Title: Tullikavaltajia
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tullikavaltajia" ***


TULLIKAVALTAJIA

Kuvaus Torniojoen varrelta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Ari A. Karisto Oy,
1911.



I


Syysmunakan aika oli.

Teillä ja vainioilla vastasi vielä routa reenrautaan, mutta joen jäällä
oli liukas ja sileä keli. Tornionjoki oli pari päivää ollut jään
peittämänä suvantopaikoissaan. Jalan kuljettiin jo poikki jään Suomen
puolelta Ruotsin puolelle ja päinvastoin. Vasituisia talviteitä ei
ollut vielä tikoitettu.

Talonsa pihalla seisoi Palomäen isäntä ja katseli joelle päin. Kuulakan
kaunis ja kylmän kolea oli marraskuun päivä, kun aurinko kuin hyvästiä
jättäen kulki matalalla taivaanrannalla. Jo pohotti valkoiselta
joen jääkin, johon pakkanen öisin ripoitteli huurretta. Mutta
harmaanmustilta näyttivät vielä korkeat vaarat joen toisella rannalla,
sillä talven lumi ei ollut ehtinyt niiden puuttomia lakia peittää.

Poikki joen näkyi olevan menossa pari miestä — juuri pääsemässä jo
ruotsinpuoliselle rannalle. Palomäen isäntä katseli miesten menoa ja
höpisi itsekseen:

— Saapa nähdä eikö jo hevosellakin joku tänä päivänä aja poikki!

Ja kun hän vielä lisäksi huomasi, että poikki pyrkivät miehet eivät
isosti varoneetkaan jäätä, vaan näyttivät kävellä viuhtovan niinkuin
paksun jään aikana ainakin, höpisi hän:

— No nyt, näen mä, kestää hyvinkin hevosella ajaa.

Täältä talonsa pihalta olikin Palomäen isännällä mainio tilaisuus
katsella vastakkaiselle Ruotsin puolen rannalle. Talo oli korkealla
mäellä, josta näki pitkin jokivartta sekä ylös- että alaspäin, ja
Ruotsin puolelle näki moneen kylään, ja sopi siihen kahden pitäjän
kirkontornitkin näkymään. Ja aivan vastapäätä, joen rannalla ja
korkealla törmällä, oli rikkaan Ruotsin puolen kauppiaan Lampan komea
kauppakartano.

Mutta ei kyliä eikä kirkkoja ollut Palomäen isännällä nyt aikaa
katsella, vaan hän koetti arvata mitä Lampassa hommailtiin.

Patruuna oli varmaan jo vartonut häntä, kun jää alkoi kantaa. Mutta ei
ollut vielä sopinut. Kun yritti, niin piti yrittää isommasti.

Nähtyään, että äskeiset miehet pääsivät onnellisesti rantaan ja
läksivät kävelemään Lampalle päin, pyörähti Palomäen isäntäkin
kantapäällään ja käveli sisälle.

Hän oli pienoinen mies, kuivan ja kavalan näköinen. Laihoja poskia
peitti punertava parta ja päätä paksu samanvärinen tukka, joka oli
niskan takaa kuin sahaamalla suoraan katkaistu. Silmät olivat pienet
ja harmaat, mutta vilkkaat ja liikkuivat alinomaa, eikä katse koskaan
asettunut yhteen paikkaan.

Päästyään omaan huoneeseensa hän istahti pöydän päähän siten, että voi
samalla nähdä joen jäällekin. Mutta vaikka hän aikoikin pitää silmällä
joen poikki kulkijoita, siirtyivät hänen ajatuksensa muualle, entiseen
elämään.

Näinä vuosina hän oli paljon rikastunut. Talonsa hän oli päältä ja
sisältä korjauttanut, viljellyt maata ja lisännyt karjaa. Onnellisesti
oli häneltä aina mennyt »yö-työ» eli salakuljetus Ruotsin puolelle. Oli
sattunut öitä, jolloin hän oli ehtinyt ansaita monta sataa kruunua...

Kun hän nyt mietiskeli noita asioita ja muisteli kaikenlaisia
kepposiaan, joilla hänen oli onnistunut viedä rajavartioita harhaan,
hymähti hän, ja silmät kiiluivat...

Eivätpä olleet häntä, rohkeaa, mutta samassa varovaista ja kavalaa,
rajavartijat milloinkaan saaneet käsiinsä, ei kertaakaan hän ollut
menettänyt mitään salaa kuljettamistaan tavaroista. Monta muuta tyhmää
oli saatu kuormineen kiinni, ja monta oli semmoistakin, jotka olivat
henkensäkin menettäneet salakuljetuksen takia.

Tyhmästi ja varomattomasti olivat liikkuneet, — kummako sitten oli,
että ajoivat suoraan tullimiesten syliin kuormat ja hevoset menettäen.
Mutta ahtaalla oli hän itsekin ollut monta kertaa. Silloin kerrankin,
kun kuormana oli kolme mattoa tupakkaa... Nopean hevosensa avulla pääsi
silloin pakenemaan ja ajaa karautti takaisin Suomen puolelle...

Se oli silloin.

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Tullikavallus oli käynyt paljon
hankalammaksi kuin jääneinä vuosina. Ruotsin puolen rajavartiostoa oli
lisätty, ja se oli nyt valppaampaa ja älykkäämpää kuin ennen. Olipa
melkein mahdotonta päästä heidän huomaamattaan rajan toiselle puolen.

Mutta monesti oli Palomäen isäntä sentään päässyt, viime talvena ja
kesälläkin, eikä ollut hänen kimppuunsa osuttu.

Mutta sen hän hyvin ymmärsi, että yhä vaikeammaksi kävi poikkivienti.
Ruotsin puolen tullimiehet tiesivät hyvin, mitä peliä Palomäen Santeri
oli vuosikausia heidän kanssaan pelannut, ja he koettivatkin kaiken
voitavansa, saadakseen kerrankin »tuon kavalan lurjuksen» kiinni.

Niin oli Palomäen isäntä kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Ja
lisäksi olivat uhanneet, että jahka kerran saadaan, otetaan entisetkin
asiat pengottaviksi.

Niinpä tietenkin!

Palomäen isäntää nauratti. Eivät ne tienneet neljättä osaakaan siitä,
mitä hän oli tullitta Ruotsin puolelle kuljettanut, eivätkä osanneet
aavistaakaan, mitä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen heidät syrjään
silloin, kun enemmälti tullia kavallettiin!

Mutta nyt niitä oli vaikea enää pettää ja narrata. Ne olivat tulleet
niin ylen valppaiksi ja varovaisiksi, että yötä päivää vaaniskelivat.

Ja taas hän hymähti.

Kesän kuluessa hän oli miettinyt monenlaisia keinoja ja aikoi vieläkin
yrittää.

Suomesta oli kauppias Lamppa tilannut paljon tullinalaista tavaraa,
joka oli kuljetettu rahdilla Palomäkeen, mutta Santeri Palomäen
nimessä. Ja nyt syksyn tullen olivatkin Palomäen kaikki ulkohuoneet
ja aitat täynnä kaikenlaista tavaraa; oli jauhoja monenlaisia,
tupakkamattoja, puisia paperossilaatikoita isoja pinoja ja muutakin.

Lujalla oli ollut Lamppakin monta kertaa tullikavalluksesta ja saanut
sakkoa, mutta yhä yritteli, tietäen hyvin ansaitsevansa...

Kun Palomäen Santeri muisteli Lampan entisiä tyhmyyksiä, arveli hän
itsekseen olevankin parhaiksi, että sakotettiin. Omaa tyhmyyttään sai
syyttää. Hätäili ja hoppusi silloin, kun olisi pitänyt hoksata ja
toimittaa! Mokoma pahnus!

Taas Santeri muisti silmätä jäälle, mutta kun ei ketään kulkijaa
näkynyt, nousi hän ja meni pirttiin.

Talon emäntä oli ainoa pirtissä olija ja puuhaili hellan luona väelle
keittoa valmistellen. Hän näytti vanhemmalta kuin isäntä ja oli laiha,
pitkä ihminen punoittavine silmineen, jotka melkein aina näyttivät
olevan kyynelissä.

»Mitä sinä taas alat hommata, kun kuulut Oinas-Matin Ja Ranta-Jussin
panneen poikki käymään?» sanoi hän valittavalla äänellä miehelleen.

»Hommaan mitä hommaan. Mitäpä sinä siitä», vastasi Santeri tylyllä
äänellä.

»Vielä sinä... Käy sinullekin niinkuin on käynyt Alatalon
miehellekin... niin kauan sinä värkkäät... Etkä minua kuuntele...»

»Elä lavertele», virkkoi vain isäntä ja läksi ulos, mutta ennenkuin hän
ehti ovelle, kerkisi emäntä vielä sanoa:

»Kuuluu olevan Ruotsin puolen tullimiehilläkin tietona, että Lampan
tavaraa on meillä kuormittain.»

Isäntä pyörähtikin ovelta takaisin.

»Kuka sinulle sitä on kertonut?» tiukkasi hän äkeällä äänellä.

»Ruotsin puolen Iso-Liisa kertoi...»

»Liisa valehtelee...»

»Itse oli kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Uskotko nyt?»

Isäntä ei vastannut siihen mitään, meni vain ulos ja rykäisi.

Voi olla hyvinkin totta, mitä Ruotsin puolen Iso-Liisa oli puhunut.
Santeri tunsi käyvänsä vähän levottomaksi, mutta päätti olla rohkea.
Hyvät olivatkin ansiot tiedossa!

Hän käveli makasiiniin, joka oli väylän rantaan vievän tien varrella.
Siinä oli lattialla kattoon asti ulottuva pino tupakkamattoja ja toinen
puisia savukelaatikoita. Tupakkatavaralla olisi ensiksi kiire — niin
oli patruuna Santerille lähettänyt sanoja... sitten nisujauhoilla...

Hän järjesteli tavaroita makasiinissa ja oli syvissä mietteissä.

— Jos olisivat entiset ajat, niin kymmeniä kuormia saisi yössä viedä,
— hän mietiskeli. — Mutta Lampan on syy, että tullihurtat ovat niin
valppaita... Jos nyt tietävät — ja voivat hyvinkin tietää — että
Lampalla on täällä tavaraa, niin vaikeaksi taitaa tulla poikkivienti
isommissa erissä...

Mutta taas hän muisti miettimiänsä keinoja, hymähti itsetietoisesti ja
saatuaan työnsä makasiinissa valmiiksi läksi ulos. Hän seisahtui nurkan
luo ja katseli joelle ja Ruotsin puolelle päin. Jopahan näkyi joku
hevosella-ajaja jäällä! Pitkin jokea ajaa huristi, että kavioiden kopse
ja reenjalasten natina kuului selvästi, kun oli tyven ja kirkas ilma.
Hän katseli Lampalle päin, jonka uhkea rakennus siinä kohosi korkealla
joen törmällä uljaana kuin linna. Siellä oli Santeri tuntevinaan
Saalkreenin, valppaimman ruotsinpuolen rajavartijoista.

— Mitä ne nyt siellä koko päivää jaarittelevat! — mietti hän, ja
tyytymätön ilme tuli kasvoille ja suupieliin.

Kevein askelin hän sitten läksi nousemaan pihaan, meni rekivajaan ja
alkoi valmistella isoa kuormareslaa kuntoon. Otti uudet teräksiset
rekiraudat orrelta ja alkoi niitä sovitella jalasten alle. Puuhaili
siinä, syvissä mietteissä. Ei kuullut sitäkään, että kaksi miestä,
jotka olivat rannasta pihaan nousseet, nyt kävelivät rekivajan ovelle.

Siinä vasta Santeri heidät havaitsi. Hän jätti työnsä kesken ja
virkahti miehille:

»Tulkaa sisälle!»

Toinen miehistä, Oinas-Matiksi nimitetty, oli vielä nuorenpuoleinen,
vankan ja rohkean näköinen. Hän oli Palomäen torppari ja Santerin
uskollinen ja paras kumppani tullikavallustoimessa. Mutta hänen
seuralaisensa oli pienoinen, tummanaamainen, elähtänyt mies, jonka suu
ja silmät aina näyttivät olevan naurussa. Häntä sanottiin kylän kesken
Ranta-Jussiksi, ja hänellä oli mökki joen rannalla kappaleen matkaa
Palomäestä.

Kun kaikki kolme miestä olivat päässeet Santerin huoneeseen, kysyi hän,
tottuneeseen tapaansa kuiskaamalla:

»Mitä kuului?»

Oinas-Matti ja Ranta-Jussi tuntuivat löyhkäävän konjakilta, ja siitä
Santeri arvasi, että he olivat olleet patruunan puheilla. Hän tarjosi
miehille sikaarit, mutta ei ottanut itse.

»Hyvää kuului», kertoi Oinas-Matti. »Patruuna oli kovassa hommassa,
mutta sanoi pelkäävänsä... Tupakkaa kuuluisi ensiksi tarvittavan...»

»Lehtitupakkaako?» kysäisi Santeri väliin.

»Lehtitupakkaa ensin, ja pitäisi paperossejakin saada... Mutta
liikkeellä kuuluivat tullihurtat jo olleen näinä öinä... Lampan
pihallakin olivat mennä yönä käyneet... monen kylän tullimiehet
yksissä...»

»Näkyikö nyt? Näkivätkö teidät?»

Santerin silmät kiiluivat.

»Oli käynyt Saalkreeni pihalla, mutta meitä ei nähnyt.» Santeri mietti
hetkisen, kysyi sitten:

»Toivoiko patruuna minua siellä käymään?»

»Käski sanoa, että sopii tulla. Ei luvannut vielä tulevana yönä
yrittääkään...»

»Pyh... Patruunan hommalla ei saataisi poikki mitään.»

Santeri sanoi sen halveksivalla äänellä.

Pelkäävän näytti. Mennä yönä olivat tullimiehet saaneet suuren
'peslaakin' Makon kylässä...»

Santeri vilkastui.

»Elä helvetissä! Kuka kertoi?» kysyi hän innostuneena.

»Patruunalle oli telefoneerattu Makon kylästä...»

»Voi saakeli! Keltähän olivat saaneet?»

»Juurrus-Antilta. Oli, kuulemma, lähtenyt kolmitakkareellä vetämään
kahta voiastiaa Viiklundin porvarille, mutta rannassa olivat
tullimiehet saavuttaneet ja ottaneet molemmat...»

Santeria nauratti.

»Semmoinen pöljähän se on Juurrus-Antti aina ollut! Kumma kun uskaltaa
yrittää ollenkaan», hän sanoi, mutta nähtävästi hän oli hyvillään, että
toisella oli ollut huono onni.

Hetken he tupakoivat, mietteissään kukin.

»Satuitteko kuulemaan, joko muiden kylien tullimiehet olivat Lampan
läheisyydestä loitonneet?», kysyi Santeri sitten.

Ranta-Jussi alkoi nyt vuorostaan selittää:

»Iso-Joonas, Lampan renki, on pitänyt vahtia, ja aamun valjetessa
ovat toisten kyläin tullimiehet poistuneet... Joonas minulle tallissa
selitteli...»

»Hyväpä on», virkahti Santeri siihen ja lisäsi hetken kuluttua:

»Tänä yönä yritämme! Minä lähden vakoilemaan, missä tullimiehet
oleskelevat... Jäät ovat kai hyvät?»

»Vahvat ovat. Epäilemättä saa ajaa mistä tahtoo», vakuutti Oinas-Matti.

Vielä he juttelivat hetkisen kuiskaamalla totuttuun tapaansa, aivan
kuin heitä olisi joku pahansuova kuuntelemassa. Santeri antoi vielä
määräyksiä miehille ja kuiskasi lopuksi:

»Ei olla pojat, kuivin suin ensi yönä!»

Molemmat miehet nauraa virnistelivät tyytyväisinä.

       *       *       *       *       *

Kun ilta alkoi hämärtyä, veti Santeri keveän takkiturkkinsa ylleen ja
läksi viuhtomaan Ruotsin puolelle. Varalta hän otti kirveen käteensä,
jotta vielä saisi jäätä koetella.

Tulet olivat jo sytytetyt Lampan isossa rakennuksessa, kun Santeri
saapui rantaan, Lampan venevalkamaan. Siihen hän istahti kiven
katveeseen ja kuunteli...

Eipä kuulunut liikoja. Lampan pihasta kuului hevosten tiukujen helinää
ja tulevien ja menevien rattaiden rytinää. Ylhäältä päin joen jäältä
kuului kuin olisi hevosella ajettu pitkin munakkaa.

Hän nousi ja läksi rantajäätä pitkin kävelemään ylös päin, missä tiesi
tullimiesten asuvan. Mutta hän ei kävellyt yhteen menoon kuin kymmenen
syltä, sitten taas seisahtui kuuntelemaan. Selvästi kuului puhelua
ruotsinpuolen maantieltäkin, ja talojen pihoilta ääniä ja liikettä.

Hänen sopi nähdä se talo, jossa tämän kylän rajavartijat asuivat. Mutta
niiden huoneista ei vielä näkynyt tulia. Nukkuivatko vai olivatko
vahtimatkalla?

Siitä piti hänen saada selvä.

Hämy olikin jo muuttunut pilkkopimeäksi. Viimeinen päivän vinkka oli
kadonnut lännen taivaalta ja tähdet alkaneet vilkkua. Santeri käveli
rantaa pitkin sivu talon ja nousi vasta ylempänä maanrantaan. Matalaa
varvikkoa seuraten ja kumarassa kulkien hän lähestyi taloa ja pääsi
ihan rakennuksen taakse.

Siinä taas kuunteli, silmät ja korvat auki ja hermosto jännityksessä.

Ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai liikettä.

Santeri rohkaisihe ja meni konttaamalla seinän vieritse tullimiesten
ikkunan alle.

Siihen hän asettui kuuntelemaan.

Kotonahan olivat! Santeri erotti heidän puhelevan keskenään ja tunsi
äänestä, keitä he olivat. Tämän kylän tullimiehiä olivat: Saalkreeni,
jolla oli monivuotinen viha Santerille, samoin toisillakin: Kruukilla
ja Fynkellä, vaikkei Santeri ollut näiden jälkimmäisten kanssa sattunut
vastakkain, niinkuin Saalkreenin kanssa oli sattunut.

Minkävuoksi he istuivat pimeässä? Varmaan sen vuoksi, että uskottaisiin
heidän olevan poissa kotoa... ja taas kun lähtevät liikkeelle, niin
sytyttävät tulet, että luultaisiin heidän olevan kotona...

— Vai niin, herrat, — naurahti Santeri. — Jopa päästiin selville, mitä
keinoja käytätte...

Hän konttasi takaisin samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Ehtiessään
varvikkoon hän kuuli takanaan koiran haukkuvan. Mutta hän joudutti
menoaan ja saapui pian jäälle. Tulista vauhtia hän läksi kävelemään
Suomen puolelle päin, merkkinään pitäen pienen pientä valoa, joka
tuikki hänen kotinsa tallinullakosta. Sen oli sinne Oinas-Matti
Santerin neuvosta pannut.

Hän oikaisi suoraan valoa kohden ja saapui pian pihalle. Nurkalla
odottivat Matti ja Ranta-Jussi.

»Pian ruuna reslan eteen ja pankaa kuormaksi ne, jotka erotin oven
eteen makasiinissa», alkoi hän miehille puhella supattamalla. »Mutta
joutukaa! Väli on selvä. Minä lähden edeltäpäin!»

Muuta hän ei ehtinyt sanoa. Miehet kävivät toimeensa, ja Santeri
viuhtoi mennä puolijuoksua jäätä poikki Lampalle päin.

Lampan pihalla hän tapasi Ison-Joonaan ja selitti mitä oli tekeillä.

Joonaskin vilkastui.

»Avaa makasiinin ovi ja varro makasiinissa, jotta olet valmiina
auttamaan tupakkamattoja sisälle, kun Matti ja Jussi tulevat», neuvoi
hän Joonasta.

»Ymmärrän hyvin», vastasi Joonas ollen hänkin toimessa.

Mutta pelkäsi Santerikin. Rajavartijat saattoivat tulla minä hetkenä
hyvänsä. Sen vuoksi hän loittoni pihalta tielle päin, jotta, jos
näkisi tullimiesten lähteneen liikkeelle, rientäisi rantaan ja
palauttaisi poikkitulevat miehet kuormineen takaisin. Mutta hän ei
tyytynyt pitkälti tiellä vakoilemaan. Johtui mieleen, että tullimiehet
saattaisivatkin nyt näin hyvän jääkelin aikana kulkea pitkin rantoja...

