Title: Jalkamatkoilta
Author: Ramsay, Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jalkamatkoilta" ***


JALKAMATKOILTA

Kirj.

Toht. August Ramsay


Suomensi

Aatto S.



Matkailu ja vireys



Porvoossa,
Werner Söderström,
1891.



SISÄLLYS.

Esipuhe.
Matkalla.
  Jalkamatkoilta.
  Metsäseudussa.
  Uudessa seurassa.
  Koulukävelyllä.

Ohjeita ja neuvoja.
  Jalkamatkoja Suomessa.
  Varustautuminen.
  Yleisiä sääntöjä.



Esipuhe.


Jalkamatkailijan vapaa elämä on aina siitä asti, kuin nuorena
ylioppilaana tein ensi matkani ympäri maan, houkutellut minua uusille
retkille. Kesähuvilan rauha on joka vuosi ainakin joksikin ajaksi
vaihdettu jalkamatkaan eri seuduissa. Lupa-ajan tultua olen täyttänyt
reppuni ja lähtenyt matkalle, ja joka kerran olen niiltä matkoiltani
saanut muistoja ja kokemuksia, jotka ovat runsaasti korvanneet kaikki
vaivat. Kävelijä on vaatimattomin kaikista matkailijoista, ja sen
tähden on hän kaikkialla tervetullut vieras. Etsimättä kohtaa häntä
maalaiselämä kaikkine moninaisesti vaihtelevine oloinen, joten hänen
matkansa saa paljon syvällisempää sisällystä, kuin paljas luonto voi
antaa.

Niiden joukosta, jotka varustautuvat tällaisille matkoille, etsii tämä
kirjanen lukijoitansa. Minä olen siinä antanut ohjeita ja neuvoja,
jotka voivat olla ensikertalaiselle jalkamatkalla hyödyksi. Näiden
ohjeiden ja neuvojen jonkin verran valaisemiseksi on kirjan alussa
muutamia hajanaisia kuvauksia omilta matkoiltani. Ne jutuistaan tässä
ilman mitään vaatimuksia. Ehkä ne kuitenkin voivat innostuttua lukijaa
noudattamaan esimerkkiä ja lähtemään retkeilylle kauniisen, avaraan
maahamme.

Helsingissä joulukuussa 1891.

_Kirjan tekijä_.



MATKALLA.



Jalkamatkoilta.


Monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tein ensimmäisen pitkän
kävelymatkani Suomessa. Se tapahtui kesällä 1877. Olin silloin nuori
ylioppilas, samoin kumppanitkin, joiden kanssa kävelyliitto oli tehty.

Tällaisen matkan ajatus oli herännyt meissä jo kouluaikana, mutta vasta
nyt oli mielestämme tullut sopiva aika panna se toimeen. Kaikilla
meillä oli jo ensimmäinen ylioppilasvuosi elettynä. Kumppanit olivat
oleksineet Helsingissä, kuunnelleet luentoja yliopistossa, ottaneet
osaa osakunnan elämään ja täysin tutustuneet kaikkiin akatemiallisiin
oloihin. Sallimus tosin ei ollut minulle suonut samoja etuja, minä olin
koko vuoden sijaisena hoitanut kolleegan virkaa maaseutu-lyseossa;
mutta jos ei oteta lukuun tätä pientä kokemuksien ja kehityksen
epätasaisuutta, saattoi kumppaniseuraamme katsoa ulkonaisesti hyvin
yhteen sopivaksi. Sisällisen seurarauhan säilymisestä oli hyvä toivo,
kun me hyvinä kumppaneina olimme yhdessä kulkeneet läpi koko koulun
ihan ensi luokalta viimeiselle asti.

Hyvässä toivossa saavamme iloisen kesän kokoutui pieni joukkomme
Viipuriin, ja kuin minä 15 päivänä kesäkuuta pääsin virastani —
koulujen kevätlukukausi oli siihen aikaan kahta viikkoa pitempi
kuin nyt — olimme viimeinkin valmiit lähtemään. Emmekä totisesti
toiveissamme pettyneetkään. Kuin 7 päivänä elokuuta Hämeenlinnasta
erosimme kukin omille teilleen, oli sopu kumppanien kesken vielä
ennellään ja me olimme koko seitsemän viikkoa nauttineet täydellisen
vapauden kaikkea suloutta. Olimme kulkeneet puolen Suomea; pitämättä
lukua mistään matkasuunnista ja lähtöajoista olimme astuskelleet
paikasta paikkaan ja käyttäneet päivämme, miten milloinkin
sattui. Päivämarssin pituus ei ollut aamusta määrättynä eivätkä
myöskään levähdyspaikat merkityt mihinkään edeltä päin tehtyyn
matkasuunnitelmaan. Missä hyvänsä näkyi viehättävä paikka, siihen
poikkesimme, ja lepoaika sekin oli mitattu ainoastaan sen perusteen
mukaan, että saimme nauttia kaikkea hyvää ja kaunista, missä sitä
vain eteen sattui. Me tosiaan annoimme kullakin päivällä olla surun
itsestään, huomispäivästä me emme tienneet mitään, oli sittekin; kuin
se tuli, vielä aika sitä ajatella. Ja juuri täten oli matkamme saanut
runsaammin sisällystä. Kun usein oli täytynyt tyytyä majapaikkaan
melkein ihan valitsematta, olimme siten joutuneet hyvin monenlaisiin
oloihin ja nähneet kansanelämän kaikkia eri muotoja ja vivahduksia.
Kävelijän ulkoasun yksinkertaisuus oli kaikkialla toimittanut meille
ystävällistä vastaan ottoa, ja me olimme huomanneet, miten paljon
lähempänä jalkamatkailija on kansaa ja miten paljon enemmän mieltymystä
ja osanottoa hän saavuttaa kuin ylhäinen matkustaja.

Tosin matkallamme ei ollut tapahtunut jännittäviä seikkailuja, mutta,
mitä olimme kokeneet, oli kyllin riittänyt tekemään lupa-aikamme
sisällysrikkaaksi. Alkavia kun vasta olimme, oli meillä tosin usein
ollut vaikeuksia voitettavana varustemme sopimattomuuden tähden, mutta
ne varjopuolet pian unhottuivat ja pysyväksi tulokseksi matkastamme
jäi päätös lähteä jonakin seuraavana vuonna taas löytömatkoille omaan
maahan. Sen luontoa ja kansaa olimme alkaneet oppia tuntemaan, meillä
oli halu uudistaa ja laajentaa sitä tuttavuutta. Ja varma on, että
jos kuka hyvänsä on vähänkin koettanut sellaista vapaata elämää, hän
mielellään ainakin muutamiksi viikoiksi vaihtaa "kesävieton" unteloisen
mukavuuden siihen sulouteen, jota kuljeksiminen maaseuduilla tarjoaa.

Kuopioon päin pyrkivän höyrylaivan kannella olimme aamulla lähteneet
Viipurista ja parissa tunnissa saapuneet Saimaan kanavan varrelle
Rättijärvelle. Siihen me pysähdyimme ja käänsimme matkamme kohti
Jääsken kirkkoa. Ensi kerran kiinnitettiin hyvästi nuoritetut reput
selkään ja pikku joukkomme läksi liikkeelle. Iloisina riensimme alas
maantielle, joka oli avoinna edessämme. Kohta jäi kanavan rantain
huvila-alue jäljelle, silmää eivät enää puoleensa vetäneet siistittyjen
kesähuvilain hiekoitetut käytävät eikä huolellisesti hoidetut
istutukset, puiden välissä ei enää näkynyt huvilaelämään välttämättä
kuuluvia makuuverkkoja; samallapa myöskin haihtuivat kaikki muistotkin
hiljaisen kesäelämän mukavuusiloista. Vastaamme löyhähteli metsän
tuoksu ja ympärillämme oli luonto raikkaana ja elävänä. Edessämme
tanssi muutamia vasikoita tien varrella; ne oli juuri päästetty ulos
vapauteen, ja se niitä huumasi, kesäilma ja valo levittivät elämän
virkeyttä kaikkiin heidän jäseniinsä. Me tunsimme mieltymystä noihin
elukoihin, me ymmärsimme niiden iloa osoittavat hypähtelemiset.
Talvisyöttö kirjoilla ja vakavalla työllä oli päättynyt, nyt mekin
olimme menossa kesälaitumille. Ja samoin kuin nelijalkaiset ystävämme,
emme mekään olleet kahlitut mihinkään säännölliseen kulkujärjestykseen
eikä marssitahtiin, vaan astuimme milloin tiheässä joukossa, milloin
joka mies erikseen tai pikku ryhmissä; ei siinä tarvittu seuraa eikä
järjesteltyä keskustelua tekemään astuntaa kevyeksi: luonto oli
ensimmäisessä kevätasussaan ja se tarttui meihin, kaikki ympärillämme
oli uutta ja piti mieltä virkeänä. Siten kului ensi peninkulma.

Yleisellä matkailijain tiellä Rättijärveltä Imatralle ei ole mitään
erikoista viehätystä, se päin vastoin on ihan yksitoikkoinen. Siitä me
alussa vähän huolimme, sillä sisällinen iloisuutemme peitteli meiltä
kaikki seudun kauneuden vajavaisuudet; lauleskellen ja riemuiten
riensimme eteen päin. Mutta päivemmällä, kuin aurinko paahtoi
kuumimmillaan ja me jo olimme ehtineet kappaleen toista peninkulmaa,
laimeni virkeys, ja päivällislevähdyksen aikana tunkeutui esiin jo
vakavia arveluita. Ei mikään tässä maailmassa ollut mielestämme
täydellistä, kaikkein vähimmän ansaitsivat meidän varuksemme suurta
arvoa. Hämärän aavistuksen tavoin aloimme tajuta sitä, vaikka alussa
kyllä koetimmekin torjua kaikkia huolia pois luotamme.

Siihen aikaan oli matkailuelämä Suomessa vielä ihan ensi kapaloissaan.
Kangasala, Punkaharju ja vesitie Kuopioon olivat melkein ainoat
huvimatkapaikat sisämaassa, ja nekin matkat tehtiin kaikkein
mukavimmilla kulkuneuvoilla, kuin oli saatavana. Jalkamatkat
ulomma kotiseudun rajoja olivat perin harvinaisia, kanootti- ja
polkupyöräretket olivat ihan tuntemattomat. Samalla oli myöskin hyvin
vähäinen ja tietyksi leviämätön kaikki kokemus siitä, mitkä varukset ja
reput ovat soveliaat pitkälle jalkamatkalle, jolle suurta kapusäkkiä
ei käy ottaa mukaan. Joku tosin oli ollut mukana jollakin kävelyllä
ulkomailla, Norjassa tai Sveitsissä, ja tiesi kertoa matkailijan
repuista, puvuista j.m.s. taikkapa näyttää itsestään valokuvaakin,
jossa hän oli alppien kiipeilijän tamineissa, mutta kaikki se kuului
matkamuistelmain alalle ja tuli sitäkin vähemmin noudatettavaksi
kotimaassa, kuin tähän aikaan ei vielä ollut kehittynyt eikä juuri
houkuttelevan luontoinenkaan tuo samanlaisten matkojen kotimaassa
tekemisen ajatus. Mitään matkailijayhdistystä ei silloisen matkamme
aikana ollut kuten nykyään levittämässä hyödyllistä tietoa kaikesta,
kuin matkailuelämään kuuluu. Siispä meidän täytyi varuksiin nähden
tulla toimeen oman keksimiskykymme avulla. Ja siinä tuli ilmi, että
me olimme aikamme ja vallitsevain olojen lapsia. Meille ei ollut edes
aavistuksenkaan tavoin johtunut mieleen hankkia mitään erikoista
matkailupukua, joka olisi ollut sopiva missä tilaisuudessa hyvänsä,
sekä herrastaloissa ja kaupungeissa käydessä että ulkoilman vapaammissa
oloissa. Varuksiimme kuului siis välttämättömänä osana moitteeton
seurapuku, huolellisesti reppuun soviteltuna. Se taas vuorostaan veti
mukaansa koko joukon muita siistiin pukuun kuuluvia kapineita. Ja
niistä kaikista olivat kantamuksemme kasvaneet melkoisiksi sekä koolta
että painolta. Taakan koko ei olisi paljoakaan haitannut, mutta 20
tai 25 naulan paino tuli piankin rasittavaksi kantaa. Ja niin kuin se
meillä oli ilman eri alustaa ainoastaan kapeista hiihnoista riippumassa
olkapäiden varassa, se ei suinkaan enentänyt huvimatkan hauskuutta,
vaan joka silmänräpäys muistutti olemassa olostaan.

Tämä oli ensimmäinen kokemuksemme; mutta mukavasti ojentuneina
levätessämme varjoisella koivikkomäellä emme kuitenkaan vielä ryhtyneet
vakavasti arvostelemaan asiata, ainakaan taakan vähentämiseen päin.
Ollen vakuutetut, että repuissamme oli ainoastaan ihan välttämätöntä
tavaraa, kannoimme ristiämme kärsivällisesti. Ainakin olimme nyt vielä
hyvin kaukana sen lauseen totuuden tunnustamisesta, johon sittemmin
olen runsaamman kokemuksen nojalla johtunut, että näet jalkamatkalle
otettu kantamus ei koskaan voi olla liian pieni. — Arveluttavampaan
miettimiseen olivat jalkamme antaneet aihetta. Joka miehellä oli
kyllä erilaiset jalkineet, mutta ei kukaan ollut oikein tyytyväinen.
Eräällä oli jo jaloissa rakkoja ihan uusista ja mukaviksi vielä
astumattomista kengistä; toinen oli metsäteiden ja kosteuden varalta
vetänyt jalkoihinsa pitkävartiset saappaat, jotka tuota pikaa tulivat
sekä raskaiksi että kuumiksi sileällä maantiellä; kolmas tunsi joka
kiven nyppylän ja muut pienimmätkin epätasaisuudet tosin keveiden vaan
liian hienopohjaisten kenkiensä lävitse, ja neljännellä oli se vastus,
että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä tyhjentämään mataloista
vaatekengistään pois hiekkaa.

Aamupäivän havainnot olivat masentavia ja kuin taas läksimme
liikkeelle, tapahtui se alla päin. Me astuimme ääneti, kukin
itsekseen mietiskellen tulevaisuuden toiveita. Ainoastaan
virstapatsasten kohdilla kuului joku lyhyt lause tien pituudesta
ja yksitoikkoisuudesta; vaan eivät nekään saaneet oikeata puhelua
vauhtiin. — Näin täyttyi taas peninkulma, tunnit kuluivat, ilta
alkoi tulla. Ilta-aurinko haihdutti yksitoikkoisuuden äsken vielä
keskipäivän kuumuudessa niin ikävästä seudusta; erilaiset varjostukset
ja värinvivahdukset vaihtelivat, metsässä heräsi elämää ja ääntä,
ympärillämme vilkastunut elämä herätti meidänkin ontuneet mielemme,
väsymys haihtui uusista huomioista ja astunta muuttui ripeämmäksi.
Kohta saivat laulajamme — joita oli matkassamme kaksi — ääntä
soittimiinsa ja muhkean marssin sävelten kaiussa laskeuduimme Vuoksen
rantaa kohti: olimme päässeet päiväyksemme päähän, Jääsken kirkonkylään.

Edessämme joki leveänä ja kirkkaana hiljakseen virtasi tietänsä.
Kun se nyt siinä niin tyynipintaisena kuvasti kaikkia iltataivaan
värivivahduksia, ei siitä saattanut edes aavistaakaan, mikä taistelu
sillä oli vähän ylempänä ollut kestettävänä hyökätessään koskea
toisensa perästä Salpausseljän vuoriaidan lävitse. Raivo oli tänne
tullessa jo asettunut, ei edes ylempänä joessa olevain koskien
mahtava pauhukaan kuulunut tänne asti. Hiljaisuus vallitsi luonnossa,
ja kylässä, johon pysähdyimme, oli kaikki jo unen helmoissa. Oli
lauantai-ilta, pyhäsoitto oli jo aikaa sitte kaikunut, nyt levisi yön
hiljaisuus yli koko seudun.

Emmepä olleet odottaneet sitä kuvaa, kuin edessämme näimme. Vuoksesta
syntyviin mielikuviin liittyy tavallisesti rajun luonnonvoiman ja
kuohuvain koskien ajatus, jotka raivaavat tieltänsä kaikki esteet.
Imatran mukaan kuvitellaan koko jokea, ja kun Imatra meilläkin oli
Vuoksenmatkamme pääkohtana, olikin tuon hairauksen helppo tapahtua.

