Title: Laivuri on rakastunut : Merimiesjutelma
Author: Jacobs, W. W. (William Wymark)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laivuri on rakastunut : Merimiesjutelma" ***


LAIVURI ON RAKASTUNUT

Merimiesjutelma


Kirj.

W. W. JACOBS


Suomensi

E. P.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna,
1907.



I LUKU.


Lontoolainen kuunarilaiva "Merilokki", omistajansa laivuri Wilsonin
kuljettama, oli juuri saatu täyteen sementtiä Northfleet'issä, mistä
oli aikomus purjehtia Brittleseaan. Joka tuuman ala oli sullottu
täyteen. Sementti, mikä rikkinäisistä tynnörien raoista oli päässyt
levenemään, teki kunniallisten meripoikain partaiset naamat melkein
aavemaisiksi, ja lakaistessa leveni se vielä keittiöönkin, sekoittuen
päivälliseksi laitettavan lihapasteijin ryyteihin.

Vasta kun kansi oli pesty ja kuunari taas loisti puhtaana ja sievänä,
ehti perämies ajatella omaakin siivoustaan. Oli kaunis ja lämmin
toukokuun päivä, ja pieni osa lastista oli tarttunut hänenkin
hiuksiinsa ja hikiseen otsaansa. Kajuuttapoika, tietäen tarpeet, oli
tuonut ämpärin puhdasta vettä kajuutan katolle ja ämpärin viereen
keltaisen saippuapalasen ja pyyhinliinan. Perämies hymyili huomattuaan
valmistukset, riisui paidan päältään, kiersi housunkannattimet
vyötäisilleen, kumartui ämpäriin ja alotti pesuhommansa melulla ja
tyytyväisellä mielellä.

Auttava palvelushenki, itse ijässä, jolloin ei vielä suuriakaan
välitetä omasta puhtaudesta, muutti vettä kolme kertaa ennenkun
perämies oli tyytyväinen. Vihdoin kumminkin "työ" oli tehty. Kasvot
ja kaula hankauksesta kiiltävänä ja punottavana vetäytyi peränpitäjä
kajuuttaan vaatteita vaihtamaan.

Kun oli päästy päivälliseltä, minkä perämies tällä kertaa nautti
yksinään, ilmestyi hän uudestaan kannelle. Miehistö, joka samoin jo oli
nauttinut ruoka-annoksensa, istuskeli keulassa ja poltteli. Perämies
sytytti piippuunsa, istuutui kajuutan katolle ja jäi miettimään.

"Säilytän kapteenin päivällisen pienessä kattilassa lämpimänä", sanoi
kokki ja pisti nokisen päänsä keittiön ovesta.

"Hyvä on", sanoi perämies.

"Kummallista missä se laivuri oikein oleskelee tällaiseen aikaan
päivästä", sanoi kokki erityisesti kääntymättä kehenkään, mutta
vilkaisten kuitenkin perämieheen.

"Hyvinkin kummallista", sanoi perämies, ollen erinomaisen puheliaalla
päällä.

Kokki astui ulos keittiöstä, pyyhki märkiä käsiään likaisiin
palttinahousuihinsa ja katseli kaihoten maalle.

"Parhain kapteeni, minkä kanssa koskaan olen purjehtinut", sanoi hän
pitkäveteisesti. "Oletteko panneet merkille, miten hajamielinen hän
viime aikoina on ollut? Sanoin nytkin, kun hän meni maalle, että saamme
lihapasteijia päivälliseksi. 'Hyvä on Joe', sanoi hän, ikäänkuin puhe
olisi ollut piparuutilihasta ja perunoista, kauniista ilmasta tai
jostakin muusta vähäpätöisestä asiasta."

Perämies pudisti päätään, puhalsi pöllyävän savupilven piipustaan ja
katseli sen haihtumista ilmaan.

"Hän varmaankin etsii lastia tai mitä hommanneekaan", yhtyi
vahvarakenteinen vanhempi merimies puheeseen. "Huomatkaa vaan miten hän
pukeutuu tähän aikaan. Höyrylaivan kapteeni ei voisi olla hienompi."

"Ei sillä tapaa hieno", sanoi jälellä oleva matruusi, astuen hänkin
lähemmäksi huomatessaan perämiehen hyvän tuulen. "Enpä luule hänen
rahtia etsivän, sillä —, vaan — — —, sementistä saa hyvän maksun."

"Se _ei_ ole rahtia", kuului pieni, mutta asiastaan varma ääni.

"Pötki sinä matkoihisi", sanoi Sam vanhus. "Ei sovi sinun ikäistesi
poikaviikareitten sekaantua vanhempain ihmisten puheisiin! Mitä
sinustakin vielä joskus tullee?

"Mihinkä minä pötkisin? Olenhan omalla laivaosallani", vastasi poika
kostonhaluisena.

Miehet vavahtivat ja aikoivat rauhassa poistua, mutta se oli nyt jo
myöhäistä. Perämiehen hetkiseksi uinahtanut arvon tunne oli uudestaan
herännyt ja hän hypähti raivoisana pystyyn.

"No, tämähän on oikein pirua", karjasi hän. "Tehän olette peräkannella
— koko miehistö — joka 'sorkka'! Ehkä herrat suvaitsevat astua
kajuuttaankin juomaan lasin totia ja polttamaan sikaarin? — Koko
miehistö istuskelee täällä lörpöttelemässä laivurista kuin joukko
pesuakkoja! Ja kaupan päälle vielä polttaa! — Polttaa! Kun laivuri
tulee takaisin, saa hän hankkia uuden miehistön tai sitten uuden
— perämiehen. Minä olen jo saanut tarpeekseni tästä. Täällä ei
ole enempää kunnioitusta päällystöä kohtaan kuin lastiproomussa.
Kajuutta-poika on ainoa merimies koko joukossa."

Raivoisana marssi hän edestakaisin kannella. Kokki katosi keittiöön ja
molemmat matruusit olivat tekevinään jotakin keulassa. Pieni, asiastaan
varma veitikka, joka myrskyn sai puhkeamaan, mutta jolla ei ollenkaan
näyttänyt olevan halua joutua sen pudistettavaksi, pisti piipun
taskuunsa ja katseli ympärilleen.

"Tule tänne!", sanoi perämies ankarasti.

Poika lähestyi.

"Mitä äsken puhuit laivurista?" kysyi toinen.

"Sanoin, ettei hän etsi rahtia", vastasi Henry.

"Sinä et siitä mitään tiedä?" sanoi perämies.

Henry siirsi jalkaansa, vaan ei vastannut.

"Sinä et siitä mitään tiedä?" toisti perämies.

Henry siirsi toista jalkaansa.

"Annappas, että toisen kerran kuulen sinun juttelevan esimiestesi
asioista, niin katso eteesi", sanoi perämies terävästi. "Muista se!"

"Kyllä!" sanoi poika nöyränä. "Eihän ne minua liikutakaan."

"Mitkä ei sinua liikuta?" sanoi perämies välinpitämättömästi.

"Laivurin hommat", vastasi Henry.

Perämies kääntyi kiukuissaan ja kuultuaan tirskumista keittiöstä,
meni hän sen ovelle ja jäi tuijottamaan kokkia — olento raukkaa, joka
ei edes viittä minuuttia voinut hillitä tunteitaan. Lyhyessä ajassa
huomasi hän keittiön kurjimmaksi luolaksi auringon alla ja kokin
likaisimmaksi olennoksi, mikä milloinkaan oli ruokavaroja käsitellyt.
Ilmoittaen kokille keksintönsä ja saatuaan tämän kunnon miehen tuskasta
hikoilemaan, vetäytyi hän takaisin kannelle — ja miehistö sai uuden
läksytyksen.

Nimittäen heitä hävyttömiksi, jos he vastasivat, pässinpäiksi, jos he
vaikenivat, meni hän lopulta voitostaan varmana kajuuttaan. Miehistö
puolestaan päästyään pahasta hengestään, alkoi vuorostaan ripittää
Henryä.

"Olisit sinä minun poikani", sanoi Sam, hammastaan purren, "niin
piiskaisinpa kun piiskaisinkin sinut, jotta tuuman alaa ei tervettä
nahkaa ruumiissasi löytyisi."

"Ennen minä hirteen menisin, kuin sinun poikasi olisin", sanoi Henry
varmasti.

Henryn isä oli monasti sanonut pojan tulevan äitiinsä, ja äidillä taas
oli kieli sellainen, että koko Wapping sen tunsi, vieläpä etäisessä
Limehousessakin oli se saavuttanut tunnustusta.

"Mitä arvon tunnetta tällaisessa laivassa voi vaatia, kun laivuri ei
anna edes kajuutta-poikaa opettaa?" sanoi Dick synkkänä. "Pojalle
itselle ääretön vahinko."

"Älkää minun tähteni surko, veljet", sanoi Henry rauhallisena. "Minä
kyllä hoidan itse itseni. Ette koskaan ole nähneet _minun_ tulevan
laivaan niin 'täynnä', että hyttiin yrittäisin luukkua avaamatta. Ette
koskaan ole kuulleet _minun_ ostavan vääriä setelirahapakkoja. Ette
koskaan..."

"Kuulkaas tuota lurjusta!" sanoi Sam purppuranpunaisena. "Totta
totisesti, vielä kerran tulen onnettomaksi tuon nulikan tähden — —"

"Ellet sinä tule, tulen minä", murisi Dick, jolle puhe vääristä
setelirahoista oli arka kohta.

"Henry!" huusi perämies, pistäen päänsä kajuutan ovesta.

"Tulen, tulen!" vastasi Henry. "Olipa harmi, etten voi viipyä
kauvemmin", jatkoi hän kohteliaasti. "Mutta meillä on perämiehen kanssa
vähän asioita keskenämme."

"Kyllä minun ainakin on hankittava uusi paikka itselleni", sanoi Dick,
nähdessään pojan katoavan kajuutan rappusista. "Elämässäni en ennen ole
purjehtinut laivassa, missä poika saa tehdä mitä itse haluaa."

Sam pudisti päätään ja huokasi.

"Tämä on paras laiva, tuo poika poislaskettuna, missä olen
purjehtinut", sanoi hän vakavana.

"Ja mitä tulee hänestä miehenä?", sanoi Dick, vaipuen aavistuksien
maailmoihin. "Tehdään suuri vääryys pojalle, kun annetaan hänen kasvaa
noin omin valloin. Hyvä selkäsauna kerran viikossa tekisi mainiota
hänelle ja meille myöskin."

Hellän huolenpidon esine oli tällä aikaa päässyt kajuuttaan ja kaminiin
nojaten jäänyt odottamaan perämiehen tiedusteluja.

"Missä kapteeni on nyt?" kysyi tämä, käyden suoraan asiaansa.

Henry kääntyi ja katsoi pientä seinällä nakuttavaa kelloa.

"Käy edestakaisin pientä katua Gravesendissa", sanoi hän hyvin
rauhallisena.

"Vai niin! Sinä olet kaukonäkijä", sanoi perämies ja punastui. "No mitä
hän siellä kuljeskelee?"

"Nähdäkseen 'hänen' tulevan", sanoi poika ja vilkutti silmillään.

Perämies hillitsi luontonsa, joskin suurella vaivalla.

"Ja mitä sitten kun 'hän' tulee?"

"Ei mitään", vastasi pieni noita päättävästi. — "Mitä te etsitte?",
kysyi hän samassa levottomana, nähdessään perämiehen kohottavan sohvan
kantta ja etsivän jotakin.

"Köyden pätkää", kuului vastaus.

"Miksi kysyitte minulta?" sanoi Henry, muuttuen yht'äkkiä onnettoman
näköiseksi. "Se on totta! Ei hän mitään tee, — ei hän koskaan mitään
tee, — katselee vaan."

"Mitä sinä oikein tarkoitat valheillasi?" kysyi perämies ja tarttui
poikaa niskaan.

"Menkää itse katsomaan", sanoi Henry valittaen.

Perämies hellitti otteensa ja seisoi hetkisen ajattelevan näköisenä.

"Mene siivoomaan itsesi", sanoi hän yhtäkkiä terävästi. "Ja jos huomaan
sinun valehdelleen, nyljen nahkasi elävänä."

Poika ei tarvinnut toista käskyä. Kuin tuuli hyökkäsi hän kannelle,
nosti ämpärin vettä laivan syrjältä ja huolimatta miehistön
pilapuheista alkoi pestä sellaisella innolla, millaista hänessä ei
miesmuistiin muistettu.

"No, viruttaja! Mikäs nyt on?" kysyi kokki, voimatta hillitä
uteliaisuuttaan.

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Henry arvokkaasti.

"Pesu ja kaikki tuo", sanoi kokki, yksinkertainen luonnonlapsi.

"Vai niin! Ettekö te sitten koskaan peseydy, likainen sika", sanoi
poika nenäänsä nyrpistäen. "Mutta ymmärtäähän sen. Arvelette tulevanne
ruuan laittamisesta tarpeeksi puhtaaksi."

Kokin koura puristautui nyrkkiin, ja huomaamatta ollenkaan toistavansa
toisten sanoja, sanoi hän Samille tulevansa vielä kerran onnettomaksi
tuon poikanulikan tähden.

"Menemme vähän perämiehen kanssa kävelemään, Sam", sanoi poika,
sulloutuen merimiesröijyynsä. "Pitäkää silmänne auki älkääkä taas
tehkö mitään tyhmyyksiä. Voittehan muun työn puutteessa auttaa
'kyökki-pelleä' patojen ja astiain puhdistuksessa. Mutta älkää tapanne
mukaan rikkoko niitä. Kas niin! Älkää seiskö ja laiskotelko."

Perämiehen tulo esti Samin vastaamasta; hän jäi hiljaa seisomaan
toisten viereen katsellen "parin" maallemenoa. Erityisesti huomattiin
Henryn pään olevan tavallista pystympänä; tekikö sen sitten perämiehen
seura vai tuo tavattoman puhdas naama, oli mahdoton päättää.

"Hiljempaa, — kulje hiljempaa", huohotti perämies hengästyneenä,
pyyhkien punaista naamaansa vielä punaisempaan nenäliinaan. "Mihin
sinulla sellainen kiire on?"

"Tulemme liian myöhään ellemme kiirehdi", sanoi Henry, "ja silloin
luulette minun valehdelleen."

Perämies ei tehnyt suurempia vastaväitteitä ja matkaa jatkettiin
samalla reippaudella, kunnes lopulta saavuttiin pienelle,
vähäliikkeiselle kadulle Gravesendissä.

"Tuolla hän on", sanoi Henry osoittaen katua hiljakseen astuvaa miestä.
"Neiti on koulussa toisessa päässä katua. Opettajatar tai jotain
sentapaista. Kas nyt ne tulevat!"

Samassa ilmestyi eräästä rakennuksesta kadulle nuori tyttö koululaukku
toisessa ja nuottirulla toisessa kädessä. Perässä seurasi liuta
koulutyttöjä joista kukin hajaantui omalle suunnalleen.

"Jotenkin kauniita muutamat noista", sanoi Henry ja katseli
mielihyvällä koulutyttöjä. "Kas tuossa _hän_ tulee. Minä en puolestani
näe mitään erityistä hänessä."

Perämies katsoi tutkivasti lähestyvää tyttöä. Ne olivat siis varmaankin
nuo harmaat silmät ja heikko puna tytön poskilla, jotka olivat
saattaneet "Merilokin" laivurin pään sekaisin. Kunnioitettavan matkan
päässä seurasi laivuri tyttöä ja näytti hämmästyvän, kohdatessaan
odottamatta perämiehensä.

"Päivää, Jack!" sanoi hän.

"Hyvää päivää", vastasi perämies teeskennellen kummastusta. "Kuka olisi
aavistanut tapaavansa teidät täällä."

Välittämättä vastata näihin hieman pilkallisesti lausuttuihin sanoihin,
tirkisteli laivuri Henryä siksi kunnes ystävällinen, pistävä hymyily
katosi tämän veitikan kasvoilta. "Läksin vähän kävelemään", sanoi hän
lopulta, kääntyen perämieheen.

"Hyvästi sitten taas", sanoi tämä päästääkseen laivurin pulasta.

Toinen nyökäytti päätään ja kääntyi jatkamaan kävelyään vauhdilla,
minkä paljas näkeminenkin jo sai hikipisarat perämiehen otsalle.
"Saa hän kiiruhtaa, jos vielä aikoo saavuttaa tytön", sanoi hän
ajatuksissaan.

"Sitä hän ei haluakaan", sanoi Henry. "Sitä hän ei tee koskaan, —
tai jos hän sen tekeekin, menee hän vaan neidin sivutse ja vilkuilee
häneen. Illalla hän sitten kirjoittelee rakkauskirjeitä, mutta tytön
käteen ne eivät koskaan tule."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi perämies.

"Olen vähän vilkaissut hänen olkansa ylitse, asettaessani astioita
kaappiin", sanoi Henry.

Perämies pysähtyi ja tarkasteli nuorta lupaavaa ystäväänsä.

"Silloin joskus ehkä katselet minunkin kirjeitäni?" sanoi hän.

"Te vaan kirjoittelette vaimollenne", sanoi Henry välinpitämättömänä,
"tai äidillenne. Minä en kuitenkaan muuta ole huomannut."

"Sinä tulet huonosti lopettamaan elämäsi, poika", murisi perämies
hampaittensa raosta.

"En ymmärrä mitä hän niillä kirjeillään oikein tekee", jatkoi poika,
ollenkaan välittämättä tulevaisuudestaan. "Sen vaan varmasti tiedän,
että perille ne eivät koskaan mene. Luulen häneltä puuttuvan rohkeutta.
— Puh! — Onpa nyt pakanan lämmin!"

Oli uudestaan saavuttu joelle, ja poika pysähtyi epäillen pienen
olutkapakan eteen, minkä puoliavonainen ovi ja sannoitettu lattia
olivat ainaisia houkutuksia kaikille sivukulkijoille.

"Tilaappas pullo olutta", sanoi perämies, tuntien samoin vetovoiman.

"En", sanoi Henry lyhyesti. "Mitäs minä sitä tilaan, kun te kerran
tilaatte."

Perämies irvisti, astui edellä sisään ja pyysi virvoitusjuomaa
kahdelle. Samalla iski hän silmää leikilliselle isännälle, nähdessään
tämän kaatavan pojan puolipulloa mahdottoman suureen tuoppiin.

"Varokaa päätänne, sir", sanoi isäntä Henrylle, kun tämä vilkasi
lasinsa pohjaan, nyökkäsi perämiehelle ja hautasi pienen päänsä
tuoppiin. "Muuten saatte viiksenne vaahtoon."

Poika laski tyhjän tuopin pöydälle, pyyhkäsi suutaan ja tarkasti
hyökkääjää.

"Ei se mitään tee, kunhan eivät vaan punaisiksi muutu", sanoi hän
levollisesti, "ja sitä ei tämä kurja moska suinkaan kykene tekemään."

Poika meni matkaansa perämiehen seuraamana. Isäntä jäi seisomaan
toisella kädellä pyyhkien pöytää, toisella koneellisesti silittäen
punertavia viiksiään. Sopivaa vastausta oli hänen mahdoton keksiä
ennenkun vieraansa jo olivat kadonneet jäljettömiin.



II LUKU.


Kiukuissaan juoksumarssista jatkoi laivuri Wilson metsästystään, mutta
perämiehen aikaansaama keskeytys oli onnettomuutta tuottava. Usein
ennenkin oli hän jo tehnyt surullisia havainnoita otuksensa nopeudesta,
— tänään saapui hän parhaaksi perille, nähdäkseen tytön nähtävällä
levottomuudella kolkuttavan pienen, puutarhassa sijaitsevan rakennuksen
ovelle ja katoavan sisään.

"Kirottu perämies", sanoi laivuri raivoissaan — "ja poika", lisäsi hän
ollakseen täydellisesti puolueeton.

Päämäärättä jatkoi hän kulkuaan katua alaspäin, kunnes se muuttui
korkeiden puitten varjostamaksi lehtokujaksi.

Laivuri pysähtyi ja nypisteli jotakin paperikappaletta takkinsa
taskussa.

"Joka tapauksessa pitää minun nähdä ja puhutella häntä", mutisi hän
itsekseen. "Rohkeutta, Wilson!"

Hitaasti lähestyi hän uudestaan taloa. Sydän pamppaillen ja kurkussa
ikäänkuin joku tukahuttava palanen meni hän ovelle ja naputti hyvin
hiljaa. Odotettuaan pitkän aikaa vastausta saamatta nykäsi hän muutaman
kerran soittonuorasta. Hetken kuluttua kuului askeleita ja vanha,
valkohapsinen rouvasihminen aukaisi oven.

"Onko kapteeni Jackson kotona?" kysyi laivuri kauhean hermostuneena.

"Kuka?"

"Kapteeni Jackson", toisti laivuri punastuen.

"Ei täällä asu sen nimistä", sanoi vanha rouva. "Oletteko varma, että
etsimänne henkilön nimi on juuri Jackson?" lisäsi hän.

"En — varma en tosiaankaan ole", sanoi Wilson totuuden mukaisesti.

Vanha rouva katsoi miestä uteliaana. "Astukaahan sisään", sanoi hän
lähtien edellä ja antamatta toiselle aikaa vastaväitteisiin. Laivuri
seurasi — omatunto kuin kanatarhaan vietävällä ketulla. Jääden
seisomaan ovelle, katseli hän hämmästyksissään ja nolona seisomaan
noussutta tyttöä.

"Tämä herra kysyi jotakin kapteeni Jackson-nimistä henkilöä", sanoi
vanha rouva tyttöön kääntyen. "Ajattelin, ehkäpä hän — — hän ei ole
varma nimestä... ehkäpä hän sattuisi tietämään jotakin."

"Epäilen sitä, äiti", sanoi tyttö ja katseli merimiestä vähemmin
rohkaisevasti. "Täällä ei asu ketään kapteeni Jacksonia."

"Oletteko häntä jo kauan etsinyt?" kysyi äiti.

"Useita vuosia", vastasi toinen, tarkemmin vastaustaan ajattelematta.

Vanha rouva huokasi osaaottavasti.

"Istukaahan", sanoi hän.

"Kiitoksia", sanoi laivuri ja istuutui varovasti sohvan syrjälle.

"Ette siis ole oikein varma nimestä", sanoi tyttö kylmästi.

"Se — se oli vähän Jacksonin tapainen", mutisi vieras. "Yhtähyvin se
sentään taisi olla Blackson tai Dackson, vieläpä Snackson'kin — — sitä
en uskalla mennä vannomaan."

Vanhan rouvan pää vaipui käsien varaan.

"Ehkä voisitte tietää jotakin minunkin miesraukastani", sanoi hän
lopulta. "Hän katosi joku vuosi sitten ja kun te merenkulkijaa etsitte,
luulin vihdoinkin saavani jotain tietoja hänestä."

"Tämä herrahan etsii aivan toista henkilöä, äiti", sanoi tyttö. "Sinä
vaan suotta viivyttelet häntä."

"No, jos hän kerran useita vuosia on etsinyt", sanoi vanha rouva
närkästyen, "niin näillä muutamilla minuuteilla ei suinkaan suuria voi
aikaan saada."

"Ei! Tietystikään ei", sanoi Wilson, koettaen turhaan saada äänensä
vakavammaksi. "Sanoitte miehenne kadonneen — — — tarkoitatte varmaankin
että hän on ollut kauan poissa?"

"Viisi vuotta", sanoi vanha rouva, asettaen kädet ristiin polvelleen.
"Miten kauan sanoitte te etsineenne kapteeni Jacksonia?"

"Seitsemän", vastasi laivuri, kummastellen itsekin levollisuuttaan.

"Ja toivoanne ette vieläkään ole kadottanut?"

"En. En niin kauan kuin mailmassa vaellan", vastasi toinen ja
tarkasteli mattoa lattialla.

"Niin minäkin ajattelen", sanoi vanha rouva päättävästi. "Ihmettelen
hämmästystänne, hänet kerran ehkä tavatessanne."

"Molempain", sanoi tyttö.

"Siitä on viisi vuotta, toukokuussa — 20 päivä toukokuuta", sanoi vanha
rouva, "kun minä viimeksi näin miesraukkani. Hän..."

"Äiti hyvä! Tuo ei suinkaan vierasta huvita", keskeytti tyttö.

"Päinvastoin, olen erinomaisen utelias", sanoi laivuri. "Kun sitäpaitsi
etsin Jacksonia, voin mainiosti tavata hänetkin... Kuka sen voi tietää!"

"Niin, kuka sen voi tietää", sanoi vanha rouva. "Yksi häntä muuten jo
etsiikin... Herra Glover, tyttäreni tuleva mies."

Seurasi kiusallinen äänettömyys, mutta lopulta kuitenkin, koottuaan
kaiken kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa, sai laivuri puhelahjansa
takaisin.

"Toivon hänen löytävän miehenne", sanoi hän pitkäveteisesti.

"Herra Glover tekee mitä ihmisvoimalle on mahdollista", sanoi vanha
rouva. "Hän on kauppamatkustaja ja kulkee asioissansa ympäri maata."

"Oletteko koettaneet sanomalehdessä ilmoittaa?" kysyi laivuri, yrittäen
urhoollisesti pitää voimassa asian alussa osoittamaansa uteliaisuutta.

Rouva pudisti päätään, katsoen epäilevästi tyttäreensä.

"Se ei auttaisi mitään", sanoi hän. "Se ei auttaisi mitään."

"No niin! Enhän minä tahdo sekaantua teidän asioihinne", sanoi laivuri.
"Mutta vuoden kuluessa käyn minä useammassa satamassa. Voisinhan vähän
tarkemmin katsella ympärilleni, jos vaan tietäisin minkä näköinen
etsittävä henkilö on."

Rouva käänteli tuskallisesti ruumistaan, ikäänkuin haluten, mutta myös
peläten, ilmoittaa jotakin.

"Katsokaas! Kadotimme hänet hyvin omituisten asianhaarain vallitessa",
sanoi hän lopulta. "Hän..."

"Eihän minun, rouva hyvä, niitä tarvitse tietää", keskeytti laivuri
hyväntahtoisesti, vilkasten tyttöön.

"Meidän ei ole sopinut ilmoittaa sanomalehdessä", sanoi nyt tyttö
kirkkaalla äänellään. "Isäni ei osaa lukea, eikä kirjoittaa... Hän oli
hyvin äkkipikainen, tulinen mies, ja viisi vuotta sitten löi hän erästä
miestä, kuten pelkäsi, kuolettavasti. Sen jälkeen emme ole kuulleet
emmekä nähneet häntä."

"Isänne oli varmaan äärettömän vahva?" tiedusteli laivuri.

"Sanottiin olleen hänellä jotakin kädessä", sanoi tyttö punastuen.
"Mutta mies parani nopeasti ja oli jo kahden päivän perästä uudestaan
työssään eikä senjälkeen ole kantanut minkäänlaista vihan kaunaa isääni
kohtaan."

"No, silloinhan hän voi olla missä tahansa", sanoi laivuri päättävästi.

"Siellä missä laivoja on, ainoastaan siellä hän viihtyy", sanoi vanha
rouva, "se on minun vakaumukseni. Ollen itse kapteeni ja vanha merimies
ei hän voi elääkään muualla kuin meren läheisyydessä ja ainoastaan
siellä voi hän ansaita toimeentulonsa — miesraukka — ellei hän jo ole
lähtenyt ulkomaille, joka kuitenkin on hyvin epäiltävää."

"Parkkilaiva", sanoi laivuri, katsellen öljyvärillä maalattua taulua
seinällä.

Vanha rouva nyökkäsi. "Niin, se oli hänen laivansa", sanoi hän laivurin
katsetta seuraten. "Mutta maalarin oli mahdoton saada varjoja hänen
mielikseen. Luulenpa tuskin koko Englannissa löytyvän ketään, joka
olisi ollut tarkempi varjoista, kuin juuri hän."

"Minkä näköinen hän suunnilleen oli?" kysyi Wilson.

"Odottakaapas, näytän hänen valokuvansa teille", sanoi rouva nousten
seisomaan ja jättäen huoneen.

