Title: Viljan valtakunta
Author: Hemmer, Jarl
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viljan valtakunta" ***


VILJAN VALTAKUNTA

Kirj.

Jarl Hemmer


Tekijän luvalla suomentanut

Huugo Jalkanen



Helsingissä,
Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö,
1926.



    Vanhemmilleni.



SISÄLLYS:

Kylä

I

Markus ja Klaara
Etsijät
Profeetan luona
Juomingit

II

Talvi
Kohtaaminen

III

Kirkossa
Pankarin kamppailu
Aave
Levottomuuden aikaa
Pankarin piiritys
Rukiissa



KYLÄ


    Äärellä virran verkkaan vierivän
    sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa
    hopeista, joka loivaan polvitellen
    ruisvainioita halkoi kohden merta.
    Vauraimmat kylän talot äyräiltään
    toisiaan töllisteli yli virran,
    sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa
    korkeista päädyistään ja parvistaan.
    Ylinnä muita puunsi Pankari,
    pönäkkänä kuin rikas lautamies,
    ja vastapäätä alavampaa rantaa
    reunusti lesken harmaa Vanhatalo.

    Vaan kirkonkylän suurellisten takaa
    näkyivät talot vähäväkisempäin,
    tunkien umpimähkään toisiansa
    rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin.
    Alemma yhä painui katot, kunnes
    laidoiltaan kylä päättyi lätteihin.
    Lakeus alkoi, viljan valtakunta,
    tuo tähkämeri, joka tasaisena
    merestä jatkui vuoriin kaukaisiin,
    ja jonka leikkasi vain virran vyö
    ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.

    Jos sieltä kylää kohden katseen loit,
    näit kirkon keskeltä sen korkenevan,
    hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen
    maailman vehreätä seurakuntaa.
    Se luona sillan huomaan äidilliseen
    molemmat kylän puolet sulki, niinkuin
    parveksi poikueensa kerää ankka
    väkäiseen retkeen elon ulapalla.
    Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni
    sen kello kaikui lakeuden rauhaan,
    julistain julki tapahtumat kaikki.
    Se soitti hautajaisiin sekä häihin,
    se lepopäivät soitti, hetket työn,
    olipa Kyntteli: käy lannanvetoon —
    tai Mikko: teurastus ja pernannosto —
    Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut
    ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.

    Ajoista ammoisista toisillensa
    nuo vastarannat vihankaunaa kantoi,
    ja virta oli este talvisinkin,
    etenkin kosioihin kulkeville.
    »Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute
    on teillä, jotka sillan rakensitte?
    — niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen...»
    »Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne,
    jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa:
    on meillä paikat paremmat kuin teillä!»
    Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi
    toi myötään kahden viikon ajan, jolloin
    lujasti kylän pojat yhteen liittyi.
    Keväällä, lähdettyä viime jäiden,
    kun virta tulvien ja vinhaan vieri,
    toi tukinuitto kylään painajaisen.
    Se oli kurjaa aikaa poliisille,
    taloihin juosta sai hän yhtenään
    kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista,
    ja koiranunta öisin nukkuivat
    tytärten isät, kunniastaan kiivaat.

    Toi tukinuitto näet villin joukon
    uroita mustapäitä erämaista,
    peräti rennon viinan, puukon käyttöön.
    Oteltiin silloin moni tuima taisto,
    kun lemmenkarsaan vihan ylivoima
    kartuilla pieksi puukkojunkkareita.
    Kas, tukkipojilla on monet metkut,
    ja naista kaikki tuntematon kiehtoo.
    Se päättyi siihen, että vallesmanni
    paikalle ajoi kahlerautoineen
    ja pani pari sällismiestä kiinni.
    Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin,
    kantoiko uitto muuta hedelmää
    toisaalla... sellaistakin sattui kyllä.
    Ja sattui myöskin, että väkivaltaa
    tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus,
    Pankarin vankka renki, sai töin tuskin
    pelastetuksi Vanhantalon Klaaran,
    äkäisen lesken tytön, kylän helmen.
    Sai siinä kolme haavaa riuska renki
    ja juhannukseen saakka sairasteli;
    vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu
    jo sekä työstään että kivuistansa.
    Kun viime tukki vihdoin liukui kohti
    etäistä vettä, jossa lautat lyötiin
    vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit
    kiroillen, mekastellen matkaan läksi,
    ristiksi muiden kyläkuntain mennen
    hengähti seutu huojennuksen tautta,
    ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.

    Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
    Taas päilyi virta päivää kuvastellen,
    sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat,
    sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan
    sen valkopilviin, sinitaivaisiin.
    Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat
    lialle talven hauskaa hautavirttään
    kerällä pesijöiden kielten kilpaa,
    ja rantamilla puolialastoinna
    satainen lapsilauma telmi, kirkui
    ja polskutteli vielä kylmää vettä.
    Laella taivaan kaskisauhut leijui:
    ne iltaviimain myötä virstain takaa
    saloilta kaukaisilta asti kulki
    ja viikkokausin seudun yllä viipyi.
    Ja rannikolla, jossa Viilus ukko
    tupansa seinustalla verkkojansa
    paikkasi vapisten ja kurttuisena,
    tuo murahteli tuima kalastaja:
    »kaloilla taas on hiton tiukat paikat...

    Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi
    ja siinä kellui äijän pyydyskohot,
    pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden;
    ne hiljaa uiskenteli välkähdellen,
    vaan joskus pulpahti ne alle pinnan,
    kun lahnanjurri tarttui satimeen.
    Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä
    kohosi sauhu viinapannun alta,
    ja kauemmin jos katseen sinne loit,
    niin kumman sarvipäisen peikon sieltä
    näit rannan tiheiköstä tiirailevan.
    Se oli pirtuniekan äksy pukki,
    se vartioi, kun ukko päissään nukkui.

    Niin, viinanpoltosta on oma juttu.
    Keväällä kerran saapui vallesmanni
    valtuuston kera pulmaa pohtimaan
    salaisen viinanpolton näillä mailla.
    Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet
    jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa.
    Kokous alkoi, vallesmanni katsoi
    ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti.
    Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi:
    »Höm, tuota noin... kun kaupunkiin on matkaa
    ylettömästi, eikä jano lakkaa
    niin kauan, kun on vatsa vaatimassa.
    Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» —
    Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni
    hymyili. Sitten tuotiin nassakoita
    tusinan verran pöytään, jokaiselta
    pitäjän viinankeittäjältä näyte.
    Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin
    kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi.
    Sanotaan, ettei ennen valtuustossa
    niin syvästi ja kauan tutkisteltu
    asiaa ainoaakaan ole koskaan,
    vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi
    ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin.
    Muut kaikki saivat sakon ankaran,
    ja moni kukoistava liike kaatui,
    vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan
    ja yhä polttaa tupruttelee siellä.
    Turvaksi hetkiensä heikompien
    hän osti tuiman pukin, joka järveen
    on monen kuokkavieraan puskenut,
    ja tuhri hirmun vielä punaiseksi.
    Niin eli siellä miesten mielittynä,
    vaan ylen vihaamana monen vaimon.

    Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
    Kun tuomi kukki joen rantamilla
    ja leivo lauloi kesän kirkkautta,
    ei ollut silloin vielä aika nuorten.
    Se saapui vasta kera lauhain iltain
    ja rukiin kohottua korkeaksi.
    Ei ollut metsää lainkaan näillä main
    katseilta kattamassa lemmenteitä,
    ja turhaa oli rasvaus saranoiden,
    kun yö ei yhtymistä peittänyt...
    Vaan ruista oli miehen mittavaa,
    se lemmenretket peitti viikot pitkät.
    Sen heilimöinti oli näky nähdä:
    lakeus laaja keltaharsoon peittyi,
    talojen katot kattoi siitepöly,
    utuista päivää kohden aivasteltiin
    kuin myllyssä, ja moni vanhempikin
    sai halun hullaantua uudelleen;
    kukoisti joki, kaivot, kaikki oli
    kuin lumottuna — yksin viirikukko
    tornissa kirkon keltaisena hohti.

    Kas, silloin oli tullut aika nuorten.
    Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa...»
    ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti,
    varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin.
    Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin,
    tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan.
    »Kahdeksastoista oja», kuiskattiin,
    »aidasta Anttilan», ja soudettiin
    ja laskettiin — kun sitten löytyi oma
    ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan.
    Ei käynyt laatuun julkisella tiellä
    yhdessä kuljeksia päiväsaikaan.
    Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään
    ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus
    ei häpeäksi ollut nuorisolle.
    Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin,
    ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait
    säilytti kansa yhä tavat vanhat.

    Kylässä lasten lailla rakasteltiin,
    vaan naitiin järkevästä harkinnasta,
    mitenkä vaati maat ja mukavuus.
    Kun istui piippuansa imeskellen
    isäntä illansuussa portaillansa
    satoa vuoden aprikoiden, näinpä
    hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule
    olenpa tässä tuumiskellut, jotta
    jos meidän Matti teidän Leenan nai,
    parasta peltomaata, hitto soikoon,
    viiskymmentä on hehtaaria heillä.»
    Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä
    ääressä puolikupposten kun lyötiin,
    jo talven tullen häitä vietti nuoret.

    Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös.
    On pikkuseikat, turhat sydänsyyt
    vakaista kylää harvoin horjuttaneet.
    Vaan kerran... Niin, se tässä kerrotaankin.



I



MARKUS JA KLAARA


    Pankarin kukko ensi kertaa kiekui
    ja siipiänsä lyöden kurkotteli
    päin aamun ruskotusta helttakaulaa.
    Ja tarhikolta kuului kilke karjan,
    jo neljä vuotta emäntäänsä vailla.
    Vaan yksikään ei vielä juossut piika
    kiuluineen pihan poikki, vielä uinui
    mustissa liesitorvissansa sauhut.

    Joelle kallistuvan luhdin täytti
    yön hämy laupiaasti vielä hetken,
    maatessa vankan Markus rengin, jolla
    päänalaisena oli heinätukko,
    vaan joka lammasnahkavällyt orteen
    jo juhannuksen maissa oli pannut.
    Apilantuoksussa hän nukkui, josta
    ei tienneet muut, ja silmäluonten alle
    salainen onni hymynhäivän loi;
    hän hymyili ja kylkeänsä käänsi
    ja käden työnsi heiniin hyväillen
    kuin haparoisi armaan palmikkoa.
    Muut kylässä ei nähneet sitä unta,
    jos näkivät, se heille valhetteli.

    Sarasti päivä. Kirkkaat sädekimput
    raoista lahon seinän pilkisteli,
    ja aukon valosilmä nukkujaan
    kuin herättävä henki katseen heitti.
    Nyt nousi renki, pörröpäinen karhu,
    tapaili luhdin kattoon laki pään,
    ja jäykkä hieman oli vielä jalka
    iskuista noista, jotka urhotyöstä
    hän, luojan kiitos, kevähällä sai.
    Hän katsoi ulos. Joki välkkyi siellä
    jo puhjenneine lumpeenkukkineen,
    ja Vanhantalon yläikkunoihin
    auringon hehku syttyi loistamaan.
    Kas, nyt se syttyi Klaaran ikkunaan.
    Vaan hänen merkkiään ei vielä näy,
    ei ketään liiku talon tanhualla.
    Hän hieroi silmiään. Ei nähnyt mitään
    hän päässä tangon, joka esiin pisti
    kuin linnunorsi päätyikkunasta.
    Nyt liikkui tuvanovi. Ah, se oli
    tuo äksy, paksu leski; portahille
    hän astui kädet puuskassa ja hiukset
    sileinä, ruskeassa sielikossaan.
    Hän seisoi märehtien päivää päin
    jotakin kihdinlyömää öistä kaunaa.
    Ja luhdissansa märehti myös renki
    kuin ilkkuen, kuin havitellen purra.
    Nyt poistui muori oven sulkien.

