Title: Yhden ainoan kerran : Novelleja
Author: Kajander, Kalle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yhden ainoan kerran : Novelleja" ***


YHDEN AINOAN KERRAN

Novelleja


Kirj.

KALLE KAJANDER



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLTÖ:

Yhden ainoan kerran
Vainottu
Sattuma — sallima — kohtaloko?
Vaikea asema
Silmälasit
Kateus



YHDEN AINOAN KERRAN


Tiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten
tapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia
voimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa
kuohua.

Taloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja
tarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt
rillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja
hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä
pantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin
kaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon
räiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat,
harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa
päivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa
kirmaissut navetasta laitumelle.

Ja sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä,
milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan
yksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla,
jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä
pettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen
vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen
nähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.

Pidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan
oikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä
tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan,
kunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää
metallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista.
Mutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä
ukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja
hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin
Jumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli
taivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että
kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.

Joskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään
hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa
puhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä
ihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se
lihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.

Sillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun
kanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan
mitään kunnollista kanssapuhetta.

— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.

Väki oli murkinalta töihin menossa.

— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän
sataisi.

— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?

— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi.
Sataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo
kevät-touvotkaan — — —

— Vai niin, vai niin, hm — — —

Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä
lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen
oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.

Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari,
häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka
tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti
alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät
aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä
muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota
usein sylitysten luettiin.

— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin
kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne
eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.

— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja
ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan
jotain tietävät.

— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa
ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja
ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä
metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät
juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä
aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää
sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni,
tällaista — Ah!

— Aah!

— Ne ovat typeriä!

— No olkoot, mitä me niistä.

— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia,
etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne
tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.

— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.

— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään
siihen — — —

He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen
punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen
käsivarressaan.

— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi
tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.

— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen
kuoppaansa sisäpuolelta.

— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi
herra.

Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti
talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi
korkeammille maille ja suurempaan metsään.

Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui
yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse
vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän
eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen
pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään
kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen
korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia
rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota
sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.

Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta
ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain
kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni
yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen,
ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä
sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli
vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että
hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode,
jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen
asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain
repaleisia vaatekappaleita.

— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi
hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt
aivan selvästi tuossa liedellä.

Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein
uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.

— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?

— Itse tietysti.

— Itse tietysti niin.

— Eihän sillä ole keittäjää.

— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille
kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.

— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä
olisi hauska katsella!

— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja
katselisin, olisiko hän siitä hyvillään.

Herra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.

— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan
tällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja
tulisia —

— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä
on — — —

— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä
hänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että
vanhoja.

— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että
saisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.

Tyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen
olla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.

— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia,
jotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen
kuin onkin.

— Sitä ei voi kieltää.

— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä
juro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on
jotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?

— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä
niin aivan usein nähneetkään.

— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei
hänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt
yksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan
on hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen
näkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?

— Kuka tietää, hymähti herra.

— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä
kysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.

Mies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin
huomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt
seisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin
nimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon
käytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt
ypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina
vuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla,
paitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään,
vakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun
tervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti
hän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko
kevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon,
kylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja
kun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten,
oli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden
mittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui
Matti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla.
Eikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi
talon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa
ulkosuojissa.

Eräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin
kujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän
näytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa
vastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea
niin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä
kaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että
raapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli
surunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen
hyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta
neitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.

— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti
tahtoisin kerran tulla sinne sisään.

Matti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.

— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne
ole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja
törkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.

Ja hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.

— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran
näyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni —
tahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.

— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein
yksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä
kaupungeissa.

Hän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti
sen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä
varovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja
tarjosi toista päätä Matille.

— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen
aamusavu!

Matti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.

— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla
oikein ruuna riima.

— Kyllä se on parempi, naurahti herra.

— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui
sikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti
hyppysensä sen toisesta päästä.

Matti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä
huulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta
purasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin
suutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti
sen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.

— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä
lähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?

— Kyllähän se maksaa.

— Mutta mietoa on minun suuhuni.

— Sen kyllä uskon.

— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?

— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä
puhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat
sepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten.
Mutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille
tuhraantumaan.

— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein
rauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!

— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!

Matti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli
mittaansa suupielessä.

— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin,
sanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa
Matista.

— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi
herra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole
kaikilla.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko
märkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena
päivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään
illallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua
kirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin
miilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti
hän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä
savu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.

Siinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla
taas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin
missäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos
sadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä
pitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja
ristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin
alla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin
öiseen aikaan kostea ja kylmä.

Kauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet
polvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun
taskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen
yksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan
hiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen.
Ei ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä
usein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä
toimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa
touhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.

Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein
painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja
silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt
vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka,
ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun
hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos
kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin
silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa
tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.

Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän
yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen
hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle
miilulle.

Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua
pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin
hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle
huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä
häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.

— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin
olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.

Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella
puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi
seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra
toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa.
Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta,
luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia
ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän
niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka
hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen
huomiotaan.

Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.

Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä.
— Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei
voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei
mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten
nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät
tulleet, häntä härnätäkseen — —

Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin
niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli
kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska
eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen
elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen
kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja
puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri
sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä
ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri
pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun
puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä
heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään
saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria
ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt
minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja
hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän
niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee.
— Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi
jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja
mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin
yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se
jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä
ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? —
Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä,
eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää
iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini
kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah,
sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin,
kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin
tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä
olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.

Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia
kipeniäkin.

Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin
mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan
reikää.

Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että
Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai
jossain metsässä.

— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi
pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he
katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja
jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.

— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?

— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta

— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan,
sanoi neiti.

— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy
itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä
käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.

— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään,
sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan
Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on
pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.

Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. —
Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä
pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä
kysymystä huomannutkaan.

— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa
itsekseen, kysyi herra?

— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin
ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. —
Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen,
sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei
muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee
poroksi.

— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka,
kysyi taas herra?

Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi
miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla
ja surunvoittoisella äänellä vastasi:

— On mennyt, yhden ainoan kerran.

Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti
herrasväessä huomiota.

— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?

— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.

— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?

— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa
varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati
korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa
— ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä
korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.

— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.

— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.

— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?

— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut
toimeen tähän päivään saakka.

— Sattui kaiketi joku tapaturma?

— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.

Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.

— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista
eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti
äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut
vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.

Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun
kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi
käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.

Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.

— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin
hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.

— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin
emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti
todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta
siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?

Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että
Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä.
Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään,
innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa
päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai
itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain
tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla
olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa
lähennellyt.

Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen
murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.

— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?

— Oli, yhden ainoan kerran.

— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!

Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka
olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää
kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja
antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.

Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori
pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat
poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten
nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen
punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta
kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja
istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui
mietteihinsä.

— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan
— nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin,
yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se
koskaan sattunut uudestaan — — —

Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään
sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati
sitten vieraat kaupunkilaiset.

       *       *       *       *       *

Oli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä,
joka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten
oli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.

Ja näin se oli käynyt.

Tiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille
sattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän
nytkin miiluaan vartioitsi.

Hän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä
liukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa
ja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa
ja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen
hiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois,
niinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui
tanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin
taa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili
sieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan
jos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä,
että naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän
vielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään
olisi ollut toisten tiellä.

Nyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun
Matti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä,
sinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää
kuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se
olisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko
ja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä
muuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja
näin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi
ruumiissa erittäin hivelevältä.

Tiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan
ja tunsi hänet.

— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan?
Mattihan se on, sanoi hän nauraen?

— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne
minullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole
jauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan,
vastasi Matti.

— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista
olisi tuokaan.

— Mitä ne tytöt minusta — — —

— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä
joukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan
meidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.

— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.

— No käyt välillä miilullasi.

Emäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi
kuiskaavalla äänellä Mattia.

— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä
pahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen
ulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin
sano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi
tulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.

Saunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä,
mutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun
rähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.

— Matti!

— Mitä kummaa!

— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!

— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä
ristinmerkin seinään.

— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta
kiinni?

— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.

— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.

— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on
kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!

Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.

— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?

— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän
kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä
vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon
hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.

Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen
kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen
kiinni.

Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja
taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.

— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos
se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa
siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa
ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken
alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään
niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!

Matti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut.
Hän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko
seuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt
olivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä
lystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.

Pojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä
supattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa
alakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä
ja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa
puhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu
suurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään
seuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka
siitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen
tanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä,
mutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä
viinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää
ihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja
kaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas
alkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja
teki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.

— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?

— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä
tiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan
oikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä
otan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien
aavistamatta istumaan Matin polville.

Syntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli,
että kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä
edes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut.
Tyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa
silmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen
salaisuudet ovat tutkimattomat.

Mutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan,
niinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se
oli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet
jakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin
laskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin
kyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin
ärsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.

— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.

— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti
kahmasemaan, kuului toisaalta.

— On siinä koko maailman Matleena.

— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.

— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin
tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin
toisetkin, ehdotti joku.

Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan
eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.

Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui
siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina
sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi
kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti
kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen
hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa
tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen
helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään,
ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.

Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan
hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita
toiset eivät kuulleet.

— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku
tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään
huomiota.

Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa,
remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.

Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia.
Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan
peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun
sivulle.

— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas,
sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä
tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.

Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa,
ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi
sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja
pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan
lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin
vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle,
suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin
kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai
säikäytetty hirvi.

— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt
ilmiliekkiin!

— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä,
sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.

Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä,
että silmiään pyyhkielivät.

— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.

— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.

— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi
sentään mentävä auttamaan, pojat?

— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa
märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.

— Säälittää sentään Matin vahinko.

— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne
siellä asiansa hoitavat.

Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä
yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti
multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi
suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja
paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta
purren, että »anna nyt taivas vettä!»

Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi
lakkia paljaspäiselle miehelle.

Matti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.

— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti
hän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi
iskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —

Mutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan.
Hän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että
talon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki
oli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä
suortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan
sanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.

— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä,
virkkoi isäntä.

— Teki!

— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?

— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.

       *       *       *       *       *

Sen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia
lähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan
voinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut
tarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään,
niinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän
koskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän
äänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:

— Olen, yhden ainoan kerran.

Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen
otsasta korvan taitse niskaan saakka.



VAINOTTU


Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään
heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta
värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä
vainoojiaan pakoon.

Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista
ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja
ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita
kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena,
mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut
kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei
hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä.
Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon
tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää
ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä
kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa
oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse
oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat
omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin
kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä
puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa
ja heikontunutta heimolaistaan.

Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän,
kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän
päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt
näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli
velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä
valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa,
vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.

Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun
häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt
maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten
vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.

Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta,
huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat
kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle.
Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän
tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä
ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla
siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli,
yli kylien, vainioitten, metsien — — —

Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella
maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.

— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä.
— Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan
ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen
puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.

Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana
juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja
huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken
tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi,
ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän
rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja
toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.

Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin
nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas
valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja
koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä
kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.

— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran,
kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä
ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista
saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne
kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset
joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia,
lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja
ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän
alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh,
hauuh!

Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa
huolettomia hetkiä.

Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean
herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa
kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä
hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista
ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua,
niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet
vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.

Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden
aika.

Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa
laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen
seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä
viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että
hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä
kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti
mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin
sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään
pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko
se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa
paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?

Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista
lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka
kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli
ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa,
ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli
suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki.
Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen
veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä
mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja
tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä.
Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa
tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi
ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.

— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta
ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä
vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa
ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin
metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi
toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä
luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria,
rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen.
Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein
ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen
olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä
juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan
toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut
muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.

— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö —
niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin,
pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —

— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin
hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi
metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin
mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla
torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja
syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti
päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän
sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen
miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken
muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva
kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon
yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä,
että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut
ja hyvänä pitänyt.

— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin
heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi
kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä,
ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä
typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —

— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan
kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa
kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa
hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin
kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat
jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän
yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —

— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys
seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne
jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja
tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin
vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta
niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo
vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut,
ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni
ottaa. — Hän oli vapaa — — —

Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen
muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon
poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki
inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli
suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää
velttona käpäläin välissä.

— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?

— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai
oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa.
Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö
tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän
saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää
ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. —
Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua
pelkässä tunkiossakin — — —

— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut
pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset,
niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan
antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu
ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia,
niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia,
niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat
olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —

— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä,
että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun
on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta
kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja
rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä
tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —

Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä
asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli
kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.

— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.

— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton
nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt
näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä —
— — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella
eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan
kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne
kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä
on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa
niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat.
— Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin,
eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi
yhteen — — —

Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä
uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja
kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta
eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —

       *       *       *       *       *

Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan
pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava
valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa
syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä
värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa
kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.

Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen
allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli
tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia
ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään,
niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos,
mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —

Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia
kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman
iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja
ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan
apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan,
mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi
jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän
puree, puree kaikkia.

Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä
häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen
jalkaan —

— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan
kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka
huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.

— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut
mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —

Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä
potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan
veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat
seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo
jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.

Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin
kuin ukkosen vasama.

— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan
vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.

— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat
hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin
hän oli reijät iskenyt — — —

Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat
ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset
pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla
kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun
olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät
tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat
kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa,
joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja
suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää
hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että
olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään.
Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.

Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut
raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin
että eläimiin.

Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt
puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden,
sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen
tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.

Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään
lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena
takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin
kuollut, tietämättä mistään.

Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen
kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli
raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin
nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat.
Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin
selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos,
vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta
samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —

Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia
herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja
hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan
vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman
kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —

Mutta juoksukoira ei kuullut enää niitä arveluita. Hän makasi suovan
vieressä laihtuneena ja surkeasti kuihtuneen näköisenä, ja kahden
korkealle pullottavan kylkiluun välistä valui verta syksyiselle
nurmikolle.



SATTUMA — SALLIMA — KOHTALOKO?


Taipaleen Lauri oli useita päiviä ollut miettivän ja hajamielisen
näköinen, tehnyt töitään niinkuin ei oikein olisi ollut selvillä, mitä
kulloinkin teki; ja kun samaan aikaan sattui juuri viikkopäiväkin
kartanoon tehtäväksi, niin ei mennyt itse, vaan palkkasi etumiehen,
sillä omista pojista ei ollut vielä päivätyön tekijää, vaikka hänellä
niitä oli useampiakin.

Eukko ja lapset eivät käsittäneet syytä tähän hänen omituiseen ja
umpimieliseen miettimiseensä, vaikka he sen kylläkin hyvin olivat
huomanneet, ja kun kysyttiin, miksei isä mene itse viikkopäiväänsä
tekemään, vastasi hän jonkunverran äkäisellä, tuskallisella äänellä,
että »olisi tässä tärkeämpää tointa, kun saisi — tuota noin — mutta
enempää hän ei puhunut, vaikka kaikesta näytti, että hän kyllä olisi
tahtonut puhua.

Se oli juuri se, joka teki hänet miettiväksi, hajamieliseksi ja
toisinaan tuskallisen näköiseksi, ettei saanut sanotuksi aikeitaan,
sillä hän pelkäsi, että eukko iskisi heti lujasti vastaan.

— Mitä tärkeämpiä sitten? kysyi emäntä, kun viikkopäivästä oli puhe.

Lauri katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin arastellen.

— Niin, olisihan sitä muutakin — tuota noin, vastasi hän vaan toisenkin
kerran, katkaisten lauseensa kesken, vaikka se keskeytys näytti
kylläkin väkinäiseltä.

Eukko katseli kummastellen ja tutkivan näköisenä miestään, Lauria, joka
aina oli ollut iloinen ja avomielinen.

— Mikä kumma sinuun nyt on mennyt? kysäsi hän. — Mitä sinä oikein
mietit ja tahdot, mitä haudot päässäsi? Ethän ennen ole tuollainen
ollut.

— Niin, onhan sitä — ja olisihan sitä — tuotanoin — vastasi vaan Lauri
vitkalleen, mutta siihen se nytkin jäi.

Mikä kumma tosiaankin pitää oleman, ettei saa sanotuksi, mitä aikoo, ei
tehdyksi, mitä tahtoo, ajatteli hän itsekseen.

Oli niinkuin joku näkymätön käsi olisi joka kerta painanut häntä
suulle, kun hänen piti puhua siitä, mitä mietti. Sillä hän mietti
todellakin ja oli jo miettinyt monta päivää erästä asiaa, ja mietti yhä
kiihkeämmin, jota pitemmälle se häneltä jäi puhumatta.

Toisinaan valtasi hänet outo, pelonsekainen tunne. Hänestä tuntui juuri
kuin olisi hän aikeissa tehdä jonkun rikoksen yleistä järjestystä tai
hyvää maailman menoa tai jotain sellaista vastaan, josta hän ei ilman
jälkiseurauksia tai rangaistusta pääsisi. Mutta hän ei voinut sille
mitään, ja jota enemmän hän asiaa mietti ja sillä itseään kiusasi, sitä
lujemmaksi tuli hänen päätöksensä, että hänen lopultakin, kaikesta
huolimatta täytyy saada aikeensa täytetyksi. Se tuntui hänestä miltei
elämän ehdolta — kävipä sitten kuinka tahansa. Ja kuinkapa tuosta
kävisi tuollaisesta — hyvin kaikki vaan —, kunhan ensin saisi suunsa
avatuksi ja sen aikeensa ilmaistuksi.

Oli tuollainen pimeä, kolkon hiljainen ja painostava talvi-ilta,
jommoisena päiväsydämmen ulkoilmassa ahertanut ihminen mielellään
paneutuu aikaiseen levolle ja nukahtaa huomaamattaan.

Lapset vetivät makeata unta Taipaleen tuvassa, emäntä nukkui
levollisena seinän puolella vuodetta, mutta saman vuoteen
lattiapuolella valvoi Lauri, käänsi vuoroin kylkeä ja toista, mietti
ja hikoili, ja nousi välillä vuoteen reunalle istumaan. Hän pyyhkäsi
otsaansa, kyhni päätänsä, pisti piippuun ja koetti vedellä sauhuja,
mutta tupakka ei maistunut, piippu sammui yhtenään ja lopulta heitti
hän sen pois.

— Kummallinen juttu, vähäpätöinen asia oikeastaan, ja sentään se
vaivaa kuin painajainen, valvottaa miehistä miestä, ajatteli hän
tuskallisena. — Heittäisikö koko homman ja rupeisi ajattelemaan jotain
muuta, esimerkiksi halkojen ajoa kartanon metsästä, johon nyt kaikki
rientävät ja josta kuuluvat aika hyviä päiväpalkkoja nykivän. Kun kehui
kahteentoista markkaan Rajalakin toissapäivänä ajaneensa. Keli on
mainio, ajomatka mäetön, tasainen ja lyhyt. Kelpaisi nyt ottaa rahaa
miehen ja hevosen.

— Siinä asia, jota kannattaa miettiä! — On viisainta ruvetakin
harkitsemaan sitä ja heittää suoraan hiiteen tuo toinen ajatus, jota
tuskin sentään saa täytetyksi.

Hän paneutui uudestaan päättäväisenä selälleen vuoteelle, veti peitteen
leukaansa saakka ja päätti nukkua uhallakin. Hän sulki silmänsä ja
koetti ajatuksissaan seurata rahallista halkokuormaa kartanon metsästä
rautatienasemalle. Usein ennenkin oli hän nukahtanut tuota pikaa,
aivan rauhallisesti, kun oli ollut jotain uutta mieleistä mietittävää,
josta tiesi tulevan valmista, tai kun oli muistellut entisiä hyvästi
onnistuneita asioita. — Kolme metriä kun panee kuormaan — tiehän
on pelkkää tasaista suota ja niittyä aina aseman tienkäänteeseen
saakka, että vaikka reen sevillä sopii seistä — siinä sitten hiukan
vähentää mäen alla asemalle käännyttäissä — vaan jos siitä kääntyisi
valtamaantietä kaupunkiin päin, niin ei olisi isompaa mäkeä vielä
moneen virstaan. — Se on mainio tie tämä maantie tästä kaupunkiin —
varsinkin tällaisella kelillä. Lähellä kaupunkia kyllä on ainakin
jonkun verran likaa ja sohjua, mutta sitä on niin lyhyeltä. Kahden
seutuun aamulla jos lähtee kotoa, niin ennättää parhaaseen toriaikaan
perille, tuohon kuuden ja seitsemän välille, jolloin ihramahat
toriämmät alkavat lyhtyineen lihakuormia tarkastella. — Vaan eihän sitä
ole pitkiin aikoihin enään kuljettu, kun on totuttu tuohon rautatiehen.
— Oli niitä monta hauskaa matkaa ennen, jos joskus kyllä sai hiukan
kavahtaakin. Viimeinen matka taisi olla se, joka tehtiin Kulmalan
kaiman kanssa, juuri silloin, kun nämä uudet mitat olivat tulleet
käytäntöön — — —.

