Title: Kommunisti- ja bolshevikkipakinoita
Author: Kivinen, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kommunisti- ja bolshevikkipakinoita" ***


KOMMUNISTI- JA BOLSHEVIKKIPAKINOITA

Kirj.

Tiitus [Erkki Kivinen]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.



OHJELMA JA TYÖJÄRJESTYS PÖLLÖLÄN KYLÄN KANSANKÄRÄJILLE


_Pöytäkirja_, pidetty Hölmölän pitäjän Pöllölän kylän kansankäräjäin
valmistuslautakunnan kokouksessa Iso-Hölön pirtissä viime sunnuntaina
klo 8 a.p. Läsnä oli 11 henkilöä sekä Sinkkosen akka, ynnä Pussisen
poika, joka makasi uunilla, jota ei merkitty pöytäkirjaan.

       *       *       *       *       *

_1:si §:llä_:

Hyväksyttiin, että Pöllölän kylän kansankäräjät kokoutuvat tänä päivänä
klo 3 i.p. tässä Ison-Hölön pirtissä, koska ei suutari Näppinen päässyt
eduskuntaan, vaikka sai 18:toista äänilippua.

       *       *       *       *       *

_2:nen pyk._

Merkittiin, että kansankäräjäin kanslia on tuolla kyökissä, mutta pitää
piika-Reetan siivota sitä ennen tiskit pois pöydältä ja pyyhkiä pöytä.

Kysymyksen johdosta, onko oltava myöskin piikakirjoituskanslia,
tiedusteli lautakunnan puheenjohtaja lois Mikko Tarjus, osaako Reeta
kirjoittaa. Kun Reeta sanoi, ettei oikein muuten kuin mallin jälkeen,
ja että Sinkkoskan pennut olivat hävittäneet mallin, päätettiin, ettei
tarvitse olla piikakirjoituskansliaa.

Sinkkoska sanoi, että eikö ne lie olleet Reetan omat pennut, mikä
merkittiin pöytäkirjaan.

Sihteeri kysyi, että oliskos tästä asiasta vielä muuta, johon kokous
yksiäänisesti vastasi, että liekkös tuossa sitten muuta.

Israel Huttunen ilmiantoi, että Helsingin eduskunnassa on ravintolakin,
johon Reeta sanoi, että kyllä hän pitää kahvipannun tulella, mutta
pitäisi olla jokaisella omat sokerit, mikä hyväksyttiin.

Kysyttiin, että kutka ovat oikeutetut edustamaan Pöllölän kyläläisiä
kansankäräjillä ja hyväksyttiin ilman äänestystä, että tulkoot ne,
jotka töiltään joutavat.

       *       *       *       *       *

_Kolmas §._

Keskusteltiin ja päätettiin kansankäräjäin avajaisohjelma kuin seuraa.

Että kansankäräjät kokoutuvat aika ja paikka kuin yllä.

Että aluksi lauletaan yksiäänisesti pelimannin sävellystä »Voi minua
poika raukkaa».

Että kokouksen avaa lautakunnan puheenjohtaja lois Mikko Tarjus ilman
ikämiespuhetta ja käskee valitsemaan suutari Näppisen puhemieheksi ja
itsensä ensimmäiseksi ja Israel Huttusen toiseksi varapuhemieheksi,
mikä hyväksyttiin.

Että, sitten kun puhemiesmiehistö on valittu ja suutari Näppinen
istunut puhemiespaikalle

jättää tämän valmistuslautakunnan esimies Mikko Tarjus Issakaisen
rengin seuraamana kansankäräjille kertomuksen valmistuslautakunnan
toiminnasta sekä tämän pöytäkirjan,

kuin myöskin lautakunnan esitykset kansankäräjille.

       *       *       *       *       *

_4:s §:lä._

Israel Huttunen ilmineerasi, että kun Mikko Tarjus ja Issakaisen
renki tulevat kyökistä jättämään pöytäkirjan ja esitykset, niin pitää
kansankäräjien nousta seisomaan, mikä hyväksyttiin yksinkertaisella
äänten enemmistöllä.

Sinkkosen akka sanoi, ettei se ole kyökki, vaan kanslia, mikä
merkittiin pöytäkirjaan.

       *       *       *       *       *

_5 §:lä._

Päätettiin, että äänestykset kansankäräjillä toimitetaan avonaisella
lippuäänestyksellä, joka on oleva sinivalkoinen lippu, mutta jos sitten
vaaditaan huutoäänestystä, niin on se toimitettava.

Sinkkosen akka käski merkitä pöytäkirjaan, että jos hän ei saa äänestää
punaisella lipulla, niin saa olla äänestämättä.

Kokous hyväksyi yksimielisellä ääntenenemmistöllä, että pyydetään
kansakoululta lippu lainaksi lippuäänestyksiä varten.

       *       *       *       *       *

_6:uudes §._

Merkittiin pöytäkirjaan, että kansankäräjät valitsevat seuraavat
valiokunnat:

perustuslakivaliokunnan;

kielikysymysvaliokunnan;

sotilasvaliokunnan;

kirkko- ja kouluvaliokunnan

sekä tupakkavaliokunnan, jos osuuskauppaan tulee huomenna tupakkoja,
mikä hyväksyttiin.

       *       *       *       *       *

_7:mäs §:lä._

Sihteeri sanoi, että pitäisi lopettaa tämä kokous, koska
pöytäkirjapaperi rupeaa loppumaan, johon kokous sanoi, että olet
tainnut kirjoittaa liian suuria puustaimia, etkä olisi tarvinnut
kirjoittaa kaikkia päätöksiä.

Sihteeri vastasi, ettei hän ole kirjoittanut puoliakaan, mikä
hyväksyttiin.

Puhemiehen välikysymykseen, lopetetaanko kokous, vastattiin
huutoäänestyksellä, että lopetetaan vain.

Israel Huttunen pani vastalauseen sitä vastaan että Pussisen poika oli
ottanut osaa uunin päältä huutoäänestykseen, vaikka ei ollut vielä
ripillä käynyt, mikä merkittiin pöytäkirjaan.

Puhemiehen ehdotuksesta huudettiin Pussisen poika alas.

Pussisen poika sanoi, ettei hän voi tulla alas, kun hänen housunsa ovat
pesussa, mikä hyväksyttiin.

Pöytäkirjan tarkastajaksi valittiin allekirjoittanut sihteeri.

Puhemiehen ehdotuksesta kohotettiin kaksinkertainen eläköönhuuto.

Lopuksi laulettiin moniäänisesti »Hiljaa juuri kuin lammen laine».

Aika ja paikka kuin yllä.

(1919)



KOMMUNISTIEN PUOLUEKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ


»_Pöytäkirja_ pidetty kommunististen ylenmääräisessä puoluekokouksessa
Pöllölän kylässä Iso-Hölön tuvassa ehtoopuolella päivää.

Läsnä oli 13 kommunismia ja Pussisen poika, joka istui ovenpielessä.

       *       *       *       *       *

_Yksi pyk._

Laulettua yksimielisesti »Aamulla varhain» valittiin puhemieheksi
suutari Näppinen useinmainitun Näppisen akan ääntenenemmistöllä. Aika
ja paikka kuin yllä.

Kysyttyä onko kokous laillisesti kutsuttu katsottiin kutsutuksi.

Otettiin esityslistalle alustus kommunistin puolueen
järjestäytymisestä, minkä oli luvannut pohjustaa väliaikalainen
puoluetoimikunta Makkosen leski.

Tarkastettuna havaittua Makkosen lesken ei läsnäolevaiseksi esitti
puhemies vastattavaksi kysymyksen, tietääkö kukaan missä Makkoska on.

Pussisen poika ilmoitti ilman äänioikeutta, että se taisi pistäytyä
navettaan katsomaan niitä mustankirjavia sianporsaita. Julistettiin.

Sanottiin kansalta, että pohjusta sinä Näppinen sitten. Olethan sinä
koko ikäsi pohjustanut.

Pussisen pojan naurettua tämän johdosta ja ulos käskettyä häiriöstä
julkisella paikalla pohjusti suutari Näppinen kommunistin aatteen
selvässä valossa tulevilla huomautuksilla vallankumouksen perusteella.

       *       *       *       *       *

_2 pyk._

Kysyttiin, onko sallittava lähetekeskustelua, mikä sallittiin.

Väliaikalainen puoluetoimikunta tuli navetasta ja sanoi emännälle, että
jos hän saisi yhden porsaan, minkä johdosta puhemies koputti pöytään
mainitun porsaan ei asiaan ja parlamentaariaan kuuluvana.

Käsiteltiin periaatteet puolueen ohjelman pohjalle niinkuin alla seuraa:

1. Että on porvarillinen valtiokoneisto poistaminen. Huomautettiin,
että ei päätös koske puimakonetta, koska on osuuskunnassa myöskin
kommunisteja eikä Pahakosken myllyä, koska on mylläri punikki.
Merkittiin pöytäkirjaan.

2. Karkoittaen virkavallan kaikkialta, mikä hyväksyttiin suurella
huutoäänestyksellä. Ja annettiin puhemiehelle valtuus edeskantaa kansan
tahto raittiuslautakunnalle ja konstaapeli Toloselle.

3. Sen sijaan köyhälistön vallan järjestäminen työväen
neuvostojärjestelmän muodossa.

Palstatilallisen Miettisen kysyttyä, kuuluuko maamiesseuran konsulentti
neuvostojärjestelmän muotoon päätettiin panna kysymys viheriän veran
alle, mutta koska ei ollut viheriäistä verkaa niin pantiin pöydälle.

Edelläolevat kolme monumenttia tarkastettiin ja asia julistettiin
loppuunkäsitellyksi toisessa lukemisessa.

       *       *       *       *       *

_3:mas pyk._

Koskeva kapitaalien riisto-omaisuutta leikattiin lehdestä
julkiluettavaksi haltuun ottamisen ohjesääntö:

»Työväen neuvostovallan haltuun on otettava kaikki valtion ja kuntain
taloudelliset laitokset, samoin kapitalistien pankit, tehtaat,
suuret kauppaliikkeet, varastot ja talot sekä muu kapitalistinen
riisto-omaisuus».

Matikaisen kysyttyä että tuleeko ne sitten ikäänkuin otettavaksi
lahtarilta kommutistille vastattiin välikysymystietä että tulee.

Matikainen sanoi, että hyvähän ne olisi ottaa, mutta ei taida porvari
piru antaa, ja lausuttiin porvaristolle halveksuminen, mikä päätettiin
merkitä pöytäkirjaan.

Makkosen kysymys, onko Matikainen katsottava kommutismiksi lähetettiin
valmistusvaliokuntaan, joka läksi porstuaan kokousta pitämään, vieden
Matikaisen muassaan kuulustelemista varten.

       *       *       *       *       *

_4 pyk._

Esitettiin vastattavaksi, onko laajaan sosialistisoimiseen viipymättä
ryhdyttävä rengastuneilla ja strudsiutuneilla tuotannon aloilla;
vastattiin laajan ja vaihtelevan keskustelun jälkeen, vaihtuen joskus
yleis-mölinäksi, kielteisellä suhtautumisella seuraavien monumenttien
perustuksella:

A.) Ei ole sosialistisoimiseen ryhdyttävä, koska on kommunistinen
maailmankatsomus eronnut herrassosialisteista.

P.) Koska strudsit ovat Aafrikan lintuja joita ei ole Pohjolassa,
niin on alotteen herättäminen johtunut joko pilkanteosta taikka
prowogaattorista, mikä hyväksyttiin.

Monumentit päätettiin pitää heti tarkistettuina.

       *       *       *       *       *

_5 pyk._

Puheenjohtajan kysymykseen että mitä se valmistava valiokunta siellä
porstuassa vielä vöhnii, ilmoitti Pussisen poika ovenraosta ilman
äänestysoikeutta, että ne läksivät Matikaisen mökille tarkastamaan,
onko Matikainen kommutismi, mutta lupasivat tulla pian takaisin.

Laulettiin odotellessa moniäänisesti »Tuonne taakse metsämaan».
Ehdotus, että laulettaisiin »Työn orjat, sorron yöstä nouskaa», ei
saavuttanut kannatusta, ollen oikeistososialistinen laulu vanhan
mädännyksen perustalla.

       *       *       *       *       *

_6 pyk._

Valmistava valiokunta palasi takaisin ja ilmoitti, että Matikaisella on
todellakin se punertava kommuuti, jonka Matikaisen veli huusi sieltä
lukkarivainajan avisuunista, minkä johdosta kokous yksimielisesti
myönsi Matikaisen kommutistiksi.

Matikainen kiitti liikutetuin mielin ja tarjosi muillekin samasta
pullosta, joka vetää kaksi litraa.

Kokous päätettiin yhteisellä soololaululla:

    »Hunttarulla vaan,
    Vasikannahka vaan.
    Se riippuu vaan.
    Kun se pannaan riippumaan».



KOMMUNISTIEN ULKOPARLAMENTTAARINEN TOIMINTA PÖLLÖLÄSSÄ


Kommunistien ulkoparlamenttaarinen toiminta edestuotiin Pöllölän
Hölölässä toissapäivänä klo 6,13 i.p.p.

Läsnä oli puoli tiuta kommunismin soluja ja Pussisen poika, kuin on
vähän ristiverinen.

Puheenmiehenä toimitsi ikäsolu Jerobeam Näppinen taidehikkaasti.
Pikapöytäkirjaa piti tunteellisella taipumuksella lois Mikko Tarjus.

Laulettiin viehkeästi:

    »Tässä kylässä tyttöjä on
    ainoastaan viisi,
    neljä on ryssien narraamaa
    ja viidettä vaivaa riisi».

Jerobeam Näppinen esiintoi alentavassa äänilajissa, että uunin peltit
on suljettava, koska on hänellä salaperäinen ilmianto suuressa
tärkeydessä.

Sulkemisen toimitti Pussisen poika.

Puheenmies edeskantoi Herra Toveri Rotskin terveiset, jotka yksi
jätkämies oli tuonut langattomalla etappitiellä, että hedelmä on
kypsä ja kirves pantu puun juurelle. Ilmoitus herätti vilkasta
mielenliikkumista luokkatietoisessa kansalaisainehistossa.

Kaisa Kompura ehdotti, että jätkämiehen mukana lähetettäisiin
kommunistinen uskollisuusvala Rotskille, mikä hyväksyttiin
yksimielisesti 4 äänellä viittä vastaan. Aiheuttaen halpa-arvoista
naurun tyrskähdystä Pussisen pojan puolelta. Kokous lausui Pussisen
pojalle kummastuksensa. Merkittiin pöytäkirjaan.

Pussisen poika ilmeneerasi, ettei ollut nauranut vaan että oli
häntä muuten kakisuttanut, mikä hyväksyttiin. Toimeenpanevan
Keskusneuvoston ylikomissari Israel Huttunen esiintoi lennättävällä
tavalla valkosuomalaisen hirmuhengen mädännäisyydet, mitkä kaameassa
valaistuksessa yksimielisellä ääntenenemmistöllä hyväksyttiin.

Väkevän toverihengen vallalleen päästessä ja uuninpeltien tultua
jälleen avatuiksi yhteiskunnalliseen tarkoitukseensa luki Jerobeam
Näppinen voimakkaalla paahtoksella »Tuonen Työmiehen» aartikkelin
eduskunnan ulkopuolisesta taistelusta luokkakaarti-apurahojen
kieltämiseksi.

Hyväksyttiin keskustelutta arvoisan äänenkannattajan mielipuoli, että
ottamalla laajat valitsijajoukot Pöllölän kommuunista mukaan tähän
taisteluun saadaan enemmän pontta.

Huutoäänestyksellä vahvistettiin Tuonen Työmiehen vaatimus, että
»on annettava myöskin kansanjoukkojen ulkopuolella eduskunnan sanoa
sanansa».

Mikko Tarjuksen kysymykseen, millä tavoin se kävisi päinsä, selvitti
Israel Huttunen tosiperäisellä taktillisuudella tulevan koottavaksi
joukkoja Helsinkiin eduskunnan ulkopuolelle huutamaan eduskuntaa alas.

Eräiden kysyttyä, voisiko myös täräyttää kivillä muutamia ruutuja rikki
vallankumouksellisen joukkotahdon tehostamiseksi lausui toveri Huttunen
inviditualistisena mielipiteenään tämän riippuvan paikallisista
olosuhteista ja siitä, sattuuko olemaan poliiseja lähellä.

Pussisen aikamiespoika huusi vastavallankumouksellisella
ivamielisyydellä, katukivien Helsingissä olevan tiukkaan iskettyjä,
niin että pitäisi ottaa kanget mukaan tai viedä tarvittavat kivet
kontissa selässään, mille ala-arvoiselle puheelle kuultiin muutamien
vähemmän harkitsevien toverien nauraa räkättävän.

Puheenmiehen esityksestä ilmaisi kokous halveksimisensa Pussisen
pojalle musertavalla kommunistisella äänettömyydellä.

Keskusteltiin kysymyksestä, olisiko Pöllölästä lähetettävä joukkoja
Helsinkiin ulkoparlamentaariseen toimintaan kadulle eduskunnan
ulkopuolelle lahtareiden ja ohranoiden hätkäyttämiseksi, ja
hyväksyttiin, että lähetettävä on.

Kysyttiin kutka lähtevät vapaaehtoisesti.

Merkittiin pöytäkirjaan, ettei kukaan ilmoittautunut.

Puheenmies Näppinen piti leveäperäisen puheen ohranoiden kurjasta
kätyröimisestä taantumuksen helmassa, ja kehoitti vakuuttavin sanoin
kansankerroksia nousemaan ulkoparlamentaariseen toimintaan.

Sinkkosen Reetan kysymyksen, mitä sitten tehdään, jos porvalit sanovat
että top, ehdotti puhemies pantavaksi vihreän veran alle.

Useiden karjuessa yhtyvänsä Sinkkosen akkaan peräytti toveri Näppinen
ehdotuksensa, koska ei ollut saatavissa viheriäistä verkaa.

Puheenmies ilmoitti vallankumouksellisella tiktatuurilla määräävänsä
läsnäolevat lähtemään eduskuntaa painostamaan.

Sinkkosen Reetan kysymykseen, että tuletkos sitten itse mukaan,
ilmoitti Jerobeam Näppinen vallankumouksen ohjelman mukaan ei voivansa
poistua paikkakunnalta, koska oli hänen jäätävä Pöllölään vartioimaan
vallankumouksen saavutuksia.

Monen huutaessa häpeällisiä solvauksia jäniksenpesästä Näppisen
pöksyissä ja keskustelun muututtua yleiseksi mölyksi laulettiin
myllertävien maininkien rauhoittamiseksi Israel Huttusen
mestarillisella johdolla:

    »Meijerskall' on pienet silmät,
    Iso nenä päässä.
    Kilon köntti kädessä
    Ja kävelee kuin jäässä».

Laajapiirteisen puheenvaihdon jälkeen hyväksyttiin kompromissi, että
ei mennä ulkoparlamentaariseen toimintaan Helsinkiin, vaan siirrytään
Hölön pihalle, kuin myöskin paikalla toteutettiin.

Kaikkien siirryttyä tuvasta pihalle huudettiin puheenmiehen
ehdotuksesta paljastetuin päin kolminkertaisesti alas ohranat ja
suojeluskuntamäärärahat.

Tapauksesta eduskunnan kommunistisoluille kirjallista tietoa antamaan
valtuutettiin Näppinen ja Mikko Tarjus.

Jerobeam Näppisen lausuttua vakaumuksenaan tämän tapauksen muodostuneen
kuoliniskuksi ohranoille ja määrärahoille läksi puoluekokous
nurkkatansseihin Rötkylän torpalle.

(1921.)



KOMMUNISMIN YLIMÄÄR. YHTIÖKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ


Kommunismin ylimäär. yhtiökokous pidettiin Pöllölän Hölölässä klo 5,6
i.p.p. ehtoolla.

Läsnä oli 11 kommunismia ja Pussisen aikamiespoika. Kuin on noske.

Puhemieheksi valittiin osake-enemmistöllä suutari Näppinen, joka
esiintoi tunteellisia tervehdyssanoja. Pikakirjuriksi nimitettiin Mikko
Tarjus.

Kun oli laulettu moniäänisesti: »On sitä Suomessa sakia, joka pelkää ei
kieltolakia», lausui Reeta Sinkkonen tunnetulla taidolla runopukuisen
»Lahtarin suolet», mikä aiheutti vilkasta suosiota runsaslukuisessa
yleisössä. Huudettiin tekijä esille.

Otettiin käsiteltäväksi edellisessä kokouksessa viheriän veran alle
pantu kysymys Pussisen pojasta. Puhemies luki julkisesti Pussisen pojan
anteeksipyynnön »Savon Kansasta», jonka tähden pöytäkirjaan merkittiin,
ettei Pussisen poika ole enää noske ja että häntä on kohdeltava
toverina. Pöytäkirja tarkastettiin paikalla.

Puhemies piti paikan päällä selväpiirteisen siteerauksen
porvarillisesta mädännäisyydestä, jota kokous kunnioitti seisoalleen
nousten.

Laulettiin kolme värsyä laulusta »Haituli halituli hattan tattan»,
jonka jälkeen nautittiin virvokkeita.

Virallisen ohjelman ulkopuolella ilmoitti Pussisen poika ingocnido,
että limonaatipullollinen häntä ihteään on alentunut 95 mk:sta 80
mk:aan, jota tervehdittiin vilkkailla mieltymyksen osoituksilla.

Kun oli nautittu kahvia y.m. virvokkeita, ryhdyttiin jatkamaan kokousta.

Pikakirjuri Mikko Tarjus pohjasi kysymyksen kommunismin suhteesta
kieltolakiin ja esiintoi järkiperäisiä aiheita molemminpuolisista
katsantokannoista. Puhujan mielestä oli kommunismin suhteellisuus
kieltolakiin sama kuin muihinkin porvalien yhteiskunnan lakeihin,
nimittäin että mäskiksi vain semmoiset kaikki, ei ne ole minkään
väärttejä.

Tämän johdosta syntyi laajaperäinen puheenvaihto, jossa toiset yhtyivät
Mikko Tarjuksen maailmankatsantoon, kun taas toiset sanoivat, että ei
porvali noudata sitä lakia, jonkatähden proledaarin juuri on sopiva
sitä kannattaa. Reeta Sinkkonen esiintoi surkutteluja häpeällisten
syiden takia, muuttuen siten keskustelu yleismölinäksi, jossa äänten
enemmistöllä huudettiin alas kaikki puhujat. Puhemiehen esityksestä
päätettiin hyväksyä keskustelu vastaukseksi kysymykseen.

Koska on tapahtunut, niinkuin »Pohjan Kansassa» t.k. 10 p. n:ro 6
»Kirje Arpelasta» kertoo, että paikkakunnan isäntämiehet »kokoontuvat
aina työväentalolle juomaan ja laulamaan», niin päätettiin lausua
halveksiminen ja vaatia selvää luokkatietoisuutta vallankumouksen
pohjalla.

Kirkonkylän noskelaiselta työväenyhdistykseltä oli tullut kirjelmä,
jossa ehdotettiin yhteistoimintaa sotahuhujen kukistamiseksi Karjalan
Kommuutissa. Asiasta keskusteltua leimattiin tämä ehdotus 11 äänellä
rovokaattoriksi ja päätettiin koota köyhälistön rivit irralleen
valkoisten sosialidemokraattien houkuttelevasta valhevaipasta.
Vastauskirjelmää laatimaan valittiin suutari Näppinen ja Mikko Tarjus.

Esitettiin suljettujen ovien takana keskusteltavaksi uuden kapinan
alkamisesta. Asia pantiin pöydälle, kunnes ent. punakaartilainen
Sipi Tarnanen, jonka luokkaoikeus on tuominnut linnaan rekivällyjen
varastamisesta, on päässyt vapaaksi. Kokouksen puolesta päätettiin
kirjelmällä kehoittaa Sipi Tarnasta käyttämään itsensä hyvin linnassa,
jos päästäisivät pois vähän ennemmin.

Koska ohranan kellarista on löydetty luuranko, jota lahtarit ovat
käyttäneet opetusvälineenä, niin päätettiin vaatia, etteivät porvarit
saa käyttää ihmisen luita opetuksessa kouluissa, vaan otettakoon muita
luita.

Suutari Näppisen ehdotuksesta päätettiin hyväksyä, että ohrana
on lakkautettava ja sen tehtävät jätettävä luokkatietoisille
kommunisteille. Julistettiin.

Kommunistisen ohranan nimeksi hyväksyttiin yleisellä huutoäänestyksellä
kaurana.

Kun oli kuultu Pajusen Eemelin' referaatti länsimaisen kapitalismin
romahduksesta ja Neuvosto-Venäjän tuotantojärjestyksestä, joka on
taannut maailman vallankumoukselle loistavan menestyksen, päätettiin
lähettää neuvostoviranomaisille myötätuntoinen apuraha-anomus
kommunistilehden perustamista varten Pöllölään. Päätoimittajaksi
valittiin suutari Näppinen ja aputoimittajaksi Mikko Tarjus.

Lopuksi laulettiin. »Tämän kylän ämmät, tappurahännät», jonka jälkeen
itsekukin hajautui kuutamossa kotiansa kohti...

(1922.)



KOMMUNISTIEN TÄYSISTUNTO PÖLLÖLÄSSÄ


Kommunismin sääntöperäinen täysistunto toimitettiin viime sunnuntaina
klo 5:si ehtoolla Pöllölän Hölölässä.

Läsnä oli noin 19 jäsentä, niistä kolme noskelaista, joista yksi on
poliisi.

Ikäpuhemiehenä toimi suutari Näppinen ja pikasihteerinä lois Mikko
Tarjus.

Kun sihteeri oli katsonut, ketä oli läsnä, toimitettiin nimenhuuto,
jolloin kukin läsnäolevista vastasi: »on!»

Tämän jälkeen puhemies ilmoitti, että yhdistyksen ravintoloitsija
Sinkkosen Reeta oli mennyt linnaan istumaan niitä porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen tuomitsemia kieltolakisakkoja. Kun puhemiehen
käskystä kokous kunnioitti Sinkkosen Reetaa kontalleen nousten, istui
poliisi Pekka Suova, minkä johdosta sihteeri Mikko Tarjus, puhemieheltä
kysyttyään, merkitsi poliisille pöytäkirjaan kansan halveksimisen.

Laulettiin yksimielisesti: »Piru se tirkisti petäjän takaa», mikä
palkittiin vilkkailla abploodeimilla.

Puhemiehistö kysyi, olisiko muistuttamista kommutismisen puolueen
keskusjohdon lähettämän piirijärjestäjän Vilho Sallisen yleisiä
suuntaviivoja vastaan, johon oltiin suostuvaisia.

Tämän johdosta luki piirijärjestäjä puolueen pääjohdon lähettämän
salaisen kiertokirjeen, valan velvoituksella, jossa neuvottiin, miten
on sopivampi varastaa porvarilta, niin ettei kiinni joutuisi.

Poliisi Pekka Suova sanoi, että »ohoh!» minkä johdosta pöytäkirjaan
merkittiin, että poliisi on pyrograatti.

Puheensa jälkeen ehdotti keskustelua, johon oltiin suostuvaisia.
Keskustelun alaisiksi otettiin ne seikat, jotka vaikeuttavat
yhdistystoimintaa paikkakunnalla sekä suuntakysymys, sillä
kysymyksessäoleva yhdistys kuuluu vielä sos.-dem. puolueeseen. Käydyssä
keskustelussa myönsivät yhdistyksen jäsenet sos.-dem. puolueen
kehnouden työväen asiaa eteenpäin viemään. Samalla todeten, että se ei
ole mikään työväen luokkataistelupuolue. (»Vapaa Sana», helmik. 24 p.
1922.)

Selväviivaisen esityksen jälkeen kysyi puhemies, onko se niin, johon
Israel Huttunen vastasi yksimielisesti myöntävästi.

Merkittiin.

Nosket huusivat että ei, josta syystä pikasihteeri puheenjohtajan
määräyksestä merkitsi rotokollaan puolueen inhomieliset tunnelmat.

Puheenkäytön muututtua tilapäisesti sekalaiseksi mölyksi laulettiin
puhemiestoimiston esityksestä kansankerrosten rauhoittamiseksi: »Hiljaa
juuri kuin lammen laine».

Varkauskysymykseen nähden hyväksyttiin, että kommunisti saa varastaa
missä passaa luokkatietoisuuden pohjalla, mutta olkoon se noskeilta
kielletty.

Päätöksen johdosta ilmiantoi poliisi halpamielisen vastalauseen, jota
ei merkitty päiväkirjaan.

Noskelainen Paavo Pellikka ryhtyi kerskaten puolustamaan noskelaisuutta
sanoen noskelaisten kannattavan rauhan asiaa, kansan huutaessa alas
puhujan.

Tämän johdosta luki piirijärjestäjä noskelaisen varatuomarin Antto
Kotolaisen ardikkelin helmik. 11 p:ltä, jossa sanottiin että työläisten
on mentävä rajalle. Puhemiehen esityksestä päätettiin, ettei työläisten
ole mentävä rajalle.

Sihteerin esityksestä päätettiin yksimielisellä ääntenenemmistöllä
erottaa tuomari Kotolainen puolueesta, joka hyväksyttiin.

Noskelainen Pellikka ilmoitti, ettei noske Kotolainen ole koskaan
kuulunutkaan kommutismin puolueeseen. Hyväksyttiin huutoäänestyksellä.

Piirijärjestäjän esityksestä päätettiin lausua Kotolaiselle kansan
surkuttelu yksimielisesti. Adressin perilletoimittaminen uskottiin
kiitollisuudella sihteerille.

Israel Huttusen esityksestä huudettiin 3:me kertaa alas keljut
noskelaispomot mustassa kataluudessaan valkoisen virkavallan kanssa.
Merkittiin pöytäkirjaan kapitalistisen järjestelmän mahdottomuutta
ja kommunistin histooriallista tehtävää työväenluokan petturien
paljastamiseksi köyhälistön harhaanjohtamisessa.

Esiintuotiin yksimielisesti että noskelaisvirkavallan perusteet
horjuvat nyt jo vakavasti.

Keskustelussa onko vallankumous tehtävä, päätettiin suurella
enemmistöllä, että on tehtävä ja lahtareilta sisukset puun oksalle.

Noskelaisvirkavalta ilmoitti että hän nimismiehen käskystä on tullut
seuraamaan kokouksen kulkua, ja jos puhutaan vallankumouksesta niin on
annettu määritelmä hajoittaa kokous.

Kokous lausui nimismiehelle kansalaisten paheksumisen.

— Niin että minä siis nyt lopetan tämän kokouksen: menkää h--ttiin!
sanoi noskelaispomo Pekka Suova

Kommutismiset työläiset lausuivat julki proletaarin inhon siitä syystä
että rauhallisia kokouksia mielivaltaisesti estetään virkakuntien
painostuksella.

Ei merkitty pöytäkirjaan, koska poliisi oli pannut pöytäkirjan
taskuunsa.

Poliisi sanoi, että ei saa pölistä vastaan selvässä asiassa.

Kokous loppui ja pöytäkirjan tarkastaminen jäi esiintulleesta syystä
Pekka Suovan toimeksi.

Ulos mentyään lauloivat kansalaiset miellyttävästi:

    »Tästä se laulu alkavi,
    Kun pojat ne kävelivät jalkasin.»

(1922.)



KOMMUNISTIEN VAALIKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ.


Kommunistisen internatsuulin yleismaailmallinen vaalikongressi
pidettiin viime pyhän seutuna Pöllölän Hölölässä.

Läsnä oli yhdeksän kommunistista solua ja Pussisen poika, joka taas
vänkää noskelaisuuteen.

Esitettiin laulannollisesti ja tunnelmallisesti kansanlaulu »Lahtari
luuli luksaavansa», jonka jälkeen ikäpuhemies, suutari Jerobeam
Näppinen ytimellisessä puheessa edeskuljetti lahon porvarillisen
pimeyden ja uuden ajan autereet, jotka nousevat kaukaisesta idästä.
Puhuja todisti peruuttamattomasti, että kapitaali on sotkeutunut omiin
housuihinsa, ja että nosket ovat matkalla Ganossiin eli katumuksen
tekoon, minkä johdosta Pussisen poika ilmoitti panevansa haisevan
vastalauseensa.

Keskusneuvoston jäsenen Israel Huttusen ehdotuksesta hymyiltiin
Pussisen pojalle polsevikkista ivahymyä. Päätettiin ilman
lippuäänestystä ottaa keskusteltavaksi osanotto valtiollisiin
vaaleihin. Päätös tarkistettiin paikalla.

Toveritar Reeta Sinkkosen kysymykseen, aikooko puolue peräytyä
entisestä vallankumouksellisesta tietoisuudesta, vastattiin
yksiäänisesti, että pitäköön turpansa kiinni.

Puhemies Näppinen selvitti aatepitoisesti nykyajan virtauksia
vallankumouksellisessa katsannossa. Sanoi ylimaallisen vallankumouksen
menneen vähän löröksi Herra Toveri Leninin tilapäisen pahanvointisuuden
takia, kuin on aiheutunut groonillisesta vatsahermokatarrista, mutta on
ohimenevää laatua.

Israel Huttusen huudettua että kokous kunnioittaisi Toveri
Leninin ihanteellista muistoa seisalleen nousten, nousivat kaikki
yksimielisesti. Merkittiin pöytäkirjaan, että Pussisen poika kohotti
takapuoltaan vain pari tuumaa penkistä, jonka johdosta lausuttiin
mainitulle henkilölle häpeällinen surkuttelu yksityisesti.

Välikohtauksen päätyttyä jatkoi toveri Näppinen selostustaan
puoluetoiminnasta taktillisuuden merkeissä ja osoitti, että
kommunistisoluja on valittava eduskuntaan tekemään jarrutusta
porvarikoplan virkanyrkeille.

Keskusteltiin vaaliohjelmasta periaatteellisesti ja päätettiin tehdä
siihen eri pykäliä.

Kieltolakiaatteeseen nähden päätettiin, että koska herrat ryyppäävät
ulkomaan konjaakkia, jota kuuluvat saavan laivoista, niin on laivaliike
kiellettävä. Hyväksyttiin keskustelutta.

Toveritar Reeta Sinkkonen, jota virkakunnan petomaisuus on istuttanut
ohranan kammioissa viinan keitosta ja myynnistä, ehdotti ja
hyväksyttiin se viiden äänen enemmistöllä neljää vastaan, sellaisen
lisäelmän uuteen kovennettuun kieltolakiin, että kommunistinen solu
saakoon keittää ja myydä paikallisneuvoston lupakirjalla, omaksi
tarpeeksi ja sairaustapauksissa ilman reseptiä, mutta muuten olkoon
ankarimmittain kielletty. Vähemmistö kannatti täydellistä vapautta
luokkatietoisuuden hengessä kommunistisessa puolueessa. Liitettiin
vastalauseeksi mietintöön.

Pussisen pojan kysymykseen, saako hän myydä niinkuin ennenkin
luokkatietoiselle köyhälistölle, vastasi puhemies ulkopuolella
pöytäkirjan kysymällä, mitä se nyt maksaa.

Pussisen poika ilmoitti, että se on halventunut 70 markkaan
limonaatipotulta ehta virolaista, ja prosentit ovat ennallaan.

Päätettiin salaisella huutoäänestyksellä yksimielisesti että Pussisen
pojalla on samat kauppaoikeudet kuin ennenkin, mutta ei saa tulla
myymään niihin iltamiin ja nurkkatansseihin, joiden oikeudet kuuluvat
toveritar Sinkkoselle vanhemmalla käyttöoikeudella.

Esitettiin kysymys ohranoista ja päätettiin että ohranat pois.

Maanpuolustuksesta päätettiin suunnattomalla ääntenenemmistöllä, että
sotaväki pois ja punakaarti tilalle.

Päätettiin, että suojeluskunnan on hajottava ja aseet annettava
luokkatietoisen kommunistisen köyhälistön vartioitavaksi. Ehdotusta
perillesaattamaan valtuutettiin pikakirjuri Mikko Tarjus.

Merkittiin pöytäkirjaan, että kansan hartain toivomus on saada
kommunistinen enemmistö, ja edustajalle 200 mk. päiväpalkkaa ja
vapaalippu ensi luokassa koko perheelle.

Päätettiin, että kommunistit, yleisen puolueohjelman hengessä,
valmistavat eduskunnassa aseellista vallankumousta.

Ryhdyttiin asettamaan edustajaehdokkaita, jolloin jokainen sai yhden
äänen, mutta Reeta Sinkkonen kaksi.

Tämän johdosta ja koska Reetan toinen ääni oli tullut Pussisen pojalta,
kuin on noske, päätettiin riistää Pussisen pojalta äänioikeus.

Pussisen pojan lausuttua häpeällisiä sanoja kiellettiin häneltä
puheenkäyttö kokouksen loppuun, ja jos ei tottele, niin niskapäästä
porstuaan. Reeta Sinkkosen ilmoitettua inhonsa sananvapauden sorrosta
viitattiin siihen pykälään kokouksen alussa, jossa päätettiin, että
pitäköön turpansa kiinni. Kun ei uudistetuissa äänestyksissä kukaan
edustajaehdokas saanut ehdotonta ääntenenemmistöä, vaan jokainen aina
yhden äänen, syntyi kiihkomielistä tunnelmaa, niin ettei puheenjohtaja
saanut ääntänsä kuuluviin, vaikka löi kahdesti nyrkin pöytään. Reeta
Sinkkonen sanoi, että iske vain, kyllä se kestää kun on yhdestä puusta.

Kansankerrosten rauhoittamiseksi laulettiin tunnetulla taidolla:

    »Iitin likka se Nokian sillalla
    Pureskeli putken juuria.
    Kun ei tullunna riiaripoikia
    pieniä eikä suuria».

Suuren yleismölinän uhatessa muuttua tappeluksi päätettiin lykätä
ehdokkaitten asettaminen seuraavaan kokoukseen.

Lopuksi laulettiin vienosti: »Kaksi poikaista jutteli keskenään,
huhhei».

(1922.)



KOMMUNISTIEN VUOSIKOMPRESSI PÖLLÖLÄSSÄ


1 §.

Kommunistisen yleispöllöläisen internaatin suuri vuosikompressi
pidettiin Pöllölän Hölölässä viime pyhänä iltapuolella klo 6 Moskovan
yleismaailmallista neuvostohorisonttia.

Läsnä oli 13 kommunistista solua ja Pussisen poika, ynnä kymmenkunta
puolinoskea.

Kompressin esimiehenä toimi ikäpuhemies Jerobeam Näppinen, joka
sihteeriksi kutsui lois Mikko Tarjuksen.

Kysyttäessä, joko sihteeri oli opetellut pikakirjoitusta, vastasi
sihteeri ei vielä tuntevansa pienempiä pikakirjoituksen puustaimia,
mikä muistutuksena merkittiin.

Nimenhuudossa vastasivat kaikki: »täällä». Merkittiin.

       *       *       *       *       *

2 §.

Laulettiin kokouksen alkajaisiksi laulusta »Iitin Tiltu» ensimmäinen,
kolmas ja viimeisen edellinen värsy.

Puheenjohtaja kysyi, oliko kokous katsottava vallankumouksellisessa
järjestelmässä kokoonkutsutuksi, mikä katsottiin.

Solu Israel Huttunen ehdotti, että kokouksesta lähetettäisiin
surunvalitussähkösanoma Herra toveri Leninille hänen kuolemansa
johdosta, mikä vastaanotettiin raikuvilla hyvä-huudoilla.

Puhemies J. Näppinen ilmoitti jyrkän paheksumisensa ehdotuksen
johdosta, leimaten Leninin kuoleman porvarien ja noskelaisten
valheverkon kätyrimäiseksi provokaattoriksi, ollen varmasti vakuutettu
siitä, ettei Leninissä ole mitään vikaa.

Hyväksyttiin huutoäänestyksellä.

Varasolu Tapio Rääkkynen kannatti vilkkaasti puhemiehen mielipidettä,
viitaten todistukseksi Leningradin toverikunnan salaperäiseen
lentolehtiseen B 941, missä kirjoitettiin: »Leninin henki ei ole
kuollut vaan elää ikuisesti. Eläköön leninismi!»

