnitteli, miten saisi vielä
enemmän kultaa siihen raskaaseen, rautaiseen rahakirstuunsa, johon hän
aarteensa kätki. Silloin kun muut ihmiset iltaisin siunasivat itsensä
levolle Herran huomaan, istui hän rauhattomana kirstunsa ääressä ja
antoi kullan kimallella silmissänsä, miettien, millä konnankoukulla
saisi sen moninkertaiseksi. Tämä oli voudin ainoa ilo elämässä,
sillä hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta, ei ystäviä eikä tuttavia,
vihamiehiä vain.

Olipa sitten kerta tällainen yön hetki, pimeä ja myrskyinen syys-yö,
jolloin kolkko tuulen tohina kuului kaikkialta. Arkana oli hurskas
ihminen kätkeytynyt kotinsa lämpimään suojaan, rukoillen turvaa
luojalta maailman pahoja voimia vastaan, mutta ahne vouti oli mistään
välittämättä hiipinyt jälleen aarrekirstulleen. Lepattavan liekin
valossa hän siinä istui laskien rahojansa tutisevin sormin ja jälleen
suunnitellen uutta petosta, jolla saisi sinne ylimääräisen lisän
kiristetyksi. "Antaisin vaikka mitä, jos vain saisin aarteeni tahtoni
mukaan lisääntymään", sanoi hän siinä itsekseen, silmät kiiluen ja
koukkuisten sormien hyväillessä homehtunutta kultaa.

Silloinpa hän tunsikin, ettei hän enää ollutkaan holvissaan yksin.
Säikähtyneenä hän kääntyi ja lyödä rämäytti kirstunsa kiinni.
Kauhistuen hän huomasi ovensuussa pitkän, mustiin vaatteisiin puetun
miehen, joka katseli häntä ivallisesti ja pistävästi. Vouti ei saanut
säikähdykseltään sanaakaan sanotuksi, tarkastaen vain kiinteästi outoa
ilmestystä. Ja pian hän huomasi, että tulijalla olikin toisen jalan
asemesta kavio. Hänelle selvisi, että siinä seisoi itse paholainen.
"Älä pelkää, vouti!" sanoi silloin paholainen, "en suinkaan halua sinun
rahojasi ryöstää, vaan päinvastoin auttaa sinua kokoamaan niitä vielä
enemmän, koska niin tahdot. Mitä antaisit minulle, jos toimittaisin
niitä sinulle aivan halusi mukaan?"

Vouti oli tämän kuullessaan saanut takaisin entisen kylmäverisyytensä.
"Mitäpä minä sinulle antaisin", vastasi hän; "sinunhan täytyy muutenkin
auttaa minua kokoamaan niitä kaikella mahdollisella tavalla, koskapa
siten juuri toimin parhaiten mieliksesi".

"Mutta minäpä voin estää sinut niitä enempää saamasta", uhkasi nyt
paholainen, jota suututti voudin vastaus; "teen sinut niin köyhäksi,
ettei jää äyriäkään". "Sitä et voi tehdä", väitti vouti, "sillä jos
estät minua niitä saamasta, suojelet samalla kaikkia velallisiani
ja tulet siten tehneeksi heille paljasta hyvää. Niin tulee heistä
onnellisia ja hyviä ihmisiä, jotavastoin he nyt ovat köyhyydessään ja
kurjuudessaan paremminkin viettelyksillesi alttiita. Turhaa vaivaa siis
näet, jos luulet minut pettäväsi. En anna sinulle mitään".

Paholainen raivostui, sillä tätä hän ei ollut odottanut. Äkkiä hän
muuttui muodoltaan hirvittäväksi, karvaiseksi pedoksi, jonka pitkä
häntä kiemurteli kiukkuisesta lattialla. Hän uhkasi hampaitaan
kiristellen:

"Odotahan, kun kuolet. Silloin on sielusi minun, ja sitten saat
palkkasi kaikesta!"

"En pelkää sinua ollenkaan", vastasi vouti rauhallisesti; "sieluni
on Jumalan huomassa, ja ilman hänen lupaansa et saa edes nahkaani
omaksesi. Niin suurta syntiä ei ihminen voi tehdä, ettei Jumalan armo
riittäisi pelastamaan häntä sinun kynsiltäsi. Jeesuksen nimessä siis:
pakene pois, saatana!"

Konsa vouti oli maininnut vapahtajan nimen, katosi paholainen
hänen edestään kuin salaman leimaus. Kun vouti hetken perästä tuli
tajuihinsa, oli hän yksin kuten äskenkin rahakirstunsa ääressä. Kylmä
hiki oli kohonnut hänen otsalleen ja hän tunsi vapisevansa. Kaikki oli
hiljaa, ei kuulunut muuta kuin myrskytuulen onea kohina.


II

Olisi luullut, että vouti tämän jälkeen olisi parantanut elämänsä ja
lakannut tekemästä vääryyttä, mutta niin ei käynyt. Entiseen tapaansa
hän jatkoi kiristystänsä rikastuen rikastumistaan. Hän tuli entistä
vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ja kätki rahansa salaisiin
piilopaikkoihin, ettei kukaan voisi niitä löytää; kuoltuaankaan hän ei
tahtonut antaa niitä kellekään.

Vouti oli nimittäin miettinyt entistä elämäänsä sen yön jälkeen,
jolloin paholainen oli käynyt hänen luonansa, ja huomannut, ettei
hänellä ollut ainoatakaan hyvää työtä, ei pienintäkään tekoa, joka
olisi aiheutunut hänen sydämensä hyvyydestä, ja johon hän olisi voinut
Jumalan edessä puolustuksekseen vedota. Kaikki oli vain saastaa,
syntiä ja itsekkyyttä. Ja hän arveli epätoivoissaan, että jos hän nyt,
paholaisen käynnin säikähdyttämänä, rupeaisi elämään toisin kuin ennen,
ei Jumala ehkä lukisi enää sitä hänelle ansioksi, vaan itsekkäistä
syistä johtuneeksi lahjomiseksi, jolla hän nyt koettaisi Jumalaa
lepytellä ja houkutella unohtamaan kaikki entiset. Masentuneena hän
silloin päätteli, että hänen osanaan maailmassa oli olla se, miksi
hänet oli luotu, vääryydentekijä, kiskuri ja saituri, että hänen oli
turhaa koettaakaan teeskennellä hyvyyttä, koska hänen sydämensä ei
ollut hyvä, vaan paha. "Jumala määrää", päätteli hän, "suurimmankin
syntisen sielusta ja ruumiista, ja hänen sekä paholaisen välinen asia
on, minne ne molemmat joutuvat". Näin hän paadutti sydämensä entistä
kovemmaksi ja eli elämänsä synkkänä ja katumattomana loppuun saakka.

Kun vouti sitten sairastui kuolintautiinsa, meni paholainen Jumalan
luo, osoitti voutia sormellaan ja sanoi: "Tuon miehen sielu ja nahka
kuuluvat minulle". "Niinkö luulet?" hymähti siihen Jumala ajatuksissaan
ja rupesi tarkemmin tutkimaan voudin sielua. "Katsoppas", sanoi
hän sitten paholaiselle, "hänen tilikirjastaan näkyy, ettei hän
suostunut antamaan sieluaan sinulle, kun kävit sitä tahtomassa, vaan
sanoi sen päinvastoin olevan minun huomassani. Mitä siitä arvelet?"
— "Ei suostunutkaan", vastasi paholainen, "mutta jos milloinkaan
syntisen sielu on minun saaliini, niin on se nyt, sillä pahempaa
ja saastaisempaa vääryydentekijää ei maailmassa juuri liene ollut
monta". "Totta kyllä", arveli nyt Jumala murheellisena, "vouti on
tuottanut minulle elämällään paljasta surua, mutta mitäpä hän muutakaan
olisi voinut tehdä?" "Kuinka niin?" kysyi nyt paholainen hämmästyen.
"Sinä et, paholaisparka, opi näitä asioita milloinkaan ymmärtämään.
Kurkistappas nyt tuonne voudin sieluun. Näetkös siellä erään nurkan,
joka on erivärinen kuin muut? Tiedätkös, että tänne tuli eilen eräs
maailman hurskaimpia miehiä, jonka sielussa oli samanlainen kolkka;
hänet se johdatti kulkemaan hyveen ja jalojen töiden tietä, voutiparan
taas ahneuden tietä. Se nurkka on kuitenkin annettu heille molemmille
täältä, ja se pani voudin kieltämään sielunsa sinulta; ilman sitä hän
olisi ahneudessaan luovuttanut sen vaikka kirjallisella sopimuksella.
Ymmärtänet nyt, ettei sinulla ole mitään oikeutta hänen sieluunsa?"
"Mutta miten on mahdollista, että samanlainen nurkka tuottaa niin
päinvastaiset seuraukset?" kysyi ällistynyt ja raivostunut paholainen.
"Niin, sanoppas se!", hymyili siihen Jumala, ja hänen kasvoillaan oli
tutkimaton ja ajatteleva ilme.

"Mutta hänen nahkansa minä ainakin tahdon!" kiukutteli nyt paholainen.
"Vouti vannoi minulle, etten minä saa edes sitäkään ilman sinun
lupaasi, mutta sepähän nähdään". — "Niin", vastasi Jumala, "et saakaan,
luonnollisesti, mutta sitä, lupaanko sen vai en, en tahdo nyt sinulle
ilmoittaa. Saat koettaa ottaa sitä ja näyttää valtaasi. Ellet onnistu,
täytyy sinun jälleen myöntää, että minun aivoitukseni ovat sinulle
tutkimattomat ja ylivoimaiset". Näin sanottuaan vaipui Jumala jälleen
ajatuksiinsa ja hänen kasvojensa ilme kuvastui maailman kaikkeudessa
ihmeen lempeänä, surumielisenä hohteena. Mutta paholainen pakeni hänen
edestään maan päälle anastamaan voudin nahkaa ja osoittamaan siten
mahtavuuttaan.


III

Kaikkialla tiedettiin voudin ankarasti sairastuneen ja iloittiin siitä,
sillä toivottiin hänen kuolevan. Ainoatakaan osanoton ja säälin sanaa
ei kuulunut, sillä vouti oli ehtinyt tehdä pahaa kaikille ihmisille.

Paljon pahaa hän oli tehnyt kylän köyhälle ja vanhalle suutarille.
Hän oli pakottanut suutarin tekemään kenkiä melkein ilmaiseksi, oli
kiskonut häneltä ankarat verot ja kaksinkertaiset päivätyöt, oli
ryöstänyt hänen ainoan lehmänsä ja saattanut hänet melkein mieron
tielle. Hän olisi ajanutkin suutarin maailmalle, ellei hän itse
olisi tarvinnut kenkiä ja tiennyt saavansa ne vanhalta suutarilta
mitättömästä hinnasta. Siksi hän ei ollut kiristänyt häneltä viimeistä
henkeä.

Näiden kärsimysten keskellä oli suutarin elämä kulunut. Hän ei
ollut kuitenkaan niistä katkeroitunut, vaan oli oppinut panemaan
kätensä ristiin ja nöyrtymään, kuten hän arveli, Jumalan tahdon
alle. Ja olipa hän vielä säilyttänyt ennallaan iloisen ja
herttaisen mielenlaatunsakin, purkaen murheensa lauluun ja hilpeään
vasarankalkutteluun. Kun hän nyt kuuli voudin sairaudesta ja ihmisten
vahingonilosta, pani hän vasaransa pois, risti kätensä, mietti maailman
murheellista menoa ja tunsi sääliä voutia kohtaan. Hänelle selveni
siinä, että vouti mahtoi olla hyvin onneton ihminen. Niinpä hän illan
tullen otti hattunsa ja meni voudin taloon.

Siellä ei ollut ketään, sillä kaikki palvelijatkin olivat hyljänneet
sairaan herransa ja jättäneet hänet yksin kuolemaan. Suutari aukaisi
varovaisesti oven, ja kulki läpi laajojen huoneiden, kunnes tuli
voudin ovelle. Hiljaa hän astui sisään ja seisahtui ovensuuhun. Hän
näki sairaan vuoteellaan ja katsoi häntä. Silloin kääntyi vouti
vaivalloisesti häneen päin ja suutari huomasi hänen silmissään
säikähtyneen ilmeen. "Tuletko nyt kostamaan minulle kuolinvuoteellani?"
kysyi vouti ja hänen äänensä vapisi. Suutari ei vastannut mitään,
vaan meni sairaan luo ja istui hänen vuoteensa ääreen pyöritellen
hattukuluaan kädessään. Vaitiollen he tarkastelivat toisiaan.

"En tule kostamaan", sanoi sitten suutari, "sillä kosto on Jumalan.
Tulin siksi, että tunsin sääliä sinua kohtaan. Mahtaa olla katkeraa
kuolla, kun on sellainen synnin taakka harteilla kuin sinullakin?"

"Säälistäkö todella tulit?" ihmetteli nyt vouti. "Miten voit minua
sääliä? Olenhan tehnyt sinulle kaikkea mahdollista pahaa".

"En voi mitään sille, että sydämeni on sääliä täynnä. Säälin kaikkia
ihmisiä ja eläimiä, koko maailmaa, sinua ja eniten itseäni. Toivoisin
voivani heitä jotenkin auttaa, sinuakin. Etkö pelkää iankaikkista
kadotusta?"

"Se on Jumalan huomassa kaikki", vastasi vouti; "paljon, määrättömän
paljon pahaa olen tehnyt, siitäkin huolimatta, että olen tiennyt sen
pahaa olevan, enkä siis ansaitse mitään armoa Jumalalta; miksi niin
olen tehnyt, sitä en voi itsekään ymmärtää. Mutta paholaiselle en ole
suostunut sieluani lupaamaan. Enkä nahkaanikaan", lisäsi hän hetken
perästä hymyillen.

Suutaria kammotti.

"Kuuleppas, suutari", jatkoi sitten vouti salaperäisesti. "Koska olet
näin hyvä ihminen ja olet halunnut minua auttaa, niin tekisitkös
minulle erään palveluksen?"

"Jos vain voin", vastasi suutari, "niin teen mielelläni. Kun ajattelen
tekosiasi minua kohtaan, ovat ne hyvin vähäpätöisiä. Annan ne sinulle
sydämestäni kaikki anteeksi, sillä olet niistä jo saanut suuremman
rangaistuksen kuin olisit ansainnutkaan. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Kiitos, suutari", vastasi vouti. "Olet aina ollut kunnon mies, ja olen
iloinen, että olet nyt tässä. Näetkös, voisitkohan valvoa kirkossa
kolme yötä sen jälkeen, kun minut on sinne haudattu? Katsos, niin kauan
kuin olen hautaamatta ja pyhät kynttilät palavat pään pohjissa, ei ole
hätää, mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen joutunut kirkon lattian
alle, siitä ei ole takeita. Uskaltaisitkohan tehdä tämän hyvän työn
minulle? Kolmen yön perästä ei ole enää vaaraa".

"Kovinpa pyydät minulta kolkkoa asiaa", jahkaili siihen suutari,
"mutta jos arvelet minun kirkossa olostani koituvan itsellesi jotakin
helpotusta, niin Jumalan avulla koetan täyttää pyyntösi. Eikäpähän
minulla, vanhalla suutari-pahaisella, liene siellä mitään pelättävää,
ei ainakaan niin suurta, ettei Jumala minua pystyisi varjelemaan. Ja
kukapa tietää, mitä hyviä seurauksia valvomisestani saattaisi olla".

"Kiitos, kiitos, suutari!" sanoi vouti; "toivoisin nyt, että olisin
kohdellut sinua hiukan paremmin, mutta tehty, mikä tehty. Menehän nyt,
sillä mitäpäs sinulla on enää täällä tekemistä, ja kuollessani olenkin
mieluummin yksin. Sytytä kuitenkin nuo siunatut kynttilät tuohon pääni
pohjiin!"

