Title: Alakuloinen meri : Runoja
Author: Kaari, Anna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alakuloinen meri : Runoja" ***


ALAKULOINEN MERI

Runoja


Kirj.

Anna Kaari [Kaarina Höglund]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.



SISÄLLYS:

KEVÄTYÖ

Kevätyö
Alakuloinen meri
Kaipaus
Meri yöllä
Onnellinen aamu

POLKU

Polku
Laulu sinulle
Maja
Kirje
Jää hyvästi, hyvää yötä
Alakuloinen päivä
Varjolaulu
Murhe

MUSTA TAUTI

Wen-Kiyn'in valitus
Kuin kuolinpaarien lakanat
Musta tauti
Pimeä meri
Ystäville
Kuollut sydän
Sa liian myöhään tulit takaisin

SYVYYDESTÄ

Laiva
Kaupunki
Ilta
Syyssade
Kauhu
Kuutamo kaupungissa
Syvyydestä

AAMU

Lumisade
Akvarelli
Uusi kevät
Aamu
Keväthurmio
Uudestisyntyminen
Pieni laulu
Onnellinen rakkaus
Yö niityllä

VALKEA HÄMÄRÄ

Äiti
Rannalla
Ota mun kädestäni kiinni
Sisarelle
Ametisti
Valkea hämärä



KEVÄTYÖ



KEVÄTYÖ


    Meren yllä on pimeät, raskaat varjot: pilvien varjot.
    Ranta on paennut viileään, siniseen sumuun.
    Laiva on nostanut purjeet yöhön
    ja liukuu etenemättä —

    Jostakin läikkyy äkkiä valoa veteen,
    outoa, kirkasta valoa.
    Meri liikkuu aalloitta yössä.
    Meri on ihana maailma ääriä vailla.

    Valo on sammunut.
    Purjeet ovat sulaneet pilvien varjoon.
    Varjo on hajonnut pimeään mereen.

    Kaikki on yhtä.

    Yössä on ainoa kuuluva ääni:
    — Salaisiin kiviin särkyvä vesi.



ALAKULOINEN MERI


    Oot harmaa, aalloin väsynein
    sa tumman pilven alla hiljaa vaellat!

    Mun, ihmisen,
    on hyvä levätä sun rannallas,
    kun viilee tuuli unhoituksen levon lupaa.

    Oot harmaa, kaiken elämän,
    sen murheen, epätoivon pyyhkii aaltos pois.

    Ja rannoiltas
    ja minut, ihmisen,
    kun hiljaa vaellat
    sa tumman pilven alla aalloin väsynein.



KAIPAUS


    On kaipaus vienyt linnun rannalta
    ulapan tuuleen viileään.
    Ovat tomuinen maa ja ranta kaukana
    häipyneet meren hämärään.

    On linnun sydäntä syönyt ikävä
    ulapan lintujen vapauteen,
    missä punaiset karit nousevat merestä
    satoine lokkien pesineen.

    On kaipaus vienyt linnun rannalta
    ulapan aamuun valkeaan,
    missä auringon noustessa merestä kirkkaana
    unohtaa tomuisen, kuuman maan —



MERI YÖLLÄ


    Meri yöllä on kuultavan kirkas,
    sen vesi on valkoinen,
    ja lokkien kaartuvat siivet
    ei varjosta pintaa sen.

    On tiirojen kirkkaus jäänyt
    myös rannoille kuolemaan.
    Vain kaukaista kohinaa kuuluu:
    meri puhelee unissaan,

    ja huo'aten joskus syvään
    se mainingin kohottaa,
    mi aaveena edeten liukuu
    veden pintaa valkeaa.

    Nyt ylitse yöllisen meren,
    veden vaiheilla valkean
    käy kutsuva kuiskaus hiljaa
    meren lempeän jumalan.



ONNELLINEN AAMU


    Miten onnelliseen aamuun
    meren saarella herätä voi!
    Kuin vihreään kylpyyn kutsuin
    meren aallot rannalla soi.

    Ja lokkien helminauhaan
    on tiirat yhtyneet.
    Ne ensimmäisinä meressä
    on aamulla kylpeneet.

    Meren onnelliseen aamuun
    kun vielä herätä vois!
    Meren vedessä viheriässä
    surut sairaat huuhtoa pois.