Ja hän kiersi Lampan kartanon taitse joen rantaan. Hänen tarkka
korvansa kuuli, kuinka Joonas aukaisi makasiinin lukkoa ja rykäisi.

Jäälle päästyään hän alkoi kuunnella.

— Jopa niiden pitäisi alkaa ehtiä, — hän arveli. — Mitä pirua ne
viivyttelevät?

Hän kuunteli ja koetti teroittaa katsettaan illan pimeään. Jo kuului
rätinää suomenpuoliselta rannalta, ja Santeri arvasi, että jo ajoivat
rantatörmästä jäälle... Kuului sitten vain hevosen kavioiden kopse,
kun se täyttä ravia tulla porhalsi paukahtelevaa jäätä myöten, nopeaa
vauhtia lähestyen ruotsinpuolista rantaa...

Santeri juoksi pihaan. Ei näkynyt tullimiehiä, mutta hän huomasi
patruunan kävelevän konttorissa edestakaisin lattialla, sikaari suussa
savuamassa.

Joka haaralle hän silmäili ja kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin
kavioiden kopse, ja Santeri näki, kun hevonen kuormineen nousi jäältä
venevalkamaan, että rekiraudat iskivät kiviä vasten tulta, ja kipunat
sinkoilivat kauas...

Samaa vauhtia juosta kaahotti Palomäen vankka ruuna rantatietä
pihaan, niin että rekiraudat kiljuivat, ja vilahti läpi pihan, jossa
Oinas-Matti sivalsi piiskalla kyljelle. Nelistäen hevonen meni
kuormineen makasiinin eteen...

Santeri seisoi vieläkin nurkan takana ja kuuli, kuinka Iso-Joonas ja
Oinas-Matti ähkivät vääntäessään raskaita tupakkamattoja makasiiniin.
Silloin hänkin riensi makasiinin luo ja toimitti nopeasti Matin tyhjin
resloin palaamaan Suomen puolelle. Matti oli tottunut tullikavaltaja,
eikä hän kauan viivytellyt, ennenkuin istahti tyhjään rasiaan, löi
pitkällä ruoskalla hevosta lautaselle ja ajaa huristi täyttä neliä
pihan läpi rantaan.

Joonas jäi sulkemaan makasiinin ovea, ja Santeri käveli pihaan. Mutta
juuri kun hän ehti keskelle pihaa, juoksivat tullimiehet rantakujasta
häntä vastaan.

He olivat kuulleet hevosen lähtevän Lampan pihasta täyttä neliä ja
jäitse rientäneet juoksujalassa katsomaan. Mutta he eivät tunteneet
menijää, joka hutki hevosta piiskalla, niin että ilma lauloi.
Läähättäen he juoksivat pihaan, eikä Santeri ehtinyt mihinkään piiloon
pujahtaa.

Kun he näkivät Santerin, selvisi heille, että jotakin oli tekeillä.

»Mitäs Palomäen isäntä täällä toimittelee?» kysyi Saalkreeni vihaisella
äänellä heti kun he tunsivat Santerin.

Santeri tekeytyi viattomaksi.

»Tulin tänne katselemaan, mitä tälle puolen väylää kuuluu», vastasi hän
naurusuin, kävipä kättelemäänkin tullimiehiä.

»Kuka täältä vasta lähti laukkaa ajaen Suomen puolelle?» kysyi
Saalkreeni, joka ei ollut kätellyt Santeria.

»Kuulin minä kolua ja kavioiden kapsetta, mutta en nähnyt... juuri
tulin sisältä, kun kujasta hurautti rantaan», selitti Santeri tosissaan
ja kysyi sitten:

»Mitäs muuten kuuluu?»

Saalkreeni kirosi ruotsiksi, ja ruotsia puhuen juttelivat muutamia
sanoja toisetkin.

»Kyllä me ymmärrämme sinun vehkeesi, mutta yritäpäs vielä», sanoi
Saalkreeni ihan Santerin nokan alla.

»No no, mikäs herroilla nyt on, kun noin äkäisiä ollaan?» sanoi Santeri
siihen.

Ruotsia he vieläkin solkkasivat, mutta sen verran Santeri ymmärsi
heidän puheestaan, että he mainitsivat Oinas-Mattia ja Ranta-Jussia.

»Kyllä me selvän otamme», sanoi Saalkreeni taas, tuimasti katsellen
Santeria, joka ei ylettynyt kuin Saalkreenin olkapäähän.

Santeri naureskeli.

»Niin tehkää, hyvät herrat... Koettakaa parastanne!» virkkoi hän
hyvästiksi, nousi Lampan korkeita rappusia ylös ja kääntyi konttorin
puolelle.

Lamppa oli kuullut, kuinka hevonen kuormineen laukkasi pihaan ja
sitten makasiinin eteen ja samaa kyytiä takaisin. Oli arvannut, mitä
hommattiin, mutta ei ollut uskaltanut tulla ulos...

»Parasta olikin, että pysyitte sisällä», sanoi Santeri. »Tullihurtat
ovat paraikaa tuolla pihalla...»

»Herr Jessus!» hätäili patruuna. »Näkivätkö mitään?»

»Myöhästyivät...»

Santeri naurahti tyytyväisesti, ja siitä patruuna ymmärsi, että asia
oli luonnistunut hyvin.

»Vai niin, vai niin... höhöhö», nauroi hän suu auki. »Sinä kunnon
Santeri!»

Kauppias Lamppa oli isovatsainen ja julman kookas vanha nuorimies.
Naama oli leveä, aivan parraton ja likaisenharmaan värinen.
Talonpoikaisesta miehestä hän oli hyötynyt varakkaaksi kauppiaaksi.
Mutta kirjavaa oli ollut hänen elämänsä, eikä papinkirja ollut
läheskään puhdas.

Hyvälle tuulelle hän nyt tuli. Nauraa höhötti Santerin vehkeille ja
tullimiesten tyhmyydelle. Mutta sitten hän iski silmää Santerille, ja
he menivät konttorin viereiseen huoneeseen.

Lamppa haki kaksi pikaria ja pullon konjakkia pöydälle, ja he istuivat
toinen toiseen päähän pöytää puhelemaan. Paljon olikin molemmin puolin
tuumailemista, sillä tiukalle taitaisi nyt vetää salakuljetuksen.
Tullimiehet olivat saaneet tietää, minkälaisia vehkeitä Palomäen
Santeri kuluneina talvina oli hoksannut saattaakseen heidät harhaan.
Kostoa he olivat uhanneet sekä Santerille että patruunalle. Olivat
aikoneet vartioida yötä päivää, jotta vihdoinkin saisivat kiikkiin nuo
molemmat rohkeat lurjukset. Enimmin heitä harmitti se, etteivät he
onnistuneet toimessaan, vaikka sekä ylempää että alempaa jokivarrelta
vähä väliä kuului viestejä, että siellä ja sielläkin oli tehty peslaaki.

Noista seikoista patruuna ja Santerikin nyt juttelivat, ja maistelivat
pikareista tulista konjakkia, Santeri kuitenkin vain vähän huuliaan
kostuttaen.

»Maista sinä enemmän», kehoitti patruuna. »Lasi kumoon joka kerta näin
onnistuneen asian perästä.»

Mutta Santeri sanoi, ettei sopinut, jos tulisi ensi yönä jotakin
hommatuksi.

»Elkää helvetissä vain niin rohkeasti, että pääsevät tekemään
peslaakin!» sanoi patruuna pelästyen.

»Ei ole hätää», lohdutti Santeri. »Konsteja on vielä monenlaisia.»

Ja sitä sanoessaan hän nauroi kavalasti.

Patruuna arvasi, että Santeri oli keksinyt jotakin aivan uutta, jonkun
erinomaisen keinon, jolla taas eksyttäisi tullimiehet tieltään...

»Voi helkkari sentään, kuinka olet vikkelä mies keksimään», ilostui
hän sanomaan ja nauraa höhötti niin että iso vatsa aaltoili ja ruumis
hytkyi. »Voi lempo kuitenkin», hän kehui yhä, vaikkei vielä ollut
kuullutkaan, mitä Santeri oli miettinyt.

»Ota sinä pitempi ryyppy... kuule sinä!» kehoitti hän. »Pitäisi saada
vähän miehillekin», sanoi siihen Santeri.

»No sepä nyt tietty... sehän on selvää... nyt niinkuin ennenkin...»

Hän pistäysi konttoriin ja sieltä puotiin ja virkkoi takaisin tultuaan:

»Konttorin oviloukossa on turkin alla, jotta saat itsekin ja miehille
myös.»

Lamppa tahtoi tietää, millä keinoin Santeri nyt aikoi kuljettaa
tavaraa, sillä varma saisi olla, että tullimiehet pitäisivät vahtia
yötä päivää. Niin olivat uhanneet.

»Kyllä jälestäpäin kuulette», ilmoitti Santeri. »Enempää en sano...»

»Mutta älä sinä vain menettele tyhmästi, että käy kuin Juurrus-Antin
on äsken käynyt», selitti patruuna. »Ole sinä varovainen... muuten ei
tässä käy hyvin...»

Patruunan äänessä soi kuin epäilystä Santeria kohtaan.

»Kyllä ne teidän hommallanne pysyisivät tavarat ikuisesti Suomen
puolella», vastasi Santeri tiukalla äänellä, kasvoillaan tyytymätön
ilme.

»No elä sinä... enhän minä... Mutta varoittelen vain», alkoi patruuna
hätäillä nähdessään, että Santeria suututti. »Elä, veli kulta, pahastu!
Tuota noin... ota sinä kahvia pussillinen emännälle ilmaiseksi...
tuliaisiksi...»

Santeri ei suuttunut kuitenkaan sen pahemmin, mutta sanoi sentään
patruunalle:

»Jos en niitä minä poikki hommaa, niin kyllä ne muilta jäävät.»

Patruuna löi ystävällisesti Santeria olkapäälle ja naurusuin vakuutti:

»Sen minä tiedän... Sen minä tiedän ja vahvasti uskon... Mutta niinkuin
ymmärrät, minua kadehtivat muut kauppiaat, joiden tavaroille vähä väliä
tehdään peslaakeja, ja suuria sakkoja he saavatkin maksaa... Sitä minä
tässä, ettei nytkään tulisi vahinkoa...»

Ja täytettyään taas pikarit hän vakuutti:

»Hyvät saat ansiot, jos nyt syystalvesta saisit onnessa tavarani tälle
puolelle, ja viinaa on aina vapaasti niin paljon kuin tarvitset.»

He juttelivat vielä pitkän aikaa, ja väliin kuului patruuna nauraa
höhöttävän.

Lähtiessään Santeri pisti konttorin oviloukosta, turkin alta, kaksi
kiiltävää pulloa takkiturkkinsa taskuun.

Oli ihan pimeä. Taivaalta olivat tähdet peittyneet paksuun pilveen.
Myöhäinen aika jo oli, ja Lampallakin oli tulia sammutettu. Santeri
seisahtui hetkiseksi kujalle.

Suomen puoleltakaan ei enää näkynyt tulta mistään, eikä Oinas-Matin
asettama valo jaksanut tallinullakolta tuikkia niin pitkää matkaa
pimeän läpi. Mutta sitä ei Santeri ajatellut. Muuta hän mietti.

Mietti lähteä taas tullimiesten asunnolle vakoilemaan, olivatko
kotosalla vai eivätkö. Hän käveli kuitenkin rantaan ja päästyään
venevalkamaan oli kuulevinaan liikettä syrjästä. Heti juolahti
hänelle mieleen, että tullihurtat olivat siinä isojen kivien suojassa
vahtimassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään, että oli mitään
kuullut. Käveli vain jäälle ja vihelteli.

— Kyllä saatte vartoa, — hän ajatteli ja läksi astumaan suoraan Suomen
puolelle kotirantaansa kohden. Kun hän oli päässyt puolijokeen, alkoi
tallinullakolta kiilua pienoinen tuli. Sitä kohden oli hyvä osata, ja
hän asteli nopeasti lopun taivalta.

Kim hän ehti kotirantaan, olivat siinä Oinas-Matti ja Ranta-Jussi
vastassa. Siinä he olivat seisoa värjöttäneet koko ajan odotellen
merkkiä Lampalta, sopiko vai eikö sopinut tulla toista kertaa tuomaan.
Sillä sellainen oli ollut merkki ennen — ja niin oli asia nytkin
puhuttu —, että jos tie oli selvä, niin etteivät tullimiehet olleet
uhkaamassa, niin Lampan päärakennuksen yläkertaan sytytettiin tuli
komeasti näkymään kahdesta suuresta ikkunasta, ja silloin sai tulla...

Sitä olivat Matti ja Jussi koko illan vahtineet, mutta koska ei
sytytetty tulta, eivät he olleet uskaltaneet lähteä, vaikka ruuna
seisoi valjaissa ja kuorma oli valmiiksi pantuna.

»Hyvä oli, ettette lähteneet... Tullimiehet ovat nytkin rannassa»,
sanoi Santeri ja ojensi miehille toisen tuomistaan pulloista.

»Vai ovat riivatut liikkeellä», sanoivat molemmat miehet, mutta kovin
hyvillään he näyttivät olevan pullosta.

Ja he läksivät kaikin rantatietä nousemaan pihaan.



II


Seuraavana aamuna oli Palomäen Santeri jo varhain liikkeellä.

Koko yön hän oli mietiskellyt, miten alkaisi menetellä. Ranta-Jussi oli
koko yön ollut Ruotsin puolella ja vasta aamun alkaessa valjeta tullut
takaisin, kertoen Santerille seikkailustaan.

Liikkeellä olivat tullimiehet olleet koko yön ja aamupuolella toisen
kylän tullimiehet tulleet sijaan, kun toiset menivät levähtämään.
Lampan ympäristöllä he olivat kävelleet ja välisti käyneet jäälläkin,
puoliväylässä asti. Suuren kiven takana Lampan venevalkamassa oli
Jussi pitkänään hiljaa makaillut. Kerran he olivat käyneet ihan kiven
vieressä, mutta eivät onneksi olleet Jussia huomanneet. Siinä he olivat
minkä mitäkin keskustelleet, noituneet ja vartoneet, kertoi Jussi.

»Mitä he puhuivat?» tiedusti Santeri Jussilta.

Jussi selitti:

»Saalkreeni oli pahimmalla päällä, ja kun Fynke sanoi, että oli
hullutusta nyt vaania ja odotella... ettei Palomäen Santeri niin tyhmä
ole, että tämmöiseen ansaan menee, niin Saalkreeni oli suuttunut
Fynkellekin.»

Santeria nauratti.

Mutta eipä ollut naurun asia nyt, sillä kovin häntä mietitytti.
Ennen hän oli saanut narratuksi tullimiehet loitommas kaikenlaisilla
rohkeilla valheilla, mutta he olivat nyt viisastuneet. Eivät lähteneet
enää juorujen perässä kaahaamaan, vaikka enkeli taivaasta olisi kutsun
lähettänyt. Siksi monta kertaa oli heitä petetty. Kerrankin Santeri oli
toimittanut Suomen puolen Ison-Liisan valehtelemaan, että Makon kylästä
ylempää jokivarrelta aiottiin kavaltaa sata säkkiä jauhoja Viikluntiin,
muka niinkuin seuraavana yönä. Tullimiehet uskoivat Isoa-Liisaa,
antoivatpa palkinnonkin Liisalle näistä tiedoista ja asettuivat isolla
joukolla vahtimaan...

Mutta yhtään säkkiä ei kuulunut poikki tuotavaksi. Samana yönä Santeri
miehineen kavalsi Lampalle tavaraa tuhansien markkojen arvosta.
Jälestäpäin tullimiehet saivat tietää, että heidät oli narrattu Makon
kylästä tulevia jauhoja vaanimaan, ja arvasivat hyvin, että Santeri oli
ollut johtomiehenä.

Sitä hän nyt siinä miettiessään muisteli.

Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti sukkela tuuma.

Hän käski Jussinkin mennä kotiaan levähtämään, että jaksaisi, jos niin
tarvittaisiin, ensi yönä olla liikkeellä.

Jussi meni kotiaan, ja torppaansa oli mennyt Oinas-Mattikin jo illalla.

Santeri jäi hommailemaan pihalle, kävi tallissa ja navetassa ja teki
minkä mitäkin isännän askaretta. Mutta syötyään aamiaista hän painui
makasiiniin ja pani oven kiinni.

Siellä hän alkoi vanhoihin, niinisiin tupakkakulien kuoriin tukkia
kaikenlaista roskaa, nouti olkiakin ja märkiä suutteita ja sulloi
niihin. Kun kolme kulia oli täynnä, neuloi hän suut vasiten kiinni,
että ne olivat täpötäysien tupakkakulien näköisiä.

— Jopahan tuli hyvää tavaraa, — arveli hän itsekseen.

— Nyt tehkööt peslaakin, jotta kerrankin saavat priimaa Venäjän
lehtitupakkaa.

Tyytyväisenä hän käveli pirttiin. Emäntä seisoi itku silmässä taaskin.

»No, mikä nyt taas on?» kovisti Santeri.

»Mennä yönä kuuluu taas Oinas-Matti olleen päissään ja pitäneen pahaa
elämää», jämäsi emäntä valittavalla äänellä.

»Mitä se sitten sinuun kuuluu tai minuun!» tiukkasi Santeri uudelleen.

»Sinun on syysi!... Sinä sitä väkevää kuljetat Lampaita ja annat
Matille... Koko viime yönkin taas...»

»Suu kiinni!» ärähti Santeri.

»Niin kauan sinä vehkeilet... Kyllä se on jumalatonta elämää...»

»Sinulla on kitinäsi ja vikinäsi, vaikka talossa olet kuin pappilassa»,
sanoi Santeri vaimonsa puheisiin. »Kaikkea on yllin kyllin...»

Emäntä pyyhki punertavia silmiään ja huokaili.

Silloin kun he menivät naimisiin, olivat ihmiset puhuneet yhtä ja
toista pahaa Santerista. Mutta emäntä ei ollut silloin uskonut, kun
joku oli kertonut, että Santeria epäiltiin murhapolttajaksi, vaikkei
asiaa ollutkaan voitu näyttää toteen. Sen hän kuitenkin oli monesti
saanut ymmärtää, ettei Santeri ollut rehellisellä työllä tavaraansa ja
rahojansa kerännyt...

Jumalan kiitos, että kuoli se lapsi, ainoa, joka heillä oli ollut,
ettei ollut näkemässä isänsä pahoja töitä...

Näin emäntä itkusilmin mietiskeli, kun yksin jäi suureen pirttiin ja
alkoi väelle päivällistä hommata. Hän näki ikkunasta Santerin kävellä
viuhtovan maantielle päin ja kääntyvän Ison-Liisan tuvalle, joka oli
kuusikon peitossa vaaran laidassa, kaukana maantiestä.

— Mitä hänellä lienee Isolle-Liisalle asiaa? — aprikoi emäntä.

Santerin ei ollut tapana käydä Ison-Liisan tuvalla kuin ani harvoin.
Aika rötkäle tuo Iso-Liisakin! Nyt ei enää muuta joutanut tekemään
kuin tullia kavalsi edestakaisin. Suomen puolelta vei minkä mitäkin
tullinalaista pientä tavaraa Ruotsin puolelle ja sieltä taas toi
järvikyläläisille ja ylimaahan kulkijoille konjakkia ja viinaa, laajan
kauhtanansa taskuissa pulloja piilotellen. Ruotsin puolella häntä
nimitettiin Suomen puolen Isoksi-Liisaksi. Mutta kun Ruotsin puolella
oli samankokoinen akan torilo, joka samoin kavalsi tullia, sanottiin
häntä vuorostaan Ruotsin puolen Isoksi-Liisaksi.

Molemmin puolin rajaa tiesivät rajavartijat näiden akkojen hommat,
mutta eivät olleet saaneet heitä taipaleella kiikkiin.

Kun Palomäen Santeri saapui Liisan tuvalle, istui tämä sukkaa
kutomassa. Heti akka arvasi, että jotakin hommaa nyt taas oli tekeillä,
kun Santeri tuli hänen puheilleen. Oli ennenkin tullut, kun oikein
ahtaalle otti, ja monta kertaa oli Liisakin tullikavallushommassa ollut.

Mutta Santerilla oli taskussaan pullo, ja kun hän sen veti näkösälle
ja tahtoi Liisalta kahvikuppia, välähtivät Liisan silmät, ja mustalle
naamalle ilmestyi päiväpaisteinen hymy.