Ja suutari teki voudin pyynnön mukaan sekä poistui murheellisena ja
ajattelevaisena. Samana yönä vouti kuoli, ja pappi luki rukouksia
hänen vuoteensa ääressä. Kun sukulaiset seuraavana päivänä saapuivat
tarkastamaan hänen aarteitaan, ei niitä löytynytkään, ei mistään;
rautainen rahakirstu oli typösen tyhjä. Vouti oli kätkenyt kaikki
rahansa.


IV

Mutta heti voudin kuoleman jälkeen meni suutari papin luo ja kertoi,
mitä vainaja oli häneltä pyytänyt, sekä kysyi, oliko hänen täytettävä
antamansa lupaus; se tuntui nimittäin hänestä nyt hyvin pelottavalta.
"Tottakai sinun on mentävä", vastasi hurskas pappi, "sillä eipä tiedä,
mitä Jumala on tälläkin asialla tarkoittanut. Mutta älkäämme uhmailko
pahoja voimia, vaan käyttäkäämme turvaksemme niitä keinoja, joita
Jumala on meille pahan vastustamiseksi suonut. Minä tulen kanssasi
kirkkoon varustaakseni sinut kaiken varalle".

Kun vouti sitten oli haudattu kirkon lattian alle, lähelle kuorin
aituusta, ja oli tullut ilta, lähtivät suutari ja pappi kirkkoon. "Mitä
sinä noilla teet?" kysyi pappi ihmeissään nähdessään, että suutarilla
oli kaikki työkalunsa sekä nahkaa mukanansa. "Arvelin vain", selitti
suutari vilpittömästi, "että olisi kenties Jumalalle mieluisinta minun
valvoessani tehdä sitä työtä, jolla olen elämänikäni kunniallisesti
ja rehellisesti elänyt: töillään kukin Herralle kiitosta kantaa ja
niinpä minäkin naskalilla ja vasaralla sekä pikilangalla. Vanhastaan
olen myös tottunut suutaroidessani hyräilemään virrenpätkää, mikä
tapa ei lienekään pahitteeksi tällaisella hetkellä". — "Niinpä
vainkin", hymyili nyt tähän pappi, huomaten suutarin yksinkertaisen
hurskauden, "suutaroi sinä vain, sillä kyllä todella siten palvelet
Jumalaasi parhaalla osaamallasi tavalla. Naskalinpistokin, jos se
vain tehdään Herralle alttiilla mielellä, on hänelle arvokkaampi kuin
kaikki tekopyhän maailman messut". Näin puhellen he saapuivat jo
hämärtyneeseen kirkkoon.

Täällä pappi vei suutarin kuorin aituuksen sisäpuolelle, alttarin
eteen, ja piirsi liidulla lattiaan ympyrän, kirjoittaen ympyrän
reunalle Jeesuksen nimen. "Pane nyt, suutari", neuvoi hän, "pönttösi
tämän piirin sisäpuolelle ja pysy visusti siellä, tapahtui mitä
hyvänsä. Vaikka minä itse tulisin sinua sieltä pois käskemään, niin älä
lähde, ellen ota tätä pyhää evankeliumikirjaa käteeni, kun sitä minulle
tarjoat. Sitä näet ei kosketa kukaan muu kuin elävä ihminen, joka on
sinulle vaaraton. Mitä muuta sinun täällä on tehtävä, sitä emme tiedä,
mutta Jumala kyllä osoittaa sinulle kaikki, kunhan vain luotat lujasti
häneen".

Näin sanoen pappi hyvästeli ja siunasi hänet, ja pian oli suutari
yksinänsä suuressa, kolkossa kirkossa, työskennellen alttarin
juurella parin himmeän kynttilän valossa. Heti papin mentyä tuntui
suutarista perin kammottavalta, mutta hän tarttui kuitenkin urheasti
vasaraansa, pisteli anturaan reikiä ja ajoi niihin nauloja niin että
kirkko kumahteli. Vanhaan tapaansa hän löi naulat lujaan, sillä hän
oli aina vasaraa käyttäessään tottunut kuvittelemaan, että hän lyö
joka iskulla pahaa vasten naamaa ajaen sen näkymättömiin, ja se häntä
aina innostutti iskemään reippaasti. Ja kun hän käytteli naskalia
ja pikilankaa, pisti hän reiän terävästi kuin synnin piston huonoon
omaantuntoon, kuroen sitten pikilangalla syntisparan lähtemättömästi
kiinni. Näin hän palveli suutaroidessaan Jumalaa.

Kirkossa oli pimeätä ja rauhallista, eikä suutari huomannut mitään
erikoista, vaan jatkoi työtänsä ahkerasti vaipuen syviin tuumailuihin
vouti-vainajan elämän ja kuoleman, synnin ja armon johdosta. Mutta
sitten hän äkkiä tunsikin tukan nousevan pystyyn ja kylmän hien
pursuavan otsalleen — hänen huomaamattaan oli kirkkoon ilmestynyt
itse paholainen. Suutari lopetti ompelunsa ja rupesi katsomaan, mitä
paholaisella oli täällä tähän aikaan tekemistä.

Vanha kehno oli kamalan näköinen, niin kamalaan, ettei suutari ollut
koskaan voinut sellaista kuvitella, eikä hän tuosta pahan ulkonäöstä
jälkeenpäin muistanutkaan muuta kuin että sillä oli pitkä ja
karvainen häntä, jonka päässä oli terävä ja käyrä kynsi. Siinä sitä
katsoessaan suutari huomasi, ettei paholainen nähtävästi ollut vielä
äkännytkään häntä, vaan kuljeskeli tuossa kirkon lattialla kuin omissa
ajatuksissaan. Vähitellen silloin suutari rohkaisi mielensä ja seurasi
hiljaa paikaltaan paholaisen vehkeitä.

Tämä kiristeli uhmaillen hampaitaan ja avasi kirkon lattian voudin
haudan kohdalta. Sitten hän avasi haudan, nosti sieltä voudin arkun
ja avasi senkin. Sanomattomaksi kauhukseen näki nyt suutari, että
paholainen rupesi nylkemään voutia, tehden sen niin taitavasti, ettei
ihminen olisi ikinä sellaiseen kyennyt. Kelmo nimittäin nylki voudin
aivan tuppeen, niin ettei jäänyt mitään muita reikiä kuin mitä nahassa
luonnollisesti voi olla, ähisi mielissään ja vannoi: "Ähäs, sainpa
minä nahkasi!" Ja koko ajan hänen nylkiessään liikahteli hännän kynsi
lattialla myrkyllisen näköisesti.

Saatuaan voudin nyljetyksi, viskasi paholainen touhuissaan nahan
syrjään ruveten asettelemaan arkun kantta paikoilleen ja sitä takaisin
hautaan toimittamaan. Nahka sattui kuitenkin lentämään kuorin aidalle.
Hirmustuneena tällaisesta kauhistavasta teosta suutari nyt tunsi
omituisen rohkeuden heräävän sielussaan, ja päätti ruveta riitelemään
voudin nahasta itsensä paholaisen kanssa. Hänen sydämessään vilahti
valoiselta ja rohkealta kuin olisi itse Jumala siellä hymyillyt, ja
sylkäisten kouraansa hän tarttui pihteihinsä, nipisti kuorin aidalla
olevan voudin nahan niihin, varoen kuitenkin astumasta ympyränsä
ulkopuolelle, ja veti tyynesti ja varovaisesti nahan turvaan oman
ympyränsä sisään, jääden sitten odottamaan, mitä tuleman piti.

Saatuaan haudan ja lattian jälleen umpeen paholainen kääntyi ottamaan
voudin nahkaa ja ällistyi suunnattomasti, kun sitä ei ollutkaan
missään. Nyt vasta vanha kehno katseli tarkemmin ympärilleen ja huomasi
suutarin, joka istui rauhallisesti alttarin edessä vasara kädessä ja
katseli häneen vilpittömästi kirkkailla ja lapsellisilla silmillään.
Paholainen meni lähemmäksi ja huomasi, että voudin nahka oli siellä
suutarin pöntön vieressä, ympyrän sisäpuolella; näkipä paholainen
senkin, että ympyrään oli kirjoitettu vapahtajan nimi, ja silloin hän
värisi. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja vaati röyhkeästi:

"Anna pois nahka! Se on minun. Tarvitsen sitä".

Suutaria kammotti kovasti, mutta hän älysi kuitenkin vastata:

"En anna! Ethän sinä nahkaa tarvitse, vaan minä, joka suutari olen".

"Sinun täytyy antaa! Nahka on minun — minähän sen olen nylkenytkin!"

"En anna! Eikä sinulla ollut mitään oikeutta tulla vouti-vainajan
nahkaa nylkemään".

Tästä paholainen yhä enemmän raivostui, sillä hän rupesi huomaamaan,
kenenkä aseena suutari tässä toimi. Hän otti hirveimmän muotonsa
koettaen pelottaa suutaria ja vaati kauhealla voimalla nahkaa
itselleen. Mutta suutari säilytti mielenmalttinsa ja sanoi:

"Älä uhkaile! jos lienee sinun, niin ota omasi pois!"

Ja vimmoissaan vanha kehno koetti rynnistää suutarin ympyrän sisään,
mutta turhaahan se oli: joka kerta täytyi hänen tuupertua takaisin
kuin näkymättömän, mahtavan voiman pois työntämänä. Hän tekeytyi niin
isoksi, että pää kosketti kirkon kattoon, ja koetti sieltä kumartumalla
kurkottaa ympyrän sisään, mutta turhaa oli sekin. Suutari istui vain
rauhallisena katsellen vilpittömästi ja lapsellisesti paholaisen
puuhia. Silloin tämä äkkiä katosikin kovalla jyrähdyksellä ja suutari
jo luuli, että kaikki oli ohi.

Vähän ajan kuluttua aukenivat kirkon ovet tavalliseen tapaan ja sieltä
tuli hiljaa pääkäytävää myöten suutarin vanha naapuri. Tämä saapui kuin
muina miehinä kuorin aituuksen luo ja sanoi:

"Tule jo pois, naapuri, kovin on myöhäinen, odottavat sinua kotona ja
kovasti pelkäävät. Eihän täällä ole mitään vartioitavaa".

"Niin vain", arveli siihen suutari, jonka epäluulo oli herännyt.
"Veisataan kuitenkin ennen lähtöä virsi 'Jeesuksen muisto ihana'.
Aloitahan sinä".

"Veisataan vain", vastasi naapuri ja rupesi laulamaan. Mutta suutari
kuulikin hänen lausuvan: "Suksi luisti ihana", ja pysäytti hänet.
"Miten sinä lauloit? Sano selvästi: 'Jeesuksen muisto ihana'". "Suksi
luisti ihana", vastasi naapuri siihen kiireesti, mutta suutari nappasi
häntä vasaralla otsaan ja sanoi: "Pakene pois, saatana", ja samalla
mies katosikin.

Tuskin oli suutari tästä säikähdyksestä selvinnyt, kun kirkon ovet
taas rauhallisesti aukenivat ja sieltä ilmestyi itse seurakunnan vanha
pappi, sama, joka oli hänet kirkkoon saattanut. Pappi tuli alttarin
aituuksen luo, nojasi siihen ja sanoi:

"No nyt olet koetuksesi kestänyt ja vouti on saanut rauhan. Lähde
kotiisi, sillä kaikki en jo ohi. Tulin sinua itse hakemaan, kun
pelkäsin puolestasi".

"Niinpä kylläkin, lähdetään vain", sanoi suutari ja oli muka
kokoavinaan kompeitaan. "Otahan sinä tuo evankeliumikirja kantaaksesi,
kun minulla on näitä kojeita näin paljon", ja suutari ojensi kirjan
papille.

Mutta samalla kuin kirja oli koskettaa papin kättä, tuntui se
kärähtävän kuin tulinen rauta. Pappi hävisi ja hänen paikallaan
oli jälleen sama entinen vanha kehno, mutta nyt yhä kammottavamman
näköisenä. Sähisten hän kysyi suutarilta:

"Mitä tahdot, jos annat voudin nahan minulle?"

Tätä ei suutari ollut odottanut. Hän rupesi miettimään, mitä tässä
oli tehtävä, kunnes hänen mieleensä salaperäisellä tavalla rupesivat
kuvastumaan kaikki ne onnettomuudet, jotka vouti kiskomisillaan oli
saanut aikaan, ja kaikki se hyvä, mikä olisi seurauksena, jos voudin
rahat jotenkin saataisiin palautetuiksi oikeille omistajilleen. Mutta
nehän olivat kadonneet, niitähän ei oltu löydetty ollenkaan — ja
silloinpa suutarille samalla valkenikin, mitä tässä oli tehtävä. Mutta
sittenkin hän epäili. Hänen tuntonsa kielsi luovuttamasta voudin nahkaa
mistään hinnasta, niin, hän kuuli aivan selvästi äänen sielussaan
varoittavan: "Älä anna nahkaa paholaiselle!" Mitä oli siis tehtävä?
Suutarille tuli tuska, kun ei voinut huomata, miten oli meneteltävä.
Ahdistuksessaan hän turvautui hiljaiseen rukoukseen ja sanoi
itsekseen: "Herra, koskaan en ole tieten ja tahtoen ketään pettänyt!
Suo nyt anteeksi, jos kerran teen sen, sillä onhan petettäväni itse
pimeyden pääruhtinas. Amen". Tämän jälkeen hän sai rauhan ja vastasi
paholaiselle suoraan: "Kun tuonet kaikki voudin kadonneet rahat, niin
olkoon menneeksi".

Muuta ei paholaiselle tarvinnut sanoa. Vilauksessa hän oli poissa
ja tuli siinä samassa takaisin tuoden raskaan kantamuksen hopeaa ja
kultaa. "Tässä ovat voudin rahat", sanoi hän ja kaatoi ne kaikki
suutarin eteen. "Työntelehän ne tänne piirini sisään", komensi tämä
tyynesti, ja kun toinen oli sen tehnyt ja rupesi pyytämään nahkaa,
sanoi suutari vain: "Ehei, vanha kehno! Enempi meidän voudilla rahaa
olla täytyi. Eivät tässä ole vielä puoletkaan. Sinä koetat vain pettää
minua". Taas meni paholainen rahan hakuun ja toi vielä äskeistä isomman
taakan. Mutta suutaripa oli katsonut kelloaan ja huomannut, että
aavetunti, jolloin pahoilla voimilla on oikeus näkyväisestä liikkua,
oli pian loppumassa. Sen vuoksi hän taas esteli ja vaati lisää rahaa,
eikä paholaisen auttanut muu kuin mennä hakemaan. Huohottaen hän palasi
takaisin ja sanoi: "Ei ole voudin rahoja enää muualla kuin kahden
kallion raossa pitkän matkan päässä, josta niitä ei nyt ehdi hakea. Ja
niitäkin on vain kaksi äyriä — vouti pudotti ne kerran sinne. Mutta
tässä on kolme riksiä, jotka putosivat kortinpelaajilta tuonne riihen
lattian alle. Ota ne ja anna vihdoinkin nahka!"

Mutta suutari ei antanut ja paholainen yltyi hirveään raivoon.
Suutarikin jo pelästyi ja tuli siinä liikahtaessaan pyyhkäisseeksi
yhden kirjaimen Jeesuksen nimestä pois. Siitäpä sai paholainen
tungetuksi tuon kynsipää-häntänsä sisään ja rupesi sillä tavoittelemaan
nahkaa, kunnes suutari hätäännyksissään iskikin hännän naulalla
lattiaan kiinni. Ja juuri kun paholainen siinä rupesi tuskissaan
parkumaan, löikin kello kirkon tornissa yhtä ja kuului kukon
ensimmäinen kiekuna. Silloin paholainen muuttui korpiksi, lennähti
rikkinäisestä ikkunasta ulos ja ronkkui käheästi kirkkotarhan aidalla.