Tässä nyt oli meillä edessä ihan toista ja kuluipa hyvä hetki aikaa
ennen, kuin totuimme tähän hiljaisuuteen. Mutta mitä kauemmin istuimme
rantaäyräällä, joki tuossa allamme, sitä mahtavammalta se alkoi
näyttää koko suuruudessaan ja sitä houkuttelevammalta rupesi tuntumaan
matkailu sitä pitkin myötävirtaan. Se tuuma sai kuitenkin tällä kertaa
raueta, mutta tämän ensimmäisen Vuokseen tutustumiseni vaikutus on
sittemmin vetänyt minua takaisin tämän vesistön luo, ja minä olen
monella matkallani pitkin jokea päästä päähän sittemmin huomannut, että
me silloin luopumalla sen pintaa matkailemasta riistimme itseltämme
tilaisuuden päästä maamme mitä ihanimpaan seutuun. Ken tulee Jääskeen,
hänen pitää välttämättä tehdä venematka myötävirtaan ainakin parin
peninkulman päähän. Vuoksi on eri maailma itsekseen, sillä on oma
luontonsa ja omat erikoiset varjostuksensa.

Seuraavana aamuna oli elämää ja liikettä rannalla; väkeä kokoutui
Herran huoneesen ja lauttapaikassa, jonka vieressä meidän majatalomme
oli, vallitsi vilkas liike, joukko toisensa perästä kuljetettiin
kirkon puolelle; me seurasimme myöskin ihmisvirtaa yli joen. (Muhkea
maantiesilta, joka nyt Jääsken kirkolla yhdistää Vuoksen molemmat
rannat, ei tähän aikaan ollut vielä edes tekeilläkään.)

Toivo saada nähdä ihmisjoukkoa kirkkomäellä oli eilispäivänä
jouduttanut askeliamme. Näyttelyistä ja kansatieteellisistä museoista
oli kaunis Jääsken puku meille kyllin tuttu, nyt olimme sen kotimaassa
ja tottahan sitä oli nähtävänä kirkkomäellä jos missään.

Ei meitä kuitenkaan sinne vetänyt mikään kansatieteellinen asian
harrastus, vaan tavallinen matkailijan uteliaisuus, tuo halu nähdä
jotakin uutta ja maassamme harvinaista: kansallispukuja elävien
ihmisten yllä. Ja juuri sen tähden toiveemme perin pohjin pettyivät.
Sillä sitä todellisuutta ja elämää, jossa näimme nämä kirjavat puvut,
sitä edustamassa oli kymmenkunta ryppyistä mummoa, nekin jo ihan
haudan partaalla. Museon vahakuva elottomanakin oli viehättävämpi kuin
nämä menneen ajan jäännökset. Nuori polvi oli luopunut es'isäinsä
tavoista. Jääsken puku oli joutunut museon omaisuudeksi; sen entisessä
kotiseudussa oli uusi kaunoaisti mieltynyt kaupunkilaisiin ostokoruihin.

Mutta ilman sitä erikoista väriäkin, jota olimme toivoneet näkevämme
siinä elävässä taulussa, tarjosi se kyllä paljon havaintojen aihetta.
Kirkolle kokoutuu kansaa pitäjän joka kulmalta. Kirkko on yhteen
kuulumisen ja yhteyden tunnusmerkki. Salon uutisasukas, joka on usein
viikkokausia elänyt yksinäistä elämäänsä etäällä muista ihmisistä,
pääsee täällä taas yhteyteen muun maailman kanssa. Hänen kysymyksensä
»mitä kuuluu?» ei ole tyhjä lausetapa, ja toinen kysymys »onko rauha
maassa?» vaatii vastausta. Ja jos menee eri ryhmien luo, saa siellä
kuulla kaikenlaisia asioita keskusteltavan. Elämä kirkkomaalla on
etäisillä maaseuduilla jokapäiväisten sanomalehtien sijassa. Viisaat,
varakkaat tilalliset keskustelevat suuria päivän asioita ja kunnan
sisällisiä oloja, emännät tekevät torikertomusta ja merkitsevät hintoja
muistiin. Ja nuorten neitosten silmistä, jotka tutkivasti tähystelevät
lähimmäisen ulkoasua, voidaan lukea muotilehden uusimmat uutiset.

Vieras saa vapaasti liikkua ihmisjoukossa ja ottaa osaa keskusteluun,
johon hänen tietonsa ja uutisensa suuresta maailmasta ovat
tervetulleena lisänä. Ja samalla hän itse saa laventaa maan
tuntemistansa. Uusilta tuttaviltaan saa hän kaikenlaisia tietoja
seudusta ja sen oloista, ja jos matkasuunnitelma ei ole edeltä päin
määrättynä, tapahtuu useinkin, että kuuluu hyviä ehdotuksia matkan
teosta sen tai tämän ihmisryhmän kanssa paluumatkalla joko maitse tai
vesitse jossakin kotiutuvassa kirkkovenheessä.

Tällä kertaa me kuitenkin hylkäsimme kaikki sellaiset tarjoukset,
huvittelun myötävirtaan olimme jo kerrassaan jättäneet mielestämme,
ja nyt meitä sitä paitsi ystävällisesti kutsuttiin pappilaan. Tätä
kutsua teki sitä vähemmin mielemme jättää käyttämättä, kuin pari
matkakumppaniamme tarvitsi pitempääkin levähdystä kärsimiensä vammojen
parantelemiseksi.

Me olimme astuksineet pitkin Vuoksen rantaa Jääskestä Saimaalle,
nähneet joen purkautuvan Salpausseljän läpi, käyneet Vallinkoskella ja
Imatralla ja tehneet reikiä itään ja pohjoiseen päin Ruokolahden ja
Rautjärven pitäjiin, milloin maanteitä, milloin metsäpolkuja myöten;
viettäneet juhannusta Parikkalan pappilassa ja siellä miellyttävimmän
vierasvaraisuuden viivyttäminä koko neljä päivää käyneet katselemassa
tämän luonnonkauniin pitäjän monia nähtäviä paikkoja, harjuja,
metsäjärviä ja koskia; sitte marssineet edelleen Punkaharjulle ja
viimein saapuneet Savonlinnaan.

Jalkamiehen elämä oli täll'aikaa vähitellen saanut eräitä säännöllisiä
ominaisuuksia. »Aamuhetki kullan kallis» oli ohje, jonka pian
otimme noudatettavaksi. Aamuvilposessa sujui astunta kevyesti ja
olo ulkoilmassa antoi niin paljon tekemistä mielelle, että matka ei
tuntunut pitkältä. Mutta mikäli aurinko nousi ylemmäksi ja lämpö kasvoi
rasittavammaksi, sikäli tulivat askeleetkin raskaammiksi, maantie
pölyisemmäksi ja jalat vähemmin totteleviksi tekemään palvelusta,
»Asianomaisesti todistetusta sairaudesta» annettiin niille siiloin
virkavapautta, jos ei ollut sinä päivänä päästävä minkään määränmatkan
perille. Levättyä muutamia tunteja ja oikein rehellisesti nukuttua
ulkona tai jossakin miellyttävässä talonpoikaistalossa lähdettiin
taas liikkeelle korvaamaan iltapäivän ja illan hetkinä helposti, mitä
päivällä oli laiminlyöty. Iltasilla kävi astunta kaikkein paraiten;
usein oli vaikeampi keskeyttää kävelyä kuin jatkaa sitä yötä myöten.
Tavallinen päiväys oli 35 tai 40 virstaa; josta 10 tai 15 virstaa
suoritettiin aamulla, muu osa päivällislevon jälkeen. Lyhyitä
levähdyksiä soimme itsellemme silloin tällöin jollakin mäen rinteellä
vilvastuttavassa varjossa tai missä näköala vaati pysähtymään. Sopivan
järvenrannan ohi kulkiessa ei virkistävää uintia lyöty laimin. Tätä
järjestystä noudattamalla riittivät voimat hyvästi, varsinkin sitte,
kuin jalat, jotka alussa eivät kestäneet juuri mitään, vähitellen
vahvistuivat ja me opimme, miten niitä on oikein hoidettava.

Siistissä puvussa me olimme Viipurista lähteissämme, mutta kohtapa
maantie-elämä jätti jälkensä ulkoasuumme. Kuin jonkun ajan päästä
tuuli toi sadetta, meni viimeinenkin komeuden jäännös menojansa.
Vaan kuin hilpeä mieli ei toki samalla huuhtoutunut pois, ei tuo
pukuvahinko suurikaan ollut; kävely sujui yhtä kevyesti, ja missä
tarvitsi arvokkaasti esiytyä, tuottivat lyyra ja valkoinen lakki
tarpeeksi loistoa joukollemme, vaikka puku muuten ei ollutkaan säännön
mukainen. Tässä kuten muissakin kohdissa opimme mukautumaan oloihin
sellaisinaan, kuin olivat, ja huomaamaan joka kohdasta valoisan
puolen. Kaikki hartaat toivotukset sen tai tämän asian muutoksista,
jota meidän voimamme eivät riittäneet korjaamaan, olivat kerrassaan
karkoitetut joukostamme ja tuomitut »hyödyttömiksi unelmiksi».
Varsinkin koski se päätös meille niin tärkeitä ilmoja. Niistä saattoi
meidän käsitystapamme sovitella tällaiseksi viisaaksi lauseeksi:
kesällä ei sada, ja jos sataa, ei siitä kastu, ja jos kastuukin, ei
se mitään tee! Sillä mielellä ottaen vastaan tuulet ja sateet elimme
aivan onnellisesti ihan riippumatta ilmapuntarin ennustuksista, ilman
sadetakkia, kalosseja ja sateenvarjoa.

Tyytyväisyys oli kumppanina matkallamme ja se juuri on onnellisesti
matkustamisen taidon avain, se täytyy matkailijan aina hankkia
mukaansa, sitä runsaammin, mitä enemmin hänen täytyy tulla toimeen
omin neuvoin, saamatta kulkupaikoilta mukavuuksia, mitä haluttaisi. On
tärkeämpi ja hyödyllisempi sekä jokaisen että kaikkein hyvinvoinnille
etsiä hyvä puoli joka tilasta ja tapahtumasta kuin käyttää
terävyyttänsä sen heikkojen puolien etsimiseen. Ruoka ja yösijat täällä
syrjäisissä seuduissa totisesti eivät olleet parasta lajia, mutta
tieto, että nautimme parasta, kuin oli saatavissa, oli kuitenkin hyvänä
lohdutuksena. Ja sydämmellisin vierasvaraisuus, jota meille osoitettiin
köyhimmissäkin majoissa, tukeutti kaikki ankarat arvostelut ja teki
kaikki miellyttäväksi.

Jo taloon tulo herätti iloa joukossamme. Suuret kantamuksemme ensinnä
vetivät puoleensa huomiota. Että me ainoastaan ulkoasumme koreuden
ja siisteyden vuoksi kannoimme koko miehentaakkaa seljässämme, oli
tietysti ihan käsittämätöntä salon yksinkertaisille asujamille.
Niinpä meiltä aina ensinnä kysyttiinkin, mitä repuissa oli. Jos vain
oli, kuten kysyjät arvailivat, niin pian meillä olisi ollut kauppa
täydessä vauhdissa. Joskus huviksemme pidimme kyselijöitä vähän aikaa
uteliaisuutensa uhreina ja aloimme hitaasti purkaa taakkaa, jolloin
talon nuori väki kokoutui katsomaan. Tosin heidän toivonsa pettyi,
mutta laukun monet sekä käytännöltä että hyödyltä ihan oudot pikku
tavarat tekivät nekin sentään näyttelyn viehättäväksi, ja huudahdukset
hupaisesti selittivät teeskelemättömintä ihmettelyä ja kummastelua.
Usein eri vaatekappaleet kulkivat kädestä käteen tarkasteltavina
ja joku kirjava, silkkinen kaulaliina sai siinä osakseen suurimman
mieltymyksen.

Kuin oli asian mukaisesti saatu selville, että me emme ammatiltamme
olleet mitään kaupustelijoita, kysyttiin, olimmeko sitte kisällejä,
ehkä maaluuammatin harjoittajia, matkalla johonkin läheiseen
kirkonrakennus-työhön. Vaikka olisikin ollut houkuttelevaa antaa
itseensä sovittaa sitä kiitosta, kuin ammattiritari saa vanhassa
laulussa

    Kisälli kiertää mailmaa,
    On työssään taitomies,
    Ken kiertää pitkin mailmaa,
    Hän maailman on mies,

niin meidän kuitenkin täytyi totuuden tähden esittää itsemme ainoastaan
ylioppilaiksi ja siinä asemassa osoittaa olevamme maailman miehiä. Se
tuli vielä vaikeammaksi, kun meidän täytyi kumota sekin tavallinen
luulo, että meillä oli ehkä tehtävänä jokin kartoittaminen joko järven
laskua, kanavan kaivamista tai rautatien tekoa varten. Että me ilman
mitään toimittamista tai korvausta, ainoastaan huviksemme olimme
antautuneet kärsimään kaikkia jalkamatkan vastuksia ja vaivoja, se oli
vaikea ymmärtää; sillä että oppiminen tuntemaan maata ja kansa olisi
mitenkään viehättävää, sitä ei ollut helppo käsittää sellaisen, joka
ei ollut koko ikänään liikkunut ulompana oman pitäjän ahdasta alaa
tai jonka maantieteellinen kotiseutua etäisemmän maailman käsitys ei
ollut enempää laajennut, kuin joku matka lähimpään kaupunkiin voi
opettaa. Niinpä meidän selityksemme kävelymme tarkoituksesta aina
herättikin kummastelevan, melkein sisällyksettömän huudahduksen: »vai
niin, eikö muuta kuin huviksi!» Mutta silloin otettiin kartat esille ja
kuin me kaikkein ihastukseksi näytimme paperilta kylän, jossa olimme,
ja siitä lähtein teimme kierroksen ympäri pitäjää, heräsi pian halu
saada tietää enemmänkin maailmasta, ja kohta olivat kaikki, nuoret ja
vanhat, matkalla ympäri maata. Erilaisia oloja kuvaelmin, kysymyksiin
vastaeltiin ja ennen jo, kuin kartat jälleen pantiin kiinni, olivat
kaikki yksimieliset, että maailma on suuri ja että siinä kyllä on paljo
näkemistä ja että se, joka on nähnyt paljon, myöskin tietää paljon ja
on maailman mies.

Täten saimme lujaa jalansijaa, ja muutamien meistä ollessa yleisen
keskustelun ylläpitämisen puuhassa oli toisilla tärkeänä tehtävänä
tiedusteleminen talon ruokavaroja ja huolen pitäminen, että saatiin
välttämättömintä pureksittavaa. Kärsivällisyyttä meillä kuitenkin piti
siinä olla, sillä eipä oltu totuttu ruuan laitteluun; aina alussa
näyttiin olevan epätietoiset, tokko »herrat» voivat tulla toimeen
sillä, mitä talossa oli tarjota. Mutta kuin viimein pääsimme käsiksi
ruokiin, mitä eteen oli pantu, näytimme kyllä, että kaikki emännän
epäilemiset niiden kelvollisuutta olivat turhat, vaikkapa ruokalista
ei ollutkaan kovin vaihtelevainen: viilipiimää, nuorta maitoa, voita
ja leipää, tavallisesti lisäksi vielä munia, joskus tuoretta kalaa
tai joku liharuoka; perunat olivat keskikesällä harvinaisia, kun
talvivarasto oli loppunut eikä sen kesän sato vielä ollut kohtakaan
käytettävänä.

Vaikka saimmekin kokea suurta vierasvaraisuutta ja muuten hyvästi
viihdyimme vapaissa oloissa talonpoikaistaloissa, niin olipa sentään
tarve saada yksinkertaiseen ruokajärjestykseen vähän vaihetteluakin.
Kiitollisina me sen tähden otimme vastaan vaihtelutilaisuudet,
milloin niitä tarjoutui. Ja kyllä niitä olikin. Siihen aikaan ei
vielä ollut mitään matkailijayhdistystä eikä sen asiamiehiä kaikissa
maan paikoissa, ei matkailijalla myöskään ollut ohjeena mitään
matkakäsikirjaa Suomesta. Jos hän silloin tahtoi saada selkoa jonkun
seudun merkillisyyksistä, täytyi sen tapahtua suureksi osaksi siten,
että itse niitä etsi omin neuvoin, mikäli mahdollista. Meidän tilamme
saattoi siis meidät kussakin paikassa hankkimaan sellaisia tuttavia,
jotka voivat olla meille tässä kohdin hyödyksi. Tietysti silloin
pappilat meitä hyvin vetivät puoleensa. Hyvin onnistuneet käynnit
Jääskessä ja Parikkalassa houkutelivat sitä paitsi koettelemaan sitä
keinoa muuallakin ja ennen matkamme loppua kuului ohjelmaamme, että ei
pitänyt laiminlyödä käyntiä pappiloissa ohi kulkiessa.