Tyttö istui ikkunan ääressä ja neuloi ahkerasti. Laivuri koetti
kaikin mokomin näyttää häikäilemättömältä, yskäsi kerran, toisen ja
aikoi juuri sanoa jotakin ilmasta, kun tyttö käänsi päänsä ja katsoi
uteliaasti ikkunasta kadulle. Laivuri hölmistyi, vilkasi uudestaan
seinällä riippuvaa laivaa ja jäi katselemaan sen varjoja, ehkäpä
suuremmalla vastenmielisyydellä, kuin itse kadonnut kapteeni sitä oli
katsellut.

"Tämä otettiin juuri vähän ennen hänen katoamistaan", sanoi vanha rouva
astuen taas sisään ja ojentaen valokuvan laivurille. "Voitte kernaasti
pitää sen."

Laivuri tarkasti kuvaa: leveäharteinen, noin kuusikymmenvuotias
poskipartainen mies. Sitten pisti hän sen povitaskuunsa ja nousi
seisomaan.

"Jos hänet nyt tapaan", sanoi hän pitkäveteisesti, "niin saanen tietää
mikä on hänen nimensä?"

"Gething", vastasi vanha rouva. "Kapteeni Gething. Jos hänet tapaatte
ja sanotte, ettei hänen mitään tarvitse pelätä ja että hänen vaimonsa
ja tyttärensä Annis kuolevat ikävään, silloin teette hyvän työn, josta
elinaikamme olemme teille kiitollisia."

"Koetan parastani", sanoi Wilson lämmeten. "Hyvästi!"

Hän puristi vanhan rouvan kättä, seisoi sitten hetkisen kädet sivulle
riippuen ja katseli epäilevästi Annista.

"Hyvästi", sanoi tämä ystävällisesti.

Rouva Gething seurasi laivuria ovelle.

"Olisimme hyvin kiitollisia", sanoi hän, "jos Gravesendissä käydessänne
kävisitte kertomassa, miten pitkälle etsinnässä olette joutuneet."

Laivuri lupasi, kiiruhti vikkelästi alas rappusia, vilkasi taaksensa
ylös ikkunaan, mutta huomatessaan tytön vaipuneen työhönsä, asteli hän
hiljaa kohti laivaansa.

       *       *       *       *       *

Laivuri istui jo myöhäisen päivällisensä ääressä, kun hän vasta
muisti neiti Gethingin kihlauksen. Yht'äkkiä lensi tämä ajatus hänen
aivoihinsa, veitsi putosi lautaselle, ja pää vaipui käsien varaan
synkkiin ajatuksiin. Hetken kuluttua otti hän kuvan taskustaan ja
tarkasti sitä huolellisesti.

"Mitäs tästä sanotte?" kysyi hän vihdoin ojentaen kuvan uteliaana
vieressä katselevalle perämiehelle.

"Joku ystävänne?" kysyi perämies varovasti.

"Ei!"

"Hm! — — Niin! — — Mitäs sanomista minulla hänestä olisi", tuumi
perämies. "Mistä olette saaneet sen?"

"Joku antoi sen minulle", sanoi laivuri salaperäisesti. "Mies on
kadoksissa ja minun pitäisi ottaa selvää hänestä. Hyvä jos tekin
pidätte silmänne auki."

"Mistä häntä sitten etsitään?" kysyi perämies.

"Kaikkialta. Minulle sanottiin hänen epäilemättä oleskelevan jossakin
merikaupungissa. Jos hyväntahtoisesti tahdotte auttaa minua, olen
teille erinomaisen kiitollinen."

"Tietystikin minä autan. Mitä mies muuten hommailee?"

"Sitä en tiedä itsekään? Viisi vuotta on hän ollut kadoksissa, ja minä
lupasin tehdä parhaani etsimisessä."

"Sukulaiset ovat levottomia, otaksun", sanoi perämies.

"Niin."

"Olen aina pannut merkille", jatkoi perämies, "naisten olevan
levottomampia kuin miesten tällaisissa tapauksissa."

"Avosydämisimpiä", sanoi laivuri.

"Mikään ruma naama ei tuo totta vieköön olekaan, kun sitä tarkemmin
katselee", sanoi perämies. "Tuntuu siltä kuin olisin nähnyt ennenkin
tämännäköisen ihmisen, — tyttö, muistelen — mutta missä...?"

"Kaiketi jonkun partaisen naisen markkinateltassa", tiuskasi laivuri
vihaisena.

Keskustelu taukosi, kun Henry astui sisään. Huomattuaan kuvan
perämiehen kädessä, alkoi hän kiireesti koota astioita kaappiin, mutta
samassa sanoi hänelle katseensa perämiehen pitelevän kuvaa ylösalaisin,
omantunnon kuiskatessa sen tapahtuvan hänen tähtensä. Poika katsoi
välinpitämättömänä toisaalle, mutta pieneen kirjanpitovihkoon, jota
hän huolellisesti piti (ajatuksissaan), tuli vienti perämiehen tilin
debet-puolelle.

"Henry!" sanoi laivuri yht'äkkiä.

"Niin, kapteeni?"

"Sinä olet vikkelä poika. Katsoppas tuota valokuvaa."

Henryn kasvot loistivat ihastuksesta. Pilkallisesti vilkasi hän
perämieheen, sieppasi valokuvan hänen kädestään ja kuunteli tarkkaavana
samoja selityksiä kuin perämies äsken.

"Voit viedä sen mukanasi keulaan ja näyttää miehistöllekin", sanoi
laivuri lopuksi.

"Miehistölle —?" kysyi Henry ihmetellen.

"Niin. Miehistölle. Enkö puhu tarpeeksi selvään?"

"Kyllä, kyllä. Mutta se vaan tahraantuu siellä. Ajatelkaa paksua Samia,
kokkia ja Dickiä... ."

"Tee sinä kuten käskin", sanoi laivuri äreästi.

"Tietysti", vastasi Henry. "Mutta ihmettelen mitä vastaan kaikkiin
heidän turhiin kysymyksiinsä, — kuka hän on ja miksi te haluatte
tietoja hänestä?"

"Ota se mukaasi keulaan", sanoi laivuri, "ja sano: kuka ensiksi tapaa
tämän miehen, saa kaksi puntaa."

Päästyään kannelle tarkasti poika kuvaa mahdollisesti ensimäiseksi
päästäkseen rikkauden omistajaksi ja vei sen vihdoin keulaan. Paksu
Sam sanoi heti nähneensä saman miehen muutama päivä sitten Poplarissa;
kokki tunsi naaman yhtähyvin kuin äitinsä, ja Dick oli useita vuosia
jo tuntenut hänet erääksi Plymouthin arvokkaimmaksi asujameksi. Henry
vei kuvan takaisin laivurille ja kerrottuaan kuulemansa, esitti hän
alamaisesti etsimisen alotettavaksi jo Gravesendissä.

Oli keskiyö, kun ankkuri vedettiin ylös. Gravesendissä oli kaikki
hiljaista; ainoastaan joku kaasulyhty välähteli silloin tällöin
rakennusten takaa "Merilokin" liukuessa jokea merelle.



III LUKU.


Neljässä päivässä saavuttiin Brittleseaan. Koko tämän ajan
vietti laivuri suurimmaksi osaksi hiljaisessa mietiskelyssä ja
synkkämielisyydessä, jättäen työt kokonaan perämiehen huostaan.

Päivä alkoi hämärtää, kun laiva oli kiinnitetty rantaan. Ainoastaan
pari kalastajaa istuskeli vielä laiturilla piippu hampaissaan.
Avonaisesta kapakan ovesta vastapäätä kuului iloisia ääniä ja lasien
kilinää, muistuttaen salaperäisesti miehistölle kapteeni Gething'iä.

Kylmäverisemmät miehistöstä epäilivät kapteenin löytyvän noin vaan ensi
tilassa, mutta kokki päätti että "kuta pikemmin alottaa, sitä pikemmin
löytää." Voihan hän yhtähyvin nyt juuri tuossa ravintolassa odotella
löytymistään.

Illalla lähdettiin miehissä maalle ja tarkastettiin ensimäinen
ravintola, kuitenkin tuloksetta. Ainoa, mikä hiukankin muistutti
etsittävää, oli eräs vanha, hyvin kuumaverinen mies, joka kiukustui
huomatessaan kokin vaanivat katseet ja kysyi oliko kokki kadottanut
jotakin. Kokki pyysi kohteliaasti anteeksi, ja miehet siirtyivät
toiseen ravintolaan. Mutta täälläkään ei onni hymyillyt lempeämmin.
Dick selitti oluen olevan huonompaa kuin edellisessä eikä kenenkään
haluavan täällä rahojaan kuluttaa. Matkaa siis jatkettiin edelleen ja
ennenkuin puolissakaan niistä oli ehditty käydä oli jo ravintolain
sulkemisaika käsissä.

"Tämähän on koko romaani", sanoi Sam, ääni sopertaen, kun hänet
viimeisestä oluttuvasta vähemmän lempeäkouraisesti syöstiin kadulle.
"Minne nyt mennään?"

"Laivaan", sanoi Dick. "Tule nyt!"

"Vasta sitten kun olen löytänyt hänet", sanoi Sam arvokkaasti ja työnsi
apuaan tarjoavan Dickin syrjään.

"Et sinä häntä yöllä löydä, Sam", sanoi kokki.

"Miksikä en?" kysyi Sam ja tirkisti miehiä lasimaisine silmineen.
"Sitävartenhan juuri uloskin lähdimme."

"Nythän on pimeä", sanoi kokki.

Sam nauroi halveksivasti.

"Tule mukaan nyt", sanoi Dick ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Läksin ulos saadakseni selvän kapteeni... kapteeni... saadakseni
selvän hänestä", sanoi Sam. "Minä en tule laivaan ilman häntä."

Hoiperrellen läksi hän alas katua, ja molemmat merimiehet, joiden
yksinkertaiset elämäntavat kielsivät jättämästä kumppania tällaisessa
tilassa, seurasivat muristen perässä.

Puolituntinen asteltiin katuja. Dickin kärsivällisyys oli suuressa
koetuksessa nähdessään Samin tuontuostakin, milloin toisella, milloin
toisella puolen katua, kauppapuodin rappusten tai muiden senlaisten
esteiden sattuessa, nenä maassa etsivän kadonnutta kapteenia. Lopulta
pysähtyi Sam erään talon eteen, otti muutamia askeleita eteenpäin —
takaisin ja ryntäsi vasten porttia.

"Tartu kiinni kokki!" huusi Dick ja kiersi käsivartensa Samin
vyötäisille.

Kokki tarttui kurkkuun, ja molemmat miehet koettivat ähkyen saada
toverin mukaansa.

"Tule sinä laivaan vaan, vanha hupsu", sanoi Dick kiukuissaan. "Olemme
jo saaneet tarpeeksi hullutuksistasi."

"Päästäkää", kirkui Sam, potkien vastaan minkä voi.

"Hellitä portinkahvasta", sanoi Dick varottavalla äänellä.

"Siellä hän on", sanoi Sam ja nyökäytti itsetietoisena päätään taloa
kohden.

"No, jos tulet, niin tule nyt, vanha hullu", toisti Dick. "Tosiaankin
olisi parasta, ettet koskaan joisi mitään maitoa väkevämpää."

"Riisu takkini, kokki", sanoi Sam, samalla kun hänen käytöksensä
yht'äkkiä muuttui uhkaavaksi.

"Älä hulluttele", pyyteli kokki.

"Riisu takkini, kuuletko, kokki", toisti Sam, ylpeästi katsellen
ympärilleen.

"Eihän sinulla takkia olekaan", sanoi kokki. "Etkös näe
merimiespaidassa kulkevasi. Niin juovuksissa et sentään liene."

"Pitele kiinni sitten minusta, kunnes saan sen päältäni", sanoi Sam
tunteellisesti.

Vastoin parempaa tahtoansa piteli kokki leveähartiaista matruusia tämän
riisuessa. Dick odotti kunnes paksu, ahdas paita oli noussut yli pään.
Silloin työnsi hän kokin syrjään, tarttui uhriinsa ja alkoi vetää häntä
perässään.

"Kuluttele nyt vähän housunpolviasikin ja rankaise sitten ketä haluat",
sanoi hän sydämettömästi. "Kas niin, — ole hyvä ja istu!"

Sam solui käytävälle ja Dick, kokin seuraamana, riensi matkaansa.

Suurikokoinen matruusi-raukka sätisteli pitkän aikaa pää ja kädet
ahtaassa merimiespaidassa, päästellen lauseita, jotka, vaikkakin
tulivat mailmalle yllämainitun vaatekappaleen lieventäminä, kuitenkin
olivat merkillisen meheviä ja kuuluvia. Lopulta pääsi hän vapaaksi,
heitti kiukkuisena paitansa kadulle, otti sen uudestaan ylös, pisti
kainaloonsa ja marssi takaisin laivaan.

Seuraavana aamuna herätessään ei hänen muistinsa ollut ollenkaan selvä.
Joku pimeä aavistus loukkauksesta sai hänet kuitenkin kohtelemaan
Dick'iä nähtävällä kylmyydellä, mikä kannella yhdessä työskennellessä
sentään vähitellen lämpeni. Sementin purkaus on kuivaa työtä, ja
hetkisen taisteltuaan sydämessään seurasi hän kokin pyyntöä ja joi
kupin kajuutasta takaisin tullutta kahvia.

Kokki pesi kahviastiat ja pitäen tomuista kantta kuumaa keittiötä
mukavampana, siirtyi hän kannelle pesemään likaista puuropataa. Tämä,
kuten jokainen lukija tietää, on työtä, missä ajatukset voivat vapaasti
lennellä. Kokki katseli kaihoten maalle, koettaen keksiä keinoa
päästäkseen kapteeni Gethingin jälille. Että valokuva oli parhain
apukeino, selveni hänelle yht'äkkiä, ja uuden ajatuksen valloittamana
jätti hän puuropadan ja meni alas kajuuttaan. Pian tuli hän uudestaan
kannelle valokuva kädessään ja läksi kiireesti maalle.

Kolmelta ensimäiseltä vastaantulevalta, joiden kanssa hän jutteli
asiasta, ei lähtenyt mitään tietoja. Katseltuaan uteliaasti kuvaa ja
tehtyään mitättömiä huomautuksia sen onnistumisesta, olivat he kaikki
varmoja, ettei Brittleseassa sen näköistä miestä löytynyt. Kokki aikoi
jo jättää koko hommansa, kun samassa huomasi vanhan kalastajan seisovan
eräässä porttikäytävässä.

"Kaunis ilma tänään", sanoi kokki.

Vanhus otti kohteliaasti piipun hampaistaan ja nyökkäsi.

"Olettekohan koskaan sattunut näkemään tämän muotoista ihmistä?" kysyi
kokki vetäen valokuvan taskustaan.

Vanha mies asetti piipun uudestaan suuhunsa ja katseli tarkasti kuvaa.

"Merkillistä, miten hyvin näitä tähän aikaan jo tehdään", sanoi hän
vapisevalla äänellä. "Minun ja teidän nuoruudessanne ei tällaisista
vielä tiedetty mitään."

"Niin, keksinnöt kehittyvät", myönsi kokki ärtyisenä.

"Silloin tehtiin vaan maalaamalla muotokuvia", jatkoi mies
muistelmiaan, "tai piirustettiin mustalla liidulla."

"Oletteko koskaan nähnyt sen näköistä miestä?" kysyi kokki
kärsimättömästi.

"Tietysti minä olen. Kyllä kuulette pian", sanoi vanha mies
valittavalla äänellä. "Antakaas kun vähän ajattelen... No, mikä hänen
nimensä nyt taas olikaan?"

"En minä vaan tiedä", valehteli kokki.

"Kyllä minä sen muistaisin kunhan vaan kuulisin", sanoi vanha mies
pitkäveteisesti. "Kas, niin! Nyt minä sen muistan!"

Iloisena naputti hän sormella otsaansa ja tirkisteli kokkia
kyyneltyneillä vanhoilla silmillään.

"Muistoni on aivan entisellään", sanoi hän itsekehuvasti. "Toisinaan
kyllä unohdan asioita, mutta ne tulevat takaisin. Äitini oli ihan
samanlainen, ja hän eli 93 vuoden vanhaksi."

"No mikäs se nimi oli?" kysyi innostunut kokki.

Vanha mies hämmästyi. "Kirottua", huudahti hän huolestuneena, "nyt se
meni taas — mutta kyllä se takaisin tulee, siitä olen varma."

Kokki odotti pakolaista kymmenen minuuttia. "Ei suinkaan se ollut
Gething?" kysyi hän lopulta.

"Ei", vastasi vanha mies. "Älkäähän nyt hätäilkö niin riivatusti; kyllä
se takaisin tulee."

"Koska?" kysyi kokki malttamattomana.

"Ehkäpä viiden minuutin — ehkäpä kuukauden perästä", sanoi ukko,
muistoaan jännittäen.

"John Dunn'han se on!" huudahti hän yht'äkkiä. "John Dunn!"

"Ja missä hän asuu?" kysyi kokki hätäisesti.

"Holebournessa", sanoi ukko, "pikku kylässä, noin seitsemän penikulmaa
täältä."

"Oletteko varma asiasta?" kysyi kokki vapisevalla äänellä.

"Kuin kallio", vastasi toinen vakuuttavasti. "Hän tuli tänne noin
kuusi vuotta sitten, mutta riitaannuttuaan isäntänsä kanssa muutti hän
Holebourneen."

Kokin korvia kuumotti; hän silmäsi kuunaria laiturin ääressä. Työ kävi
tomupilven keskessä kuten ennenkin eikä kukaan näyttänyt huomanneen
hänen poissaoloaan.

"Jos haluavat päivällistä", sanoi hän itsekseen, tarkoittaen tomuisia
olentoja kuunarin kannella, "niin keittäkööt itse, siinä koko asia.
Ettekö ottaisi 'lasia' vanhus?"

Tämä oli heti valmis, ja saatuaan kokilta muutaman lasin lönkytti mies
hänen vieressään läpi pienen kaupungin ja osotettuaan kokille oikean
tien Holebourneen, palasi hän takaisin rakkaaseen porttikäytäväänsä.

Kokki jatkoi vihellellen matkaansa, ajatellen mielihyvällä toisten
harmia, kun he kuulevat hänen onnestaan. Kolme penikulmaa marssi hän
väsymättä, kunnes lehmuksien välistä esiin pistävä ilmoitustaulu
kiinnitti hänen huomionsa pieneen ravintolaan vähän matkaa tiestä.
Ulkopuolella puutuolilla istui paksu isäntä janoovia vieraita odotellen.

Kokki epäili silmänräpäyksen, lähestyi sitten hitaasti ravintolaa ja
istuutui vastapäätä isäntää ja tilasi lasin olutta.

Isäntä nousi raskaasti ja vaivalloisesti, meni asuntoon täyttämään
määräystä ja palasi hetken kuluttua vaahtoava olutlasi kädessään.

"Juokaahan itse vaahto pois", sanoi kokki kohteliaasti.

Paksu mies totteli iskien silmää.

"Varmaan kävelymatkalla maalle", kysyi hän laskien melkein tyhjän
olutlasin kokin eteen.

Kokki myönsi.

"En sentään yksin huvin vuoksi", sanoi hän. "Liikun asioissa."

"Vai niin! Olette siis niitä koko maailman rahain kokoojia", sanoi
isäntä leikillisesti. "Miten pitkälle aiotte?"

"Holebourneen", vastasi toinen.

"Onko tuttavia siellä?" kysyi isäntä.

"No, eipä juuri", sanoi kokki. "Etsin vaan erästä John Dunnia."

"Hänestä ette suuria hyödy", sanoi ulos tullut emäntä. "Hän on oikea
erakko."

Kokki siristi silmiään ja hymyili pahantapaisesti.

"Hänessä on jotain kummallista", jatkoi emäntä. "Kukaan ei tiedä,
mikä hän on, ja itse ei hän sitä myöskään ilmoita. Kun mies elelee
sillälailla, huomaa heti hänen asioittensa olevan hullusti — ainakin
minä huomaan."

"Hävytön hän kuitenkin kuuluu olevan", sanoi isäntä.

"Vai niin", sanoi kokki. "Minulle ei hän tule olemaan hävytön."

"Tiedättekö hänestä sitten jotakin?" kysyi emäntä.

"No, ehkäpä vähäsen", sanoi kokki salaperäisesti.

Isäntä viittasi vaimolleen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa;
kokki kuuli selvästi sanan "salapoliisi."

Vilkaisten uteliaasti vierasta, riensi emäntä tarjoilemaan parille
sisäänpoikkeavalle ajomiehelle. Miehet istuutuivat viereiseen pöytään
ja keskustelu kävi yleiseksi. Ajomiehet olivat ihan samaa mielipidettä
herra Dunnista kuin isäntäväkikin. Kokkia katseltiin syvällä
kunnioituksella, ja hänen tarjottuaan kaikille lasin olutta, olisivat
miehet olleet valmiit kuljettamaan hänet maksutta jauhokuorman päällä
Holebourneen.

"Kiitoksia, kävelen kernaimmin", sanoi kokki katsahtaen lastivaunuihin.
"Toivon pääseväni perille kaikessa hiljaisuudessa, saadakseni vähän
katsella ympärilleni ennenkun alan toimia."

Hän jäi istumaan ja lepäämään vielä hetkiseksi, vastaten mahdollisimman
varovasti emännän uteliaisiin kysymyksiin. Lastivaunut jatkoivat
ritisten ratisten matkaansa Holebournen tietä, mutta vasta sitten kun
oli syönyt yksinkertaisen aamiaisen juustoa ja leipää ja polttanut
piipullisen tupakkaa, jatkoi kokki matkaansa.

"Näes miten hän kävelee", sanoi isäntä, pariskunnan katsellessa
vieraansa kulkua maantiellä.

"Niin", sanoi emäntä.

"Aivan kuin vainukoira", sanoi isäntä. "Katsoppas vaan häntä. Tunsin
miehessä heti salapoliisin."

Kokki kulki edelleen tietämättömänä käyntinsä aikaansaattamasta
ihailusta. Mutta vähitellen alkoi häntä harmittaa avomielisyytensä. No!
Paljoa ei hän ollut puhunut, ja jos kuulijat väärin ymmärsivät, oli se
heidän oma asiansa.

Tällaisten ajatusten valtaamana saapui hän Holebourneen, kylään, missä
yksi katu, kapakka ja kirkko olivat tärkeimmät mainittavat. Kadun
toisessa päässä, pienen hyvin hoidetun puutarhan keskellä olevan
rakennuksen edessä seisoi väkijoukko juttelemassa.

"Jotain on tekeillä", tuumi kokki, maksaen korolla kyläläisten
uteliaisiin katseihin. "Missä herra Dunnin asunto on, poika?"

"Kyllä se tässä on", sanoi poika ja osoitti taloa, jonka edessä
väkijoukko seisoi. "Oletteko salapoliisi."

"En", sanoi kokki terävästi.

Aukaistuaan puutarhan portin, astui hän pihaan. Jännityksen sorina
kuului väkijoukosta, mutta kokki astui vakaana rappusille ja kolkutti
ovelle.

"Sisään", kuului matala basso-ääni.

Kokki seurasi käskyä ja sulki oven tarkkaan perässään. Hän oli nyt
pienessä salissa, vanhan suuttuneen näköisen, nojatuolissa sanomalehteä
lukevan herrasmiehen edessä.

"Mitä haluatte?" kuului ärtyinen kysymys.

"Haluaisin tavata herra Dunn'ia", vastasi kokki levottomana.

"Se olen minä?"

Kokin kaikki toiveet sammuivat, sillä partaa lukuunottamatta ei mies
muistuttanut valokuvaa enempää kuin hän itsekään.

"Se olen minä", toisti ukko vahingoniloisena, rypistäen tuuheita
kulmakarvojaan.

Kokki hymyili hieman, koettaen koota ajatuksiaan.

"Vai niin! Vai te se olette", sanoi hän lopulta.

"Kuulin teidän etsivän minua", sanoi vanha mies. (Ääni kohosi
vähitellen karjunnaksi). "Sen tietää koko kylä. Mitä pirua nyt haluatte
minusta?"

"Minä, — minä luulen — — tämä on erehdys", änkytti pelästynyt kokki.

"Vai niin! — Todellakin!" sanoi ukko pilkallisesti. "Kyllä tekin olette
kaunis salapoliisi — te! Haastatan oikeuteen teidät, annan vangita
teidät ja poliisikonstaapelimme kyllä huolehtii rangaistuksestanne."

"Tämä on erehdystä kaikki", sanoi kokki vavisten. "En minä mikään
salapoliisi ole."

"Seuratkaa mukanani", sanoi ukko, nousten seisomaan.

Kokki seurasi pihanpuoleiseen pieneen kamariin.

"Ettekö ole salapoliisi?" kysyi ukko osoittaen tuolia kokille.
"Tiedätte varmaan, mitä teeskenteleminen salapoliisina maksaa? Istutte
täällä kunnes tuon poliisin."

Kokilla ei tuntunut olevan halua.

"Vai niin", sanoi ukko. "Kyllä sittenkin haluatte." Hän astui ovelle ja
huusi rappusille: "Roger!"

Ennenkuin "Merilokin" hämmästynyt kokki oli kunnolla kääntynyt
katsomaan ovelle, kuului jo rappusilta sipsuttelevia askeleita ja
sisään astui mahdottoman suuri verikoira. Ollen puhdasrotuinen omisti
se vähintäänkin tusinan ominaisuuksia, mitkä muissa olosuhteissa
olisivat herättäneet kokissa sekä ihmettelyä että ihastusta, mutta nyt
hänen huomionsa kiintyi vaan sen erinomaisiin hampaisiin.

"Pidä silmällä häntä, Roger", sanoi ukko ja otti hattunsa pöydältä.
"Elä laske liikkumaan."

Koira murisi, istuutui muutaman askeleen päähän kokista ja katseli tätä
epäiltävällä uteliaisuudella.

"Ei se teihin koske, ellette liikuttele", sanoi ukko.

Kokin silmät pimenivät; hän ajatteli päänsä ympäri. "Toivoisin
mieluimmin teidän jäävän tänne", huokasi hän, "niin, sen todellakin
teen. Koskaan maailmassa en ole tavannut ihmistä, johon niin olisin
kiintynyt kuin juuri teihin — heti ensi hetkestä."

"Parasta kun säästätte kirotut hävyttömyytenne jollekin toiselle",
tiuskasi toinen suuttuneena. "Pidä nyt silmällä vierasta, Roger."

Roger murisi kuin olisi mieluisankin toimen saanut, ja isäntä, vielä
kerran huomautettuaan liikkumisen vaarallisia seurauksia, poistui
huoneesta ja sulki oven jälkeensä.

Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Rogerin syvä,
säännöllinen hengitys.

Varovasti kasteli kokki kielellään huuliansa ja alkoi hiljaa viheltää;
Roger vastasi murinalla, nousi ylös ja haukotteli merkitsevästi.

"Roger raukka!" sanoi kokki vapisevalla äänellä. "Vanha Roger parka!
Kiltti, vanha poikaseni!"

"Kiltti, vanha poikaseni" astui uhkaavan näköisenä lähemmäksi ja
tarkasteli kokin väriseviä sääriä.

"Kiss, kiss!", sihisi kokki, saaden yht'äkkiä nopean tuuman, ja osoitti
ovea. "Kiss, kiss! Ota kiinni, Roger! Ota kiinni!"

"R-r-r-r", murisi Roger uhkaavasti. Kokin vapisevat jalat näyttivät
sille olevan mieluisampana syöttinä; äänekkäästi se niitä nuuski.

Kokki katseli kauhuissaan ympärilleen löytääkseen edes hiilihangon.
Sitten koetteli hän varovasti takkinsa alle, sai käteensä suuren
tuppiveitsen ja työnsi sen yht'äkkiä epätoivon rohkeudella koiran
selkään. Tämä ei vielä ehtinyt kunnollisesti asiaa käsittääkään, kun
veitsi jo uudestaan painui sen ruumiiseen. Kuului väkinäinen ulahdus,
koira kaatui lattialle, potkasi muutaman kerran ja heitti henkensä.