    Me ehdimme siis ensimmäisnä tänään.
    Hän mietti: »maanantai — siis luhtaniitty»...
    Ja sitten kömpi perimmäiseen nurkkaan
    hän, missä seinä yhtyy katon harjaan,
    kohdalle kurkihirren tuuliviirin.
    Näkyipä siellä reikä pärehissä
    ja pieni väkipyörä ynnä kamaa
    jos minkämoista: viisi kangaspalaa,
    puurengas kullattu ja paljon muuta.

    Viikate pieni nousi ilmaan nyt
    ja rengas sekä lehdeksiä — näinpä
    limonsa koristi hän lemmekkäästi.
    Se virkkoi: »Sinun olen, siinä onni,
    ja heinään lähden, ettäs tiedät sen.»
    Ja jatkon muisti Klaara viimeisestä.
    Niin, Klaara, nokkelasti keksi tempun
    jos toisenkin hän aina, millä päivät
    iloksi kääntää, virran kaventaa. —
    Vaan nyt on aika käydä puuron kimppuun.

    Tuvassa heiskahteli pulskat piiat,
    lusikat pöydän kahta puolta kalkkui
    kuin lerkut pohjiin kulhojen. »Kas, Markus,
    no huomenta — no mitä luhtiin kuuluu?
    — et kotvaan ole pistäytynyt meille,
    he-hee, jaa-jaa, me emme enää kelpaa,
    se nähdään kyllä...» Niin ne lauloi kielet.
    Vaan nurkastapa kuului kumma yskä,
    ruosteinen, raskas: vanha kello siellä
    kamppaili hetken, kunnes luukku aukes
    ja käki paksunokka ulos puski
    ja kukkui toimekkaasti neljä kertaa.
    Nyt kuului askeleita, kamarista
    isäntä, leski, astui kynnykselle;
    hän huomenensa virkkoi tapaan jäykkään,
    ja piikain tirske taukosi kuin taioin.
    Vaan mitä tämä? Mustat liivit yllä,
    sametinhienot, punakiehkuraiset,
    ja pyhäpaita — juhlapukineissa
    näin maanantaina kesken heinänteon!
    Kaapista tammilippaansa hän otti
    ja aukaisi sen peilin kamarissa,
    hän veistä hioi kauan saapasvarteen,
    sunnuntaisiivoukseen sitten ryhtyi.
    Näin maanantaina kesken heinänteon...

    Ei, ruoka juuttui rengin kurkkuun tänään
    kuin noiduttu ja käsi jäykistyi.
    Terävä veitsenrapse kamarista,
    se pahaa ennusti, kuin viilteleisi
    se riekaleiksi hänen arintansa.
    Ei tiennyt hän, vain aavisteli kummaa. —
    Hän hatun otti sitten, mutta viipyi
    ovella vielä hetken epäröiden.
    Peilistä katsoi häntä tuikeasti
    nelissäkymmenissä pyörivät
    piikovat, ylväät lautamiehen kasvot,
    ohimohiukset harmaat saippuassa.
    Nyt liikkui tyynen pinnan alla häive
    levottomuuden uhkaa, tuima suu
    sai juonteisiinsa ilmeen: saapa nähdä!
    Ja renki virkkoi vaivalloisin äänin:
    »Käyn luhtaniitylle, vaan minne sinä
    näin maanantaina pynttäät itseäsi?»
    Pankari nousi, pani syrjään veitsen
    ja katsoi häntä ilkein pilkanilmein:
    »Aionpa tästä joen taakse käydä.
    Yrittää vanhakin voi, kussa nuoret.
    Niitylle saavun sitten myöhemmin.»
    Hän oven sulki. Renki viikatteensa
    vaarnalta otti, verkkaan rantaan kulki
    ja työnsi ruuhen veteen mietteissänsä.

    Niin allapäin hän oli, ettei tullut
    katsastaneeksi Klaaran ikkunaan,
    oliko mitään vastausta siellä.
    Ei nähnyt mitään soutaessaan tyyntä
    jokea hän, ei piikasia, jotka
    hänelle rantamilta huutelivat.
    Ei nähnyt aurinkoa hän, ei nähnyt
    lumpeita, jotka tarttui airoihin.
    Joella liukui venhe vanhaa tietään,
    ja siinä istui jäykkä jättiläinen,
    päin pohjaa tuijotellen synkeästi.
    Nyt töksähti se. Kas, jo Kalsonmutka,
    hän saattoi nousta ruuhestaan ja mennä
    niitylle oikotietä pellon poikki.
    Hän nousi maalle, veti ruuhen rantaan
    ja nosti olallensa viikatteen.

    Vaan yllä rengin rantaäyrähällä
    nyt huojui vilja niinkuin puuskan käyden.
    Se hiljaa aukeni, ja tähkäin kesken
    punaista vilkkui. Siellä korkealla
    jo Klaara nauroi, päivän loistaessa
    kuin tulen kulta hänen hiuksissansa.
    Hän avosylin tervehdystä vartoi.

    Kestääkö murhe mustinkaan, kun onni
    käy luokse säihkysilmin karkeloiden?
    Pilvikö voisi lähteen varjostaa,
    kun aurinko sen kalvoon loisteen luo?
    Vain vähitellen hämy lankeaa
    taas ihmissieluhun, ja sinitaivaan
    uhkaavat ukkospilvet synkistää.

    Piennarta pitkin kulki eellä Klaara,
    jäljessä astui Markus raskahammin.
    Aurinko myöskin pellon halki kulki,
    idässä vyöryen kuin tulipyörä
    laineilla lakeuden hohtavan;
    se väliin painui, väliin jälleen nousi
    merestä viljan yhä ylemmäksi,
    se kunnes kyllin korkealle ehti.
    Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti
    edellä sipsutti kuin västäräkki,
    ja muisti, mitä kerran oli kuullut
    »profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta:
    »Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa,
    hän on kuin talvivarsa, totta vie,
    niityllä ensi kertaa kirmaamassa».
    Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt
    niityltä tuimaan tupaan Pankarin?

    Alemmas yhä painui rengin pää,
    syvempään painui saveen saappaankannat.
    Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii
    niitylle, missä järvi silmään siintää,
    hän kompastui ja pientarelle painui
    kuin alla raskaan taakan istumaan.
    Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse
    ja säikähtäen tämän käsiin tarttui,
    ja renki sydämensä murheen purki:
    »Jos Pankari ja äitimuori vetää
    nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme.
    Jo kauan moista aavistin, vaan tänään
    varmuuden sanansa ja liivit antoi.»
    Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään
    minua niin saa hourupääksi koskaan,
    sydämen lemmittyä etten tunne.
    Käsistä tukkilaisten minut autoit,
    ja puolta kylää vastaan kamppailit
    lauantaitansseissa, vain sinä yksin
    luhtiini olet päässyt lepäämään,
    pihalla vaikka pojat kurkkivatkin
    tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin.
    Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» —
    »Vaan jospa vängällä vie sinut ukko,
    jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?»
    Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna
    hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä...»
    Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän,
    ettei niin häijy Pankari voi olla,
    sen että tekee. Ei niin väärä mailma,
    se että riistää toisiltansa meidät,
    näin vankat sydänsiteet katkoen.
    Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee,
    — jos äiti Pankarille pakottaa,
    jos pappi, lukkari ja vallesmanni
    kahlitsee minut hänen vuoteeseensa,
    jos mereen menen, hourupääksi tulen,
    jos maa ja taivas nousee vastahankaan —
    niin sinun olen silti ikuisesti.»
    Nuo sanat lohdun karvaan suloisen
    valoivat sieluun vaikenevan rengin.
    Pian keksivät he kielen, joka liensi
    paremmin vielä, viljan kahistessa.
    Aurinko nousi, eron aika joutui
    ja kutsui päivän työhön kumpaistakin.
    Kuin liekki hulmahteli rengin silmään
    punainen Klaaran puku rukiin halki
    saralta saralle, se kunnes häipyi.
    Sieraansa silloin Markus renki tarttui
    ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.

           *   *   *

    Pankari saapui heinään päivemmällä
    työvaatteissaan ja haravoitsijoineen.
    Hiessä otsin katsoi häntä renki,
    vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon.
    Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut
    ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti
    näin äänetönnä heinää mittavaa
    kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi
    tie niitoksen jo järven rantamalle.
    Pankari silloin päätään nostain virkkoi:
    »Huomenna toiseen työhön ryhdytään.
    Puretaan vanha luhti joen luota,
    en sitä enää siedä silmissäni.
    Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus,
    tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»

    Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää.
    Ei vastausta tullut. Viikatteensa
    vain kumman terävästi suhahteli.



ETSIJÄT


    Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa
    ovelta ovelle, ja kielet jauhoi
    kosintaa Pankarin nyt minkä ehti.
    Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain
    epäilty ei: kun Pankari vei kihlat,
    on liitto vankka niinkuin hovin päätös.

    Ja moni pulska poika alla päin,
    nolona niskavillojansa kouri
    ja mietti: »Löyhemmässä istui hän,
    kun renki hänen kintereillään kieppui.
    Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.»
    Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi
    ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti
    keskellä luojan päivää Vaskisaareen.
    Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen,
    heristi nyrkkiään hän yli virran
    ja vannoi ennen iltaa jokaiselta
    nujertavansa niskat sillä puolla.
    Niin syttyi tappeluita tuima sarja
    yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa,
    vaan tässä vihan vimman aallokossa
    kuin vuori vankka seisoi lautamies.

    Vain yksi vääryydeksi julkeaksi
    julisti tapahtuman sanoin suorin.
    Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla
    asusti, Joosua, tuo urho hupsu,
    »profeetan» nimen saanut parrastaan
    ja sananjulistamisinnostansa.
    Hän vaeltanut oli mailmanrantaa
    laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui
    vakaana tuvassansa kera rengin,
    isännän kumppanin ja rakkaan veljen,
    jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti
    hän paras oli tanssimestareista,
    jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä.
    Profeetta oli ilon harmaa airut,
    mies uskon oman, joka eri teitä
    kuin pappien ja kirkon oppi kulki.
    »Ne katon liian korkealle kaartaa,
    kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat»,
    hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy
    kuin lampaanvilla sielu paran selkään,
    ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.»
    Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan,
    kun kansaa kulki tiellä mustanaan,
    hartaana, virsikirjat vatsan päällä.
    Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto
    herjaavan, remahtavan riemukas;
    vanhukset messusivat voimain takaa
    iloista uuden uskon virttä siellä.
    Papille oli hän kuin rutto, vitsaus,
    ja saarnoissa hän oli pannaan pantu,
    vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta
    vaellus miehen oli kaikin puolin.
    Ei kellekään, ei edes itsellensä
    hän pahennusta koskaan tuottanut.
    Jumalanpalvelusta todellista
    hänestä oli kylvö-, kyntötyöt,
    ja jollei omat pellot riittäneet,
    hän kävi rallatellen naapuriin.
    Vaan eipä ollut koko pitäjässä
    hevosta sellaista kuin profeetalla,
    niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä;
    ja eipä ollut koko maailmassa
    renkiä moista, seitsenkymmenistä:
    hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui.
    Ei suotta arveltukaan lutikoita
    profeetan luona hyvin ruokituiksi.
    Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui.
    Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna,
    epäilevinä osoitettiin otsaa.
    Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat,
    vaan myöskin onnellinen tavallansa,
    uskossa jotta olla taisi voimaa.
    Ei ollut ihme, että harventui
    penkeissä kirkon väki toisinansa,
    ja suntio sai panna säppiin oven;
    profeetta hartaudenharjoitukset
    riihessä näet piti riemukkaammat.