Kuin päätös sellaisesta vieraaksi menosta oli tehty ja pukuja vähän
tarkasteltu, pantiin arpaa, kenen tuli johtaa joukkoamme, ja sitte
astuttiin rohkeasti edelleen. Pääsy ja tutustuminen tapahtui tuota
pikaa, ja mitä olematon matkailukirja ei voinut meille antaa, saimme
nyt miellyttävimmässä muodossa. Lyhyttä käyntiä pappiloissa ei koskaan
hyväksytty, katseluvuoria, historiallisia merkkipaikkoja, ihmeellisiä
metsäjärviä ja koskia oli katsella; siten kului pari kolme päivää
retkeilyssä, ilossa ja elossa. Ainoana synkkänä kohtana meidän muuten
huolettomassa olossamme oli se, että meillä oli huonot lauluvoimat. Jos
me olisimme olleet täydellinen kvartetti, olisi ihan varmaan sulavia
serenaadeja kuulunut monenakin lauhkeana kesäyönä; nyt saivat kaksi
laulajaamme esittää duettejansa, mutta se oli niin ja näin, ainakin
neljän ylioppilaan mielestä.

Oli kulunut viikkokausi ja me sill'aikaa olimme kaikessa mukavuudessa
tehneet laivamatkan Savonlinnasta Leppävirroille ja edelleen Kuopioon,
katselleet tätä kaupunkia, kävelleet sen ihanassa ympäristössä ja
viimein jatkaneet matkaa vesitse Maaninkaan ja Tuovilanlahteen.

Me olimme nyt päässeet matkamme käännöskohtaan. Seuraavana päivänä
aioimme lähteä länteen päin kohti Viitasaarta ja Saarijärveä.
Tosin meitä toden perästä koetettiin taivuttaa muuttamaan sitä
suunnitelmaamme. Tällä kuljetulla välillä kilpaili kaksi höyryvenettä,
»herrojen» ja maalaisten, joilla tietysti oli samat lähtövuorot ja
joiden siis piti kummankin koettaa vetää puoleensa kaikkia matkustajia
ja tavaroita. Voidakseen edes ylpeillä matkustajain enemmyydellä,
tarjosi sen veneen perämies, jolla olimme tulleet pohjoiseen päin,
kyytiä ilmaiseksi takaisin. Tarjous tietysti oli houkutteleva,
varsinkin kuin kaunis väylä olisi kyllä ansainnut nähdä uudestaankin
aikaisen aamun valossa ja me sitä paitsi olisimme luultavasti saaneet
vielä enemmän harjautua höyryveneiden ohjaamistaitoon. Tullessa
minä olin tehnyt ensi kokeeni sillä alalla. Seisoin perämiehen
vieressä, kuin olimme aukeanlaisella seljällä, jossa oli suora matka
edessä. Käyttäen sitä asiata hyväkseen pyysi hän minua hoitelemaan
peräsintä sen aikaa, kuin hän pistäytyi ravintohuoneesen ryyppäämään
iltapuoli-kahviansa, ja minä tietysti olin halukas koettamaan uutta
ammattia. Hyvin meni seljän poikki, mutta se loppuikin ennen, kuin
perämies ystäväni ehti huuhtoa alas kahvinsa. Olinpa vähän levoton
vastuunalaisuudesta, johon olin joutunut, kestin kuitenkin vielä
hetkisen, tähystellen luultavinta väylää — siihen aikaan ei vielä
ollut mitään rantamerkkejä eikä viittoja — käänsin suuntaa, laskin
salmeen, kiertelin paraan taitoni mukaan niemiä ja pikku saaria,
valmiina milloin hyvänsä huutamaan torveen: »top tykkänään!» Viimein
sukelsi ystäväni näkyviin, katsahti ympäri nähtävästi tyytyväisenä
suuntaan ja tullen paikalleen sanoi vain ihan levollisesti: kyllä
te näytte tuntevan nämä vedet! — Onnellisesti tuo kyllä kävi tällä
kertaa, mutta tämä tapaus oli kuitenkin hyvä kuvaus sisävesillä
purjehduksen yksinkertaisista oloista. Minä olin uskaltanut liian
paljon, mutta saatoin vähän myöhemmin toisessa paikassa tunnustaa,
että turvallisemmin sentään nyt tässä veneessä peräsintä hoidettiin,
mitä matkustajiin tuli, kuin silloin toiste, jolloin peräsinpyorän
tueksi pistettiin vain halko ja jätettiin kulku omiin varoihinsa,
kuin oli suora matka edessä. — Konehuoneessa olisivat höyrypuntari
ja höyrypannun vesilasi ihan varmaan nekin antaneet aihetta
pelottaviin arveluihin. Mutta näytti ihan siltä, kuin yksin höyryn
ponnistusvoimakin täällä sisämaassa olisi kesyttynyt ympäristönsä
hitaan levollisuuden vaikutuksesta.

Noiden houkuttelevain tarjousten ja viehättäväin toiveiden me emme
kuitenkaan antaneet vaikuttaa päätökseemme. Saatuamme jo pitkän aikaa
levätä laivamatkoilla halusimme taas vapaasen jalkamiehen elämään,
joka oli sitäkin houkuttelevampi, kuin nyt olimme meille kaikille
tuntemattoman alan, Keski-Suomen aution metsäseudun rajalla. Ainoastaan
tämä ilta oli meillä vielä jäljellä tehdäksemme Saimaan vesistöllä
pienen venematkan jäähyväsiksi pitkin sen viimeistä, näkyvissämme
olevaa suikaletta, kapeata Tuovilanlahtea vähän matkaa takaisin. Vuoren
seinässä lahden itärannassa kuului näet olevan merkillinen luola
eli rotko — tietysti nimeltä »Pirun pesä» — jossa meidän, oikeain
matkailijoiden, piti Kuopiosta saamiemme ohjeiden mukaan välttämättä
käydä. Sinne nyt suunnattiin matka. Eipä tuo paikka suinkaan olisi
maksanut etsimisen vaivaa. Asunto, jonka pimeyden ruhtinas tässä oli
muka itselleen valinnut, oli hyvin mitätön eikä kuulunut merkillistä
kaikuakaan, jonka sanottiin maan sisästä vastaavan jokaiseen luolan
aukolta lausuttuun sanaan. Lienee ihana ilta houkutellut henget pois
pimeistä piiloistaan. Ainakin meitä veti pois luolasta auringon viime
säteissä kylpevä maisema. Vuonon kaltaisena tunkeutui lahti leveämmästä
Maaningan seljästä pitemmälti kuin puoli peninkulmaa paikoittain
äkkijyrkkäin rantojen välitse. Ja kaikkea sitä verhosi sisämaan
luontoon välttämättä kuuluva tyyneys iltavalaistuksen lempeässä
hohteessa. Yhdessä kuvassa oli siinä edessämme sisäjärvi-maiseman koko
kauneus täydessä loistossaan, ja tämä viime tervehdys aloilta, jotka
juuri olimme jättämäisillämme, saattoi meidät hetkiseksi tunnustamaan,
että Tuovilanlahti on »kauneinta Suomessa». Paikan merkillisyyksiin
on silloin luettava myöskin läheinen Korkeakoski, monta kymmentä
metriä korkea, pystysuora putous purossa, joka pujottelekse jylhän
metsälaakson äkkijyrkkien rinteiden välitse.

Hyvillä toiveilla alkoi uusi jakso kävelymatkallamme. Mieliala oli yhtä
hilpeä kuin ensi kerran tällä matkalla pysähtyessämme Rättijärvelle,
se vain erotusta, että meillä nyt oli kaikki saavutetut kokemukset
matkakumppaneina, että me jo olimme kokeneet kävelijät. Reppu tuntui
keveältä seljässä, sitä oli vähitellen paranneltu, kantamusta
kevennetty, paljo sellaista, kuin ensin oli arvattu välttämättömäksi,
mutta sittemmin huomattu ylellisyystavaroihin luettavaksi, oli jätetty
Kuopioon, ja tärkein kaikesta, jalat, olivat hyvässä kävelykunnossa.
Ja se olikin kohta hyvin tarpeen, sillä kuin ensi päivän kävelyllä
pääsimme Pielavedelle ja, jonkun aikaa vierailtuamme pappilassa,
vesitse edelleen Nilakkaveden länsirantaan, niin siinä meillä olikin
edessämme raivaamattomat polut ja saloelämä.

Se paikka, johon olimme nousseet maalle, ei tosin saattanut sitä
aavistamaan. Siinä oli juuri valmistunut Keiteleen kirkko ja sen
viereen, tähän Pielaveden pitäjästä erotun osan tulevaan keskukseen,
oli jo ilmestynyt pari taloa ja auennut tuo maakirkon luona välttämätön
kauppapuoti. Mutta katsahdus karttaan ja tietä kyselemällä saadut
tiedot osoittivat, että tämä sivistys ei ulottunut kovinkaan etäälle
rannasta, ja nyt tuli pyrkiä suoraan sen maan poikki, joka erottaa
Nilakan ja Keiteleen järvet toisistaan. Me tahdoimme ensinnä päästä
Viitasaaren kirkolle, jonne matkaa ei juuri ollut enempää kuin kolme
peninkulmaa. Mutta maantietä sillä välillä ei ollut. [Nyt lienee jo
suorakin maantie Keiteleen ja Viitasaaren kirkkojen välillä.] Viljelys
kokoutui järvien ympärille ja maantiet pujottelihe kylien kautta;
jos siis olisi kuljettu valtatietä, olisi se ensin vienyt luodetta
kohti pitkin Nilakan rantaa Pihtiputaalle ja sieltä tehnyt jyrkän
käännöksen lounatta kohti Viitasaarelle, joten olisi syntynyt vain
7 tai 8 peninkulman pituinen kierros. Me olimme heti selvillä, että
emme lähteneet kiertelemään, vaan suoraa tietä läpi metsäin. Onneksi
tapasimme erään tukkimiehen, joka aikoi jo samana iltana lähteä
Viitasaarelle. Niinpä läksimme, tämä mies oppaana.

Alkumatkan kuljimme lähinnä rantaa olevien, hakattujen metsäpalstojen
poikki »tavallista ratastietä», jossa ainakin kärrinpyöräin raiteet
olivat edes vähäisen liikkeen todistuksina; mutta kohta me poikkesimme
pois siltäkin ja läksimme kohti saloa. Vanhemmilla hakkuupaikoilla
ja ahoilla kasvavan vesakon ja nuoren koivikon sijaan tuli jo
vahvempaa metsää, kunnes sekin vähitellen vaihtui koskemattomaan,
vanhaan hirsimetsään. Pilviä tavottelevina seisoivat mahtavat hongat
ympärillämme, niiden suorat, oksattomat rungot olivat äärettömänä
pylvässokkelona ja ilta-auringon viistosäteet levittivät niiden välitse
vähän himmennyttä valoa. Puhdas, illakon ja vanamon tuoksun sekainen
metsäilma huumasi aistimia, koko seutu oli kuin täydessä levossa;
ympärillämme avara salo. Kaukana, kaukana poissa oli maailma; täällä ei
ollut taistelua, ei kilvoittelua, metsänhenki syleili kaikkea, vuodatti
vakavaa, levollista rauhaansa saliensa vieraille. Ääneti ihastellen
astuimme yhä edelleen, pehmoinen, kostea sammal hukutti askelten äänet;
ainoastaan silloin tällöin jonkun peljästyneen metsälinnun raskas lento
keskeytti syvää hiljaisuutta; mutta pakolaisen päästyä varmaan turvaan
vaipui taas kaikki entiselleen.

Yht'äkkiä kajahti koiran haukunta alas metsään; tie kävi loivaa mäkeä
ylös. Metsä oli jättänyt tilaa kaskimaalle ja sen takaa mäeltä välkkyi
talo. Kauan emme siellä levähtäneet, meillä oli vielä melkoinen kappale
matkaa ehdittävä sinä iltana, mutta juodessamme meille ystävällisesti
virkistykseksi tarjottua maitoa saimme korkeasta paikastamme vähän
katsella seutua. Lähinnä taloa vähä aukeata, jonka kaskiviljelys oli
tehnyt saloon, takanamme metsä, edessä allamme tyyni metsäjärvi ja sen
toisella puolen taas metsää, joka rajoitti näköalaa joka taholla. Me
olimme halunneet päästä ulos salolle. Nyt se oli ympärillämme kahta
autiommalta näyttävänä tämän yksinäisen uudispaikan tähden, jonka
asujamet olivat kahlehditut ainiaan elämään tässä yksinäisyydessä.
Mutta siinä eli onnellinen pari; varat tosin olivat vähäiset, mutta
ei paljoa haluttukaan, kun tarpeet olivat vielä pienemmät. Työtä
tehtiin oman kodin hyväksi eikä se siis ollut raskasta. Välistä kyllä
saattoi puute olla oven edessä, mutta sitte taas tuli parempia aikoja.
Tähän asti oli käynyt hyvin »ja kyllä Jumala auttaa», lopetti isäntä
yksinkertaisen kertomuksensa soutaessaan meitä järven poikki. Hän
oli talonpoika Paavon jälkeläisiä, ei mikään voinut häiritä hänen
levollista luottamustaan, sillä »tuloa hän toivoi taivahasta». — Vene
jysähti rantaan, me erosimme ja etäännyimme yhä syvemmälle metsään ja
mietiskelyihimme, jotka hyvin soveltuivat siihen ympäristöömme.

Maa muuttui alavammaksi, me olimme joutuneet laajoille suomaille ja
saimme nyt koetella mudassa ja vedessä kaalamistaitoa. Pahimpiin
paikkoihin oli puita heitelty pitkittäin taikkapa toisin paikoin
poikittainkin kapulasillaksi. Mutta ne eivät aina kannattaneet meidän
painavia ruumiitamme, vaan upposivat mustaan veteen, ja silloin piti
hyppäämällä lähimmälle kiintonaiselle jalansijalle koettaa päästä
jälleen kuivalle. Astunta ei tässä totisesti käynyt säännöllisessä
tahdissa. Milloin juostiin aika vauhtia, milloin koko karavaanin täytyi
äkisti pysähtyä, kuin jokin harha-askel saattoi jonkun esimmäisen käsin
jaloin tunnustelemaan, missä päin olisi kovaa pohjaa. Kuin viimein
pääsimme kovalle maalle ja levähtäen puron varrella, joka oli läänin
rajana, joimme sen raikkaasta vedestä Vaasan läänin maljan, jonne nyt
astuimme, sai sen hetken merkitys enemmin kuin meidän ulkoasumme antaa
arvoa sille teolle.

Astuskeltuamme vielä jonkun tunnin saavuimme ensimmäiseen Viitasaaren
pitäjän taloon, ja siihen me pysähdyimme. Oli lauantai-ilta ja sen
tähden heti tarjona lämmitetty sauna. Metsässä saatujen mutakylpyjen
jäljestä olikin perinpohjainen peseytyminen yhtä tarpeellinen kuin
suloinenkin. Sen jäljisteeksi kuului vielä vahva illallinen sekä
viehättävä levähdys porstuan rappusilla, jossa duettilaulajamme, siinä
tiedossa, että olimme päässeet hyvän sataman turviin, kaiuttelivat
tunteensa ilmi sulavissa sävelissä, Hartaasti kuunteleva ja ihmettelevä
kuulijajoukko kokoutui ympärillemme eikä koko yö varmaan olisi
riittänyt tyydyttämään heidän konserttihaluansa, jos ei

    »Armas hämy, mielellemme
    Väsyneesen vaikuta,
    Tule, salli jäsenemme
    Lepoon päästä»

olisi yhä tuntuvammin kehoittanut meitä lopettamaan laulua ja etsimään,
mitä enimmin tarvitsimme — juuri lepoa.

Oppaamme jatkoi matkaansa vielä sinä iltana, huoletta jättäen meidät
siihen, koskapa nyt jo olimme kirkonkylässä, kuten hänen sanansa
kuuluivat. Kirkolle kyllä vielä oli matkaa lähes peninkulma, mutta
sinne oli tästä jo hyvä tie. Me ihmettelimme sitä matkan pituutta ja
kylän laajuutta, mutta saimme puheliaalta loiselta sen selityksen, että
näillä seuduin mieluisimmin rakennetaan talot niin etäälle toisistaan,
että emäntä ei voi kinata naapurin väen kanssa. Tuon tavan me kyllä
tunnustimme käytölliseksi sekä kotirauhaa ja viihtymistä edistäväksi,
mutta se ystävällinen emäntä vanhus, joka meitä tässä hoiteli, olisi
ihan varmaan menestynyt ja tullut toimeen vaikka kaikkein ahtaimmissa
Hämeen kylissäkin. Se tunne mielessä käänsimme katseemme unen puoleen
eikä meidän kauan tarvinnutkaan sitä odotella.