Kaikki oli tapahtunut niin pikaisesti, että kokki pyyhkiessään vielä
veistään suureen pöytäliinaan, ei itsekään ymmärtänyt rikoksensa
halpamaisuutta; mutta halua ylistää vielä kerran tovereilleen
rohkeuttaan hänellä oli. Vaan huomattuaan samassa, paitsi asiaa,
jonkatähden herra Dunn jo oli lähtenyt poliisia etsimään, olevansa
vielä pakoitettu tekemään tiliä kuolleesta koirasta sekä pilaantuneesta
pöytäliinasta, katsoi hän parhaaksi silmänräpäyksessä poistua.
Päästyään takaovelle pisti hän veitsen tuppeensa, hiipi hiljaa
puutarhaan ja sieltä yli aidan. Sitten vilkasi hän kerran taaksensa
murhapaikkaa, nosti housujansa ja läksi laputtiin.

Juostuaan yli kahden pellon saapui hän maantielle, kovin vaivalloisesti
hengittäen. Tie kävi ylös mäkeä, mutta siitä huolimatta kokki jatkoi
juosten kulkuaan ähkyen puhkuen aina mäen harjulle. Täällä heittäytyi
hän pitkäkseen tien viereen, kasvot kohti Holebournea. Viisi minuuttia
sen jälkeen ryntäsi hän uudestaan pystyyn ja jatkoi kiireesti pakoaan,
samalla kun useita henkilöitä juoksi kylästä, alkaakseen takaa-ajon.

Hetkisen pysytteli hän maantiellä, mutta tuli samassa ajatelleeksi,
että joku takaa-ajajista ehkä voisi käyttää jotakin nopeampaa
kulkuneuvoa; sentähden tunkeutui hän läpi pensas-aidan ja läksi
juoksemaan ketoa. Vaikka jalkansa töin tuskin enään kannattivat
ruumista, jatkoi hän kuitenkin matkaansa vuoroin juosten, vuoroin
käyden, kunnes takaa-ajajia ei enää näkynyt.



IV LUKU.


Tarvitsematta nyt enään suurestikaan pelätä, mutta kuitenkin
rikoksensa muiston kiusaamana, pesi kokki kasvonsa vähäisessä
vesilätäkössä. Tallustettuaan vielä tuntisen eteenpäin, saapui hän
aivan oudolle maantielle ja pääsi nöyrän rukouksen jälkeen ohi
ajaviin kuormavaunuihin. Siellä istuskeli hän nyt heinäkuorman päällä
ja katseli levottomana maisemia ympärillään. Noin puolen tusinaa
penikulmia ajettuaan, pysäytti kuski hevosen mahtavan talonpoikaistalon
eteen. Kokki antoi pari muutamista mukanaan olevista lanteista
ajomiehelle ja läksi matkaansa kierrellen — eksyttääkseen takaa-ajajia
— tieltä toiselle, kunnes vihdoin pimeän tullen saapui pienen kylän
syrjään.

Ajatellen kaikkivoipaa sähkölennätintä, mikä epäilemättä oli tehnyt
kyselyjä hänen suhteensa, piiloutui hän pensas-aidan taakse, kunnes
valot kylästä vähitellen sammuivat. Sitten alkoi hän suurella
varovaisuudella etsiä kattoa itselleen. Lopuksi huomasi hän pari taloa
kylän syrjässä. Toisen puutarhassa oli iso vaja joka näytti suovan
hänelle toivomansa suojan. Kokki aukaisi oven. Oli pilkkosen pimeä
sisällä... Samassa kuului jokin rapsahtavan. Kokki pelästyi, kompastui
pieneen kiveen lattialla, mutta pelastui kaatumasta saatuaan kiinni
jostakin orresta. Mutta surkeus! Yht'äkkiä kuului sydäntäsärkeviä
avunhuutoja ja tusina kanoja pyrähti lattialle. Koko vaja oli täynnä
siipien lepatusta ja pelästyneitä kanoja kiirehti villinään kokin
jalkain välistä, tämän yrittäessä takaisin ovelle juuri parahiksi
rynnätäkseen oudon, tuvasta juosseen miehen syliin.

"Sain kiinni sen, Poli", huusi tämä ja huiteli kepillä kokkia selkään.
"Sain kiinni sen!"

Hän aikoi vielä jatkaa lyömistään, mutta raivoissaan kivusta, kääntyi
kokki ympäri ja töyttäsi miehen selälleen. Silmänräpäyksessä oli tämä
kuitenkin uudestaan pystyssä ja vaimonsa auttamana, joka yövaatteissaan
riensi paikalle, onnistui hänen kaataa kokki alleen ja asettaa polvensa
hänen rinnalleen. Toinen mies viereisestä tuvasta ilmestyi avuksi ja
suurella levollisuudella etsittyään vapaata paikkaa kokin ruumiissa,
astui hän viimein tämän kämmenelle ja kysyi syytä meluun.

"Aikoi varastaa kanojani", sanoi ensimäinen mies puhkuen, "mutta
onneksi kuulin ajoissa."

"En minä mitään varastaa aikonut", änkytti kokki.

"Suljetaan sisälle hänet", sanoi toinen innokkaasti.

"Niin olen aikonutkin", vastasi ensimäinen. "Ole hiljaa, senkin varas."

"Viekää hän yöksi sisälle ja sitokaa hyvin kiinni, minä kyllä huomen
aamuna kuljetan hänet Wintonin poliisiasemalle. Se on vaarallinen
sälli."

Koska kokkia ei uskottu itse kävelemään, kannettiin hänet miesvoimalla
kyökkiin. Vaimo veti tulta rikkitikkuun ja sytytti kynttilän. Sitten
aukaisi hän kaapin oven ja veti kokin kauhuksi esille ainakin
kaksikymmentä syltä pitkän köyden.

"Paras ja varmin keino on sitoa hänet tuoliin", sanoi naapuri.
"Muistelen isoisän kertoneen joskus tehneensä saman tempun jollekin
roistolle."

"Se kyllä parasta lieneekin", sanoi vaimo tuumivana. "Mukavampikin
hänen tuolissa on, vaikka ei suinkaan hän mitään sellaista ansaitsisi."

Miehissä nostettiin kokki suureen tammiseen tuoliin ja sidottiin
kiinni, jotta kokkiparka tuskin voi hengittää.

"Kiinni sidottuaan antoi iso-isä roistolle jonkun kerran 'pääkuoreen'",
sanoi naapuri ajattelevana kokkia katsellen.

"Niin, niin! Ne olivat niin raakoja siihen aikaan", sanoi kokki
ennenkun toiset ennättivät vastata.

"Saadakseen vaan miehen pysymään paikallaan", selitti naapuri
esitystään puolustellen.

"Kyllä tämä paikoillaan muutenkin pysyy", sanoi kanojen omistaja,
tarkastaen vangin köysiä.

"Tulkaahan tänne huomenna, Pettit, niin viemme kärryillänne hänet
Wintoniin. Olenpa varma, että miehellä on hyvin musta omatunto."

"Niin minäkin luulen", sanoi Pettit — ja kokki värisi. "Hyvää yötä nyt."

Mies läksi matkaansa ja kun pariskunta vielä kerran oli tarkastanut
vangin siteet sekä varoittanut karkaamisen seurauksista, vetäytyivät he
jatkamaan häiriintynyttä untaan.

Pitkän aikaa istui kokki suuriakaan tietämättä mistään. Ihmetteli
vaan helppoutta, millä hän oli vaipunut rikoksesta toiseen — ja miten
paljon kaikista tulisi saamaan. Sirkka lauloi nurkassa, rotta vikisi
lattialla. Väsyneenä levottomuudesta ja ponnistuksista vaipui kokki
uneen.

Hän heräsi yht'äkkiä hirveään suonenvetoon jalassaan ja aikoi hypätä
lattialle kojustaan. Mutta samassa selvisi hänelle asemansa ja
raivoisasti ponnistellen yritti hän nousta seisomaan, ojentaakseen
suonenvetoista jalkaansa. Hyväksi lopuksi pääsikin hän jonkunlaiseen
seisovaan asentoon; muistuttaen puoleksi ihmistä, puoleksi etanaa
laahusti hän tassutellen ympäri huonetta. Aluksi ajatteli hän vaan
suonenvetoa, mutta sen loputtua, kiitos ja kunnia liikkumiselle, sai
rohkea pakenemishalu hänessä vallan. Tuoli yhä selässään sai hän
ponnistustensa tulokseksi oven säpin suuhunsa ja aukaisi sen. Viiden
minuutin kuluttua oli hänen ilokseen aukinainen veräjä selkänsä takana
ja — avonainen maantie edessään.

Mutta tällainen liikkumistapa oli, kuten ymmärretään, kovin hankalaa;
kokin oli istuttava lepäämään mukana seuraavaan tuoliinsa sekä
ajattelemaan samalla eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksia. Pelko lisäsi
siipiä, joskin tässä tapauksessa hyvin yksinkertaisia; huomatessaan jo
olevansa ulkopuolella korvan kuulemaa, asettui kokki selin puuta vasten
ja kolahutteli tuolia runkoon.

Vikaantunut tuolin taka-jalka katkesi, ja nyt sai kokki istuessaan
tehdä tasapaino-koetuksia, mitkä olisivat olleet kunniaksi itse
Blondinillekin.

Aina päivän koittoon saakka sai onneton miesraukka ryömiä taakkoineen
eteenpäin ja kun aurinko nousi, löysi se hänet istumassa keskellä
maantietä ja toivottamassa kuolemaa ja kirousta kapteeni Gethingille
ja kaikelle, joka vähänkin häntä muistutti. Yht'äkkiä hän pelästyi,
kuullessaan askeleita takaansa ja kun päätä oli mahdoton yksin kääntää,
nousi hän ylös ja teki tuoleineen vaivaloisesti kokokäännöksen.

Astuja pysähtyi heti ja katseli hämmästyneenä tätä tuolista ja
ihmisestä laitettua kaksoisolentoa. Etäämpää oli hän luullut kokkia
innokkaaksi tutkijaksi, joka luonnon rakkautensa takia antautui mihin
seikkailuihin tahansa, nyt ei hän tiennyt näkikö peikkoja vai aaveita.

"Hyvää huomenta", sanoi kokki väsyneellä äänellä.

"Hyvää huomenta", vastasi mies ja peräytyi muutaman askeleen.

"Otaksun", sanoi kokki ja koetti teeskennellä hymyä, "teidän
ihmettelevän tavatessanne minut tällaisessa asemassa?"

"En todellakaan ole ennen sellaista nähnyt", sanoi mies näyttäen olevan
varuillaan.

"Ette luultavastikaan", sanoi kokki. "Olenkin ainoa koko Englannissa
joka taidan tällaista."

Mies kertoi uskovansa.

"Teen tätä ainoastaan vedon tähden", sanoi kokki.

"Vai niin", sanoi mies ja kasvonsa kirkastuivat. "Vedon! Ja minä kun
luulin teitä hulluksi! No, paljoko on kysymyksessä?"

"50 puntaa", vastasi kokki. "Olen kulkenut aina Lontoosta saakka."

"Ooh! Peijakas!" huudahti mies. "Mitähän ne keksivätkään ensi kerralla?
Aiotteko pitkällekin?"

"Oakvilleen", vastasi kokki; hän oli joskus matkoillaan kuullut
puhuttavan Oakvillesta. "Halusta sinne yrittäisin, mutta nyt tunnen sen
olevan mahdotonta. Ettekö katkaisisi poikki näitä nuoria?"

"Ei, ei!" huudahti toinen rohkaisevasti, "elkää antako perään.
Seitsemän penikulmaa on enää jälellä!"

"Minun täytyy", sanoi kokki surullisesti hymyillen.

"Ei teidän täydy", sanoi mies innokkaasti. "Pitäkää päälle vaan, niin
tulettepa pian iloiseksi kuin 'pelimanni', ajatellessanne miten vähällä
olitte hävitä."

"Katkaiskaa vaan nuorat", sanoi kokki, väristen malttamattomuudesta.
"Olen voittanut neljäkymmentä puntaa päästyäni näin pitkälle. Jos
katkaisette, lähetän teille kymmenen niistä."

Mies epäili; synnynnäinen urheiluharrastus taisteli ahneutta vastaan.

"Minulla on vaimo ja lapset", sanoi hän lopuksi ikäänkuin lieventäviksi
asianhaaroiksi, ja otettuaan kynäveitsen taskustaan olivat nuorat pian
poikki.

"Jumala teitä siunatkoon", sanoi kokki ojennellen köyryyn käynyttä
selkäänsä tuolin pudottua maahan.

"Nimeni on Jack Thompson", sanoi hyväntekijä. "Jack Thompson,
Winchgate, sillä osotteella tulee kirje perille."

"Nostan summan 12 puntaan", sanoi kokki, "ja tuolin saatte
päällekaupan."

Lyötiin kättä vahvikkeeksi, ja kokki jatkoi iloisena vapaata matkaansa,
viattoman rikostoverinsa kääntyessä ympäri tuoli selässä — kuullakseen
sen oikealta omistajalta kiukkuisia totuuksia yksinkertaisista
luonnonlahjoistaan.

Kokki ei tiennyt miten paljon hän oli edellä pelkäämistään uusista
takaa-ajajista, ja huolimatta nälästä ja väsymyksestä asteli hän
eteenpäin minkä jaloista läksi. Tunnin kuluttua kysyi hän tietä
eräältä kyntäjältä ja pyysi samalla pienen, hyvin pienen osan hänen
aamiaisestaan. Seuraavalta kukkulalta näki hän vilahduksen merestä, ja
pitäen huolellisesti tätä vanhaa nuoruuden ystäväänsä silmällä marssi
hän kohti Brittleseaa. Päivällisaikaan kerjäsi hän taas ylijääneitä
ruokavaroja eräästä metsänvartijan torpasta, ja saatuaan suurimman
nälkänsä tyydytettyä jatkoi hän uudestaan kulkuaan. Kymmenen aikaan
illalla laahusti hän pitkin Brittlesean laituria ja hiipi varovasti
laivaan. Kannella ei ollut ketään, mutta miehistön hytistä loisti
valoa. Kokki ryömi sisään. Henry, joka juuri oli häviämäisillään
tammipelin Samille, hytkähti, hypähti pystöön ja käänsi laudan
ylösalaisin.

"Herra minun luojani! — Kokki!" huudahti Sam. "Missä sinä olet ollut?"

Kokki ojensi ruumistaan ja osoitti kädellään kaikille ilmansuunnille.
"Vähän joka paikassa."

"Sinä olet ollut rellumassa", sanoi Sam, katsoen terävästi kokkia.

"Rellumassa", sanoi kokki itku kurkussa. "Rellumassa!"

Tunteensa olivat tukahuttaa hänet ja koetettuaan heikosti puolustautua,
vaikkakin turhaan, kömpi hän kojuunsa ja nukkui heti.



V LUKU.


Purjehdittiin kello neljältä seuraavana aamuna ja kello 3,30
herätettiin kokki kahvia keittämään. Uudestaan herätettiin hän 3,45 ja
3,50 vedettiin hänet kojustaan pitämään huolta velvollisuuksistaan.
Kokki ryömi silmät ummessa takaisin kojuunsa heti kun pääsi
kiusaajistaan, ja vaikkakin temppu uudistettiin kaksi eri kertaa, niin
hän yhä tiedottomassa tilassa kömpi takaisin ja jatkoi untaan.

Brittlesea oli jo kolmekymmentä penikulmaa takana päin kun hän
vihdoinkin heräsi ja tuli kannelle, kuunarin kiitäessä rivakan tuulen
ajamana aaltoja. Se oli juuri sellainen tuuli, jollaisesta perämies
piti ja hänen katseensa oli rauhallinen ja tyytyväinen aina siihen
saakka, kun huomasi kokin kömpivän keittiöön.

"Kokki!" kirkasi hän. "Tulkaa tänne — kirottu kuleksija! Missä olette
ollut koko tämän ajan?"

"Minulla on ollut vastoinkäymisiä, sir", sanoi kokki nöyränä. "Tuskin
voitte uskoa millaisia kidutuksia olen kärsinyt aikoessani palvella
laivuria."

"Säästäkää sellaiset jutut toisille", kirkui perämies varottavasti.
"Missä olette ollut? Kas niin! Laulakaa ulos vaan."

Vielä väsyneenä seikkailuistaan, nojautui kokki kajuutan seinään
ja alkoi kertoa matkoistaan, selvittäen niitä monenmoisilla
näytelmällisillä eleillä. Perämiehen hengitys tiheni, hänen poskensa
saivat tavallista punaisemman värin ja peränpito alkoi käydä
huolimattomasti. Mielissään näistä näennäisistä osanoton merkeistä,
jatkoi kokki kahta innokkaammin.

"Lopettakaa nyt", sanoi perämies vihdoin.

"Pahinta ette vielä kuullut", sanoi kokki.

"Jos vielä sekunninkin seisotte ja valehtelette, niin väännän niskanne
nurin", sanoi perämies kiukustuneena. "Juomassa olette ollut kaksi
päivää — siinä koko asia."

"Puhun totta, Salomonin parran kautta puhun totta, sen vannon", sanoi
kokki juhlallisesti.

"Odottakaa vaan jahka laivuri tulee kannelle", sanoi toinen ja puristi
nyrkkiään. "Uskaltaisinpa vaan jättää tämän peräsimen, niin kyllä asiat
kanssanne pian selvittäisin, siitä saatte olla varma."

Kokin harmiksi oli laivuri samaa mieltä perämiehen kanssa ja
pidätti häneltä kahden päivän palkan — hyvin ajattelemattomasta ja
tunteettomasti tehty. Alhaalla miehistön hytissä ei hänelle käynyt
ollenkaan paremmin, sillä näiden rehellinen tunnustus ja ihmettely
hänen kaskujen kertomistaidostaan, meni yläpuolelle kaikkien
sopivaisuuden rajojen.

Tämä epäuskoisuus oli surkea pettymys kokille. Itsekseen oli hän
ajatellut tulevansa ihailluksi ja ihmetellyksi kuin sankari konsanaan.
Toimensa hoiti hän sentähden alakuloisena ja toverit, jotka kyllä
"sellaisia" asioita ymmärsivät, luulivat hänellä olevan "kupariseppiä."

Sivuutettiin Northfleet ja saavuttiin Rotherhitheen. Kokin persoona
sai osakseen halventavaa arvostelua joka kerta kun poliisivene meni
sivutse. Kului useita tuntia ennenkuin häntä halutti lähteä maalle,
ja kun hän sen vihdoin teki, tapahtui se niin tarpeettoman maailmaa
pelkäämättömän näköisenä, että olisi luullut häntä joksikin ylistetyksi
rosvopäälliköksi.

Oli sateinen aamu kun taas palattiin Northfleetiin. Koko yö oli tullut
vettä taivaan täydeltä ja mustia pilviä kulki taukoamatta taivaalla.
Lastaus aiottiin alkaa vasta seuraavana aamuna. Päivällisen jälkeen
vaihtoivat Henry ja perämies merkitsevän katseen nähdessään laivurin
ottavan lakkinsa ja lähtevän maalle.

Hän asteli Gravesendiin, kulki ilman määrää ja suuntaa katuja, tuon
tuostakin pysähtyen kauppapuotien ikkunain alle välittämättä mitään
virtaavasta sateesta. Jonkinlainen romantillinen ajatus sanoi hänelle
tapaavansa Annis Gethingin. Kouluissa oli lupa — siksi oli luonnollinen
asia, että neiti Gething kuljeskelisi huvin vuoksi Gravesendin katuja
rankkasateessa. Noin neljän tienoissa, kun laivuri jo oli läpimärkä,
huomasi hän toivonsa turhaksi ja poikkesi erääseen siistin näköiseen
ravintolaan, joi lasinsa ja valmistautui apealla mielellä kotitielle.
Kuljettuaan kappaleen matkaa, vetäytyi hän syrjään antaakseen tietä
nuorelle ohi kulkevalle neidolle, mutta vilkasi samassa vanhaan
tapaansa, sateenvarjon alle. Katseensa kohtasi — miss Gethingin.

"Hyvää iltapäivää", sanoi laivuri hämillään.

"Hyvää iltaa", vastasi tyttö.

"Rivo ilma", tuumi laivuri, seisten kunnioittavasti ainakin kolme
metriä käytävältä.

"Kovin ruma", sanoi miss Gething.

"Minulle se ei mitään tee", sanoi laivuri.

"Olette varmaan hyvin märkä", sanoi miss Gething. "Aiotteko mennä
äitiäni tervehtimään?"

"Sitä juuri ajattelin", sanoi laivuri iloisena, kun sai kiinni
sopivasta valheesta.

"Minun on käytävä muutamissa kauppapuodeissa", sanoi miss Gething.
"Hyvästi!"

Laivuri kohotti lakkiaan, teki kokokäännöksen ja lähti eteenpäin. Useat
kerrat kääntyi hän ympäri, mutta miss Gething, tuntien paremmin miehet,
kuin laivuri naiset, ei katsonut taakseen kertaakaan.

Neljännestunnin reippaasti käveltyään oli laivuri pienen tutun
rakennuksen edessä, pudisti veden lakistaan ja kolkutti varovasti
ovelle.

"Onko rouva Gething kotona?" kysyi hän kun ovi aukeni ja joku mies,
pitäen kiinni ovenkahvasta, katsoi kysyvästi häneen. "Ei", kuului
vastaus.

"Ellei teillä ole mitään vastaan, astun hetkeksi sisään odottamaan",
sanoi laivuri, totellen silmänräpäyksellistä ajatustaan.

Toinen epäili, mutta vetäytyi kuitenkin syrjään ja antoi laivurin
kulkea ohitsensa. Molemmat astuivat pieneen etuhuoneeseen. Rohkeudella,
joka ihmetytti häntä itseäänkin, istuutui laivuri käskemättä tuolille
ja alkoi nenäliinalla pyyhkiä housujaan.

"Luulen rouva Gethingin viipyvän pitemmän aikaa", sanoi toinen lopulta.

"Ei minulla ole mitään kiirettä, voin mainiosti odottaa jonkun
minuutin", sanoi laivuri, joka halusta olisi istunut paikoillaan vaikka
koko viikon.

Pyyhkittyään partansa ja viiksensä nenäliinaan muodosteli hän niitä
sormillaan. Toinen katseli näitä toimia vastenmielisen levottomana.

"Ehkä saan sanoa terveisiä rouva Gethingille?"

Laivuri pudisti päätään ja alkoi nyt vuorostaan tarkastaa isäntäänsä:
nuori, kaunis mies, vahatut mustat viikset, ohut silkkinen kaulaliina
ja komea rintaneula. Päällään hänellä oli ruskea pitkä takki ja keveät
samanväriset kengät.

Kului taas neljännes tunti.

"Häijyä ilmaa", sanoi laivuri, saadakseen alkuun edes jonkinlaista
keskustelua.

Toinen myönsi, huomauttaen samalla epäilevänsä rouva Gethingin sateen
vuoksi viipyvän hyvinkin kauan. Puhe taukosi siihen, kunnes keveitten
askelten ääni ja avaimen vääntäminen lukossa sai molemmat hypähtämään
pystyyn.

"Eikö äiti vielä ole tullut?" kysyi miss Gething kummissaan. "Olittepa
kiltti kun jäitte odottamaan, kapteeni."

"Ei se mitään", vastasi laivuri, joka ei todella tiennyt tehneensä
mitään kiitosta ansaitsevaa.

Tyttö puristi nuoren miehen kättä ja hymyili laivurille. "Teidät
tapasin jo kadulla", sanoi hän. "Olette varmaan hyvin märkä. Kapteeni
Wilson — herra Glover."

Molemmat herrat kumarsivat kylmästi; laivuri tuli alakuloiseksi,
käsittäen nyt olevansa tiellä. Miss Gething vei pois hattunsa ja
takkinsa; hänen palattuaan alkoi keskustelu vähitellen sujua. Herrat
kuitenkin käyttivät tyttöä jonkunlaisena telefoonina, minkä kautta
ilmaisivat ajatuksensa.

"Puoli kuusi", sanoi yht'äkkiä miss Gething. "Matkustatteko junalla
6,30, herra Glover?"

"Täytyy", vastasi tämä synkkänä. "Toimet, kuten ymmärrätte", lisäsi hän
alakuloisena.

"Juotteko kupin teetä ennen lähtöänne?" kysyi Annis.

Tyttö seisoi herra Gloverin edessä tätä sanoessaan, ja laivuri, joka
yhä enemmän ja enemmän alkoi tuntea olevansa tiellä, mutisi jotakin
pois lähdöstä ja nousi seisomaan. Hänen ihmettelynsä, kun miss Gething
kääntyi häneen ja iski silmää varottavasti, olikin sentähden niin
äänekäs, että herra Glover kääntyi kiireesti katsomaan syytä siihen.

"Juotte myöskin kupin teetä, kapteeni?" sanoi miss Gething kohteliaasti
hymyillen.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi laivuri ja istuutui äskeiseen paikkaansa.
Ajatuksensa myllersivät hurjasti tytön asettaessa teepöytää kuntoon.

"Todellinen tee-seura", sanoi miss Gething iloisesti. "Yksikö kappale
sokuria, herra Glover?"

"Kaksi", vastasi tämä loukatun äänellä.

Tyttö katsoi kysyvästi laivuria ja piti sokeripihtiä ylhäällä.

"Jätän sen teidän määrättäväksenne", sanoi tämä ujosti. Herra Glover
nosti vähäisen silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti.

Miss Gething pudotti yhden kappaleen kuppiin ja ojensi sen laivurille.

"Toisinaan otan yhden, toisinaan taas kaksi, kolmekin", sanoi laivuri
puolustellen. "En ole niiden kanssa niin turhan tarkka."

"Taidatte olla huoleton", sanoi miss Gething.

"Tai ei hän tunne ruumistaan", huomautti herra Glover nenäviisaasti.

"Toisissa tapauksissa ehkä sitä paremmin", vastasi laivuri.

Ääni millä tämä huomautus tehtiin, sai herra Gloverin ihmettelemään
mitä sellaiset tapaukset olisivat. Herroilla ei kummallakaan ollut
halua keskusteluun, ja ilman emäntää olisi tee juotu hiljaisuuden
vallitessa. Kymmenen minuuttia yli kuusi nousi herra Glover tuoliltaan,
selittäen nyt olevan ajan lähteä.

"Paljoa ei enää sadakaan", sanoi miss Gething lohduttavasti.

Herra Glover otti eteisestä hattunsa ja sateenvarjonsa, puristi tytön
kättä ja katsoi kysyvästi laivuria.

"Tuletteko samaan matkaan?" kysyi hän erittäin kohteliaasti ja
ystävällisesti.

"Hm! — En", vastasi toinen.

Herra Glover painoi tulisesti hatun päähänsä, nyökkäsi suuttuneena ja
läksi.

"Kyllä hän vielä junalle ennättää", sanoi laivuri nähdessään miss
Gethingin ikkunasta katselevan Gloverin tulista kiirettä.

"Toivon niin", vastasi tämä. "Ompa ikävää, ettei äitinne sattunut
kotona olemaan", sanoi laivuri pitkän vaitiolon jälkeen.

"Niin. Ehkä teillä on ollut ikävä täällä?" sanoi tyttö.

Laivuri huokasi raskaasti ja ihmetteli itsekseen, oliko herra Glover
sellainen mestari tekemään tyhmiä huomautuksiaan miltä hän näytti.

"Onko hänellä pitkäkin matka edessään", sanoi hän lopulta, tarkoittaen
herra Gloveria. "Lontoo", vastasi Annis lyhyesti. "Minun on sentään
lähdettävä", sanoi laivuri, huomaten mahdottomaksi viipyä pitemmälle.

Annis vetäytyi syrjään laivurin noustessa ja seurasi tätä hitaasti
eteiseen.

"Jospa voisin antaa teille edes sateenvarjon", sanoi hän ja katseli
ympärilleen.

"Oo! Kyllä se näinkin menee", sanoi laivuri. "Minähän olen jo melkein
kuiva."

"Kuiva?" sanoi Annis, laskien pienen kätensä laivurin hihalle.

"Tehän olette läpimärkä", sanoi hän vastenmielisesti. "Että saatoinkin
antaa teidän istua sellaisessa tilassa."

"Hiha onkin märjin", sanoi laivuri, jonka olosuhteet olivat opettaneet
viekkaaksi. "Täältä on aivan kuiva."

Hän silitteli takkinsa etupuolta.

"Sepä hauskaa", sanoi Annis kohteliaasti.

"Hm!... Mutta täältä", sanoi laivuri ja piteli takkinsa kaulusta.

Annis koetteli keveästi.

