Title: Kaunosielu : Kuvaus
Author: Leino, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaunosielu : Kuvaus" ***


KAUNOSIELU

Kuvaus


Kirj.

EINO LEINO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.



      Senssuurin hyväksymä,
      31 p. Lokakuuta 1904, Helsingissä.



SISÄLLYS:

   I. Lyijykammio
  II. Raha
 III. Lehtipurjeessa
  IV. De profundis
   V. Matkamies



I

LYIJYKAMMIO


— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Pieni matalakattoinen kamari oli täynnä lääkkeiden ja sairasvuoteen
lemua. Viheriävarpunen hyppeli häkissään levottomasti edes takaisin,
kynttiläjalkojen lasiset kalvostimet kilisivät itsestään ikäänkuin
näkymättömien käsien koskettamina, ja ahdas ilmareikä ikkunan luona
ulvahteli välistä aivan kuin kaikki kuolleiden henget olisivat sen
ulkopuolella iloaan pitäneet. Talvinen aurinko oli juuri mennyt
mailleen, sen jälkeenjättämä soihtu valaisi huoneen kelmeällä,
kaamealla valolla, joka heijastui peilistä kattolamppuun, kattolampusta
lääkepulloihin, lääkepulloista jokaisen huoneessa olijan kasvoille,
jättämättä mitään paikkaa peittoon. Oli kuin olisi kalma itse tehnyt
tuloaan tähän tuskasta ja ahdistuksesta väräjävään ilmapiiriin.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti heittelihe rauhattomasti vuoteellaan. Kumartuneena hänen ylitsensä
seisoi Anni, joka pyyhki hänen otsaltaan kylmän hien pisaroita ja piti
huolta, etteivät väkevät sinappikääreet päässeet hänen ympäriltään
liukumaan. Kun Erkki heitä molempia sängyn pääpohjista katseli, näytti
hänestä aivan kuin olisi Anni ollut jättiläisnainen, joka vuoren
kolosta löytämäänsä sairasta lasta henkiin herätteli.

Äiti oli käynyt niin kummallisen pieneksi ja vähäpätöiseksi. Koko tuo
suonikas, jäntevä ja ikäänkuin terävistä luunystyröistä kokoonpantu
ruumis, joka niin kauan oli kärsinyt, taistellut ja ainoastaan jonkun
salaperäisen mahtikäskyn voimasta pystyssä pysynyt, oli nyt taudin
hivuttavan tuskista vetäytynyt yhteen käppyrään ja näytti peiton
alla niin surkean vaivaiselta ja hauraalta kuin posliininukke, jota
vaikutusta vielä valkeat kädet ja läpikuultaviksi käyneet kasvot
enensivät. Esiinpistävä leuka tunki punakukkaisen peiton alta kuin
piikki; ohut kyömynenä ja törröttävät poskipäät muodostivat sen kanssa
ristin, jonka yli harvat hapset hopeaisena sädekehänä kohosivat.

Ja tämän ristin alla korisi ja sorisi, koko tuo heikko, hauras ruumis
ritisi ja ratisi, jokainen hengitys toi mukanaan ikäänkuin kymmenen
pienen pyypillin äänen, ja välistä ilmestyi äidin suulle suuri,
ymmyrkäinen vesikupla, johon auringonlasku tuolta ulkoa kaameana,
kimmeltävänä taittui. Heijastuivat siihen hetkiseksi ympärillä olevat
esineet, Annin käsivarsi, ikkuna, Erkki itse sekä palanen talvista
maisemaa, luminen metsänranta ja sen yli kohoava maalaiskirkon tapuli,
kaikki mikroskooppisessa koossa ikäänkuin kangastuksena kääpiöiden
leikkitanterilta. Sitä kesti vain hetkisen, mutta se uudistui kohta
jälleen, eikä Erkki voinut olla astumatta lähemmäksi ja erikoisella
mielenkiinnolla tätä elämän taikalyhtyä kuolevan suulla tarkastamatta.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti oli muuttunut lapseksi jälleen. Hän, vararikon tehneen kauppiaan
tytär suuresta rantakaupungista, joka vihdoin oli joutunut naimisiin
köyhän maalaislukkarin kanssa syrjäiseen sisämaan pitäjään, houraili
nyt kaikista niistä herkuista, mitä hän aikoinaan oli isänsä
myymälässä nähnyt! Hän, joka pitkän elämänsä aikana ei ollut pannut
penniäkään hukkaan, joka oli kituuttanut ja koonnut, raatanut ja
rehkinyt, jonka saituus oli tullut sananparreksi koko tienoossa ja
jonka tarkastettaviksi pitäjän eukot eivät voipyttyjään koskaan ilman
suurta sydämen vavistusta tuoneet, hän lepäsi nyt vuoteellaan ja
uneksi yltäkylläisyydestä, jota ei tänne kaukaiseen metsäseutuun tällä
hetkellä mitenkään voitu saada eikä missään tapauksessa ilman suurempaa
kukkaron kulua!

Hänen päänsä pohjat olivat täynnä rusinoita ja manteleita, suuri
rinkiläkimppu killui hänen vuoteensa yläpuolella, tuolilla hänen
vierellään oli kahvikuppi täynnä siirappia, johon oli vehnäjauhoja
sekoitettu, ja hänen toinen kätensä sulki vielä kouristuksen
tapaisesti sisäänsä palasen sitä suklaakakkua, joka häntä varten
oli eilen kyläpostin kerällä läheisestä kauppalasta tuotettu. Hänen
mielitekojaan oli Erkki kotiin tultuaan kokenut täyttää mikäli
mahdollista, murennellut vähäiset rahavaransa, kiertänytpä vielä
pitäjän herrastalotkin pyytelemässä sitä, mitä äidin kullakin hetkellä
teki mieli. Mutta äiti keksi aina uusia tarpeita, hän tuskin katsahti
siihen, mitä hänelle tarjottiin, kaupungista tilatut laatikot lepäsivät
melkein koskemattomina porstuassa ja marmelaadit olivat maistuneet
hänestä kuin laho puu.

Hän ei tiennyt itsekään mitä hän tahtoi, mutta hänessä oli sairautensa
aikana herännyt ääretön nautinnon himo. Oli ikäänkuin hän nyt,
viimeisillään, olisi tahtonut maistaa kaiken maailman herkut ja saada
osansa siitä elämän makeudesta, josta hän terveenä ollessaan oli niin
vähän tiennyt ja välittänyt. Viiniä hän tahtoi, hyytelöä hän tahtoi,
kermassa ja sokerissa uiskentelevia kesämansikoita hän tahtoi, ja nyt
oli hän vihdoin ruvennut tahtomaan taateleita, arbuusia ja Krimin
omenia!

Onnettomuudeksi ei niitä Erkin laatikoissa ollut. Jokainen äidin
huuto soi kuin epätoivoisen valitus pohjattoman kuilun syvänteestä.
Hän oli kuin valkeutta kohden käsiään ojenteleva, hän oli varma
siitä, että hän paranisi, jos hän vaan saisi sitä, minkä hän niin
selvästi silmiensä edessä näki ja jonka tuoksun hän jokaisella
hermonsa päällä tunsi. — Erkki oli jo ruvennut laskemaan mielessään,
kuinka kauan näiden herkkujen saanti pääkaupungista kestäisi. Sillä
vaikka hänen rahavaransa olivat arveluttavasti vähentyneet, piti hän
velvollisuutenaan täyttää äidin mielihaluja viimeiseen saakka, kaikista
Annin varotuksista huolimatta.

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!

Äiti houri vuoteellaan. Ne olivat nuo kaksi hänen vanginvartioitaan,
niiden ilo oli kiusata häntä. Ne estivät häntä muun muassa
kirjoittamasta piispalle, jonka hän kerran oli pappilassa nähnyt, joka
oli häntäkin kädestä puristanut ja niin ystävällisesti hänen kanssaan
pakissut, ja joka varmaankin olisi lähettänyt hänelle sen, mitä hänen
sydämensä halusi, jos tuo hyvä, rakas, kunnianarvoisa piispa vain olisi
tietänyt, missä hädässä hänen vanha ystävänsä lukkarin muori oli. Mutta
ne eivät sallineet hänen kirjoittaa, nuo kaksi, ne eivät päästäneet
hänestä mitään tietoa ulkomaailmaan. Ne olivat päättäneet kiusata
hänet kuoliaaksi ja periä hänen kultakellonsa ja vihkimäsormuksensa,
joita hän lukitussa kotelossa syvällä patjan alla säilytteli. Kentiesi
olivat ne jo saaneetkin jotakin, kentiesi oli piispa lähettänyt
jo jotakin, vaikka sitä ei näytetty hänelle? Ainakin olisi hänen
yhdeksänkymmenenvuotiaan tätinsä suuresta rantakaupungista pitänyt
lähettää hänelle jotakin, — täti, joka tiesi hänen sairaudestaan, joka
oli aina lapsena ollut niin hyvä häntä kohtaan ja jonka luona hän
oli monta viikkoa isän vararikon jälkeen asunut. Mutta ei, hänelle
ei näytetty mitään, hän ei saanut mitään, nuo kaksi olivat tehneet
liiton häntä vastaan, ne olivat häntä voimakkaammat. Hän ei voinut
mitään heidän väkivaltaansa vastaan, hän oli sairas, hänen täytyi maata
hiljaa sängyssä, hänen täytyi kärsiä kaikki, nähdä kaikki. Mutta hän ei
saanut olla mitään huomaavinaan, sillä muussa tapauksessa olisivat ne
voineet hyökätä hänen päälleen, tukehduttaa hänet ja ottaa heti hänen
kultakellonsa ja sormuksensa.