Jospa matka Viitasaarelle olikin märkä, niin se tie, jota sieltä
astuskelimme Saarijärvelle, oli sitä kuivempi. Lähellä Viitasaarta
olivat näköalat järville vielä hyvin viehättävät; mutta siitä
lähtein, kuin maantie nousi pois laajan Vuosijärven rannasta ja me
mäen harjalta saimme katselleeksi erittäin ihanaa järvitaulua, oli
meillä käveltävänä mitä yksitoikkoisin kuiva hiekkakangas. Maantie
oli peninkulmittain suoraa kuin viivottimella tehty; viljelykset ovat
yhtä vähän kuin muutkaan maanpinnan vastukset pakottaneet poikkeamaan
suorasta suunnasta. Mutta vaikka tämä tieteellisesti on lyhin matka
kahden pisteen välillä, niin se käytännössä tuntui meistä pisimmältä.
Aurinko paahtoi kuumasti, hieno hieta teki astumisen raskaaksi; ei
edes mitään metsälampiakaan ollut missä uida. Se oli raskas taival, me
läähätimme ja turhaan tähystelimme lähdettä; olisipa seisova ojavesikin
nyt tuntunut virkistävältä. Eivät edes huvittaneet virstapatsaatkaan,
joita näkyi monta peräkkäin, sitä enemmin ikävystyttäen. Ketä
varten tämä tie oli tehty, se kysymys pysyi tunnin toisensa jälkeen
arvoituksena. Sillä aina siitä, kuin aamulla poistuimme Vuosijärven
rannasta, emme keskipäivälle asti olleet tavanneet ainoatakaan
matkustavaista. Että posti kerran viikossa kulki tätä tietä edes
takaisin, me kyllä tiesimme, mutta kun tänään ei ollut postipäivä, emme
me saattaneet toivoa edes sen virallisen liikkeenkään nyt elvyttävän
tätä seutua. Kuin sitte etujoukkomme viimein ilmoitti näkevänsä
jonkun liikkuvan pisteen kaukana virstapatsasten jonon päässä,
ruvettiin sitä tähystelemään, ja huomio kiihtyi yhä enemmän, kuin
vähitellen voitiin erottaa sen pikku pisteen kasvavankin suuremmaksi
aavistustamme: kahdeksi ratsumieheksi, hevoskuormaksi ja koko joukoksi
jalkaväkeä; virsta vielä, niin olimme keskellä karavaania, muuttavaa
mustalaisjoukkoa. Se pysähtyi ja meidän täytyi tehdä samoin, joukko
kerjääviä lapsia kun piiritti meidät kokonaan. Alussa me pysyimme yhtä
ylhäisesti torjuvina kuin ne kaksi upeilevaa ruhtinastakin hevosten
seljässä. Mutta mustalaiset näyttivät päättäneen ansaita meiltä jotakin
ja, kun emme hyvällä antaneet ropoamme, tarjottiin meille korvaukseksi
povausta. Kevytaseinen väki, nuo kerjäävät lapset, työnnettiin
syrjään, ja kärristä ryömi esiin pari rumaa akkaa tutkimaan meidän
käsistämme salaperäistä tulevaisuutta. Kun enempi vastustus olisi
ehkä saattanut vielä tuon ratsuväenkin rynnäkköön ja me mieluisimmin
sitä vältimme, niin antauduimme, ja nuo likaiset sibyllat ryhtyivät
harjoittamaan salaperäistä taitoansa. Ennustukset tiesimme vanhastaan,
ne oli meille jo koulupoikina ollessamme markkinaluvalla ilmoittanut
onnetar; yksi erotus nyt kuitenkin oli, se, että meidän nykyinen
tukevampi varallisuutemme teki tuon kokeen kalliimmaksi. Sillä tuskin
mustalaisjoukko näki vilauksen meidän rahoistamme, kuin lapsirynnäkkö
alkoi uudestaan, ja vasta sitte, kuin kaikki meidän vaskirahamme oli
taiten laskettu noiden mustien penikkain kynsiin, aukesi noitapiiri
ympäriltämme, ratsastajat ja akkakuorma rintalapsineen läksivät
taas liikkeelle, jalkaväki vähitellen jäljestä, ja viimeimmäksi
nelisti mustalaisten uskollinen kumppani, tuo heidän seurassaan
aina välttämätön sika, joka yksin kaikista oli käyttänyt pysähdystä
paraiten, maannut auringon paahteessa. — Jospa ennustuksista tulikin
maksetuksi liian paljo, niin tämä hupainen yksitoikkoisuuden keskeytys
riitti kyllin »kaupantekiäisiksi»; ikävä seutu ei meitä enää saanutkaan
haltuunsa. Hietakangas oli jäänyt jäljelle, me jo marssimme alas
Saarijärven kirkon ympärillä olevia järviä kohti. Tyhjä aukko, joka jäi
Vuosijärven rannan iltakuvan ja sen henkäyksen välille, kuin täällä
tuli vastaamme samasta metsäjärviluonnosta, tuli tässä täyteen uusia
havaintoja.

Me olimme kierrelleet Saarijärven seutuja, astuneet 1808 vuoden
sodan aikaista Fieandtin paluutietä kappaleen matkaa Perhoon päin,
todella itse kokeneet sitä Saarijärven luontoa, kuin jo lapsina olimme
aavistaneet oppiessamme sanelemaan »tuolla Saarijärven salomailla...»
ja olimme nyt matkalla alas Jyväskylää kohti. Me jätimme jälkeemme
sisämaan autiot, jylhän kauniit metsaseudut. Niiden vaikutukset ja
-muistot täyttivät mieltä, astunta kävi koneen tapaisesti, ja kun
havaintomme ei kyennyt ottamaan vastaan mitään uutta, kulutimme päivän
keskeytymättömällä marssinnalla ja saavuimme puolen yön ajoissa
Jyväskylään. Tämä päiväys — kuudetta peninkulmaa — oli pisin koko
matkallamme ja väsymys, sekin oli suurin. Hyvää yösijaa me tarvitsimme,
mutta kaikki sen toiveet raukesivat. Äreästi vastaten »ylioppilaita ei
päästetä sisään yöllä» paiskattiin seurahuoneen ovi kiinni ihan nenämme
edessä ja meidän täytyi kestkievarin päiväkirjahuoneen lattialle
laittaa tilamme niin hyvin, kuin siinä kävi päinsä. Saali on kuitenkin
liian vähä yksinään makuuvaatteeksi tilaa tehdessä lakaisemattomalle
lattialle, jonka tähden lepo täällä »Keski-Suomen pääkaupungissa» oli
huonompi kuin köyhimmässä torpassa matkamme varrella. Mainittakoon
kuitenkin asianomaisten kunniaksi, että he aamun tultua huomasivat
erehdyksensä, ja toisena yönä me kokonaan kuittasimme vajauksen, maaten
mukavissa pehmoisissa vuoteissa.

Pari päiväystä vielä Petäjäveden kautta Keuruulle, niin varsinainen
jalkamatkamme oli lopussa. Sieltä alkoivat taas vesimatkat.
Tämän ohjelman alussa oli loistokohta, meille ihan uutta: matka
kirkkoveneessä ja kilpasoutu pitkin Keuruunselkää.

Jumalanpalveluksen päätyttyä venekunnat kokoutuivat ja yht'aikaa
läksi rannasta kymmenkunta näitä pitkiä, kapeita kirkkoveneitä, 7 tai
12:kin paria airoja kussakin. Nuoret miehet, jotka istuivat airoilla,
paloivat halusta saada koetella voimiansa toisten venekuntain kanssa,
ja tuota pikaa oli oikea kilpailu täydessä toimessa. Sähisevällä
vauhdilla lipuivat venesuikulat rinnakkain ulos seljalle, me onneksemme
olimme vahvavoimaisessa veneessä ja ponnistimme mekin koko voimamme
voiton saamiseen. Kohta olikin enää ainoastaan yksi kilpailija
meidän tasallamme, täytyi päästä edelle kuinka vähän hyvänsä. Vähän
kääntäen ohjasi vakava, levollinen »perämies» kilpakumppanin viereen
niin, että airot katkeilivat. Siitä kiihtyi kilpailu hengen edestä,
viimesunnuntainen tappio oli kostettava. Hetkisen häilyi voitto, voimia
ponnistettiin viimeiseen asti, veneet rutisivat joka saumastaan, airoja
katkeili; viimein meidän venekuntamme pääsi etupäähän, kunnia oli
saatu, tappio kostettu.

Olimme nyt päässeet Hämeen vesistön höyrylaivaväylille. Käyttäen
hyväksemme niiden mukavuuksia matkustimme Ruoveden kautta Tampereelle,
josta taas jalkaisin astuskelimme etelää kohti Kangasalan, Pälkäneen ja
Sääksmäen kautta Hämeenlinnaan. Eräänä iltana viimein saavuimme sinne.
Kävelymme oli onnellisesti päättynyt.



Metsäseudussa.


Kevätilma jouduttaa pääkaupunkilaisen matkahaluja. Auringonpaisteinen
ja kuiva toukokuu saattaa kansaa tuntemaan kesäistä katupölyä ja
helteessä toivotaan vapaan ajan lähestymistä ja sen tultua alkaa
pois muuttaminen joukottain; höyrylaivat ja rautatievaunut täyttyvät
matkustajista, jotka ilomielin rientävät pois maaelämän rauhaan.
Koulunuoriso se panee alkuun tuon muuttamisen ja vähitellen jää
kaupungille kuollut kesämuotonsa. Kevätlukukauden loppuun päättyi
meidänkin työmme joksikin ajaksi ja eräällä koulujunalla läksimme
Helsingistä. Reput oli otettu käsille talvisäilystään, pakattu
ja nuoritettu kiinni, ja täydellisessä matkailupuvussa kävimme
viimein istumaan rautatievaunuun. Ahdasta oli junalla; arvokkaat
valtiopäivä-ukot, juuri päässeinä vapaiksi lainsäätämis-toimestaan,
olivat levollisuuden edustajina matkustavaisten joukossa, heidän
välillään kihisi ainaisessa liikkeessä nuorempi ihmispolvi, ilosta
loistavia lapsia, pääkaupungin koulujen oppilaita menossa koteihinsa.
Suuri välihetki, kesä, oli tullut. Kaikki kahleet olivat auenneet,
oltiin ihan vapaat, se oli mielialan pääsävel. Ja joka kerran, kuin
kumppani kotiasemallaan erosi joukosta, sai hän eväiksi junaan vielä
jäävien meluiset onnentoivotukset, ero ei ollut raskas, kaikillahan oli
sama matka: matka kotiin.

Turengin asemalla Helsingin—-Hämeenlinnan radalla oli meidän vuoromme
erota tästä seurasta. Meillä tosin ei ollut sama matka, me emme olleet
menossa kotiin, mutta vapauden tunne oli kuitenkin kaikilla yhteinen,
me olimme tajunneet vaunuissa vallitsevan mielialan ja sillä mielellä
me aloimme nyt kävelymme.

Meidän tiemme kävi Janakkalan, Rengon ja Lopen kautta etelään päin
Hämeen ja Uudenmaan läänien syrjäistä rajaseutua kohti. Matkan
suunnitelmaa määräämässä oli ollut kaksi asianhaaraa: kaikki
me tahdoimme viettää lupa-ajan ensimmäiset päivät, niin perin
keskeyttämällä jokapäiväiset toimet kuin mahdollista, me tahdoimme
päästä kokonaan pois nykypäivän asioista, politiikista ja levottomista
puuhista, siispä syrjäisen maaseudun yksinkertaisiin oloihin. Mutta kun
muutamilla joukossamme — meitä oli neljä hyvin tottunutta matkailijaa
— oli aikaa ainoastaan määrän mukaan, täytyi meidän etsiä niin läheltä
kuin mahdollista sitä saloseutua, jonka rauhaan halusimme päästä.
Tällaista seutua toivoimme löytävämme vesiä jakavilta selänteiltä,
jotka ovat Hämeen vesistön eteläisimpien ja Lohjan vesistön
pohjoisimpien lähdeojien välillä.

Ensimmäinen päiväys ei meitä kuitenkaan vielä vienyt ikävöidyille
saloille. Olimme keskellä Janakkalan paraita viljelysseutuja, tie veti
viljavien vainioiden keskitse. Ympäristöään vallitsevan Hakoistenlinnan
harjalta, joka on äkkijyrkkä kalliokukkula muinaislinnan jäännöksineen,
katselimme kaikkea tämän maailman ihanuutta, ja ystävällinen kutsu
päivälliselle vuoren juurella olevaan Hagan herrastaloon saattoi meidät
hetkiseksi unhottamaan mietelmämme tuolla yksinäisessä metsäseudussa
tavattavastamme levosta. Mutta jo seuraavana päivänä jäi se
viljelysalue jäljellemme; me saavuimme vedenjakajalle, jonne tasankojen
ja laaksojen viljelys ei ulottunut, jossa metsä pääsi voitolle.

Salon talo Lopella oli kävelymatkaksemme valitun alueen kynnys. Kapea
kannas kahden järven välillä, jossa talo oli, oli rajana. Siinä oli
pohjoispuolella Karijärvi, joka lukemattomia jokia ja järviä myöten
kiertelee ulos Kokemäen jokeen, ja etelän puolella Punelianjärvi, jonka
vedet juoksevat alas Suomenlahteen. Me läksimme etelää kohti, ensin
vähän matkaa veneellä pitkin metsäjärvien helmeä, Puneliata. Korkeiden
rantajyrkkäyksien väliin sullottuna, joita verhosi vanha honkametsä,
oli se kapea vesi edessämme; luonto täällä oli koskematon, nyt olimme
sellaisessa seudussa, kuin olimme toivoneet. Rauhallinen autius veti
meitä puoleensa, soutu sai pysähtyä, tuuli kuljetella venettä.

Puolen peninkulman matka tai pitemmältäkin oli meillä samaa kapeata
väylää äkkijyrkkäin niemien välitse kierrätellen. Sitte se laajeni
seljaksi, jonka takaa pohjana paistoi Salmen talo — viljelysseutua
taas. Vastenmielisesti me ohjasimme veneen sinne, mutta sieltä
saamiemme tietojen johdolla syvennyimme taas kohta uudestaan saloille.

Lähellä salmea on syvällä jylhässä laaksossa Rautakosken
kankirauta-paja. Kankiraudan taonta kuuluu juuri metsäseutuun. Sieltä
se on alkanut ja siellä sillä on välttämättömät toimeentulonsa ehdot:
metsistä helposti saatavat hiilet ja metsäjärvien välisistä koskista
lähtevä vesivoima. Tämä yksinkertainen teollisuus soveltuu hyvästi
ympäristöön. Se on levollisen ja vakavan luontoinen kuten metsäkin
ympärillä. Tiemme vei tästä vieritse, me poikkesimme pajaan. Siellä
oli puoli hämärä. Ahjon edessä liikkui pajan jäntevä haltia, tehden,
apunansa hiilimies, sulatustyötä. Ääneti ja levollisena hoitelivat he
tehtäviään, he olivat esimerkkejä ihmisestä, joka tajuisella voimallaan
voittaa luonnon. Kumean napinan tavalla kuului tänne sisään kosken
kohina ja siihen seoittui palkeiden huokaileva ääni. Se oli vapaan
metsänhengen valitusta, kun hänet kahlehdittiin ihmisen ja voiton
palvelukseen. Sulatus valmistui, ahjon tulikidasta vedettiin esiin
hehkuva rautaharkko, vähäksi ajaksi vaikeni sysimusta pajansisus,
kunnes aine vesivasaran voimakkaista iskuista sai muotoa ja mustenevana
vietiin muiden päivätaoksien joukkoon.

Rautakoskelle loppui viimeinenkin pohjoisesta päin tuleva ajotie,
niin että me saimme etelää kohti matkatessamme pyrkiä edelleen läpi
metsän niin hyvin kuin voimme, valikoiden lukemattomista karjanpoluista
mukavinta. Kartta ja kompassi olivat oppainamme metsätorpasta toiseen;
me astuimme kuin sopulit suoraan aina samaa suuntaa: jos sattui vesi
eteen, etsimme rannalta veneen, soudatimme itsemme ylitse ja läksimme
taas samaan suuntaan edelleen.

