Title: Varastettu polkupyörä : Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Author: Virvatuli, Annikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Varastettu polkupyörä : Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***


VARASTETTU POLKUPYÖRÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI



Saanut 5.000 markan palkinnon vuoden 1925 seuranäytelmäkilpailussa.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.



HENKILÖT:

_Kaarina Koivu_, kansakoulun opettajatar. _Terttu_, hänen sisarensa.
_Maalin Keränen_, opettajan rouva. _Kai Ranka_, nimismies. _Eero
Tarpala_, nuori isäntä. _Puu-Pekka_.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Lasikuisti. Taustalla akkunat ja ulko-ovi. Akkunoissa iloiset verhot ja
kukkia. Sivuseinämällä ovi sisähuoneisiin, toisella seinämällä naisten
polkupyörä. Keskellä pöytä, jonka ympärillä muutamia tuoleja.

_Terttu_ (järjestettyään kahvin pöydälle, ulko-ovella). Haloo, Kaarina,
kahvi odottaa!

_Kaarina_. Tässähän minä! Sinä huikkasit kuin penikulmien takaa! Kullan
Kerttu, oletko sinä pyöräyttänyt kaakunkin! Annahan, kun kiepautan
sinua!

_Terttu_. Sinä olet aina sinä! Jokos lapset menivät?

_Kaarina_. Jo. Ja ovat touhuissaan, kun piskuinen koulupuutarhamme
alkaa näyttää hedelmäntoivoa. Kaikki kunnia ja kiitos sinun
puutarhuri-taidollesi!

_Terttu_ (kahvia kaataen). Nää nyt, kuinka viisasta oli, että jäimme
tänne kesäksikin. Nyt olet saanut levätä rauhassa, ei mitään kesäpaikan
hakua ja muuttohommaa, kuten aina kaupungissa keväisin. Ja lapset ovat
saaneet sellaisen ilon: omat pienet maatilkkunsa. Kotonaankin kuulemma
ovat olleet kaikki tarhureina tänä kesänä.

_Kaarina_. Sinä pieni järkevä Terttu-Kerttu, totta, totta!

_Terttu_. Aina sinä leperrät minulle niinkuin olisin kaiken ikäni pikku
sisko!

_Kaarina_. Helleri lelleri! Mikäs sinä sitten olet? Minä olen kovin
iloinen, että sinä olet piskuinen alati ja elelet vanhan vakavan
siskosi sirkkuna, hoitelet kukkia akkunoilla silmien suloksi ja vatkaat
kaakkuja vatsan vaivoiksi!

_Terttu_. Kaarina! Sinä olet parantumaton! Mutta sinuun ei voi suuttua,
vaikka monesti toivoisinkin, että olisit enemmän opettajattaren
tapainen.

_Kaarina_. Varjelkoon! Ja minkä luonnolleen mahtaa! Muistathan,
äitivainaja sanoi minua aina elohopeaksi!

_Terttu_ (suruisesti). Muistan.

_Kaarina_. Älä tule suruiseksi, pienokainen! Nää nyt, jos minä olisin
oikea opettajatar, kuolisit ikävään niinkuin minä jo alan tehdä!

_Terttu_. Onko sinun ikävä?

_Kaarina_. Tämän hirmuisen kiltin yksitoikkoisuuden käsissä, on.

_Terttu_. Opettajattarelle ei sovi harakoiminen.

_Kaarina_. Mutta kun on syntynyt vähän harakkamaiseksi!

_Terttu_. Oo, Kaarina, millaisen virkistävän vaihtelun olet itse
hyljännyt: Salmelinskat ynnä muut! Salmelinska kävi tänäänkin, mutta en
päästänyt kimppuusi.

_Kaarina_. Sydämen kiitos, rakas suojelusenkeli! Tiedetään se
Salmelinska: Ryynohvi on jätetty luokalle, Ryynohvi, kaiken kehityksen
huippusaavutus. Opettajatar tekee hyvin ja korjaa sen asian! Mutta
opettajatar ei korjaa. Sillä Ryynohvi piti suuret talenttinsa maahan
kaivettuna koko vuoden eikä ollut äitinsä muistutuksista tietääkseen.
Jotta Salmelinskoja ei oteta vastaan eikä Ryynohvia! Enkös niistä
keväällä saanut kyllääni, itkivät ja nalkuttelivat, olin ihan loppua.

_Terttu_. Nää nyt, itse hylkäät vaihtelun! — Ja sitten on vielä koulun
rouva — mutta siinäpä hän tuleekin.

_Rouva Keränen_ (leveä ja touhuava). Huomenta päivää! Pistäysin vähän
tähän toiseen päähänkin virkatakseni.

_Kaarina_. Päivää, päivää! (Tekee tilaa pöydän luo.)

_Rouva Keränen_ (asettuu mukavasti virkkaamaan "tähteä"). Mikä sitä
aina yksinäänkään kotona!

_Terttu_ (kaataen kahvia). Täti on hyvä!

_Rouva Keränen_. No, voi minun päiviäni, kaakku!

_Kaarina_. Se on Tertun mestarstykki!

_Rouva Keränen_. Satunpa minä joka kerta kreivin aikaan! Ihannelma
kanssa vatkaa kovasti mainioita kakkuja. Kerrankin, kun oli pappilan
nuori herra, niin oli Ihannelman tekemä kaakku. Ja Ihannelma siitä
vitsailikin. Se on niin fiksu hoksaamaan, se meidän Ihannelma!

_Kaarina_. Vieläkö Ihannelma on niillä kursseilla?

_Rouva Keränen_. Onhan se. Vaikka Aatu sanoo, että niistä on vain rahan
menoksi. Eivät tee siellä muuta kuin keikkuvat. Lilli-Lempi lähti myös
sinne.

_Terttu_. Eikös Lilli Lempi-hakenut seminaariin?

_Rouva Keränen_. Ei, herra varjelkoon! Vai opettajattareksi ja
vanhaksipiiaksi! Mikä siinä onkin, että ne kaikki ovat vanhojapiikoja
ja niin rumia!

_Kaarina_. Se on kait niin vastapainoksi, kun opettajan rouvat ovat
niin nuoria ja nättiä!

_Rouva Keränen_. He, he! Tuo Kaarina se osaa mutkan muistaa! Mutta
mulla olikin asiaa sulle. Aatu laittoi terveisiä!

_Kaarina_. Kiitos. Miten Aatu viihtyy kylpylaitoksessa?

_Rouva Keränen_. Mikäs siellä on viihtyessä. Istuu mudassa ja nauttii.
Toista se on minun. Ole aina kotona ja hyöri ja pyöri. Vaikka niin
se kirjoittaa, että ties, jos siitä apua lähtee siihen reumatismiin.
Ja kirjoittaa niin äkeästi, että Ihannelma ja Lilli-Lempi ovat vain
kurttiisin päällä. Se on siitä suutuksissaan, kun se jätti tyttöjen
kirjoitettavaksi ne paperit eivätkä ne kirjoittaneet.

_Kaarina_. Eikö niitä vieläkään ole kirjoitettu?

_Rouva Keränen_. No, nuoret ihmiset niiden kanssa hikoilemaan! Piti
kai minun päästää ne sinne. Siellä on semmoinen liuta kavalieria —
he, he, he! Ja mitä iloa niillä kotona oli uusista leningeistä ja
silkkisukista! Kukas sitä nyt semmoinen maamyyrä kuin tuo Terttukin!
Puurra ja perkaa puutarhassa päivät läpeensä. Mutta kun ei ole
tuttavuuksia, niin jotakinhan sitä.

_Terttu_. Minä rakastan puutarhatyötä, siksi olen sille alalle
koulunkin käynyt.

_Rouva Keränen_. Meidän tytöt ovat saaneet niin hyvän kasvatuksen.
Aatu kyllä panisi niitä jos johonkin. Mutta minä olen aina saanut
vastaanseisottua. Kaksi ainutta lasta, mikäs pakko niiden? Ja niinkuin
ne on ylösotettuja! Herrainen aika sitä menoa, ei muuta kuin lennä ja
leuhuta!

_Kaarina_. Jokos Ihannelma ja Lilli-Lempi alkavat kihlaantua?

_Rouva Keränen_. He, he! Jokainen sitä kyselee. Niillä kun on sitä
flaksia. Mutta eihän suinpäin kelle tahansa. Vaikka kyllä minä vähän
aanaan, miten päin asiat kallistuu!

_Terttu_. Miten päin?

_Rouva Keränen_. Eiväthän ne ole minulle salaisuuksiaan uskoneet —
ettäkös ne nuoret vanhoille — mutta sen minä tiedän, että Ihannelma on
tanssinut sen uuden nimismiehen kanssa.

_Kaarina_. Vai on täällä uusi nimismies?

_Rouva Keränen_. On. Tänä talvena tuli. Pulska poika kuulemma. Se on
vasta virkaatekevä, mutta se tulee vakituiseksi tänne. Ja Ihannelman
kanssa se on tanssinut. Minä jo kiusotin Ihannelmaa. Onkin kuin luotu
nimismiehen rouvaksi! Kaikki tytöt tappelevat siitä.

_Terttu_. Eihän nyt toki.

_Rouva Keränen_. Vissisti. Meidän Ihannelma tietää kyllä.

_Kaarina_. Kenen rouva tulee sitten Lilli-Lemmestä?

_Rouva Keränen_. Lilli-Lempillä on myös omansa kiikarissa. Tiedättehän
Tarpalan? Vaikka ettehän te tiedä, kun ette missään liiku. Se on siellä
kirkolla päin. Suurin talo pitäjässä. Ja ainoa poika. Lilli-Lempi puhuu
alituiseen Tarpalan Eerosta.