"Te olette perinpohjin kastunut", sanoi hän. "Ei saisi istua
paikoillaan tuonlaisissa vaatteissa. Odottakaahan silmänräpäys. Lainaan
teille jonkun isäni päällystakeista."

Hän juoksi ketterästi toiseen huoneeseen, tuli takaisin pitkän, paksun
takin kanssa ja ojensi sen laivurille.

"Kyllä se teidät kuivana pitää", sanoi hän, kun laivuri heikkojen
vastustelujen jälkeen alkoi vetää takkia päälleen.

"Sanotteko hyväntahtoisesti terveiseni rouva Gethingille?" kysyi
laivuri aukaisten eteisen oven.

"Kyllä, kiitoksia", vastasi tyttö. "Hän varmaan on pahoillaan, ettei
sattunut olemaan kotona. Viivyttekö kauankin täällä?"

"No, ehkäpä kolme päivää."

Annis mietti.

"Huomenna menee äiti pois", sanoi hän koetteeksi.

"Ylihuomenna on minulla muitakin asioita tännepäin", sanoi laivuri.
"Ellen häiritse, niin voinhan poiketa sisään. Hyvästi."

Pää sekaisin puristi hän tytön kättä, ajatellen lieneekö mennyt liian
pitkälle, ja sulettuaan oven, pisti hän kätensä kapteeni Gethingin
taskuihin ja kulki synkkäin ajatusten vaivaamina kohden laivaansa.
Ajatuksensa muodostuivat vähitellen kokonaisuudeksi — ja lopulta alkoi
hän puhua ääneensä. "Tyttö tiesi minut kadulla kohdatessaan äitinsä
olevan poissa", sanoi hän pitkäveteisesti, "samoin kuin toisenkin
olevan siellä. Olisi sentään luullut... Rakkauskiusottelua!" huudahti
hän yht'äkkiä katkerasti. "Ja tyttö tekeytyi minulle rakastettavaksi,
kiusotellakseen häntä. Mies on huomenna siellä uudestaan, kun äiti on
poissa."

Pahoilla mielin saapui hän laivaansa. Kirosi teetä, jota Henry tarjosi,
vaihtoi vaatteita ja heittäytyi selälleen sohvalle polttelemaan.

"Olette vähän märkä", sanoi perämies. "Mistä tuollaisen takin olette
saanut?"

"Eräs tuttava", vastasi laivuri, "lainasi sen minulle. Muistatte kai
vielä sen kapteeni Gethingin, josta kerran puhuin?"

"Tietysti", vastasi perämies.

"Antakaa miehistölle tieto, että palkinto on nostettu viiteen puntaan",
sanoi laivuri ja veteli sankkoja sauhuja piipustaan.

"No! Jos palkinto on korotettu viiteen puntaan, tulee kokki
hirtettäväksi murhasta tai muusta kauheasta rikoksesta", sanoi
saapuvilla oleva Henry. "Ei ole ollenkaan hyvä antaa miehistön auttaa
koko asiassa — ei ollenkaan."

Laivuri ei suvainnut vastata. Mutta kun hänen terveisensä saapui
miehistön hyttiin, syntyi siellä ilo ja elämä.

"No! Nyt lähden _minä_ ulos", sanoi Dick innostuneena. "Viisi puntaa! —
Ei sitä niin kannata halveksua."

"Toivon ettei kohtalo leiki teidän kanssanne, kuten minun", sanoi kokki
tunteellisesti.

"Mitä nyt tarvitaan", sanoi paksu Sam, "niin se on sellainen kuin
ihmisillä on kaupungissa... sellainen... mikä sen nimi nyt taas onkaan?"

"Taksamittari", esitteli kokki.

"Taksamittari! — Miten kirotun tyhmästi puhuttu", sanoi Sam
halveksivasti. "Ei, vaan tarkoitan sellaista — sellaista, jossa on
paljon ihmisiä."

"Raitiotievaunu", sanoi kokki ollen aivan väärillä jälillä. "Mutta
ethän sillä voi matkustaa ympäri Englantia, Sam."

"Sinä olet tyhmä kuin pässi", tiuskasi Sam kärsimättömästi. "Tarkoitan
jotain sellaista, johon ihmiset kiinnittävät rahansa."

Kokki oli jo ennättänyt sanoa: "säästölaatik...", kun Henry nyhjäsi
häntä kylkeen.

"Mitä sinä oikein tarkoitat, Sam?" sanoi Dick. "Mikset sitä sano?"

"Kun en muista sanaa", vastasi Sam suuttuneena. "Ihmisiä yhtyy monta
yhteen ja jakaa saamansa voitot."

"Tarkoitat osakeyhtiötä", sanoi Dick.

"Juuri niin!" sanoi Sam henkäisten helpotuksesta.

"No mihin sitä tarvittaisi?" kysyi Dick.

"Me perustamme osakeyhtiön ja ja'amme rahat miehen löydettyämme. Sehän
olisi julmaa, Dick, jos minä, kun sinä olet päässyt miehen jäljille,
tulisin ja sieppaisin hänet juuri nenäsi edestä."

"Koetappas yrittää", sanoi Dick synkkänä.

"Ajatuksesi on mainio, Sam", sanoi kokki. "Minä olen mukana."

"Tule mukaan sinäkin, Dick", sanoi Sam.

"En kiitoksia", vastasi Dick. "Tarvitsen kyllä viisi puntaani
jakamattakin."

"Mehän tullaan työskentelemään sinua vastaan, minä, kokki ja poika",
sanoi Sam innokkaasti.

"Ohoo!" sanoi Henry. "Älkää luulko minun suostuvan."

"No niin", sanoi Sam. "Os... Osak... Miksi sitä taas kutsuitkaan, Dick?"

"Osakeyhtiö."

"Osakeyhtiö on siis minä ja kokki", sanoi Sam. "Lyö tuohon kourasi."

Näin yksinkertaisesti perustettiin _"Osakeyhtiö kapteeni Gethingin
etsimistä varten"_, ja osakkaat, luullen mainion keksinnön tehneensä
alkoivat karttaa tovereitaan ja pitää salaperäisiä neuvotteluja missä
kulloinkin. Uhrattiin shillinki salapoliisikertomukseen "Jälillä", ja
miesten elämä oli saanut uuden, seikkailuhaluisen suunnan, joka piti
heitä polttavassa jännityksessä.

Seuraavana päivänä työskenteli laivuri uutterasti, mutta iltapäivällä
muisti hän kilpakosijansa juuri samalla hetkellä istuvan kahden
kesken Anniksen kanssa. Teen jälkeen seurasi purkaus ja kiitokseksi
osanotostaan, jonka perämies osasi sovittaa oikeaan kohtaan, sai hän
tietää kaikki. Sama onni tuli Henrynkin osaksi, jonka ei tarvinnut
muuta kun vaijeten kuunnella.

"Onni että laiva on omanne", sanoi perämies, "nyt voitte mennä mihin
haluatte. Jos te isän löydätte, ei ole mikään mahdottomuus, että tyttö
antaa matkapassin toiselle."

"En juuri sitä tarkoittanut" sanoi laivuri. "Etsin isää ainoastaan
tuottaakseni tytölle iloa."

Kadehtien katseli yhtä ja toista Henryltä kuullut miehistö laivurin
maallemenoa iltapäivällä. Tämä poikkesi ensin parturiin ja lähti sitten
parta ja tukka siistittynä astelemaan rouva Gethingin asunnolle. Rouva
oli kotona ja ihastui äärettömästi kuultuaan miehistönkin ottavan osaa
etsimiseen, antoipa vielä toisen valokuvankin laivurille.

"Miss Gething jaksaa luultavasti hyvin", sanoi laivuri, huomatessaan
rouvan asettavan vain kahdet teekupit pöydälle.

"Kyllä. Hän matkusti Lontooseen", sanoi rouva Gething. "Tiedättehän
hänellä olevan tuttavia siellä."

"Herra Glover", ajatteli laivuri synkkänä. "Tapasin täällä eilen erään
hänen tuttavansa."

"Niin, herra Gloverin", sanoi vanha rouva huomattavalla äänenpainolla.
"Hän on hyvin komea mies. Eikö totta?"

"Erinomaisen", vastasi laivuri välinpitämättömästi.

"Tytön takia tekisi hän vaikka mitä", jatkoi tunteellinen äiti. "On
oikein liikuttavaa nähdä miten hän huolehtii hänestä."

"No, menevätkö he piankin naimisiin?" kysyi laivuri kyllä tietäen
kysymyksensä olevan tungettelevan, mutta voimatta hillitä
uteliaisuuttaan.

"Kun mieheni on löytynyt", sanoi vanha rouva ja pudisti päätään
surullisena. "Tyttäreni ei ennen ole suostunut menemään."

Laivuri keikutteli tuolillaan, laski teekupit kädestään pöydälle ja
alkoi tuumia kuulemaansa asiaa. Ensin käsitti hän kaikki halpamaiseksi
loukkaukseksi itseään ja vaivojaan kohtaan, mutta tuskin oli tämä
ajatus saanut vallan hänessä, kun hän unohti sen kelpaamattomana ja
päätti miehuullisesti tehdä parhaansa etsimisessä. Tunnin istui hän
vielä ja kuunteli vanhan rouvan asiatonta lörpötystä, nousi sitten ylös
— Anniksesta kun ei kuulunut — otti hyvästit ja palasi "Merilokkiinsa."



VI LUKU.


Kokki huokasi helpotuksesta kuultuaan "Merilokin" purjehtivan Bymouthin
kautta länsirannalle Cocklemouthiin. Samille sanoi hän kiven putoavan
rinnaltaan päästessään näiltä seuduilta, ja selvästi näytti hän
luottavan siihen, että ainakin osakeyhtiö uskoi hänen kertomuksensa
matkastaan. Suurimman osan ajasta vietti tämä yhtiö nyt keittiössä,
koska oltiin varmempia, ettei rahan ahneita kuuntelijoita siellä
löytynyt. Perunoita kuorittaessa ja patoja puhdistettaessa kypsyivät
aatteet kokonaisuudeksi. "Jälillä" oli merkillisen jännittävä ja siitä
saatiin useita mainioita ohjauksia, vaikkakin Henryn lyijykynällä
tuhrimat rivit aikaansaattivat monta päänvaivaa.

Illalla Bymouthiin saavuttua lähti osakeyhtiö maalle. Kaikkien
tuumiskelujen ja keskustelujen tulokseksi oli tullut se, että
ravintolat olivat ainoat paikat, missä tällainen entinen merimies taisi
viettää iltaansa ja siksi päätettiin ne perinpohjaisesti tarkastaa.

"Pahinta", sanoi Sam, kun hiljakseen asteltiin kaupunkiin, "on se
juominen. Kun olen saanut päähäni viisi, kuusi lasia, pidän joka
ihmistä kapteeni Gethinginä."

"Älkäämme juoko", sanoi kokki. "Tehdään niinkuin mies romaanissakin
teki. Onko sinulla kuutta penceä?"

"Mitäs niillä tekisit?" kysyi Sam varovasti.

"Ulosmenoja", vastasi kokki itsetietoisesti korottaen ääntänsä.

"Siitä tulee kolme penceä mieheen", sanoi Sam ja katseli epäluuloisesti
kokkia.

"Kuusi penceä mieheen", sanoi tämä. "Arvaappas mitä nyt teemme?"

"Tuhlaamme rahaa", murisi Sam ottaen vastenhakoisesti taskustaan
kuparirahan ja antoi sen kokille. "Missä on sinun 6 penceäsi?"

Kokki näytti rahaansa ja Sam, jonka usko ihmisen rehellisyyteen, viime
aikoina oli suuresti heikentynyt, purasi kiukkuisesti lanttiin.

"Ravintolaan emme muuten voi mennä, ellemme tavalliseen tapaan siellä
nauti" sanoi kokki. "Sentähden teemme toisen tempun. Me ostamme kengän
nauhoja ja kaupittelemme niitä. Ymmärrätkö nyt?"

"Miksemme jotain halvempaa voi aluksi yrittää?" murisi Sam. "Mittailla
jalanjälkiä tai kuunnella jos ihmiset jotain tietäisivät. Sinä kokki
vaadit aina sitä mikä on kalleinta."

Kokki katsoi ylenkatseellisesti toveriaan. Sam tuli ensin vaaleaksi,
sitten hävyttömäksi ja lopetti pyytämällä rahojaan takaisin.

"Älä hulluttele", sanoi kokki suuttuneena. "Anna minun hoitaa tämä
asia."

"Ja minä ehkä lopulta joudun sidotuksi tuoliin omilla
kengännauhoillani", sanoi julmistunut merimies. Kokki ei viitsinyt
vastata, katseli vaan ympärilleen ja huomattuaan kenkäkaupan astui hän
sisään ja osti shillingin edestä kengänrihmoja.

"Mitä minä sitten sanon?" kysyi Sam, kun miehet uudestaan seisoivat
ulkona ja kokki ripusti hänen käsivarrelleen tusinan nauhoja.

"Eihän sinun mitään tarvitse sanoa", selitti kokki. "Menet sisään vaan
ja pidät niitä ihmisten nenän edessä. Jos joku tarjoo lasin niin juot."

"Laseista ei vielä kannata kiittää", tuumi Sam profeetallisesti
ennustaen.

"Ota sinä kaikki ravintolat tältä puolelta katua, minä otan toiselta
puolelta", sanoi kokki. "Ja jos noin surkealta näytät, tulet tekemään
hyvät kaupat."

Kokki varoitti vielä kerran juopottelemisesta, mutta paksu merimies
kohautti olkapäitään, otti nauhat käteensä, kirosi itsekseen uutta
ammattiaan ja poikkesi pieneen, mutta hyvin äänirikkaaseen ravintolaan.
Iso sali oli väkeä täynnä. Samin sydän pamppaili kurkussa koettaessaan
kokin neuvoa seuraten parhaansa mukaan pitää tavaroitaan vieraitten
nenän edessä. Useimmat eivät hänestä välittäneet mitään; ainoa mies,
joka jotain virkkoi, oli punanenäinen merisotilas, joka huomattuaan
tusinan kengännauhoja luikertelevan puseronsa hihalla laski varovasti
lasinsa pöydälle. Samassa selvisi hänelle Samin yhteys niiden kanssa ja
puhe, mikä nyt syntyi muistutti kaikkein vähimmän olutlasin tarjousta.

Seuraavassa ravintolassa tapasi Sam ihmisystävän, joka osti koko hänen
varastonsa. Paksu merimies ei ollut ollenkaan ottanut laskuihinsa
tällaista hyväntekoa ja sentähden seisoikin hän nyt suu ammollaan,
huulet kiukusta väristen.

"Kas niin! Kas niin!" puheli hyväntekijä ystävällisesti. "Ei mitään
kiittelemisiä, ei ensinkään."

Sam tottelikin halusta, poistui vitkaan ja poikkesi kiukuissaan
lähimpään puotiin ostamaan uusia nauhoja. Kokemuksesta viisastuneena
pisti hän nyt osan uudesta varastostaan taskuunsa; kädessään vain kaksi
paria astui hän seuraavaan kahvilaan.

Huone oli täälläkin väkeä täpötäynnä, mutta Sam työntäytyi joukkoon
välinpitämättömänä tarjoten tavaroitaan, mutta sitä tarkemmin etsien
kapteeni Gethingiä.

"Korjatkaa luunne täältä", sanoi närkäs tarjoilijaneiti keikauttaen
niskaansa, huomattuaan Samin.

"Kyllä, kyllä minä menen, neiti", vastasi Sam häpeästä
purppuranpunaisena. Tähän saakka olivat useimmat tarjoilijattaret
kohdelleet häntä ystävällisesti, ja kapakoissa, joissa hän oli enemmän
tunnettu, kutsuneet häntä herraksikin.

"Olette varmaan huonoissa varoissa?" kuului ääni, kun Sam kääntyi
mennäkseen.

"Näen nälkää, sir", vastasi Sam luottaen vanhaan sananparteen:
ulkomuoto pettää.

"Istukaa tänne", sanoi uusi ystävä iskien silmää tarjoilijattarelle.

Sam istui ja siunasi ajatuksissaan hyväntekijää sekä maksutonta
kestitystä. Hänen silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta — osaksi
naurunhalustakin, kun toveri palasi tarjoilupöydän luota toisessa
kädessä olutlasi, toisessa suuri limpun puolikas.

"Syö ystäväni", sanoi mies ojentaen leivän Samille. "Tuolla kyllä
löytyy enemmänkin."

Hän istui vastapäätä Samia, ryyppäsi lasistaan ja odotti
hyväntahtoisesti hymyillen nälkäisen pikkukauppiaan syömistä.
Merkillisenä omituisuutena huomautti hän, että nälkäiset ihmiset
tavallisesti nyppivät muutamia muruja leivän kuoresta ja sitten syövät
pienen pieniä suupaloja sisällyksestä; se varmaankin on enemmän vaisto
kuin ymmärrys, joka varoittaa heitä liian nopeasta syömisestä.

Toinen silmä toverinsa lasissa, toinen ovessa, ponnisteli Sam hetkisen
osansa näyttelemisessä. Sitten nousi hän ylös, kuiskasi joitakin
katkonaisia sanoja kiitokseksi, sanoen vievänsä lopun leivästä kotiin
vaimolle ja lapsille.

"Älkää heistä huolehtiko", sanoi hyväntekijä ja laski tyhjän lasinsa
pöydälle. "Syökää tuo pois vaan, niin annan teille pari kappaletta
kotiinkin vietäväksi."

"Sydämeni on liian täynnä voidakseni syödä", sanoi Sam koettaen päästä
ovelle.

"Vatsansa — hän tarkoittaa", kuului samassa nuorenpuoleinen ääni, jonka
onneton merimies tunsi liiankin hyvin. Hän kääntyi ympäri ja huomasi
Henryn nauravan naaman ja Dickin irvistelevän vieressä.

"Laivassamme hän kävi iltapäivällä", jatkoi nuori kiusanhenki,
osoittaen sormellaan uudestaan tuolille vaipunutta Samia, "sai hyvän
aterian ja kiitokseksi hiipi pois erään toverimme vaatteissa."

"Siten se juuri kävi, hyvät ystävät", sanoi ihastunut Dick, nyökäyttäen
päätään kuuntelijoille.

"Erään toverimme Samin", jatkoi Henry. "Parhaan ja hyväsydämisemmän
ihmisen koko maailmassa."

"Oikein kunnian miehen", säesti Dick.

"Pitkä, komea, kaunis mies", sanoi Henry, "ja tällä miehellä ovat nyt
hänen vaatteensa."

Vieraat katsoivat vihaisesti suu selällään ylistystä kuuntelevaa Samia.
Jokaisessa väkikokouksessa tavallisesti löytyy yksi tai kaksi, joiden
sisällinen oikeudentunto pakottaa heidät sen palvelijoiksi ja niin
tässäkin. Eräs vaati vaatteet heti toimitettaviksi takaisin. Ehdotus
otettiin vastaan mielihyvällä ja tusina miehiä kokoontui onnettoman
Samin ympärille.

"Menkää ulos, herrat!" kuului samassa tarjoilijattaren käskevä ääni.

Mentiin ulos, koko joukkio, paksu merimies keskellä huitoen ympärilleen
kuin hullu. Pari iskuista sattui kolmeen sivu kulkevaan sotilaaseenkin.
Näistä oli kaksi Murphyä ja yksi O'Sullivan, ja nyt tarvittiin kolme
poliisia ja apulainen, ennenkuin saatiin loppumaan syntynyt elämä. Sam
ei ehtinyt näkemään kuin alun, sillä iloisena, päästessään syntyneessä
sekamelskassa pakoon, pysähtyi hän juoksustaan vasta kun puoli tusinaa
katuja oli hänen takanaan.

Hetken hengähdettyään ja pyyhkittyään hikeä otsaltaan lähti hän
uudestaan jatkamaan matkaansa, tuumien menisikö takaisin laivaan vai
yrittäisikö etsimistä uudestaan. Päämäärättä samoili hän ympäri, mutta
päätti lopulta olla huolimatta Dickin ja pojan koirankujeista, pysähtyi
erään ensi luokan ravintolan eteen ja astui sisään. Kaksi tai kolme
pöydän ääressä istuvaa hyvin puettua herrasmiestä pudistivat päätään
hänen tavaroilleen, ja hän oli juuri aikeissa poistua, kun pitkä
mustapartainen mies astui sisään.

"Tuo varmaan on huono elinkeino", sanoi pitkä ja katsoi kengän nauhoja.

"Kyllä", vastasi Sam nöyrästi.

"Eipä juuri ammatti näytä miestänsä synnyttäneen", sanoi toinen kovaa.

"Näyttää vaan siltä", sanoi Sam ja pudisti päätään läheten ovea.

"Juotte varmaankin?"

"En."

"No, koska viimeksi maistoitte ruokaa?"

"Aamulla", vastasi Sam ja koetti kielellään irroittaa leivänkappaletta
hampaistaan.

"Ehkä haluatte jotain virkistävää?" kysyi toinen.

Sam hymyili odottavana ja istui tuolille. Hän kuuli uuden ystävänsä
tilaavan lasin olutta ja vesi solahti hänen suuhunsa. Mutta verensä
jähmettyi kun ystävä palasi ja ojensi hänelle puolikkaan suurta kakkua.

"Kas tässä, ystäväni", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Alkakaa nyt
tälläkin."

Sam otti leivän ja koetti sovittaa sitä taskuunsa toistaen juttunsa
vaimosta ja lapsista.

"Syökää tuo yksin vaan", sanoi toinen. "Saatte sitten pari
lapsillennekin vietäväksi."

Leipä putosi Samin voimattomista hyppysistä lattialle. Eräs viereisessä
pöydässä istuja otti sen ylös ja pyhittyään ojensi sen Samille.

"Jatkakaa", sanoi pitkä ja joi kulahduksen lasistaan. "Syökää,
kuuletteko!"

"Minun pitää ensin nähdä lapseni syövän", sanoi Sam katkonaisella
äänellä.

"Syökää tuo leipä tai kutsun poliisin ja annan vangita teidät", sanoi
toinen ääntänsä korottaen. "Taidatte ollakin joku petturi. Missä on
lupakirjanne?"

Tavalla joka parhaiten muistutti mielenvikaisuutta, puri Sam leipää
ja koetti niellä, ryypäten aina palan päälle siemauksen vesiastiasta.
Viiden minuutin kuluttua oli leipä vähentynyt yhtä monella suupalalla.

"Antakaa mennä vaan", sanoi antaja kiivaasti. "Minä en syö", sanoi Sam
vimmoissaan, "vieköön minut vaikka piru, mutta minä en syö."

Toinen nousi ja meni ovelle. "Konstaapeli, tännepäin", sanoi hän
levollisesti.

Samassa astuivat sisään Dick ja Henry, pudistivat päätään ja katselivat
suruissaan leipä kourassa istuvaa Samia. Pitkä istuutui uudestaan
tuolille ja nauroi katketakseen. Nyt selvisi asia Samillekin. Kiivaasti
heitti hän Henryä kakulla päähän, ryntäsi kadulle ja päättäen lujasti
että hän ei enää koskaan tarvitse kengännauhoja viskasi hän ne yli
läheisen puutarha-aidan.

"Halloo, Sam!" kuului samassa ääni toiselta puolen katua. "Käykö hyvin?"

Sam pudisti mykkänä päätään.

"Sinä olet ryypännyt", sanoi kokki astuen yli kadun.

"En", sanoi Sam. Samassa sai hän mielestään mainion päähänpiston ja
tarttui kokkia käsivarteen.

"Tuossa ravintolassa", sanoi hän vapisevalla äänellä, "on eräs ukko,
josta minä en ollenkaan ole varma. Mitäs jos sinä menisit katsomaan
sinne?"

"Missä?" kysyi viaton ystävä.

Vahingoniloisena vei Sam kokin piinapaikan ovelle ja kun kokki oli
päässyt kunnollisesti sisälle, kyykistyi hän oven taakse kuuntelemaan.

"No. Minkätähden ne eivät riitele?" kysyi hän ihmeissään, kun pitkä
epäselvä mumina kuului sisältä. Hän höristi korviaan, mutta mahdotonta
oli eroittaa sanoja. Kärsivällisyytensä loppui, ja hän aikoi juuri
raottaa ovea, kun samassa kuului äänekäs naurunrähäkkä. Toinen
naurunpuuska seurasi toista, kunnes koko ravintola kaikui yhtenä
nauruna. Samin naama sai onnellisen levollisuuden leiman ajatellessaan
sisälläolijoita.

"Ei, ei..." kuului kokin heikko ääni.

Uusi naurunrähäkkä, johon Samkin hiljaisella mielihyvällä yhtyi.

"Viette hengen minulta", sanoi taas kokki sammuvalla äänellä.

"Saman ne minullekin olivat tehdä", myhäili Sam sisäisellä
tyytyväisyydellä.

Taas kaikui nauru ja Sam kuuli kokinkin yhtyneen siihen. Hän kuunteli
hämmästyksellä. Aivan oikein! Kokin ääni kuului.

"Vanha Sam raukka", sanoi kokki aivan selvästi. "Vanha Sam raukka.
Saakeli, ettei minun pitänyt nähdä sitä! Vuoden elämästäni olisin
luovuttanut sellaisesta näytelmästä."

Kuuntelija oven takana ojentautui yht'äkkiä suoraksi ja pidätti
henkeään. Varpaillaan hiipi hän kadulle, kiusaavan naurun yhä soidessa
korvissaan. Ajatukset pyörivät villeinä hänen aivoissaan, mutta
kaksi vakaata päätöstä niissä kuitenkin syntyi: tehdä ensin loppu
osakeyhtiöstä ja sitten kokista. Nämä ajatukset valmiiksi kypsyneinä
saapui hän laivaan, astui tyhjään hyttiin ja kiipesi kojuunsa haudaten
surunsa uneen — uneen niin sikeään, että toisten, saavuttuaan tuntia
myöhemmin laivaan, oli mahdoton saada häntä hereille. Vasta kun
Henry viimeisenä apukeinona heitti leivänkappaleen hänen kojuunsa,
karkasi hän pystyyn ja nosti sellaisen raivoisan rymäkän, että toiset
huomasivat viisaimmaksi pysytellä koko yön valveilla, ollakseen varmoja
hengestään.



VII LUKU.


Etsinnälle Bymouthissa ei Samista enää ollut apua. Loppuajalla, minkä
laiva täällä vielä viipyi hän tuskin poistui laivasta. Piippunsa
polttamista rauhassa kannella piti hän parempana, kuin kengännauhoja
haluavain irvistelijäin kohtaamista. Dickin ja pojan kanssa kieltäytyi
hän keskustelemasta kokonaan, ja vasta Cocklemouthissa suvaitsi hän
täyttää piippunsa kokin kukkarosta.

Cocklemouth on pieni syrjäinen paikkakunta Walesin rannikolla. Kun
suurempi laiva saapuu sen pieneen satamaan, rientävät kaupungin
asukkaat katsomaan sitä, ja pienempäin alusten laivurit riitelevät
kajuuttainsa ovista sen mahdollisesta ankkuripaikasta.

"Täältä emme häntä löydä, kokki", sanoi Sam, kun osakeyhtiö taas
sovinnossa istui kannella ja katseli harvoja pimeän tultua ilmeneviä
valopilkkuja kaupungissa.

"Minä en toivo löytäväni häntä mistään", vastasi kokki.

"Ellen pelkäisi Dickin tai pojan löytävän häntä", sanoi Sam, "jättäisin
minäkin etsimisen hiiteen."

"Jos joku hänet löytää, on se laivuri itse", sanoi kokki ja alensi
ääntänsä, nähdessään kysymyksessä olevan henkilön tulevan kajuutasta
ja menevän maalle. "Joka satamassa menee hän suoraan poliisikamariin,
näyttää valokuvan ja ajaa 'koirat' liikkeelle. Mitä toiveita meillä
sitten enää on?"

Matruusi pudisti päätään, ja istuttuaan hetkisen ääneti nousi hän ylös
ja meni maalle, mistä vasta myöhään palasi takaisin pää merkillisen
"kuumana." Tuumien päiviensä nyt olevan lopussa antoi hän auliisti
anteeksi vihollisilleen, tekipä testamenttinsakin — antamalla
yksinkertaisesti veitsensä Dickille ja kaksi shilling'iä seitsemän
penceä Henrylle.

