Title: Suljettujen ovien takana : Romaani
Author: Hellaakoski, Aaro
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suljettujen ovien takana : Romaani" ***


SULJETTUJEN OVIEN TAKANA

Romaani


Kirj.

AARO HELLAAKOSKI



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1923.



               I

I


Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä
kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta
ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran
että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken.
Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo
hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen
mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven
hangilla.

Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on
kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset
ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä.
Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa.
— Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä
pysyisi arkisessa tasapainossaan.

Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa
vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja
pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen.
Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja
alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka
leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän
aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään
mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On
kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti
tähän äärettömään valoon.

Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee
nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus
yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin
sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan;
tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan
kirkkauteen.

Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine
lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana.
Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste
liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.

Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän
onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen
päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.

— Minähän se olen.

— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän
siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan
pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu,
oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain
tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos
nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden
rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa
tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo
sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään,
olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole
jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen
valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta
lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon —
tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.

Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut
metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän
selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa
suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu
olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa
aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden
ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen.
Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa
tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi
niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina
ja rauhoittavina.

— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen
jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.

Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta
laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi
ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.

On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne
jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten
luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne
jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet,
pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.

— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä
tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen
teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän
edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette
ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja
muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä.
Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!

Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte
hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän
tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka
eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä
miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla
kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.

Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla
alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet
pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät
raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.

Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen
näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin
mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet
akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! —
Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden
katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.

Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä
— jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee
tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti
tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää
kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää
ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon
jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen
kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen
väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.

"Terve vaari. — Kevät tulee."

"Niin tulee, niin."

Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat
kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät,
kevät!

       *       *       *       *       *

Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on
kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen
sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin
tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten.
— Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat
keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä
vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi
syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on
hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana,
niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto
kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot
ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän
sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti
nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti
on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti,
veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla
helisee onnekas varmuus; elämisen onni.

On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia,
sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä
kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti
pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten
halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa
kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon
kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän
katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka
on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole
vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka
sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua.
Pyhä väristys täyttää hänet.

— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin
vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren
sanoman.

Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään.
Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo
pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään
kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän
hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät,
ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla,
etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään
ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.

— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään
eteenpäin.

Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen
jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se
tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan
mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää
niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä
naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen
eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se
vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se
niin, tämä näin.

Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi.
Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa
katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä
harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla
edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä
aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli
Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi
siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on
tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy
menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli,
niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa.
Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä
sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma
pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät
ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.

Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi
kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie,
pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen
peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen,
jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat
kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun
niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän
iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin
hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa
senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi
vinoon oikealle.

— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin
aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.

Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs
repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin
tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja
korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran
pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee
pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.

       *       *       *       *       *

_Pahoinvointiin_ ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää
joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä
yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti,
niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään
rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet
ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei
voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe
mitään.

— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa?
Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä
nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes
liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä
kuulu mitään.

"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään.
Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain
hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä
huoneessa ketään?"

Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua
puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten
männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu
kulkusten kilinääkin.

— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?

Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua.
Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka
tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja
— näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia
voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman
kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä
silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että
aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan
saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.

Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä
syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee
kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja
karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.

Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki.
Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on
vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan
on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea —
tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.

Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse.
Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka
Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja
tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs
on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko
on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt.
— Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain
käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä.
Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin
kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.

Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua,
varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian
hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi,
eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee
kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.

Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on
sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan
—. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole
haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on
korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava.
Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen
nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko
enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.

Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän
tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto
säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin.
Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan.
Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää
lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä
hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä
auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu
aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut
hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas,
joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa
pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä
punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se
on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi
housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten
alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.

— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti
minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa
juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin
aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha
sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi
halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää
tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat
tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne
— tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita.
Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen.
Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä
yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja
sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan
tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu.
He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.

— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin
kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä
ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma
vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen
kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä
vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna
kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun
aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä
sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta
kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.

— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten
väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee
viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin
kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt.
Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi
peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota
iätkaiket olet takaa-ajanut.

Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina
maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi
tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan
savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä,
tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon
kanteen:

Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana,
ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä
arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.

Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan
näin:

Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.

Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla
joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja
tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella
tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.

Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin
viihdyttäen.

— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä
on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi
kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea,
ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin
pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua.
Se on lohduttavaa.

Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän
sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on
viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa
tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään.
Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä
kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja
tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole
kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi
sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon
väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä
se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee
itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain
huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee
useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja
ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan
vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin,
Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia.
Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä
väärinkäyttää.

Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä
tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja,
jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti
Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on
sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden
siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan
hyvässä seurassa.

Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja
rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se
toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka,
tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois
laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen,
jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta
sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi
palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä,
tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi.
Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko.
Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes
yhden työn, ja on iloinen siitä.

Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä
sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee
yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka
leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa
ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien
silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on
tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka
pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua
niitä häiritsijöikseen.

Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään
tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen,
ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys
uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen
päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.



II


PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa
tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi,
paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On
lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä
että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia
paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi
silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka
aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo:
"Pekka."

Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä
rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On
turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.

Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat
terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria
olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki
repeää hajalleen, alkaen liikkua.

On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa
nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä
suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä,
toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan
joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?



III


Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta
katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on
lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se
pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että
hampaat hohtavat.

"Minä syön sinut", se sanoo.

"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin
hevoset ja lehmät."

Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa
ja kaikki nauraa.

"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että
kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin
kasvaisit."

"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä
kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."

Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä
mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä
sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta
ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin
tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin
minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa
tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee
viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on
muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä
puuhata mitään.


Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen
pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen
käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia
väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla
johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni,
meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.

Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä
päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova
jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli
yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.

"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle
naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että
on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen
sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on
vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti
muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa
sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun
käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin
tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi,
niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta
nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.

Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan
hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.

Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee
niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle.
Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on
ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää.
Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken,
paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse.
Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.



IV


Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti,
katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on
joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä
hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani
ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain
peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme,
joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän.
Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli
mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.

Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin
laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi
kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien
laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo.
Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone
— kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa
laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen
sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan,
Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin.
Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä
menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa
suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.

Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi
minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään,
vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole.
Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen
aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja
alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät
hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen
minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin
kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat
samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin
jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi
kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan,
eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain
näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.

Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja
sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat
meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen
kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.

Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen
silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa
tietäväni mitä hän ajattelee.

"Kerro isästä", sanon.

"En minä nyt jaksa. Kerro sinä."

Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä
rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun
silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te
vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että
mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä
ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta
se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja
että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka.
Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe
mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt
tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu
töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan.
Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin,
mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka
kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä
parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin
että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä
parran sisästä kuuluu:

"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu
sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.

Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole
puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin
vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo
yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja
aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan
ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti
polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.

"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei
sinua enään täällä tarvita."

Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan
sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää
vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään
rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta
niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes
kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla
kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain,
jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla
koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että
tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin
nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja
menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan
koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone
alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin
kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän
kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään
kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta
tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä
en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär,
josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan
niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.

"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä
lyön sinua."

Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee
minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta
en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan
taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me
itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja
katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin
sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten
ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.

"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."



V


Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?

Sehän on Elina.

Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin
ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole
liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan
taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa
toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin
kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä.
Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina
alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä
taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja
nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.

Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei
edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun
Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai
— il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään,
ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen
hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben
—. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle
nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä
tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se
olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se
merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa.
Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää
hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina
tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee
Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä
selviämistä.

— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän
hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.

Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on
päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana
siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla,
johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka
nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä
että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa
kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia
jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät
väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin
sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta
siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla
kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että
sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa
pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa,
tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän
laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:

    Pekka saa
    rakastaa
    Elinaa,
    hurraa!
    Rakastaa,
    hurraa, hurraa, hurraa!

Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että
huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi
kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka
suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa
silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin,
tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa.
Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous
on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä
sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain
katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri;
vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys.
Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen,
lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan
penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa",
niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.

Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee
pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita
pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa
muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.

Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki
lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana,
odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina
on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa,
ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman
kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se
tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo
piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä,
joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina
yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi
suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin
pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit
miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä
sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.

Vesi kihoaa Pekan silmiin.

Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri
katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:

    Tammerkosken sillallaa
    näin heilani ensiikeerraan...

Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien
kanssa sisään. Jopa kohahtaa:

    Kalliolle, kukkulalle
    rakennan minä majani...

Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti
ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa,
kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun
jatketaan:

    Tule, tule, tyttö armas
    jakamaan se mun kanssani...

silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin
itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.

"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"

"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi
vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen,
puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta
auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran
varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.

Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?

"Kiitos piletistä", sanoo Elina.

Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan
muistanut kumartaa.

— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.
Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.
Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti
hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:

    Tule, tule, tyttö armas
    jakamaan se mun kanssani.
    Hurraa!
    Pekka saa
    rakastaa
    Elinaa,
    hurraa!
    Rakastaa,
    hurraa, hurraa, hurraa!

Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he
pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä
loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä.
Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he
alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä
on liian kuuma.

Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin
katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten
lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan
korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa,
tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät
pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi
lähellä.

"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.

"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä,
sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole
tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö
miten kädet vapisevat? Katso!"

Elina ei vastaa mitään.

"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.

On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet
yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat
suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat
ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut
senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä
hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.

"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään
tänne taasen opettamaan."

"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.

Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää
ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän
poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät
ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä
kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat
lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat
hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!

"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille
asti."

"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."

Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi
muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka
marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin
toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina
kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli
ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa.
Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka
opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut
ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he
itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina
olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä
toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi
pelkäävänsä sellaista puhetta.

Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta
kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää —
silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.

Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja
katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.

"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon
kotiin."

Pekka kiroaa itsekseen.

"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"

"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."

"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on
ajanut sinut pois kotoa."

"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."

"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"

"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."

       *       *       *       *       *

Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta
Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa
tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään
tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään
sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi,
riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön
syliinsä, ja hokee:

"En päästä, en."

"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien
jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa
nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.

"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt.
Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka
koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa
minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti
rak-kastanut."

Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa,
tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna
kaikki.

Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät
pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta
on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen
kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin
jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:

"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."

Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun
sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella
että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen
osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan
sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. —
Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia
ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä
tullut tosi.

"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että
sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina",
toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin,
"minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee
vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan,
ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.

"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä,
ottiatuota."

Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä
viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka
tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain
jupisee:

"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää
suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä
poliisille:

"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"

"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien
parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"

"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen
käsipuolessaan.

"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö
äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin
kiivas tämä Pekka."

Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä
vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat
näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle,
jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on
kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja
sähisten.

Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.



VI


Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla
on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän
takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli
paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen
rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa
nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa
kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa
tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.

Miten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!

Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä
tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan
sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään
luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän
vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen
takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin
milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen
kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle.
Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa
valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus,
kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja
käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.

Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen
mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda
eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän
ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka
kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen
ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi
minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi
hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle,
niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi
säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa
kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis
äkkiloppu tälle surkeudelle.

Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta
auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa,
orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka
Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti
hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä
työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt
sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä,
köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui
joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte
lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan
orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän
antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.

Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on
tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan
tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa
Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän
haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan
paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta
niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja,
joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa
yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta
sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta,
kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat
ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan
yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä,
ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon
valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja
tasa-arvo!

Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät
käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia
ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille
ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi
sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän
luokkarajoista.

"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit
niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen
on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään
jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus
ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan,
niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna
niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen
luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne
porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."

Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että
sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin
vain:

"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa,
jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet
pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei
kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."

"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan
pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja
ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."

"Te kai tarkotatte että Erfurtin?"

"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin."

Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan.
Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua
on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä
puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee
kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta
ja pyllistystä jatketaan.

       *       *       *       *       *

"Kuulkaapas nuori toveri!"

Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on
"Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.

"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta."

Pekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.

"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt
nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka
setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun
paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi,
joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä
puhut?"

"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?"

"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi,
ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen
allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."

"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää."

Toimittaja viheltää pitkään.

"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja?
Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi
on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon
seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja
tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana.
Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan.
— Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen
tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan,
sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —.
So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun
sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä,
niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat,
kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä
teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina.
Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta,
joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla
on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti
hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."

"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee."

"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki
niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas
epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen
perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä
'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni.
Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"

Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa
kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän
vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.

"Jessus varjele! Missä se tuli?" ihmettelee Laitilaiska.

"Lankesin Talolla, portaissa", valehtelee Pekka.

Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun
koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin
siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa,
löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla
löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli
kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.

Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen
Laitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.
Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.
Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.



VII


Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle
torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan.
Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan
portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin
unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain
Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta
silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!

Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin
hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan.
Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta
ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai
rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas,
ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan
valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat
yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien
ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee
painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon
yhteisille illallisille.

"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.

Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.

"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo
ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä,
tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten
tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä —
sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen
täytyy ärryttää.

"Onkos teillä mitä asiaa?"

"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."

"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"

Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:

"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan
toisella sointuvalla äänellä.

Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen
surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein
lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on,
vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot
kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.

"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa
tunne."

"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin
teille isästänne — isältänne — terveiset."

"Minä tulen."

Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä.
Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti
valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia
kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.

"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.

"Jag tror herrn är en ny student?"

"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.

"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija
ojentaa kumartaen lakin takaisin.

"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.

Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten
hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että
ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.

He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen
nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen
lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei
enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman
hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien
kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee
niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.

"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?
Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"

Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä
tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi,
vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu
tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden
tunnosta, ajattelematta mitään.

He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan
ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista
pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei
maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja
kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka
tietää kyllä että se on parasta lajia.

Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet
toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta
mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut.
Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se,
joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka
nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien
vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä
hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta
kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.

"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne
malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä
viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti
olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän
voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka
kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin.
Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa
kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain
hiukkasen ryppyisempi."

Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken
kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen
ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:

"Isä!"

He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.

Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä
vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista,
merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He
nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat
kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.

Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia
onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään
koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä
kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan
mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.

Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan
vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa
kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.

"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun
olin välillä työssä".

"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon
velkoja?"

"Toista tuhatta."

"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän
kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"

"Isä!"

"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni
velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä.
— Miten äitisi muuten jaksaa?"

"En tiedä."

"Sepä kummallinen vastaus!"

"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo
neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton
jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee
tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."

"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että
äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut
aikalailla."

"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."

"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"

"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja
kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla
poikineen hätäpäivää."

"Oletko varma siitä?"

"Luulen niin."

"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen
nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä
ovat molemmat kirjat."

"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"

"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla
räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain
haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että
siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi
kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei
rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta
aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli
olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se
olkoon tämän perinnön opetuspuoli."

"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken
edeltäkäsin."

"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"

"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."

"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin
yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin
perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut
edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."

"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.
Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.
Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin
pettää."

"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja
iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita
toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken,
får jag betala!"

Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.

"Mihin menette, isä? Missä asutte?"

"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen
maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta.
Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa
liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."

"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin
minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."

Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne
nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:

"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."

Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka
isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:

"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."

"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.

"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."

"Hyvästi."

Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo
menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi
pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee
lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.



VIII


Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin,
luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen
aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja
sitte ne nukahtavat rantasomerolle.

Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää
että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli,
jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja
lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella
auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä
sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon
tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että
silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä,
vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse
siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!

Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla.
Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää
sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa
on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen
pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain
hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan
tuossa.

Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt
heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa
aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat
ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei
mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.

Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä
haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin
joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta.
Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän
auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii
tekoon.

Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun
viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut
vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa.
Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan
sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.

— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja
antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en
pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka
väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan
itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta
syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa
sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä
elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole
miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo
Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä
haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti.
Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki
tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.

— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule.
Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä
melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi
mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin
mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää
isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle
ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti
minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta
vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä
sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se,
joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista,
on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla
hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo
historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi
havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai
heidän esi-isiensä kukkarossa.

— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun
avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko,
koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.

— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita
etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan
juurella sylikkäin.

Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia
että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä
huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on
meidän rakkautemme.

Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta
olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee
niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas
kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni
kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.

— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta.
Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä
romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa.
Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi,
kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä
heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen
toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.

Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.

       *       *       *       *       *

Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen
taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille,
ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta
kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä
vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa
kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan
ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan,
tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista
syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia
kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri
ihminen, ne eivät kuulu sinulle.

Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä
on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee
henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti
neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä
kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut
kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen
ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus.
Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa.
Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka
kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden
pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. —
Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki,
sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja,
niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan,
jossa on murheen ikuinen loppu.

Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman
pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina
niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo
maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa
kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan
piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän
lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja
polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu
aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika
lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku
luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee
verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä
kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman
ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni
itikka huojuvan heinän nenästä.

       *       *       *       *       *

Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä
perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti,
jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät,
löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut.
Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea
espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi
sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä
mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää
sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee,
katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa
lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka
näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle
ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi
silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä
mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.

Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa
kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma
sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten
järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella
miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä
iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär
seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa
joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.

Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt,
ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen,
kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan
täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä
uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär
on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti.
Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä
läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko
daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse
selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne
suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia.
Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi
takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä
on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja
taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".

Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin
minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö
on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä
turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!

Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni.
Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse,
tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven
takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee
tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta
palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven
taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen
merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven
päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.

Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on
Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo
siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää
kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela
kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä
varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari
vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)

Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä
Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen,
poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne
suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin
puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja
komeana näin takaapäinkin katsoen.

Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan
kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa.
Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein
englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin
seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata
turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes
hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että
tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!

Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä
nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee
tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne
menevät, vetäen oven perässään kiinni.

Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän
istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle
eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä
aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa.
— Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis
lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja
sanoo kylmällä äänellä:

"Se on kai sitte selvä se asia."

"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.
Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.
Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!
Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä
saatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."

Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa
enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä
en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita
viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu
tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.

— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää
mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy
yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden
yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti,
jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin
molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä
luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan
rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:

    a:b = c:d
    ad = bc

Keskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!

Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty.
Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki,
hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään
tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on
jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan
suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi
pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.

Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa
pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista.
Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun
kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti
vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä
on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun
päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää
vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja
tukassa heinänkorsia.

— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin
ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä
viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä
elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö
on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet
pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta
tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy
voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se
mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme".
Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele
pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.

Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain
vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä,
tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen
ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta
ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja
vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin
lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten
tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä,
kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen
piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi
yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan
ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi
jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset
itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos
mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.

Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa,
ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön
raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:

"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä."

Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin
pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan
surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat
voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen
ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun
siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja
olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia
kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä,
vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista
suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.

Pekka kuulee sen vain yhdestä suusta:

Pekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.

Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän —
vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja
kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja
lähtee soutamaan voimainsa takaa.

— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta
syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan
omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä
ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta
sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan.
Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa
lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin
ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin
siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien
särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset
ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.

Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo
yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa
häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa,
ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen
heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän
purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.

Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa
pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.



IX


"Herra Suojanen, puhelimeen!"

"Pyytäkää odottamaan muutama hetki."

Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa
tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan
pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä
on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo
sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan
vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun
lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni
kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja
harakanvarpaita.

Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä
taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet
muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut
pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan
on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan
rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se
mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole
huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila
pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa
kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa
j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä
hän lupaa tulla tunnin perästä.

Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka
jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa
ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella,
odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On
alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina
jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä
taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa
jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit
syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle
taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat,
joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen
rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se
todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että
sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman
yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään,
siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä
oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka
saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja
entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää
siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla,
oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan
länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka
koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria
miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi
Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se
itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen
perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.

— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti
siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin
muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää
pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. —
Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa,
eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti
seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi
tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.

       *       *       *       *       *

Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän
kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä
on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua.
Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka
kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja
materian uinuvaan maailmaan.

Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan
ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin
piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä,
ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn
tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta
siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku
käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia,
tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva
aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen
tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä;
silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa
todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty
ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.

Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta.
Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät
taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa
jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle
sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta
kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on
kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään",
rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää
sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki
ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella
jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein
lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla
tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan
on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien
kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen
hajottaen.

Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan,
leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä
siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi
on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee
hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo
muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa
työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin.
— Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun
hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että
hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka
kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki
pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen
silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä.
Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja
armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen,
ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä
on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat
Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja
koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa
tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat
tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään
idiootteja.

Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä
sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan
vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää
höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa,
mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa
on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa
sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin
esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän
mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan.
Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa
täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen
havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen
tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos
vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on
täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää
sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja
asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee
olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.

       *       *       *       *       *

Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka
ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on
jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää
ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se
vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.

Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo
komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on
pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka
hyräilee:

    Ja Jussi se sanoi Jaskalle;'
    Lyö ryssää puukolla;
    ei ryssän ole väliä,
    ei sill' oo sielua.

— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko.
Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän
"luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken
lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät
montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.

Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista,
jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita
vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi
laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi
tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei
kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne
päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä
ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka
suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä
onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka
turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen
juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin
ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä
hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään
voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.

Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja
klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät
tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs
jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin
ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin
sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti
niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän
sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa
melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy
siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan.
Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo
jäihin upotettua tulista munkkia.

Nämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei
hän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on
valinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä,
ynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla
turvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan
vastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat
siten hupaisesti täydentämään toisiansa.

— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä
juoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän
tilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä
sivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.

Ei puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on
jo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään
seuralaiseensa, ja murahtaa:

"Se tuo ei aijo maistaa muuta kuin viiniä."

Klanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on
tavallaan vaimonpuoli pettänyt.

Pekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain
viinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.

Klanipää: Niin, minulta haavoitettiin ruumis, ja Keräs-raukalta sielu.

Punapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua
muualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.

Klanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin
sinä kuolemattoman sielusi taudista.

Pekka: Etkös sinä, Voutila, aikoinasi yritellyt lukea teologiaa?

Klanipää: Sattuuhan sitä.

Pekka: Mitäs sitte viitsit kiusata toista.

Klanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun
sitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään
löytänyt.

Punapää: Isäsi jo möi sun sielus kauppatiskin takaa.

Klanipää: Sinun isäsi osti kai sen sieltä sinulle.

Pekka: Sanoppas minulle suoraan, veli Keränen, sekö se oli se Jenny?

Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.

Pekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti.
Sillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin
onnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi
kun pääsit erilleen.

Punapää: Tunnetko sinä Jennyn?

Pekka: Olenhan minä tuntenut, ennen, kun se vielä oli kotonaan.

Punapää: Onko se totta, sekin että sinä —?

Pekka: Kyllä. Me taidamme nyt olla kohtalotoverit.

Punapää: Mhmm. O-o-o. Perhana. Mikset sanonut ennen?

Pekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole
nähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte
oli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.

Klanipää: Mikä sen Jennyn sukunimi on?

Pekka: Kuikkala.

Klanipää: Vai niin. En tunne. Ajattelin jo — —

Punapää: Kuule, Pekka, nyt sinä olet väärässä. Ei tämä ole Kuikkala.

Pekka: Kyllä se oli Kuikkala, jonka kanssa istuit kahvilassa pari
viikkoa takaperin, tasan kaksi viikkoa, näinikään lauvantaina. Olin
teihin selin, mutta näin seinästä — ne ovat peililasia, niinkuin tiedät.

Punapää; Sinä kuulit siellä ristimänimen, ja yrität nyt pilata meidän
välit. En usko Jennystä, en. Se oli koskematon, niin ujo ja nuori.

Pekka: Ei ujo, vaan siveä. Sitäpaitsi nimen voi muuttaa ja ijän
valehdella, kun lisäksi hiukkasen auttaa maalilla.

Klanipää: Mikä sen sinun Jennysi sukunimi sitte oli, Keränen?

Punapää: Mikä lie ollut.

Klanipää: Missä se asuu? Tiedätkö sinä, Pekka?

Pekka: En.

Klanipää: Liisankadullako?

Punapää: Perhana! Sinä —

Klanipää: Liisankatu 19, Jenny Klingstedt.

Pekka: Sinäkin siis, Brutukseni! Nyt minä pidän jo suuni kiinni.
Maljanne, veikkoset.

Punapää: En usko, piru vie. Sinäkin valehtelet.

Klanipää: Sinä olit kai siellä viime pyhäiltana, kun ei minua laskettu
sisään.

Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.

Klanipää: Minä palasin toistamiseen sitte kun sinä olit mennyt pois.
Jenny antoi avaimet, ja myöhemmin avasi uutimet että tiesin milloin
on lupa tulla. Sinä taisit nähdä meidät akkunassa. Taisit jäädä
haaveilemaan kadulle.

Punapää: Mhmm. Ss-ss-pr.

Klanipää: Ja nyt minä seurustelen neiti Protargoolin kanssa ja olen
melkein raitis. Pikkuisen vain viiniä, varovasti. Kippis, veljet.

Pekka: Siispä voit kiittää onneasi, Keräs-veli.

Klanipää: Ja siveyttäsi.

Punapää: Sinä saatana.

Klanipää: Sano vapahtaja. Olenhan sinut pelastanut synnistä, ja lisäksi
kannan sinunkin orjantappura-osuutesi — ehkäpä sinunkin, Pekka. Vai
mitä? Saisitte keskenänne koota minulle kolehdin.

Pekka: Hiljaa tuulessa. Sitä minä vain ihmettelen miten uskalsit olla
valaistun akkunan ääressä.

Klanipää: Ai peijakas. Sitäpä en huomannut

Pekka: Et kai tee sitä toista kertaa?

Klanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en
anna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne
ampuvat valaistuun akkunaan.

Pekka: Ei kun ryssät.

Punapää: Terve nyt, pojat.

Klanipää: Mihinkäs sinä nyt?

Pekka: Istu hännälläsi.

Punapää: Minä menen nyt.

Klanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon
pohjalla. Katso!

Pekka: Älähän hätäile. Tule pois Nirvanaan.

Punapää: No, minä juon nyt. Mutta sitte minä lähden.

Klanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä
Jennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä,
ja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.

Punapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, ei
Liisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.

Pekka: Muistappas että nyt on sota. Et pääse mihinkään.

Punapää: Kyllä pääsee.

Klanipää: Ethän aijo sinne, sinne?

Punapää: Kyllä, jos huolitaan.

Pekka: Se on asia, jota sietää ensin harkita selvinpäin.

Klanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan
että murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen
sinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon
korppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen,
joka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut
aasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen.
Ja minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on
paras sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!

Pekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä
takaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.

Punapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää
tulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.

Pekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin
ehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.

Klanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä
oppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo
mitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta,
etkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen
välinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat,
pistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.

Punapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas
mikä on elämän tarkotus.

Pekka: Aasin selässä takaperin, niin kai itse äsken päättelit.

Punapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua
etuperin?

Pekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla
kukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan
lurjus — tai peto.

Klanipää: No eikös me sitte olla lurjuksia ja petoja!

Pekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla
jotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai
kuihtuu se muuten.

Klanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan
vaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden
vaatteissa.

Pekka; Toivoisinpa niin.

Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut
heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten
ole oikeassa.

Pekka: Valitettavasti, taidat olla.

Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka
kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään
erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta,
rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja
kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on
elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen
romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää?
Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?

Pekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.

Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta
luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?

Pekka: Niihin vielä vähemmän.

Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku
minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti
tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on
hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen
itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten
itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi
suloista.

Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten
montteerattu.

Klanipää: Niinkö luulet?

Pekka: En luule mitään, mutta näen että sinulla on edellytyksiä.

Punapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et
jo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.

He lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka
haluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila
painuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita
Pekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä
katuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja
viisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä
takapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille
tunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun
keskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää
tilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään
kuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen
ennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen
tuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta
lopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen
välimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät "hyvät
päivät" ja "mitä kuuluu". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen,
mutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää
kaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei
pienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän
yhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.

Punapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat
ja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä.
Mutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee
hänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää
muuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.

Keränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa
melkein itkevällä äänellä kysymys: "Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina
ollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt
kysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?

"Pitää. Aina, ehdottomasti."

"Mutta ovathan ne sinuakin pettäneet."

"Pettäjän vahinko, ei petetyn."

"Mutta jos ne pettävät aina."

"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.
Kai me haluamme tulla petetyiksi."

"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata
uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia
mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."

"Uskotko sitte siihen asiaan?"

"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä
saa enään luottoa."

"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota
asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka
käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset
saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."

Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista
lujemmin.

Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy
melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä
johonkin.

Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi
rakastua!



X


Kuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin
erottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja,
kysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja
ruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne
hyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen
silti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin,
jonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt
pintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain
himmeä heijastusvalo lattiasta.

Yhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana,
unettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon
näköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan
taasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa,
jossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla
salissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti
maksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja
kuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa
Wiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.

Pekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras
pysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja
piinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan
toisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.

Ne ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne
kukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat
yhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten
seinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat
mieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa
nerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja
sentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä
voi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse
paistamaan julki tuolla ulkona "pahassa maailmassa". Koti ja maailma! —
kaksi ikuista vihollista.

Monasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole
ollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen
proletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta
vähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa
kyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas
sinne!

Mutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin.
Silloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on
mahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla
kaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat,
vaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman
tanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään
aivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä
taitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan
mitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin
kaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. —
Pekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja
joutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin
ja niitten "seurustelutapoihin".

Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen
poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti
huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan
kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat.
Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean
kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy
katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara
mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja
tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan
yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee
hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana,
ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä
ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta
kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin
äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy
vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku
toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava
silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen
putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta
varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin
tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen,
puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.

Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide,
ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella
katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja
käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa.
Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä
hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli
maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei
tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä
moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla
varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti
nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita.
Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa
halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla,
tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu
se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin
muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana.
Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä
mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin
tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin
ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii
arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain
epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia
tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän
pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan
talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.

Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu
kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi.
Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas
liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia.
Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään
vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa
loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua
niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja,
vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin
tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka
huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita
myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen.
Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.

Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta,
tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran
anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä
vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta
hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä
pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla
profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä
tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua.
Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein
pirua.

Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta
moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta
ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän
huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli
useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain
vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa
joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.

Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä,
joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu
kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia
herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän
päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.