Se ei saanut tapahtua. Hän oli päättänyt elää vielä kauan, kauan, ja
syödä paljon makeisia. Siksi hän ei saanut heitä suututtaa, siksi hän
ei saanut sanoa heille suoraan, mitä hän heistä ajatteli. Aikoja sitten
hän oli nähnyt heidän lävitsensä ja ymmärtänyt ne salaiset merkit,
joita he toisilleen tekivät, kun vaan luulivat hänen silmäluomensa
ummistuneen.

Oli aivan luonnollista, että ne rakastivat toisiaan, nuo kaksi, että
ne odottivat vain hänen kuolemaansa, nuo kaksi; ne aikoivat asettua
tähän hänen taloonsa ja elää niinkuin mies ja vaimo. Taikka ehkä
ne jo elivätkin, ehkä ne jo olivat kauan eläneet? Hän oli heille
vaivaksi, hänen sairautensa rasitti heitä, hänen yölliset hourailunsa
olivat tärvelleet heiltä kukaties montakin salaista hetkeä ja hänen
keuhkojensa kymmenet kimeät pyypillit soittivat heidän korvaansa
pahan omantunnon ääntä yöt päivät, yöt päivät. Siksi ne häntä niin
vihasivat, siksi ne hänen kuolemaansa niin odottivat. — Mutta hän ei
tahtonut kuolla. Hän tahtoi tärvellä heiltä niin monta salaista hetkeä
kuin mahdollista. Hän tahtoi panna kiusan vasten kiusaa ja omalla
olemassaolollaan niin kauan kuin mahdollista huutaa vastalauseensa tätä
luvatonta yhteyttä vastaan, jota hänen ympärillään harjoitettiin. Sen
tiesivät, nuo kaksi, siksi ne olivat niin varoillaan, nuo kaksi, siksi
ne aina niin nopeasti kiiruhtivat hänen vuoteensa ääreen katsoakseen,
oliko hän todellakin kuollut. — Hän ei ollut tavannut heitä
vähimmästäkään pahasta, ne olivat viisaita, nuo kaksi, ne tiesivät,
että hän vakoili heitä, ja ne osasivat ulkokultaisuudellaan peittää
kaikki sisällisen häpeänsä merkit. — Ja noista kahdesta oli toinen
hänen poikansa ja toinen hänen miehensä veljen tytär järven toiselta
puolen!

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut
täällä.

Erkki se oli, joka näin koki lohduttaa äitiään. Hänelle olivat nuo
lakkaamattomat huudot käyneet aivan sietämättömiksi, hänen korviansa
huumasi ja hänen hengityksensä oli tukahtua tässä sairaan houreiden ja
lääkelemujen painostamassa ilmakehässä. Kuitenkaan ei hänellä ollut
tarmoa edes sen verran, että hän olisi päässyt paikaltaan liikkumaan.
Tuo kelmeä, tulvehtiva valo ikkunasta sokaisi hänen sieluansa, pitkien,
valvottujen öiden hermojännitys oli laskeutunut hänen niskaansa
rautaiseksi renkaaksi, hänen sydämensä säpsähti joka kerta kuin hän
näki äidin pään retkahtavan hervottomana; hänen jalkansa horjuivat
ja hän olisi kaatunut, ellei hän olisi pitänyt kiini sängynpatsaasta
ja tähdännyt silmänsä vain seuraamaan niitä vesikuplia, jotka äidin
suulle aika ajoittain kohosivat. Samalla toistivat hänen huulensa
koneellisesti:

— Sinä saat, äiti, sinä saat. Jo viikon päästä ovat halajamasi herkut
täällä.

Anni liikkui huoneessa yhtä tyynesti kuin ennenkin. Häneen ei näyttänyt
tämän hetken ahdistava mieliala vähintäkään vaikuttavan. Hänen tummat
silmänsä kiilsivät yhtä kirkkaina kuin ennenkin, hänen jäntevä,
kukoistava vartalonsa taipui yhtä varmasti kuin ennenkin, eikä hänen
käsivarressaan voinut huomata minkäänlaista vavistusta. Hän korjaili
äidin patjoja, pakotti hänet puoli väkisin ottamaan lääkkeitä, pyyhki
hikeä äidin ruumiilta, kaikki yhtä tyynellä ylemmyydellä kuin hän olisi
posliinivauvaa käsitellyt. Mutta hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy
ja hänen huulensa olivat tiiviisti yhteen puristetut.

Välistä koski hänen kyynärpäänsä Erkkiin, välistä koko hänen
käsivartensa. Se tuntui olevan hyvin kiinteä ja luja.

Erkin mielestä oli koko hänen käytöksessään jotakin niin ankarata,
kovaa ja armotonta. Hän kohteli äitiä aivan liian käskevästi ja
tunteettomasti. Erkki itse tunsi itsensä hänen rinnallaan niin heikoksi
ja avuttomaksi, että hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan torjua
päältään eräänlaista vihamielisyyden vaistoa, joka oli häntä joskus
ennenkin Annin seurassa vaivannut. — Oli hetkisen kuin olisivat äiti
ja poika tunteneet itsensä liittolaisiksi, kuin olisivat he pitäneet
yhtä, kuin olisi täällä ollut kaksi sairasta lasta, joita tuo kolmas,
jättiläisnainen järven toiselta puolen, hoiteli, holhoeli.

— Erkki, eikö sinun olisi parasta mennä hetkiseksi levähtämään? Sinä
näytät mielestäni niin väsyneeltä.

Oli jo tullut hämärä. Auringonlasku tuolla ulkona oli jo lakannut
loimuamasta, kaikki esineet huoneessa olivat verhotut puolipimeään,
ainoastaan äidin kasvoille lankesi vielä kalpea kajastus. Hänkin näytti
hyvin väsyneeltä, mutta hänen huulensa toistelivat yhä itsepintaisesti
sitä, mitä hänen sydämensä toivoi.

Erkki ohjasi askeleensa koneellisesti viereiseen huoneesen. Anni
seurasi häntä, laittoi päänalaisen hänelle sohvan nurkkaan kuin
pienelle lapselle ja peitti hänet omalla saalillaan. Pimeässä tapasivat
heidän käsivartensa jälleen toisiaan. Sitten hän meni takaisin äidin
luo, joka sillä välin oli noussut puoli-istualle vuoteessaan.

Erkki jäi yksin. Hänen silmänsä painuivat umpeen, rautainen rengas
hänen takaraivossaan lamautti kaiken tahdontoiminnan häneltä, vaikka
häntä hävetti hänen oma heikkoutensa, vaikka hän ei Annin tähden
olisi tahtonut kiusallakaan nukkua. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki
hänessä äkkiä seisahtanut, kuin olisi sydän lakannut sykkimästä, veri
virtaamasta asettunut, ja syntynyt hänen ympärillään hiljaisuus niin
suuri ja syvä, että hän pelkäsi sitä pienimmälläkään sormenliikkeellä
häiritä. Oli kuin olisi hänen sydämensä kohdalla ollut piripintainen
malja, jonka pieninkin heilahdus voi saada yli reunojensa läikähtämään.
Taikka ehkä se olikin tyhjyyttä, halvaantumista kuoleman edellä,
rauhaa, jonka pyörryttävästä onkalosta ei enää mitään tietä päivän
valkeuteen ollut.

Ainoat, jotka eivät tajuansa kadottaneet, olivat kuulohermot. Ne
seurasivat jännitettyinä jokaista liikettä viereisestä huoneesta,
suurensivat jokaisen äänen ja soittelivat hänen aivoihinsa
säännöllisellä tahdilla:

— Taateleita! Arbuusia! Krimin omenia!



II

RAHA


Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä ...

Äiti oli parempi. Hän voi istua sängyssään ja pureskella piparikakkuja.
Tuli räiskyi uunissa, talvinen aurinko paistoi huoneesen,
viheriävarpunen visersi ja näytti oikein hauskalta tällä kertaa tuossa
pienessä, matalassa kamarissa, jonka ikkunalla, samoin kuin salinkin
"Kristuksen verenpisara" kukki. — Muita huoneita ei talossa ollutkaan.

Erkki laski rahojaan ikkunan ääressä. — Neljäkymmentä, viisikymmentä ...

Myöskin maantielle näytti lukkarinlesken pieni tupa hyvin herttaiselta.
Punaisine seinineen ja valkeine ikkunalautoineen kohosi se kinoksien
keskellä niinkuin mikäkin lasten leikkimaja, pari kuusta oven pielessä
antoi tukea sen ääriviivoille ja kattotorvesta kierrättelevä savupatsas
hymyili niin ystävällisesti harvoille ohikulkijoille. Räystäs oli tosin
hiukan ränsistynyt ja tuuliviiri katolla kieroon kääntynyt, mutta
muuten näytti talo vielä varsin muhkealta. Kaikissa tapauksissa se
erosi seudun talonpoikais-asunnoista, vaikka se olikin vanha ja vaikka
sen hirsissä seinätoukat iloisesti riksuttivatkin.

Pienen puutarhan ja pihamaan ympärillä oli taketti. Se oli tosin nyt
lumen peitossa, mutta kaksi kallistunutta portinpylvästä ja rivissä
kasvavat pihlajat, joiden marjatertut näin auringon valossa paistoivat
aivan tulipunaisilta, huomauttivat heti vieraallekin, että tässä
tupasessa ei asunut pelkkää roskaväkeä.

Kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, kahdeksankymmentä ...