    No niin, hän viime kokouksessansa
    julisti kuulijoille julkisesti:
    On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi,
    ja yhtä hyvät renki, lautamies.

            *   *   *

    Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke,
    pöly ja turve jokeen tuprahteli.
    Onnensa templin raunioilla seisten
    sai Markus renki rautakankeineen
    hammasta purren hävitystä tehdä.
    Jokainen hirsi, joka maahan vieri,
    vei osan elämästä mennessänsä
    syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi
    sen jälkeen hetken rannan roukkioon.
    Pankari itse toista sauvaa käytti
    toisessa päässä hirttä, ja he väänsi
    kyräillen äänetönnä toisiansa.
    Niin sortui luhti nopeasti maahan.

    Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät.
    Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään,
    tuon vanhan kellon alle, jonka käki
    rämisten kukkui hänen murheelleen.
    Pankarin varkaanpelko vallannut
    äkisti vallan oli, koiranunta
    höröllä korvin nukkui hän ja vahti
    ovea eteisen, hän varhain nousi
    ja myöhään valvoi sekä muisti aina
    kamarin oven työntää auki yöksi.
    Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt
    yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko
    hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.

    Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina
    asuaan renki peilin eessä siisti
    ja lähti sitten suoraan yli sillan
    luo lesken varmuus täytyi hänen saada.
    Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä
    kuin joku seuraisi, ja portahilla
    hän hetken epäröiden taakseen katsoi.
    Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.

    »Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin
    »huomenta» nyökähytti Klaaran maammo.
    Hän seisoi luona lieden, katsahtaen
    tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin.
    Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa.
    Penkillä veljet tupakoiden istui,
    tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti.
    He häneen katsoivat kuin sanoakseen:
    Parempi meistä oisi ollut kauppa,
    jos raha rengin seuraa rakastaisi,
    vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. —
    Hän painoi puuta, katsoi permantoon,
    ja painostavan hiljaisuuden rikkoi
    vain padan porina ja kellon rakse.
    Hän hattuansa pyöritteli kotvan
    ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi:
    »Sanomaan tulin, että joskin renki,
    niin varoja on perintönä kyllin.
    Isäni toisen pitäjän on mies
    ja talo vankka hänellä on siellä,
    vaan ahtahaksi kävi ukon luona.
    Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo.
    Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa.
    Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa
    kuin naurua ja sanoi mielin kielin:
    »Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät,
    niin jouduit myöhään, hyvä renkimies.
    On luvattu jo hänet Pankarille,
    ja kihlat tilattu on kaupungista.»

    Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —

    Ei oikeutta saanut ihmisiltä!
    Hänestä tuntui, että tiellä käyvät
    ivallisesti supatti ja vilkui:
    tuo raukka tyttönsä on menettänyt,
    saa nähdä, käykö känää huuhtomaan
    mies Vaskisaareen?... Varo pukki ruojaa...
    Hän kulki, kulki niinkuin etsien,
    ja sydän jyski niinkuin vainotun,
    vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
    Hän vainioiden halki kuljeskeli
    ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä.
    Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko
    portaillaan kyhnötteli poltellen
    takkuinen rotta, päivään ryöminyt.
    Murahti Viilus huomenen, ja Markus
    istuutui äijän viereen
    Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi,
    minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka
    on laita, Pankari kun tytön otti?»
    Urahti tuima ukko: »Totta vie
    on särjelläkin sappi niinkuin hailla.»
    Hän vaikeni ja nysää lataeli
    kourilla, joissa suomut hopein hohti
    kuin kuurankiteet multakokkareissa.
    Ja syljen ruskean hän ruiskahutti
    kuin halkeavan murskun mujun, jonka
    se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui:
    »Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon.
    Kun viime viikon maissa kokemassa
    luodolla tuolla olin pyydyksiä,
    niin oli, piru vieköön, koukussani
    sellainen hauki, ettei ennen nähty.
    Se painoi paljon toista leiviskää
    ja paksu oli pahus niinkuin porsas.
    Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt
    heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden,
    kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet.
    Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin,
    olihan synti heittää moinen saalis.
    Me rimpuilimme iltamyöhäiseen,
    ja vesi kuohui vallan helkkaristi.
    Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen,
    vaan veneeseen en saanut perältäkään,
    kun puuttui kirves ja kun käsissäni
    ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika?
    Aurinko laski, hämy maille painui.
    Sen silloin viime kerran kiskoin luokse
    veneeni, siunasin ja sanoin tuolle:
    'No mene herran haltuun, mutta muistaa
    minua saat, sen takaan' — sitten painoin
    sen toisen silmän peukalolla puhki.
    Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. —
    Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa,
    ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»

    Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
    Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
    Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.

    Kahdettatoista Matteuksen siellä
    selitti pappi, kuinka Jeesus kulki
    kultaisen viljan halki sapattina,
    ja apostolit taittoi tähkäpäitä,
    vaan synniksi ei katsonut hän sitä.
    Se oli kaunista. Ja renki vaipui
    mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan,
    ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara
    yhdessä viljan kesken vaelsivat.
    Vaan silloin nousi rintaan tuska taas.
    Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut,
    ei lohdutusta suonut kirkkokaan!
    Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin:
    hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön
    isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi...
    Kun alkoi lähtövirsi, torninkello
    kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos,
    ja sydän rinnassa myös rynnisteli,
    vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
    Ja vainioille taas hän yksin kulki,
    vain kirkonkellon soitto seuranansa.

    Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden,
    kun tähkät juuri taipui maata kohden,
    punaista jotain sieltä vilahteli
    ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa.
    Se Klaara oli, mutta muuttuneena:
    hän kulki katse painuneena maahan
    kuin jotain etsien; ja pyhähuivi
    valunut niskaan oli, hiukset peitti
    kuin pitkän matkan kulkeneella pöly,
    ei auringossa hohtaneet ne nyt.
    Ruismeren keskellä he kohtasivat,
    seisoivat vaiti hetken, tuijotellen
    toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi.
    He silloin epäröiden tarttuivat
    toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara:
    »Aamusta asti olen vaeltanut
    kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.»
    Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt
    Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.»
    Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena
    ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen.
    Päin painunein he tuijottivat kauan.
    Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä
    kylässä vain ja hänkin hupsu lienee.
    Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle,
    hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä
    sinua varmastikin pälkähästä.
    Hän puhui jotain, ettei riemu riipu
    onnesta, eikä onnettomuudesta
    tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan,
    kun tuska sydämessä kaihertaa.
    Kysymys oli silti pulmallinen,
    hän tuumi, sieti harkintaa ja paras
    se paperille oli kirjoittaa,
    hän siksi iltakokoukseen sen siirsi.
    Vaan totisesti kylän puhdistan
    kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi.
    En luota paljon tuohon apuun, mutta
    on hyvä sinun myöskin sinne tulla,
    hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»

    Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat
    ja arastellen eri tahoillensa
    ruisvainioiden kautta poistuivat.



PROFEETAN LUONA


    Tienhaaran vanha riihi hönkäeli
    savua niinkuin sauna lauantainen,
    ja lämpö katon yllä karkeloi
    tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi.
    Tungokseen asti näet kansaa siellä
    penkeillä, permannolla istuskeli.
    Hämyssä piippunysät hehkuvat
    valaisi tuolla täällä nenänselkää
    kuin tulisilmät päiden rykelmässä;
    nuoriso nurkkiin oli ahtautunut,
    ja siellä kävi kujeilu ja tirske;
    vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla
    odotti kaksi kynttilää, sen takaa
    näit rengin harmonikan tynnörillä
    kuin kiinni pannun jättipostillan.
    Ryintä yltyi, kiihtyi odotus:
    jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?

    Vaan puolen kylän väki keskellänsä
    erillään istui loukoissaan nuo kaksi
    rakastavaista, jotka hiipi sinne.
    Näkymätönnä heidän välillänsä
    hämärän halki johtolanka kulki
    ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas!
    Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen
    luo pöydän astui vanhus harmaapää,
    sytyttäin arvokkaasti kynttilät.
    Hän kämmeniään paukutti ja lausui
    kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu!
    Profeetta astui sisään, turkit yllä,
    uhalla lämmön arvokkuus niin vaati;
    ja ukon juhlallinen, harmaa parta
    valtoinna valui turkin rinnuksille;
    kuin tietäjällä kirkas oli otsa,
    hiessä tosin nyt, ja kädessänsä
    hän piti pitkää saarnakirjoitusta.
    Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä
    hanuriin tarttui, tynnörille istui,
    ja niinpä alkoi ilovirsi soida:

       Hei, armaat siskot, armaat veljet,
       kokoontukaamme karkeloon,
       karkoittakaamme pahan eljet,
       ja ilon virsi raikukoon!

       Kas, päivä iloisesti paistaa,
       ruis kohoo kolmeen kyynärään,
       ja kaikki luojan luomat maistaa
       riemua saavat onnen tään.

       Kirkossa paksu pappi jakaa
       viiniä, mannaa taivaitten,
       vaan hikipisaramme takaa
       ehomman meille autuuden.

       Maan multa varmempi kuin usko
       on taivaan kultaportaisiin,
       ja lempeemmin kuin pilvenrusko
       luo lanta hymyn raatajiin.

       Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme
       nyt temppelissä elämän,
       niin kauan kuin me maistaa saamme
       iloja armon laakson tään!

    Tuo armon laakso ilovirren päässä
    sai naurun kukkasadon versomaan
    savusta sankan riihen hämärässä.
    Ja kotvan kesti naljaa vallatonta,
    vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen
    hanuri kiinni painui rengin vanhan.
    Profeetta silloin nousi pöydän takaa.
    Hän hetken seisoi kookkahana vaiti,
    ja valo hohti hänen otsaltansa
    ja parran haivenista. Sitten otti
    hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet,
    ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko
    elämää julkikuritonta viettää?
    Ja silti... kuitenkin... en, hiis vie, näe!...»
    Lähemmä liekkejä hän kumartui,
    vaan riihen hämärästä joku nulkki
    — lie ollut kirkkorannan veitikoita —
    kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska
    taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui,
    aloitti ukko uudellensa saarnan
    lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet,
    ken teistä ei... no hitto soi, kun hämää!...»
    Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.

    Profeetan pöydän luona apostoli
    kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä
    paikasta toiseen parran ympärillä.
    Henkeään pidätteli kesäilta,
    vetoa hilliten ja odotellen
    viekkaana tuokiota otollista.
    Taas liekit lekkumatta paloivat.
    Kolmannen kerran liki kynttilöitä
    aloitti profeettamme saarnan: »Veljet...»
    Vaan silloin liekki salakavalasti
    lehahti paperiin ja siitä partaan,
    sähisten niinkuin itse piru oisi
    Joosuan tulenloimuun sytyttänyt,
    ja renki kiirein tulta sammutteli,
    ja riihen täytti melske hirmuinen.

    Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä
    ja muuttuneena, tyrmistynein mielin
    silmäili ympärilleen, sekamelskan
    hän näki julman: penkit särjettyinä
    lojuivat sikin sokin permannolla.
    Ulkoa vielä kuului kirkunaa
    ja huutoja, ja maassa polvillansa
    profeetan eessä renki harmaapää
    rukoili sangon pohjaan nojaten,
    ristissä käsin, vettä valuvana.

    Ja hänen koko suuruutensa häilyi
    kuin katku äitelä ja tympäisevä
    yön tyhjyydessä polttoroviolta.

    Kylässä monta päivää naurettiin.
    Vaan Joosua ei liikuskellut missään,
    hän lymyi kituen ja äkeissänsä.
    Profeetan tähti parran kera laski,
    sieluja kirkko hallita sai yksin,
    ja lihan kauppa säilyi ennallansa.