Solutar Kaisa Kompuran kysymyksen johdosta, meinaako se »leninismi»
samaa kuin »Leninin leski», käskettiin pitämään turpansa kiinni.

Puheenjohtaja katsoi toteennäytetyksi, että Leninin henki ei ole
kuollut, minkä jälkeen ehdotus surunvalitussähkösanoman lähettämisestä
hylättiin yksimielisesti 5:llä äänellä 7:ää. vastaan. Israel Huttusen
vaatimuksen johdosta, että hänen vastalauseensa merkittäisiin
pöytäkirjaan, sanoi sihteeri Mikko Tarjus useiden hirnuessa, että
merkitse sinä se vain omiin kirjoihisi.

       *       *       *       *       *

3 §.

Kunniasolu Jerobeam Näppinen selvitteli mieltäkääntävässä puheessa
nykyisen tilanteen ja sen asettamat vaatimukset vallankumouksellisen
diktatuurin etuvartiolle valkoisen porvarivaltion lahtarimaisissa
syöksyhampaissa. Parhaitten tovereitten kituessa ohranan mustissa
komeroissa vallankumouksellisen etappiyhteyden tietoisuuden takia.
Asettaen pihtikinttujen pönkittämälle hirmuhallitukselle viipymättömän
velvoituksen päästää vangit heti vapauteen korvausta vastaan sekä antaa
heille edustajavaltakirja siinä järjestyksessä kuin valtiopäivälaki
tarkemmin ilmoittaa. Samoin eittämätön vaatimus vapauttaa kommunistiset
kirjapainot ja sanomalehdet julkisen ajatuksenvapauden loukkaamisesta
ja kaikki vahingot korvata valtion varoista laskun mukaan.

Hyväksyttiin yksimielisesti.

Koska asia on lähestyvien eduskuntavaalien johdosta kiireellinen, sanoi
sihteeri Tarjus, että tämä pykälä olisi tarkastettava heti, ollakseen
lakivoittoinen. Kannatettiin. Pykälän tarkistajiksi valittiin solut
Aatami Lötjönen ja Justus Tiilikainen.

Tarkastettiin paikalla.

       *       *       *       *       *

4 §.

Otettiin keskusteltavaksi kysymys eduskuntavaaleista ja vaaliliitosta
noskelaisten kanssa.

Tov. Israel Huttunen siteerasi yhteiskunnallisessa katsannossa
noskelaisia hävittömyyksiä, saaden osakseen yleistä suosiota.

Puolinoske Paavo Pellikka ilmineerasi pitemmässä esityksessä
toivomuksen, että vaaleihin olisi yhdessä mentävä, koska kuitenkin
ollaan samaa sakkia, jos taas tiukka tulee.

Puhemies Näppinen valaisi asiaa taktillisuuden merkeissä, ollen
sitä mieltä, ettei noskelaisten kanssa ole vaihdettava Juudaksen
suudelmia, ollen nosket menssevikkejä, jotka aikanaan kyllä ammutaan
vallankumouksellisessa tripuliinissa, niinkuin kolmas internaali on
säätänyt ja Neuvosto-Venäjälläkin tapahtunut.

Paavo Pellikan huudettua Näppiselle hyvin hävittömästi heitti
vallankumouksellinen köyhälistö useiden karjuessa Paavo Pellikan ulos
ovesta.

Merkittiin pöytäkirjaan, ettei mennä vaaliliittoon noskelaisten kanssa.

       *       *       *       *       *

5 §.

Esitettiin päätöslauselma, että suojeluskunnat ovat lakkautettavat,
mikä mielihyvällä hyväksyttiin. Samalla päätettiin lähettää
vallankumouksellinen tervehdys Leningradin suomalaiselle
punaupseerikoululle, kehoituksella pitämään kiirettä, koska aika kuluu.

Puhemies Näppinen esitti vastattavaksi, että ohrana on hävitettävä.
Hävitettiin yksimielisesti.

Israel Huttunen esitti, eikö sotaväki olisi hajoitettava, mihin
vastattiin myöntävästi vallankumouksellisella ankaruudella.

Kusti Pirhosen esityksestä huudettiin hallitus alas.

Solutar Mari Kukkosen ehdotuksesta huudettiin virkakunnat alas ja
uskonto yksityisasiaksi. Merkittiin.

Reeta Sinkkonen ehdotti, että huudettaisiin poliisit alas. Hyväksyttiin.

Kaisa Kompura hyppäsi penkille ja huusi:

— Minä ehtotan että huutetaan alas koko hoito!

Hyväksyttiin riemulla.

       *       *       *       *       *

6 §

Keskusteltiin kieltolaista ja huudettiin kieltolaki alas.

Puhemies Näppinen selitti laajaperäisesti, ettei kieltolakia pidä
huutaa alas, koska porvalit kannattavat rattisysteemiä, joka tulee
köyhälistölle kalliimmaksi.

Kokous vastasi kieltolain tulleen huudetuksi alas vahingossa, kaiken
muun mukana, minkä jälkeen alashuuto peruutettiin, vetämällä henkeä
sisäänpäin.

Ulkopuolella pöytäkirjan kuulusteli kokous asiantuntijana Pussisen
poikaa, minkätähden aine on kallistunut yläpuolelle maksimin, vastaten
Pussisen poika sen riippuvan epäsuotuisista jääsuhteista.

Sihteeri Mikko Tarjuksen esityksestä päätti kokous lausua
merenkulkuhallitukselle kansan vihamielisen halveksimisen sekä jyrkän
vaatimuksen riittävän voimakkaiden jäänmurtajien hankkimisesta.
Hyväksyttiin kiireellisenä.

Israel Huttusen esityksestä lausui kokous Pussisen aikamiespojalle
toivomuksen kotiinkantojärjestelmän käytäntöön ottamisesta Pöllölän
internaalissa ilman eri korvausta. Pantiin pöydälle.

       *       *       *       *       *

7 §.

Justus Tiilikainen piti esitelmän maailmanvallankumouksesta, mitä
myötätunnolla seurattiin.

Puolinosken ilmaistessa ovensuussa noskelaista mielialaa ala-arvoisella
tyrskimisellä, kysyi Heikki Putkonen, missä se vallankumous viipyy ja
koska se oikeastaan tulee?

Puhemiehen esityksestä heitettiin Heikki Putkonen ulos
vastavallankumoukselliseen toimintaan epäiltynä.

Koska kaikki viheriän veran päällä olleet asiat olivat tulleet täten
käsitellyiksi, lopetettiin kokous.

Pöytäkirjan tarkastajaksi nimitettiin sihteeri Mikko Tarjus.

Päättäjäisiksi laulettiin moniäänisesti Kosken likan laulu:

    »Iläst nousie synkkä pilvi
    ja läntiehän se kaatuu;
    ämmät meitist erua tahto,
    mut ei se käynny laatuu!»

(1924.)



KOMMUNISTIEN YLEISPÖLLÖMÄINEN KOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ


Pöytäkirja tehty kommunistien yleispöllömäisessä Internaatissa Pöllölän
Hölölässä viime pyhänseutuna klo 5.20 Moskovan horisonttia.

       *       *       *       *       *

1 §.

Läsnä oli useita kommunistin soluja ynnä Pussisen aikamiespoika.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin ikäpuhemies, kunniasolu Jerobeam
Näppinen yksimielisellä äänten enemmistöllä.

Sihteeriksi kutsuttiin lois Mikko Tarjus.

Hyväksyttiin.

Kysyttiin Pussisen pojalta, mitä tekemistä hänellä on tässä
kokouksessa, mihin ei saatu selvää vastausta.

Eräiden leimattua Pussisen pojan Noskeksi sanoi Mikko Tarjus, että
antakaa Pussisen pojan olla, mikä hyväksyttiin.

Laulettiin aluksi viisiäänisesti:

    »Pimpuli, pampuli paimenpoika».

       *       *       *       *       *

2 §.

Esitettiin pohjustettavaksi kysymys sotilasmäärärahoista, esiintuoden
raskauttavia asianhaaroja vallankumouksellisen joukkotoiminnan
hämäämiseksi taktillisuuden valossa, ja päätettiin, että sotaväki pois,
mikä hyväksyttiin.

Kysyttiin, että onko se kansan tahto, että sotaväki pois ja punakaarti
sijaan, ja vastattiin että on.

Merkittiin pöytäkirjaan.

Kaisa Kompuran kysyttyä, ovatko ne porvarilehtien valheet totta, että
Pietarissa on ollut suuri tulva, vastattiin ulkopuolella pöytäkirjan,
että pitäköön turpansa kiinni.

Herätettiin kysymys suojeluskunnista ja päätettiin yksityisesti,
että ne ovat hajoitettavat. Päätöstä toimeenpanemaan valtuutettiin
puheenjohtaja ja sihteeri, varalle tov. Lötjönen.

Puheenjohtajan ehdotuksesta laulettiin päätöksen johdosta
vallankumouksellisella voimakkuudella Pöllölän Internaali:
»Lahtarikaartin lipun päässä oli punikin luusta nuppi».

       *       *       *       *       *

3 §.

Israel Huttusen kysymyksen johdosta, eikö tässä kokouksessa ole
mitään kahven serveerausta, koska ei näy akkoja kyökin puolella,
huomautti Kaisa Kompura Reeta Sinkkosen joutuneen valkoisen hirmuvallan
otteisiin yleisesti tunnetun, vähittäismyyntiä ja anniskelua koskevan
valitettavan oikeustapauksen johdosta.

Tov. Aatami Lötjösen kyselyn johdosta, eikö olisi lojaalia huutaa alas
virkakunnat, huudettiin virkakunnat alas.

Juuri sisään astuneen poliisi Pekka Suovan laillisen kysymyksen
johdosta, tarkoittaako tämä päätös myöskin häntä, täydensi puhemies
johtoperäisesti, että kukas tässä on sinusta puhunut, mille
siteeraukselle huomattiin poliisi Pekka Suovan gyynillisesti hymyilevän.

Vielämainitun Suovan välikysymykseen, onko tässäkin kokouksessa
tarkoitus tehdä ponsia vallankumouksen valmistamisesta, ilmoitti
sihteeri Mikko Tarjus puheenjohtajan kanssa neuvoteltuaan, ettei
se kuulu tämän illan lukujärjestykseen, joten viranomainen voi sen
puolesta poistua jos hänellä on kiire.

Vastaten viranomainen lyhykäisesti, että jaksaapa hän tässä istuakin.

       *       *       *       *       *

4 §.

Tov. Lötjösen kysyttyä viranomaiselta, olisiko mielivallan kannalta
lojaalia keskustella Reeta Sinkkosen asiasta, vastasi Pekka Suova, että
mitäpäs siinä.

Useiden hälistessä keskusteltiin Reeta Sinkkosen asiasta ollen kansa
sitä mieltä, että todistukset ovat olleet vähemmän juriidiset, mille
nähtiin viranomaisen nauravan Pussisen aikamiespojan kanssa.

Kysyttiin puheenjohtajan taholta, olisiko sallittua ilman
valtiopetoksen valmistusta huutaa alas mielivalta?

Poliisi Pekka Suovan kysymyksen johdosta, tarkoittiko se mielivalta
yleisesti ja oliko siinä mitään viittausta viranomaiseen Pekka Suovaan,
joka oli saattanut Reeta Sinkkosen edesvastuuseen laittomasta aineen
kaupasta ja hallussapidosta, vastattiin yksimielisesti laajojen
kansankerrosten taholta että ei tarkoiteta mitään personaalia.

Viranomaisen tehtyä tiettäväksi ei olevan laillisessa vapaamielisessä
porvaliyhteiskunnassa hänen ymmärtääkseen estettä mielivallan
alashuutamiselle, huudettiin mielivalta alas. Huomattiin viranomaisen
yhtyvän huutoon, synnyttäen sekavia mielialoja valveutuneissa
kansankerroksissa.

Kysyttyä viranomaiselta, onko sääntöperäistä julkaista asiasta
protestantti äänenkannattajassa, myönnettiin virkakunnan taholta:
»Minkä te kirjoitatte, sen te kirjoitatte!»

Palkittiin mieslukuisilla kättentaputuksilla.

Kirjoituksen laatiminen Reeta Sinkkosen kieltolakiasiasta
äänenkannattajan palstoille uskottiin sihteeri Mikko Tarjukselle,
joka neuvotelkoon välimerkeistä ja voimasanoista kunniasolu Jerobeam
Näppisen kanssa.

Kirjelmän päällepidoksi hyväksyttiin Israel Huttusen ehdottama
korehtuuri:

_»Pöllölä lahtarismin ikenissä! Naistakin ohranoitu!»!_

       *       *       *       *       *

5 §.

Keskusteltiin ja päätettiin kansalaisvapausten loukkaamisesta
vallankumouksellisten ainesten ehkäisemisen takia ja lausuttiin Israel
Huttusen johdatuksesta kansan ylimalkainen halveksiminen.

Pekka Suovan ilmoitettua täytyvänsä lähteä Hentusen lesken kuuliaisiin,
missä tietysti tapellaan, sekä kehoitettua tästä syystä lopettamaan
kokouksen asianomaisessa järjestyksessä, pyydettiin virkavaltaa
istumaan 10 (kymmenen) min., jotta ennätetään järjestää eduskunnalle
paheksuminen sosialistien välikysymyksen hylkäämisen johdosta.

Vastaten Pekka Suova siihen, että paheksukaa sitten sukkelaan, minulla
on kiire.

Jerobeam Näppisen esitettyä, paheksutaanko, vastattiin
vallankumouksellisella ankaruudella että paheksutaan.

Poliisi ja virkavalta Pekka Suova kehoitti ivamielisesti huutamaan alas
koko noskelaisen koplakunnan eduskunnassa. Puheenjohtajan kysymykseen,
onko se totta vai leikkiä, vakuutti Pekka Suova sen totta olevan, mikä
hyväksyttiin.

Ikäpuhemies Jerobeam Näppisen tulkittua asian vallankumouksellisen
tieteellisyyden historioivassa valossa, päätettiin:

_Ainoa Artikkeli_: että eduskunnan Nosket huudetaan alas.

Mitä kannatettiin.

Lopuksi laulettiin:

    »Piu, pau! kehto heilahtaa.
    Kun lapsi viatonna nukahtaa».

Toimen puolesta:

Mikko Tarjus.

Pöytäkirja tarkastettu ja hyväksytty:

Mikko Tarjus.

(1924.)



KOMMUNISTIEN YLEISPÖLL. INTERNAALI PÖLLÖLÄSSÄ


Pöytäkirja tehty kommunistien yleispöllömäisessä internaalissa Pöllölän
Hölölässä viime pyhänseutuna noin klo 6 ip. Moskovan horoskooppia.

       *       *       *       *       *

1 §.

Läsnä oli lukuisa joukko kommunistin soluja ynnä leipuri Pussisen
aikamiespoika.

Kokouksen puhemieheksi valittiin ikäpuhemies, kunniasolu,
jalkineammattilainen Jerobeam Näppinen yksimielisellä äänten
enemmistöllä.

Sihteeriksi kutsuttiin lois Mikko Tarjus. Hyväksyttiin.

Kysyttiin luokkatietoisuuden nimessä Pussisen aikamiespojalta, mitä
tekemistä hänellä oli tässä tilanteessa, ja taputteli Pussisen poika
ikeniään irvistellen takataskujaan, mille symbooliselle plastiikalle
nähtiin eräitten nauraa velmuilevan.

Muutamien ilmineerattua Pussisen pojan Noskeksi lausui sihteeri Mikko
Tarjus, että Pussisen poika on yläpuolella puolueita ja antakaa hänen
olla, kuin myöskin hyväksyttiin.

Jonka jälkeen moniäänisesti laulettiin:

    »Juurikkalahden rannalla
    eivät he voineet arvella,
    mikä kova onni edellä,
    kohtasi heitä vedellä».

       *       *       *       *       *

2 §.

Esitettiin pohjustettavaksi kysymys noskelaisista ja ilmoitettiin
yksimielisesti, että noskelaiset pois. Merkittiin pöytäkirjaan.

Esitettiin toverien Kuusisen ja Mannerin paimenkirje vapun johdosta,
mistä kävi selville että Kommunistin internaatti on Suomen
lahtaritasavallassa sitkeästi jaloillaan ja etteivät kymmenettuhannet
tietoiset toverit paljonkaan tiedä puolueen toiminnasta ja
ohranakoirien hajuaistista, jolle osoitettiin vilkkaasti suosiota.

Kysyttiin tahtooko kansa että lahtarit pois, johon kansa vastasi että
juu!

Merkittiin pöytäkirjaan, että ohranamaisen virkavallan kätyri, poliisi
Pekka Suova, astui sisään ja kysyi, että mitäs näille Pöllölän soluille
muuta kuuluu.

Kaisa Kompuran kysyttyä, saako ohrahamainen virkavalta olla läsnä
kuulumatta puolueeseen, ilmoitettiin yksityisesti, että pitäköön
edelleen turpansa kiinni. — Vähemmän valveutuneen luokkatietoisuuden
nauraa rähistessä sanoi Kaisa Kompura puheenjohtajalle kaksi tuhmaa
sanaa, joitten johdosta sihteeri merkitsi pöytäkirjaan köyhälistön
kummastuksen.

Otettiin esille kysymys sotaväestä ja päätettiin, että sotaväki pois.

Otettiin esille kysymys suojeluskunnista ja päätettiin
vallankumouksellisella ankaruudella, että pihtikintut pois köyhälistön
niskasta, jolle nähtiin virkavalta Pekka Suovan kärmeellisesti
myhäilevän.

Kysyttiin virkavalta Pekka Suovalta, saako lain mukaan päättää, että
myöskin hallitus pois, johon poliisinyrkki vastasi, että kyllä se
joutaa hänen puolestaan. Päätettiin että ei panna hallitusta pois,
mille nähtiin virkanyrkin nauraa virnuilevan.

Poliisi Pekka Suovan lähdettyä nuorisoyhtiön iltamiin kysyttiin
Pussisen aikamiespojalta ulkopuolella protakollan, paljonko se on
nykyinen noteeraus, ilmoittaen Pussisen poika sen olevan 60 mk.
limonaatipullo, jonka johdosta kokous yksimielisesti lausui Pussisen
pojalle kansan halveksimisen.

Pussisen aikamiespoika ilmoitti antavansa kansalle kissan hännän, minkä
johdosta kokous lausui ilmi kummastuksensa.

       *       *       *       *       *

3 §.

Tov. Lötjönen selosti asiantuntevasti karaistuja iskujoukkoja ja
lahtarivallan häpeällisyyksiä, jotka palkittiin kättentaputuksilla. Ja
luettiin Kullervo Mannerin ja O. W. Kuusisen tervehdys rajan takaa,
missä julkeimpien noskelaisten, Tannerien, Ryömien, Väinö Vuolijokien
ja Sasu Punasten petturuus paistaa porvarillisesta naamasta.

       *       *       *       *       *

4 §.

Kunniasolu Jerobeam Näppinen tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi
seuraavan päätöslauselman Suomen Neuvostovallan puolesta:

»Toverit! Elämme taistelujen aikaa. Kamppailu ihmiskunnan
tulevaisuudesta kohoaa myrskyävän meren lailla yli koko maailman.
Työväenluokka tehtävästään yhä tietoisemmaksi tullen vaikuttaa entistä
lujemmin ottein aikakauden virtauksiin. Nyt on astunut Pöllölän
kommuunin päiväjärjestykseen vanhan ja uuden yhteiskunnan välien
selvitys».

Kokous tervehti tätä julkilausumaa päätään paljastaen.

       *       *       *       *       *

5 §.

Tov. Lötjösen tiedusteltua, eikö olisi lojaalia huutaa alas koko hoito,
huudettiin alas koko hoito. Kokous päätettiin yksimielisesti laululla:

    »Haalihuppaa,
    pili pili puppaa».

(1925.)



SUURI VAALIKOKOUS


pidettiin näinä päivinä (asianhaarojen johdosta) Pöllölän Hölölässä.

Läsnä oli kolme äänimääräistä kommunistia ja leipuri Pussisen
aikamies-poika, jota vakaumuksestaan huolimatta ei vielä ole voitu
hyväksyä III:nteen internaaliin.

Sihteeriksi valittiin Mikko Tarjus.

Sihteeri kysyi, eikö kokous valitsisi myöskin puheenjohtajaa. Asiaa
harkittuaan kokous lausui vakaumuksenaan, että kyllä kai me nämät asiat
ilman puhemiestäkin hoidamme.

Merkittiin.

Sihteeri kysyi, että eikös pitäisi muodon vuoksi olla vähän ohjelmaakin?

Tämän kysymyksen johdosta erinäiset valveutuneet kansankerrokset
lievästi hymyilivät.

Pussisen aikamiespoika ilmoitti, että jos on ohjelmaa tarvis, niin
hänellä olisi taskussaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma
lehti».

Kokous suhtautui asiaan mielenkiinnolla.

Sihteeri Mikko Tarjus pohjusti alustettavaksi kysymyksen, voidaanko
sallia Pussisen pojan, III:manteen internaaliin kuulumattomuudestaan
huolimatta, esittää ohjelmaa?

Toveritsitar Riitta Käyhkö hymähti, että esittipä tällaisessa
kokouksessa mitä tahansa.

Pussisen aikamiespoika otti ohjelman taskustaan ja selosti lyhyesti,
ettei se olekaan »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti»,
vaan kaunokirjallinen magahsiini »Liekki».

Koska ei kokouksella ollut mitään sitäkään vastaan, niin luki Pussisen
poika huomattavalla antaumuksella lehden ensimmäisen kertomuksen, jonka
nimi "Jäälilja myrskyssä".

Kokouksen harvalukuisuuden vuoksi ei onnistunutta esitystä tervehditty
aploomeilla.

Sihteeri Mikko Tarjus perusteli selväpiirteisesti kysymyksen, mistä
kävi selville, että edustajamiesvaalit valtiopäiväasioita varten
tapahtuvat tämän kuun lopussa taikka ainakin ensi kuun alussa, joten
että puolueen olisi määriteltävä kantansa.

Toveritsi Simo Tarnainen piti tämän johdosta valtiollisen esitelmän,
mistä kävi epäämättömästi selville, ettei yhteistyö porvarillisten
hengenheimolaisten kanssa liene tällä hetkellä suotavaa, koska
Englannin inhoittavat riistokäpälät uhmaavat sovjettia ja sasukraatti
Tannerheimo on paraadissa tervehtinyt valkaisukaartia.

Hyväksyttiin.

Sihteeri Mikko Tarjus kysyi, olisiko valveutuneilla kansankerroksilla
mahdollisesti halua lausua vastalauseensa kaikkia sasuakraatteja
kohtaan.

Hyväksyttiin inhomielisesti.

Rouva Riitta Käyhkö kysyi, onko mitään perää siinä, että erään
komisariuksen kuoleman johdosta on ammuttu Neuvosto-Liitossa erinäisiä
vastavallankumouksellisia. Mihin Mikko Tarjus, pää-äänenkannattajan
selostuksiin viitaten, vastasi puolileikillisessä sävyssä, että
napsuttelihan ne niitä.

Kokous lausui tämän johdosta tunnustuksensa.

Riitta Käyhkö esitti valveutuneitten kansankerrosten naurahtaessa,
että tällä teloituksella on oleva merkityksensä vähävaraisten ainesten
lopulliseen voittoon viemisessä.

Asiaa pohdittaessa päätettiin, että niin on, ja että kommunististen
solujen on vaaleissa äänestettävä sitä puoluetta, jonka äänenkannattaja
on »Punalippu, tämän maan työläislasten ainoa oma lehti».

Kokouksen päättäjäisiksi laulettiin tunnelmapitoisesti:

    »Kiikkuri, kaakkuri,
    kirjava lintu.
    viidellä, kuudella äänellä vinkuu».

Sihteerinviran puolesta:

_Mikko Tarjus._

(1927.)



KOMMUNISTIEN POIGOTTIKOKOUS PÖLLÖLÄSSÄ


Kommunistien yleispöllöläläinen internaali pidettiin Pöllölän
Hölölässä, Iso-Hölön pirtissä lauantaina klo 19 1/2 ip.p.

Läsnä oli useita tunnettuja kommunistin soluja sekä Pussisen
aikamiespoika.

Arv. kunniasolu, ikäpuheenmies Jerobeam Näppinen viittaili nousevan
auringon säteilemiseen vallankumouksen aamutaivaalla ja esiintoi
häpeällisiä syitä noskelaisuuden kepulipolitiikassa työläisten ja
talonpoikien asian hämäämiseksi.

Kysyttiin, missä elinkautinen kunniasihteeri Mikko Tarjus on, kun ei
ole tullut pöytäkirjaa pitämään?

Pussisen poika ilmoitti Mikko Tarjuksen olevan toverien Justus
Tiilikaisen ja Aatami Kihosen kanssa kortilla Törkysen saunassa. Tämän
johdosta lausui tov. Näppinen kummastuksensa.

Esiintuotiin kapitalistijehujen saalistukset rautateiden
halkovarastoissa ja hyväksyttiin vaatimus, että ne pitää loppua.

Esitettiin tannerilaisten sosdemien raukkamainen keljuilu
lahtarikaartien ja sotaväen kokoamiseksi Englannin siirtomaan
kätyröimistä varten Neuvosto-Venäjää vastaan ja kysyttiin, onko
kansan tahto, että päänoske Lauri Tannerin on erottava hallituksesta
koko koplakuntineen? Vastattiin yksiäänisesti että on. Eropäätöstä
hallituksen tietoon saattamaan valittiin tov. Kaisa Kompura avonaisella
valtakirjalla.

Laulettiin moniäänisesti:

    »Ennen minä makaan mallassaunassa,
    vaikka ois kuinka hiki hiki hiki».

Toveri Lötjösen ehdotuksesta huudettiin alas eduskunta ja sen sihteeri.

Tov. Mari Rytkyläinen ehdotti, että huudettaisiin alas kaikki muutkin
virkakunnat ja koko hoito, mikä hyväksyttiin vilkkailla huomion
osoituksilla.

Kohotettiin kaksinkertainen eläköön-huuto kansainväliselle Moskovan
kolmannelle internaatille.

Toveri Esa Muikkuri luki mielenkiinnolla Johan Ludvig Kramsun runon
»Työn orjat sorron yöstä juoskaa».

Esitettiin päiväjärjestykseen kysymys kapitalistien verioikeudesta
Amerikan Yhdysvalloissa.

Toveri Näppinen selvitti aateperäisesti tollariruhtinaitten likaiset
imukärsät työläisten ja talonpoikain neuvostosuunnitelmaa vastaan,
jotka eivät karta oikeusmurhaakaan kammottavissa piirteissään, avaten
työläisten silmät näkemään pakko- ja asevallan luokkaluonteen.
Tiedon saavuttua Cacco Wanstetin asiasta on Pöllölän luokkatietoinen
köyhälistö kutsuttu koolle panemaan vastalauseensa raakamaisen
kapitaalin hirmutoimia vastaan ja lausumaan inhonsa Cacco Wanstetin
polttamisesta sähkötuolilla työväestön peloittamiseksi.

Kokous päätti salaisella huutoäänestyksellä lausua halveksimisensa
Cacco Wanstetin polttamisen johdosta. Päätös päätettiin saattaa
Amerikan esikunnan tietoon kommunistisen »Narratun Voiman»
uutisilmoituksella, minkä laatiminen järkiperäiseen muotoon jätettiin
puhemiehen tehtäväksi.

Laulettiin tunnelmallisesti: »Mustalaiseks' olen syntynyt».

Esitettiin Ammattijärjestön julistuksessa määrätyt toimenpiteet
Amerikan yhdysvaltalaisten tavarain panemisesta poigottiin, ja
päätettiin avata poigotti huomenna klo 11 aamupäivällä.

Keskusteltiin Amerikan tavara-artikkeleista ja esitettiin harkittavaksi
kysymys, olisiko myöskin Amerikan kiljun pinta eli silava pantava
poigottiin.

Pussisen pojan esitettyä eräitä hinta- y.m. näköpuolia käskettiin
Pussisen pojan pitää turpansa kiinni ja mennä hakemaan sihteeri Mikko
Tarjus pois Törkysen saunasta, ennenkuin ennättää pelata viimepyhäisen
tanssi-iltaman tulot.

Kiivaan puheenvaihdon ja yleismölinän jälkeen päätettiin melkoisella
äänten enemmistöllä yksimielisesti, ettei Amerikan läskiä hyväksytä
poigottiin.

Pussisen poika teki kokoukselle ilmoituksen, että hänet ajettiin ulos
Törkysen saunasta. Tämän johdosta lausuttiin ulkopuolella pöytäkirjan
kokouksen kummastus.

Lopuksi laulettiin yksiäänisesti hanurin säestyksellä:

    »Jos ruikutella voisin mä kielin sataisin».

(1927.)



TUPPURAINEN JA TAPPURAINEN


Niin kauan kuin he, nimittäin herrat Tuppurainen ja Tappurainen, olivat
toisilleen vain takausmiehinä, sujuivat asiat erinomaisesti.

Tappurainen asioitsi Saksanmaassa, ja lihava, pitkäpartainen
bolshevikki-Tuppurainen se takasi reilusti Venäjänmaassa: uskokaa
te vain veli Tuppuraiseen, kyllä minä vastaan hänen ahvääreistään
rahallani ja mahallani, jos veli Tappurainen lisää luottoa tarvitsee.

Mutta sitten sattui Tappurainen vippaamaan veli Tuppuraiselta
suoranaista käteistäkin rahaa. Ja siitä tuli kohta käsiin sekava
sykkyrä pitkänsiiman laskijoille.

Toveri Joffe Moskovassa ja toveri Cohn Berlinissä sähköttelevät nyt
toisilleen — ja kaikille, kaikille, kaikille! — että niin ja niinhän
se oli se yksi asia ja näin ja näinhän sen pitäisi olla muistaakseni
sen toisen asian... ja missäs ne rahat ovat, jotka minä annoin veli
Tappuraiselle marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä... ja eihän veli
Tuppurainen niin paljon antanut, eikös veli Tuppurainen muista, että
sitä oli sen ja sen verran?

Eikä asia vain tahdo oikein selväksi tulla.

Toveri Cohn koettaa sähköttää niin selvästi ja vakuuttavasti ja
rehellisesti ja vilpittömästi ja peittelemättömästi ja avomielisesti
kuin vain vallankumouksen tekijät osaavat.

»Toveri Joffe antoi minulle rahat marraskuun 5 ja 6 päivän välisenä
yönä».

Huomatkaa, kuinka tarkoin muistan ajan! Oli yö, ja tähdet paloivat
taivaalla, kun toveri Joffe pani setelipinkat eteeni pöydälle.

Mutta kun toveri Joffe muistuttaa, että olemmehan me saaneet paljon
enemmän rahaa, niin täytyy minun asian kaikinpuoliseksi selvittämiseksi
ja valaisemiseksi huomauttaa:

»Tällä ei ollut mitään tekemistä niiden rahaerien kanssa, jotka hän
aikaisempien ilmoitusten mukaan oli antanut aseiden ostoa varten».

Nehän ovat aivan eri rahoja. Eihän nyt ole niistä kysymys. Nyt on
kysymys niistä yörahoista.

Ja mitä niihin tulee, niin on seikka seuraava:

»Käytin rahat vallankumouksen levittämiseksi, mutta valitan, ettei
minulla ollut tilaisuutta käyttää koko määrää».

Kyllä minä, saakeli soikoon, olisin pannut luistamaan joka kopeekan,
mutta kun se vallankumouksen vietävä tuli vähemmälläkin.

Toveri Joffe puhuu vielä tileistäkin. Tietysti, tietysti, onhan tilit
tehtävä. Kuinkas muuten? Mutta nyt ei vielä oikein passaisi.

Ja toveri Cohn-Tappurainen raapii korvantaustaansa ja sähköttää yhä
lisää:

»On toivottavaa, että se aika pian koittaa, jolloin voin niistä tehdä
tilin venäläisille puoluetovereille».

Ja koska toveri Joffe-Tuppurainen nyt niin paljon puhuu niistä
rahoistaan ja tilinteosta, niin sopii hänen huomata seuraavakin seikka:

»Saksaan sijoitetuista arvoista hän ei jättänyt kaikkia, vaan
ainoastaan 4 miljoonaa ruplaa Saksan vallankumouksen käytettäväksi».

Eikä pankki, ikävä kyllä, luovuttanut niitäkään. Pankki haisteli toveri
Joffen antamaa valtakirjaa ja sanoi, ettei me tällaisilla papereilla...
hiisi tiesi, mikä paperi tämä on, mutta ei tämä ainakaan mikään
laillinen valtakirja ole.

Vallankumous, joka Saksassa kävelee vielä lasten kengissä, sellaisissa
pienissä, parin- kolmen tuuman pituisissa pipottimissa, on siinäkin
suhteessa vielä sangen kaukana takapajulla venäläisistä saavutuksista,
että pitää olla jonkinlaiset selvät paperit, ennenkuin saa pankeista
rahaa. Mutta toivottavasti tästä penikkataudista pian Saksassakin
päästään. Kehitys kulkee nopeasti kiihtyvää vauhtia oikeaa venäläistä
latua.

Sähkösanomat sinkoilevat. Tuppurainen kyselee ja Tappurainen vastailee.
Ja antaa siinä sivussa pieniä ihmetteleviä paikkauksia toveri
Tuppuraiselle.

Onhan siinä oikeastaan ihmettelemisen syytä syrjäisellekin. Miksi tämä
hälinä muutamista vaivaisista miljoonista? Vallankumouksessa Venäjällä
on pantu liesuun kymmeniä miljaardeja, eikä niistä kukaan ole mitään
tiliä kysynyt.

Voimme kuitenkin olla vakuutetut siitä, ettei tämä vähäpätöinen
intermezzo millään tavoin tule häiritsemään Venäjän ja Saksan
vallankumousten veljestymistä. Koska toverit Tuppurainen ja Tappurainen
eivät kuitenkaan tarvitse näissä asioissa liikutella yhtään kopeekkaa
eikä pfenningiä yksityisomaisuuttaan.

Ja porvareilla on miljoonia.

(1918).



KARTTULAN TALLUSKYLÄN TOVERIEN GRAMOFOONI


Vuoden kestäneen horrostilansa jälkeen olivat työväentalot
Karttulassakin vapautetut porvarillisesta painajaisestaan ja saattoivat
taas esteettömästi jatkaa ylevää, kohottavaa ja isänmaallista
toimintaansa veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden punaisten
periaatteiden kehittämiseksi täällä kylmässä pohjolassa, ja niinpä
nähtiin Maarianpäivänä myöskin Talluskylän toverien tallustelevan
kepein askelin talollensa aloittamaan uuden ajanjakson Talluskylän
internatsionalessa oivallisella ja reilulla talluskyläläisellä tavalla.

Iltaman ohjelmasta näkyi tulevan lupaava, m.m. musikaalisessa
elikkä suomeksi sanoen soitannollisessa suhteessa, sillä myöskin
naapuripitäjän etevimmän pontikkakauppiaan nähtiin pyrkivän kohti
talluskyläläistä aatteen ahjoa, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli
suuri laatikko, minkä kannesta pisti esiin, ylevänä ja avomielisenä,
upea gramofoonitorvi, joka tavattoman suurena ja loisteliaana säteili
maaliskuisen iltapäiväauringon hehkussa, ja oli näkyväisenä takeena,
ilmoituksena ja reklaamina niille raikuville sävelten aalloille,
jotka olivat kätketyt tuohon kelkassa olevaan laatikkoon ja odottivat
vain koneiston virittämistä ja levyn ja neulan paikoilleen panemista
täyttääkseen ihanilla sfäärien soinnuilla ilmakehän Talluskylän
työväentalolla ja sen lähimmässä ympäristössä.

Ja musiikkia saatiin sinä iltana kuulla Talluskylän »yhtistyksessä»,
moniäänistä ja sekaäänistä musiikkia, kimakkaa kuin kalasääksen
kirkuminen ja karheaa kuin vanhan variksen vaakkuminen. Sillä
naapuripitäjän miehen gramofooni oli kaikkein uudenaikaisinta mallia.
Ei edes itse Edissonkaan ole kai voinut sellaisesta uneksia. Se ei
laulanut itse yhtään kiekausta, niinkuin vanhanaikaiset gramofoonit
tekevät, vaan se laulatti sitä enemmän muita, eikä ainoastaan
laulattanut, vaan vieläpä tanssittikin. Sen levyt olivat 200 — 500
gramman pullojen muotoisia, ja kun Talluskylän toverikunta oli muutaman
tunnin asetellut niitä sisälmyksiinsä, niin ei ollut puutetta laulusta
enempää kuin muustakaan äänen runsaudesta, ja myöhemmällä oli koko
meininki yhtenä hulinana.

Sellainen oli se uusi ja ihmeellinen gramofooni, ja niissä merkeissä
alkoi työ aatteen hyväksi Talluskylässä.

(1919)



MIKSI KAPINALLISESSA VUOHENSALOSSA UUNIT KAADETAAN


Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylän asukkaat ovat alkaneet särkeä
uunejaan isojen rautakankien avulla. Mahdollista on, ettei Käkisalmen
pitäjän Vuohensalon kylässä ensi kesänä ole enää yhtään uunia. Tämä
saattanee sinusta kuulostaa kummalliselta, mutta kyllä sinä asian
käsität, jahka minä sen selitän. Niinhän on tapahtunut monessa
muussakin asiassa.

Käkisalmen pitäjän Vuohensalon kylässä on jo vuosikymmeniä asunut
ja vaikuttanut ent. maakauppias Niilo Levonen. Oli hänellä ennen
maakauppa, mutta se joutui vähitellen n.s. juoksevalle tilille.
Sitten kun oli loppunut tavarat hyllyiltä ja rahat laatikosta, ryhtyi
hra Levonen omistamaan kykynsä ja työtarmonsa enemmän tai vähemmän
jakamattomana Vuohensalon kylän kukoistavan postipysäkin hoitoon.

Vuohensalon kyläläiset ovat jo vuosikausia joka sunnuntai kirkossa
ja välistä arkipäivinäkin kotonaan rukoilleet taivaallista isäänsä,
että taivaallinen isä korjaisi Niilo Levosen pois Vuohensalon kylästä,
joko luoksensa tai sinne lämpimämpään paikkaan taikka edes johonkin
toiseen kylään Viipurin läänissä. Taivaallinen isä on kuitenkin asian
johdosta antamillaan välipäätöksillä harkinnut kohtuulliseksi, etteivät
vuohensalolaisten anomukset anna aihetta mihinkään toimenpiteisiin
hänen puoleltaan mainittuun Niilo Levoseen nähden. Hän katsoi,
ettei Hänellä ollut mitään syytä puuttua vielä mainitun Levosen ja
vuohensalolaisten keskinäisiin asioihin.

Kun ei korkeampien voimien taholta eikä valitustietä saatu muutosta
asioihin, ryhtyivät vuohensalolaiset omin keinoinsa toimimaan siihen
suuntaan, että saataisiin Niilo Levonen pois paikkakunnalta, missä
tarkoituksessa eräs naapuri osti hänen talonsa, tietenkin siinä
luulossa ja toivossa, että Niilo talon myytyään muuttaisi siitä pois.
Tämä otaksuminen osoittautui kuitenkin harhaanjohtavaksi, sillä Niilo
tosin myi kernaasti talonsa, mutta ei suinkaan muuttanut sieltä pois.
Talon uusi omistaja kävi monta kertaa pyytämässä, että hän muuttaisi,
mutta Levonen katseli vain häntä levollisesti, eikä muuttanut minnekään.

Eräänä aamuna muutama viikko sitten heräsi Levonen eräänlaiseen
jyrähdykseen, ja avattuaan levolliset silmänsä näki hän, että tuvan
savupiipusta oli pudonnut iso kivijyrkäle hänen kiisselikattilaansa,
joka illalla oli jäänyt pankolle.

Tapaus näytti Levosesta mielenkiintoiselta, ja käännettyään kylkeään
jäi hän odottamaan jatkoa.