Oli kaunis ja kirkas päivä, kun hän seuraavana aamuna heräsi pää
kipeänä ja mielessä selvä tuntumus siitä millaiseen kurjuuteen
ihmisluonto-raukka maailmassa voi vaipua. Kaupungin kirkonkellon
taukoamaton räminä ja kahden virsikirja kainalossa sivutse kulkevan
tytön näkeminen selvittivät hänelle päivän olevan sunnuntain.

Laivuri harjotteli uusia tapoja ja seurasi kellon kutsuntaa. Perämies
lähti pitemmälle kävelymatkalle, ja miehistö istui kannella katsellen
kokin päivällis-valmistuksia. Vasta kun ruoka-annokset olivat vatsassa,
etsittiin sunnuntai-vaatteet ja mentiin maalle.

Dick läksi ensimäiseksi ja otti kaikille yhteisesti annetun valokuvan
mukaansa. Hetkisen asteli hän katuja, mutta suljetut kauppapuodit
ja autiot kadut tekivät mielensä pian alakuloiseksi ja hän kääntyi
ympäri, lähtien kädet housuntaskuissa astelemaan takaisin satamaan.
Sattumalta joutui hän puheisiin erään vanhanpuoleisen miehen kanssa, ja
keskustelu, mikä alkoi ilmasta, sai yht'äkkiä toisen suunnan, kun Dick
veti esiin valokuvan ja alkoi kysellä kapteeni Gethingiä.

"Olen ainakin nähnyt hyvin tämän näköisen miehen", sanoi uusi tuttava,
pitkän ja tarkan katselemisen perästä.

"Missä?" kysyi Dick ihastuneena.

"No niin, minä en ymmärrä miksi minun pitää sekoittautua koko asiaan",
sanoi mies. "Eihän se minuun kuulu."

"Ehkä shillingi voisi...?"

"Jaa, se kylläkin voi", vastasi mies ja pisti hymyillen rahan
taskuunsa. "Hän asuu... Piggotin lahdella."

"Missä sellainen on?" kysyi merimies.

"Seuratkaa tuota tietä suoraan eteenpäin", sanoi mies ja osoitti
vuorenrinnettä kiertelevää kivistä polkua.

"Miten pitkälle?"

"Toisille on matka pitempi, toisille lyhempi", kuului oraakkelimainen
vastaus. "Sanokaamme vaikka kuusi penikulmaa."

Dick toivoi kolmen riittävän.

"No, lähemmä kuusi", sanoi mies ja hymyili hyväntahtoisesti. "Hyvästi."

"Hyvästi", sanoi Dick ja alkoi astuskella kivistä ja routaista polkua.

Onnettomuudeksi sattuivat Sam ja kokkikin lähtemään ulos; he olivat
olleet vähän matkan päässä Dickin keskustelun huomaamattomina
näkijöinä. He riensivät nyt vuorostaan vanhan miehen luokse ja lyhyen
ristikuulustelun jälkeen oli heillä selvillä syy Dickin kiireeseen.

"Mikä tie se on?" kysyi Sam.

"Seuratkaa vaan häntä", sanoi vanha mies ja osoitti vuoren rinnettä
parhaansa mukaan kiipeävää Dickiä, "niin saavutte yhtä pian sinne kuin
hänkin."

Aikeissa ollut vähäinen huvimatka sai jäädä sikseen, ja miehet
alkoivat kunnioitettavan matkan päässä seurata Dickiä. Päivä oli
tavallista kuumempi, ja tietä, mikä toisinaan nousi vuorten harjalle,
laskeutuakseen jälleen laaksoihin, eivät tie- ja vesihallituksen herrat
useinkaan olleet tarkastaneet. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt; muutamat
lampaat vaan nyppivät niukkaa ravintoaan kalliolla ja jokunen lokki
leijaili korkealla ilmassa.

"Pitäisi välttämättä päästä perille ennen häntä", sanoi Sam ja
sipsutteli varovasti kuoppaista tietä.

"Kyllä, mutta jos rannan puolelta yritämme sivutse, huomaa hän heti
meidät", sanoi kokki.

"No ei suinkaan meitä se hyödytä, että tulemme perille vaan nähdäksemme
hänen löytäneen kapteenin."

"Vartokaamme tilaisuutta", sanoi kokki.

Sam murisi.

"Ja kun se tulee, tartumme siihen lennosta", sanoi kokki, jota Samin
murina ei ollenkaan miellyttänyt.

Kuljettiin taas hetkinen; Sam kiroili kuumaa ilmaa ja huonoa tietä.

"Nyt menee hän rantaan", sanoi kokki yht'äkkiä. "Kiiruhda, Sam!
Pyyhkäsemme hänen ohitsensa."

Paksu merimies teki parastaan ja kun saavuttiin paikkaan, josta Dick
oli kadonnut, heittäytyi hän maahan ja veti syvään henkeään. Samassa
pääsi kokilta heikko huudahdus.

"Ylös Sam", sanoi hän innokkaasti. "Se menee Guineaan."

Ystävä nousi maasta ja lähestyi varovasti vuoren rinnettä. Pieni läjä
vaatteita oli melkein hänen allaan ja Dick asteli alastomana, pitkin
askelin, santaista rantaa mereen.

"Tule nyt", sanoi kokki kiiruhtaen. "Nyt jätämme hänet."

"Nauraisinpa jos joku varastaisi hänen vaatteensa", sanoi Sam
häijynilkisesti ja katseli vaateläjää.

"Olisipa se hyvä meille, jos joku sen tekisi", sanoi kokki. "Silloinhan
voisimme rauhassa tarkastaa Piggotin lahtea." Samassa luki hän Samin
silmistä pahan aikomuksen. "Ei, ei", sanoi hän kiireesti.

"Ei, _varastaa_ niitä en aio", sanoi Sam puolustellen. "Ainoastaan
piilottaa kivien alle. Kysymys on vaan kuka sen tekee."

Kuusikymmentä sekuntia taisteli kokki urhoollisesti viettelijää vastaan.

"No, leikkiä se vaan on", sanoi Sam. "Dick puolestaan olisi ensimäinen
mies nauramassa, jos jonkun toisen vaatteet täten katoaisi."

Samassa otti hän taskustaan kuparirahan, heitti sen ilmaan, sieppasi
sen sieltä uudestaan kouraansa ja ojensi suljetun kätensä kokille.

"Kruuna", sanoi tämä.

"Klaava", huudahti Sam iloisesti. "Kiiruhda, kokki."

Kokki ryömi alas puhumatta sanaakaan, kaivoi vaatteet kiviröykkiöön,
tuontuostakin arasti vilkaisten kylpevää miestä rannalla, ja kiipesi
sitten rinnettä ylös riemuitsevan rikostoverinsa luokse.

"Kauppa on kauppaa", sanoi hän hetken kuluttua, kun äänettöminä matkaa
jatkettiin. "Miksei yhtynyt osakeyhtiöön!"

"Hän oli ahne; toivoi yksin saavansa koko summan", sanoi Sam jyrkästi.

"Ehkäpä tämä on pieni opetus hänelle", tuumi kokki vahingoniloisena.
"Panin merkille paikan, ellei hän sattuisi löytämään niitä. Sitäkään
eivät kaikki olisi tehneet."

Miehet marssivat vielä tunnin ja lopulta päästiin pieneen
kalastajakylään pitkän, kapean lahdelman rannalla. Pari kolme vähäistä
alusta oli ankkuroituna kivilaiturin ääressä, ja muutamia lapsia
pyhäpukimissaan asteli hartaan näköisenä rannalla.

"Tässä sen täytyy olla", sanoi Sam. "Pidä varasi, kokki."

"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi hän samassa vanhalta
ohitsekulkevalta "merikarhulta."

"Stonepen Quay", vastasi ukko.

Samin naama venyi pitkäksi.

"Missä sitten on Piggotin lahti?" kysyi hän.

"Mikä?" kysyi ukko, otti piipun suustaan ja jäi silmät selällään
katselemaan miehiä.

"Piggotin lahti."

"Ettehän totisesti vaan aikone Piggotin lahteen", sanoi mies.

"Ja miksikä ei?"

Vastaamatta löi ukko kädet reisiinsä ja nauroi oikein ukkosnaurua.

"Ettekö jo pian lopeta nauruanne", kysyi kokki viimein arvokkaasti.

"En, sitä en vielä ajattelekaan", sanoi vanhus ja otti piipun
suustaan, saadakseen nauraa esteettömästi. "Ne etsivät Piggotin lahtea,
Joe", lisäsi hän kääntyen kahteen paikalle saapuneeseen kalastajaan.

"Mitä koiruutta se on?" sanoi Joe kasvot loistaen ihastuksesta.
"Tuletteko kaukaakin?"

"Cocklemouthista", vastasi Sam näyttäen hyvin tyhmältä. "Jahka olette
tarpeeksenne nauranut, niin selvittäkää syy meillekin."

"Kyllä. Katsokaas, sen nimistä paikkaa ei löydy koko maailmassa", sanoi
hän. "Koko nimi on vaan leikillinen sanantapa tällä paikkakunnalla."

"Mikä?" kysyi Sam hämmästyneenä.

"Sanantapa", vastasi mies ja vilkasi tovereihinsa.

"En oikein ymmärrä teitä", sanoi kokki. "Miten joku paikka voi olla
sanantapa?"

"Asia johtuu kokonaan eräästä velikullasta, jonka nimi oli kapteeni
Piggot", selitti kalastaja. "Hän oli kovin hauska veitikka ja erään
kerran oli päänsä tavallista täysinäisempänä. Silloin hän löysi
Etelä-Amerikan! Eikös se niin ollut Dan?"

"Niin kai se oli", vastasi vanha mies. "Hän luuli löytäneensä uuden
maanosan", jatkoi kalastaja "ja laski laivansa erääseen lahteen, veti
Suurbritannian lipun tangon nenään ja kutsui lahden nimensä mukaan
Piggotin lahdeksi. Tämä pääsi ulos miehistöltä kotia saavuttua. Ja nyt
jos joku täällä käyttäytyy hullumaisesti sanotaan hänen ajavan takaa
Piggotin lahtea. Siinä koko juttu."

Hän alkoi uudestaan nauraa, ja Sam, joka surukseen huomasi miehen
suureksi ja vahvarakenteiseksi, kääntyi ympäri ja seurasi jo mäkeä
ylöspäin harppaavaa kokkia. Saavuttuaan kukkulalle katsoivat miehet
taakseen; Stonepen Quay nauroi vielä.

Turvatakseen "koskemattomuuttaan" tekivät miehet ison kierroksen
maallepäin. "Ennen pari penikulmaa toiselle suunnalle ennenkuin kohdata
Dickiä", oli kokin tunnuslause. Puhe ei ottanut sujuakseen, ja kuivin
suin ja särkevin säärin asteltiin alakuloisina tomuista tietä.

"Merilokkiin" saavuttua kello 7 pyydettiin laivalla yksinään oleva
Henry keittämään teetä.

"Missä Dick on?" kysyi Sam ikäänkuin sattumalta.

"En ole nähnyt sitten päivällisen", vastasi poika. "Luulin hänen olleen
teidän seurassanne."

Sam pudisti päätään, hörppäsi teensä ja heittäytyi purjepakalle kokin
viereen. Väsyneinä kävelystä ei kumpikaan liikahtanut paikaltaan
ennenkuin yhdeksältä, jolloin noustiin ylös. Odottavan näköisinä
vilkaistiin suunnalle, mistä Dickiä varrottiin, mutta kun ei mitään
näkynyt, kiivettiin kojuihin.

Lamppu sai palaa romaania lukevan Henryn suureksi mielihyväksi. Kello
löi kaupungilla kymmenen — miehet vaihtoivat levottomia katseita. Kun
molemmat nyt makasivat lämpimissä vuoteissaan, muistui väkistenkin
mieleen Dick; oltiin ehkä oltu liian ajattelemattomia. Puoli tuntia
myöhemmin katsoi Henry yht'äkkiä ylös; jotakin pehmeää kuului
pudonneen kannelle ja lähestyvän tassutellen hyttiä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä huudahti poika pyhällä hartaudella.

"Dick! _Dick_?!”

"Tuki suusi!" ärisi Dick vaipuen merimies-arkulleen. "Oi, Herra Jumala!
Jos joku ihminen tietäisi mitä minä olen kärsinyt!"

"Ihmettelen teitä", sanoi Henry ja heitti peitteen alastoman merimiehen
hartioille. "Mihin häveliäisyytenne on joutunut Dick?"

"Jos vielä sanallakin pilkkaat, väännän niskasi nurin, kirottu
irvinaama", sanoi Dick suuttuneena. "Ellei minulla häveliäisyyttä
olisi, niin päivällä jo olisin laivaan saapunut. Ei yksikään syntinen
ihminen voi tietää, mitä minä olen kärsinyt."

"Missä teidän vaatteenne ovat?" kysyi Henry. "Mistä helkatista minä
sen tiedän", tiuskasi toinen. "Jätin ne rannalle, kun menin uimaan,
ja palatessani olivat ne poissa. Olen istunut noilla kirotun kylmillä
kivillä aina kello kolmesta iltapäivällä, eikä ristin sielua kulkenut
ohitseni. Se oli ensi kerta, kun etsin kapteeni Gethingiä, mutta
viimeinen se myöskin oli."

"Vai sellaisissa asioissa olette liikkunutkin", sanoi Henry. "Sanoinhan
teille niistä seuraavan vaan ikävyyksiä."

"Olet aivan liian viisas ikäiseksesi", murisi Dick. "Samille ja kokille
et puhu tästä mitään. Ymmärrätkö?"

"Miksikä ei?"

"Sentähden, että minä en tahdo sitä", sanoi Dick ärtyisesti. "Se on
syy."

"Luultavasti he sen jo tietävätkin", sanoi Henry kiusottelevasti.
"Luulen Samin kuuntelevan unissaan."

Dick nousi ylös ja tarkasti varovasti molempia nukkuvia.
Toistaen varoituksensa ja uhaten kauheimmilla rangaistuksilla
tottelemattomuudesta meni hän omaan kojuunsa ja unohti kärsimyksensä
unen helmaan.

Dick säilytti salaisuutensa koko seuraavan päivän, mutta kun hän
tiistai-aamuna kannelle tultuaan huomasi vaatteensa ankkurin vieressä
likaiseen sanomalehtipaperiin käärittynä, paljastui salaisuuskin. Sekä
Samille että kokille kertoi hän kaikki, ja kun miehet eivät nauraneet,
kuten hän kovasti oli pelännyt, nousi heidän arvonsa hänen silmissään
suuresti. Kumpikaan ei edes suutaan hymyyn vetänyt, kuuntelivat vaan
tahdottomina, ja heti kun Dick oli lopettanut kertomuksensa nukahtivat
siihen paikkaan. Sen he muuten tekivät aina kun vaan saivat siihen
tilaisuutta.



VIII LUKU.


"Merilokki" seisoi Cocklemouthissa vielä kolme päivää, jona aikana
Dick, käveltyään kaksitoista penikulmaa sai Piggotin lahdesta tietoonsa
kaikki, mitä tiedettiin. Tämä toinen loukkaus oli saattaa hänet vuoteen
omaksi, mutta silloin juuri pälkähti hänen päähänsä muuan mainio ajatus.

"Olen tullut ajatelleeksi, Sam", sanoi hän seuraavana aamuna, "että
olen ollut hyvin itsekäs. Tarkoitan tuota osakeyhtiötä. Minun olisi
pitänyt yhtyä siihen."

"Voithan sen vielä tehdä", sanoi Sam.

"Niin, ajattelin näin: parempi myöhään kun ei koskaan", sanoi Dick ja
kääntyi kokkiin. "Toimitan teidät kapteeni Gethingin jälille."

Kokki näytti hämmästyvän.

"Tiedän varmasti hänen asuvan eräässä paikassa, jota kutsutaan Piggotin
lahdeksi", jatkoi Dick. "Jos teitä haluttaa kävellä sinne jonakuna
iltapuhteena ja ottaa selvä kapteenista, saatte kaksi kultaista'
mieheen. Minä puolestani tyydyn yhteen."

"Oo...", sanoi Sam ja seisoi kuin kivettyneenä moisesta julkeudesta.

"Ei! — Sehän olisi vahinko sinulle, Dick", sanoi kokki. "Emmekä me voi
nauttia etuja sinun kustannuksellasi. — Ei. — Viisi puntaa ovat sinun."

"Minä en niistä huoli", sanoi Dick totisena. "Ahneuteni saakoon
rangaistuksensa. Jos te kaksi menette ja otatte selvän hänestä, pidän
sitä oikein rehellisenä ystävyyden merkkinä."

"No! Voimmehan siellä käydä", sanoi kokki teeskennellyllä ihastuksella.

"Dickillä on sydän oikealla paikallaan", sanoi Sam kokille. "Parasta
kun menemme heti juomaan teemme."

"Anna kun puristan kättäsi, Dick", sanoi kokki kiitollisena.

"Sen tahdon minäkin tehdä", sanoi Sam ja tarttui vuorostaan
Dickin kouraan. "Sinä olet oiva mies, Dick, siitä ei voi olla eri
mielipidettä."

"Oikein kunnon mies", säesti kokki.

"Lähdemme heti teen jälestä, jos sinä viitsit katsoa lipun meille,
Dick", sanoi Sam.

"Lipun?" toisti Dick. _"Lipun?"_

"Niin, tietystikin! Suurbritannian lipun", sanoi Sam ja katseli miestä
viattomalla kummastuksella. "Eihän Piggotin lahteen voi Suurbritannian
liputta mennä. Etkös sitä tiedä? Kävithän siellä eilen illalla."

Sam seisoi rauhallisena ja odotti vastausta, katsellen ihmetyksellä
oikein ammattipetturia — ja Dick ryntäsi hyttiin suuttuneena kuin
kimalainen. Ollen luulevinaan Dickin lähteneen etsimään puheessa
ollutta lippua, pisti Sam varovasti päänsä hytin ovesta ja sanoi parin
uimahousujakin kelpaavan, paremman puutteessa — pilapuhe, minkä hän
halusta olisi ottanut takaisin, ennenkuin tapasi Dickin päivällisellä.

Northfleet'iin uudestaan saavuttua oli koko etsimishalu näennäisesti
kadonnut jokaiselta. Ensiksikään ei ketään haluttanut antautua
alttiiksi Henryn pilapuheille ja toiseksi, kun asiaa punnittiin järjen
kannalta, tuntuivat edellytyksetkin hyvin mitättömiltä. Kajuutassakin
vallitsi alakuloinen mieliala; ainoastaan perämies hoiteli puhetorvea.

"Sehän on suoraan vastoin parempaa ymmärrystä", sanoi hän erään kerran,
kun asiasta oli sukeutunut pitempi keskustelu. "Te ette edes voi
odottaa löytävänne häntä. Seuratkaa neuvoani: jatketaan vanhoja vuoroja
Brittlesean välillä; tyytykää siihen."

"En, siihen en tyydy", sanoi laivuri itsepintaisesti.

"On aivan synti heidän kanssaan — tarkoitan ukkoja, joilla on vähänkin
ikää ja harmaa parta —, että heitä ajetaan takaa kuin mitäkin metsän
otuksia. Ja sitäpaitsi joutuu miehistökin ennen pitkää selkkauksiin,
siitä olen varma."

"Puhukaa niin paljon kuin teitä haluttaa, se ei minua liikuta", sanoi
laivuri ja hieroi saippuaa kasvoihinsa kovassa puhdistushommassa.

"Vai niin! Koetatte taas kaunistaa itseänne", sanoi perämies. "Ja kenen
tähden? Toisen miehen kihlatun morsiamen. Niin se kuitenkin on, vaikka
asiaa mihin päin vääntelisitte."

"Kun tarvitsen teidän neuvojanne, niin pyydän niitä", sanoi laivuri
suuttuneena.

Hiljaisuuden vallitessa lopetti hän vaatetuksensa, meni maalle,
käveli ja katseli puotien ikkunoita, lopulta kuitenkin kääntyen
Gravesendiin päin. Ainoat valonsäteet hänen nykyisessä elämässään
olivat säännölliset kouluvuorot, ja jatkaessaan matkaansa siunasi
hän opettajain tarkkaa velvollisuuden tunnetta — joka ainakin kello
neljältä ilmeni.

Mutta tänään riemuitsi hän liian aikaiseen, sillä vaikka lapset jo
aikoja sitten olivat päässeet koulusta, ei vaan näkynyt varjoakaan
Annis Gething'istä. Laivuri asteli edestakaisin katua ja ihmetteli.
Puoli viisi. Hän odotti kello kuuteen ja aikoi juuri lähteä matkaansa,
kun Annis neljännestä yli kuusi ilmestyi koulun rappusille.

"Kas! Tekin olette taas täällä", sanoi hän ja tervehti laivuria.

"Saavuimme juuri äsken."

"Ei mitään tietoja isästäni, otaksun?" kysyi Annis.

"Ei, ikävä kylläkin", vastasi laivuri! "Olitte myöhään koululla tänään.
Eikö totta?"

"No! — Kyllä."

"Näytätte väsyneeltä", sanoi laivuri auliisti.

"Mutta sitä en ole", vastasi Annis. "Olin miss Grattan luona juomassa
kupin teetä. Äiti lupasi mennä ulos enkä minäkään sentähden pitänyt
mitään kiirettä."

"Onko hän ulkona vieläkin?" kysyi laivuri.

Miss Gething nyökkäsi ja pysähtyi seuraavassa kadun kulmassa.

"En aio vielä mennä kotiin", sanoi hän. "Täytyy vähäsen kävellä
raittiissa ilmassa."

Wilson oli kahdella päällä tarjoutuako seuraan vai ei.

"Hyvästi", sanoi hän lopulta ja ojensi kätensä.

"Hyvästi", vastasi Annis. "Jos haluatte pistäytyä meille ja odottaa,
niin äiti varmaan kotiin saavuttuaan on hyvin iloinen."

"Onko siellä ketään, jotta pääsen sisään", kysyi laivuri.

"Herra Glover, luullakseni", vastasi Annis ja katsoi pitkin katua.

"Sitten — sitten tulen toisella kerralla", änkytti Wilson
hätääntyneenä. "Luulin muuten..."

"Mitä luulitte?"

"En mitään", vastasi laivuri. "Minä... Menettekö pitkällekin?"

"No, enpä juuri. Miksi sitä kysytte?"

"Ajattelin vaan, että kernaammin kai kävelette yksinänne?"

"Samantekevää", sanoi Annis. "Voittehan tekin tulla mukaan jos
haluatte."

He astuivat äänettöminä katua alas.

"Mitä te äsken aioitte sanoa?" kysyi Annis vihdoin, kun vaitiolo näytti
vaivaavan kumpaakin.

"Koska?"

"Kun sanoin herra Gloverin olevan meillä, niin sanoitte te
luulevanne...?" Tätä sanoessaan katsoi Annis laivuriin silmäyksellä,
jota tämän oli mahdoton käsittää.

"Niin, minä luulin", sanoi laivuri epätoivoisen rohkeudella, "teidän
kernaimmin haluavan kotiin."

"En ymmärrä teitä", sanoi Annis kylmästi. "Olette äärettömän
nenäviisas."

"Pyydän anteeksi", sanoi Wilson nöyrästi. "Olen hyvin — hyvin
pahoillani."

Seurasi uusi hiljaisuus.

"Antaisin vaikka mitä, jos löytäisin teidän isänne", sanoi Wilson
totisena.

"Niin! Toivoisin teidän onnistuvan — toivoisin teidän onnistuvan",
sanoi Annis katsoen olkapäänsä ylitse laivuria.

"Otaksumpa herra Gloverinkin tekevän parhaansa", sanoi Wilson.

"Minun täytyy saada isäni takaisin", huudahti yht'äkkiä Annis. "Minun
täytyy saada hänet, mutta halusta soisin jonkun toisen, kuin hra
Gloverin, löytävän hänet."

"Tehän juuri menette naimisiin, jos isänne löytyy", sanoi laivuri
ihmeissään.

"Niin, jos herra Glover hänet löytää", sanoi Annis matalalla äänellä.

"Tarkoitatteko...?" sanoi laivuri ja tarttui tytön käsivarteen.
"Tarkoitatteko ettette mene naimisiin herra Gloverin kanssa, ellei hän
löydä isäänne?"

"Niin", sanoi Annis. "Siten se on päätetty. Äiti haluaa sitä niin — ja
minulle on asia yhdentekevää kun vaan löydän isäni. Siihen olen antanut
lupaukseni."

"Mutta jos joku toinen hänet löytää?" änkytti Wilson.

"Siinä tapauksessa", sanoi Annis ja katsoi veitikkamaisesti Wilsonia,
"en mene naimisiin. Niinkö tarkoitatte?"

"En... En minä juuri sitä tarkoittanut", sanoi laivuri. "Aijoin
sanoa..."

"Katsokaa", sanoi Annis ja pysähtyi samassa, "mikä ihana näköala tästä
on joelle.

"Hurmaava", sanoi laivuri.

"Tämä onkin lempikävelypaikkani", jatkoi Annis.

Wilson painoi sen mieleensä.

"Erittäinkin silloin kun herra Glover sattuu olemaan kotonanne", sanoi
hän enempää ajattelematta.

"Herra Glover on ollut hyvin kiltti", sanoi Annis totisena. "Hän on
ollut hyvin kiltti äidille ja nähnyt paljon vaivaa isäni etsimisestä."

"Toivon kumminkin, ettei hän onnistu löytämään häntä", virkkoi Wilson.

Annis kääntyi ja tarkasti laivuria.

"Onko tuo ystävällistä?" sanoi hän kiivaasti.

"Tahdon itse hänet löytää", sanoi laivuri. "Te tiedätte minkätähden."

"Nyt täytyy minun kiirehtää kotiin", sanoi Annis vastaamatta laivurin
arveluihin.

Wilson tunsi rohkeutensa loppuvan ja yritti kaikin mokomin saada
sanottavansa lausutuksi.

"Toivoisin teidän kohtelevan minua samalla tavalla kuin herra
Gloveriakin."

"Sen teen halusta", vastasi Annis kiireesti. Hän ei voinut estää
huuliensa värisemistä, ja hänen katseensa kääntyi toisaalle.

"Olen rakastanut teitä ensi näkemästä", sanoi laivuri yht'äkkiä
laukaisten.

Aivan valmistumattomana näin pikaiseen hyökkäykseen ei miss Gething
tiennyt mitä vastata. Osat olivat vaihtuneet, ja punastuneena kääntyi
hän toisaalle.

"Olen viettänyt päiviä käyden edestakaisin koulunne edessä, edes
vilahdukseltakin nähdäkseni teidät", jatkoi Wilson. "Toisinaan olen
ihmetellyt, etteivät lapset ole jo mitään huomanneet."

Miss Gethingin karmiinin punainen poski kääntyi häneen.

"Sen ne kylläkin ovat tehneet", sanoi hän. "Eräs pieni toitottaja sai
seistä tunnin nurkassa oppiakseen pitämään suunsa kiinni."

"Minä en voi sitä auttaa", sanoi Wilson. "Saatte panna vaikka koko
koulun nurkkaan ettekä sittenkään saa minua estetyksi rakastamasta
teitä."

"Ehkä nyt käännymme ympäri", sanoi Annis kylmästi. Molemmat astuivat
ajatuksissaan eikä kumpikaan puhunut sanaakaan. Vähää ennen kaupunkiin
saapumista Wilson pysähtyi ja katsoi pelotta ja vakavasti tyttöä
silmiin. Hän oli päättänyt ajaa asiansa loppuun, maksoi mitä maksoi.
Miss Gething peräytyi ja katsoi maahan.

"Lupaatteko kohdella meitä molempia yhtäläisesti?" kysyi Wilson
matalalla äänellä.

"En", vastasi Annis ja katsoi pelokkaasti hymyillen laivuria. Ikäänkuin
huumaantuneena tarttui tämä tytön käteen ja yritti vetää hänet
luoksensa.

"Ei", sanoi Annis ja vetäytyi kiireesti syrjään. "Ei, se ei sovi."

Wilson pelästyi, huomaten menneensä liian pitkälle, ja pelko sai
hänessä uudestaan vallan.

"Miksikä se ei sovi?" kysyi hän koettaen näyttää viattomalta.

Lyhyt, mutta onnettomuutta uhkaava kipinä välähti miss Gethingin
silmissä.