Äiti jutteli terveempänä ollessaan lakkaamatta. Se oli melkein vieläkin
hirveämpää kuin hänen hourailunsa ja makeisten kaipuunsa. Joka toisen
lauseen perästä sanoi hän aina "noh?" ja siihen piti aina vastata
jotakin. Ensi päivinä kotiintulonsa jälkeen oli Erkki ollut oikein
iloissaan äidin puhetulvasta, ja koettanut keskustella hänen kanssaan
kaikista maailman asioista, myöskin omistaan. Mutta pian hän oli
huomannut, ettei äiti kaivannut niinkään paljon puhekumppania kuin
kuulijaa.

Äidin muisto oli taudin aikana merkillisesti teroittunut. Hänellä oli
päivät pitkät maatessaan ollut aikaa ajatella kaikkea. Hänen mieleensä
johtui jos mitäkin juttuja tuolta kaukaisesta rantakaupungista,
jossa hän oli lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. Kaikki hänen
entisen elämänsä tapaukset esiintyivät nyt hänelle niin uudessa ja
kummallisessa valaistuksessa, että hänen piti välttämättä saada kertoa
niistä ja että häntä välttämättömästi piti jonkun aina kuunnella. Se ei
ollut usein niinkään helppoa, sillä se mitä äidillä oli kerrottavaa,
oli enimmäkseen mitä joutavanpäiväisintä lajia, mitättömiä seura-elämän
juoruja, juttuja vanhoista, ammoin manalle menneistä sukulaisista ja
tuttavista, erittäinkin heidän avioliitoistaan.

Erkkiä kiusasi tämä äidin alituinen, tyhjäsisältöinen loruaminen
äärettömästi. Äiti esiintyi sen kautta hänelle niin epämiellyttävänä,
poroporvarillisena. Hän ikäänkuin astui alas siltä korkealta ja pyhältä
jalustalta, missä hänen paikkansa Erkin mielestä oikeastaan oli, ja
muuttui takaisin siksi vähäpätöiseksi kauppiaan tyttäreksi ja siksi
vielä vähäpätöisemmäksi maalaislukkarin leskeksi, josta Erkki oli
hänet parhaiden ajatustensa papittareksi kohottanut. Äiti teki Erkin
mielestä niin väärin itseään kohtaan ja vielä verisemmästi väärin
Erkkiä kohtaan, paljastamalla näin henkisen köyhyytensä kaikessa
alastomuudessaan.

Yhdeksänkymmentä ja sata. Sataviisikymmentä, kaksisataa ...

Kuinka kalliita olivatkaan hänelle nämä rahat ja millä hän ne takaisin
maksaisi! Mitä vaikeuksia olikaan niiden hankkiminen hänelle tuottanut
ja mitä nöyryytyksiä! Juosta hän oli saanut pitkin pitäjää, vippailla
sekä herroilta että talonpojilta, uudistaa vanhoja, laiminlyötyjä
tuttavuuksia, hymyillä ja olla ystävällinen. Ajat olivat huonot, rahaa
vähän, toiset olivat antaneet vähästään, toiset olleet antamatta.
Kauppiaassa hän oli saanut käydä, ja nimismiehessä, pappilassa ja
kunnallislautakunnan esimiehen luona, istua sohvan nurkissa ja kertoa
Helsingin kuulumisia, samalla kuin tämä yksi ainoa, tärkein sanottava
poltti hänen kielellään. Myöskin Annin isän luona hän oli käynyt järven
toisella puolen.

Hän tarvitsi välttämättä nämä rahat. Koko hänen aineellinen
olemassaolonsa riippui niistä. Oli langennut pääkaupungissa eräs
paperi, jota ei enää voinut uudistaa. — Millä hän ne takaisin
maksaisi? Sen jälkeen kuin hänen lehtensä oli lakkautettu, ei hänellä
ollut enää mitään vakinaisia tuloja. Sitten oli vielä tullut äidin
äkillinen huonontuminen, matka tänne maan sydämeen, kodin köyhyys ja
lääkärinmaksut. Jos tämä vekseli olisi päässyt lankeamaan, olisi kaikki
ollut hukassa. Nyt kestäisi hänen luottonsa vielä vähän aikaa, mutta
sitten ... sitten? Mikä tulisi hänelle neuvoksi kevääsen, mikä kesään
mennessä?

Erkki ei jaksanut ajatella enempää. Hän oli miettinyt liian paljon
näitä rahoja, valvonut yöt vuoteellaan, laskenut ja laskenut; päivinkin
olivat numerot hänen päässään pyörineet. Milloinkaan ei asioiden hoito
ollut näin lujalle ottanut. Pääkaupungissa edes näki rahaa, tapasi
tuttavia, oli tilaisuudessa ansaitsemaan. Täällä maalla oli aivan
hukassa... Jo oli hän pitänyt itseään menneenä miehenä, ystävien
ylenkatsomana, rappiolle joutuneena, ilman paikkaa, ilman toimeentuloa,
ilman vähäisintäkään tulevaisuuden toivoa. Kaikki oli riippunut näistä
rahoista.

Kolmesataa, neljäsataa, viisisataa ...

Anni nousi päivällistä laittamaan. — Nyt hän tiesi myös, mitä varten
Anni ei kotonaan viihtynyt, miksi hän mieluummin eli täällä sairaan
tätinsä hoitajattarena. Pimeä ja likainen oli ollut sukulaistalo
järven toisella puolen, setä oli mennyt uusiin naimisiin, nainut
entisen karjakkonsa, raa'an ja röyhkeän näköisen. Yhdessä ne nyt rahaa
kokosivat, yhdessä entisen emännän lapsia nälällä kiusasivat. Annin oli
heti alussa täytynyt keskeyttää seminaarinsa.

Ja äkkiä, ikäänkuin kahden pilven raosta, välkähtivät Erkin mieleen
syksyiset, saviset pellot, perunannosto, pieksusaappaat ja käärityt,
likaiset helmat. Niiden viereen ilmestyi läävä, hyllyvä, rapakkoinen
tanhua, lantaläjä ja rappeutunut kuisti. Sielläkö oli nyt Annin
maailma, sellainenko hänen kultainen kotinsa?

Erkin täytyi keskeyttää rahanlukemisensa. Hän laski setelipakan
kädestään pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. — Talvinen aurinko
paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, pihlajasta varisi lumi, tilhiparvi
pyrähti tulipunaisten marjojen sekaan. Tuolla kauempana, kautta
loivien lakeuksien kohosivat hänen kotikylänsä talot, näkyivät sieltä
punamullatut seinät ja ystävälliset, kultaiset savupatsaat. Kaikki
keskeltä valkeiden kinosten, kaikki hohteessa härmäisen talvipäivän.

Että hän ei ollut tullut tuota ennen ajatelleeksi! Kenties olikin
se, mikä hänelle oli kuolema, Annille elämä, se, mikä hänelle
harmaja todellisuus, Annille pitkä pilvenranta. Kenties sulkivat
nämä ahtaat seinät, joiden välissä Erkki oli ollut niin monta kertaa
tukahtumaisillaan, sisäänsä kaiken sen, mikä Annille vielä merkitsi
vapautta, elämää ja päivänpaistetta? Kenties olivat äidin houreet,
tuskanhuudot ja tyhjä loruaminen hänelle suloista soitantoa sen
rinnalla, mitä hän kotonansa kuuli? Kenties oli tämä talo, tämä
kirkonkylä, nämä ihmiset hänelle viimeinen punainen rantu siinä
harmaassa kankaassa, jonka hänkin tunsi yhä ahtaammalle sydämensä
ympäri kääriytyvän?

Erkki mietti ja mietti. Annin kohtalo esiintyi hänelle äkkiä niin
äärettömän surettavana ja säälittävänä. — Tietysti oli se niin,
tietysti oli Anni juuri sen vuoksi niin alttiisti kiirehtinyt äitiä
hoitamaan. Mutta äidin kuoleman jälkeen? Mitä Anni sitten tekisi?
Silloin olisi hänelle kaikki lopussa. Painuisi viimeinen päivänjuova
hänen mielestään, pakahtuisi sydän, seisoisi pimeys sekä edessä että
takana ...

Mitä oli Anni Erkille? Ei mitään. Tuskin tuttava serkku, hämärä
lapsuuden muisto, jonka hän nyt äkkiä oli äidin sairasvuoteella
tavannut. — Kuitenkaan ei Erkki voinut olla itselleen myöntämättä, että
Annin läsnäolo vaikutti häneen merkillisen voimakkaasti. Annin koko
olennossa oli jotakin niin tervettä ja alkuperäistä. Hänen tyynissä,
viisaissa silmissään, jotka kiilsivät kuin kaksi mustaa viinimarjaa,
omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, kuvastuivat aivan toiset
elämän arvot kuin ne, joiden etsimiseen Erkki oli nuoruutensa parhaat
vuodet kuluttanut, ja hänen voimakkaan vartalonsa uumenissa uhkuivat
aivan toiset ilot ja ihanteet kuin ne, joita Erkki oli tottunut
ihmisen korkeimpina pitämään. Hän kuului sittenkin tähän karkeaan,
jokapäiväiseen, elämän ensimäisten viettien, leipähuolten ja suvun
jatkamisen maailmaan, jonka surkastunut perikuva äiti oli, mutta joka
Annissa kukki vielä täydessä kukoistuksessaan. Hänkö itkisi elämän
harmautta, hänkö viimeistä päivänjuovaa sydämessään säilyttelisi!

Kuusisataa, seitsemänsataa, kahdeksansataa ...