Ja kun hän oli maistelemalla tyhjentänyt kahvikupillisen väkevää
konjakkia, alkoi hän puhella Santerin kanssa. Ensin tuumailtiin muista
maailman asioista, mutta kun keskustelu kääntyi tullikavallukseen,
hiljensivät molemmat äänensä supatukseksi, vaikka ei ollut
kuuluvissakaan muita ihmisiä.

Santeri oli miettinyt uuden keinon tullimiehiä pettääkseen ja tarvitsi
nyt avukseen Ison-Liisan. Leveään nauruun meni Ison-Liisan hampaaton
suu, kun hän kuuli, kuinka ovelan keinon Santeri oli keksinyt.

Ison-Liisan tulisi, — niin selitti Santeri, — pukeutua miehen
vaatteisiin ja panna lammasnahkainen naapukka päähänsä, niin ettei
häntä tunnettaisi. Iltahämyssä Liisan tulisi saapua Palomäkeen ja
kävellä suoraan pihan taitse makasiinin eteen. Santeri valjastaisi
valmiiksi vanhan hevoskaakin, jonka vasta tänä aamuna oli saanut
eräältä rahtimieheltä melkein ilmaiseksi ostaa. Kuormana olisivat ne
kolme tupakkikulia, jotka Santeri oli oljilla, suutteilla ja muulla
roskalla täyttänyt. Liisan tulisi ajaa huilata suoraan Lampan pihaan
ja siitä läpi pihan, ellei tullimiehiä näkyisi. Jos taas tullimiehet
ryntäisivät peslaakia tekemään, tulisi Liisan nopeasti loikata
kuormasta pois ja lähteä juoksemaan Suomen puolelle päin. Mutta hänen
tulisi kuitenkin katsella mihin päin tullimiehet saaliinsa kera
lähtisivät. Lähtisivätkö ajamaan Haaparantaa kohti vai kääntyisivätkö
ylöspäin.

Siitä seikasta hänen tulisi heti palata ilmoittamaan Palomäkeen...

Niin selitti Santeri, ja Iso-Liisa ymmärsi hyvin, kuinka tulisi
menetellä.

Hän nauraa virnisteli Santerin keksinnölle ja arveli, etteivät taida
tullimiehet kovinkaan riemastua, kun tupakkakulien sisällön näkevät.
Mutta tulla lupasi, mieheksi puettuna.

Santeri kaatoi vielä toisen kerran kahvikupin täyteen konjakkia.

»Kyllä tulee hyvä», arveli Liisa kiitokseksi.

»Ja lisää saat, kun asiat luonnistuvat hyvin», lupasi Santeri ja läksi
pois.

Liisa alkoi hommailla miehenvaatteita käsille. Hänellä oli vielä
tallella entisiä, joita ennenkin oli käyttänyt, kun ylimaan miehille
viinaa kavalsi. Ne hän nyt nouti ullakolta valmiiksi ja puheli ääneensä
itsekseen, kun konjakki tuntui nousseen päähän.

       *       *       *       *       *

Mutta Santeri puuhaili kaiken päivää ulkosalla, kävellen edestakaisin.
Rengilleen hän antoi määräyksiään ja piti kovaa hoppua.

Itsekseen renki ihmetteli, mitä isäntä aikoi tehdä tuolla vanhalla
hevoskaakilla. Ja viimein hän kysyikin Santerilta.

»Kyllä siitä vielä hevonen tulee, jahka se vähän levähtää ja lihoo»,
vastasi Santeri.

Mutta renki ei ottanut sitä uskoakseen, sillä hän tiesi ja tunsi
isäntänsä niin visuksi, ettei tämä alkanut huonona heinävuonna lihottaa
kuolevaa kaakkia, kun talossa oli kolme hyvää hevosta.

Iltahämyssä saapuivat Oinas-Matti ja Ranta-Jussi Palomäkeen.

Santeri oli jo pannut kuorman valmiiksi makasiinin eteen. Kaikkein
kehnoimman rekensä oli hakenut ja muutkin neuvot sitä mukaa, niin ettei
koko kuorma todellisuudessa ollut minkään arvoinen.

Naurusuin ihmettelivät Matti ja Jussi Santerin nokkeluutta, mutta
enimmin huvitti heitä se, että tullimiehet tulisivat saamaan oikein
pitkän nokan. Ja he ymmärsivät hyvin senkin, ettei heistä kummankaan
sopinut lähteä tuota roskakuormaa kuljettamaan, sillä tullimiehet
olisivat heidät kohta tunteneet.

Santeri talutti vielä tallista ostamansa hevoskaakin, ja miehissä he
valjastivat sen tupakkakuorman eteen.

»Miltä näyttää?» kysyi Santeri, kun hevonen oli valjaissa.

»Tupakkakuormalta näyttää... hyvä on», vastasivat miehet.

Samassa ilmestyi, navetan takaa tullen, joukkoon neljäskin mies. Se oli
Iso-Liisa, joka miehenkin vaatteissa näytti kookkaalta ja hartevalta.

Oinas-Matti ja Ranta-Jussi eivät olleet tuntevinaan Isoa-Liisaa, vaan
läksivät kävelemään pihaan.

Mutta Santeri ja Liisa vaihtoivat vielä kuiskaamalla jonkun sanan.
Sitten Liisa iski hevoskonia ruoskalla ja lähti ajamaan rantatietä
jäälle.

Santeri seurasi perässä törmälle asti, ja hetken päästä saapuivat
siihen Matti ja Jussikin.

Oli jo niin pimeä, että kun Liisa kuormineen pääsi puolijokeen, hän
katosi näkyvistä. Mutta selvästi kuuluivat ruoskaniskut, kun Liisa
pakotti hevosta juoksemaan.

Nyt piti Ranta-Jussin lähteä poikki ja jossakin Lampan nurkan takana
kuunnella, mitä tapahtuisi, ja pian tulla ilmoittamaan. Sillä semmoinen
oli Santerilla tarkoitus, että kun tullimiehet panevat roskakuormalle
peslaakin ja riemuissaan lähtevät sitä sekä hevosta viemään
Haaparannalle päin... silloin hän alkaa kolmella hevosella kuljettaa
tavaroita poikki, että vinkuu...

Hän selitti Matille ja Jussille, mitä aikoi, ja hänen silmänsä
kiiluivat kuin kissan.

He kuuntelivat yhdessä, alkaisiko Lampan pihasta kuulua mitään oudompaa
melskettä. Mutta vaikka oli aivan tyven, ei mitään kuulunut, ja
epäilemättä oli Liisa jo ehtinyt pihaan asti.

Santeri neuvoi vielä Jussille, miten menetellä, ja Jussi läksi
kävelemään suoraan Lampalle päin.

Santeri ja Oinas-Matti jäivät rantatörmälle odottamaan.

Pimeä oli, kun Jussi nousi venevalkamasta Lampan pihaan. Hän käänsi
naapukan korvilleen, jotta naamakin osaksi peittyi. Tavallisesti hän
käveli etukumarassa, mutta nyt hän koetti kävellä suorana ja pönäkkänä,
etteivät tullimiehet tuntisi, jos osuisivat kohti tulemaan.

Kujalle päästyään hän näki Ison-Joonaan juosta könttivän pihan poikki
ja kiroilevan, ja maantieltä päin kuului isoäänistä puhelua...

Patruuna seisoi rappusilla, jonne konttorin ikkunasta lankesi valoa,
seisoi siinä avopäin, huitoi käsillään ja kiroili:

»Pahus vie... kuka lorvi se oli tuo mies?... Hevonen ja kolme
tupakkakulia... Joonas?... Joonasi... Tule tänne! Näetkö?...
Kuulitko?... Voi maan perkelettä sitä Santeria... Joonas, Joonas!
Helvetin aasi!»

Ranta-Jussi ymmärsi, kuinka oli käynyt. Häntä nauratti, ja hän vihkaisi
mennä pihan läpi, niin etteivät patruuna ja Iso-Joonas häntä huomanneet.

Isoa-Liisaa hän ei nähnyt, mutta sensijaan hän riensi maantielle päin,
mistä kuuli tullimiesten ääniä. He tuntuivat pysähtyneen tielle ja
siinä tuumailevan. Jussi laskeutui pellonojaan ja konttasi pohjaa
myöten, niin että pääsi melkein tullimiesten viereen. Siinä hiljaa
kyyrysissään hän kuunteli.

Hyvillään he kuuluivat olevan ja kaikin kolmin seisovan kuorman
vieressä. Uskoivat saaneensa suuren saaliin.

»Ettekö tunteneet miestä?» kysyi Saalkreenin ääni.

»En minä tuntenut», vastasi Fynke. »Kun tartuin kiinni hevoseen,
hyppäsi mies kuorman päältä ja näytti vilistävän navetan taakse...»

»Ei ollut Palomäen Santeri... eikä Oinas-Matti, ja liian pitkä hän oli
Ranta-Jussiksikin», kuului kolmas, Kruuki selittävän.

»Olkoon kuka hyvänsä, mutta Palomäestä tämä kuorma on lähtöisin ja
Santerin hommaa se on... Muut eivät olisikaan näin rohkeita... Mutta
kerran pettyi Palomäen viisas isäntäkin», kuului Saalkreeni hyvillään
lausuvan.

Jussi kuuli selvästi kaikki heidän puheensa. Nyt tullimiehet alkoivat
neuvotella, kuinka tekisivät. Maantiellä oli vielä huono rekikeli,
kun oli routaa melkein joka paikassa, mutta jäitse oli jo kuljettu
joenrantoja pitkin Haaparannalle asti ja vain kosken kohdilla menty
maitse. Niin päättivät tehdä tullimiehetkin, sillä niin pian kuin
mahdollista he tahtoivat saada takavarikkoon otetut tupakkamatot
ja hevosen asianomaiseen paikkaan, näyttääkseen, että onnistuu se
heillekin... Nyt heti, tänä iltana aikoivat lähteä...

Kruuki-niminen tahtoi vielä käväistä heidän asunnossaan, joka
oli hiukan ylempänä; toiset, Saalkreeni ja Fynke aikoivat Lampan
alapuolella ajaa jäälle.

Sen kuultuaan Jussikin tuli piilostaan takaisin, ojanpohjaa pitkin
kontaten. Mutta päästyään vähän edemmäksi hän nousi tielle ja läksi
juosta vilistämään. Mennessään Lampan pihan poikki hän näki konttorin
ikkunasta, että patruuna pauhasi Joonaalle, joka seisoi lakki kourassa
oven suussa. Hän riensi kuitenkin minkä ehti jäälle, hyvin tietäen,
että Santeri levottomana odotti tietoja.

Mutta hänen ehdittyään puolijokeen tuli Santeri yksinään vastaan.
Iso-Liisa oli jo palannut ja kertonut, että takavarikkoon oli otettu
kuorma ja hevonen, mutta muuta ei tiennyt.

Mitä tiesi Jussi?

Jussi kertoi kuulemansa ja näkemänsä.

»Jopa kävi hyvin», sanoi Santeri riemastuen. »Ne lähtevät kaikki
kuorman vientiin... Hyvääpä kuuluu...»

Nopeasti hän selitti Jussille, mitä nyt oli tehtävä. Jussin oli mentävä
omaan rantaan, missä Oinas-Matti odotti. Hänen piti sanoa Matille, että
iso ruuna oli pantava valjaisiin ja kuorma laitettava valmiiksi. Sitten
Jussin oli riennettävä törmälle vahtimaan, milloin Lampan yläkerrassa
sytytetään tulet. Silloin hänen piti juosta ilmoittamaan Matille, että
nyt sopi tulla...

Santeri itse menisi vielä katsomaan ja vakoilemaan, että kaikki
oli selvää ja että tullimiehet todella poistuivat. Kuitenkaan ei
uskallettaisi tuoda enempää kuin yksi kuorma kerrallaan. Lampan
asiapojan hän lupasi toimittaa tuomaan vähän väkevää molemmille.

Jussi hoksasi heti, mitä Santeri tarkoitti, ja lupasi toimittaa kaikki
täsmällisesti. Hän läksi Suomen puolelle, ja puolijuoksua painautui
Santeri Lampalle päin.

Jo porstuaan hän kuuli, kuinka patruuna kähisi ja käveli edestakaisin.

Kun Santeri astui konttoriin, seisoi Iso-Joonas suu naurussa oven
pielessä ja selitti juuri, mitä tupakkamatoissa oli ollut. Santerin
tulosta patruuna riemastui niin, että Santerin piti istuutua pöydän
päähän, eikä paljoa puuttunut, ettei patruuna rientänyt häntä
syleilemäänkin.

»Tilta hoi, tuoppa parasta konjakkia ja sokeria!» huusi hän
puotipiialle, tarjosi Santerille sikaaria ja antoi Joonaallekin.

»Häkö... häkö!» nauroi hän. »Oletpa sinä, Santeri sentään... Kuka hitto
olisi hoksannut tuollaisen vikkelän tempun.... Se oli niin... joo,
aivan verraton sutkaus niille hävyttömille kanaljoille...»

Patruuna ihmetteli ja nauroi. Ennenkuin Joonas tuli selittämään, kuinka
asia oli oikeastaan järjestetty, oli hän silmittömästi suuttunut ja
kironnutkin Santerin tyhmyyttä ja varomattomuutta, selitti hän naurun
lomassa.

»Ja varmaan ne nyt menevät Haaparannalle asti, ennen kuin katsovat,
mitä tupakkakulit sisältävät... Mutta voi sitä pitkää nokkaa...»

Patruuna nauroi, että ihan ojenteli.

»Eivätkä tunteneet Isoa-Liisaa... eivät aavistakaan kuka heitä... ja
mistä sinä hoksasit sen vanhan hevoskaakin?»

»Hoksata pitää», sanoi Santeri, mutta häntä näytti huvittavan patruunan
ihmettely enemmän kuin koko asia.

Mutta kun konjakki oli tuotu pöydälle ja patruunan annettua
Joonaallekin pitkänlaisen ryypyn Joonas mennyt hommiinsa, alkoivat
patruuna ja Santeri keskenään tuumailla. Kiire oli. Santeri ei
maistanut konjakkia kuin puoli pikarillista, mutta sensijaan hän sanoi,
että miehille... pitäisi panna poika viemään...

»Juu vain...jopa tietenkin», lupasi patruuna ja kuiskasi puotipiialle,
Tiltalle.

Santeri läksi vielä ulos vakoilemaan, mutta patruuna jäi yksin
konttoriinsa kävelemään. Määrä oli sitten vasta sytyttää tuli
yläkertaan, kun Santeri kävisi sanomassa. Hän oli aikonut käydä
vakoilemassa, olivatko tullimiehet todella lähteneet Haaparannalle päin.

Jännityksessä patruuna odotti Santerin takaisintuloa. Huolta ja hommaa
oli. Tuhansien markkojen arvosta oli hänellä tavaraa Palomäessä, ja
kiire olisi niillä ollut rajan yli, sillä Lamppa välitti muualle
Ruotsiin kaikenlaista. Ennen, takavuosina, oli »luntreijaus» käynyt
hyvin, sillä rajavartijoita oli harvemmassa. Mutta ahtaalle oli nyt
ottanut, ja häntäkin, Lamppaa, oli sakotettu sekä tullipetoksesta että
viinanmyynnistä. Mutta kumpaakaan hommaa hän ei malttanut heittää
pois, sillä hyvät olivat niistä tulot. Vähimmällä oli Lamppa sittenkin
päässyt Ruotsin puolen kauppiaista. Ei ollut häneltä saatu vahingoksi
asti tavaroita takavarikkoon, ja mitä viinanmyyntiin tuli, niin sitä
oli myyty... eipä hän itsekään osannut sanoa kuinka paljon. Muille
kauppiaille oli viime talvenkin kuluessa tullut suuria vahinkoja,
muutamille niinkin suuria, että saivat tehdä vararikon ja itse astua
linnaan sakkoja maksamaan.

— Mutta tyhmiä ja varomattomia he olivatkin olleet, — mietiskeli
Lamppa huoneessa kävellessään. — Panevat kaikenlaisia tyhmiä tuomaan
kuormaa poikki ja uskovat kaikille kelvottomille tavaransa... Mutta
eipä anna Santeri pettää itseänsä... Jessus, kyllä vain ovat vihaiset
minulle ja Santerille, nämä tullihurtat, ja vieläpä Oinas-Matillekin ja
Ranta-Jussille... Joo... joo... Mutta elää tässä kunkin pitää...

Hän oikoi pitkää vartaloaan, niin että iso vatsa pullisteli kuin
suovanperä.

»Missä hemmetissä se Santeri nyt näin kauan viipyy?» hän sitten sanoi
ääneen ja katsoi kelloansa, joka jo aloitti yhdeksättä.

»Tilta hoi, panitko pojan viemään Oinas-Matille... ja oletko varustanut
lamput yläkertaan?» huusi hän sitten puodin ovelta.

»Kaikki on toimitettu», vastasi nokkela Tilta, joka oli oli ollut
patruunan uskottuna palvelijana jo kymmenen vuotta.

»Se on hyvä... se on hyvä... Kyllä sen arvasin...»

Silloin tulla tupsahti Santeri kuin varjo konttoriin. Hän tuli ja meni
aina niin hiljaa, ettei hänestä kuullut eikä nähnyt mitään ennenkuin
hän aukaisi oven ja astui huoneeseen. Hänen kiiluvista silmistään
patruuna päätti, että asiat olivat hyvällä kannalla.

»Sytyttäkää pian tulet yläkertaan...! Minä sanon Joonaalle, mitä
hänelle kuuluu!.... Eikä patruuna saa liikkua konttorista!» selitti
Santeri nopeasti. »Pian kaikki!» hän sitten lisäsi komentavalla äänellä
ja oli samassa jo ulkona.

»Tilta! Tilta!» hoki patruuna ja koetti olla notkea liikkeissään
hänkin, rynnätessään puodin ovelle Tiltalle määräyksiä antamaan.

Vikkelästi laskeutui Santeri pihalle ja riensi puolijuoksua pirttiin,
jossa tapasi Joonaan. Tälle hän selitti, mikä oli aikomuksena. Käski
Joonaan mennä valmiiksi makasiiniin ja odottaa Oinas-Matin tuloa. Tosin
ei ollut mitään erityistä pelättävissä, sillä hän, Santeri, oli ottanut
selvän, että kaikki tämän kylän tullimiehet olivat lähteneet »suurta
saalistaan» Haaparannalle viemään. Saattaisi kuitenkin tapahtua, että
muiden kylien tullihurtat osuisivat liikkeelle, ja niitä vastaan täytyi
olla varuillaan.

»Pidä silmät ja korvat auki, ja jos jotakin näet, niin juokse kujalle
ja puhalla pilliin, jotta Matti tietää kääntää takaisin», neuvoi hän
lopuksi Joonasta.

Hän läksi taas kotiin päin, tahtoen vielä neuvoa Mattia. Ilma oli
kylmennyt, taivas oli täynnä tähtiä, ja vuorien päällitse loimusivat
revontulet, ensimmäiset tänä syksynä. Puolivälissä jokea Santeri
silmäsi taakseen ja näki, että Lampan yläkertaan oli sytytetty tulet.
Hän joudutti kulkuaan, arvaten, että Matti ja Jussi olivat tekemässä
lähtöä joen poikki.

Juuri kun hän ehti kotirantaan, romahti hevonen kuormineen
rantatörmästä alas jäälle. Oinas-Matti istui tupakkakulin päällä, ja
valjaissa oli Palomäen iso ja väkevä ruuna, joka oli satoja kertoja
vilahtanut tullimiesten nokan alta.

Matti oli ryypännyt kelpo lailla patruunan lähettämistä viinoista,
jotta oli rohkeimmillaan humalassa. Kehui voimiaan ja sanoi Santerille,
että pään hän halkaisee tullihurtilta, jos ne eteen tulevat. Santeri
tyynnytti -häntä kuitenkin ja selitti, ettei muuta tarvinnut kuin ajaa
suoraan makasiinin eteen. Joonas odotti makasiinissa ja oli valmiina
auttamaan tupakkamattoja sisälle.

»Nousevat ne minulla yksinkin», kerskui Matti.

Hän massautti suullaan, ja vireä, vastakengitetty ruuna läksi nopeaa
juoksua Ruotsin puolelle. Santeri aikoi ensin mennä ja ruveta
Ranta-Jussin kanssa ottamaan tavaroita esille makasiinista, mutta
muuttikin päätöksensä ja läksi seuraamaan Mattia. Tämä ajoi jo melkein
toisella rannalla, sillä selvästi kuului, kuinka ruuna juosta vilisti
pitkin mainiota, sileää munakkaa.