POLKU



POLKU


    Sinä kuljet monia, leveitä teitä.
    Joka tie vie jonkun ystävän luo.
    Eräs kovin kapea, hämärä polku
    sinut minun luokseni joskus tuo.

    Eräs niityn ruohoon hukkuva polku,
    jota tiellä kulkijat eivät nää,
    joka sinulta myöskin helposti unhoon
    kovin pitkiksi ajoiksi usein jää.

    Sinä kuljet monia, leveitä teitä.
    Minä turhaan polulla odotan.
    Minä pelkään, rakkahin, huomaamatta
    polun kokonaan umpeen ruohottuvan.



LAULU SINULLE


    Sua päivät iltaan aattelen,
    kun hiljaa askaroin.
    Viel' läpi illan hämärän
    sun silmäs nähdä voin.

    Sa vaikka kuljet kaukana,
    olet aina vierelläin.
    Kuin tuvan lämmin hämärä
    sa kierrät sydäntäin.

    Sa olet öinen hiljaisuus,
    mi tupaa vartioi,
    Sun kuiskaukses unihin
    kuin huilun ääni soi.

    Sua yöt ja päivät aattelen,
    sa olet elämäin.
    Sa vaikka kuljet kaukana,
    olet aina vierelläin.



MAJA


    Ma sydämestäni nyt majan teen
    ja vien sen erämaahan kaukaiseen.

    Sen kynnyspuulla istun odottain.
    Tuo kaipuu kerran sinut majahain.

    Ja takkatulta sulle iltaisin
    ma vaalin onnellisin unelmin.

    Sa tulet kerran, silmiis suutelen
    ma silloin unet syväin metsien

    ja vuorten etäisinä siintäväin
    ja havun tuoksun, kukkain himmeäin.

    Ma oman ikäväni suutelen
    ja rakkauden suuren, avoimen

    ja yksinkertaisen kuin erämaa,
    mi etees rannatonna aukeaa.



KIRJE


    Niin pitkän kirjeen kirjoitin
    kuin oli ikäväin,
    ja ajatuksin kuumeisin
    ma odottamaan jäin.

    Sa vihdoin muistat kirjoittaa:
    Saan kirjeen ohuen.
    Sen sanat mua viluttaa
    kuin päivä tuulinen

    tai linnun huuto suolta päin
    tai ruutu ikkunan,
    min jäisen lasin ääreen jäin
    ma kädet helmahan.



JÄÄ HYVÄSTI, HYVÄÄ YÖTÄ


    Jää hyvästi, hyvää yötä,
    ma nukun sulta pois
    ja väliltämme kaikki
    kuin unhoitettu ois.

    Jää hyvästi, hyvää yötä.
    On monen käynyt niin.
    Tie huipuilta vie aina
    alas kuilun syvyyksiin.

    Jää hyvästi, hyvää yötä.
    Sua vielä suutelen —
    Ja nukun pois, mut koskaan
    ma aamuun herää en.



ALAKULOINEN PÄIVÄ


    On järvi kellanharmaa,
    ja mustat pilvet kulkemaan
    jo ovat väsyneet.
    Ne riippuu järven yllä
    kuin kummalliset varjot vaan
    tai siivet väsyneet.

    Ma askelteni ääntä
    kuin joka hetki vavahdan
    ja käännyn katsomaan.
    Vain jalkojeni alla
    ma taitoin kaislan ruskean.
    Jään sitä katsomaan —

    Niin alakuloisena
    ma rantaa pitkin kävelen
    ja jotain ikävöin —
    Kuin mustat pilvet raskas
    on yksinäisyys päivien.
    — Pois täältä ikävöin.



VARJOLAULU


    Jäät valon lämpöön niinkuin lintu jää,
    kun varjossa jo viileyttä on,
    ja enää varjon pimentoon ei nää
    sun silmäs, huikaisemat auringon.

    Vain kuumaan valoon yli maisemain
    ne tuijottavat kauas, ohi mun.
    Oon varjossa ma pieni kasvi vain,
    ja silmäis valosta ma huikaistun.