Erkki jatkoi hermostuneena lukemistaan. — Kaikkea hän mielessään
kuvittelikin! Anni tietysti oli täydellisesti tyytyväinen
elämäänsä, sekä järven tuolla että tällä puolen. Miksi hän sieltä
oli äitiä hoitamaan tullut, oli hänen oma salaisuutensa. Myöskin
oli mahdollista, ettei siinä mitään salaisuutta ollut. Ehkä oli
se tapahtunut yksinkertaisesti sukulaisrakkaudesta. Tuollaisilla
kovilla, jokapäiväisillä luonteilla oli tavallisesti hyvinkin hellä
sukulaisvaisto. Erkillä sitä ei ainakaan ollut, mutta hän ei ollutkaan
mikään kova ja jokapäiväinen luonne.

Tietysti oli Anni säälittävä, tietysti olisi Erkin ollut velvollisuus
valistaa Annia. Hän ei ollut vain aivan varma siitä, oliko Anni
kykenevä vastaanottamaan niitä tiedon ja korkeamman elämän-ymmärryksen
muruja, jotka hänen helmaansa näin odottamatta tipahtaisivat. Eikä
hän ollut aivan varma, oliko Anni halukaskaan... Anni oli niin
kummallisesti kaksinainen. Hän voi aivan vakavasti kuunnella Erkin
puheita, mennä myötä, ymmärtää ja lämmetä niin, että Erkki todellakin
luuli jo onnistuneensa herättämään hänessä rehellistä pyrkimystä
parempaan. Mutta sitten tuli jälleen väliin joku jokapäiväinen askar
ja silloin oli Anni kokonaan muuttunut... ikäänkuin maailmassa ei
olisi muita tärkeitä asioita ollutkaan kuin aamiainen, päivällinen ja
illallinen, ja tuo kirottu veitsien ja kahvelien kalistaminen! ...
Erkki oli varma siitä, ettei Anni tälläkään hetkellä ajatellut muuta
kuin ettei riisiryynipuuro pohjaan palaisi. Se oli aivan hirveätä.

Juuri tuota Annin varmuutta oman maailmansa oikeutuksesta olisi Erkin
niin kovasti tehnyt mieli järkyttää. Olisi ollut niin hauska saada
hänet horjumaan, epäröimään ja vihdoin hädissään häneen, Erkkiin,
niinkuin henkiseen tukeensa tarrautumaan. Vaikka Erkki periaatteesta
olikin kaiken pintapuolisen kansanvalistuksen vihamies, täytyi hänen
tunnustaa itselleen, että hänellä tässä oli edessään työkenttä, joka
ei ollut hänelle niinkään vastenmielinen. — Toisestakin syystä olisi
Erkki kernaasti lähestynyt Annia. Hän oli lukevinaan Annin silmissä
salaista nuhdetta siitä, että hän niin kauan oli elänyt ainoastaan
itselleen ja äitiään pääkaupungista pitäen niin vähän avustanut.
Kun Anni vaan kerran pääsisi hänen henkisten rikkauksiensa perille,
olisi hän varmaankin samalla huomaava, miten aiheeton hänen hiljainen
soimauksensa oli.

— Noh?

— Niin, äiti.

Äidin kieli kävi lakkaamatta. Tyhjiä loruillen ja piparikakkua
hampaattomassa suussaan maiskutellen, oli hän siinä sängynlaidalla
kääpiönkaltaisena käpöttäessään niinkuin mikäkin elämän irvikuva.
Par'aikaa kertoi hän juuri erästä juttua ijäkkäästä aatelisneidistä,
joka oli mennyt naimisiin oman renkinsä kanssa. Välillä nauroi hän
käheästi. — Erkki kuunteli vain puolella korvalla, mutta hän kuuli
kuitenkin. Ja jälleen tunsi hän mielensä painostuvan, turhaksi kaiken
työnsä ja taistelonsa.

Siinä se oli, se suuri, se väkevä, se harmaa, jota hän oli ikänsä
päältään torjunut, jonka peitseen hän oli punaisimman sydänverensä
vuodattanut ja jonka hän jo oli luullut kauas karkoittaneensa. Se
istui nyt tuossa hänen ääressään, irvisti häntä vastaan oman äidin
ikenistä, levitti kolkot siipensä hänen ylleen ja tahtoi estää hänet
hengittämästä. Eikö hän itsekin kuulunut tähän maaperään, eivätkö
hänenkin syvimmät juurensa olleet täällä? Turhaa oli enää pyrkiäkään
täältä pois, tuhannet säikeet kiinnittivät häntä tänne, veren ja
vanhojen muistojen kahleet, kovat kuin rauta. Ei, ei koskaan onnistuisi
hänen niitä enää rikkoa! Eikö ollutkin parasta panna silmänsä kiini ja
vaipua, vajota maan matalan poveen, kotoisen maailman tasalle? Mikä oli
hän, että hän päänsä pystympänä pitäisi ja heimoansa halveksuisi, —
säälisi kaikessa tapauksessa?

— Jumalan kiitos! Summa oli täysi. Hän oli jo laskiessaan peljännyt
sitäkin, vaikka hän kyllä ennenkin oli laskenut rahat. Olisi sittenkin
voinut puuttua jotakin, olisi jälleen alkanut sama juoksu ja
rehkiminen. Ei puuttunut mitään. Nyt ei muuta kuin setelit kiireesti
kirjekuoreen ja sitten postiin. Postimies voisi kaupungissa vaihtaa ne
suuremmiksi rahoiksi.

Samassa tuli Anni käskemään häntä keittiöön. Siellä oli joku, joka etsi
Erkkiä. Erkki jätti setelitukun pöydän nurkalle ja meni. — Se oli kutsu
kirkonkylän kauppiaan luo yksinkertaisille illallisille.

Erkki palasi takaisin ja huomasi heti, että rahat pöydällä eivät
olleet samassa järjestyksessä, mihin hän ne oli jättänyt. Hän laski ne
uudelleen. Aivan oikein, kaksi punalaitaa oli kadonnut. Oliko tuuli ne
vienyt? Tuuli kaksois-ikkunain läpi! Kissa? Heillä ei ollut kissaa.
Huoneessa ei ollut käynyt kukaan. Siis ei niitä ollut voinut ottaa
kukaan muu kuin äiti.

Hän katsahti äidin vuoteelle päin. Äiti oli nukkuvinaan. Vaikka hän oli
viipynyt poissa tuskin viittä minuuttia, oli äiti muka ehtinyt sillä
aikaa vaipua syvään uneen. Hän makasi kasvot seinään päin ja kuorsasi
kovasti.

Erkki tunsi tuskan hien kohoavan otsalleen. Oliko äiti todellakin
ottanut rahat? Hän katsoi pöydälle, katsoi pöydän alle, tutki
lompakkonsa ja luki jälleen rahat. Koi ei niitä ollut voinut syödä, ei
ruoste raiskata. Siis oli äiti ottanut ne.

— Äiti!

Äiti ei liikahtanutkaan.

— Äiti!

Ei vastausta.

— Äiti! Äiti! Otitko jotakin tuosta pöydältä?

Erkki meni hädissään hakemaan Annia. Hän oli niin kiihoittunut, että
koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Tiedätkö? Äiti on varastanut minulta?

— Oletko varma siitä?

— Olen. Minä jätin rahat pöydälle ja nyt ei niitä enää ole siinä.

Anni pyyhki kätensä ja tuli päättäväisenä Erkin perästä kamariin. Hän
astui kursailematta äidin vuoteen luo ja pudisti häntä hartioista.

— Täti! Oletko sinä ottanut Erkin rahat? Anna ne heti paikalla hänelle!

Äiti kuorsasi yhä edelleen.

— Sitten otan minä ne sinulta väkisin.

— Älä, älä!

Erkki riensi häntä estämään. Kohtaus alkoi käydä hänestä jo liian
inhoittavaksi. Mutta Anni oli jo ehtinyt vetää äidin käden peiton alta.
Siinä olivat rutistuneet setelit.

Erkki rukoili:

— Äiti! Anna ne minulle hyvällä! Tiedäthän, että tarvitsen ne
välttämättömästi.

Äiti ei vieläkään sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kiini ja hänen
huulensa lujasti yhteen puristetut.

Anni sanoi:

— Hän ei anna niitä. Pidä hänen toista kättään, että hän ei pääse
repimään niitä! Minä otan ne häneltä.

Silloin vasta heräsi äiti. Hän itki ja rukoili, pyysi ja vaikeroi.
Erkillä oli niin paljon rahoja, hänellä ei mitään, Erkki oli niin
paljon nauttinut maailmasta, hän ei ollenkaan. Hän oli Erkin
edestä raatanut ja taistellut, antanut viimeisen penninsäkin Erkin
koulunkäyntiin; nyt ei Erkki tahtonut antaa hänelle edes osaa
paljostaan. Kohta hän kuolisi, ei Erkillä enää hänestä kauan vaivaa
olisi.

— Mutta, äiti kulta, minä tarvitsen nuo rahat, kuuletko, minä
tarvitsen! Minä olen mennyt mies ilman niitä.

Mutta äiti ei kuullut häntä. Hänkin tarvitsi rahoja.

— Mihin?

Äidin syntymäpäivä oli lähestymässä. Se oli luultavasti oleva hänen
viimeisensä. Hän tahtoi sen niin mielellään viettää entiseen tapaan,
vieraiden ja kaupunkivehnästen, viinin ja hyytelön kanssa. Sitä
ei oltu vietetty niin isän kuolemasta saakka. Köyhyys oli estänyt
häntä. Pitäjän herrasväki ei koskaan ollut sen jälkeen kokoutunut
tähän matalaan kotiin. Hän itse ei ollut koskaan saanut enää liikkua
pitojen emäntänä, vanhassa silkkileningissään, kultakello kaulassaan.
Hennoisiko Erkki nyt kieltää häneltä tuon ilon?