Jota myöskin tuli, ja tuli kiviä savupiipusta oikein satamalla, ja
uuden omistajan ääni kuului ullakolta kuin Siinain vuorelta, eikä
aikaakaan kun mies pujotti päänsä siitä reiästä, mistä savupiippu
menee katolle, ja lausui tätä vähemmän tavallista tietä hyvänhuomenen
toivotuksen Niilo Levoselle sekä ilmoituksen, että koska Levonen
edellisenä iltana oli kieltäytynyt laskemasta uutta isäntää enää
sisälle ovesta puhumaan muuttamisesta, niin oli hän tänä aikaisena,
kauniina ja tarkoitukseen muutenkin sopivana aamuhetkenä kiivennyt
poikineen katolle ja rautakankien avulla ruvennut purkamaan uunia.

Saatuaan tämän selityksen veti Levonen levollisesti muijineen ja
lapsineen peitettä korviinsa, uunin seinien kaatua rumahdellessa maahan
ja savun ja tuhkan tuprutessa tupaan, niin ettei ikkunoiden reikiä enää
erottanut. Vasta sitten, kun tuvan uusi omistaja seisoi hänen vuoteensa
vieressä rautakankineen, valmiina vääntämään vuoteen nurin, alkoi hän
haukotella ja kysellä kuulumisia.

Kaadettuaan vielä kaikki toisetkin uunit talosta palasivat
uuninkaatajat tyytyväisin mielin aamiaiselle kotiinsa.

Levonen katseli, mitä tapahtunut oli, ja muutti sitten. Mutta kun
toisissa Vuohensalon kylän taloissa oli vielä uunit, piti Levonen
aivan tarpeettomana muuttaa toiseen kylään. Hän muutti vain erääseen
naapuriin läksiämeksi.

Pari päivää myöhemmin kokoutui kylän väki yleiseen kansalaiskokoukseen
päättämään, mihin kylän postipysäkki olisi näiden Vuohensalon
postioloja järkyttäneiden mullistusten jälkeen sijoitettava, ja 30
äänellä 3 vastaan päätettiin se sijoittaa Mikko Javanaisen taloon.
Mutta kuultuaan kokouksesta otti Levonen aivan levollisella mielellä
mahtavan kokoiset pihdit kainaloonsa, irroitti postipysäkin kyltin
sekä kirjelaatikon entisen asuntonsa seinästä, ja kun kyläläiset
palasivat kansalaiskokouksesta, käveli heitä vastaan tiellä Vuohensalon
postitirehtööri postilaatikko selässä ja kyltti rinnalle sidottuna.

Isännät pysähtyivät katsomaan tätä mieltäkiinnittävää näkyä ja raapivat
vähän korvallistaan ja kaivelivat vähän nenäänsä ja sanoivat sitten,
että tuli päätetyksi siirtää se postipysäkki Mikko Javanaisen taloon.

Tähän vastasi postitirehtööri Levonen levolliseen tapaansa tulleensa
omasta puolestaan päättäneeksi siirtää postipysäkin Kurosen taloon, ja
valtion virkamiehenä ja Vuohensalon postilaitoksen ylimpänä päällikkönä
panevansa tämän päätöksen myöskin täytäntöön.

Kaikesta huolimatta kokoutui Vuohensalon kapinallinen väestö seuraavana
posti-iltana Javanaisen taloon odottamaan postia ja suuren maailman
kuulumisia, mutta heidän nenänsä venyivät kaksi, jopa kolmekin
millimetriä, kun posti ajaa kalkattelikin Kurosen taloon, jonka seinään
Levonen oli levollisesti naulannut sekä nimikilven että kirjelaatikon.

Vuohensalon kyläläiset ovat nyt pitäneet uuden kokouksen, jossa on
hyväksytty ponsi,

_että_ ellei postipysäkkiä muuteta Javanaisen taloon, niin kaadetaan
Kurosenkin talosta uunit.

Tämän johdosta on Levonen antanut julistuksen, jossa hän ilmoittaa,

_että_ Javanaisen taloon ei postipysäkkiä muuteta ennen kuin se on
ollut jokaisessa muussa talossa Vuohensalossa.

Levonen asuu yhä edelleenkin Vuohensalossa ja on aivan levollinen.

On pelättävissä, että Vuohensalon kylästä Käkisalmen pitäjässä
kaadetaan tämän kevään kuluessa kaikki uunit ja koko kylä jää kylmille.
Yhden talon uunit ovat jo raunioina ja toiset ovat vakavassa vaarassa.

Lukijani:

Suomen kansa on pieni kansa, mutta se pitää kiinni periaatteistaan.

(1919.)



PANNAAN PANTUJA


Suomalaista kirjallisuutta on kohdannut raskas isku.

Amerikan Suomalainen Sos. Kustannusyhtiö on päättänyt »olla
levittämättä useiden suomalaisten kirjailijain teoksia siitä syystä,
että sanotut kirjailijat ovat suhtautuneet suopeasti valkoisten toimiin
punaisen vallan kukistamiseksi Suomessa».

Tähän saakka on pyhä sosialidemokraattinen pannakirous kohdannut
seuraavia teoksia:

_Juhani Aho_: Yksin, Tyven meri, Suomi kaunokirjailijainsa kuvaamana,
Sasu Punanen, Rauhan erakko, Rautatie, Panu, Minkä mitäkin Tyroolista,
Lastuja 1, 2, 3, 4 ja 5, Lastuja kouluja varten, Kevät ja takatalvi,
Kevään kevät, Katajainen kansani, Italiasta, Tuomio sekä Kuvia ja
kuvaelmia Suomen historiasta.

_Ilmari Kianto_: Vienan virroilta Karjalan kankahille, Turjanlinnan
satukirja, Talviretkiä Pohjolassa, Pyhä rakkaus, Punainen viiva,
Porokirja, Orjantappuroita, Nuoren miehen kädestä, Metsäherran
herjaaja, Vienan rannoilta Kaspian poikki, Nuoria lauluja vanhasta
säästöstä ja Hiljaisina hetkinä.

_V.A. Koskenniemi_: Runon kaupunkeja.

_A. Meurman_: J.V. Snellman, Martti Luther, Sanakirja ja Siivosta
esiintymisestä.

_Akseli Järnefelt_: Suomalaiset Amerikassa.

Ei ole meidän, nöyrän, hiljaisen ja vaatimattoman sepustelijan, asia
lähteä punnitsemaan ja harkitsemaan, mistä syystä »Sipolan Aapon
kosioretki», »Siihen aikaan kun isä lampun osti», »Kievarin pihalla»,
»Muudan markkinamies», »Papin tytär», »Hellmanin herra», »Helsinkiin»
ja »Papin rouva» ovat vähemmän vaarallisia kansainväliselle
internatsionalelle kuin esim. »Rauhan erakko» tai »Rautatie»,
samalla kun paremmin käsitämme sen,, ettei esim. »Maailman murjomaa»
ole kirottu punaisella kirouksella, mutta että »Aatteiden mies»,
joka kaikesta huolimatta oli ilmeinen herra ja porvari, on jäänyt
pois luettelosta, sen täytyy johtua joko erehdyksestä tai sitten
ja luultavasti siitä syystä, ettei sosialistisilla kavereillamme
lämpimässä Amerikan maassa ole täyttä käsitystä ja tietoa siitä,
mitä kaikkea tuotteliaan Juhani Ahon kultaisesta kynästä on täällä
vilun-arassa Suomessa valmistunut.

Yhden poikkeuksen kehoitan amerikkalais-suomalaisten sosialistien
kuitenkin Juhani Ahon turmiolliseen tuotantoon nähden tekemään:
tilaamaan suuret määrät Juhani Ahon uusinta, 3-niteistä teosta
»Hajamietteitä kapinaviikolta». Heidän olisi hyödyllistä ja
opettavaista tutustua etenkin siihen kirjaan.

Koskenniemi, Kianto ja Akseli Järnefelt ovat tietenkin saaneet
vain ansaitsemansa palkan kättensä töistä, joutuessaan pannaan.
Hieman hämärämmältä tuntuu sitävastoin asia A. Meurmaniin ja hänen
sanakirjaansa nähden.

On luonnollista, ettei »Siivosta esiintymisestä» niminen kirja voi
miellyttää luokkatietoista suomalaista punikkia, esiintyköönpä hän
sitten Suomessa tai Amerikassa. Mutta millä tavoin on kunnon Agaton
Meurman »suhtautunut suopeasti valkoisten toimiin punaisen vallan
kukistamiseksi Suomessa?»

Sillä mikäli tiedän ja muutkin muistanevat, on »Kangasalan karhu»
nukkunut nurmen alla jo kymmenisen vuotta — niin, hänhän kuoli 1909.

En voi selittää asiaa muuten kuin että hän jonkinlaisen langattoman
sähkötyksen taikka spiritistisen pöytänakutuksen avulla on taivaastaan
protesteerannut Amerikan punikeille Suomen punikkien eläimellisyyttä ja
siivotonta esiintymistä vastaan. Ja kun punikit arvaavat, etteivät he
kuitenkaan pääse taivaaseen haastamaan ukko Meurmanin autuasta, mutta
vastavallankumouksellista sielua vallankumousoikeuden eteen tekemään
tiliä porvarillisista mielipiteistään, niin panevat he edes hänen
kirjansa pannaan.

Olisi muuten hauskaa tietää, mitä Meurmanin sanakirjoista he
tarkoittavat: ranskalais-suomalaistako vai venäläis-suomalaista vaiko
»Sanakirjaa _yleiseen sivistykseen_ kuuluvia tietoja varten?»

Arvatenkin juuri viimemainittua.

(1919.)



VENÄLÄISTEN KÄRSIMYKSET


Tiedättekö, että he kärsivät, nimittäin venäläiset ihmiset?

Te vastaatte kuivasti: tiedämme! Ja ajattelette kääntyä pois meistä
takaisin akkunan ääreen katsomaan, miten se äsken kadulla alkanut
koirien tappelu päättyy. Mutta me emme päästä teitä. Me olemme
tarttuneet takinnappiinne ja haluamme jatkaa keskustelua.

— Tiedättekö sitten myöskin, missä he kärsivät?

Te katsotte meihin kärsimättömästi ja vastaatte hieman hermostuneesti,
ikäänkuin tahtoisitte päästä meistä eroon:

— Tietysti Venäjällä.

Siinäpä se oli. Sitä me juuri olimme odottaneetkin, ja siihen
pyrkineet. Siihen, että saisimme teidät kiinni väärästä vastauksesta.

Me huudamme riemuiten:

— Väärin! Väärin!

Ja jylhä kaiku vastaa Skandinaviasta:

— ... äärin!... äärin!

Tietysti eivät venäläiset ihmiset kärsi Venäjällä. Miksi he siellä
kärsisivät? Onhan siellä vihdoinkin saavutettu se lopullinen
ihannetila, johon ihmiskunta halki vuosituhansien on pyrkinyt,
ensin hämärästi ja itsetiedottomasti, sitten tarkoitusperäisesti ja
päämäärästään tietoisena: Utopia, Schlaraffenland... ja mitä muuta
hauskaa tahansa, jota voi täysin siemauksin nauttia maassa, jonka
taivas on siunannut bolshevismilla siinä määrässä kuin juuri Venäjän.

Mutta venäläiset kärsivät Suomessa. Heidän kärsimyksensä tässä
kirottujen tsuhnojen kirotussa tsuhnolassa ovat määrättömät ja
lukemattomat niinkuin Aabrahamin siemen. Niin todistaa »Verdens
Gangissa» venäläinen sanomalehtimies Wladimir Grossmann, joka nimestään
päättäen hänkin polveutuu samaisesta edellämainitusta siemenestä
suoraan alenevassa polvessa, kuten myöskin Trotskit ja Kamenevit ja
monet muut bolshevismin suurimmista pyhimyksistä.

Grossmann kertoo Suomen hallituksen antaneen »viranomaisille valtuudet
vaivata ja kiusata venäläisiä niin kauan, että he olisivat lopuksi
pakotetut jättämään maan».

Meille muistuvat mieleen Ilmestyskirjan sanat: »Ja se annettiin heille,
ettei heidän pitänyt heitä tappaman, vaan viisi kuukautta vaivaaman: ja
heidän vaivaamisensa oli niinkuin skorpionin vaivaaminen, koska hän on
ihmistä pistänyt».

Eikä ole loppua venäläisten ihmisten kärsimyksillä Suomenmaassa.
Emmekä me enää mitään muuta ihmettele kuin että mitä varten he sitten
ylimalkaan ovat siirtyneet Venäjänmaan paratiisista tähän Gehennaan ja
vaivan paikkaan? Mutta ehkäpä ovat oikeassa ne venäläisen psykologian
tutkijat, jotka väittävät, että venäläinen sielu rakastaa kärsimystä,
että se haluaa viehkuroida kärsimyksissä kuin kala, esim. lohi tai
ahven, vedessä. Kuitenkin luulen, ettei tässä maassa aivan katkerasti
itkettäisi, vaikka venäläiset siirtyisivätkin parantelemaan täällä
ruhjottuja olemuksiaan johonkin toiseen, vieraanvaraisempaan maahan.

Samasta lehtemme numerosta, vieläpä samalta palstalta, jolta luimme
venäläisten sydäntäraatelevasta kärsimyshistoriasta, luimme myöskin
seuraavan uutisen: »Eräs amerikkalaisista vieraistamme on kertonut,
että eräissä täkäläisissä hotelleissa aivan avonaisesti tarjoillaan
leipää venäläisille ilman kortteja samaan aikaan kuin amerikkalaisilta
tällainen leivän tarjoilu ehdottomasti evätään». Tämä on sitä
meikäläistä: amerikkalaisille, jotka ovat saapuneet meille viljaa
tuomaan, ei tietysti voida antaa leipäpalaa ilman korttia, mutta
suomalaista sortoa kaikelle maailmalle parkuville ryssille kyllä. No,
eräiltä meikäläisiltä hotelleiltahan voi odottaa mitä tahansa.

Grossmann ilmoittaa myöskin:

»Venäjän työväki palaa halusta hyökätä Suomeen».

No, joo. Sitä me emme yhtään epäile bolshevistista. Se palaa, se
hehkuu, se säkenöi.

(1919.)



ISOÄIDIN TOIVOMUS


Oletteko kuulleet isoäidistä, joka on pannut vanhat, ryppyiset kätensä
ristiin ja katselee rukoilevasti ympärilleen himmeillä vetistävillä
silmillään, ja kyselee, eikö missä olisi niin hyväsydämistä ja
armeliasta ihmistä, joka menisi ja vääntäisi niskat nurin hänen
tyttärenpojaltaan?

Sellainen mummo on nyt Yhdysvalloissa.

Me emme muistaaksemme ole kuulleet puhuttavan Venäjän vallankumouksen
äidistä, mutta sitä enemmän olemme me aikoinamme kuulleet sen
isoäidistä, vanhasta rouvasta Breshko-Breshkowskajasta. Ehkä on
äiti kuollut. Mutta mummo ei ole kuollut. Tuonnottain muistelemme
kyllä lukeneemme, että mummokin muka on sammunut, mutta nyttemmin on
selvinnyt, ettei mummo olekaan kuollut. Eikä haluakaan kuolla ennen
kuin on nähnyt sen ilonpäivän, että rakkaat ja avuliaat naapurit ovat
käyneet taittamassa niskan hänen lapsenlapseltaan. Mummo Breshkowskajan
on nimittäin onnistunut päästä Yhdysvaltoihin, ennen kuin hänen rakkaan
tyttärenpoikansa, jonka päättäväisyys, ripeätuumaisuus ja toimintahalu
on yleisesti tunnettu asia, onnistui kierauttaa mummon omat niskat
poikki.

Ja siellä istuu nyt mummi ja siunailee ja päivittelee maailman pahuutta
ja lastenlasten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä ja kertoo kaikille
ihmisille, millainen riiviö hänen tyttärenpoikansa on, josta muori
oli luullut tulevan maailman suurimman ja jaloimman sankarin ja
hyväntekijän, mutta josta tulikin sellainen huligaani, että itse hänen
mumminsakin, joka oli kasvattanut ja hoitanut häntä kuin omaa lastaan
ja ohjannut hänen ensimmäisiä horjahtelevia askeleitaan ja nostellut
häntä lätäkköjen yli ja kammannut hänen päänsä ja solminut kauniin,
punaisen nauharuusukkeen hänen pienen, pyöreän leukansa alle ja antanut
hänelle uuden koltin ja opettanut hänelle ihmistapoja ja puhdistanut
tarpeen vaatiessa hänen nenänykerönsä, että tämän hyvän ja kiltin
mumminkin täytyi pojan kasvettua ja vahvistuttua jättää kahvipannut
hellalle kuohumaan ja lähteä kiireesti käpälämäkeen.

— Höp-pöp-pöp..., höpöttävät mummon kurttuiset, hampaattomat leuat
hengästyksestä ja mielipahasta. -Se-he-hellainen poika! Ja tämäkö on
minun tyttärenpoikani... siunatkoon sentään! Rakkaat ystävät, menkää ja
vääntäkää hänen niskansa nurin!

»Kuten God. Rodiny Kööpenhaminan kautta saapuneen tiedon mukaan kertoo,
kannattaa nykyjään Yhdysvalloissa oleskeleva Venäjän vallankumouksen
isoäiti Breshko-Breshkowskaja innokkaasti ulkovaltojen väliintuloa
Venäjällä».

Kaksi vuotta takaperin olisi tällainen kertomus tuntunut yhtä
uskomattomalta kuin se nyt tuntuu uskottavalta. Ajat muuttuvat kahdessa
vuodessa ja me muutumme aikojen mukana. Vallankumouksen sedät ja tädit
ja enot ja kummit ja isoäiditkin muuttuvat. Hekin ovat saaneet enemmän
kuin tarpeekseen nuoren isännän parannuspuuhista vanhassa talossa.

Mummo Breshkowskaja on havainnut todeksi sen vanhan mietelmän, ettei
sitä aina tiedä mikä sika mistäkin porsaasta kasvaa. Se on surullista,
mutta minkäs sille.

Joka nyt vääntäisi lapsenlapselta niskat kaksinkerroin, se saisi
ensimmäisenä mummolta siunauksen.

(1919.)



KUTKA PELASTIVAT LENININ?


Mahtaakohan hra Lenin, o.s. Uljanow, osoite Moskova, Kremli, enää
muistaa, kutka hänet pelastivat erittäin pallasta kiipelistä vähän
päälle 10 vuotta takaperin, tarkemmin sanoen joulun edellä v. 1908. Ei
se ainakaan oikein siltä tunnu, sillä siitä, ettei hra Lenin niihin
aikoihin joutunut häntä innokkaasti etsivien venäläisten ohranamiesten
kynsiin ja sitä tietä mahdollisesti johonkin tarkoituksenmukaiseen ja
tilaisuutta varten pystytettyyn hirsipuuhun jonkun venäläisen vankilan
takapihalla, saa hän kiittää niitä samaisia suomalaisia, joiden pään
menoksi hänen joukkonsa mielellään hiovat puukkojaan Rajajoen toisella
rannalla.

Tukholman »Aftonbladetissa» on ollut pitkä ja mieltäkiinnittävä
selostus Leninin paosta Suomesta v. 1908, ja on se kirjoitettu sitä
suuremmalla asiantuntemuksella, kun kirjoittaja itse oli auttamassa
Leniniä pakoon Turusta.

Lenin oli piileskellyt kolmisen viikkoa Helsingin lähellä Oulunkylässä,
kun ohranamiehet pääsivät hänen jäljilleen. Kuultuaan olevansa vaarassa
päätti Lenin heti poistua maasta ja nousi Turkuun lähtevään junaan,
ja huomasi junan Karjalta lähdettyä saman urkkijan, joka oli ennenkin
metsästänyt häntä, istuvan vaunussa ja pitävän häntä tarkoin silmällä.
Lenin pelastui ennen Turkuun tuloaan hyppäämällä junasta sen lähdettyä
Littoisten asemalta, sekä jatkamalla kävellen matkaansa Turkuun.

Turusta auttoivat suomalaiset Leninin Paraisiin, missä hänen
turvallisuuttaan valvoi m.m. paikkakunnan silloinen poliisikonstaapeli.
Sieltä pääsi Lenin vähitellen, osaksi hengenvaarallisten jäämatkojen
jälkeen, Nauvoon, mistä hän vihdoin voi jatkaa matkaansa »Borella»
Tukholmaan. Lenin oli pelastunut, oltuaan muutamia vuorokausia
ruotsalaisten, jouluryypyksissä olevien saaristolaisukkelien
keskuudessa niin suuressa pelossa ja vapistuksessa, että hän
kirjoittaessaan Kööpenhaminasta auttajilleen kirjeen, missä kuvaili
matkan loppuvaiheita, vakuutti että »es war viel schlimmer als in
Sibirien» — »se oli paljon kamalampaa kuin Siperiassa!» — Erikoista
mieskohtaista rohkeutta ei Lenin auttajansa ja matkatoverinsa
kuvauksesta päättäen osoittanut kertaakaan koko aikana. Päin vastoin
pelkäsi hän niin kovasti, että toisia välistä oikein harmitti.

Suomalaisia saa siis Uljanow-Lenin kiittää siitä, että hän nyt
hallitsee Neuvosto-Venäjää. Tähän katsoen olisi meillä niin ollen
oikeastaan syytä vaatia häneltä hieman kiitollisuutta palveluksistamme
niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä ollut peljätty tiikeri, vaan
vavahteleva jänis, jota itsepintaiset, lotkokorvaiset vainukoirat
ajoivat takaa. Mutta ehkäpä ei Lenin enää muista niitä aikoja. Sen
jälkeen on paljon tapahtunut, ja ihmisen muisti, niinkin hyväpäisen
miehen kuin Leninin, verrattain hatara. Ja totta puhuen täytyykin
meidän tunnustaa, että me tuntisimme itsemme hieman vaivatuiksi, jos
Lenin alkaisi ylistää meitä ja silitellä päätämme. Tuntisimme itsemme
ikäänkuin jossakin suhteessa noloksi muun maailman ihmettelevien
katseiden edessä. Niin että ehkäpä sittenkin annetaan ne entiset
tuttavuudet olla sillään, ja jos vasta satutaan tapaamaan, niin
esitellään itsemme uudestaan, ikään kuin näkisimme toisemme ensi kerran.

Ajat vaihtelevat. Ja se tää maailma muuttuu. Jos hra Leninin silloiset
suomalaiset ystävät olisivat osanneet arvata, millaiseksi se ja heidän
venäläinen holhottinsa vielä muuttuu, niin olisivat he todennäköisesti
antaneet hänen itse hoidella asiansa.

(1919.)



PETKUTUSTA JA VÄÄRENNYSTÄ


En halua luottaa enää muihin kuin siihen vanhaan, vilpittömään suteen.
Se on rehellinen sielu näinä turmeluksen aikoina, eikä viitsi muuttaa
muotiaan. Suden muoti, niinkuin lapsetkin tietävät, on se, että se
liikkuu mieluimmin lammasten vaatteissa. Ja kun kaikki sen tietävät,
niin ei se petä ketään. Jos näet otuksen, jolla on yllään lammasten
vaatteet, niin tiedät sen ilman muuta sudeksi ja voit rauhassa mennä
taputtelemaan sitä päälaelle, mikäli sinun on tapana taputella susia
päälaelle.

Mutta muuten ei voi luottaa enää mihinkään. Jos näet hyvintehdyn
oikeannäköisen tuhatmarkkasen, niin on se väärä, etenkin jos sen ovat
valmistaneet Kalle Viinikainen, Erkki Jämsén ja Bernhard Korhonen
Rautalammilla, ja jos näet vielä paremmin tehdyn väärännäköisen
kymmenmarkkasen, niin on se oikea, varsinkin jos Suomen Pankki
myöntää sen tekemäkseen. Suomen Pankki näkyy aina tahtovan itselleen
kunnian kaikista hyvintehdyistä ja oikeista kymmenmarkkasista. Mutta
myöskin Kalle Viinikainen Rautalammilta on saanut hyvät arvostelut
teoksistaan, paljon paremmat kuin Helsingin nuoret taiteilijat saivat
kevätnäyttelystään. Saa nähdä, eikö Suomen Pankki taas kiiruhda
selittämään, että setelit ovatkin oikeita ja sen tekemiä.

Sillä vaikka ei tässä muutamia päiviä takaperin ollut kysymys kuin
pahanpäiväisistä, mutta hyvintehdyistä kymmenmarkkasista, niin teki
Suomen Pankki saman tempun. Täällä oli kaupungilla liikkeellä sangen
hyvin tehtyjä kymmenmarkkasia. Koska ne olivat niin hyvin tehtyjä, niin
leimasi yleinen mielipide ne tietysti vääriksi. Mutta Suomen Pankki
sanoi, että kyllä ne ovat oikeita — meillä tehtyjä...

Huonommin tehtyjä ei arv. pankki sitä vastoin koskaan tunnusta
omikseen. Se on niin sen tapaista. Missä määrin se on kaunista ja
vaatimatonta, siihen emme tahdo vastata.

No niin. Tässä maailmassa tai ainakin tässä maassa on sekä oikeaa
väärennettyä rahaa että väärennettyä oikeaa rahaa, eikä se meitä
ollenkaan ihmetytä, emmekä me voi koskaan olla varmat siitä, kumpaa
lajia meillä on kukkarossa, vai onko kumpaakaan lajia.

Mutta se on meistä ihme, että täällä löytyy sellaistakin tavaraa kuin
vääriä ämmiä, väärennettyjä vanhoja akkoja.

Mihin voi enää luottaa tässä maailmassa, ellei edes siihen, että vanhat
ämmät ovat oikeita eivätkä väärennettyjä? Näet Kouvolan asemalla vanhan
koukkuleukaisen akan ja ajattelet, että hyi perhana, onpas tuossa
pahannäköinen ämmä, mutta sepä onkin väärennetty ämmä, valmistettu
nuoresta tytöstä eräillä yksinkertaisilla menettelytavoilla, jotka
tunnetaan jokaisella paremmanpuolisella seuranäyttämöllä.

Se on vanha uutinen, että vanhat ämmät yrittävät joskus,
mahdollisuuksien mukaan, väärentää itsensä nuoriksi tytöiksi, ja se
on, vaikkakaan ei juuri puolustettavaa, niin ainakin inhimillisesti
ymmärrettävää. Mutta ajatus pysähtyy ja päätä huimaa, kun nuoret naiset
alkavat väärentää itseään vanhoiksi ämmiksi. Se on huikeampaa kuin Poen
kertomus likinäköisestä monsieur Froissartista, joka kosi isoäitinsä
isoäitiä.

Kouvolan asemalla vangittu väärennetty ämmä kuljetti bolshevistista
kirjallisuutta. Väärennetyt ämmät ovat siis bolshevikkeja, ja vain
todelliselle bolshevikkinaiselle voi leimahtaa päähän sellainen
pöyristyttävä ajatus kuin itsensä naamioiminen vanhemman näköiseksi
kuin todellisuudessa on. Silloin kun joku oppi voi viedä _naisen_ niin
kauas todellisesta luonnostaan, niin ei tarvita loistavampaa todistusta
siitä, että se oppi on isästä p- -leestä.

Hohoi.

En luota enää mihinkään. Enkä kehenkään.

Paitsi siihen vanhaan, yksinkertaiseen suteen, joka hieman tylsästi
hymyillen löntystelee se kulunut lammasnahkaturkki hartioillaan.

(1919.)



VALKOINEN TERRORI


Olen odotellut sähkösanomaa Lontoosta, Englannin parlamentista,
Wedgewoodin välikysymyksistä Pöytyän tapauksen johdosta.

On ihmeellistä, missä se viipyy. Johan sen olisi pitänyt ennättää,
mutta sitä ei vain kuulu.

Sähkösanoman pitäisi olla ollut sanamuodolleen osapuilleen
seuraavanlainen:

»_Lontoo_, elok. 31 pnä (Reuter S.T.T:lle). Alahuoneessa tiedusteli
Wedgewood, onko Suomen hallitus tehnyt mitään esitystä lainan
saamisesta, ja edelleen, onko Englannin hallitus tällaisessa
tapauksessa tiennyt, että suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle
Larmin Pöytyällä. Greenwood vastasi ulkoasiaindepartementin edustajana,
ettei Suomen hallitukselle aseteta mitään vaikeuksia lainan ottamisen
tielle. Toista kysymystä ei tällaisissa olosuhteissa tarvinnut nostaa.
Wedgewood tiedusteli edelleen, eikö Englannin hallitus katso suotavaksi
olla myöntämättä näitä helpotuksia Suomen hallitukselle, koska
suojeluskuntalaiset ovat ampuneet Kalle Larmin Pöytyällä. Greenwood
ilmoitti vastanneensa alkuperäisiin kysymyksiin eikä voivansa lisätä
mitään enempää. Wedgewood kysyi, eikö ole sekä Englannin että Suomen
etujen mukaista, että olisi ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin Kalle
Larmin ampumisen ehkäisemiseksi Pöytyällä. Greenwood selitti, että
Englannin hallitus on ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, joihin voidaan
ryhtyä».

Semmoisenhan sen sähkösanoman olisi pitänyt olla. Siinä ei ole mitään
muuta vikaa kuin ettei sitä sähkösanomaa ole saapunut.

Missä vika?

Onko vika Reuterissa vai S.T.T:ssä?

Vai eikö Wedgewood olisikaan tehnyt tuollaista välikysymystä?

Mistä syystä?

Nukkuuko Wedgewood? Onko hän matkustanut Kalle Larmin hautajaisiin
Pöytyälle ja joutunut lahtarien käsiin ja saanut n.s. leipäkortin?

Sillä jos hän olisi hengissä, pitäisi hänellä jo aikoja sitten olla
ollut tieto Kalle Larmin joutumisesta valkoisen terrorin uhriksi
Pöytyällä.

Johan punaiset pöytyäläiset useita viikkoja takaperin levittivät tietoa
Larmin Kallen väkivaltaisesta lopusta.

Larmin Kalle oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, ja Pöytyän punaiset
olivat saaneet selville, että hän oli joutunut suojeluskuntalaisten
käsiin. Siitä oli tullut Larmin Kallelle hyvin lyhyt prosessi.

Pöytyän punaiset sanoivat, että sellaisissa oloissahan sitä täällä
Pöytyälläkin eletään. Pitää kirjoittaa Helsinkiin, että lähettävät
sanan sille Wetkewootille, kun ei oma eduskunta ole koossa, jotta
Hakkila voisi hoitaa tämän asian.

Pöytyän nimismies ryhtyi virkansa puolesta tutustumaan asiaan ja
etsimään Kalle Larmin ruumista. Kävi selville, että ruumiin oli nähty
vielä huhun liikkeelläoloaikana tanssivan eräissä nurkkatanssiaisissa.
Mahdollisesti oli ruumis kalpea, niinkuin valkoisen terrorin uhriksi
joutuneitten ruumiit tavallisesti ovat, mutta hyvin vilkkaasti se
kuitenkin nykyaikaisilla kivääreillä kuoliaaksi ammutuksi mieheksi oli
tanssinut. Oli täytynyt tanssien väliajoilla pyyhkiä hikeä otsaltaan,
mutta tietenkin se oli sellaista kalman kylmää hikeä.

Pöytyän nimismies pudisteli paheksuvasti päätään kuullessaan Kalle
Larmin maallisten jäännösten huvitteluhalusta, ja jatkoi sitten ruumiin
etsimistä.

Valkoisen terrorin uhriksi joutuneen Kalle Larmin ruumis löydettiin
lopuksi eräältä pellolta Alastarosta. Kuuluu olleen siellä
rukiinleikkuupuuhissa ja tekeytyneen ihan tietämättömäksi valkoisesta
terrorista.

Enempää ei meillä ole tietoja Larmin Kalle-vainajan nykyisestä
voinnista ja puuhista.

Mutta missä hitossa se Wedgewoodin välikysely viipyy? Nukkuuko
Wedgewood?

Vai onko hän matkustanut Pöytyälle ja joutunut siellä valkoisen
terrorin uhriksi niinkuin Kalle Lännillekin kävi?

(1919.)



»PERINNÖLLISET KUNNIAPROLETÄÄRIT»


Kommunismin enemmän tai vähemmän taivaallisessa, mutta enteistä ja
tunnustähdistä päättäen tuskin tuhatvuotiseksi elävässä valtakunnassa
ei sopu tunnu oikein sijaa antavan. Vaikka emme otaksuisikaan
kultavaakaa käytetyn joka sanaa punnittaessa siinä »Latvia
Sargsin» uutisessa, jonka mukaan »Lenin on antanut käskyn Trotskin
vangitsemisesta, mutta Trotskin käskystä on Lenin vangittu», ja
vaikkapa yleensäkin uskoisimme mieluummin bolshevikkien omien lehtien,
»Krasnaja Gasetoiden» ynnä muiden, verrattain niukkoihin tietoihin
punaisten armeijan asemasta rintamilla ja tapahtumista Moskovassa, niin
käy niistäkin ilmi, että sisäistä hankausta on olemassa ehkäpä enemmän
kuin ennen, ja että bolshevikkien vastustajainkin taholta aletaan
luopua mainittujen vikkien naureskelemasta »porvarillisen kansanvallan
voinpehmeästä rauhanystävyydestä» sekä kokeilla huolellisesti
valmistettujen ja pontevasti ladattujen käsipommien vaikutuksesta sekä
yksityisiin komissarioihin että kokonaisiin kommunistikomiteoihin.

Nyt on neuvostohallitus päättänyt antaa pommiräjähdyksissä kärsineille
kommunisteille arvonimen »perinnöllinen kunniaproletääri».

Monilla muilla aloilla ovatkin jo bolshevikit huomanneet sittenkin
ainoaksi mahdolliseksi bolshevikkikommunismin pystyssäpysyttämiseksi
ne vanhat kirotut porvarilliset järjestelmät: ankara kuri sotaväessä,
ankara kuri liikkeissä, suuret palkat liikkeenjohtajille, urakkapalkat,
Taylor-järjestelmä työnteossa j.n.e. Nyt tulevat kunnianimet,
perinnölliset aatelisarvot — tietenkin proletaarisessa hengessä — ja
kaikki muut ihmisluonteen kaipaamat koroitukset.

Perinnöllinen kunniaproletääri...

Neuvostovaltioneuvos... todellinen neuvostovaltioneuvos...
kommunismin sihteeri... salabolshevismineuvos... Marxin ritarikunnan
ensiluokan proletääriritari oikeudella kantaa ryöstetyillä
jalokivillä koristettua kansainvälisen luteen kuvaa torakanvärisessä
nauhassa... kaikkeinkorkein kommunistinen ylipyöveli... oikeauskoisen
bolshevismisynoodin yliprokuraattori... köyhälistökreivi... hänen
kommunistinen korkeutensa suurrepaleruhtinas...

Ei, me jätämme uusien arvonimien keksimisen yhä edelleenkin
neuvostohallitukselle, sillä aivan epäilemättä on se osoittava
suurempaa kekseliäisyyttä kuin me. Perinnöllinen kunniaproletääri...
alku on yhtä kaunis kuin lupaavakin.

Kuinka paljon perinnöllisiä kunniaproletäärejä Venäjällä tulee
nimitettäväksi, riippuu kai taas siitä, miten perusteellisesti
sosialivallankumouksellisten ja menshevikien onnistuu toimeenpanna
lupaamansa vastaterrorismi, suhteessa jo räjähdytettyä kommunistia 1:tä
surmattua sosialivallankumouksellista vastaan.

Tasa-arvoisuus ei ole enää korkeassa kurssissa Neuvosto-Venäjällä,
sillä kaiketikin ovat miljoonat bolshevikit luulleet tähän saakka
olevansa — perinnöllisiä kunniaproletäärejä.

(1919).



AIKAMME KUVIA KUOLAJÄRVELTÄ


Kaukaisille perukoille me nyt lukijamme saattelemme.

Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata
väsyneitä ystäviämme.

Siellä on eräs talo.

Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.

Kun leipä loppuu.

Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei
ole heinähäkkiä.

Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä
lainaksi anelemassa.

Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan
kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei
voinut...

Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei
kilpailua ollut.

Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään.
Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä
puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin
tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen
tarvitaan miehiä ja hevosia.

Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa
hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille
korviaan.

Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.

Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä,
kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen
keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin
ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki
laesta hienona sateena.

Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos
tästä yhteisestä pesästä.

Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin
tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin
hiukan _töihin_. Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta
vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei
sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.

Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän
kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi
keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja
sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen
kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön
selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.

Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja
materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa,
joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta
yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat
tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan
lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja
lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista
pyytämään heinähäkkiä lainaksi.

Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään,
että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja
voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen
työmiehen raskasta orjuutta...»

Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä
kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla
koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää
pakottavaan heinähäkin tekoon?

(1919.)



SINNE TOIVON SIIVILLÄ NYT SYDÄN


pieni lennä...

Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan
_Kaiho_...

Kaipaus...

Tiesi, poistuuko se sieltä enää milloinkaan.

Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei
vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.

Suomalaiset valtuutetut sen löysivät Rajajoen toiselta puolen.

Ja sen maan nimi on Neuvosto-Venäjä.

Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti
kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä
hymni.

Valtuuskunta kävi kahdeksannen yleisen neuvostokongressin istunnossa.

Katso:

_»Kaikki ehdotukset hyväksyttiin säännöllisesti yksimielisesti»._

Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä,
ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.

Ei muuta kuin suuri, monumentaalinen yksimielisyys.

Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa
maailmassa?

Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin
Neuvosto-Venäjällä.

Jaa, ja eräässä toisessa paikassa, tosiaankin:

    »Tuonen lehto,
    öinen lehto...
    — — —
    Tuonen viita,
    Rauhan viita,
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma».

Niin, sielläkin on lapsen lysti olla. Siellä ja Neuvosto-Venäjällä.

Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku
haluaa, niin saa hän lisääkin:

Eräs näyttely antoi edullisen kuvan neuvostovallan kehityksestä.

Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin
»Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta
asetettiin erittäin edulliseen asemaan».

Näyttämöllepano ja esitys erittäin aistikkaat ja loistavat.

Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan
ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö».
Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella
siroudella.

Näyttämötaide erittäin korkealla.

Palatsit erittäin hyvässä kunnossa.

Mitään nälänhädän vaaraa ei ole olemassakaan.

Virkamiehet, vieläpä porvaritkin ja sivistyneistö tyytyväiset asemaansa.

Olot aina vain paranemassa.

J.n.e.

Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin
yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei
aikomuksensa ole enää poistua.

Ajattelin, että vallan autuas se, joka täältä sortuisi sinne.

Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä,
ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen
kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni
ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa
jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan.
Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi
tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät
kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen
hiukan lämmitysaineita kotiinsa.

Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä,
jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on
luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset
pakinat».

Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa
kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun
täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.

Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet.
Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä
mustelman.

Kuka hullu käskee ruveta oppositsioniin Neuvosto-Venäjällä!

Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun
ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.

    Sinne toivon siivillä
    siis sydän pieni lennä.

(1920.)



VALKOINEN TERRORI.


Valkoinen terrori on riehunut Mouhijärvellä.

Paikkakunta on ollut kauhun vallassa.

Onneksi on kansanedustaja Väinö Tanner selviytynyt hengissä suuresta
vaarasta.

Mutta jokseenkin vähissä hengin.

Vaikka siellä ammuttiin, niin ei henki kuitenkaan vielä mennyt.

Mutta kun julmurit koettivatkin lopettaa hänet kuristamalla.

Kertoi Väinö Tanner ja »Suomen Sosialidemokraatti».

Kurkusta näet kruuvasivat, niin että henki vain vähän pihisi. Kertoivat
samat äärettömän luotettavat lähteet.

Suomen kansa värisi mielenliikutuksesta.

Se värisi samalla tavalla kuin se värisi silloin, kun Kuusinen
petomaisella tavalla teurastettiin ja paloitettiin kappaleiksi.

Sitten ryhdyttiin pitämään poliisitutkintoa. Ja siinä muisteli hra
Väinö Tanner hieman tarkemmin asiaa ja myönsi, etteivät ne sentään
tainneet hirttää häntä. Eivät edes kuristaneetkaan. Eivätkä ampuneet
häntä seulaksi. Eivät ruhjoneet hänen päätään kiväärinperillä murskaksi.