    Jäät kauas valoon, minä varjoon jään,
    ja lehdet sulkee minut pimentoon.
    Ma kylmään heinään painan raskaan pään,
    sa lennät niinkuin lintu aurinkoon.



MURHE


    Voi, että kätes lämmön vangita ma voisin
    kuin pienen linnun kylmään kätehein!
    Ma silloin hiljaisesti onnellinen oisin,
    ja katkeruus ei nousis huulillein.

    Voi, että askeltesi kaiku korvistani
    ei koskaan sammuis kuulumattomiin:
    Sa silloin kulkisit kuin aina rinnallani,
    ja murheeni mun sulais kyyneliin.

    Voi, että onnellinen muisto hyvyytesi
    ois suurempi kuin mykkä tuska tää:
    kun toisiin silmiin hukkuu katsehesi
    ja minuun enää silmäs eivät nää —



MUSTA TAUTI



WEN-KIYN'IN VALITUS


    I.

    Pian sammuu kaikki lyhdyt
    teehuoneen valkean —
    Ma joka ilta turhaan
    sua täällä odotan.

    Taa silkkiviuhkan pääni
    ma painan itkevän —
    Kuu Jykou-virran ylle
    on noussut vihreän.

    Tuon virran taakse tiedän
    sun luotain paenneen —
    Ma sieltä, armas, toivon
    sun onnen löytäneen.

    Nurkassa yksin täällä
    teehuoneen valkean
    ma yhä sentään vuotan
    sun kerran palaavan.


    II.

    Kun nauroin ja leikin ja tanssin,
    sinä istuit synkkänä vain —
    Sinä vihaa siitä kannoit
    ja epäilit rakkauttain.

    Minä sammutin ilon ja naurun,
    kun, armas, tahdoit niin —
    Nyt joka ilta itken
    ma itseni nukuksiin.

    Minä sammutin ilon ja naurun.
    Mitä enää olla vois?
    Sinä kaukaa ihmein katsot
    — ja luotani lähdet pois.


    III.

    Sinä, armas, luotani lähdet,
    minun ruumiini vapisee —
    Eron katkeran yrtin tuoksu
    nyt ilmassa leijailee.

    Teekupin huulille pienen
    minä vavisten kohotan,
    sen, jost' olet juonut, armas,
    vihan karvaan pisaran.

    Sinä lähdet luotani kauas,
    ilo kanssasi pakenee.
    Nyt iltaisin vieras käsi
    sinun otsaasi hyväilee —

    Minä kuljen virralle öisin,
    kun ei kuu luo valoaan,
    vain pimeät laineet huokaa
    ja sydän rakkauttaan —


    IV.

    Tämä paikka on kuollut, linnut
    tätä paikkaa pakenee,
    ja kukkaset kuolee, varjo
    joka hetki tummenee —

    Tämä paikka on kuollut, tässä
    on murhattu rakkaus —
    Te, ihmiset, kuulkaa, yksi
    on minulla toivomus:

    Kun kuolen ma kerran, pian,
    sitä toivon enää vain —
    niin hautani tänne tahdon
    minä lähelle rakkauttain.



KUIN KUOLINPAARIEN LAKANAT


    Kuin kuolinpaarien lakanat
    niin olivat kasvosi valkeat
    ja liikkumattomat.

    Kuin kuolinpaarien vierellä
    minä istuin kädet ristissä
    ja tahdoin itkeä —

    Vaan silmät kuivina tuijotin
    sua suuressa tuskassa silmihin
    ja kauhusta vapisin.

    Miks ovat kasvosi kalpeat
    ja silmäs kuolonsairahat
    — jos vielä rakastat?



MUSTA TAUTI


    Mun sydäntäni musta tauti syö:
    sun silmissäsi vieraat silmät nään.
    On kuollut rakkautes minuhun.
    Ma kivistävään epätoivoon jään.

    Sa kuulet sanani ja kuitenkin
    jo tuokiossa kaiken unohdat.
    Tai ehkä kuunnellut et ollenkaan,
    — minussa toista jo kai rakastat.

    Sa vanhaa lemmittyäs jotakin
    tai uutta muistat, — mua enää et.
    Tai rakkautta vain sa rakastat,
    vain lemmen nautinnosta suutelet.