Halkokuorma oli jäänyt aseman tienhaaraan, se oli Laurilta kokonaan
unohtunut — ja hän oli ajatuksissaan nyt viimeisellä kaupunkimatkallaan
maanteisin, toistakymmentä vuotta sitten, Kulmalan Lauri ajaen edellä,
hän jälessä, Kulmalaisella leipäkuorma, hänellä juottovasikka. —
On pimeä aamu vielä ja ollaan juuri Hämeentullin ulkopuolella, kun
tulee kaksi retkaletta vastaan ja ärjäsevät Laurille, että »mitä
maanjusseilla on myytävänä?» — »Leipää», vastaa Kulmala. »Mitä
teilläpäin nykyjään leipämeetteri maksaa?» kysyy silloin jätkistä
toinen, pahannahkaisella rykäisyllä, ja samassa hyökkäävät molemmat
Kulmalan rekeen, yrittäen viskata yhtä leipäsäkkiä tiensivuun.
»Meillä myyjäänkin leipää kilokaupalla», vastaa Kulmala, koppasee
rekensä pohjalta rautapuntarin varsipuolesta kouraansa ja hujahuttaa
pari kertaa ponsipäätä ympäri — — — Kuului pari pahaa älähdystä — —
—. Hyvän hinnan sai Kulmala torilla leivistään, ja hinnoissaan oli
vasikanlihakin. — Kyllä se matka on kerran vielä tehtävä maanteisin,
aivan ehdottomasti, ihan tällä viikolla. Mutta kun ei saa otetuksi sitä
puheeksi. Kun ei saa suutansa auki, siinäpä se. Jos puhuu ja ilmaisee
aikeensa, niin eukko nauraa, sitten suuttuu ja tekee toran. — On
niinkuin pelkäisi ja häpeisi ottaa sitä puheeksikaan. Kyllä pitää olla
noloa tällainen — — —

Hänen tuli vari, hän työnsi peitteen pois ja kavahti taas istuilleen.

— Oih, mitä hänen pitikään miettimän — — — halonajoa kartanon metsästä,
eikä kaupunkimatkaa. Mutta kun siitä ei pääse irti, kun ei mahdu mitään
muuta päähän, ei vaikka pakolla koettaisi. — Siitä on tehtävä selvä
juuri tällä hetkellä, tuli mitä tahansa.

Hän epäili vielä hetkisen, mutta veti sitten pari kertaa vahvasti
henkeä sisäänsä, rykäsi väkinäisesti ja sanoi vavahtavalla äänellä:
»Maija!»

Eukko ei kuullut.

— Maija, kuulehan, sanoi hän uudestaan kovempaa, ja melkein säpsähti
omaa ääntänsä hiljaisessa tuvassa, jossa ei kuulunut muuta kuin
seinäkellon naksutus.

— Kah — mitä sinä siinä — joko nyt on aamu? tokasi eukko
unenpöperöisenä.

— Iltaa tämä on vielä, vastasi Lauri, ääni vavahdellen yhä.

— No nuku sitten herrannimessä ja anna muittenkin nukkua!

— Nukkuisihan tässä kylläkin, mutta kun on sitä miettimistä —
tuotanoin —

— Tuotanoin, tuotanoin — aina vaan tuotanoin, matkasi eukko. — Mikä
kumma sinun nahkaasi nyt on mennyt? Sinä niine mietteinesi yhä! Mitä
ihmeen miettimistä — kun et vaan olisi sairas?

— Onhan sitä niin miettimistä — — —

— Sano sitten kerrankin, mitä.

— Se va-asikka, ponnahti Laurin suusta sana niinkuin salpain takaa, ja
hän huokasi helpoituksesta. — Nyt oli, jumalankiitos, alku tehty!

— Va-sik-ka? toisti eukko kysyvällä äänellä ja nousi istuilleen
vuoteelle hänkin. Hänen päähänsä lennähti varmaan epäilys miehensä
järjen eheydestä, sillä hän sanoi heti hätäisellä äänellä:

— Otahan tulta!

Lauri oli jo niinkuin toinen mies, astui vikkelästi pöydän luo ja
sytytti lampun.

— Mitä se vasikka niin sinun päätäsi vaivaa, ettet yön lepoa saa,
miesparka? kysyi Maija emäntä istahtaen rahille ja katsellen lampun
valossa tutkivasti miestään. — Minunhan se on huolenani ollut ja kyllä
se on hyvässä kunnossa, juuri ennen maatapanoa viimeksi juotin.

— Niin, kyllä, vaan nyt se olisi vietävä kaupunkiin, sanoi Lauri.

— Viedään tietysti, niinkuin ennenkin, kunhan ennätetään. Näinä päivinä
se on vietävä, vaan eihän niitten vuoksi koskaan muulloinkaan ole öitä
valvottu, vaikka niitä on viety jok’ikinen talvi.

— Kas minä aijon sen viedä hevosella — kaupunkiin saakka —

— Ahaa! huudahti eukko. — Siinäkö se pykälä olikin? Sitäkö olet
sisässäsi hautonut? Onpa sekin päähänpisto, lähteä tästä hevosella
kaanittamaan tällaista taipaletta muutaman markan vuoksi! Pane hevonen
ennemmin halonajoon, niin on jotain ansiota. Etteikö enää rautatie
kelpaa? Mikä hullu päähänpisto tosiaankin!

Mutta Lauri oli rohkea jo, ja sanoi päättävästi:

— On se sellainen päähänpisto, ettei sitä enää muuteta. Hevosella
lähden kuin lähdenkin vaihteeksi kerran vielä. Ja keli on mainio kuin
kierä jää.

— Ja sitten jäät taas vaihteeksi kerran vielä juopottelemaan Rapakiven
mökkiin, niinkuin ennenkin hevosmatkoillasi, etkä tuo vasikan hinnasta
kotiin tuon taivaallista.

— Voihan juopotella vaikka junassakin kulkee, ja voihan kaupungissakin.

— Ei samalla tavalla. Junasta potkitaan ulos, ja kaupungissa on
poliisit.

— Mutta eihän tässä ole juopoteltu vuosikymmeneen, eikä juopotella
nytkään, sen lupaan ja vannon.

— No mitä varten sinä oikeastaan tahdot hevosella lähteä, kun jo niin
kauvan on huomattu junakulku kaikin puolin edullisemmaksi? tutkaili
eukko.

— En osaa sitä oikein itsekään selittää, vastasi Lauri, mutta niin
minusta vaan tuntuu, että hevosella lähden.

Eukko koetti panna vastaan kaikella tavalla, mutta Lauri yhä vaan
äityi, eikä hänen kanssaan enää auttanut mikään väitteleminen.

Mutta kun hän alkoi katsella vaatteita päälleen ja kurkoitella
pitkää teurastuspuukkoaan seinän raosta ikkunan päällä, tuli uusi
yhteentörmäys. Vaan siinäkin hävisi eukko, sillä kun Lauri kerran oli
päättänyt vielä samana yönä teurastaa vasikan ja lähteä matkalle, niin
hän myös piti päänsä.

— Tulipa tästä nyt levoton yö, voihki eukko.

— Mitä merkitsee yksi yö ihmisen elämässä, kyllähän tulevana yönä
maataan rauhassa, lohdutteli Lauri ja lähti navettaan, johon eukonkin
täytyi seurata hänelle apulaiseksi.

Ja hän teurasti vasikan, sonnusti kuormansa ja lähti kello kahden
seudussa aamuyöstä matkalle.

       *       *       *       *       *

Vasta iltahämärissä hankki Lauri kaupungista kotiin päin takaisin,
sillä talvinen päivä kului väleen kaikellaisissa pikkuasioissa. Hän oli
tyytyväinen kauppoihinsa ja hyvillään siitä, että sai rautatienjunista
riippumatta lähteä noin vaan, niinkuin itseään halutti.

Tienposkessa, noin vähän yli puolimatkan kaupungista kotiin päin, oli
synkän korven laidassa suuren mäen alla pieni metsätorppa, Rapakivi
nimeltään. Siinä oli ennen nuorempina päivinä kaupunkimatkoilla otettu
monet huimat humalat, juotu ensin omat leilit tyhjiksi ja ostettu
torpasta lisää, sillä torpan väki piti salakauppaa. Nytkin pistäysi
Lauri tulomatkallaan vanhan tavan mukaan torppaan puhalluttamaan
hevostaan.

Ei oltu miestä nähty yli kymmeneen vuoteen, mutta hyvästi tunnettiin
ja hyvänä pidettiin. Ihmeteltiin, mikä nyt oli päähän pistänyt, kun
hevosella lähti, kyseltiin kuulumisia kaikenmoisia ja tarjottiin
lopulta ryyppyäkin. Sitä ei Lauri ottanut, sanoi heittäneensä viinat
niille teilleen, eikä olevan aikaakaan pitempiin viivyttelyihin, koska
täytyi rientää kotiin, että aamulla pääsisi lähtemään rahatöihin. Noin
puoli tuntia hän siinä istui pakinoiden ja sitten lähti taas.

Sää oli kirkas, mutta suojanpuoleinen. Oli sellainen keskitalven
ilta, joka muistutti kevättä. Tuuli kohahteli silloin tällöin
suvekkaasti ja alkoi nostaa pilviä etelästä päin, Laurin selän takaa,
ja kotvan kuluttua tunsi Lauri jo niskassaan muutamia vetisenpehmeitä
lumihiutaleita. Hän nosti lammasnahkaisen kauluksensa ylös, painoi
lakkia alemmaksi, veti lointa polvilleen ja asettui oikein mukavasti
reen perään kenolleen.