_Terttu_. Mutta Lilli-Lempihän ei pidä maatyöstä.

_Rouva Keränen_. Mitäs siinä sitten on tarvis pitää. Semmoisessa
talossa on emännöitsijää ja piikaa joka sormelle.

_Kaarina_. Niin, että tulee sitten häitä oikein kaksittain tälle
koululle.

_Rouva Keränen_. No, viimeinkin tälle koululle, kun meidän tytöt
varttuivat. Eipähän niitä tähän päähän ikinä tule.

_Kaarina_. Todella! Nyt Maalin saa meidät epätoivoon!

_Rouva Keränen_. Teille nyt ei ainakaan. Ette käy missään ja kukaan
ei käy teillä. Eikä tähän voi kukaan päästäkään ilman ettei meiltä
nähtäisi. Juuri kauppiaan rouvan kanssa nauroimme niitä entisiä
opettajattaria. Istui äsken meillä pikku hiukan, kun minä olen niin
yksin.

_Kaarina_. Mitä naurettavaa meissä oli?

_Rouva Keränen_. Emme me teistä sanaakaan. Kauppiaan rouva vaan tiesi,
että emännät kiittävät, että on työteliäs ihminen, mutta käy niin vähän
visiitin päällä. Mutta kyllä me kauppiaan rouvan kanssa naurettiin
niitä entisiä. Sekin Kaisu Kieppilä, mokomakin vanhapiika. Yritti tätä
naapurikoulun opettajaa. Mutta minä tuumasin, että jo olen matti, jos
se ihminen naimisiin pääsee, ja vahdin.

_Terttu_. Minkätähden hän ei siis olisi saanut mennä naimisiin?

_Rouva Keränen_. Tein kiusaa. Eikä siitä tullutkaan mitään. Vaikka
kyllä se koetti. Kerrankin tuli se naapuriopettaja iltamyöhällä, ettei
meiltä muka huomattaisi. Mutta minä jo illalla näin meiningistä, että
odotettiin, ja vahdin pihassa ja päräytin: myöhäänpäs se naapuri
liikkuu, mutta terve tuloa vaan! Eikä sen auttanut muu kuin tulla
meille, kun Aatukin tuli kättelemään. Ja Kaisa Kieppilä sai pitkän
nenän.

_Kaarina_. Mihin se neiti Kieppilä joutui?

_Rouva Keränen_. Se haki toisena vuonna pois, semmoiselle koululle,
jossa oli poikamies opettajana, jonka se heti tietysti otti.

_Terttu_. Ei hänestä siis tullutkaan vanhaapiikaa.

_Rouva Keränen_. Sen jälkeen oli Amanta Alitalo. Se oli oikein
talonpoikainen ihminen. Friijasi näitä kylä-poikia. Mutta ei sekään
täällä kihloihin asti päässyt. Minä olin aina virkkuuni kanssa
kolmantena.

_Kaarina_. Pääsikö hän muualla?

_Rouva Keränen_. Kesälomalla kieputti Ketolan isännän tuosta
naapuripitäjästä. Siellä se on emäntänä, eikä kertaakaan ole meitä
kutsuttu sinne, vaikka on meidän entinen opettajatar.

_Kaarina_. Kyllä kai se niin on, että minunkin on täältä jonnekin
haettava, jos mielin avioliiton satamaan päästä.

_Rouva Keränen_. Mitä se nyt hulluttelee! Pysy sinä Kaarina täällä iät
kaiket! Kyllä sinusta tykätään. Koko vuoden olet jo ollut, eikä vielä
sananharkkaakaan. Aatukin sanoo, että Kaarina on oikea ihminen. Niin
helppo hänellä nyt on, kun kaikki vihkotyö on Kaarinalla. Ne toiset
aina nurisivat ja tahtoivat tasan. Jaa, tulen ihan liikutetuksi, kun
ajattelen, että sinä lähtisit. Viisitoista vuotta on tällä koululla
ollut apuopettajatar, ja sinä olet seitsemäs tällä ajalla. Ja kaikki
muut ovat riidelleet.

_Terttu_. Seitsemäs on pyhä luku. Kyllä sinun, Kaarina, täytyy tehdä
jotakin merkillisempää kuin edelliset kuusi.

_Rouva Keränen_. Voi, hyvät ihmiset, kun unhotin sen Aatun asian.
Se pyytää, että Kaarina ne kirjoittaisi, kun se tarkastaja taas
niitä tutierasi. Juuri kuin ei perheellisellä opettajalla olisi
muutakin tekemistä kuin kaikenkarvaisia papereja täytellä. Minä olen
aina sanonut, että ne asetukset pitää muuttaa ja panna se kiusa
apuopettajattarelle. Mitä niillä vanhoillapiioilla on muutakaan työtä.

_Kaarina_. Maalin tuo vain tänne ne paperit. Minä kyllä kirjoitan.

_Rouva Keränen_. Herrainen aika, Kaarina, sinä olet mainio ihminen.
Kyllä minä sitä koetan palkita. Onko teillä vielä niitä kaloja
jäljellä? Minä toimitan teille vasikkaa. Mäkelässä tapetaan. Nyt minä
haen ne kamalat paperit. (Menee touhuten ulos.)

_Terttu_. Sinulla ei ole syytä valittaa vaihtelun puutetta, oo, Kaarina!

_Kaarina_. Jokapäiväinen risti. Vaikka oikeastaan on synti sanoa niin,
sillä toiselta puolen on Maalinissa reimaa hyvyyttäkin. Tavallaan hän
pitää meidät hengissä hommaamalla meille ruokavarat. Minä en osaa
kiristää näiltä talokkailta mitään myötäväksi.

_Terttu_. Niinhän se, vikansa kullakin. Kun ei olisi Ihannelmaa ja
Lilli-Lempeä, niin menisi mukiin.

_Kaarina_ Ja voisi ehkä kestää kokonaista kaksi vuotta.

_Terttu_. Ajattelen sitä sängynpeitettä, jota hän virkkaa. Milloinkahan
se valmistuu? Viisitoista vuotta on täällä ollut opettajatar, ja aina
hän on ollut virkkuineen mukana.

_Kaarina_. Ehkä Ihannelmalle häiksi tai Lilli-Lemmelle ristiäisiin.

_Terttu_ (katsoen akkunasta). Ei hän nyt niitä papereita jouda tuomaan.
Sinne näkyy purjehtivan Anttilan emäntä. Varmaankin jatkamaan tämän
koulun opettajatarraukkojen ansioluetteloa.

_Kaarina_. Mistä Terttuli semmoisia luulee?

_Terttu_. Eilen illalla hän sen aloitti maitoa hakiessani. Me käymme
niin vähän heillä. Entinen opettajatar istui joka ilta.

_Kaarina_. Tunnen suurta kunnioitusta niitä entisiä opettajattaria
kohtaan. Että he saivat aikansa niin venymään. Minä en saa riittämään.
Muistathan: päivisin koulu. Sitten illoin: kotiopinto, jatkokurssi,
nuorisoseura, laulukuoro, lauvantaisin sauna ja joka päivä Maalin-rouva.

_Terttu_. Anttilan emäntä kertoi, että edellinen opettajatar oli ollut
kovasti seura-ihminen. Yhtenä iltana olivat olleet emännät, toisena
tyttäret, kolmantena pojat. Oli ollut kova riijaamaan. Loput illat oli
käynyt taloissa. Oli oikein mukavaa silloin.

_Kaarina_. Jaa, jaa, hae sitten maalle voidaksesi olla levossa ja
rauhassa!

_Terttu_. Sinähän juuri kaipaat vaihtelua!

_Kaarina_. Sinä pieni puraiseva hiirenpoikanen!

_Terttu_. Niin. Se emäntä jutusti, että sen edellinen oli ollut kovasti
uskovainen. Oli pitänyt pakanalähetysseuraa ja pakanaompeluseuraa ja
muita seuroja. Joka ilta täällä oli ollut väkeä. Se oli myös mukavaa
ollut silloin.

_Kaarina_. Siksi kait se Mattilan isäntä käy meille lakia lukemassa
siitä, ettemme käy seuroissa. Eikä suutari Simokaan lasketa mitään
evankeliumia sen vuoksi, ettemme käy työväentalolla. Miten kävisi,
kun tänä iltana polvistuisimme seuroissa, seuraavan yön tanssisimme
työväentalolla? Mahtaisiko Anttilan emäntä todeta, että sekin oli
mukavaa. Oi tätä ylevää pedagoogin ammattia! Tee työtä kuinka paljon
tahansa, kasvata ja valista, mutta ellet ole seura-ihminen, maailman
tai hurskauden hengessä, ennen kaikkea kahvitantti ja juorusisko — niin
et mihinkään kelpaa!

_Terttu_. En nyt muista kuka opettajatar se oli, jolla oli kovasti
pitsimalleja. Kaikki tyttäret sen kun hakivat niitä. Ja sitten oli
yhdellä opettavalla sielulla toinen tärkeä avu: se osasi vatkata
kaakkuja. Oli oikein ilo istua sillä kahvilla.

_Kaarina_. Se on melkein kuin Terttu-Kerttu! Kaada, kultaseni, minulle
vielä ja anna tuota kaakkulautasta likemmä! Kiitos! — Pitsimallit,
kahvikestit, kaakut, Ryynohvit, pakanat ja talonpojat! Missä on se
opettajatar poloinen, joka kaiken sen täyttää taitaa!