Mutta jotain pöyristyttävää oli kuitenkin tapahtunut.

Nimismies oli vaatinut hra Tanneria _ilmoittamaan nimensä_.

Sellaiseen raakalaisuuteen voi valkoinen terrori tässä porvarillisessa
yhteiskunnassa johtaa.

Mutta nimismiehellä oli nyt kerta kaikkiaan se vanhoillinen ja
epäkansanvaltainen käsitys tehtävistään, että kun pahamaineiseen pesään
saapuu tuntematon mies pitämään kokousta tunnettujen punikkien ja
ehdonalaisten kanssa, niin täytyy viranomaisten ainakin tietää, kuka se
vieras on, joka kunnioittaa Mouhijärveä läsnäolollaan.

Hra Tannerilta on kysytty, että miksi hän herran nimessä sitten ei
tahtonut nimeänsä ilmaista.

Hra Tanner on selittänyt, että häntä »huvitti» olla sanomatta nimeään.

Mutta me arvaamme, mikä takana piilee.

Tiedämmehän, että jättiläisten valta vanhaan aikaan perustui siihen,
ettei kukaan tiennyt heidän nimeään.

Olettehan lapsuudessanne lukeneet Topeliuksen »Lukemisista lapsille»
jättiläissadun ukko Finnistä.

    »Ol' vanha jättiläinen muinoin,
    puun mittainen ja julma partasuinen.
    Hän oli Pohjoismetsän asukas
    ja jättiläisten aimo kuningas».

Noh, hra Tanner ei tosin ole varreltaan ja vartaloltaan mikään
jättiläinen. Ei sinne päinkään. Mutta hän kai lukeutuneekin niihin
nykyaikaisiin hengen jättiläisiin, joista ei maassamme ole mitään
puutetta.

    »Täss' seikka vielä kerrottava lie nyt:
    Tuon kouvon nimeä ei kenkään tiennyt,
    ja perustuikin tähän nimehen
    juur voima sekä valta jättien».

Aivan niinkuin hra Tannerin valta, voima ja kunnia Hakalan
punikkitorpassa Mouhijärvellä.

Pappi, jolle Pohjoismetsän jättiläinen oli rakentanut kirkon sillä
ehdolla, että saa palkakseen kaivaa silmät papin päästä, kuuli
sattumalta jättiläisen akan laulavan lapselleen: »Viel' isäs valta
vankka on kuin vuori; jäi salaan ihmisiltä vieläkin ett' erämaiden
kuningas on Finn».

Ja kun jättiläinen tuli vaatimaan papilta palkkaansa, niin laukaisi
pappi hänelle nimen vasten naamaa: »haastelkaamme hiukan, ukko _Finn_».

    »Hyi, sana tuo se tuiskahutti tulta,
    ja tomu mäillä tuoksi, siukui multa!
    Siin' ukko seisoi kuin patsas vaan,
    ei kättä liikuta, ei jalkaakaan».!

Sosialidemokraattinen puoluejättiläinen Väinö Tanner tuli lopulta
sanoneeksi nimensä, ja siihen se sitten loppuikin koko juhlallinen
jännitys. Lumous oli poissa.

»Suomen Sosialidemokraatissa» on sitten koetettu tehdä asiasta julma
numero, mutta se näkyy kuivavan lopuksi kokoon kuin lasaretin suurus.
_Sillä_ kärpäsellä ei näytä olevan oikein voimia kasvaa härkäseksi.

Nyt te tiedätte, miksi hra Tanner ei tahtonut sanoa nimeään
Mouhijärvellä.

Valitettavasti ei hänelle riittänyt sisua pysyä järkähtämättömänä,
joten hänen mahtinsa romahti.

(1920.)



ASELEPONEUVOTTELUT


On niin tyynnyttävää lukea päivästä toiseen uutisia Suomen ja Venäjän
välisistä aseleponeuvotteluista.

Tuntee mielihyvää, joka riittää melkein aamiaiseen asti, todettuaan,
että aseleponeuvottelut jatkuvat. Jatkuvat häiriytymättä.

Ohjelman mukaan, joka kuuluupi: hiljaa hyvä tulevi, ajatellen aivan
kaunis.

Ja miksikä täytyisi meidän — tai heidän — iskeä päämme seinään suuressa
touhussa?

Ennättäähän tässä vielä. Katsellaan nyt.

Me olemme Neuvosta-Venäjän kanssa käyneet eräänlaista sotaa jo kaksi
vuotta. Ja me kykenemme jatkamaan sitä vielä kaksikymmentä vuotta.
Jos niikseen tulee. Ja jos sotatoimet yhä edelleenkin voivat supistua
eräänlaiseen vihanpitojurnutukseen rajan kahden puolen ja halveksiviin
silmäyksiin.

Niin että eipä niillä aseleponeuvotteluillakaan siis ole niin
erinomaista kiirettä.

Mutta niitä pidetään kuitenkin vireillä, maltillisessa hengessä, ja se
on pääasia.

Silloin tällöin kokoontuvat suomalaiset ja venäläiset valtuutetut
keskustelemaan aselepoehdoista.

tervehtivät toisiaan suopea, vaikkakin ehkä hieman miettiväinen ilme
kasvoillaan.

He kumartavat ja istuutuvat pitkän pöydän ympärille.

Sitten ollaan joku aika vaiti.

Kellot vain naksuttelevat liivintaskuissa ja jostain ulkoa kuuluu
rattaiden ratinaa.

Joku siirtää hieman tuoliaan. Joku toinen raapaisee jalallaan lattiaa.
Kolmas ottaa taskustaan suuren punaraitaisen nenäliinan ja niistää ja
siivoo nokkaansa suurella perusteellisuudella ja hieman äänekkäästi.

Vihdoin kohottaa päätään ja avaa suunsa ja katkaisee äänettömyyden
venäläisten valtuutettujen puheenjohtaja, hra

_Lasjewitsh_: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.

_Kenr. Wetzer_: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.

Äänettömyys.

Akkunaruudulla pörisee päiväpaisteessa kärpänen. Se on lihava kärpänen
ja se pörisee iloisesti.

Muuten on hiljaista.

Raukaisee.

Joku neuvottelijoista tukahduttaa väkinäisesti haukotuksen ja
lupsauttaa raskaita silmäluomiaan.

Sitten hän, pysyäkseen valveilla, alkaa tiukasti ajatella.

Hän ajattelee, että mistähän se tuo kärpänen on tuohon akkunaruudulle
tullut? Pöräjämään. Onkohan se ollut viime kesästä asti horroksissa
tässä huoneessa, tuolla uunin päällä, ja nyt taas virkistynyt, vai onko
se tämän vuoden satoa?

Olisi se mukava tietää.

Peijakkaasti se pöriseekin.

Kas kuinka sen kintut luiskahtelevat lasissa! Katsos vain ettet
nyrjäytä koipiasi!

_Kenr. Wetzer_: — Onko teillä jotain muuta sanottavaa?

_Lasjewitsh_: — Niet.

_Kenr. Wetzer_: — Ei meilläkään ole mitään sanomista.

Äänettömyys.

Pitkä äänettömyys.

Koko maailma tuntuu vaipuneen horroksiin.

Se kärpänenkin on lakannut pörisemästä.

Mikähän siihen meni?

Nukkuukohan sekin? ajattelee se äskeinen ajattelija puoliunissaan.

_Kenr. Wetzer: _— Haluavatko herrat jatkaa kokousta?

_Lasjewitsh_: — Minä ehdotan että keskeyttäisimme kokouksen.

_Kenr. Wetzer_: — Hyvä... me keskeytämme kokouksen yhdeksi
vuorokaudeksi.

Rauhanneuvottelijat nousevat, päästävät pitkän helpotuksenhuokauksen ja
hajaantuvat kukin taholleen.

Lasjewitsh lähtee sähköttämään Moskovaan.

Kenr. Wetzer lähtee Helsinkiin.

Mutta vuorokauden tai parin perästä kokoontuu aseleponeuvottelukunta
taas jatkamaan työtään.

Herrat kumartavat ja istuutuvat.

Äänettömyys.

_Lasjewitsh_: — Me emme voi hyväksyä teidän ehtojanne.

_Kenr. Wetzer_: — Emme mekään voi hyväksyä teidän ehtojanne.

Pitempi äänettömyys.

Aseleponeuvottelut jatkuvat.

Luojankiitos.

(1920.)



»PUNAINEN NAURU»


Englannin työväenliikkeen johtajat ovat nauraneet. Toiset remakammin,
toiset hillitymmin. Niinkuin kirjeenvaihtajamme eilisessä lehdessä
olleesta asiallisesta ja mieltäkiinnittävästä selostuksesta saimme
tietää.

Aiheen näihin anglosaksilaisen huumorintajun ja ilomielisyyden
näkyväisiin ja osaksi kuuluviinkin purkauksiin on lähinnä antanut eräs
heille esitetty kysymys.

Suomen eduskunnan varapuhemies, sosialistijohtaja Kotonen sen
kysymyksen teki.

Hän esitti miehenä miehille, sosialistina sosialisteille, toverina
tovereille näin kuuluvan välikyselyn:

»Uskotteko, että vallankumous, jonka kautta luotaisiin työväen
diktatuuri, on mahdollinen Englannissa?» Kirjeenvaihtajamme ei
nimenomaan mainitse, että työväen johtomies mr Parker, jolle Kotonen
ensiksi kysymyksensä esitti, olisi nauranut.

Mahdollisesti antoi hän siis hyvinkin vakavan vastauksen. Sitäpaitsi
sanoi hän sen jyrkin sanoin:

»Englannin työväki ei tule _koskaan_ antamaan kannatustaan niille
suunpieksijöille, jotka suosittelevat parlamentarismista luopumista».

Toveri Kotonen kumarsi toveri Parkerille, ja mr Parker kumarsi
hra Kotoselle, minkä jälkeen viimeksimainittu läksi Labour Partyn
toimistoon haastattelemaan mr Gillies’tä.

Tämä mr oli vielä jyrkempi kuin edellinen.

Kuultuaan hra Kotosen kysymyksen seivästi hän Suomen eduskunnan
varapuhemiehen tuimalla katseella teräksenharmaista silmistään ja
sanoi oitis, ilman kauniita esipuheita ja esikuvia ja tunnustähtiä ja
vuohensarvia ja torahampaita, että jos te odotatte Englannin työväen
ryhtyvän vallankumoukseen työväendiktatuurin aikaansaamiseksi, niin te
»saatte odottaa tuomiopäivään saakka».

Lopuksi ei ankara mr Gillies kuitenkaan voinut olla luopumatta
ankaruudestaan. Hänen piirteilleen levisi suopea hymy. Anton Kotosemme
oli nimittäin siirtänyt puheen Landsburyyn, bolshevikkien ihailijaan.
Mr Gillies hymyili rauhoittavasti. Niin, Landsbury! Oikein hyvä mies.
Mikäpäs siinä. Päävärkki vain pienenpuolinen, niin että — — — Kyllähän
hänet täällä kotona tunnetaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Ja mitä
vallankumoukseen tulee, niin ei yksikään englantilainen sosialistien
huomattavampi johtomies pidä sitä edes mahdollisena — eikä suoraan
sanoen suotavanakaan...

Edustaja Kotonen painoi knallin lujasti päähänsä ja otti ajurin ja ajoi
ei sen pienempään paikkaan kuin Englannin parlamenttiin tavatakseen
Iloisen Englannin sosialismin pääjehut kerrankin oikein yhdessä
rykelmässä, oikein lyhteessä.

Tässä aikomuksessaan onnistui hän täydellisesti. Hänet vietiin
erääseen syrjähuoneeseen, missä oli koolla kymmenkunta työväenpuolueen
parlamentaarikkoa mr Clynesin johdolla, ja sitten alettiin keskustella
vakavista asioista.

Historian hengetär teroittaa lyijykynänsä ja jatkaa:.

»— — — mutta kun eduskuntamme varapuhemies mainitsi, että Suomessa
eräät piirit uskovat, että Englannissakin ennen pitkää syntyy valtavia
vallankumousliikkeitä, joiden mainingit ulottuvat mannermaallekin ja
tukevat mannermaan kumousliikkeitä, silloin mr Clynes ja kaikki hänen
parlamenttitoverinsa purskahtivat äänekkääseen nauruun».

Ja sitten määrättiin yleisen iloisuuden vallitessa, johon edustaja
Kotonenkin kohteliaana vieraana toivottavasti otti osaa edes pienellä
hymyllä, jyrkimpien työläisainesten äänillä valittu mr Maclean
ilmoittamaan terveiset Suomen kommunisteille, että Englannissa ei
kukaan vakavasti ajattele väkivaltaista kumousta. Jos te siellä
mannermaalla rupeatte toimeenpanemaan kumouksia, niin ette ainakaan
Englannin työväeltä apua saa...

Sitten oltiin taas ylimalkaan hyvällä tuulella ja taidettiin vähän
ihmetellä, että minkälaista ainestahan ne Suomen kommunistit oikein
mahtanevat olla.

Kääntelemme eilistä, lehteä ja joudumme 4:nneltä 8:nnelle sivulle,
vapunviettoon bolshevikkiparatiisin hyvän- ja pahantiedonpuun juurella,
Moskovassa.

»Itse Moskovan toimeenpanevan komitean jäsenet työskentelivät
puheenjohtajansa Kamenevin johdolla luudin lapioin Moskovan
Neuvostotorilla».

Ehkäpä heitäkin vähän nauratti.

Sitten illalla, työn päätyttyä.

Nähdessään, minkä verran hevoskultavarastot olivat tämän
neuvostohallituksen korkeimman-omakätisen ahertelun kautta vähentyneet
Neuvostotorilta.

Mutta mahdollisesti ei heidän naurunsa sentään ollut aivan yhtä
välitöntä ja raikasta kuin Englannin työväenpuolueen johtajien nauru
siellä parlamentin sivuhuoneessa.

(1920.)



KAUVATSAN KAAMEA LUURANKOLÖYTÖ


Siellä Kauvatsalla elää kotimainen Nimrod, vanha ammattimetsästäjä
ja jalo riistankaataja Herransa edessä, ja helmik. 2 p. 1918 ampui
hän suuren suden, ollessaan juuri lähdössä vapaussotaan pelastamaan
isänmaataan toisenlaisten susien hampaista.

Se susi jäi Kauvatsalle ja nyljettiin kotona, lihat syötettiin
kesylle huuhkajalle, joka pisteli ne kiitollisuudella poskeensa, ja
viimein suden luut viskattiin metsään yli piha-aidan, mutta pääkallo
lähetettiin myöhemmin yliopiston luonnontieteellisiin kokoelmiin.

Loppui sitten sota ja metsästäjä palasi kotiinsa ja hänen asuntonsa
piiri oli entisille punikeille kirouksen ja kauhun paikka, jota he
eivät tahtoneet lähestyäkään.

Ja niin vuodet vierähtivät ja kuukaudet kierähtelivät ja tultiin
kevääseen 1920, ja ankara metsästäjämme pani laukun selkäänsä ja
tulikeihään olalleen ja muutti entisestä asunnostaan toiselle puolen
pitäjää.

Nyt uskalsivat toismielisetkin saapua kurkistelemaan metsästäjän
asunnon ja pihamaan nurkkia, että kummoiselta sen oikean lahtarin
ja lihamiehen kylmille jätetty pesä näyttää, ja niinpä eräs
tilaisuutta läsnäolollaan kunnioittava kokopunainen suutari ja entinen
punakaartilainen löysi suden selkärangan.

— Mitäs tämä on?

— Tämähän on i-ihmisen luuranko?

— Tässä on varmasti aatetoverin maallista tomua.

— ... tanan lahtari!

— Tämä on saatettava koko kylän toverien tietoon.

Ja pian kokoutuikin sudenluiden ääreen akkaa jos tyttöäkin.

Vesissäsilmin katseltiin aatetoverin viimeisiä murheellisia jäännöksiä.

Yksi ehdotti, että veisataan sille.

No, veisattiin:

»Saammekohan tulla yhteen...»

Yksi tytöistä väänsi katajista ja puolanvarsista yksinkertaisen
seppeleen, jonka laski luiden päälle. Nauhat oli ajateltu myöhemmin
hankittaviksi, ja niihin kirjoitus:

»Viimeinen tervehdys oikeuksiensa puolesta kaatuneelle toverille. Kosto
elää».

Tästä kaikesta syntyi melkoinen hälinä sekä Kauvatsalla että
lähitienoilla, ja julmat huhut kiertelivät kyliä, ja poliisi ryhtyi
asianvaatimiin toimenpiteisiin, saapuen tarkastamaan ruumista tai
ainakin luita, ja katseli jonkun aikaa miettiväisenä selkärankaa ja
lausui sitten mielipiteenään, että tämä vainaja kuuluu kehityshistorian
aikaisempaan kauteen, jolloin ihmisellä on ollut pidempi häntä kuin
nykyjään, eikä siis voi olla lahtarin tappama.

Ja mihin on pää joutunut?

Häntä on, mutta päätä ei näy missään.

Ja se viranomainen meni pois ja kuulosti mutisevan, että on siinä
kanssa yks suutari, kun ei sutta tunne.

Vaikka vanhat ennen sanoivat sudesta ja suutarista, että:

»suutari se vasta aika susi on — se syö lihat ja repii nahat».

(1920.)



NYT SE ON JO VALITETTAVASTI MYÖHÄISTÄ


Mutta kun olisi juontunut mieleen aikaisemmin.

Sillä messuillehan ne olisi pitänyt ne Suomen ja Venäjän väliset
»rauhanneuvottelut» sijoittaa.

Ei Tivoliin. Rauhanneuvottelut ovat vakava asia. Niille olisi pitänyt
rakentaa oma paviljonki. Rauhanneuvottelupaviljonki. Ja ainakin 5 mk
sisäänpääsymaksua yleisöltä. Ehkäpä olisi voinut ottaa saman maksun
kuin lentokoneesta hyppäämisen katsomiseltakin, 8 mk. Saaliin olisivat
valtio ja messujohtokunta voineet jakaa keskenään ja päästä siten
pienenrahan puutteesta.

Sillä kukapa meistä ei maksaisi muutamia vähäpätöisiä markkoja
saadakseen kuulla keskusteluja sellaisia kuin kysymyksestä: »Onko
Suomen ja Venäjän välillä vallinnut sotatila?»

Jotka keskustelut, saapuneiden tietojen mukaan, sujuivat seuraavaan
yhtä henkevään kuin hedelmälliseenkin tapaan:

_Kershentsew_:

— Ehdotan, että otetaan keskusteltavaksi kysymys, onko Suomen ja
Venäjän välillä vallinnut sotatila.

_Suomalaiset_:

— Otetaan vain.

_Kersh._:

— Mielipiteeni on, ettei Suomen ja Venäjän välillä ole ollut sotatilaa.
Kaikkihan sen tietävät. Minä, sinä, hän, me, te, he, tietävät: ei ollut
sotaa. Rauhassa on oltu, hyvät ystävät.

_Suomal._:

— Sota oli. Ammuttiin kovasti.

_Kersh._:

— Aa... ammuttiinko? Kuulitteko varmaan? No, jos oli sota, niin te sen
aloititte. Me emme aloittaneet.

_Suomal._:

— Kas tässä! Trotskin oma sähkösanoma, josta näkyy, että te aloititte.

_Kersh._:

— Kuka on Trotski? — aa — vot — näkyy olevan telegramma. Ehkä oli sota.
Emme muistaneet. Mutta ei ollut sota Suomea vastaan. Saksaa vastaan oli
sota. Suomea olemme aina suojella tahtoneet. Suojella ja varjella ja
syleillä ja suudella molemmille poskille. Mutta saksalainen paha mies.
Saksaa vastaan me olemme Suomessa sotineet.

_Suomal._:

— Jos te soditte Saksaa vastaan Suomessa, niin te rikoitte Suomen,
itsenäisen maan, puolueettomuutta!

_Kersh._:

— Ei ole rikottu. Mitään emme ole rikkoneet — ei ole ollut sotaa Saksaa
vastaan Suomessa. Mitään sotaa ei ole ollut.

_Suomal._:

— Tässä on lisää todistuksia siitä, että meillä oli sota. Jos ette
näitäkään usko, niin voimme esittää satoja uusia todistuksia.

_Kersh._:

— Paljon on teillä todistuksia, jei Boohu! Minkätähden keskustellaan
siitä, onko Suomen ja Venäjän välillä ollut sotatila? Emme me ole
tahtoneet siitä keskustella. Puhutaan jostakin muusta.

Messuilla olisi tämän näytelmän pitänyt tapahtua. Omassa paviljongissa.
Taikka jossakin teatterissa. Näyttämöllä. Koroitetut pääsylippujen
hinnat.

Valitettavasti on se jo myöhäistä.

(1920.)



JOKU MÄÄRÄ AAPISIA, ESIM. 100,000,000,


saisi nyt hyvin kauppansa. Nimittäin venäjänkieliset aapiset.
Suljemme asian kustannusliikkeittemme huomioon. Siitä voisi tulla
paremmanpuolinen afääri.

Niinkuin näet tiedetään, on Venäjällä ryhdytty lukuhommiin. Lukutaito
ei ole ollut venäläisen vahvimpia puolia, mutta nyt on muutos
tapahtumassa. Hallitus on yksinkertaisesti antanut lain, että jokaisen
venäläisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan kuuden kuukauden
kuluessa. Ei se ollut sen monimutkaisempi juttu.

Joka ei kuuden kuukauden kuluttua osaa konstia, saa sakkoa 5,000 ruplaa.

No, se nyt ei kai ketään säikäytä. Onhan niitä ruplia. Mutta ellei
sakko auta, niin tulee kovempaa perässä. Laiskanläksyläiset tuomitaan
pakkotyöhön tai menettämään leipäkorttinsa.

Millä tavoin otetaan 6 kuukauden kuluttua selville, osaako Venäjän
kansa lukea?

Arvattavasti toimeenpannaan koko maata käsittävät yleisvenäläiset
neuvostolukukinkerit. On siinä popotus, kun joku sata miljoonaa tai
enemmänkin ukkoa ja akkaa tavailee ja kakistelee kurkkuaan. Kyllä siinä
tulee monta tukkapöllyä, ja moni pitkäpartainen mushikka pääsee pöydän
alle häpeämään.

Tarvittaisiin nyt sata miljoonaa aapista.

Ja sata miljoonaa ällätikkua.

Kokonainen suuri metsä ällätikuiksi.

Venäjä itse ei voi aapisia painattaa siitä selvästä syystä, ettei ole
varattu paperia. Paperi on käytetty ja tarvitaan yhä edelleenkin 1,000
ruplan seteleiksi. Joita painetaan 3 miljoonaa kappaletta päivässä,
mutta joita tarvittaisiin 5 miljoonaa päivässä, koska päivittäinen
setelintarve on 5 miljardia neuvostoruplaa.

Mutta saakoot mushikat aapisia tai ei, niin lukemaan on opittava. Olisi
opittava yksin tein kirjoittamaankin, mutta sillä vaatimuksella ei
Lenin itsekään liene totta tarkoittanut. Kunhan nyt ensin lukemaankin.
Sakkojen, pakkotyön ja leipäkorttien menettämisen uhalla.

Ja ellei sekään auta, niin onhan neuvostohallituksella vielä viimeinen
ja tehokkain keinonsa jäljellä. Ampuminen. Annetaan uusi laki, jonka
mukaan kaikki ne, jotka eivät vuoden kuluttua osaa lukea, ammutaan.
Kun se pikku puhdistus on toimitettu, voi ampumatta jääneestä osasta
väestöstä sanoa, että se on lukutaitoista.

Jos kuitenkin venäläiset sitä ennen ottavat kiinni Leninit ja Trotskit
ja kaikki muut suuremmat ja pienemmät komissarionsa ja ripustavat ne
näkyville paikoille nuoranjatkoksi, niin voi siitä päätellä, että
mushikat todellakin ovat oppineet 6 kuukaudessa sen taidon, jota ne
eivät tähän saakka ole oppineet 600 vuodessa.

(1920.)



IHANNEVALTAKUNNAN »RAHAT».


Ajat kuluvat ja aurinko ja kuukin nousevat ja laskevat, ja lopuksi
tulee sellainenkin päivä, jolloin aletaan saada jonkinlaista
järjestystä sillä laajalla alueella, joka ennen muodosti »suuren ja
pyhän» Venäjän valtakunnan, niinkuin ryssät itse, jotka aina ovat
olleet jonkunverran runsaspuheisia, rakastivat sanoa.

Ja kaiken maailman kapitalistit ja teknikot ja tirehtöörit ja
insinöörit tulvaavat yli rajan ryhtyäkseen panemaan kuntoon taas
kaikkea sitä, jonka ryssät tunnetulla taidollaan ovat onnistuneet
epäkuntoon saamaan, mutta mahtavin itse, se vanha, lihava, sarvipää
Mammona, joka ajaa ja kaahaa ihmiskuntaa edellään kuin lammaslaumaa,
kääntyy rajalta kalpeana takaisin ja istahtaa lähimmälle puiston
penkille ja ottaa olkihatun päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan ja
pyytää käheällä äänellä pullon sitruunasoodaa.

Mitä on siis Mammona nähnyt kurkistaessaan yli rajan? Mikä on tehnyt
tähän arvoisaan vanhukseen niin syvän vaikutuksen?

Mammona on nähnyt _rahaa_. Mammona on nähnyt paljon venäläistä,
tsaarillista, duumallista, kerenskillistä, judenitshilaista,
koltshakilaista, denikiniläistä, bolshevistista rahaa, pietarilaista
rahaa, moskovalaista rahaa, rahaa kuin roskaa sanan kaikkein
täydellisimmässä merkityksessä, nähnyt koko tuon jättiläismäisen
valtakunnan paperiraharoskan peitossa, eikä Mammona, joka ei mitään
niin rakasta kuin rahaa, nimittäin oikeaa, täysiarvoista rahaa,
mieluimmin kultarahaa, taas toiseltapuolen mitään niin pelkää ja inhoa
kuin sellaisia paperipaloja, joiden peitossa Venäjän n.s. valtakunta
on. Mammona tulee kipeäksi sellaista »rahaa» ajatellessaankin.

Mutta bolshevikeilla ei ole aikaa eikä halua ryhtyä miettimään, mitä
itse Mammona mahdollisesti arvelee heidän rahoistaan. Heillä on täysi
työ uusien rahakeksintöjen tekemisessä ja käytäntöönsovelluttamisessa
ja kaikkien paperivarastojen jalostamisessa seteleiksi.

Tuonnottain he keksivät painattaa seteleitä perforeeratuiksi arkeiksi,
niinkuin postimerkkejä painetaan, joista sitten saattoi tarpeen
mukaan irroittaa setelit. Tämä oivallinen aate ei kuitenkaan liene
erikoisemmin kohentanut neuvostovallan finansseja, koskapa se nyt on
ryhtynyt painattamaan uusia eräänlaisia kuukausiseteleitä, seteleitä,
jotka ovat voimassa vain kuukauden, ja jotka ovat kontrollin vuoksi
värjätyt erivärisiksi eri kuukausia varten.

Hohhoi. Voi sanoa ryssälle, että »paljon sinä suret ja pyrit». Mutta
tokkohan sinä sitä lopullista konstia kuitenkaan keksit?

(1920.)



VAPAUDENSANKARIN HAUTALÖYTÖ INKEROISISSA


Siitä on jo kiertänyt uutiset kaikissa porvarilehdissä —
sosialistilehdet ovat tällä kertaa olleet hyvin niukkasanaisia — mutta
koska meille on lähetetty useita kirjeitä lähempine selontekoineen
tästä valkoisen terrorin tapauksesta, josta mahdollisesti tulee
vielä välikysely Englannin parlamentissakin, puhumattakaan Tarton
rauhanneuvotteluista, niin täytynee meidänkin kertoa, että:

N.s. Inkeroisten ruumislöytö tapahtui Sippolan pitäjän Mämmälän
kylässä, lähellä Inkeroisten asemaa.

Siellä on Hallasenlammiksi nimitetty hiekkakuoppa sitä ympäröivine
kanervikkokankaineen.

Jota on aikoinaan käytetty itsestäänkuolleitten kotieläinten viimeisenä
leposijana.

Niinpä haudattiin sinne kolme vuotta takaperin Salmelan talon
lehmävainaja.

Kun hauta oli luotu umpeen, jäi sen päälle vähäinen hautakumpu.

Tänä kesänä kulki siitä ohi marjamiehiä Inkeroisten tehtaalta, ja he
puhelivat mennessään, että tässä se on nyt se Hallasenlampi, täällä
sitä kuuluu olevan meilänkin tovereita naulattuna... katsokaas, tuossa
on hautakumpu.

Käsin ja seipäin naiset ja lapset ja miehetkin hautaa kaivamaan.

Tuli vihdoin vainajan rintakehä näkyviin.

— Istualleen ovat haulanneet, koska rinta oi siin asennos!

— Siin on sitt taas yks meilän miähii, huokailivat kaivajat ja
kaivoivat yhä syvemmälle ja leveämmälle.

Kulki ohi porvari ja kysyi, että mitäs te kaivatte, ja kaivajat
katsoivat häneen vihaisesti ja syyttävästi ja surullisesti ja
murhaavasti ja ajattelivat, että kehtaa vielä kysyäkkin, — keleen
lahtari, ja vastasivat synkästi:

— Kyll se on niit kapinan jälkiseurauksen uhrii...!

Sitten löytyi kyynärvarren luu, ja iso se olikin kyynärvarrenluuksi.

— On ollukkin tavallist rotevamp miäs, huokasivat kaivajat, ja
koristelivat haudan lepänoksilla ja kävivät voimisteluseura »Terhon»
urheilukentän juoksuradalta laudanpätkän ja kirjoittivat siihen
punaisella kynällä yksinkertaisesti ja koruttomasti:

»Lepää rauhassa!»

Ja sanoma löydöstä levisi Inkeroisten tehtaalle, josta alkoivat
toivioretket hautapaikalle, mutta eräät sanoivat:

— Tarvis sannoo vallesmannit että korjais sen raalon siält pois
haisemast.

Tekeillä olevan urheilukentän juoksurata siltä puolen, josta hauta oli,
tuli melkein tasaiseksi ilman jyräämistä, ja urheilijat sanoivat:

— Tarvis olla lehmänhaulat joka puolell kenttää, niin helpommaks tulis
juoksuralan tasottaminen.

T.k. 1 p:nä oli työväen urheilujuhla, jonne tuli juhlapuhuja muulta
paikkakunnalta, ja juhlapuhujalle kerrottiin, ettei taila olla viälä
teilän tielossanne, kun täällä lahtarit on haulannu yhlen meikäläisen
istuvalles, ja käsitteli puhuja esityksessään tätä valkoisen terrorin
tapausta.

Mutta muistotauluun piirrettiin edellisten lisäksi seuraavat sanat:

»Tässä lepää vapauden sankari».

Maanantaina t.k. 2 p:nä ikäpuolella alettiin hautaa vihdoin yleisen
mielipiteen ja poliisiviranomaisten vaatimuksesta perusteellisesti
avata, ja kaivettiin sieltä esille »vapauden sankarin» etusorkka ja
ennenmainittu rintakehä. Ja lopuksi löytyi sankarin pääkallokin. Siinä
oli vahvat sarvet. Eikä sitten muita luita enää löytynytkään.

Ja kun näin oli lopullinen selvyys saatu, alkoi tilaisuuteen saapunut
suuri ja harras väkijoukko hiljalleen poistua hautapaikalta.

Eikä sinne lopuksi jäänyt muuta kuin se muistotaulu:

    »Tässä lepää vapauden
    sankari.
    Lepää rauhassa!»

(1920.)



AATE JA NYRKKI


»Joukkotappelut Raisiossa. Kiroukset, huudot ja laukaukset kaikuvat
kauas ympäristöön...»

Häh?

No ei se ole sen vaarallisempaa. Turkulaisen lehden iltamauutisen
otsikko vain. Raision työväenyhdistys Voima viettää iltamaa
voimaperäisine ohjelmineen. Ja »suuri joukko tunnettuja ehdonalaisia
Raunistulan huligaaneja vahvasti päissään» on saapunut toverilliseen
illanviettoon Raision aateveljien luo.

    On aate pyhä ja kallis,
    sen puolesta taistellaan!

Muuallakin kuin Raisiossa.

Tanskassa on eräs telakkatyöläinen käsitelty aatteen nimessä
puolikuoliaaksi.

Oli ollut lurjus liian ahkera.

Toveripiiri oli katsellut tätä ahkeroimista synkkien kulmakarvojen alta.

Lopuksi oli toveripiiri antanut huomautuksen.

Se ei auttanut.

Mies vain ahkeroi.

Toveripiiri antoi ankaran varoituksen.

Mies jatkoi työtään. Tunnusti kyllä aatteen niinkuin toisetkin, mutta
teki työtä.

Asia oli vakava.

Lähetettiin lähetystö päällystön luo vaatimaan, että mätäpaise
oli puhkaistava. Työruttoinen oli yleisen turvallisuuden nimessä
poistettava pois telakalta.

Päällystö ei suostunut potkaisemaan ahkerinta ja kykenevintä miestään.

Tietäähän ne porvarit.

Aatteen nimessä ryhtyivät telakan konetyöläiset silloin itse
asianvaatimiin toimenpiteisiin, ja kun ahkera mies yritti
karkoitustilaisuudessa harata vastaan, niin sattui tulemaan hakatuksi
puolikuoliaaksi.

Aatteen varsinaisessa luvatussa maassa, Venäjällä, ori liian
ahkeroimisen vaarasta tietysti päästy. Siitä on päästy niin
perusteellisesti, että itse Lenin ja Trotski ovat antaneet ymmärtää,
ettei sentään ollut tarkoitus päästä siitä aivan niin perusteellisesti.
Ja kun jossakin tehtaassa on siitä huolimatta yritetty pitää kiinni
aatteesta puhtaana ja väärentämättömänä, niin on tehtaan ympärille
asetettu erinäisiä vakuuttavan näköisiä kuularuiskuja sekä muutamia
satoja alaansa perehtyneitä kiinalaisia ja kirgiisejä, jonka jälkeen
juutalainen komissario on tullut kädet taskussa tehtaan portista sisään
ja kysynyt toverillisesti, että eikö täällä haluta tehdä työtä niinkuin
käsketään, vai onko mahdollisesti tapahtunut joku väärinkäsitys?

Johon työläisten taholta on kiiruhdettu selittämään, että
väärinkäsitystäpä tietenkin. Kukapa ei haluaisi tehdä työtä.

Sitähän minäkin, on komissario vastannut. Ystävällisesti ja
toverillisesti kuten aina.

Mutta jos joku työläisistä kuitenkin on uskaltanut huomauttaa aatteesta
ja 6-tuntisesta työpäivästä, niin on häntä pyydetty hyväntahtoisesti
käymään pihamaalle keskustelemaan tarkemmin tästä periaatteellisesta
kysymyksestä. Sitten on kajahtanut lyhyt ja terävä yhteislaukaus
kuudesta kiväärinpiipusta. »Asia julistettiin loppuunkäsitellyksi ja
keskustelu päätettiin pitää vastauksena kysymykseen».

Eikä tarvita mitään salkkuniekkoja varatuomareita välitysmiehiksi
työriitaisuuksissa. Eikä muita porvarien keksintöjä.

Porvarit ovatkin siellä lyödyt ei vain puoli-, vaan kokokuolleiksi. On
sitä lyöty Venäjällä ennenkin, mutta ei aina niin pontevasti.

Nyt sitten pitäisi, mikäli aate pitää paikkansa, lyömisen olla lopussa.

Mutta kumma kyllä ei se niin ole. Kun itse Leninin »Pravda» Moskovassa
sen kertoo, niin täytyneehän toki uskoa.

»Pravda» toteaa »yleiseksi ilmiöksi, että venäläinen työläinen hakkaa
akkaansa, jolloin tutkimuksissa on käynyt selville, että tämä työläinen
kuitenkin on — kommunisti!»

»Miten on mahdollista», huudahtaa lehti, »että vanhat raakalaistavat
vielä elävät meidän Neuvosto-tasavallassamme?...»

Kummaltahan tuo kuuluu. Sillä ellei neuvostojärjestelmä ole ollut
omiaan edistämään Venäjällä korkeinta kulttuuria, tapojen hienoutta
ja seurustelutaitoa, niin mikäs sitten? Me olimme luulleet, että
bolshevikkinen työläinen teitittelee puolisoaan niinkuin ranskalainen
markiisi markiisitartaan. Ja nyt tulee »Pravda» ja sanoo suorasukaiseen
tapaansa, että bolshevikki pieksää akkaansa. Niinkuin ennenkin.

Asialla on kuitenkin luonnollinen selityksensä. Me tahdomme sen
selittää. Ehkäpä joku meikäläisistä kommunisteista toimittaa tämän
selityksemme muun postin mukana Moskovaan, jotta »Pravdakin», jolla ei
tunnu pää olevan aivan äsken hiottu partaveitsi, saisi huojennuksekseen
tietää, ettei vika ole aatteessa eikä miehessä, vaan akassa itsessään.

Akka on nähkääs menshevikki. Koska akat aina vetävät eri köyttä.
Sentähden hakkaa bolshevikki akkaansa.

Ilmoitettakoon tämä kaikille, kaikille, kaikille:

Akkapiru on menshevikki!

Sentähden on aivan paikallaan, että hän saa selkäänsä.

(1920.)



MINKÄTÄHDEN VUOSI LOPPUI VENÄJÄLLÄ KESKEN


_Ja miten siitäkin pulasta selvittiin._

T.k. 13 p. oli kaikilla Neuvosto-Venäjän rautateillä julistettu
alkavaksi yleinen korjausviikko.

(»Vapaus».)

Moskovassa on julistettu »työnsuojeluksen viikko».

(»Mosk. Isvestija».)

Kun Neuvosto-Venäjä oli ollut olemassa kolme vuotta, tapahtui eräänä
päivänä, että neuvostohallitus, tutkiessaan punakantista allakkaansa,
huomasi talven olevan tulossa.

Silloin antoi hallitus määräyksen, että kaikilla Neuvosto-Venäjän
alueilla oli ensi maanantaina aloitettava yleinen polttopuuviikko.

Tämän johdosta lähettivät komissarit ja alueneuvostot Moskovaan
ilmoituksia, joista kävi selville, ettei polttopuita ollut
enää saatavissa, koska valkokaartilaiset olivat antaneet iskun
vallankumouksen selkään noitumalla kaikki polttopuuvarastot ja metsät
palamaan jo viime kesänä.

Neuvostohallitus painatti 5 miljardia lentolehtistä ja lähetti
avaruuteen 50,000 kipinäsähkösanomaa, joissa tehtiin tiettäväksi, että
neuvostohallitus, selvittyään Wrangelista ja Puolasta ja Galitsiasta
ja Ukrainasta ja Japanista ja Ranskasta ja Englannista ja n.s.
pienestä ententestä ja eräistä muista vihollisistaan ja tuhottuaan
yleismaailmallisen vastavallankumouksellis-imperialistisporvarillisen
rosvo- ja riistäjäkoplan on ensi töikseen vääntävä maan akselia sen
verran, että Venäjä joutuu päiväntasaajan kohdalle. Samalla määräsi
neuvostohallitus toimeenpantavaksi yleisen turkiseläinten metsästys-
ja nylkemisviikon Itä-Venäjällä ja antoi määräyksen, että talonpoikien
tuvat ovat revittävät polttopuiksi ja talonpoikien on muutettava
navettaan, jossa on hyvää tilaa, sittenkun viimeinen lehmä oli
teurastettu puna-armeijalaisten tarpeiksi.

Silloin pitivät paikallisten neuvostojen edustajat kokouksen, josta
he lähettivät sähkösanoman Moskovaan, pyytäen selvitystä siitä, miten
kaikki täksi vuodeksi määrätyt yleisvenäläiset talkooviikot saadaan
neuvostokalenteriin mahtumaan, koska entisiäkin viikkoja on vielä
rästissä ainakin seuraavat:

Yleinen kengänpaikkausviikko puna-armeijan hyväksi. Ehdottomasti
välttämätön, koska armeija ei voi taistella avojaloin talven tultua.