Matti istui vähän huojuen tupakkakulin päällä, ja kun venevalkamassa
reenjalas kopahti kiveen, oli hän pudota silmilleen. Hän laski
kirouksen ja tempasi ohjista...

Silloin juuri kuului ilmaa halkaiseva vihellys Lampan kujalta, mutta
kun reen raudat kiljuivat routaa vasten, ei Matti sitä kuullut. Mutta
Santeri kuuli sen jäälle, arvasi vaaran uhkaavan ja riensi juosten
perässä.

Matti ajoi remuten täyttä juoksua Lampan pihaan ja karjui. Juuri kun
hän ehti kujalle, istuen selin navettarakennukseen päin, ryntäsi
neljä miestä navetan takaa hänen kimppuunsa. Kaksi heistä karkasi
kiinni hevosen päähän, ja toiset kaksi vetäisivät Matin rentonaan
kuormalta alas, niin että pää ja hartiat vastasivat lujasti routaiseen
maahan. Kaikki kävi niin äkkiä ja arvaamatta, että Matti ei kerinnyt
vähintäkään puolustautua. Häneltä temmattiin ohjat käsistä, eikä hän
muuta kuullut tai ymmärtänyt kuin Saalkreenin äänen, jonka hän tunsi:

»Ähä, lurjukset! Jopa petyitte vuorostanne!»

Hetkeksi hän meni kuin tainnoksiin, mutta nousi samassa pystyyn,
kiroillen mitä suusta ehti tulla... Tullimiehet ajoivat jo tiellä
asti...

Samassa ilmestyi Iso-Joonaskin pihasta päin Matin luokse kujalle ja
juosten ja läähättäen Santeri rannasta.

Matin päähän oli routa iskenyt reiän, josta tippui verta hiuksiin ja
hiuksista takin selkää pitkin...

Läähättäen siinä annettiin molemminpuolin selityksiä ja kirottiin.
Iso-Joonas tiesi, niin oli kuullut tullimiesten sanovan, että
taipaleella he olivatkin alkaneet tarkemmin katsella tupakkamattoja ja
silloin havainneet, kuinka hävyttömästi heitä oli petkutettu. Santerin
nimeä he olivat maininneet ja uhkailleet.

Santerin kiiluvissa silmissä leimahti koston tuli, ja pirullinen ilme
välähti kasvoilla.

Mutta kun Oinas-Matti oli tointunut entiselleen, kiljaisi hän:

»Pieksää ne pirut pitää!»

Kujalta oli rähinä kuulunut konttoriin, jossa patruuna yksin käveli
levottomana. Pahaa aavistaen hän riensi portaille, avopäin ja takitta.

»Herr Jessus!» hätäili hän, kun näki miesten seisovan kujalla. »Kuinka
on käynyt? Varmaankin on saatu tehdä peslaaki! Enkös arvannutkin! Te
lorvit! Missä Santeri on?»

»Painu sisälle siitä huutamasta kuin varis tunkiolla!» huusi hänelle
Santeri.

Sanaakaan puhumatta patruuna luikki takaisin konttoriin.

Mutta Santeri ja Oinas-Matti läksivät takaisin Suomen puolelle,
Matti kiroten ja kostoa uhaten, Santeri äänettömänä, mutta synkissä
mietteissä hammasta purren.

Rantatörmällä he tapasivat Ranta-Jussin, joka heti arvasi, mitä oli
tapahtunut.

»Käy pyytämässä Rämä-Heikkiä tänne!» käski Santeri Jussia. »Sano, että
minä pyysin. Rahaa ja viinaa on, sano niin...»

Ranta-Jussi ymmärsi, että tässä haudottiin isompia hommia. Arvasi
siitä, että Santeri oli synkissä mietteissä, ja siitä, että hän käski
kutsumaan Rämä-Heikkiä. »Näytetään niille, ettei meiltä niinkään oteta
peslaakia», sanoi Santeri, ja Matti ja Jussi tiesivät nyt varmaksi,
että hänellä oli isompi yritys mielessä.

»Sitä minäkin!» ihastui Matti, joka oli täysin tointunut päähän
saadusta iskusta; verikin oli jo lakannut juoksemasta.

Eniten suututti Santeria se, että hän menetti hyvän hevosensa, joka
jäi hänen vahingokseen. Tupakkamatoista hänen ei tarvinnut välittää;
mitä tullimiehet saivat haltuunsa, se oli, välipuheen mukaan, patruunan
vahinko. Mutta kiukuissaan Santeri kerkisi miettiä monenlaista. Ja hän
päätti yrittää, toivoen, että onni häntä vielä potkaisisi....

Mutta sisälle tultuaan hän oli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Emäntä
näki kuitenkin hänen kalvenneissa kasvoissaan synkän ilmeen ja tiesi,
että kun Santerin silmät noin paloivat, hänen sisässään kiehui kuin
kattilassa.

       *       *       *       *       *

Tullimiehet olivat riemuissaan saaliista. Heitä oli hävyttömästi
petetty, mutta he olivat saaneet kostaa. He arvasivat hyvin, että
Palomäen Santeri oli tuolla roskakuormalla hevoskaakkineen tahtonut
viekoitella heidät pois näkyvistä ja sitten... Mutta jo pettyi kerran,
ja pahasti pettyikin. Ja aika lailla hämmästyi Oinas-Mattikin...

Hyvillään he nyt juttelivat, kun kolmisin olivat viemässä saalistaan
Haaparannalle. Sillä he eivät tohtineet yön aikana olla vähemmällä
joukolla liikkeessä. Useita satoja kruunuja maksoi kuorma ja hyvä
hevonen, joka sekin joutui takavarikkoon.

Toisen kylän tullimiesten oli sillä aikaa määrä vaaniskella Lampan
ympäristöllä.

Pitkin joen rantajäätä he ajelivat, kaikki kolme kuormalla istuen.
Virma hevonen oli Palomäen ruuna, jonka tullimiehet hyvin tunsivat ja
jonka olivat monta kertaa nähneet juosta vilistävän joen poikki...
Mutta nyt oli Santeri menettänyt hyvän hevosensa.

Ruuna tuntuikin oudoksuvan ajajiaan. Pelkäsi varmaan, kun ei vähääkään
asettunut vauhdistaan, vaikka, kuinka koettivat tyynnyttää.

»Kyllä kai sitä Santeria nyt kaivelee!» arveli Saalkreeni »kun näin
hyvän hevosen menetti».

Toiset miehet, Fynke ja Kruuki, esittivät, että kun näin hyvin oli
lopultakin onnistunut, saatu näin suuri takavarikko, sopisi ajaa
Jafetin kestikievariin, joka oli aivan joen rannassa törmällä. Siinä he
vähän levähtäisivät, söisivät ja ottaisivat ryyppyjä, kun oli kylmä ja
yön aika.

Siihen tuumaan suostui Saalkreenikin, ja kun he olivat jo ehtineet ihan
likelle kestikievaria, joka oli pari penikulmaa Lampasta Haaparannalle
päin, käänsivät he jäältä pihaan, niin että rekiraudat iskivät tulta.

Talo oli heille tuttu, ja vaikka oli jo melkein yö, otettiin heidät
vastaan kuin suuret herrat. Ja kun isäntää puhuteltiin tuttavallisesti,
tuotiin pöytään mitä mieli teki, kuten Ruotsin kestikievareissa ainakin.

Hevosen kuormineen he ajoivat ihan ikkunan alle, jotta olisi hyvä pitää
silmällä.

Ja sitten he maistelivat, ja hauskasti tuntui ilta kuluvan, ja hyvä oli
olla... Maistelivat niin, että tuntui aika lailla nousevan päähänkin.
Mutta sitä rohkeammaksi heillä mieli kävi.

Yö oli niin pimeä, ettei eteensä paljoa nähnyt. Taivas olikin
vetäytynyt paksuun pilveen, joka ennusti sankkaa lumituiskua.

       *       *       *       *       *

Melkein samaan aikaan kun tullimiehet nousivat jäältä Jafetin
kestikievariin, laskeutui Palomäen Santeri miehineen kotinsa pihalta
jäälle ja läksi ajamaan pitkin rantajäätä alaspäin. Valjaissa heillä
oli Palomäen uljas ja nuori ori, joka oli juoksustaan kuuluisa.

Neljä miestä heitä istui kolmitakkareessä, nimittäin Santeri,
Oinas-Matti, Ranta-Jussi ja äskenmainittu Rämä-Heikki. Ja kovasti
löyhkäsi reestä väkevän konjakin haju, ja molemmat povitaskut olivat
Santerilla pullollaan. Jäälle tultuaan miehet alkoivat keskenänsä
haastella ja maistoivat väliin pullosta, joka Santerilta lähtien kulki
miehestä mieheen.

Santeri itse oli ohjissa ja antoi oriin hölkätä tasaista juoksua.
He ajoivat Palomäestä lähtien suomenpuolista rantaa pitkin, korkean
rantatörmän suojassa. Oli pimeä, niin ettei eteensä erottanut, mutta
Santerille oli tie tuttu ja hän osasi kyllä ohjata hevostaan sinne,
mihin aikoikin.

Keskellä Tornionjokea, Palomäkeä alempana, on laaja saari, Käkisaareksi
nimitetty. Se jakaa joen kahteen haaraan, ja siinä on monen pitäjän
verottomat niityt. Kun oli ehditty Käkisaaren kohdalle, ohjasi Santeri
orittaan saarta kohden ja ajoi eräästä kapeasta vuopion suusta
ikäänkuin saaren sisään. Vuopiota pitkin sitten kiidettiin eteenpäin
yhä alemmaksi. Vuopio oli kapea juova, joka korkearantaisena luikerteli
Käkisaaren halki. Eräässä paikassa, jossa törmä oli loivempi, he
nousivat törmälle ja lähtivät ajamaan pitkin saaren selkää, mutta nyt
Santeri ohjaili Ruotsin puolta kohden.

Hän oli miehilleen jo kotona ja matkalla selittänyt, mikä oli aikeena.
Viekkautta ja varovaisuutta piti ensin koettaa, mutta jos ei muu
näyttänyt auttavan, ryöstäisivät he taipaleella sekä hevosen että
kuorman takaisin.

Epäilemättä se onnistuisi, sillä heidän joukossaan oli paljon vankempia
miehiä kuin tullihurtat. Oinas-Matti ja Rämä-Heikki olisivat jo
kahdenkin uskaltaneet, ja apuna siinä olivat Santeri ja Ranta-Jussikin.
Rämä-Heikki varsinkin oli kuuluisa mies. Julman vankka hän oli ja niin
rohkea, ettei mitään pelännyt. Tappelija hän oli ilmoisen ikänsä ollut
ja kerran istunut linnassakin varkaudesta. Nyt hän kulki irtolaisena
kylästä kylään henkeään elätellen. Mutta näinä vuosina oli hänelläkin
ollut lihavammat päivät, hommaten salakuljettajana milloin missäkin
kylässä pitkin jokivartta.

Rohkeita tuumia miehet keskenään haastelivat, ja Santeri neuvoi, kuinka
olisi meneteltävä. Rohkeasti ja tulisesti! Eikä kukaan saisi ääntä
päästää! Suu kiinni! Mutta liukkaasti liikkeellä!

Kun he ehtivät Ruotsin puolen rannalle, nousi Santeri reestä ja alkoi
tarkastella jälkiä, pienen pienen lyhdyn valossa, jonka otti esille
taskustaan. Pian hän tunsikin oman hevosensa jäljet, jotka olivat
paljoa suuremmat kuin keskikokoisten hevosten; merkkinä oli vielä, että
hänen ruunansa kengissä oli etuhokat, joita eivät muut käyttäneet. Hän
läksi jälkiä seuraamaan, ja toiset ajoivat perässä...

Niin he kulkivat muutamia kilometrejä. Santeri meni edellä
juoksujalassa. Jäljet lähenivät yhä rantaa ja nousivat vihdoin maalle.

Santeri säpsähti ilosta, sillä toisia jälkiä ei näkynyt maalta jäälle
tuleviksi. Vaikka oli pimeä, tunsi hän paikan Jafetin kestikievarin
rannaksi.

Tullimiehet olivat siis menneet sinne ja kukaties alkaneet riemuissaan
ryypiskellä! Santeri oli sitä arvellut pitkin matkaa, mutta ei ollut
kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi!

Mutta nyt hän jo uskoi, ja rohkea ajatus vilahti hänen aivoissaan.

Hän käski miestensä pysähdyttää hevosen, ja yhdessä he kuuntelivat
hiljaa hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan talosta päin,
vaikka se oli hyvin likellä joen törmää.

»Olkaa hiljaa ja vartokaa, minä menen vaaniskelemaan taloon!» sanoi
Santeri miehille.

Kumppaneitaan hän ei tohtinut ottaa mukaan. Jos tullimiehet osuisivat
olemaan talossa, ei yksikään pääsisi niin pakenemaan, ettei häntä
tunnettaisi. Mutta itseensä hän luotti.

Hän hiipi hiljaa rakennuksen päähän ja seinävierustaa pitkin pihaan.
Silloin hänen tarkka korvansa jo kuuli ääntä, joka syntyi siitä, että
hevonen puri heiniä. Hiljaa kuin varjo hän lähestyi yhä seinän vierellä
pysyen. Mutta äkkiä hän alkoi kuulla isoäänistä puhelua sisältäkin,
ja kun hän pääsi kuistin toiselle puolelle, näki hän valon lankeavan
ikkunasta oman hevosensa selkään.

Siinä se oli, ja kuorma perässä!

Santerin sydän löi kovasti, mutta vielä virkummin työskentelivät aivot.
Hetken hän vielä kuunteli ja oli jo hiipinyt melkein reen viereen.
Ääniä kuului nyt sisältä useampia, mutta yhtään selvää sanaa ei hänen
korvansa erottanut. Tuntui kuin olisi riidelty...

Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen.
Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta...

Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa,
jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui
ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku
kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat
kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään...

Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri
läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi,
ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman
pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.

Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä,
eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui
kivien ja mätästen yli.

»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka
hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.

Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan
ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen
kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin
perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi
pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä
reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että
isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta...

»Onpa tuo Santeri poikaa... semmoisista minäkin pidän», puhkesi
Rämä-Heikki ihmettelemään.

»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta... voi saakuri!»
kummasteli Ranta-Jussikin.

»Niinkuin hyllyltä...»

Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori
asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti...
»Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.

Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut
muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa
vauhtia.

Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle
törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja
jäljessä tulevat seurasivat perässä.

»Mitä kuuluu, miehet?» sanoi hän ja hymähti.

Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui
kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.

Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä
olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.

»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun
pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.

Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä
matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi
saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla.
Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen
puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät
tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka
hevosen ja kuorman varasti.

Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään
saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea,
kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä
jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon,
jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä,
Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.

Santeri komensi miehet ja toisen hevosensa navetan taakse ja meni itse
herättämään isäntää.

Hän oli ehtinyt miettiä valmiiksi kaikki asiat, ottanut lukuun kaikki
varovaisuusmahdollisuudet, sillä hän arvasi, että äskeinen teko oli
sitä laatua, että jos se...

Mutta hän uskoi kaiken käyvän hyvin ja päätti menetellä viisaasti.

Tullikavaltajia



III


Lunta tuiskusi seuraavana päivänä niin, että kaikki vaarojen laetkin
peittyivät valkoisen vaipan alle. Joen jäältä peittyivät kaikki jäljet,
eikä sinä päivänä jäällä näkynyt muita ajajia kuin heinien vedättäjiä.

Santeri oli vasta yöllä tullut kotiin, mutta kukaan ei talossa tiennyt,
missä hän oli ollut ja milloin palannut. Aamulla hän oli kuitenkin
pystyssä jo tavalliseen aikaan, toimitti rengin hakemaan heiniä ja
alkoi itse pienentää mättäitä tallitunkioon.

Palomäen talo oli vähän erillään muista kylän taloista, niin että
lähimpään naapuriin oli toisaalle kilometri ja toisaalle päin vähän
vaille. Naapurien ei ollut tapana usein käydä Palomäessä, saattoipa
mennä joskus viikkokin, ettei heistä ketään talossa näkynyt.

Nytkin oli mennyt monta päivää, niin ettei kukaan muu ollut käynyt
kun Iso-Liisa ja Oinas-Matin vaimo, Eeva-Priita, jotka noutivat
täältä karjan antia. Ei ollut koko kylässä ketään, joka olisi tiennyt
tullikavaltajien yöllisestä retkestä.

Sitä Santeri mietiskeli, kun tunkioon mättäitä pienenteli. Hän tunsi
jonkunlaista levottomuutta, ja mieleen tuli yhtä ja toista, mikä pani
arvelemaan. Ahtaalla olisi asia, jos siitä tieto tulisi...

Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin
varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen,
sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon
hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä
Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko
asian...

Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella
asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi.
Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut
ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää
hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.

Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen.
Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan
palaavan viittasi tulemaan talliin.

Liisalla oli paljon uutisia.

Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen
väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli
varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat
menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka
niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja
selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli
myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.

Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa
touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman
tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä...

»Tiesivätkö, kenen oli ollut se hevonen?» tiedusteli Santeri lisää.

»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt
konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.

»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja
pisti Liisan käteen hopearahan.

»Minuun saat luottaa!» vakuutti Liisa, ja he erosivat.

Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla
suoraan mökiltään hiihtäen.

Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa,
mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä
ryöstöstä.

Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet
heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä
vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean
teon.

Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin
Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita
vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää,
pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.

Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea
varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi
tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.

Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni
eikä levitellyt tietoja.

Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän
uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.

Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki,
jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.

Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki»
kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että
järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.

Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri,
että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle,
oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä,
joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.

Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen,
hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle
viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien
ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.

Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan
Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut
kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut
lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan
tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.

Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa,
jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun
menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti,
tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja
laulellen.

Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta
Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat...
ryypätkää näin pakkas-aamuna!»

Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun
Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen
toisen miehen jystämään jäähän reikää.

»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille
hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan,
mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän
kulkeneet. Tallissakin kävivät...»

Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan
lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle
vastaviitoitettua tietä pitkin.

Hän näki väkeä liikkuvan Lampan pihalla, mutta käveli kuitenkin
rohkeasti.

Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta
iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.

Mutta Santeri tervehti niinkuin ennenkin.

»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun
Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.

»Mitäpä minulle kuuluu... Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi
Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.

Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita
ylös Lampan puotiin.

Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut
miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä
ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan
sinne.

Santeri meni.

Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja
taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia...

Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan
konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.

       *       *       *       *       *

Kului pari viikkoa.

Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen
Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea
varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta
minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.

Koville oli ottanut salakuljetuksen, niin ettei Santeri ollut
uskaltanut näinä kahtena viikkona mitään yrittää.

Iso-Liisa ja Ranta-Jussi tosin kuljettivat pienempää tavaraa pimeän
aikana Lamppaan, kuten hevosen valjaita ja savukkeita laukkuun
sullottuina, mutta muuta ei uskallettu. Ja takaisin tullessaan he
toivat kahvia ja sokeria kyläläisten tarpeeksi, sillä ne olivat
helpompia Ruotsin puolella, eikä Suomen tullimiehistä ollut siihen
aikaan juuri mitään pelkoa.

Mutta Santeri mietti, sillä kovin olisi ollut kiire Lampan tavaroilla
Ruotsin puolelle. Joitakin uusia keinoja täytyi keksiä, sillä ylen
uutterasti vartioivat tullimiehet. Hiihtelivätkin joskus pimeinä
iltoina ihan Palomäen vieritse nähdäkseen, mitä talossa hommattiin.
Mutta kun heidät kerran huomattiin talon navetan takana, eivät he
uskaltaneet Suomen puolelle suksineen tulla.

Näinä kahtena viikkona oli Santeri keksinyt rohkean tuuman. Ja vaikka
se tuntuikin perin epävarmalta, kypsyi suunnitelma hänen päässään, ja
niin hän aikoi yrittää. Se oli uusi ja kerrassaan alkuperäinen keino
pettää rajavartijoita. He eivät varmaankaan arvaisi, niin ajatteli
Santeri, että siinä olisi ansa viritettynä.

Santeri oikein hykerteli käsiään ja naureskeli itsekseen, kun hän
mietiskeli ovelaa keinoansa. Jos se onnistuisi... olisi se vielä sekä
hänelle että patruunalle...

Häntä ei enää huolettanut Jafetin pihalla tapahtunut asia. Hänen
hevosensa ja tupakkakulit olivat tosin vielä piilossa Alaniemen talossa
Vaaralan kylässä, mutta siihen hän oli jo miettinyt selityksen. Kun
Ylikainuun markkinat alkaisivat joulun jälkeen panisi hän jonkun ihan
oudon miehen myymään hänen ruunansa markkinoilla ja pääsisi siten
pälkäästä.