_Terttu_. Ja luokan akkunat talveksi kiinni naulata saattaa!

_Kaarina_. Sinä sen sanoit! Lujalle otti sekin ottelu. Akkunat pitää
naulata kiinni: lapset paleltuvat, puut kuluvat! Mutta minäpä voitin
tarkastajan tukevalla avulla! Tätä virkaa! Tuskin on mikään muu ammatti
näin hirmuinen. Kaikilla muilla aloilla voi ihminen työnsä tehtyään
olla oloissaan ja tuntea olevansa oma itsensä. Mutta tässä et saa olla
oma minäsi, et ihminenkään, sinun pitää olla opettaja, vain opettaja,
ja täyttää mitä kyläkunta kulloinkin vaatii. Ovatko ne itse valmiita
toisen hyväksi hitustakaan toimimaan tai väsyneinä tyhjänpäiväisiä
vierailuja tekemään? Mitähän sanoisivat, kun heidät pantaisiin niin
monta iltaa viikossa palkatonta työtä tekemään kuin minä teen! — Uhuu,
Tyttyli, nyt sinä olet vilkuttanut minulle niin mustia värejä, että
heti paikalla haen täältä pois.

_Terttu_. Rakas Elohopea! Pysy paikoillasi. Ei se muualla ole sen
parempaa, vastuksensa kaikkialla. Ja huoneet ovat tässä niin hauskat,
tämäkin lasikuisti.

_Kaarina_. Sydänmaata tämä on. Kaukana ihmisten ilmoilta.

_Puu-Pekka_ (ulkona). Ois saatava liiterin avainta!

_Kaarina_. Pekkako? Tulkaa tänne!

_Puu-Pekka_ (tulee). Päivää! En minä joka kerta paraatirapusta. Kyökin
kautta minä kyllä passaan.

_Kaarina_. Kyllä te niitä kyökkejä saatte kyläillä. Minun luonani tulee
vieras lasikuistista.

_Puu-Pekka_. Mikä vieras minä, Puu-Pekka!

_Kaarina_. Vierashan te, minähän kutsuin. Ja nyt, istukaa tähän.
Terttunen, koetahan, onko pannussa vielä mitään.

_Terttu_. Vaikka kuinka paljon!

_Kaarina_. No, juokaahan, Pekka! Siinä on Tertun mestariteosta, juuri
paistettua kaakkua!

_Puu-Pekka_. Minä nyt makeisia...

_Terttu_. Syökää pois, Pekka!

_Puu-Pekka_. Muutenkin ovat siitä äkeissään, että minä neitilöillä
vieraana istun ja ihtesä verannan päällä.

_Kaarina_ Ketkä?

_Puu-Pekka_. Sekkii Salamelinska. Jotta Pekka se vaan on toppakahvilla
paraatikuistissa. Mutta hälle ei anneta kyökissäkään. Vaikka se entinen
opettajatar aina pani pannun tulelle, kun Salamelinska kyökkiin tuli.

_Kaarina_. Minä tässä juuri tuuminkin poishakua, kun en minä
Salamelinskojen enkä muiden silmissä armoa löydä.

_Puu-Pekka_. Mitä se sanoo? Poisko? No, jopahan sitten parku tulisi.
Kaikki vekarat ovat ihavuntuneet teihin. Ettenkös te sitten välitäkään
niistä?

_Kaarina_. Niistähän minä juuri välitän.

_Puu-Pekka_. Meidänkin Mikko, se tyttövainaan poika, aina opettajatarta
kiittää.

_Terttu_. Emme me täältä lähde. Opettajatar laskee vain leikkiä.

_Kaarina_. Mitenkäs teidän Miinanne nyt voi?

_Puu-Pekka_. Niinkuin sitä kitulias vanha paha voi. Siitä kahveesta ja
nisusta käsk kiittää het kun näen. Nyt olinnii unohtaa.

_Kaarina_. Kyllä me taas pian pistäymme katsomaan.

_Puu-Pekka_. Silloinhan sillä taas on joulu. Mikkohan sitä vaan
mureella kaivattaa.

_Terttu_. Onko Mikko tullut pahaksi?

_Puu-Pekka_. Ehei, hyvähän se poloinen. Mutta murehtii jo
talvitamineista, että millä niitä irti saanee.

_Kaarina_. No, eiköpähän sitä jokin keino keksitä.

_Puu-Pekka_. Ei me teiltä sitä. Mutta Miina sanoo, että kun sattuisi
semmoinen jutkaus, että Mikko pääsisi jalkineisiin ja sarkatakkiin,
että kun sattuisi semmoinen onnen potkaus.

_Kaarina_. Nää nyt, Terttu! Miinakin odottaa jotakin tapahtumaan,
niinkuin minäkin. Ja kun kaksi oikein kovin toivoo, niin eiköpähän
satukin!

_Terttu_. Tietääkös Pekka, että meillä alkaa olla ikävä.

_Puu-Pekka_. Häh?

_Kaarina_. Ikävä meillä on.

_Puu-Pekka_. Herra nähköön, nuoret ihmiset. Mitäs ne muuta ikävöi kuin
sitä toista. Mutta älköönkään vaan opettajatar naimisiin menkö.

_Terttu_. Eikös minusta ole väliä?

_Puu-Pekka_. Lapsihan tuo.

_Terttu_. En minä mikään lapsi ole. Aikaihminen.

_Puu-Pekka_. Mutta opettajatar älköön vain menkö. Mitäs sitä suotta?
Hätäkös tässä on olla. Verannat ja kaikki.

_Kaarina_. Niin että kun on veranta, ei tarvitse sitä toista. Olkaa
murheetta, Pekka. Täällä me olemme niin kaukana, että minun tuleva
mieheni ei minua löydä.

_Puu-Pekka_. No, se on hyvä se. Sittehän ei ole mitään hätää. Ja
kiitoksia nyt vaan kahveesta ja siitä makiasta pullasta. Jos saisi
sitten sen avaimen.

_Kaarina_. Liiteri on auki, Pekka hyvä.

_Puu-Pekka_. Kah — minä kun — — (Kompuroi ulos.)

_Terttu_. Kuulehan, sinun pitäisi ajaa kauppiaassa.

_Kaarina_. Heti, neiti! Ainoa huvi täällä onkin lennättää pyörällä. Kun
sinäkin kerran yrittäisit.

_Terttu_. En minä uskalla. Täällä on niin hirveitä mäkiä. Pelkään
monesti, että sinullekin sattuu onnettomuus. Anttilan emäntä sanoi
sitäkin, että kellään edellisellä opettajattarella ei ollut pyörää.

_Kaarina_. Ja kun me muutamme täältä, juttelee hän seuraajallemme:
se edellinen opettajatar oli aika harakka. Se löi palloa, luisteli
ja hiihti kilpaa oppilaittensa kanssa ja pyörällä se ajoi oikein
syntisesti — ja se oli myöskin mukavaa! Ja tulevan opettajattaren on
vielä vaikeampi kuin meidän — kelpoisuusluettelo yhä kasvaa.

_Terttu_. Vehnäjauhot ovat lopussa ja sokeri ja suola; eikä siellä
muuta olekaan.

_Kaarina_. Paitsi tupakkaa ja nuuskaa!

_Terttu_. Mistä sinä aiot hommata jotakin suolasen puolta?

_Kaarina_. Aioin juuri kysyä sitä sinulta. Täytyy toivoa niinkuin Pekan
Miina, että jotakin tapahtuisi. — Minäpä kerron sinulle jotakin noin
niinkuin sen suolasen sijaan. Kuule ja riemastu! Olen tavannut hänet,
elämäni suolan tai sokerin, kuinka sen ottaisi!

_Terttu_. Se tahtoo sanoa Keski-talon KalIen, joka ei milloinkaan
ennätä tervehdykseen asti ennenkuin olemme jo ohi!

_Kaarina_. Kalle pysyköön pikaharjoituksissaan. Mutta tottapuhuen
minulla on sinulle tunnustus.

_Terttu_. Annahan tulla!

_Kaarina_. Se oli viime viikolla. Kun tapani mukaan lasketin lentoa
Koukkumäessä, tuli joku samaa vauhtia perässäni. Ja kun pääsin alas,
kierrätti se rinnalle ja huusi: "Tepä olette koko pakana! Teidän pitää
ajaa minun kanssani!"

_Terttu_. Ja sinä kiitit nöyrästi ja ajoit.

_Kaarina_. Ei, vaan minä olin koko pakana ja heitin yli olan: minun
ei pidä mitään, mitä en tahdo. Ja siinä samassa painuin mutkaan ja
kierrätin poikkitielle, kun hän laski suoraan alas. Ja sitten minua
harmitti, että olin menetellyt niin ja päästänyt ainoan tapahtuman
kesässäni sivu suun, ja heittäysin pyörineni tiensivun niittyyn.
Sitten näin hänen hikihatussa kiipeävän ylös ja painuin näkymättömiin.
Jonkun ajan kuluttua hän ajoi takaisin harmistuneen näköisenä. Mutta
minä annoin hänen mennä ja äkäilin uudelleen itselleni, etten ottanut
vastaan, kun kerran oli tapahtumaisillaan jotakin.

_Terttu_. Millainen hän oli?

_Kaarina_. Aika hauskannäköinen herrasmies. Sitä lajia, josta pidän.

_Terttu_. Nyt sitä ei enää maksa vaivaa ajatella, ohiajavaa.

_Kaarina_. Niinhän se olisi. Mutta minä näin hänet toisenkin kerran.

_Terttu_. Missä?