V

Kun pappi aamulla varhain kiiruhti kirkkoon, tapasi hän siellä suutarin
hyvissä voimissa ahkerasti suutaroimassa. Ei ollut vähäinen pastorin
hämmästys hänen nähdessään valtavat rahakasat ja kamalan ihmisennahan
hänen vierellään. Ihmeissään hän kuunteli suutarin kertomusta
yöllisistä tapahtumista ja lausui vihdoin: "Suurta asetta ei Jumala
tarvitse tahtoessaan tehdä vanhan kehnon puuhat tyhjiksi. Siihen kelpaa
heikoinkin ihminen, kun hänellä vain on puhdas tunto ja viattoman
rohkeus. Inhimillisesti katsoen oli vouti suuri syntinen, mutta Jumala
ei käy tuomiolle kanssamme meidän ajatuksemme mukaan. Hän ei tahtonut
luovuttaa paholaiselle edes hänen nahkaansakaan ja siksipä tämä,
osoittaakseen uhmaansa ja valtaansa, niin kovasti sitä halusikin. Mutta
mitäs nämä tässä ovat?"

Ja pappi osoitti suutarin piirin ympärystää. Kaikki ne rahat, jotka
yöllä olivat siihen pudonneet, olivat muuttuneet paljaiksi vanhoiksi
lehdiksi, mutta piirin sisässä olevat olivat puhdasta kultaa ja hopeaa.
Ja kun he sitten yhdessä rupesivat tutkimaan voudin nahkaa, huomasivat
he sen alkavan kutistumistaan kutistua. "Tässä on vieläkin saatanan
sormi pelissä", älysi nyt pappi, haki vihkivettä ja kastoi nahan
kolminaisuuden nimeen; silloin se heti lakkasi kutistumasta. Yhdessä he
sitten avasivat voudin haudan, pistivät nahan arkkuun ja pappi siunasi
sen uudelleen häiritsemättömään lepoon. Eikä suutarin enää tarvinnut
mennä kirkkoon valvomaan.

Voudin rahat jaettiin sitten kaikille vääryyttä kärsineille ja
siunautuivat ne pian moninkertaisiksi. Onni ja rauha palasi
moneen vielä äsken onnettomaan kotiin. Ja suutari oli kiristänyt
paholaiselta niin paljon kultaa, että sitä jäi riittävästi vielä
hänelle itselleenkin, joten hän eli huoletonna kuolinpäiväänsä saakka,
kuitenkaan heittämättä rakasta suutarointiansa, jota mahdollisesti ehkä
vieläkin harjoittaa.



JEESUS JA PYHÄ PIETARI SUOMESSA


I

Jeesus istui iankaikkisuutensa istuimella ja hänen lempeä hymynsä
levisi kirkkautena ja rauhana loppumattomuuteen. Kaukaa siinsi hänen
silmiinsä ihmisten asuinsija, jonka yllä väreili milloin suru, milloin
ilo, mutta enimmäkseen suru. Hänen jalkainsa juuressa istui pyhä
Pietari ja kuunteli tarkkaavaisesti.

— Mitä kuuntelet, Pietari? kysyi Jeesus häneltä hymyillen itsekseen.

— Katso tuonne, vastasi Pietari, ihmisten asuinsijoille, jotka tunnet.
Kaukana siellä Pohjan perillä on pienoinen maa, täynnä humisevia
vaaroja, leppeitä lehtoja ja välkkyviä järvenselkiä. Tuolla vaaran
kainalossa on pieni mökki, köyhän asunto, täynnä yhtä ainoata
rikkautta, lapsia. Näetkö?

— Kyllä näen, myönsi Jeesus, muuttuen surumieliseksi ilmeeltään.

— Tuo köyhä mies ei tahdo mitenkään jaksaa elättää lapsiaan, vaimoaan
ja itseään. Kaikki he ovat nälkäisiä. Siksipä ukko, hurskas mies, alati
kantaa rukouksissa huoliaan tänne Jumalan istuimen eteen, toivoen, että
luoja hänen kohtalonsa korjaisi. Hän on rukoillut jo kauan. Usein öisin
portillani valvoessani olen maailman sorinan keskeltä erottanut hänen
hätäisen äänensä, kun hän lakkaamatta rukouksissaan taistelee asiansa
puolesta, ja syvä sääli on vallannut sydämeni. Olen ajatellut monta
kertaa, että tuota miesparkaa pitäisi auttaa, sillä hän on todellakin
kurjassa tilassa ja hänen rukouksiansa pitäisi jo kuulla. Vai mitä
arvelet?

— Ei suinkaan häntä sentään auttaa pidä, vastasi Jeesus, kuunneltuaan
hänkin miehen rukousta. Jos hän pääsee parempiin oloihin, ei hän enää
muista Jumalaa eikä lähimmäisiään ollenkaan. Olen selvästi hänen
äänestään kuullut, että vain hätä panee hänet rukoilemaan; "hätä käskee
härän juosta", sanoo noiden suomalaisten oma sananlasku.

Mutta Pietari kiisti vastaan ja näin sukeutui Jeesuksen ja
hänen välillään eräs niistä tuttavallisista ja herttaisista
riitelykohtauksista, joiden kautta he olivat tulleet maan ihmisille
niin kodikkaiksi ja toverillisiksi. Hän väitti:

— Hätä, niinpä tietysti, että hätä. Mutta nälkäisen ääni on käreä ja
kärty, ei niin huokaava ja nöyrä kuin tällä miehellä. Hänen pitkistä
rukouksistaan olen kuullut, että hänen sydämensä on aivan puhdas
kaikesta ylpeydestä, joten hän varmaankin menestyisi myötäkäymisessä.

Mutta Jeesus vain pudisti surumielisesti päätänsä ja nuo Pietarin
väitteet eivät näyttäneet saavan häntä vakuutetuksi. Pietari tästä jo
hiukan suutahti ja jatkoi:

— En suinkaan minä tässä nyt suotta aikojani miehen puolesta rukoilisi,
elleivät hänen hätähuutonsa olisi tosiaankin sydäntäni lämmittäneet.
Kun et tahtone ruveta häntä auttamaan, niin menen itsensä Ukko-Jumalan
puheille asiaa esittämään. Menen vaikka takuuseen, että mies on
sellainen kuin olen sanonut.

Silloin Jeesus hymähtäen kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

- No, jos todellakin menet siitä takuuseen, niin koetetaan.

— Menen kyllä, vakuutti Pietari ja lisäsi: Olkoon asia sitten sovittu.
Voimmehan jonkun ajan kuluttua mennä katsomaan, minkälaiseksi
myötäkäyminen on miehen muuttanut?

— Kyllä, vastasi Jeesus ajattelevaisesi. Minun on muutenkin mentävä
katsomaan tuota kaukaista ja pientä maata sekä siellä elävää kansaa.
Voisivat kurjuudessaan pian ruveta luulemaan, että olen heidät
unohtanut.

Ja Vapahtajan käsky meni kirkkautena maata kohti saapuen perille köyhän
miehen matalaan majaan, kaukaiseen Suomen saloon. Mutta ihmisen sydän
oli Jeesuksen kädessä selvänä ja läpinäkyvänä kuin taivaan avaruus,
eikä pieninkään piirto ollut häneltä salattu, ja huoaten katseli sitä
maailman vapahtaja.


II

Niinpä tapahtuikin sitten köyhän miehen elämässä äkillinen muutos. Kun
hän ensi kerran tämän jälkeen meni metsälle, yhdytti hän heti kolme
hirveä, jotka sai tapetuksi. Ja siitä alkoi ehtymätön onni kaikessa.
Oli otettavana mitä hyvänsä maasta, vedestä ja ilmasta, kaikki tuli
saalis kuin tunkien sisään. Pian rikastui mies, hylkäsi pienen töllinsä
ja osti komean talon suuresta kylästä. Kun kymmenen vuotta oli näin
saanut kuluneeksi, ei hän enää muistanutkaan entistä köyhyyttänsä.
Laajoina lainehtivat hänen ympärillään viljapellot, komeasti
kumisivat suuren pirtin permantopalkit, ja ylpeänä hallitsi koko tätä
rikkauttansa itse isäntä, koko seudun kuulu pohatta.

Näin olivat asiat, kun eräänä harmaana ja sateisena syksyn iltana
kylään ilmestyi kaksi vanhaa ja repaleista miestä, jotka arkaillen
kävelivät pitkin raittia ja näyttivät miettivän, mistä uskaltaisi
pyytää yösijaa. Jo aikoi toinen heistä kolkuttaa muutaman köyhän
näköisen talon ovelle, kun toinen häntä kielsi, sanoen:

— Älä mene. Tuolla näkyy olevan oikein suuri ja rikas talo. Mennään
sinne, sillä sieltä saamme varmaankin hyvän yösijan, ehkäpä ruokaakin
runsaasti. Mutta Pietari - sillä hänhän se oli - näytti epäröivän ja
arveli:

— Tiedä heidät, rikkaat, ottavatko tällaisia kerjäläisiä yöksi
luokseen. Köyhä aina paremmin köyhää auttaa.

Silloin hänen toverinsa, joka oli Jeesus, hymähti ja sanoi:

— Etkö näe, että tuo rikas on se entinen sinun puoltamasi köyhä mies,
josta oikein menit takuuseen? Paikallaan on siis, että sopimuksen
mukaan menemme tarkastamaan, minkälainen hänestä on tullut. Sinäpä olet
vastuussa, että velkamiehemme nyt meistä huolta pitää.

Pietari ällistyi kovin tästä puheesta, mutta eihän auttanut muu kuin
myöntyä. Jeesus oli vienyt hänet ensin sinne vaaran kupeeseen, jossa
köyhän miehen töllin piti olla, mutta siitä ei löydettykään muuta kuin
hiukan perustuksia. Silloin ei Jeesus ollut sanonut, minne mies oli
muuttanut, joskin näkyi sen kyllä tienneen. Vaikka siis Pietarin olisi
pitänyt olla iloinen siitä, että luoja oli nähtävästi tarkoin täyttänyt
köyhän miehen rukoukset, ei hän kuitenkaan tuntenut tyytyväisyyttä,
vaan ahdistusta ja pelkoa. Jeesus huomasi sen ja kysyi:

— Etkö luotakaan enää tuohon mieheen?

— Tiedä hänet, vastasi Pietari, miksi on voinut muuttua. Ehkä on paha
välillä käynyt viettelemässä. Mutta mennäänhän nyt sitten.

He menivät rikkaan miehen ovelle ja kolkuttivat. He saivat odottaa
kauan, ja Pietari muisti huoaten Jeesuksen sanat: "Katso, minä seison
ovella ja kolkutan". Hänen vanhaan sydämeensä nousi kuva syksyn
pimeyteen vajonneesta maailmasta, synkistä ja suljetuista asunnoista,
joiden välillä harhailee Jeesus, maailman vapahtaja, kolkuttaen
tuhansille oville ja odottaen vastausta. Ja tuntuu kuin kaikki muut,
paitsi tuo yksinäinen vaeltaja ja kolkuttaja, nukkuisivat sikeässä
unessa, siitä milloinkaan heräämättä. Pietaria värisytti ja yön kylmä
tuuli suhisi lohduttomasti pihan lehdettömissä puissa.

Vihdoin rupesi sisältä kuulumaan liikettä ja Pietari ajatteli
ilostuneena: "Ovat varmaankin väsyksissä raskaasta työstä, ahkerat
ihmiset, ja siksi oli vaikea herätä. Mutta nytpä tulevatkin kiireesti
avaamaan". Hänen vanha sydämensä lämpeni ja hän katui jo, että oli
äsken ajatellut niin moittivasti ihmismaailmasta.

Mutta ovea raotettiinkin vain hiukan, ja hyvin äreä ja ynseä ääni
kuului tiedustelevan, kuka koputti.

— Olemme vain pari köyhää ja vanhaa matkamiestä, jotka Jeesuksen tähden
pyytäisimme almua ja yösijaa, vastasi Jeesus hiljaa ja vakavasti,
katsahtaen samalla Pietariin.

— Ei meillä ole kulkureille mitään yösijoja varattuina, kuului isäntä
tympeästi vastaavan. Menkää tiehenne!

— Mutta me olemme aivan märkinä ja nälässä, emmekä vanhoina miehinä
muutenkaan jaksaisi pitemmälle kulkea. Antakaa edes suojaa, kun on
näin huono sää, jos ette ruokaa antaisikaan. Eikö teillä olisi jotakin
työtä, jota huomenna siitä hyvästä korvaukseksi tekisimme?

— Kun edes aamulla varhain riihelle pystyisitte? kuului nyt isännän
ääni tyytymättömän epäilevästi puoleksi tiedustavan.

— Kyllähän me... kiiruhti nyt Jeesus vakuuttamaan. Tokihan tässä nyt
riihelle...

Silloin isäntä avata ramuutti raskaat lukot ja päästi tulijat sisään.
Hänen äkeä koiransa tuli heitä nuuskimaan, mutta ei isännän ihmeeksi
murissutkaan, vaan painoi päänsä nöyrästi ja katsoi rukoillen
vieraisiin. Isännästä tämä tuntui oudolta, mutta Pietari ajatteli taas
surumielin: "Luontokappalekin paremmin tuntee luojansa läsnäolon kuin
ihminen". Sitten isäntä vei heidät pirtin ovinurkassa olevaan, kurjaan
vuoteeseen, viskasi heille leivänkannikan ja varoitti olemaan aamulla
varhain valmiina riihelle lähtöön.

Eikä Jeesus hennonnut puhua Pietarille mitään, vaan makasi hiljaa
seinän puolella, kuunnellen Pietarin huokauksia ja tuulen kolkkoa
huminaa, kun se vihaisena myrskynä puhalsi yli poloisen Suomenniemen.
Raskaassa unessa lepäsivät vihdoin kaikki, mutta Jeesus valvoi kurjalla
olkivuoteellaan, huolena nukkuvain kohtalo.

Ei luullut Pietari pitkää aikaa nukkuneensa, kun jo vielä aivan
pimeällä ahnaan isännän ääni kuului komentavan vieraitaan riihelle
ja Jeesus siihen vastaavan, että kyllä tullaan. Mutta kun ei Jeesus
kuitenkaan tuntunut nousevan, ei Pietarikaan pitänyt kiirettä, vaan
antoi väsymykselle vallan ja nukahti. Kotvan kuluttua saapui isäntä
vihastuneena komentamaan heitä uudelleen, ja nähtyään heidän nukkuvan
rauhallisesti tarttui keppiin ja suomi sillä hyväisesti laidalla
nukkuvaa Pietaria. Tämä hyppäsi säikähtyneenä ylös ja Jeesuskin heräsi
vakuutellen, että kyllä tullaan, kyllä, aivan heti. Mutta kun isäntä
taas meni pois, jäämättä heitä odottamaan, painautui Jeesus sijalleen
ruveten muka uudelleen nukkumaan. Pietari kuitenkin hätäili, että nyt
on mentävä, sillä muuten voi käydä huonosti.

Jeesus oli päättänyt, että Pietari parka saakoon vielä pienen
osoituksen takaamansa miehen sydämen hyvyydestä ja sanoi:

— Pianhan me riihen puimme. Väsyttää niin kovin, ettei vielä jaksa
nousta. Jos isäntää pelkäät, niin siirry tänne seinän puolelle, ettei
sinua enää lyö.

— Mutta jos lyö sinua? epäili Pietari.

— Ei hän minua lyö. Siirry vain tänne.

Ja Pietari totteli, vaipuen taas raskaaseen uneen.