JUOMINGIT


    Ehtoona muutamana rengillensä
    Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty,
    ja valmista on sahti, sanoo piiat.
    Nassakka ota, Vaskisaareen souda,
    niin kumoamme naukut iltasella.
    Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»

    Vilpittömältä vallan tuntui ääni,
    ja talon rahat taskussansa renki,
    nassakka kainalossa, ruuheen astui
    ja souti, jotta joen vesi velloi.
    Järvelle ehdittyään airot heitti
    hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä.
    Mitähän tiesi tämä viinannouto?

    Niin hiljaisena siinsi järvenselkä.
    Ei soinut vetten yllä hyttystanssi,
    ei äännähdellyt sorsa ruohikossa,
    ei kala ainoakaan molskahdellut.
    Kuin lasi kirkas oli järvenpinta
    välissä kahden samanlaisen mailman,
    samoine päivineen ja rantoineen.

    Mitähän tiesi tämä viinannouto?
    Niin tarttui uudelleen hän airoihin.

    Hän maistanut ei ollut sitten kevään,
    kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi,
    sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika.
    Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki
    veteli kiivaammin, ja viinaleili
    somasti hohti ilta-auringossa
    ja heilui soudun tahtiin houkutellen.

    Vedessä kaksin kerroin saari kellui,
    kaksine metsinensä, sauhuinensa,
    vain tummempana hieman aluspuolta.
    Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi
    keskellä kuvaa, tuijotellen häntä —
    nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät
    yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi
    rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi
    tuo nelisarvinen ja kaksipäinen
    punainen kummitus ja vartoi; eikä
    Jannea missään Markus renki nähnyt.

    Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren
    ympäri aivan — pukki kulki myötä
    ja teki käännökset kuin sotamies,
    kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne.
    Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti.
    Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan
    ja heitti nassakkansa ruohikkoon.
    Ja pukin valmistautuessa puskuun,
    lekkerin lennättääkseen järveen, hän
    veneestä loikki veden roiskuessa
    ja tarttui hirmun sarviin takaapäin
    ja puristi kuin pihteihin sen kiinni.
    Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.

    »Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta
    on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt
    sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää?
    Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»

              *   * *

    »No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki,
    kun viinoinensa tupaan astui jälleen
    ja lautamiehen yksin näki siellä,
    — »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.»
    Karisti tuhkan piipustansa ukko
    ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään,
    me kahden ryypyt tänään kallistamme.»

    Silmäsi ällistyen häntä renki;
    hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät.
    Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt
    ois jousen Pankari, ja sitten syntyi
    äänettömyys kuin ennen kamppailua.

    He istuutuivat kahden puolen pöytää
    kookkaina, jäykin ilmein vastatusten.
    Pöydällä honkaisella kummallakin
    edessään oli tuoppi sekä kippo;
    toisella puolla paksun nassakan,
    toisella sahtitynnörin näit suuren
    pöydälle nousseen, tappi irrallansa.
    Kun ensin oli kipot viinaa täyteen
    kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit,
    Pankari kipon pöytään kopahutti,
    ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat,
    vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri
    ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.

    Hämärtyi heidän ympärillään tupa.
    Ei käkeäkään kohta nähnyt enää,
    kuin jostain kaukaa pimeyden maasta
    se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin
    ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan.
    Vaan vaskipannut uunin reunustalla
    kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat,
    ja leili, hohtaen kuin öinen kuu,
    tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä.
    Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka
    rengistä sekin tuntui harvenevan,
    ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.

    Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi
    lävitse rengin sielun, vyörytellen
    elämän hurmaa yllä hornankuilun,
    jäljessä souti sahdin mainingit
    kuin huokaukset tummat syvyydestä.
    Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla
    auringon paisteessa kuin kuningas,
    ja koko mailma häntä kumarteli,
    ja joku armahasti tähkäin takaa
    avoimin sylin häntä vastaan astui,
    kultaiset rahat joka sormen päissä.
    Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan,
    liejua täynnä suu, kun kaikki toiset
    hääsaattueessa yllä soutelivat,
    eivätkä kuulleet hänen huutojansa...
    Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään
    ja virnisti kuin susi Pankarille.

    Nyt huomasi hän, että kieli liikkui
    ja haastoi kaikenlaista, selvennellen
    sanojen sisältöä monin kuvin.
    Elämä oli ensin näyttänyt
    kirkkaalta ilon sinitaivahalta;
    hän sitten itki, kurjaakin se oli
    ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta;
    ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun,
    kun suosiossa naisten on kuin hän;
    hän komeili ja kerskui pitkän tovin,
    hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan,
    ja viimein pääsi hänen huuliltaan
    väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».

    Nyt luuli hetken tulleen lautamies
    työ täydentää. Hän nousi nopeasti
    ja yli pöydän kurkoittautuen
    lähelle rengin korvaa painoi suunsa.
    Hän jotain käheästi kuiski tälle,
    valahtain valkeaksi kasvoiltansa.
    Hän jotain kysyi, vastausta vaati.

    Oliko myöhä? Sammuneena nukkui
    nyt jättiläinen vaiti penkillänsä.
    Ei vastausta. Rengin pää vain painui
    alemma alla kysymyksen taakan.
    Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi
    nyt kävi lautamies ja vavahteli.
    Hän kumartui ja kysyi uudelleen
    ja kuulosteli tuskin hengittäen.
    Pää rengin painui alemmaksi taas,
    vaan mykäksi jäi avonainen suunsa.
    Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille
    renkinsä Pankari ja polvellansa
    ponnisti selkään velton jättiläisen
    ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen.
    Ovelle retkahdellen mentiin näin
    ja portaille — sai siinä ruho vauhdin
    ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.

    Sumussa pää, vaan iloisella miellä
    eteenpäin hoiperteli Markus kohden
    jotakin ylhää, joka viittoi yössä.
    Niin kumman suuri oli kirkonkylä,
    ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti.
    Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin
    kirjoissa jossain siitä kerrottiin,
    ja auma, jonka ohitse hän kulki,
    — se oli merkillinen liikkumaan
    ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi!
    Pankari kunne jäi, se kurja raukka?
    Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. —
    Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!...
    ... kuin rotan loukko... seinät kylkiin kolkki
    molemmin puolin, kulki vaikka kuinka.
    Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä...
    Hän talsi, talsi kärsivällisesti.
    Hän pyrki jotain kajastusta kohden,
    hymyillen joka hohti häntä varten.
    Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi
    näkymätönnä ohjailisi häntä.
    — Pankari kunne jäi, se piru parka?...

    Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan...
    Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä,
    ja sisään joutui hän kuin lentämällä.
    Johonkin pehmeään hän kompastui,
    vaan hyvä oli siinä hänen maata
    kuin ruusuvuotehella konsanansa,
    ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt
    lähestyi häntä, koski olkapäähän...
    Hän silloin autuaana lepoon painui
    ja uneen vaipui kädet ristikkäin.

    Vaan sikolätin eessä lautamies
    hetkisen vielä seisoi kuulostellen,
    sisällä kunnes kaikki järjestyisi.
    Hän sitten astui kaivon luo ja nosti
    jääkylmää vettä syvyydestä sen,
    valellen kauan sillä kasvojansa.
    Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi,
    samettiliivit kauniit ylleen puki,
    säkenin kirjaillut, ja valkopaidan;
    huolella siistiytyi hän peilin eessä;
    sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.

    Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde
    valaisi seuralaista valkeata
    ja säikkynyttä — siinä oli Klaara.
    Hän johti neidon sikolätin luokse,
    avasi oven sekä lyhdyllänsä
    valaisi asukkaita pahnojen.
    Lihava, punasilmä emäsika
    heräsi unestansa röhkien,
    vaan sian kupehella näkyi jotain
    valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa.
    Pankari lyhdyllänsä lähemmältä
    valaisi sekä näytti kädellään:
    »Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa
    hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»



II.



TALVI


    Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt,
    sen alla nukkui virta, järvi, pellot,
    valveilla joskus ihmiset vain liikkui.
    He kyhnöttivät tuvan lämpimissä
    ja tungeksivat liki toisiansa
    luo lieden, vaieten ja tuijotellen.
    Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki
    ne lumikatoin kirkon ympärille
    kyyrylleen olisivat painautuneet
    kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen,
    etsien turvaa, yksin peljäten
    talvisen lakeuden autiutta.

    Ne palmikoivat yhteen sauhujansa
    kuin vakuuttautuen ja julistaen:
    on meitä monta, lämpöä myös paljon.
    Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin
    puhuri pohjan lietsoi kylää kohden
    kuin huokauksin raskain manan mailta.
    Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa,
    kohottain siunaavasti kukkoansa
    pilviä kohden, jotka pimittäen
    ylitse lakeuden purjehtivat.

    Raskaassa hämärässä illoin istui
    uneliaina miehet, tuprutellen
    haikuja takkaan, lasten, vaimojen
    ja palkollisten hiljaa kuunnellessa,
    erottikohan korva ulkoisalta
    jotakin kummempaa kuin tuulen kohun.
    Harvakseen putoilivat jäykät sanat
    kuin jäästä vaikeasti sulaen.
    Lausuttiin ehkä sana rengistäkin,
    aamulla joka niiton päätyttyä
    karkasi metsiin, jääden sille tielle.
    Hän majailee nyt vuorten korpimailla
    tuon tukkilaisten mustan joukon luona,
    keväällä joka täällä jälleen reuhaa.
    Kerranpa hänet näki Kalson ukko,
    kun metsissänsä siellä liikuskeli.
    Se oli ollut hurjaa joukkiota,
    ja renki oletteko kuulleet — sanoi:
    »Terveiset Pankarille sano, että
    on renki hälle velkaa kiitokset
    olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen
    pakanan suulas päissään, tuumi ukko,
    se oli päivänselvää niinkuin viina.
    Hän juovan kuului heistä hurjimmin,
    hän, joka ennen oli itse kunto,
    niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi.
    Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies
    tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko,
    — sepähän saadaan nähdä kevään tullen.
    Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta
    joesta vettä sakeampaa silloin.
    Ken tänä vuonna tytöt pelastaa
    ja turvaa vallesmannin kunnian,
    kun itse pöpö vaihtanut on puolta.
    Mahtaapa tästä nousta moinen melske,
    ettei sen vertaa ole nähty ennen.
    En silloin, totta vie, kun hän on täällä,
    saappaissa vallesmannin mieli käydä.
    Siasta maksun varmasti hän vaatii.»

    Niin haastoi miehet iltain ankeudessa,
    ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin;
    haikuja tuleen puhalsivat miehet
    juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan.
    Ja rengin varjo kasvoi pimennossa,
    osaksi peikkomaisen uhkaavana,
    osaksi sankaruuden hohtehessa —
    se painostaen seudun yllä viipyi
    kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi
    aikuisten mieliin, lasten unikuviin.
    Pankariin hiukan kieroon katsottiin
    jo, pahan alkuun, mutta enimmälti
    taloista virran vastakkaisen puolen.

    Niin joutui joulu viikon valaisten
    ja loppiainen, jolloin ruudut kielii:
    nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin.
    Niin kaikui tervetullut kellonsoitto
    kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen,
    ylemmä joka yhä valaistui.
    Heräsi eloon koko kylä taas;
    karisti kaikki yltään talven horteen,
    ja miehen luonto nousi toimintaan.
    Taas katot erkanivat auringossa,
    jokainen pirtti erillänsä seisoi,
    omine sauhuineen ja torvilleen.

    Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka
    lumella, pakkasella, auringolla
    mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme,
    kun lapset vapauteen laskettiin.
    Rannoille satapäinen pilttijoukko
    pyrähti hyörimään kuin mettisparvi;
    suin päin he kelkoillansa alas syöksi
    äyräiltä kahta puolta, kohdaten
    keskellä jäätä toisensa ja käyden
    käsiksi hanakasti toisihinsa,
    niin että lumipilvet tuprahteli.
    Kulkuset kilisivät pakkasessa,
    jalakset kaiken päivää natisivat,
    pelloille suuntasivat lantareet,
    vuorilta liukui alas tukkikuormat,
    hevoset höyrysivät, miehet lauloi,
    ja jokaisella tuima taskumatti
    huurteisen turkin rintaa pullistutti.