_Kaarina_. Siinä samassa mäessä, mutkan kohdalla, näkyi tuumivan kumpaa
tietä ajaa. Olin hurauttamaisillani mäkeen, mutta jälleen olin koko
pakana ja piilotin itseni tiensivuun.

_Terttu_. Ja sitten?

_Kaarina_. Hän ajoi pariin kertaan ohi ja oli vielä miellyttävämpi.

_Terttu_. Ja nyt?

_Kaarina_. Jos vielä kolmannen kerran hänet tapaan, lähden ajamaan
hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.

_Terttu_. Ai, ai sitä kevytmielisyyttä!

_Kaarina_. Alan olla jo niin kiusaantunut tästä kaikesta, että olisin
valmis vaikka mihin. Ja kun kuulin Maalinin katalat kenkkuilut niiden
opettajatarraukkojen pysyttämiseksi kyöpelinvuorella, saan hurjan
halun tehdä jonkin tepposen heidän puolestaan. Olisipa joku, kenen
kanssa kihlaantua, menisin suinpäin, totisesti sen minä tekisin vain
jättääkseni vanhanpiian nimen Ihannelmalle ja Lilli-Lemmelle!

_Terttu_. Elohopea kulta! Tuo ei kuulosta ollenkaan opettajattarelta!

_Kaarina_. Ei kuulostakaan. Mutta ihmiseltä. Ihminen kai sitä on
opettajatarkin. Ja tuo alituinen näykkiminen, niin naurettavaa kuin se
onkin, alkaa lopulta harmittaa. Ja kun ajattelen, kuinka jokaisella
on kesä-onnensa: Aatu istuu mudassa, Maalinilla on virkkuunsa,
Ihannelmalla ja Lilli-Lemmellä flaksinsa — niin onhan kohtuutonta, että
meidän osallemme ei ole langennut mitään.

_Terttu_. Voimmehan mekin istua mutaan!

_Kaarina_. Vakuutan itselleni, että on naurettavaa suuttua siitä, että
Maalin-rouva sanoo vanhaksipiiaksi, kun on vasta viidenkolmatta — ja
sittekin tunnen ärtyväni.

_Terttu_. Oo, Kaarina, enhän minäkään suutu, vaikka olen vaivoin
kahtakymmentä!

_Kaarina_. Ja sitten tuo ainainen viittailu, että naimattomana
oleminen merkitsee sitä, ettei ole kukaan huolinut — huh, avioliittoon
mennäkseni olen minä nyt kylliksi pehmitetty!

_Terttu_. Ja kenen kanssa heistä?

_Kaarina_. Keskitalon Kallen.

_Terttu_. Toivotonta. Ennenkuin hän ehtii tervehdykseen asti, menee
vuosia, ja kosimiseen hän tarvitsee varmaan ihmisiän!

_Kaarina_. Oi sinua, julma leppäkerttu!

_Terttu_. Älä enää hulluttele, joudu matkaan. Ilta tulee, ja suurliike
suljetaan!

_Kaarina_ (ottaa pyörän). Menenhän minä. Rakas kultainen pyöräni! Ellei
minulla olisi pyörää, syöksyisin suunniltani niin monesti, mutta tämä
vähän tuulettaa! (Taluttaa polkupyörää ovesta ulos.)

Väliverho.



TOINEN NÄYTÖS.

Seuraava aamu. Sama kuisti, akkuna auki, pyörä poissa.


_Terttu_ (tulee kastelemaan kukkia). Kaarina hoi! Sinä huolimaton! Olet
unohtanut akkuaan yöksi auki etkä ole pannut sitä hakaan! Tuuli olisi
voinut lyödä rikki, ja niin olisi jälleen ollut niskassamme johtokunta!

_Kaarina_ (tulee). Aukiko? En ole milloinkaan jättänyt sitä yöksi
auki. Voivat hyppiä kissat sisään ja pudotella kukkaruukut. Eikä ole
edes haassakaan! Tämä vasta merkillistä! (Koettelee ulko-ovea.) Ja
ovi lukitsematta! Ja illalla minä varmasti lukitsin, kiersin kahteen
kertaan.

_Terttu_. Kaarina kulta! Mitä se on?

_Kaarina_ (ympärilleen katsellen). Terttu! Pyörä on poissa! Varas on
käynyt täällä ja vienyt minua pyöräni!

_Terttu_. Varas! Ei, ei, se on liian kamalaa!

_Kaarina_. Lapsi, älä nyt pelästy. Ehkä ei olekaan niin hullusti. Ehkä
on joku tehnyt vain pilaa ja nostanut sen ulkopuolelle. (Käväisee
ulkona, tulee takaisin.) Ei, ei sielläkään ole!

_Terttu_. Kaarina kulta! Uskotko sinä todella, että meillä on käynyt
varas?

_Kaarina_. Pienokaiseni, täytyy uskoa. Näet itsekin: pyörä on
poissa, minun kultainen pyöräni. Millä minä nyt ajan, millä päästä
kauppiaaseen, millä pakoon eukkoja, tuulettumaan, millä tapaamaan
kenties häntä — ei, tämä on liian kovaa, minun täytyy saada se takaisin.

_Terttu_. Voi, Kaarina, että saattaa olla semmoinen ihminen, joka
varastaa!

_Rouva Keränen_ (ulkoa). Mikä rupatus teillä käy aamulla varhain? Minä
sen kun vasta ylös kömmin.

_Kaarina_. Maalin, meillä on käynyt varas, vienyt yöllä minun pyöräni!

_Rouva Keränen_ (oven takaa). Siunaa ja varjele! Mitä sinä sanot!
(Syöksyy sisään pörröisenä ja leveänä aamunutussa.) Minkälaista unta
sinä näit?

_Kaarina_. Kunpa se olisikin unta! Mutta silkka todellisuus on
tämmöinen: pyörä on viety.

_Rouva Keränen_. Tuoli, Terttu rakas, tuoli! Puhhuh — sitä ei
todellakaan ole. — Jos sinä et pannutkaan sitä siihen, jos se on kyökin
trapussa!

_Kaarina_. Ei, kyllä se oli. Enhän sitä muualla pitänytkään. Eilen
juuri viimeksi nostin sen tähän, kun olin käynyt kauppiaassa.

_Rouva Keränen_. Niin, niin, mutta voihan sitä katsoa. Mistä sen aina
oikein muistaa. Minäkin luulen usein tehneeni niin ja niin — enkä
olekaan tehnyt. Terttu, lippase katsomaan! (Terttu juoksee katsomaan.)
Ja kuinka se olisi niin saanut, ettei yhtään herätty — tekään. Miksi et
sinä voinut tulla kieltämään, kun kuulit, että joku kopeloi verannalla.

_Kaarina_. Minä en kuullut mitään, eikä Terttu myöskään.

_Rouva Keränen_. Voi, herran ihme! Että ihmiset voivat niin nukkua!
Minä vaan en niin tee. Nukun aina koiranunta. Kun surahtaa kärpänen
akkunassa, heti herään. Jopas, että meille varas pääsisi!

_Terttu_ (tulee takaisin). Ei ollut unohtunut keittiön portaisiin!

_Rouva Keränen_. Ettei sielläkään! Eihän se sentään merkitse sitä,
että varastettu. Ihan ajaa kananlihalle! Kun et vain olisi sitä itse
pudottanut, Kaarina!

_Kaarina_. Maalin hyvä! Sitä minä varmasti en ole tehnyt. Ei niin
suurta esinettä pudoteta.

_Rouva Keränen_. Niin, niin, ei kylläkään. Tuli vaan mieleeni, kun
minä tavallisesti niin paljon pudottelen, tukkaneulat, parsinneulat,
sukkapuikot — ja ennätän juuri syyttää toisia — ja löydänkin jostain
lattialta. Itse olen pudottanut!

_Terttu_. Olisi hyvin mukavaa, kun voisimme löytää pyöränkin jostakin
lattialta!

_Kaarina_. Se lienee hiukan hankalaa. Pyörällä pääsee pitkälle vähässä
ajassa.

_Rouva Keränen_. Ette kait te tarkoita, että on ollut oikea varas?

_Kaarina_. Sitäpä juuri. Akkunasta tullut, ovesta mennyt.

_Rouva Keränen_. Mutta miksi te hyvät ihmiset pidätte akkunat ja ovet
auki?

_Terttu_. Nepä eivät olleet auki, vaan kiinni.

_Kaarina_. Helppohan tuommoisesta akkunasta on tulla. Pieni haka ja sen
kohdalla sormen levyinen rako, kuin varasta varten laitettukin.

_Rouva Keränen_. Juu, juu, kyllä se niin on. Voi, hyvä isä! Oletteko
te katsoneet huoneitanne, vaikka olisivat vieneet kaikki? — Ja minäkin
onneton! Kuka tietää, ovatko aitatkaan jälellä! (Syöksyy ulos.)

_Terttu_. Mitä me nyt teemme?

_Kaarina_. En tiedä. Olen yhtä ymmällä kuin Maalin.

_Terttu_. Jos menisin katselemaan — jos olisi jossakin pensaassa tai
ojassa kätkössä tässä lähellä.

_Kaarina_. Sitä tuskin tarvinnee luulla.

_Terttu_. Ei tiedä. Käyn kuitenkin. (Menee),

_Rouva Keränen_ (tulee takaisin). Ei ollut varastettu. Aitat
paikoillaan ja ovet lukossa. Voi, hyvä isä! Ei täällä ole ikinä
tämmöistä sattunut. Kammottaa. Semmoinen niin lähellä. Olisi vielä
hiipinyt meidän päähän — olisi saanut tyhjentää kaikki. Minä nukun kuin
tukki.