Kun puimamiehiä ei nytkään ruvennut kuulumaan, suuttui isäntä
todenteolla, otti ruoskan ja lähti heitä hakemaan. Tultuaan pirttiin
ja nähtyään ukkojen huoletonna nukkuvan, äyhkäisi hän kiukuissaan:
"Vai nämä puimamiehet!" ja rupesi taas heitä pieksämään. Mutta ennen
lyömistään hän itsekseen sanoi: "Äsken sai tuo laidalla oleva jo
osansa, joten nyt olkoon seinän puolella olevan vuoro", ja hutki niin
Pietaria uudelleen oikein riittävästi. Nopeasti olivat nyt äijät
jalkeilla ja lupasivat viivyttelemättä saapua riihelle. Pietarin selkää
kivisti ja sydäntä karvasteli, sillä hän oli ymmärtänyt tämän kaiken
olleen hänelle rangaistusta sen johdosta, että oli vastoin luojan
kaikkitietoa mennyt ihmisen takuumieheksi. Hän katsahti arasti ja
pyytävästi Jeesukseen, mutta tämä laski lempeästi hymyillen kätensä
hänen olkapäälleen, ja samalla oli tuska ja huoli Pietarin ruumiista ja
sydämestä kadonnut. He lähtivät riihelle.

Ulkona pauhasi edelleen synkkä syysmyrsky. Pimeässä ja sateessa
haparoiden Jeesus ja Pietari vihdoin osuivat riihen ovelle ja katsoivat
sisään. Vähäisen, ovensuussa riippuvan sarvilyhdyn valossa siellä
isäntä heitä odotellessaan jo oli ruvennut pudottelemaan lyhteitä
parsilta ja komensi nyt heidät tylysti työhön. Pietari ja Jeesus
riisuivat nöyrästi takkikulunsa ja menivät riiheen, mutta isäntä itse
istahti kynnykselle katsomaan ja määräämään.

Siinä istuessaan isäntä vaipui ajattelemaan sitä matkaa, jonka jo
oli tässä maailmassa taivaltanut, ja muisteli kummastuksekseen
melkeinpä kuin kaiholla niitä aikoja, jolloin rikkauden enentämisen
ja vartioimisen huoli ei häntä ahdistanut. Ei ollut köyhyys keveä
kannettava, mutta yhtä vaikea oli toiselta puolen tämä liika
rikkauskin, kun ei mielestään voinut käyttää sitä niin, että olisi
tuntenut onnen ja rauhan siunausta. Mutta nämä ajatukset, jotka
useinkin pilkistelivät hänen sielunsa vanhoista sopukoista kuin
piilosta, hän aina päättäväisesti karkoitti, tehden siten nytkin. Hän
katsoi taas riiheen, miten siellä äijät saivat työtä valmiiksi, eikä
ollut hämmästyksestä uskoa omia silmiään.

Hän ei tiennyt, oliko hän unessa vai valveilla, mutta joka tapauksessa
hän oli näkevinään, että toinen äijistä, joka nyt hohti niin
kummallisen kirkkaasti ja liikkui keveästi kuin olisi ollut henki,
keskeytti työnsä, lähestyi ovea ja otti siitä vaisusti palavan
lyhdyn. Äkillinen pelko riipaisi isännän sydäntä. "Mitähän se tuolla
lyhdyllä...? Kunhan vain ei sytyttäisi riihtä...? No eihän vain...?"
Isäntä koetti huutaa ja rynnätä estämään, sillä hän näki selvästi,
kuinka toinen kuljetti lyhtyä parsien alla joka paikassa ja kuinka tuli
tarttui olkiin ruveten valtoimenaan hulmuamaan, mutta hän ei saanut
ääntäkään. Ja ihmeellisintä oli, että nuo äijät eivät ollenkaan tulta
pelänneet, vaan hääräsivät tuolla liekkien keskellä aivan iltikseen,
vaikka tuli ihan kuin valui heidän päälleen. Isännän aivoissa vilahti
tuskallinen ajatus, että siinä meni nyt kallis riihi viljoineen ja
hyvässä lykyssä vielä koko kartano, kun on tällainen myrskykin; ja
saamatta ääntä kurkustaan ja voimatta liikahtaakaan hän menetti
tajuntansa ja vaipui siihen riihen kynnykselle, missä oli istunut.

Kun hän heräsi, oli täysi päivä ja myrsky oli lakannut. Kummastellen
hän rupesi katsomaan ympärilleen odottaen näkevänsä vain savuavia
raunioita. Mutta eipäs. Kaikki oli entisellään. Hän meni riiheen ja
näki, että vilja oli puitu siististi ja hyvin, oljet heitetty luukusta
ulos, ruumenet kasattu omaan läjäänsä ja vilja puhtaana omaansa. Ja
kovin antava oli ollutkin tämä riihi: kaksin verroin sai isäntä siitä
mitä oli odottanut. Kaiken tämän nähtyään hän päätyi hyvin kummallisiin
ajatuksiin ja meni tupaan emännältä tiedustamaan, oliko tämä nähnyt
niitä kahta vanhaa miestä, jotka olivat olleet riihellä. Ei ollut
emäntä nähnyt, kun eivät olleet tulleet syömään. "Miksi niin?" — "Ei
olisi uskonut, että kaksi niin vaivaista äijää voi niin pian ja hyvin
puida suuren riihen".

Sen päivän perästä ei isäntä enää ollut entisellään, vaan mietiskeli
hartaasti ja kostein silmin ihmettä, jonka oli nähnyt, ja hänen
sydämessään heräsi polttava halu vielä kerran elämässään nuo vanhukset
tavata.


III

Mutta kaukana tältä seudulta istuivat Jeesus ja Pietari korkealla
vuorella ja katselivat ympärillänsä laajana avautuvaa, talvivaippaista
Suomenmaata. Pietari painoi päänsä käsiinsä ja itki. Vapahtaja sääli
häntä ja kysyi:

— Mitä itket, Pietari?

— Itken ihmisten pahuutta. Luulin tekeväni hyvän työn tuolle köyhälle
miehelle hankkimalla hänelle rikkautta, mutta teinkin pahan. Onko
rikkaus siis ihmisille kiroukseksi?

Jeesus katsoi kauas taivaan rannalle, johon syttyi palamaan suuri ja
loistava iltatähti, ja vastasi mietteissään:

— Ei kiroukseksi rikkaus eikä siunaukseksi köyhyys, eikä liioin
päinvastoin. Maallista onnea ja onnettomuutta saavat kumpaisenkin
haltijat maistaa, ja konsa haudassa lepäävät, ovat riisuutuneet yhtä
köyhiksi. Maallinen onni on hauras kuin kuiva korsi, jonka pienikin
kosketus voi murtaa. Ihmisen todellinen onni on hiljainen sydämen
rauha, joka liihoittelee yläpuolella maisen mataluuden tyynenä ja
kirkkaana kuin kesäinen päivä näiden uinuvien salojen yllä. Se on se
sielun auer, jonka kuolo muuttaa ikuiseksi autuudeksi.

Tässä Jeesus pysähtyi ja osoitti kaukana siintävän metsän päälle.

Pietari katsoi ja kauhistui, sillä hän näki selvästi, kuinka
sielunvihollinen laskeutui siellä maahan kuin synkkä pilvi. Sen
jättiläissiivet kuvastuivat kolkkoina himmenevää talvitaivasta vasten
ja niiden taakse sammui sädehtivä iltatähti, ihanan rauhan merkki.
Vavisten kysyi Pietari:

— Mitä hän siellä tekee?

— Tuon metsän takana olevassa kylässä asuu mies, jonka sielu on
suurempi kuin muiden. Jumala antoi hänelle hengen palon, joka on
kytenyt hänessä aina. Siksipä paholainen häntä ahdistaa.

— Käykö hän tässä maassa useinkin? kysyi nyt Pietari arasti.

— Ennen hän todellakin vain kävi, ja ihmiset elivät rauhassa luojan
huomassa, mutta nyt hän on täällä alituiseen, jopa melkein näiden
poloisten keskellä asuukin. Paha on ruvennut hyvin viihtymään Suomessa.
Katso itse!

Ja Jeesus antoi Pietarin nähdä koko sen pahuuden määrän, joka tähän
pieneen maahan mahtui, ja vanha apostoli peitti käsillään kasvonsa. Hän
nousi ja sanoi:

— Lähtekäämme pois! Meillä ei ole täällä mitään tehtävää. Mutta Jeesus
katsoi häneen surumielisesti ja vastasi:

— Kuinka voisimme jättää heidät yksin taisteluaan kestämään? Etkö
näe, että he tarvitsevat Jumalan apua? Etkö muista, että olemme
tulleet tänne kulkeaksemme ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle,
ja kolkuttaaksemme, toivoen, että meille avattaisiin? Katso koko
rajattomaan kaikkeuteen, loputtomaan avaruuteen, jossa lukemattomat
maailmat kiitävät rataansa — ne horjahtaisivat niiltä heti syrjään,
ellei niiden ohjaajana olisi yhtä loputon hyvyys kuin äärettömyys on
todellakin ääretön. Vai etkö luule, että paha heti antaisi niiden
törmätä yhteen, jos sillä olisi valta?

— Varmastikin antaisi, vakuutti Pietari.

— Sillä sellainen tuho olisi sille suurimman toiveensa täyttymys.
Siispä usko, että kaiken pohjalla on olemassa jumalan hyvyyden laki,
joka alistaa pahankin aseeksensa. Lähtekäämme taas matkallemme.

He laskeutuivat alas vuorelta, istuivat rekeensä ja alkoivat
hiljalleen ajaa nytkytellä talvisen yön läpi kohti kaukaista kylää.
Siinä ohjaksissa istuessaan vanha Pietari tunsi taas sydämessään
omituista turvallista lohtua, joka laskeutui hänen mieleensä suloisena
hunajasateena, niinä kirkkaina pisaroina, jotka tiukkuvat kalliosta
Kristuksesta. Lämmin rakkauden aalto tulvahti hänen sieluunsa, halu
auttaa kaikkia niitä, jotka raskautetut ovat, ja hän jo hoputti
ruunariepua vähän ripeämpään hölkkään, että pian päästäisiin tuonne
kaukaiseen kylään, jonne paholainen oli äsken laskeutunut.


IV

Seppä seisoi pajassaan ja takoi, ja hehkuvasta raudasta sinkoilivat
kirkkaat tulitähdet. Hän tuijotti kulmat rypyssä tuliseen rautaan ja
nautti saadessaan lyödä koko raskaalla voimallaan. Hän nautti siitä,
että sai pakottaa tuon näköjään taipumattoman ja kylmän aineen tahtonsa
mukaan. Hänen sieluansa viehätti se salaperäinen tunne, joka hänet aina
valtasi työtä tehdessään ja jonka ytimenä oli kysymys siitä, missä
olisi ihmisen taidon raja, jos hän pääsisi tunkemaan esteiden läpi
niin kauas, että viimeinenkin olisi voitettu. Silloin — silloin olisi
ihminen maailman herra, jota kaikki tottelisi — aineen herra, ehkä
hengenkin?

Takoessaan seppä usein muisteli menneitä aikoja. Oli kuin olisivat
ne häilyvinä kuvasarjoina vilahdelleet ahjon hiilien hehkussa ja
tulisen raudan hohteessa. Hän näki, kuinka hän nuorukaisena seisoi
tässä samassa pajassa avustaen päällelyöjänä vanhaa mestaria, joka ei
milloinkaan puhunut. Ammatti, alituinen vasaran kalke, teki väkisinkin
vaiteliaaksi. Hän näki itsensä nojaamassa moukarin varteen ja
tuijottamassa alasimeen, sitä kuitenkaan katsomatta. Siinä seisoessaan
nuori seppä katsoi omaan sydämeensä ja tutki siellä versovan, oudon
ajatuksen juuria, muotoa ja sisällystä — päämäärää. Hän ei voinut
tarkoin tuota ajatustaan itselleen tulkita, mutta hän tunsi kuitenkin
pääasiassa, mitä se sisälsi: kiivaan halun päästä tietämään sitä, jota
ei vielä tiennyt; nykyisyyden aiheuttaman ahtauden ja tukahtumisen;
salaperäisen himon kerran olla jotakin muuta ja enemmän kuin nämä
täällä, kuin tuo vanha seppä, joka oli kivettynyt alasimensa ääreen;
päästä kerran kuuluisaksi, saada kunniaa, mainetta; päästä rikkaaksi,
niin, hyvin rikkaaksi. Nuo unelmat väikkyivät nuorukaisen sielussa
sekavana, mutta tulisesti kiihoittavana kuvasarjana, joka ei antanut
hänelle yön eikä päivän rauhaa. Niitä hän aina ajatteli ja kun niistä
herätessään huomasi yhä seisovansa vanhan sepän alasimen ääressä,
raivostui ja iski moukarinsa hurjalla voimalla pölkkyyn, niin että maan
kansi kumahti. Silloin vanha seppä aina keskeytti takomisensa, katsoi
häneen pitkään, tutkivasti, ja lopuksi hymähti surumielisesti. Vanha
seppä oli ollut nuori kerran hänkin, oli unelmoinut haaveensa, nähnyt
niiden täydellisen haaksirikon, huomannut kaiken maallisen turhuuden
ja ruvennut vaieten takomaan, odotellen, milloin Surma, ihmisen ainoa
uskollinen, milloinkaan pettämätön ystävä, hiihtäisi tuolta kaukaa
siintävän suon yli häntä hakemaan, silmät kuopalla ja jäähileet
parrassa hilisten.

Ja tämän kaiken taas kerran katsottuaan hän pysähtyi ja seisoi
ajatuksissaan vasaransa varteen nojaten. Hän tuijotti ulos ovesta
kauas taivaanrannalle, jonne syttyi suuri ja rauhallisesti liekehtivä
iltatähti, kun talvinen hämärä rupesi hiljaa ja huomaamatta hiipimään
maisen vaelluksen ylle kuin äiti tyynnyttäen ja tuudittaen sitä lepoon.
Silloin hän näki jatkon äskeisiin kuviin, näki itsensä vanhan mestarin
paikalla, jonka entinen omistaja nyt lepäsi maan mullassa, nokiset
näpit koukussa ja kaikki arvoitukset ratkaistuina. Hän näki itsensä
päivin ja öin miettimässä ja askaroimassa, tunkemassa tuleen mahtavia
aineita, lietsomassa, takomassa ja rakentamassa, kunnes kaikki taas
särkyi epäonnistumisen ja epätoivon synkkyyteen, niin ettei ollut
jäljellä muuta kuin järjetöntä sekamelskaa ja naurettavia tyhmyyksiä.
Hän näki, kuinka hän silloin ryntäsi ylös toiveittensa raunioiden
äärestä, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja kiristäen hampaitansa
kirosi sitä sulkua, jonka luoja oli asettanut ihmisen tietämisen
tielle, vaikka olikin antanut sieluun aavistuksen täydellisen tiedon
olemassaolosta. Yhä uudelleen hän päätti jättää kaikki, vaipua siihen
samaan tylsyyteen, jossa näki muiden ihmisten elävän, ja takoa vain
hevosenkenkiä ja viikatteita, mutta ei voinut. Vastustamattomana
nousi sielun sopukasta outo ja hillitön uteliaisuus, joka kuumensi
aivot, liehui mielikuvituksessa tuhansina mahtavina terhenkuvina, pani
näkemään ihmisen aineen, koko maailman herrana, jolla oli kädessään
ase, valta ja voima, ja ajoi hänet taas huohottaen ja kädet kuumeesta
vavisten koettamaan uudemman kerran. Tämä suuri kaipaus tukahdutti
hänen sydämestään kaiken muun; ei edes ennen niin voimakas rikkauden
halu häntä enää viehättänyt, vaan hän halveksi tuota kerran niin köyhää
mökkiläistä, jota onni oli ruvennut suosimaan ja joka nyt eli äveriäänä
tuolla toisessa kylässä; ei viehättänyt häntä enää rakkaus, ei mikään
maallinen onni. Hänen sielussaan oli vain yksi paikka, ja siihen hän
tuijotti herkeämättä.

