Title: Omenapuu
Author: Galsworthy, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Omenapuu" ***


OMENAPUU

Kirj.

John Galsworthy


Tekijän luvalla suomennettu



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



        Omenapuu, laulu, kulta.

                Euripides, _Hippolytos_.



Omenapuu.



Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet
autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää
muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran
tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka
luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja
menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja
vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä
kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta
hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä
uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut
tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.

Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen
nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen
korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja
pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä.
Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan
huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan
ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat
sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä
syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui
soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja
rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen
värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.

"Eikö tämä paikka kävisi päinsä, Frank?"

Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa,
solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät
saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja
partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias
mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.

"Frank, katsohan tuonne! Hauta!"

Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi
tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean
metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi
jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle
joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst
katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä
— itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan!
Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman
osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden
muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain
rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta
mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta
perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan
kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä
lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan
— ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi
pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi
tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten
hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään
kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen
elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja
nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja
tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta
kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden,
uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä
kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön
tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt
mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja
kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa
kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää
onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään
ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen,
jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja
rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä
tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta,
häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin
sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton
pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat
yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä
näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka
meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä,
auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa,
apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria
kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien
ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä —
täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi
hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka
katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa
niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa
kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan
kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän
ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana
huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei
ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta
sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli
puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa;
silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan
vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän
oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden
kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat
kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut
haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja
päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa
käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä
tädykkeitä...

Tämä palautui nyt hänen mieleensä.



I.


Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen
ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert
Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja
aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi
oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa
seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä
paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku,
lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan
väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli
kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea,
ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva,
kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla
oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä.
Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta
nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä,
Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet
ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on
viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman
sitä."

Ashurst vastasi seuraten katseellaan pilvien kulkua:

"Se on joka tapauksessa kuin simpukan helmi."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu
säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain
omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme,
jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan
takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee
helpommaksi."

"Tuota et kykenisi toteuttamaan käytännössä."

Garton haroi ajatuksissaan takkuista tukkaansa.

"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan.
On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat
hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Hyvä; mutta jos ne joutuvat ristiriitaan ritarillisuuden kanssa?"

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset
luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja
loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa —
kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti
sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat,
linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä
voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren
tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan
piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan
koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst,
joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä
saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman,
karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää,
pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät
rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma
tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet,
ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet,
kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora.
Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin
aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet
sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin
omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät
häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut
ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä
tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla
yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti,
ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Ja missä se on?"

"Tuolla laaksossa, hyvä herra."

"Voisitteko antaa meille yösijan?"

"Uskonpa kyllä voivamme."

"Tahtoisitteko näyttää meille tietä?"

"Kyllä."

Ashurst alkoi ääneti ontua eteenpäin, ja Garton alkoi kysellä.

"Oletteko devonshireläisiä?"

"En."

"Mistäpäin sitten olette?"

"Walesista."

"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu
talonväkeen?"

"Talo on minun tätini."

"Entä enonne?"

"Hän on kuollut."

"Kuka siis taloa hoitaa?"

"Tätini ja kolme serkkuani."

"Mutta enonne oli devonshireläinen?"

"Oli kyllä, herra."

"Oletteko asunut täällä kauankin?"

"Seitsemän vuotta."

"Ja mitä pidätte walesilaisena tästä seudusta?"

"En oikein osaa sanoa."

"Epäilenpä, ettette enää muista Walesia."

"Muistan kyllä, mutta siellä on niin toisenlaista."

"Sen uskon."

Ashurst puuttui äkkiä puheeseen:

"Miten vanha olette?"

"Seitsemäntoista."

"Ja mikä on nimenne?"

"Megan David."

"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.
Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."

"Ikävää, että jalkanne on kipeä."

Ashurst hymyili ja hymy sai hänen kasvonsa näyttämään melkein kauniilta.

He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks'
joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa
oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen.
Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki,
sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri
puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni
poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä,
ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:

"Hän on rouva Narracombe, tätini."

"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka
muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli
jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.

"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli,
että ehkä voisitte antaa meille yösijan".

Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän,
vastasi:

"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita
vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"

Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta
porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja
marjakuusen tumman vihreän keskellä.

"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette
varmaankin yliopistosta?"

"Niin tulemme, mutta olemme sen jälkeen olleet jalkamatkalla."

Rouva Narracombe nyökkäsi ymmärtävästi.

Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla
täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti
siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta
sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli
häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä
saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli
ylevästi tiedotonta ympäristöstä.

"Onko täällä jokea, missä voi käydä huuhtoutumassa?"

"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu
sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."

"Kuinka syvä se on?"

"Puolitoista jalkaa."

"Hyvä, se riittää. Mistä sinne mennään?"

"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren,
yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä
kutittaa."

"On paljon luultavampaa, että ne kutittavat meitä."

Rouva Narracombe hymyili. "Tee on valmista, kun tulette takaisin."

Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan
syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso
omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat
melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput
paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin
yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää
jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita,
nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki
puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino
auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin
virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste,
hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään —
ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.



II.


Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia,
kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua
kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa,
ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus,
että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin
hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke
kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin
silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen
Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista
posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei
tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta
ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa
tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut
malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan
Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.

Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat
hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä
piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön
kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen
kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi
katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö
oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta
hiljaa kuin hiiri.

"Lähdetään keittiöön katsomaan häntä vähän enemmän!" ehdotti Garton.

Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui
savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä
koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut
posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva.
Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja
pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa
ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella
puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella
puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat
kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän
veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe
hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta
suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät
ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli
keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen,
sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista
sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa.
Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin
ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle,
sanoi hän:

"Jos sallitte, tulemme takaisin, kun illallinen on ohi."

Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta
keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain
korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja
he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.

"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi
anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno
psykologisen tutkielman aihe."

Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno
tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka
näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"

Garton jatkoi:

"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi
vain herättää."

"Sinäkö hänet aiot herättää?"

Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen
oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.

Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla
narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi
ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan
ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä,
omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui
keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin,
äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa
kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken
taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana,
kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut
täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä.
Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä.
Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului
kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa
kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät
näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan
ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin
ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti
vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä
hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa
keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja
vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin
panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua
sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului
naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin
hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään.
Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt
ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi
takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen
sielunsa kävi synkäksi.

"Mene sinä keittiöön", sanoi hän toverilleen. "Minä käyn levolle."



III.


Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti
ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen
uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen
huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon
kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi
pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei
ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta
— elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen
valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän
oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia
taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat
kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis
merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen
vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla,
hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta
aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä
harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun
muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin
muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä
ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti
— sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi
pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja
niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän
siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön.
Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien
kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti
kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman
ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun.
Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes
mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan.
Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui
uneen.

Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka
oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa
seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy,
joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin
meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi
jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti
polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle
marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain
ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini
marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi
ja teki havaintoja.

Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa
silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien
ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että
hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä
poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen
jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan
kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan:
"Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat
ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja
tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta
polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli
tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä
silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä
poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia
tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:

"Mitä piditte ystävästäni?"

Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli
epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan.
Luulen, että hän on hyvin oppinut."

"Mitä hauskaa hän teille kertoi?"

"Hän sanoi, että minä olen bardien tytär. Mitä ne sellaiset ovat?"

"Walesilaisia runolaulajia, jotka elivät monta sataa vuotta sitten."

"Millä tavoin voin olla heidän tyttärensä, jos saan kysyä?"

"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana
laulaa."

Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.
Olenko sitten sellainen?"

"Uskoisitteko minua, jos minä sen sanoisin?"

"Uskoisin kyllä."

"No niin, luulen hänen olleen oikeassa."

Megan hymyili.

Ja Ashurst ajatteli: "Oletpa kaunis!"

"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa
merkitä?"

"Kuka Joe on? Sekö poika, jolla on siniset silmät ja punakat kasvot?"

"Hän juuri. Enoni veljenpoika."

"Siis ei teidän ensimmäinen serkkunne?"

"Ei."

"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat
Englantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."

"Ai niin! Olen kuullut heistä. Onko hän heitä?"

"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy
sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."

"Vai niin."

Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava,
niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se
kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.

"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia.
Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei
pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä
maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."

Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta
sanoi vain:

"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan
pienokaiset levolle."

Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko
lisää?"

"Onko teillä koskaan aikaa tehdä mitään itsenne vuoksi?"

"On toki."

"Olen katsellut teitä, mutta en ole vielä sitä huomannut."

Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät
tummemmiksi.

Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että
tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään
hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille
"kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä
ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei
milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui,
havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi",
seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut,
pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän.
Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti
auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana,
levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä,
hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin
nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina
ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi
oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli
parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta
tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se
hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli
synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin
tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.

Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi
ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan:
Ashurst huomasi miehen ontuvan.

"Kauniita elukoita!"

Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin
kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.

"Niin kyllä, oikein mallilehmiä, ja hyviä lypsämäänkin."

"Senpä kyllä uskon."

"Toivottavasti herran jalka on parempi?"

"Kiitoksia kysymästä. Aina hiljalleen."

Ontuva mies kosketti omaa jalkaansa.

"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on
ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."

Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee
sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva
hymyili taas.

"Ei kuitenkaan auta valittaa. Olivat vähällä katkaista sen."

"Ohoh"

"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt
melkein kuin uusi."

"Minun polvelleni panivat erinomaisen tepsivän kääreen."

"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät,
mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri
hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei
eteenpäin siitä!"

Ashurstin täytyi hymyillä. "Tuntee kukkaset." Hän itse on kukkanen.

Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää
hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.

"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa
vapunpäivä-kakkua."

"Kyllä, jos saan tulla sitä keittiöstä noutamaan."

"Tulkaa vain. Kaipaatte varmaan kovin ystäväänne."

"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane
pahakseen, jos tulen keittiöön?"

"Kukapa sitä panisi pahakseen? Se on meistä kaikista hauskaa."

Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui
takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst
tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi
halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö
tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten
Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli
miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä
oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja
vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.

Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi
oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä
tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo
samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli
lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He
olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen
kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst
osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet
näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää,
lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat
paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa
osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän
huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui
kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen
käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen
luokseen ja ilmoitti:

"Mustalaiskummitus istuu aina sillä kivellä."

"Mikä mustalaiskummitus?"

"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana
istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen
päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti
huilua."

"Mitä säveltä se soittaa?"

"En tiedä."

"Minkä näköinen se on?"

"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on
oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan
vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut?
Megan pelkää sitä."

"Onko Megan nähnyt sen?"

"Ei. Mutta teitä hän ei pelkää."

"En sitä epäilekään. Mitäpä hän minua pelkäisi."

"Hän rukoili teidän puolestanne."

"Kuinka sen tiedät, pikku veitikka?"

"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja
herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."

"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut
tarkoitettu sinun kuultavaksesi."

Poikanen oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi kuin uhitellen:

"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän
verestä."