"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on
vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla
tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan
opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan
tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa.
Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä
asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte
sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei
se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike
kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen
saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan
tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla
elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei
ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä
vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista,
joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu
kummilahjana. Amen.

Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja
viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus,
ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin
vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien
piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta
tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla
jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa
siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin
minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele
enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia
ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten
tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on
viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen
polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät
ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät
päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen:
juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa
siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin
tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut
jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä
mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään
vakaumuksia voi ollakkaan.

Pekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.

"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa
olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina
herrar."

Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen
että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja
juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa.
Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä
heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti
onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa
majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti!
liikkuma-alallasi ei ole rajaa.

Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi
levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään
mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla
että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa
hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen
sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana
ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa
kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän
läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko
mitään oven takana?

       *       *       *       *       *

Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin
vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa
jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken.
Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain
muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan
uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen
toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet
sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee
uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on
Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän
taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään,
eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten,
mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten
odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja
paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen
näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän
vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta
neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen
yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe
jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.

Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla
mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne
mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt
ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee
se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista
liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin
naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että
Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen
kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli
nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen
esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja
lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa.
Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella
avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla
on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse
keskustella äänettömästi.

Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen:
tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on
selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää
varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan
valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja
hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa
liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta
he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat
he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen
satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa,
vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se
on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa
ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että
eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja
järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan,
nauraahan vain muitten mukana.

Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä
lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei
tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän
tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien
perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt
heti.

Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen
arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee
tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään
kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä
saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään,
joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että
huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille.
Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka,
kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset
pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt
näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua
jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin.
— Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi.
Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki
rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin
lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.

Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää
ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi
paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain
sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai
edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista
katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan
Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin
kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole
mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja
yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan
lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen
käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa
vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään
niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas
varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se
on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan
mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.

Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua.
Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne,
täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi,
rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten
haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään
se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut
kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin
vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän
maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on
edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla,
täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa
niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan
tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat,
niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan
ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois,
vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi
tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi
pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen
loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään
kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran
sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan
tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin
on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian
vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin
ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?

Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun
reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen
hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton
hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen,
peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa
puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin
huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää
sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat
molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump —
jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä
silmä näe eikä korva kuule enään mitään.

Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua
luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun
puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee!
Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa
mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua
kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan
raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.

— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään
huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi
siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen
aamu.

Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä.
Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy
hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.

"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut
sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa,
mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa
puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa.
Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."

— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka
riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!

Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa,
sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan
tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta
enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias
sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle
rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö
vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?

Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää
niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.

"En minä voi", sanoo Signe. "Antakaa se kinnas pois."

Hölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:

"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua
muuten huonona?"

Signe puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.

"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa
vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.

Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia
tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin
rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään!
hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi
sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä
sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin
on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja
kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.

"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin
niin kipeästi?"

Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen
olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla,
joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä.
Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt
katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista
pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen
maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin
omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon
annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli,
josta lähtien ihminen kuuluu minulle.

Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen,
pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta
silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt,
mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää
koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden
ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö
asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?

— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt.
Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin
häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta
jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää
että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin
huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä
luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä
köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?

— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana?
Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa
nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty
syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen
miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen
loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä
ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta
kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. —
En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman
kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta
huolimatta, häntä rakastan.

Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän
suutelee kylmää kinnasta.

"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän
asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille.
Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä
minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli
väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille
— siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän
rakkautta."

"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin
vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.

— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö
näyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat
jäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti
hymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman
janoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!

"Saattaa kai tapahtua niinkin", jatkaa Pekka, "mutta se saa jäädä
kohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä
toimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä
vain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi.
Minä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota,
sattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin
on jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä
mielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut.
Jumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos
kohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin
selvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan
vilpittömän, kun sanon että rakastan teitä."

"Uskonhan minä sen", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken,
vaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.

Pekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä
rakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena,
ja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä
tiellä. —

       *       *       *       *       *

Mutta mitäs Pekka silloin äkkääkään! On tultu aivan kaupungin
pohjoisille äärille. Pimeät hanget leviävät edessä. Viimeisten
katulyhtyjen hohto tuskin jaksaa estää pimeyttä sieltä vyörymästä aivan
varpaille. Mutta lyhdyt ovat saamaisillaan apua: taivaanrannalla alkaa
liikehtiä vihertävä valoväreily, ja yhtäkkiä sävähtää sieltä heikko
revontulien kajastus. Taasen muistaa Pekka toisen yöhetken tuolla
kaukana, jossa revontulet joskus sähisevät yli koko taivaan kuvun.

Pekka hymyilee muistolleen, mutta ei voi olla itsekseen huokaisematta
että eläisipä vielä se tyttö siellä, niin — —.

Yhtä ihmeellistä kuin silloin, on nytkin että käveltiin tänne asti,
eikä muistettu poiketa sille kadulle, jonka varrella Signe asuu.
Signenhän täytyy joutua aikaisin kotia ettei täti vihastu — sekin
mokoma vanhapiika. Ei siis auta muu kuin pyörtää kiireesti ympäri ja
pyrkiä lyhintä tietä täti Loviisan portille. Kysyy Pekka vielä siinä
mennessä:

"Te sanoitte että olette rakastanut. Mutta tehän rakastatte nytkin?"

"Nii-in", sanoo Signe epäröiden.

"Ettekö olekkaan varma siitä?"

"En minä tiedä. Tuntuu välistä niin omituiselta." Siihen omituisuuteen
Pekan äly ehdottomasti uupuu; eikä hän kykene enään puhetta jatkamaan.
Eikä siihen olisi tilaisuuttakaan, sillä vastaan tulee kolme iloista
sälliä, jotka jo matkan päästä huutelevat terveisiänsä hiukan
sopimattomilla sanoilla. Pekka puristaa vain kätensä nyrkkiin ja tuumii
että pysykööt nyt siivolla älköötkä satuttako sormillaan. Sillätavalla
tuumii kyllä jokainen mies, joka naisen sivulla ritarina kulkee,
mutta Pekka melkein toivoo että jotain tapahtuisi, sillä hänen nöyrä
alistumisensa nyt tässä rakkauden asiassa on sittenkin kasvattanut
rintaluitten alle jonkun merkillisen veripahkan, joka kipeästi hautoo
niitä paikkoja, missä sappi asuu.

Jo tulevat miehet kohdalle. Eivät näytä haluavan väistää. Signe ja
Pekka väistävät. Mutta silloin ohimennessä yksi sälleistä heittäytyy
kaulailemaan Signeä. Samassa se sälli saa potkun takapuoleensa, ja
kun se kiroten kääntyy päin, niin silloin paukahtaa sen leukapieliin
puhtaasti tähdätty kaksoisisku kaikkien nyrkkeilyn sääntöjen mukaan.
Ja samojen sääntöjen mukaan se täräys lennättää sällin pökertyneenä
pitkäkseen kadulle. Knock out.

Pekka-ritari se sillätavalla turnausta harjottaa. Tosin ei hän vielä
ollut mitään ajatellut, potkaisi ja löi vain niinkuin kone, joka
tottelee jonkun korkeamman vallan käskyä. Mutta kone tuntee nyt
vilpitöntä mielihyvää että oli suorittanut lyöntinsä niin sukkelasti,
täsmällisesti ja lujasti. Ja sitä vain nyt tulee ajatelleeksi että
olisikohan ollut parempi täräyttää upper-cut, kun sällillä sattui
olemaan suu auki.

Nyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua.
Tappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla
himolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman
puutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat
toki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena
Pekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli,
oikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä
läjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa,
silloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta,
hypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin
molemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin
lihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta
enään jäsentäkään. Knock out.

Se jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon
kupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä
jiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan
hänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään
puukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin
tarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee
sällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi
sokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti
viillyttää mieltä.

Signen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan
ympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen
isku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi
on kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee
pystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt
nousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin
kerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista
nähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut
kätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön
yhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli
kaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi
Pekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa
pamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä
kantapäihin asti.

Vielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin
roikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän
vasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka
kerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen "veljeyden" aakkosia.
Sieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää
muistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.

Ja hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä
työtä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään
laitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen
saattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä
edes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.

Turnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä
hangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa,
ja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää
ettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain
koskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee
sitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma
siihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa
hairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle
iholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän
kätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä —
kontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut
varakappaleet Pekan aivoista.

Seuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän
kuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä
suutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva
toimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta.
Varmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen
pisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä
nimittää ajatusviivaksi.

"Mennään kotiin", sanoo Signe valittavalla äänellä. "Ei saa enään, ei
saa."

Eihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä
on taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman
matematiikankaan avulla.

Signe kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois,
muistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä
puhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan
silmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla
hyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta
tämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta
kuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.

Vielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan
sen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään
laskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.



XI


Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin
joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei
täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään
ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus
luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta,
joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin.
— Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen
iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta
sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun
päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on
Inhottavaa.

— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi
rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut
vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän
juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen
harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten
joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa,
joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten
seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta
ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja
juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien
piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä
tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea
jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla,
pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien
välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään
tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.

— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras
paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten
likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin
tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti,
jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin
haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä
neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus
sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve,
hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!

Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten
matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään
arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen
statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo
pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun
diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat
jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki
näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää
yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät
kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain
sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat
kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse
tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat
he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet.
Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan.
Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä;
vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä,
järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin
metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen
kuuluva.

Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina,
kerjäläisen tarina.

Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen
kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit
ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä
monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen
vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan
yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti
pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia?
Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen
keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein
pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina.
Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo
verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt
senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi
heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat
olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä
katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on
syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?

Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää,
joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa.
Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä
pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi
— johtaja.

       *       *       *       *       *

"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se
on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee
turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.

Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät,
aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli
myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet
ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia,
kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi
henki ja autuus.

"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla.
Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen
vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään
paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään
vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida
matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat
menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille,
katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä
sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule.
— No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää
leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen
vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan
pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai
herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies".
Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin
kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan
hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen
virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.

Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi
pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja
puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa
kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet
puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.

— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään.
Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen
leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin
seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot
näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä
tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät,
ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille,
mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että
ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat
ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän
katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä
kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha
ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat
jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis
vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole
matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja
tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin
varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä,
ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.

Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei
voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo
uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja
lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä
viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut
tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa,
ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle
yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä
sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka
talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta)
narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan
vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia,
tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto?
Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi
naamansa, niin tuontapainen se olisi.

Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa
noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään
mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi
vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on,
Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?

Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän
pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu
kuin hän!

       *       *       *       *       *

Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun.
Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta.
Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on
mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto
siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin
— kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se
muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi
sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. —
Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian,
ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen;
syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen
kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä
olisi tarvittu.

Mutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää
mitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi
salaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä
missä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole
ilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka,
isänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen
osan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon.
Tilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka
sinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä
on nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti
korjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.

Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas
piru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä
aviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen,
sanoen puoliääneen:

"Minä tunnen teidät."

Ei mitään vaikutusta. Pekka kysyy:

"Tunnetteko te minut?"

"Tunnen kyllä", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään
akkunasta.

Se on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut
odottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen
istuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja
nyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on
kyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne
toisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja
kaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora
tie paras tie.

"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt.
Paikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että
jaksatte hyvin."

"Vai niin sanoivat, saatanat."

Pekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla
kirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa
väärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään
asiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy
jatkaa:

"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä
terveiset."

Nainen muikistaa halveksivasti suutaan, eikä nytkään puhu mitään.

"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin,
tulee pian umpeen seitsemän vuotta."

"Valehtelijan määrä."

"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla.
Minulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä
muutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle
annettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada
puhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani
Helsinkiin?"

"Mene helvettiin!"

"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla
nousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon.
Te tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty."

Ei hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää),
ei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan
se nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin,
ja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa,
kädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän
kylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat
olivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle.
Hän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla
— nyt enään, nykyisin.

Ympärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa
heihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan
liki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun
toisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen,
joka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja
uumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on
vetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen
pyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän
puhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.

Tässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja
järkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota,
kun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin
valmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä
toiseen vaunuun.

Samassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.

"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.
"Nyt lähdetään."

Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa
joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen
sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen
ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka
ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee
sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva
pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka
niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa
molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään
sinellinhialla, toverien nauraessa.

Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka
sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu
itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.

Pekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.

Äiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.

Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme
kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?

Äiti: Helsinkiin.

Pekka: Mitä aijotte siellä tehdä?

Äiti: Varastaa.

Pekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli
parikymmentä tuhatta.

Äiti: Sinä saatana. Vielä pilkkaat, niinkuin muutkin.

Pekka: Ei ole tässä pilkkaa eikä leikkiäkään. Minä puhun silkkaa totta.

Äiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En
huoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä
yrität.

Pekka: Eikös varastaminen ole valetta ja petosta?

Äiti: Ei ole. Se on ottamista.

Pekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —
Sanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.

Äiti: Kun en liennyt kerjätä.

Pekka: Ellei halua kerjätä, täytyykö välttämättömästi olla varas?

Äiti: Täytyy, varas tai rosvo — ellei ole lurjus.

Pekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo),
kerjäläinen tai lurjus.

Äiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että
varkaan leipää olet sinäkin syönyt.

Pekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —
Vastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?

Äiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi
merillä.

Pekka: Saa — äh. Olette minua sillä tavalla elättänyt!

Äiti: Niin.

Pekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —
Ja ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.

Äiti: Niin.

Pekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen
aviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte
kovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin
isän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian
seitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen
olemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän
näytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies
hän oli.

Äiti: Poika, onko se totta? Tapasitko isäsi?

Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä
molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin
ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta
pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.

Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet
insinööriksi.

Pekka: Sehän minusta tuli.

Äiti: Missä nyt on isäsi?

Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen,
kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.

Äiti: Niin, siinä sitte ollaan.

Pekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?

Äiti: Tulen.

Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin
että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee
ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi,
mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille,
tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä
vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin
pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille.
Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat
kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa
— tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa
äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei
voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.

Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi
kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä,
niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat
ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja
ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei
pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja
pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia
kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi
tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä
välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene
nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet
lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo
katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.

Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. —
Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun
keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään
kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.

"Älkää viitsikö. Ei se kannata", sanoo Pekka väsyneesti.

"Minä herjaan!" huutaa toinen.

"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain
keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa
alas!"

Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä
vähitellen tyyntyy.

"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille."

Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava
vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.

"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota
jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään.
Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse
— tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä
sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."

Juna hiljentää vauhtiaan.

Äiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.

Pekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?

Äiti: Neljäntoista.

Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä
laatua sen isä oikein lienee?

Äiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.

Pekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.

Äiti: Ei.

Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille
pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita
kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä
uusi vai minä?

Äiti: Tämä toinen.

Pekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.

Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni
satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä
ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa
yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne
häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen
äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin
näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He
ottavat ajurin ja vierivät pois.

Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa,
joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä
hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä
tai panna pystyyn pienen kaupan.



XII


Ei ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin
liki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu,
joka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä
kiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja
kasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan
aallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo
taivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin
huumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä
neitosi huuliin upotat.

He pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli
takaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen
risuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan
määrän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan
tyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja
pohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan
läheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta.
Sen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli
omituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee
kolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi
hyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa
kaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä
ei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän
lähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla
helsingittären askelilla.

"Höhöö", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. "Johan
sieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?"

"Miksei löytyisi!" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon
koiville. "Katsokaa ja maistakaa."

"So-so, kälyseni" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia
kälysikseen). "Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä
selvästi kysyin että onkos puuta palavaa."

Pekka puuttuu puheeseen:

"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.
Teidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.
Aivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan."

"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän
tulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka."

Ja eihän Pekalla muutakaan tehtävää ole kuin istua neljänneksi
mieheksi piiriin. He ovat siinä nyt kaikki tehtaan pomomiehet: uusi
omistaja ukko Liuski, insinööri Suojanen, laiha konttoripäällikkö
Raatikainen ja pyylevä teknikko Suorsa — kaikki muut uutta väkeä
paitsi Pekka. Muut entiset ovat menneet, koska eivät sietäneet
Liuskin kursailematonta puhetapaa, mutta Pekka tulee ukon kanssa
mainiosti toimeen. Liuski on nahkuri, joka vanhoilla päivillään
ryhtyi keinottelemaan, ja menestyikin kuin onnen kultapoika ikään,
niin että lopuksi ostaa räväytti kokonaisen tehtaan. Viisas mies, ja
rohkea kuin ilves. Verevä se on vielä vanhoillaankin. Se on osannut
panna kituvan tehtaan jauhamaan kultaa. Eikä Liuskin ukko lopeta
afääreitään tähän, vaan uusia kahmauksia yhä hautoo päässään. Kaikki
sille onnistuu, paitsi yksi asia: ei saa naitettua tytärtään. Tyttö
ei taivu ukon tarjokkaihin, eikä ylipäätään näy huolivan kenestäkään.
Viimeksi on Liuskin Lahja polttanut hyppyset ukon suosikilta, tältä
roimalta teknikolta tässä. Isä oli siitä hyvin pahoillaan, mutta nielee
katkeruutensa hiljaisuudessa, sillä hän rakastaa tytärtään.

Nyt on Liuski hyvällä tuulella. Siihen vaikuttanee osaltaan munatoti,
joka on ukon suuri ihastus. Hän on erinomainen konjakin tuntija,
mutta aivan erikoisella tavalla: konjakit ovat hänen aivoissaan
luokitellut tarkkaan arvojärjestykseen senmukaan miten ne kykenevät
aikaansaamaan herkullista munatotia. Tämän juoman valmistaminen on
muuten uskottu ukon omalle rakkaalle muijalle, ja se pitää kaikkien
tietää ettei koko Suomivaltiossa ole toista sellaista munatotin
vatkaajaa, sekottajaa ja höystäjää. — Joka lauvantai-ilta, saunasta
tultua, pitää tämän himojuoman höyrytä ukon nokan alla, ja joskus
muulloinkin, kun on väsynyt tai vilustunut — lisäksi vielä tietysti
jouluna ja juhannuksena. Nyt on juhannusyö, ukko on saanut totinsa,
ja on siis tyytyväinen. Vertaus ja leikkipuhe rätisee hänen partansa
sisältä, pitkin sikaarin sivua. Kaikkien on nyt juotava munatotia,
niin Pekankin. Irja sen valmistaa, mutta maistaa itse ensin leikillään
lasista, tarjoten sitte vasta Pekalle.

Hetken on Pekka kuunnellut toisten juttuja ja iloinnut siitä että
jotain melua on ympärillä. Mutta outo tyhjyys on yhäti hänen
mielessään. Ei se ole apeutta, ei ylipäätääri mitään, tyhjyyttä
vain, ja melkein onnea siitä että niin on. Onpa ainakin tilaa ottaa
vastaan, jos jotain on tuleva tänä kummallisena yönä. Niin miedolta
tuntuu toisten melu, ja niin laihoilta Liuskin itsessään kyllä
mehuiset jutut, että Pekka kuvittelee olevansa tässä kalliolla vain
juhannuksen kanssa kahden ja odottavansa jotain. Yörastas lirittää
heleitä koloratuurejaan. Järvi lepää tyynenä. Kolme naista tulee
kahvikaluineen. Neljättä ei näy.

"Kylläpäs Pekka nyt vahtii kaihoisin silmin onnensa horisonttia",
huomauttaa Liuski, vihjaten siten Irjan ja Pekan väleihin. Ukko
pitää heitä melkein jo kihlautuneina. "Se on oikein, kunhan samalla
pidät silmällä tuota taivaan horisonttiakin tuolla. Ota se vahti
nyt virkatehtäväkses, ja kiekaise kun aurinko sieltä naamansa
näyttää. Minun on aikomus täräyttää sillä hetkellä vähän tavallista
juhlallisempi kunnialaukaus. Kii veti vai, Pekka, että otat päällesi
kukon tehtävät? Me tässä varustellaan muuta, vaikkapa nyt laulettaisi
aluksi."

"Olkaa huoletta, setä. Koetan parastani." Sitä lupaustaan ei Pekka
suinkaan aio pitää, mutta nyt saa toki olla rauhassa.

Liuski varottaa vielä kerran kaikkia suurella äänellä ettei kukaan
saa mennä louhimolle auringonnousun aikaan, vaan on pysyteltävä
tässä, ja ylipäätään tämän ja tämän linjan lännenpuolella. — Kaikilla
on tiedossaan että ukko on järjestänyt juhannuspaukkunsa sinne
kivilouhokselle, mutta minkälainen siitä oikein tulee, ei tiedä kukaan.