_Kaarina_. Sinähän heräät kärpäsen surinaan!

_Rouva Keränen_. Minä! Aatukaan ei saa minua hereille! — Mutta mitä nyt
tehdään?

_Kaarina_. Pitäisi ehkä ilmoittaa poliisille ja nimismiehelle.

_Rouva Keränen_. Tosiaan! Minä menen heti meidän päähän telefonoimaan.
Niille tästä on soitettava ja niille tämä kuuluu, oikeus- ja
poliisiasia! (Menee.)

_Terttu_ (tulee). Ei ollut missään näkyvissä! Ei pyörän jälkiäkään
paitsi sinun omasi.

_Kaarina_. Se on tietenkin kantanut sylissään. — Kyllä minua
alkaa sapettaa. Että ihminen julkee varastaa — ja vielä köyhältä
opettajattarelta! Ja että minä olinkin niin typerä ja pidin sitä tässä!
Nyt jos vielä saan sen takaisin, seisoo se yöt sänkyni vieressä. — Et
suinkaan sinä sekoittanut jälkiä siellä pihalla, Terttu?

_Terttu_. Kävin vain ojanviertä ja pensaissa.

_Kaarina_. Meidän pitää jättää jäljet sotkematta siksi kun poliisi
tulee.

_Rouva Keränen_ (tulee). Voi, hyvä isä! Ei niitä saa käsiinsä. Poliisi
on mennyt naapuripitäjään lehmän ostoon ja nimismies on lähtenyt, mihin
lähtenyt. Ja minä justiinsa telefonoin niin viisaasti. Halloo! Onko se
nimismiehellä? Tämä on Hoppulan koululta kun puhutaan, Keräset! Viime
yönä varastettu neidin pyörä, juuri täältä, Hoppulan koululta! Nähkääs,
että olisi tuuminut, että ehkä Ihannelma, ja saanut siivet jalkoihinsa.
Mutta eihän tässä maailmassa ole oikeutta eikä turvaa — ketään ei saa
käsiinsä.

_Kaarina_. Pitänee tästä ruveta poliisiksi omasta takaa. Otamme merkit
muistiin. Terttu, tuo kynä ja paperia ja kirjoita, mitä löydämme.
Maalin on todistajana.

_Rouva Keränen_. Pitääkö tästä vielä oikeuteenkin? Sormi raamatun
päälle?

_Kaarina_. Varmasti. (Tarkastelee.) Ruuduissa ei ole sormenjälkiä.
Johonkin sen on kumminkin täytynyt koskea — ahaa, nähkääs,
akkunanpuitteessa oikein nokinen käpälän kuva!

_Terttu_. Ihan selvä!

_Rouva Keränen_. Armahtakoon! Sepä on ollut marakatti!

_Kaarina_. Pikemminkin nokikolari! Näette, kuinka paksua nokea! Ja
millainen käsi! Leveä kuin lapio, sormenpäät ja peukalo oikeat vasarat!

_Rouva Keränen_. Voi, hyvä isä! Ja semmoinen käy ympäri kuin kiljuva
lejoona!

_Terttu_. Etsien pyöriä.

_Kaarina_. Kirjoita muistiin tämä jälki.

_Rouva Keränen_. Niin, nyt vaanitaan sormenjälkiä. Ja kyllä tuommoiset
sormenjäljet heti saa kiinni!

_Kaarina_. Ovesta on osannut mennä jälkiä jättämättä. Mitenkähän täällä
ulkopuolella? (Menevät ulos.) Maalin, älä astu akkunan alle, etteivät
sekoa jäljet! — Haloo, Terttuli, selvät jäljet hiekassa, paljasjalan
jäljet!

_Rouva Keränen_. Totta totisesti, oikeat louhikäärmeen jalat!

_Kaarina_. Suuret ovat, hirmuiset. Tuosta se on tullut, tuossa
seisonut. Mutta huomaatkos, Maalin, vasemmasta jalasta ei näe
isonvarpaan jälkeä ei missään! Onkohan sisällä?

_Terttu_. Ei täällä enää erota. Olemme tässä tallanneet moneen kertaan!

_Rouva Keränen_. Miksi se ei ole siitä vasemmasta ukkovarpaastaan
jälkeä tehnyt?

_Kaarina_. Siksi, että sitä ei ole. Mitä ei ole, siitä ei tule
jälkeäkään. Vasen ukkovarvas puuttuu! Kirjoita, Leppäkerttu!

_Terttu_. Vasen ukkovarvas puuttuu! Valmis!

_Kaarina_. Katsomme nyt, onko kiipeämisen jälkiä. Löydätkö sinä, Maalin?

_Rouva Keränen_. En minä näe mitään.

_Kaarina_. En minäkään. Sen on täytynyt olla pitkä mies —
poikkilaudoituksella ei näy jälkiäkään jaloista. Se on ylettynyt
avaamaan akkunan ja astumaan sisään kiipeämättä!

_Rouva Keränen_. Kauheata! (Tulevat sisään.)

_Kaarina_. Joko sinä kirjoitit, Terttuli: mies oikea hongankolistaja?

_Terttu_. Valmis on.

_Kaarina_ (akkunaa tarkkaillen). Eiköhän niin valtava ruho ole
koskettanut akkunan puitteisiin? — Ahaa! Kiitetty olkoon tuo naula,
johon niin usein raapaisen sormeni! Näettekös siinä mitään?

_Rouva Keränen_. Jokin musta tukkula!

_Kaarina_. Juuri niin, musta tukkula. Kirjoita, Terttu: musta,
takkuinen tukka!

_Rouva Keränen_. Siunatkoon, se on takertunut hiuksistaan siihen!

_Terttu_. Kuin Absalom!

_Rouva Keränen_. Olisi sekin jäänyt riippumaan!

_Kaarina_. Olisikin! Olisi pyörä paikoillaan!

_Terttu_. Tämä protokolla olisi nyt valmis, niin että jos herrasväki
suvaitsisi piirtää nimensä alle.

_Kaarina_. Maalin, ole hyvä!

_Rouva Keränen_ (kirjoittaa). Jaa koko nimi ja päivämäärä?

_Terttu_. Just niin!

_Kaarina_. Suur' kiitos!

_Rouva Keränen_. Voi, hyvä isä, tässä minä lekotan rauhassa, rosvojen
työn parissa, enkä ollenkaan muista Ihannelmaa ja Lilli-Lempiä!

_Kaarina_. Mikäpä hätä niillä on!

_Rouva Keränen_. Mikäkö? Niillähän on myös pyörät. Ottivat mukaansa,
kun on sitä flirttiä ympäriinsä. Ja kuka sen takaa, ettei sielläkin ole
verantaa ja verannalla kehnoa ikkunaa!

_Terttu_. Ja Absalomia!

_Rouva Keränen_. Ja niin ovat pyörät menneet! Minun pitää heti
kirjoittaa niille postikortti, että olisivat varuillaan. Että
nostaisivat joka ilta pyörät — niin nostaisivat ne sängyn alle. Siihen
ainakin herää, kun varas rähmii sängyn alla ja rämistelee pyöriä —
niissä on kellotkin!

_Kaarina_. Mahdollista, että siinä tapauksessa minäkin olisin herännyt!

_Rouva Keränen_. Ja pyörä olisi tallella. Voi voi, millä nyt pääsee
kauppiaaseenkaan. Ei ainuttakaan pyörää kotosalla! Aatukin vei omansa
mukanaan. Voi, voi sentään tämmöistä huolta ja vastusta! Ja keskellä
koreata kesää. Mitä nyt on tästä kesälomasta! Ja Aatu ei välitä mistään!

_Kaarina_. Eihän hän tiedäkään.

_Rouva Keränen_. Ei tietystikään. Siellä se vaan nauttii elämästä ja
istuu mudassa. Ja me heikot vaimonpuolet hoidamme taloa ja vapisemme
lejonan kynsissä, jolla on kädet kuin marakatilla! (Terttu nauraa.)
Ei tämä ole mikään naurunpaikka, tämä on vakava asia. Kun ajattelee
kaikkia niitä öitä, mitä vielä on jäljellä syksyyn. Ja kuinka monta
pyöränvarkautta se louhikäärme vielä voi tehdä!

_Kaarina_. Täällä hän ei enää voi tehdä yhtäkään.

_Rouva Keränen_. Ei, minä en enää rupea tätä kestämään. Kirjoitan heti
Aatulle, että nyt on noustava mudasta ja jätettävä elämän koreus ja
tultava kiireesti onnettoman kodin avuksi!

_Kaarina_. Eihän häntä nyt kesken kaiken sovi sieltä hätyyttää!

_Rouva Keränen_. Sovi, se on jo velvollisuuskin! Pitäisikö minun
yksinäni nääntyä tämmöisen taakan alle? Kirjoitan heti. — Ja Mäkelästä
saa tänään lihaa. Otan teillekin asti.

_Kaarina_. Se olisi todella tarpeen, Maalin hyvä.

_Rouva Keränen_. Minä lähden sinne heti kun olen saanut päälleni.
(Menee.)

_Terttu_ (nauraa). Voi, Kaarina, että sinä voit olla vakava! Tuo Maalin
on mainio!

_Kaarina_. Minua niin harmittaa se pyörä. Ajatteles, että se nyt on
jonkun hirtehisen käsissä!

_Terttu_. Mitä minä tällä paperilla teen?