Keskitaivaalla ja pohjan puolella paloivat tähdet vielä kirkkaina,
mutta vähitellen menivät taivaan rannat pilveen kaikkialta ja metsä
kahden puolen tietä muuttui aivan mustaksi. Kohta oli leuto, talviöinen
lumisade täydessä käynnissä, ja yksi ainoa kirkkaampi tähti pilkoitti
enää melkein keskellä taivasta, jotensakin suoraan Laurin edessä. Se
oli hänen mielestään jotakuinkin niinkuin kodin kohdalla. Hän katseli
sitä tarkkaavaisena ja seurasi sen himmenemistä. — Sammuukohan sekin,
vai vieläkö kirkastuu uudelleen — mietti hän. — Jos tuuli kääntyisi
äkkiä pohjoiseen, niin vielä se ehtisi kirkastua uudestaan. — Mutta
tuo pilven sakara tuossa kulkee kummallisen nopeasti, vaikka täällä
metsässä ei käy tuuli ollenkaan. — Mikä voima niitä siellä ylähällä
ajanee, ja mihin heillä lie kiire, — ne menevät menojaan ja sitten
tulevat taas takaisin. — No nyt se viimeinenkin tähti jäi pilven taa —.

Lauria alkoi torkuttaa, ja hyvähän siinä oli vaikka torkkuakin
selkäkenossa reen perässä, kun ei ollut kylmäkään. Ja kun ei ollut
mitään ulkoapäin tulevia havainnolta, kääntyivät mietteet unisina
sisäänpäin. — Mitähän eukko sanoo, mietti hän, kun otetaan esiin
se uusi ja kaunis villahuivi, jonka hän oli tuomisiksi ostanut
juuri niillä samoilla markoilla, jotka muuten olisivat junakyytiin
menneet. Ja Pekka sitten, vanhin poika, sille oli omiin nimiinsä hyvä
veistinkirves, jota se niin kauvan oli pikku nikarruksiinsa mielinyt.
Siitä paisuu miestä, siitä Pekasta, — huomenna se jo nähdään — hän
paneekin sen ajamaan halkokuormaa ja itse katselee ja raivaa vaan
ajoteitä metsästä ulos. Siihen se kyllä pystyy, ja pystyy se jo kohta
veropäiviäkin tekemään kartanoon. — Pekka saa ajaa ja Ville poika
tekee pinoa asemalla. He ottavat rahaa vahvasti — toimeentulo torpassa
paranee, kun heitä on kolme miestä yhdessä hommassa — hänelle tulee
itselleen helpommat päivät jo vähitellen — ja kyllä sietääkin — hohhooh
—.

Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa
juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän.
Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli
monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää
saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä
minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä
kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja
tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.

Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan
tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin
tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä,
laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä
kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna
aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä
ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä
eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja
otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi
sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan,
ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka
askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.

Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin
katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi
aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei
kuulunut valjaitten avaajaa----

Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion
vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei
Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin.
Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli,
ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun
juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi
avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.

Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen
pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.

Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta
täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?



VAIKEA ASEMA


Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että
tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa,
poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa
pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia
tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi
välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna
niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä
en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi
villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se
olisi sentään jo liikaa.

Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet
oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja
antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat
minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä
on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin
käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa,
antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä
omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän
hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti
vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla
päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat
minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä
peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan
makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni —
jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.

Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.

Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut
arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On
puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja
tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa
tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut
jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on
minut pahanpäiväisesti nolattu.

Tässä yksi esimerkki monien joukosta.

Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä
tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta,
äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä
rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä
kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden
avaamaan suuni.

— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen
suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää
siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle,
ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.

Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu
kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä
keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani
kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria
pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa
onnetonta kohti.

— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole
ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu
syrjästä katsoen — — —

— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei
hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä —
— —

— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne
sitä sidettä, sitä laitosta — — —

— Sitä pyhää laitosta — — —

— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko
yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —

— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —

— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen,
perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —

Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita,
ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle,
joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin
siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.

Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän
loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja
eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin
hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä
itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän
sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys
yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.

Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui
kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin
joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.

       *       *       *       *       *

Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon
kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran
isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani
vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset
paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä
huomioon otetuksi.

Ei kuulunut mitään vastausta.

Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita
olisi.

Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin
eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei
minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.

Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden
karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja
punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku
paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan
näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana
ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.

Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista
ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti
tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis
ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin,
ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille
kumartain etupuoleni.

Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla
muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari
askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun
verran hermostunutta punaa kasvoillaan.

— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?

— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri
meijerin kuukaustili silmäiltävänä.

Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman
tuskallisella käden liikkeellä.

— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta
neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — —
—joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja
teidän kuukausipalkkanne — — —

Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi,
vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta
ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan
jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi
korkealle.

Minä puhuin asiani.

— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on
kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta
todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai
nuori — minä haluaisin vanhaa.

Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.

— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —

— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko
perheellinen mies vaiko naimaton.

Siinä se oli!

Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.

— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään,
joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita,
nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on
nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani
vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi,
hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille,
mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi,
hyvästi — — —!

       *       *       *       *       *

Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa
huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus
erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.

Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin
kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja
iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli
levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.

Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen,
jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha.
Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää
ja tehdä sulavia kumarruksia.

Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren,
joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta.
Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen
läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän
olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein
surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran
ilakoimisesta.

Oliko hän nuori?

Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa,
ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä
asianomainen itse.

Oliko hän kaunis?

Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä
ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi
minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän
siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.

Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin
viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja
minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa
oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla,
esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä
jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja
puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti
vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat:
»sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten
— vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran
järjellistä — — —».

Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti
kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni,
sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani
jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.

En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin
ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista
repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä
vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan
salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.

Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin
kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko
sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota
ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko
sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta
olemustani kohtaan?

Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös,
toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara
minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä
vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä
ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —

Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä
täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen
kysymys.

Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun
täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja
suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja
»todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea
asema.



SILMÄLASIT


— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä?
huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen,
kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään
tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.

Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja
hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.

Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes
veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät
tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina-
ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille
niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla
asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä
kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla
sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut
lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos
suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli
setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta,
niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin
siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja
oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa
seurakuntaa.

Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui
hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani
aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti
suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa
portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.

— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet
joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka
ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta
sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin
että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni
jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin
kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.

Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen
silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön
äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi
torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että
vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi
koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.

Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään
pöydälle.

— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja
kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi
hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan
ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua,
vieläkö se olisi kuuma.

Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä
oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja
touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena
itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten
puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan
seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.

— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan,
puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin,
sen kyllä tiedät.

— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. —
Mutta sinä kannat aina.

— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään,
vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni
kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin
niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne
puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.

Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään
etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja
rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki
selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää,
otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten
ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä
samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.

— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen.
— Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein
saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset
kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.

Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta
ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan
kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli
puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.

— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi
viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin
liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen
pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi
kärpäsiä surahti lentoon.

— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin
poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla
kerran saisi edes otuksen!

Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän
närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä,
pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti
vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin,
sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.

Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa
narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä
oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin
roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä
myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä
kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen
kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää
ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja
haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen
laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.

Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua
levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta
nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja
hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.

Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken,
mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei
silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa
milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.

— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.

Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.

Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle,
ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen,
eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat
jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin
silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua
pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on
näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten —
hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin
jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen
kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja
sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa
miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja
kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se
tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että
jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin,
ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen
heitti, ja — — —

Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä
etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana.
Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!

— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen
takanaan.

Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt
jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.

— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran
hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä
toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme
aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän
sitten virallisen painavasti.

— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.

— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta
selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan
ilman asiata.

— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun
näin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on
ollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan,
jonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta
siinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt
yhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.

— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä
kärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on
vaan jahtilasit.

— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään
nimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?

— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.

Mies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli
torppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä
rupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. —
Se olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin
onnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka
sormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.

Mutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui
pirtistään ulos.

— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei
sattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus
olisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus
kaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä
otan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.

— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana
häär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä
vallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin
ruotsalaista komentoa.

He astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan,
levittäen sen pöydälle.

— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä
katsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen —
seitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.

— Niin on.

Setä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle
kuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.

— »Minä allekirjoittanut — — —»

— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika,
joka seisoi seinemmällä.

Setä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa
ylitse poikaan.

— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja,
selitti isäntä.

— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä
koulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi
tulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka
kävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin
hullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen.
Katsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä
kirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja
näillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän
niitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo
ja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin
näilläkin.

Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:

— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä
pidän sitä täällä ikkunan luona —

— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren
kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on
kirjoittanutkin.

Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman
paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä
tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan
nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut
herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.

Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan
asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista
ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.

— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan
jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta
vaan keikautetaan — noin — — —

       *       *       *       *       *

Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden
suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on
rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä
alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja
kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.

Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on
hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea
reppu.

Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.

— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään
siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen
parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh!
huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana
häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana,
sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme,
ellei tästä — — —

— No nyt!

— Hei!

— Pass opp!

— Ei, ei! Elä sinne!

— Mene sinä tuonne!

— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!

— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!

— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.

Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi
täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä
niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi
toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella
kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.

Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään
vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan,
kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.

Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan
etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä
oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo
tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti
huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.

— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä,
vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi
luullut mitään haistavan —

Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein
kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa
vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi
sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen
ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen
niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen
ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa
kädessään painuu veltosti alas.

Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.

— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.

Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.

— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä
saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.

Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt
melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen
selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.

Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen
lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.

— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä
vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — —
hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin
— kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten
niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka
kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? —
Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit,
toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.

Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä
tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua
avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa
luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.



KATEUS


I

Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut
naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista
Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa,
vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä
oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen
kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa
naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut
Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja
tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan
alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko
estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.

Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito
Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja
uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.

Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli
ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia
tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on
hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän
uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine
aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen
taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen
selvyyteen.

       *       *       *       *       *

On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto
lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai
vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa,
ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi
tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka
ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä
joka puolelta.

Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään,
joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät
mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät
yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei
ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus
aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen
käsissä.

Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen,
antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin
on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman
sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan
talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai
kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat
virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat
kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä
oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi,
tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin
se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta
oikeata hetkeä odottaakaan.

Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren
veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti
ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt
nukutaan ja kylä on pimeä.

Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos
sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä
tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo
maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää,
vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.

Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua
mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta
liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle.
Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin
oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka
kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva,
hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi,
vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat
ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi
mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä,
Yläpellon vanhassa sikopiirissä.

Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä
samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty
jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia
tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu
ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee
niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu
lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten
jalkojen alla limaiseksi liaksi.

Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin
puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä
märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa,
sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää
kirkaisten ja siunaten pystyyn.

— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä
pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa
aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin
puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello
kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa,
Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa
vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi
tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran
nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.

— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti
Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan
siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes
ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun
ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan
asettuneet.

— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään
muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle
taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet
olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti
herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos
mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan
hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan
väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman
edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma
poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara,
jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija.
Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava!
— Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa
minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.

Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.

Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa,
toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.

— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko
resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin
riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas
vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se
siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri
tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti
heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti
räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista
vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten
neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi,
työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan
suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara
olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä
koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi
kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta
maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä
noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota
haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat
lasiastioista.

— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.

— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen.
— Hae häntä!

— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi
isäntä.

Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka
tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään
ulos.

— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli
katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä
kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen
tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen
roikale.

— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla
purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.

— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.

— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli
elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih,
siunatkoon jumala!

Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä
huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan
oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän
kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista
korvista koholla ja alkoi puhua.

— Sinä vanha vakava haarikka, sanoi hän, sinä olet palvellut tätä taloa
melkein minun muistinikäni, ja jouduitpa kunniasijalle nyt vielä ennen
lahoomistasi. Ensi kerran kastuvat laitasi oikealla herrastavaralla,
oikealla tehtaan panoksella. Kotoisesta oluesta olet kyllä ennen
parempina aikoina täyttynyt niin monta kertaa, että jos ne kaikki
yht’aikaa suustasi valuttaisit, niin hukkuisi koko tämä Pellon kylä.
Tämä on isävainajani tekemä, tämä haarikka. Minä muistan, miehet, sen
syntymisen vielä niinkuin unennäköä. Tuossa keskellä pihaa, niitten
kahden suuren kiven välissä kasvoi kataja, paksutyvinen, aika rahnikko.
Mutta kun äiti vainaja siitä usein taitteli oksia astiain haudevesiin,
alkoi se vähitellen kuivua. Silloin kaatoi isäukko sen kokonaan
ja teki astioiksi, ja siitä syntyi tämä haarikkakin. Ja tietäkääs
mitä, ensi kerran koeteltiin tämän pitävyyttä kirkkaalla viinalla,
oikealla kotipoltolla, ja hyvin se piti. Meillä rakennettiin silloin
uutta aittariviä, ja juuri kun isä oli saanut kiristetyksi vanteet
haarikkaan, saivat rakennusmiehetkin harjahirren aitan päälle. No
mitä muuta, isä täyttää haarikan viinalla ja nousee aitan harjalle.
Siellä se tyhjennettiin harjakaisiksi neljään pekkaan, eikä ainoakaan
miehistä pudonnut maahan. Ne oli poikia ne! Mutta kuinka ollakaan, isä
innostui hakemaan lisää, ja silloin yritti Tiilon Otto, joka oli hiukan
heikompi muita, poksahtaa alakertaan, vaan isä ennätti tarttua housujen
takapuoleen kiinni ja nosti miehen takaisin niinkuin kintaan. — 'Pysy
täällä vaan miesten joukossa, mitä siellä alahalla vielä teet’, äyhähti
hän. Ne oli miehiä! Minä istuin kivellä ja katselin, ja ajattelin vaan
sitä aikaa, jolloin saisin housut jalkaani. — Mutta mitä kello on,
joko tulee kaksitoista? huusi hän samassa hätäisesti, aivan kuin olisi
unohtanut jonkun tärkeän asian, ja ponnahti kiivaasti seisaalleen. —
Kyllähän meillä tässä on iloa ja valoa kuin Heikkilän häissä, mutta
ajan juoksusta on yhtäkaikki pidettävä tarkka vaari tällä tärkeällä
hetkellä. Ei sovi laiminlyödä laillisten oikeuksien vastaan ottamista
kellonlyönnillä, ettei paha ennättäisi pistää sorkkaansa väliin. Onko
jo kaksitoista?

Siirrettiin lamppua pöydältä ja tarkastettiin miehissä vanhaa
taalalaista, joka tuvan perä-ikkunan vasemmalla puolella käydä
kuuhkaili, vakavana ja rauhallisena, vaikka hiukan onnahdellen. Se
uupui vielä puoli tuntia kahdestatoista.

— Hyvä on, vielä on aikaa, sanoi Taneli rauhallisempana ja alkoi
astuskella lattialla raskain askelin, jonkun verran horjahdellen.

Miehet katsella tihersivät häntä kysyvästi ja kummastelevan näköisinä,
ja jokaisen päässä pyöri tämä sama ajatus: mitä se oikein tarkoittaa ja
mitä sillä on mielessä, kun kellosta niin kovin tarkkaa vaaria pitää?
Osataan tässä olutta juoda ilman kelloakin ja osannee kai uusivuosikin
tulla tällä kertaa niinkuin on tullut aina ennenkin. Kievarin pidon se
kyllä saa nyt huomisesta, mutta tarvitseeko senkään alkaa niin ihan
minuutilleen — — —.

— Tarkoitan naapuriani, Alapellon Taavettia, sanoi isäntä hetken
kuluttua matalalla, mutta kireällä äänellä, niinkuin jatkona äskeiselle
ajatusjuoksulleen, ja asettui taas pöydän taa istumaan. — Tässä kylässä
ei kellään muulla ole pukinsorkkaa — eikä niitä ole monta minun
tietääkseni koko pitäjässäkään.

— Kyllä vaan Anttilan lautamiehellä on sorkka molemmissakin jaloissa ja
komsarjuksella on vielä häntäkin, sanoi Hiskiias, tupalainen, jota oli
sakoitettu viinan myynnistä.

— On kyllä, vaikkei niitä näy saappaista eikä sortuutin alta, myönsi
isäntä. — Mutta naapurin Taavetti on sittenkin pahin vihamieheni, hän
on kiusaajani ja pahahenkeni, joka aina mielellään heittää mutkan
jalkaani, varsinkin juuri tällä hetkellä. Minä olen haistellut jotain,
minä tiedän jotain — olenpa kuullut kuiskailtavankin — — — mutta — — —

Hän pusersi leveän kämmenensä nyrkkiin, naputti rystöillä otsaansa
katsellen viekkaan uhkaavana kulmainsa alta, ja jatkoi taas:

— Ei juoda sentään päätämme pöydän alle, miehet, sillä minä tarvitsen
teidän apuanne heti kohta.

Miehet vilkuivat toinen toiseensa ja ympärilleen yhä kummastelevammin,
aivan kuin salainen pelko tai joku paha aavistus olisi iskenyt
heihin. — Mitähän tosiaan sillä on mielessä, mihinkähän se meitä näin
yösydännä, aivan uudenvuoden yönä tarvitsee —?

— Juodaan sen verran vaan, että on paras rohkeus luonnossa, ja
käsivarsissa jäntevin voima. Täytäpä haarikka vielä kerran, Heikki!

Kun miehet pysyivät äänettöminä ja yhä vaan katselivat toisiaan sekä
isäntää humalan voimasta typertynein silmin, eikä kellään ollut enää
oikein hanakkaa halua tarttua vastatäytetyn haarikan korvaan, rykäsi
Kylänpään Kustaa, vanha vakava mies, toinen Yläpellon mökkiläisistä, ja
alkoi puhua.

— Antakaas kun minäkin avaan suuni tähän asiaan, sanoi hän vitkalleen.
— Minä en oikein saa päähäni, mikä isännällä on meininki. Ei suinkaan
meidän vaan — — —

— Äs! ähäytti isäntä. — Ei sinun tarvitse päähäsi saadakaan mitään
muuta, kuin että teet vaan mitä käsketään, mitä minä käsken, joka tässä
olen isäntä ja hallituksen pitäjä. — Mitä? Mitä sinä mutiset? Luuletko
tästä kostohommiin ja rosvotöihin lähdettävän! Ei toki rautaa jalkaamme
hankita juuri kuin elämä alkaa. — Kievari muutetaan, siinä koko homma,
kuulkaa nyt.

— Vai niin, no sehän on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Mutta millä
tavalla sitä tämän paremmin muutetaan? Nythän se on jo tässä talossa.
Huoneet ovat kunnossa, hevoset tallissa, olutta lattiakuoppa puolillaan
ja tässä kuskipoikia vaikka viiteen kyytiin.

— Vaan patsas, nähkääs, tuo punaiseksi maalattu hongan pökkelö! Se
seistä jämittää vielä Alapellon portilla jäisessä maassa, ja se on
se, joka on muutettava meidän portille juuri tänä yönä, juuri sillä
hetkellä, jolloin vanha vuosi niskansa taittaa. Se on juuri se, joka
on ainoa laillinen ja kaikkien nähtävä merkki siitä, että nyt ovat
oikeudet meillä, vihdoinkin meillä.

— Jahaah, vai sellainen homma tässä vaan onkin, sanoi Kustaa
rauhallisena. — Mutta onko se nyt pakosta muutettava juuri näin
yösydännä?

— On, vastasi isäntä tiukasti. — Se on nyt juuri yösydännä muutettava.
Kupernyörin korkea päätös on pantava minuutilleen voimaan, sillä
maailmassa on monta mutkaa, niinkuin jo äsken sanoin, ja tässä meidän
kylässä erittäin. Ja toisekseen, onpa tässä jo kiusaakin koettu
naapurin puolelta enemmän kuin tarpeeksi, loppukoon rutosti siis, kun
on loppumaan määrätty.

— On tainnut Alapelto hyvinkin tehdä pientä kiusaa isännälle tässä
kievarijutussa. Eikö ollut tämä jo kolmas kerta kun olitte huutamassa?
kysyi Kylänpään Kustaa.

— Kolmas oli, ja isävainajakin yritti jo yhden kerran, ja kaiken sen
ajan — ja jo kauvan sitä ennenkin koottiin Alapellossa rahaa kievarin
pidolla, rehenneltiin ja rikastuttiin.