    Mun sydäntäni musta tauti syö,
    mua tuska katsoo silmin verisin,
    ja epätoivo lankee ylleni:
    sinua itseäs ma rakastin.



PIMEÄ MERI


    Minä olen pimeä meri,
    kylmä ja yksin ihan.
    Lyö rannoilla musta veri
    epäluulon ja vihan.

    Olen ulapan pitkän ja aavan
    pian jääksi hyytyvä vesi.
    Löi rintaani mustan haavan
    sinun julma rakkautesi.



YSTÄVILLE


    Te menkää luotani kaikki pois,
    te, joita rakastan!
    On niinkuin kätenne kuolleet ois,
    kun niitä puserran.

    En silmäinne kalvossa katsetta nää,
    kun luotte ne minuhun.
    Epäluulon tappava käärmeenpää
    on tunkenut sieluuni mun.

    Te menkää luotani kaikki pois!
    Minut vaikka kirotkaa.
    Minun helpompi etäällä teistä ois
    taas — teitä rakastaa.



KUOLLUT SYDÄN


    Meren laulua syvästi onnekasta,
    jota kuulin aina ma korvissani,
    olen lakannut kokonaan kuulemasta.
    — Meren kuva on sumennut sielustani.

    Olen polttanut tuhkaksi herkimpäni:
    Kuvat, äänet kirkkaat on himmenneitä.
    Kivitaakkana kuollutta sydäntäni
    nyt kuljetan pimeitä, pitkiä teitä.

    Voi enää vain unessa kipeässä
    meri joskus laulaa mun korvissani —
    Minä itkuuni herään ja pimeässä
    kuin mieletön parahdan vuoteellani.



SA LIIAN MYÖHÄÄN TULIT TAKAISIN  —


    En ole tyttö, jota rakastit.
    Vuossata siitä vierinyt jo lie,
    kun hänest' erkanit.

    Sa liian myöhään tulit takaisin —
    Miks katsot noin kuin tuntisit
    sa minut kuitenkin?

    Ma olen vieras. Miksi katsot noin?
    Hän kuollut on, ja muistolleen
    ma ammoin rauhan soin.

    Ma olen vieras, hänet tunsin vaan
    ja tiedän: anteeks antoi hän
    myös sulle kuollessaan.

    Käy jälleen seutuun, josta tulitkin.
    Ei kukaan löydä hänen haudalleen —
    Sa liian myöhään tulit takaisin.



SYVYYDESTÄ



LAIVA


    Musta laiva vettä joluu.
    Lintu huutaa ulapalla.
    Laivan yllä pitkät pilvet,
    syksyn raskas vesi alla.

    Joku tulee — Joku lähtee —
    Laiva, kohtaloita kannat.
    Kohoo veden kahtapuolta
    murheen pitkät kaislarannat.

    Joku muistaa, joku itkee —
    Kaikki rannat jäivät taaksi.
    Hiljaa joluu ulapalle
    kohtaloiden musta haaksi.

    Aukee aamu laivan eteen:
    Laivan lasiruudut kiiltää.
    Joku itkee, joku toivoo —
    Oudot linnut vettä viiltää.



KAUPUNKI


    I.

    Musta liikkumaton virta,
    kylmä kivisilta yllä.
    Hullu kaipuu puristaa mua
    painajaisen syleilyllä.

    Sillan täyttää tulvehtiva,
    aina uusi ihmishumu.
    Yksinäisen vaeltajan
    kiertää sankka, sairas sumu —


    II.

    Yökahvilan lamput kiiltää,
    ja huulien punattujen
    kova nauru ilmaa viiltää,
    ja lasien särkyminen.

    Joka yö sen lamput kiiltää,
    vain ihmiset vaihtuvat sen.
    Sama hullu nauru viiltää,
    ja sama on — särkyminen.


    III.

    Talot rinnatusten
    ventovieraat ovat.
    Taloin yllä tähdet
    armottoman kovat:

    Heikko sortuu siellä
    vahvan tahdon alle.
    Valta elää suotu
    vain on sortajalle.

    Kovat kivipiiput
    siellä yksin tohti
    nostaa päätään, nousta
    korkeutta kohti.



ILTA


    Kylmä ja kostea ilta.
    Sumu on kiertänyt talot.
    Kaikilla väsyneet silmät
    niinkuin himmeät valot.