"Pyydän anteeksi", sanoi laivuri nöyrästi.

"Mitä?" kysyi miss Gething, ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää
viattomalta.

Väsyneinä kiertoteihin, joissa hän aina joutui tappiolle, päätti Wilson
taas käydä suoraan asiaan.

"Kun koetin suudella teitä ja sitten olin olevinani ymmärtämätön",
sanoi hän avomielisesti.

"Kapteeni Wilson... minä... minä en käsitä mitä te tarkoitatte."

"Kyllä te käsitätte", sanoi Wilson levollisena.

Kipinä välähti taas miss Gethingin silmissä, hän puri huultaan ja
kääntyi poispäin, huomattuaan mahdottomaksi rangaista tätä syntistä
olentoa.

"Varmaankin sanotte ensi kerran tällaisia asioita jollekin tytölle",
sanoi hän lopulta. "Niin", sanoi Wilson vakuuttavasti.

"Tahdotte harjotella", sanoi miss Gething halveksivasti.

"Niin, sitä juuri haluan", sanoi Wilson innokkaasti.

Hän teki taas liikkeen lähestyäkseen tyttöä, mutta tämän katse pidätti
hänet.

"Ei kuitenkaan tytön kanssa, joka jo on puoliksi kihloissa", sanoi
Annis ja katsoi laivuria lempeän moittivasti. "Se ei ole oikein."

"Tietääkö hän asian oikean laidan?" kysyi Wilson, tietystikin
tarkoittaen herra Gloveria. Miss Gething nyökkäsi.

"Silloin katson asian olevan aivan oikein ja paikallaan", sanoi Wilson.

"Mutta sitä en tee minä", sanoi Annis ja ojensi kätensä. "Hyvästi
nyt!" sanoi hän varmalla äänellä. "En halua tavata teitä ennen isäni
löytymistä. Ja, jos herra Glover hänet löytää, en halua tavata teitä
koskaan. Voikaa hyvin."

Laivuri tarttui ojennettuun käteen ja ihmetellen rohkeuttaan, veti hän
vastusta tekevän tytön luoksensa. Sitten taivutti hän päänsä ja miss
Gethingin suosiollisella avulla suuteli hänen hattunsa koristuksia.
Tyttö riuhtasi itsensä irti, juoksi aina kadun toiseen päähän ja katosi
nurkan taakse. Laivuri vilkasi vihaisesti aidan takana katselevaa
hevosta, tapauksen ainoaa elollista näkijää, ja lähti kiireesti kohti
Northfleetia, kehottaakseen rohkeutensa menettänyttä miehistöään uusiin
ponnistuksiin.



IX LUKU.


Laivurin ihmeeksi ja harmiksi piti Annis sanansa. Hän tiesi hyvin,
ettei voinut estää laivuria kohtaamasta itseään kadulla, ja sentähden
otti hän mukaansa pari koulutyttöä. Kun ei tämäkään näyttänyt auttavan,
lisättiin lukua, ja sen päivän perästä, jolloin Anniksen mukana kulki
viisi nauravaa pienokaista, ei laivuria enää näkynyt.

Etsimistä jatkettiin koko kesä, ja "Merilokin" miehistö sai osakseen
monet naurut ja ihmettelyt nuuskivasta esiintymisestään.

Syyskuun alkupäivinä oltiin Iranbridgessä, pienessä kaupungissa,
Lebbe-joen rannalla. Kuten tavallista, eivät laivurin tiedustelut
johtaneet mihinkään tuloksiin. Iranbridge oli siksi vähäinen
paikkakunta, ettei kukaan siellä voinut piilottautua. Kuitenkin sai
Henry eräänä kauniina päivänä, kun huomattiin hänen vastenmielisyytensä
lastin purkaukseen, luvan mennä maalle ostamaan tupakkaa kokille ja
samalla katselemaan vähän ympärilleen.

Henry astuskeli hiljalleen ja heitti tuontuostakin katseen taaksensa
tomupilveen, mikä ympäröi "Merilokkia." Paikkakunta oli uusi ja
tuntematon ja hänen mielensä hehkui seikkailuihin.

Kaupungissa ei löytynyt montakaan näkemisen arvoista paikkaa. Ennen
rautateitä oli se kylläkin ollut vilkas satamakaupunki; nyt olivat sen
kadut tyhjät ja ranta melkein autio. Paitsi "Merilokkia", löytyi vaan
pari jahtia, joiden lastia miehet koreilla kantoivat maalle.

Hiljaisuus vaikutti painostavasti Henryyn; juotuaan kohtuullisen
puolikkaan olutta sytytti hän piippunsa ja asteli Isoakatua kädet
housuntaskuissa.

"Ei! Kyllä Lontoo on sentään toista", sanoi hän ja pysähtyi korkean
tiilimuurin viereen katselemaan hedelmäpuita sen takana. "Täällähän on
kaikki ihan kuollutta."

Hän kiipesi muurin harjalle, istui sinne hajareisin ja vihelteli.
Kasvava oluthalunsa oli muuttunut vanhaan rakkauteen omeniin. Puut
peittivät takana olevan rakennuksen, tilaisuus oli mainio, ja meikein
pakosta hyppäsi hän muurin toiselle puolelle, ja alkoi kiireimmän
kautta sulloa omenia taskuihinsa.

Kaikki oli äärettömän hiljaista. Poika matki romaanissa lukemiansa
"punanahkain" hiipiviä liikkeitä tällaisissa tapauksissa, niin hyvin
kuin kaksi tai kolme omenakiloa taskuissa sallivat, lähestyi sitten
tutkien isoa huvihuonetta, ja kurkisti ovesta sisään. Se oli tyhjä,
paitsi pöytää ja paria puupenkkiä. Henry istuutui ja maistoi omenaa.

Mutta samassa huomasi hän tilansa vaarallisuuden. Kuului lähestyviä
askeleita, joiden päämääränä epäilemättä oli huvihuone. Äänettömästi ja
kiireesti kuin vanha tottunutkin murtovaras ryömi Henry pöydän alle.

"Pysy tuolla, hävytön penikka", kuului samassa naisääni. "Ja ennen et
pääse ulos, kun osaat joet aivan kuin vettä."

Joku työnnettiin huvihuoneeseen, ovi suljettiin ja väännettiin lukkoon.
Askeleet poistuivat ja hämmästynyt ryöväri käsitti nyt tilansa koko
vaarallisuuden: elämänsä riippui pienestä tytöstä.

"Minä en välitä teidän saarnoistanne", kuului vastustava ääni. "Minä en
välitä — en! Syljen teidän jokiinne — syljen teidän jokiinne — syljen
teidän jokiinne."

Äänen omistajatar istuutui pöydälle. Hädissään koetti Henry parantaa
asentoaan, vaan löi vahingossa päänsä kovasti pöytään.

"Ooooh!..." huusi pieni tyttö kauhistuneena. "Älkää peljätkö", sanoi
Henry nöyrästi ja katsoi tyttöön. "En minä tee teille pahaa."

"Hyi! — Hyi", sanoi tyttö. "Poika...!"

Henry ryömi esille ja istuutui arvokkaasti, vaan yskäsi samassa nolona
huomatessaan tytön katseen kiintyvän hänen taskuihinsa.

"Mitä sinulla on taskuissasi?" kysyi tyttö. "Omenia", vastasi Henry
houkuttelevasti. "Ostin niitä kaupungista."

Tyttö otti pari kappaletta ja tarkasti niitä tyystin. "Olet paha ja
kelvoton poika", sanoi hän ja purasi toista omenaa. "Mutta kyllä tulet
saamaankin, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

"Kuka miss Dimchurch on?" kysyi Henry, anteeksiannettavalla
uteliaisuudella. "Opettajatar."

"Onko tämä koulu?"

Pieni tyttö nyökkäsi suu omenaa täynnä. "Onko täällä miehiäkin
opettamassa?" kysyi Henry, teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.
Tyttö pudisti päätään.

"Sinä olet ainoa poika, minkä koskaan olen täällä nähnyt", sanoi hän
iloisesti. "Kyllä sinä saat, sinä, kunhan miss Dimchurch tulee."

Joku painostava levottomuus putosi Henryn sydämeltä ja hän hymyili
tyytyväisenä.

"Vanhoja mamselleja minä en pelkää", sanoi hän rauhallisesti, veti
piipun taskustaan ja täytti sen.

Pienen tytön silmät loistivat ihastuksesta.

"Oi! Jos minäkin olisin poika", sanoi hän kaiholla. "Silloin en
välittäisi mitään miss Dimchurchista. Oletko sinä merimiespoika?"

"Merimies", oikaisi Henry. "Kyllä."

"Minä pidän merimiehistä", sanoi pieni tyttö ystävällisesti. "Saat
kappaleen omenastani, jos haluat."

"En, kiitoksia", sanoi Henry kiireesti. "Minulla on vielä alkamattomia."

Pikku tyttö nousi pystyyn ja katsoi ylpeästi poikaan, mutta
huomattuaan, ettei tämä vilkaissutkaan häneen, puri hän uudestaan
omenaansa. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi tyttö. "Henry Hatkins",
vastasi poika. "Entäs sinun?"

"Gertrude Ursula Florence Harcourt", sanoi tyttö suoristaen selkäänsä.
"Minä en pidä Hatkins nimestä."

"Etkö?" sanoi Henry ja koetti peittää loukkaantumistaan. "Minä en taas
pidä Gertrudesta taikka Ursulasta taikka Florencesta, ja Harcourt
minusta on kaikkein hullumpi."

Miss Harcourt siirtyi pari kolme tuumaa etemmäksi ja naputti
hermostuneesti sormenpäillään pöytää.

"Minä en välitä mistä sinä pidät", sanoi hän ylpeästi.

"Minä pidän Gertystä", sanoi Henry tuntijan äänellä ja katsoi pieniä
rusottavia kasvoja. "Gerty on hyvin kaunis, siitä minä pidän."

"Siten minua tavallisesti kutsutaankin", sanoi miss Harcourt
huolimattomasti. "Purjehtiiko sinun laivasi suurilla merilläkin?"
"Kyllä", vastasi poika.

"Ja kuinka monta kertaa", sanoi Gertrude Ursula Florence Harcourt,
"olet taistellut merirosvojen kanssa?"

"En nyt niin varmaan muista — kuusi tai seitsemän kertaa", sanoi Henry
Hatkins. "Luulen niitä sentään olleen vaan kuusi."

"Kerro minulle niistä kaikista", sanoi miss Harcourt, joka vaivoin
pysyi alallaan.

Henry puri kappaleen omenastaan ja alkoi, romaanejaan muistellen,
juttunsa. Hän valloitti laivoja tavalla, jota eivät edes amiraalit
olisi voineet uneksiakaan, vielä vähemmän merirosvot, jotka aina
tulivat lyödyiksi. Miss Harcourt pidätteli henkeään, ja hänen pienet
(eivät suinkaan liian puhtaat) sormensa puristivat pojan käsivartta
kovemmin ja heikommin, aina kertomuksen kulun mukaan.

"Mutta koskaan et itse ole tappanut ihmistä", sanoi tyttö pojan
lopetettua. Äänessä oli sointu, jota Henry ei tuntenut ansainneensa.

"Sitä en voi niin varmaan sanoa", vastasi hän lyhyesti. "Katsos
taistelun tuoksinnassa ei siitä koskaan voi olla varma."

"Ei tietystikään", sanoi miss Harcourt katuen kiittämättömyyttään.
"Sinä _olet urhoollinen_." Henry punastui. "Oletko upseeri?" kysyi miss
Harcourt.

"En vielä juuri", sanoi Henry, salaisesti toivoen se olevansa.

"Jos tulet upseeriksi, niin minä menen naimisiin kanssasi suureksi
tultuani", sanoi miss Harcourt ja hymyili suloisesti. "Se tahtoo sanoa:
jos sinua haluttaa?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Henry halukkaasti. "Minä en äsken
tarkottanut totta, kun sanoin, etten pidä sinun nimestäsi."

"Silloin et myöskään olisi saanut valehdella", sanoi miss
Harcourt lujasti, mutta ei epäystävällisesti. "Minä en voi kärsiä
valehtelijoita."

Henryn omaatuntoa kolkutti jokin, mutta kun hän tuumasi vielä olevan
aikaa parannukseen, niin hän tyyntyi. "Europan joet" olivat pudonneet
pöydän alle ja kokonaan unohtuneet, kun monien jalkain ratina ja äänten
sorina puutarhassa muistutti vangeille heidän kohtalostaan.

"Välitunti", huudahti tyttö, sieppasi kirjansa ja siirtyi niin kauaksi
kuin mahdollista Henrystä. "Thames, Seine, Donan, Rhein..."

Miesmäiset askeleet pysähtyivät oven taakse. Avainta väännettiin
lukossa. Ovi lensi auki, ja miss Dimchurch astui sisään huudahtaen
hämmästyksestä. Hänen takanaan seisoi neljättäkymmentä pientä tyttöä,
jotka olivat huomanneet hänen hämmästyksensä ja nyt odottivat
selvitystä.

"Miss Harcourt!" huudahti opettajatar uhkaavalla äänellä.

"Niin", vastasi tämä, laskien sormensa riville, johon oli lopettanut ja
katsoi ylös.

"Miten rohkenette istua täällä tuollaisen henkilön seurassa?"

"Ei se ollut minun syyni", vastasi miss Harcourt ja onnistui
pusertamaan kyyneleen silmästään. "Te suljitte sisään minut ja hän oli
täällä."

"Miksette huutaneet takaisin minua?" kysyi miss Dimchurch.

"En minä tiennyt hänen olevan täällä. Hän makasi pöydän alla", sanoi
miss Harcourt.

Miss Dimchurch katsoi julmistuneena Henryä, joka piippu kouraansa
unohtuneena, odotti tilaisuutta päästäkseen pakoon. Miss Harcourt
pidätti henkeään, vilkasi salavihkaa merirosvojen tappajaa ja odotti
jotain merkillistä tapahtuvaksi.

"Hän on varastanut omenoita", sanoi miss Dimchurch. "Missä on
voimistelun opettajatar?"

Voimistelun opettajatar, pitkä kaunis tyttö, seisoi aivan hänen
takanaan.

"Viekää pois tuo siivoton poika, miss O'Brien" sanoi johtajatar.

"Älkää nostako niin suurta elämää", sanoi Henry ja koetti puhua
levollisesti. "Minä kyllä avuttakin menen. Pois tieltä siellä. En halua
pidellä naisväkeä kovakouraisesti."

"Viekää ulos se", käski johtajatar. Miss O'Brien oli ihastuksissaan
saadessaan näyttää voimiaan. Hän astui sisään ja seisahtui
sisäänmurtajan eteen, aivan samalla tavalla kuin Henry oli nähnyt
kapakan isännän tekevän Samille. "Ei! Kuulkaa nyt", sanoi Henry ja
vaaleni. "Jättäkää pois tämä leikki. Minä en halua tehdä väkivaltaa
teille."

Hän pisti piipun taskuunsa ja nousi ylös, mutta samassa kiertyivät
voimistelun opettajattaren vahvat käsivarret hänen ympärilleen — ja
Henry sätkytteli koipiaan ilmassa.

"Minä potkasen teitä", kuiskasi hän pahankurisesti unohtaen kokonaan
jalkansa olevan ruuvipenkissä tytön kainalossa. Miss G.U.F. Harcourtin
kasvot olivat vaaleat ja kauhistuneet.

"Tehkää se!" sanoi miss O'Brien ja kieritteli poikaa kuin
voimistelusauvaa — pienten oppilastensa suureksi ihastukseksi.

"Jos vielä kerran tulet tänne, pahankurinen poika", sanoi miss
Dimchurch, kulkien joukkueen etunenässä, "niin jätän sinut poliisille.
Avatkaa portti, tytöt."

Portti oli auki ja Henry puolikuolleena häpeästä lennätettiin keskelle
katua — ihan poikaa etsimään lähetetyn kokin nenän eteen.

"Mitä? — Henry?" sanoi kokki epäluuloisella äänellä ja vetäytyi
muutaman askeleen taaksepäin. "Mitä sinä olet tehnyt?"

"Varastanut minun omenoitani", sanoi miss Dimchurch kiivaasti. "Jos
hänet vielä kerran tapaan samoilla asioilla, niin katsokoon eteensä."

"Aivan oikein, rouva! Toivon ettei hän ole tehnyt mitään väkivaltaa
kenellekään", sanoi kokki, voimatta käsittää nuoren ystävänsä tappiota.

Miss Dimchurch läiskähytti portin kiinni ja jätti arvoisan parin
seisomaan keskelle katua. Kokki kääntyi ympäri ja kulki edellä, Henry
seurasi masentuneena perässä.

"Tahdotteko omenan, kokki", sanoi jälkimäinen. "Piilotin kaikkein
kauneimman juuri teille."

"En, kiitoksia."

"Ei se teitä pure."

"Ei, enkä minäkään sitä", sanoi kokki.

Jatkettiin matkaa äänettöminä. Torilla pysähtyi Henry "Valkoisen
Hevosen" edessä.

"Astukaa sisään, juomaan pullo olutta, toveri", sanoi hän
sydämellisesti.

"En, kiitoksia", sanoi kokki taas. "Ei se hyödytä, Henry. — Minua sinä
et niillä keinoilla petä."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Sen sinä aivan hyvin tiedät."

"En, en todellakaan."

"Niin, minä en olisi puhumatta tätä asiaa kuudestakaan olutpullosta",
sanoi kokki. "Sinä olet oppinut veijari, Henry, mutta niin olen
minäkin."

"Onpa hyvä, että sanotte", sanoi Henry. "Kukaan ei sitä ilman
tietäisikään."

Kokki hymyili maltillisesti, ja laivaan saavuttua jätti hän nuoren
karkulaisen laivurille, selvittelemään poissaolonsa syitä niinkuin
parhaiten taisi. Itse hän pojan suureksi harmiksi meni keulaan ja
näytteli miss O'Brienin osaa korkkinen hengenpelastusrenkaan kappale
sylissään, jota hän pieksi ja mukuloitsi ja laskesteli tuon tuostakin
sekalaisia kurkkuääniä, mitkä hänen mielestään suuresti muistuttivat
Henryä. Miehistö nauroi täyttä kurkkua, ja kokki sai useat kerrat
uudistaa temppunsa, ennenkuin leikistä oli tarpeeksi nautittu.



X LUKU.


Ironbridgestä purjehdittiin kahden päivän perästä laiva
kappaletavaralla lastattuna Stourwichiin.

Henryssä oli tapahtunut suuri muutos. Ennen niin suruttoman
leikinlaskun sijaan oli nyt astunut ylpeä ylimielisyys, eikä hän enää
seurustellut miehistönkään kanssa. Ajatuksissaan naitti hän miss
O'Brienin vahvan, pahaluontoisen ja nautinnonhimoisen miehen kanssa;
mutta ne selvitykset, mitkä hän omasta puolestaan suunnitteli miss
Harcourtille, olivat siksi laajat ja sisältörikkaat, että niistä
koituisi koko erityinen lukunsa. Näihin valveilla uneksittuihin
unelmiinsa palasi hän aina kun oli kuullut miehistön yksinkertaisia
pilapuheita.

Myötätunto kuitenkin pian lauhdutti hänen vihansa, ja hän alkoi tuntea
osanottoa laivurin suruihin.

Sivuutettiin aallonmurtaja ja ankkuroitiin Stourwichin satamaan, juuri
kun nouseva aurinko kultasi kaupungin kirkon tornia. Kapeat, kalalta
haisevat kadut olivat vielä autioina; ainoastaan eräällä kujalla näkyi
unisia matkustajia kaksin ja kolmisin kiiruhtavan rannalla laiturin
luona kelluvaan höyrylaivaan, joka savutorvestaan lasketteli sankkoja
ja sakeita pilviä.

"Merilokin" lasti, tällä kertaa pieni ja vähäpätöinen, oli purettu
kello kolmelta iltapäivällä, ja kun miehistö oli peseytynyt ja
puhdistautunut, läksi kukin maalle. Koetettiin houkutella Henryäkin
mukaan, mutta hän ei suostunut lähtemään toisten seurassa. Vasta
kun laivurikin oli lähtenyt ja perämiehen pilapuheet omenoista ja
sylivauvana olemisesta alkoivat käydä liiaksi kouraantuntuviksi,
sieppasi hän lakin päähänsä ja meni matkoihinsa.

Kesä läheni loppuaan; vain muutamia harvoja terveytensä hoitajia
liikkui enää kävelypaikalla tai loikoili rannan pehmeällä hiekalla.
Henry katseli välinpitämättömänä rakennuksia ja laitoksia ja asteli
kädet housuntaskuissa, kunnes saapui läheiseen kylpypaikkaan
Overcourtiin.

Kävelytie loppui tässä kaksiin rappusiin; toinen vei alas
kylpypaikkaan, toinen taas maantielle ja ylös vuorelle. Henkilöille,
joita ei huvittanut jatkaa matkaansa edemmäksi, oli paikallinen
hallintoneuvosto asettanut tähän pitkän puutarhapenkin. Henry
valitsi viimemainitun, istuutui penkille ja katseli kypsyneen ijän
ylimielisyydellä lasten leikkiä rannikolla. Hän oli jo istunut pitemmän
aikaa, kun huomasi vanhan miehen lähestyvän merenpuoleisia rappuja.
Niiden juurella katosi hän hetkeksi näkyvistä, sitten ilmestyi suuri
karvainen käsi kaidepuuhun... ensin näkyi suippopäinen lakki, sitten
kasvot... Henry hämmästyi. Mies oli sama kuin valokuvassakin.

Tietämättömänä pienen miehenalun mielenliikutuksesta, pysähtyi vanha
mies levähtämään, päästyään ylimmälle rappuselle.

"Onko... onko teillä... onko teillä tulitikkuja?" kysyi Henry, koettaen
turhaan puhua levollisesti.

"Olet liian nuori vielä polttelemaan", sanoi vanha mies ja katsahti
poikaan.

Tällaisessa tapauksessa olisi kuka tahansa saanut nenäviisaan
vastauksen Henryltä, mutta nyt pakotti hän itsensä kohteliaaksi.

"Pidän sitä rauhottavana", sanoi hän kunnioittavasti, "jos on väsynyt
tai pahoilla mielin."

Vanhan miehen parran peittämälle suulle ilmestyi katkera hymy.

"Olisitpa minun poikani", sanoi hän ja pisti etusormen ja peukalon
liivinsä taskuun, vetäen esiin vanhan tulitikkulaatikon, "niin tiedätkö
mitä silloin tekisin?"

"Ette antaisi minun polttaa", esitti Henry.

"Jaa'a", sanoi toinen ja kääntyi mennäkseen.

"Miten vanha olitte te alkaessanne polttaa?" kysyi poika.

"Suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi vanha mies ajattelevana, "mutta
minä olin paljoa pitempi sinua. Tuollaisen pienen varpusraukan kuin
sinä olet, ei pitäisi laisinkaan polttaa."

Henry hymyili väkinäisesti tuumien viiden punnan tulevan katkerien
loukkausten korvaukseksi.

"Ettekö polta piipullista?" kysyi hän ja ojensi ukolle korean
tupakkakartuusin.

"Kirottu penikka!" ärjäsi mies suuttuneena. "Kun minä haluan sinun
tupakkaasi, annan siitä tiedon kysymättäsikin."

"Älkää pahastuko", sanoi Henry kiireesti. "Älkää pahastuko. Sain tätä
hyvin halvasta hinnasta ja toverit sanovat minun sittekin tulleen
petetyksi. Tahtoisin tietää teidänkin ajatuksenne."

Vanha mies näytti epäilevän, istuutui sentään hetken päästä pojan
viereen, otti tarjotun kartuusin ja nuuski arvostelevasti sen sisältöä.

"Kelpaa kylläkin", sanoi hän muutaman sauhun vedettyään, nojautui
taaksepäin ja silmät puoleksi ummistettuina poltteli hartaan näköisenä.
Henry tarkasteli hänen rikkinäisiä vaatteitaan ja paikattuja kenkiään
suurella uteliaisuudella.

"Vieras täällä?" kysyi vanha mies ystävällisesti.

"Kuunari 'Merilokki' alhaalla satamassa", sanoi Henry ja osoitti kohti
Stourwichia.

"Vai niin", sanoi vanhus jatkaen polttamistaan. "Seisomme täällä
muutaman päivän", sanoi Henry. "Lontooseen?"

"Northfleethiin", sanoi Henry välinpitämättömästi. "Tulemmekin sieltä."

Joku lihas värähti vanhan miehen kasvoissa ja hän puhalsi sankan sauhun.

"Asutteko siellä?" kysyi hän. "Wappingissa", vastasi Henry. "Mutta minä
tunnen hyvin Northfleetin, — myöskin Gravesendin. Oletteko koskaan
käynyt siellä?"

"En, en koskaan", vastasi vanhus hätäisesti. "Erittäin kaunista
paikkakuntaa", sanoi Henry. "Pidän paremmin Gravesendistä kuin
Wappingista. Vuoden ajan olemme jo purjehtineet siellä ja laivurimme
on äärettömästi ihastunut siihen paikkakuntaan. Kuuluu olevan joku
tyttökin siellä... opettajatar."

"Missä koulussa?" Poika nauroi.

"Eihän niitä teille kannata selittää, kun ette kerran paikkoja tunne",
sanoi hän huolettomasti. "Onpahan joku tyttökoulu."

"Eräs tuttavistani on kerran asunut siellä", sanoi toinen hitaasti ja
varovasti. "Mikäs tytön nimi on?"

"Sen olen unohtanut", sanoi poika ja haukotteli.

Keskustelu katkesi ja molemmat jäivät katselemaan viimeisiä meren
rannalta kotiin kiirehtiviä lapsia. Aurinko oli laskenut ja ilma tuntui
viileältä.

"Nyt pitää minun lähteä kotiin", sanoi mies ja nousi seisomaan. "Hyvää
yötä, poikaseni."

"Hyvää yötä, herra."

Henry seurasi vierasta, kunnes tämä poikkesi likaiseen talorähjään
ja katosi näkyvistä. Otettuaan tarkan selvän mökin asemasta ja
ulkomuodosta hiipi hän hiljaa paikalta.

Päästyään Stourwichiin ryntäsi hän kuunarin kannelle ja törmäsi kokin
selkään. Ennenkuin tämä vielä ehti kääntyä ympäri syleili hän jo Samin
lihavaa vatsaa ja koetti turhaan saada miestä tanssimaan kanssaan.

"Hulluhan se on", sanoi Sam ja työnsi pojan luotaan. "Voitko pahoin,
penikka."

"Päinvastoin paremmin kuin koskaan", vastasi Henry riemuiten.

"Omenista", sanoi kokki pilkallisesti irvistellen.

"Ei! Nyt ei ole kysymys omenista", sanoi Henry kiivastuneena. "Teidän
päähänne ei näy mahtuvan kuin yksi ajatus kerrallaan. Missä laivuri on?
Hän kyllä tanssii kanssani."

"Mitä tarkoitat?" sanoivat kokki ja Sam vaaleten.

"No, no! Elkää hämmästykö", sanoi Henry ja nosti varottavasti kättään.
"Se on epäterveellistä teille, Sam, kun olette niin lihava, ja
vaarallista kokille, jolla on heikot hermot. Aikanaan saatte siitä
kyllä selvän."

Miehet saivat jäädä miettimään ilon syytä, ja poika ryntäsi rymyllä
ja elämällä kajuutanrappusille ja alas kajuuttaan. Merkillinen,
salaperäinen hymyily huulillaan katsoi hän vihaista laivuria.

"Missä sinä olet lurjustellut?" ärjäsi tämä ja nousi tuoliltaan.

"Ulkona", vastasi poika hämmästymättä, ajatellen laivurin naamaa
uutisen kuultuaan.

"Tämä on jo toinen kerta, kun olet mennyt matkoihisi minun luvattani",
tiuskasi laivuri. "Tarvitsisitpa todellakin parhaan selkäsaunan."

"All right, sir", vastasi Henry hiukan nolostuneena. "Minä..."

"Älä vastaa", ärjäsi laivuri kiivaasti. "Mene kojuusi."

"Tahtoisin...", alkoi Henry pelästyen käskystä.

"Mene kojuusi, kuuletko!" toisti laivuri ja astui askeleen eteenpäin.