— Mutta on siinä naapurissa sentään tehty vahvasti työtäkin. Ainakin
ennen, kun minä nuorempana siinä kaksi vuotta palvelin — — — yritti
Hiskiias, mutta isäntä keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä höpiset, tahdotko särkeä mieleni nyt. Niinkuin minä en parhaiten
tietäisi! Eivät ole siinä talossa tehneet työtä enemmän isäntä kuin
rengitkään. Mutta eläähän laiskakin ja rikastuu sellaisessa paikassa,
jossa rahaa tulee oikonaan kotiin, tulee ruuasta, tulee juomasta,
tulee kyydeistä ja herrain passauksesta. Ja entä vanhempina aikoina,
silloin kun pitäjältä kyytiä tehtiin, hollivuoroja pidettiin! Silloin
tuli hyvyyttä vieläkin enemmän, tuli ilmaista lantaa hollimiesten
hevosista, ettei muuta kuin peltoon käänsi, ja hollipojat pelasivat
kyytipennisensä taloon kahvissa, oluessa ja viinassa. Kyllä minä
tiedän, mitä etuja Taavetilla on ollut kymmeniä vuosia. Ellen minä
tiedä, niin kuka sitten? Mutta onnen ohjat kääntyvät lopultakin,
sillä väärinhän olisi, että yksi saisi maailmassa pelkkää hyvää
iankaikkisesti — ja toinen saisi katsella vaan päältä.

Hän hykersi leveitä kämmeniään yhteen, vilkasi kelloa seinällä ja
kääntyi sitten kävelemään lattialle ovea kohti, niinkuin olisi aikonut
mennä ulos. Mutta kuopan kansi oli viimeksi olutta nostettaessa jäänyt
auki ja hän putosi suoraa päätä lattian alle. Toiset miehet riensivät
kiireellä aukon luo ja seisoivat siinä piirissä, osaamatta aluksi
sanoa tai tehdä mitään muuta, kuin tirkistellä hämmentyneinä pimeään
kuoppaan, josta kuului särkyvien pullojen kirskahtelevaa helinää ja
kaiken maailman pahojenhenkien nimityksiä sellaisella jyrisevällä
voimalla, että multiaisat tärisivät.

— Tuokaa tulta lähemmäksi, huusi vihdoin joku.

— Ettei siinä pitänyt olla tulta jo ennemmin, kun kuopan suu on jätetty
auki, hätäili toinen.

— Kuka sen jätti auki?

— Kuka siellä viimeksi kävi?

— En minä ainakaan.

— Enkä minäkään.

— Heikkihän siellä kävi. Sepä huolimaton!

— Isännän käskystähän minä kävin, sanoi Heikki pelokkaasti.

— Mutta eihän ollut käskyä jättää suuta auki.

Silloin oli isäntä jo lattialla ja iski verta valuvan kouransa renkinsä
Heikin niskaan.

Syntyi yleinen hämminki koko talossa.

Heikki parkui kuin hengen hädässä, äänekkäämmin vielä karjahteli
isäntä, mutta korkeimmalle kaikista kohosi vanhan tätihöperön kirkuva
ääni, kun hän torkuksistaan säikähtyneenä huusi uunin liedellä kaikkia
taivaan voimia hillitsemään ja kurittamaan näitä villipetoja. Toiset
miehet sohottelivat ja pyöriskelivät isännän ympärillä, koettaen häntä
lauhduttaa, ja lopulta juoksi paitasillaan eteisen läpi tupaan vielä
emäntäkin, niinkuin valkean hätään. Keittiöönkin vievän oven rakoon
tuvan uunin takana ilmestyi säikähtyneitä naisten naamoja.

— On meillä totuttu näkemään jos jotakin, mutta ei vielä tällaista
juhlayötä. Mistä ne tappelevat? Eroittakaa niitä, miehet, hätäili
emäntä, vasen käsi oven rimassa, oikealla pidellen paitaa rintansa yli.

— Ei kukaan tappele, paras sopu tässä on vallinnut koko illan,
mutta isäntä putosi tapaturmassa kuoppaan, kun Heikiltä oli jäänyt
huomaamatta kansi auki, huudettiin joukosta.

— Etkö jättänyt tahallasi auki? — Etkö ollut liitossa naapurini kanssa?
tutki isäntä tiukasti.

— En, en jumalan tähden. Huomaamattomuus, sula tapaturma se on ollut
siinä lystin keskessä — — —ai, ai, hellittäkää, hyvä isäntä, ja sitokaa
kätenne, kun verta valuu pitkin paljasta selkääni. Alapellon kanssa en
ole ikänäni vielä sanaa vaihtanut, vaikka valalle vietäisiin. Voi tätä
erehdystä —!

Isäntä hellitti kouransa rengin niskasta ja astui lähemmäksi tulta,
katsellen kämmentään.

— Taisi olla erehdys, minä myönnän sen, sanoi hän jonkun verran
hengästyneenä, mutta tarpeeton tämä erehdys oli, ja paha enne. Tuokaa
sieltä jotain riepua akat, ei tässä turha parkuminen auta. — Tämä
sattui pahaan aikaan, nyt olisi ehjät kämmenet olleet tarpeen.

— Olisi siinä voinut käydä hullummastikin, sattua pää, murtua luu,
tai taittua niskat, tuumaili Kylänpään Kustaa kietoessaan vaatetta
särkyneeseen käteen.

— Onnisti sentään, vaikka kyllä se oli huikea kuperkeikka, vastasi
isäntä katkerasti naurahtaen. — Mutta totisesti, miehet, mitä sanoo
kello seinällä?

— Uupuu vielä kymmenkunta minuuttia.

— Olipa hyvä, ettei mennyt meiltä tärkeä hetki sivu tässä
kommerruksessa.

— Sillä on kovin kummallisia tuumia tällä Tanelilla, kuiskasi Kylänpään
Kustaa naapurilleen salavihkaa.

— Mitähän lienevät, en ymmärrä, vastasi toinen. Vanhaa kaunaa ja
katkeruutta, turhaa kateutta ja epäluuloa naapuriaan kohtaan, josta
kaikesta saattaa olla vielä pahatkin seuraukset. Mutta parasta on, että
teemme tällä kertaa hänen tahtonsa mukaan. — Näitkö hänen katsettaan
äsken, kun hän nousi kuopasta lattialle?

— Yksi haarikka vielä, pojat, ja sitten toimeen, komensi isäntä. — Että
sinä Heikki viheliäinen jätit tuon kuopan kannen auki äsken! No no,
elä säikähdä. Hetki on tärkeä ja miehiä tarvitaan. Olen varannut niitä
tarpeeksi, onhan meitä tässä yhden pökkelön kimppuun. Naapurin Taavetti
ei aavista mitään, ei luule Tanelin tajuavan asioita — mutta kyllähän
aamulla näkee — ja hämmästyy. Lapiot ja rautakanget ovat tallin
ovipielessä, sieltä otatte ne.

— Joko lähdetään?

— Ihan tällä hetkellä, että lyönnilleen kahdeltatoista olemme patsaassa
käsiksi. Käykää vaan työkalut tallin ovelta.

Koko joukko astui ulos.

— Oli muuta mitä tahansa, mutta kyllä tämä on hauskaa, päätti joku
eteiseen tultaissa, pahasti nikotellen.

Uusi vuosi alkoi, ja vanha täti huokaili hiljalleen tämän maailman
syntiä ja pahuutta, sekä kömpi voihkien sulkemaan ovea, jonka miehet
mennessään olivat jättäneet auki.


II

Kun Taneli, viisi puolihumalaista apumiestä jälessään, oli tullut
tuvasta ulos, ei hän voinut olla hetkiseksi seisahtamatta portaille
sillä aikaa kun miehet hakivat työkaluja tallin puolelta.

Hän levitti sieraimiaan ja hengähti syvään mielihyvästä.

Siinä oli portaitten vastapäätä noin viidenkolmatta sylen päässä,
jonkun verran alempana naapurin rakennus, kyljittäin, takasivu
Yläpellon pihaan päin, ja keskellä pitkää sivuseinää oli Alapellon
Taavetin makuuhuoneen ikkuna, ainoa mitä koko rakennuksessa oli
Yläpellon pihan puolella. Korkea, vanhanaikainen hirsiaita, ihan
keskelle rajaa rakennettu, eroitti tonttimaat ja talojen tilukset
toisistaan. Yläpellon puolella oli ainoastaan kalteva, kivikkoinen
piha, joka kesät talvet oli lammasten ja sikain tennerryspaikkana,
mutta Alapellon Taavetilla oli rakennuksensa ja aidan välillä
kapea puutarhamaa, jossa vahvan heinänurmen ja leveitten
karviaismarjapensasten keskellä kasvoi muutamia vanhoja, vahvasti
haaraantuneita ja käyräoksaisia omenapuita. Kesällä lehden aikaan ei
Alapellon rakennuksesta näkynytkään Yläpellon pihaan muuta kuin harmaan
painokaton harja ja savupiiput, mutta nyt sieltä häämötti aidan yli ja
huurteisten oksien lomasta pitkä seinä ja porstuanperäkamarin ikkuna.

Tanelin koura meni vaistomaisesti nyrkkiin hänen seistessään siinä
portailla, eikä hän tuntenut kipua ollenkaan särkyneessä kämmenessään,
ei muistanut edes, että se oli siteessä.

Hänen mieleensä kohosi taas tuhanteen kertaan ennenmietityt ajatukset.
Hän oli usein seissyt pimeässä portaillaan tai pihamaalla, joskus
hiipinyt hirsiaidan nojallekin, ja synkkänä tuijotellut Taavetin
ikkunaan, tai vaanivana tähystellyt ikkunaverhon takana liikkuvia
varjoja. Tällä kertaa oli ikkuna pimeä ja koko rakennus kuin kuollut.

— Olisipa nyt hyvä mukulakivi, tuollainen kahmalon täyteinen, ja
olisi sen tähdätä tuosta ikkunasta sisään, kuohahti hänen mielessään.
— Rääkähtäisi ne! — Mutta mitä turhaa. Kun ei sitä ole tullut ennen
tehdyksi, niin olkoon tekemättä nytkin. Se vaan pilaisi asian. —
Maatkoon rauhassa Taavetti nyt — jos makaa — jos se ruoja ollenkaan
makaa tällä hetkellä, sitä on syy epäillä. — Mutta alakynnessä hän on
nyt ja alakynnessä tulee pysymään — eipä taidetakaan enää kesäsittäin
joka päivä niittää heinää hevosille tuosta aidan takaa, kun voima
vähenee nurkista ja tunkioista — ei valu väkeä maihin enää niinkuin
ennen, eikä tule kolikoita kukkaroon — kerrankin ehtyi. — Kunhan
saadaan laillinen ja lopullinen muutto toimeen vaan, ettei se siinäkään
pystyisi mitään verukkeita tekemään, niin olkoon rauhassa sitten.

Miehet tulivat kanget ja lapiot olalla portaitten eteen.