Pekka lähtee kuljeksimaan rantaa pitkin syrjemmälle. Ukko Liuski
kuuluu kehuskelevan miten munatoti on mainio asia esim. lauluäänen
vahvistajana. Totinsa jälkeen ukko kyllä mielellään lauleskelee, mutta
nyt jymähyttää hänen barytoninsa aivan erikoisella kuminalla:

Pappani maja on matala ja pieni, ei tarvitte portahia — — —

Entä Irja — eikös sekin haaveile:

    Ja se ilta oli lämmin ja ihana
    ja linnut ne lauloivat,
    keto allansa kaunis ja vihanta,
    kukat kedolla kasvoivat.

    Tyttö istui kreivinsä sylissä,
    moni muistui mielehen.
    Yö joutui, ja päivä oli laskenut;
    hän nukkui kreivin vierehen.
    — — —

— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä?
Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa,
jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo
kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin
on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami
ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä
tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen
tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi
edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain
hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen
nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut
hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan.
Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän
on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen
voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.

— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti.
Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana
vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua
lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu
baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa
ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka
itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän
pian kuulutti julki.

— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä
minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa
lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä,
niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä
viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni
olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta
jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni,
minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen,
yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen
ja keskikesän päivää. —

       *       *       *       *       *

Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän
ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa,
kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä.
Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon
niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä
katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne
johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli
"Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski —
nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen
omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen
kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos
minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on
kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei
pyristelyllä eikä millään.

Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä
nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka
tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen
kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta
ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta.
— Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka
löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain
muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä
mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja
hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet
hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se
vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta
voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille
ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka
älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa,
raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa
vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?

Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on
ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä
koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan
hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he
karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen
olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen
Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli
olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan
eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas
hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä
se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä
käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden
kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä
lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on
hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta
viisaasta teosta.

Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua
eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä
Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut
yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi,
jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen
päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan,
eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu
kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa,
paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja
kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin
leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä
ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka
yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu
kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna
kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä
mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin
aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan
kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö
on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti
Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän
silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.

"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi
sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen
että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se
lämmittää minua."

Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat
keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he
aavistavat jotain tapahtuvaksi.

Pekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.

"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut."

"Niin", sanoo Lahja, kuin unissaan.

On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet
paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää
kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla.
Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen
alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen
keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä
kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa
suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on
iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että
he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle
suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset
sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä
näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä
leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii
räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän
pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia
rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen
suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa
louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.

Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman
tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan
asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se
ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat
muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan
poskille — hän jo hymyää.

"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei
enään kuulu mitään.

Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään
tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.

"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen
niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.

Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä
kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti
haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä
Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään
jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku
sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut
mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon.
Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt
kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen
katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja
tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha
merkki."

"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo
kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."

Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa
hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.

"Miksei saaneet?"

"Koeta arvata."

Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin
kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree
huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:

"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla
suudellakkaan."

Lahja nauraa heleästi:

"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa."

No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. —
Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään,
nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin
linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan
käsivarsilla.

Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän
aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen
aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä
ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä
että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien
kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään
anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi
haluta jotain anastaa!

Kuuluu lähestyviä ääniä oikealta. Levollisesti sanoo Pekka;

"Lahja, meidän täytyy lähteä."

Sanoilla ei ole mitään vaikutusta.

"Lahja, toiset tulevat. He eivät saa löytää meitä täältä."

"Niin — mennään — pois."

Mutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun
teknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää
pysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä,
Sitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska
pää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi,
kaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:

"Jees-sussiunatkoon, täällähän ne jo ovat molemmat."

Liuski tulee kallionreunalle, kädet taskussa:

"Mi-mistäs te tänne olette ehtineet?"

"Tultiin katsomaan setän juhannuspaukkua."

Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen
hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu.
Käsillään viittoillen kehuskelee hän:

"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa
kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä
rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet
kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista,
ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."

Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää
mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät
kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari
hommailee ja huvittelee.

"Se oli juhlallinen tärskäys", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.

Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään
vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa
ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat
katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina
miehinään puhelemaan:

"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä
on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä
haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko
on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee
niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon
minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee
kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen
takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta
kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan
meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä
himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla
hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu.
Lähdetäänpäs kahville."

Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana.
Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa,
mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja
tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain
pystyy avoimesti sanomaan:

"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen
on tehnyt minulle seuraa."

"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin.
Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on
onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä
onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja
lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi
Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla
himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee
jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja
sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään
asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"

"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu
etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."

"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs
se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta,
Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä
sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain
sellainen, hm, runoilija."

Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin
solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.

"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua
puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin
taisi tulla huono."

"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että
siitäkin tulee huono."

Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.
Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:

"Se on minun asiani, isä."

"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä
siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."

Sellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.

Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua
muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda,
tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on
Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa
aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen
tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai
ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä
pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä.
Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan
itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla
alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa
vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".

"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo
oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella
kotia. Lahja hoi!"

Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime
tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:

"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa."

Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina
sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa,
— sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun
järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan
yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan.
Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen,
ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle —
eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä
louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta
Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla,
viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi
houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun
vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat
pussissa, ja nauraa hekottavat.

Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa
etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta
tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi
oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi
sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden.
Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain
mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman
suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin
liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole
vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia
sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on
omituista.

Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen,
ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee,
kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei,
mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka
lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä
kuin hyvänkin passipoliisin.

Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan
kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin
hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon
sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten
latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat.
Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut
tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta
vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi
kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt
harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti
kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä
juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se
— Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys"
Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta
ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka
haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta
huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono,
nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä
olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä
onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla
kirpelöiviä jäitään.

Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen
pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista.
Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä
raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat
lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten
kylkiin.

Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä.
Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan
viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä
tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain
viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun
Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton
on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja
laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan
tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka
ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on
juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen
rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei
liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän
tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin
ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin
täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä
päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle
— ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi
jotenkuten tulkita.

— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle.
Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja
leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän
tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko
näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen
hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä.
Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt
eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.

Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja
jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa
tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä
lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee
tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa
on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle
ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä
vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.

Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja
tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan.
Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen
kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat
toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen
lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei
parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on
rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka
toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana.
Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi
milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen,
pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan
rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.



XIII


Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin
lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen
ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin
räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se
voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien
ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa
onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen
kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien
elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku
pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa
sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan
mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti
kerran tapahtuu.

Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle.
Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se
oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli,
silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena
ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa
ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää.
Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään
syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään
ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään
luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys
on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten
koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat,
sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä,
joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta
muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa
että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat
tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme
pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät:
katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen
kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.

Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on
huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen
ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole
ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei
ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia
yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut
pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen
turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti
Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla
ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä
katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken
menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.

Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta
kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti.
Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi
kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin
täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma
on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua
sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan
sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu
hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei
ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia
asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan
— ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut
yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä
ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä
kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä.
Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja
hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja
suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko,
ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta
koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut
tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.

Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana
tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko
asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen
keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön
hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka
on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin
korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä
että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka
pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain
puuttuu, ynnä se kolmas.

Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset
määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie
valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia.
Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran
työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi
lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on
kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä,
mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes
ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea.
Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut
jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt
taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse
pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin.
Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto
hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä.
Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki
lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä,
joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. —
Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.

Silloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.

"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä
lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.

"Mitäs sotaa te nyt leikitte?" nauraa Pekka. "Viskatkaa hiiteen nuo
pölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset
kulkevat. Tie auki!"

"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut
esikunnan eteen."

"Minkä esikunnan?"

"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.
Mistäs tämä piili tulee?"

Pekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.
Mutta toinen mies puhelee sävyisästi:

"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia."

"Mitäs ihmettä te sitte vahtaatte?"

Sitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies
pontevasti:

"Me vahtaamme vallankumousta."

"No näytänkö minä vallankumoukselta?"

"Älä sinä saatana viisastele. Täältä paukahtaa —"

"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa
kiivastua", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; "Me
vahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt
mitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin."

Eihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille
jotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä.
Pekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia
tekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen
maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät
säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman
kantansa:

"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä
porvarin laille."

Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä
käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian
suoraan:

"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan
synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"

Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan
asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta,
mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.

       *       *       *       *       *

Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa
ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan
mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä
molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse
soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset
ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.

"Näkemiin."

"Näkemiin."

Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.

Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi
paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia
huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen
tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä
tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa
päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy
olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta
naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää,
pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria
miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön
johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi
ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan
ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä
sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne
alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin
kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa
nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo.
Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut
sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma
tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee
Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää
olemme perillä.

Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo
koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan
takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen
kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen
rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. —
Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä,
mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin
kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.

He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.

"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen
korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja
hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.

"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.

Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön
(se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.

"Kotona vasta", sanoo hän.

Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa
käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he
pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä
peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset
hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se
varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta
tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta —
sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään
hypähtele.

Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä
enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi?
Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina
pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin,
lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka
koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä
hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä
kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen
ja ihmisillä paha tahto.

Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa
paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä
kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän
vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia
puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille.
Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu
sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon
kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä
näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa,
päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan
riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle
noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan,
alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee
infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee
taasen huristamaan.

Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova
paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä
saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se
toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi.
Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien
kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät
pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee
ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin
miestä korvalle.

Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.

"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja
lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."

Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku
nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla
pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi
mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää
toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan
sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin,
ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa
puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa
erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan —
ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin
autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä
ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko
nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska
Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa
sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen
sille, jota rakastaa.

Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo
jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon
uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä
jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:

"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä
ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki
merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."

Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa
suoraan porrasten eteen.

       *       *       *       *       *

Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla.
Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on
sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat
pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka
siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen
aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat
— ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää
joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan
että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille —
omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina
luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän
omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi
viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.

Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun
Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin
— tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä
tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan
niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon
on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä
vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia
kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen
avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon
omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies
havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen
tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään
tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta
tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä.
Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.

Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan
pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään,
ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda
Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat
paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota
varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa
suuruudessa.

Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena
laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä
hänen helmaansa.

"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan,
jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon
nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan
voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan
siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen
yhdistettäväksi kuvitellut.

Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka
aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt
tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman
paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen
sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka,
vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain —
isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut
yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua
olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti.
Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä
minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea
teille molemmille!

"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.

"Tieh-tysti."

"Oletko mustasukkainen?"

"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta
minua surettaa kun minulla on niin vähän —"

"Mitä? Vähän?"

"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan
minullakin jotain."

Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen
hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä,
vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin
ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis
sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki
huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka
sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden
ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa
pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee
Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi
nyt mihinkään laskea.

Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen
pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:

"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.
Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."

He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden
istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"

"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla."



XIV


Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan?
— sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi
laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän
paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha
olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta
silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa.
Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua
kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän,
kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon
papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi,
niinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan
metelin.

Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava.
Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat
tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan
murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain
vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään
savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo
unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut
paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan
välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta
ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.

Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi
mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla
aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee,
auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan.
Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat
näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana
Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta
metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken
aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin
tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan
saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja
ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole
lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän
oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua
eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki
hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella
mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota
kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain
menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen.
Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä,
vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut,
vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin
nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on
vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin
matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan:
ylös, ollaan perillä!

Perillä!

Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan
tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa
tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli
ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten
meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta
huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken
turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin
on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy,
niin sitä parempi.

Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle
tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi
nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule,
se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa
huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin
joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä
on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan
liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä
säilyttämään turtumustaan.

Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin
alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi
välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli
käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka.
Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen
tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa
kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa.
Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä
ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän
löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta
pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä
mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen
huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta
ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa
heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten
tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina
inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.

Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt.
Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä,
tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista
valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja
lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat
kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä
Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat
ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista
Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.

Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta
alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin
raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset
yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan
siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli
katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä
johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen
hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta
puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli
aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti.
— Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi
löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava
mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut
takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja
joita suojelit.

Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana
kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja
päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on
itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.

       *       *       *       *       *

Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen
punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen
sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii
että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan.
Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän,
tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät
ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että
aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."

"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."

"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat
tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta
eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin
perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."

"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — —
ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."

"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."

Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen
minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies
saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat
toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään.
Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat
niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä
pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten
yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten.
Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä
silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä
on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me
teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri
suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun
tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää
teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä
meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin
ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.

       *       *       *       *       *

Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen
tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa
soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä
tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.

Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa
makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli
ladattuna.

Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi
murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät
vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen
herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä,
ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme
jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat
päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja
syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä
papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei
muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan!
Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta,
ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten
taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan
sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö
tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat.
Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan
määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain
näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka
syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua.
Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka
on tulossa.

Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta
taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat
ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä
harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen
sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten
alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo,
kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka
ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei
totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton,
niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka
juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski,
terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein.
Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen
tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä
sivullisen nähdä.

— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja
pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on
teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle
isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst!
hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä
pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise,
rauhassa, kuuletteko.

— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen
rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi
lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata
ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin.
— Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä.
Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä
ensin, ja sitte — rauhaan.

— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo
puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä
poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit
minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää.
Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten
vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua,
sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen
koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen
paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin
nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi
enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä
taivaalla.

       *       *       *       *       *

Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka
naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!

Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat
nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan
ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi
vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa
pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan
takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan
sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat
muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa
vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen,
ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt
on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat
ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten
koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä
pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan
alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin
päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti,
jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan
pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:

"Missä on esikunta?"

"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua,
tuntiessaan insinöörinsä.

"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"

Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta
kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin
siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja
sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät
sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa
yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä,
kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan
"esikunnan" majapaikkaan.

Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan
kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi
hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä
vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle.
Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään
katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata
ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia
ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos,
toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi
komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka
tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston,
joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu
aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet,
lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja
monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka
lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan
tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki
talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat
ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi
automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen
niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea
lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä
takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit
tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi
koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.

Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.

"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi
vilahtavan muutamia miehiä.

Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista
huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki,
sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii
Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä
ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen
näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa,
suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas
näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä
lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli
olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. —
Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa
taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:

"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."

Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka
näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön
puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:

"Entäs tuo?"

Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se
on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun
toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen,
tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on
tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti
hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti
muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty
sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä
näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen,
joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:

"Mitäs rouva täällä tekee?"

"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo
ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.

"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina
—"

"Niin olenkin."

"Milloin toivat?"

"Tänä aamuna."

"Rääkkäsivätkö?"

"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,
Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"

Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja
pitää hänet alallaan.

"Onko Taimi turvassa?"

"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."

"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle
tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt
pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään:
"Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on
tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti
pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."

"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka.
Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin
povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja
viskaa pois.

Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja
kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta
tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille,
toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.

"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi,
ja aika penteleitä ovatkin."

"Mies ja nainenko?"

"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"

"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."

"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan
käsivarressa.

"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois,
mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"

Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle
Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään
saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään
olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat
jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka
kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut
odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta
on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin
poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka.
Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.

Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin,
räpytellen totisena silmiään:

"Jos minä tulisin kans."

Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.

"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."

Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään
kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita,
ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta
näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti
tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. —
Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä
peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja,
ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin
yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään!
Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan
paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin
komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava
ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä,
joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven,
on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä
portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on
jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja
sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää.
Sukkelaan!

Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka
juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin
askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn
oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän
ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää
häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka
on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo
lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran
hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin
sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen
naamaansa.

"Tunnetko?" kysyy Pekka.

Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin
pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi
tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi
puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja
toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään
kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että
tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään
värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa
kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo
olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.

Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli
pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa
Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi
hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla
pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan
esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen
valittaa särkyneellä äänellä:

"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko
pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori
kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen
pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa
muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut
äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui
nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"

Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä
enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten
sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa
vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta,
ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään —
ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.

"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo
porrasaukossa.

Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee
vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.

Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte
pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä
kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan
naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän
enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka
keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas
leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.



XV


Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia
miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja
laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee
heille hyvää.

Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien
ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska
ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän
sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti
jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin
yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan
he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa
ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen
hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos
joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut.
Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle
ololle omaa erikoista väritystään.

Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä
enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää
uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä
mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa
raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan
porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee
monestakin oudolta.

He vetäytyvät erilleen toisistaan.

Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa,
voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia
mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja
toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on
heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki
jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään
käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin
väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten
pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää.
— Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa
kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut
ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka
siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.

Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma
ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee
puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan
taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella,
hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat
auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin
jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?

Parin päivän perästä!

Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta.
Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu —
täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa
parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä
tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.

Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä
kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo
rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö
mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää
itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt
tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii
vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —

— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista,
joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä
olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun
ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä,
ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä
minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret
näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi
silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs
sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä
niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.

Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että
tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua.
Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä
julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta,
voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse
tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään
kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen
— vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään
muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret
olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään
enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt,
ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu
välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.

Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille
ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona.
Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus.
Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen
mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin
tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai
ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä
on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä
hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta
kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan
jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman
kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin
olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään
ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa
viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.

— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain
reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen
paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään
saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri
merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt
tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä
tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.

Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja
— rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä
vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta
juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja
nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".

— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka
ollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan
kirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa
toivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla
vapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille
ja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! —
onhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi
olla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta
on suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan —
loppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On
olemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.

"Pois! Laske minut menemään!" huutaa Pekka, huitoen käsillään,
vasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin
veltto letku hänen sivullaan.

Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä,
kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. —
Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän
ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin
joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi
käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena,
kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja
silmät tuijottavat Pekkaa.

Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on
siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja
Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!

Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista
niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä
on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin
käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on
syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse
näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa
sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka
muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu,
joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.

Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei
jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan
ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten
mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.

"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun
luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."

"Ei mikään ole liikaa."

"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin
olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"

Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi
viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa
Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi
hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa
luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi
maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka
onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja
käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti
että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se
penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he
ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta
Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin
vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään
sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin
vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään,
tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi
hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja
halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.

"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin
itsekseen.

Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma
mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja
ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään
ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain
muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä
yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja
ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle
enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:

"Pekka, sinä rakastit minua ennen."

"Varmasti", sanoo Pekka. "Ja minä tahdon oppia sen taidon taasen."

"Ei sitä voi oppia."

"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi
oppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito
tule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen
oppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä."

"Älä kiusaa minua."

"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta.
Saat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta
olemassa?"

"On."

"Siis sitä voidaan oppia. — Toinen kysymys: Rakastatko sinä?"

"Miten voit sellaista kysyä! — Tietysti."

"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit
seurannut minua vaikka Amerikaan?"

"Olisin."

"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti.
On helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin.
Kristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon
lähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan
paistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan
pisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?"

"Tietysti."

"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä
pienen putelin viiniä?"

Tämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa
käsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä
pikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. —
Lahja rupeaa nauramaan:

"Paistu vielä hetki, niin saat." Ja hän ojentaa esineet Pekalle: "Ole
hyvä."

"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon
tuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten
säästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?"

Sanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen
varovasti Pekalle.

"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun
suudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle
riittää."

"Seitsemäs kysymys: Luuletko että riittää?"

"Luulen."

"Kahdeksas ja viimeinen kysymys: Onko tämä ollut kiusaamista?"

Vastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle
määrätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi,
joka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen
sutiessa häntä karvaisella naamallaan.

"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka", ihmettelee Lahja. "En olisi
ikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja.
Sinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä
olet! Ja käsi! — paraneeko se?"

"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä
tuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan.
Sinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy
tapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka."

"Onhan tässä jo kylliksi tapahtumista, — Katsellaanpas nyt tätäkin."

Taimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan,
käännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.

Pekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen
asiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs
Taimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:

"Lahja, tiedätkö mikä päivä nyt on?"

"Tiedän toki. Siksi tänne tulinkin tänään."



XVI


"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti,
lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista —
ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".

"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain
varemmilta vuosilta."

"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä."

"Aivan niin", nyökkää Signe, "muistan hyvin herra Suojasen".