Ja sitten — niin, siitä rupesi nyt olemaan parikymmentä vuotta
— hän muisti erään talvisen illan, jolloin hän samalla tavalla
taas oli joutunut seisomaan rauenneiden toiveidensa raunioilla
ja katkeruudessaan kironnut syntymähetkensä ja luojansa, ja
miettinyt, miten voisi hänelle kostaa tekosensa epätäydellisyyden.
Hän oli puhjennut vihassaan kolkkoon nauruun, joka oli kajahdellut
kammottavasti yön hiljaisuudessa, kunnes olikin sen äkkiä keskeyttänyt
ja jäänyt kuuntelemaan: niin, naurua tuntui jatkuvan hänen ympärillään.
Se kajahteli karmeasti ja pilkallisesti kuin korpin ääni, ja seppä
tunsi samalla, ettei hän enää ollutkaan yksin. Hän katsahti ympärilleen
pimeässä pajassa, jota vain ahjon yhä tummeneva hehku himmeästi
valaisi, ja oli huomaavinaan, kuinka tuolla pimeässä nurkassa
häilähteli vielä pimeämpi varjo, epäselvänä ja vailla ääriviivoja,
mutta jollakin tavalla uhkaavana ja peloittavana. Voimakas seppä tunsi
värisevänsä kauhusta, mutta miehisti itsensä ja katsoi uudelleen.
Silloin tuossa pimeässä varjossa leimahti palamaan kaksi tulista
nastaa, jotka leimusivat vihreällä, häilyvällä valolla; niistä
tuntui sinkoilevan valkohehkuisen raudan säkeniä, jotka karkeloivat
sinne tänne oikullisessa epäjärjestyksessä, poreillen tuhansina eri
värivivahduksina kuin häilyvä tuli hiilen kupeessa. Ja kuta kauemmin
seppä niihin tuijotti, sitä selvemmin hän tunsi, kuinka noista
nastoista, noista suurista, palavista silmistä, sillä silmiähän ne
olivat, koko tuosta pimeyttäkin mustempana keinuvasta haamusta, häntä
kohti virtasi sellainen helvetillisen ilkeyden ja rajattoman pahan
tahdon voima, että se tuntui hiipivän kuristavana ja tukahduttavana
hänen elinlähteisiinsä. Nyt.. nyt tuo haamu siirtyy tuolta nurkasta
lähemmäksi... se ei kävele... se ikäänkuin liukuu huomaamatta, ja kuta
lähemmäksi se tulee, sitä suuremmaksi se kasvaa, ja sen ympärillä
tuulahtaa kuoleman kolkko kylmyys kuin pistävin viima.

Seppä aivan kyyristyy kokoon tätä muistellessaan ja kädet puristavat
suonenvedon tapaisesti moukarin vartta. Hän tahtoisi poistaa tuon
kauhukuvan mielestään, mutta ei voi, vaan hänen täytyy tuijottaa siihen
yhä uudelleen, kuten on tuhansia kertoja tehnyt. Hän näkee nostavansa
kätensä suojakseen, näkee pimeyden olennon tulevan yhä lähemmäksi,
kunnes se on aivan hänen edessään, kumartuvan, tuijottavan häntä
silmiin kuolettavalla katseellaan ja hengähtävän hänen päälleen manalan
viimaansa. Silloin hän kaatuu maahan kuin ruumis eikä tiedä, onko hän
enää elossa vai vainaja.

Mutta nyt kuva muuttuukin. Seppä näkee, kuinka maailma avautuukin hänen
edessään ihanana ja viettelevänä, kuinka kaikki, mitä hän haluaa, on
hänelle mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin kurottaa kätensä, ottaa,
käskeä, ja kaikki annetaan. Tuo pimeyden olento se välähdyttelee
näitä kuvia hänen eteensä ja kuiskuttelee hänen korvaansa ehtoa,
millä se kaikki hänelle annettaisiin. Mutta kiusaaja ei tunnekaan
sepän sielua niin tarkkaan kuin luulee: maailman nautinnot, kunnia
ja loisto eivät häntä viettelekään, sillä suurempi päämaali on ne
hänelle himmentänyt; hän tahtoo saavuttaa kaiken olevaisen perustiedon,
elämän synnyn salaisuuden, ja ellei hän sitä saa, jääköön kaikki muu.
Kun hän puolestaan esittää tämän vaatimuksensa, karkaa kiusaaja ylös
hänen äärestään ja peittyy kuin kauhistuneena omaan läpinäkymättömään
pimeyteensä; sitä ei hänkään saa ihmiselle sanoa, sillä sen tiedon
hankkimiseksi täytyy käydä kuoleman portin lävitse.

Sitten kiusaaja palaa ja kuiskuttaa hänen korvaansa: "Tietoa en voi
sinulle antaa, mutta taidon voin. Mitä tahansa haluat tehdä, se sinulle
myös onnistuu. Sehän on jo samaa kuin tieto, vai kuinka? Kahdenkymmenen
vuoden kuluttua palaan taas ja silloin perin sinulta omani pois.
Sovitaanko näin?"

"Olkoon menneeksi!" vahvisti seppä kaupan puolestaan, sillä häntä
viehätti ajatus voida tehdä kaikki, mitä halusi. Silloinhan hän ehkä
löytäisi tiedon ominpäin? Niin sai seppä kiusaajalta taidon, ilman
tietoa, kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaihtaen siihen sielunsa autuuden.

Näitä asioita seppä aina muisteli seisoessaan pajassaan alasimensa
ääressä ja lepuuttaessaan kättänsä. Mitä kaikkea hän olikaan taiten
takonut näinä kuluneina parinakymmenenä vuotena! Ei ollut sitä
tarvekalua, sitä kojetta, sitä ihmeellisintä laitetta, joka ei olisi
sujuen tullut hänen vasaransa alta, jos hän niin tahtoi. Hänestä oli
tullut maan kuulu, jonka taitoon turvasivat viisaat ja tyhmät, ylhäiset
ja alhaiset silloin, kun kaikki viimeiset neuvot olivat pettäneet. Ja
hän oli auttanut, sillä häntä oli huvittanut ihmisten avuttomuus ja
taitamattomuus. Olipa hän ylpeillytkin taidostaan, jopa niin, että
oli pajansa oven päälle kirjoittanut: "Tässä asuu itse mestariseppä".
Korkeilla kirjaimilla se oli siihen pantu, niin korkeilla, että näkyi
kauas tielle saakka. Ihmiset yrittivät hänellä nauraa, mutta lakkasivat
huomatessaan, ettei se ollutkaan turhaa kehumista. He rupesivat
kunnioittamaan tuota synkkää seppää, jopa lopuksi häntä pelkäämäänkin,
mutta hän ei siitä välittänyt, vaan takoi takomistaan, uupumatta,
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka.

Mutta koko tämän ajan hän oli sydämen katkeruudella itsekseen
hymähdellyt ja tyhmyyttään pilkannut, sillä hän oli huomannut paljaan
taidon hengettömäksi, kun sen rinnalla ei kulkenut yhtä täydellinen
tieto. Elämän murhe laskeutui uudelleen pilvisenä päivänä hänen
mieleensä ja sai hänet unohtamaan, mitä hän milloinkin takoi. Kun
hänen lapsensa, pieni, kultakiharainen poika, josta hän oli toivonut
nousevan maailmaan vielä suuremman sepän kuin mitä hän itse milloinkaan
oli, ei ainoastaan taito-, vaan myös uljaan tietoniekan, oli painanut
silmänsä umpeen Surma-vanhuksen sokeassa sylissä, oli hän rynnännyt
pajaansa ja ruvennut epätoivonsa ja surunsa vimmassa takomaan. "Taito",
oli hän huutanut, "nyt sinua tarvitaan", ja hän oli tunkenut ahjoonsa
kultia ja hopeita sekä takonut, takonut. Ja alasimelta oli valmistunut
kultakiharainen poikanen, niin ihmeen ihana, ettei luonnossa
milloinkaan parempaa, niin hänen pienen poikansa kaltainen, ettei eroa
voinut huomata, mutta kylmä ja kuollut. Henki oli poissa eikä saapunut
sepän taidosta ja rukouksista huolimatta, ja sillä hetkellä seppä älysi
taidon sokeuden ilman tietoa, sitä syvintä asiaa, josta kaikki lähtee.

Seppä väsyi taitoonsa, sillä se ei riittänyt siihen, mitä hän eniten
halusi. Ja hän väsyi muuhunkin, takoi vähemmän, ja vietti pitkiä
aikoja nojaten alasimeensa ja tuijottaen ahjon hiilokseen tahi ovesta
ulos taivaanrannalle. Niinpä nytkin, tänä iltana, jolloin outo ja
selittämätön tunnelma oli hänet vallannut.

Hän oli muistanut, että näinä päivinä tuli kuluneeksi parikymmentä
vuotta siitä, jolloin tuo vihamielinen varjohenki oli sanonut tulevansa
noutamaan omaansa pois. Mitähän se sillä oikein tarkoitti?


V

Kuului reen jalasten kitinää ja pajan eteen ajoi huonolla ja väsyneellä
hevosella kaksi vanhaa miestä, joista toinen istui ajopenkillä. Hevonen
liukasteli kaljamalla ja miehet nousivat reestä. Seppä ei ymmärtänyt,
miksi tämä oli hänestä niin erikoisen mielenkiintoista, sillä olihan
satoja, tuhansiakin hevosia hänen pajansa eteen pysähtynyt, upeita,
maan valioitakin, ja hän oli tuskin silmiänsä alasimesta nostanut.
Mutta nyt täytyi uteliaana katsoa, ja suuttuneena siitä seppä päätti
kohdella ynseästi noita äijä-pahoja. Äijät tulivat vihdoin epäröiden
sisään, katsottuaan hetkisen, mitä pajan oven päälle oli kirjoitettu.
He vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, jonka jälkeen ajopenkillä
istunut pyysi nöyrästi, että seppä kengittäisi heidän hevosensa. Oli
yksi kenkä aivan irti pääsemässä ja toisista olivat hokat niin pahoin
kuluneet, että hepo pakkasi kierällä pahasti liukastelemaan. Mutta
seppä ei vastannut mitään, eipä enää heihin katsonutkaan, vaan rupesi
tuikean näköisenä takomaan, niin että säkenet sinkoilivat. Silloin
sanoi toinen äijä, se, joka oli herrana istunut:

— Pyytäisimme mestarisepältä hyvän työn apua. Tarvitsisi saada hevonen
parempaan kenkään.

— Eipä tässä nyt ole aikaa sellaiseen, kun on muita kiireitä, murahti
seppä ja takoi takomistaan.

— Mutta sallinet toki sen itsemme tehdä? jatkoi nyt kysyjä. Emme muuta
kuin hiukan työkalujasi lainaisimme.

Silloin seppä katsahti työstänsä vieraisiin, yritti sanoa jotakin,
mutta ei sanonutkaan. Puhe kuivui hänen kielelleen, sillä tuolla
samassa palkeen nurkassa näkyi selvästi se pimeyttä mustempi haahmo,
joka siellä silloinkin oli ollut, keinuen ja liikehtien. Ja sen
silmät kiiluivat sieltä taas vihreinä ja loistavina, tuijottaen
seppään rävähtämättä. Hän heitti pihdit ja vasaran, ja istahti oudosti
huumautuneena pajan takimmaiseen nurkkaan ruuvipenkilleen, painaen
pään käsiinsä ja hieroen otsaansa, jonka alla tuntui hehkuvan sula
rauta. Hän kysyi itseltään, oliko hän enää täydellä järjellä, oliko hän
terve vai sairas, ja näkikö hän tuossa kaksi vanhaa, väsynyttä miestä?
Oliko tuolla nurkassa mitään pimeyden haamua ja loistivatko sieltä
sammumattoman, pohjattoman ilkeyden silmät?

Silloin hän oli näkevinään, kuinka nuo kaksi vanhusta rupesivat seppinä
puuhailemaan. Toinen ukko tarttui palkeen vipuun ja painalteli sitä
totuttuun tapaan, toisen, joka näytti olevan niinkuin isäntä itse,
tarttuessa vasaraan ja pihteihin. Ihmeellisiä seppiä nämä olivatkin.
Ei ehtinyt nähdä, mistä rauta tuli pihteihin, mutta siinä se vain oli
samalla kuin ne alasimelle laskettiin. Eikä liioin tarvinnut raudan
paljon ahjossa käydä, ennenkuin se jo kiehui ja sädehti valkohehkuvana.
Nyt tarttuu ukko vasaraan ja lyö kerran. Ei kuulu alasimen kilahdusta,
mutta uusi ja kaunis hevosenkenkä putoaa valmiina maahan.

Seppä hieroo silmiään ja katsoo tarkkaan. Nuo äskeiset vanhukset ovat
muuttuneet. Heidän vaatteensa ja koko ulkomuotonsa ovat ikäänkuin
kirkastuneet, niin, käyneet aivan kuin läpikuultaviksi. Selvästi
seppä näkee heidän lävitsensä tuonne pimeään palkeen nurkkaan, jossa
musta varjo nyt rauhattomasti keinahtelee, kuin pelkäisi; näkeepä
seppä senkin, että ilkeiden silmien käärmeellinen loiste himmenee
himmenemistään, vihdoin sammuen kokonaan. Ihmeellistä! Seppä ei tahdo
uskoa silmiään, mutta näkee kuitenkin, kuinka koko pajan pimeys aivan
nurkkia myöten ikäänkuin kokoontuu yhteen, vyöryilee ja taistelee
paikallaan, uhittelee ja rynnistelee, mutta rupeaa kuin rupeaakin
lopuksi vastustamattoman voiman pakoittamana tunkeutumaan ovesta
pihalle kuin paksu savupatsas. Ahjosta tullutta savuahan se tietysti
on, koettaa hän itselleen vakuuttaa: äijät ovat taitamattomuudessaan
tunkeneet ahjon tupaten täyteen märkiä hiiliä... Mutta ei — ei täällä
ole märkiä hiiliä... "Ja kas, kuinka koko paja nyt on oudosti ja
heleästi kirkas". Äijät vain puuhailevat hevosensa kimpussa. Toinen
nostaa jalkaa ja toinen yrittää lyödä kenkää kiinni. Tottumattomia
ovat, ei luonnista. Mitä nyt?

Seppä haluaa karata ylös nurkastaan, mutta ei pääsekään. Hän näkee
kauhistuneena, kuinka toinen äijä hakee pajasta kirveen ja sillä iskee
hevosen jalat nilkasta poikki. Paikalleen siihen kaatuu hevonen, mutta
kummallista — jalkojen tyngestä ei vuodakaan verta. Ukko tuo kaviot
pajaan ja napsii mukavasti alasimen varassa kengät kiinni. Entä nyt?
Yhä kasvavalla jännityksellä seppä katsoo, kuinka ukko sitten vain
pistää kaviot paikalleen. Ne tarttuvat kiinni ja hevonen nousee ylös
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt seppä ei enää jaksa. Mahtavana aaltona hulvahtaa hänen aivoihinsa
käsitys siitä, että tässä oli nyt se, jota hän oli koko elämänsä ajan
hakenut — täydellinen tieto, se, joka sai elämän uudelleen syntymään
siihenkin, josta se oli jo poistunut. Tarttuen päähänsä molemmin
käsin hän horjuen lähti pajastaan. Hän tahtoi saada selville tuon
salaisuuden, tuon taian, joka sai hevosen jalat heti liittymään
terveiksi; tahtoi perinpohjin kysellä asian ukolta.

Kylmä talven viima ja kirkas tähtitaivas tervehti häntä pajan
ulkopuolella. Mitään ei näkynyt. Oli kuin olisi maa niellyt nuo
oudot kulkijat. Seppä heittäytyi suksilleen ja läksi hurjaa vauhtia
hiihtämään sinne päin, jonne arveli matkamiesten kadonneen.