_Kaarina_. Pane se johonkin talteen. Sen annamme poliisille, kun hän
joskus palaa lehmän ostosta — toivottavasti hän pian saa mieleisensä —
tai nimismiehelle, kun hän kerran ilmestyy "minkä-mihinkin" mentyään.
Mutta ne ajat ovat tuntemattomassa tulevaisuudessa, joten meidän pitää
itse koettaa pyydystää sitä pyörää.

_Terttu_. Mutta miten?

_Kaarina_. Niin, miten? Jos panisi ilmoituksen sinne Anttilan navetan
päähän, joka tässä kylässä näkyy toimivan kuulutustauluna.

_Terttu_. Se on niin koomillista!

_Kaarina_. Eikä ole näistä. Varsin luonnollinen ilmoittelupaikka. —
Mutta pitäisi luvata palkkio. — Kuinka paljon lupaisi, että viitsisivät
yrittää ja ettei toisaalta kävisi liian tuhoisaksi kukkarollemme?
Mitähän olisi sataviisikymmentä markkaa?

_Terttu_. Minä kyllä ajan varasta ilman mitään.

_Kaarina_. Mitä sinä tuumit, Terttu-Kerttu, onko se sopiva summa?

_Terttu_. Miksikäs ei!

_Kaarina_. Ajattelen, jos joku köyhä sattuisi löytämään, olisi se
sievoinen raha. — Nyt rustaamaan ilmoitusta! (Kirjoittaa.)

_Terttu_. Kuulehan, Kaarina?

_Kaarina_. No?

_Terttu_. Kukas eilen illalla toivoi, että jotakin tapahtuisi?

_Kaarina_. Varmaan piskuinen Terttuli!

_Terttu_. Enemmän sentään arvoisa opettajatar! Ja nyt onkin jotakin
tapahtunut!

_Kaarina_. Mene kissanhäntään!

_Terttu_. Noin ihmiset aina ovat kiittämättömiä! Vaikka sinullakaan ei
ole nyt syytä valittaa yksitoikkoisuutta!

_Kaarina_. Tule tänne, että nipistän sinua! En minä tämmöistä
toivonut enkä tämmöisestä huoli. Pyöräni minä tahdon takaisin. Senkin
kelvottomat poliisit ja nimismiehet, eivät nekään ole saapuvilla
silloin kun niitä tarvitsisi. Letkautan vähän tässä!

_Terttu_ (kurottautuu katsomaan). Mitä hassua sinä kirjoitat? Mutta,
Kaarina, sopiiko se?

_Kaarina_. Miksi ei sovi! Saatpa nähdä, minä saan pyöräni takaisin,
että keikkuu!

Väliverho,



KOLMAS NÄYTÖS.


Sama kuisti. Joku päivä myöhemmin. Nimismies Kai Ranka ja isäntä Eero
Tarpala astuvat ensin koputettuaan sisään.

_Ranka_. Ei yhtä ristinsielua! Pitänee itse käydä taloksi! Istuppa,
Eero! (Molemmat istuutuvat.)

_Tarpala_. Kiitos, kiitos, mutta eiköhän ole vähän noloa asettua näin
kodikkaaksi, kun ei ole asianomaisia saapuvilla?

_Ranka_. Palttua minä niille vanhoillepiioille. Ja löylyä! Löylyttää
tekee mieli sitä opettajatar-peeveliä tästä ilmoituksesta! (Vetää
paperin taskustaan.)

_Tarpala_. Mitä siitä nyt enää, kun sen jo revit yleisön nähtävistä?
Harmi se hänellekin pyöränsä menetys.

_Ranka_. Harmi niin. Mutta hittoako minä siihen asiaan kuulun!

_Tarpala_. Olethan sinä nimismies, järjestyksen ylivalvoja pitäjässä!

_Ranka_. Äsh! (Lukee ilmoitusta.) "Sataviisikymmentä markkaa sille,
joka toimittaa takaisin varastetun naisten polkupyörän. Heinäkuun
23 päivää vasten yöllä varastettiin allekirjoittaneen kuistilta
naisten polkupyörä, ruskea, ketjusuojustin puuttuu, ohjaustangossa
numero 424745. Koska arvoisa poliisi on lehmänostossa ja arvoisa
nimismies missä tahansa ja varas niin ollen ilman lain kouran uhkaa,
niin tiedoitan täten hänen tapaamistaan helpottaakseni ja myös jotta
lähimmäiseni senkaltaista kavahtaa taitaisivat, että mies on suuri ja
roteva, mustatukkainen ja nokikätinen, käy paljain jaloin, vasemman
jalan ukkovarvas puuttuu. Hoppulan koululla, 23 päivänä heinäkuuta.
Kaarina Koivu, opettajatar."

_Tarpala_. Se on mainio!

_Ranka_. Mainio! Arvoisa nimismies missä tahansa! Se on herjausta.
Ajatteleppa, jos olisi sattunut joku, esimerkiksi maaherra tai muita —
ei, kyllä minä sen löylytän!

_Tarpala_ (tarkastellen paperia). No, se todistaa vain, että hän on
sukkelasuinen. Vahinko, että hän on vanhapiika. Tämä on hyvä ilmoitus.
Mistä hiivatista hän tietää sen varkaan tuntomerkit?

_Ranka_. Minkälaiset merkit?

_Tarpala_. Juurihan itse luit!

_Ranka_. Minä en ajatellut muuta kuin sitä, mitä hän oli kirjoittanut
minusta. — Totta vie! Suuri mies, musta tukka, nokikäpälä, vasen
ukkovarvas poissa — missä hitossa on sama ansioluettelo?

_Tarpala_. Mitä nokista ammattia hän voinee harjoittaa?

_Ranka_. Viinankeittoa! Nyt muistan. Se on Viina-Kustaan ansioluettelo!
Kas vain sitä roistoa, se häärää täällä päin varastelemassa, ja me
etsimme kokonaan toisaalta!

_Tarpala_. Niinpä saat lopuksi kiittää opettajatarta hänen pirteästä
ilmoituksestaan!

_Ranka_. Se mies on saatava kiinni. Myötäänsä onkin osannut väistellä.
Pitää heti telefonoida ympäri ja ajaa takaisin kirkolle järjestämään
jahtia. Ja minä aioin näillä main viivyskellä ja olin iloinen, kun
tapasin sinut.

_Tarpala_. Hauska kuulla!

_Ranka_. Ajattelen, että meidän olisi yhdessä helpompi tavoittaa se
minun varkaani.

_Tarpala_. Sinun varkaasi!

_Ranka_. Niin, se veikeä varas, joka on vienyt leponi ja rauhani!

_Tarpala_. Ja varastanut sydämesi — sinä käyt kovin hempeäksi!

_Ranka_. Minun täytyy saada hänet käsiini.

_Tarpala_. Kenet?

_Ranka_. Hänet juuri, josta jo sinulle kerroin. Neitonen, jonka tapasin
siinä Koukkumäessä, oikea ilmestys keskellä sydänmaata, kaunis, huima
ja ylpeä. Hän ei tahtonut ajaa minun kanssani — mutta hänen täytyy.

_Tarpala_. Jätä jo. Kun yksi ei tahdo, tahtovat sadat muut.

_Ranka_. Minä viis niistä muista. Hänet minä otan, otan muitta
mutkitta, kun vain tapaan.

_Tarpala_. Ties, vaikka olisi jo naimisissa?

_Ranka_. Naimisissa! Hän ei saa olla naimisissa muuta kuin minun
kanssani!

_Tarpala_. Kiinni korvia myöten!

_Ranka_. Sinun pitää auttaa minua. Sinä olet pitäjäläisiä. Tunnet
taloja ja töllejä. Missä niistä voisi olla kesävieraita tai muita
sellaisia? Olen kuulustellut täkäläisiltä. Mutta ne eivät tiedä.
Vastaavat vain, ettei ole täällä missään kesävieraita.

_Tarpala_. Ei niitä siis ole.

_Ranka_. Mutta hän on.

_Tarpala_. Varmaan joku ohikulkija.

_Ranka_. Ei ollut, hän oli paljain päin. Sellainen suloinen kiharapää.

_Tarpala_. Suloinen kiharapää! En voi auttaa sinua. Talon tytöissä ei
ole ainuttakaan sellaista, ja Ihannelman ja Lilli-Lempin kihara-päät
eivät ole suloiset...

_Ranka_. En voi käsittää, mihin hän pyörineen päivineen katosi. Ajoin
takaisin, etsin puolelta ja toiselta — ei jälkeäkään.

_Tarpala_. Olikin siis kummitus. Ehkä ikävöintisi luoma kuva eikä elävä
ihminen.

_Ranka_. Loruja! Hänkö ei elävä? Niin eloisia kasvoja on harvalla.
Ja nyt minun pitää taas lopettaa etsiminen tämän viheliäisen
opettajattaren takia!

_Tarpala_. Viina-Kustaan takia!

_Ranka_. Vieköön sarvipää Viina-Kustaan!

_Tarpala_. Sinun pitää olla siinä apuna Belsebubille! (Terttu tulee,
pysähtyen hämmästyneenä kynnykselle. Ranka ja Tarpala nousevat
kumartamaan.)

_Ranka_. Voitteko te tietää, missä on opettajatar. Tahtoisin tavata
häntä virka-asiassa. Minä olen tämän pitäjän nimismies.

_Terttu_. Menen heti häntä kutsumaan...

_Tarpala_. Kuulkaahan — kuka te olette? Oletteko te täällä kesää?

_Terttu_ (nauraen mennessään). Kukas te olette? Kyllä minä olen täällä
kesät ja talvet!