Jollekulle eteläruotsalaiselle kun myy, niin ottakoot sitten
tullimiehet selvän, mistä päin ruuna on tuotu... jos nimittäin
sattuisivat siellä kohtaamaan ja tuntemaan.

Siihen mennessä täytyisi ruunan antaa olla piilossa.

Patruuna kutsutti häntä melkein joka päivä luokseen. Kiire olisi ollut
tavaroilla Ruotsin puolelle, sillä patruuna oli tehnyt kauppoja Lapin
rajalle asti kaikenlaisella tavaralla, enimmin kuitenkin jauhoilla,
voilla ja tupakalla. Hän hätäili ja hoputti ja esitti Santerille, että
tämä koettaisi ylempää jokivarrelta päästä poikki ja oli keksivinään
muitakin keinoja, mutta ne olivat Santerin mielestä kelvottomia,
kömpelöitä, — niin jos tekisi, olisi tullimiesten satimessa hyvinkin
pian...

»No, mutta mitä helvettiä sitten aiot yrittää?» tiuskasi patruuna
Santerille, kun hänen ehdottamansa keinot eivät koskaan kelvanneet.

Santeri iski silloin patruunalle ovelasti silmää nauroi ja virkkoi:
»Malttakaahan... hyvä tulee kohta!»

Patruuna laski siihen pitkän naurun ja komensi tuomaan konjakkia ja
kahvia.

Santeri oli Ranta-Jussin kanssa puhellut uudesta yrityksestään.
Oinas-Matillekaan he eivät vielä olleet asiasta mitään virkkaneet.
Sillä heitä epäilytti itseäänkin, menisivätkö tullimiehet todellakin
semmoiseen ansaan.

Näin Santeri suunnitteli uutta yritystään:

Ranta-Jussin tuli jonakin iltana lähteä Ruotsin puolelle ja mennä
taloon, jossa tullimiehet asuivat. Hänen pitäisi olla surkean näköinen,
mutta samalla esiintyä kostonhimoisena ja kertoa, vesissä silmin, mutta
hammasta purren, että hän oli suuttunut Palomäen Santerille, vanhalle
lurjukselle, ja päättänyt kostaa...

Epäilemättä alkaisivat tullimiehet kuunnella, mitä Jussilla oli
sanomista, kun hän suoraan tulisi ilmiantamaan parasta veljeään. Ja
Jussin pitäisi jatkaa ja kertoa tietävänsä, että sinä ja sinä yönä oli
Santerilla aikomus neljällä hevosella viedä tavaraa Lampalle, mutta
alempaa kotoaan, poikki Käkisaaren, nousta Ruotsin puolen maantiehen
Lehmikankaan männiköstä ja siitä ajaa suoraan Lampalle — suuren
heinäladon luo, joka oli vainion laidassa, likellä taloa. Siihen latoon
purettaisiin kaikki kuormat...

Tullimiehet kuitenkin epäilisivät, eivät ottaisi uskoakseen
Ranta-Jussia... silloin tulisi Jussin esittää, että hän lähtisi
tullimiesten kanssa vahtiin yöksi... menisivät Käkisaareen jonkin
heinäladon kupeelle ja siitä katselisivat niin kauan kunnes kuormat
olisivat menneet ohi... Heidän olisi siten helppo saavuttaa kaikki
Lampan vainioladon luota ja siepata takavarikkoon koko kuormasto. Siinä
sitten näkisivät, oliko Ranta-Jussi puhunut totta....

Siihen he varmasti suostuisivat.

Kun sitten, noin puolen yön aikaan, Santeri ensimmäisenä ajaisi ohi —
Rantalan ladon luo pitäisi Jussin saada tullimiehet vartomaan, — olisi
Jussin, jos tullimiehet eivät malttaisi odottaa toisia kuormia, vaan
lähtisivät Santeria hätyyttämään, puhallettava pilliin, että Santeri
tietäisi nopeammin paeta, ja silloin juostava Suomen puolelle, toisille
kuormantuojille ilmoittamaan, että piti kiireesti mennä takaisin...
Jos taas — niinkuin Santeri oletti — tullimiehet vartoisivat toisia
kuormia, olisi Jussin, kun viimeinen kuorma olisi mennyt ohitse,
kehoitettava tullimiehiä pian lähtemään suoraan Lampalle, ehtiäkseen
paraiksi tekemään takavarikon — ja sitten hänen oli korjattava luunsa
näkyvistä ja juostava Suomen puolelle.

Sillä häntä eivät tullimiehet sen jälkeen hyvin puhuttelisi, kun Lampan
ladon luota löytäisivät pelkkää tyhjää. Sillä tullikavaltajat, kun
olisivat onnellisesti päässeet Rantalan ladon ohi, eivät ajaisikaan
Lampalle päin, vaan suoraan Lehmikankaalle eräälle metsäniitylle,
Kortesuolle, joka oli Lampan oma, ja sinne heinälatoihin kätkettäisiin
tavarat. Sieltä he palaisivat yksi kerrallaan ja vasta Vaaralan kylän
kohdalta ajaisivat Suomen puolelle takaisin... Iso-Joonas saisi sitten
heinähäkissä, vähän kerrallaan, kuljettaa tavarat Lampalle.

Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan.
Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään,
etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.

»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä... minua ne uskovat», sanoi hän.

»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä
Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi
ketään itseään uskomaan.»

He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt
ja sikaareja.

Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään,
vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli
kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi
poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua
kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi
hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri
itse oriillaan edellä...

Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua
ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.

       *       *       *       *       *

Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän
oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet
»yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli
määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta
yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.

Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle
Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna
oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään,
kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».

Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut
sellaista aavistaakaan!

Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi
tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä.
Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan
Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle... että tämä
kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta...

Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi
kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen
ilme.

Kummia hänellä oli kerrottavana.

Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki
ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli
viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut
Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan
poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle
päin... Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan,
Kruukikin joukossa... neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen
ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki...

Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä
vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti...
Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan
Suomen puolelle... Nyt ollaan häntä hakemassa... Suomenkin puolen
viranomaisille on annettu käsky...

»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka
oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.

Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja
näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa
pystyyn.

»Se on patruunan hommaa kaikki... Matti ei olisi uskaltanut
omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli
samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.

Sitten hän kirosi ja katseli vähän epätietoisesti ympärilleen.

He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja
takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja
silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.

»Jo kävi hullusti... ja taisi kuolla se Kruuki... Vallesmanni ja
poliisi ovat hakemassa... kun pääsisi piiloon!» puhui hän sopertamalla,
pelon vallassa.

Santeri hoksasi pian, että suuri on asia, ja arvasi, että hän itsekin
sotkeutuisi tähän juttuun. Nopeasti hän vei Matin navettaan ja kätki
hänet muurin taakse.

»Patruuna käski!» koki Matti Santerille selittää. »En minä olisi
muuten... ja neljä miestä kun oli... ja ruomat katkaisivat, niin en
päässyt kuormineni...»

Matti jäi navetan muurin taakse kyyröttämään, mutta Santeri meni
pihalle. Hän käski Ranta-Jussin lähteä kotiaan ja olla olevinaan
tietämätön koko asiasta.

Jussi ehti juuri lähteä hiihtämään mökkiänsä kohden, kun Santeri näki
vallesmannin ja poliisin ajavan tiellä. Ohi Palomäen toki ajoivat!

Santeri mietti hetkisen pihalla. Sitten hän painui navettaan ja oli
siellä pitkän aikaa.

Kun hän tuli takaisin, meni hän suoraan tunkiolle mättäitä
pienentämään. Hän oli oikein aavistanut! Vallesmanni ja poliisi ajoivat
palatessaan pihaan.

Oliko Santeri nähnyt Oinas-Mattia?

»Ei ole käynyt pitkään aikaan», vastasi Santeri. »Kuinka niin?»

»Olisi vähän asiaa», selitti vallesmanni ja katsoi tarkasti Santeria,
mutta pieninkään väre Santerin kasvoissa ei ilmaissut, että hän jotakin
tiesi.

Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin
pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian
laita oli?

Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut
maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa
eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle... Ei tiennyt, oliko kainulainen
ehkä myynyt muille...

»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä
ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»

»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai
totta.»

Santeri naureskeli ja ihmetteli sitä, ettei hän ollut kuullut.

»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin
kiirettä ole...»

Hän liikkui keveästi ja puhui kohteliaalla äänellä.

Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut
luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää,
kun ei ollut mitään varmuutta.

»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti
vallesmanni vielä lähtiessä.

»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista... ruotsalainen nimi se
oli», vastasi Santeri arvelematta.

Vallesmanni lähti.

Santeri seisoi kujalla ja katseli heidän menoaan.

»Kiinni olisivat Matin panneet... käsiraudat ja pultit näkyivät olevan
reen sevillä.»

Hän painui sisälle, otti ryypyn ja alkoi miettiä, sormillaan pöytään
naputellen.

Mutta kun ilta pimeni, läksi hän Lampalle, hiihdellen nyt suksilla
alempaa tikkatietä.

Hän oli koko päivän miettinyt ja tehnyt päätöksensä. Ja nyt hän oli
Lampan puheille menossa, miettimisensä tulokset ilmoittaakseen.

Lampan oli syy, että Oinas-Matin oli noin onnettomasti käynyt. Oli
kehoittanut Mattia, varomatonta ja tyhmää, yrittämään, vaikka hän,
Santeri, oli käskenyt odottaa ja luvannut, että kyllä hyvä tulee...
Siten saattoi miehen ansaan, hevosen ja kuorman menettäen... Kuinka
kävisi, jos Matti vielä kiinni saataisiin? Siitä alkaisi juttu ja
lopulta siihen vedettäisiin hänetkin...

Matti piti saada pois sekä tullimiesten että virkakunnan käsistä! Se
olisi heidän kaikkien pelastus! Ja koska patruuna oli syypää siihen,
että Matin niin onnettomasti kävi, niin laittakoon rahat ja hopusti,
jotta Matti pääsee karkaamaan Amerikkaan...

Sieltä eivät näppäisi miestä ensi tilassa. Ja patruunalla oli kyllä
varoja...

Hän oli jo valmiiksi miettinyt Matin karkumatkankin, ettei siitä mitään
jälkipuheita tulisi.

Patruuna käveli edestakaisin konttorinsa lattialla, vähän kalpeampana
entistään, ja kun Santeri astui sisään ja sanoi hyvää iltaa, tuijotti
hän Santeriin aivan kuin ensi kerran näkisi eikä muistanut vastatakaan.

Pelästyksissään näytti patruuna olevan eikä olisi nyt juuri tahtonut
Santeria puhutella.

Kun he pääsivät puheen alkuun, niin patruuna alkoi väitellä vastaan,
ettei muka ollut kehoittanut Mattia »luntreijaamaan». Mutta
Santeri tiesi sanoa, että Iso-Joonas oli sitä varten käynyt Mattia
hakemassakin...

Patruuna koetti vieläkin peitellä asiaa, ettei se tulisi hänen
syykseen, mutta Santeri sanoi jyrkästi:

»Tässä ei auta valheet, sillä Matti on itse minulle selittänyt...»

Mutta kun Santeri sitten sanoi, että niin ja niin oli toimitettava,
jotta Matti pääsisi pakenemaan Amerikkaan, ja patruunan oli siihen
matkarahat annettava, niin silloin Lamppa suuttui, löi nyrkkiä pöytään,
ihan Santerin nokan alla, ja sanoi:

»Semmoiselle lorville minä en anna penniäkään...»

»En minä ole käskenyt suoraan tullimiesten syliin...»

Santeri vain naurahti patruunan kiukulle.

»Ottakoot sitten Matin kiinni!» hän sanoi välinpitämättömästi. »Minuun
se ei kuulu. Mutta uskon kyllä että huonoa jälkeä alkaa teidän
talossanne tulla, jos Matti kiinni joutuu...»

Patruuna tuijotti Santeriin pelästyneenä.

»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän.

»Sitä, mitä sanoin», vastasi Santeri kolkosti ja aikoi lähteä.

Santeri oli osannut arkaan paikkaan. Patruuna tiesi hyvin, että Santeri
voisi häntä paljonkin vahingoittaa, jos tahtoisi... ilmoittaisi
rajavartijoille, missä hän, Lamppa, säilytti luvattomasti maahan
tuotuja tavaroita, voisipa ilmiantaa viinanmyynninkin...

»Elä vielä mene... istu nyt!» kielsi hän Santeria.

Santeri seisahtui ovensuuhun. »Mitäpä siinä on... ottakoot Matin
kiinni... vallesmanni ja poliisi kävivät jo hakemassa...»

Santeri yritti taas lähteä.

»Tulehan tänne, Santeri! Ajatellaan vielä asiaa», sanoi patruuna, ja
hänen äänensä oli muuttunut veljelliseksi.

He menivät konttorin viereiseen huoneeseen ja panivat oven lukkoon.

Kun Santeri puolen yön aikaan hiihteli takaisin kotiinsa, oli hänellä
povitaskussaan matkarahat Oinas-Matin Amerikkaan matkaamista varten.



IV


Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa
kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta
päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja
toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.

Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin
tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas,
että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että
Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet
sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä
saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että
Lamppa oli antanut rahat.

Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa
asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei
sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.

Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.

Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.

Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä
oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja
mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani
ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri
vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin.
Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin
kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista.
Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.

Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu
kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla
myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta
asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen
ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt
menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa.
Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja
tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen,
eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut,
mille isompi, mille pienempi.

Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt
sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle,
ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.

Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri.
Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia.
Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan
Oinas-Mattia... ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon
väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta
itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.

Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo,
Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli,
hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.

Näin patruuna ja Santeri arvelivat.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin
yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri
oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän
kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut
esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun
Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa
tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin
neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun.
Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että
tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia»
vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen...

Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä
hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin
puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä
koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti
pihalle.

Saalkreeni pullahti heti portaille, ja vaikka olikin pimeä, tunsi hän
Jussin.

»Mitä sinä nyt olet täällä nuuskimassa?» sanoi hän karskisti Jussille.

Jussi tekeytyi surkeaksi ja kuiskasi Saalkreenin korvaan:

»Nyt teille sopisi, jos tahtoisitte...»

Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen
Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää
Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin
oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja
hävyttömälle...

»Ja sitäkö varten sinä olet tänne tullut?» kysyi Saalkreeni tuimasti.

Jussi vakuutti niin olevan.

Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla
valheen kengillä liikkeellä!»

Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin
sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja
äänikin kuului kuin tynnyristä.

He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin
tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.

Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun
Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:

»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme... ja varjelkoon
sinua, jos valehtelet...»

Sitähän Jussi juuri oli toivonutkin, että hänet otettaisiin mukaan.

»Uskallan minä lähteä... epäilemättä tänä yönä tuovat poikki...
Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa... ja hommassa oli jo iltahämyssä
Santeri ollut...»

Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin
uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut
muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin
takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko,
tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita
koko kuorma... Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat...

Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä
kuormaa... ja kalliita tavaroita... ja hyvät hevoset siihen...

Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin.
Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.

Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut
Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti
vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat... Tiesi senkin,
että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina...

Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain
tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi...

»Santeri epäilemättä tappaisi minut... siksi sydämetön hän on ja julma.»

Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään
tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.

Ja nyt he kaikki uskoivat Jussin puhuvan täyttä totta ja olivat
hyvillään.

Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla
tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat,
— ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä
mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa
toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli
kuullut kylällä puhuttavan.

Ja sikaaria poltellen he juttelivat myöhään iltaan.

       *       *       *       *       *

Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi
kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä
uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea,
ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet,
että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon,
vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät
kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin
muualle...

»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi.
»Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta
heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»

Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä
vainioladosta.

Jussi puhui siis totta.

Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä
yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.

Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo
sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia.
Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi,
seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä
ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili,
että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle,
köyhälle miehelle... kun nyt niin ison saaliin saisivat... neljä
kuormaa ja kalliita tavaroita... nisujauhojakin kuorman...

Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.

»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle
latoa.

Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli
paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän
ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan
heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.

»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa
katsoi kelloansa.

»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.

»Niin... jos tulevat... Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni
Jussille.

»Kyllä tulevat... St!... Mikä se oli?»

Kaikki kuuntelivat.

Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.

»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.

Saattaa hyvinkin olla... Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle»,
arveli Jussikin.

Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi
Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku
ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.

»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.

Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.

Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on...
niin uskon...»

Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun
se pakkasessa liitteissään rääkyi...

Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin
nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi...

Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka
puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma
olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli
tuossa juuri tulossa ladon nurkalle...

Silloin Jussi rykäisi.

»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.

Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta
kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.

Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.

»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko
valetta?»

»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili
Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.

»Odottakaa hetkinen... kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!»
kehoitteli Jussi.

Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella
hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.

»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.

Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon
luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet
turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut
Jussikaan tuntevansa.

Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä,
mutta Fynke kielsi, ettei vielä...

Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti
setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.

»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»... selitti
Jussi.

»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.

Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi...

Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti
hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat
tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä
suksenlatua noudattamatta.

Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen,
ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä
haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä
olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.

He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin
joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.

Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä
ladolta ja jotakin näkyäkin.

Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä...

He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan
olivat jääneet Jönssonin suksista.

Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä
tänne asti.

Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus
metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten
luo.

»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.

»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»

»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.

Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään
Lampalle.

Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli
aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla
nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.

»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja
heittiö Joonas kotona?»

»Niin... se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien
hämmästys näytti olevan suuri.

He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat
oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.

Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja
kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka
siellä semmoista meteliä pitivät.

»Me täällä olemme», vastasi Saalkreeni kaikkien puolesta.

»Mitä on asiaa?» liuskasi Joonas kiukkuiselta äänellä.

Niin, mitä heillä olikaan asiaa!

Ei ollutkaan selvillä, mitä sanoisi, kun tapasivat Joonaan yösijalta.

Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:

»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä...»

He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.

Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin
mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!

Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii
keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat
eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!

Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä
puijannut...

Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen
kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin
alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki
perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke
kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä
kuin toiset.

Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi,
että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin
puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta
tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä
kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon
tavarat ensiksi kätkettäisiin.

Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän
laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan
veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin
Suomen puolella.

Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran,
joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat
kääntäneet...

He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan
vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt
liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat
taipaleen päässä.

Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella
tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut
yhtään jälkeäkään.

Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja
kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.

Kenen syy tämä oli?

Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he
kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä
hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.

Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja
poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.



V


Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti
Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin
naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet
tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon
mukaan Käkisaareen.

Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai!
Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.

Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan
ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä
siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta
he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat
pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen
kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää
penkoivat.

Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät.
Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä
päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet
alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.

Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa
uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille,
jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin
puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä
suorittamatta livahtaa rajan yli.

Heistäkin alkoi nyt tullimiehillä olla kova vaarinpito.

Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime
»luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän
lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut
ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta.
Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset
kilisivät ja tiu'ut soivat.

Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi
tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat
tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta
Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.

»Mitäs herroille kuuluu?» kysyi Santeri, kun pani hevostaan kiinni.

»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi... jos toistenkin näkisimme!»
vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen,
että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.

»Se on oikein! Katselkaa tarkoin!» kehoitti Santeri ja naurahti.

Saalkreenin silmät iskivät tulta, mutta mitäpä hän Santerille mahtoi!

Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki
tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.

Samassa hän myös näki Joonaan, joka heinähäkin päällä köllöttäen ajoi
pihaan.

Hän meni konttoriin. Leveästi nauraen patruuna otti vieraansa vastaan.

»Jopa oli hyvä, että tulit... jopa oli hyvä...» hoki hän. »Tulit kuin
kutsuttu... Käy istumaan... pane sikaari palamaan... riisu turkki
yltäsi...»

Erinomaisen hyvällä tuulella nyt patruuna olikin. Kaikki oli onnistunut
niin kovin hyvin.

»Ja ajattele, etteivät ne pöllöt, vaikka tässä pyörivät yöt päivät, ole
kertaakaan hoksanneet mennä rautakrasseillaan sysimään heinähäkkiä»,
puheli hän hyvillään.

Ja kertoi lisäksi, että Joonas oli vähän kerrallaan saanut kuljetetuksi
kaikki tavarat Kortesuon ladosta kotia. Heinähäkkiin oli pohjalle
latonut tavaraa, niinkuin Santeri oli neuvonut, ja heiniä alle, päälle
ja laidoille... Osa tavaroista oli jo saatu viedyksi Ylikainuulle,
mutta lisää tarvitsisi... Markkinat olivat pian tulossa.