VI

Jeesus ja Pietari ajaa nytkyttelivät hiljalleen pitkin aavaa suon
selkää ja kinailivat keskenään, kuten heidän tapansa oli. Pietarihan se
taaskin oli väittelyn aloittanut, sanoen:

— Kuinka sinä nyt sen seppä-paran jätit aivan avuttomaksi paholaisen
valtaan? Näithän, että siellä se piileskeli nurkassa valmiina viemään
saalistaan?

Jeesus katseli vakaasti taivaan tuikkivaan avaruuteen ja vastasi:

— Kuinka lienee tullut jätetyksi — tiedä häntä. Mitäpä siellä oli enää
tekemistä, kun oli ruuna saatu kengitetyksi?

— Mutta näithän sinä, millä sielun hädällä seppä puuhiasi seurasi.
Etkö ymmärrä, että tällaisen ihmeen näkeminen pani hänen mielensä
lopullisestikin sekaisin, sillä tässähän nyt tapahtui se, jota hän
on koko ikänsä turhaan etsinyt, se, mikä on lihalliselle ihmiselle
mahdottomuus?

Mutta Jeesus vain katseli taivaan pohjattomuuteen ja kysyi:

— Kuuletko mitään?

Pietari pysäytti ruunan ja kuunteli. Kaukaa jäljestä päin rupesi
yhä selvemmin kuulumaan suksien suhinaa ja sauvan kireätä kitinää
pakkaslumessa. Hän kääntyi katsomaan ja näki, kuinka seppä sieltä
hiihti niin, että nietos savuna sihisi suksien tieltä, ja hänen
mielensä ilahtui, että seppä näin Jeesuksen jälkeen kiirehti. Mutta
Jeesus sanoi taas:

— Kuuntele vielä!

Pietari kuunteli tarkkaan. Kaukaa edestäpäin kantautui hänen korviinsa
outo humina, kuin olisi tyynessä, tähtikirkkaassa talviyössä kuoleman
tuulenpuuska yksinään vyörynyt eteenpäin pitkin kylmää, rannatonta,
surullista suon selkää. Hän katsoi sinne ja näki pian, kuinka sieltä
hiihti mustilla suksillaan nopeasti ja viivasuorasti heitä kohti Surma,
tuo kolkko vanhus, jonka silmäkuopat olivat tyhjät ja jonka parrassa
jäähelmiä helisi. Hän vilkaisi Jeesukseen, mutta tämän katse oli
vaipunut tutkimattomaksi. Hän sanoi vain:

— Odotetaan ja katsotaan, kuinka tässä käy.

Pietari kyyristyi ajopenkilleen ja rupesi kovasti pelkäämään sepän
puolesta. Tuolta se nyt hiihtää, onneton, suoraan Surman tielle,
eikä tiedä mistään. Ihan varmasti ne pamahtavat yhteen tässä meidän
kohdallamme. Surmakin tuossa aina sokeana kulkea hojottaa, eikä katso
eteensä. Tiedetäänhän tuo — vielä se nyt eteensä, Surma, joka on
sokeaakin sokeampi — —. No nyt tuli turma sepälle!

Pietarin pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Juuri kun seppä saapui
heidän kohdalleen ja painalsi viimeisen kerran sauvoillaan, suhahti
Surma ohi. Vain sen kuolonviima hipaisi hiukan seppää, joka vaipui
tainnoksiin, kaatuen kuin honka maahan. Kaukana humisi jo Surman onea
viima.

Seppä tunsi makaavansa synkässä pimeydessä, jonne ei kuultanut mistään
pienintäkään valon pilkahdusta. Hän tuijotti turhaan ympärilleen
ja ajatteli: "Minä olen nyt siellä — jonne minun piti joutuakin".
Karmiva pelko ja tuska raastoi hänen sieluansa. Mutta sitten rupesikin
kuulumaan lempeätä ääntä, joka virtasi hänen sydämeensä virkistävänä ja
lohduttavana. Se kuului kysyvän ystävällisesti:

— Mitä hiihdit, seppä?

Silloin seppä taas muisti kaiken ja hänen sydämensä elämänhimo tulvahti
uudelleen valloilleen. Hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli kokenut
ja mitä oli turhaan halannut. Hän purki koko sydämensä, salaisemmatkin
asiansa ja toiveensa, ja pyysi lopuksi palavasti sitä tiedon voimaa,
jonka ihmeen oli äsken pajassansa nähnyt. Mutta lempeä ääni sanoi
surumielisesti:

— Täydellinen tieto on elämän loppu. Tietämättömyys sisältää
pyrkimyksen syyn, jota tieto ei enää tarvitse. Siksi kuuluu tieto
Jumalalle ja pyrkimys ihmiselle. Älä siis pyydä sitä. Se on kuolemaksi.

Mutta seppä ei tyytynyt. Hän pyysi ja rukoili edes tiedon murua. Ei hän
kuolemaa pelännyt. Jos tieto oli sillä ostettavissa, oli hän valmis
siihen heti. Lempeä ääni sanoi silloin:

— Hyvä! Saat tiedon murusen, joka sellaisenakin on suurempi kuin
kellään ihmisellä milloinkaan. Koska olet seppä, niin annan sinulle
voiman liittää yhteen mitä haluat. Sanot vain: 'Tartu kiinni!' ja niin
pitää käymän, oli kysymyksessä elävä tahi kuollut. Mutta älä käytä
voimaasi väärin, vaan muista, että sen on Jumala sinulle lahjoittanut.

       *       *       *       *       *

Kun seppä tointui, huomasi hän makaavansa tiellä, autiolla suon
selällä; ketään ei näkynyt, eikä mitään kuulunut. Nuo salaperäiset
matkustajat olivat kadonneet jäljettömiin, eikä seppä oikein päässyt
selville, mitä oli tapahtunut. Oliko hänelle annettu tuollainen voima?
Ihmeellistä oli se, että häntä nyt peloitti tämä asia; hän tunsi,
ettei hän uskaltaisi edes sitä koettaa. Olisiko mitään niin arvokasta,
että siihen kannattaisi ja pitäisi tällaista pyhää valtaa käyttää? Jos
Jumala oli sen hänelle suonut, niin oli sitä käytettävä myös johonkin
Jumalan tarkoitukseen. Hän mietiskeli noita kahta outoa vanhusta ja
muisteli heidän ulkonäköään ja ääntään, ja vähitellen, kun hän siinä
väsyneenä hiihteli kotiansa kohti, rupesi toinen heistä tuntumaan
hänestä tutulta. Missä hän oli nähnyt sen miehen ennen?

Taas rupesivat sepän sielussa leijailemaan vanhat, jo ammoin
unohduksissa olleet kuvat. Kaukaa onnellisen lapsuuden päiviltä kuului
äidin kirkas ääni, kun se puheli pienelle pojalleen siitä ainoasta,
joka on rakkaus ja hyvyys, jonka lempeys loistaa koko maailman yllä
kesäpäivän rauhallisena, syvänä kirkkautena, ja joka on ainoa tie,
totuus ja elämä. Seppä tunsi äkkiä, kuinka kaikki ongelmat hänelle
selvisivät ja kuinka hänen sairaaseen ja taistelleeseen sieluunsa
vilahti valo, kuin aurinko synkän pilven takaa. Hän vaipui polvilleen
siihen tielle, lumisen ja surullisen lakeuden keskelle, ja nostaen
kätensä rukoili katkeran suloisen, palavan, synnin syvimmästä loasta
nousevan rukouksen, tunnustaen nöyrästi Jumalan armon ja johdatuksen
mittaamattoman syvyyden. Jeesus oli ollut tuo ihmeellinen mies, joka
oli käynyt etsimässä häntä hänen suurimman hätänsä koittaessa ja
antanut hänelle ansiotta, aivan armostaan, aseen käteen.

Seppä nousi, ja onnellinen, salamyhkäinen hymy kirkasti hänen
parrakkaita kasvojaan. "Saadaanpa nähdä!" mutisi hän itsekseen
lähtiessään uudistuneilla voimilla painaltamaan kotiansa kohti. Taivas
rupesi jo hiukan vaalenemaan, ja varhaisen aamun tuntua alkoi väikkyä
ilmassa.

Saapuessaan pimeään pajaansa seppä tunsi heti, että siellä oli outo
vieras häntä odottamassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietääkseenkään, vaan
viritti tulen ahjoon, painalsi paljetta, kuumensi raudan ja rupesi
takomaan hyviä ja hyödyllisiä aseita. Hetken taottuaan hän sitten
kokosi rohkeutensa ja katsoi tuonne entiseen pimeään nurkkaan.

Niin, siellä se oli. Sieltä tuijotti häneen kaksi vihertävää silmää,
kiinteästi, kertaakaan rävähtämättä, ja ruumiina oli pimeyttäkin
mustempi haamu, joka hiljalleen kuin mielihyvissään keinui
edestakaisin. Sepän tuijottaessa siihen kuin lumottuna se vähitellen
rupesi siirtymään häntä kohti kuin kylmä sumun suikale, kunnes oli
aivan hänen edessään. Vihreiden silmien polte kaivautui sepän aivoihin
kuin tulinen rauta lihaan, ja häntä rupesi ankarasti värisyttämään.
Mutta silloin hän muisti, mitä äsken oli tuolla kaukana tapahtunut,
ja hän sai takaisin rohkeutensa. Hän heitti vasaransa pois, pyyhkäisi
rahin päätä puhtaaksi ja sanoi kylmästi:

— Vieras käypi istumaan.

Silloin hän näki, kuinka paholainen vähitellen ikäänkuin tiivistyi
omaan oikeaan muotoonsa, koska oli saanut tavallaan siihen luvan. Siinä
se nyt istui rahilla, karvaisena ja hirveänä, vihreät silmät leimuten
ja hännänpäässä oleva käyrä kynsi ilkeästi kaivellen pajan permantoa.
Mutta seppä ei pelännyt, vaan kysyi suoraan:

— Mitä olisi asiaa?

Paholainen katsoi häneen pirullisesti hymyillen ja ilmoitti tulleensa
sopimuksen mukaan noutamaan antamansa taidon palkkaa. Ja kun seppä
tiedusti, mitä hän sitten mieluimmin siksi tahtoi, vastasi paholainen:

— Mitäkö? Ka, tiedäthän sinä, mitä minä haluan! Sieluja tietysti. En
suinkaan minä nyt rahan tai muun mullan perässä rupea kuljeksimaan.

— Ei siitä mitään puhetta ollut, väitti nyt seppä, enkä minä sieluani
anna.

Tästä paholainen raivostui ja silmäin hohto kävi entistä kiiluvammaksi.
Vaahto pursusi pitkin hänen torahampaitaan ja häntä kohosi ylös kuin
iskeäkseen kynnellään, kun hän sanoi:

— Tässä ei kysytäkään, vaan otetaan, koska kerran valta on!

Ja hän yritti nousta lavitsalta, kuroitellen kaameita, koukkukynsisiä
käsiään seppää kohti. Mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, ärjäisi seppä
ihmeellinen ilme silmissään, kasvaen varreltaan jättiläisen kokoiseksi
kuin olisi hänestä yht'äkkiä tullut kaiken olevaisen valtias, Jumalan
antamalla pelastuksen uskolla:

— Tartu kiinni!

Samassa jo päivä valkeni lopullisesti ja lumiulappa levisi sepän
silmien eteen puhtaana, miljoonien kiteiden kimallellessa säihkyvänä
vyönä maan uumenilla. Tuo pimeä olento kiemurteli rahillaan tuskaisena,
ja sen silmistä suihkusi sihisten helvetin kaameata tulta. Mutta sepän
kimppuun se ei päässyt, vaan kävi yhä utuisemmaksi, kunnes seppä ei
enää nähnyt sitä ollenkaan. Hän seisoi nojaten alasimeensa ja mietti
mennyttä elämäänsä ja sen turhia pyrkimyksiä, ja kun vihdoin aurinko
kohotti teränsä taivaanrannan takaa täyttäen avaruuden valonsa
tulvalla, tunsi seppä sielunsa ylenevän Jumalan puoleen, siihen
korkeaan auvoon, joka täällä elämässä joskus suurina hetkinä ihmisen
sieluun kajastaa. Hän tunsi löytäneensä täydellisen tiedon, jonka
paholainen oli häneltä hänen omaan sieluunsa kätkenyt.

       *       *       *       *       *

— Mutta mitä tämä nyt merkitsee! tuskitteli Pietari, kun Jeesus
käski hänen vain ajaa eteenpäin. Tuossahan seppä makaa tainnoksissa,
etkä häntä ollenkaan auta. Kohta saapuu paholainen ja vie hänet ihan
iltikseen.

Jeesus ei vastannut mitään. Pietari nureksi vanhaan totuttuun tapaansa
edelleen ja puheli:

— Tääkin seppä raukka — hyvä mieshän se on ollut ikänsä... ja totuutta
etsivä. Äskenkin hiihti perääsi kuin hurja, ja sinä vain ajelet pois
niine hyvinesi. Niinkuin tämän maan ihmiset erikoisesti perääsi
hiihtelisivät — johan nyt!

Ja hän todisti suruisena ja tyytymättömänä:

— Eivät hiihtele, eivät... Eivät edes oveansa tahdo avata, vaikka
tarjolle tulet.

Silloin kohotti Jeesus sormensa, katsoi Pietariin nuhdellen ja sanoi:

— Ole vaiti, Pietari, ja kuuntele!

Pietari teroitteli kuuloansa joka taholle. Aluksi tunkeutui vain
talviaamut syvä ja häiriintymätön hiljaisuus kaikkialta hänen
mieleensä, kunnes yht'äkkiä avaruudessa särähtikin kipeä ja kiukkuinen
vingahdus. Se oli kuin pitkä ja hirveä pettymyksen kirous, ja samalla
myös Pietarille vaikeni totuus. Ilahtuneena hän kääntyi sanomaan
Jeesukselle:

— Mutta sieltähän täisikin tulla paholaiselle liukas lähtö!

Hyvästä mielestä hytisten hän kääntyi kiirehtimään ruunaa, kun Jeesus
käski pysähdyttää ja odottaa. Hetken kuluttua rupesi aurinko nousemaan
ja pian täytti koko taivaan ja maan ihmeellinen kirkkaus, josta tuntui
hohtavan sieluun sanomaton auvon ja rauhan hengähdys. Ja Pietari
ymmärsi. Hän risti kätensä, painoi päänsä rinnalleen pyhän hartauden
vallassa ja lääkitsi sydäntänsä sillä tunnelmalla, joka taivaassa
herää, kun Jeesuksen lunastustyö valloittaa taistelevan sielun pahan
kahleista. Hänen vanhan kalastajasydämensä täytti suuri ja jumalallinen
rakkaus.


VII

Jeesus ja Pietari matkasivat edelleen ympäri Suomea. Ei ollut sitä
kotia, sitä sydäntä, jonka ovelta ei sinä talvena ja keväänä olisi
kuulunut tuota hiljaista kolkutusta, joka sävähdyttää, koskee kipeästi,
herättää ja hellyttää. Ei ollut liioin sitä vaaraa ja sitä lehtoa,
järvenselkää ja lakeutta, jota Jeesus ei olisi hymyllään siunannut,
jättäen sen väräjämään maisemien ylle ihanana autereena. Ja kuta
pitemmälle kevät ehti, sitä riemukkaammalta se rupesi tuntumaan
kaikista luoduista: Jumalan läsnäolo kaikui joka linnun laulusta ja
tuulen raikkaasta huminasta urpurikkaassa koivikossa. Mielihyvillään
astua köpitteli Pietari uskollisesti Herransa jäljessä antaen sydämensä
nauttia siitä siunauksen runsaudesta, jota Jeesus kaikkialle valoi.
Hän oli iloinen, vaikka pyrkikin vanhaan tapaansa väliin väittelemään,
perustellen itsepäisesti omaa mielipidettään. Kun hän taas kerrankin
hiukan moitiskeli Jeesusta siitä, että tämä oli määrännyt laiskalle
miehelle vireän vaimon, asettaen tälle siis ylimääräisen taakan
kannettavaksi, sanoi Jeesus:

— Kuule Pietari! Eiköhän ole parasta, että nyt lähdet liikkeelle
ominpäin? Silloinpa saat järjestellä ihmisten asioita niinkuin
viisaimmaksi katsot. Minä menen omalle haaralleni. Tapaamme sitten
toisemme, kun olemme tosihyvän ihmisen löytäneet.