"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.
"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —
No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."

Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen
lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja
ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin
— niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut
kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun
pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista
makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa,
joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä
yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.

Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää,
vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin
varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se
luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun
hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela,
ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin
huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta
käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä
hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se
vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa
pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.

Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin
onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia
on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi
suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois
mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä
viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti
selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku
kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää
ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on
Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä
harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.

Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän
gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen
tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä
raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun
liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä
rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon.
— Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee
Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina,
niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta
kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä
aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja
ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä
sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut
ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.

Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä
lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi
sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja
varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä
on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa
seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne
näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet
kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean
ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn
koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.

"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on
ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu
olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten
taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä
vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja,
kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä
on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja
koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy
kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se
viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen
lasiin ja honottaa taasen:

"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu
puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari
innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia
päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja
terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten
kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen,
ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn.
Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme
ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat
samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki
näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian
huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"

"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman
näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista
sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän
illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku
rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek,
seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen
näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa
taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist".
Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen
virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen
varatuomariin päin:

"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä
paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote.
Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin
emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"

"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä
elukoista."

"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että
ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."

"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen
silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei
käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo
seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän
tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen
miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.

Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa
näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata
mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista,
heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee
Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille
kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on
täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan
petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka
katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä
kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää,
Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.

       *       *       *       *       *

Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän
on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän
kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin,
ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on
silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki
me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä,
vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat
nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka
hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä
heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi
typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna
että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi
tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa
ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy
hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa
ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat
ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen
kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja
moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos
itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen
vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi
moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!

Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen
naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista
veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno
silti muille. — Signelle hän kuihkasee:

"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella
näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä
myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa.
Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa.
Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen
maailmankatsomukseksi?"

Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida
enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan
kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää
Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai
lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään
pöytäseuraan päin, sanoen:

"Onko teistäkin tullut — tällainen."

Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa
kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän
vastaa kylmästi:

"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta
huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."

Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte
huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä.
Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:

"Niin näkyy."

"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa
roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.

"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä
että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja:
ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee
kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:

"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni."

Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne
kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka
kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.

"Miksi te minua säälitte?"

"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti."

"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä."

"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —"

"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?"

"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te."

"Älkää olko niin varma siitä."

"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo
vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma.
Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle,
enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään
ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi
te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on
praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja
ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein
koskematon?"

"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme."

"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.
Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"

Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava
ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:

"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua
meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä,
jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun
kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat
vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin,
tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi
syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä
entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin
katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja,
joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt
jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"

"Oletteko juovuksissa?", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.

"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas
hautaan entinen itsemme."

Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle
uuden lasin.

"Te olette raaka mies."

"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään
niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää
entisyydelle."

"Tehän olette naimisissa."

"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän."

Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka
äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa
liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista,
autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri
Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on
heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä
kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta
virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan
antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään
ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin
tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. —
Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja
ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen
mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta
tuolille, ja messuaa:

"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin
kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja
niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä
autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin
tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta,
joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen
ajan malja!"

"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta
otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."

Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe
jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka
kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen
yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty
hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin
tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman
luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat,
katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä
kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen
tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen
kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen
läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä
keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen
vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin
jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo
silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan
käteen, sanoen:

"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen."

"Kyllähän muuten", vastaa Pekka, "mutta nyt minä tahdon kisata".

"Minä en voi olla täällä enään", hätäilee Signe.

"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen
humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne
huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei
ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on
ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki,
astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut
syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta
tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään,
pistäen sen liivintaskuun.

Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle.
Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan
puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa
tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin
upposi turkin puuhkien sisään.

Portierille sanoo Pekka:

"Tilatkaa auto, katettu auto."

Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka
Signen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.
Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.

On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen
verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta,
juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat
uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon.
Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo.
Ja vielä! — sinä kokonaan.

Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan
vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä
kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee.
Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" —
niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää
kumarrellen aukomaan ovia.

Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain
pysähtyen kysymään:

"Signe, minne saan sinut saattaa?"

"Mihin vain", kuiskaa Signe.

Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka
lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta
se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton
kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu
hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:

"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —"

Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan
polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.



XVII


Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet,
Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen
läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän,
kymmenen, yksitoista — —

Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin
hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta
pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa
sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä
on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja
poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta
tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja
mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.

Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja
tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten
että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja
viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen,
vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko?
Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta
kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan
päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka
jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.

Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan
katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen
kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi.
Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien
alla. Hän mutisee itsekseen:

— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän
jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta
viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali"
nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin
olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun
yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain
luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa,
ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä.
Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa
entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta
tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua,
ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan.
Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista,
jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut
mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään
antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa,
vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille
— kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.

Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen
hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo
kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken
sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.

Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa
vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin
työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se
pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.

Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on
perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus
oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski
on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon
päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa
olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on
kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka
siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa
tärähdellä:

"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?"

Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä
vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua
vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä
kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi
mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa
vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua
kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:

"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin."

"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki
arvannet että olen sinua odottanut?"

"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia
odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."

"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle
suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä
itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."

"Minä hoitelen itse asiani."

"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä
välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"

"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?"

"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin.
— Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle
meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."

Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin
ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa
haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen
rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko
se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on
näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli
järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi
pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja
katkeruuden lohdutus.

Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja
merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu
monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen,
keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen
sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen
aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen
raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene
ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa
ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet
suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee
äänettömyyden lausumalla katkerasti:

"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan
totta."

"Vaari", sanoo Pekka nöyrästi, "minä halusin vain hiukkasen elää".

"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja
muita."

Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee
hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä
edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi.
Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei
tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain;
kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa
menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan.
Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka
herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä
talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla
että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa
ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.

Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo,
joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on
kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen
poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden
aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle
ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu
ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen
neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa
samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi
se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee
kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja
sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä
näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja
rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa
eteenpäin.

Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida
maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti
jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.

— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi
seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja
kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy
keksiä joku parempi konsti.

Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei
suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä
syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt
mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä
hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka,
sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa
uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä,
ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja
Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt
itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan.
Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas
ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:

Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä,
vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla
kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla
rakastaa! — eikä rakastella.

Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee
ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi
esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla,
katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta
tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää
esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan.
— Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on
lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain
tällainen.

Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä
nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään
pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi
ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen,
koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi
olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että
tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä
tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut
vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on
rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin
kuin ennen.

Pekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.

— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on
ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut
hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi
ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat
valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa.
Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. —
Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja?
Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se
olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta
viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan,
minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään,
en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi
sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin
nyt otan hänet.



XVIII


Pekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon
sinut.

Lahja: Ei, ei. Mene pois.

Pekka: Tuomitsetko minua?

Lahja: En.

Pekka: Pitäisikö minun tuomita itseäni?

Lahja: Ei.

Pekka: Olenko tehnyt jotain pahaa?

Lahja: En tiedä.

Pekka: En minäkään tiedä. — Miksi siis tämä pako?

Lahja: Sinä olet ollut minun epäjumalani.

Pekka: Ja nyt se luhistui?

Lahja: Niin.

Pekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta
lienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni
jo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä.
Sinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen
vain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?

Lahja: En tiedä. — On toinenkin syy, mutta sitä en voi sanoa.

Pekka: Tahdoit antaa minulle vapauteni takaisin, tahdoit uhrautua?
Niinkö?

Lahja: Niin.

Pekka: Rakas, sillä olisit saattanut musertaa minut, ja niin olikin
vähällä käydä. — Mihin sinä olisit mennyt?

Lahja: Pois.

Pekka: Etkö arvannut että minä olisin tullut mukanasi, vaikka mullan
rakoon asti?

Lahja: Olisihan sinulle jäänyt Taimi. Minä aijoin sittenkin jättää
hänet sinulle.

Pekka: Taimi ei merkitse minulle niin paljon kuin sinulle. Minä en
välitä lapsista ja kapaloista. Rakastaja minä lopultakin olen enemmän
kuin isä.

Lahja: Eikö Taimi ole sinulle rakas?

Pekka: On kyllä, sentakia että sinä olet sen äiti. Siten te olette
minulle samantapainen asia kuin kristityille Uusi Testamentti.

Lahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun
kielelläsi on?

Pekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella,
sillä silloin se minusta merkitsee enimmän.

Lahja: Nyt en minä ymmärrä sinua.

Pekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan,
mutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin
tarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu
nyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot
minuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?

Lahja: Kyllä.

Pekka: Rajattomasti?

Lahja: Niin.

Pekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puen
Taimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.

Lahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi
elämä.

Pekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen
ja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli
kovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa
näen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa.
Minä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.

Lahja: Nyt sinä liiottelet.

Pekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin
luullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia,
arvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?

Lahja: Rupeat pohtimaan sitä iänikuista höyrykattilaasi,

Pekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt
onkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini
haudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta
työt.



XIX


Pekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa.
Hänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen
suksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen
sompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa
sylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä,
ja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.

Heloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta
kiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin
silloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä
vartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari
mäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä
yksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää.
Hangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.

Hangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei
hän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta
hänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.

Pekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin
että tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä
kuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun
kasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?

Valkea: Etkö tunne minua?

Pekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi
minulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin
niinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi
aamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut.
Signeäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?

Valkea: Näytänkö minä tuomarilta?

Pekka: Et näytä. Mutta minusta tuntuu että koko minun elämäni on
sinussa.

Valkea: Minä olen sinun elämäsi.

Pekka: Noin valkea! Mihin ovat tahrat jääneet?

Valkea: Ne olet sinä itse pessyt pois.

Pekka: Sehän on mahdotonta. Miten minä siihen olisin kyennyt?

Valkea: Näytpä kuitenkin kyenneen. — Nyt me lähdemme. Tule!

Pekka: Mihin minut viet?

Valkea: Elämään.

Pekka: Tuonnekko, josta vastikään pääsin pois?

Valkea: Sinne juuri, vaikka se, mitä sinä tarkotat, oli vain pieni
hiihtoretki. Minä vien sinut sinne, missä sinä et omista mitään, mutta
jossa kaikkeus omistaa sinut. Vien sinut vapauteen. — Katso, minä
puhallan sinut tomuksi.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suljettujen ovien takana : Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.