Ja senvuoksi olikin hyvä, että Santeri tuli neuvottelemaan, kuinka nyt
alettaisiin menetellä.

Sen Santeri oli tiennytkin ja miettinyt jo valmiiksi.

Ja nyt hän kertoi patruunalle uusimmasta aiheestaan.

Patruuna kuunteli ja lasketteli väliin pitkiä nauruja. Jopa oli viisas
ja kavala mies tuo Santeri! Mistä hemmetistä se aina hoksasikin!

Santeri selitti moneen kertaan, kuinka Joonaan piti menetellä. Hän itse
kyllä huolehtisi, että tavarat saataisiin joen poikki.

»Kyllä, kyllä... _Jäveln anamma... jäveln anamma!_» nauroi ja ihmetteli
patruuna Santerin rohkeutta.

Kauan ei Santeri tällä kertaa viipynyt Lampassa. Ja kun hän lähti, oli
hänellä molemmat povet pullollaan, mitä lie ollutkaan...

Fynke näkyi kävelevän vieläkin pihalla, mutta muita tullimiehiä Santeri
ei havainnut.

Kun hän palasi kotiinsa, oli sinne saapunut vieraita.

Vaaralan kylän Alaniemen sukulaisisäntä oli toinen ja alatorniolainen
hevossaksa Miukin Matti toinen. Kummallakin oli kaksi hevosta, ja
Santeri älysi heti, minne heillä oli matka, kun pihalla kuuli rengiltä,
keitä vieraat olivat. Ylikainuun markkinoille tietenkin.

Emäntä oli jo laittamassa vieraille päivällistä.

Santeri toivotti vieraat tervetulleiksi taloon, ja kun oli maisteltu
muutamia väkeviä punssikuppeja, menivät talliin katsomaan hevosia.

Vieraat olivat päässeet hyvälle puhetuulelle, ja Miukin Matti rähisi
ja kiitteli hevosiaan kuin olisi jo ollut markkinapaikalla. Alaniemen
isäntäkin kiitteli hevosiaan, mutta ei rähissyt niin paljon kuin Matti.

Hyviä, lihavia ja uljaita hevosia ne olivat. Santeri kehui hevosta
minkä kerkisi.

Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla,
alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi
tullia maksaa.

»Ajakaa menemään vain»! kehoitti Santeri.

»Mitä helvettiä... suoraan tullihurttain suuhunko?» kivahti Miukin
Matti.

»Niinpä tietenkin», nauroi Santeri.

»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin,
joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.

Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei
kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.

Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he
kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi,
kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa
pettänyt tullihurttia.

Santeri kielsi kaikki. Ei sanonut olleensa niillä maillakaan.

Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita.
Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista
asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.

»Vai semmoista kuuluu», arveli Santeri.

Illempänä he maistelivat yhä enemmän. Sillä molemmat vieraat, sekä
Alaniemen isäntä että Miukin Matti, olivat persoja viinalle, varsinkin
kun saivat juoda ilmaiseksi. Ja miksei olisi juotu, kun oltiin hyvässä
talossa, jossa isäntä tarjosi, ja hevoset olivat lämpimässä tallissa.

Silloin he alkoivat esitellä Santerille, eikö hän hommaisi heidän
hevosiaan poikki rajan... Nyt varsinkin, kun Santerilla ei itsellään
ollut myymähevosia eikä aikomusta tänä talvena markkinoillekaan lähteä.

»Huomenna saadaan asiasta puhella», lupaili Santeri.

Illalla myöhään molemmat vieraat nukkuivat. Miukin Matti ei päässyt
sänkyynkään, vaikka oli tehty vuode, vaan nukkui ovensuuhun turkkinsa
päälle. Alaniemen isäntä retkotti sängyssä, vaatteet yllään.

— Kauniita markkinamiehiä! — tuumi Santeri nauraen, kun katseli
väsyneitä vieraitaan.

Mutta Santeri tiesi entisestä kokemuksesta, etteivät nämä vieraat
pitäneet kiirettä talosta lähteäkseen, kun hevoset olivat tallissa
ja heillä itsellään hyvä olo. Kainuun markkinatkaan eivät vielä
hoputtaneet. Tässähän ne voisivat makailla ja syödä monta päivää,
varsinkin kun tiesivät hänellä olevan viinan viljaa... Kalliiksi niitä
tuli ruokkia... neljää hevosta ja kahta miestä. Pois ne piti toimittaa!

Sitäpaitsi hänellä oli omia hommia joka yöksi markkinoihin asti! Tässä
ei joutaisi muuta tekemään kuin jaarittelemaan kaiket päivät!

Hän jätti vieraansa nukkumaan ja meni talliin.

Ranta-Jussi hommaili siellä niinkuin isäntä oli käskenyt. Vieraitten
hevoset seisoivat vierekkäin, ja talon hevoset olivat toisella seinällä.

Ranta-Jussi oli tehnyt, niinkuin isäntä oli käskenyt. Jokaiselta
hevoselta hän oli leikannut hännät lyhyiksi.

Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina
tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten
hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun
lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.

»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin,
toiset kiinni reslain perään!»

Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja
pian he olivat valmiit lähtemään.

Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt
hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri
toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.

Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin
tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen
kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun
taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat
huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa
matkaansa Kainuuseen.

Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä
heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.

Hänen piti tässä olla apuna.

Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään
tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt
ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että
tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä
rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään...

»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Otappa tuosta vahvistukseksi ryyppy!»

Ja hän tarjosi Liisalle pulloa.

»Tule sitten huomenillalla!» kuiskasi hän Liisalle.

Yöllä oli pakkanen. Santeri istuutui etumaiseen reslaan, jonka
valjaissa oli Miukin Matin toinen hevonen, juoksijatamma, ja toinen,
vankka ruuna, oli köytetty marhaminnasta reslan perään. Ranta-Jussi
ajoi Alaniemen isännän hevosia, jotka olivat lihavan kiiltäviä ja
kookkaita ruunia molemmat.

Virkut hevoset porhalsivat pyrynä jäälle ja sitten kiivasta vauhtia
poikki joen pitkin viitoitettua tietä Lampalle.

Joonas seisoi portailla ja huusi, kun Santeri ajoi ohitse:

»Antakaa mennä vain! Selvä on tie!»

Ja vielä Jussillekin, joka tuli vähän jälempänä, hän huusi:

»Anna mennä perässä!»

Hän seisoi portailla niin kauan kuin kuuli kavioiden kopsetta, ja meni
sitten sisälle, arvaten, että Santeri ja Jussi olivat jo Kainuuseen
menevällä tiellä ja ettei siellä ollut pelkoa tullimiehistä.

Aamupuolella yötä Santeri ja Ranta-Jussi palasivat suksilla, jotka
lähtiessä olivat ottaneet mukaansa.

       *       *       *       *       *

Aamulla varhain olivat talon vieraatkin taas pystyssä.

Santeri vielä kiusoitteli vähän kumpaakin, ennenkuin sanoi, mitä oli
yöllä hommaillut sillä aikaa kun toimet nukkuivat.

Molemmat vieraat pelästyivät ensin pahasti, näkivät pilttuut tyhjinä
tallissa ja surkuttelivat, että taas piti juoda itsensä niin
sikahumalaan...

Mutta pian he nyt tointuivat kohmelostaan. Ja niin tuli kiire
kummallekin, että aamuhämyssä jo lähtivät kävellen Ruotsin puolelle
ja alkoivat yhtä kyytiä painua Kainuuseen päin siihen taloon, johon
Santeri oli yöllä vienyt heidän hevosensa.

Santeri katseli heidän menoaan ja arveli kujalla itsekseen:

— Hyvin näppärästipä näistä vieraista päästiinkin!

Ja hän naurahti keksinnölleen.

Koko päivän hän sitten oli kovassa puuhassa. Kun emäntä hänelle jotakin
sanoi, ärähti hän heti kärsimättömästi. Hän ei sietänyt enää vaimoaan,
jonka tapana oli lakkaamatta itkeskellä ja haikealla äänellä varoitella
miestään, ennustaen kaikenlaista. Tänään emäntä olikin ollut tavallista
itkuisempi, arvatenkin vierasten vuoksi ja siitä, että talossa
oli viljemmälti liikuteltu viinoja. Nyt hän muistutti Santerille
Oinas-Mattiakin — sitä ei ollut ennen tehnyt. Mutta kiivaan ja tylyn
vastauksen hän sai Santerilta.

Iltapimeässä ilmaantui taas Ranta-Jussikin Palomäkeen. Jussi pysytteli
useimmiten ulkosalla, tallissa ja navetan puolella, sillä emäntä
ei kärsinyt häntä, kun tiesi Jussinkin aina vähän väliä olevan
salakuljetushommissa.

Mutta Santeri näkyi nyt olevan omassa huoneessaan, ja Jussi hiipi sinne.

Mitä lie ollut papereita ja laskuja tarkastamassa, mutta syvissä
mietteissä hän oli. Jussin tultua hän kokosi kaikki yhteen pinkkaan ja
pisti pöytälaatikkoon.

Ja nyt hän alkoi selittää Jussille, mitä oli miettinyt ja miten nyt
alettaisiin vetää tullimiehiä nenästä.

Käkisaaren kautta, Rantalan ladon ohi, piti ajaa. Sitä tietä eivät
tullimiehet nyt, kun markkinain aika lähestyi, joutaneet öisin
vartioimaan. Sitten noustaisiin maihin Lehmikankaalle, josta
Kortesuolle kääntyvää tietä pitkin ajettaisiin Lampan ladoille asti.
Kuormat purettaisiin sinne. Joonas saisi heinähäkissä toimittaa osan
kotiin, mutta suurempi osa olisikin vietävä markkinoille.

Mutta jottei syntyisi mitään suurempaa rähinää tai liikettä, oli
Santeri päättänyt olla ottamatta ketään vierasta poikki viemään...
yksin vain oriilla ajaisi... Siitä olisi sitäpaitsi se hyöty, ettei
tarvitsisi apureille maksaa palkkaa, sillä ne olivat vaativia
semmoisissa hommissa... Vain Jussin kanssa kahden ja Iso-Liisa
kolmantena. Jussin tulisi oleskella Rantalan ladossa Käkisaaressa.
Siellä hänen oli pidettävä silmät auki, ja kun alkaisi kuulua, että
Santeri jo oli tulossa, silloin piti kaksi kertaa helistää suurta,
rautapeltistä lehmänkelloa. Se olisi merkkinä, että sopi tulla...

»Mutta jopa sinä hoksaat!» ihmetteli Jussi, kun kuuli Santerin tuumat.

Iso-Liisa olisi miehenvaatteissa Ruotsin puolella, hiihtäen
Lehmikankaan, maantien ja Kortesuon tienhaaran väliä edestakaisin. Jos
tullimiehet silloin sattuisivat sinne päin, jolloin kello soi (sillä
Iso-Liisa kuulisi kyllä kellonsoiton Lehmikankaalle yhtä hyvin kuin
Santerikin suomenpuoliselle rannalle), tulisi Liisan hiihtää vastaan,
jotta Santeri tietäisi kääntyä takaisin.

»Hyvin on mietitty!» vakuutti Jussi. »Kovin hyvin!»

Kaikki oli jo valmiin?. Liisakin oli jo mennyt paikoilleen Ruotsin
puolelle. Nyt saisi Jussi lähteä.

He menivät ulos, ja Santeri antoi tallista Jussille rautapeltisen
lehmänkellon, joka kesäisin kuului kaukaisista kiveliöistä asti. Jussi
köytti kellon vyölleen, kun ensin oli täyttänyt sen heinillä, ettei se
kalisisi, ja niin hän lähti hiihtämään Käkisaarta kohden.

Santeri aikoi lähteä tuntia myöhemmin.

Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin
sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään
raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun
Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka
raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen,
että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut
sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.

Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut,
kuinka oli monen muun käynyt... Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa
jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin...

Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä
joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät,
kuinka heitä oli puijattu monena talvena!

Hyvä oli Santeri ollut häntäkin kohtaan.

Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina... Nytkin pisti
pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi... Rentoa ja mukavaa oli ollut
hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään,
yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta
sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä
liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta
nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä
joka päivä...

Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän
kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan
ladolle.

Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä
hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta.
Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa
kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin
puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.

Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi
taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut
hiihtämistä mistään päin... Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä
maantietä ja Lehmikangasta...

Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain
kitinää Suomen puolelta päin... Hän arvasi, että Santeri oli jo
tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin
säpsähti.

Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa
juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan
kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi...
ei muuta joutanut.

Vain silmänräpäyksen ajan hevonen oli näkyvissä. Sitten se katosi
saarelle ja uudestaan jäälle Lehmikangasta kohden. Jussi kuuli vain,
että oriilla oli tulinen vauhti, että reki hyppeli perässä, vaikka
paino oli raskas.

Jussi kiipesi takaisin latoon, ja nyt hän kaivoi povestaan esille
pullon ja otti ryypyn.

Mutta pitkää aikaa hänen ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kuuli hevosen
tulevan takaisin Ruotsin puolelta. Tavattoman nopeasti oli Santeri
ehtinyt käydä Kortesuolla! Mutta ihmekös, kun ajaa niin vimmatusti ja
Joonas on siellä vastaanottamassa!

Ladon luona Santeri pysähdytti hevosensa ja virkkoi Jussille nopeasti:

»Pidä silmät ja korvat auki! Minä käyn vielä toisen kerran!»

Ja samassa hän tempasi ohjista, niin että ori karkasi hurjaan juoksuun.

Jussi jäi vartioimaan. Nyt hän käveli ympäri latoa ja nousi joskus
kinoksen nokkaan kuuntelemaan. Pakkanen oli kova, ja tähdet valaisivat
yötä. Ei mistään päin näkynyt tulia, eikä korva enää eroittanut
matkamiestenkään ääniä tieltä. Kylmä ei lainkaan ahdistanut Jussia.
Hänellä olikin jalassa hyvät lapinkengät ja yllä monta villapaitaa ja
puseroa; turkki tosin oli lyhyt ja sen villa kulunut.

Jo kuului Santeri tulevan toista kertaa ja vimmattua vauhtia nytkin.

Jussi helisti kelloaan, kuten ennenkin.

Santerilla oli nyt korkea kuorma, korkeampi kuin ensi kerralla, niin
että hän näytti itse istuvan kuin katon harjalla. Ja ori porhalsi niin,
että vain vilahdukselta ehtivät nähdä.

»Hei!» huusi Santeri ladon kohdalla.

»Hei!» vastasi Jussi ladon edestä.

Ja niin kuorma katosi taas näkyvistä kuin Sirkan Mikko vallesmannia
piiloon.

Kumma, että Santeri pysyikään noin korkean kuorman päällä, kun ori
lennätti tuommoista vauhtia! ihmetteli Jussi.

Mutta nyt hän kiipesi taas latoon ja otti kaksi ryyppyä, molemmat
pitkänlaisia. Hän koetti arvata, mikä aika yöstä jo oli kulumassa,
tarkasteli taivaan tähtiä ja päätteli, että aamupuoli yötä jo oli.
Tuskin Santeri enää kolinatta kertaa ehtisi, jos uskaltaisikin Ja
voivathan tullimiehet aamupuolella olla liikkeellä...

Niin hän mietiskeli ja siinä toivossa, ettei Santeri enää kolmatta
kertaa yrittäisi, hän joi pullonsa tyhjäksi ja hyräili huvikseen.

Santeri ei viipynyt tälläkään kertaa kauan. Mutta nyt hän tuntui ajavan
pikkuhölkkää, ja kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Jussi, että reessä
istui kaksi henkeä.

Ladon kohdalla Santeri pysähdytti ja käski Jussin suksineen tulla
rekeen.

Iso-Liisa istui mahdottoman pitkävillainen naapukka päässä ja turkki
yllään Santerin vieressä reslan perässä.

»Istu sinä kuskipukille!» käski Santeri Jussia.

Jussi pisti suksensa reslaan ja hyppäsi seville.

»Hyvinkö kävi?» kysyi Jussi.

»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten
Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.

»Niinpä tietenkin», vastasi siihen Jussi. Hän alkoi jo humaltua.

Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille
juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.

       *       *       *       *       *

Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa
samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet
eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet,
vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa
ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu
saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee... Muita eläimiä
siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.

Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat
Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein
kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.

Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi,
että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille
meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin
käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he
osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut
tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää
hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat
eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla,
kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat
kuulemaan.

Mutta monta pääsi menemään tullia maksamatta, ja kun kerran oltiin
Kainuussa, niin siellä kyllä tultiin miehissä toimeen. Suomalaiset
myyjät hankkivat jonkun taatun ruotsalaisen kauppaamaan hevosiaan
ikäänkuin omiansa. Ja hyvin kaupat kävivät.

Santeri oli saanut tietää, että myös Miukin Matti ja Alaniemen isäntä
jo olivat myyneet hevosensa, eikä heilläkään ollut tullimiehistä tullut
haittaa.

Hurinaa ja ajamista oli koko markkinain aika Tornionjoen varrellakin,
ja ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Lampassa oli tulinen kiire. Mutta aina joka päivä oli siinä pihalla ja
ympäristöllä joku tullimiehistäkin vaanimassa.

Ja lisäksi olivat epäluulot nyt kohdistuneet heinähäkkiin. Joka
kerta, kun Joonas tuli heiniä noutamasta, sysivät tullimiehet
rautakrassilla heinähäkkiin poikki ja pitkin, mutta onneksi ei niillä
kerroilla sattunut mitään olemaan, kun Joonas ei silloin palannutkaan
Kortesuolta, vaan vainioladolta.

Mutta erään kerran, — silloin Santeri oli jo kavaltanut kaikki
tavarat Kortesuon latoihin ja markkinakiire oli parhaillaan, — Joonas
uskalsi mennä Kortesuolle, ja kun oli tarve ja patruuna hätäili,
pani hän häkkiinsä kaksi ruisjauhosäkkiä ja ajoi sitten kartanoon.
Tullimiehiäkään ei ollut silloin näkynyt koko päivänä, mutta sattuivat
juuri tulemaan toisesta kujasta, kun Joonas toisesta ajoi kuormineen
pihaan.

Fynke meni heti sysimään häkkiä...

Patruuna katseli konttorin ikkunasta, hätäili, kirosi ja silmäsi
ympärilleen, ikäänkuin apua hakien.

Jopa tuli Jönssonkin tunnustelemaan, Saalkreeni ei ollut mukana.

Joonas yritti ajaa tallin eteen, mutta tullimiehet komensivat purkamaan
kuorman.

Silloin patruuna riensi portaille ja huusi, että heidän piti antaa
rengin olla rauhassa.

Mutta tullimiehet purkivat heinät maahan ja niin ilmestyi kaksi sadan
kilon jauhosäkkiä häkin pohjalta.

Tämä oli tapahtunut pari tuntia ennen kuin Santeri saapui Lampalle. Nyt
oli patruuna juuri kertomassa Santerille, kuinka ohraisesti oli käynyt
ja mitä oli viety, vaikkei rakkareilla ollut mitään todistusta, että
jauhot oli tuotu Suomen puolelta.

Santeri kuunteli ääneti loppuun asti ja kysyi sitten:

»Omistitteko säkit ja sanoitte, että ne ovat teidän?»

»Joonas oli sanonut, ettei hän tiedä, kenen ne säkit ovat, mutta
minulta ei ole kysyttykään.»

»Sepä oli hyvä... Vahinko ei ole suuren suuri eikä teitä voi
sakottaakaan, kun ette ole tunnustanut jauhoja omiksenne.»

»Höhöhöhö... Joonas saa vastata koko asiasta», sanoi patruuna päästäen
rehevän naurun.

Samassa tulivat tullimiehet konttoriin.

Patruuna kirosi ruotsiksi, mutta Santeri istui vakavana paikallaan.
Ensi kertaa pitkästä ajasta tullimiehet nyt kävivät Lampan konttorissa.

He tahtoivat tietää, olivatko äsken takavarikkoon otetut jauhot
patruunan.

»Minun ne eivät ole, minä en tiedä koko asiasta... Iso-Joonas niistä
vastaa», kivahti patruuna.

»Mutta ne on tullitta tuotu yli rajan», sanoi Saalkreeni, joka johti
puhetta.

»Jaa, minä en tiedä mitään, eikä minulla ole niiden kanssa mitään
tekemistä...»

»Siitä tulee kysymys!» sanoi Saalkreeni.

Patruuna käveli tuimana edestakaisin ja silmäili rumasti tullimiehiin.