Pietari suostui ja hyvästeli Herransa, joka läksi yksin astumaan
tietänsä, Pietarin mennessä omaansa. Ja Pietari päätti, että nyt hän
vapaasti ja esteettä koettelee ihmisten sydäntä ja kylvää runsain käsin
siunausta heidän keskuuteensa.

Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin sotamies Lusti sai eron
sotapalveluksesta. Lusti oli iloinen sotilas, joka ei ollut vielä
siihen päivään saakka itsestään eikä huomisesta huolehtinut. Kun
häntä ei enää tarvittu, vaan maksettiin viimeinen killinki kouraan ja
sanottiin, että sai mennä, otti hän huoletonna laukkunsa, osti kaikilla
rahoillaan kolme pientä leipää evääksi ja läksi laulellen kävelemään
kotipuoleensa, muistellen niitä otteluja ja iloisia juominkeja, joissa
oli ehtinyt mukana olla. Huolimatta synnistä ja pahasta, jota sotamies
Lusti oli tehnyt paljonkin, oli hänen sydämessään säilynyt syrjä
puhtaana, ja siitäpä kohosi hänen mieleensä ehtymätön iloisuus sekä
silmiinsä kirkas ja avonainen lapsen katse. Näin hän nyt hilpeänä ja
ajatusten puutteessa vihellellen vaelsi keväistä kangasta pitkin sinne
päin, jossa kerran nuoruudessa oli ollut hänen kotinsa.

Eipä aikaakaan, kun jo tulee häntä vastaan kumaraharteinen,
valkopartainen ukko, joka hiljalleen astua köpittää koukkusauvansa
nojassa. Kun ukko saapuu sotamiehen eteen, huomaa tämä, että hänen
silmistään loistaa lapsellisen hurskas ja vilpitön ilme. Ukko
tarkastelee häntä muhoillen ja tyynesti hyvän aikaa, kunnes tervehtii:

— Kuka sinä olet ja yksinkö kävelet?

Sotamies Lustia naurattaa, mutta hän vastaa ystävällisesti toisen
tervehdykseen ja sanoo:

— Minä olen sotamies Lusti ja menen kotipuoleen. Kuka sinä olet?

Silloin Pietari älyää sanoa:

— Vai Lusti. Minä olen Santtepekki.

Ja hän hymyilee omalla keksinnöllään. Lustia naurattaa myöskin, sillä
tuo ukko tuossa näyttää niin herttaiselta ja hyvältä. Hän istahtaa
tiepuoleen, avaa laukkunsa ja vetää leipänsä esiin, aikoen ruveta
syömään. Silloin Pietari, joka on ruvennut pitämään Lustista, päättää
koetella hänen sydämensä hyvyyttä ja sanoo:

— Anna, rakas veli, yksi noista leivistä minulle! jouduin kulkemaan
aivan ilman ruokaa ja kovin nyt sydänalaani hiukaa.

Sotamies Lusti katsoo vuoroin häneen ja vuoroin leipiinsä, kunnes
rupeaa nauramaan ja sanoo:

— Etpä paljoa pyydä kuin kolmanneksen kaikista eväistäni. Mutta minä
pidän sinusta — kas siinä, heh!

Ja hän ojensi auliisti leivän Pietarille, jonka vanha sydän oikein
sykähti ilosta. Nythän tässä hyvä ihminen vastaan sattui! Kiitollisena
pureskeli hän leipäänsä, kunnes tuli ajatelleeksi, että vasta viimeisen
leivän anto tosi hyvää sydäntä todistaisi, ja päätti varovaisuuden
vuoksi koetella Lustia perinpohjin. Niinpä hän, kun oli erottu ja
hyvästelty, kiiruhti toista tietä uudelleen Lustia vastaan, muuttaen
muotonsa. Ystävällisesti nytkin Lusti tiedusteli nimet ja kaikki,
puhutteli hauskasti ja alkoi siinä taas ajatuksissaan leipäkyrsäänsä
pureskella. Silloin Pietari pyysi valittavalla äänellä leipää, kun oli
kovasti nälkäinen eikä ollut evästä. Lusti nauroi leveästi ja puheli:

— Kolme vaivaista kakkaraa eväikseni sainkin ja niistäkin annoin jo
yhden muutamalle äijälle, joka tuolla tiellä nälkäänsä valitteli. Mutta
mitäpä siitä! Kun olet nälkäinen, niin tuossa on — heh!

Ja hän ojensi leipänsä Pietarille, joka tuskin tahtoi uskoa niin hyvää
sydäntä olevankaan. Mutta uskoa täytyi. Varmuuden vuoksi hän päätti
kuitenkin koetella Lustia vielä viimeisen kerran, ja kiiruhti siis taas
uuden muotoisena häntä vastaan, pyysi leipää ja saikin. Reilusti puheli
hänelle Lusti:

— Sen ei vanhan sotamiehen sovi viimeistäkään palaa itkeä, jos
tarvitsevainen sitä häneltä pyytää. Siinä on, äijä, nautitse
terveydeksesi!

Viimeisen leivän hän antoi ja Pietarille ihan herahtivat kyyneleet
silmiin. Hän natusteli karkeata leipää ja puheli:

— Jumala sinua siunatkoon ja sinulle hyvän työsi palkitkoon!

Sitten he erosivat taas, kunnes Pietari palasi sotamiehen luo siinä
ensimmäisessä Santtepekin haahmossaan. Hän tahtoi seurata tämän kunnon
miehen mukana, voidakseen sitten Jeesukselle kuvata, minkälainen hän
oikein oli. He vaelsivat yhdessä ja sotamies Lusti jutteli leveästi:

— Vaivaisen leivänkakkaran kyllä raatsii köyhälle antaa, jos on miestä
toista sijalle puuhaamaan. Kun meillä molemmilla on nyt eväiden puute,
niin ruvetaanpas miettimään, mistä niitä saataisiin, sillä emme me
kauan tyhjällä kulje. Jotakin elämisen keinoa on nyt keksittävä.

— Mitäpä muuta kuin pyydetään ensimmäisestä talosta, joka eteen
koituu, työtä. Työntekohan on rehellisin elämisen keino, arveli tähän
Santtepekki ja katseli tutkivasti toveriinsa.

— Saattaa kyllä olla, vastasi sotamies Lusti hiukan ikävystyneesti,
ja varmaan niin onkin. Mutta, lisäsi hän, en tahdo salata sinulta,
Santtepekki, sitä, että työnteko on minusta vihdoinviimeistä tässä
maailmassa. Työtä en tahdo tehdä, ellei ihan nälkäkuolema siihen
pakota, ja sitä en usko, sillä aina sentään nokkela mies itsensä
nikarasta toiseen muutenkin keinottelee.

Santtepekki kuunteli toverinsa puhettaviaan kauhistuneena ja tiedusteli:

— Kuinka voit pitää rehellistä työntekoa niin vastenmielisenä?
Työstähän vasta ihmiselle tosi ilo ja onni lähtee.

— Kaikkia vielä, vastasi Lusti. Olen kyllä kuullut niin sanottavan,
mutta kysynpä: tokko lienee tavallista tervettä ihmistä, joka
viitsisi kortta ristiin panna, ellei pakkoa olisi tahi synnillinen
kunnia houkuttelisi? Eipä ole. Selväähän on, että laiskuus, kun ei
vain leipä puutu, on kaikista ihaninta tässä maailmassa. Sehän näkyy
jo sanastakin, sillä pantiinhan paratiisissa työ ihmiselle synnin
rangaistukseksi. Ja sitä se on. En viitsi tehdä työtä.

Santtepekki tuli aivan ymmälle kuullessaan Lustin viime väitteen, johon
hänellä ei ollut erikoisempaa vastaamista. Suruissaan siitä, että tämä
hänen niin hyväsydämiseksi huomaamansa toveri osoittautuikin toisaalta
näin kevytmieliseksi, hän uudelleen tiedusteli, minkälaisilla keinoilla
Lusti sitten aikoi itsensä elättää. Tämä puheli leveästi:

— Vielä häntä sellaista kysyy vanhalta sotamieheltä, joka on jo
moneen kertaan ehtinyt kaikki metkut oppia. Suoraan sanoen: aion
elää kerjäämisellä ja pienellä petkutuksella, arkailematta viatonta
varkauttakaan, sillä sellainen ei ole erikoisemmasti synnillistä.
Mutta vanhastaan pidän lakina sitä, että köyhän viimeistä en ota, enkä
ihmisen henkeen kajoa. Näin olen tähänkin saakka kunniallisesti toimeen
tullut ja luulenpa edelleenkin tulevani, kunnes luoja armossaan korjaa
sieluni iankaikkiseen autuuteensa.

Santtepekki ei ollut uskoa korviaan. Ihmeissään hän kysyi:

— Kuinka voit luulla, että luoja korjaa sielusi, kun kerran sanot aina
petkutuksella eläneesi? Piru kai sinut korjaa eikä luoja?

— Ehei! nauroi Lusti leveästi. Sillä otuksella ei ole Lustin kanssa
mitään tekemistä. Et tiedä, Santtepekki, että minä olen vanha,
urhoollinen sotamies, joka satoja kertoja olen pannut alttiiksi henkeni
muiden puolesta. Olen kyllä varastanut, juonut, mässännyt, kun olen
saanut tilaisuuden, elänyt kovin huonosti, mutta sillä olen tehnyt
pahaa vain itselleni enkä muille. Viatonta ja sorrettua olen aina
puolustanut, totisessa asiassa en ole valehdellut, ja Jumalaan olen
lapsuudesta saakka järkähtämättä uskonut. Katson siis kerskailematta
olevani tämän maailman paremmanpuoleisia ihmisiä, jo senkin vuoksi,
että sydämessäni on aina asunut ilo ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan,
olivatpa ne mitä hyvänsä. Olen iloinen mies, Santtepekki, huomaa se!
Ja minä elän aina niin kuin iloinen ihmisluontoni vaatii, milloinkaan
itseäni pettämättä tahi teeskentelemättä muuksi kuin mikä olen,
nimittäin ihmisparka, alaston ja kurja Jumalan edessä, vailla kaikkia
ansioita. Kuinka voisi nyt Jeesus, joka korjasi molemmat ryövärit
rinnaltaan paratiisiin, kiristää mitattoman armonsa minun vaivaisen
kohdalle niin pieneksi, että kehno saisi kauluksestani kiinni? Se on
mahdotonta, Santtepekki, en usko sitä milloinkaan, ja iloisena sekä
luottaen Jumalaan astua tellää siis sotamies Lusti taivasta kohti. Joko
nyt ymmärrät, kuinka varmalla perustuksella minun asiani ovat?

Santtepekki tunsi päätänsä huimaavan. Sotamies Lusti oli erikoinen
ihminen, se täytyi myöntää. Jos tuo kaikki, mitä hän sanoi itsestään,
oli totta, oli hän hyvin huono ihminen, suuri syntinen. Mutta ei
käynyt kieltäminen, että hänellä oli myös hyvät puolensa. Ilmeisesti
hänellä oli jalo ja avara sydän, johon hän lämpimästi sulki kaiken,
mitä maailmasta tajusi. Sotamies Lusti oli jo harmaapää, mutta
siitä huolimatta lapsi, joka herätti ystävyyden tunnetta kaikilla
ominaisuuksillaan, hyvillä ja huonoilla, sen avomielisen lapsen-asteen
vuoksi, jolla hän oli. Santtepekin päässä vilahti ajatus, että sotamies
Lusti oli turmeltumaton, hyvä ihminen, mutta sitten, hän heti muisti,
mitä Lusti oli huonosta elämästään tunnustanut, ikäänkuin säikähti omaa
sekaannustaan ja virkahti ankarasti:

— Helvettiin sinä joudut!

— No, sehän saadaan nähdä sitten, kun sinne asti päästään, vastasi
tähän hyväntuulisesti Lusti.

He astuivat vaiteliaina edelleen, molemmat mietiskellen omia asioitaan,
kunnes poikkesivat tien vieressä olevaan taloon. Pirttiin tultuaan he
näkivät, kuinka isäntä hapuili siellä melkein kuin sokea ja valitteli
silmiänsä, jotka olivat pahoin kipeytyneet. Sotamies Lustia säälitti
ja hän ryhtyi isännän kanssa laveihin puheisiin, kertoen ihmeellisestä
silmäin voiteesta, josta vieraalla maalla sotaretkellä ollessaan oli
kuullut. "Se olisi varmaankin auttanut, jos sitä olisi saatu", lopetti
hän. Isäntä huokaili:

— Olisipa saattanut auttaa, kun jo siitä kuuleminenkin tuntuu tuottavan
huojennusta. Mikä sinulla on tämä mies toverina? kysyi hän samalla.

— Tämä on mikä lienee mieron kiertäjä, joka nälissään turvautui minuun,
äläpäs nyt eto rikkaaseen. Santtepekiksi sanoi itseään. Siivo ukko se
on, ei pure eikä hauku, selitteli nyt Lusti leveästi ja komensi: Käy,
Santtepekki, peremmäksi, äläkä ujostele! Tässä talossa on hyvä isäntä,
vaikka onkin näkö pilalla.

Santtepekki nousi ovensuusta, jonne oli väsyneenä istahtanut, asteli
hiljaa peremmäksi ja seisahtui isännän eteen, laskien kätensä hänen
silmilleen. Ja silloin tuntui kaikista pirtissä-olijoista, että
huoneeseen oli ilmestynyt ihmeellinen voima, joka salpasi heidän
kielensä ja kirkasti heidän katseensa näkemään outoja asioita. Minne
oli kadonnut tuo äsken ovensuussa ollut kerjäläisvanhus? Oliko se
hän, joka seisoi tuossa isännän edessä kirkkaana, suurena ja pyhänä,
otsallansa taivaan loiste? Kuin unessa he kuulivat äänen kohoavan
rukouksena Jumalan puoleen, anoen sitä valoa, joka ei milloinkaan
sokeaksi tule, ja samalla oli lumous ohi. Santtepekki istahti nöyrästi
rahille, mutta isäntä sanoi äkkiä riemastuneena:

— Minähän näen! Näen hyvin! Sinä, ukko, paransit silmäni!

Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä. Sotamies Lusti otti lakin pois
ja silmäili Santtepekkiä syvällä kunnioituksella. Sitten hän pani lakin
jälleen päähänsä ja arveli itsekseen: "Kyllä tästä nyt matkaeväitä
heltiää!"

Ja isäntä rupesi tietysti tarjoilemaan Santtepekille runsasta palkintoa
hänen hyvästä työstään, rahaa, ruokaa, mitä vain ukko halusi. Mutta
Santtepekki ilmoitti, ettei hän voi ottaa mitään. Silloin ei sotamies
Lusti enää voinut olla asiaan sekaantumatta, vaan sanoi Santtepekille:

— Mutta nythän sinulta on viimeinenkin järki-vähäinen aivan mennyttä!
Miksi et ottaisi palkkaa, kun isäntä sitä hyvän työsi vuoksi tarjoaa?

— Ei Jumalakaan hyviä töitään palkan vuoksi tee. Armosta ja rakkaudesta
hän kaiken antaa, vastasi Santtepekki hiljaa ja nöyrästi.