    Lakeus sarastuksen kirkkaudessa
    levisi vielä niinkuin valkoarkki
    kirjoittamaton, ensin punertuen
    ja sitten valkoisena kimmeltäen.
    Vain tuolla täällä joku lantakasa
    kuin mustetahra, joku aidanseiväs
    kuin huutomerkki nousi hangen alta.
    Vaan kohta kylän keskipistehestä
    säteittäin piirtyi hieno kirjoitus
    laduista metsiin, suolle, järven jäälle.
    Tuo kirjoitus se monet ilot kätki.
    Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin
    tuoreita vinkuroita metsän reunaan
    risukkojen ja kaatopuiden sekaan.
    Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin
    salainen makuupaikka, kiertäin kehää,
    vireessä hana, tarkkaan tähystellen,
    näkyikö jossain pitkä korvapari
    tai silmä pelokas — ja laukaus
    pamahti, kaiun kauan kiiriessä
    vuorilla, joilta viime ääni saapui,
    kun saalis oli saatu kuopastansa.

    Vaan suolla oli vielä kauniimpaa!
    Reunoilla kimalteli joka oksa,
    jäähileissänsä männyn rungot loisti
    kuin tulenkulta alla pakkastaivaan.
    Ja vielä pehmeällä hankisella
    näkyivät riekon kirjaellut jäljet,
    ja siivet nousi hohtain pensaikosta.
    Ansoja viritettiin ovelasti
    ja entisiä koettiin, kun niihin
    langennut oli riista siellä täällä.
    Ja juuri laskiessa auringon
    ja kylmän puraistessa palailtiin
    hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä,
    kun kaikkialla hyinen pakkasilta
    tervehdyslaukauksiansa ampui.
    Ehkäpä syttyi tänään revontulet,
    ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi
    tulessa taivaanlaki leimahteli.
    Vaan harvoin oli liian valoisata
    lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.

           *    *    *

    Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara
    synketen yhä valon karttuessa,
    kalveten yhä joka aamuruskoon.
    Hän oli jäykennyt ja kuihtunut
    kesästä lähtein, jotta kävi sääli.

    Tuvassa Vanhantalon ommeltiin,
    häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä,
    vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa.
    Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen,
    tuhansin talven värein jotka hohti.

    _Hän_ tuonne kauas oli kadonnut,
    ei hyvästiä heittänyt hän ollut.
    Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki
    tie ajatusten eestaas ilmain halki.
    Ne purjehti kuin pilvet talviset,
    valoisin toivein, synkän toivotonna,
    ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta,
    palaten jälleen, painuin niiden taakse.
    Välistä kietoi usvat tummanraskaat
    päivästä päivään metsät kaukaiset
    kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään.
    Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi.
    Välistä syttyi siellä kumma hohde:
    valoa yliluonnollista loistain
    lepäsi metsät, laet lumivaipat,
    henkien mailma, puhtaampi kuin mainen,
    häipyen valkopilviin, siintoon taivaan.
    Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna
    hän horjui, täynnä valkeutta rinta.
    Laella korkeimmalla silloin luuli
    hän näkevänsä jonkun olennon
    avoimin sylin laaksoon katsovan.
    Ja käsivarsin ojennetuin Klaara
    vuoria kohden kauan kurkotteli
    kuin vastaukseksi, kunnes havahtui
    hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.

    »Sinervä vallan olet», sanoi maammo,
    »kai suret tässä järjen itseltäsi
    mokoman juoppolallin rengin tähden.
    Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni,
    ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —

            *   *   *

    Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat,
    se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt,
    kylässä vaikka tavat salli paljon.
    Entistä jurompi ja suljetumpi
    hän oli, jotain harkitsevan näytti,
    aamusta iltaan kaikkialla raatoi,
    kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti.
    Talvisen valon vuoksi ehkä hohti
    enemmän harmahtavaa ohimoilla,
    kuin hänkin äkin oisi vanhentunut.
    Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki,
    saas nähdä, saako tyttö asuskella
    takana virran vielä vihittynä?

    Vaan kerran tuli kylään hauska laulu,
    ei tietty mistä; sitä lauloi ensin
    vain harvat, mutta kohta joka talo.
    Aikansa renkuteltiin laulunpätkää
    hölkässä tukkikuorman, luona kehdon
    seudulla laajalti. Se kuului näin:

       Emäsika on Pankarissa
       kuin tynnöri mahdoton.
       Ja renki virkkoi: sika tuo
       sydänkäpyseni on.
    Sioista, viinast' auta meitä, Herra.

       Näät lemmittynsä luota
       mies karkasi metsihin,
       ja pääsiäiseksi lahdataan
       sika paksu Pankarin.
    Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.

       Vuorilla murheissansa
       nyt istuu renki tuo
       ja hioo pitkää puukkoaan
       ja viinaa, villi, juo.
    Puukosta auta Pankaria, Herra.

       Niin kertoo meille laulu,
       opin minkä siitä saa?
       Pankari ehkä sikoineen
       hautaansa taivaltaa.
    Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.

    Profeetan runotaidon arveltiin
    versovan jälleen parran kasvaessa.
    Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli
    laulannan lopettikin huhun vuoksi.
    Ei ollut arkalasta lautamies,
    hän joka toinen viikko hakkuumailleen
    vuorille lähti, usein aivan yksin.

    Niin joutui muuan aamu pilvinen.
    Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida,
    ja väleen yltyi pyry sankeaksi,
    vapaaksi päivän tehden ajotöistä.
    Vaan Pankari ei välittänyt säästä,
    hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi
    ja ajoi talvitietä ylös virtaa.
    Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri
    vaiheilla muurin harmaakivisen
    ja nietoksia nosti hautuumaalle,
    hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle
    ja tietä eelleen kohden vuorimaita
    Hän kohta joutui metsän reunaan,
    sai tuulensuojan sekä kelpo kelin,
    tie joskin alkoi vähitellen nousta.



KOHTAAMINEN


    Ylhäällä metsän katvehessa kiersi
    savua tukkikämppäin seutuvilla,
    »uoreine hirsinensä jotka hohti
    äärellä torpan, mustan, ränstyneen.
    Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä
    raosta oven tunki pihkan tuoksu;
    sisälle lattiasta kattoon saakka
    ladottu oli nuorta kuusipuuta
    ja niitä kuumennettiin pehmeäksi.
    Ja sitten torpanakka nokinaama
    ne ulos hankeen höyryisinä heitti.

    Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta
    jykevää, kuorittua paalupuuta;
    jokaista kiersi ympyrässä mies
    kuin sirkushevonen, vaan raskahammin.
    Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon,
    hän painoi latvapuolen paalun koloon
    ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin
    useaan kertaan paalun ympärille;
    nykäisten kiinnitti hän tyvipään,
    ja nyt se oli valmis tukkipuomiin.
    Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti
    sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.

    Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin,
    kun jokin juuttui, mutta muuten rehki
    äkäisen äänetönnä joka mies.
    Viinakset näet loppuun juotiin eilen
    lauluin ja kortein, eikä tässä säässä
    tuo matkain takaa uutta pirukaan.
    Hongikko kohisi, ja kohta alkoi
    pyryttää lunta läpi kämpänsauhun,
    se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret,
    ja laaksoon päin jos alas katseen loit,
    sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.

    »Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii,
    kortteja käydään pirttiin läiskimään
    tytön ja eukon luo — hei, kellä on
    pelata ryyppy onko sulia, Markus?» —
    Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta
    jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi:
    »Jos keltään hitolta ei heru viinaa,
    niin pannaan peliin, että hävinneen
    on hankittava juomaa ennen iltaa.»
    Se tuuma hyväksyttiin hälisten.
    Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa,
    ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan,
    teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.»
    Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään
    tusinan verran poimi olallensa.
    Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn,
    leveä hattu reilun kallellansa,
    ja hapset tuulen myötä heilahdellen.

    Silmissä vilahteli lakkaamatta
    lomitse puiden, joissa tuuli viuhui;
    kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä
    kuin rantakuohut ohi saappaanvartten.
    Nyt valtatielle juuri harjanteella
    hän joutui, jolta selkeällä säällä
    sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään
    nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran
    erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot
    vaipuivat umpimereen valkoiseen
    ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois.
    Kirottu tie, se johti alas tuonne
    häpeän, muistojen ja tuskan kylään!
    Hän seisoi hetken raskain aatoksin,
    ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.

    Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista
    sukelsi esiin piste, joka kasvoi.
    Ensinnä erotti hän hevonpään
    ja sitten vähitellen reen ja reessä
    lumisen miehen koiraturkit yllä.

    Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi
    keskellä tietä jäykkänä kuin louhi.
    Seivästä piti vasen käsi, toinen
    väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni.
    Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin,
    turkeista jotka esiin pilkistivät
    kerällä kalpenevain kasvojen.

    »Pois tieltä!» huusi hälle lautamies,
    »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!»
    Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn.
    Vaan Markus painoi jälleen maahan sen,
    ja reki seisoi hankeen naulittuna.

    Pankari silloin suuttui tosissaan.
    Hän uhkaavana kömpi ylös reestä,
    pois heitti turkit sekä mörähdellen
    hyökkäsi kimppuun rengin entisen.

    He yhteen iskivät, nuo jättiläiset,
    pidempi toinen, toinen leveämpi.
    He karjuivat kuin ärsytetyt karhut,
    ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan.
    He lunta pöllytellen vierähtivät
    maantieltä metsään, nietosten ja puiden
    keskellä kamppaillen ja karjahdellen
    yhä ja kieriskellen kallioilla.
    Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten
    on alla Pankari ja päällä renki,
    painaen tämän rintaa polvellansa.
    »Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan...!»

    Hän veti puukon, nosti käsivarren,
    vaan hämmästyen pidättikin iskun;
    hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt.
    »Rohkea olet saatanasti, mies,
    et silmää räpäytä — säästän puukon!»
    Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi
    pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin
    kolhittu, senkin karju, niinpä sitten
    vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»

    Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka
    loukkaantuneelta näytti, joka ähki
    ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi.
    Hevosen sitten ojasta hän auttoi,
    toi kiekkonsa ja turkit Pankarin
    ja sovitti ne rekeen huolitellen.
    Viimeksi isännän hän perään nosti
    ja viereen istahti ja ohjiin tarttui.
    »Naisesi luokse ajan sinut nyt...
    Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»

    Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi
    pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä,
    vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki,
    ja metsät vilahteli usvain lailla.
    Alaspäin aina, alas painui tie,
    ja ohjat kireällä Markus hihkui
    ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.

    Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui,
    ja lakeuden tasahanki alkoi.
    Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa
    ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut
    ja portti kullattuine silmineen,
    nyt ruosteessa — se oli varmaan auki...
    Hän hiljensi, hän käänsi oikealle,
    sivalsi orhia — ja sisään mentiin
    aukosta muurin keskeen ristien,
    kummulle lumiselle kunnes resla
    komean rautaristin viereen juuttui.
    »Naisesi luokse jätän sinut nyt...»

    Hän nosti lautamiehen ylös reestä
    ja pani hänet varovasti hankeen,
    ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen
    hän otti närekiekon, aukoi sen
    ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä
    kuin häpeällisesti kahleisiin.

    »Rauhassa istu, senkin kesy karju,
    ja varro, kunnes apu ehtii tulla
    kylästä, toivon että viihdyt tässä...»
    Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle,
    ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui
    ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.