— Antakaa minulle tänne se suuri kanki, sanoi isäntä.

— Teillähän on käsi rikki. Kyllä me heiluttelemme, kun kerran talkoossa
ollaan. Eihän tuo yksi patsas koko maailmaa tarvinne.

— Kanki tänne vaan. Kas niin. Kolme miestä rupeaa sytemään kuoppaa
tähän portin vastapäätä, tähän juuri, aitan portaan yläpuolelle.
Iskekää tiukasti vaan! Kustaa ja Heikki käyvät minun kanssani
patsaalle. Minä tahdon itse katsoa ja nähdä ovatko sen juuret niin
syvällä, etteivät ne ikänä irti nousisi.

Hän astui kiivaasti edellä maantietä alaspäin, ja seisattui Alapellon
portille, kurkistellen pihaan ja kuulostaen kotvasen hyvin tarkasti.

— Näättekö mitään, miehet, tai kuuletteko liikettä? Korvani kohisevat
niin kummallisesti.

— Hiljaista tuntuu olevan kaikki.

— Soh, mikä se oli?

— Ei kuin aita, joka risahti. Nyt on pakkanen.

— Taitaa olla. Sen kelmin aidatkin risahtelevat. Nyt toimeen miehet.

Lumi tuoksahti patsaan juurella, pian oli paljas maa näkyvissä, ja
he iskivät terästetyt kanget jäiseen somerikkoon, alkaen murtaa sitä
patsaan ympäriltä auki.

Ähkien ja puhkien siinä nostettiin ja pudotettiin kankea, kolme miestä
teki samaa Yläpellon portilla, tulikipinät säikkyivät, kun kova kivi ja
karkaistu teräs iskivät yhteen, ja mäki kumahteli jumeasti. Oli eloa
nyt ja intohimoista ponnistusta äsken vielä niin kuolleen hiljaisella
kylän raitilla.

Mutta maa oli vahvasti jäässä ja huimasti saivat miehet takoa
hangillaan, ennenkuin siitä murenakaan heltisi, varsinkin kovaksi
poljetusta aitan edustasta Yläpellon portilla, johon uutta kuoppaa
tehtiin.

Hiskiias, joka oli kuopan tekijäin joukossa, alkoikin kotvan kuluttua
hiljalleen napista.

— Pannahinen sen Tanelin kalloon, että tällaista työtä teettää ja
tällaisella touhulla keskellä juhlayötä. Olisi syksyllä kaivattanut
sulaan maahan, murahteli hän.

— Ehkei ollut silloin vielä vasikasta mitään tietoa, niin ei ruvennut
karsinankaan tekoon, arveli kulkumies, joka oli kolmantena siinä
joukossa.

— Mutta kun jo kymmeniä vuosia on kievarin pitoa toivottu ja siihen
pyritty, niin olisi häntä jo luullut pitävänsä tässä patsaan tilan
kunnossa aina ja alituisesti. — Elä lyö varpaisiini sinä siinä, hutkit
kuin hullu. — Mikä totisesti meni miehen päähän, kun tällaista teettää
pimeässä ja pakkasessa.

— Minä en ainakaan tiedä, enkä sillä päätäni vaivaa, koska asia ei
minua liikuta, tokasi renki huolettomasti, — tämä yläkertani on niin
hyvässä kunnossa, niin vietävän hyvässä kunnossa. Hutkitaan päälle
vaan, meillä on luvassa lisää olutta, kuopassa on paljon pulloja vielä,
vaikka osan niistä taisi äijä siellä käydessään särkeäkin. — Kas noin,
kas noin, tuollaisia iskuja sitä annetaan, tuollaisia mäjäyksiä, että
on silmät vaarassa. — Kyllä on kivistä maata, ja jäässä. Kas noin
pojat, kun olisi vanhanaikaista taulaa, niin poltettaisiin vaikka
kokonainen kylä. Minä näin sitä vielä pikkupoikana Pihon Aatami
vainaalla. Kymmenenkin kertaa se yön mittaan siihen tulta kalkutteli,
kun sytytteli piippuaan uunin päällä. Senkin vietävä, kuinka sen
karkusta lenteli säkeniä. Noin juuri, kas noin! — Isäntä lupasi lisää
olutta vielä — — —

    — Halttama tuliali tallallei
    ja pöytä oli kukkurallaan — — —

— Lyödään tahtiin miehet!

— Elä hoilota, on tässä muutenkin ryskettä. Mitähän mahtavat arvella
naapurissakin.

— Sitä on minun vaikea tietää. — Mutta isäntä sanoi, että tämä on
laillista työtä ja kupernyörin määräämää, jos kohta tämä kovallekin
ottaa.

Patsaan kimpussa olijat, isäntä, Kustaa ja Heikki olivat vieläkin
lujemmalla, sillä patsaan ympärystä oli suutittu savella ja
musakivillä, mutta vihdoin he sentään pääsivät sulaan maahan käsiksi ja
hengähtivät helpotuksesta.

— Ei kuulu mitään? kysäsi isäntä huohottaen.

— Ei mitään, vastasivat toiset.

— Hyvä on. Ei sillä, ettei Taavetti olisi kuullut jyskettä ja ettei
hän saattaisi vaaniakin jossain nurkan takana, mutta — ja hän korotti
ääntään — vaanikoon vaan, Taneli on siksi älykäs mies hänkin, ettei
anna kenellekään aikaa välikoukkujen heittoon.

— Mitä koukkuja tässä olisi voitu heittää? kysyi Kustaa.

— Mitäkö koukkuja? Perin katalan koukun olisi tässä naapuri voinut
heittää, oikean hirttomutkan. Sitä se on salaa miettinytkin ja siihen
luottanut, niinkuin tiedän. Mutta katsos, Kustaa, Yläpellon Taneli on
sittenkin peevelin viisas mies, ja ennättää edelle.

— Saattaa olla niinkin, vastasi Kustaa laimeasti, käsittämättä
isäntänsä hämäriä sanoja.

Tämä närkästytti Tanelia ja hän tiuskasi lujasti:

— Se on niin, eikä hituistakaan toisin. — Sillä tiedä, Kustaa, että
jos tämä patsas tällä uudella vuosiluvulla, nyt heti puolenyön jälestä
seisoisi niin kauvan muuttamatta, että sattuisi tulemaan kyyti, joku
herran rentukka tai muu sellainen, niin se poikkeisikin tähän niinkuin
ennenkin, ja minulta saattaisi kievarioikeus olla mennyttä.

— Jokohan!

— Olisi jukuravit niinkin. Se herra kirjoittaisi päiväkirjaan------

— Teillähän se on jo päiväkirja. Eikö vallesmanni jo eilen sitä tuonut?

— Elä inttäile turhia! Sinä et ymmärrä näin tärkeistä asioista mitään.
Meillä on päiväkirja, joka on puhdas ja valkoinen kuin tyhjä paperi
ainakin, ja jonka kannessa seisoo vaan 'Pellonkylän kestikievari', ja
matkan määrät. Mutta tuolla on Taavetilla myös vielä päiväkirja, joka
on ränttiä ja kirjoitusta ja monien herrain nimiä täynnä kuin raamattu,
ja sehän merkitsee jo enemmän. Ja sen kannessa täytyy minun tietääkseni
olla myös 'Pellonkylän kestikievari'. Taavetti lyöttäytyisi tietysti
heti sen kyytiherran kanssa yhteen juoneen, pantaisiin muistutus,
tehtäisiin valitus minua vastaan, että olen laiminlyönyt — — — etten
ole kelvollinen — — — ja niin voisi kaikki mennä huut — — — ai, ai,
Kustaa, tämä on ankaran tähdellinen kohta, sillä laki on ylen mutkikas
ja tarkka konsvärkki, ja sitävartenhan minä juuri kaikki varasin
kuntoon — — mutta jos olisin liian aikaiseen, ennen puoltayötä ruvennut
tähän touhuun, olisi Taavetti tietysti toimittanut minulle sakon.

— Kas peijakas! Niin pitkälle minä todella en olisi osannut
ajatellakaan, ihmetteli nyt Kustaa. — Oikeinko lain tietäviltä kysyitte?

— En kysynyt, sillä herrat ja atvokaatit, jotka sillä lain
saivarruksella elävät, neuvovat usein väärään, ottavat lahjoja,
kellä on hyvästi antaa, ja kun luulet saaneesi hyvän neuvon niiltä,
huomaatkin joutuneesi suoraan suden suuhun. En kysynyt keltään mitään,
sillä tunnen tämän asian itsestäni, ja eihän ole Taavettikaan malttanut
olla aivan samaan suuntaan kuiskailematta, niinkuin olen sivultapäin
kuullut.

— Mutta sittenhän on parasta, että riennämme vaan, innostui jo
Kustaa, itsekseen ihmetellen isäntänsä viisautta tässä seikassa, joka
hänestäkin nyt oli päivän selvä.

— Minua huvittaisi lyödä hiukan leikkiä Taavetin kanssa, kääntää hänen
omaan nilkkaansa se kepponen, jota hän on minulle koettanut punoa,
sillä jos oikein hänet tunnen, niin sittenhän on ihme, etteikö hän
— — — Hah? Eikö kuulu mitään, eikö miltään suunnalta tule korviinne
niinkuin reen kitinää, tai kaukaista kulkusen ääntä?

— Ei kuulu ainakaan minun korviini.

— Ei minunkaan. Ja nuokin tuolla ylähällä yhä vielä jyskyttävät.

— Menehän hiljentämään niitä, Heikki, ja kuunnelkaa tarkasti. — Eiköhän
sen hommat olisi menestyneetkään, eiköhän olisi saanutkaan ketään
liittoonsa, mutisi hän itsekseen. — Kyllä se olisi lystiä viedä patsas
ihan niitten nenän edestä, juuri sillä hetkellä, kun kyyti olisi
kääntymässä portista sisään. 'Ei, hyvä herra, kievari ei olekaan enää
tässä, se on täällä porrasta ylempänä. Seuratkaa vaan patsasta, se on
laillinen merkki, ja ajakaa siihen taloon, jonka portille sen lyömme
pystyyn — — — täällä on uuden ryvin oluttakin tässä talossa, jos herraa
haluttaisi maistaa — tuossa alahalla olikin aina vaan sitä vanhaa,
hapanta Mäntsäläistä.’ — Piru ollen, se olisi lystiä se, ja se se vasta
Taavetin sapen halkaisisi.

Hänen edeltäpäin luomansa mielikuva ei tuntunut toteutuvan, vaikka hän
sitä oli varmaa varmempana pitänyt, ja tämä seikka alkoi häntä sekä
harmittaa että nolostuttaa.