Vasaran paukahdusten ääni oli jo ammoin jäänyt kuulumattomiin jäljelle
metsään, joka yhä tiheämpänä piiritti meitä, kuin viimein auringon
lasketessa pysähdyimme Paaston torppaan, joka on Lopen, Tammelan
ja Pyhäjärven pitäjäin äärimmäisten nurkkain kulmauksessa. Tulomme
oli nähtävästi odottamaton ja jotain ihan uutta, sillä nyt olimme
seudussa, jonne vieras harvoin osuu, ja ulkoasu, matkailijan kävelypuku
polvihousuineen ja reppu seljässä, teki ilmestymisemme sinne vielä
oudommaksi. Mutta Suomi on vierasvaraisuuden maa, täällä ei kysytä
passia eikä matkan tarkoitusta, taloon tulija on aina vieraan arvossa,
ja se kyllin riittää hänen viihtymisekseen. Tupa ei ollut suuri,
yksi huone vain, ehkä 6 kyynärää kullekin kantille, ja siinä asui
kaikki talon väki, isäntä ja emäntä, renki ja piika ja vielä kaksi
lasta. Mutta ettäkö meille, neljälle miehelle, ei siinä siltä vielä
olisi tilaa, ei niille yksinkertaisille ihmisille johtunut kellekään
mieleen. Yö oli kylmä — oli näet juuri kylmäin hallojen aika kesäkuun
alulla 1891 — ja me sen tähden emme tahtoneet vaihtaa tuvan lämpöä,
jossa tuli paloi avonaisessa takassa, eri huoneen etuihin, joita lato
tai aitta mäellä olisi voinut tarjota. Olkia tuotiin ja lattialle
sille pienelle alalle, joka oli tyhjänä ja paraiksi niin suuri, että
riitti, laitettiin meille tilat. Syötyämme illallista kävimme päivän
ponnistuksista väsyneinä mielellämme levolle, ja tuota pikaa oli koko
maailma vaipunut suloisimpaan uneen.

Mitä täällä oli tarjona ruokaa ja yösijaa, oli kaikkein
yksinkertaisinta, mutta eipä ollut sitte maksukaan suuri. Kuin yritimme
tilintekoon, sanoi emäntä jyrkästi, että maksusta ei mitenkään voinut
tulla puhettakaan, »olihan saatu nähdä niin paljo uutta ja siinä
oli kylliksi korvausta kaikesta vaivasta». Tosin me sekä illalla
asettuessamme yöksi että aamulla pukeutuessamme olimme olleet
uteliaimman huomion esineinä. Naiset ihmettelivät meidän varustuksemme
ja repussa säilytettyjä pikku tavaroita, ja miesten huomio kiintyi
karttoihin ja kompassiin. Ne olivat hyviä kapineita. Niiden johdolla me
olimme osanneet tulla tänne läpi metsän ja voimme osata edelleenkin,
sillä »se, joka oli osannut tänne ilman opasta, löytää kyllä itse tien
täältä poiskin», selitti isäntä aivan suoraan. Ja hän oli oikeassa.
Metsäin samoamisen aistimme oli herännyt ja tullut tarkemmaksi, ja
oppaasta riippumattomuuden sulous korvasi täydelleen pikku mutkien
vastukset, joita meillä oli kiertäessämme jotakuta kartasta näkymätöntä
suota tai lampia.

Me olimme nyt ihan keskellä metsäseutua, mutta emme kuitenkaan
jylhän, koskemattoman salon sydämmessä. Metsä oli asuttua.
Teollisuuslaitosten, Pyhäjärven pitäjän pohjoispäässä Rautakosken
ja etelässä Högforsin, läheisyys oli myöskin täällä metsässä saanut
aikaan erästä teollisuutta: hiilen polttoa. Jo lähellä Paastoa
tapasimme keskellä suurta metsää ensimmäisen hiilimiilun. Se oli meille
ihan uutta, ja yhtä outo ilmestys olimme mekin hiilenpolttajalle,
joka meidän tulostamme heräsi havumajassaan ettone-unestansa. Me
teimme tuttavuutta, kävimme istumaan hänen majansa eteen ja aloimme
keskustelun. Kun tavalliset kysymykset »mistä ja mihin» oli suoritettu,
voimme kääntää puheen metsäelämään, hiilenpolttoon. Tarjottu sikari
— rauhan piippu tämän asunnon ruhtinaalle — irroitti kielen ja ukko
alkoi kuvailunsa. Tietysti metsässä muka kummitteli, haltiat ja noidat
mellastelivat hirmuisesti; mutta yhtä varmaa oli myöskin, että miilun
tuli pelotti kaikkia pahoja henkiä ja että hän, hiilenpolttaja, ei
peljännyt mitään, asui vaan täällä kesät päästänsä, kävi silloin
tällöin hankkimassa jostakin torpasta ruokatarpeita, mutta muuten
oli kokonaan vapaan metsän vapaa poika. Jos olisimme tulleet hänen
luoksensa illalla, niin olisimme saaneet käyttää hyväksemme hänen
havumajaansa ja miilun lämpöä ja viihtyneet siinä kyllin hyvästi,
koska emme olleet tavallisia »herroja», vaan osasimme kulkea läpi
metsäin ilman opasta. Ukon vierasvaraisuus oli liikuttava ja me olimme
pahoillamme, että emme edellisenä iltana osuneet hänen luoksensa. Miilu
olisi antanut meille lämpöä kylliksi ja hiilenpolttajan mielikuvitus
olisi ihan varmaan illan valossa muuttunut selvemmäksi ja tehnyt metsän
eläväksi. Nyt me vähän levättyämme läksimme edelleen ja saimme hetken
kuluttua kokea taas samaa lähimmällä miilulla tai tervahaudalla.

Tämä ympäristö ja sen alkuperäiset olot johtivat mieleen jossakin
lausutun ajatuksen, että olisi lunastettava jokin kruununmetsä ja
säilytettävä ainiaan koskematta alkuperäisessä muodossaan, niin että
vast'edes, jolloin kehittyneempi viljelys oli valloittava metsät,
siinä edes pysyisi kuva maan alkuasutuksen ajoista. Tässä oli
sellaiselle maantieteelliselle rauhoitukselle sopiva alue. Metsä ei
ollut haaskattua, salotorpissa hoidettiin maanviljelystä esi-isäin
tavalla. — Me olimme tulleet tänne hyvästi viljellyistä seuduista ja
sellaisia oli myöskin lähellä edessämme; niiden väliin sullottuna oli
tämä salo, ja nähtävästi sai se väistyä yhä lähestyvän viljelyksen
tieltä; alkuperäisyys oli kohta häviävä. — Mutta tämä ajatus ei ollut
pitkä-ikäinen. Muutamia viikkoja myöhemmin samana kesänä oli pari
meitä matkalla kaukana Itä-Karjalassa. Siellä johtuivat mieleemme nämä
rauhoitetun alueen ajatukset ja me huomasimme ne tarpeettomiksi: Suomen
saloille ei vielä moneen vuosisataan tarvita mitään rauhoitusasetusta.

Aamupäivällä saavuimme ensimmäiseen taloon Paastosta etelään päin,
jouduimme salolta viljeltyihin seutuihin; astuttuamme vielä muutamia
peninkulmia pääsimme Högforsin suurenmoiselle rautatehtaalle ja
teollisuuslaitoksille.

Läntisen Uudenmaan ihanat järviseudut houkuttelivat meitä pariksi
päiväksi vielä etelämmäksi Vihtiin ylistellylle Hiidenvedelle, joka
kuitenkin, meidän soutaessamme sen pintaa, kätki sulouttansa sakeaan
lumipyryyn (7 p:nä kesäkuuta 1891), ja Lohjalle, josta kuitenkin
palasimme pohjoista kohti samoihin rajaseutuihin, joista äsken olimme
tulleet. Tie kävi Nummen ja Pusulan kautta Ariman lasitehtaalle ja
edelleen jylhän autioita seutuja Tammelaan, jossa yht'äkkiä kuin
tenhovoimasta salo vaihtui viljellyksi alueeksi: tiemme kävi Mustialan,
Forssan ja Jokioisten kautta.

Alue, jota olimme kävelleet oli antanut runsaasti vaihtelevaa
näkemistä. Sille, joka tahtoo ilman varsin suuria ponnistuksia ja
lyhyessä ajassa oppia tuntemaan maamme luonnon eri vivahduksia, ei ole
toista sopivampaa matkaa; kaikki, kuin houkuttelee matkailijaa, on
täällä nähtävänä pienellä alalla: metsäseudun autius, järvimaiseman
koko ihanuus, suurteollisuuden kaikki haarat ja maanviljelys
kehittyneimmässä muodossaan. Se oli meidän arvostelumme kuin viimein
Koiviston asemalla Turun radalla erosimme. Kumppanit läksivät
rautateitse Turkuun, minä nostin repun selkääni ja läksin Koivistolta
Humppilan ja Punkalaitumen kautta Tyrväälle Kokemäen joen varrelle.
Tämä marssi tuli paraaksi päiväyksekseni, 63 kilometriä 13 tunnissa.
Mutta seuraava päivä kuluikin lepäellessä.



Uudessa seurassa.


Helposti käsitettävä vastenmielisyys pitkiä rautatiematkoja kohtaan
kesäkuumalla oli minussa herättänyt ajatuksen valita tehtävääni matkaa
varten Helsingistä Viipuriin tie Loviisan, Pyhtään ja Kotkan kautta,
jota ei muuten juuri käytetä. Se tie oli kyllä vievä paljon enemmän
aikaa, mutta kun minun ei sillä kertaa tarvinnut pitää päiviä luvussa
ja kun sitä paitsi olin tavannut kävelylle halukkaan kumppanin, näytti
varsin houkuttelevalta ahtaassa rautatievaunussa matkustamisen sijasta
lähteä höyrylaivalla Loviisaan ja sieltä jalkaisin Kymijoen suuseudun
poikki, joka kartasta päättäen oli matkailijalle hyvin viehättävä.
Niinpä päätettiin panna tämä aie toimeen. Mutta ennen kuin pääsimme
lähtemään, oli matkueemme kasvanut suuremmaksi, kun näet kolme nuorta
naista tahtoi yhtyä seuraamme. Ei kukaan heistä ollut ennen kokenut
pitkän jalkamatkan vaivoja, mutta kun vastukset meidän kokemuksemme
mukaan eivät ole peljättäviä, jos matkailijan päiväjärjestystä ei
muuteta urheiluksi, niin emme epäilleet hyväksyä heidän ehdotustansa,
varsinkin kuin nämä naiset jyrkkään selittivät tulevansa tavarain
kantamiseen nähden kyllä toimeen ilman valppaan kohteliaisuuden
ainaista huomiota.

Tämän selityksen nojallakaan emme sentään katsoneet voivamme jättää
naiskumppaniemme varustuksia ihan tarkastamatta. Ei ollut vaikea
käsittää, että repun piti olla keveä, sillä meillähän lähtiessämme
oli rasittavan kesäkuuman aika. Mutta kaikki se, jota katsottiin
välttämättömäksi, kertyi kokoon pantuna melkoisen painavaksi
kantamukseksi. Itsepäistä vastustusta kesti yhä siihen suuntaan,
että sillä vähällä, jonka me sallimme jättää tuohon yhä vähennettyyn
kantamukseen, ei olisi mahdollinen soveliaasti ilmestyä ihmisten
ilmoille; kuitenkin onnistui meidän viimein saada repun paino
supistumaan 6 tai 7 naulaksi. Saatua tämä asia selville oli vielä
jäljellä päällysvaate-kysymys. Ponteva selitys, että lämpöinen, pehmeä
saali on ainoa järjellinen ja käytöllinen, ratkaisi senkin; sade- ja
kesätakit y.m.s. jätettiin kotiin.

Kaikkein näiden varustuksien jälkeen kokouduimme viimein kauniina
kesäkuun iltana itään päin lähtevään höyryveneesen. Saavuimme
Loviisaan, kävelymatkan alkuun, josta läksimme astumaan, osoitettuamme
kaupungille kaikkea tarpeellista huomiota.

Kesäkausi oli juuri alkanut, kun näet oli avattu kuuluisa kylpylaitos,
josta Loviisa kerskailee. Kylpyvieraita oli tulvinut läheltä ja kaukaa,
ja kauniissa kylpylaitoksen puistossa, johon kävelymme läpi kaupungin
päättyi, olimme keskellä tämän uusaikaisen Betesdan elämää. Meidän
ulkoasumme ja aikeemme lähteä ulos vapaasen luontoon ja turvautua omiin
voimiin, eivät soveltuneet tähän elämään. Terveyttä etsiväin joukossa
olevat tuttavamme lausuivat julkikin katsovansa mahdottomaksi meidän
toteuttaa ohjelmaamme. Me emme kuitenkaan kadottaneet rohkeuttamme;
olihan suuri erotus voimissa meidän ja kylpyelämään tuomittujen
ystäviemme välillä; siihen luottaen läksimme tielle.

Kohta saavuimme pienelle Ahvenkoskelle, Kymin läntisimmän suuhaaran
länsipuolelle, vanhalle 1743 vuoden aikaiselle valtakunnan rajalle.
Metsittyneet patterit rannalla olivat todistuksina menneiden aikain
sodista, ne olivat siinä mykkinä muistoina siitä häpeällisestä
sotaretkestä, jolloin maa ilman miekan iskua jätettiin vihollisen
armeijain haltuun. Tuon pakoretken ja sen seurauksien muisto eli vielä
kansassa. Ylhäällä kestkievarissa rupesi vanha mies tulkitsemaan
historiallisia vaiheita. »Tässä oli tullipaikka valtakunnan rajalla»,
sanoi hän, viitaten kestkievaritaloon, »ja tässä oli viimeinen
tilaisuus puolustaa maata. Ei laukaustakaan vaihdettu, riennettiin
pois, ja sen tähden seisoo tuo vanha huone vahingoittumattomana, ei sen
seinissä näy yhtäkään edes eksyneen luodin merkkiä.» — Myöhempi aika
oli jälleen yhdistänyt, mitä silloin oli erotettu, joki juoksi taas
Suomen aluetta, kostuttaen rauhallisia seutuja. Mutta vaikutus, jota
ensi tulomme sen rantaan teki mieliimme, seurasi meitä koko matkan läpi
tämän historiallisista muistoista rikkaan seudun.

Viisi päivää kuljeksimme näissä seuduissa, ensin pitkin jokivartta
ylös Ruotsin Pyhtään kirkolle ja edelleen Anjalaan, josta palasimme
Ahvenkoskelle suuren osan matkaa veneellä myötävirtaan, astuimme poikki
Pyhtään saarimaan sekä joen itäisimmän suuhaaran, vähä väliä poiketen
syrjään katsomaan merkillisiä paikkoja: Kymin linnaa, Kyminkartanoa ja
sen lähellä olevaa lohenpyyntipaikkaa n.s. Kyminluostarin vieressä, ja
viimein saavuimme Kotkaan.

Siinä oli kävelymatkamme päättyvä, kuin saimme katselluksi kaupungin
kaikkine merkillisyyksineen. Siitä me pian selvisimme ja jo lähestyi
hetki, jolloin seuramme oli hajoava. Mutta toisinpa kohtalo oli
päättänytkin. Höyrylaivoja odotellessamme, jotka veisivät meidät kunkin
omaa tietänsä, muutamia itään, toisia länteen, olimme kiivenneet
kaupungin eteläpuolella olevalle n.s. Norjanvuorelle saamaan vielä
kerran yleissilmäyksen Kotkasta ja sen ympäristöstä. Tämä korkealla
käynti herätti mieleen uusia suunnitelmia. Lähimmistä tauluista,
jotka kuvasivat sataman ja laivaväylän elämää ja liikettä, oli katse
harhaillut saarien ja luotojen ylitse ulos merelle ja pysähtynyt
etäältä siintävään Suursaareen, jonka piirteet sentään selvästi
näkyivät taivaanrantaa vasten. Päivä oli kirkas ja lämmin, vieno tuuli
leikitteli veden pinnalla, houkutellen lähtemään sinne.

Suursaaren matkan ehdotus oli ikään kuin ilmassa, ja kuin se kerran
oli lausuttu, yhtyivät siihen heti kaikki; matkailijain tavan mukaan
ei sitte myöskään enää ollut pitkältä päätöksestä toimeenpanoon,
Satamassa oli eräs Suursaaren jaala valmiina kotimatkalle; ryhdyttiin
sopimaan viennistä ja paljon ennen, kuin äsken odottamamme höyrylaivat
saapuivat satamaan, oli »Auran» ystävällinen perämies merkinnyt meidät
matkustajiksi veneesensä, nostanut ankkurinsa ja purjehtinut ulos
merelle.