"Kojuunko?" kysyi Henry ja kasvonpiirteensä kovenivat. "Kojuun... kello
seitsemältä?"

"Rangaistus sinun on saatava", sanoi laivuri ja kääntyi sisään
tulleseen kokkiin. "Kokki!"

"Niin, sir", vastasi kokki reippaasti.

"Vie poika sänkyynsä", sanoi laivuri, "ja heti."

"All right", vastasi irvistelevä kokki. "Tule nyt, Henry."

Heitettyään rukoilevan katseen laivuriin seurasi poika kokkia vaaleana,
mutta ylpeä ilme kasvoillaan.

"Hän menee kojuunsa", sanoi kokki kannella seisoville Dickille ja
Samille. "On ollut hävytön."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Sam innokkaasti.

"Laivuri", vastasi kokki. "Käski viedä nukkumaan."

"Säästäkää vaivanne", sanoi Henry ylpeästi. "Pääsen sinne avuttannekin."

"Eihän se mikään vaiva ole", sanoi Sam palveluksen haluisena.

"Päinvastoin ilo", sanoi Dick totuuden mukaisesti.

Henry astui hyttiin ja haukotteli teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä, katsellen ympärilleen pimeässä.

"Mene kojuusi", sanoi Sam uhkaavasti, otti pojan käsivarrelleen ja
ojensi hänet kokille — jalat edellä — sen tunsi tämä kunnioitusta
herättävä herrasmies — leukaluissaan.

"Saunoittaa pitäisi", sanoi Sam. "Ja tänäänhän on maanantai, puhdas
yöpaitakin on annettava."

"Onko hänen pieni vuoteensa jo valmis?" kysyi kokki auliilla
huolehtivaisuudella.

"Kyllä! Hänen pieni sänkynsä on erinomaisessa kunnossa", vastasi Dick
ja silitteli peitettä kädellään.

"Emme saunoita häntä tänään", sanoi Sam ja sitoi pyhinliinan
vyötäröilleen, "se kestäisi niin kauan. Kas niin, Henry, tule nyt
istumaan polvelleni."

Raivoisesta potkimisestaan huolimatta nousi poika hyväntahtoisten
käsien auttamana Samin polvelle. Kokin innokkaista pyynnöistä otettiin
kengät ensiksi jaloista, ja Dickin puheen mukaan kävi kaikki senjälkeen
mainiosti. Pestyään pojan kasvot saippualla ja villalappupalasella
nosti Sam hänet kojuunsa ja irvisteli kunnioittavasti hytin ovesta
tirkistelevälle perämiehelle, joka suuresti näytti nauttivan
näytelmästä.

"Nukkuuko hän?" kysyi perämies nähdessään Henryn käsien ja jalkojen
koittavan ylettyä kiusanhenkiinsä.

"Kuin Herran enkeli, sir", vastasi Sam kunnioittavasti. "Tulkaahan
katsomaan miten hänellä on mukavaa."

"En ehdi nyt", sanoi tyrskivä perämies. "Luoja häntä siunatkoon."

Henry koetti näyttää hyvää ilmettä huonossa pelissä, sulki silmänsä
eikä vastannut toisten pistopuheisiin. Aina laivalle tulostaan saakka
oli hän, laivurin nimenomaisesta kiellosta, päässyt vapaaksi miehistön
kurituksista — etu, jota hän oli ymmärtänyt käyttää mainiosti. Nyt oli
hänen valtansa lopussa, hän makasi hammasta purren ja ajatellen tuota
kohtuutonta rangaistustaan.



XI LUKU.


Henry päätti pitää salaisuuden takanaan, niin kallis kun se olikin.
Vasta kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua saisi laivuri tietää
tekemänsä tyhmyyden. Tämän ajatuksen lohduttamana vaipui hän uneen.

Päätöksensä oli vahva vielä aamulla herätessään, mutta muuttui
vähitellen aamun kuluessa. Laivuri ei enää muistanut koko eilistä
vihaansa, oli lauhkealla ja hyvällä tuulella. Viisi puntaa on viisi
puntaa, sanoi Henry viisikymmentä kertaa itsekseen. Kun kello löi
kymmenen, ei hän enää voinut vastustaa haluaan, vaan astui, täysin
tuntien ilon, jonka valmistaa laivurille, tämän luokse.

Mutta ennenkuin hän ennätti sanoa sanaakaan, kuului melua laiturilta
ja käännyttyään katsomaan syytä, huomasi hän kokin täyttä laukkaa
rientävän kohti kuunaria. Tämä herrasmies työnteli armotta
jalankulkijoita ja pudotti kaalinpäät koristaan — kaikki samalla
halveksivaisuudella.

"Mikä Herran nimessä kokkia vaivaa?" huudahti laivuri ja miehet
pysähtyivät työssään.

Kokki oli pitkällä harppauksella kannella, ryntäsi laivurin luokse ja
kuiskasi jotakin.

"Mitä?"

Kokki painoi kädellään rintaansa ja koetti vetää henkeään.

"Kap — teeni Gething", änkytti hän lopulta kovalla ponnistuksella
saatuaan ilmaa keuhkoihinsa "Nurkassa..."

Melkein yhtä liikutettuna kuin kokkikin, hyppäsi laivuri maalle, veti
kokin mukaansa ja läksi juoksemaan laituria.

"Sinä luultavasti erehdyit", sanoi laivuri, miesten kadulle saavuttua.
"Elä juokse... saamme vaan kokoon suuren väkijoukon."

"No, ellei se ollut hän, oli se hänen kaksoisveljensä", vastasi kokki.
"Kas, tuolla hän on! Tuolla on mies."

Hän osoitti Henryn eilistä tuttavaa, joka hiljaa ja moitteettomasti
kädet taskuissa astuskeli toisella puolen katua.

"Käänny takaisin", sanoi laivuri kiireesti, "ja voit vaikka juosta
hiukan, niin nuo ammottelevat marakatit seuraavat sinua."

Kokki totteli, ja kun katsojat huomasivat hänen olevan hullunkurisimman
noista kahdesta sekä odottivat hänen tekevän jotakin naurettavaa,
ryntäsivät kaikki joukolla hänen jälessään. Laivuri meni yli kadun ja
alkoi seurata saalistaan.

Päästyään miehen sivulle kääntyi hän ympäri ja teki tarkastuksiansa,
välittämättä mitään kohteliaisuudesta. Yhdenmuotoisuus oli
hämmästyttävä; muutaman sekunnin tuumi laivuri mitä hänen nyt olisi
tehtävä. Yht'äkkiä astui hän vanhan miehen sivulle. "Hyvää huomenta",
sanoi hän ystävällisesti. "Hyvää huomenta", vastasi vanha mies ja
pysähtyi.

"Olen tässä vähän pinteessä", sanoi laivuri naurahtaen. "Olisi
terveisiä eräälle miehelle tässä kaupungissa, vaan en tiedä hänen
osotettaan. Ehkäpä te voisitte auttaa minua?"

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi toinen. "Kapteeni Gething." Vanhus
vavahti ja vaaleni. "En ole koskaan kuullut sen nimistä", sanoi hän
vaivaloisesti ja aikoi jatkaa matkaansa.

"Ei kukaan muukaan tunnu tuntevan häntä", sanoi laivuri ja seurasi,
miestä, "siinä se vaikeus juuri onkin."

Hän odotti vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vanha mies astui
kiireesti, päättävä ilme kasvoillaan.

"Kuuluu piilottelevan", jatkoi laivuri. "Jos joskus sattuisitte
tapaamaan hänet, voitte samalla kertoa hänen vaimonsa ja tyttärensä
odottaneen tietoja häneltä viisi pitkää vuotta, ja että hän aivan
turhan tähden on levoton. Mies, jota hän löi, on terve ja raitis kuin
pukki. Hyvästi."

Vanha mies pysähtyi, tarttui ojennettuun käteen ja hengitti
vaivalloisesti.

"Sanonko hänelle... miehen siis elävän?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Aivan niin", vastasi laivuri ystävällisesti, ja huomattuaan toisen
kasvojeneleet kääntyi hän poispäin. Hetkisen seisoivat molemmat
äänettöminä.

"Jos minä vien teidät kotiin, tulee Annis vaimokseni", sanoi laivuri
vihdoin ja laski kätensä vanhuksen olkapäälle. Tämä kääntyi ympäri ja
seurasi laivuria sanaakaan sanomatta.

Hitaasti kuljettiin satamaa kohden, nuorempi mies puhui, vanhempi
kuunteli. Sähkölennätinaseman edessä pysähtyi laivuri yht'äkkiä.

"Mitäs jos lähettäisimme sähkösanoman?" kysyi hän.

"Se sopii", sanoi vanha mies innostuneena, "sopii mainiosti."

Tarkkaavana katseli hän, miten laivuri repi kappaleiksi toisen
konseptin toisensa jälkeen ja kasteli lyijykynää suussaan, saadakseen
ajatuksensa paremmin juoksemaan. Kun viides paperilappu rypistyneenä
lensi nurkkaan näytti laivuri suuttuvan; ikäänkuin puolustuksekseen hän
sanoi:

"Lempo vieköön! Enpä totisesti tiedä miten kirjottaisin. Katsokaas,
pelkään sen tulevan liian äkkiarvaamatta."

"Aivan oikein", sanoi toinen.

Samassa ilmestyi laivurin kasvoille voitonylpeä hymyily. Hän kumartui
uudestaan pöydän ylitse ja raaputti kiireesti sähkösanoman.

"Onko se valmis nyt?" kysyi Gething ja huokasi helpotuksesta.

"Mitäs tuumitte?" sanoi laivuri. "Isänne lähettää teille sydämelliset
terveiset."

"Mainio", sanoi kapteeni.

"Siinä ei ole mitään kiihottavaa", sanoi laivuri. "Ei edes sitä, että
minä olen teidät löytänyt. Ainoastaan hieno viittaus vaan. Oikein minä
ylpeilen siitä."

"Onhan teillä syytäkin", sanoi kapteeni Gething ollen mielentilassa,
jolloin myönnytään kaikkeen. "Herra Jumala! Miten iloisiksi ne
ihmisraukat tulevatkaan. Oikein häpeän vielä kerran katsoa heidän
silmiinsä."

"Ooh! Mitä vielä", sanoi laivuri ja taputti vanhaa miestä selkään.
"Mutta nyt on meidän saatava jotain vahvistavaa vatsaamme."

Poikettiin lähimpään ravintolaan ja noin tunnin kuluttua näki kuunarin
miehistö molempain kapteenien lähestyvän laivaa, kummallakin pitkä
sikari suussaan.

Työ pysähtyi kannella, kun vieras sitä läheni. Kokin kasvoilla leikki
hyväntahtoinen, suojeleva hymyily, ja hän katsoi ihmetellen Henryä,
joka turhaan koetti peittää harmiansa välinpitämättömyyden naamarin
taakse.

"Kas tässä on mies", sanoi laivuri ja laski kätensä kokin olkapäälle,
"tässä on mies, joka löysi teidät, kapteeni. Viisain ja paras toveri
minkä kanssa koskaan olen purjehtinut."

Punastuen kiitoksesta, mutta hyvin tietäen ne ansainneensa, tarttui
kokki käteen, jonka kapteeni Gething lyhyen sisäisen taistelun jälkeen
ojensi hänelle, ja puristi sitä itsetietoisen näköisenä. Kun ukko näin
oli kerran päässyt alkuun, tervehti hän kädestä toisiakin ja lopetti
vastahakoiseen Henryyn. "Tämän pojanhan olen nähnyt jo ennenkin", sanoi
hän hämmästyen. "Juttelin hänen kanssaan eilen ja tulin tänään alas
vain tavatakseni häntä."

"Peijakas", huudahti laivuri ihmeissään. "Muuten on poika terävä kuin
partaveitsi. Missä silmäsi ovat olleet, Henry?"

Raivoissaan, huomatessaan miesten vahingonilosta loistavat kasvot, ei
poika ollut kuulevinaan koko kysymystä. Kokki seurasi laivurin käskystä
mukana kajuuttaan, ja hänen takaisin tulonsa oli merkkinä toverien
kymmenille, innokkaille kysymyksille. Mutta kokki vaan taputteli
iloisena taskuaan ja veti esiin viisi kirkasta kultarahaa sanomatta
sanaakaan.

"Olisitpa nyt ollut mukana osakeyhtiössä, Dick!" sanoi Sam yskäisten
merkitsevästi.

_"Mitä?"_ huudahti kokki ja pisti kiireesti rahat taskuunsa.

"Kysyin häneltä vaan, jos nyt harmittaa, kun ei aikanaan yhtynyt
osakeyhtiöön", sanoi Sam, koettaen puhua rauhallisesti.

Kokki levitti kätensä ja viittoili joka ilmansuunnalle, ikäänkuin
ottaakseen koko mailman todistajaksi tälle ennen kuulumattomalle
kiristysyritykselle.

"Älä ollenkaan näytä happamalta", sanoi Sam. "Kaksi puntaa, kymmenen,
ovat minun ja minä tahdon ne ennenkuin ovat loppuneet."

Nyt sai kokki takaisin puhelahjansa, ja Dickin ja Henryn suureksi
kummaksi piti hän pitkän innokkaan puolustuspuheen pyhästä
omistusoikeudesta. Ei koskaan oltu luultu hänen olevan niin
kaunopuheliaan ja keksintörikkaan. Lopetettuaan puheensa muodikkaaseen
loppuponteen persoonallisesta omistusoikeudesta, jossa hän muun muassa
kuvaili paksua velikultaa sen rikkojaksi, oli hän varma voitostaan.

"Kaksi puntaa, kymmenen", sanoi Sam, katsoen leimuavin katsein kokkia.

Kokki kostutti huuliansa kielellään ja jatkoi esitystään.

"Kaksi puntaa, kymmenen. Etkö sinä kuule?" sanoi Sam uudestaan. "Minä
en tiedä mitä sinä teet osallesi, mutta minä aion antaa kymmenen
shillingiä Dick'ille."

"Mikset miehelle anna hänen rahojaan?" sanoi Dick, hetikohta yhtyen
innokkaasti asiaan.

"Siksi että koko osakeyhtiö on mennyt suohon", sanoi kokki. "Osakeyhtiö
oli osakeyhtiö vaan niinkauan, kuin molemmat yhdessä etsimme. Jos
osakeyhtiö..."

"Tarpeeksi", sanoi Dick kärsimättömänä. "Anna miehelle hänen rahansa.
Kaikkihan tiedämme teillä olleen aikomuksen ne tasata. Häpeän
todellakin puolestasi, kokki; en tuollaista olisi koskaan voinut uskoa
sinusta."

Asia päättyi jakoon; Dick sai sen, mikä oli yli Samin kahden punnan,
ja viittaili selvästi olevansa valmis tekemään saman palveluksen
kokillekin. Mutta tämä tekeytyi kuuroksi hänen puheilleen; pisteliäillä
sanoilla hän kieltäytyi illalla seuraamasta toisia maalle ja meni
harmistuneena kojuunsa.

Viiden aikaan oli lasti sisässä ja luukut paikoillaan. Molemmat
kapteenit istuivat perämiehen seurassa kajuutassa ja hörppivät puheen
ohella teetään.

"Purjehdimme kai kolmen aikaan?" kysyi perämies.

Laivuri nyökkäsi.

"Niin, purjehdimme kolmen seuduissa", sanoi hän, "ja sitten
Northfleetiin. Koko miehistön kutsun häihini ja teistä tehdään
juhlain pääohjaaja, Jack."

"Ja Henrystä morsiuspoika. Valkoisissa silkkihousuissa kantaa hän
morsiamen laahustinta", sanoi perämies ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

Kaikki nauroivat, paitsi Henry, joka oli tuonut kuumaa vettä keittiöstä
ja katseli nyt juhlivia huonosti salatulla ivalla.

Puoli tuntia senjälkeen läksi laivuri perämiehen keralla maalle, ja
vanha mies jäi yksin polttelemaan piippuaan kajuuttaan. Kokkikin,
joka jo oli unohtanut vanhat riidat, läksi Samin ja Dickin seurassa
kapakkaan. Henry jäi yksinään kannelle.

"Pysy sinä laivassa, poika", huusi laivuri laiturilta.

"Kyllä", vastasi Henry vihaisesti. Molemmat miehet astelivat laituria
aina Isollekadulle saakka. Laivuri hymähti hyväntahtoisesti,
huomatessaan eräästä raolleen jääneestä ovesta miestensä olevan
täydessä "työssä." Se oli esimerkki, mikä nykyisissä olosuhteissa vaati
seuraamaan itseään; seuraavassa kahvilassa joikin perämies uhraantuvana
portviiniä tavallisen lempijuomansa whiskyn sijasta. Samaten pisti
hän piippu-nysänsä taskuunsa ja sytytti sikaarin, jonka laivuri oli
poislähtiessään ostanut.

"Missä on hyvä räätäli?" kysyi laivuri kadulle päästyään ja katseli
ympärilleen.

"Miksi niin?" sanoi perämies.

"Pitäisi hankkia vähän vaatetta kapteeni Gethingille. Hän ei mitenkään
voi näyttäytyä perheelleen sellaisessa kunnossa kuin hän nyt on."

"Hänenhän olisi tarvinnut itse olla mukana", sanoi perämies. "Emmehän
muuten voi saada sopivia."

"Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta", sanoi laivuri ja
pysähtyi erään räätälin akkunan ääreen katselemaan kolmea vaatetettua
vahapoikaa. "Ukko on kovin itsepäinen. Mutta jos minä ostan vaatteet
valmiina hänelle ja vien ne laivaan, niin tuskinpa hän voi kieltäytyä
pukeutumasta niihin."

Laivuri astui puotiin ja pyysi nähdä miesten valmiita vaatteita.
Perämiehen kehotuksesta katseli hän useampia lajeja ja tiedusteli
oliko siinä jo koko varasto, sekä saatuaan sen kuulla rupesi tekemään
lopullista valintaa. On aina kovin vaikeaa saada sopivia vaatteita
poissaolevalle, mutta laivuri ja perämies koettelivat koettelemistaan
löytääkseen kultaisen keskitien. Yht'äkkiä putosi perämiehen palava
sikaarin pätkä erään takin hihaan, ja kun ei hän löytänyt sitä niin
kiireesti kuin räätäli olisi toivonut, kadotti tämä kärsivällisyytensä
ja neuvoi parhaaksi ostaa juuri ne vaatekappaleet.

"No, ei siinä mitään vahinkoa tullut", sanoi perämies, kun oli päästy
kadulle ja paketit olivat kainalossa. "Minä muuten pidin siitä puvusta
jo heti sen nähtyäni."

"Miksette sitä sitten sanonut", sanoi laivuri.

"Saadaksemme sen halvemmalla", sanoi perämies. "Lyönpä vetoa, että
jos kohta olisimme tyytyneet siihen, olisimme varmasti saaneet maksaa
kymmenen shillingiä enemmän."

Nyt oli jo aivan pimeä. Kun vielä oli ostettu lakki sekä pari kolme
muuta pienempää tarvekappaletta, poikkesivat miehet ravintolaan
ottamaan lasin mieheen.

"Eihän meillä mitään hengen hätää ole", sanoi perämies ja laski
pakettinsa pöydälle nähtävällä helpotuksella. "Mitä lajia myrkkyä
haluatte tällä kertaa, kapteeni?"



XII LUKU.


Vanhoina hyvinä aikoina, jolloin telegrafi ja muut tieteelliset
komeudet vielä olivat piilossaan, olisi kapteeni Gething rauhassa
pysynyt "Merilokissa" ja päässyt perheensä luokse suuremmitta
selkkauksitta. Toisin nyt. Wilsonin sähkösanoma saapui rouva
Gethingille juuri kun herra Glover, joka koko iltapäivän oli istunut
hänen luonaan ja koettanut ylläpitää ikävää keskustelua, oli
aikeissa lähteä. Häneen teki se melkein suuremman vaikutuksen kuin
itse emäntään, ja rautatieasemalle saapui hän mielentilassa, missä
mustasukkaisuus ja raivo taistelivat keskenään ylivallasta. Koko
matkan Lontooseen ajatteli hän vaan miten parhaiten voisi ryöstää
kilpakosijansa saavuttaman saaliin ja junan saapuessa Fenchurch
Streetille oli hänellä valmiina hienoin soppa, minkä konsanaan mies,
jonka koko elämänikä oli viattomasti kulunut naissukkain seurassa,
oli keittänyt. Puoli tuntia myöhemmin istui hän erään hyvän ystävänsä
hienosti kalustetussa vastaanottohuoneessa Welworth tien varrella.

"Pyydän palvelusta sinulta Tillotson", sanoi hän tervehdittyään.

"Vai niin. Annappas kuulua sitten" virkahti herra Tillotson, työnsi
kädet housuntaskuihin ja lämmitteli pesän edessä. "Autan kyllä, jos
vaan jotenkin taidan."

"Se on suuri palvelus, jota sinulta nyt pyydän", sanoi Glover.

Herra Tillotson näytti tulevan alakuloiseksi, mutta sanoi tietysti
huvinkin olevan sitä suuremman.

"Keltään muulta en sitä pyytäisi", sanoi Glover. "Ja jos se onnistuu,
hankin sinulle sen paikan Leatham & Robertsilla, jota niin olet
halunnut."

"Sitten kyllä onnistuu", sanoi herra Tillotson ja hänen katseena
kirkastui. "Odotappas hetkinen... Jos palvelustyttö on kotona lähetän
hänet hakemaan vähän suuhunpantavaakin."

"On parasta, että alan aivan alusta", sanoi herra Glover ja kaatoi
pienestä pullosta whiskyä lasiinsa Silläaikaa kuin kaikki "jos" oli
saatu selväksi. "Ei se kauan kestä."

Hän sytytti piippunsa ja lopetti historiansa kertaakaan pysähtymättä.

"Olet sukkela mies, Glover", sanoi ystävä ihmetellen jutun loputtua.
"Tuo 'pikipöksy' siis nappasi kiinni ukon. Todellakaan, minä en ymmärrä
mitä olisi tehtävä."

"On saatava ukko pois", sanoi toinen. "Ellen minä häntä löydä, ei
kukaan muukaan ole sitä tekevä. Ja — sinä autat minua."

"Ehkä matkustan Stourwichiin, pistän ukon pussiin ja upotan meren
syvyyteen", sanoi Tillotson, koettaen ylläpitää mainetta, minkä oli
saavuttanut ilkkuvilla pilapuheillaan.

"Voitko matkustaa huomenna?" kysyi Glover kärsimättömästi.

"Minä olen vapaa, kuin taivaan lintu", sanoi Tillotson synkkänä, "sillä
ainoalla eroituksella vaan, ettei kukaan sirottele leivänmuruja eteeni."

"Saan siis luottaa sinuun", sanoi Glover. "Niin toivoinkin. Olemme
olleet kauan tuttavia Tillotson ja minun täytyy todellakin myöntää,
että sinä olet ystävä hädässäkin."

Herra Tillotson nyökkäsi kainosti.

"Et suinkaan unohda Leatham & Robertsia?" sanoi hän.

"En tietystikään", sanoi Glover. "Katsos minun ei ollenkaan sovi
persoonallisesti sekaantua tähän asiaan. Mitä sinulta siis pyydän, on,
että seuraat minua Stourwichiin ja tuot ukon sieltä Lontooseen. Minä
taas löydän hänet kadulta, tai mistä tahansa, aivan sattumalta — sinä
ymmärrät."

"En oikein täydellisesti", sanoi Tillotson. "Miten kaikki saadaan
onnistumaan?"

"Tule huomenaamuna Waterloo-asemalle, kymmenen yli kahdeksan", sanoi
Glover, juoden lasinsa pohjaan ja nousten seisomaan, "niin yritämme
ainakin."

Hän puristi ystävänsä kättä ja lähti kotiinsa miettimään huomispäivän
tapahtumia.

Seuraavana aamuna oli Glover ensimäisenä asemalla ja herra Tillotson
ilmestyi sinne myöskin niin ylenpalttisella täsmällisyydellä, että
hädin tuskin ennätti hypätä junaan, ennenkuin se oli liian suuressa
vauhdissa.

"Jo vähän epäilin, etten ehtisi mukaan", sanoi hän ja heittäytyi
sohvalle. "Tupakkavaunu päälle päätteeksi! Tämän parempaa en olisi
saanut vaikka jo seitsemältä olisin asemalle tullut."

Ystävä mörähti ja kun vaunussa ei löytynyt ketään vierasta alkoi hän
heti neuvotella yrityksen eri seikoista.

"Taitaisipa hän vaan lukea, niin yksinkertaisesti lähettäisimme kirjeen
laivaan", sanoi herra Tillotson ja työnsi hatun niskaansa. "On outoa
ajatella lukutaidotonta miestä hänen ijässään."

"Hän kuuluu vanhaan kouluun", sanoi Glover. "Lysti koulu!" nauroi
Tillotson pilkallisesti. "No, voimmehan toki toivoa hänen käyvän ulkona
kävelemässä."

Stourwichiin saavuttiin vähän jälkeen kahdentoista ja Glover ystävineen
astuskeli hitaasti ja varovasti kohden satamaa. Tillotson meni ottamaan
selvää kuunarista ja Glover poikkesi tilaamaan huonetta Delphinestä,
pienestä rantaravintolasta, josta oli mainio näköala yli sataman.

"Tuolla se on", sanoi Tillotson palattuaan tarkastusmatkaltaan ja vei
ystävänsä akkunaan. "Tuo pieni kuunari tuolla. Eroitatko ukkoa, joka
häärähtelee toisten mukana?"

Herra Glover tarkasti laivaa teatterikiikarillaan ja huudahti
hämmästyksestä.

"Totta totisesti! Hän se juuri on! No, mitäs nyt teemme?"

Tillotsonin kehoituksesta tilattiin päivällinen ja iltapäivän istui
Glover huoneessaan poltellen, ystävän kuljeskellessa laiturilla.
Mutta teen jälkeen oli hänen mahdoton hillitä uteliaisuuttaan; hän
painoi lakin syvään päähänsä ja hiipi laiturille. Viisikymmentä metriä
"Merilokista", asettui hän lyhtytolpan varjoon, josta Tillotson pian
hänet löysi.

"Kas, nyt lähtee kolme niistä kaupunkiin", sanoi Tillotson yht'äkkiä.

Jännityksellä katsottiin miten miehistö katosi näkyvistä ja kun päivä
yhä vaan pimeni, siirryttiin lähemmäksi laivaa.

"Tuossa tulee Wilson", kuiskasi Glover. "Hän menee kaupunkiin, jonkun
toisen seurassa, — perämiehensä luultavasti. Pidä varasi nyt! Jos saat
narrattua ukon mukaasi, annan sinulle jotain oikein — oikein komeaa...
Totta totisesti teen sen, Tillotson."

"Mitä komeaa tarkoitat", kysyi ystävä, jonka sydän ei lähimainkaan
pamppaillut niin kuumeentapaisesti kuin toverinsa.

"Laita ukko Lontooseen, niin saat — saat viisi puntaa", sanoi Glover.
"Mene nyt, minä odotan täällä."

Kun asia oli sovittu näin kauppamaisesti lähti Tillotson, suruttomasti
väännellen harvoja viiksiään, kuunarin luo, jonka kannella vaan
poikapahanen näytti askaroivan.

"Onko kapteeni Gething laivassa, poikaseni?" kysyi Tillotson
ystävällisesti.

"Kajuutassa luultavasti", vastasi Henry ja osotti peukalollaan.

"Olisin halunnut tavata häntä", jatkoi herra Tillotson.

"Kernaasti minun puolestani", vastasi Henry.

Ihastuneena onnistumisestaan nousi herra Tillotson laivaan ja katseli
huolettomasti ympärilleen.

"Olemme vanhat ystävät ukon kanssa", sanoi hän tuttavallisesti. "Mitä
sinä poltat?"

"Palturia."

"Maistappa sikaaria", sanoi herra Tillotson, ottaen esiin
sikaarikotelonsa. "Niiden ei pitäisi olla hullumpia."

Henry otti yhden ja haisti sitä tuntijan arvokkuudella. Herra Tillotson
hiipi kajuuttaan.

Teetarjotin ja käytettyjen kuppien sekasotku oli pöydällä, jonka
ääressä eräs vanha mies istui, kädet ristissä polvillaan.