"Vai pidät sinä siitä — senkin pikku peto!"

"Mikä se on?"

"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi
kummissaan.

"Minä nyljen ainoastaan kuolleita kaniineja, joita me syömme."

"Vai niin! Sitten pyydän anteeksi."

"Osaan minä nylkeä sammakoltakin."

Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon
meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen
hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas
alkoi kuulua naurua ja huutoja.

Kun Megan tuli tuomaan hänelle teetä, kysyi hän:

"Mitä se mustalaiskummitus on?"

Tyttö katsahti Ashurstiin kauhistuneena.

"Se ennustaa onnettomuuksia."

"Ette kai te usko kummituksia olevan olemassa?"

"Toivon, ettei minun koskaan tarvitse nähdä sitä."

"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha
Jim näki varmaankin ponihevosen."

"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä,
jotka ovat eläneet kauan sitten."

"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat
kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."

Tyttö sanoi yksinkertaisesti: "Ne ovat kuitenkin pahoja."

"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja
kuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään,
orapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään.
Pitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä."

"Voi älkää, älkää tehkö niin!"

"Tottahan toki! Asetun istumaan hänen kalliolleen."

Tyttö pani kätensä ristiin: "Minä pyydän, rukoilen: älkää menkö!"

"Rauhoittukaa! Mitäpä merkitsee, vaikka minulle tapahtuisikin jotakin?"

Megan ei vastannut. Hiukan harmissaan nuorukainen jatkoi:

"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy
pian lähteä täältä pois."

"Joko nyt?"

"Tätinne ei kaiketikaan halua enää pitää minua täällä."

"Kyllä varmasti! Meillähän on aina kesävieraita."

Ashurst käänsi silmänsä tyttöön ja kysyi:

"Tahtoisitteko te, että minä jään tänne?"

"Kyllä."

"Minä aion tänä iltana rukoilla teidän puolestanne."

Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.
Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.
Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle
sinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?
Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert
Garton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?



IV.


Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla
vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna
hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa
myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan
auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja
ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin
ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin
eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka
levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa
tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen
vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden
säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä.
Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli
myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan
hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa,
tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei
hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa.
Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan
piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön
istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen
tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia
tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat
silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka
omituisesti mairittelivat häntä.

Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa
kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän
narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän
seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin
päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta
nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta
tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen,
suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon —
kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää
noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta
pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa
vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti,
juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti
tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin
kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä.
Hänen silmänsä olivat luodut maahan.

"Pyydän anteeksi", sopersi Ashurst.

Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista
silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois.
Ashurst lähti perästä.

"Megan!"

Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja
käänsi hänet lempeästi puoleensa.

"Pysähtykää ja jääkää puhelemaan minun kanssani!"

"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi
minulta."

"Jaha, siis Joelta."

"Kuinka hän rohkenee ahdistaa minua?"

"Rakastunut teihin, arvatenkin."

Tyttö polki jalkaansa.

Ashurst naurahti. "Tahtoisitteko, että halkaisen hänen kallonsa?"

Tyttö huudahti äkkiä kiihkeästi:

"Te pidätte minua — pidätte meitä pilkkananne!"

Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen
pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat
omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen
toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi
menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe,
koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä.
Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista
vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi
kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen,
mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa
kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi
käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli
häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti
kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset
lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla.
Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi
hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului
mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen
poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti,
pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli
hävinnyt näkymättömiin.

Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi
miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen
ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä
ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden
joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt?
Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? —
lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen
— onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti
ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin,
minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää
suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan
yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja
mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka
olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta
puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria
kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän
ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin
ilmoittamaan hänen tuloaan.

Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen —
joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli
rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä
koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä
rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän
etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä.
Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla
antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista
luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen
painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli
samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö
ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta
seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen
kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö
oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä.
Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta,
toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat,
lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.

Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua
valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle,
toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta.
Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun
oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon
rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi:
"Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."

Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa
juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten
veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma."
Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen
kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut
katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt
kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa
tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui
laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä
kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän
sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli
pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten,
kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä
hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän
oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa,
tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden
kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat,
karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja
raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti
säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä:
puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi
omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa
sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken
aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon
kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä,
johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui
valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri
mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja
hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan
ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana,
yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet
häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi
varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin
hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin
ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana —
huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään
ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön —
niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon
solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne
tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä
hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen
marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin,
katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi
eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin
ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien
muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin
lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän
ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika
tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi
juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten
lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä
pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis
Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen
kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa
niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin
sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän
vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"

"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui
maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta
neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa
istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena
tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa
otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.



V.


Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi
illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja
eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta.
Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa
loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat
niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan
nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon.
Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun
tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi
suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat
silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen.
Olikohan hän huomannut jotakin?

"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö
illallisen jossakin?"

Ashurst pudisti päätään.

"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon
muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"

Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen
walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa
hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä.
En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."

Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada
nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko,
että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli
omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt
eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno,
jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui
hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä
piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan
oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän
tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä.
Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä
alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen
vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän
näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen
syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut.
Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden
ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi
vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi
epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten
vuoteeseen ja kääntyi.

"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät
katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen
nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa
luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän
sopersi:

"Teitte kiltisti, kun valvoitte viime yönä ja odotitte, kunnes palasin."

Tyttö ei sanonut mitään, ja poika puhui edelleen hämmennyksissään:

"Kävelin nummella, oli niin kaunis ilta — tulin noutamaan kirjaa."

Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen,
antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen
tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen
vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta
nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta
vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen
huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen,
omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?