Erkki oli tullut äkkiä aivan kylmäksi. Hänelle oli kaikki lopussa. Hän
meni pöydän luo, otti setelipakan, antoi sen äidin käteen ja sanoi
lujasti ja armottomasti:

— Ota! Ota kaikki!

Sitten syöksyi hän ulos huoneesta. — Äiti kiirehti kätkemään setelit
peiton alle. Vain pari sai Anni pelastaneeksi.

       *       *       *       *       *

Erkki kulki pitkin lumista maantietä. Koko hänen sisällinen ihmisensä
oli järkytetty. Syvyyden lähteet olivat auenneet hänen sydämessään ja
tuliset kerät hyppelivät hänen silmäinsä edessä. Nyt hän oli todellakin
mennyttä miestä! Siinä se oli hänen ainainen heikkoutensa! Mitä lempoa
hän oli tänne maaseudulle tullutkaan? Mitä häntä tarvitsi liikuttaa
äidin sairauden, mitä kodin ja veren siteiden? Miksi hän ei ollut
kerrassaan jo aikoja sitten voinut rikkoa niitä velvollisuuksia, joita
hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään?

Päivä paistoi pitkin kimmeltäviä hankia, puut loivat sinertäviä varjoja
lumelle. Oli ilmassa kevään tuntua, taivas oli kirkas ja korkea,
pajupensas tien ohessa näki valkoisia unia. — Mutta hänen mielensä oli
katkera ja kova.

Kevät koittaisi kyllä, puut lehtisi, järvet jäättöminä kimaltelisi...
Hänelle yksin ei kevät enää koskaan koittaisi. Ei ollut hänessä ollut
miestä elämän taisteluun, ei pontta kyllin luonteeksi muodostumaan. Ei
hän ollut koskaan voinut ottaa mitään varmaa, poissulkevaa kantaa, ei
tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, ei polttaa mitään laivoja takanaan.
Siltä väliltä hän oli aina ollut ja siksi hän tulisi myös ikänsä
jäämään — sille välille. Horjunut hän oli kahden eri maailman välillä
ja siksi olivat nämä maailmat hänet vihdoin väliinsä musertaneet.

Hänkö Annia kohottamaan? — Erkin täytyi sitä muistaessaan nauraa
katkerasti. Ei hän ollut kyennyt edes itseään kohottamaan, ei luomaan
itselleen mitään varmaa yksilöllisyyttä, ei mitään elämän-ihannetta,
jota hän voisi omakseen nimittää. Lainattua se oli kaikki niinkuin
hänen rahansakin, yksi ajatus sieltä, toinen täältä, kirjoista opittua,
sanomalehdistä luettua, kapakan pöytyeissä pureksittua! Tuulen tuomaa,
viiman viemää ...

— Ota! Ota kaikki!

Hänkö maailmaa parantamaan? — Jospa hän olisi voinut edes itsensä
parantaa, vapautua vanhoista muistoista, takoa itselleen rinnan
raudasta ja paidan teräksestä, sellaisen, jota taistelossa tarvittiin.
Untuvia hän oli ympärilleen koonnut, unelmista hän oli sotisopansa
luonut, haaveista, joilla ei mitään tosi pohjaa ollut. Elämän kauneutta
hän oli etsinyt ja tavoitellut. Nyt oli elämän rumuus hänet ympäri
piirittänyt.

— Ota! Ota kaikki!

Hänkö myrskyssä seisomaan? — Jospa hän olisi voinut edes tyynessä
seista, jospa edes satamassa säilyä haaksirikosta! Ei olisi toinen
hänen, sijassaan vavissut, ei silmää räpähyttänyt, ottanut elämältä
omansa, vaikka se sitten olisi ollut oman kuolevan äidin käteen
puristettu. Hän vapisi. Pienen vedenalaisen karin hän antoi kaataa
veneensä, särkeä kaikki suunnitelmansa. Raukka hän oli ja raukka hän
oli aina ollut, raukaksi hän oli syntynyt ja raukkana hän pysyi! Oli
ollut hänellä tähän asti vielä pisara ylpeyttä, vaaksa itseluottamusta,
kipinä omanarvon tuntoa. Nyt oli sekin mennyt.

— Ota! Ota kaikki!

Hän käveli kauas, kauas pitkin lumista maantietä, ohi kirkon, ohi
hautausmaan, kohti korpea lähestyvää. Lankesi hämärä hänen ympärilleen,
syttyivät tähdet hänen päänsä päälle. Syttyivät myös lamput lakeudella,
syttyivät taloissa ja etäisissä metsätorpissa. — Mutta Erkin mieleen
hiipi ääretön surumielisyys.

Mitä hän oli ollut ja miksi hän oli elänyt? Mihin pyrkinyt ja mitä
elämässä toimittanut? Kuluttanut hän oli aikansa arkipäiväin pienessä
rähinässä, tuhlannut itsensä, tuhlannut toiveensa ja työkykynsä. Tyhjä,
puusta pudonnut lehti hän oli, valmis hankeen haudattavaksi ...

Jospa hän olisi edes joskus vihannut vakavasti taikka rakastanut
vakavasti, tehnyt oikein hyvää jollekulle taikka tehnyt oikein pahaa!
Jäisi edes joku muisto hänen elämästään, jalanjälki lumelle, kirjokaan
taivaalle... Mutta ei! Tyhjää oli hänen elämänsä ollut ja sisällötöntä,
tuomittu hän oli jäljettömiin häviämään ...

Harmaata oli ollut elämä hänen ympärillään ja rumaa, ei ollut monesti
päivä sumun läpi pilkistänyt. Märkä metsä oli hänen ympärillään
itkenyt, huoannut maa liejuinen hänen jalkojensa alla. Oli sattunut
joskus eteen sininen silta, punainen pursi; ollut oli kaikki jälleen
harmaata ...

Ei ollut elämä hänelle antanut paljon iloja eikä paljon suruja. Oli
antanut päiviä pääksytellen, iloa vain iltojen siteiksi, surua vain
huomenen huoliksi. Ei ollut elämällä siis häneltä paljoa otettavaa ...

Ikävä oli maailma, ikävät ihmiset, ikävät hänen omat ajatuksensa.
Kultaan ja purppuraan hän oli kerran onnensa pukenut; nyt pyöri se
harmaana lankakeränä hänen edessään. Viitsisikö hän sen enää ottaa
ylös, sen kerimisellä kättänsä vaivata?...

Nyt oli hän yhdenvärinen muun maailman kanssa.



III

LEHTIPURJEESSA


Erkki palasi myöhään illalla kotiinsa kauppiaan kutsuista.

Maalaiskirkon tapuli kohosi juhlallisena kohti tummansinertävää
kevättalven taivasta. Kirkon juurella, kinoksien keskellä, nukkuivat
talot, nukkuivat myös hiljaiset metsät niiden ympärillä, kauempana
korpien takana kohosi jälleen taloja ja kirkkoja, nousi lumisia
vaaroja, avautui aavoja järvenselkiä, joita viittatiet risteilivät.
— Tähti putosi siellä, tähti täällä. Yksinäisen kulkijan askeleet
narskuivat sileäksi tallatulla tiellä.

Oli ollut paljon vieraita tuolla kauppiaassa. Piha täynnä ajopelejä,
huoneet tupakansavua ja äänten sorinaa... Hänelle oli pidetty puhekin,
lakkautetun sanomalehden toimittajalle... Kauppias oli tullut
häntä kädestä puristamaan ja kuiskaten tuttavallisesti selittänyt,
mitenkä tässä, juuri tässä hänen samaisessa puotikamarissaan oli
alkanut se uuden ajan edistystyö tällä paikkakunnalla, jonka
hedelmiä hän nyt kaikkialla ympärillään näki. Tässä oli nuorisoseura
perustettu, tässä sen ensimäiset kokoukset pidetty, tässä valittu
uusi kunnallislautakunta ja tässä uusi valtiopäivämies. ...
Maanviljelysneuvos oli istuttanut hänet viereensä ja kiihkeällä
kaunopuheisuudella tehnyt tiettäväksi, miten maailmassa ja varsinkin
valtiollisessa maailmassa ei mikään ollut ihmiselle niin tarpeellinen
kuin maltti, ei mikään niinkuin maltti... "piru vieköön, ei mikään
niinkuin maltti", oli hän sanonut ja lyönyt nyrkkiään pöytään, kun
Erkki oli osoittanut heikkoja vastaansanomisen oireita... Vanha
ruotsikkojen vihaaja kirkonisäntä oli jälleen molempia käsiään
levitellen koettanut vakuuttaa Erkkiä siitä, että paras keino osata
oikeaan oli tehdä juuri päinvastoin kuin ruotsinmieliset ... jos
ne oikeaan, niin me vasempaan, jos ne vasempaan, niin me oikeaan!
Sillä tavalla ei koskaan erehtyisi. — Kansakoulun opettaja oli
mielipiteiltään anarkisti, "taikka tarvinisti", kuten hän itse sanoi.
Hänen murheensa oli vaan se, etteivät ukot tahtoneet oikein uskoa
kehitysoppiin.

Uudet ajat, uudet tavat! Uudet ihmiset, uudet pyyteet!... Istuivat
ennen sedät keinutuoleissa ja nahkasohviensa kulmissa, polttelivat
pitkiä piippujaan, maistelivat höyryäviä totilasejaan, tarinoivat
terveydestään ja vuodentulon toiveista, ulkomaiden tapahtumista ja
keisarien kruunauksista. Oli mukana pappi, pyylevä mies, oli lukkari,
hänen hyväntahtoinen isänsä, oli viinaan menevä maanmittari ja
nimismies, joka taisi lukemattomia kaskuja. Keskustelukielenä oli
rinnakkain suomi ja ruotsi; sen jälkeen kuin kansakoulunopettaja oli
tullut joukkoon, etupäässä suomi... Mutta hän kuuluikin jo nuorempaan
polveen.