    Pakenen etäälle muista
    ainoan totuuden eteen:
    Sammuvat hyvyys ja lämpö
    sumuna jäiseen veteen.

    Häviää tyhjäksi kaikki —
    Selvinkin ajatus hajoo.
    Kosteaan, hämärään kuiluun
    elämän kauneus vajoo.

    Elänkö? Tuijotan sumuun
    hämärän tyhjällä tiellä.
    Katselen sokeiksi silmät:
    Mitään en näe ma siellä.



SYYSSADE


    Sinä tunnetko: oudosti levoton
    koko ilma ruutujen takana on!
    Puun lehdet varjoina lepattaa,
    joku ruutuun kolmasti kolkuttaa.

    Sade puistoon huutona kohisee.
    Joku ruudun takana ääntelee —
    Olet yksin yössä niin avuton,
    kuin lehdet kylminä kätesi on.

    Joku hiipii ympäri huonettas,
    joku toinen on sinun huoneessas.
    Valo lamppusi sammuu lehahtain —
    Se sammuiko ilmanvedosta vain?

    Kuka tähtesi näin on levoton?
    Kenen ajatus luonasi yössä on?
    Vai tyhjyyskö vain luo varjojaan
    — sinut saartaen yöhön kauhullaan.



KAUHU


    Ilma ei liiku ja vaiti on puistot.
    Talojen yllä on jäätynyttä sauhua.
    Kiertelen ilotonna kaupungin katuja,
    pakenen vierasta, nimetöntä kauhua.

    Kadut on tyhjät ja ystävät poissa,
    vai lienenkö itse jo kuuro ja sokea?
    Kankea jähmetys jäsenet hyytää,
    — elämää saanko enää koskaan ma kokea.

    Kuljenko koskaan enää näkevin silmin?
    Tunnenko rakkauden tuskaa ja riemua?
    Sydän on hyytynyt julmasta kauhusta:
    — Kuoleman armoton virta Jo vie mua.



KUUTAMO KAUPUNGISSA


    Kuun valkean juovan liukuvan
    yli märän kadun nään
    läpi huurusta himmeän ikkunan
    katuvaunuun kiitävään.

    Taas hajoo kalpea valo tuo
    katulampun paisteeseen.
    Noin sielusta kaiken herkän juo
    kadun kuume verkalleen —



SYVYYDESTÄ


    Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävät
    kuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan.
    Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaan
    ne sydämeni paikallensa veriin iskevät.

    Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin —
    Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten.
    Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten,
    ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin.

    Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat,
    ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on.
    Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton,
    mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat.

    Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyen
    pois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen.
    Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleen
    on nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen.

    Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi,
    Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en,
    Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen,
    on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi.

    Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan,
    on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien,
    ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa sen
    kuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan.

    Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin,
    ja kukaan vastata ei kenellekään voi.
    Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soi
    ja nauru, joka särkyy avunhuutoihin.



AAMU



LUMISADE


    Putoilee mustille kiville,
    pimeille kaduille lunta.
    Käsille, silmihin sataa
    lepoa: lempeää unta.

    Jonnekin etäälle kirposi
    sielusta kipeä taakka.
    Putoilee viileää lunta
    sieluni pohjalle saakka.

    Ihmisten silmistä katsoo
    kuin lapsi: heräävä hyvyys,
    arka ja uusi rakkaus,
    kirkkaiden vesien syvyys —



AKVARELLI


    Rannalla helisi jäiset kaislat.
    Sininen hämärä jäätä hiipi.
    Taivaan reunalla kapea pilvi
    niinkuin irtireväisty siipi.

    Siniseen hämärään rannat hajoo.
    Luminen järvi on autio, aava.
    Taivaan reunalla vielä on ruskon
    ohut, heikosti punerva haava.



UUSI KEVÄT


    On niinkuin lävitse pilvien
    jo auringon nähdä vois,
    ja pisarat takana ruutujen
    kuin valosta raskaat ois.

    Jo lentää lokit valkeat
    yli sataman jäisen veen.
    Yön, kuoleman raskaat ulapat
    nyt aukee kirkkauteen.

    Ja ihme: kivessä sydämen
    kipu ihana liikahtaa,
    kun siivet kuolleen kaipauksen
    taas lentoon aukeaa.