"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! —
lupaathan, Megan?"

Tyttö kuiskasi: "Lupaan."

Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea,
hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen
tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni
ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa
ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja
samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä
takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän
ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa
tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla.
Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi
nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja
syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja
käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset
ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat
avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset,
tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella
äänellä:

"No, Joe? Voinko jotenkin olla avuksi?"

"Kyllä."

"Miten siis?"

"Voitte lähteä täältä tiehenne! Emme tarvitse teitä."

Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat
kaikkein ylpeimmän ilmeensä.

"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset
teikäläiset itse puhuvat puolestaan."

Nuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä
haju kiusasi Ashurstin nenää.

"Miksi yhä viivytte täällä?"

"Siksi, että se huvittaa minua."

"Tokkohan sitten huvittaa, kun minä isken kallonne murskaksi!"

"Todellakin? Milloin aiotte yrittää?"

Joe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme
kuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät
rumaan irvistykseen.

"Megan ei välitä teistä!"

Mustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä,
läähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen
itsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.

"Piru teidät periköön!"

Juuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa
pieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:

"Sillä on siniset silmät!"

Joe kääntyi selin. Hänen niskansa hohti purppuranpunaisena.

Ashurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle.
Kuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista
vasten!

"Se jo pitää teistä. Niin, Megan, kaikki pitävät teistä!"

"Mitä Joe sanoi teille?"

"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua
täällä."

Tyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo
ihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt
hyönteisen polttavan siipiään.

"Illalla siis", virkkoi Ashurst, "älkää unohtako!"

"En."

Ja painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten
tyttö lähti takaisin taloon.

Ashurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi
ontuvan miehen lehmineen.

"Kaunis päivä, Jim."

"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä
kuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —"

Ashurst keskeytti hänet huolettomasti:

"Missä olitte silloin, kun näitte mustalaiskummituksen?"

"Luulen melkein, että seisoin tuon suuren omenapuun siimeksessä."

"Ja uskotte, että se todella oli tuolla?"

Ontuva mies vastasi varovasti:

"Tahtoisinpa väittää, että siltä näytti. Niin ainakin minusta tuntui."

"Mitä siitä ajattelette?"

Mies hiljensi ääntään:

"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua.
Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni
omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä
tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä
olen sen asian tuuminut."

"Minkä näköinen tuo mustalaiskummitus oli?"

"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin,
ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa,
mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn,
vaikk'en itse voinut huomata mitään."

"Oliko silloin kuutamo?"

"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan
yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."

"Ja arvelette, että kummitus tietää onnettomuutta, vai miten?"

Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet
silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.

"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia,
ikäänkuin... Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se
on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät
näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä
hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo
toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä
meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin
hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."

"Johtuu kai siitä, että hän on tunteellinen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hän tuntee kaiken hyvin herkästi."

"Niin tottakin, hän on hyvin helläsydäminen."

Ashurst, joka tunsi punastuvansa, ojensi miehelle tupakkakukkaronsa.

"Pistäkää piippuun, Jim!"

"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin
tuskin yksi sadasta."

"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja
lähti jatkamaan matkaansa.

"Helläsydäminen!" Niin, ja mitä _hän_ oli tekemäisillään? Mitkä
olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon
helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen
kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina,
punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat
korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo
keltaisenruskea... Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja
häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat,
pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta
aikakaudesta, Hesperian puistoista!... Ampiaiskuningatar istuutui hänen
hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta
ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan
omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta,
saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? —
Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin
mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt
vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään
pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst
sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti
terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa,
ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst
heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston
jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen
kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan
veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen,
kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat
varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana
seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa
ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli
varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia
kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit,
ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä
korviaan.

Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta
aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia
kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli
hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta
ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet.
Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat
Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret,
ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan
napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui
riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.



VI.


Kello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään
"Odysseiansa" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt
käsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki
hedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut
kukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen
puolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää;
Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja
tunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö
kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin
pitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni,
mutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin
kuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti
yksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen
pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin
tuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa
puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä
vironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen
tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia
perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman
maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella.
Hetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein
unohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä
oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut
tämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse,
joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun
juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli
muita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan
kauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi
uudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken —
myöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle,
melkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta
tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan
tyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien,
kuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä
hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista,
sopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille
ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle
maalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos
tyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon
lintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi
katseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät
omenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä
valkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen
omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme
kukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä,
pyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli
veräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen
puunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen
hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden
lomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet
aivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä
puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli
aivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja
ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa
vasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten,
Ashurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina
liikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin
yksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan
ja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen
suojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja
kauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin
kuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi
hänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan
täyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden
ristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa
vasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat
sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen
tapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui
samalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät
kukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat
löytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet,
olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei
ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän
kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa,
valoisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu
eläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa
rakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he
seisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman.
Kun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen
huuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta
onnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus
ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he
hengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi,
ja nuorukainen huokasi:

"Ah, Megan, miksi tulitkaan?"

Tyttö katsoi häneen onnettomana, hämillään.

"Tehän pyysitte minua tulemaan, herra."

"Älä sano minua herraksi, kaunis rakastettuni."

"Miksi sitten sanon teitä?"

"Sano Frankiksi."

"En voi. Voi, en mitenkään!"

"Mutta rakastathan minua, vai mitä!"

"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne —
siinä kaikki."

"Kaikki?"

Niin hiljaa, että nuorukainen tuskin sitä kuuli, tyttö kuiskasi:

"Kuolen, jollen saa olla teidän luonanne!"

Ashurst veti syvään henkeä.

"Tule siis ja jää luokseni!"