Epäilemättä oli siitä lähtien suuri edistys tapahtunut. Virkamiehet
olivat nykyään vahvoja kansallismielisiä, kansa oli herännyt ja pappi
oli ankara raittiusmies ... Kuitenkin tunsi Erkki tällä hetkellä
sanomattomasti kaipaavansa noita vanhoja aikoja. Oli ollut niin
rauhallista ja tukevaa silloin istua äänetönnä syrjässä ja kuunnella...
mieliala oli ollut eheämpi, seura kokonaisempi. Nyt sitä vastoin...
kirjavaa seuraa... kirjavia ihmisiä. Kaikki ne olivat sitäpaitsi
tulleet heti esittämään veljen maljaa.

Tämähän on suoraa taantumusta! ajatteli Erkki hymyillen itsekseen.
Varsin sopimattomia mielikuvia vapaamielisen lehden toimittajalle...
Mitähän veikot siellä Helsingissä sanoisivatkaan?... Mutta sitten
muisti hän, että hänen lehtensä olikin lakkautettu ja että hän itse
ei luultavasti enää ollenkaan pääkaupunkiin palajaisi... Nämä olivat
päinvastoin hyvin soveliaita ajatuksia sille, joka luultavasti tulisi
ikänsä maaseudun hiljaisuudessa viettämään.

Lapsuuden muistot, kerran herättyään, eivät enää jättäneet Erkkiä.
Ne seurasivat hänen askeleitaan talvi-öisellä tiellä, seurasivat ohi
kirkon, ohi hautausmaan, kohti kotia lähestyvää. Hän muisti isänsä,
muisti kultaisen emonsa, muisti huolettomat kouluajat ja ensimäiset
askeleensa elämässä ... Hänestä tuntui kuin olisivat päivät silloin
olleet pitemmät ja ihmiset iloisemmat, päivänlaskut laupiaammat,
koriammat huomenkoitot.

    "Toisin silloin touko kasvoi,
    toisin maa orahan otti."

Hän mahtoi itsekin olla silloin toinen, — minkälainen, sitä ei
Erkki enää oikein tarkoin muistanut, ainoastaan, että hän oli ollut
reippaampi ja iloisempi... ei juuri iloisempikaan, mutta itseensä
tyytyväisempi. Oli ollut keveämpi elää. — Mielikuvat tulivat ja menivät.

Yksi kohosi muita korkeammalle ... Sata oli lintua metsässä; yksi
lauloi muita kauniimmasti... Tuhat oli tähteä taivaalla; yksi kimmelsi
muita kirkkaammasti ... Monta oli luotoa merellä; yksi oli paasi kullan
paistavainen.

Siitä oli monta, monta vuotta. Tuskin hän enää itsekään aivan
tarkkaan muisti, milloin se oli, mutta se mahtoi olla jossakin
koulun yläluokilla. Hän oli lähtenyt yksin selän siintävän ylitse
tuijottamaan, pystyttänyt lehtipurjeen veneensä kokkaan ja jättäytynyt
aaltojen ajeltavaksi. Tuuli oli tuonut purtta, viima vienyt, ulappa
oli paistanut, vaarat taivaan rannalla sinertäneet. Hän oli makaillut
päiväkaudet alastonna asumattomien saarten somerossa ja jälleen antanut
veneen vieriä kohti kauaksi väistyviä lahdenpoukamia, joissa hän ei
ollut koskaan käynyt. Yönsä, kesäiset, valkeat yöt, hän oli levännyt
heinäladoissa, vetänyt veneensä karskuvalle hiekalle, kulkenut yli
kasteisen niityn, nukkunut nuorten heinien ritinään ja herännyt
katsomaan seinänraosta kuppelehtavia jäniksiä, jotka ladon ovella aamun
kultaisen ruskossa iloaan pitivät. Hän oli ottanut osaa nuottamiesten
kalakesteihin lehtoisten nienten nenissä ja tehnyt talkoolla heinää
suurissa talonpoikaistaloissa. Hän oli ollut onnen matkamies.

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Oli tullut ehtoosta ja aamusta jälleen uusi päivä. Kuinka mones se
hänen matkallaan oli ollut, sitä hän ei itsekään enää muistanut,
sillä vaikka hänen matkansa oli kestänyt tuskin viikkoa enempää,
tuntui se hänestä kuukausilta ja vuosilta... Hän oli Väinämöinen,
joka merta melasteli etsien vain nientä nimetöntä sitä asuakseen,
hän oli merirosvo-laivuri, joka ajeli rauhallisia kuorma-aluksia,
orava, joka purjehti kaarnapurrella, vieraiden maiden kuningas, joka
kuljetti kullalleen purren täyden kultia ja hopeita. Hän oli milloin
mitäkin... ja kaikkialla, kussa hän kulki, tehtiin heinää ja kohosivat
tyynet tervahaudan-savut, kaikkialla paistoi päivä ja kuulti kultaiset
rantahiekat.

Haihtuneet olivat hänen mielestään koti ja äiti, koulukaupunki, sen
ilot ja surut. Hän tuskin muisti enää, kuka hän oli ja minne hän
meni. Hän oli kokonaan sulanut yhteen ympäröivän luonnon kanssa.
Hän oli näiden nienten, saarien ja selkäin alkuasukas, koko tämän
päivänpaistaman järvimaailman haltia itse, kesän henki, joka kulki
vetten päällä... Kun hän joskus niittylähteen yli päänsä kallisti
taikka näki kuvansa tyynessä rantavedessä, tuijottivat hänen silmänsä
niin suurina ja itsetiedottomina, että hänestä tuntui turhalta enää
ajatellakaan palata tuonne järven toiselle puolen... Hänen oli jäätävä
tänne, hänen oli elettävä täällä ikänsä, opeteltava ravitsemaan
ruumistaan veden riistalla ja totuttava käymään puolialastonna salojen
hämärässä, vain joku jousella ammutun peuran taikka keihäällä kaadetun
karhun talja verhonaan ... Kaikki villi-ihmisen vaistot olivat hänessä
heränneet. Aamuin ja illoin hän teki uhrinsa auringolle, hän kuuli
ruohon kasvavan ja ymmärsi, mitä västäräkki hänen veneensä kokassa
visersi, sillä aikaa kuin hän itse sen pohjassa lepäsi ja katseli
sinistä ja valkoista taivasta ...

Hän oli metsien erakko, joka tajusi elämän salaisuuden, salojärven
tietäjä, joka odotti vain totuudenjanoisia, kirkassilmäisiä
opetuslapsia tullakseen uusien uskontojen perustajaksi.
Maailmankatsomuksensa hän muodosti lyhyiksi, ytimekkäiksi viisauden
sanoiksi, joita hän piirteli käyristyneille tuohipalasille — hiilellä,
jonka hän oli ottanut tervamiesten yötulilta — ja aavistuksensa
salatuista asioista hän kätki kivien ja kantojen alle, josta
syntymättömät sukupolvet tulisivat ne nimettömänä, suuren tuntemattoman
lahjana löytämään!

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Anni tuli hänelle ovea aukaisemaan. Hän oli heittänyt ympärilleen
saalin ja Erkki näki, että hän jo oli ollut nukkumassa.

— Oliko hauskaa kauppiaassa?

— Niinkuin tuossa.

He astuivat äänettöminä saliin. Anni nukkui keittiössä taikka, milloin
äiti oli huonompi, hänen kanssaan kamarissa. Hän asetti kynttilän
kädestään pöydälle, katsoi vielä kerran, että kaikki oli paikoillaan
yöpöydällä Erkin vuoteen vieressä, ja kääntyi sitten keittiöön
mennäkseen.

— Hyvää yötä sitten.

— Nukuttaako sinua?

— Eipä erityisesti.

— Tahdotko lasin viiniä?

Anni näki, että Erkki kaipasi puhekumppania. Se oli tapahtunut varsin
usein viime aikoina. He olivat istuneet monesti myöhään yöhön salissa
ja jutelleet, tavallisesti aivan läheisimmän ympäristönsä asioista,
äidin sairaudesta ja muusta. Mutta he olivat täten kuitenkin jossakin
määrin lähestyneet toisiaan. Anni näki, että Erkki ikäänkuin pelkäsi
olla yksin, ja piti sentähden mielelläänkin seuraa hänelle. Erkki
olikin viime aikoina käynyt niin synkkämieliseksi.

Mitä oli Erkki Annille? Ei paljoa. Myöskin vaan hämärä lapsuuden
muisto, hiukan haikea sydämen sylkähdys, jolle hän oli liian viisas
mitään perustaakseen. Oppinut, onnellisempi serkku, päivän lapsi järven
toiselta puolen, puolelta kirkonkylän ja kullankimmeltäväin ikkunani,
sillä aikaa kuin aurinko hänen oman kotinsa takana synkkään korpeen
painui. Oli hänkin kerran kätensä ojentanut... oli kuroittanut kohden
ihalampia ilmanrantoja. Se oli silloin kuin itara isä oli päästänyt
hänet pariksi vuodeksi seminaariin... Nyt oli kaikki lopussa. Koti
oli todellakin sietämätön, isä raaka, äitipuoli röyhkeä... Hetkeksi
edes irtautuakseen ilottomasta elämästään oli hän saapunut sairasta
tätiään hoitamaan. — Täällä hän oli tavannut Erkin. Se ei ollut
häneen mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Häntä harmittivat vain ne
muutamat kulkupuheet pitäjällä, jotka olivat viittailleet mahdolliseen
rakkauteen serkusten välillä ... Täällä ahtaassa maaseudussa ei paljon
mokomain juorujen syntymiseen tarvittu.