_Ranka_. Yhtä naseva sutkaisemaan kuin hänkin!

_Tarpala_. Pakana! Minun olisi pitänyt esitellä itseni. Tuleekohan hän
takaisin?

_Ranka_. Ei varmaankaan. Nyt saat sinäkin aloittaa etsiskelyn!

_Tarpala_. Tämä kylä näkyy tulleen salaperäisiä kaunottaria täyteen!

_Kaarina_ (tulee Tertun kanssa). Hyvää päivää! (Pysähtyy hämmästyen.)

_Ranka_. Siinäpä teidät viimeinkin tavoitan! Mihin te katositte siitä
mäestä? Tåälläkö te asuttekin?

_Kaarina_. Täällä.

_Ranka_. Peijakas! Kuinka helposti olisin voinut teidät löytää!
Olisitte vain ilmoittanut minulle!

_Kaarina_. Enhän edes tiedä nimeänne!

_Ranka_. Ah, niin. Anteeksi, Ranka, nimismies, Kai Ranka...

_Tarpala_ (Tertulle). Suvainnette — Tarpala... (Esittäytyvät.)

_Kaarina_. Nimismies, jolla on virka-asiaa minulle!

_Ranka_. Teille minulla on ihan yksityistä. Mutta virkajuttu on minulla
selvitettävä sen opettajattaren kanssa!

_Kaarina_. Minä olen juuri se opettajatar.

_Ranka_. Mahdotonta! Ne ovat rumia vanhojapiikoja!

_Kaarina_ (loukkautuen). Unohdin, että teillä tietenkin on samat
mielipiteet kuin rouva Keräsellä!

_Ranka_. En ymmärrä teitä! Tarpala. Syy on minun tai oikeastaan
Ihannelma-neidin, joka antoi minulle niin väärän kuvan teistä.

_Kaarina_. Ihannelma?

_Tarpala_. Niin. Talvella eräissä iltamissa kysyin häneltä, miksi
he eivät tuo uutta opettajatarta sisarineen nähtäville. Siihen hän
vastasi, että jos minua huvittaa kaksi kamalaa vanhaapiikaa... ja niin
meitä ei sitten huvittanut.

_Ranka_. Koko talvi hukkaan! Miksi te ette voineet pistäytyä kertaakaan
missään?

_Kaarina_. Siksi, että meillä ei ollut milloinkaan tilaa hevosissa.

_Tarpala_. Mitenkä?

_Terttu_. Siten, että Ihannelma ja Lilli-Lempi ottivat aina hommakseen
hevoset. Ja kun lähtö tuli, selvisikin, ettei ollut tilaa kuin juuri
parahiksi Ihannelmalle ja Lilli—Lemmelle.

_Tarpala_. Niitä typeriä häijyläisiä! Piti kai heidän tietää, ettette
iät kaiket voi piilossa pysyä.

_Kaarina_. Emmekös me hyvin pysyneet? Pysyisimme vieläkin, ellei olisi
sattunut sitä pyöräjuttua.

_Tarpala_. Jonka johdosta arvoisa nimismies tuli antamaan löylyä.

_Kaarina_. Minulleko?

_Ranka_. Teille juuri. Mihin te katositte siitä mäestä? Ja kirjoititte
sitten kaikkien tiettäväksi: "ja koska nimismies on minkä missäkin..."
kun minä juuri lentelen teitä etsimässä!

_Kaarina_. Minä en tiennyt, jotta olisin voinut kirjoittaa: "Koska
arvoisa nimismies lentelee minua etsimässä!"

_Ranka_. Teidän pitää ajaa tästä lähin minun kanssani!

_Kaarina_. Mahdotonta!

_Ranka_. Miksi?

_Kaarina_. Minulla ei ole pyörää!

_Ranka_. Niin, peijakas soikoon, se Viina-Kustaan peeveli!

_Tarpala_. Sopimaton on sinun kielesi nuorison kasvattajan edessä!

_Ranka_. Anteeksi, tarkoitan: ylistetty olkoon Viina-Kustaa, joka
tekosellaan auttoi meidät yhteen!

_Terttu_. Mikä Viina-Kustaa?

_Tarpala_. Varas.

_Kaarina_. Onko teillä jo varas kiinni?

_Ranka_. Ei vielä, eikä pyöräkään. Mutta jos pyörä olisi, lähtisitte
kanssani!

_Kaarina_. Mutta sitä minulla ei ole.

_Ranka_. Mutta sitten kun se teillä on?

_Kaarina_. Sitten kylläkin!

_Ranka_. Te kuulitte kaikki, mitä hän lupasi: lähteä kanssani maailman
ääriin!

_Tarpala_. Kun hän saa pyörän.

_Ranka_. Niin, ajamme yhdessä elämän myötä- ja vastamäet.

_Kaarina_. Te liioittelette omavaltaisesti!

_Terttu_ (katsottuaan akkunasta). Rouva Keränen astelee pihamaalla!

_Tarpala_. Taivas varjelkoon häntä äkkäämästä meitä!

_Kaarina_. Miten te voittekin päästä niin valppaan vartion ohi!

_Ranka_. Oletteko te valvonnan alla?

_Terttu_. Erittäin ankaran. Niin kauan kuin koulun rouvan silmät
näkevät, ei pidä yhdenkään miehenpuolen opettajattaren asuntoon astuman!

_Tarpala_. Vaan pitää heidät tiellä opettajan puolelle käännytettämän!

_Ranka_. Mitä te löpisette?

_Kaarina_. Rouva Keräsen elämäntehtävästä, joka on sellaisen vartion
pitäminen, ettei yksikään opettajatar sotkeutuisi avioliiton pauloihin!

_Tarpala_. Vaan että Ihannelma ja Lilli-Lempi niihin nopeasti
sidottaisiin!

_Ranka_. Ahaa, katsos peijakasta!

_Terttu_. Nyt hän tuijottaa tänne päin!

_Tarpala_. Huomaa pyörämme!

_Kaarina_. Nyt hän valmistaa meille yllätyksen!

_Ranka_. Ja me hänelle!

_Rouva Keränen_ (tulee hengästyneenä). Mitenkä teillä on miesten pyörät
seinustalla? Ja herroja veranta täynnä! Tarpalan Eerokin! Kuinka te
tänne olette päässeet enkä minä huomaa mitään? Eikös Eerokin tiedä,
että Lilli-Lempi on kursseilla ja flaksaa! Ai, ai, Eero!

_Tarpala_. Jokos hän on kihloissa?

_Rouva Keränen_. Sitä ne kysyy kaikki. Ja mikäs ihme se, että Eero, he,
he. — Mutta miten te pääsitte niin, etten minä huomannut?

_Ranka_. Rakkauden tiet ovat ihmeelliset, todistaa jo vanha Salomo!

_Tarpala_ (esitellen). Nimismies Ranka ja rouva Keränen.

_Ranka_. Teidän opettajattarenne tuleva mies.

_Rouva Keränen_. Mitä!

_Ranka_. Että minä olen neiti Koivun sulhanen, ja minulle on mieluista
tutustua...

_Rouva Keränen_. Tuoli, missä tuoli on! (Istuutuu puhkuen ja hikeä
kuivaten.) Mitä te sanotte!

_Kaarina_. Ei, minä en...

_Ranka_. Näette, vieläkään hän ei tahtoisi, että ilmoittaisimme
kihlauksestamme!

_Rouva Keränen_. Ei se voi olla totta, ei mitenkään!

_Kaarina_. Ei kylläkään...

_Ranka_. Ei kylläkään ole sitä julkaistu, mutta totta se on!

_Rouva Keränen_. Mutta tehän tanssitte Ihannelman kanssa!

_Ranka_. Minulla oli kunnia suostua hänen pyyntöönsä!

_Rouva Keränen_. Ja Ihannelma on juuri kuin luotu... Herra isä, eihän
Ihannelma tiedä mitään! Minä menen heti hälle kirjoittamaan! (Aikoo
nousta, mutta istuutuu jälleen.) Ei, tämä on vain ilkeätä petosta ja
silmäin lumoa!

_Tarpala_. Kyllä hän on lumoutunutkin!

_Kaarina_. Minun pitää sanoa, että minä en...

_Ranka_. Että hän ei ajatellut olevan mitään loukkaavaa siinä, että
kihlaus julkaistaan.

_Terttu_. Ja että se olisi niin järkyttävä tapaus.

_Kaarina_. Terttu, sinäkin!

_Rouva Keränen_. Onko hänkin kihloissa?

_Tarpala_. Ei ihan vielä, mutta menemäisillään!

_Rouva Keränen_. Siunatkoon! Kenen kanssa?

_Tarpala_. Hm — pitääkö minunkin paljastaa salaisuuteni...

_Terttu_. Ei, mutta...

_Tarpala_. Kuulette taas — nämä sisarukset eivät halua julkisuutta!

_Rouva Keränen_. Ja mitä nyt Tertusta on semmoiseen taloon kuin
Tarpala! Täysi lapsi!

_Terttu_. Mehän olemme vanhojapiikoja!

_Rouva Keränen_. Ja niinkuin se möyrii tuossa puutarhassa. Lilli-Lempi
sanoo aina, että puutarhakoulun käyneillä on niin hoitamattomat kädet!

_Kaarina_. Lilli-Lempi on niin hieno ihminen.

_Ranka_. Eiväthän ne Lilli-Lellit sovi maalaisoloihin.

_Tarpala_. Tarpala tarvitsee puutarhuria, jotta ruusut ja liljat siellä
kukoistaisivat! Tyttö, joka osaa maata möyriä, on tytöistä parhain!