AAMU


    Aamu kohoo niinkuin lintu ylle kaupungin,
    jäisen meren kirkkauden tuoden,
    ohuin, häikäisevän valkein lentimin
    kuvaisensa joka ruutuun luoden.

    Sieluhuni niinkuin ruutuun valo lankeaa
    aamun linnun valko-lentimiltä.
    Sairaat unet sielustani valo karkoittaa,
    varjot säikähtyvät ympäriltä.

    Herään aamuun onnellista päivää aavistain,
    katson ulos hymyilevin huulin.
    Valo välkkyy huoneessani, riemu sielussain.
    Aamu lentää onnellisin tuulin.



KEVÄTHURMIO


    Meri vapaa on. Jäät pirstaksi
    lyö aallot nuorina maihin,
    Ja reväissyt pois silmästään
    on taivas harmaan kaihin.

    Valo tulvehtii! Alas hajonneet
    on ahtaan murheeni seinät.
    Ja raunioon kevät kasvattaa
    kuin hetkessä kukkivat heinät.

    Nään esteettä. Miten kauas vain!
    Ei katseeni rajoja tapaa:
    On vallassain koko maailma,
    olen niinkuin jumala vapaa!

    Voi, kevät on minut huumannut!
    Soi lauluna tulinen veri.
    Olen ainakin hetken onnellinen
    ja kesytön niinkuin meri.

    Kevät kaikkien on! Vain elämää
    ja naurua täyteen huoneet!
    Mitä murheista, me olemme
    jok' ainoa kevättä juoneet!



UUDESTISYNTYMINEN


    Ma olin kuollut. Kylmään tomuhun
    loit jumalhengen tavoin elonliekin.
    Sua kiitän siitä, rakkautes sun
    mun vaikka uusiin kärsimyksiin viekin.

    Ma elän! Ah, kuin kuume ruumistain
    mua vapisuttaa rakkaus ja kaipuu.
    Kuin kasvi maasta valoon kurkottain
    niin sydämeni puolehesi taipuu.

    Ma mitä olen, olen kauttas sun.
    Ma mitä näen, näen silmilläsi.
    Sun voimas palaa veressäni mun.
    Ma kannan povessani sydäntäsi —



PIENI LAULU


    Olet kultaista valoa tulvillaan
    kuin keväinen ilma vain!
    Tulen niinkuin ihanaan puutarhaan
    sinun luoksesi, armahain.

    Olet niinkuin lämmin tuuli on
    hyvä kukalle puutarhan.
    Sen hengität kylmästä elohon,
    näet lämpöösi aukeevan.



ONNELLINEN RAKKAUS


    Sun silmistäsi onnelliset linnut lentävät.
    On sydämesi niiden lämmin pesä.
    Kun joskus niistä joku lentää olkapäälleni,
    on ympärillä aurinkoinen kesä.

    Sun äänes laulu onnellisen suruisasti soi —
    On niin kuin meri laulais huuliltasi.
    Kuin rannalle tois jalkoihini vesi vaahtoa
    niin hyväilet mua hiljaa sanoillasi.

    Sun kätesi on lempeät ja hyvät eläimet.
    Ne joskus levänneet on povellani —
    Ne unehen mun lapsen tavoin hiljaa uuvuttaa,
    ma, onnellinen, nauran unessani.



YÖ NIITYLLÄ


    Ma huulin lämmintä heinää
    kuin joitakin kasvoja kosketan.
    Ja sieraimissani tunnen
    ma mullan väkevän huounnan.

    Näin lähellä koskaan en ollut
    ma elämän herkintä sykintää.
    Yön tummuus metsistä valuu
    ja vereeni kuumana leviää.

    Joku lintu ääneti lentää.
    — Mun on kuin se lentäisi sielussain.
    Kukan lehtiä silmille sataa
    ja valoa tähtien vaaleain.



VALKEA HÄMÄRÄ



ÄITI


    Jos olen poissa, olet vierelläin,
    sa seuraat teitäni mun silmin suruisin.
    En sulle mitään kertonut, mut kuitenkin
    sun silmäs kaiken tiesivät, ma näin.