Taudinsiementen pesäpaikkojen, hyyskien ja likaläjien
puhdistamisviikko. Välttämätön, koska taudinsiemenet ovat
vastavallankumouksen edistäjiä.

Lumenluomisviikko rautateiltä. Tarpeellinen sikäli, mikäli on aikomus
harjoittaa rautatieliikennettä talvenkin aikana.

Elintarpeiden ryöstämisviikko talonpojilta. Ehdottomasti välttämätön.

Viljan jauhamisviikko käsivoimin, koska myllyt ovat rappiolla. Hyvin
tarpeellinen.

Täintappamisviikko. Erittäin tarpeellinen, sittenkuin täi oli
julistettu vallankumouksen viholliseksi ja siitä suuttuneena alkanut
purra entistä kipeämmin proletääriä.

Uuninpäällänukkumisviikko elintarvekulutuksen vähentämiseksi. Niin
välttämätön, että olisi pidennettävä nukkumiskuukaudeksi.

Neuvostohallitus hajoitti paikallisten neuvostojen edustajakokouksen
asevoimalla ja julisti sen valkokaartilaisten pimittämäksi
durakkijoukoksi, mutta hiljaisessa mielessään ei Lenin, joka on
teräväpäinen mies, voinut olla myöntämättä edustajakokouksen
huomautuksia perustelluiksi.

Lenin mietti asiaa puolitoista minuuttia — eikä kaksi minuuttia,
niinkuin ulkomaalaiset vallankumouksen viholliset olivat ilkkuen
väittäneet — ja teki sitten päätöksensä.

Sen tuloksena oli neuvostohallituksen päätös, jossa säädettiin:

Koska 52-viikkoinen vuosi on porvarillista perua ja kyllä riittävä
laiskoille vastavallankumouksellisille rosvoja riistäjäkoplille,
jotka eivät oikeastaan tarvitse yhtään viikkoa, niin määrätään täten,
että neuvostovuosi on viime tammikuun 1 p:stä lähtien laskettava
104-viikkoiseksi. Alas imperialistiset porvarirosvot! Eläköön
neuvostovallankumous! Kaikkien maiden proletaarit liittykää kylki
kylkeen! Tuhotkaa hallituksenne ja perustakaa neuvostovallat!

Täten saatiin taas vuosi riittämään — toistaiseksi.

(1920.)



EI VAIN TUNNUSTETA


Tiukassa tuntuu olevan.

Olipa kerran muudan Koltshak.

Hän nousi kuin musta pilvi idässä, ja hänen kerallansa oli paljon
kansaa, ja hän ryhtyi Venäjää valloittamaan.

Hän tuli, hän näki, ja hänet voitettiin.

Oli muudan Denikin.

Hän nousi etelässä, ja hänellä oli paljon miehiä ja hevosia ja hän
läksi kohti Moskovaa.

Hän tuli, hän näki, ja hänet voitettiin.

Kumpikaan näistä herroista ei pitänyt tarpeellisena erikoisesti
kiirehtiä Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Ennättääpähän siitä
sitten keskustella, velihopeat, kunhan on päästy Pietariin ja saatu
sinne muutamia satoja tuhansia hyvästivarustettuja Iivanoita,
Vassileita ja Nikolashkoja. Vot sitten keskustellaan naapurienkin
asioista.

Missä nyt lienevät Koltshakit ja Denikinit.

Tuli sitten näyttämölle Wrangel, kasakka reima ja solakka. Hän teki,
niinkuin Lermontow kauniisti laulaa »Kasakan kehtolaulussa»:

    »Aika rientää nopeasti
    Alkaa sunkin työs:
    Ratsaille käyt rohkeasti,
    Pyssyn sieppaat myös».

Hän tuli ja hän näki ja hänet nähtiin. Mutta häntä ei vielä ole
voitettu. Tosin ei hänkään vielä ole voittanut.

Mutta hän on ennättänyt tehdä tunnetuksi, ettei hän ole tunnustava
Suomen itsenäisyyttä. Että hän pitää edelleenkin Suomea Venäjän
valtakunnan osana.

Ei ole tarpeellista tuoda taaksemme nojatuolia, johon voisimme
ällistyksestä pudota istumaan. Emme me putoa.

Koko maailma meidät jo on tunnustanut, mutta Wrangel ei. Onneksi
ei Wrangel ole koko maailma, eipä edes koko Venäjäkään. Onneksi
on Wrangelin valtakunta ainakin toistaiseksi hyvin pieni tilkku
Venäjänmaan kartalla, ja Suomen tasavallan ja Wrangelin valtakunnan
välillä on hyvin pitkä matka maata ja muheata mustaa multaa. Pitkät
on matkat ja monet on vielä tiellä kitkat ja katkat. Ennenkuin
Wrangelin hallituksen mielipiteillä Suomen ja Venäjän väleissä alkaa
olla käytännöllistä merkitystä, on Wrangelin suoritettava eräitä
ehkä hänelle hyvinkin helppoja, mutta jokatapauksessa toistaiseksi
suorittamatta olevia ja todennäköisesti ainakin jonkinverran
aikaavieviä järjestelyhommia, valloitettava esim. Moskova ja Pietari ja
ylipäätään koko Venäjä j.n.e.

Pitkä on hänellä vielä matka Pietariin, yksi ja toinen eväspiirakka ja
lampaankääpä kuluu sillä taipaleella. Näin ollen on hänen nähdäksemme
hieman ennenaikaista vaivata kaunismuotoista päätään kovin paljon
Suomen itsenäisyydellä ynnä sen kanssa mahdollisesti yhteydessä
olevilla probleemeilla. Katsellaan nyt ensin, kuinka se Venäjänkin
valloittaminen sujuu. Suomen valloittaminen takaisin Venäjän valtikan
alle on aikaisintaan keskustelukysymys nro 2. Mutta voi tapahtua, että
siihenkin väliin ennättää pujahtaa muita kysymyksiä.

Mitä siis kenraali Wrangeliin ja hänen ilmoittamaansa suhtautumiseen
maamme itsenäisyyteen tulee, niin voitaisiin meikäläiseltä taholta
sähköttää hra kenraalille ja hänen hallitukselleen eräs havainto, joka
ainakin täällä Suomessa on tehty kuusta. Täällä näet ei kuukaan paista
ennenkuin se nousee.

(1920.)



AKKA AUTUAANA


Hämeenlinnassa on eräs akka.

Siinä nyt ei vielä ihmettä.

Onhan niitä akkoja Hämeenlinnassakin.

Se akka on bolshevikki.

Sekään ei ole harvinaista.

Valkoinen korppi on paljon harvinaisempi lintu kuin bolshevikkiakka.

Yleensä onkin akkaväellä melkoiset taipumukset bolshevismiin. Se on
niin suoranuottinen oppi, ja paljon yksinkertaisempi kuin sosialismikin
kaikkine teorioineen ja taktiikkoineen ja marksilaisuuksineen
ja monimutkaisine puoluejärjestöineen ja veroineen. Mutta tässä
bolshevismissa ei muuta kuin pää poikki porvalilta ja koko hoito
kommunisteille ja akoille vehnäskahvit kolmesti päivässä.

Tämä akka — se hämeenlinnalainen akka — on kuitenkin eräänlainen
mallimuija, jonkinlainen ihanneakka bolshevistisessakin katsannossa.
Vaaksan verran edellä kaikista muista bolshevikkimuijista tässä
ent. edelläkävijämaassa, ja ansaitsee tulla sentähden mainituksi.
Niinsanoaksemme aatteen akaksitulemus.

Eräänä päivänä tänä syksynä tulla hanttuutti hän kotiinsa kesken
päivän ja kesken kiireiden ja kesken Hämeenlinnan maailmankaupungin
kiireellisimmän arkisen aherruksen, melun ja hälinän ja helskeen
ja vilinän, kiiruhti kotiinsa kasvot hehkuen ja silmät loistaen,
riisui oikein repimällä yltään arkitamineensa ja pukeutui kiireesti
pyhävaatteisiinsa.

Mitä siis oli tapahtunut?

Oliko hän saanut kutsun parhaan bolshevikkiystävättärensä
syntymäpäiväkekkereihin, vai oliko hänet sähköteitse kutsuttu
juhlapäivällisille siihen hienoon bolshevikkisalonkiin Helsingin
kaupungissa?

Ei.

Hän ei ollut saanut mitään kutsua minnekään, eikä hän lähtenytkään
minnekään.

Vaan hän lennätti kahvipannun tulelle, pisti kahvijauhoja pannuun
kaksinkertaisen annoksen, juoksi leipurista ostamaan leivoksia, ja
istuutui sitten, pyhävaatteissaan, juomaan kahvia ja syömään vehnäsiä
ja yleensä viettämään päivää juhlapäivänä, jonka kunniaksi hän illan
kuluessa viritti kimakalla äänellä kaikki osaamansa sosialistiset ja
kommunistiset laulut, ja kun ne loppuivat, niin aloitti alusta.

Kysymme vielä kerran:

— Mitä oli siis tapahtunut?

Juu:

_Akka oli saanut tiedon Wrangelin häviöstä!_

Wrangel-parka!

Äsken vielä olit maailman kuuluisimpia miehiä.

Kuvasi oli kaikissa kuvalehdissä, teoistasi ja aikomuksistasi
sähkötettiin joka päivä kaikilla kielillä kaikille maailman kulmille.

Mutta sitten sait selkääsi.

Ranska sinut hylkäsi. Sinulle tuli kiire lähtö. Lenin sähkötti kaikille
kaikille kaikille, maltillinen porvaristo kohautti olkapäitään ja
sanoi, että arvasihan sen.

Ja bolshevikkimuija Hämeenlinnassa puki ylleen pyhävaatteet.

Mutta historian hengetär kirjoitti ruhjotulle suuruudelle samanlaisen
reseptin kuin valhelääkäri eräässä Tshehowin novellissa:

  »Rec.

  Sic transit     — 0,05
  Gloria mundi    — 1,0
  Aqva destillata — 1,1

  Ruokalusikallinen kolmesti päivässä».

Hämeenlinnan bolshevikkimuijan naapurit eivät tästälähin tarvitse
sanomalehtiä.

Katsovat vain, millaisessa puvussa muija on, niin tietävät kyllä, mihin
suuntaan maailma on menossa.

(1920.)



»MYI VAIMONSA 75,000 RUPLASTA»


Se on nyt niitä tuoreimpia uutisia.

Myyjä oli eräs kivennapalainen talonpoika, ostaja bolshevikkikomissari
rajan toiselta puolen. Myyjällä oli nuori ja kaunis vaimo,
bolshevikkikomissarilla oli 75,000 tsaarin ruplaa. Myyjän teki mieli
saada nuori ja kaunis kivennavatar. Kaupat syntyivät. Vaimo lähetettiin
kaupasta tietämättömänä rajan toiselle puolen muka muulle asialle ja
tuli pidätetyksi sopimuksen mukaan.

Sotaoikeus kuuluu nyt Terijoella käsittelevän tämän kaupan laillisuutta.

Venäläisillä ruplilla voi siis vielä saada vaimon.

Mutta miestä niillä ei saa.

Sekin on koetettu.

Tässä joku aika takaperin saapui Kaukaisesta Idästä, muistaaksemme
Wladivostokista, joukko venakoita, jotka olivat työlästyneet, eikä
ihmekään, oloihinsa kotimaassa, eräällä laivalla Filippiineille,
Manilaan. Amerikkalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan olleet
halukkaita päästämään tätä katrasta maihin, vaan alkoivat käännyttää
sitä takaisin laivaan laiturilta, käskien kapteenin viedä lastinsa
sinne mistä oli sen tuonutkin.

Joukko Manilan miespuolista väestöä seisoskeli sikaarit
suunpielessä, olkihatut päässä ja kädet housuntaskuissa, seuraten
satamakaupunkilaisten puoliuneliaalla mielenkiinnolla tätä selvittelyä.

Silloin eräs naisista, joka oli kuullut, että jos olisi naimisissa
jonkun paikkakuntalaisen kanssa, niin saisi tietysti jäädä kaupunkiin,
otti taskustaan ison tukun 1,000 ruplan seteleitä, heilutti
niitä ilmassa ja kysyi puolikuunmuotoisessa piirissä seisovalta
miespuoliselta filippiiniläisseurueelta, kuka tahtoisi ottaa hänet ja
setelit.

Filippiiniläiset mulkoilivat sekä venakkoon että hänen seteleihinsä,
mutta yhtään halukasta ei ilmestynyt.

Venakko astui kaksi askelta eteenpäin. Filippiiniläiskehä astui kolme
askelta taaksepäin.

Eikä miestä irronnut Manilasta ei kuinkaan köyhää, ei kuinkaan pientä
eikä kuinkaan pahannäköistä.

Mutta jos tuo paksu setelitukko olisi ollut 1,000-dollarin seteleitä,
niin eiköhän olisi ilmestynyt uros, joka olisi käynyt kauppaan.

Ja kuka meistä ei olisi sitä tehnyt?

Mutta Mäntyharjulla ei saa sulhastakaan 40 markalla.

Johtuuko se sitten Suomen rahan arvon alenemisesta taikka Mäntyharjulla
vallitsevasta yleisesti tunnetusta miesten puutteesta, sitä me emme
tiedä.

Sillä Mäntyharjulla on puute poikamiehistä. Koko maa tuntee laulun:
»Kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, kun Mäntyharjun pojat läksi
reissullen, ja kun Mäntyharjun pojat läksi reissullen, niin Mäntyharjun
pojat läksi reissullen». Siitä lähtien on ollut yleisesti tunnettu
myöskin se totuus, että Norjan sillejä ja Mäntyharjun miehiä on joka
työmaalla.

Jotavastoin Mäntyharjun pitäjässä itsessään vallitsee sitä suurempi
miesten puute.

Tässä äskettäinkin odotteli eräs avioliittoon esteetön Mäntyharjun
neitsy kosijoita, mutta kun sellaisia ei kuulunut, päätti hän hankkia
itselleen sulhasmiehen mustalaisen avulla.

Sulhasen hinnaksi määräsi mustalainen 40 markkaa, minkä summan neitsy
maksoikin äitinsä suostumuksella.

Toimitus ei, meille annetun selostuksen mukaan, ollut kovinkaan
monimutkainen. Levitettiin lakana metsässä sellaisen katajan yli,
jossa oli kolme kuivanutta latvaa. Neitsy istuutui pensaaseen lakanan
alle, Kainin jälkeläisen juosta hölkytellessä katajan ympäri, kolmasti
vasta- ja kolmasti myötäpäivää. Sitten kömpi mustalainen vuorostaan
pensaaseen, ja nyt juosta liuhtoi neitonen yhtä monta kertaa katajan
ympäri, ravasi niin että hameen helmat hulmusivat.

Sulhasta ei kuitenkaan tullut. Paljonkos sitä nykyjään 40 markalla
saakaan.

Kilon voita ehkä.

(1920.)



KOMMUNISMIN AIKAKAUDELLA


Niiden lukuisien taikka oikeastaan lukemattomien väärinkäsitysten
ja kuvittelujen joukossa, joita tästä kansasta on ollut vallalla,
on piintyneimpiä ja yleisimpiä se, että tämä kansa olisi muka
vanhoillisuuteen taipuvaista ja hidasta uudistuksiin.

Viime vuodet ja vuosikymmenet ovat järisyttävällä tavalla osoittaneet,
ettei mikään ole suurempi harhaluulo. Tämä kansa on aina etunojassa,
olipa kysymys mistä uutuudesta hyvänsä, ja tulee oikein kipeäksi, jos
jokin muu maa tai kansa jossakin uudistuksessa ennättää siitä kukon
askeleen verran edelle.

Uudet aatteet menevät tähän kansaan niinkuin häkä. Etteivät ne siihen
vanhalla ajalla menneet, johtui vain siitä, ettei vanhalla ajalla
ollut mitään uusia aatteita. Nykyisin on kommunismi se taikasana,
jonka lumoissa sadattuhannet tässä maassa toikkaroivat, nähden unta
seisaallaan ja silmät auki, ja kommunismi se askarteli Ruhtinansalmen
Juntusen aivoissa silläkin hetkellä, jolloin hänen vaimollaan oli
käsissä se tilaisuus, josta Kalevalassa sanotaan, että

    »Päästä piika pintehestä,
    Vaimo vatsanvääntehestä».

Kaikki meni kuitenkin onnellisesti. Uusi Juntunen oli ukko-Juntusen
sukupuolta, ja niinkuin kajaanilaisessa kommunistiäänenkannattajassa
»Työväen Lehdessä» olleesta ilmoituksesta näkyi, sai nuori Juntunen
ristimänimekseen Osmo Kommuni.

Usko Kommuni olisi kuitenkin ollut yhtä hyvä nimi ja vielä paremmin
vastannut Juntusen ja Juntuskan maailmankatsomusta.

Kommunistisella maailmankatsomuksella on kuitenkin omat vastuksensa ja
vihollisensa, ja Karstulassa tekevät koiratkin haittaa kommunistisen
yhteiskuntajärjestyksen valtaanpääsylle, ainakin porvarien koirat,
sillä kirjeenvaihtajamme ilmoittaa meille, että täällä Karstulassa
on eräs kiihkeä kommunisti, joka läksi kiertämään ympäri kuntaa
yllyttämään puoluelaisiaan vaaleihin ja jakamaan heille räikeään
kommunistiseen henkeen sepitettyjä vaalijulistuksia. Tällä matkallaan
yöpyi hän veljensä, varakkaan maanviljelijän, luo, joka on
maailmankatsomukseltaan yhteiskuntaa säilyttävä eli suoraan sanoen
porvari. Täällä hän ei uskaltanut hiiskua matkansa tarkoituksesta
mitään, vaan kätki paperipinkkansa visusti talon eteiseen, josta ei
talonväki tiennyt mitään.

Mutta talossa oli toisella vuodella oleva, porvarillisen kasvatuksen
saanut koiranpentu, jonka tarkka vainu tunsi paketissa kalman hajua,
ja tämä pentu ryhtyi harjoittamaan valkoista terroria ja kommunistien
vaalivapauden häiritsemistä, käyden raatelevilla hampaillaan
kommunistisen paketin kimppuun ja röyhkeällä tavalla raastaen niitä
lehtiä, jotka eivät tosin kyyhkysen nokassa olleet tulleet talon
eteiseen, vaan kommunistimiehen näpissä, mutta jotka myöskin ennustivat
uuden maan paljastumista porvarillisesta vedenpaisumuksesta.

Kirjeenvaihtajamme tiedustelee, mahtaneeko asiasta tulla tehtäväksi
välikyselyitä Englannin parlamentissa ja Suomen eduskunnassa.

Englannin parlamentista emme uskalla mennä takuuseen, mutta Suomen
eduskunnan sosialistit eivät kai tällä hetkellä ennättäne kiinnittää
tapaukseen tarpeellista huomiota.

He ovat nimittäin ryhtyneet jarruttamaan.

Jarrumiehistä voi näet aikanaan kohota vaikka koko junan kuljettajaksi.

(1920.)



VOIKO KUKAAN LAINATA MEILLE


puhtaan nenäliinan? Ei sen tarvitse välttämättömästi olla silkkiä.

Tai pöytäliinan. Tai hyvin mankeloidun lakanan.

Meidän täytyisi välttämättä pyyhkiä silmiämme, ja oma taskuliinamme on
jo likomärkänä. Se on nyt kuivamassa lämpöjohtopatterilla.

Me olemme sisällisesti hyvin järkytetty. Sanoisimme kernaasti, että
olemme liikutetussa tilassa, ellei tuo sana sopimattoman väärinkäytön
johdosta voisi luoda meihin ruman varjon. Ainakin tällä kertaa ihan
syyttömästi.

Kun me ajattelemme kaikkea sitä kaunista, mitä lumoavat ja lumotut
silmämme ovat viime aikoina lukeneet, niin me tulemme aina uudelleen
niin liikutetuksi, että me haluaisimme langeta jonkun, kenen tahansa
— vaikka partaisen sipuliryssän — kaulaan, painaa punehtuvat kasvomme
hänen olkapäätään vasten ja nyyhkyttää, nyyhkyttää... ja nikottaa...

Oletteko muuten kuulleet, että Helsingissä on puhjennut nikotustauti?
Me olemme sen kuulleet aivan varmalta taholta, vaikka meitä tämän
ilmoituksemme johdosta eilen kohdeltiin toimituksessa osittain
epäluuloisilla, osittain ivallisilla huomautuksilla. Me pyydämme
kuitenkin pysyä edelleenkin väitteessämme siihen saakka, kunnes se
mahdollisesti on arvovaltaiselta lääketieteelliseltä taholta kumottu.

Mutta asiaan.

Emme tahdo palata enää siihen kauniiseen hymniin, joka pääkaupungin
johtavien lehtien palstoilla kohosi Neuvosto-Venäjän ylistykseksi. Se
viisu oli suloinen ja ihana kuin Eskon häälaulu, ja mekin lisäsimme
siihen jo pienen peräkaneetin, antaen sillä kurin nuotille enemmän
kiivautta ja voimaa: tilulii, tilulii, tilulilu, lilulii. Emme tahdo
siihen siis enää kajota. Muistutamme mieliin vain, asian yhtenäisyyden
vuoksi.

Mutta luettuamme, että Perhon porvarit ja sosialistit menivät viime
kunnallisvaaleihin vaaliliitossa keskenään, toistensa kanssa, käsi
kädessä ja ilolintujen laulaessa, niin me aavistimme, että jotain
uutta oli lähenemässä, vaikka eivät ruumiilliset silmämme sitä vielä
erottaneet tulevaisuuden hämärästä.

Ja kun me sitten olimme saavuttaneet mielemme tasapainon osapuilleen
entiselleen, ja jatkaneet löytöretkeilyjämme isänmaamme sanomalehdistön
troopillisen rehevissä aarnioissa, ruovostoissa ja viidakoissa, niin me
kohtasimme uutisen, että Pihlajaveden suojeluskunta ja työväenyhdistys
olivat viettäneet yhteiset riemulliset iltamat, ja kutsuneet vielä
nuorisoseurankin ja sonniyhdistyksenkin ynnä raittiusseurankin
yhteiseen iloon, jolloin me hyökkäsimme ulos kadulle ja ravistelimme
ensimmäistä vastaantulevaa poliisia kauluksesta, niin että leukaluut
kalisivat kuin luupussi, ja näytimme sitten poliisillekin uutista.
Poliisi luki sen — se oli muuten tuttava poliisi, luojankiitos -ja
hieroi silmiään ja arveli, että häneen mahtaa olla tulossa unitauti,
kun hän on lukevinaan lehdistä jo aivan olemattomia asioita. Seuraavana
päivänä ei sitä poliisia näkynyt enää passissa, ja me kuulimme, että
hänet on viety sairaalaan, ja häntä pitää olla siellä toinen poliisi
kiinnipitelemässä.

Sitten me emme kahteen päivään uskaltaneet tutustua edelläviitattujen
aarnioiden, ruovostojen ja viidakoiden salaisuuksiin, mutta eilen me
taas rohkaisimme itsemme ja katso, kuule, kuule kuinka soitto kaikuu,
Väinön kanteleesta raikuu:

Sattui käsiimme kommunistilehti »Vapaa Sana». Sattui siitä silmiimme
artikkeli, kruunattuna kauniilla ja lupaavalla otsakirjoituksella:
»Valkoisten petturisosialistiemme viimeinen valhe», jossa tehtiin
selkoa siitä, mitä maist. Westerlund oli Venäjällä nähnyt, ja mitä tri
Ryömä.

Ja sitten sanottiin:

»Ylläolevista sitaateista täydelleen selviää, että maamme porvaristo on
sanonut rehellisesti mielipiteensä julki».

Aatelkaa, veikot, siskot, että se on kommunistilehti, joka antaa
porvareille tämän tunnustuksen.

Ja sitten sanottiin:

»Luokkatietoinen työväestö kuitenkin osaa jo tällä hetkellä kunnioittaa
enemmän rehellistä vastustajaansa, totuutta puhuvaa porvariakin,
kuin työväestön suosiota valehtelemalla kerjääviä valkoisia
sosialidemokraatteja».

Näin on maailma muuttunut. Punakaarti ja suojeluskunta käsikädessä
Pihlajavedellä, rauhan pihlajat käsissä, joiden kukkien tuoksu kohoaa
taivaaseen asti.

Ja kommunistilehti sanoo meitä valkoisia porvareita rehellisiksi...
tuokaa meille nenäliina... sanoo meitä totuutta puhuviksi... tuokaa
meille kaksi nenäliinaa... sanoo kunnioittavansa meitä...

Anteeksi, emme voi jatkaa... äänekäs itku tekee sen mahdottomaksi, ja
huolestuneita toimitustovereita näkyy alkavan keräytyä ovellemme...

(1921.)



ALAHÄRMÄ ELI SEITSEMÄS INTERNATSIONALI


Se on nyt sitten Alahärmälläkin oma internatsionalinsa, ja on sen
nimenä Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionali.

Niinkuin järjestysnumerosta näkyy, on se kokonaisen konkariaskeleen
edellä Moskovankin eli kolmannesta internatsionalista, ja Lenin ja
Trotski tuntevat olevansa takapajulla alahärmäläisistä.

Se Alahärmän internationaalin perustaminen tapahtui sikäli, että
tuossa joulun alla sai eräs nimitetty räätäli Alahärmässä kirjeen
joltakin Suomen kommunistiselta toimistolta, missä kirjeessä sitä
työväenyhdistystä, jonka puheenjohtaja mainittu räätälimestari on,
kehoitettiin liittymään kolmanteen internatsionaliin.

Räätäli ajatteli, että pirhanan internatsuunit kesken joulukiireiden,
mutta aatteen miehenä kutsui hän kuitenkin yhdistyksensä koolle
vakinaiseen tyyssijaansa, joka on n.s. Hakolan kämppä 8 km Alahärmän
kivikirkolta.

No, Alahärmän proletariaatti sai kutsun ja käveli Hakolan kämpälle, ja
kun seurakunta oli kokoutunut, katsoa mulautti räätälipuheenjohtaja
virallisen kankeasti laumansa yli ja alkoi kaivella, taskujaan.

Se pahuksen kirje oli kuitenkin unohtunut kotiin, minne lie sotkeutunut
vaatekaavojen joukkoon. Räätäli ajatteli, että jääköön. Osaahan nyt
tuon asian pohjustaa omastakin päästään. Ja pohjusti myös. Puhui että
niin ja niin, on porvaleita ja noskelaisia ja työkansan pettäjiä, mutta
roletaarin on liityttävä _seitsemänteen Internatsunaaliin_. Joo, että
mitäs kaverit arvelevat?

Kaverit ne tuijottivat lattian rakoihin, ja lopuksi eräs mäkitupalainen
sanoi pelkäävänsä, että seitsemäs internaali on liian polssevistinen
kommuuni. Ja kaksi mäkitupalaisen hengenheimolaista ilmaisi
kannatuksensa äänekkäällä murahduksella.

Alahärmän muut roletaarit muljottivat vihaisesti mäkitupalaiseen ja
hänen aateveljiinsä ja tirskauttivat hampaittensa välistä pitkän syljen
ja melkein yhtä pitkän p--leen, ja räätäli sanoi, että jos sitten
äänestettäisiin, jotta nähtäisiin, kussa on totuus.

Ka äänestettiin.

Se mäkitupalainen hävisi oikein rotevasti. Hänen ehdotuksensa takana
ei ollut kuin hän itse ja ne kaksi äskeistä kaveria, jotka olivat
uskolliset loppuun saakka.

Ja siten tuli perustetuksi Alahärmän eli Seitsemäs Internatsionaali.

Suottakos ne alahärmäläiset laulavatkin:

    »Ne saa hypätä pöyrälle,
    Jotk' on meittiä verrempiä».

(1921.)



HAMMASLAHDEN ASEMA

In memoriam.


Se on poissa.

Sitä ei enää ole.

Ei ole muuta kuin kivijalka ja muutamia kapallisia mustia hiiliä
Kiihtelysvaaran kylmien talvimaisemain keskellä.

Sanalla sanoen:

Hammaslahden asema on palanut, niinkuin lehdissä jo on kerrottu.

Kohottakaamme hattua Hammaslahden asemalle. Naiset niiatkoot.

Sillä Hammaslahden asema, ensimmäinen asema Joensuusta etelään
päin, oli se asema, josta me kirjoitimme tämän vuoden ensimmäisen
pakinan. Ehkä lukija vielä hämärästi muistaa? Se oli se »Kertomus
postineideistä, vilkutuksesta ja maalatuista akkunaruuduista».

Kertomus siitä, miten asemapäällikkö eräällä asemalla Karjalan
radalla antoi maalata aseman postitoimiston akkunaruudut, etteivät
rautatiematkustajat yleensä ja postivaunuvirkailijat erityisesti
saisi vilkuttaa aseman postineideille. Tai: saisivat kyllä vilkuttaa,
pahuukset, eihän heitä voitu käsirautoihin panna, kädet seläntaakse,
mutta postineidit eivät ainakaan näkisi näitä vilkutuksia, eivätkä
voisi vastata niihin.

Se asema oli Hammaslahden asema. Me emme tosin silloin maininneet sen
nimeä. Mutta se oli Hammaslahden asema. Tulkoon se sanotuksi nyt, kun
Hammaslahden asema on poissa. Kun sitä ei ole enää olemassa.

Niin. Se on poissa. Ei ole enää asemaa eikä maalattuja, vaaleanharmaina
homottavia akkunoita eikä kalpenevia, riutuvia »postiruusuja» noiden
historiallisten akkunain takana.

Kaikki on kadonnut kuin unelma.

Kaikki, mikä tapahtuu Kiihtelysvaaralla ja sen sisäpuolella olevalla
Hammaslahdella, on aina jotain erikoista. Jotain, josta maine kuulu
kulkevi kauemmaksikin. Me voisimme kertoa ihmeellisiä historioita
kiihtelysvaaralaisten edesottamisista esimerkiksi 1905-vuoden
suurlakon aikana. Mutta jääkööt. Onhan niitä tuoreempiakin.
Mainitsemme vain esimerkin vuoksi, että valtiollisesti valveutuneet
Hammaslahden sosialidemokraatit vuoden 1917 vallankumouksen huminassa
panivat viralta koko Kuopion läänin virkakoneiston, kuvernööristä
vihoviimeiseen v.t. poliisikonstaapeliin, lautamieheen, hierojaan
ja kuppariin asti, ja miehittivät paikat hammaslahtelaisen
maailmankatsomuksen mukaisesti, joten yhtä ymmärrettävää kuin
asianmukaista ja luonnollistakin oli, että esimerkiksi kuvernööriksi
huudettiin, valittiin, nimitettiin ja määrättiin yksi oikea,
väärentämätön, perisyntyinen hammaslahtelainen. Eikä ollut suinkaan
hammaslahtelaisten, vaan yleensä tämän porvarillisen mädännäisyyden
vika, ettei uudella hammaslahtelaisella maan isällä ollut tilaisuutta
ryhtyä virkaansa hoitamaan isänmaan onneksi ja hammaslahtelaisten
tyytyväisyydeksi ja ylpeydeksi.

Ja niin edespäin... niin on Hammaslahdessa oltu ja eletty ja hauska on
ollut, peevelin lysti — ja silmää on isketty ja huiskutettu asemalla
kukoistaville postiruusuille ja asemapäällikkö maalautti akkunat, josta
syystä, kun postiruusujen sisäinen lämpö ei löytänyt ulosmenopaikkaa,
kuumuus asemarakennuksessa kävi niin suureksi, että eräs lamppu räjähti
ja poltti koko aseman, kaameaksi varoitukseksi kaikille itsevaltaisille
päälliköille, joiden akkunain takana kukkii posti- tai muita ruusuja.

(1921.)



NAANTALIN T.Y:N EPÄVARMAT SAATAVAT


Naantali, niinkuin tiedetään, on kaupunki.

Tosin ei se ole mikään jättiläiskaupunki.

Päinvastoin on se verrattain pieni kaupunki. Mutta se on kuitenkin
kaupunki, ja sillä on kaupungin arvo ja kaupungin oikeudet. Siellä on
pormestari ja raatimiehiä ja rahatoimikamari ja kaupungin valtuusto
ja tullikamari, joka ei toivottavasti läkähdy ainakaan liialliseen
työnpaljouteen.

Onhan siellä sitäpaitsi työväenyhdistyskin. Ei siis ole sosialismilta
Naantalikaan säilynyt.

Yhdistyksen jäsenluku on vaihdellut tuossa 20-30 korvilla. Ja
yhdistyksen rahavarat ovat etupäässä epävarmoja saatavia.

Näistä saatavista on suurin 200 mk., ja liittyy siihen erään niin
huomattavassa, ettemme sanoisi maailmanhistoriallisessa asemassa olevan
miehen nimi, että se ansaitsee tulla mainituksi laajemmallekin alueelle.

Milloin ja mistä syystä Naantalin työväenyhdistyksellä on
ollut tilaisuus lainata hra Santeri Nuortevalle tuo Naantalin
työväenyhdistyksen silloisissa raha-asioissa huikea ja vielä
nytkin paljon merkitsevä summa Smk. 200: -, se ei ole tiedossamme.
Tiedämme vain, että jo monta monituista armon vuotta on Naantalin
eli Armonlaakson työväenyhdistyksen tileissä ajastajasta ajastaikaan
epävarmojen saatavien joukossa kulkenut tuo aikoinaan Santeri
Nuortevalle vipattu summa.

Emme myöskään tiedä, miten kipeään tarpeeseen tuo 200 mk. silloin
oli Santeri Nuortevalle, mutta katsoen Nuortevan silloiseen
yhteiskunnalliseen asemaan ja taloudellisiin olosuhteisiin voinemme
melkoisella varmuudella otaksua, että se varmaankin oli sangen
tervetullut.

Siitä lähtien ovat olot muuttuneet paljon. Rahan arvokin on
romahtanut, mutta ei niin alas, ettei Naantalin työväenyhdistys
vieläkin riemuitsisi sinä onnen päivänä, jolloin Santeri Nuorteva
vihdoinkin — vaikkapa ilman korkoja, suorittaisi vanhan velkansa. Sillä
mahdollisimman pätevältä taholta, nimittäin naantalilaisen sosialistin
omasta suusta, on tietomme, että »Naantalin Työväenyhdistyksen historia
liittyy kokonaan siihen, että sen tileissä on pitkät ajat kulkenut
»epävarmojen» saatavien tilillä erään maailman suurimman federatiivisen
tasavallan huomattavan diplomaatin ja valtiomiehen Santeri Nuortevan
velka Smk. 200: — ».

Valtakunnat ovat kukistuneet ja uudet syntyneet, meillä on
ollut punakapinat ja muut touhut. Mutta Naantalin t.y. ei ole
tahtonut puuttua maailmanmenon väkipyörään. Se on vain haaveillut
siitä päivästä, jolloin Santeri Nuorteva maksaa velkansa. Joka
vuosikokouksessa on luettu tilit, ja pyhä liikutus on vavahduttanut
yhdistystä, kun on tultu kohtaan: »Epävarmoja saatavia: Santeri
Nuortevalta 200 mk....»

Sillävälin on Nuortevan aurinko kohonnut korkealle... yhä
korkeammalle... paljon korkeammalle kuin Naantalin aurinko on koskaan
kohonnut tai tulee vastakaan kohoamaan. Ja jännityksellä on Naantalin
t.y. seurannut tätä häikäisevää nousua: pääseekö toveri Santeri
Nuorteva vielä niin korkealle, että hän kykenee maksamaan Naantalin
t.y:lle 200 mk.

Nyt on Santeri Nuorteva Venäjän Federatiivisen Neuvosto-Tasavallan
jonkinlainen ulkoministeri Pohjoismaita varten. Varmaankin liikuttelee
hän miljooneja ja miljaardeja keveämmällä sydämellä kuin Naantalin t.y.
50-pennin seteleitä.

Ja nyt, kun diplomaattiset suhteet Neuvosto-Venäjän ja Suomen ja
Moskovan ja Naantalin välillä taas ovat alkamassa, vapisuttaa Naantalin
työväen yhdistystä huumaava ajatus:

Jokohan nyt Santeri Nuorteva maksaa sen 200 mk.?

Eikä paljon puutu, etteikö se ala meitäkin pian jännittää.

Toivoisin, että joku ystävällinen kommunisti toimittaisi tämän numeron
pakinoineen Santeri Nuortevalle, että hänkin saisi tietää, mikä kiihko
Naantalissa nyt vallitsee.

Ei Santeri Nuorteva tästä meidän sepustuksestamme pahastu. Hän
päinvastoin hymähtää tälle varsin suopeasti ja ehkä hyvinkin pian
päästää entiset ystävänsä Naantalissa pitkällisestä pintehestä.

Ei hän suutu.

Me olemme nimittäin vanhat tuttavat, Santeri ja minä.

Juuri niiltä Naantalin ajoilta.

(1921.)



TAAS OLEMME SIIS SAANEET


uutisia Neuvosto-Venäjän todellisista oloista mahdollisimman pätevältä
taholta. Nimittäin bolshevikkilähettiläältä itseltään. Hra Behrsin on
kertonut venäläisellä avomielisyydellä, ja Helsingin lehtien edustajat
ovat kuunnelleet korvat hörössä.

Venäjällä eletään kuin vuohet huhdassa, joten tuntuu käsittämättömältä,
miksi kaikki etenkin sivistyneet pyrkivät sieltä pakenemaan. Viljaa on
ja joitakin tehtaitakin on ollut käynnissä, vaikka ne taas on pantu
seisomaan, ja onpa maassa kaksi sellaista rataosaakin, joita pitkin
kuljetaan oikein junalla.

Se on suurenmoista. Suurenmoista, niinkuin kaikki, mikä
bolshevikkihallituksen isällisessä varjossa kukoistaa. Taloudellinen
elämä elpyy. Talonpojat ovat tyytyväisiä. Heillä on nyt maata. Se
tosin ei oikeastaan ole talonpoikien omaa, vaan on se kuitenkin
oikeastaan talonpoikien omaa. Talonpojat ovat vapautuneet veroista.
(Punakaartilaiset kyllä ryöstävät heidän elintarpeensa muutamia kertoja
vuodessa, mutta se on oikeastaan nitshevoo.)

Myöskin kulttuurityötä tehdään voimaperäisesti. Opetetaan luku- ja
kirjoitustaitoa.

Teknillisessäkin suhteessa on aikomus päästä »muiden maiden tasalle».
Ei enempää eikä vähempää.

Yleensä ovat olot Neuvosto-Venäjällä erinomaiset, ja erinomaisin on
tietysti bolshevikki-hallitus itse.

Sanomalehtimiehet tekivät muistiinpanoja, ja hra Behrsin kuvaili
hillittyyn, jossakin määrin surunvoittoiseen tapaansa sitä maallista
paratiisia, jota hän on saapunut tänne edustamaan. Hän jutteli
niinkuin olisi ollut Honolulussa eikä Neuvosto-Venäjän kynnyksen
takana. Mahdollisesti hra ministeri uskoo, että me uskomme asiain
juuri niin olevan kuin hän sanoo. Luonnollisesti me uskomme. Niinkuin
me uskomme senkin, ettei Neuvosto-Venäjällä ole mitään aikomusta
ollut sytyttää yleismaailmallisen vallankumouksen paloa. Se on ollut
vain joku väärinkäsitys. Sattuuhan niitä semmoisia, he he. Eivätkä
bolshevikit ole harjoittaneet maanalaista yllytystä eivätkä levittäneet
kiihoituskirjallisuutta eivätkä tule sitä vastakaan tekemään. Se ei
johtuisi heidän mieleensäkään.

Hra Behrsin! Suvaitkaa ottaa allekirjoittaneelta vastaan yksi
kunnioittava ja ystävällinen hymy. Jos kaikki muutkin pääbolshevikit
ovat yhtä eteviä juttelemaan mukavia kuin hra ministeri, niin minä en
ollenkaan epäile, etteikö herroilla ole aika hauska toistensa seurassa.

Eräs sanomalehtimies kysyi, että kuinkas niiden kansalaisvapauksien
laita siellä Venäjällä oikeastaan on?