_Terttu_. Hauska kuulla! Rakastan työtäni.

_Rouva Keränen_. Ei, nyt minä en enää osaa ajatella. Maailma on ihan
nurinpäin. Mitä tästä tuleekaan?

_Ranka_. Kaksoishäät tähän opettajattaren päähän.

_Rouva Keränen_. Sitä minä en usko, ennenkuin näen. Viisitoista vuotta
on tässä ollut opettajattaren virka, ja seitsemän heitä on ollut. Mutta
vielä ei ole yksikään päässyt kihloihin asti. Miten nämä ovat joutuneet
näin pitkälle?

_Tarpala_. Se on suuri salaisuus!

_Rouva Keränen_. Eikä Kaarina ole puhunut sanaakaan ennakolta!

_Kaarina_. Minulla ei ole ollut mitään puhuttavaa.

_Rouva Keränen_. Voi, voi, minun pitää kirjoittaa Lilli-Lempille ja
Ihannelmalle. Tulkoot pois niiltä kursseilta. Ei semmoisista mitään
hyödy. Ja Aatu — siellä se vaan istuu mudassa ja nauttii elämästä! Ja
kaikki murheet saan minä, heikko vaimonpuoli, yksin kantaa! (Menee.)

_Kaarina_. No, nyt te sopan keititte! Ajatelkaas nyt sitä jokapäiväistä
voivottelua!

_Terttu_. Ja kun Lilli-Lempi ja Ihannelma rientävät kotiin...

_Tarpala_. Ja Aatu elämän nautinnosta ja mudasta!

_Ranka_. Kerran se soppa kuitenkin olisi ollut nieltävä, parempi heti!

_Tarpala_. Ja myöntäkää, että oli hivelevää nähdä sen louhikäärmeen
ällistys: kaksoishäät! Eikä hän ole haistanutkaan!

_Terttu_. Se oli hyvittävää, myönnetään. Mutta millaisiksi te luulette
meitä, että te noin vain...

_Kaarina_. Ja toisaalta on Maalin-rouvassa hyvääkin. Hän on sittekin
miellyttävämpi kuin Ihannelma ja Lilli-Lempi.

_Tarpala_. Siksipä juuri nämä meidän häämme tulevat olemaan suuri apu
Maalin-rouvalle ja tekevät Ihannelman ja Lilli-Lemmen miellyttävämmiksi!

_Kaarina_. Meidän häämme?

_Tarpala_. Lilli-Lempi pannaan puutarhakouluun ja Ihannelma seminaariin!

_Ranka_ (on katsellut akkunasta). Ja Kaarina Koivu ajaa Kai Rangan
kanssa halki elämän!

_Kaarina_ (nauraen). Varmasti, pyörällä, jota ei ole!

_Ranka_. Te kuulitte kaikki!

_Puu-Pekka_ (laahaa pyörää sisään). Nyt minä lahjan tuon! Tunteekos
opettajatar tätä kapinetta!

_Kaarina_. Minun rakas pyöräni! Ja ihan ehjä! Voi, Pekka! Istukaa!
Kuinka te sen löysitte?

_Puu-Pekka_. He, he, he! Enhän minä sitä. Mikkohan sen, ruispellosta.
Paimentaa siellä lehmää. Äkkää, että on polku pellossa, ja tuumaa, että
lähteepä katsomaan, mihin se polku vie, ja töksähtää opettajattaren
pyörään. Siellä oli koreasti kellellään keskellä ruista!

_Tarpala_. Kuules pakanaa!

_Kaarina_. Se oli onni, että sinne kätki. Onni minulle ja Mikolle. Nyt
saa Mikko sataviisikymmentä markkaa.

_Puu-Pekka_. Ei kait sitä opettajattarelta ilkeä ottaa niin paljoa. Ja
mikäs työkään se nyt oli, ruispellosta tielle taluttaa.

_Kaarina_. Olihan se. Ilman Mikkoa olisi vieläkin kateissa.

_Terttu_. Ja nyt saa Mikko ne talvitaminerahat, joita Miina niin
huokaili!

_Kaarina_. Niin, nähkääs, mehän kaikki toivoimme, että sattuisi
jotakin, ja nyt sattuikin!

_Puu-Pekka_. He, he, he! Ettäkös minä nyt, oikeinkos ottamaan. Jos se
Miina suuttuu, kun opettajattarelta... Kyllä on komia raha. Mutta mitä
tästä sanoo Salamelinska — johan se paukahtaa halki. Jotta verannalla
istuu kahvilla ja saa sataviisikymmentä markkaa. Suuri kiitos! Otanpas
Salamelinskan kiusallakin.

_Kaarina_. Hakkaakos Pekka puita saman tien?

_Puu-Pekka_. Voishan niitäkin. Mutta olis vielä toinen tärkeä asia. Se
varas on meillä.

_Ranka_. Mitä?

_Puu-Pekka_. Se on meillä aitassa lukon takana. Pitäis nyt soittaa
nimismiehelle taikka muille semmosille, että korjaisivat.

_Ranka_. Minä olen nimismies.

_Puu-Pekka_ (kumartaen). Ihtesä nimismies! Minä kun en tuntenna! Vai
oikein nimismies!

_Ranka_. No, selittäkäähän, miten varas teille joutui.

_Puu-Pekka_. Se tuli aamupäivällä. Pyysi päästä maata johonkin
sivumpaan. Oli muka käynyt pitkän matkan ja jatkaisi taas
iltaviileällä. Minä autoin aittaan ja kun se ovi ei pysynyt kiinni,
käski se vääntää lukkoon ja herättää sitten hämärissä. Ja niin minä
väänsin. Mutta sitten tuumi Miina, että vikainen sekin miespaha,
vasemman jalan ukkovarvas poissa. Ja siitäkös mulle valkeni, että sehän
se onkin varas, niinkuin siinä opettajattaren lakaatissa neuvotaan.

_Ranka_. Onko se samanlainen?

_Puu-Pekka_. Rikulleen. Suuri kun koljatti, tukka kun haahkanpesä — ja
se ukkovarvas.

_Terttu_. Mutta jos se nyt onkin jo karannut!

_Puu-Pekka_. Eikä ole. Hain Keskitalon Kallen vahdiksi, ja se kopauttaa
päähän, jos yrittää ulos.

_Ranka_. Reilu komento!

_Terttu_. Sen työn päälle ansaitsee Pekka oikein kuumat kahvit. Ja saa
kait tarjota toisillekin! (Menee.)

_Tarpala_. Tietysti, kihlakahvit! Minä tulen auttamaan, että saadaan
oikein kuumaa! (Menee Tertun jälessä.)

_Puu-Pekka_. Mitä se sanoi kihloista?

_Ranka_. Eikö Pekka tiedäkään, että opettajatar on kihloissa?

_Puu-Pekka_. Eihän toki! Se ei ole sitä edes mulle uskonut!

_Kaarina_. Ei Pekan tarvitse...

_Ranka_. Kaikkea tietää! Kuinka varovainen! Kyllä hän vain on minun
morsiameni!

_Puu-Pekka_. Ihtesä nimismiehen! Kovin on ylevää! Mutta surku mun tulee.

_Ranka_. Minkä vuoksi?

_Puu-Pekka_. Kun niin hyvä ihminen menee. Ei tänne toista semmoista
opettajatarta saa. Ja mitä mun enää puitten hakkuustani iloa on!

_Ranka_. Tulette meille hakkaamaan.

_Puu-Pekka_. Ettäkö minä pääsisin ihtelle nimismiehelle. Mutta
Salamelinskan naamaa on lysti katella, kun se kuulee, että ihtellä
nimismiehellä juo kahvia verannan päällä!

_Kaarina_. Kuulkaahan, Pekka hyvä...

_Ranka_. Ja menkää nyt hakkaamaan puita siksi ajaksi, kunnes kahvi
joutuu!

_Puu-Pekka_. Passaahan se. Ja lykkyä vaan tykö! (Menee.)

_Ranka_. Suur'kiitos!

_Kaarina_. Te teette asian yhä hullummaksi.

_Ranka_. Älkää suuttuko minuun. Mehän kuulumme toinen toisellemme.
Ilman teitä en rupea elämään. Ettekö tekin tunne samoin, Kaarina?

_Kaarina_. Te olette nopea.

_Ranka_. Se ei ole vastaus. Minun pitää mennä nyt kytkemään
Viina-Kustaa. Tulkaa mukaan, Kaarina.

_Kaarina_. Minä tulen.

_Ranka_ (taluttaen pyörää ulos). Ajamme niin kauan, että minä saan
vastauksen!

_Tarpala_ (juosten sisään). Mihin te karkaatte! Kahvi on kiehumassa!

_Ranka_. Koeajelulle, veikkonen!

_Kaarina_. Tulemme pian takaisin! (Menevät.)

_Tarpala_. Terttu! Nuo kaksi menevät koeajelulle. Toivottavasti on
Maalin-rouva akkunassa!

_Terttu_ (ovella matkien Maalin-rouvaa). Viisitoista vuotta on tällä
koululla ollut opettajattaren virka, ja seitsemän on opettajatarta
ollut, mutta ainoakaan heistä ei ole päässyt täällä kihloihin, siitä
minä olen pitänyt huolen — eikä sitä voi ymmärtää, että... (Menee
takaisin.)

_Tarpala_ (seuraten häntä). Että yksi varastettu polkupyörä voi näin
suuria asioita matkaan saattaa!

Väliverho.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Varastettu polkupyörä : Kolminäytöksinen huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.