"Hyvää iltaa", sanoi herra Tillotson ja katseli ympärilleen, jos
mahdollisesti muitakin löytyi kajuutassa. "Oletteko yksin?"

"Kyllä", vastasi kapteeni Gething ja ihmetteli outoa ääntä.

"On niin pimeä, etten oikein näe teitä", kuiskasi Tillotson
salaperäisesti, "mutta tehän olette kapteeni Gething, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi kapteeni levottomasti.

"Ja aijotte matkustaa Northfleetiin?" sanoi Tillotson yhä kuiskaten.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi kapteeni ja tarttui pöydän syrjään.

"Luuletteko tekevänne viisaasti matkustaessanne?" jatkoi Tillotson.

"Mitä te tarkoitatte?" toisti kapteeni. "Puhukaa, suoraan!"

"Tarkoitan, että olisi paras kun nyt loikkisitte", sanoi Tillotson
innokkaasti kuiskaten. "On luvattu iso palkinto kiinniottajallenne ja
Wilson aikoo saada sen. Ymmärrättehän itsekin, ettette rankaisematta
pääse, koska kerran rikoksen olette tehnyt." Kapteeni Gething peitti
kasvonsa käsillään. "Minun täytyy päästä kotiin", sanoi hän sortuneella
äänellä. "Wilson sanoi minulle miehen elävän ja kaiken olevan jo
anteeksi annettua. Jos hän on valehdellut, saadakseen palkinnon, —
saakoon sen. Minun vanha pääni ei enään ole suuren arvoinen."

"Mutta vaimonne ja tyttärenne?" sanoi herra Tillotson. "Näin
sanomalehdessä tänään, että Wilson on saanut teidät kiinni. Luultavasti
on hän nyt mennyt saamaan tarkempia määräyksiä suhteenne."

"Hän sai aamulla kirjeen tyttäreltäni", sanoi vanha mies surullisesti.

"Sanoi saaneensa tyttäreltänne. — Ottakaa nyt vaan tavaranne ja
seuratkaa minun mukanani."

Innostuneena näyttelemäänsä osaan, tarttui hän vanhan miehen
käsivarteen. Kapteeni Gething nousi, otti vanhan, kuluneen hatturasansa
seinältä ja seurasi Tillotsonia kannelle.

"Menemme ottamaan lasin", sanoi Tillotson pojalle. "Kymmenen minuutin
kuluttua olemme taas täällä."

"All right", sanoi Henry. "Toivoisin vaan pääseväni mukaan minäkin."

Tillotson nauroi ja astuskeli vanhan miehen vieressä laituria ylös
kaupunkiin. Alussa kulki kapteeni hyvin välinpitämättömänä, mutta
kuta kauemmaksi päästiin kuunarista, sitä enemmän kasvoi hänessä
takaa-ajetun eläimen vaistomainen pakohalu ja lopulta oli hän niin
innokas pääsemään matkaansa, kuin Tillotson konsanaan voi toivoakin.

"Minne mennään?" kysyi hän, kun lähestyttiin rautatietä. "Junalla minä
en matkusta."

"Lontooseen", vastasi Tillotson. "Siellä parhaiten voi pysyä piilossa."

"Mutta junalla minä en matkusta", toisti kapteeni uhmaavana.

"Miksikä ei?"

"Palattuaan laivaan ja huomattuaan minun olevan poissa, sähköittävät ne
heti Lontooseen", sanoi vanha mies. "Minä en halua tulla kiinniotetuksi
kuten rotta loukkuunsa."

"No mitä sitten aijotte tehdä?" kysyi Tillotson ällistyneenä.

"En ymmärrä. Parasta kai lähteä kulkemaan jalkaisin. Nythän on pimeä
ja päivän sarastaessa voimme olla jo kahdenkymmenen penikulman päässä
täältä."

"Niin! Voimmehan niin", sanoi Tillotson, jota ei ollenkaan huvittanut
tällainen yöllinen pyhiinvaellusretki, "mutta niin emme sentään tee."

"Antakaa minun mennä yksinäni", pyysi vanha mies.

Tillotson pudisti päätään. "Ne tietysti ilmoittavat poliiseille teidän
kulkevan maita mantereita", sanoi hän. "Kas niin! Minä kyllä tiedän,
mikä on parasta. Matkustakaa junassa vaan."

"Sitä en tee", sanoi Gething itsepintaisesti. "Olitte erinomaisen
ystävällinen varoittaessanne minua. Antakaa minun nyt mennä omia
teitäni."

Tillotson pudisti päätään ja vilkasi muutaman metrin jälessä kulkevaa
Gloveria.

"Ah! Jos vaan uskoisitte minua", sanoi hän vakavana. "Lontoossa te
olisitte varmimmassa turvassa."

Kapteeni Gething ajatteli. "Pienen matkaa 'Merilokista', yläpuolella,
on kuunari, joka luultavasti purjehtii yhden aikaan yöllä", sanoi hän.
"Olen muutaman kerran ollut työssä siinä ja laivuri, joka tuntee minut
Stroud-nimisenä, ottaa kyllä meidät mukaansa, jos te maksatte hyvin."
"Vartokaahan pari minuuttia, jotta saan tavarani asemalta", sanoi
Tillotson, haluten päästä neuvottelemaan päämiehensä kanssa.

"Varron tässä porttikäytävässä", sanoi kapteeni Gething.

"Mutta älkää juosko matkoihinne", varoitti Tillotson peloissaan.
"Ellette tahdo matkustaa junassa, lienee kai parasta, että yritämme
kuunarilla."

Hän läksi asemalle päin ja neuvoteltuaan kiireesti Gloverin kanssa,
palasi hän levottomana porttikäytävään. Gething seisoi yhä pimeässä ja
odotti kärsivällisenä kädet housuntaskuissa.

"Nyt olen valmis", sanoi Tillotson iloisena. "Parasta kun heti lähdemme
merimatkallemme. Tiedätte kai tien kuunariin?"

Käännyttiin ympäri ja kapteeni Gething poikkesi vasemmalle, pienelle,
likaiseen sivukaupunkiin vievälle kadulle. Täällä ei suinkaan ollut
mikään kävelypaikka, mutta Henry, joka oli tullut rauhattomaksi ja
lähtenyt ulos etsimään poistuneita, seurasi hämmästyneenä miehiä,
saatuaan heidät silmiinsä eräässä kadun kulmauksessa.

Hänen kummastuksensa yhä suureni, kun kaupungin asuttu osa jäi selän
taakse ja joen kylmä viima alkoi tuntua ohuen takin lävitse. Tie oli
pimeä ja kuoppainen, mutta poika seurasi äänettömästi ja varovasti
edellä kulkijoita, kunnes nämä pysähtyivät mädäntyneeseen laituriin
kiinnitetyn kuunarin ääreen ja lyhyen neuvottelun jälkeen nousivat sen
kannelle. Ei näkynyt yhtään ihmistä, mutta kajuutasta loisti valo ja
miehet astuivat sisään.

Tunti tai kaksi kului ja muutamien tynnörien takana oleva pieni
vakoilija vapisi vilusta. Tietämättömänä ystävällisestä keskustelusta
kajuutassa, jonka tuloksena oli, että "Feben" kapteeni otti kaksi
matkustajaa, jotka eivät olleet niin turhan tarkkoja ruoan ja
mukavuuksien suhteen, ei poika uskaltanut jättää piilopaikkaansa.
Kului vielä tunti. Pari matruusia tuli kaupungista, nousivat laivaan
ja kiipesivät hyttiinsä. Joku kello löi yksitoista ja muutama minuutti
senjälkeen sammui valo kajuutassa.

Poika odotti vielä neljännestunnin, mutta kun kuunarissa kaikki pysyi
hiljaa ja pimeänä, hiipi hän äänettömästi sen kannelle. Kajuutasta
kuului syviä kuorsauksia; poika hyppäsi takaisin laiturille ja juoksi
minkä jaloista lähti takaisin "Merilokkiin."



XIII LUKU.


Wilson ja perämies palasivat laivaan taakkoineen, heittivät ne ensin
kannelle ja kömpivät sitten itse hitaasti perässä.

"Näyttääpä kuin miehet olisivat kaupungilla vielä", sanoi perämies. "Ja
hyvässä purjetuulessa, se on varmaa. Poika on luultavasti kapteenin
luona."

"Menkää te ja lähettäkää hän ylös", sanoi laivuri. "On muutenkin
kiusallista vaatteiden lahjoittaminen mieshenkilölle, saatikka sitten,
jos joku vielä seisoo vieressä katselemassa."

"Ei siellä ole edes valkeaa", sanoi perämies ja katsahti ohimennessään
kajuutan ikkunaan.

"Istutteko pimeässä?" kysyi hän iloisesti, oven avattuaan.

Ei vastausta. Perämies etsi pimeässä tulitikkuja, sytytti kynttilän ja
katseli ympärilleen. Kajuutta oli tyhjä. Hän aukasi makuuhytin oven ja
vilkasi sisään; sielläkään ei ollut ketään.

"Hän on mennyt pojan kanssa ulos", sanoi laivuri, kuultuaan uutiset,
otti vaatekääröt kainaloonsa ja meni kajuuttaan. Sytytettyään
piippunsa, heittäytyi hän sohvalle ja jäi miettivänä polttelemaan.

"Yhdeksän", sanoi vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen perämies ihmetellen.
"Ei suinkaan se kirottu pojanpenikka vaan liene keksinyt jotakin
koirankujetta. Pari viimeistä päivää on hän ollut merkillisen
kummallinen ja juonittelevan näköinen."

"Minä en ymmärrä mitä koirankujeita hän voisi tehdä", sanoi laivuri ja
rypisti silmäkulmiaan.

"Näyttää kuin hän olisi narrannut kapteenin kaupunkiin", jatkoi
perämies. "Minäpä lähdenkin katsomaan, jos tapaisin heidät."

Hän otti lakkinsa ja läksi. Kului tunti; laivuri nousi kannelle hyvin
huolestuneena.

Kauppapuodit olivat suljetut ja lukuunottamatta pieniä katulyhtyjä, oli
koko kaupunki pimeyden peitossa. Pari miestä tulivat käyden laituria
ja katosivat viereiseen höyrylaivaan. Joku nainen lähestyi hitaasti,
katseli etsivästi kutakin laivaa ja säpsähti kun eräs merimies
kulki hänen ohitsensa. Saavuttuaan "Merilokin" viereen pysähtyi
hän ja tarkasti samaan epäilevään tapaansa tätä. Laivuri ponnisti
näköhermojaan.

"Onko tämä 'Merilokki'? kysyi reipas tytönääni.

"Annis!" huudahti laivuri ihmeissään. "Annis!"

Yhdellä harppauksella oli laivuri laiturilla ja tarttui tytön käteen.
Sitten veti hän vastustamattomalla voimalla tytön luoksensa ja aikoi
juuri kiertää käsivartensa hänen kaulaansa, kun samassa näytti
muistavan jotakin ja vetäytyi nolona takaisin.

"Tulkaa laivaan", sanoi hän sydämellisesti.

Hän auttoi tytön yli syrjän kannelle.

"Missä isä on?" kysyi tämä innokkaasti.

Wilson tuli hämilleen, eikä vastannut.

"Missä hän on?" toisti tyttö. Laivuri pudisti päätään.

"Minä en tiedä", sanoi hän alakuloisesti. "Minä en tiedä. Vielä pari
tuntia sitten oli hän täällä."

Annis tarttui suonenvedontapaisesti laivurin käsivarteen.

"Missä hän nyt on? — Mitä olette tehneet hänelle?"

Wilson kertoi kaiken mitä tiesi ja lopetettuaan katsoi rukoilevasti
tyttöön.

Samassa kuului laiturilta kuoro, mikä voimassa korvasi sen mitä
soinnusta puuttui, lähestyi vähitellen "Merilokkia" ja pysähtyi aivan
sen ääreen, laskeakseen loppuvirityksen. Sen suoritti kokki ja Dick
mahtavalla äänen voimalla ja Sam tanssi laiturilla nuotin jälkeen, kuin
hullu.

"Hiljaa siellä", huusi laivuri ankarasti.

"All right, sir", kuiskasi Dick juhlallisesti. "Kyllä minä niistä
huolen pidän. — Varo vaan, ettet taita niskaasi, Sam."

Sam pysytteli laiturin ulommalla lankulla ja teki muutamia
pyörähdyksiä, näyttääkseen miten varma hän oli jaloillaan. Sitten
tarttui hän laivan syrjään ja heilautti itsensä kannelle. Dick ja kokki
seurasivat samalla tapaa, molemmat juovuksissa ja yliluonnollisen
juhlallisina.

"Menkää kojuunne", komensi laivuri suuttuneena.

"Kyllä — kyllä, sir", soperteli Dick ja hoiperteli. "Tule nyt, — Sam, —
täällä ei meitä — tar-tarvita."

"Se on vaan sen sinun kirotun tanssisi tähden, Sam", sanoi kokki
valittaen; hän piti kovasti kauniista tytöistä.

"Korjatkaa luunne", ärjäsi raivostunut laivuri ja kääntyi, kun miehet
olivat kadonneet, Annis'een. "Kaikki näyttää käyvän hullusti tänä
iltana."

"Ei se mitään tee", sanoi Annis kylmästi. "Hyvää yötä!"

"Mihin aijotte mennä?" kysyi Wilson.

"Ravintolaan", vastasi Annis. "Ei mene mitään junaa enään tänään."

"Tyytykää kajuuttaan", pyysi Wilson. "Minä ja perämies menemme keulaan."

"En, kiitoksia", vastasi Annis.

Laivurin avulla hyppäsi hän takaisin laiturille. Samassa tuli
perämieskin ja pysähtyi uteliaana katselemaan.

"Se on miss Gething", sanoi laivuri. "Onko teillä mitään tietoja?"

"Ei", sanoi perämies kunnioittavasti. "He ovat kadonneet kuin tuhka
tuuleen."

"Oletteko varma", sanoi Annis ja kääntyi perämieheen, "että se oli
minun isäni?"

Perämies vilkasi laivuriin ja työnsi lakkinsa korvalle.

"Emmehän muutakaan voineet luulla", sanoi hän lyhyesti. "Kaikki on nyt
salaperäisen verhon peittämänä. Junalla hän ei ole voinut matkustaa,
sillä rahoja hänellä ei ollut."

"Se ei ole ollut minun isäni", sanoi Annis. "Joku on pitänyt teitä
narreinaan. Hyvää yötä! Tulen takaisin huomen aamulla."

"Mihin aijotte mennä?" kysyi perämies.

"Neiti aikoo ravintolaan", vastasi laivuri tytön edestä.

"On kovin myöhäinen", sanoi perämies epäillen, "eikä täällä ole juuri
mitään ravintoloita. Eikö ole parempi saattaa neiti sen vaimon luokse,
jossa hänen isänsäkin asui? Sanoittehan hänen olleen kunnon ihmisen."

"Siellä on vähän epäsiistiä", sanoi laivuri.

"Kelpaa kylläkin", sanoi Annis. "Jos se kerran on kelvannut minun
isälleni, saa se kelvata minullekin. Onko sinne pitkältäkin?"

"Kaksi penikulmaa", sanoi perämies.

"On parasta, että heti lähdemme", sanoi laivuri ja otti hyvän esimerkin
vuoksi pari askelta.

"Te ehkä voitte lähteä myöskin mukaan?" kysyi Annis perämieheltä.

Ehdotus oli houkutteleva, mutta perämies oli uskollinen ystävä.

"Ei, kyllä minun täytyy joka tapauksessa jäädä kojuuni", sanoi hän,
punastuen epäkohteliaisuuttaan. "Olen kovin väsynyt."

Häpeissään nosti hän lakkiaan ja meni kajuuttaan. Annis seurasi
laivuria pää paljoa pystympänä, kuin mitä mukavuuden lait olisivat
sallineet.

"Ikävää ettei perämies lähtenyt seuraan", sanoi laivuri jäykästi.

Kuljettiin likaista katua, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.
Annis alkoi vaistomaisesti tuntea, että mies hänen rinnallaan oli
vähintäänkin tusinan verran alakuloisempi, kuin hän itse — ja jokin
lämpimämpi tunne ajoi hänet lähemmäksi laivuria. Yht'äkkiä sipasi hänen
kätensä laivuriin; tämä sulloi kädet takkinsa taskuihin.

Lähestyttiin vihdoin kapteeni Gethingin salaperäistä asuntoa. Vanhat
vaununryjät olivat aivan portin edessä ja joku koira viereisessä
pihassa haukkui vimmatusti.

"Tässä se on", sanoi laivuri ja pysähtyi. "Numero viisi. — Mikä teitä
vaivaa?"

Annis oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan.

"Olen väsynyt", sanoi hän. "Väsynyt ja pahoillani."

Hetkisen näytti hän epäröivältä, vaan ennenkuin Wilson ehti saamaan
järkeensä, mitä olisi tehtävä, astui tyttö nopeasti ja kolkutti numero
viiden ovelle. Muutaman minuutin kuluttua aukeni ovi ja likainen
vaimoihminen, päällään pari vaatekappaletta ja tohvelit paljaissa
jaloissa, tuli näkyviin. Kuultuaan Wilsonin selvitykset, laski hän
tytön sisään, sanoi jotenkin tuimasti hyvää yötä laivurille ja sulki
oven jälkeensä.

Pää aivan pyörällä illan moninaisista vaiheista, kiiruhti laivuri
takaisin kuunariinsa. Tultuaan lähemmäksi laituria, alkoi hän juosta.
Samoin näkyi tekevän vastapäiseltä suunnalta tuleva pieni olentokin.

"Sinä kuljeksija", huohotti laivuri ja tarttui samaan aikaan kuunarin
sivulle saapuvaa poikaa kaulukseen.

"No? Minähän teen vaan kuten tekin", sanoi Henry.

"Heittäkää yli syrjän", sanoi perämies, joka melun kuultuaan oli
uudestaan tullut kannelle.

Pimeän suojassa vilkasi Henry tähän herraan sanomattoman halveksivasti,
ja katseella, mikä selvään ilmaisi hänellä olevan tärkeän asian
takanaan, alkoi hän kertoa matkastaan, sovitellen siten että juttu kävi
hiljalleen yhä jännittävämmäksi. Molemmat kuulijansa eivät kuitenkaan
olleet tyytyväisiä tällaiseen kertomistapaan, vaan selittivät kiihkeinä
asianomaiselle, mikä hyöty oli asiallisesta ja lyhyestä kertomistavasta.

"Minä en ymmärrä hölyn pölyä", sanoi laivuri, kun kertoja
kuuntelijoiden mieliksi oli pilannut koko historiansa. "Joku on
peloittanut häntä; parasta sentään, että lähdemme heti perässä."

"Ne purjehtivat kello yhdeltä", sanoi perämies. "Ja ajatelkaa mitä
teette, ellei hän tulekaan sovinnolla takaisin, — ja jos mies ei
olekaan tytön isä. Kirotun sekasotkuinen koko juttu."

"En todellakaan ymmärrä mitä tekisin", sanoi laivuri. "En ollenkaan
ymmärrä mikä olisi viisainta."

"Niin, minua ei asia tietystikään koske", sanoi Henry
välinpitämättömästi, "mutta kyllä minä tietäisin tehtäväni."

Molemmat miehet kumartuivat uteliaana. "Minä tietysti olen
katukuleksija", sanoi Henry, nauttien tavattomasti voimansa
tuntemisesta. "Se minä ehkä olenkin. Minut tietysti joku irvistelevä
joukko kantaa kojuun. — Minä tietysti..."

"Mitä sinä tekisit?" kysyi laivuri rauhallisena.

"Noutaisin miss Gethingin takaisin laivaan", sanoi poika, "ja sillä
olisi koko asia autettu."

"Tuhat tulimmaista, poika on oikeassa", huudahti perämies. "Kunhan
vaan ehdittäisi." Mutta laivuri oli jo matkalla. "Sinä olet kiltti
poika, Henry", sanoi perämies. "Juokse nyt uudestaan ja pidä tarkkaa
tähystystä 'Febestä'. Heti kun huomaat sen aikovan purjehtia, kiiruhda
takaisin ilmoittamaan. Jos se purjehtii sivutse ennenkuin laivuri
on tullut, koitan minä jollakin tavalla ottaa selvän, mitä tämä
kaikki merkitsee." Laivuri oli tällä aikaa juossut, henki kurkussa,
Overcourtiin. Numero viisi oli pimeän peitossa, mutta kun laivuri
hetkisen moukaroitsi ovea, ilmestyi valoa ikkunaan.

"Kuka siellä? Mitä te tahdotte?" kuului kimakka, kiukkuinen ääni ja
äskeisen vaimoihmisen pää pisti ulos avatusta ikkunasta.

"Tahdon tavata sen nuoren naisen, jonka hetkinen sitten saatoin tänne",
sanoi laivuri. "Heti!"

"Mitä? Näin myöhään yöllä?" sanoi vaimo. "Olkaa toki järkevä, nuori
mies, niin rakastunut kuin lienettekin."

"Asiani on erittäin tärkeä", sanoi laivuri kärsimättömästi.

"Ettekö saata minulle sitä ilmoittaa?" kysyi eukko, joka välttämättä
tahtoi saada uteliaisuutensa tyydytetyksi.

"Olen saanut tietoja hänen isästään", sanoi laivuri, koettaen pysyä
rauhallisena.

Pää katosi ja ikkuna suljettiin. Hetken perästä, mikä laivurista tuntui
ijankaikkisuudelta, kuului askeleita eteisessä, ovi aukeni ja Annis
seisoi hänen edessään.

Lähdettiin takaisin satamaan ja laivuri kertoi matkalla tietonsa.
Tie oli pitkä ja Annis tunsi väsyvänsä, mutta kieltäytyi kuitenkin
ylpeästi nojautumasta seuraajansa käsivarteen — liiaksikin hyvin
muistaen edellisen matkansa samalla tiellä. Päästyään laiturille
näkivät he perämiehen tulevan juosten vastaan. Laivuri sai ankaran
sydämentykytyksen.

"Sinne ei enään kannata mennä", sanoi perämies. "'Febe' on jo matkalla.
Huudammeko kun se menee ohitse?"

Laivuri unohti Anniksen laiturille, hyppäsi laivaan ja tirkisti
jokea ylös. Yö oli tähtikirkas ja hetkisen katseltuaan eroitti hän
epäselvästi pienen kuunarin, joka hiljalleen lähestyi.

"Vetäkää ylös pari merkkilyhtyä, Jack, ja ajakaa miehet kojusta", huusi
hän perämiehelle.

"Miksi niin?" kysyi tämä ihmeissään.

"Tehkää kuten käskin", huusi laivuri kiukkuisesta "Henry, auta näiden
luukun kansien nostamisessa."

Perämies sytytti lyhdyt ja juoksi keulaan herättämään miehistöä. "Febe"
oli enään parikymmentä metriä peränpuolella.

"Ohoii! Kuunari, ohoi!" huusi Wilson ja juoksi syrjälle.

"Halloo", kuului käheä ääni.

"Onko teillä täysi lasti?" kysyi "Merilokin" kapteeni.

"Ei."

"Laskekaa sitten ankkuri ja tulkaa viereen", huusi Wilson. "Meidän
pitää vielä viikon päivät viipyä täällä ja ruumassa on pari tusinaa
sillitynnöreitä, joiden välttämättä pitää olla Lontoossa tällä
viikolla."

"Febe" oli nyt aivan "Merilokin" rinnalla; laivuri pidätti henkeään
levottomuudesta.

"Ette siinä viivy jos puolen tuntia", huusi hän huolestuneena.

Ankkurin kolina oli musiikkia hänen korvilleen ja tuskin luottaen
silmiinsä, näki hän "Feben" miesten korjaavan juuri ylös saatuja
purjeita. Kymmenen minuutin kuluttua keinuivat kuunarit vieretysten.

"Merilokin" lastiruuman luukut olivat auki ja keinuva merkkilyhty
märssyssä levitti heikkoa valoaan miehistön unisille kasvoille.
Perämies seisoi kajuutan seinän nojalla ja supatti ohjeita Anniksen
korvaan.

"Rientäkää", sanoi "Feben" laivuri, "otan ne vaan kannelle kun matka ei
ole pitempi."

Toimekkaana riensi hän syrjälle ohjaamaan lastin siirtoa ja tarkasti
uteliaana toimitusta katselevaa tyttöä.

"Kaunis laiva", sanoi Annis. "Saanko tulla katsomaan sinne?"

"Kernaasti, ellette vaan tule tielle", kuului vastaus.

Käyttäen hyväkseen tätä ehdollista lupausta, astui Annis "Febeen" ja
kuljeskeli ympäri sen kantta. Saavuttuaan kajuutan rappusille, hän
pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat toimissaan, eikä kukaan
näyttänyt enempää kiinnittäneen huomiotansa häneen. Tyttö epäili
silmänräpäyksen ja astui sitten pimeään kajuuttaan.

"Oletteko se te, kapteeni?" kuului ääni. "Minkätähden pysähdyimme?"
Annis ei vastannut.

"Kuka se on?" kuului ääni uudestaan, tällä kertaa jyrkemmin.

"Hiljaa", sanoi Annis.

"Mikä hätänä?" kysyi herra Tillotson.

Annis säpsähti ja koetti kuunnella toista ääntä. Mutta ainoastaan
heikko hengitys oli kaikki mitä hän saattoi eroittaa.

"Isä!" huudahti hän yht'äkkiä. "Se olen minä, — Annis! Missä sinä olet?"

Kuului huudahdus toiselta puolen kajuuttaa ja Annis näki jonkun
hypähtävän pystyyn ja lähestyvän häntä. Se tarttui hänen vyötäisiinsä
ja partaset kasvot koskettivat hänen hienoa hipiäänsä. Vuoroin nauraen,
vuoroin itkien, kiersi Annis käsivartensa isänsä kaulaan ja puristi
häntä suonenvedontapaisesti.

"Kas niin! — kas niin, lapseni", sanoi lopulta kapteeni Gething.

"Oli kerrassaan ihme, että onnistuimme pysäyttää teidät", sanoi Annis
innoissaan. "'Merilokki' on aivan vieressä, enkä minä ymmärrä miksi sinä
uudestaan aiot mennä matkaasi."

"Sitä en itsekään ymmärrä", sanoi Gething väsyneesti.

"Voit toki käsittää, etten minä johda sinua mihinkään vaaraan. Ota
takki päällesi ja tule mukaan."

Sanomatta sanaakaan teki kapteeni Gething mitä käskettiin ja seurasi
tytärtään kannelle.

"En tulekaan mukaan, kapteeni", sanoi hän, tavatessaan "Feben" laivurin
nostamassa sillitynnöreitä.

"Vai niin", vastasi tämä lyhyesti, "mutta rahoja ette enää saa
takaisin."

Häpeissään ja pitäen tyttärensä käsivarresta, astui kapteeni Gething
"Merilokkiin" ja pudisti Wilsonin kättä. Saavuttuaan kertomuksensa
ja selvityksensä puoliväliin sai laivuri ihmeellisen halun kohdata
Tillotsonia, mutta Annis sai hänet sentään estettyä, ja kun "Febe"
oli saanut lastattua sillinsä, liukui se hiljalleen, toivotettuaan
ystävällisesti hyvää yötä, jokea ulos ulapalle. "Merilokin" miehistö
pääsi jatkamaan häirittyä untansa.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi laivuri Annikselta, kun kapteeni
Gething väsyneenä oli mennyt kajuuttaan.

"Täydellisesti", vastasi Annis.

"Mutta minä en ole", sanoi Wilson merkitsevällä äänenpainolla.

Miss Gething hymyili ja nojautui laivan syrjälle katselemaan tummaa
vettä ja nukkuvaa kaupunkia. Hän ei liikahtanut, kun Wilson asettui
hänen viereensä ja kun tämä tarttui hänen käteensä ei hän estellyt.

"Minä en ole tyytyväinen — — vielä", sanoi Wilson ja vei tytön käden
huulilleen.

Samassa huomasi hän merkkilyhtyjen loistavan liian kirkkaasti. Hän
laski ne alas ja puhalsi sammuksiin. Vaan yht'äkkiä kuului pidätettyä
naurua, laivuri kääntyi ympäri — silmänräpäystä liian myöhään. Annis
Gething katosi kajuutan rappusista.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laivuri on rakastunut : Merimiesjutelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.