Jos tuuli on sopiva, lasketaan 4 peninkulman pituinen matka Kotkasta
Suursaareen muutamissa tunneissa, mutta tällä kertaa tarvittiin paljon
pitempi aika. Heikko tuuli vei meidät kyllä ulos satamasta, mutta
päivällä sekin tyyntyi ja vielä auringon lasketessa olimme lähempänä
Suomen rantaa kuin purjematkamme toista päätä. Me olimme kuitenkin jo
kuin kotona jaalassa ja viihdyimme varsin hyvin, vaikka mukavuudet
olivatkin yksinkertaiset. Kajuutta jätettiin naisten saliksi ja
lastiruumaan asetettiin makuusijat miehiselle väelle. Kuin seuraavana
aamuna kannella näimme päivän koiton kajastavan aavalle merelle, emme
suinkaan tunteneet mitään tyytymättömyyttä oloomme. Aurinko nousi ja
toi tuulta, jaala sai vauhtia ja oltuamme vuorokauden vesillä nousimme
onnellisesti hilpeimmällä mielellä Suursaareen maalle.

Ennen kuin kahden päivän päästä läksimme paluumatkalle Kotkaan,
tällä kertaa avonaisessa luotsiveneessä, olimme ihanimman kesäilman
vallitessa kierrelleet saaren joka suuntaan ja tutustuneet tähän pikku
alaan, joka kyllä ansaitsee matkailijan huomiota. Suursaari on eri
maailma itsekseen ja sen luonnossa on paljo vaihtelua. Mahtavilta
vuoren huipuilta on mitä laveimmat näköalat merelle, matalaan Suomen
rantaan pohjoisessa ja Viron rantaan, joka näkyy kaitaisena nauhana
etelässä. Vuorten välillä kasvaa rehoittaa tiheätä metsää, ja saaren
sisällä sievän Lounatjärven rannalla on metsäjärvi-maiseman koko
ihanuus nähtävänä, niin että unhottuu mahtavan meren läheisyys.
Alhaalla kylissä, joita on kaksi, tervehtii vierasta ystävällinen
väestö, joka hyvin mielellään osoittaa vierasvaraisuutta muusta
mailmasta tänne saapuville matkalaisille.

Toista kertaa jo odotimme höyrylaivaa Kotkassa, se vain erotusta ensi
kerrasta, että nyt eron hetki tosiaan oli edessä. Vähän toista viikkoa
oli kulunut siitä, kuin läksimme Loviisasta; mitä vaihtelevimmissa
oloissa olimme saaneet koettaa voimiamme ja matkakumppanien yhteen
sopivaisuutta; kaikki oli käynyt hyvin, Loviisassa ennustetuista
vaikeuksista emme olleet kohdanneet yhtäkään, itsekukin oli tullut
toimeen omin voimin; hevoseen emme olleet turvautuneet ja vastoin
kaikkia pelotteluja, että sellainen kävelijäseura kuin meidän
huomattaisiin mahdottomaksi, jos vain tulisi todella ponnistaa voimia,
olimme me yhteisissä vaivoissa nähneet seuramme hyvin pysyneen koossa,
vaikka olikin astuttu oikein hyviä päiväyksiä, ei minään päivänä
vähempää kuin 2 peninkulmaa, yhtenä päivänä 35 kilometriä, jota paitsi
me kiipeillessämme Suursaaren kallioita ja astuessamme saarta päästä
päähän pohjoisesta etelään 12 kilometriä ja takaisin ihan raivaamatonta
polkua olimme näyttäneet vielä suurempaa kestävyyttä ja voimaa. Mutta
samalla olimme kuitenkin huomanneet matkan kaikin puolin olleen
huvimatkaa. Ja siihen arvosteluun yhtyivät seuramme kaikki jäsenet.



Koulukävelyllä.


Maalle oli noustu, miestenhuuto pidetty, lähtömerkki annettu ja joukko
— 88 miestä — läksi liikkeelle: »Kaikukohon laulu maamme» kajahuttivat
laulajat; tämän kunniamarssimme sävelten tahdissa marssimme läpi
rauhallisen kylän kohti uusia vaiheita. Ripeässä tahdissa siinä
astuttiin, uljas rohkeus matkakumppanina. Ja sitä kyllä tarvittiinkin
tänä päivänä, ensimmäisenä, jolloin voimia oli toden perästä
koeteltava. Me olimme pari päivää sitte kokoutuneet Lahteen, jossa
idästä tulleet ottivat vastaan Helsingistä saapuneen pääjoukon sekä
siihen joka asemalla liittyneet lisät. Kauppalaa ympäristöineen oli
katseltu, käyty läheisellä Tiirismaalla, joka on Etelä-Suomen korkein
kohta, ja jatkettu matkaa höyryveneellä Heinolaan. Aikaisin tänä
aamuna olimme lähteneet vierasvaraisesta kaupungista kahdella meille
ystävällisesti annetulla höyryveneellä Koskenniskaan, jossa Kyminjoki
lähtee Heinolan etelänpuolisista järvistä ja ensi kerran katkaisee
Salpausseljän.

Matka oli tänne saakka ollut aivan mukava. Mutta Koskenniskasta alkaen,
josta nyt olimme lähteneet, olimme ainoastaan omain kulkuneuvojemme
varassa. Matkaohjelmaan kuului kulku pitkin tämän mahtavan joen vartta
aina mereen asti; siispä myöskin käynti Mankalan koskilla, joka seutu
on ehkä kaunein tällä matkalla. Oli täytynyt luopua ensi aikeestamme
päästä soutamalla Koskenniskasta Mankalan kylään, kun oli perin vaikea
saada riittävästi veneitä meidän suurelle joukollemme; mutta kun emme
kuitenkaan tahtoneet luopua Mankalassa käynnistä, päätettiin astua
sinne. Matka oli pitkä, lähes 2 peninkulmaa, tienä ainoastaan kapeita
metsäpolkuja, ja Mankalasta oli meillä vielä peninkulma Kauramaahan
eli siihen paikkaan, jossa joki laskee Iitin kirkkojärveen. Sinne
meidän täytyi vielä ehtiä samana iltana päästäksemme höyryveneellä
mainitun järven sekä sen jatkon Pyhäjärven yli Oravalaan, jossa meille
viimeinkin oli yösijaa varustettuna.

Päiväys oli siis melkoinen, noin 3 peninkulmaa ilman vesimatkoja; olisi
sen kyllä saanut supistumaan ainakin puoleksi, mutta silloin olisi
meidän täytynyt jättää paras kohta, Mankala, syrjään, eikä siihen ollut
kellään halua.

Mihinkään erityisiin toimiin ei oltu ryhdytty joukkomme toimeentuloon
nähden ruuan puolesta tänä päivänä, koskapa kyliä oli matkan varrella
eikä siis pitänyt -olla puutetta ruuasta eikä juomasta, vaikka joukko
olikin suuri. Sanoma meidän tulostamme oli kuitenkin levinnyt, ja kuin
nousimme maalle Koskenniskaan, oli rannan omistaja meitä ystävällisesti
pyytänyt aamiaiselle, joka oli laitettu lähimpään rantatupaan.
Vähän levättyämme olimme taas lähteneet ensin lautalla joen poikki;
tervehdittyään vielä sieltä voimakkaalla hurraa-huudolla vierasvaraista
isäntäväkeä oli koko joukko lähtenyt liikkeelle.

Kantamukset oli Koskenniskasta lähetetty veneellä Mankalaan ynnä
kaksi miestä etujoukkona ilmoittamaan siihen syrjäiseen kylään
meidän tuloamme ja ryhtymään tarpeellisiin päivällispuuhiin. Arvion
mukaan piti heidän päästä perille sen verran ennen, että perunat
ehtivät kiehua ennen pääjoukon tuloa. Eikä siinä petyttykään.
Sillä meidän tiemme oli pitempi eikä siinä myöskään käynyt
noudattaa tavallista marssijärjestystä. Kapea polku pakotti joukon
hanhenmarssi-järjestykseen, joka hidastutti kulkua, sillä mikä hyvänsä
ensimmäiselle sattunut este pysäytti välttämättä koko joukon. Aidat,
joita oli melko tiheässä, saivat aikaan häiriötä ja pysähdystä, kunnes
kaikki pääsivät yli ja kirjava joukko taas vähitellen hajosi pitkäksi
riviksi, niin että polku näytti muurahaisten tieltä.

Hiljaista sihusadetta oli ollut koko aamupäivän, niin ett' ei kukaan
voinut ainakaan valittaa auringon paahdetta. Mutta kosteutta meillä
sen sijaan oli, eikä ainoastaan ylhäältä päin, vaan tielläkin, joka
paikoittain kulki pitkin soita ja melkein koko matkan kosteita
maita. Ihan läpimärkinä saavuimme viimein Mankalaan, mutta tuskin
päästiin käsiksi valmeihin perunapatoihin ja viilipyttyihin, niin
kaikki vastukset unhottuivat ja joukko oli valmis lähtemään edelleen.
Meillä olikin nyt enää lyhyt matka koskille ja niiden näkemisen toivo
innostutti myöskin nuorimpia kumppaneitamme, jotka muuten olivatkin
kestäneet varsin hyvin.

Viidessä koskessa ihan likekkäin raivaa joki Mankalassa itselleen
tietä harjun poikki, joka tässä sulloo veden äkkijyrkkäin vuoriseinien
väliin. Itäisen rantakallion reunaa myöten kävi polkumme, oikealla
puolen ihan jalkain alla kohisi koski ja vasemmalla oli vastassa vielä
ylemmäksi nouseva kallioseinä sekä metsä. Meidän täytyi taas turvautua
hanhenmarssiin, hitaassa, varovassa tahdissa kuljettiin vaarallisen
paikan ohitse. Viimeisen ja suurimman kosken alapuolelle pysähdyttiin
tasaiselle rantakalliolle, josta oli mitä ihanin näköala vasten
kuohuvia koskia ylös sekä pitkin tyyntä joen pintaa alas päin. Kaikki
olivat onnellisesti turvassa ja suurenmoisen luonnonnäytelmän vaikutus
oli runsaasti korvannut kaikki aamupäivän vaivat.

Astuttuamme vähän matkaa metsää saavuimme oikealle ajotielle. Ohjeita
annettiin ja säännöllinen marssijärjestys lakkautettiin, kukin sai
kulkea, miten tahtoi. »Kaikukohon» piti kyllä hetkisen joukkoa koossa,
mutta laulun vaiettua kasvoi yhä matka etujoukon ja varsinaisen
jälkijoukon välillä, jota vakava »maisteri» komensi, saatuaan osaksensa
tärkeän tehtävän, väsyneimpienkin toimittamisen turvapaikkaan.

Viimein olivat kaikki koossa Kauramaassa, jossa Kymin uitttoyhtiön
hyväntahtoisesti meidän käytettäväksemme annettu, päivän kunniaksi
koivuilla koristettu höyryvene oli valmiina viemään edelleen. Parin
tunnin päästä pysähdyttiin Oravalan luo ja rannasta lähetetty
venejoukko siirsi meidät maalle. Me olimme päässeet päiväyksemme
päähän, meille toivotettiin tervetuloa kolmen marssikumppanin
kotiin. Tieto, että kaikki päivän ponnistukset olivat lopussa ja
että huomispäivä ei vaatinut suurtakaan voimain koetusta, teki
mielet virkeiksi. Juotua lämmittävää teetä oli kohta leikki täydessä
vauhdissa, kunnes viimein kaikki komennettiin levolle.

Yömajaksemme oli laitettu tilava riihi. Olkia oli levitetty pitkiin
riveihin lattialle ja päänalus-oljille lakanoita; muita makuuvaatteita
ei tarvittu, kun saalinsa kyllin riitti jokaiselle peitteeksi. Nämä
yksinkertaiset vuoteet eivät olleet mitään uutta meille; useimmat
olivat jo edellisinä vuosina samanlaisilla matkoilla tutustuneet
niihin ja ensikertalaisillakin oli niistä jo kahden yön kokemus,
niin että kunkin järjestäminen paikalleen tällä kertaa kävi hyvin
nopeasti, varsinkin kuin päivän ponnistukset olivat tehneet levon hyvin
toivotuksi.

Reppuineen kokoutuvat kaikki riihen ovelle ja huuto alkaa. Ensin
päästetään nuorimmat makuusaliin, jossa »maisteri» ottaa heidät
vastaan ja asettaa riviin avaran huoneen etäisimpään nurkkaan; 8 tai
10 pojan jäljestä tulee taas maisteri rauhoittavaksi rajaksi kahden
ryhmän väliin ja samoin yhä edelleen, kunnes vanhimmatkin saavat
sijansa. Riisuutuminen tapahtuu nopeasti, vaatteet ja reput asetetaan
makuusijojen jalkopäähän, kengät, kävelymatkalla tärkeimmät kappaleet,
sullotaan täyteen olkia tai kuivia heiniä, kipeät jalat voidellaan ja
laastaroidaan ja tuota pikaa makaavat kaikki saaliinsa kääriytyneinä
pehmeällä vuoteella. Nämä yövalmistukset tietysti tehdään puhellen ja
iloiten, mutta vähitellen hälvenee hälinä, ja jo ennen, kuin viimeiset
ovat järjestyksessä, vallitsee uni tuolla nuorimpain nurkassa. Viimein
ovat kaikki paikoillaan, joku rauhan häiritsijä kyllä vielä koettaa
saada kuulijoita sukkeluuksilleen, kunnes viimein johtaja sanomalla
»kas niin, nyt minä olen valmis, hyvää yötä, pojat» ilmoittaa, että
päivä on lopussa ja makuuaika alkanut.

Ensimmäisenä koulukävelyn iltana ei ole helppo saada päivää
lopetetuksi. Kaikki on silloin vielä niin ihan uutta, kumppaneilla
on paljo kertomista toisilleen ensimmäisistä kesäviikoistansa eikä
levon tarve ole niin tuntuva; uni ei myöskään ole niin rauhallinen ja
aamun tultua monikin ihan jyrkästi sanoo, että hän ei ole nukkunut
koko yönä. Usein kyllä voidaan hänestä todistaa toista, mutta kaikissa
tapauksissa on varma, että jo toisena iltana ymmärretään jotkut yleiset
järjestyssäännöt välttämättömiksi ja kolmantena jo jokainen itsestään
taipuu käskyjen mukaan mitä annetaan. Velvollisuuden tunto lähimmäistä
kohtaan ja oman hyvinvoinnin ajatus, ne molemmat yhtä paljon tekevät
vallattoman poikalauman tarkkaa kuria noudattavaksi joukoksi.

Virallinen herääminen tapahtuu taas johtajan aamutervehdyksestä,
joka samalla on ylösnousemisen merkki. Vaatteet ja reppu otetaan
käsivarrelle ja lähdetään lähimpään rantaan, jossa virkistävän uinnin
jälkeen pukeudutaan.

Täysissä tamineissa ja uljaalla mielellä seisoimme valmiina lähtemään
Oravalasta. Aamuhuudossa ei ollut ketään ilmoitettu sairaaksi,
vaikka eilispäivänä olikin kärsitty sadetta, märkiä polkuja ja
ponnistuksia. Riittävä yölepo oli vahvistanut voimia, aurinko taas
paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti, virkistäen mieliä. Yhdeksänkertaisella
hurraa-huudolla, joka oli tavallinen tunnussanamme, kiitettiin
nautitusta vierasvaraisuudesta, ja joukko läksi liikkeelle.

Pahin osa matkasta oli nyt suoritettu. Yhteisissä iloissa ja vaivoissa
olivat kaikki joukon ainekset, suuret ja pienet, opettajat ja oppilaat,
lähentyneet toisiansa, kokonaisuus oli täydellinen; ei enää kuulunut
ensi päivinä usein lausuttua kysymystä »onko se tai se mukana», nyt
jo tiedettiin, ketä kumppaneja oli seurassa, ja yhä vaihtelevissa
ryhmissä kulki joukko edelleen, puoluejakoa ei näkynyt, siinä oli vain
yksi suuri kumppanijoukko kävelyllä. Mieliala lakkaamatta vilkastui.
Milloin pääsi vallaton iloisuus voitolle, milloin taas vakavampi ja
syvällisempi tunne; ainoastaan untelolle välinpitämättömyydelle ei
ollut sijaa. Ei edes täysien ja kuumain rautatievaunujen ilmakaan,
joka muuten ei suinkaan ole vilkastuttava, nyt saanut tukeutetuksi
iloisuutta, kuin Savon radalta Harjun asemalta vierimme etelää
kohti Inkeroisiin. Iloinen laulu kaikui vaunuista niin voimakkaasti
ja vakuuttavasti, että mistään vastaväitteistä ei voinut tulla
puhettakaan. Ilo tosiaan vallitsi huolettomassa nuorisojoukossa.