            *   *   *

    Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui
    valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja,
    ankarat piiskanjäljet pakaroissa.
    Havaittiin heti tapahtuneen jotain.
    Väkeä lähti etsimään ja orhi
    opasti heidät kirkkomaalle. Portin
    keskellä seisoi tyhjä reki siellä,
    sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta
    keskeltä hautain vihdoin löydettiin.
    Vaimonsa hautakummun päällä istui
    Pankari ristiin kytkettynä kiinni,
    lumettuneena koiraturkeissansa.
    Murtunut oli pari kylkiluuta
    ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.

    Varoen kuljetettiin hänet kylään,
    lääkäri kaupungista noudettiin.
    Ja viikkokaudet kuumetta hän poti,
    kevääksi vasta toipuin ennalleen.
    Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää,
    sai äitimuori siirtää kesään saakka. —

    Ja vallesmanni tuli rautoinensa,
    ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo.
    Useat päivät metsää samoiltiin,
    vaan intoa ei tainnut oikein olla,
    näät vaikka raakaa työtä moitittiin,
    niin rengin puoleen mieliala kääntyi.
    Hän pahemminkin kostaa oisi voinut
    tytön ja sian vuoksi, tuumi moni.
    Ja rengin maine kasvoi edelleen.

    Mieliä hämmästytti myöskin tieto,
    Pankari että syytteeseen ei vaadi
    renkiä teostansa. Ehkä mietti
    hän niinkin, että varmempaa on juttu
    kuitata tasan sekä päättää leikki,
    tai ehkä jalomielisyyttä näytti
    hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan.
    Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään
    istua saa hän, sanoi vallesmanni.

    Ja viimein hänet vuorten metsiköistä
    vangiksi saatiin villin nälkäisenä.
    Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin
    ja reki lähti kirkon ahtehelta,
    hurrasi puoli kylää sillan luona.
    Ja Vanhantalon vinninikkunasta
    esille pisti jotain hohtavaista:
    tuo vanha, uskollinen puinen rengas.
    Ja ikkunassa huiski silkkihuivi,
    vielä kun reki mutkan taakse peittyi.



III.



KIRKOSSA


    Juhannuslimot hohti alttarilla,
    sen punasamettista reunaa kaartain,
    ja juhlalehtimajan taustasta
    kultainen risti väliin kimmelteli
    kannella jättimäisen raamatun.
    Alttaritaulun varjostivat koivut;
    ne ojensivat tuoreet latvuksensa
    Lammasta kohden, joka rauhaisasti
    söi laitumellaan niiden lehvistöjä,
    toisessa sorkassansa poikkilippu.
    Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti,
    pasuunaa julman suurta puhaltain
    pirua kohden holvin vastapuolla.

    Niin ihmeen valoisana loisti kirkko!
    Voi nähdä hietajyvät lattialla
    ja niskain pisamatkin edessänsä.
    Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi
    astunut tähän synkkään asuntoon.
    Ulkoa tulvi sisään valovirrat
    lävitse ikkunain ja ovenaukon,
    ne koivikosta sätehissään kantoi
    vehreän hohteen koko temppeliin.
    Ja auringossa kylpein sakaristo
    sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.

    Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot
    olivat päättyneet, vaan vielä viipyi
    ahneesti odottaen seurakunta.
    Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä,
    tupaten täynnä oli kaikki penkit,
    ja seinävierilläkin seistiin vielä,
    hattuja hypistellen, tuijotellen.
    Ovella oli tungosta ja toraa,
    kun lapset, koirat ulos suljettiin.
    Lisäksi saapui Vanhantalon väki
    häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä,
    mitenkä synkkinä he heitä varten
    varattuun ensi penkkiin istuutuivat.

    Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa
    vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus,
    niin että hetken kuului, kuinka leivot
    liversi viirikukon ympärillä
    päin kirkkautta, kuinka kottarainen
    harjalla katon iloissansa kirkui.

    Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta.
    Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi
    yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui
    portaille oven ulkopuolle, jolloin
    häävirren aloittivat urut kirkon.
    Ovea kohden käänsi päänsä kaikki,
    nyt väki siellä kahtahalle siirtyi.
    Ja urut pauhasivat, kansa lauloi
    ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä.
    Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde
    kuin hautajaisissa, kun arkun kansi
    avataan ennen vainaan viime matkaa.

    Pankari korkeana mustissansa,
    harmaina kasvot, astui käytävää,
    ja valo leuan vapisevan kieli.
    Varjona liukui hänen rinnallansa
    ääneti Klaara, vaikka valkoisissa
    hän oli myrttiseppeleestä aikain.

    He pysähtyivät alttarille, jossa
    koivujen vehreydessä musta pappi
    odotti pyhä kirja rinnallansa.
    Puvulla valkealla Klaaran loisti
    auringon säteet vihertävin varjoin,
    ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet.
    Lumeksi jäätyneeltä näytti hän,
    vaan yllä lautamiehen synkän pään
    värisi valojuovat levotonna.

    Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen,
    naisäänten kimeästi veisatessa,
    holveja kohti kaikuen ja häipyin
    urkujen jälkisoittoon hiljaiseen.
    Hiljeni yhä. Luona oven vain
    värisi vielä joku vanha ääni,
    seuraten varmaan jotain väärää virttä
    Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus.
    Aukaisi pappi raamatun ja alkoi
    Paavalin sanoin tosirakkaudesta.

    Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui,
    kuin kauan sitten hukkunut hän oli
    toivottomuuden rannattomaan mereen.
    Takana kohisi ja kiehui, hyökyi,
    edessä kuohui hän ei kuullut mitään,
    hän tiesi vain: se oli sama virta
    ihmisten pahuuden ja vääryyden.
    Mitäpä koski häntä virran juoksu?
    Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.

    Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein
    porttia kohden, josta kesä vihmoi
    ilvettä valon yöhön kuoleman.
    Hän myöhään vasta huomasi, se että
    ikkuna avoin oli sakariston.

    Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla.
    Kumartui kukkalehvä pihlajan
    ylitse hautakiven sammaleisen,
    ohitse liihotteli perhosia,
    ja muurin yli, alta pihlajan
    kappale kylätietä näkyi, joka
    kaarteli kautta viherjöivän viljan
    pois kauas kohden — vuorten sinirintaa.
    Hän katsoi sinne, vailla kaipausta,
    ei ollut siellä _hän_, ei ollut rantaa.

    Vain jonkun sanan erotti hän joskus,
    kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu,
    se kärsii kaikki, toivoo kaikki»... Kas,
    nyt istui pieni peippo sammaleella
    tuon hautakiven, luona pihlajan;
    se kohden oksaa kaulaa kurkotteli
    ja liversi ja nokki iloisesti
    koloja sammaltuneen kirjoituksen
    ja löysi jyvän, livertäen jälleen.
    Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu
    taas sadan suven jälkeen jossakin
    unhotetulla hautakivellämme,
    ylistäin iloa ja sammaleita...
    Vain hetkinen... Ja kuinka paljon ehtii
    jo sydän raukka kärsiäkään meissä!...
    — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika
    Pankari, Jumalan ja seurakunnan
    edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi
    tiehensä, jotain varmaan säikähtäin.
    Tuprahti tieltä sankka pölypilvi
    pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti
    rattailla noilla! Huima ajomies!
    Karkua kiiti kärryt vuorta kohden,
    kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti.
    Hevosen pää vain näkyi toisinansa,
    vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies
    ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli
    ja ruoskaa käytti... — »Kysyn sinulta,
    Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt
    mies oli käänteessä, ja pölypilven
    hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne.
    Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta,
    Kristiina Klaara Vanhatalo tässä
    edessä Jumalan ja seurakunnan» — —

    Hän liikahti ja kädet nosti kohden
    avointa sakariston akkunaa
    kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa.
    Ja sitten ääntä päästämättä vaipui
    koivujen, alttarin ja papin eteen.

           *   *   *

    Kavahti pystyyn koko seurakunta,
    ja kylmät väreet kulki läpi joukon.
    Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä
    ei saanut kukaan järkytykseltänsä.
    Ja syntyi äänettömyys kaameampi,
    kuin huudettu jos oisi raikuvasti.
    Hämmennys tuijotteli katsein kalvain,
    ja kaula kurkollansa tähyiltiin
    vihille pyörtynyttä morsianta.

    Vaan porrasaskelmalle vaipuneena
    Pankari karski istui, painaltaen
    pois kääntyneenä käsiin kasvojansa.
    Hartiat vavahteli — Jumalansa
    ja seurakunnan nähden itki hän.

    Välehen tointui Klaara kuitenkin,
    vaan oli niinkuin poissa, äidilleen
    ei sanaa vastannut, ei papillekaan.
    Veljensä silloin hänet nostivat
    ja varovasti kuljettivat ulos.
    Tungeksi ympärillä kalvas kansa;
    ahdistus oli lauennut, ja nyyhky
    ja siunaukset morsianta saattoi.
    Portilla ootti, käyrät painuneina,
    iloinen soittokunta murhemuodoin;
    nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat.
    Ja joukon jälkeen yksinäinen mies
    asteli alla päin ja äänetönnä.

    Sillalla hetken seistiin epäröiden,
    minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti
    nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne
    ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä.
    Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu
    ohjetta selvää, hän vain ravisteli
    mietteliäänä vanhaa paimenpäätään.
    Hänelle totisesti ensi kertaa
    tällaista sattui, lausahteli hän,
    ja sieti ottaa selvää säännöksistä.

    Nyt astui esiin äitimuori, nosti
    päin toista rantaa käden käskevästä
    ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!

    Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.



PANKARIN KAMPPAILU


    Pankari huoneessansa yksin nukkui
    aviovuoteessansa valtaisessa,
    jo neljä vuotta leskikalseassa.
    Hopeanauris suuri naksutteli
    seinällä ja sen luona riippui kookas,
    lehtevä avain, kulunnasta kirkas.

    Jo puoliyötä lähenteli kello,
    vaan vielä hohti valo ulkoisalta
    ja katsoi seinämiltä liikkumatta,
    varjoa vailla, kuolleen kelmeänä.
    Hän näki, kuinka pikku osoitin
    taululla valkealla kellon kiersi
    kuin ajamana hetkein kiireisten.
    Se oli aina naksutellut siinä
    veljellisesti, tyynesti, vaan nyt
    se pisteli kuin neulavirroin häntä.

    Hän yhä levotonna kääntelehti
    vuoteellaan, painautuen pieluksiin
    tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan.
    Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen
    avainta niinkuin toivon valkamaa.
    Sen ottanut hän oli ensi kertaa
    ovelta eteisen — se auttoikohan,
    se estiköhän kummittelun? — taikka
    sen täytyiköhän silti tapahtua
    tahdosta jonkun voiman salaisen?

    Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara.
    He päivin kohtasivat vain, ja työnsä
    tekivät, monta sanaa vaihtamatta.
    Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä,
    hän kamarissa, ovi suljettuna.
    Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka
    näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka,
    ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse
    vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.

    Niin oli kulunut jo neljä yötä,
    hän odotteli; Klaara tiesi kyllä:
    hän pienintäkään pakkoa ei käytä.
    Vaan silloin tapahtui tuo tavaton,
    tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen
    pusersi miehen sekä kylän tietoon
    julisti koko hänen häpeänsä.
    Kahtena yönä oli niin jo käynyt,
    mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi
    avainta, kelloansa: kaksitoista.

    Tuvasta kuului kellon korahtelut,
    ja käki alkoi pitkään kukahdella.
    Jokainen kukku hikivirran nosti
    otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu.
    Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti,
    heilurin lyönnit tasaiset vain kuului.
    Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut.
    Pankarin rinta hiukan rauhoittui.
    Ehkäpä oli voitettu jo vaiva,
    hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?

    Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?...
    Hiljainen hipse — sitten askeleita,
    kaamea kulku eteisuksen luo.
    Tartuttiin lukkoon... kerran... toisen kerran...
    ei, avain oli poissa... askeleet
    kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät
    ympäri sitä kumman kuollein äänin.
    Ne toista pääsytietä hapuilivat.

    Pankari lojui yhä vuoteessansa.
    Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut.
    Jäykistyneenä lepäsi hän siinä
    ja salli kaiken tapahtua vain.
    Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä
    hänellä kulki, päähän viimein nousten;
    se kasvoi joka askeleella, jonka
    hän lähestyvän kuuli huonettaan,
    se laski hiukan, kun ne poistuivat
    päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat.
    Viimeinen ehkä oli tämä kierros?...
    Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?...
    Kilahti silloin haka akkunan
    ja kuului avattavan ruudun rämy.
    Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.

    Seinällä taskunauris naksutteli,
    tuvasta kuului lyönnit heilurin:
    tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei.
    Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi
    avaimen kellon luota ottamaan.
    Hän huojui ulos, lukon aukaisten,
    ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.

    Niin kului tunti, kului vielä puoli,
    ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä.
    Silloinpa kuului kärryn jyrinää
    ja askeleita raskaan saapasparin.
    Eteisenovi kävi, halki tuvan
    askelten kapse Klaaran sänkyyn johti.
    Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä
    ja itkuinen kuin avuttoman lapsen,
    levollinen ja lohduttava toinen.

    Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet
    Joosua jälleen oli löytänyt,
    isällisesti kotiin kuljettaen.
    Nyt istui partaniekka vuoteen luona
    ja lohdutti ja tyynnytteli häntä,
    ja ääni nousi, laski tyynin lainein
    kuin kehto, joka uneen tuuditteli
    sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka...
    Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko
    punervan hohteen huoneen seinään loi,
    hän vasta hiipi ovelle ja poistui.
    Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi
    sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.

    Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin.
    Taas oli tuska hänet jättänyt
    hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.



AAVE


    Ei hauku koirat enää. Äänetönnä
    valoisa yö nyt lepää seudun yllä.
    Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä
    nukkuvat leivot, eikä karmas laulu
    ruisrääkän vielä ole alkanut.
    Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta
    ruisvainiot; ei leyhy pieninkään
    huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa,
    se hengittää kuin rajatonta rauhaa
    ja heilimöinnin aikaa unelmoi.
    Vain uduttaret leijaa valkosiivin
    kuin unten harso lakeuden yllä;
    joella aaltoilee se taajoin joukoin
    ja virranvedon myötä karkeloi
    järveä kohden, joka lepää alla
    tiheiden usvaverhojen kuin vanki.

    Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut
    keväinen vuolas vuoksi alla sillan,
    ja tukitkaan ei enää syöksähtele
    kuin sonnit kumeasti rantaa vasten.
    Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa
    kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee
    se syleilyynsä alla lumpeiden.

    Silloinpa sillan varjon alta nousee
    kuvastus valkeampi virran usvaa.
    Kuin lumihaamu ääneti se liukuu
    vedessä ohi toista rantaa kohden.
    Se katoaa. Ja virta eelleen vierii
    ja kuvastelee taivaan kalpeutta.

    Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo,
    enemmän hengen kaltainen kuin naisen,
    valkeissa hartehilta kantapäihin,
    pään ympärillä hiusten tumma hämy.

    Hän kirkon portille on ehtinyt.
    Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä,
    ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa
    vain kylän halki lakeutta kohden.
    Hän jäykin askelin käy avojaloin,
    niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti,
    kuin kohden noiduttua aurinkoa
    hän kulkisi ja unhoon jäisi maa.
    Ei kuulu haamun askeleita, joskus
    vain puvun laskos hiljaa kahisee.
    Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt,
    lumottu hymy on sen seutuvilla
    kuin jäykkä valos onnen salaisen,
    luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä.
    Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset
    kalvaista kasvoista ne katsovat,
    sokeina, mutta silti näkevinä,
    värähtämättä ilmaan tähdäten
    jotakin kohden, jota muut ei näe.
    Ja niistä nousee fosforinen hohde,
    kuin kiiltomadon taikka virvatulen,
    ja entää hänen edellänsä yössä.

    Niin astuu hän kuin aave kylätietä
    ohitse äänettömäin rakennusten.
    Vaan kylän ulkopuolle tultuansa,
    ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret
    sinessä kohoo lakeuden takaa,
    pettävän lähellä yön kalpeudessa,
    hän nostaa niitä kohden käsivarret.
    Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus
    tähkien taa, kuin heräävien, jotka
    väistyvät värähdellen pelokkaina.
    Hän väliin peittyy udutarten harsoon,
    valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu
    ja riippuu hänessä kuin laahustin.
    Taas näkyy hän; ja yhä kauempana
    hän kulkee tietä ojennetuin käsin.

    Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on
    ja puolitiehen ulos lakeudelle,
    ja kohta häntä tuskin erottaa.
    Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu,
    hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee
    ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.

           *   *   *

    Vaan kylän taloissa ei saatu unta.
    Tien varren väki valvoi joka yö,
    levottomasti kummaa odotellen.
    Aikuiset värjöttivät tutkistellen
    jotakin merkillistä lauselmaa
    lehdiltä Johanneksen Ilmestysten,
    ja lapset vääntelivät vuoteillansa,
    äitiä rauhatonna huudellen.
    Myös naapureita saapui näinä öinä,
    naisia, miehiä ja lapsiakin,
    ja joukko kasvoi yhä akkunoissa
    tien vierustan, kun aika lähestyi.
    Kahdeltatoista kaikki rykelmässä
    tähysti palsamin ja myrtin takaa,
    varroten kuiskausta: nyt hän tulee...

    Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt
    kasvoja, jotka kahden puolen teitä
    kauhusta kalvenneina häntä katsoi.
    Avoimin suin ja ruutuun painettuina
    ne kurkottivat, kunnes viime vilke
    valkoisen vaatteen peittyi kulman taa.
    Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa
    suut vapisevat rukousta kuiski.
    Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen
    omalta nurkkaukselta kyllin kauas,
    avattiin hiljaa haka akkunan,
    ja ulos pisti päitä kaikkialta.

    Tähysti silmät, korvat kuuntelivat:
    se kohta tulee... Kavahdettiin taas,
    kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto,
    ja moni ruutu kiinni kiskaistiin.
    Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon!
    Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu,
    käsiksi joka aaveisiinkin käy? —
    Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä,
    ja piiskan läimäykset läjähteli.

    Joosua istui näet kaiket yöt,
    etikkakäärein odotellen häntä
    ja lämmin maito lieteen varattuna.
    Ja ensi kertaa valvoi renkikin
    eläissään, seitsenkymmenvuotias,
    ja valjahissa ootti vanha tamma
    ja kuopi tallissansa joka yö.



LEVOTTOMUUDEN AIKAA


    Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo.
    Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto.
    Se poltti ruumista kuin tervasrohdin
    ja vielä ankarammin sielu parkaa.
    Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle
    vereksin turmanviestein, päivitellen
    niin lähimmäisiään kuin itseänsä.
    Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru
    ja peitti päivän kirkkaan totuuden.
    Ja taikausko tuulta siipiin sai,
    monille syntyi kuusikuinen lapsi,
    ja vasikoita tippui käyrin sarvin,
    niin oli kylä sekasortoon syösty.

    Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt
    keskellä päivää mustalaisten joukon
    portaitten eteen ajaa porhaltavan
    ja hevoshuippausta hoilailevan.
    Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä,
    portaille vaikka jäljet johti, eikä
    pois kääntyneistä rahtuakaan nähty;
    ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. —
    Ja Koskenkorva oli käen nähnyt,
    vaan tavallinen käki ei se ollut,
    kymmentä kieltä haastoi se kun mies,
    vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. —
    Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset
    hirmuisin asein kylää kohden suuntaa
    nyt kostoretken, johtajana Markus.
    Ja milloin saapui idän puolta tauti,
    kamala rokko. Siihen sairastunut
    jo oli Vanhantalon äksy leski;
    hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna,
    ja niinkuin piki oli katse synkkä,
    se oli varmaan hälle kuolemaksi,
    — niin, toiset heti rangaistuksen saavat. —
    Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan.
    Itsepä Beelsebubin oli nähnyt
    jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi,
    kalpeneville nauraa virnotellen,
    ja pyysi nuuskaa perkelettä varten.
    Kuin noiduttuna oli kaikki nyt,
    ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan
    ruis heilimöi ja siitepöly leijui.

    Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät
    seisoivat lypsämättä ammuen
    apilasniityillänsä vehrehillä,
    utarin paisunein kuin pajanpalkeet,
    halkeamaisillaan. Ja moni uljas
    hevonen kuopi tallissansa jouten,
    lakea kohden lannan kera nousten.
    Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti,
    vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle.
    Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi,
    lähteille syvemmille sielu pyrki,
    kaikkea kohden henki kurkotteli,
    pilvissä mikä taivaisena liehui.
    Joosuan luona tyhjää oli vielä.
    Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan
    käsiksi pääsi, sitä korventaen
    ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi
    sekaannus kävi, kasvoi ahdistus.
    Jyrisi pappi saarnastuolistansa —
    takaisin täytyi ottaa hetken tullen
    vahingot ajan pakanallisen.
    Naisia pyörtyi joka sunnuntai,
    ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen
    taas yhtä neuvotonta oli kansa.
    Portilla kirkon tölläili kuin lampaat
    he toisiansa: mitä tehdä voimme,
    me kurjat lapset tämän kauhun kylän?

    Niin eli kylä tähän kesäaikaan
    levottomuuden kouriin joutuneena:
    sen vanhaa järjestystä järkyttivät
    salaiset, väkevämmät luonnonvoimat.
    Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko
    keltaisin kyljin istui ihmetellen
    ennen niin rauhallista maailmaansa.

           *   *   *

    Totista totta oli ainakin
    se, että Vanhantalon muori saanut
    ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt
    näkyjä sekä täysin nöyrtynyt,
    niinkuin on laita lopun lähetessä.
    Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet
    vaeltaneensa väärin, harhateitä.
    pappia kutsui yhtenään ja aina
    pipliaa piti pieluksensa alla.
    Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä,
    katumus että häntä vaivaa vain,
    ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan.
    Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta.
    Kernaasti muori uhrattu näät oisi
    vihalle Herran — silloin rangaistus
    omansa ottain kylän voisi heittää.

    Hoivaili häntä tytär, joka jälleen
    takaisin kotiin oli muuttanut,
    Pankarin vaimo vaikka olikin
    hän papin mukaan — mutta mukaan lain
    ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan
    samalla puolen moni ja sen vannoi.
    Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää
    vihkimys näät ja äitimuorin juonta,
    sen tiesi kaikki, ja se mielipide
    Pankarin rannallakin yhä kasvoi.
    Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin
    takaisin Pankarille, että jälleen
    alkaisi aaveen kammottavat käynnit,
    joita ei viime öinä ollut nähty.

    Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka,
    hoivaten huolekkaasti äitiänsä,
    velhoa, parittajaa ilkimieltä.
    Sanottiin heidän paljon haastelleen
    ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös
    veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin,
    Pankarin kanssa puhelleen ja tämän
    rovastin luona käyneen pari kertaa.
    Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat
    ääressä kynttilän ja mietiskeli
    jotakin ankarasti, seuranansa
    vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.