»Mistä te tiedätte, että ne jauhosäkit on Suomesta tuotu?» kysyi hän.

»Me arvaamme!» vastasi Saalkreeni.

Silloin patruuna suuttui ja karjaisi: »Ulos minun huoneestani... ja
hyvin pian!»

Tullimiehet lähtivät, mutta ehtivät lisätä, että vielä tavattaisiin.

Patruuna ja Santeri jäivät kahden kesken miettimään asiaa. Monta tuntia
he istuivat ja puhelivat.

       *       *       *       *       *

Santeri oli patruunalle sanonut, että nyt piti koettaa saada
tullimiesten huomio kääntymään toisaalle, sillä he voivat alkaa
vainuta, että tavaraa oli tuotu enempikin. Joonaan piti käydä heinässä,
mutta Käkisaaressa, jossa Lampalla myöskin oli niitty. Sillä selvää
oli, että he nyt alkaisivat jotakin arvella, eikä ollut yrittämistäkään
ensi päivinä uudestaan käydä Kortesuolla. Ja Joonaan tuli kulkea
tikkatietä, jotta ilmeisesti näkyi tulevan Suomen puolelta.

Joonas oli liikkeellä joka päivä; väliin oli kuormana halkoja,
koska patruunalla oli Suomenkin puolella maatila, ja väliin taas
heinähäkkejä. Santeri hommasi kaikki, ja jotta asia saisi suuremman
merkityksen, hiihteli Santeri aina vähää ennen Lampalle, muka
vartioimaan, ennenkun Joonas tuli joen poikki.

Joka kuorman tullimiehet penkoivat, mutta turhaan.

He eivät silti lakanneet vakoilemasta loitompaa. Kaikki lähitienoon
heinäladot ja riihet he tarkastivat. Sillä heille oli selvinnyt, että
jossakin Santerilla kaiketi oli varasto, josta Joonas oli jauhosäkit
kuljettanut.

Mutta sitä he eivät löytäneet, kun eivät arvanneet hiihtää Kortesuolle.

Ja vaikka he yrittivät parastaan, onnistui Santerin sittenkin
Rämä-Heikin avustamana viedä useita kuormia Kortesuon ladoista
Ylikainuuseen. Sillä aikaa kun tullimiehet penkoivat Lampan pihalla
Joonaksen kuormia, kiirehti Santeri suksilla Kortesuolle. Sinne oli
sitä ennen Rämä-Heikki mennyt hevosella. Mutta pienissä erissä täytyi
yrittää, sillä tullimiehet tutkivat kuormia Ruotsinkin puolella.

Kerran olivat Jafetin kylän tullimiehet olleet Kortesuon tienhaarassa,
kun Rämä-Heikki Lehmikankaan kautta yritti Kortesuolle, mutta ehti
onneksi kääntää hevosen Lampalle päin. Tullimiehet tunsivat Palomäen
oriin ja Rämä-Heikin ja arvasivat, ettei Heikki ollut huvin vuoksi
liikkeellä.



VI


Kului pari viikkoa. Ylikainuun markkinoilta oli palattu ja koko
markkinahumu tauonnut.

Rajan yli kulkeminen oli vähentynyt niin, että Palomäen—Lampan tikkatie
oli pyryjen perästä päivän kaksi melkein ummessa.

Eräänä pyryisenä aamuna ajaa huristi Iso-Joonas Lampan juoksijatammalla
Palomäkeen. Santeri oli ehtinyt nousta vuoteelta ja aikoi juuri mennä
talliin, kun Joonas saapui pihaan.

Nyt oli piru irti!

Tullimiehet olivat osanneet Kortesuolle ja ottaneet kaikki
takavarikkoon! Koko yön he olivat siellä puuhanneet, ja nyt olivat
kaikki tavarat tullimiesten hallussa!

Varhain tänä aamuna, kun patruuna vielä oli vuoteessa, he olivat
käyneet ilmoittamassa, että Lampan ladoista Kortesuolta oli otettu niin
ja niin paljon tavaraa. Tunnustiko patruuna ne omikseen?

Patruuna oli kironnut kuin ukkonen ja Joonaan mukana lähettänyt
tullimiehille terveiset, että heidän piti kiireesti korjata luunsa
hänen kartanoltaan...

Mutta sitten hän oli heti käskenyt valjastaa hevosen ja lähteä
Palomäkeen Santeria noutamaan.

Niin kertoi Joonas, nenänpää valkeana.

Kirjavaksi meni Santerinkin naama, ja silmiin tuli pirullinen ilme.
Samassa hän laski suustaan pitkän kirouksen.

Hän kävi pirtissä, sieppasi pikkuturkin ylleen, ja he lähtivät yhdessä
täyttä juoksua ajamaan Lampalle.

       *       *       *       *       *

Vasta illalla Santeri palasi Lampaita tavallista kiihtyneempänä. Oliko
tehty takavarikko häneen niin vaikuttanut vai oliko hän maistellut
väkeviä liiemmälti? Kiirettä hänellä oli, ja hän hommasi kuin tuli
olisi jalkain alla. Kävi kylälläkin ja tuli yksin takaisin.

Kerran emäntä yritti häntä puhutella, mutta ei saanut yhtään oikeaa
vastausta.

Illempänä Santeri katosi kotoaan. Ei ottanut hevosta eikä suksiakaan.

Mutta kun hän oli kävellyt maantielle asti, odotti häntä siinä kaksi
hevosta, joilla oli tyhjät reslat perässä ja mies kummassakin lakki
silmillä istumassa. Santeri hyppäsi ensimmäiseen rekeen, ja he läksivät
ajamaan täyttä juoksua alaspäin.

Kun he pääsivät kylän päähän, liittyi heihin kolme hevosta erään mökin
pihalta ja niin he jatkoivat matkaa peräkkäin, mies kussakin reslassa,
paitsi ensimmäisessä kaksi, Santeri toisena.

Kun oli ehditty kylän ohitse, pysähdyttiin taipaleella, ja Santeri
tarjosi kaikille pitkät ryypyt ja maistoi itsekin vastoin tapaansa
runsaanlaisesti.

Ja taas he lähtivät ajamaan, nyt nopeampaa vauhtia.

Santerilla oli rohkea tuuma, johon hän oli saanut avukseen vankkoja
miehiä. Kaikki hänen kumppaninsa olivat tullikavaltajia; silloin
tällöin he tulivat avustamaan sekä Santeria että muitakin, jotka
harjoittivat tätä ammattia runsaammin. Mutta tämmöiseen retkeen ei
heistä vielä moni ollut ottanut osaa, sillä nyt olikin erinomaista
tekeillä.

Tullimiehet olivat näet samana iltana aikeissa lähteä viemään
takavarikkoon ottamiaan tavaroita, joita oli viisi hevoskuormaa,
Haaparannan tullikamariin. Santeri oli ottanut siitä selon ja tiesi,
että Saalkreeni ja Jönsson lähtisivät kahden kuljettamaan.

Ja näin hän oli miettinyt:

Hän hankkii entisiä apureitaan mukaan, ja he ajavat ensin Suomen puolta
ja sitten Kolukankaan kohdalla poikki Ruotsin puolelle Järvirannalle.
Siinä on pitkä, taloton ja metsäinen taival. Siinä he odottavat, ja
kun tullimiehet tulevat, ryöstetään heiltä kaikki kuormat ja ajetaan
takaisin Suomen puolelle.

Niin hän oli miettinyt ja laskenut, että tullimiehet, jos levähtävätkin
Jafetin kestikievarissa hetkisen, puolen yön jälkeen ovat Järvirannan
taipaleella. Siksi ajaksi piti sinne ehtiä. Heitä oli kuusi miestä
tässä joukossa, ja kaksi hiihti Ruotsin puolta, nimittäin Rämä-Heikki
ja Iso-Joonas. Heidän tehtäväkseen oli Santeri määrännyt hiihtää
tullimiesten perässä niin kaukana ja varovasti, etteivät Saalkreeni
ja Jönsson saisi heistä vihiä. Mutta Järvirannan taipaleella heidän
tuli hiihtää hyvin likellä, ihan perässä, ollakseen apuna kuormia
ryöstämässä, kun hän, Santeri, miehineen tulisi vastaan.

Santeri selitti miehilleen, kuinka piti menetellä. Tullimiehet
otettaisiin kiinni, ja toiset pidättäisivät heitä kinoksessa sillä
aikaa, kun toiset nostaisivat tavaroita omiin resloihin. Tullimiesten
hevoset ajettaisiin menemään tyhjin rein eteenpäin, ja vasta sitten,
kun omat kuormat olisivat reilassa ja toiset jo menossa, laskettaisiin
tullimiehet irti... ja kaikin sitten he ajaisivat jäälle ja
Kalliosaaren luo Suomen puolelle. Kalliosaaren törmän alle purettaisiin
kuormat ja palattaisiin heinäteitä Käkisaaren kautta.

Santerin suunnitelmaa pitivät kaikki miehet viisaana ja parhaana.
Ja rohkeasti he aikoivat yrittää ja, jos niin tarvittaisiin, vähän
kepittääkin tullimiehiä, sillä kaikilla oli entistä kaunaa heitä
kohtaan.

Isolan Antti ja Taavolan Kalle, jotka olivat vankimpia joukossa,
ehdottivat, että he ottaisivat toinen Saalkreenin, toinen Jönssonin
hoitaakseen. Toiset hommatkoot, että kuormat vaihtuvat omiin resloihin.

Ja niin keskustellen he ajelivat eteenpäin ja ryyppäsivät väliin, sillä
Santeri oli toimittanut runsaasti eväitä mukaan.

Yö oli pimeä ja taivas pilvessä.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt Kolukankaan kylässä liikkeellä, kun
siitä läpi ajettiin Ruotsin puolelle.

Pian he saapuivat Järvirannalle, ja kun oli noustu maantielle ja
päästy talottomalle taipaleelle, annettiin hevosten kävellä. Hetkisen
kuljettuaan he pysähdyttivät hevoset, kuuntelivat ja ottivat hyviä
ryyppyjä.

Santeri neuvoi ja rohkaisi miehiään. Kaikkien piti olla hiljaa, ja
ääntä päästämättä piti kaiken tapahtua, sillä tässä oli pääasiana se,
ettei heistä ketään tunnettaisi. Lyödä ei saanut, ellei ihan ollut
pakko, mutta sitä piti välttää, ettei hengenlähtöpaikalle osuisi.

Heillä oli reissään sylen pituisia aisankappaleita, joita he aikoivat
käyttää aseinaan. Kaikki olivat jo ryypänneet sen verran, että olivat
rohkeimmillaan, parhaassa nousuviinassa. Juuri kun taas pullo kulki
miehestä mieheen, alkoi tien mutkan takaa kuulua aisatiu'un ääntä...

He menivät kukin rekeensä, Santeri ja Taavolan Kalle istuen
ensimmäisessä reessä ja ajaen vähän edellä toisista.

Oli pimeä, mutta Santeri tunsi Saalkreenin, joka istui ensiksi
vastaantulevan hevosen reessä kuorman päällä... He ajoivat sen ja vielä
toisenkin hevosen ohitse, jolla ei ollut ajajaa.

Silloin Santeri hyppäsi seisaalle ja kiljaisi. Se oli merkki toisille.

Takaapäin alkoi kuulua kauheaa kiroilemista, seassa
revolverinlaukauskin... ja edestäpäin julman äreä miehen ääni...

Taavolan Kalle riensi sinne, missä Iso-Joonas ja Rämä-Heikki tappelivat
Jönssonin kanssa... Santeri tuli perässä, mutta kun Iso-Joonas ja
Rämä-Heikki alkoivat nostella jauhosäkkejä reistä toisiin, pääsi
Jönsson irti Taavolan Kallelta ja tarttui Santeriin kiinni avonaisesta
turkinrinnuksesta, nykäisten Santerin kuin kuivan rievun kinokseen.

Sillä aikaa sai Taavolan Kalle reestä aisankappaleen ja iski sillä
Jönssonin päätä kohti, mutta toinen ehti väistää ja isku putosi
raskaasti reenperää vasten. Santeri ehti kinoksesta pystyyn ja karjaisi:

»Lyökää lujemmin, pojat!»

Mutta silloin oli Taavolan Kalle jo saanut Jönssonin alleen tiepuoleen,
ja Joonas ja Rämä-Heikki nostelivat kuin riivatut säkkejä, keskenään
supattaen.

Takaapäin kuului silloin hätäinen ääni:

»Ajakaa menemään! Ihmisiä tulee!»

Santeri ja Taavolan Kalle hyppäsivät oman hevosensa rekeen, johon ei
ollut ehditty panna kuin yksi tupakkakuli. Kannaksille ehti vielä
Iso-Joonaskin, läähättäen kuin ajettu poro.

Santeri iski hevosta selkään, ja virma juoksija karkasi heti täyteen
laukkaan.

Rämä-Heikki ehti saada kiinni jälkimmäisen reslan perästä, kun yksi
tullimiesten hevosista oli kääntynyt poikkipuolin tielle, niin että
toisten täytyi ajaa tiensyrjää pitkin.

Jönsson oli päässyt jaloilleen ja ehti iskeä kannaksilla seisovaa
Rämä-Heikkiä olkapäähän maasta sieppaamallaan aisankappaleella.

Pimeä oli, eikä yksikään uskaltanut huutaa tai kovaa puhua. Hurjaa
menoa kavaltajat ajoivat eteenpäin, eikä kukaan oikeastaan vielä
tiennyt, kuinka oli käynyt. Jälkimmäisillä hevosilla oli täydet
kuormat, mutta tiepuolessa oli ollut monta jauhosäkkiä kinoksessa sillä
kohdalla, jossa tullimiesten hevonen oli esteenä.

Kun Järvirannan taival loppui ja kylä alkoi, oli siinä joella tie, jota
heinämiehet kulkivat. Siitä oli ollut puhe ajaa jäälle.

Perässä tulevat kuulivat jo hevosten laukkaavan myötälettä joelle päin,
ja kaikki kääntyivät samaa jälkeä perässä.

Juuri tienhaarassa tuli heitä vastaan kaksi rahdista palaavaa miestä,
jotka näkivät kaksi jälkimmäistä hevosta laukkaamassa heinätietä pitkin
rantaan. Viimeisen reen kannaksilla seisoi mies koukussa, molemmin
käsin pitäen reslan perästä kiinni.

Vasta kun oli päästy poikki Käkisaaren, pysähdyttivät Santeri ja
Taavalan Kalle hevosensa ja odottivat toisia. Ensiksi tarkastettiin
kuormat, mitä oli saatu ja mitä oli täytynyt jättää.

Ja nyt alkoi kukin kertoa, mitä oli ehtinyt toimittaa. Saalkreenia
oli huitaistu selkään, niin että hän kaatui silmilleen kinokseen;
vain kerran hän oli ehtinyt ampua, luoti oli mennyt metsään. Neljästä
kuormasta oli tavarat saatu, viides oli jäänyt.

Yhteen rykelmään kokoontuneina seisoivat kavaltajat, joita nyt, kun
Rämä-Heikki ja Iso-Joonas olivat lisänä, oli kahdeksan miestä ja viisi
hevosta, ja kahakasta selvitti kukin töitään ja tavaroitaan. Ja musta,
kiiltävä pullo kierteli miehestä mieheen, ja kun se tyhjeni, kiskoi
Santeri uuden auki.

Kahdet ryypyt otettuaan he istuivat taas resloihin ja ajoivat
Käkisaaren laitaa pitkin korkearantaisen Kalliosaaren luo. Sinne,
korkean törmän alle, jonka yläpuolella kasvoi laajoiksi levinneitä
pajupensaita, kaivettiin kinokseen kuoppia, joihin tavarat aluksi
kätkettiin.

Sillä niin oli Santeri ennakolta päättänyt.

Mutta miehet alkoivat olla humalassa jokainen, ja Rämä-Heikki
kiljaisikin jo pari kertaa ja noitui, että sukset jäivät häneltä
taistelutantereelle. Liian paljon oli Santerikin tällä kertaa
maistanut. Kieli sammalsi, eikä hän kyennyt pitämään miehiä oikein
kurissa. Kun he nostelivat säkkejä, suistuivat he tavantakaa lumeen,
nauroivat ja kirosivat.

Isolta-Joonaalta oli kahakassa hukkunut lakki ja Santerilta molemmat
kintaat.

Vihdoin he pääsivät lähtemään. Ajettiin heinätietä myöten joen rantaa
pitkin ja vasta lähellä Palomäkeä noustiin maantielle, jolloin toiset
hajaantuivat kukin omalle suunnalleen.

Silloin alkoi jo näkyä aamun sarastusta.

Joonas seurasi Santeria Palomäkeen ja hoiperteli siitä vielä poikki
väylän avopäin Lampalle.

Santeri hiipi hiljaa omaan huoneeseensa ja retkahti vaatteet yllään
sänkyynsä, johon heti nukkui.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi siihen, että pihaan ajettiin parilla hevosella, ja tiu'ut ja
kulkuset soivat niin, että nurkat helisivät.

Hän hyppäsi kuin orava vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, joka oli pihan
puolella... Oli jo iso päivä.

Hän säpsähti, mutta tointui merkillisen pian unen ja kohmelon
vallasta. Ensiksi hän näki Saalkreenin ja Jönssonin, jotka virkamerkit
rinnoillaan nousivat jälkimmäisen reestä. Toisessa reessä olivat olleet
vallesmanni ja poliisi, jotka jo seisoivat pihalla.

Santeri pyyhkäisi hiuksiaan, hieraisi silmiään ja meni pirttiin. Hän
arvasi, mitä varten tulijat olivat liikkeellä, ja omituinen säpsähdys,
jonkalaista hän ei ollut ennen tuntenut, kävi hänen hermostonsa läpi.

Hän koetti tyyntyä, eikä hänen kasvoistaan nähnytkään minkäälaista
mielenliikutusta. Se pelko, että hänet tai heidät kaikki oli tunnettu,
ahdisti kuitenkin niin, että hän liikkeissään näytti hermostuneelta.

Vallesmanni selitti Santerille, mikä heillä oli asiana.

Tullimiehet, vallesmanni ja Santeri olivat menneet talon saliin isännän
pyynnöstä. Vallesmannin puhuessa Santeri seisoi näennäisesti tyynenä,
vaikka Saalkreenin ja Jönssonin vihaiset katseet tähtäsivät häntä kuin
ahmaa puussa.

»En ole kuullut koko asiaa», vastasi Santeri hyvin kuivalla äänellä.

Vallesmanni kivahti:

»Tiedätkö, että tämä on raskas rikos, josta sinua syytetään?»

»Niin tuntuu olevan, mutta syytön minä olen», vastasi Santeri.
Jonkinlaista hermostumista hänessä sittenkin voitiin huomata.

»Se näytetään toteen, että sinä olet ollut joukossa ryöstöä tehdessä»,
sanoi Saalkreeni yhteisesti Santerille ja nimismiehelle.

»Kotonani olen ollut», väitti Santeri.

Tullimiesten pyynnöstä kuulusteltiin todistajina talon palvelijoita,
renki Uptan Kreusia ja piika Josefina Alasenpäätä sekä mäkitupalaisia
Juho Malmia ja Liisa Vuojokea, jotka viimeksimainitut poliisi oli
käynyt heidän kotoaan kutsumassa.

Kaikki tulivat saapuville.

Vallesmanni piti pöytäkirjaa, ja poliisi istui ovensuussa.

Saalkreeni ja Jönsson istuivat nimismiehen kahden puolen, ja Santeri
seisoi poliisin vieressä. Emäntäkin tuli kuuntelemaan.

Ensiksi kuulusteltiin renki Uptan Kreusia, sitten toisia siinä
järjestyksessä kuin tullimiehet olivat todistajia ilmoittaneet. Ja he
kertoivat:

_Uptan Kreusi_: Pääasiaan ei tiennyt mitään. Illalla isäntä oli ollut
kotona, kun hän pani maata, ja samoin nyt aamulla. Hevoset olivat
olleet koko yön tallissa eikä niitä ollut yön aikana liikuteltu, koska
tallinavain oli ollut hänen huostassaan. Muuta ei tiennyt.

_Josejina Alasenpää_: Ei tiennyt mitään. Isäntä oli ollut
maatapano-aikana kotona.

_Juho Malmi_ (Ranta-Jussi): Ei tiennyt mitään. Ei ollut viikkoon käynyt
koko talossa eikä ollut takavarikostakaan kuullut mitään.

_Liisa Vuojoki_ (Iso-Liisa): Ei tiennyt, oliko isäntä ollut kotona vai
ei, sillä hän ei ollut talossa käynyt edellisenä päivänä.