"Ah!"

Tytön huudahdukseen sisältyvästä tunteen hurmiosta kuin juopuen Ashurst
jatkoi kuiskaten:

"Lähdetään Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän
huolen sinusta, Megan, sen lupaan! Enkä ole milloinkaan sinulle
kova."

"Tahdon vain olla teidän kanssanne — en mitään muuta" Poika silitti
tytön hiuksia ja kuiski edelleen: "Huomenna lähden Torquayhin
hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä
huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin,
menemme naimisiin, jos rakastat minua kylliksi."

Ashurst tunsi tytön hiusten värisevän hänen pudistaessaan päätään. "Voi
ei, en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne." Oman ritarillisuutensa
huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:

"En ole kyllin hyvä sinulle! Sano, Megan, milloin aloit rakastaa minua?"

"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana
rakastuin teihin. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte
minusta."

Tyttö laskeutui äkkiä polvilleen ja koetti suudella nuorukaisen jalkoja.

Kauhun väristys puistatti Ashurstin ruumista. Hän pakotti tytön
nousemaan maasta ja piteli hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt
voidakseen puhua.

Tyttö kuiskasi:

"Miksi ette sallinut minun tehdä niin?"

"Minun on suudeltava sinun jalkojasi!"

Meganin hymy toi kyynelet Ashurstin silmiin. Tytön kuutamon
valaisemilla kasvoilla, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen
avointen huultensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja
samalla ylimaallista kauneutta.

Samassa hänen silmänsä äkkiä aukenivat selkoselälleen, ja hän tuijotti
tuskallisesti jonnekin nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin
syleilystä ja kuiskasi:

"Katsokaa!"

Ashurst ei nähnyt mitään muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti
kullanhohteiset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kuun
valaiseman kummun laajan pinnan. Takanaan hän kuuli tytön jäätävää
kauhua ilmaisevan kuiskauksen: "Mustalaiskummitus."

"Missä?"

"Tuolla — kiven luona — puiden alla!"

Kiihdyksissään Ashurst harppasi puron yli ja juoksi pyökkipuuryhmää
kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi
edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen
puhellen ja sadatellen, mielettömän pelästyksen vallassa, kompastuen
ja haparoiden. Joutavia! Tyhmyyksiä! Ja hän palasi omenapuun juurelle.
Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan,
sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi
käsivartensa sen ympäri — äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää
ruumista! Karhea sammal poskea vasten — äsken siihen nojasi tytön
pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja
ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja
kirkkaampina kuin milloinkaan ennen.



VII.


Ashurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja,
sillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän
ei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä
hän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa
tomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan,
että ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä
lontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt,
hänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen
este. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän
ei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä
sähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä
palveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön
maailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti
sähkösanoman.

Melkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen,
ja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito
maalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään
pyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka
siniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen
sanaakaan sanomatta.

"Mitä saa luvan olla!"

"Haluaisin puvun nuorelle naiselle."

Myyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa
omituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.

Myyjätär lisäsi nopeasti:

"Mitä tyyliä haluatte. Jotakin uudenaikaista?"

"Ei. Yksinkertaista."

"Minkälainen vartalo sillä nuorella naisella on?"

"En tiedä. Noin pari tuumaa teitä lyhyempi, luulisin."

"Voitteko sanoa hänen vyötärönsä mitan?"

Meganin vyötärö!

"Hm — tavallinen."

"Hyvä."

Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan
näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua
uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla
pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä
pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään.
Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst
tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista
vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti
Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania
siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta
Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa?
Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos
kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi,
niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut
lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään
tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi
myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on
kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"

"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun
laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää.
Tulen iltapäivällä takaisin."

Nainen huokasi.

"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän
paremmin tarkoitukseenne sopivaa."

"Sen uskon itsekin", mutisi Ashurst ja lähti kaupasta.

Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä
hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan
hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä
hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta
yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön
vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö
jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa
uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän
heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja
rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.

"Frank Ashurst! Enpä ole nähnyt sinua Rugbyn jälkeen! Hei, vanha
veitikka."

Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat
ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja
auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen
auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:

"Phil Halliday, Jupiterin nimessä!"

"Mitä sinä täällä...?"

"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös
hankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella."

"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni
mukanani. Heissä on ollut tuhkarokko."

Ystävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä
ylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli
yhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, "kuinka ainoa,
mikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu", ja
siihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän
kohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen
taloon, hotelliin.

"Tule huoneeseeni peseytymään. Lounas on heti valmis."

Ashurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa
olevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa
kampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone,
joka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän
ajatteli: "Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!" Mutta mitä ei
voinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.

Kun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet
hyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn
lausuessa:

"Tässä on Frank Ashurst — nuoret sisareni."

Tytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla.
Kolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen,
posket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia
tummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien
kolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki
kolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä
nopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin
ja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana
palvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo
kirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus
ensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki
se, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon
kaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda
— vanhimman oli Stella.

Se tytöistä, jota sanottiin Sabinaksi, kääntyi Ashurstin puoleen ja
sanoi:

"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —
Se on hirveän hauskaa."

Hämmästyneenä tytön odottamattomasta tuttavallisuudesta Ashurst mutisi:

"Pelkäänpä, että minun täytyy palata takaisin iltapäivällä."

"Kuinka ikävää!"

"Ettekö voi siirtää lähtöänne tuonnemmaksi?"

Ashurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti
hymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi
valittavalla äänellä:

"Teidän täytyy jäädä."

Sen jälkeen keskustelu liukui luoliin ja uimiseen.

"Jaksatteko uida pitkälti?"

"Parisen mailia."

"Niinkö!"