Ja hra Behrsinin kätketty huumori kohoaa yksinkertaiseen, jylhään,
monumenttaaliseen suuruuteen, kun hän selittää, ettei niitä
kansalaisvapauksiakaan siellä Venäjällä mikään vaivaa. Siellä
on kaikkea, onpa kansalaisvapauttakin. Annettaisiin toisten
sosialistipuolueiden painattaa sanomalehtiäkin, vaan ei ole paperia.

(Niin että artikkelit täytyy toistaiseksi julkaista mukavuuslaitosten
seinillä, niinkuin tri Ryömä kertoi.)

Niin, ajatelkaas: hra Behrsin todellakin ilmoitti, että sekin asia on
Neuvosto-Venäjällä oikeassa länsimaisessa järjestyksessä ja yhä vain
paranee.

Hra Behrsin ansaitsee vielä kerran yhden kunnioittavan, ihailevan ja
ystävällisen hymyn.

Hänen historiansa Neuvosto-Venäjältä ovat oivallisia

Ja me kun uskomme!

Niin vietävästi! (1921.)



»MILLÄ TAVALLA ON TEHTÄVÄ TYÖTÄ»

Tärkeitä ilmoituksia työteliäälle Suomen kansalle.


Kansa, pysähdy!

Avaa korvasi ja kuuntele. Kuuntele hartaasti ja paina visusti mieleesi,
sillä kukatiesi emme puhu tästä asiasta toista kertaa.

Me tahdomme sinulle ilmoittaa, millä tavalla sinun on tehtävä työtä.

Sinä arvelet tietäväsi sen meidän sanomattammekin, mutta se on erehdys.
Se on katkera erehdys.

Emme me itsekään sitä tienneet eiliseen asti, mutta nyt me sen tiedämme.

Me nimittäin eilen lueskelimme Pietarin suomalaisten kommunistien
lehteä »Vapaus». Helmikuun 15 p:n numeroa.

Ei siinä tosin paljon lukemista ollut. Pieni ja kuiva lehti, ja
riivatun huonolle paperille painettu, niin että sitä täytyi pidellä
hyvin varovaisesti, ettei se hajoaisi käsiin. Ei siinä edes porvareita
haukuttu, ei ainakaan sanottavasti. Kyllä meidän kommunistilehtemme
ovat monta vertaa tomerampia. Ne oikein hikoilevat verta — porvali
p--leen verta! — ja kalman haju lemuaa niistä kauas.

Mutta tässä »Vapaus»-lehdessä oli kuitenkin yksi erikoisen
mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli. Sen otsake olikin ladottu
kahdelle palstalle, ja kuului:

    _»Millä tavalla on tehtävä työtä»._

Artikkelista selviää, että bolshevikki-valtakunnassa, jossa on
kaikkea, lukuunottamatta porvarillista mädännäisyyttä, on myöskin
»Työn Instituutti». Tämä korkea tieteellinen laitos on saanut
tehtäväkseen tutkia, millä tavalla todellisen proletaarin on tehtävä
työtä todellisessa neuvostoparatiisissa, ja on Instituutti nyttemmin
julkaissut tutkimustensa tulokset, hämmästyttäen velttoa maailmaa.

Lyhyyden vuoksi mainitsemme »Työn Instituutin» julkaisemien 16:n
pykälän ja ohjeen joukosta vain tärkeimmät, nimittäin 5, 8, 14 ja 15,
koska niissä annetaan varsinaisia nerokkaimpia vallankumouksellisia
työnsuoritusneuvoja. Muissa pykälissä on vain semmoisia hieman
homehtuneelta porvarillisuudelta hajahtavia neuvoja kuin että
työkalujen pitää olla kunnossa työhön ruvetessa, roskat on siivottava
permannolta työn loputtua j.n.e.

Mutta seuraavat kohdat ovat todellakin tärkeät. Varastakaamme
tunnetulla porvarillisella epärehellisyydellämme ja rosvomaisuudellamme
tämä kallis tietoaarre vallankumoukselliselta köyhälistöltä.

Huomio! Jopp! Hepp!:

»5. Työhön ei ole koskaan ryhdyttävä päätäpahkaa, eikä olla
liikahtamatta paikallaan, vaan kiinnittyä työntekoon vähitellen. Aivot
ja ruumis kyllä sitten itsestään ottavat vauhtia ja alkavat kiintyä
työhön. Heti kohta työhön käymällä pian ajaa itsensä näännyksiin, kuten
sanotaan, ja puskee työn piloille».

Siitä kunnosta, missä olot Neuvosto-Venäjällä nyt ovat, näkeekin siellä
tarkoin noudatetun »Työn Instituutin» tärkeää ohjetta. Siellä ei ole
suinkaan puskettu työhön päätäpahkaa, vaan niin vietävän varovaisesti,
etteivät aivot ja ruumis vielä kolmen vuoden kuluttuakaan ole
ennättäneet »ottaa vauhtia».

_Mutta edelleen!_

Nyt tulee tärkein:

»8. Ruumiin asento on sovellutettava mukavaksi. Mahdollisuuden
mukaan on työskenneltävä istualla. _Ellei istualla olo käy päinsä,
on seisottava hajasäärin;_ ettei eteen tai sivulle asetettu jalka
hievahtelisi paikoiltaan, on sille järjestettävä tuki».

Meidän harras rukouksemme on, että lukija opettelisi ylläolevan tärkeän
kohdan ulkoa, joko istuallaan tai seisoen hajasäärin.

_Mutta edelleen_:

»14. On olemassa hyvin huono tapa: onnistuneen menestyksellisen
työn suorituksen jälkeen heti mennä sitä näyttelemään; tässä juuri
on välttämätöntä oppia pitämään itseään kurissa niin sanoaksemme,
tottumaan menestyksiin, tukahuttamaan ulospäin pyrkivän tyydytyksensä
painamalla sen sisäiseksi elämykseksi».

Siinähän se on meidänkin, meidän kaikkien suurin vaara. Aina me
juoksemme näyttelemässä toisille, jos olemme saaneet jotakin irti
kynsistämme. Maalari, joka on maalannut muutamia kymmeniä tauluja,
laatii niistä näyttelyn ja kantaa vielä ovella pääsymaksunkin. Kun me
olemme saaneet kirjoitetuksi pakinan, niin emme paina sitä »sisäiseksi
elämykseksi», vaan painatamme sen lehteen, hyvin näkyvälle paikalle.
Tämä paha tapa on ainakin porvarillisessa yhteiskunnassa mennyt
niin pitkälle, että kissakin, saatuaan hiiren kiinni, kiertelee
näyttelemässä sitä koko talonväelle. Totuuden nimessä on kuitenkin
myönnettävä, että hiirestä sentään lopuksi tulee sisäinen elämys
kissalle.

_Mutta eteenpäin_:

»15. Työn täysin epäonnistuneena mennessä penkin alle on tyynesti
suhtauduttava tapahtuneisiin».

Me arvaamme, että siellä Venäjän maalla viljellään siinä suhteessa
tyyneyttä koko rotevasti.

Nyt lukija tietää, miten on tehtävä työtä. Nyt on hänellä hallussaan
Neuvosto-Venäjän »Työn Instituutin» koko tietoaartehisto.

Käytä sitä, oi lukija, ja tule onnelliseksi!

Seiso hajasäärin elämän ankaralla työvainiolla ja hanki itsellesi
sisäisiä elämyksiä äläkä juokse joka viides minuutti näyttämään
aikaansaannoksiasi toisille.

Luettuaan »Työn Instituutin» ohjeet, miten työtä on tehtävä, kulkee
Neuvosto-Venäjä kohti loistavaa tulevaisuutta.

»Oi Venäjä! minne kiidät sä! Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä
soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki,
mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä
tekevät muut kansat ja valtakunnat».

Huusi Gogol.

Muista, lukijani:

Hajasäärin, _jalka tuettuna_!

Ettei se peijakas näet hievahtelisi paikoiltaan.

(1921.)



EN TIEDÄ, USKALLANKO SITÄ KERTOA


sillä on olemassa mahdollisuus — vaara piilee, pyörii — että melkein
koko Suomen kansa, luettuaan tämän selostuksen loppuun, ryntää ylös
istuinpaikoiltaan ja asumasijoiltaan ja lähtee painumaan Koivistolle.
Ja että siinä kansainvaelluksen tungoksessa joukko vähäväkisiä,
heikkoja, vaivaisia ja vanhuudenraihnaita, tulee tallatuksi
muhennukseksi.

Mutta minä pelkään, ettei asiaa voida auttaa. Minun täytyy täyttää
historiallinen tehtäväni ja kertoa asia niinkuin se on.

Lukija ehkä on huomannut, että tasavalta viime viikon lopulla sai
jokseenkin odottamattoman ja suhteellisesti tuntuvan väkiluvun
lisäyksen.

Väkiluvun lisäys läksi sattuneesta syystä eräänä yönä nopeassa tahdissa
kävelemään Kronstadtin nimellä tunnetulta paikkakunnalta jäätä pitkin
Suomen puolelle, ja saavuttuaan tämän valkoisen h--tin rantaan katsahti
ympärilleen ja sanoi, että tässä me nyt sitten olemme, rakkaat
naapurit, tehkää kanssamme mitä lystäätte. Tässä seisomme emmekä muuta
voi, niinkuin oppi-isänne Martti sanoi.

Tsuhnojen huikaisevan-valkoiset viranomaiset raaviskelivat
korvallisiaan, koettaen kuitenkin näyttää niin vieraanvaraisen
näköisiltä kuin arkipäiväisyydestä poikkeavat olosuhteet ja
kukonlaulunvarhainen aamuhetki myötä-antoivat ja ryhtyivät sitten
lajittelemaan vieraspaljouttaan.

Noin parituhatta miestä siitä lähetettiin myöskin Koiviston
kirkolle, ja tuossa tuokiossa olivat kaikki tyhjät ja puolityhjät
talot ja riihet ja saunat ja liiterit ja suojukset ja ladot ynnä
kaikki muut enemmän tai vähemmän vedenpitävillä katoilla varustetut
rakennetut paikat täyttyneet ryssillä ja sillä erikoisella
venäläiskansallisella tuoksulla, mikä on heille ominaista ja mitä he
eivät lähtökiireessäänkään olleet unohtaneet Kronstadtiin.

Pistimet sojossa juoksentelivat vartijat ryssien perässä, mutta heidän
oli valppaudestaan huolimatta mahdoton estää sitä, mikä kohtalon
määräyksestä tapahtuva oli. Alkoivat sellaiset markkinat, jollaisia ei
ole Koivistolla ennen nähty eikä tulla jälkeenkäänpäin näkemään, ja
koivistolaiset kantoivat pakolaisille selät koukussa leipää, pullaa,
haileja, perunoita ja savukkeita ja yleensä kaikkea, mitä Koivistolta
siinä kiireessä oli saatavissa puuta pehmeämpää, ja koivistolaisten
taskuihin virtasi ryssiltä kelloja, kellonperiä, rannerenkaita,
kultarahoja, kompasseja, rintaneuloja, jalokiviä, kaukoputkia,
revolvereita ynnä monenlaista muuta tavaraa.

Mutta ennenkaikkea ruplia, tsaarinruplia ja duuman ruplia ja
neuvostoruplia, kaikenlaisia ruplia, leveitä ja komeita kuin
lehmännahkoja, vaikka mahdollisesti ei aivan yhtä arvokkaita.

Ja katso:

Koska oli kulunut vuorokausi ryssien saapumisesta Koivistolle, niin
eivät koivistolaiset kuuluneet enää samaan kansanluokkaan kuin muut
suomalaiset, vaan olivat he kaikki yhdessä ja kukin erikseen kohonneet
aivan toiselle tasolle ja saavuttaneet varallisuuden, jommoista vain
harvat ovat unissaankaan nähneet, saatikka sitten silmät auki.

_Kaikki koivistolaiset ovat nyt miljonäärejä._

Ainakin ruplissa laskettuna.

Neljänkolmatta tunnin kuluttua kimalteli kaikilla koivistolaisilla,
miehillä, naisilla ja lapsilla, suuren ja pyhän Venäjänmaan kultaa
ranteissa ja sormissa ja korvissakin, ja miljoonat pullistelivat
taskussa. Ja pikkupojat olivat perustaneet pankkiirifirmoja tallien
taakse ja navettojen katoille, ja heidän keskusteluistaan voitiin
napata seuraavantapaisia katkelmia:

— Annatkos 200 tsaarinruplaa, niin saat 100,000 neuvostoruplaa?

— Maksa 200,000!

— Sama se... kiinni on!

Miehiä ja naisia, poikia ja pieniä tyttöjä vilisee pitkin Koiviston
kujia.

Niinkuin ennenkin.

Sillä erotuksella vain, että he ovat nyt kaikki, kuten sanottu,
miljoonain omistajia.

(1921.)



IIVANA EI VIELÄKÄÄN TARVITSE AIVOJA


Iivanan entinen isäntä oli oikeauskoinen.

Hän uskoi, ettei Iivana tarvitse aivoja. Onhan isännällä aivot. Isäntä
ajattelee niillä Iivanankin puolesta.

Iivana oli myöskin oikeauskoinen. Siis uskoi Iivana niinkuin isäntäkin
uskoi. Isännällä on aivot, isäntä ajattelee niillä Iivanankin puolesta.
Iivanan ei tarvitse ajatella mitään. Iivana ei siis tarvitse aivoja.

Välistä Iivana kuitenkin pysähtyi tuijottamaan eteensä. Ellei nyt
juuri kauemmaksi niin ainakin huopatallukoittensa risaisiin kärkiin.
Tuijotti, tuijotti, ja siveli miettiväisen näköisenä pitkää partaansa.

Isäntä katsoi akkunasta ja sanoi:

— Iivana tuijottaa eteensä! Iivana sivelee pitkää partaansa! Iivana on
miettiväisen näköinen!

Isäntä juoksi ulos, Iivanan eteen, joka heti otti lakin päästään ja
kumarsi maahan asti.

— Mitä töllötät, moukka? huusi isäntä.

— Tallukoitani katson, teidän armonne, sanoi Iivana. — Rikki ovat,
varpaat näkyvät...

Ja Iivana kumarsi maahan asti.

— Mitä katsomista niissä on? Etkö ole ennen varpaitasi nähnyt, pöllö!
Ja miksi sivelet partaasi? kysyi isäntä ankarasti.

— Takkuja vain selvittelen luvallanne, armollinen herra. Ei ole kampaa,
teidän jalosukuisuutenne.

Ja Iivana kumarsi maahan asti.

— Vai vielä sinulle, musikka, kampa pitäisi! Kukaties alat vielä
jonakin päivänä harjaakin toivoa! Sinä olet miettiväisen näköinen...
ethän vain _ajattele_, turakki?!

Iivana hätäytyi:

— En ajattele, teidän korkeutenne! Olkaa armollinen! En ollenkaan
ajattele. Mitäpä ajattelisin... se on paha asia, se ajattelemisen asia,
talonpoikaiselle säädylle. Herralla on aivot, herra ajattelee, ei minun
ole tarvis ajatella.

Ja Iivana kumarsi maahan asti.

Isäntä leppyi.

— Hyvä on, uskon sinua. Tuoss' on kaksikymmentä kopeekkaa. Mene
kapakkaan. Mutta muista, että jos ajattelet, niin...!

Iivana kumarsi maahan asti, suuteli isännän kauhtanan lievettä ja läksi
kapakkaan.

Isäntä palasi sisään ja huokasi:

— Hohhoi, paljon on huolta ja murhetta tuosta Iivanasta.

Sitten menetti Iivana vanhan isäntänsä.

Tuli uusi isäntä. Juutalainen.

— Nyt olet vapaa, Iivana, sanoi juutalainen. Iivana kumarsi maahan asti
ja jäi sitten seisomaan.

— Mitä seisot? kysyi juutalainen. — Etkö kuullut, että olet vapaa?

— Kuulin, herra.

Ja Iivana kumarsi maahan asti.

— Älä sano minua herraksi, huomautti juutalainen. — Minä olen toveri. —
Äläkä kumarra. Ei ole enää herraa. Sinä olet vapaa.

Iivana yskähti, nyki partaansa ja kysyi varovaisesti:

— Saanko sitten tehdä mitä tahdon, herra toveri?

— Tietysti saat! huusi juutalainen. — Sinä olet vapaa, vapaa!
Ymmärrätkö?! Saat olla ja elää niinkuin haluat, kunhan vain olet ja
elät niinkuin minä käsken.

Iivana yritti kumartaa, mutta muisti sitten eikä kumartanut.

Iivana raapi päätään ja kysyi:

— Saanko minä — ajatellakin?

— Tietysti saat, jos haluat. Kunhan vain ajattelet niinkuin minä
tahdon. Mutta minä luulen, ettet sinä osaa ajatella. Herra ei antanut
sinun ajatella, niin mitenkäpä olisit oppinutkaan. Mutta ole huoleti,
toveri! Ei sinun tarvitsekaan ajatella. Minulla on hyvät aivot, minä
osaan ajatella. Sinä vain teet sitten, niinkuin minä määrään. Sinä olet
vapaa, toveri!

Iivana otti lakin päästään, kumarsi maahan asti ja suuteli juutalaisen
kauhtanan lievettä.

Sitten hän vetäytyi varovaisesti pois.

— Nyt on Iivana vapaa! nauroi juutalainen.

Maksim Gorjki kirjoitti:

»Venäläisiä oppineita täytyy auttaa... Kuolevaisuusprosentti lisäytyy
peloittavassa määrässä. Ja heidän mukanaan kuolevat kansan aivot —
kallisarvoisimmat aivot».

Suomen hallitus tiedusteli neuvostohallitukselta, saadaanko
venäläisille oppineille lähettää apua.

Neuvostohallitus vastasi kieltävästi.

Iivana ei tarvitse aivoja. Mitä se niillä? Rupeaa kukaties vielä
ajattelemaan.

Iivanalle riittää, että hän on — vapaa.

(1921.)



VIISIPÄIVÄINEN YHTIÖKOKOUS


Myöskin Amerikassa olevat suomalaiset sosialistit ovat jakautuneet
kahteen leiriin, kommunisteihin ja »noskelaisiin», joiden keskinäiset
tunteet ja niiden ilmenemismuodot vetävät loistavan voiton kissain ja
koirain yleisesti tunnetuista väleistä.

Maaliskuun 16 p:nä alkoi Fitchburgissa Yhdysvalloissa »Raivaajan»
talolla Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön vuosikokous.
Yhtiökokoukset voivat kestää lyhemmän aikaa ja voivat myöskin kestää
pitemmän aikaa. Tämä kokous kesti 5 päivää.

Muutamia päiviä ennen kokouksen alkua saapui Fitchburgin Amerikan
suomalaisten kommunistien päämies Vilho Boman järjestämään Fitchburgin
»noskelaisille» musertavaa tappiota, ja koska hän pian havaitsi, että
yhtiön osakasten enemmistö oli kirottuja noskelaisia, päätti hän koota
yhtiökokoukseen muuta väkeä. Mitäs sillä väliä, ukko kuin ukko.

Kokouksen alkaessa saapuikin Vilho Bomanin johdolla kokouspaikalle
melkoinen paljous väkeä, joka tuntui ilmeisesti valmiilta ottamaan
»Raivaajan» haltuunsa. Tämä joukkue, joka oli varustautunut sadoilla
valtakirjoilla, ei tosin kuulunut yhtiöön, mutta niinkuin sanottu,
välipä sillä. Kommunistit ovat aina olleet sellaisten muodollisuuksien
yläpuolella.

Pikkumainen johtokunta oli järjestänyt valtakirjojen tarkastuksen.
Kommunistit huusivat alas johtokunnan ja tarkastuslautakunnan, mutta se
ei tullut alas. Se ryhtyi tarkastamaan.

Kommunistit päättivät heittää yhtiön ulos ovesta ja ryhtyivät
toteuttamaan aikomustaan, mutta yhtiö jaksoi kuitenkin pysytellä
sisässä, ja niin päästiin ensimmäisen kokouspäivän iltana tarkastuksen
alkuun.

Toisena päivänä jatkettiin kokousta vilkkaan mielialan vallitessa.
Tarkastuskomitea esitti 900 valtakirjaa hylättäväksi.

Kommunisti Boman esitti, että puheenjohtaja heitettäisiin ulos ja hän,
Boman, rupeaisi puheenjohtajaksi. Hra Boman koetti etupäässä päästä
käsiksi puheenjohtajan kurkkuun, ja kommunisti Onni Saari, »vaahto
suusta valuen, nyrkkiä pöytään takoen ja silmät hurjasti päilyen,
milloin pääsisi puheenjohtajan selkäpuolelle», yritti pääasiassa
saartaa puheenjohtajan takaapäin, päästäkseen hänen niskaansa samaan
aikaan kun toveri Boman pääsee mainittuun niskaan liittyvään kurkkuun
käsiksi.

Puheenjohtajan valppaan varovaisuuden vuoksi raukeni tämä
hyökkäyssuunnitelma, jolloin kommunistit nostivat niin kovan huudon,
että tilaisuuteen saapui joukko poliiseita tiedustelemaan, mistä täällä
keskusteltiin.

Tämän johdosta tuli huuto vielä suuremmaksi, kun nyt myöskin poliisit
koettivat saada äänensä kuuluville.

Sen jälkeen:

Hyväksyttiin valtakirjain tarkastajain ehdotus 900 valtakirjan
hylkäämisestä.

Siitä seurasi, että:

Kommunistit yrittivät taas hajoittaa kokouksen.

Tämäkään yritys ei onnistunut.

Siitä kommunistit hermostuivat.

Jonka johdosta he huusivat nyt niin, ettei semmoista huutoa oltu kuultu
Fitchburgissa eikä monessa muussakaan paikassa siitä lähtien, kun
Kolumbuksen laivan tähystäjä huusi:

— Maata, maata!

Koska puheenjohtaja ei voinut saada ääntään kuuluville, ryhtyi hän
_kirjoittamaan ehdotuksiaan mustalle taululle._

Siitä oli luonnollisena seurauksena, että:

Kommunistit hyökkäsivät mustalle taululle ja pyyhkivät puheenjohtajan
ehdotukset pois.

Sillä välin yhtiön osakkaat järjestivät voimaperäisen hyökkäyksen
ja heittivät kommunistien valtakirjattoman varusväen kokoussalista
eteiseen.

Sitten he järjestivät poliisit ja lujan vartioväen puolustamaan mustaa
taulua.

Tämän jälkeen kirjoitti puheenjohtaja taas esityksensä mustalle
taululle.

Koska kommunistien varaväki tuntui alkavan hajoittaa taloa, käytiin
välillä heittämässä sanottu varaväki eteisestä kadulle.

Yhtiökokous palasi takaisin ja jatkoi asiain käsittelyä.

Kommunistien varaväki piti kadulla kokouksen, keskustellen uudesta
rynnäköstä sekä noskelaisten ja poliisien ulosheittämisestä, mikä
kuitenkin jäi tekemättä.

Täten jatkui kokous 5 päivää, ja tulivat siellä sosialidemokraattien
ehdotukset päätöksiksi.

Jonka jälkeen »Raivaaja» antoi tovereista kommunisteista seuraavan
ystävällisen lausunnon:

»Jos aasit perustavat uuden yhteiskunnan, he myöskin tulevat särkemään
sen».

— Luulenpa poikain vähän kiivastuneen, sanoi Karrin isäntä.

(1921.)



NEROJEN VASTAUS


Vaasan bolshevikkilehti »Vapaa Sana» on asettanut vakavan kysymyksen
Suomen kansan neroille.

Se tahtoo tietää »tulevatko he pysymään ymmärrykselleen rehellisinä?»

Siitä näet riippuu, tunnustaako vaasalainen kommunisti-ilmestys
edellämainitut nerot »tosi-neroiksi», vai leimaako se heidät heille
itselleen häpiäksi ja rangaistukseksi ja aikakaudellemme sekä tuleville
sukupolville varoitukseksi »olemattomiksi valhe-neroiksi». Yhtä
lyhyellä kuin kajahtavallakin otsikolla

    »_Vastatkaa_!»

varustetussa johtavassa väliartikkelissa Vaasan pikkupolsu valittaa
ensin porvarillisen maailman pahaluontoisuutta ylimalkaan ja sitä
porvarien ahdasmielistä katsantokantaa, että myöskin kommunistien olisi
jossain määrin vastattava sekä sanoistaan että tekosistaan, niinkuin
muidenkin ihmisten.

Sitten lehti kertoo, että kun Ranskassa tuonnottain pantiin joukko
kommunisteja syytteeseen, niin erinäiset Ranskojen kauniin ja ihanan
maan nerot panivat tätä vastaan protestin ja ryhtyivät vaikuttamaan
kommunistien vapauttamiseksi.

Tähän me voisimme huomauttaa nerouden ja hulluuden olevan usein aivan
rajanaapureita ja aidan olevan niin matalan, että nero monesti tulee
ihan huomaamattaan harpanneeksi sen yli, mutta olkoon nyt sentään
huomauttamatta.

Sensijaan me voimme palata asiaan ja tulla siihen, mihin vaasalainen
bolshevikkilehtikin pyrkii.

Arvoisa aikalaisemme on melkoisen melankoolisissa mielialoissa sen
johdosta, että sitä ja sen kunnioitettavia aateveljiä vastaan on
nostettu kanteita siitä yhtä vähäpätöisestä kuin naurettavastakin
syystä, että nämä lehdet joka numerossaan yllyttävät lukijoitaan
nousemaan uudelleen kapinaan, vääntämään porvareilta ryssien hartaalla
avustuksella niskat nurin ja panemaan koko tämän kirkkaastikirotun
yhteiskunnan niin sileäksi, ettei edes yksikään vanha, nilkosilmäinen
kukko jää raunioille kiekuinaan. Näistä »kirjoituksista, joiden
todenperäisyyttä ja oikeutusta ei yksikään ajatteleva ja rehellinen
ihminen voi kieltää», niinkuin »Vapaa Sana» vakavasti huomauttaa,
asetetaan kommunistilehtiä nyt seisomaan Pontius Pilatuksen jylhien
kasvojen eteen, ja »Vapaa Sana» vilkuilee vähän hätääntyneenä
ympärilleen ja tuntuu olevan sitä mieltä, että nyt olisi Suomen kansan
nerojen päästettävä bolshevikkilehdet pintehestä.

Kirjoittaa näinikään:

»Meilläkin on ihmisiä, jotka nimittävät itseään älystön edustajiksi
— ovatko he sitä todellisuudessa, sen on lähiaika tuleva näyttämään.
He kyllä ymmärtävät, että mielivaltainen vääryys on tapahtumassa,
mutta tulevatko he pysymään ymmärrykselleen rehellisinä? Onko meillä
ainoatakaan tosi-neroa, joka tietäessään vääryyttä tapahtuvaksi,
tietävät samalla velvollisuutensa totuuden puolesta vääryyttä vastaan?
— Niin, onko meillä tosi-neroja — vaiko ainoastaan olemattomia,
täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä, valhe-neroja?»

Ylläolevan johdosta pidettiin täällä Helsingissä Fredrikinkadun
yläpäässä lähellä Temppeliaukeata viime keskiviikkoiltana ja sitä
seuraavana yönä huippunerojemme edustajiston toimeenpanevan valiokunnan
puhemiehistön kokous. Yleinen nerojen kokous ei tule näinä aikoina
kysymykseen siitä syystä, että maassamme laskelmien mukaan on 79,361
neroa.

Mainitussa kokouksessa, jossa allekirjoittaneella oli tilaisuus olla
läsnä sanomalehdistön edustajana, päätettiin ilmoittaa vastaukseksi
»Vapaan Sanan» vaatimukseen »Vastatkaa!» että »vastatkaa itte»,
sanoistanne nimittäin.

Nerot ilmaisivat olevansa haluttomat ryhtymään toimenpiteisiin
kommunistikirjurien nahkan pelastamiseksi, koska kokemus on sekä
Venäjältä että muualtakin todistanut, että missä kommunistit pääsevät
päällepäsmäreiksi, siellä ovat nerojen ja älymystön omat nahkat ja
kaulat paljon vakavammassa vaarassa kuin konsanaan kommunistien nahka
ja sileä kurkku porvarillisessa yhteiskunnassa.

Allekirjoittanut valtuutettiin tästä ilmoittamaan nerojen puolesta
»Vapaalle Sanalle» ja muille bolshevikeille.

Tämän jälkeen keskusteltiin kysymyksestä, »onko meillä tosi-neroja —
vaiko ainoastaan olemattomia, täyttämättä sen käsitteen edellytyksiä,
valhe-neroja», ja tuli kokous yksimielisesti siihen päätökseen, että
ainakin kokouksen jäsenet olivat kieltämättä todellisia neroja,
koska he edellämainitulla päätöksellään ovat pätevästi, selkeästi ja
vastaansanomattomasti osoittaneet »tulevansa pysymään ymmärrykselleen
rehellisinä».

Sitäpaitsi pyysivät nerot sanomaan terveisiä.

(1921.)



»APUHARVENNUSTA» SANOMALEHTIMETSÄSSÄ.


Me emme tienneet, että Trotskilla on semmoinenkin komitea, joka
harkitsee Neuvosto-Venäjän sanomalehtiasioita.

Mutta nyt sen tiedämme, sittenkun Trotskin komitea on antanut asiasta
mietintönsä.

Komitea — s.o. Trotski — on läjännyt yhden kappaleen kutakin nykyisen
Venäjän äänipasuunaa eteensä pöydälle, katsellut läjää ensin ääreltään
ja sitten huoneen toisesta päästä ja tullut siihen päätökseen, että
lehtiä on multum plus plurimum, niinkuin latinan kieliopissa asiasta
sanotaan.

Paljon, vieläpä liian paljon. Mihin kelpaa tämä paperin haaskaus?

Liperissä oli pari kolme vuosikymmentä takaperin vanha rovasti, jonka
nimi oli Åkerblom, ja joka käytännöllisyyden vuoksi oli tunnettu ukko
Okkerin nimellä.

Eräät liperiläiset tekivät esityksen, että rippipyhät
kaksinkertaistutettaisiin Liperin seurakunnassa.

Ukko Okkeri ei lähettänyt asiaa mihinkään valiokuntaan. Ukko Okkerin
suu vain avautui, ja sieltä tuli päätös valmiina näillä sanoilla: liika
ei lihota, jos ei kohtuus elätä.

Seurakunta alistui päätökseen, ja silleen se jäi.

Trotski on sanomalehdistöasiassa tehnyt saman havainnon. Jotapaitsi
komitea on harkinnut, että sanomalehtien jakelussa on erityisesti
otettava huomioon talonpojat.

Jos Neuvostohallitus on jo todellakin ennättänyt opettaa Venäjän
mushikat lukemaan, niin täytyy meidän, vaikkapa vastahakoisestikin,
tunnustaa, ettei se ole turhaan elänyt. Pitäisimme kuitenkin asiaa
uskottavampana, jos saisimme sille vahvistuksen joltain muulta taholta
kuin bolshevikeilta itseltään. Heidän mielikuvituksensa on nim.
tavallisesti vähän liian vilkas. Lausuaksemme ajatuksemme asianhaarain
mukaisella kohteliaisuudella.

Omituinen sattuma on, että aivan samaan aikaan on myöskin Suomessa
tehty samantapainen apuharvennusaloite. Eduskunnan ruotsalainen
vasemmisto, johon pääasiassa kuuluvat edustaja Åkerblom — ei kuitenkaan
se edellämainittu ukko Okkeri — ja Schauman, tahtovat lopettaa
aamulehtien ilmestymisen maassamme. Sanomalehdet saisivat ilmestyä
sitten joskus päivällä tai iltapäivällä — mikäs kiire niillä oikeastaan
on?

Trotskin mietintö lienee hyvinkin selitettävissä paperipulan avulla,
joka Neuvosto-Venäjällä, missä paperia tarvitaan etupäässä 1,000 ruplan
seteleihin ja kiihoituskirjallisuuteen, on sangen ankara.

Hrojen Schaumanin ja Åkerblomin anomusehdotus taas lienee parhaiten
selitettävissä siten, että tämmöinenkin tuuma sattui juolahtamaan hra
Schaumanin päähän, ja hän arveli kannattavan panna senkin paperille.
Sitä kun meillä on, vaikka se onkin kalliinlaista. Aikoinaan on se jo
ennemmin pyörinyt myöskin joidenkin sosialistien päässä, mutta joutunut
sitten ullakolle monen muun tarpeettomaksi havaitun hyrrän viereen.

Taitaisi olla parasta viedä se takaisin ullakolle ja kätkeä visusti
sahajauhoihin, ettei hra Schauman sitä uudelleen löytäisi.

(1921.)



»VALLANKUMOUKSELLISIA» Y.M. »MULJAUKSIA».


Tampereelta päin tehtiin viime talvena reklaamia
»Nauru-Jussi»-nimiselle julkaisulle, jonka »ulosantajaksi ja
vastaavaksi» ilmoittautui eräs Niilo Lehto. Viimemainittu tuntematon,
mutta yritteliäs suuruus lieneekin onnistunut keplottelemaan sekä
ilmoituksia että tilauksia nauravalle Jussilleen, mutta nauru jähmettyi
Jussin huulille, kun sen arvoisa ulosantaja vangittiin Tampereen
asemalla tapahtuneeseen 20,000 mkan arvoisen matkalaukun varkauteen
syyllisenä. Matkalaukku löydettiin Lehdon asunnosta, ja samalla kävi
selville, että Lehto oli harjoittanut ammattinaan matkalaukkujen
varastamista asemalta. »Nauru-Jussi» oli vain pieni sivuafääri.

Oman etunsa vuoksi olisi yleisön ja etenkin liikemiesten kavahdettava
kaikenlaisia apokryfisiä julkaisuja. Sellaisiin kuuluu hyvänä
esimerkkinä eräs Kouvolassa ilmestyväksi ilmoitettu »Suomen
Kirjeenvaihtolehti», jonka on perustanut muuan 18-vuotias nuorukainen
A.M. Mainitulla lehdellä on oikein omat »firma»-kirjeenkuoret, joihin
on m.m. painettu:

»Koska Suomen Kirjeenvaihtolehti leviää jokaiseen kylään, on se
ilmoittajille edullisin ilmoituslehti».

Kun olen kuullut, että tähänkin tekeleeseen jotkut herkkäuskoiset
ovat antaneet ilmoituksiaan, niin voin mainita, että tiedot Suomen
Kirjeenvaihtolehden levikistä niinkuin kaikki muutkin sen antamat
tiedot ovat silkkaa valhetta ja humbuugia. Ei sitä leviä minnekään.
Koko juttu on lapsellisen ja luvallista yksinkertaisemman nuorukaisen
löperöä hommaa, ja »tirehtöörin» kannattavaisuuslaskelmille kuvaavaa
on hänen tiedonantonsa, että ne kirjeenvaihtoon halukkaat, jotka
lähettävät kuvansa lehdessä julkaistavaksi, saavat osoitteensa
ilmaiseksi, mutta jotka eivät lähetä kuvaansa, saavat maksaa
osoiterivistään 10 mk. Kun tietää, että kuvalaatan valmistus tulisi
»lehdelle» maksamaan 40 mk, niin käsittää, mitenkä juttu »kannattaa»!

Sama nuorukainen oli pyrkinyt ja lopulta, lähetettyään takaukset,
päässytkin erään suuren kustannusliikkeen asiamieheksi. Kun hän
oli saanut 5,000 mkn edestä kirjoja yksin tältä kustantajalta,
eikä mitään tilitystä kiirehtimisistä huolimatta kuulunut, lähti
kustannusliikkeestä tarkastaja ottamaan selkoa, miten asiat ovat.
Tarkastaja matkusti Kaipiaisiin, jonne kirjat olivat tilatut, mutta
Kaipiaisissa sai hän selville, että senniminen henkilö oli jo muuttanut
Kouvolaan, jossa hän oli avannut kirja- ja sanomalehtiasioimiston sekä
perustanut edellämainitun »kirjeenvaihtolehden».

Kouvolasta mies löytyikin ja myöskin kirjat suurimmaksi osaksi,
sängyn alta ynnä muista tarkoitukseen sopivista paikoista.
Kuulustelussa kävi selville, että asiamiehen hankkimista »takaajista»
toinen oli eräs vaununpesijä ja toinen joku vapauteen päässyt
kuritushuonevanki. Nuorukainen oli hyvin ihmeissään kuullessaan, että
hänen asioimistoimintaansa pidettiin sellaisena liikehommana, joka
pian voi toimittaa hänet itsensä siihen paikkaan, josta toinen hänen
takaajistaan oli päässyt irti.

Kaipiaisissa kerrottiin tarkastajalle, että nuori mies oli siellä
hankkinut tilauksia _»Vallankumouksellisia muljauksia»_ nimiselle
tekeleelle. Ukot pulittivat rahat ja jäivät hymyhuulin odottamaan näitä
virkistäviä muljauksia. Mutta aika kului, eikä muljauksia kuulunutkaan.
Muljaukset olivat tosin jossakin ilmestyneet, mutta asiamies ei ollut
tullut niitä tilanneeksi.

Ukot alkoivat silloin heitellä asiamieheen erinäisiä muljauksia,
jotka tosin eivät olleet erityisen vallankumouksellisia, pikemminkin
taantumuksellisia, mutta sitä pontevampia, niin että asiamiehen
tiukalle jouduttuaan täytyi toimittaa »Vallankumoukselliset muljaukset»
kärsimättömille tilaajilleen.

Asiamies kai huomasi senjälkeen vainionsa Kaipiaisissa liian
karuksi hedelmälliselle viljelykselle, kopisti Kaipiaisten tomut ja
multakokkareet kengänpohjistaan ja siirtyi toimistoineen Kouvolaan

Koska viime aikoina näyttää ilmestyneen markkinoille useampiakin
tämäntapaisia yrittäjiä, niin olemme tahtoneet puolestamme antaa
yleisölle pienen asiaavalaisevan muljauksen.

(1921.)



OI KUINKA PALJON TURHIA,


vieläpä turmiollisiakin väärinkäsityksiä voitaisiin välttää, jos
ihmiset malttaisivat ensin rauhassa keskustella toistensa kanssa,
ennenkuin tarrautuvat toistensa kauluksiin!

Puhuenhan asiat selviävät.

Pieni esimerkki:

Suomen kansan suuressa enemmistössä on tähän saakka ollut ja on
nähtävästi vielä tänäänkin vallalla se käsitys, että kommunistijohtajat
tarkoittavat jonkinlaista totta julistuksillaan, artikkeleillaan
ja lentokirjasillaan, joissa proletaaria rummutetaan kokoon,
niinkuin Turkin sulttaanin uskolliset jalkamiehet ja henkivartiat
janitsharit hälyttivät toisensa kokoon mainehikkaiden sotalippujensa
(kenttäkattiloiden) ympärille, tultuaan lopulliseen varmuuteen siitä,
ettei heidän jumaloidussa herrassaan ja kaikkien oikeauskoisten
osmannien yliherrassa, profeetan jälkeläisessä, ollut mitään muuta
vikaa kuin että hänen nerokas päänsä oli liian läheisessä ja kiinteässä
yhteydessä hänen muun ruumiinsa kanssa, mikä pieni vika voitaisiin
kuitenkin yhtä yksinkertaisesti ja nopeasti kuin käytännöllisestikin
parantaa taitavalla kaulanleikkausoperatsionilla.

Kolme vuotta takaperin sattunut suhteellisesti kovakourainen
välienselvittely punaisen ja valkoisen Suomen välillä lienee syynä
siihen, että yhteiskuntaasäilyttävät suomalaiset kansankerrokset ovat
ottaneet todeksi kommunistien julistukset, joissa viimeksimainitut
tunnetulla ja tunnustetulla avomielisyydellään ovat tehneet
tiettäväksi, että jahka he saavat kengät jalkaansa ja housut koipiinsa
ja lakin päähänsä ja tarkoitukseen soveltuvan välikappaleen käteensä,
niin isketään sitten uudestaan yhteen, oi veljet rakkaat ja suomalainen
sukukunta suuri, niin että seinät kajahtelevat ja noki katosta karisee.