Muita todistajia tullimiehet eivät sanoneet tällä kertaa olevan, mutta
vaativat jo kuitenkin, että Santeri vangittaisiin. Sanoivat tuovansa
todistuksia Ruotsin puolelta.

Saalkreeni tosin vielä muisti Rämä-Heikin, mutta vallesmanni
selitti, ettei Heikki kelvannut todistajaksi, sillä hänellä ei ollut
kansalaisluottamusta ennenkuin vasta kolmen vuoden päästä.

Mutta tullimiesten vaatimukseen ei vallesmanni ainakaan vielä voinut
suostua, sillä eihän ollut mitään todistusta, että Santeri Palomäki oli
ryöstössä osallisena.

»Siihen kyllä saadaan todistuksia», vakuuttivat sekä Saalkreeni että
Jönsson.

»Se on sitten eri asia», sanoi nimismies ja rupesi kokoomaan
papereitaan.

Ja niin päättyi poliisitutkinto, joka oli ensimmäinen Palomäen talossa
ja josta asia sitten kehittyi.

       *       *       *       *       *

Santeri sulkeutui koko päiväksi kamariinsa mietiskelemään.

Vielä ei ollut mitään hätää. Hänen tietääkseen ei heiltä ollut kukaan
tuntenut eikä Kolukankaallakaan kukaan nähnyt, kun he ajoivat Ruotsin
puolelle. Ne miehet, jotka olivat tulleet keskeyttämään ryöstöä, olivat
kaiketi olleet ruotsalaisia, eivätkä tietenkään heitä tunteneet. Samoin
ei ollut heidän tuloaankaan nähty.

Mistä siis todistukset tulisivat?

Mutta rauhaa hän ei kuitenkaan saanut, ja aina johtui mieleen joku
seikka, josta he voisivat päästä alkuun.

Jönsson oli sanonut varmasti tunteneensa joukossa Santerin, mutta muita
ei ollut tuntenut! Siinä oli paha pykälä. Ja nyt Santeri lisäksi muisti
huutaneensa: lyökää lujemmin, pojat!... Olisiko sitä sattunut kukaan
vieras kuulemaan?

Koko päivän hän mietti ja otti pari hyvää ryyppyä vahvistuakseen.

Kului päiviä.

Santerin oli tehnyt mieli käydä Lampalla, ja monta kertaa oli Lamppa
lähettänyt kutsun, mutta hän päätti vielä olla lähtemättä. Sillä huhuja
alkoi kuulua monenlaisia ja monelta haaralta. Ranta-Jussi ja Iso-Liisa
kuljettivat kaikki kuulemansa Santerille. Ruotsin puolelta olivat
tullimiehet vihdoin saaneet todistuksia, ei kuitenkaan Santeria, vaan
Taavolan Kallea vastaan.

Ja jonkun päivän päästä kerrottiin, että tullimiehet olivat löytäneet
ryöstetyt tavarat Kalliosaaren törmän alta ja vieneet pois. Sitäpaitsi
oli liikkeellä huhu, että Kettu-Heikki oli ollut Kalliosaaressa
heinäladon suojassa samana yönä, jona kavaltajat sinne kätkivät
ryöstämiänsä tavaroita. Hän oli kuullut heidän rähinänsä, mutta muita
ei ollut tuntenut äänestä kuin Taavolan Kallen. Ja huhu tiesi lisätä,
että tullimiehet olivat myöskin Kettu-Heikiltä saaneet tietoja.

Sellaisia sanomia Jussi ja Liisa toivat Santerille. Joka päivä tuli
lisää ja aina pahempia. Ja kummallisinta oli, että ne kohdistuivat
Taavolan Kalleen. Muita ei ollut tunnettu.

— Jos Taavolan Kalle joutuu kiinni, — mietti Santeri, — niin pian
siihen sekaantuvat muutkin. Kalle ei ole mikään luotettava mies ja
saattaa, kun näkee itselleen huonosti käyvän, ilmiantaa toisetkin.
Hänet pitäisi saada pois tieltä....

Ja eräänä päivänä toi Iso-Liisa uutisen, että Taavolan Kalle joutuu
kiinni. Liisa oli puhutellut Kallea, joka oli ollut kovasti huolissaan.

»Vai niin. Kumma, kun ei korjaa luitaan pois!» sanoi Santeri Liisan
puheisiin.

»Kyllä uskon, että korjaisi, jos joku avustaisi matkaan.»

Muutamien päivien perästä etsittiin Taavolan Kallea, mutta häntä ei
näkynyt, ei kuulunut. Mökkinsä, vaimonsa, lapsensa ja elukkansa hän oli
jättänyt, itse kadoten. Vaimo kertoi hänen menneen käymään kaupungissa,
mutta häntä ei kuulunut sieltä takaisin.

Asiaa ei jätetty vieläkään.

Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat,
joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja
siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan
aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt,
että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän
pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden.
Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja
Taavolan Kalleksi.

Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja
Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt,
mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä
kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle
sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet
tavarat Kalliosaaren törmältä.

Syviin mietteisiin jäi Santeri, kun Jussi oli kertonut kaikki
kuulemansa.

»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen
Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti
Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.

Mutta siihen Santeri ei vastannut mitään.

Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt
kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni
kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden
kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.

Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten
katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin
kiinni...

Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka
olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti... Pääsisivät
hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän
rikkaimman isännän, raudoissa...

Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä
ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli
ryöstöyönä ollut koko ajan kotona...

Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni
joutuisi.

Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta
ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä
toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut
yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis... hän karkaisi
Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi...

Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä
laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.

Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa.
Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi
kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt
todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin.
Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan
Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.

»Se on pitkä vale!» sanoi siihen Santeri.

Mutta näiden kuulemiensa johdosta arveli Jussi omana mielipiteenään,
että Santerin pitäisi olla varuillaan... Ja jos hän, Jussi, nyt olisi
Santerin sijassa, niin matkalle lähtisi...

Santeri ei väittänyt tätä vastaan, vaikkei toisaalta myöntänyt Jussin
puhetta oikeaksikaan.

Siitä illasta alkaen hän kuitenkin aina makasi vaatteet yllään ja
valveilla melkein koko yön. Reki oli myös valmiina pihalla ja oriilla
valjaat selässä...

Hän pelkäsi nyt todenteolla, mutta ei saanut päätetyksi, lähteäkö
karkuun vai eikö...

Niin kului joku päivä.

Mutta eräänä yönä, kun Santeri oli nukahtanut vuoteelleen, hän kuuli
kolkutusta ovelta ja ääniä pihalta.

Kun hän sytytti tulen ja aukaisi oven, näki hän vallesmannin ja
poliisin astuvan sisälle. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kysyi, mitä
olisi asiaa.

Vallesmanni selitti tulleen ilmi niin raskauttavia asianhaaroja, että
hänen nyt oli pakko vangita Santeri, mahdollisen karkaamisen varalta
näin rajamaalla.

»Vai niin», sanoi Santeri kylmällä äänellä, mutta levollisesti. »Tehkää
tehtävänne! Tässä minä olen!»

Eikä hän puhunut sen enempää, kun häntä lähdettiin viemään
vanginkuljettajan luo.



VII


Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja
lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.

Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös
tiedettiin muualla.

Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt
ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja
potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja
kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen
viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.

Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen
puheilleen.

Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo
likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.

Keväthankea pitkin Joonas palasi iltahämyssä Jussin kanssa.

Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut
taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.

Mitä nyt -kuului Suomen puolelle?

Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli
edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin
pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä
viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja
Santeri oli pantu kiinni.

»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi
alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois... mutta
hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin
pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten
oli...»

»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan.
Irti lasketaan Santeri... Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi
patruuna vielä toivoen.

Jussi näytti epäilevän.

»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut
näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.

»Kumma mies kuitenkin... Muita osasi toimittaa meren taakse, kun
ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen
Jussi, äänessä epäilys.

Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei
tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut,
eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta.
Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi
viimein:

»Jaa, mutta...»

Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja
veti sikaarista savuja.

»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri»,
sanoi hän sitten.

»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi
mennyt», myönsi Jussikin.

Patruuna vetäisi kuin vihapäissään sikaaria ja jatkoi:

»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne
tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita...
Mutta sen minä sanon, että... Jo se oli sentään onneton juttu, että
noin piti käydä...»

»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä... siinäkin
Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet...»

»Niin, ja nyt tavarat kuitenkin joutuivat tullimiesten käsiin...»

»Niin kävi...»

»Olisi pitänyt toimittaa ne tänne heti seuraavana päivänä!»

»Niinpä tietenkin. Mutta kuka silloin uskalsi lähteä?»

»Sepä se... kuka uskalsi lähteä!»

»Niin...»

»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä
kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»

Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla
äänellä:

»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy
Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus...»

Sitten hän äkkiä seisahtui Jussin eteen ja kysyi:

»Kuinka sinä luulet Santerille käyvän? Pääseekö irti vai ei?»

»En minä usko irti pääsevän...»

»Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?»

»Poliisi sanoi, ja kuritushuonetta kuuluu tulevan.»

Patruuna kivahti:

»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään
haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»

Ei ollut vielä ainakaan kuulunut.

Patruuna noitui. Sitten hän taas tiedusti:

»Milloin ne ovatkaan, ne välikäräjät?»

»Vasta toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä.»

Jussi aikoi lähteä.

»Tilta hoi, tuo tälle Ranta-Jussille vähän», huusi patruuna puotiin.

Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän
istahti uudestaan.

»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon,
että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin...»

»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen
konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.

Patruuna jäi yksin.

Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää
menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.

Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia... Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.

Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa
syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko.
Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta
ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa,
jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun...

— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli
hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä
kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta
tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai
suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus
taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja
Joonas saavat vastata. Piru vieköön... piru vieköön kaikki! Hulluksi
tässä tulee ihminen!

Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle.
Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui
konttoriin.

»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.

He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää
kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua
tullaamatonta tavaraa.

Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä
pitkä ja paksu kuin patruunakin.

»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos
minun huoneestani!»

He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.

»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin
kaulukseen.

Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan
makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.

Patruuna katseli ikkunasta heidän hommaansa ja hoki hädissänsä:

»Kun olisi Santeri täällä... kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon,
nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja
hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta... Tilta,
hoi! Joonas, hoi! Mene... Missä helvetissä se Tiltakin... Voi, minä
ihan läkähdyn!»

Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari
toisessa suupielessä, ja huusi:

»Ampukaa noita ryöväreitä ja roistoja! Missä Joonas on?»

Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että
tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli
Tiltan häntä hoivatessa.

Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä
tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.

       *       *       *       *       *

Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään
harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota
sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa
hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat
kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan
Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä
noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja
kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu
sanaakaan.

Harmaan ikävää oli koko talon elämä.

Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset
ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei
ollut kylliksi todistuksia.

Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi
patruunalle kertoa.

Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös
Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia
kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin
pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia
ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan
Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun
sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli
yön aikana mökilleen.

Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää
annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle.
Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle,
mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.

Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen
omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla,
joutuisi linnaan, — niin sanottiin.

Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli
ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta
kaikkein pisin oli aika patruunalle.

Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä,
mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi
Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui,
ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan
kumppanin.

Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt
kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä
pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin
Iso-Liisakaan.

Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.

Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta.
Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja
päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi
montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei
juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä
hyvin ansaitulta.

Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille,
että piti tulla käymään Lampalla.

Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki
oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä
uistinvenettään kiinni.

Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille
puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia
hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.

Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.

»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin
rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa
vesille.

Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.

Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi
suoraan konttoriin.

Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.

»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.

»Niin ovat», myönsi Jussi.

»Onkohan Santeri pantu rautoihin?»

»Niin on kerrottu.»

»Onkohan kirjoittanut emännälle?»

»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole
kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»

»Vai niin... Kumma, kun ei ole minulle mitään...»

Patruuna mietti pitkän aikaa, virkkoi sitten:

»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska
minunkaan, ja anna tuo kori hänelle... siinä on vähän suumakeaa, että
hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä
seisoa...»

»Kyllä tulee perille.»

»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon
isäntää...»

»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään
kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»

Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut,
kun Jussi hyvästeli ja poistui.



VIII


Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin
omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.

Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin
Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut
Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa
keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan
ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä,
tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin
Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt
tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei
sittenkään ottanut luistaakseen.

Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin
ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku
pohottivat sitä rumemmin.

Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli
vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:

»Siinä nyt vanginkuljettaja vie Palomäen isäntää välikäräjiin!»

Kaukana pelloillakin keskeyttivät monet työnsä ja seisahtuivat
katsomaan.

Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään.
Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan
sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein
värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria...

Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä
nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka,
sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen
keneltä hyvänsä... tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli
kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia,
mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.

Hän hoputti hevostaan juoksuun.

Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa
vasten, jäykästi eteensä tuijottaen...

Mitä ihmettä hänen mielessään liikkui?

Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet
olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli
niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin,
mutta ei ollut voitu näyttää toteen... Merkillinen juttu oli sekin, kun
hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki
tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se
murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa... sekin oli Santerin työksi
arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä
kaikkea hän oli tehnyt...

Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi
jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi...

Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi
jalkojaan, niin että pultit helisivät.

Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin
käräjäpaikalla.

Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan.
Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni
maantiessä.

Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet
selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa
huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.

Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat
tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta
kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun
hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti
sikaarin.

Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin
käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän
toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta.
Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään
vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.

Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa
pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi
väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta
lastulta.

»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana
olevaa koskea.

»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja
voimainsa takaa soutaa...»

Nyt oltiin juuri keskellä jokea, virtavimmalla kohdalla.

Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä
Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta,
myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen
sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen...

       *       *       *       *       *

Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa.
Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan
näkynyt.

Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin
vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla,
pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta
tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu
paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin
myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään.
Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä,
jotka olivat ryöstössä osallisina.

Ranta-Jussi ja Iso-Liisa supattivat kahden kesken nurkan takana, ja
Jussille oli Lampan Iso-Joonas aamulla varhain käynyt tuomassa pullon
konjakkia. Jussi oli ottanut hyvät ryypyt ja antanut Isolle-Liisallekin.

Yhtä ja toista siinä ehdittiin väkijoukossa arvella ja puhella sillä
aikaa kun vangin tuloa varrottiin. Muisteltiin Santerin entistä elämää,
ja joku uskovainen tuomitsi häntä ankarasti.

»Hän ei ole muuta kuin pahaa ja vääryyttä tehnyt koko elinaikansa, ja
sen vuoksi Jumala jo näin ajassa häntä rankaisee», selitti uskovainen.

Mutta silloin Rämä-Heikki, joka istui tuvan ovinurkassa, tiuskasi
römeällä äänellä kuin yhteisesti kaikille, jotka tuomitsivat Santeria:

»Vähän niitä on tältä jokivarrelta taivaaseen tulijoita, jos kaikkien
tullipetokset lienevät Jumalan kirjoissa, sen minä sanon.»

Ja vaikka Rämä-Heikiltä puuttui kansalaisluottamus, vaikutti hänen
muistutuksensa tällä kertaa merkillisen nopeasti. Moittijat ja
tuomitsijat sulkivat suunsa, eikä kukaan puhunut pitkään aikaan mitään.

Rämä-Heikki käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi vielä:

»On niitä tässäkin tuvassa monta semmoista tullikavaltajaa, että
joutaisi yhtä hyvin linnaan kuin Santerikin...»

Siihenkään ei kukaan sanonut mitään. Ehkä heillä oli paha omatunto,
vai eivätkö välittäneet semmoisen miehen puheista, jolta oli viety
kansalaisluottamus...

Ja rykäisten Rämä-Heikki meni ulos.

Mutta vankia ei kuulunut.

Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa
edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä,
että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt
tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle.
Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat
kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin
ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.

Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä
pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut
mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän
miehiä.

Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa
alhaalta päin.

Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa
näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä
pihalle.

Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija,
yksin istuen kärryissään.

Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun
nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja
pirttiin takaisin.

Jussi seisoi vielä kuitenkin tienhaarassa. Ehkäpä sieltä ajoi joku
kauempaa tuleva, joka sattui tietämään, missä asti vanki jo oli
tulossa. Mutta kun hevonen saapui likemmäksi, tunsi Jussi miehen
vanginkuljettajaksi.

Miksi hän oli yksin?

Hän ajoi pihaan, ja kun nähtiin, että se kuitenkin oli
vanginkuljettaja, ympäröi väkijoukko miehen kärryineen ja hevosineen
kuin kehän sisään.

Kysymyksiä sateli joka suusta, eivätkä takimmaiset kuulleet mitä
vanginkuljettaja lähellä seisoville selitti.

Jussi oli luikerrellut väkijoukon läpi ihan kärryjen viereen ja kuuli
joka sanan.

»Virta oli niin väkevä, ettei mennyt kuin silmänräpäys, ennenkuin hän
oli jo myötävirran puolella lauttaa, ja sitten hän oli jo kaukana, kun
vielä vilahti harmaan kauhtanan lievettä veden pinnalle... Ei siitä
olisi mikään ihmisvoima ehtinyt pelastaa... ja kova koski pauhasi
alempana...»

Kaikki alkoivat nyt puhua yhtaikaa, ja joku naisenpuoli purskahti
kimeään itkuun.

Tahallaanko meni vai tuliko vahinko?»

»Sitä asiaa minä en tiedä, mutta julma sillä oli ilme koko välin»,
vastasi vanginkuljettaja.

Ranta-Jussi ei joutanut sen enempää tiedustelemaan, vaan riensi
mökilleen ja alkoi hommata itseään Ruotsin puolelle. Pian hän istuikin
kaksitahoisessa veneessään Lampalle soutaen.

Siinä se nyt oli!

Jussilla oli ollut merkillinen aavistus mielessään, vaikkei hän ollut
siitä puhunut. Koko ajan oli tuntunut siltä, ettei Santeri enää tulisi
takaisin, vaikkei hän ollut sitä osannut sen tarkemmin selittää.
Kerran hän oli ajatellut Lampan patruunallekin sanoa, mutta ei ollut
kuitenkaan mitään puhunut...

Mitä nyt emäntä sanoisi? Mutta jäihän siihen talo ja ties kuinka paljon
rahaa...

— Mutta minä en usko, että hän tämän viimeisen asian vuoksi itsensä
hukutti, vaan ehkä hän oli alkanut pelätä, että sillaikaa, kun hän
linnassa yksin istuisi, voisivat vielä tulla päivänvaloon entiset
synnit, jotka taitavat olla vähän raskaampia, eikä enää iljennyt
näkösälle tulla... Salaperäinen oli sittenkin hänen kuolemansa niinkuin
oli elämänsäkin ollut... Ei tiedä, menikö hän vahingossa jokeen vai
tahallaan... Niin, ei sitä kukaan muu tiedä, mutta minä sen kyllä
tiedän...

Näissä mietteissä Jussi pääsi Lampan rantaan, johon kiskoi veneensä,
ja lähti nousemaan pihaan. Hiljaista näytti talossa olevan. Ketään ei
näkynyt liikkeellä pihallakaan...

Jussi meni keskelle pihaa katsomaan ikkunan läpi, näkysikö patruuna
konttorissa. Mutta tyhjää oli sielläkin.

Sitten hän huomasi Joonaan, joka ilmestyi tallista.

Jussi kertoi Joonaalle Santerin kohtalon. Mutta Joonaalle tämä uutinen
ei näyttänyt tuottavan iloa eikä surua.

— Aika mökäle mieheksi! — mietti Jussi ja lähti konttoriin.

Mutta konttorin ovi oli lukossa.

Hän meni puotiin, jossa Tilta seisoi yksin tiskin takana silmät itkusta
punaisina.

»Patruuna on tänä aamuna varhain lähtenyt etelään päin», selitti Tilta
eikä sanonut tietävänsä hänen matkastaan mitään muuta.

Sikaarin hän antoi Jussille, ja Jussi kertoi Tiltallekin, kuinka
Santerin oli käynyt.

Mutta soutaessaan takaisin Suomen puolelle Jussi mietti, mihin patruuna
oli mennyt, ja päätteli mielessään, että Lamppa oli mennyt linnaan
sakkojansa maksamaan.

Ja hän oli melkein hyvillään, kun muisti, että nyt hänen sopi yksin
nauttia koko sen korillisen sisällys, jonka patruuna oli Santeria
varten hänelle antanut.

Kevein airoin hän souti mökkiänsä kohden, joka vastapuhjenneiden
kevätlehtien välistä pilkahti näkyviin suomenpuoliselta rannalta.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tullikavaltajia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.