Me olimme katselleet Inkeroisia, olleet vieraina muistorikkaassa
Anjalassa, Vredebystä kulkeneet Kyminjokea alas päin kauneille Ahvisten
virroille, marssineet autiota metsäseutua edelleen Korkeakoskelle,
Karhulaan ja Kyminsuuhun, jossa joki laskee mereen, jatkaneet
höyryveneellä matkaa Kotkaan ja vielä päiväkauden katselleet kaupungin
ympäristöjä: Kyminkartanoa, Kyminluostaria ja Langinkoskea, ja nyt
oli matka-ohjelmamme lopussa. Viikko oli kulunut siitä, kuin läksimme
Lahdesta, havainnoista rikas viikko. Paljon me olimme nähneet
ja oppineet tuntemaan. Ulkokehyksenä oli Kyminjoen laakso, joen
maantieteellinen alue Päijänteestä mereen asti. Mutta tämän kehyksen
sisällä olimme nähneet kuvia eri aloilta, metsän tuotteiden ja monista
koskista saadun vesivoiman kasvattamaa teollisuutta, historiallisesti
muistettavia paikkoja, jotka olivat antaneet aihetta kertoella
entisistä ajoista, niiden taisteluista, toivoista ja koetuksista.

Viimeinen ilta oli tullut, me olimme kokoutuneet päämajaamme,
käytettäväksemme ystävällisesti annettuun kansakouluun. Seuraavana
päivänä meidän tuli hajota kunkin tahollensa. Vielä kerran kaikuivat
yhä rakkaammiksi tulleet laulumme ja me muistelimme kuluneen viikon
vaikutuksia mieliimme. Ja niissä mielialoissa kävi lämpöisenä virtana
kiitollisuus kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat tehneet matkamme
siksi, kuin se oli tullut, — valoisaksi kesäpäiväksi.



OHJEITA JA NEUVOJA.


Jalkamatkoja Suomessa.


Kävelijä on vaatimattomin kaikista matkailijoista, vaan samalla myöskin
riippumattomin. Jos hän on oikein varustautunut, ei hänellä ole huolia
muista kuin itsestään; häntä ei pidättele mikään raskas taakka eikä
muu mukana kuljetettava, hän voi vapaasti ohjata kulkunsa, minne vain
tahtoo. Ja tämä vapaus avaa hänelle kaikki paikat, jotka houkuttelevat
matkailijaa, ja sen lisäksi vielä syrjäisetkin seudut, joihin ei ole
mukavia valtateitä eikä väyliä. Voidaan kyllä vastustaa tätä sillä,
että hän hitaammalla kulkutavallaan ei ehdi yhtä pitkiä matkoja, kuin
samassa ajassa ehdittäisiin muulla kulkuneuvolla. Mutta vaikka hänen
täytyykin supistaa matkansa alaa, niin korvaa sen runsaastikin hänen
olonsa välittömässä yhteydessä luonnon ja kansan kanssa. Ei siinä
hänelle aukeile eteen ainoastaan kuolleita tauluja, vaan elävä elämä
koko vaihtelevaisuudessaan, ja mitä hän on nähnyt ja oppinut tuntemaan,
sen kaikki on hän saanut omilla ponnistuksillaan; matkahavainnot
tulevat elävämmiksi, ne pysyvät muistissa kauan sen jälkeenkin,
kuin reppu heitetään pois seljästä, ne ovat omin neuvoin ansaittua
omaisuutta ja sen tähden kallisarvoisia. Ken tahtoo oppia tuntemaan
maatansa ja kansaansa, jokahan on jokaisen kansalaisen velvollisuus,
hänen pitää ruveta jalkamatkailijaksi, voidakseen nähdä oikealta
kannalta kaikkia oloja.

Oikea jalkamatkailija ei ole mikään urheilija. Hän ei voi siis
antautua yksipuolisten ohjeiden eikä horjumattomien päätelmäin
kahleihin. Hän sen tähden ei lähdekään matkalle sillä mielellä, että
hän sillä matkallaan ei koskaan käytä höyrylaivaa, rautatietä eikä
edes hevostakaan. Päin vastoin hän osaa käyttää hyväkseen nopeaa
pääsöä paikasta toiseen, jos väliseudussa on vähempi viehätystä kuin
etäämpänä sen molemmin puolin. Kävelijä täten ei olekaan eri laji
matkailijoita, vaan käytöllinen matkustaja, joka on varustautunut
mihin hyvänsä matkalla sattuviin oloihin ja joka ilman pitkiä
viivykkejä ja varustuksia voi lähteä laivasta tai rautatieltä
sivuretkille viehättäviin seutuihin; hän on riippumaton matkailija, ja
riippumattomuus on välttämätön ehto, että huvimatka tuottaa sitä, kuin
sillä tarkoitetaan: virkistystä.

Lisäksi tulee vielä, että matkailijan täytyy meidän maassamme usein
ihan pakosta turvautua omaan voimaansa, jos hän tahtoo toteuttaa
suunnittelemansa kiertomatkan. Ensi katsauksella Suomen liikekarttaan
näkyy, kuinka eri kulkutiet ovat maantieteellisistä syistä järjestyneet
eri ryhmiin, joiden väliltä enimmäkseen puuttuu suoraa yhteyttä.
Laatokka on sellainen alue, Saimaan vedet toinen, Päijänne kolmas
j.n.e. Jos tahdotaan yhteen jaksoon, kulkematta samaa matkaa kahdesti
tai tekemättä suuria kierroksia, käydä samalla matkalla useammilla
näillä alueilla, täytyy maiden poikki siirtyä vesistön alalta toiselle.
Jos silloin tahdotaan saada vapaasti valita tiensä, pitää olla
katkottuna kaikki kahleet, jotka pakottavat kulkemaan määrättyjä teitä,
ja tässä on jalkamatkailijalla kaikki edut puolellaan.

Seuraavat ohjeet ja neuvot ovat siis sekä varsinaista jalkamatkailijaa
että myöskin ketä hyvänsä matkailijaa varten, joka ei tahdo olla
sidottuna millään esteillä matkallansa, vaan vapaasti valita tiensä.

Ensi kysymys, kuin päätetään lähteä huvimatkalle, on tietysti:
mihinkä lähden? Matkasuunnitelman tekemisen täytyy aina riippua
hyvin monista satunnaisista asianhaaroista, niin että mitään varmoja
ohjeita ei siitä voi antaa. Tottunut matkailija osaa kartta kädessä
helposti itse valita sopivan alueen tutkimusmatkallensa. Yleiseksi
säännöksi kuitenkin lausuttakoon, että ei suinkaan tarvitse peljätä
tiensä vetämistä sellaisten seutujen poikki, joissa kartta ei näytä
vallanteita; kylästä kylään on aina edes kapea polku ja vesimatkoille
on helppo saada venettä. Sitä paitsi ovat paraimmatkin kartat maastamme
hyvin vaillinaiset. Viljelys on useimmissa seuduissa tiheämpää, kuin
kartoista näkyy, ja uusia teitä on monessa paikassa, jotka ovat
karttoihin merkityt koskemattomiksi saloiksi.

Yleiseksi ohjaukseksi kävelytien valitsemisessa olkoot seuraavat
lyhyet suunnitelmat. Niissä on ehdotettuna sekä pitempiä, yleisemmin
tutustuttavia kiertomatkoja että lyhempiä teitä tutustumiseksi johonkin
erityiseen, tarkkarajaiseen alaan.


Ä. Pitkiä matkoja.

1. »Jalkamatkoilla»-luvussa kerrottu matka. Viipurista pitkin Saimaan
kanavaa Rättijärvelle, josta jalkaisin Jääsken kautta Imatralle ja
edelleen Parikkalan kautta Punkaharjulle ja Savonlinnaan; höyrylaivalla
Leppävirroille, Kuopioon ja Tuovilanlahteen; jalkaisin länteen päin
Pielaveden, Viitasaaren ja Saarijärven kautta Jyväskylään ja edelleen
Petäjäveden kautta Keuruulle, josta osittain vesitse, osittain
jalkaisin Ruoveden kautta Tampereelle ja Hämeenlinnaan.

2. Niin kuin I:ssä Jyväskylään, josta Päijännettä myöten Heinolaan ja
edelleen pitkin Kyminjokea Kotkaan.

3. Niin kuin I:ssä Parikkalaan, josta maantietä Kurkijoelle;
laivamatkaa Valamoon ja Sortavalaan; Ännikänniemen ja Kesälahden kautta
Savonlinnaan; edelleen 1:sen tai 2:sen mukaan.

4. Viipurista Saimaan kanavaa myöten Rättijärvelle; jalkaisin Imatralle
ja siitä Jääskeen; venematkaa pitkin Vuoksea Käkisalmeen joko koko
matka (mieluisimmin) tai osaksi, esim. Antreaan asti, josta osaksi
maantietä (Sirlahteen), osaksi veneellä Räisälään ja Käkisalmeen; matka
Valamoon j.n.e. 3:nen mukaan; Savonlinnasta sivumatka Punkaharjulle ja
sitte edelleen 1:sen tai 2:sen mukaan.

5. Viipurista Kuopioon l:sen, 3:nen tai 4:nen mukaan; höyrylaivalla
Kuopiosta Iisalmelle, josta jalkaisin Kajaaniin; höyryveneellä
Oulunjärveä Vaalaan, veneellä Oulunjokea Ouluun.

6. Viipurista Savonlinnaan l:sen mukaan, sieltä höyryveneellä
Joensuuhun ja edelleen Pielisjokea ja Pielisjärveä Nurmekseen
(sivumatkaa Kolin kukkuloille Pielisjärven länsirannalle ei pidä jättää
tekemättä). Jalkaisin Nurmeksesta Sotkamon kautta Kajaaniin (osan
matkasta voi tehdä veneelläkin); edelleen 5:nen mukaan Ouluun.

7. Viipurista 3:nen tai 4:nen mukaan Sortavalaan, josta jalkaisin
Ruskealan, Tohmajärven ja Kiihtelysvaaran kautta Joensuuhun. Edelleen
Nurmeksen ja Kajaanin kautta Ouluun 6:nen ja 5:nen mukaan.

8. Jos 5:es, 6:es ja 7:äs matka aletaan kesäkuun ensi päivinä, ehditään
siiloin suunnitelmaa laajentaa juhannusmatkalla Oulusta Aavasaksalle;
höyrylaivaa pitää silloin käyttää Oulusta Tornioon, josta jalkaisin
perille.


B. Lyhempiä matkoja.

Matkailija-yhdistyksen toimittamassa matkakäsikirjassa »Matkasuuntia
Suomessa» on laveita suunnitelmia eri matkoille, tosin tehtyjä
nopeampaa matkustusta varten kuin jalkamiehen, mutta kuitenkin
sinänsä kelvollisia hänellekin. Osoittaen siihen joka matkamiehelle
välttämättömään oppaasen panemme tähän ainoastaan yleisiä viittauksia
viehättävistä matkoista eri seutuihin.

1. Matka Länsi-Uudellemaalle, varsinkin Lohjanjärven,
Pohjanpitäjänlahden ja Tammisaaren seutuihin.

2. Matka Uudenmaan ja Hämeen välisiin metsäseutuihin joko yhdessä B
l:sen kanssa tahi lähtein Hämeen radalta joltakin asemalta (Turengista)
jollekin Turun radan asemalle (Koivistoon) niin, kuin luvussa
»Metsäseudussa» edellä on kerrottu.

3. Matka Hämeenlinnasta Tampereelle, Sääksmäki, Pälkäne ja Kangasala
pääpaikkoina.

4. Matka B 3, ulotettuna Ruovedelle ja Keuruulle asti.

5. Matka B 3, ulotettuna Nokialle, Karkkuun ja Tyrväälle.

6. Kiertomatka B 3, 4 ja 5:ssä luetelluissa seuduissa. Hämeenlinnasta
osaksi höyryveneellä, osaksi jalkaisin Sääksmäen, Pälkäneen ja
Kangasalan kautta Tampereelle; rautateitse Vaasan rataa Kolhon
asemalle, kävellen Keuruulle ja takaisin Mänttään ja Filppulaan,
höyryveneellä Ruovedelle, josta viehättävä sivumutka Virroille.
Ruovedeltä höyryveneellä Muroleen kautta Toikkoon (Kurun pitäjään);
metsäseutuja Ikaalisiin tai Hämeenkyröön, ja edelleen Karkkuun ja
Tyrväälle, josta veneellä Rauta- ja Kulovettä Siuruun (Turun ja Hämeen
läänien rajalle); kävely Pirkkalan kautta Nokian ohi Tampereelle.

7. Matka Kymin joen laaksoa pitkin. Lahdesta höyryveneellä Vesijärveä
Heinolaan; edelleen niiden ohjeiden mukaan, kuin on luvussa
»Koulukävelyllä». Kotkasta retki Suursaareen (vrt. luk. »Uudessa
seurassa»).

8. Matka Viipurista Imatralle, Punkaharjulle ja Savonlinnaan, A l:sen
mukaan.

9. Kiertomatka Itä-Suomessa Viipurista Laatokalle ja Savonlinnaan A
3:nen mukaan.

10. Kiertomatka Viipurista pitkin Vuoksea Laatokalle ja edelleen
Savonlinnaan A 4:n mukaan.

11. Kiertomatka Itä-Suomessa Viipurista Laatokalle; Sortavalasta
Joensuuhun A 7:n mukaan tai Sortavalasta Ruskealan kautta Puhokseen,
josta edelleen höyryveneellä Joensuuhun tai Savonlinnaan.

12. Kiertomatka Itä-Suomessa B 11:n mukaan Sortavalaan, josta
Impilahden, Suistamon, Korpiselän ja Ilomantsin kautta Koitajoelle;
sitä myöten veneellä Pielisjoelle. Edelleen höyryveneellä Joensuuhun B
13:n mukaan.

13. Matka Itä-Karjalassa Sortavalasta Joensuuhun. Sortavalasta
Kirjavalahteen ja edelleen Ristijärveä Pötsövaaralle, josta
raivaamatonta metsää Läskelänjoelle sekä sitä pitkin Jänisjärvelle.
Edelleen vesitse Anoniemeen ja Värtsilään, josta jalkaisin saloteitä
Korpiselän ja Ilomantsin kautta Koitajoen Lylykoskelle. Sieltä veneellä
tätä koskirikasta jokea Pielisjoen varteen Uimaharjulle. Höyryveneellä
Joensuuhun tai myös edelleen B 14:n mukaan. — Tämä matka on tosin
vaivalloinen, mutta hyvin vaihteleva: etelässä Laatokka ja Karjalan
ihanimmat seudut, Jänisjärvestä Koitajoelle synkintä saloa ja vihdoin
Koitajoen monet rajut kosket, joista erittäin mainittakoon Kuusamo ja
Pamilokoski. Monesta koskesta käy laskea veneelläkin.

14. Matka Joensuusta Nurmekseen, tapahtuu tavallisesti suoraan
höyryveneellä. Kuitenkin pitää matkailijan poiketa Koitajoen
Pamilokoskelle ja Kolin kukkuloille, jotka ovat Pielisjärven
länsirannalla Juu'an pitäjässä.

a) Matka Koitajoelle alotetaan joko Enon kirkolta, josta jalkaisin
joelle Lylykoskelle (josta edelleen B 13:n mukaan), tai Uimaharjulta
vähän ylempää Pielisjoen varrelta, josta jalkaisin metsäpolkuja
Pamilokoskelle; sieltä takaisin veneellä Koitajokea Pielisjoelle.
(Tällä matkalla on Siikakoski, josta käy laskea veneellä.) Kumpaakin
näitä matkoja käy esittää ainoastaan tottuneille matkailijoille, jotka
eivät pelkää mitään vastuksia eikä vaivoja.

b) Matka Kolin kukkuloille voidaan usein mukavasti tehdä höyryveneellä
perille asti. Jos ei kuitenkaan satu laivakulkua sinne suoraan,
päästään Kolille sopivimmin soutamalla Pielisjärven poikki järven
itärannasta Läpikäytävästä, johon kaikki näiden vesien höyryveneet
poikkeavat. Pääsee Kolille maitsekin Ahvenisten sillalta Pielisjärven
alapäästä eli Pielisjoen niskasta. Maantie, 10 km, kulkee kauniin
Herajärven ohitse, josta ei ole muuta kuin huono metsäpolku Kolille.



Varustautuminen pitkälle matkalle.