— Mutta kyllä meidän elämisemme sitten kapeaksi käypi, vastasi nyt
Lusti kiivastuneena, jos tässä ilmaiseksi aiot koko maailman parantaa.
Ottaisit edes ruokaa, sillä meillähän ei ole ollenkaan eväitä.

Ja isäntä lisäsi:

— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne,
niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.

Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä
sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi
lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät
kulkemaan.

— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti
opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka,
että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä
taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi
olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja
minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä
tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin
pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta,
emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka
muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.

Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen..
Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei
näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun
jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin
hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan
tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko
mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä
avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin
suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen
kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella
mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi
Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:

— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä
vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat;
minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse
pilautumaan.

Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi
mennessään Lustille:

— Paista sydänkin ja säästä se minulle.

— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään
puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla
mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.

Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen
tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko
varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki
palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:

— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.

Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut
asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä
huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat
edelleen.


VIII

Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati
iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi
Lusti:

— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä
isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada
sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan
vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne,
koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä
rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.

Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana
ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti
ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa
pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä
mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään.
Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle
ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui
olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle.
Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada
itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä
Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että
synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä
mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein
hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä
koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea
porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi
ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa,
että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja
vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja
Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.

Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti
lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä
täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana
tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja
tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli
kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla
äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä
naurunpuuskilla ja huomautuksilla.

Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen
hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa
ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään
ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa
himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan
vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta,
täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä,
kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan
ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi
itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan
kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin,
jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui
Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat
ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon
reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton
varjelus.

Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven
narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka
synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet
huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina;
kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa
rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina
tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät
hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka
levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi
tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän
oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.

Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli
joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin
tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä
ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja
ärjäisi tulijalle:

— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!

Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen
joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:

— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.

— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen
vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras
ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka
luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan
siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen,
kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi
tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä
viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen
kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa
hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän
tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:

— Riitaako haastat?

— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli
nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa
ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:

— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!
Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!
Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.

Ja samassa oli tuima ottelu käynnissä.

Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin
huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta
samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut
tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että
hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan.
Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien
yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja
suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet
karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan
Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli
lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti
kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.

Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen
seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat
tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari,
ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti
ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan
kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi
pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani
ennenkin on ohjannut".

Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin
kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman
kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän
hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle.
Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen
hyväntuulisesti:

— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa
eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut
nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja
lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!

Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin
varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia
kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti
riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan
kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt
kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken
nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken
puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen
puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:

- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin
surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy,
niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!

Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet
ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen,
komentaen:

— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa,
ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä
ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein
antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin
hienona tänne joukkoomme yritti?

— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään
sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin
oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon
hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä
tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen
eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:

— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle
ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko
sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi,
kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!

Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.

"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa
omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä
lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni,
joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt,
mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla
hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan
saakka. Lusti sanoi hyväksyen:

— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä
sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin
uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä
ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän
aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta
ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti
uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä.
Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen,
mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka
Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on
elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä
synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja
oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja
teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin
kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden
soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään
krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat,
uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti
haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä
kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä
poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret
kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen.
Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:

— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!

Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä
yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön
pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä
hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet
hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin
tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:

— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui
kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat
voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu
ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson
toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut
sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti
palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä
joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen
haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi
Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja...

Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt
ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa
oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti.
Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:

— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen,
joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin
surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen
paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama
kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon
Nasarealaisen opetuslapsia, ja...

Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan,
kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen
taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän
jatkoi:

— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran...

Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville.
Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko
ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi
kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:

— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas
katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko
kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti.
Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne
Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?

Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:

— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista
juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan
vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä
Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen
papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee
Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä
sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä
perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi
ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti
kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja
Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos
on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä
tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen
tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa
ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata
lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla
millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa
kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi
juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat,
eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin
poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo
kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti
pohjaan!

Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta
huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta
ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa.
Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili
rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille
iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja
vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä
ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja
juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla
kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun
vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta,
valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin
painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"

Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat
siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.


IX

Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä
tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan
karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella
rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:

— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni
porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta
minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois
ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän
uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat
raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka
sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos.
Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas
tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan
sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin
tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!

Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti
kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa
kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli
hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen,
pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla
opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut
siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan
kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin
tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta
kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla
äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa
ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha
sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.

Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään,
perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:

— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen
siipi hiipaisi!

Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen,
ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja
puheli touhuten:

— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja
perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja
ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta
maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan,
mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt
rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa
sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin
tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä
neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki
ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?

Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta,
pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko
hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa.
Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti
toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen
edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat
rikkaan miehen asunnolle.

Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe
kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka
silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä
ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa
hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.

Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön
katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi
Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse
maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli
sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen
valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas
vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä
valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon
kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja
rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren
puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä
tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle
vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle,
yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito
Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa
hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka
sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä
Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta
hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan
polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen
koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi
ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen
edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että
tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi
taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois.
Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa
taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski
siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti
silmänsä.

Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin
sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna.
Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi
katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.

Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä,
joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät
näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi
hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän
sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten.
Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä,
ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka
tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.

Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon
otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin
tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja
jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä
kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole.
Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella
eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle,
joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru
saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja
vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli,
kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin,
iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään
kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena.
Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi
tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa
ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.

Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta
kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus,
jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu.
Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja
luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä
kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin
läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen
tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.

Mutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten,
hiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen
kokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan
kuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti
kaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon
kuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan
tunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän
sydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.


X

Lusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies
pysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi
heidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa
häntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin
käsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja
pisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun.
Santtepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään
sanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta
Santtepekki sanoi:

— Annappas tänne se kukkaro!

Lusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta
rahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden
hän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti
kolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen,
kunnes lopuksi kysyi:

— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä
nuhtelevaisesti ja sanoi:

— Sille, joka söi sen lampaan sydämen.

Lustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta
makea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja
lapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi
hilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:

— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen
älynneen.

Santtepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen
nuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis
puhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja
silloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.

Hän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se
kalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja
varmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista;
silloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean
hävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa,
maahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe;
se jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei
kuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa,
surumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se
jättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle,
takana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä
tyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se
kalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka
astuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään
kuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan
tyhjyyden.

Sen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti
iloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi.
Katse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä
huolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken
oli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut
Lustiin poltinmerkkinsä.

Lusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin
hukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui
menemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin
välähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja
kaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä
kurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää,
mutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.

Näin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän
jatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten
vierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki
häntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen
itsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui
hänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin
olisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani
hänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien
korventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi
synnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli
ystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen
vapahduksensa hetkeä.

Näin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti
tuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja
hän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut.
Tällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut
ähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden
ja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana
kuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti
hänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen
sanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin.
Santtepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään,
alakuloiseen huoneeseen.

Hänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa
tuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille
seinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli
väkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus.
Vastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki
älysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului
puhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja
jännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti
jutteli ja kenen kanssa.

Pian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon
kiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä
lyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi
kirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes
taas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili
ja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa
kävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä
nähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla
liittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin
lattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä,
naurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku
outo, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen
kiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan
ennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan
mitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista
kuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin
saatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan
ja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja
herpaisi sydämen lyönnit.

Santtepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin
huoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli
hänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta.
Hänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli
taistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja
voitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin
heti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut
Lustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta
hän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut.
Raha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun,
hänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa
käsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa
hän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin
rahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä,
ei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit
syrjään ja sanoi synkästi:

— Loppui kaikki. Vie omasi pois ja mene!

— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartui
Lustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Silloin
Lusti karkasi ylös vuoteeltaan.

Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista
rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa.
Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen,
kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle
ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen
miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin
tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja
kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat
varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti
ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen
päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi
ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti
miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta
ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan,
ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja
kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana,
vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena
ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen,
kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:

— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!

Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti
hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen
kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen
kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus
jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät
täydelleen ymmärtäneet.

       *       *       *       *       *

Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä
hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti,
valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti
tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin
vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.

Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa.
Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas
lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine
purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto
rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi
sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää,
kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten
seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen
ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen
rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä
salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika,
kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin
ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut
sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin
mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella
taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden
sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi,
joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon
päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän
syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen
hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman
kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja
synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan
tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on
iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen
sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän
ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen
nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen
toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin
taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena
sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan
ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho
kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen
ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva
lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja
anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet,
ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko,
jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja
taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana
ollut.

Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti
lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli
tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se
saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi,
että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa.
Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän
enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin
ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan
iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi
lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen
rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi
sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka
hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään,
oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena
lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden
isänä.

Lusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:

— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain
kaikesta hyvyydestäsi.

Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli
vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:

— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja
valehtelin?

Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa
tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä.
Lusti puhui taas:

— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet
paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi
vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni,
Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei
kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt,
tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki
anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt
lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!

Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi
kynnykselle.

       *       *       *       *       *

Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja
kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä
tavalla nuorensi häntä.

Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan,
tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis
koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä
liverryksiään, onnellisina ja surematta.

Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten
etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli
sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko
hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.


XI

Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko
Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta
pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut.
Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen
kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä
syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja
ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.

Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui
tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet
rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään.
Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja
kurkisti sisään.

Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen
tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman
entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä,
sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen
tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä
pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta
kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä
hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.

Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi
hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen
harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa
kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa
kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan
kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa
varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja
ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli
humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet
jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys
tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti
siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla
vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja
ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen
sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan
tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies,
lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.

Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä,
mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä
pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut
ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:

— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti,
kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä
rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli
katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä
häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon
kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa
maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa
sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko
sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän
kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja
väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi
itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa
muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet
voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole
mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et
milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy
maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla
valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti
vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä
horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä
ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:

— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin...

Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.
Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:

— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo
maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan
raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä
jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta
saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan
oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan
meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan
pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki
voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin
toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.

— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.

— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli
sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin
kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina
hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja
tuhkaan.

Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi
huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton,
hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja
muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:

— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja
itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi
ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti
pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken,
kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun
hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät
ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento
lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.

Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:

— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii.
Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka
napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta
kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua.
Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa
luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.

Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat
vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen
kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin,
availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle
omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille
selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan
ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat
ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen
kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo
oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla
kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan
suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti
kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet
silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten
muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua.
Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan,
se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan
korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen
päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen,
valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden,
samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.

Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen
vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson,
edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja
rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan
hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja
katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen,
ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:

— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla
murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä
ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme
olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.

Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle
vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa,
kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat
avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta
mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin
ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut
pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme,
kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset
hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"

Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka
isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka
kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan
säilyttänyt:

    Sun haltuus annan, isäni,
    Mä sielun, ruumiin, henkeni,
    Suo suloisesti maataksein
    Ja apus aina saadaksein.

    Suo nousta jälleen raitisna,
    Sua kiittämähän valmisna,
    Mull' ole aina armias,
    Suloinen, hyvä, laupias.

       *       *       *       *       *

Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa
isännältä:

— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja
onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?

Isäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan
laskevan leikkiä:

— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan
puuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.

Vieras sanoi vakavasti:

— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla
ehkä vielä joku toivomus?

Isäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän
keskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:

— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin
hartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen
autuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.

Vieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen
sanoessaan:

— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää
kolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?

Isäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen
kysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä
selitti hämillään:

— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän
tässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen
rahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan...

— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras
hymyillen.

— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi,
ottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti,
että jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin
olisihan jo sekin jotakin.

— Varmasti siunautuu, vakuutti vieras ja lähti.

Isäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään
rauhaa ja iloa.


XII

Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle
kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi
elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi,
millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut.
Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen,
hän riensi vilkaisemaan töllille päin.

Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä
kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä
heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin
nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä
ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti
kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus.
Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky,
valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan,
oliko mitään uutta tapahtunut.

Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta
kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän
mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla
kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan
yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet,
vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?"
kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi
ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja
päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo
aivan kauhistuneena kiljaisi:

— No jopa olit...! Mitä tietä se lähti?

Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista
vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn,
vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä
nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet
viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi
edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.

Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla,
jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin
hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi?
Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli
hänen korkein toivomuksensa?

Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa
valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se
tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se
sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko
aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos
tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän
kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein
toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden
kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen
omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa,
uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi...?"

Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut
älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli
kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut
enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa,
niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo
hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta,
jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.

Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut
siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin
suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle
myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin
miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti
koko päivän.

Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka
oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet
hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo
kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä
tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli
jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain
näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun
ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja
aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat
köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs
ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta,
kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen
tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi
yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja
syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan
hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut
niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!

Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä.
Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa
päässänsä ja pyörtyi.

       *       *       *       *       *

Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi
iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän
päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä
kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä
oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla
kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön.
Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset,
hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko
siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen
aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka
on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että
se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi
kohdella.

Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan
hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen
tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon
kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja
kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän
kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa.
Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa,
sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet
hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin
taas näyttäytyy..."

Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo
katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt,
ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää
tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä
se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa
rahilta".

Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä
ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä
suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen
kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä
kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui
rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis
raukeni lepoon.

Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo
makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli
sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui
kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta
huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas
puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja
rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.

Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi
vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas,
kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän
älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän
penkilleen.

Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut
tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia
täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut
vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan
kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta
olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle.
Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta
kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta,
tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän
kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut,
"vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan
joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli
kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät
sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte
tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen
taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että
rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan
kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää
haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin
Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".

Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja
isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä
uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon
aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen
vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut
tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun
tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti
Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli
kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.


XIII

Jeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa
juuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo
suorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle,
koskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä
kuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja,
suunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa,
kaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta
ahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana,
helkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:

— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä
parempaa ihmistä kuin... kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen
hautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat...

Jeesus kosketti Pietarin silmiä ja sanoi:

— Katso uudelleen!

Pietari katsoi:

Kaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla
ja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja
anteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet,
lukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet,
jättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi.
Jeesus sanoi Pietarille:

— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan
kauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy?
Se hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan
asukkaille...

— Lusti-rievullekin? kysyi Pietari huolestuneena.

— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle
vaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa
Jumalan rakkaudella...

— Annatko siunauksesi Suomelle? kysyi Pietari rukoilevasti.

Jeesus vaikeni ja hänen kasvoillansa kuvastui tuska. Pietari näki,
kuinka maailman vapahtaja tällä hetkellä taas uudelleen kärsi
sovintokuolemansa tuskat, kuinka orjantappurakruunu ilmestyi
hänen otsalleen, kuinka häntä suomalaisten ylpeyden, röykkeyden,
kovakorvaisuuden, pahain himojen ja halujen, eripuraisuuden, kavaluuden
ja kaiken saastan vuoksi piinattiin ja vaivattiin, syljettiin ja
pilkattiin, vitsoilla piestiin, ristinpuun päällä kuoletettiin,
kuinka hän kärsi kuoleman kaikki kauhut, kunnes hän, Jumalan sankari,
voitti, nousi kuolleista ja astui ylös iankaikkiseen kirkkauteensa. Ja
kun tuskan ilme Jeesuksen kasvoilla vaihtui jälleen jumalalliseksi,
yleväksi rauhaksi, vieri hänen ohimoltaan, johon orjantappuran oka
oli tunkeutunut, punainen, kuultava veripisara. Se putosi halki
äärettömyyksien, kohti Suomenmaata, tuoden sinne kärsimyksien tien
onneen.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia legendoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.