No, toiselta puolen on tämä lupaus käsitetty kutakuinkin
sananmukaisesti. Sitäkään ei oikeastaan tarvitse erikoisesti ihmetellä,
jos ottaa huomioon, että nykyisten kommunistiemme, silloisten
punakaartilaisten toimenpiteet kolme vuotta takaperin maksoivat
Suomelle verta enemmän kuin se oli vuodattanut »Puolan, Lutzenin ja
Narvan tanterilla» sekä sodassa 1808-1809 yhteensä!

Mutta nyt on Helsingin raastuvanoikeuden edessä ilmoitettu
asiantuntevalta, nimittäin kommunistipuolueen johdon taholta,
ettei mainitun puolueen uusia uhkavaatimuksia tarvitsekaan enää
tulkita niin puustavillisesti kuin edellisellä kerralla, vähän
yli kolme vuotta sitten. Tempora mutantur et kommunistit in illis
— aika ei jätä jäytämättä itse kommunistejakaan... latinankielen
kunnioitetut opettajamme sekä Oulussa että Helsingissä suvaitkoot
suopeasti katsoa sormiensa läpi sekä alkutekstisitaattimme että
suomennoksen puutteellisuudet. Aika on järsinyt meidänkin klassillista
tiedonkannikkaamme, ikävä kyllä.

Niin, Helsingin raastuvanoikeuden edessä seisoi viime keskiviikkona
eräitä kommunistipuolueen pylväitä, muiden muassa puolueen nykyinen
puheenjohtaja, syytettyinä jostakin säihkyvästä ja tulenpalavasta
artikkelista.

Puheenjohtaja kertoi, ettei hänellä ollut ollut mitään tietoa eikä
aavistustakaan siitä, että kanteenalainen kirjoitus oli julkaistu
painosta yksinkertaiselle ja vitsiä ymmärtämättömälle yleisölle. Ei
puheenjohtaja itsekään ollut lukenut sitä, ennenkuin yleinen syyttäjä
oli nostanut kanteen ja prosessin sen johdosta. Puheenjohtaja oli näin
ollen luonnollisesti sitä mieltä, että kanne oli nostettu ihan väärää
ja viatonta henkilöä vastaan.

Helsingin raastuvanoikeus kääntyi tällöin vastaaja Tuomeen, joka ei
ainakaan voinut vetäytyä syrjään sen syyn nojalla, ettei hän olisi
tuntenut kannustetun artikkelin sisältöä. Eikä hän yrittänytkään
vetäytyä. Hän oli valmis vastaamaan. Hän tunsi tämän julistuksen
niinsanoaksemme i- ja ä-pilkkuja myöten, eikä ainoastaan sen
kirjaimellista muotoa vaan myöskin sen todellisen ja henkisen
sisälläpidon, ja hän oli siis jos kukaan oikea mies tulkitsemaan
sen ei ainoastaan Helsingin raastuvanoikeudelle, vaan myöskin koko
epäluuloiselle Suomen kansalle.

Tämä manifesti, josta nyt on nostettu kysymys, on kansainvälinen,
selitti vastaaja. Siis se ei tarkoita mitään erikoista maata. Ei
ainakaan Suomea, hiisi vieköön, vaikka se sattuikin tulemaan Suomessa
painetuksi...

Vastaaja karautti kurkkuaan ja jatkoi:

— _Sitäpaitsi sisälsi se vain teorioja, joita ei voida toteuttaa._

Suomen kansa, ole nyt levollinen. Yllämainitun lausunnon on eräs
kommunistipomoistamme sanellut Helsingin raastuvanoikeuden pöytäkirjaan.

Puhuenhan ne asiat selviävät.

Tämmöisetkin.

Kiitos.

(1921.)



VIATTOMIEN LAMPAIDEN VAINOA.


Se alkaa käydä yhä ilmeisemmäksi.

Jos me vaikenemme, niin Töölön kalliot ja Temppeliaukean kivenmöhkäleet
alkavat puhua purpattaa:

Että syyttä niitä sorretaan, noita kommunisteja.

Ainakin jos saa uskoa heidän omiin vakuutuksiinsa.

Ja mihinkäs tässä sitten uskoa, ellei niihin.

Aina kun kommunistilehti haastetaan Herodeksen ja Kaiphaan eteen
tilinteolle artikkeleistaan ja uutisotsakkeistaan, luo hra vastaava
ulosantaja sinisen katseen ihmettelevistä, peilikirkkaista
lampaansilmistään ja levittää kätensä ja kysyy, että kuinkahan se voi
olla mahdollista, että häntä mistään sellaisesta syytetään, kun ei
mitään sellaista ole ollut koko lehdessä?

Silloin hänelle näytetään ja luetaan hänen omasta lehdestään, olla
hyvä ja kuunnella vain, että näin ja näinhän täällä seisoo: että tämä
porvalin yhteiskunta on hävitettävä tuleen ja vereen ja porvalin suolet
vyyhdelle hongan oksaan. Ja suojeluskunnille nikkelöityä lyijyä siihen
asti kuin yksikään nokka on pystyssä.

— Jassoo... sanoo kommunisti. — Sitäkös herrat meinasivatkin. Eihän
siinä ole mitään pahaa. Eihän me näet kirjoiteta sillä tavalla muuta
kuin esikuvallisessa katsannossa. Lapsikin ymmärtää, että kun me
sanomme, että porvalilta henki kankaalle ja suolet puun oksaan, niin
emme me sillä tarkoita sitä, että porvari tappaa pitäisi. Me vain
muuten kirjoitamme sillä tavalla, kun on meillä kerran tapa semmoinen.
Joten saamme siis kunnioittavimmin anoa, että kanne kumotaan ja
meille suoritetaan kuluja ja vahingonkorvausta 10,000 markkaa ja että
yleinen syyttäjä tuomitaan viralta pois ja kahdeksitoista vuodeksi
kuritushuoneeseen. Yleensä ovat kommunistit sitä mieltä, että me
porvarit aina käsitämme aivan väärin heidän sanansa, sekä painetun että
puhutun, mahdollisesti lauletunkin. Nämä valitettavat väärinymmärrykset
ovat omansa sekoittamaan porvarien ja kommunistien aivan erinomaisia
välejä.

Oikeastaan ovat kommunistit pohjaltaan paljon jyrkempiä porvarillisen
yhteiskunnan säilyttäjä kuin sosialistit. Sen havaitsemme siitäkin,
että kun Turun hovioikeudessa on näinä päivinä tutkisteltu ja
tentteerattu erästä Tilda Maria Leino-nimistä kommunistiakkaa, joka
on kehoittanut julkisissa esitelmissään nuorisoa liittymään lippujen
juurelle hallituksen ja porvarien aseilla kukistamiseksi, niin Tilda
Maria Leino ilmoitti hänet julmasti väärinkäsitetyn ja kertoi vain
»nuhdelleensa nuorisoa kevytmielisestä huvittelusta sekä kehoittaneensa
heitä seuraamaan vanhempain työläisten esimerkkiä, viljelemään
kirjallisuutta y.m.».

Me pyyhkäisemme pienen kyynelpentusen vasemmalta poskeltamme ja
jatkamme:

»Hän sanoi olevansa» — huomatkaa: kommunistiagitaattori Tilda Maria
Leino sanoi — »olevansa ensimmäinen hirttämään jokaisen, joka yllyttää
kapinaan tai vallankumoukseen».

Rakas Tilda Maria! Älkää olko niin ankara yhteiskuntamme vihollisia
vastaan! Armahtakaa heitä hiukan, sillä he ovat eksyneitä lampaita.
Älkää hirttäkö heitä. Emmehän me lahtaritkaan ketään hirtä.

Rakas Tilda Maria! Haluaisin tutustua Sinuun. Sinä tunnut olevan hauska
akka.

Ovatko muutkin kommunistiakat yhtä hauskoja?

(1921.)



TOVERI KELLOSALMI PULASSA


Me olemme lukeneet uutisen kommunisti Kellosalmesta, joka muutamia
vuosia sitten oli aika jehu tässä taantumuksen ja poliisijärjestyksen
maassa, mutta joka sitten eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1918
pisti pillit pussiinsa ja soitti suolla mennessään ja kävellä
tepsutteli kauniisti ja vallan vikkelässä tahdissa rajan toiselle
puolen, nimittäin sen rajan, jonka takaa aurinko nousee.

Kellosalmi kuulostaa harhailevan sielläpäin maailmaa vieläkin ja
raapivan päätään ja mutisevan jotain, ja kun häneltä kysytään, onko
häneltä unohtunut jotain, niin valittaa Kellosalmi, että »minä kun
olen unohtanut, mitä sillä kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan,
selittäkääpäs minulle».

Ja kun ryssillä itselläänkin lienevät jokseenkin hämärät käsitykset
siitä, mitä kapitaalilla tarkoitetaan, niin on Kellosalmi suuressa
tuskassa, koska ei kenkään taida hänelle pätevää vastausta antaa.

Ilmoitetaan myöskin Kellosalmen valittaneen Siperian pastorille
Granölle, että »nämä viime ajat ovat olleet niin raskaat, että minä
olen aivan kadottanut kyvyn loogillisesti ajatella».

Me pyydämme saada lohduttaa toveri Kellosalmea tässä suhteessa. Me
pyydämme saada vakuuttaa, ettei hänen kärsimänsä häviö nähtävästi
ole niin suuri, että sen takia kannattaisi surra päätään harmaaksi.
Sikäli kuin meillä ennen v. 1918 oli tilaisuus tutustua toveri
Kellosalmen loogilliseen ajatuskykyyn, niin ei se nähdäksemme ollut
erikoisen huomattava. Meidän on pakko tunnustaa, että me tuskin
olisimme ollut halukas maksamaan toveri Kellosalmen ajatuskyvystä
viittätoista penniä. Taikka — olkoon menneeksi: viisitoista penniä,
vanhan tuttavuuden vuoksi, mutta ei penniäkään enempää. Siis ehkä
joku 15,000 neuvostoruplaa. Sillä summalla voi toveri Kellosalmi
uudessa kotimaassaan saada pari laatikkoa tulitikkuja, jos onni sattuu
hyvin potkaisemaan. Taikka sanokaamme yhden laatikon, koska se on
todennäköisempää.

Toveri Kellosalmi olkoon siis reippaalla mielellä, älköönkä pukeutuko
surupukuun ajatuskykynsä katoamisen johdosta. Vahinko ei ollut
suurensuuri. Jos joku tielläkulkija on sen löytänyt, niin on hän
luultavasti ripustanut sen hongan oksalle tien varteen niinkuin
vanhan jalkarätin, ja suittaa tapahtua, että toveri Kellosalmi joskus
vanhoilla päivillään joutuu jälleen kulkemaan samaa tietä myöten ja
löytää kadonneen omaisuutensa, jota hän tuntuu pitävän niin suuressa
arvossa.

Mutta suurempana suruna tuntuu toveri Kellosalmella sentään olevan se
alussamainittu tapaturma ja vahinko, että hän on unohtanut, mitä sillä
kapitaalilla oikeastaan tarkoitetaan.

Toveri Kellosalmi tajuaa vaistomaisesti, että kapitaali on jollain
tavoin vaikuttamassa maailmassa, mutta millä tavoin, sitä hän ei
jaksa saada päähänsä, kun ei muista, mitä tietoviisaat kapitaalilla
tarkoittavat. Hän muistelee varmasti, että hän Suomessa ollessaan kuuli
ja kukatiesi itsekin selitti muille, mitä n.s. kapitaali on, mutta
elämisen ahdingossa sattui tämäkin tärkeä tieto tipahtamaan tien oheen.
Eikä Kellosalmi ole vielä tavannut niin viisasta miestä, joka olisi
kyennyt ratkaisemaan tämän Sfinksin arvoituksen.

Meidän tapanamme on silloin tällöin — pyytämättäkin — ollut antaa
hyviä neuvoja ja vihjauksia niiden tarpeessa oleville. Ja koska toveri
Kellosalmi kuulostaa suuressa määrin olevan sellaisen tarpeessa, niin
tahdomme kuiskata hänen korvaansa:

— Jos, kunnon toveri, haluatte saada tiedon siitä, mitä kapitaalilla
tarkoitetaan, niin koettakaa jollain kurilla päästä toveri Leninin
puheille ja kysykää häneltä. Kyllä Lenin tietää. Lenin ei muuta
nykyisin puuhaakaan kuin yhteistoimintaa ulkomaalaisen kapitaalin
kanssa ja koko Venäjän huushollin pikaista palauttamista kapitalismin
kannalle.

Hän on oikea mies antamaan haluamanne vastauksen.

Lenin tietää.

Tervehdyksemme.

(1921.)



HAUSKA LEHTI

on aina hauskempi kuin ikävä lehti.

Kuopiossa oleva maalaisliiton vilkkumajakka »Savon Sanomat» on hauska
lehti. Se nähtävästi kilpailee vakavasti »Tuulispään» kanssa. Mutta
kyllä »Tuulispää» vielä on numero yks. Mahdollisesti »Savon Sanomat»
on, ainakin välistä, n:o 2.

Eräänä päivänä tässä kesäkuumalla ilmestyi mainittu n.s.
maalaispuolueen kellokas tapansa mukaan pirteästi ja valppaasti
toimitettuna ja täyteen painettuna sekä hyödyllistä että myöskin
huvittavaa lukemista, ja kertoi muun ohella että »sonnia piti aitassaan
Karttulan Käpysalosta kotoisin oleva leskivaimo muutamia vuorokausia.
Kaiken sen aikaa, jonka sonni vietti herkullista elämää uudessa
kesäasunnossaan, saivat sonnin omistajat hakea sitä hikihatussa
kumminkaan löytämättä».

Puoluetoverit lukivat tämän hieman salaperäiseltä tuoksahtavan jutun ja
sylkäistä ruilauttivat tuvan toiselle puolen ja väänsivät piipunperskat
poskeensa ja ajattelivat, että kaikenlaista sitä sattuu tässä
maailmassa minkä siellä Karttulan Käpysalossakin.

Sitten puoluetoverit syventyivät jälleen ammentamaan tietoja
kuopiolaisesta miltei pohjattomasta kaivosta, ja seuraava uutinen,
joka tuli arvoisilla palstoilla heti tämän sonniuutisen jälkeen,
oli luonnollisesti lehmäuutinen, vieläpä korkeasti valtiollinen
lehmäuutinen, niinkuin maalaisliittolaislehdelle sopiikin.

Ja kuului se henkevyydessään seuraavasti:

»— Troskiko maalaisliittolainen? Meille on kerrottu että Troski on
karjanhoitoon niin innostunut, että pitää matkassaan lehmää».

Puoluetoverit kaivoivat piipunperskat poskestaan ja sylkäisivät aina
hamaan ovelle asti ja raappivat miettiväisesti päätään ja ajattelivat,
että jaa, se Rotski... että niät tätä meijän mualaisliittoo... ja
lehmee niät tuntuu pitävän matkassaan...

Ja puoluetoverit tunsivat sisällistä liikutusta ja oikeutettua ylpeyttä
ajatellessaan, miten heidän puolueensa paisuu ja leviää ja miten siihen
jo kuuluu maailman kuuluisuuksia, niinkuin nyt yhdeksi esimerkiksi
vaikkapa tää Rotski.

Mahdollisesti jotkut kuopiolaiset soittelivat »Savon Sanomain»
toimitukseen ja anoivat lisätietoja Trotskin maalaisliittolaisuudesta
ja hänen lehmästään, sekä selvitystä siihenkin seikkaan, sitooko jo
lehmän omistaminen sinänsä omistajan maalaisliittoon, ja kukaties
arv. toimitus oli lopuksi huomaavinaan jonkinlaisia pukinsorkkia
vilahtelevan näiden viattomien kysymysten liepeiden alta, eikä liene
vallan mahdotonta sekään, että toimitus oli kuulevinaan salaperäistä,
hillittyä naurunhihitystä jostain, pääsemättä oikein selville siitä,
kuka nauroi ja missä nauroi ja minkätähden nauroi — kuinka tahansa,
toimitus alkoi rypistellä otsaansa ankaran näköisenä ja toimituksen
suupielet nytkähtelivät tarmokkaasti ja toimitus ryhtyi lehtensä
seuraavaan numeroon toimittamaan toista uutista maalaisliittolaisesta
Trotskista, ja tuli tämä uutinen painokoneesta päivänvaloon seuraavassa
muodossa:

»Lehtemme viime numerossa ollut naivi pikkujuttu, joka koski
neuvostokomissari Trotskin karjanhoitoharrastuksesta, oli päässyt
pujahtamaan julkisuuteen sivusta päin toimituksen tietämättä».

Laaja lukijakunta ja savolainen maalaisliitto kopisteli porot
piipunpohjasta kouraansa, paineli niitä toisen käden peukalolla ja
sujautti ne huuleensa.

Sitten jäi se tuijottamaan miettiväisenä eteensä.

Siitä tuntui kuin olisi tämä edellisessä numerossa niin selvä asia
tullut jollain tavoin hämärämmäksi: onko nyt Trotskilla siis lehmä
matkassaan vai eikö, ja kuuluuko nyt Trotski siis maalaisliittoon vai
eikö kuulu?

Luulemme voineemme osoittaa, että »Savon Sanomat» on hauska lehti.

Pyydämme saada omistaa yhden pienen, mutta sangen myötätuntoisen
hymyilymme »Savon Sanomille» ja sen laajalle lukijakunnalle.

(1921.)



UUSI JULISTUS


Miettiväinen ilme tummansinisissä silmissämme katselemme ulos ikkunasta.

Siellä leijailevat lumihiutaleet. Nenät punoittavat ja henget vähän
höyrähtelevät.

On marraskuu.

Jo neljä vuotta ovat tuttavamme, joskaan eivät juuri ystävämme,
bolshevikit olleet vallassa aivan meidän tallinnurkkamme takana.

Ovatpa he tuon tuostakin kurkistaneet sen nurkan takaa meidänkin
pihallemme, mutta ovat kiireesti vetäneet punertavakarvaisen naamansa
takaisin, huomatessaan isännän seisovan hajasäärin keskellä pihaansa,
kädet tosin sarkahousujen taskuissa, mutta tukeva aidanseiväs aivan
siinä lähistöllä.

Meidän kommunistilehtemme ovat edelleenkin paavillisempia kuin heidän
paavinsa itse. Tälle oikeauskoisuudelle, joka pysyy järkähtämättömänä
silloinkin, kun profeetta ja ylimmäiset papit ovat justeeranneet
opinkappaleitaan, pyyhkineet pois tärkeimpiä pykäliä ja tehneet
muihin pykälöihin sangen oleellisia muutoksia, on meidän antaminen
porvarillinen tunnustuksemme. »Tuhannet säihkyt ilman kannen kirjaa»
— kertoo suurin englantilainen runoilija suurimman roomalaisen
deklamoineen kohtalokkaana maaliskuun 15 pnä vuonna 44 e.Kr.s. senaatin
täysistunnossa Pompeiuksen teatterissa — »jokainen tult' on, ja ne
loistaa kaikki, mut paikkansa vain pitää yksi niistä...» j.n.e. Hra
Caesar puhui silloin itsestään ja Pohjantähdestä, joiden välillä
hän oli havainnut vertauskohtia. Meidän päivinämme pitänee tuskin
mikään muu säihky paikkaansa kuin jonkun kuopiolaisen, tamperelaisen,
oululaisen tai vaasalaisen kommunistin tulenpalava usko bolshevismiin
— ei siihen vesivelliin, joksi Lenin, Tshitsherin ynnä muut tunnetut
luopiot ovat bolshevismin tärvelleet — vaan siihen vanhaan oikeaan,
joka pitää alkuperäisistä teorioista kiinni lujemmin kuin sika
leivästä, ja jonka vuorenvankkaa uskoa maailman vallankumoukseen ei
edes maanjäristys, tulivuorenpurkaus ja tuhat kaikkein pontevinta
peruutusta Leninin omasta kaunopuheliaasta suuontelosta kykene
millimetrin vertaa hievahuttamaan. Suurin ihme, mitä 20:nnellä
vuosisadalla on tapahtunut, oli se, kun meikäläiset kommunistilehdet
alkoivat myöntää, että Neuvostoparatiisissa on nälänhätä. Ensimmäisiä
tietoja siitä tervehtivät ne punaisella ivanaurulla, ja Lenininkin
julistukset, joissa ilmoitettiin, että leikki on kaukana, paiskattiin
häpeällä paperikoriin. Mutta sitten alkoivat ne kuitenkin kirjoittaa
samasta asiasta. Mikä tämän mielenmuutoksen sai aikaan, sitä me
emme tietenkään voi mennä varmuudella väittämään, mutta tuskinpa
erehtynemme, jos oletamme, että niistä bolshevikkivirastoista, joista
painatusapu meidänkin kommunistilehdillemme heruu, ja joille ei
suinkaan ole samantekevää, saadaanko vai ei muu ihmiskunta uskomaan
Venäjän hätä todelliseksi, tehtiin aateveljille niin Kuopiossa kuin
sen etu- ja takapuolellakin tiettäväksi, että elleivät he ala toisella
tavalla suhtautua asiaan, toimitetaan heille itselleen nälänhätä
pikemmin kuin he ehkä aavistavatkaan. Ja se naula kyllä veti.

Nyt on puustakatsojalle mielenkiintoista odottaa, milloin meikäläiset
uskonveljet alkavat myöntää senkin, että Neuvosto-Venäjä on
eräistä painavista käytännöllisistä syistä luopunut tähänastisista
uskonkappaleistaan, nöyryyttänyt itsensä länsimaisen kapitalismin
edessä ja ilmoittanut olevansa valmis tanssimaan kultaisen vasikan
ympärillä piirileikkiä »Väki tuli saaresta, sun frali lali lei, kun ei
ollut hauska, sun frali lali lei», käsikädessä Euroopan ja Amerikan
suurkapitalistien kanssa, kunhan vain viimemainitut pelastavat Venäjän
siitä kaikkein viimeisestä romahduksesta, joka lähestyy peloittavalla
nopeudella. Tähän saakka ovat meidän kommunistimme vaienneet tarkoin
näistä merkittävistä asioista taikka selittäneet ne vain niiksi
porvarien valheiksi.

Sitä innokkaammin koettavat Neuvosto-Venäjän pääjehut saada koko
maailman uskomaan, että heikäläinen »Tasala Vilkun gäändmys paremppa
elämähä» on todellinen ja vakavasti tarkoitettu. Moskovassa viime
kuussa pidetyssä kongressissa antoi Lenin selvin sanoin ymmärtää,
että suhteessa ulkomaihin tapahtuu nyt täyskäännös oikeaan, joten on
parasta, pojat, ettette enää puhu siitä maailmanvallankumouksesta
mitään, ei ainakaan niin kovalla äänellä, että se naapurin pihalle
kuuluu.

Ja ranskalaisen »Petit Parisien» lehden kirjeenvaihtajalle
on ulkoasiainkomissari Tshitsherin Moskovassa todennut, että
Neuvosto-Venäjän on täydellisen katastrofin uhatessa ollut pakko
päättäväisesti heittäytyä länsimaisen kapitalismin turviin. Ja että
Neuvostolan ulkopolitiikka nyttemmin perustuu ainoastaan taloudellisiin
maailmanintresseihin, eikä, niinkuin tähän saakka, kommunistisiin
opinkappaleisiin. Sekä että tämä politiikka vastaisuudessa on oleva
aivan riippumaton kolmannesta internatsionalesta, ja ettei sillä ole
mitään tekemistä luokkataistelun kanssa.

Yhtä innokkaasti kuin bolshevikit vielä joku aika takaperin julistivat
bolshevismiaan kaikelle maailmalle, yhtä kovasti he nyt puhaltavat
pasuunaansa kaikille ilmansuunnille, tiettäväksitehden »kääntymystään».

Ja jos porvari huomauttaa, että »kyll mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja
vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks», niin mutisee
Neuvosto-Vilkk vaatimattomasti, että ehkä ei nyt sentään vielä tosin
aivan hurskaskaan, »mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy
muutta elämätän...»

Niinhän tuo kyllä taitaa olla.

Mutta se paha maailma tuntuu vielä hieman epäluuloiselta.

(1921.)



PAREMPI JOTAIN KUIN EI MITÄÄN


Asumme täällä kuin maantien varrella olevassa talossa, jonka isäntäväki
on rahtilaisten ja muiden ohikulkevien kesken tunnettu vanhanaikaisesta
suopeudestaan käypäläisiä kohtaan, vaikka ne eivät aina erikoisen
mieluisiakaan olisi. Matkamies voi poiketa taloon turvallisessa
tietoisuudessa, että jollei talonväki hänelle nyt juuri kaulaankaan
lennä, niin ei se kiellä myöskään sitomasta hevosta tikapuihin ja
ajajaa käymästä tuvassa ryyppäämässä vettä ovensuussa olevasta
saavista, jonka laidalta riippuu yhteinen kauha. Toiset ryyppäävät vain
vettä, kehaisevat talon kaivoa, ja kopisteltuaan huopasaappaistaan
lumen permannolle ikäänkuin korvaukseksi vedestä, lähtevät jatkamaan
matkaansa. Toiset taas istahtavat hetkiseksi penkillekin, panevat
tupakaksi, sylkäisevät puheen aluksi, kysyvät talon nimeä ja tarinoivat
yhtä ja toista, talonväen hommaillessa omissa askareissaan ja
kuunnellessa vieraan puhetta puolella korvalla tai kolmanneksella.
Välistä vain, kun isäntä palaa tallista tai emäntä navetasta, voivat
he luoda johonkin pitkäpiimäisempään kulkijaan hiukan ihmettelevän
katseen: yhäkö se istuu täällä, ihan outo ukko.

Olimme jo melkein unohtaneet, että meillä on täällä kotvasen aikaa
ollut melkoinen määrä Kronstadtin pakolaisia. Kun ei vierailla ole
tuntunut olevan halua lähteä talosta, on niitä neuvottu talon töihin.
Metsähallitus on antanut eräitä tietoja näiden töiden sujumisesta.
Aluksi ei siinä suhteessa ole ollut juuri kehumisen varaa, koska näillä
ammattivallankumouksellisilla on ollut peukalo keskellä kämmentä,
mikäli kämmentä on täytynyt ruveta käyttämään tuottavaan työhön. Mutta
työ on neuvonut tekijäänsä, niinkuin maassa tapana on, ja peukalo on
vähitellen siirtynyt luonnolliselle paikalleen.

Metsähallituksen laskelmien mukaan ovat Kronstadtin pakolaisilla
teetetyt työt tulleet noin kolmasosaa kalliimmiksi kuin jos oma
kotimainen työväki olisi ne suorittanut. Me voimme kuitenkin nähtävästi
olla tyytyväiset siihenkin, sillä pakolaisjoukon ylläpitäminen
työttömänä keskitysleireissä olisi todennäköisesti ollut vielä
epäedullisempaa. Nyt on viime kesän ja syksyn kuluessa tullut tällä
työvoimalla kaivetuksi ojia yhteensä 124 km, perattu uittoväyliä 25 km
ja tehty teitä 15 km. Aina se on sekin tyhjää parempi.

Myönnämme, ettei näillä saavutuksilla ole mainittavampaa merkitystä
meidän taloudellemme. Mutta sitä tärkeämmiksi voivat ne muodostua
Venäjälle. Ennemmin tai myöhemmin voivat bolshevikit saada täältä
viisisataa miestä, jotka eivät osanneet juuri muuta tehdä kuin
vallankumousta ja kapinaa, mutta jotka nyt pystyvät sekä ojia kaivamaan
että teitä tekemään. Viisisataa tie- ja vesirakennusinsinööriä, jotka
osaavat itse tehdä työtä ja opettaa muitakin sitä tekemään. Bolshevikit
ehkä vielä lähettävät meille langattoman kiitossähkösanoman sen
johdosta, että me olemme täällä koukuttaneet heille viisisataa miestä,
jotka osaavat hankkia leipää.

Sillä sellaisista miehistä tuntuu Venäjä, suurista
luonnonrikkauksistaan huolimatta, kärsivän puutetta. Kuvaavana
esimerkkinä — mikäli esimerkkejä ensinkään kaivataan — voimme siinä
suhteessa vedota siihen »lähetyskuntaan», jonka Pietarin bolshevikit
omien lehtiensä kertoman mukaan lähettivät viime kesänä Etelä-Venäjälle
ostamaan viljaa.

Se oli kuin patriarkka Jaakobin poikain matka Egyptiin samanlaiselle
asialle, sillä erotuksella vain, että pietarilaiset viljanostajat eivät
onnistuneet yhtä hyvin kuin Jaakobinpojat. Heille — pietarilaisille
tietysti — oli varustettu oma junansa ja annettu 5 miljoonaa ruplaa
matkarahoiksi, mutta retkikunta, juna ja 5 miljoonaa ruplaa katosivat
kuin tina tuhkaan avaraan Venäjänmaahan. Pietarin bolshevikkijohtajat
odottelivat aikansa, mutta lakkasivat viimein odottamasta, kun
huomasivat, että leivänhakijat olivat hävinneet sille tielleen.
Eihän se ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään selittämätön
katoamistapaus Neuvosto-Venäjän nelivuotisessa historiassa.

Mutta äskettäin löytyi muutaman moskovalaisen rautatieaseman
sivuraiteilta juna, joka syystä tai toisesta veti asiaankuuluvien
neuvostovirkailijoiden huomiota puoleensa. Junaa tutkittaessa kävi
ilmi, että se oli juuri se kadonnut pietarilainen viljanhankintajuna.
Ja junassa istuivat ne viljanostoon lähteneet Jaakobinpojat.

— Missäs viljat ovat?

Jaakobinpojat selittivät murheellisina, etteivät he olleet onnistuneet
saamaan viljaa.

Tutkijat näkivät junassa 27 tynnyriä ja kysyivät, että mitäs sitten
noissa tynnyreissä on?

Viljanostajat vastasivat, että niissä on — hm — viinaa — ostettiin sitä
— hm — jottei tarvitsisi aivan tyhjin käsin Pietariin palata. Olisihan
edes jotakin tuomisia... kun ei leipää saatu...

Olemme, niinkuin sanottu, sitä mieltä, että ryssä tarvitsee miehiä,
jotka ovat oppineet hankkimaan leipää, silloinkun leivänhankkimisesta
on kysymys. Meillä on nyt viisisataa miestä opissa. Tosin ei heistä
luultavasti ennätä mitään Saarijärven Paavoja kehittyä. Mutta he ovat
joka tapauksessa kaivaneet puolessa vuodessa 124 km ojaa. Ja se on hyvä
alku.

(1921.)



SOSIALISTIT, KOMMUNISTIT JA RASVANAHKAISTEN PUOLUE


Noottien vaihto tämän maan sosialidemokraattisen ja kommunistisen
puolueen välillä näyttää päättyneen, toistaiseksi kumminkin. Käsitteitä
on vähän selvitetty puolelta ja toiselta. Kommunistit vetivät henkeä,
joka tahtoo välillä loppua, kun pitää jaksaa yhden puolueen haukkua
niin porvarit kuin sosialistitkin ja koko maailma, ja kysäisivät
sitten hiukan käheällä eikä aivan sydämellisellä äänellä, joko
sosialidemokraatit ja noskelaiset tuntevat nahkansa kyllin pehmeäksi,
vai lisätäänkö vielä löylyä, ja eivätkö molemmat puolueet ala
vähitellen tajuta ajankohdan sopivaksi »hedelmälliseen yhteistyöhön».

Noskelaiset antoivat laajan vastauksen, jolla he todistivat olevansa
yhtä pontevia sanaseppoja kuin kommunistitkin, ja asettivat muutamia
vaatimuksia, sekä sen yleisen ehdon, että kommunistien olisi ruokottava
suutaan eräillä navetanpuhdistusvälikappaleilla ja laimennettava
96-prosenttiset haukkumasanansa, sosialidemokraatteja arvostellessaan,
ainakin 50-prosenttisiksi.

Kommunistit ovat torjuneet rukkaskädellä näin ylettömät vaatimukset
ja ilmoittaneet, että koska ja kun niin on, niin ryhtyvät he
jatkamaan taistelua porvareita vastaan yksin ja omilla keinoillaan,
ja sosialidemokraatit saavat pitää hyvänään ne kalikat, jotka heidän
kinttuihinsa tässä kahakassa kommunistien käsistä lentelevät. Samalla
ovat kommunistit tehneet tiettäväksi, että

»Tässä taistelussa tulee Suomen Sosialistinen Työväenpuolue osoittamaan
Sos.-dem. Puoluetoimikunnan avoimessa vastauksessa esitetyt syytökset
ja väitteet, jotka koskevat suhtautumista Tarton rauhansopimuksen
noudattamiseen ja 'Karjalan kansannousuun' y.m. ja jotka nyt ovat
hedelmällisen yhteistyön esteenä, vääriksi, valheellisiksi ja
proletariaatin etujen vastaisiksi».

Että taistelua ainakin Sääksmäellä tullaan jatkamaan tepsivämmilläkin
aseilla kuin pelkällä kielenpieksämisellä, siitä antaa aavistuksen
eilisessä lehdessämme ollut uutinen, jossa kerrottiin, että Sääksmäen
kunnanvaltuuston kommunistinen jäsen, kirvesmies Edvard Nieminen on
iskenyt puukkonsa saman valtuuston sosialistisen jäsenen, työmies Kalle
Lehtosen olkavarteen.

Katsoen siihen, missä merkeissä kunnallinen toiminta Sääksmäellä
tänä vuonna on alkanut, ehdottaisimme läänin maaherralle, että
hän velvoittaisi Sääksmäen kunnan rakennuttamaan kunnantalon
yhteyteen sellaisen asehuoneen, joka keskiajalla oli kirkoissa.
Kunnanvaltuutettujen olisi tähän asehuoneeseen ennen kokouksen alkua
jätettävä ne puukot, kirveet ja heinähangot, jotka he mahdollisesti
ovat kokoukseen lähtiessään varustaneet mukaansa, antaakseen
kokouksessa enemmän pontta sanoilleen. Vain puheenjohtajalla olisi
oikeus käyttää mitään kättäpitempää, nimittäin puheenjohtajan nuijaa.
Varmuuden vuoksi, koska tavallinen visakoivuinen sokerivasara
keskustelun vilkastuessa ehkä saattaisi osoittautua liian tehottomaksi
järjestyksen ylläpidossa, voitaisiin puheenjohtaja oikeuttaa vasaranaan
käyttämään rautapuntaria.

Mutta Toholammilla saarnaava entinen kommunistien piirisihteeri
Janne Kaara antaa pitkät ja kylmät vihellykset sekä kommunisteille
että sosialidemokraateille. Hän on paljastanut onnellisille
toholampilaisille koko humpuugin ja avannut toholampilaiset silmät
näkemään, »ettei Suomessa vielä tällä kertaa ole yhtään todellista
vallankumouksellista puoluetta». Kommunisteillakin kuuluu vain olevan
»kitalaki täynnä suuria sanoja, joita oikein vaahtopäisenä maailmaan
laskettelevat, mutta ei ole niin paljon miehuutta, että uskaltaisivat
kutsua edes puoluettaan oikealla nimellään, vaan ohranaa peläten
pitävät sillä väärän nimen».

Ja on Toholammin uusi apostoli luvannut, että jos hän saa tarpeelliset
varat, niin perustaa hän sanomalehden ja puolueen, »johon jäseniksi
pääsee ainoastaan rasvanahkaisia talonpoikia ja työmiehiä».

Vaaditaanko tulevassa rasvanahkaisten puolueessa, että rasva on oleva
nahkan ulkopinnalla, vai saako sitä ja minkä verran olla nahkan
sisäpuolellakin, sen saanemme kuulla sitten, kun Janne Kaara on saanut
kokoon välttämättömän kapitaalin.

(1922.)



MINKÄTÄHDEN KORPISELÄN IIVANA KÄSKETTIIN POIS PÖYDÄN TAKAA


Korpiselän kunnan Iivanat ja muut herrat valtuutetut kokoutuivat
Korpiselän kunnallisessa elämässä tärkeään tilaisuuteen,
kunnanvaltuuston ensimmäiseen kokoukseen, jossa piti taas
järjesteltämän kunnallista huushollia ensi vuodeksi, ja jossa oli
valittava ensiksikin puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pöytäkirjuri.

Ja kun ukot olivat asettuneet paikoilleen, niin astui pöydän taakse
viimevuotinen puheenjohtaja, katsahtaen läsnäolevaan Korpiselän kansan
pienoiskuvaan surunvoittoisella silmäyksellä, ja sanoi sitten, ettei
hän halua enää tulla koroitetuksi siihen kunniaan, missä hän Korpiselän
kunnanvaltuuston puheenjohtajana on ollut, niin että kiitos nyt sitten
vain luottamuksesta ja hauskasta seurasta.

Valtuusmiehet kumarsivat vähän ja murahtivat, että kiitos vuan
itellesj, ja sitten tuli kysymys, että kukas nyt koroitetaan Korpiselän
valtaistuimelle.

Melkein kaikki puhujat kannattivat O. Huovista kykenevimpänä miehenä
puheenjohtajaksi. Maalaisliittolaiset myöskin. Eräs sosialisti
vain yhden toverinsa kannattamana pyysi arvoisien läsnäolijoiden
suosiolliseen huomioon soveliaana puheenjohtajakandidaattina sulkea
erään läsnäolevan Iivanan.

Mutta kun äänestys oli toimitettu, havaittiin Huovisen saaneen
vain 6 ääntä, kun Iivana sai 7, joten Iivana tuli valituksi
maalaisliittolaisten ja sosialistien kaikessa hiljaisuudessa tekemän
salaisen lehmäkaupan avulla.

Mutta mikä oli tullut se oli tullut, ja entinen puheenjohtaja kiitti
vielä kerran Korpiselän ukkoja kaikesta suopeudesta ja siirtyi
pois pöydän takaa, ojentaen Iivanalle Korpiselän kunnanvaltuuston
puheenjohtajan ulkonaisen arvomerkin. Aapisen nimittäin, jonka
eräs tuntematon, mutta jalomielinen lahjoittaja oli viime talvena
lahjoittanut puheenjohtajalle, arvokkaana ja hyödyllisenä perintönä
luovutettavaksi puheenjohtajalta puheenjohtajalle Korpiselän
kunnanvaltuustossa.

Uusi puheenjohtaja otti tyytyväisyydestä loistaen aapisen haltuunsa ja
astui sitten pöydän taakse puhetta johtamaan.

Sitten istui puheenjohtaja Iivana ääneti pöydän takana ja katseli
aapinen kourassa lempeästi johdettaviaan, ja Korpiselän ukot
tuijottivat häneen takaisin uskollisesti ja rauhallisesti, kunnes
eräs valtuutetuista, joka kai alkoi arvella, että puheenjohtaja
ja muu valtuusto tuntevat jo tarpeeksi toisensa, keskeytti tämän
hiljaisen hartauden ja esitti, että eiköhän nyt voitaisi ruveta
varapuheenjohtajaa valitsemaan.

Puheenjohtaja nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja näytti sitten
vaipuvan ankaraan ajatustyöhön. Katsojat saattoivat melkein nähdä,
miten voimallisesti hänen kehittyneet aivonsa työskentelivät.

Sitten kohotti uusi puheenjohtaja päätään, tuijotti kiinteästi
aapisensa kanteen ja kääntyi vihdoin valtuuston puoleen seuraavalla
esityksellä: jos valtuusto olisi hyvä ja neuvoisi häntä, miten
sellainen vaali on toimitettava.

Korpiselän kunnan pitkäpartaiset luottamusmiehet sipaisivat hieman
ällistyneen näköisinä kasvojensa miehekkäitä kaunistuksia ja
vilkaisivat sitten omituisesti toisiinsa ja alkoivat tuijottaa lattiaan.