Viihtymys pitkällä jalkamatkalla riippuu hyvin suuresti tarkoituksen
mukaisista varuksista, jonka tähden niistä on pidettävä hyvää
huolta. Puvun pitää täyttää monta ehtoa: sen tulee olla mukava
kävelylle, soveltua yhtä hyvin kauniilla ilmalla kuin kylmässä,
tuulessa ja sateessa, yhtä hyvin kaupunkioloissa ja höyrylaivoilla
kuin syrjäisimmissä maakylissä; sen tulee olla kevyt, kestävä ja
viimeksi vielä helppo pestä ja korjata. Saadakseen sellaisen puvun,
joka täyttää kaikki nämä vaatimukset, täytyy jalkamatkailijan heti
hyljätä kaikki sellaiset mietteet, miten hän matkallaan voisi esiytyä
muhkeassa seurapuvussa, sillä kantamukseen ei sovi muuta kuin mikä
jalkamiehelle on kaikkein välttämättömintä. Mutta sopiva puku salliikin
tämän supistuksen. Eikä matkailijan tarvitse pitääkään lukua mistään
seuraelämän vanhoista kaavoista tai etuluuloista tai »mitähän ihmiset
sanovat», jos hänen pukunsa onkin niin taikka näin. Hän liikkuu
vapaasti kaikissa tiloissa ja pysyy sinä, kuin on: matkailijana.

Tässä seuraa näiden perusasteiden mukaan käytöllisen kokemuksen nojalla
tehty varustusehdotus jalkamatkailijalle, sekä miehelle että naiselle.

Pukimet, a) Miehelle' Flanellipaita, mukavat hihansuut, leveä, alas
käännetty, kiinni ommeltu kaulus, jonka alle kaulaliina solmitaan; väri
mielen mukaan, ei kuitenkaan arkalaatuinen; kastumisesta välttämättä
tapahtuvan kutistumisen tähden tehdään paita väljäksi, varsinkin
hihat kyllin pitkiksi. Nuttu mekon malliin ja väljät polvihousut
hyvästä villakankaasta, joka ei pelkää kastumista. Sekä mekkoon että
housuihin pitää teettää niin monta taskua kuin mahdollista. Liivi ei
ole välttämätön, vaan on kuitenkin usein, esim. vesimatkoilla, hyvään
tarpeesen. Pitkät, tummansiniset tai mustat villasukat. Jalkineista
tuonnempana. Alushousut, myöskin polvihousujen malliin, mieluisimmin
liinaiset. Päällysvaatteeksi paksu, pehmoinen saali, joka samalla
tekee peitteen virkaa. Eri päällystakki tai sadetakki on soveltumaton.
Soveliain päähine on kevyt, pehmeä huopahattu. [Erittäin sopivia
ovat n.s. »sänkihatut» (»ullstump»), joita saadaan esim. Vecksellin
hattukaupasta Helsingistä 4 markalla.] Pitkä yöpaita.

Pitovaatteita tarvitaan ainoastaan yhdet, flanellipaitoja ja
alusvaatteita sitä vastoin kerran muuttaa; suurempi varasto on liikaa,
kun on helppo toimittaa pesua matkalla. Sukkia ja nenäliinoja kuitenkin
runsaammin.

Muist.: Jos käytetään muuten mukavaa ja kevyttä polvihousupukua,
otettakoon suojaksi itikoilta kevyet, hienosta liinakankaasta tehdyt
säärykset vedettäväksi tarpeen tullen sukkien päälle jalkaan.

b) Naiselle. Päällyspaita ja lyhyt, yksinkertainen hame flanellista tai
muusta pehmeästä villakankaasta. Flanellipaidan päälle napillinen mekko
pehmeästä ja kastumista pelkäämättömästä villakankaasta. Alusvaatteita
ainoastaan kerran muuttaa, kun on matkalla helppo toimittaa pesua.
Nenäliinoja ja sukkia runsaammin. Kaikkien vaatteiden pitää olla hyvin
käyvät, mukavat ja niin kiinnitetyt, ett'eivät estä vapaata liikettä.
Villasukat. Jalkineista tuonnempana. Päällysvaate ja päähine samat kuin
miehellä, katso edeltä. Sitä paitsi, jos välttämättä tahdotaan, ohut,
kevyt gumminen sadetakki. Pitkä yöpuku.

Jalkineet. Nauhakengät pehmeästä, kastumista sietävästä nahasta
(vasikannahasta), niin korkeat, että keträkset peittyvät;
puolipohjitetut; kannat matalat ja leveät. Pohjia ei saa naulata,
vaan on ommeltava kiinni; ne pitää tehdä leveämmiksi itse kenkiä,
että kivikossa astuskellessa suojelevat päällisiä repeytymiseltä ja
hankautumiselta. Kengät pitää ennen matkalle lähtöä astua hyvästi
jalkain mukaisiksi.

Sopimattomat ovat pitkävartiset saappaat; samoin matalat kengät, joihin
pääsee hiekkaa ja pikku kiviä. Nappikenkiä on samoin vältettävä, ne
kun eivät anna sovitella kengän väljyyttä tarpeen mukaan; ne usein
puristavat, kuin jalka rasittuessaan turpoaa.

Paitsi varsinaisia kävelykenkiä kuuluu varuksiin kevyet kengät
levähdyspaikoissa pidettäväksi. Erittäin sopivat siihen ovat matalat
pieksut (lipokkaat), joissa on kaksinkertaiset pohjat.

Muut tarpeet. Karkea pyyhe. Saippuata. Ompelutarpeita vaatteiden
korjaamisen varalle; lankaa sukkien toppausta varten. Tulitikkuja.
Puukko vyölle. Kompassi. Karttoja (maanmittaushallituksen
karttalehtiä, leikeltynä taskukokoon ja palttinalle liimattuna,
taikkapa Matkailijayhdistyksen karttakirja). Matkailijayhdistyksen
matkakäsikirja. Sidelaastaria, jotakin parantavaa laastaria,
palttinatilkkuja tai antiseptistä (puhdistettua) pummulia; vaseliinia
tai lanoliinia. Kiniiniä ja ooppiumia (käytettäväksi lääkärin
määräyksen mukaan).

Reppu. Hyvän taakan ensi ehto on, että sen paino kantaessa voi tasan
jakautua molemmille olkapäille ja että se antaa liikkua niin vapaasti
kuin suinkin mahdollista. Ensikertalaisten ja naisten usein käyttämä
tapa kantaa taakkaansa yhdestä hiihnasta yhdellä olkapäällä on pitkällä
matkalla sopimaton; sillä ruumiin epätasainen sälyttäminen vääntää
viistoon asentoon, jota paitsi toisella puolella oleva kantamus
heilahtaa joka askeleella, joka on aikaa myöten väsyttävää, taikka
täytyy toisen käden olla kiinni estämässä tuota heilumista. Käytöllisin
on siis sen muotoinen reppu, jota kannetaan seljassa. Sellainen pitää
olla niin nais- kuin miesmatkailijankin kantamus. Reppua tehdessä
tulee ottaa huomioon seuraavata: Kantohiihnojen pitää olla leveät ja
pehmeät, niin että ne eivät hankaa olkapäitä eikä kainaloita; ne eivät
saa estää vapaata hengitystä eikä siis olla ristissä rinnan päällitse;
ne paikat, joissa hiihnat ovat kiinni itse kantamuksessa, eivät saa
olla liikkuvaiset toisiinsa nähden, sillä vähäinenkin hiihnojen
luistaminen tai kantamuksen muodon muuttuminen väsyttää ja on esteeksi;
kantamuksessa ei saa olla pehmeä, kuumentava pinta selkää vasten.
Näiden määritelmäin lisäksi täytyy vielä panna se ehto, että reppu
hyvästi suojelee kantamusta kastumiselta eikä itse ole raskas. Ohjeeksi
hyvän matkailurepun tekijälle seuraa tässä tarpeelliset neuvot.

Alusta. Näistä vaatimuksista ensi ryhmän täyttämiseksi on hyvässä
matkailurepussa tavallisesti selkää vasten soveltuva alusta puusta.
Siihen kuuluu kaksi hienoa liistaa, jotka kantaessa ovat selkää vasten.
Nämä liistat, joita vast'edes sanomme pituusliistoiksi, yhdistetään
kahdella poikkiliistalla.

Soveliain puulaji on tammi tai kataja; sopii kuitenkin käyttää
koivuakin.

Alustaan kiinnitetään varsinainen reppu sillä tavalla, että sen
alalaita tulee alempaa poikkiliistaa vasten ja ylälaita ulottuu ylös
päin. Repun päälle kiinnitetään saali eri hiihnoilla.

Kun kuitenkin sellainen luja reppu, tehty paksusta, vettä pitävästä
aineesta, on raskas ja sitä paitsi lyheille jalkamatkoille paljon
tilavampi, kuin olisi tarpeenkaan, kerrottakoon tässä myöskin
toisenlainen reppulaitos.

Hankitaan kolme pientä pussia vettä pitävästä kankaasta, esim.
gummivaatteesta. Yhteen niistä sovitellaan ne tavarat, joita joka päivä
tarvitaan, toiseen muuton varalle otetut vaatteet, kolmanteen muut
kapineet. Pussien suuruus sovitetaan itsekunkin tarpeen mukaan.

Nämä pussit täytetään ja sidotaan kukin erikseen. Yhteiseksi koteloksi
niille tehdään ohuesta purjekankaasta tai vahvasta palttinasta laukku,
42 cm leveä, 30 cm korkea ja niin avara, että se pakattuna on noin 15
cm paksu. Tämä laukku eli pussi, kiinni pantuna hiihnoilla ja soljilla
tai sidenuoralla kiinnitetään alustaan hiihnoilla. Saali kiinnitetään
sitte tämän laukun päälle hiihnoilla. Nämä molemmat hiihnaparit ovat
niin asetetut, että ne, kiinnitettyinä pituusliistoihin, ovat ommellut
yhteen noin 8 cm pituudelta ja sitte jakautuvat pitempään, 65 tai 70
cm osaan alas päin, josta lyhempi pala solkinen tulee vastaan, ja
lyhempään, soljella varustettuun osaan ylös päin, josta pitempi 35 cm
osa tulee vastaan.

Tällaisesta laitoksesta on se etu, että palttinainen ulkopussi on
kevyt ja helposti menevä siteitä kiinnittäessä niin pieneen tilaan
kuin mahdollista. Sitä paitsi voidaan lyhyille sivumatkoille lähteissä
jättää reppu kokonaan pois, kun sill'aikaa tarvittavat varukset kyllä
sopivat yhteenkin pieneen pussiin, joka on helppo kuljettaa mukana.

Kun gummipussit ovat vettä pitävät, ei palttinapussin tarvitse olla.
Mutta jos tahdotaan saada sekin samanlaiseksi, käy se helposti päinsä
kastamalla valmis palttinapussi keitettyyn liinaöljyyn.

Palttinapussissa on vettä pitäväin pussien ohella vielä kyliksi tilaa
varakengille ja uimapyyhkeelle.



Yleisiä sääntöjä.


Matkasuunnitelman kaikkia yksityiskohtia ei pidä edeltä päin määrätä,
vaan ainoastaan yleisin piirtein. Matkailijan pitää aina säilyttää
täysi vapautensa toimia, miten asianhaarat milloinkin vaativat.

Seura on huvittava, jos se on hyvä. Sen tähden liittyköön ainoastaan
kokeneita kävelykumppaneja yhteen. Satunnaisille retkille tai lyhyille
väleille pitkällä matkalla ei kuitenkaan tarvitse välttää yhtymistä
uuteen seuraan, sillä usein voidaan siitä saada paljo huvia. Täytyy
kuitenkin säilyttää vapaus erota milloin hyvänsä seurasta.

Aika ja nopeus. Jos matkalle aiottu aika on tarkkaan määrätty, ei pidä
matkustettavaksi valita suurta alaa, sillä kiire hävittää huvimatkan
ilon. Kävelyn nopeus voidaan keskimäärin arvata 30 kilometriksi
päivässä. Jos tarvitaan pikamarssia, voivat tottuneet kävelijät astua
40 tai 45:kin km päivässä, jopa monena päivänä peräkkäinkin.

Matkakuluihin voidaan kävelyllä arvata menevän 1 tai 1 1/2 markkaa
päivässä. Jos on soutumatkoja, enenevät menot. Samoin ovat
kustannukset kaupungeissa ja höyrylaivoilla melkoista suuremmat.
Aina on varustettava mukaan kylliksi pientä rahaa. Ei koskaan pidä
maksaa tasaisin markoin, jos vain saadaan vaihdetuksi. Jos matka käy
kaupunkien kautta, on sovelias vaihtaa osa rahoista pankkilipuiksi,
ett'ei tarvitse pitää varsin paljoa puhdasta rahaa muassa.

Päivän jako. Jos on pitkiä matkoja ehdittävä, tulee pitää yleisenä
sääntönä päiväyksien jakaminen siten, että noin kolmas osa astutaan
aamulla ja muu matka iltapäivällä ja illalla; puolipäivän hetket,
varsinkin kirkkaina, kuumina päivinä, on levättävä. Tavallisessa
marssissa ja milloin jonkun seudun merkillisyyksiä on katseltava,
sovitetaan kävely satunnaisten asianhaarain mukaan.

Ruokajärjestys jalkamatkalla meidän maassamme sovitetaan olojen mukaan.
Yleisenä sääntönä olkoon, että pitää nurisematta tyytyä siihen, mitä
on tarjona, ja syödä mitä hyvänsä, kuin vain maistuu. Omaa evästä
on vaikea kantaa mukana, kuitenkin pitää aina teetä olla repussa.
Levähdyspaikasta lähteissä otetaan aina leipää ja, jos mahdollista,
pari munaa taskuun; sen evään avulla tullaan toimeen, vaikka matka
lähimpään taloon olkoon pitkäkin.

Kävelijän pahin kiusaaja on jano; sen voittamiseksi on kieltäytyminen
välttämätön. Juoda joka lähteestä on turmiollista ja auttaa ainoastaan
hetkiseksi. Jos ensi päivät vastustaa juomisvirvoituksen haluansa, niin
loppuu janon tunne vähitellen. Iltasilla kävelyn päätyttyä sopii sitte
juoda kylliksen, ja varsinkin tekee lämmin tee hyvää. Virvoitukseksi
otettakoon sitruunoita reppuun; puoli sitruunaa riittää kyllin
sammuttamaan janoa pitkäksi aikaa.

Taskumattia ei pidä hyvällä kävelijällä koskaan olla. Hän ei saa
missään tapauksessa vähentää voimiansa nauttimalla väkeviä juomia;
olutta hän kuitenkin saattaa vähän juoda.

Opasta on käytettävä ainoastaan suurimmassa tarpeessa. Viehättävämpää
on omin neuvoin etsiä tietä, vaikkapa tulisikin tehdyksi pieniä
kierroksia, kuin ajattelemattomasti kuljetuttaa itseään toisella.
Kartta ja kompassi sekä tien kyseleminen riittävät useimmissa
tapauksissa ihan kylliksi.

Yösijaksi on talossa, jonka siisteys epäilyttää, mieluisemmin valittava
lato tai aitta kuin asuinhuone. Jos kuitenkin täytyy jäädä huoneesen,
on olkivuode lattialla parempi kuin sänky. Aina pitää riisuutua
täydelliseen yöpukuun silloinkin, kuin maataan ladossa; lepo ei tule
riittäväksi, jos maataan vaatteissaan.

Uida tai kylpeä pitää vähintäin kerran päivässä.

Jalkojen hoidosta tulee pitää tarkkaa huolta. Jo ennen matkalle lähtöä
on jalkoja karaistava. Se tapahtuu siten, että joka ilta pestään ne
vedellä ja saippualla (jos ei muuten joka päivä käytetä kylpyä) ja
sitte hyvästi kuivataan; nahkan kovettumat hierotaan pesemisen jälkeen
vaseliinilla tai lanoliinilla. Samoin juuri on tehtävä matkalla. Jos
tulee rakkoja, pistetään neulalla lävitse ompelulanka, vesi tiukkuu
silloin pois ja lanka, joka leikataan siihen jäämään, pitää reiät
auki; tämä pistäminen tuskin tuntuukaan. Jos hankautuu jokin paikka
nahattomaksi, on se pidettävä puhtaana, voideltava sinkkisalvalla
ja peitettävä liinatilkulla. Sukkain muuttaminen joka päivä edistää
jalkojen pysymistä terveenä.

Jalkineita ei saa voidella heti ennen käyttämistä. Jos ne ovat
läpimärjät, ei niitä saa kuivata kovin lämpimässä, vaan vähitellen.
Kutistumisen estämiseksi on sovelias sulloa ne hyvästi täyteen kauroja.
Jos niitä ei ole saatavissa, käytetään kuivia heiniä tai olkia. Jos
kengät tällä tavoin pannaan illalla lestille, ovat ne seuraavana aamuna
ihan kelvolliset jalkaan.

Pesua toimitetaan niin usein kuin mahdollista. Villaisten pesemistä on
valvottava, ett'eivät ne kutistuisi.

Kantamuksen paino. Täyteen sullotun repun ja saalin paino ei saa olla
suurempi kuin 7 kiloa täys'kasvuiselle mieskävelijälle ja 5,5 kiloa
naisille ja nuorisolle.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jalkamatkoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.