Se oli siis kaikin puolin tyyni, viileä ja tervejärkinen nainen, joka
tällä hetkellä Erkkiä vastapäätä soututuolissa istui, samalla kuin
Erkki itse sohvan kulmassa paperossiaan poltteli. Yhtä tyyntä ja
intohimotonta oli heidän keskustelunsakin; sanoivat sanan silloin,
toisen tällöin, ja vaikenivat jälleen... Lääkäri oli käynyt viime
viikolla ja ilmoittanut, ettei äiti voinut elää kesää kauemmaksi. Siitä
heillä puhetta piisasi.

Mutta Erkki katseli Annia kuitenkin tänä iltana eri silmillä kuin
ennen, näki vanhojen muistojensa prisman läpi, jotka tuolla ulkona
tähti-vipajavassa talvi-yössä olivat hänen sielussaan heränneet. Eikä
hän enää millään muotoa tahtonut päästää niitä jälleen katoamaan, hän
koetti väkisin loihtia esiin äskeistä mielialaansa ja väkisin kehitellä
sitä... Anni esiintyi hänelle nyt arvoituksena, joka kerran oli hänen
elämäänsä astunut, mutta jäänyt selittämättä. Eikö voisi sitä nyt
selittää, eikö jälleen mennyttä manata?

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Mutta se ei enää tahtonut mitenkään onnistua. Toiset muistot tunkivat
hänen mieleensä... synkemmät, pimeämmät muistot... Oli hän kerran
teistikin tavannut Annin, markkinoilla, läheisessä kauppalassa. Mutta
silloin ei ollut päivä paistanut eikä kesä kukoistanut, oli ollut
synkkä, sateinen syksypäivä, maa liejuinen, ilma harmaa... Tuo pieni,
vähäpätöinen kauppapaikka oli nyt kuhissut täynnä kansaa, jota oli
saapunut kymmenien peninkulmain takaa, kadut olivat olleet yhtenä
rapakkona... olivat lemunneet miesten harmajat sarkakauhtanat ja
naisten värjätyt juhlavaatteet... Illemmällä olivat lamput syttyneet
kauppapuodeissa ja kojuissa torin varrella, kadut olivat yhä edelleen
olleet täynnä väkeä, humalaiset olivat reuhanneet, tytöt ja pojat
kävelleet hoilaten ja käsi kaulalla... Oli alkanut ilon roihu niin
hurja ja villi, ettei Erkki semmoista muistanut milloinkaan nähneensä,
nälkäkansan juhannuskokko, korven karnevaali, kaikkien pidätettyjen
intohimojen ja arkipäivien pitkässä, yksitoikkoisessa hämärässä
sokaistuneiden viettien kaamea karuselli... räikeä kuin syksy, ruma
kuin loka, saastainen kuin tämä sateinen, ränsistynyt taloryhmä ...

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

He olivat tavanneet toisensa erään lautakojun edessä... He olivat
ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä...
Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa
komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja
miekannielemistä... He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan
läheiseen puistikkoon... Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä,
pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä... Yönsä he
olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä,
tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä...

— Erkki! Mitä sinä ajattelet?

— Enpähän erinomaista.

Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli
noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti...
Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle
menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.

Mutta Erkki oli jälleen saanut kiini kesäisistä mielikuvistaan. —
Kuinka se oli taas ollutkaan?... Hän oli edellisenä iltana joutunut
myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä
ukkossade oli hänet kastellut... hän oli seisonut tippuvan kuusen
alla... hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon
alle ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin
karheata jäkäläkangasta... Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt
kieppiä pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä
päällä yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen,
istunut läpi märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa,
luistavalla kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta
jossa hän kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta...
Siinä oli hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä
tuhansia pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea,
ropiseva metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat
kuin lukkoa...

Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!

Vasta seuraavan päivän ikäpuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle
luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti
vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli
jäänyt kauaksi matalikolle... Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli
hiljennyt melkein tuntumattomaksi... vain laineiden läikkä ja silloin
tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.

Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä
ja taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan
napinläpeensä... Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki
viettävän pellon ... Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti
saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle... Ei kuulunut hallia
haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi...

Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan.
Hän löi aitan ovelle, sama tulos... Vihdoin ilmestyi saunasta piika
pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän
yksin jäänyt kotimieheksi... Ruislintu narisi, punertava täysikuu
paistoi vinoon yli viljapellon.

— Erkki! Mitä sinä ajattelet?

Erkki tuijotti eteensä niin synkästi ja kamalasti, että Anni tunsi
sydämensä kouristuvan. Mutta ennen kuin hän ehti enempää ajatella, näki
hän Erkin nousevan, tulevan häntä kohti ojennetuin käsivarsin.

— Erkki, Erkki! Sinä kaadat kynttilän!

Anni vapisi kiireestä kantapäähän. — Erkki oli sulkenut hänet syliinsä.
Hänen toinen kätensä kiersi Annin vartta, toinen koetti tunkeutua
saalin alle ja tapailla hänen rintojaan, jotka nousivat ja laskivat
kuin aallot. Samassa tunsi Anni huulensa musertuvan väkivaltaisesta
suudelmasta.

— Erkki!

— Minä rakastan sinua.

Kynttilä sytytti kaatuessaan harvat ikkunaverhot. Ne roihahtivat tuleen
ja sammuivat samassa. Hetkellinen tulenloisto heijastui huoneesen,
siitä ulos talviseen pimeyteen, valaisi silmänräpäykseksi lumisen
pihamaan ja ulkohuoneiden seinän. Sitten ei enää näkynyt mitään.

— Erkki!

Viereisestä huoneesta kuului raskas kolahdus. He raapaisivat tulta ja
huomasivat oven olevan raollaan äidin kamariin. He kiirehtivät sinne ja
tapasivat äidin taintuneena oven edessä. He nostivat hänet sänkyyn ja
saivat kauan turhaan häntä henkiin virotella.



IV

DE PROFUNDIS


Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut.
Hän oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen
emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi,
leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina.
Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.

Mutta Erkistä tuntui aivan kuin olisi äiti puuhannut omia peijaitaan.

Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin
kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja
tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat
nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin
koitti, kiilti ja kuutti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa
maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät
sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori
sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin
väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään,
Anni kilisteli keittiössä astioita. — Kaikki Erkin kirjat olivat
korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut
vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei
muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui
kaksi sairasta sielua.

Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja
tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina
ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja
piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt
arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia
läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan,
odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki
yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja
kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin
näky.

Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina
todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys
vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki
ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista
kuin kummitukset autioon huoneesen.

Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin
joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt.
Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät
ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. — Aluksi meni kaikki
hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin
kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin
makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat
istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. — Erkki oli mitä
kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle",
kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa
pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki
kuin sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat
kiinnittivät hänen huomiotaan.

       *       *       *       *       * *

Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi
oli muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin
aina Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin
korkea, ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun
Erkki oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä
teekeittiön päälle. — Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa
paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia
"klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain
veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät
esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m.
vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä
säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli
"konjakskaraffiini". — Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen
tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa ...

       *       *       *       *       * *

— Erkki, Erkki kuulehan!

Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota
ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! — Erkki heräsi
hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut
huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.

       *       *       *       *       * *

Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä melkein
yhtä kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame
ja kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti
käänsi sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.

— Si, men inte röra (katsoa, ei koskea)!

Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi
aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.

Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten
hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen
kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi.
Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta
viimeisetkin jyväset solahtivat alas.

— Äiti! Se loppui! huudahti Erkki.

Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi
uudelleen. — Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.

       *       *       *       *       * *

— Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta
vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?

— On, äiti.

Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa.
Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten
siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa
pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä
laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti
oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat
olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta
komeudesta, ja kun vihdoin pari sampanjapulloa ilmestyi pöytään
jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko
lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä
saanut periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja
lainailemassa...

Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi
ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin
tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei
kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain
vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nä, men kära du" (no, mutta
rakas —)... aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi.
Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo
päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet
vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän
myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden
herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.

Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena,
suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä
heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista
oli mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan
kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään.
Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen
turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.

Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön väliä
korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi,
sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. — Hän oli ollut tuosta
illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä
sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään
ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat
he jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta
Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen
mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää
itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin
rakasti häntä, mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? —
Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli
kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli,
ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. — Se tyyni talttumus,
joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli
odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi.
Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen
edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen
sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa.
— Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat
toiset jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi
ja pakoon vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus
tällä mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet
keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?

Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina
vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta
hänen suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys... Hänen kunniansa
hetki oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen
emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat
häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä
hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista
puhumaan. — Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli
noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!

Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. — Hän oli
vihdoinkin saanut kiini nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta
nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä
odottanut!

Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän
ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt
tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja
seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen
askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella
äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut
petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan
hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. — Hän oli kuullut,
kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he
keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan
sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin
ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma
siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä
ja että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat
tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän
tahtoi ...

Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt
paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan
kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta
tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä
tekemistä?... Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat,
olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi
hän sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka
onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.

Mutta Erkki näki jälleen unta entisistä ajoista.

       *       *       *       *       * *

... Isän syödessä piti aina olla hyvin hiljaa. Ainoastaan "Sankku"
sai hiipiä hänen luokseen ja panna päänsä siististi pöydälle hänen
lautasensa viereen. Mutta hänkään ei saanut sanoa mitään.