PANKARIN PIIRITYS


    Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas
    kirkolla neuvotonna viipyi taas,
    lain tuomioilla kyllin ruoskittuna,
    vaan evankeelin vettä janoten,
    tuskaisen polton joka sammuttaisi —
    päivänä sellaisena tietä pitkin
    Joosua astuskeli luokse kirkon.
    Harmaja parta liehui auringossa,
    kirkkaana hohti apostolinotsa,
    karskista ryhdistänsä huomattiin:
    taas saarnahenki kuohutteli häntä.
    Tien raivasi hän halki väkijoukon
    ja kirkon kiviaidan päälle nousi.
    Hän odotteli hetken, kunnes kaikki
    aidalla hänet oli huomanneet.
    Hengestä silloin kasvot kalvistuivat
    ja kirkkorahvahalle haastoi hän:

    »Kun kansa minun luokseni ei löydä,
    on minun pakko tulla kansan luokse.
    Häpeä näätsen kujillanne kulkee,
    ja huutia ei surkeutenne tiedä.
    Te vapisette pirun pelkoanne,
    tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat,
    nyt vaikka kesä ihanasti kukkii.
    Te juoksette kuin kanat päättömästi
    ja kaakatatte kokouksissanne
    ja märehditte tulikivikuolaa,
    pöntöstään jota pappi syytää teille,
    vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte.
    Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta!
    huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa:
    vain oma surkeutenne teille kostaa.
    Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta
    on luonnonjärjestystä polkenut
    ja nuorten kiintymystä halveksinut.
    Mammona oli ainut jumalanne
    veljensä, ylpeydenpirun, kanssa,
    — on siinä ruhtinaasi, kylä kehno!
    Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin
    talojen kesken kauppatavaraksi.
    Kysynpä: viime tihutyötä vastaan
    nousiko yhtään kättä, paitsi minun,
    kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?»
    Hän ootti hetken. Murahteli miehet
    osaksi ärtyneinä, epäröiden,
    osaksi myöntäin karvaan karhituksen.
    Ja joku ällistynyt ääni virkkoi:
    »Taitaapa olla totta, hitto soikoon!»
    Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:

    »Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään
    liiaksi julkeasti, että henki
    törkeää väkivaltaa vastaan nousee,
    vaikka on lihan puolla pappi, kirkko.
    Kas, hengen pitkämielisyys on suuri,
    ja siksi siitä veisataankin viis,
    vaan liiaksi jos sitä kiusataan —
    se nousee silloin ja se silloin niittää,
    kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa,
    puhtaaksi laskelmien kurjan kentän.
    Ei muuta jää kuin paljas musta maa,
    harakat jossa räkättäen hyppii.
    Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon
    ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan
    ja papin mahaan painalletaan pää
    ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa,
    ohitse mikä liikkuu taikka liehuu,
    kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»

    »Oletko ymmärtänyt, kylä kurja?
    Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo
    hätäänne eikö syynä ole ollut,
    hän, joka kiusattuna unissansa
    vaelsi, uskollisen kaipauksen
    ihmeellisesti ohjaamana täällä?
    Kas, noita ei hän ollut, eikä aave,
    hän parannusta teille tuli tuomaan.
    Näät kun hän öisin sairahana kulki,
    kipeä tuntonne se tiellä liikkui.
    Se totta eikö ole, hyvät miehet?»

    Joukosta hyväksyvä häly nousi,
    ja myönnytellen nyökkäilivät päät,
    ja taaskin kuului ääni lausahtavan:
    »On vankka perä puheessasi, ukko,
    vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»

    Valtainen hymy väänsi äijän kasvot,
    kuin niillä poukkinut ois sammakoita,
    vaan kuoli vähin erin suureen partaan.
    Hän suoristautui koko pituuteensa
    ja hilpeästi huusi päältä muurin:

    »Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! —
    Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi!
    Tyttönsä rengille taas antakaatte,
    niin siunattuna saapuu suvi teille!»

    Hän haastoi julki, mitä moni mietti,
    arkuuden salpa vaikka kielen kahli.
    Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui
    kuin jättipata yli reunojensa,
    kantensa lastun lailla viskaten.
    Sadoissa rinnoissa se riehahteli,
    ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot:
    »Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!»
    Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi
    kaikilta kylän pihatanhuvilta
    nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit.
    Ja kohta kirkon luona yhtyneinä
    nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi
    kiihkossa pyhän yksimielisyyden.
    »Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin!
    nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä
    profeetta laskeutui ja astuskeli
    sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.

    Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi
    sillalle raisun vihan kuohupäinä.
    Kohisi haaravirta Vanhaantaloon,
    harmaana, hiljaisena joka seisoi
    kulmittain kirkon vastapäätä vallan.
    Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa,
    sängyssään jossa leski sairasteli,
    ja kuului huuto: parittaja, noita!
    Vaan silloin nähtiin portahilla veljet,
    tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti,
    aseinaan vankat, paksut riimunvarret.
    Jo kartut nousi... Vaan ei ollut vaaraa,
    he viittasivat liittolaisten lailla
    ja Pankaria kohden seurasivat.

    Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa.
    Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko
    ampiaisparven lailla Pankariin,
    rinteellä ilkeästi pöristen.
    Taloa lautamiehen saarsi kohta
    uhaten kohotetut kartturivit,
    ja piha täyttyi niinkuin satanut
    ois miestä satapäinen rääkylauma.
    »Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit!
    Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»

    Ei vastausta. Juhlallisin salvoin
    uhmasi heitä ovi raudoitettu,
    ja mykin ruuduin katsoi ikkunat,
    kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa.
    Ei vastausta. Mutta melu kasvoi,
    ja joskus kuului lasin helinää,
    kun kiviäkin alkoi taloon sataa.
    Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti
    ovea potkuillansa takomaan
    ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.

    Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi,
    ja niinpä ilmestyikin yllättäen
    Pankari portahille, kalvenneena
    vihasta, kookkaana kuin jättiläinen.
    Potkulla lennätti hän alas Jannen,
    niin että poikaa oksetutti aivan;
    vaan Pikku-Matin väänsi lautamies
    kerälle vallan sekä hänet heitti
    pihalle pallona, ja miestä silloin
    rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon.
    Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas,
    ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.

    Satainen lauma alkoi epäröidä,
    metakka nolostuen hiljentyi.
    Ei odottanut ollut tuota kukaan!
    Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi.
    Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein
    ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin:
    huomenna, ukko, varro huomenissa!
    Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö
    jo kohta lähde, että kunnialla
    voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun?
    Ja pako alkoi. Missä joku puikki
    varoen ulkohuonerivin suojaan,
    kuin välttämättömille tarpehille,
    seurasi kohta kymmenittäin muita.
    Ja illan tullen oli rinne tyhjä,
    Pankarin piha yhtä autiona.
    Kuin linna seisoi lautamiehen talo
    mykkänä, salvattuna, tuijotellen
    ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.

           *   *   *

    Vaan silloin syttyi siellä valo valju.
    Se miettein sairain loisti yli yön,
    se väliin hiljaa häälyi vedon myötä,
    yöilman leyhyessä ikkunoista.
    Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies
    portaille astui päivän sarastaissa.
    Hän talliin kulki, oven auki kiersi
    ja valjasteli uljaan juoksijansa.

    Hitaasti yli sillan kieri kiesit.
    Ei ollut orhi oikein juoksupäällä,
    ja ruoskaa liioin muistanut ei mies,
    aatoksiin vaipuneena vain hän istui.
    Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain
    kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän,
    vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.

    Ja kumma rauha miestä ympäröi,
    kun aamun ruskossa hän ajoi siinä
    vuoria kohden vainioiden halki.



RUKIISSA


    Kulona kiiti viesti kautta kylän
    kuin itse kirkko palamassa oisi:

    »Ootteko kuullut — nyt on renki tullut,
    Pankari itse hänet tänne nouti.
    Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä
    pulskasti kestitään ja siistitään —
    nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!»
    Niin kiersi kylää riemuitseva huuto,
    ja taivas hymyili ja kirkonkukko.

    Ja huiske aitat sekä luhdit täytti,
    kun vaatevarastoista pengottiin
    esille pyhäliivit, silkkihuivit,
    ja joka poika, joka soittaa taisi,
    vaarnaltaan otti unhotetun viulun.
    Hän viritteli hetken vimmatusti,
    kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet,
    ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.

    Tyhjinä kohta oli talot. Mummot
    vain hyljättyä pataa vartioivat,
    ja pienet piltit seisoi ympärillä,
    kysellen pelokkaina: onko sota?
    Tienhaaraa kohden vieri taaja virta
    helteistä uomaa pitkin kylätien,
    terveeksi pelastajaa toivottaen.

    Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki
    portailla tien ja puhui saapujille.
    Villiä jätkäntukkaa parastaikaa
    keritsi siistimmäksi vanha renki
    — sen näki pojat, jotka ikkunoille
    kiipeili, toisiansa tuupiskellen.
    Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.

    Hevonen kuulu pantiin valjaisiin,
    kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän,
    ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin.
    Ne koristeli kukkasin ja oljin,
    poimituin lähipellon pientarilta,
    nokkelat neitoset, ja huima soitto
    riihestä raikui yhteisharjoituksen.

    Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa
    kajahti luota portaiden ja nousi
    päin pilvenhattaroita tungoksesta.
    Kuhisten koko piha hetken kiersi
    taikinan lailla, jota vatkataan,
    järjestys kunnes syntyi arvon mukaan.
    Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto,
    jollaista ei lie ennen kylä nähnyt.
    Viuluja kaksikymmeninen parvi
    hääpolskaa vingutellen ensin astui.
    Profeetan hepo sitten hiljaa kulki,
    ja matkaturkeissansa sitä ukko
    ankaran arvokkaana ajoi itse.
    Hän istui hikoillen ja kasvot loistain,
    vaan renki seitsenkymmenvuotias
    jalustimella takapuolla seisoi
    niin suorana kuin nihti keisarin.

    Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt
    auringonkehrät, silat koristeltu
    ruiskaunokeilla oli huojuvilla.
    Kärryissä korkeimmalla istui Markus
    kuin valtaistuimella paljain päin,
    hatulla huiskutti hän muille joskus,
    vaan muuten hämillään hän oli vallan.
    Jäljessä astui näet arvokkaina
    rikkaita kirkonkylän isäntiä
    useat rivit, juhlallisin ilmein,
    ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä.
    Ja sitten tuli naisten taaja parvi
    pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin,
    jäljessä nyrkkisankareita talsi
    ja poikaviikaria, koiraa, lasta.
    Alemmas yhä arvoasteet painui
    aivankuin katot ympärillä kirkon,
    saattueen hännänhuikan kunnes päätti
    poikansa pojanpojan kanssa Viilus.
    Ei, viimeisenä luoviskeli vielä
    pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa;
    ilmassa nassakkaa hän heilutteli,
    eteenpäin joskus pukki häntä puski.

    Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään.
    Talolta talolle kun retki kulki,
    portailla kaikkialla liinat huiski.
    Ja sillalle kun viimein saatto päätyi,
    aurinko kallisti jo länteen päänsä.

    Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut!
    Rannoilta kaikkialta kaikui soitto,
    ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen,
    vastahan josta tähdenlennot säihki.
    Joella leiskui tuli: jättilautta
    tervaista puuta täynnä paloi siellä,
    soihtuja heilutellen rannemmalla
    veneitä souti veteen kuvastellen.
    Joosuan luona juhla aamuun jatkui:
    tömisti riihtä sadat kengänkannat,
    kun vanha renki johti purppuria,
    hääkarkeloa. Sinä yönä sortui
    profeetan riihen silta ryskehellä
    noustessa päivänkehrän — näihin asti
    se muistomerkkinä on säilytetty.

    Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit
    taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden
    nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin.
    Vaieten, pientareelta pientareelle
    he astelivat, liian hämillänsä,
    sanoa rohjetakseen mitään vielä.
    Vain tähkät kuiskailivat kahisten
    kuin ennen lakeuden lainehilla
    yön äänettömän, tumman sinen alla.
    He yhä kauemmaksi kulkivat,
    he yhä syvemmälle vajosivat
    ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viljan valtakunta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.