"Todellakin?"

"Kuinka hauskaa!"

Kolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat
hänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin
miellyttävä. Halliday sanoi:

"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan
merivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi."

"Niin! tehkää niin!"

Mutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai
kokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun
alaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa
jalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen —
hän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt
vaativat, että hänen oli tultava katsomaan "heidän" luolaansa, ja he
pysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia
keskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan
päässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli
erikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä
pikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda,
joilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia
tulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian
hänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun
miehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta
ja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken
mahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä
ajan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo
olevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa
— pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen
kasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: "Hurraa! Nyt teidän täytyy
jäädä tänne!" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin
kasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: "Lähden,
rakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin
illalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!"
Ashurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä
Megan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan
äkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea "Diana" tyynesti
tarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka
katsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa
tietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan
saanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin
luolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen
vallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:

"Niin, olen myöhästynyt tältä päivältä."

"Hurraa! Nyt voitte tulla uimaan meidän kanssamme."

Oli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien
lasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn
sanat: "Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä
tarvitset yöksi." Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi
sydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:

"Minun täytyy sähköttää."

Kun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin.
Ashurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle:
"Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna." Varmaankin Megan
ymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä
tuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri
lepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo.
Kauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä,
Stellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui
hieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä
oli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut
ennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten
lähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt
toisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi
rohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut
itsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan
pitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten
aaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se
oli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä
ainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi
hän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän
polskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa
nymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä
pysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin
paljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella
ajatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen
huudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa,
hänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät
kasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.

"Katsokaa Philiä! Mikä häntä vaivaa? Katsokaa!"

Ashurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja
reuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän
huudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst
näki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: "Palatkaa
takaisin, Stella, palatkaa takaisin!" hän lähti itse uimaan Philiä
kohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn
kohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan
pinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea
saada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella,
joka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti
auttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy
rannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat
hieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä.
Halliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan
typerä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa
luo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen
silmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja
kyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään.
Ashurst ajatteli: "Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?"

Heidän pukeutuessaan Halliday sanoi tyynesti:

"Sinä pelastit henkeni, vanha ystävä."

"Joutavia!"

Täysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki
menivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta
lukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli
syönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:

"Tiedättekö mitä? te olette sankari!"

Ja Freda säesti:

"Se on varma!"

Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni
hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan
verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi
nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen
haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin
paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.

"Älkää yrittäkö livahtaa käsistämme. Tulkaa takaisin!"

Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä
Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan,
johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä,
Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli
piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina
sanoi:

"Tuo olette te! Meidän täytyy suudella teitä, ymmärrättehän!"

Ja Freda lisäsi innokkaasti:

"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst
ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten
kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua,
tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen
hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:

"Nyt on sinun vuorosi, Stella."

Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja
kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:

"Joutukaa, muuten pilaatte kaiken!"

Omituinen, raju ujoudentunne valtasi Ashurstin. Hän sanoi tyynesti:

"Lakatkaa jo, pikku herhiläiset!" Taaskin Sabina tirskui.

"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen
nenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan."

Ashurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle.
Hän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen
poskelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi:
"Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin
hyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta
ei niin hirveän heikkoa!"

Teen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja
pisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin,
appelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua
jne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa,
jonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen,
punertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin
ystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella
kaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat
meriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli
Stellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan.
Kaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat
tuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli
lakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo,
ja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala,
jossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten!
Stella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin
Megan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta
ystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta
pääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää
ja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday
pysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi
Sabina:

"Minä aion puhutella teitä Frankiksi."

Freda toisti heti kaikuna:

"Frank, Frank, Franky."

Ashurst nauroi ja kumarsi.

"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy
maksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!"

Ashurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,
Freda huudahti:

"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas
vain!"

Ashurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman
vaalean haivenen.

"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon
teidät tukasta yhteen."

Freda nauroi:

"Te olette peto. Hyi!"

Sabina kuiskasi varovasti:

"Teidän pitää sanoa häntä Stellaksi, ymmärrättehän!"

"Miks'ei! Se on sievä nimi."

"Hyvä! Me annamme teille siihen oikeuden!"

Ashurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä
tämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä
millään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan
sanoi:

"Hyvää yötä, Stella!"

"Hyvää yötä, herra — hyvää yötä, Frank! Teitte kovin kauniisti."

"Mitä turhista!"

Tytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä
äkkiä.

Ashurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen
illalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin
rintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään
tuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen
elämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen
läheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi,
vain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan
joutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun
hän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? "Mutta minun
tarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa", ajatteli hän, "olen
sanonut sen hänelle!"

Hän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn
huoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.

"Sinäkö siellä olet, vanha veikko? Tule tänne!"

Halliday istui vuoteessaan polttaen piippua ja lukien.

"Istahda tänne hetkeksi!"

Ashurst asettui istumaan avoimen ikkunan ääreen.

"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät",
sanoi Halliday äkkiä. "Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän
uudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten
vielä ollut kypsä."

"Mitä oikein ajattelit?"

Halliday oli hiljaa hetken ajan, sitten hän sanoi rauhallisesti:

"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista
tyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän
nyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan
kiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa
pimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten
luulet meidän loppujen lopuksi käyvän?"

Ashurst mutisi: "Sammumme kuin kynttilät, niin otaksun."

"Niinpä niin."

"Ehkä läähätämme ja koetamme vielä hetkisen riippua kiinni elämästä."

"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat
olleet sinulle kilttejä?"

"Hyvin kilttejä!"

Halliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse
ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: "He eivät ole hullumpia tyttölapsia."
Kun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon
sattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi
voinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi
sammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan
olisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta —
yhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti
hänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän
ja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi
ystävällisesti:

"Luulenpa, että sinun täytyy levätä. Sammutanko puolestasi kynttilän?"

Halliday tarttui hänen käteensä.

"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.
Hyvää yötä, vanha veikko!"

Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti
huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle
lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla,
ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin,
jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst
painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä
eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu.
"Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia,
ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä
syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa
varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn
valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa
kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla,
kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti
suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille;
nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon
pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien
varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja
maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa,
ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot
kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien
tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli
valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat
tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat,
temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä
ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan
_tuo_ tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä
lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö
ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst
istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin
päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella
tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon
luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan?
"Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän."
Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata
vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen.
"Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan
katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?"
ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin?
vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että
hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst
tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi
vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt
valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.



VIII.


Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna
siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:

"Hei! Aamiainen on valmis."

Ashurst kavahti pystyyn. Missä hän olikaan -? Ah niin!

Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle
Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi
viimeksimainittu:

"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan
kello puoli kymmenen maissa."

"Aiomme mennä Berry Headiin, vanha veikko. Sinun _täytyy_ tulla mukaan."

Ashurst ajatteli: "Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja
lähden takaisin maalle!" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:

"Voi, tulkaa mukaan!"

Sabina yhtyi heti pyyntöön:

"Meillä ei ole lainkaan hauskaa ilman teitä."

Freda nousi ja asettui seisomaan Ashurstin tuolin taakse.

"Teidän täytyy tulla, muuten tukistan!"

Ashurst ajatteli: "No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!"
Ja hän sanoi:

"Hyvä! Minä lähden. Ei teidän tarvitse repiä kiharoitani."

"Hurraa!"

Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen
maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi
osannut selittää, miksi hän niin teki.

Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli
puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat
Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!",
ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi
hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen,
ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat,
soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua
lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan
tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten,
ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa.
Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta
sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista
päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon
tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää
ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:

"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.
Minusta se on hirveää."

Ashurst sopersi hämmennyksissään:

"En voi sanoa uskovani enkä olevani uskomatta — yksinkertaisesti en
tiedä."

Tyttö sanoi nopeasti:

"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän
tarkoitus?"

Katsellen tytön kauniiden kulmakarvojen poimuja Ashurst vastasi:

"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen
perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."

"Mutta miksikä _haluaisimme_ elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin
todella tapahtuisi?"

Tyttö katsoi Ashurstia suoraan kasvoihin.

Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu
houkutteli hänet sanomaan:

"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa
olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."

"Ette siis usko Raamattua?"

Ashurst ajatteli: "Nyt minun täytynee todenteolla pahoittaa hänen
mielensä."

"Uskon vuorisaarnan, koska se on kaunis ja soveltuu kaikkiin aikoihin."

"Mutta ette Kristuksen jumaluutta?"

Ashurst pudisti päätään.

Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä
Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala
siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö,
joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen
puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti
häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus.
"Millainen roisto olenkaan!"

Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten
tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä
lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto.
Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että
palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.

Seurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä
jälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta
istuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli
tyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista
kaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti
— ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan
keltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka
saattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja
tuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti
Schumannin "Warum?" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa
ja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin
lauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä "Ich grolle nicht"-laulua
huoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa
ja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen
sekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, "suurenmoiseen meteliin".

Sinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli
ajattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan.
Keskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden
ilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen
maalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän
todellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut
ottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin
kokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus
saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli
aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei
vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin
kauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen:
"Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!"
Schumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin
ajatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen,
vaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä
ympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. "Lienen ollut hullu, —
ja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!"
— "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon
vain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!" Ja painaen
päänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä
takaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä
hirvittävämpää!

Mielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö,
joka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja
Ashurst nukahti ajatellen: "Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin
muutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua."

Seuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa,
missä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin
ruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko
päivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa
itseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut
pelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut,
ikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen
Stella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:

"Oletteko lukenut tämän, Frank?"

Se oli Farrarin "Jeesuksen elämä". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus
hänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla
liikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan
tuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää
tyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan
kuntoon, sanoi Ashurst:

"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon
ajatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen
sisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken
alkusyynä on pelko."

Stella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän
katsahti äkkiä puhekumppaniinsa:

"Kuvittelen, että usko on paljon syvempää."

Ashurst tunsi taaskin halua näyttää ylemmyyttään:

"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä
meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."

Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan.

"Pelkään pahoin, etten ymmärrä teitä."

Ashurst jatkoi itsepintaisesti:

"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri
niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat
siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."

"Uskotte siis hyvyyden?"

Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!
Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:

"Kuulkaahan, tahdotteko näyttää minulle, kuinka tuollainen solmu
tehdään?"

Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään
yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja
onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää
ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään,
sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.

Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin
ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien
menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin,
Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä
hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista
mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! —
käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame
ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin.
Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne
ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua
silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön,
joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän,
hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni
koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai
minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli
keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka
kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas
tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi
hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja
mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa,
ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi:
"Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua.
Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi
maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen
vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.

Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli
kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi
itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka
vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta,
hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut
kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi,
näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että
sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt
varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa.
Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika,
täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan
kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa,
oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa!
Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan
hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin
sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia
hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli
kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja
pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan
merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi.
Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut
surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole
nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään.
Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön
elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin
niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan
hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan
tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille
hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä!
Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon
eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista
ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi
ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään.
Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun
ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä
tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt
missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen
rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi
tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö
palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai
lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä
palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla,
ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen.
Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt
Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja
tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän
himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä
ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä,
pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta
öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan
rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän
puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta
ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä
taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein
käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön
sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa
painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen
mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen.
Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista
kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa?
Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät,
kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti
lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan
hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa
neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit
tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä
— häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään
hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä
vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi
askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske
kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle
ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi
sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt,
mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä
pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon?
— sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen
intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa
tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi
hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui
kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella,
mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin
hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja
kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti,
hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin
suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine,
kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin
hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan.
Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan.
Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa
itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti,
nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi
peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta
saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin
Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot
näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa
löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan —
maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil
Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada
— hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä,
mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä
omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi,
kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä
oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli
viileä ja virkistynyt.

Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun
hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien
erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän
parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee,
voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei
ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin
tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai
koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta,
sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia,
jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti
jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa
Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä
häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin
tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku
ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui
ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta,
joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli
huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen
paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään
ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista,
Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja.
Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä,
joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla
kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä
vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja
iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän
vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen
ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat
häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta
samalla ärsytti Ashurstia.

"Ette tullutkaan, niinkuin lupasitte, Frank."

"En tullut. Huomasin, etten voinutkaan."

"Katsokaahan tänne! Poimimme niin ihastuttavia orvokkeja."

Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen,
ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin
silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen,
jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi
lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni
huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa,
heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa.
Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty,
hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä
onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä,
joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen
karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän
ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla,
kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene
naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä
katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan
kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja
odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa,
tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun.
Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen
mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen,
huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti
Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä
havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi
hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen,
sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli
hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan
ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin
hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan!
Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin
siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon
hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen
saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento
hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.

Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa.
Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan
kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä,
mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.

Ashurst sanoi ystävällisesti:

"Valitan, että käyttäydyin eilen illalla niin huonosti, Stella."

Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan
tapaansa:

"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö
niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"

Ashurst vastasi:

"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai
kuinka?"

Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät
hänen hymyillessään.

Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn
sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän
olisi voinut kirjoittaa?

Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan
kanssa...

       *       *       *       *       *

Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain
keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli
levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten
piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen
tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan
maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen
kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.

Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla
taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille.
Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli
ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla,
sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän
kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen,
luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea
taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut
kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan
Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän
vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten
veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan
omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää
sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän
oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta
ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä
hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia
umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä
helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin
samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli
tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla
kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli
tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun
rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan
maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa
innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät!
Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!

Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan
hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?"
Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä
hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton
luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja
keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti
kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa
kujatietä kohti.

Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä
tämä on?"

Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi
tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."

"Se on hauta", selitti hän.

"Mutta miksi se on tehty tänne?"

Ukko hymyili...

"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan
ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä
sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."

Ashurst ojensi ukolle tupakkakukkaronsa.

"Pistäkää piippuun!"

Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa.
Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat
vielä hyvin kirkkaat.

"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan
tänään."

Ja hän istuutui mättäälle.

"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen.
Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat
eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti,
raukka, itse hengen itseltään."

"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että
sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."

"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli
hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin
tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen,
kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää
enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä
minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick
Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."

Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti
koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen
kun tulitikku jo oli sammunut.

"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen
äänensä oli käheä ja omituinen.

"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän
haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi... oli kaunis ja kiltti
tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä
sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."

Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä
mättäälle sinikellojen joukkoon.

"Vai niin", huokasi Ashurst.

"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi
ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi
arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on
minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä
tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä.
Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."

Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet
vapisivat, mutisi taaskin:

"Vai niin!"

"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi
— omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori
yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta
hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että
hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että
hän pani tytön pään pyörälle."

Ukko otti piipun suustaan, sylkäisi ja jatkoi:

"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen.
Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja
muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt
niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."

"Vai niin", virkkoi Ashurst vielä kerran.

Ukko kostutti kielellään huuliaan.

"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien,
jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En
ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa
oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon.
Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo
näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita
paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun
alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua
vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet
muuttunut'."

Ukko sytytti sammuneen piippunsa ja katseli sitä mietteissään.

"Entä sitten?"

"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' —
tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin,
vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään...'
väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket
— mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen:
'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin
tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.'
— Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei',
sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia
tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi
päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin
jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni:
'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin
lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."

Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas,
kärsivä katse.

"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen
juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran
jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen
päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu.
Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin
lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö
ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi
ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri
sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo
kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan,
jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa,
kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei
ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli
sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät
pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän
olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne
ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa
asioissa."

Taaskin vanhus silitti kämmenellään turvetta, jolla istui.

"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat
rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut.
Mutta emme milloinkaan saaneet _tietää_ mitään."

Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa
kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin
häntä ei olisi ollutkaan.

Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut
lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli
siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden
jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat
Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä.
Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen
tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava
intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä!
Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa —
"Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!

    Niin hullu Rakkauden sydän on
    ja kullankimaltavat siivet sen.
    Se minne kevään tuopi päälle maan,
    sen taikamahdin alle kaikki taipuu.
    Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata,
    niin metsässä kuin joissa, vuorilla,
    kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on
    tai päivän heltehessä hengittää,
    ja kesken ihmisten ja kuninkaiden
    sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.

Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka
kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla,
odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan
kauneuden leima!

Ääni kuului sanovan:

"Kas! sielläkö sinä olet! Katsohan tänne!"

Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä
sanaa sanomatta.

"Onko etuala sinusta onnistunut, Frank?"

"On kyllä."

"Mutta siitä puuttuu jotakin, eikö niin?"

Ashurst nyökkäsi myöntäen. Mitä siitä puuttui? Omenapuu, laulu ja kulta!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Omenapuu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.