Vasta sittenkuin isä nousi pöydästä, oli "Sankun" oikeus ja
velvollisuus sanoa "iso sana". Palkakseen sai hän silloin nuolla isän
lautasen.

"Sankku" oli Erkin setä. Häntä voi vetää villoista taikka puhaltaa
hänen korvaansa, niinkuin isäkin hyvällä tuulella ollessaan teki. Mutta
hänen hännälleen ei saanut astua.

Siitä se torui. Ja Erkki pelkäsi "Sankun" toria melkein yhtä paljon
kuin isänkin.

... Tuossa oli tuo vanha "fortepiano". Sitä voi soittaa sekä ylhäältä
että alhaalta. Isä soitti sitä ylhäältä päin; "Sankku" iloitsi silloin
niin kovasti, että koko talo raikui, juoksi huoneesta huoneesen ja oli
särkeä sekä ovet että ikkunat. Nähtävästi piti hän paljon musiikista.

Erkki soitti pianoa alhaalta päin. Nousi poikimille ja painoi, minkä
jaksoi. Se ei tosin soinut silloin aivan yhtä kovasti, mutta päästi
kuitenkin mahtavan ja salaperäisen kuminan. Varsinkin jos vielä takoi
päälakeaan alakanteen.

Mutta siitä tuli tavallisesti tukkapöllyä.

... Eteisen portaiden alla säilytettiin tuhka-astiata. Jos siihen
sai vettä kaadetuksi, voi sitä myöskin käyttää maalipönttönä. Veden
asemasta kelpasi myöskin sylki. Kun kyllin usein pisti sormensa
suuhun ja sitten yhtä usein tuhka-astiaan, voi saada itselleen uhkean
leukaparran ja viikset. — Mutta siitäkin tuli tavallisesti tukkapöllyä.

... Vinnillä säilytettiin "tupla-ikkunoita". Sinne oli hyvin raskas
ja vaivaloinen nousu, mutta sieltä voi tulla alas sitä helpommin.
Lasiruudut olivat toiset lappeellaan, toiset pystyssä seinää varten.
Niitä myöten, jotka lappeellaan multimuksen päällä olivat, oli erittäin
lysti juosta raksutella.

Mutta siitä tuli selkään.

... Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä
aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli
koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan
onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken yötä.

Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein
pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä
keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta
kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja
keltaisena kuin ennenkin.

Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti
enempää tarvittukaan.

... Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten
ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä
jääkukkasia. — Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.

       *       *       *       *       * *

— Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa
olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa
kuin joulukirkko. — Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.

Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin
ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin
herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin
jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja,
joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä
jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen
mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen
mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki
hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi
sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden
vuoro tulisi?

— Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni
tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.

Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon
tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä onnettomuuteen.
— Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja nimismiehen vanha
rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta samalla myöskin
aina kärkevämmällä ylemmyydellä:

— Nä, men kära du...

Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän
sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.

       *       *       *       *       * *

... Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. — Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.

Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton
alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito
kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien
läpi?

Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa,
joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä
salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.

       *       *       *       *       * *

Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan
onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.

— Minä olen jo hullu, ajatteli Erkki.

Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki
niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien
keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät
kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties
olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa
näyttääkseen kasan kalisevia luita. — Ainakin tuntui Erkistä itsestään,
ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.

Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä,
vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli
purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.

— Äiti! Mitä sinä sanoit?

Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin
ja Annin.

— Sinä! Sinä!

Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta
äiti ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena
ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari
leivänmurua.

— Äiti! Minä tapan sinut!

Äiti katsoi häntä suoraan silmiin, arasti ja rukoilevasti.

— Älä tapa!

Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut.
Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä
ja hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt
palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä
koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan
häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään?
Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut
sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää
ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa
tuijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä
niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä
rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan
kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla
ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja
kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa
ovelle vieraita vastaanottamaan ...

Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana
ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.

— Poikani, poika raukkani!

Vieraat hälvenivät vähitellen. Pukivat päällysvaatteet ylleen ja
hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin
olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He
astuivat mykkinä, perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat
maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat
hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren
purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet.
Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan
tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa
asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään
lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.



V

MATKAMIES



Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen
maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.

Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on
tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen.
Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen
hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös
miehen ajatukset.

Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään
ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa;
hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän
ei voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä
vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen
vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin... haluttomasti, harmaassa
mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.

Oli kevät, ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet.
Oli kevät, ei käki kukahtanut. — Hän istui harmaasen sadekaapuunsa
kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut
yhtään lämmittävää ajatusta.

Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. — Äiti ei ollut enää
syntymäpäivänsä jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut
koko ajan. Kun Erkki tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo
pitokohtauskin suurelta houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa
synnyttämällä kuoleman karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei
pelottavana, ei julmana ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana
ja tervetulleena vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin
rinnasta kohonnut, kun äiti maan poveen laskettiin.

Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä
toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään
päättämään. — Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli
välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni
ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren
paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita
herättänyt.

Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän
vajan nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana.
Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen,
että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan.
Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla
rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean
ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden
asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa.
Heidän oli parasta erota.

Ehkä joskus, joskus ennen... Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt
oli kaikki myöhäistä.

Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista
kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt
lämpimän peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli
hänen silloin tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö,
hypätä kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää
elämäänsä... Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo
oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen
sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei
ollut enää mitään varaa valittavaa.

Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. — Piirongilla
peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena,
"kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.

Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. — Kentiesi oli hän
sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä
onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden
neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden
lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten
mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli
riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja
rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan
kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär,
Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran
käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä,
joka ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja
puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä
kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen
kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen
kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä
Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio,
hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja
ja peukkujen pesijä, lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja
kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki
ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili
salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä
kaikkien rantakaislojen kultaisina kahistessa?...

— Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla
pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen
viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun
esineen ympärille.

Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa
hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä
haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut
salaperäisen hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut
syvälle tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa
vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä,
rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä
käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja
ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä
salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt,
kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli
hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään,
häntä silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut,
pois paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille,
poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö
entisensä yllättäisi?...

— Ei, ei, ei!

Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella. Hän
ei tahtonut enää menneitä muistella. — Jälleen pakotti hän silmänsä
kirjan rivejä seuraamaan.

Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni
kummallakin kupeellaan. Muita vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen
päänsä menoksi.

Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja
Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti.
Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis
ja sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi
aika astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset,
alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin
iltoja iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi
olla mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta
vapisevalla laulaja-äänellään.

— Tahtooko herra hevosta?

— En.

Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset,
pieniä olot, pieniä näköalat. Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet
olivat innostuneet eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki
kotiinsa, kukin istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan,
vihamielisesti vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta
kuka oli pettäjä? Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli
täynnä kumeaa syytöstä, murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa
tyytymistä ja inhoittavaa itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien
välille, raukesi monen nuoren miehen ponsi.

Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi.
Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja
päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se
hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli
syy? Kuka oli vikapää?

Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat
voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan
vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.

Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli
lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei
myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän
itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.

Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen
vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe!
"Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" — — —

Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän
oli asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa
vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden
ja helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt
erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa.
Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.

Lehtipurjeessa!

Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja
sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha
vika: sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta
kuin myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi
kaikista purjeista.

Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.

Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran
pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja
mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.

Jumalan kiitos, että se kaikki nyt oli ohitse!

Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota
kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin
taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan
konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään
välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa,
takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että
hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.

Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä
kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo
kauan elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku
seikka omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista
elämänrataansa ajatteli.

Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan
ja sisällöttömän lauseen jälkeen?

— Tahtooko herra illallista?

— Ei.

— Herra on sitten hyvä ja ottaa avaimen sisäpuolelle.

Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli.
Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin
sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon
likainen piha alkoi pimetä... hevonen kuului pilttuussaan tömistelevän.

Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat
vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli
korkea kuin vuori... lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari
kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot.
Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja... Nähtävästi
kävi joku majatalon lapsista koulua.

Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli
"Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi
kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.

Hän sytytti tulen kynttilään ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta
hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat
aivan harmaat.

Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti
sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin
huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa
sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja
poltti sen kynttilän liekin päällä. — Sitten istui hän sängynlaidalle
ja mietti.

Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa
tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä,
jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevät-yössä ja
talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.

Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sentähden että
sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli
siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti
hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli
kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita
taikka suosilmäisen metsäpuron väike vilahtanut. Hän oli kokonaan
haihtunut haaveiluunsa.

    »Der Tod, das ist die kühle Nacht,
    das Leben ist der schwüle Tag.
    Es dunkelt schon, mich schläfert,
    der Tag hat mich müd gemacht'

Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin,
toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän
yhä edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta
kirotusta pateettisuudestaan?

Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille,
pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti
saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin
ja asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi
kynttilän sammuksiin.

Hän makasi hetkisen aivan hiljaa. Sitten otti hän päänalaisen alta
jotakin ja sovitti sen vasten sydäntään. Sitten liipaisi hän.

Laukaus pamahti. — Sitä ei kuullut kukaan. Hän sai virua verissään
aamuun asti.

Aamulla paistoi jälleen päivä, sumu oli haihtunut ja pälvet työnsivät
nuorta nurmea etelänpuolisilla rintamailla. — Hänen kuolemansa herätti
melkoista huomiota. Sanomalehdet kirjoittivat siitä monta sentimetriä;
toveripiireissä keskusteltiin kauan siitä. Mutta hän itse nukkui jo
silloin alla viheriöivän maan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaunosielu : Kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.