Heikki tuli ylähältä ja vakuutti, ettei mitään kuulu eikä näy, vaan
että kuoppa siellä jo on valmis.

— No mitäpä tässä muuta kuin patsas ylös vaan sitten, sanoi Kustaa.

— Niin, mitäpä tässä juuri muutakaan, vastasi isäntä pitkäveteisesti.
— Ylöshän se on nostettava, mutta ehkei siirrettäisi sitä sentään ihan
vielä. Ehkä odotettaisi huvin vuoksi vielä vähän aikaa.

Mutta miehet eivät olleet enää erittäin halukkaita odottelemaan
pakkasessa.

— Mitä tässä nyt enää suotta odotellaan, tehdään tehtävämme valmiiksi
vaan, että päästään pirttiin.

— Mutta minusta on tuntunut kaiken aikaa, niinkuin olisi kyyti tulossa
joltain suunnalta, ja sitten siirrettäisiin ihmisten ihmeeksi oikein
laulaen ja komeasti, sanoi isäntä niin laimealla äänellä, että se oli
ihan täydellinen vastakohta äskeiselle innostukselle.

— Viitsisikö nyt todella kukaan retuuttaa kyytireessä juhlayönä, en
ainakaan minä sitä oikein ota uskoakseni, arveli Kustaa.

— Mene tiedä, maailmassa on monta mutkaa. Jospa olisi asetettu — —
— Yhden on täällä matka yhtäälle, toisen toisaalle. Mutta kyllähän
nähdään, onko aavistukseni oikea vai väärä. Patsas ylös ensin,
käsirysyyn vaan, komensi isäntä, enemmän toisten mieliksi, kuin omaa
mieltään seuraten. — Sylikaupalla vaan, ei tässä muita peliä tarvita,
kun tyvi on auki.

Kolmessa miehin kietasivat he sylinsä patsaan ympäri ja tekivät vahvan
nykäisyn ylöspäin. Patsas huojahti vähän ja heitti lumisen lakkinsa
miesten niskaan, mutta ei kohonnut hituistakaan.

— Uh! huudahti Heikki ja alkoi kopeloida niskansa ja takin kauluksen
väliä.

Kustaa helisteli hihojaan.

— Katsos pakanaa!

— Nousiko se yhtään? kysäsi isäntä.

— Ei tuumaakaan.

— Toinen tempaus vaan. Se on juutuksissa.

Temmattiin taas kolmen miehen sylivoimalla, mutta yhtä huonolla
tuloksella, kuin äskenkin.

— Katsos pakanaa sittenkin. Ei se olekaan niin hellässä, kuin luultiin,
sanoi Kustaa.

— Mutta tämähän alkaa kaiken muun lisäksi vielä suututtaa, kivahti
isäntä. — Luulisihan tuollaisen pökkelön nousevan avatusta kuopasta
kuin kynttilän kirnusta. Lempoko sitä siellä pitelee — huojutetaan
ensin.

Huojutettiin patsasta joka taholle, ja hyvin se kallistuikin mihin
suuntaan tahansa.

— Nyt nostetaan.

Vaikka nostettiin vimmatusti pari kolme kertaa, ei siitä ollut enempää
apua kuin ennenkään.

Isäntä päästi jo karmean kiroussanan.

— Ei tästä tule apua, ellei heilutella sitä paremmin vielä ja jauhateta
kuoppaa kyllin avaraksi. Työnnä vahvasti vaan — tuonne päin kanssa — ja
tänne taas — kas niin.

Nostettiin uudestaan, mutta turhaan.

— Tässäpä seistään, sanoi Kustaa ihmeissään

— Heljuu kuin Jeremiaan hammas, mutta ei lähde irti, pisti Heikki
pieneksi leikiksi.

Isäntä närkästyi.

— Elä heljuttele suotta hampaitasi, minua tämä alkaa suututtaa. —
Hoi miehet, tulkaapa sieltä kankinenne tänne alas. Tässä on otettava
painovoima. Kanget joka taholta lujasti kiinni ja paittilasta alle. —
Eikö ole, mitä panna paittilaaksi? — Ei tosiaankaan. Juokse, Heikki,
halkoja tuolta pinosta — Olipa hyvä sittenkin, että ruvettiin sentään
ajoissa nostamaan, koska se on tuollainen visajuuri. Tässä olisi
saattanut käydä hullusti, vaikka alku oli hyvä. — Hst! Kuulittako
mitään?

Joku sanoi kuulleensa niinkuin jotain ratinaa, mutta ei voinut
tarkemmin sanoa, mistä päin.

— Riennä, Heikki. Ota vaan isoja lohkohalkoja, mitä saat.

Se oli Alapellon eteisen ovi, joka oli narahtanut, ja portaille oli
tullut pari ihmistä, mutta eivät patsaannostajat heitä huomanneet.
Eivätkä he olleet huomanneet sitäkään, että Alapellon pirtin
maantienpuolisesta ikkunasta oli jo kauvan aikaa pimein päin katseltu
heidän menoaan.

Heikki toi kantamuksen lohkohalkoja paittilaiksi, ja neljä rautakankea
iskettiin patsaaseen kiinni, hiukan alapuolelle maanrajaa, mistä pinta
oli lahonnut pyelmälle.

— Se onkin oikeata vanhanaikaista tervashonkaa, koska ei ole syvemmältä
lahonnut. Ponnahuttaa kangen takaisin vaan kuin kalliosta.

— Joko pitää?

— Koetetaan.

— Oo-hii — ooh-hiih — oo — — —

— Ei huolita suotta järin huutaa, sanoi isäntä. — Nouseeko se yhtään?

— Taitaa se kipenän verran kitkahtaa.

— Se on peto. Enemmän painoa vaan, miehet!

Kuului ähinätä ja kovaa puhkinata, kun miehet rytkäyttelivät kankiaan.

— Jo nousi ainakin korttelin verran. Odottakaahan, kun minä korjaan
kankeani, sanoi joku.

— Tipahtamaisillaan on minunkin omani, kuului toinen ääni. Vaan kun
kaksi kankea hellitettiin yhtäaikaa, putosi patsas entiselle tilalleen
takaisin niin että jysähti.

— Siellä istuu itse sarvipää tyvessä, kun ei neljän kangen painolla
nouse. Ottakaa tulta ja katsokaa, onko se työntänyt uusia juuria maahan.

Kustaa kumartui patsaan juureen ja raapasi tulitikkuun tulen.

— Haai, pojat, täällä onkin oikea riima tukki, jommoista ei enää
löydetäkään kymmenen penikulman piiristä. Paksunee vaan alaspäin
ja taitaa olla syltä syvällä. Voi vietävä, millaisen maston ovat
vääntäneet. Katsokaahan toisetkin ihmeeksenne.

— Vanhain hullujen töitä, kivahti isäntä. — Häh? Mikä se oli? Kulkunen!
Kuulitteko?

Kaikki olivat selvästi kuulleet heikon kulkusen äänen jostain päin.
Yksi oli ollut kuulevinaan sen yhtäältä, toinen toisaalta. Joku arveli,
että se oli hänen mielestään kuulunut niinkuin Alapellon tallista,
mutta toiset taas epäilivät, että eihän tallissa pidetä kulkusia
hevosen selässä keskellä yötä.

Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti
joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina
kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla
suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei
sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —

Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja
vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva,
sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen,
mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset
työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin
parsinneulat.

Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä
tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa
tehdä näin tulisella kiireellä.

— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.

— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.

— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.

— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei
lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö —
ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.

Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia
takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun
patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.

— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä
maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.

— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas
— nyt se on jo mäellä, kuulitteko?

Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.

Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan
tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa
työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein
nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen
hengenhädässä:

— Mutta pannaan se aarholliin!

— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.

— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi —
minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää
painaa?

— Mistä sen nyt sieppaat?

— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja
kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —

Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän
oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan
riiheensä päin.

Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit
kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla
läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.

— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?

— Ei vielä ainakaan.

Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen
kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän
maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle
hyvin ja juoksemattoman.

— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas
niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin
tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle —
paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee
korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.

— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.

— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.

— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin.
Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on
oikeus nostaa — — —

Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.

— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee,
vaikka maa nielköön — — —

Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän
kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten
pysytellessä lähempänä tyveä.

— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih----------

Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät
mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli
kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä
kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka
kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli
lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan
ja kouraili paljasta päätänsä.

Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.

— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi,
kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä
makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!

Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi
todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä
ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja
kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.

— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla
äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin,
mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin
pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei
ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään
ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten
pieni kunniamarssi!

Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt
siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi
toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi
edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan
retkottamaan niinkuin humalainen mies.

Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja
huusi:

— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari.
Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!

Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin
eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä
hevonen —?

Hän kiirehti jälestä.

Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja
puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.

— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä
sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.

— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.

— Mitä kyytiä tähän aikaan?

— Oli joku kestivieras.

— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä
rekeesi?

— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.

Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen
perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.

— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?

Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos
humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli
pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan
taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli
sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi
tietää.

— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni,
vastasi hän.

— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin.
Ajahan heti meidän pihaan.

— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun
puolestani.

— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta
purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.

— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi,
herätkää! Olette väärässä talossa.

Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.

— Hah?

— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.

— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —

Ja hän pyllähti takaisin rekeen.

Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää
reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä
susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja
mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko
aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi
syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.

Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt
seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin
humalassa — — —

Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui
portaille.

— Kah! Taavetti varmaan — — —

Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä
selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa
silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa
ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.

— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka,
tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta
kiinni!

— No nyt on maailma nurin!

— Kuka se on?

— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?

— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se
tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti,
kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!

Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin
oven.

— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi,
vaimoväet, tulta vieraskammariin!

Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin
että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin
emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja
aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan
oli.

Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.

— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin
jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!

Taneli naurahti ivallisesti.

— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä
on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja
laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole
huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan
ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.

— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä,
vilkaistuaan vuoteelle.

— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista
sanoista voit joutua kiikkiin.

— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi
selkämystässä, juoppo?

— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista
— noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa
ovensuuhun lattialle.

Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.

Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja
haukotteli.

— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni
ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä
yksi pullo olutta.

— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut,
sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen
seurasivat asian menoa.

— Eikö me Kirkonkylässä olla?

— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari,
paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja
resu tänne, ihan tänne kammariin!

Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille,
heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja
viekkaasti.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yhden ainoan kerran : Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.