    Voi äiti, kaiken olen pettänyt,
    sa mitä kerran toivoit ylpein sydämin,
    ja petän uudelleen, — mut kuitenkin
    mua rakastat, et mua hyljännyt.

    Et tuomitse, ma vaikka pahoin teen.
    Sen tiedän: puolestani paljon rukoilet
    ja joka aamu toivot uudelleen.
    Sa itket salaa vain, mut mulle hymyilet.

    Et tuomita voi, sillä tiedäthän:
    on sydämeni sairas, kovin levoton.
    Sa tiedät kohtaloni, miten käynyt on —
    Mun toivot kerran rauhan löytävän.

    Voi äiti, tiedä, sua rakastan.
    Muut ristiinnaulitsevat, sinä siunaat vain
    ja anteeks annat, kuljet rinnallain.
    Voi äiti, tiedä, sua rakastan.

    Muu hämärtyi ja sammui multa pois,
    vain rakkautes taivas rajaton
    mun tieni yllä valoisana on.
    Sun hyvyyttäsi unhoittaako vois —



RANNALLA


    Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.
    Saaria ei näy aavalla.
    Joskus tuuli korviini kantaa
    tiiran huutelun kaukana.

    Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.
    Rantakukka taipuu tuulessa.
    Autuus on ulapan tuulen antaa
    sydämeen asti suudella.

    Mereltä tuulee. Ulappa avoin
    kutsuu, kun tullut on hämärä.
    Sieluni harhaa tiiran tavoin
    jossakin kaukana merellä.



OTA MUN KÄDESTÄNI KIINNI


    Elämäni on lehti, jota tuuli nopeasti kuljettaa.
    Rakas, ota mun kädestäni kiinni!
    Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.

    Painajaisunet mua ahdistavat ja levottomuus ajaa.
    Rakas, ota mun kädestäni kiinni
    ja saata mua matkalla kohti tuntematonta rajaa.

    Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.
    Rakas, ota mun kädestäni kiinni!
    Ma vapisen. Mua virran nopeus kammottaa —



SISARELLE


    Hyvin silmin katselit silmiini mun
    kätes lempeä viipyen kädessäin.
    Minä himmeän, avaran taivaan näin
    ja valkeat tähdet ylläsi sun.

    Ihan hiljaa ja huomaamatta vaan
    sinä hengitit auki sydämein
    kuin perhosen kotelokuorestaan,
    sinä vieras äsken, nyt sisarein.

    Sinä tiesit: toisen sydämen
    kivikovaksi murheesta muuttuneen
    vain sydämen tulella hiljalleen
    voi avata, herättää henkiin sen.

    Olin kylmä ja vieras, tylykin.
    Miten lämmetä saatoit, sisarein —?
    Minä tyhjin silmin katselin.
    Miten löysit kuitenkin sydämein —?

    Olen kärsinyt ehkä syvemmin.
    Tilin elämän kanssa selväksi tein,
    Minä kuljin sydämin kivisin
    kovin kauan myöskin, sisarein —»



AMETISTI


    Nään yllä äänettömän ulapan
    yöpilven varjon sinipunaisen
    kuin unen herkän, olemattoman
    tai unohtuneen siiven, ohuen,

    Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää —
    Ah, hengityskin merta myöten pois
    kuin aavelaiva voisi viilettää,
    ja joku jossakin sen nähdä vois.

    Ma läsnäoloasi vapisen,
    sa kirkkain onni, saavuttamaton.
    Pian herätessä jälleen tuulien
    taas unet särkyy, etähällä on —



VALKEA HÄMÄRÄ


    Meren suuri ja harmaa rauha
    minun sieluuni selkenee.
    Vesi pitkästä aaltoilusta
    meren rannoilla hiljenee.

    On ulappa kevyen kirkas:
    Karit etäiset lähellä nään.
    Kivet rannoilla selvinä piirtyy
    meren valkeaan hämärään.

    Olen lentänyt uupuvin siivin
    meren pitkää pimeää
    kuin harmaa haahkojen rivi,
    jota silmä ei sumusta nää.

    Nyt suuri ja harmaa rauha
    yli kaiken selkenee,
    ja väsynyt, levoton vesi
    meren rannoilla hiljenee.



S




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alakuloinen meri : Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.