Vihdoin eräs sosialisti lopetti tämän tukalan hiljaisuuden, selittäen
puheenjohtajalle lyhyesti ja kansantajuisesti, kuinka vaali
lainmukaisesti on toimitettava. Ja samalla vaivalla pyysi puhuja saada
arvoisille läsnäolijoille huomauttaa, että tämä puheenjohtaja on siis
todellakin, niinkuin puhuja ennen vaalia oli ennustanut, toimeensa
jokseenkin yhtä pätevä kuin jos puheenjohtajaksi olisi valittu
esimerkiksi vanha saapas. Niin että puhuja antoi puheenjohtajalle sen
kansanomaisen ja suorasukaisen, mutta hyväätarkoittavan neuvon, että
tämä irroittaisi asianomaisen puheenjohtajan paikalta ja luovuttaisi
vapaaehtoisesti ja hyvän sään aikana virkansa Huoviselle.

Sitten valtuusto äänesti omin päinsä, ilman puheenjohtajan arvokasta
myötävaikutusta, varapuheenjohtajan.

Puheenjohtajasta tuntui tämä mukavalta, joten hän esitti, että
valtuusto samaa vauhtia valitsisi puheenjohtajalleen pöytäkirjurinkin,
ja olisi valtuusto vielä senkin tehnyt, mutta ehdotetut henkilöt
kieltäytyivät mitä jyrkimmin ja pontevimmin.

Sitten istuttiin ja haukoteltiin ja mentiin välillä tupakallekin ja
arveltiin, että puheenjohtaja pitäköön nyt sitten itse pöytäkirjankin.

Vihdoin se sosialisteista, joka oli saanut kohtalokkaan päähänpiston
esittää Iivanaa puheenjohtajaksi, nousi tekemään synnintunnustusta ja
myönsi äärettömästi erehtyneensä puheenjohtajakykyihin nähden, joten
hän ehdotti, että Iivana itse valittaisi vaalista maaherralle ja
selittäisi kykenemättömyytensä sekä pyytäisi maaherraa vapauttamaan
Iivanan hänen hartioilleen lasketusta liian raskaasta taakasta.

Korpiselän ukkojen silmät kiintyivät silloin toivon välkkeellä
puheenjohtajaan.

Mutta Iivana hypisteli aapista ja hymyili leveästi ja ilmoitti, että
kun hänet on kerran puheenjohtajaksi valittu, niin kyllä hän nyt aikoo
siinä virassa pysyäkin.

Silloin puhkesi kunnanukkojen välillä kiivas ja äänekäs ynnä äärettömän
monisanainen keskustelu siitä, että mitäs nyt tehdään, ja pitääkö
valtuuston valittaa omasta vaalistaan maaherralle, vai valitako
Huovinen ilman muuta puheenjohtajaksi.

Iivana istui vain pöydän takana.

Hän ei kuitenkaan enää hymyillyt, huomattuaan epämiellyttäväksi
hämmästyksekseen, että valtuusto todellakin aikoi ottaa häneltä aapisen
ja alentaa hänet tavalliseksi valtuusmieheksi.

Mutta valtuuston kokoushuoneen nurkassa oli syrjäisenä kuuntelijana
istunut eräs vanha ja arvokas, harmaapartainen korpiselkäläinen
patriarkka.

Tämä kunnianarvoisa ukko nousi nyt loukostaan ja kysyi valtuustolta
— ei siis puheenjohtajalta — saisiko hän sivullisena lausua muutaman
sanan.

— Puhu sie vuan! lupasi valtuusto yksimielisesti.

Silloin vanha patriarkka ojentautui täyteen pituuteensa, astui askeleen
puheenjohtajaan päin ja lausui äänellä, joka oli tottunut tulemaan sekä
kuulluksi että noudatetuksi, seuraavat ratkaisevat sanansa:

— _Sie Iivana astu nyt heti pois sieltä pöydän takaa ja mäne sinne,
missä äsken olit!_

Ja vanhus osoitti varmemmaksi vakuudeksi sormellaan sitä penkin päätä,
jolla Iivana oli istunut ennen puheenjohtajaksi tuloaan.

Ja silloin Iivana erosi ja palasi takaisin penkin päähän.

Mutta aapisen hän sai pitää muistoksi lyhyestä puheenjohtajakaudestaan,
joka oli kestänyt noin kaksi tuntia.

(1922.)



KUVIA PORVARILLISESTA YHTEISKUNNASTA


Ottakaamme ensin sakset ja leikatkaamme kyynel silmäkulmassa Vaasan
kommunistilehdestä seuraava tunteellinen ja liikuttava:

    »_Tervehdys vankilassa viruvalle Arvo-sedälle._

Vaasan järjestönuoret kokoutuneena kokoukseensa viime sunnuntaina
tunsivat syvän kaipauksen keskuudestamme vankilaan raahatun ohjaajamme
Arvo-sedän poissaolosta, sedän, joka vapaana ollessaan oli valmis
uhraamaan kaikki vapaahetkensä meidän pienokaisten kasvattamiseksi ja
oikealle tielle ohjaamiseksi. Muistelemme ilolla niitä hetkiä, jolloin
setä oli tilaisuudessa keskuudessamme työskentelemään. Väsymättömällä
tarmolla tulemme jatkamaan jo aloitettua työtä voidaksemme täyttää
Arvo-sedän toivomuksen ja ilahduttaa häntä sillä, että hänen meihin
istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen tarkoitusperiään
vastaavan hedelmän. Aina tulemme setää muistelemaan meidän parastamme
ajavana ohjaajana. Sentähden lähetämme Arvo-sedälle sydämelliset
terveisemme ja toivomme pian näkevämme sedän keskuudessamme jatkamassa
häneltä keskeneräiseksi jäänyttä työtä.

Vaasan järjestönuoret».

Emme tiedä, mistä syystä kunnon »Arvo-setä» on joutunut toistaiseksi
lukkojen taakse. Mutta varmaankin tuottaa sedälle virkistystä
tiilenpäitten lukemisen verrattain yksitoikkoisessa hommassa tieto
siitä, että hänen »istuttamansa siemen on versonut ja kantanut hänen
tarkoitusperiään vastaavan hedelmän». Tietäen Arvo-sedän kovaksi
kommunistiksi voinemme kai osapuilleen arvata sekä sedän tarkoitusperät
»meidän pienokaisten» ylösrakentamiseksi että myöskin hedelmän laadun.

Porvarillinen postijuna on, siirtyäksemme asiasta toiseen, ollut
vähällä tehdä hallaa Oulun lähellä.

Viime sunnuntaiaamuna oli Ouluun järjestetty Työväen Urheiluliiton
Oulun piirin toimesta liittolaisten välinen mestaruushiihtokilpailu
30 km:n matkalla. Eräässä paikassa piti hiihtäjien kulkea radan
poikki. Kun kolme ensimmäistä, toisista hieman edellä olevaa hiihtäjää
meni radan poikki, oli juna enää vain 100 metrin päässä. Veturi
huusi ja kiljui ja piti pahaa meteliä, mutta luokkatietoisella
välinpitämättömyydellä kulki hiihtäjien häntäpääkin radan poikki.
Viimeinen hiihtäjistä olisi kuitenkin jäänyt junan alle, ellei junan
vauhtia olisi jarruttamalla saatu hiljennetyksi. Niin likeltä sentään
piti, että veturin etuhäkki hipaisi suksen kantoja.

Ja päälletulevaan veturiin vilkaisten kuuluu hiihtomies äkäisesti
ähkäisseen: »... kelehen porrrvari!»

Kuolema, joka jo oli aukaissut kitansa luokkatietoisesti valveutuneelle
urheilijalle, loksautti tyhjään leukoiaau.

Kuinka työlästä hengestään pääseminen toisinaan voipi olla
porvarillisessa yhteiskunnassa, sen on tullut kokemaan eräs
amerikkalainen kokki, James L. Smith nimeltään.

Mr Smith oli kyllästynyt päiviinsä ja koko hoitoon ja ryhtyi
laajasuuntaisiin varusteluihin, päästäkseen varmasti hengestään.

Antakaamme Amerikan lehden kertoa:

 »Hän meni Elk-joen yli vievälle sillalle mukanaan joukko kuolettavia
 aseita. Hän valeli vaatteensa öljyllä ja sitoi nuoran sillan
 kaiteeseen. Nuoran toisen pään sitoi hän kaulaansa. Hän asetti paperin
 jalkainsa juureen ja sytytti sen tuleen. Hän nielasi annoksen myrkkyä
 ja ampui revolverilla tähdäten päähänsä. Mutta sensijaan, että kuula
 olisi lävistänyt hänen päänsä, katkaisi se hänen kaulassaan olevan
 nuoran. Sillä välin olivat vaatteet alkaneet palaa. Hän kadotti
 tasapainonsa ja putosi jokeen kuten palava soihtu. Vedessä sammui
 tuli vaatteista. Kun Smith nousi vedenpinnalle, sai hän ankaria
 oksennuskohtauksia, ja myrkky tuli ulos vatsasta. Kun hän oli hyvä
 uimari, onnistui hänen päästä rantaan. Palohaavoista ja myrkystä ei
 ollut sen haitallisempia seurauksia. Viikon kuluttua päästettiin hänet
 ulos sairaalasta».

Tämän yhtä lyhykäisen kuin uskottavankin kertomuksen antama opetus
siis on, että uimataito on hyvä olla olemassa. Niitä lukijoita, jotka
eivät vielä osaa uida — uimataidottomia on muuten paljon enemmän kuin
uskoisikaan — kehoitetaan senvuoksi opettelemaan uimaan ensi kesänä.

Kokki Smithinkin henki olisi varmaan ollut vakavassa vaarassa, ellei
hän olisi osannut uida.

Vaikka kyllä kai hän olisi siinäkin tapauksessa pelastunut jollain
ihmeellisellä tavalla.

Sillä Amerikassa tapahtuu paljon merkillistä.

(1922.)



IHASTUTTAVA YKSIMIELISYYS


Katsokaa meitä!

Näettekö, kuinka poskemme hehkuvat ja silmämme loistavat? Huomaatteko,
kuinka viehättävä olemme kainossa ja vaatimattomassa kauneudessamme?

Kaikki tämä henkinen ja ruumiillinen kukkeutemme johtuu yksinomaan
siitä, että me katsomme ihastuksella ja luottamuksella tulevaisuuteen —
sekä omaan tulevaisuuteemme, että koko maailman tulevaisuuteen.

Välistä, havaitessamme kansakuntien ja diplomaattien välillä melkoisia
mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka ovat maksaneet, muiden kustannusten
ohella, eräitä miljoonia ihmishenkiä, olemme me olleet taipuvainen
raapimaan oikeaa korvantaustaamme ja lausumaan mielipiteenämme, että
kaikki menee hornan tuuttiin... ja menköön, senpuolesta, mitäs se meitä
liikuttaa!

Mutta nyt me aavistamme, etteivät ne russelilaiset ja hartevalaiset ja
mitä ne lienevät — joita me olemme pitäneet enemmän kuin luvallisen
löylynlyöminä tässäkin löylynlyötyjen maailmassa — etteivät nämä
enemmän tai vähemmän pitkäpartaiset maailmanlopun prohveetat, jotka
näkevät maailmanlopun merkin siinäkin, jos räystäällä päivänpaisteessa
nukkuva kissa sattuu putoamaan, etteivät ne sentään taidakaan olla
niin aivan väärässä ennustaessaan, että tuhatvuotinen valtakunta on
alkamassa, ellei jo alkanutkin. Me näemme jo julman jalopeuran ja
tyhmän lampaan, tai pässin, kävelevän kaulakkain viheriäisellä kedolla.

Katsokaamme esimerkiksi sitä suurta, omituisen juhlallista ja
huomattavaa yksimielisyyttä, jolla maailman kansat suhtautuvat meihin.
Avatkaa näköttimenne ja suvaitkaa nähdä se sydäntälämmittävä osanotto,
jolla valtakunnat äkkiä ovat alkaneet harrastaa meitä, kylmän ja
pakkasen punanenäisiä lapsia. Mutta ennen kaikkea se yksimielisyys.
Kerrankin on koko maailma, tai ainakin huomattava osa siitä,
yksimielinen edes yhdestä asiasta.

Katsokaamme:

Ruotsin lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan
liittoutumisesta.

Ruotsin lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
edullisempaa liittyä Skandinaviaan.

Jahah.

Suomen ruotsalaiset ovat äskeisillä puoluepäivillään käsitelleet
kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.

Ruotsalaisemme ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
lähestyttävä Skandinaviaa.

Jahah.

Saksalaiset lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan
liittoutumisesta.

Saksalaiset lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
edullisempaa liittyä Skandinaviaan.

Jahah.

Mutta entäs nyt... lukija on ystävällinen ja istuu, ettei putoaisi:

_Trotski_ on käsitellyt kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.

Ja myöskin _Trotski_ on sitä mieltä, että Suomen olisi edullisempaa
liittyä Skandinaviaan.

Rengas on ummessa.

Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluepäiviltä on pitkä huippaus Trotskiin,
mutta sittenkin on rengas ummessa, icke desto mindre.

Trotski rakastaa meitä niin lämpimästi, että kai maar tässä on
meidänkin, edes »juutalaisten pelvon tähden», opeteltava rakastamaan
Trotskia. Kunhan hänellä ei olisi niin hirveän pitkä ja pörröinen
tukka. Se tuntuu meistä epäilyttävältä. Tarttis olla parturikone tai
Delila.

Mutta muuten miellyttävä mies, ja hyvin herttainen.

Kuulkaa, mitä hän, hellyydestä värähtelevällä äänellä, on Moskovan
neuvoston juhlakokouksessa puhunut.

Näin on hän puhunut:

 »Tervehdimme ilolla sitä tosiasiaa, että Suomi suuntaisi politiikkansa
 Skandinaviaan sen sijaan, että se suunnattaisiin Puolaan ja Ranskaan.
 Se olisi edullista sekä Suomelle että meille ja myöskin koko
 kulttuurin kehitykselle Luoteis-Europassa».

Trotski hellii Suomen tulevaisuutta ja kulttuurin kehitystä
Luoteis-Europassa.

Totisesti on tämä tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Julma jalopeura ja
laupias lammas kuhertelevat apilapellossa. Toivokaamme, ettei laupias
lammas osoittautuisi tyhmäksi pässiksi.

Emme sentään juuri ihan vielä lankea uuden ystävämme Trotskin kaulaan.

Kunhan hän nyt ensin käy parturissakin.

(1922.)



»HARHAANJOHDETTU TALONPOIKA»


Sallikaa meidän pyyhkiä silmiämme.

Meitä taas itkettää.

Meitä hävettää, että meitä itkettää, isoa miestä, mutta meillä on niin
hellä luonnonlaatu.

Kun me kuulemme tai näemme tai luemme jotain oikein liikuttavaa,
niin itku tahtoo päästä, väkisinkin. Olemme silloin nauravinamme,
salataksemme liikutustamme, mutta kyllä tarkkasilmäinen henkilö sentään
huomaa, mistä todellisuudessa on kysymys.

Ja juuri nyt, tällä hetkellä, olemme me sydämellisesti liikutettu.

Me olemme lukeneet Kuopion kommunistilehdestä artikkelin
»Harhaanjohdettu talonpoika».

Me ajattelimme ensin, että kommunisti, niinkuin tavallisesti,
kirjoittaa pimeistä talonjusseista, pitkätukkaisista tunkioneuvoksista,
rasvaisista rusthollareista, ihramahaisista isäntämiehistä,
tyhmänpöyhkeistä manttaalipösöistä, leveänaamaisista lehmäjehuista,
työväkeään nylkevistä talokkaista j.n.e. Mutta se oli erehdys.

Nyt tuli aivan toista.

Esimerkiksi tähän tapaan:

»Jos talonpoika kestää, niin kaikki kestää».

»Talonpoika on niin tärkeä tekijä taloudellisessa elämässä, että ilman
sitä ei yhteiskunnallinen taloutemme pysy pystyssä, talonpoika on yksi
tärkeimpiä perus- ja kulmakiviä yhteiskuntarakennuksessamme. Tästä jo
seuraa itsestään, että talonpoika on _työntekijä_».

Talolliset kuuntelevat silmät pystyssä ja korvat hörössä tällaista
puhetta sellaiselta taholta. Se olisi jotain ennenkuulumatonta, ellei
samanlaista kieltä olisi käyttänyt — sittenkun punakaartin asiat
alkoivat arveluttavasti kääntyä päin mäntymetsää — kapinanaikainen
»Työmies»-lehti. Silloin sekin heltyi yhteen otteeseen ja selitti, että
sosialistit ovat aina hellästi rakastaneet juuri talonpoikaa, vaikka
joitakin väärinkäsityksiä aikaisemmin lieneekin tapahtunut. Mutta nyt
ne ovat selvinneet. Lyökäämme siis kädet käsihin...

Suomalainen talonpoika ei silloin ottanut tätä tarjousta vastaan.
Saamme nähdä, onko se nyt alkavassa vaalitaistelussa siihen halukkaampi.

Mutta kuunnelkaamme edelleenkin, kyynel silmäkulmassa, niitä
hellyttäviä sointuja, jotka hiljalleen kajahtelevat kommunistisesta
kantelosta: »Mitäpä muuta talonpojan elämä onkaan kuin alituista
raatamista. Aamusta varhain iltaan myöhään täytyy hänen tehdä raskasta
työtä pysyäkseen leipä suussa. Kadehdittavaa ei suinkaan talonpojan
elämä ole».

Ja niin edespäin palstamääriä. Tuleepa kirjoittaja lopuksi jo
siihenkin tulokseen että kun kaikki ympäri käy, niin on talonpojan
elämä vaivaloisempaa ja työläämpää kuin palkkatyöläisen.
Vähintäänkin on talonpoikien elämä »yhtä kurjaa ja sorrettua kuin
palkkaustyöläistenkin. Molemmat ovat kohtalotovereita».

Näin ollen olisi aivan luonnollista, että talonpojat olisivat
kommunisteja ja liittyisivät »yhteiseen taistelurintamaan». Ettei
niin ole tapahtunut, johtuu siitä, että »talonpoika, korvenraataja,
on jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle» kommunisteista, ja
eksynyt väärille poluille. Sillä porvalit, perhanat, »ovat viekkaudella
ja kavaluudella onnistuneet talonpoijan eksyttämään harhateille
poliittisessa elämässä».

Kommunismin leveä ja lämmin syli on kuitenkin nyt, vaalien lähestyessä,
avoin myöskin talonpojille. Heidän ei tarvitse muuta kuin äänestää
polsuja eduskuntaan, kyllä nämä sitten vuorostaan pitävät lopusta
huolen.

Niinkuin sanottu, olemme me syvästi liikutettu. Näin kaunista puhetta
emme ole pitkiin aikoihin lukeneet talonpojasta.

Me vain hieman epäilemme, mahtaneeko maataviljelevä väestömme sulaa
yhtä helposti kyyneleihin. Se on luullaksemme vähän paksunahkaisempaa.
Sitä nahkaa ovat kommunistit itse ankarasti peitonneet ja parkinneet,
ja »korvenraatajalla» on hyvä muisti, vaikkapa hän, kommunistisella
kyynärkepillä mitattuna, olisikin »jäänyt henkisessä kehityksessään
takapajulle».

Siihen tarvittaisiin nyt paljon pehmikettä.

Epäiltävää on, tokko siihen bolshevikkien rahoilla kustannettujen
lehtien palstat ja sanavarasto riittävät.

(1922.)



KYLLÄ TOVERI LENIN...


Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan, j.n.e.

Suomalaisesta on sanottu, ettei hän usko ennenkuin koettelee, eikä aina
sittenkään. Vaan se on nyt sekin kuinka sen ottaa.

Suomalaista on hiukan vaikea saada uskomaan sellaista, mitä hän
syystä tai toisesta ei halua uskoa. Taikka oikeammin sanoen on se
kerrassaan ylivoimainen tehtävä. »Mutta enpä saa päähäni, ettei
minun oman käteni painamaa puumerkkiä tarvittaisi tässä kirjassa».
Taikka: »enkeli taivaasta ei tee parempaa saapasta kuin minä!» Siinä
ei auta silloin koetteleminenkaan. Vähän yli neljä vuotta takaperin
koeteltiin tässä maassa oikein olan takaa, mutta vaikuttiko se erääseen
uskoon? Eipä paljon. Lukekaapa kommunistilehtiä! Ne olisivat erittäin
suositeltavaa lukemista juuri tähän aikaan kaikille laiskansitkoille
porvareille, jotka eivät pidä niin erikoista väliä sillä, tuleeko
heidän käytyä äänestämässä vai ei. Koska hekin ovat näitä meitä yksiä
samoja suomalaisia kuin sosialistit ja kommunistitkin, niin ovat hekin
vahvat ja rauhalliset uskossaan, että kyllä ne asiat taas jotenkuten
itsestäänkin pysyvät oikealla tolallaan, kun ne kerran on saatu sille
kääntymään. Joutavat toiset äänestää ja rehkiä puolueasioissa.

Tämä on juuri sitä kaikkein harmittavinta joukkoa. Jota on
valitettavasti paljon. Typerintä ja itsekkäintä ainesta koko
luomakunnassa, ja vielä typerämpää kuin itsekästä. Sillä jos itsekkyys
veisi voiton typeryydestä, niin juuri se itsekkäisyys panisi
ajattelemaan, että tässä alkaa olla oma raha ja paha maha vaarassa.

Kommunistit ovat nekin sekä typeriä että itsekkäitä, mutta aivan
toisella tavalla. Ne eivät lepää n.s. laakereillaan. Ne ovat
semmoisessa puuhassa, että liepeet liehuvat. Lakkoliike laajenee
laajenemistaan, mitä lähemmäksi vaalit lähenevät, ja uhka on olemassa
semmoinen, että ajetaan asiat yhtä kyytiä suurlakkoon asti. Kun sitten
on joutilasta sakkia tarpeeksi, niin... mitä sitten tapahtuu, sitä
ei aivan selvästi sanota semmoisissa paikoissa, joissa se voi tulla
porvarinkin kuuluville. Mutta arvaahan sen sanomattakin. Iskekäämme
vain ovelasti silmää ja nyökäyttäkäämme päätä. Kyllä me ymmärrämme
toinen toisemme tarkoitukset, vaikka välistä haastelemmekin esikuvien
ja tunnustähtien kautta. Emme ole niin tyhmiä.

Varkaudessa, niinkuin tiedämme, on ollut käynnissä suuret
lakkomeiningit. Niihin liittyy seuraava eräästä Kuopion lehdestä
lipsauttamamme pikku-uutinen:

 »Varkaudessa ovat poliisiviranomaiset kuulustelleet erästä henkilöä,
 joka oli ollut lakkokokouksessa, jossa muuan lakkokiihoittaja
 esiintyi. Tämä henkilö on kertonut, että kiihoittaja, jota hän
 ei tunne ja joka tuskin lienee mitään nimeä käyttänytkään, oli
 kehoittanut työläisiä vankasti pysymään lakossa, sillä, oli
 kiihoittaja kehunut, kyllä rahaa saadaan, toveri Lenin sitä lähettää
 ja on jo lähettänyt 25 milj. mk, lisää tulee, niin että voitte
 huoletta olla lakossa. Kautta maan, niin oli agitaattori edelleen
 ilmoittanut, pannaan pyörät seisomaan».

Tämä on sitä kommunistista uskoa, joka kyllä menee erääseen osaan
työväkeä kuin häkä huonoon päähän. Ja meistä se ei ole niinkään
perusteetonta kuin se tylsä porvarillinen usko, josta edellä
huomautimme.

Tosin ei tunnu uskottavalta, että toveri Leniniltä enää kovinkaan
paljon riittää miljoonia kaiken maailman lakkolaislaumojen
elättämiseksi. Toveri Leninillä on peijakkaan paljon murhetta omienkin
laumojensa elättämisestä, ja kirkkojen tultua ryöstetyiksi alkaa Venäjä
olla kutakuinkin kaput kullasta ja muusta sopivasta maksuvastineesta.
Sitäpaitsi on toveri Leninin terveys tätä nykyä arveluttavasti
rempallaan, niin että Moskovassakin on mahdollisesti jotakin muuta
ajattelemista kuin savolaisten kommunistijätkien onnellistuttamista
uusilla suurlahjoituksilla.

Mutta varmaankin ovat tämänkaltaiset »pyörien seisottajat» aikaisemmin
saaneet suurelta toveriltaan tuntuviakin avustuksia, niin ettei ole
ihme, jos he kukaties vieläkin ovat siinä luulossa, että toveri
Leninillä on Aladdinin taikalamppu, jonka henget kantavat hänelle
vaunulastittain uutta kultaa, kun entinen loppuu.

Mutta olipa kuinka tahansa: typerintä ja itsekkäintä ainesta koko
luomakunnassa ovat ne porvarit, jotka tällaisena aikana eivät ota
äänellään osaa isänmaansa tukemiseen. Sellainen joukko olisi ainakin
joka kolmas vuosi kylmässä vedessä pieksettävä.

(1922.)



KURKI EI HALUA KUOLLA


Välistä kuuluu tapahtuvan niin, että kurkiparka ennättää kuolla
kutkahtaa ennenkuin suo sulaa.

Se on tietysti kova koettelemus kurjelle, sillä oma suu hänelläkin on
lähempänä kuin kontin suu, mistä viimeksimainitusta kurjella sitäpaitsi
lienee hämärä käsitys.

Kurki seisoo pitkänä ja kylmänä keväänä vuoroin toisella, vuoroin
toisella jalallaan jään ja roudan peittämällä suolla, ja ajattelee
pää kallellaan ja silmissä uneksiva ilme kaikkia niitä herkullisia
aarteita, joita suo, kerran sulaksi päästyään, on sille tarjoava,
pitkiä, liukkaita madonloikareita, jotka niin suloisesti luistavat alas
pitkästä kurkusta, ja ennenkaikkea lihavia, mulkosilmäisiä sammakoita,
ihania sammakoita, hurmaavia sammakoita, taivaallisia sammakoita. Mutta
kevät on pitkä ja kylmä. Suo ei jaksa sulaa. Ja eräänä aamuna aurinko
ylösnoustessaan näkee kurkiraukan kuukahtaneen sen jäätyneen mättään
juurelle, jonka päällä se on uneksinut viimeiset sammakkounelmansa.
Se kurki ei enää koskaan tarvitse sammakoita. Meillä tässä suuressa
Suomaassa on myöskin eräs kurki, jolle on alkanut tulla uskon puutos.

Mutta se ei halua enää odottaa suon sulamista. Se on saanut siitä
odottamisesta enemmän kuin kyllikseen.

Ja henki on sillekin rakas.

Se kurki on meidän viehättävä ja eräiltä näkökulmilta katsottuna ei
ainoastaan mielenkiintoinen, vaan tavallaan huvittavakin kommunistinen
puolueemme.

Jos kaikki tämän puolueen toilaukset, meiningit ja edesottamiset
kirjaan kirjoitettaisiin, niin tulisi siitä paksu romaani.

Mutta niitä ei ole tarpeellista kirjoihin kirjoittaa. Ne ovat
enimmäkseen sitä laatua tavaraa, jota siistissä pakinatyylissä
sanotaan tuomaskuonaksi, mikä tosin on suuri ja ansaitsematon loukkaus
tuomaskuonaa kohtaan. Sillä tuomaskuona on hyödyllistä ja tarpeellista
ainetta, jota ei suinkaan voi sanoa kommunismin tuotteista.

Kommunistien aatokset ovat sinkoilleet tässä maassa niinkuin
niinsanotut sittapörriäiset pörräävät ilmassa, matalalla lentäen,
poutaa ennustavana kesäiltana. Sattuu sitten sellaista, että
lentolinjaan osuu aidanseiväs. Sittapörriäiselle ominaisella
suoraviivaisella yksitoikkoisuudella lentää pörriäinen päänsä
aidanseipääseen ja makaa seuraavassa silmänräpäyksessä maassa
selällään, sääriään sätkytellen ja odotellen onnenpotkausta, joka
kääntäisi sen jälleen luonnolliseen asentoonsa, jotta se pääsisi
taas lentoon ja seuraavaa aidanseivästä etsimään. (Siitä on syntynyt
aatepitoinen sananlasku: »Käypä yhtyy johonkin, sanoi sittapörri, kun
päänsä seipääseen lensi».)

Enemmän kuin neljä vuotta ovat tämän maan oikeauskoiset kommunistit,
jonka ydinjoukon muodostavat ne punakaartilaiset, jotka eivät osaa
ottaa terveellistä oppia yhdestä eikä useammastakaan vakavahenkisestä
elämäntapahtumasta, odottaneet silmä kovana vallankumousta. Sekä
paikallista että yleismaailmallista.

Ryssät, jotka maailman sivu ovat pitäneet tyhmempiään narreinaan
ja kyntäneet hulluilla, ovat elättäneet ja ruokkineet Suomen
kommunistipuoluetta henkisesti ja aineellisesti tällä
maailmanvallankumoustoivollaan. Bolshevikkiryssät, jotka eivät ole
pitkään aikaan enää itse uskoneet tuohon heidän heleillä punaväreillä
maalailemaansa yleismaailmalliseen kumoukseen — jos ovat tosissaan
uskoneet milloinkaan — ovat olleet onnellisia voidessaan löytää aivan
Rajajoen takana taajalukuisen lauman sellaisia pässinpäitä, jotka
jaksavat uskoa mainittuun uneen, sittenkun kaikki muut kokomaailman
pöllötkin ovat lakanneet siihen uskomasta. Nämä jalot, mutta kokolailla
naurettavat uskonsankarit ovat suomalaisia kommunisteja. Niistä ei
karise usko muuten kuin jos he joutuvat sinne Ryssän paratiisiin. Mutta
sitten se kariseekin niistä vähän jumalattoman nopeasti.

Näyttää kuitenkin siltä, että meidänkin sitkeä kurkemme alkaa pitkistyä
odotukseen. Tietysti ei se vieläkään epäile näkevänsä sitä autuasta
päivää, jolloin nirri on otettu pois viimeiseltä porvarilta, ja
eloonjätetyt nosket raastavat kahle kintussa kommunistien orjina, jotka
viimeksimainitut luonnollisesti ovat kaikki komissaareja.

Mutta viidettä vuotta odotettuaan päivästä päivään tuota uutta
yleistä hulinaa, luvattuaan joukoille sen tuloa ihan just-justiinsa
siinäpaikassa ja hohotettuaan kylmää kommunistinaurua kaikille
noskeille ja heidän parlamenttaarisuudelleen, ovat kommunistit, olojen
Venäjällä kehittyessä yhä kepulimmiksi, oikealla kommunistisella
ympäripyörähdyksellä kääntyneet itsekin parlamenttarismin poluille.

Ja ottavat he nyt omana puolueena osaa eduskuntavaaleihin.

Väärinkäsitysten välttämiseksi he tosin suhkavat joukkojensa
korviin, että tarkoitus on vain kenkkuilla myöskin eduskunnassa
ja siunatun »vallankumouksen» hyväksi. Mutta tosiasia on, että
kommunistiagitaattoreille tulee näistäpuolin pitkä nälkä ja hoitajansa
laiminlyömän kilin ajatukset, elleivät he mitä pikimmin pääse
eduskunnan leipiin.

Se on aivan samantekevää, mitä he vaalikiihoituksessaan sohlaavat
vallankumouksesta, sotaväestä, suojeluskunnista ja »ohranasta». Se on
pantu vain palstan täytteeksi, pääasia on, että joukko jäätyneelle
suolle jääneitä nälkäkurkia pääsisi taas vähän varmemmalle ja aivan
porvarilliselle taloudelliselle pohjalle.

Mutta voi vaivaisia niitä yksinkertaisia harjastukkaisia
proletäärijoukkoja, jotka haaskaavat kalliin äänioikeutensa moisen
sakin hyväksi!

Pimitetyn kansan silmät aukenevat kyllä lopuksi.

Vähän hitaasti ne tosin aukenevat niinkuin sokeana syntyneen
kissanpoikasen silmät. Mutta aukenevat kumminkin.

Se on ainakin vankka toivomme.

(1922.)



TRI PERETTIN KÄSILAUKKU


Tohtori Perettin käsilaukusta ei vieläkään kuulu sen enempää.

Ei ainakaan allekirjoittanut ole mistään huomannut, että se olisi
löytynytkään.

Ja bolshevikit, ollen kaikkien rosvojen ja varkaiden ystäviä ja
hengenheimolaisia, ovat nyt jo useampia viikkoja olleet kovasti
huolissaan ei tri Perettin vaan varkaan vuoksi.

Emme tiedä, onko Peretti itse bolshevikki, mutta ainakin kuuluu hän
ryssien terveydenhoitokomissariaattiin. Hän oli ollut matkoilla
nälkäalueella, ja oli matkalla takaisin Moskovaan.

Hänellä oli muassaan käsilaukku, jota hän säilytti kuin silmäteräänsä,
mutta Jaroslavin asemalla jätti hän sen hetkeksi kädestään, ja silloin
se varastettiin. Tietysti.

Tri Peretti nosti heti helun ja meni valittamaan ensimmäiselle
komissariolle, jonka käsiinsä sai.

— Mikä on hätänä, hospodin tavaristsh? kysyi komissario.

— Varastivat, ryökäleet, minun käsilaukkuni!

— Ikävä asia, toveri, sanoi komissario, sivellen punertavaa partaansa.
— Mutta semmoista sattuu. Ihmeellistä kyllä, sattuu semmoista täällä
Neuvosto-Venäjälläkin. Mutta minkäs sille tekee?

— Varas on otettava kiinni! huusi tri Peretti kiihtyneenä.

— Aa! toveri! nauroi komissario. — Helposti sanottu: ota kiinni! Mutta
Venäjänmaa on suuri ja avara... kuin rannaton meri. Kuljet, kuljet,
a ei tule laitaa vastaan. Ja väkeä on paljon, sata miljoonaa sielua.
Kuinka otat kiinni? Näytä meille varas, ka kohta otamme kiinni.

— Minä valitan tästä Moskovassa! sanoi hra Peretti vihaisesti.

— Mistä?

— Varkaudesta!

— Käsilaukun varkaudesta?

— Niin juuri!

Komissario nauroi. Kädellään huiskautti:

— Vot valita, veikkonen! Valita varkaudesta Moskovassa! Ha ha ha!

Tri Peretti saapui Moskovaan.

Kiiruhti korkeimpaan paikkaan mihin pääsi.

Valituksen teki: semmoinen ja semmoinen oli asia. Käsilaukun varastivat!

Bolshevikit nauroivat:

— Olisit pitänyt paremmin silmällä! Yksilö laukku meillä on varastettu!
Meikäläiset varastivat koko Venäjän, eikä tullut sen kummempaa, sinä,
veikkonen, semmoisen metelin siitä käsilaukustasi... juokse suolle!

— Tiedättekö, mitä siinä käsilaukussa oli? kysyi tri Peretti.

— Kuinkas sen voisimme tietää, veliseni? Kukaties kultaa, jalokiviä...
kukaties vain yöpaita ja hammasharja.

— Ei, sanoi tri Peretti. — Siinä oli viljeltyjä _lavantaudin basilleja_
tieteellisiä tutkimuksia varten. Miljardeja basilleja. Elinvoimaisia,
parhaassa kunnossa olevia basilleja. Jos ne pääsevät irti, niin saattaa
tapahtua, että puolet Neuvosto-Venäjän väestöstä saadaan haudata.

Silloin muuttui ääni bolshevikkien kellossa.

Syntyi suuri hälinä.

Bolshevikkien sähkösanomatoimisto sai tehtäväkseen määrätä kaikki
lehdet varoittamaan varasta.

Sillä kannalla ovat asiat.

Eikä tri Perettin käsilaukusta ole mitään kuulunut.

Bolshevikeilla on nyt n.s. kylmä rengas:

Onko varas tietämättömyydessään jo päästänyt tri Perettin basillit
liikkeelle?

Ja jos ei vielä ole, niin osaako hän lukea?

Lukutaito ei nimittäin ole yleensä ryssän vahvimpia puolia.

Nyt enempää kuin ennenkään.

(1922.)



LENIN


_Mätäk. 1 p._

Moskovasta sähkötetään amerikkalaisille lehdille, että Lenin on
tuntemattomalla tavalla kadonnut Kremlistä jättäen jälkeensä joukon
selvittämättömiä asioita. Hänen kiinniottamisestaan on luvattu 75,000
triljoonan neuvostoruplan palkinto ja kaksi kappaa siemenperunoita.

_Mätäk. 3 p._

Tieto Leninin katoamisesta varmistuu. Luullaan, että hän on paennut
Kiinaan ja aikoo huudattaa itsensä keisariksi. Toisten tietojen
mukaan olisi hänet nähty vilahdukselta Helsingissä Apollon talon
katukäytävällä.

_Mätäk. 4 p._

Riikaan saapunut kipinäsähkösanoma ilmoittaa Leninin lopusta seuraavaa:
Lenin myrkytettiin viime yönä klo 12,10 syankaliumilla ollessaan
käsi- ja jalkaraudoissa matkalla erääseen kylpylaitokseen Kaukaasiaan
terveyttään hoitamaan. Hänen ruumiinsa heitettiin jokeen.

_Mätäk. 5 p._

Lenin on lääkärien määräyksestä siirretty eräälle maatilalle Moskovan
lähelle. Hänen tilansa on toivoton. Hän kuluttaa aikansa kaalin
kasvattamiseen.

_Mätäk. 6 p. klo 11 a.p._

Leninin loppu lähenee. Hän ei enää voi puhua. Viimeinen sana, jonka hän
lausui, oli »vodkaa».

_Mätäk. 6 p. klo 5 i.p._

Ei kukaan pääse enää Leninin lähelle. Moskovassa on? kaduille asetettu
kanuunoita ja kuularuiskuja. Oikaisuksi eiliseen sähkösanomaan
ilmoitetaan, ettei Leninin viimeinen sana ollut »vodkaa» vaan
_»vottak»_ (»kas niin»). Trotski on päättänyt luopua punaisen armeijan
ylipäällikkyydestä ja ruveta Venäjän kirkon patriarkaksi. Patriarkka
Tihon on tämän johdosta ammuttu.

_Mätäk. 8 p._

Lenin saapui eilen Krimille vahvan vartioston seurassa ja asettui
asumaan ent. keisarilliseen palatsiin Jaltassa. Häntä hoitaa kuuluisa
saksalainen lääkäri, salaneuvos von Humbuggen.

_Mätäk. 11 p._

Rosta ilmoittaa virallisesti:

Kaikki huhut toveri Leninin kuolemasta ovat tuulesta temmattuja. Toveri
Leninin terveydentila ei ole ollut hyvä, sillä häntä ovat jonkinverran
vaivanneet ne kuulat, jotka hänessä katalan murhayrityksen jälkeen
vielä ovat, ja joista kuulista kaksi on sydämessä ja kolme aivoissa.
Toveri Lenin paranee kuitenkin nopeasti, ja voi jo muutaman viikon
kuluttua ottaa osaa hallitustehtäviin.

_Mätäk. 13 p._

Täysin luotettavista lähteistä Riikaan saapuneet tiedot vahvistavat jo
kauan liikkeelläoleet huhut, että Lenin on teljetty hullujenhuoneeseen.
Tätä ei kuitenkaan ilmoiteta kansalle, vaan näyttelee Leninin osaa
Kremlissä toimeenpanevan keskuskomitean jäsen Idiotski.

_Mätäk. 15 p._

Tukholmalainen »Social-Demokraten» ilmoittaa, että Leniniä ei ole ollut
olemassa yhdeksään vuoteen. Lenin kuoli Berlinissä vuonna 1913, ja
laski lehden toimitussihteeri seppeleen hänen haudalleen.

_Mätäk. 15 p._

Keisarillisten hautojen ryöstöstä Pietarissa ilmoitetaan, ettei
Aleksanteri I:n arkku ollutkaan tyhjä, vaan oli siinä Leninin ruumis.
Tämän kautta on saatu vahvistus tukholmalaisen lehden tiedolle, että
Lenin on kuollut jo 1913.

_Mätäk. 16 p._

Moskovasta saapuneet tiedot kertovat yhtäpitävästi, ettei Lenin ole
sairas, vaan on hänet syösty vallasta. Hän on vielä hengissä, mutta
hänen puhelinlankansa on katkaistu ja vartioivat kansankomissarit
Rosvojev ja Huliganov häntä kuin verikoirat.

_Mätäk. 16 p._

Trotski ilmoittaa:

Pelasin eilen shakkia Leninin kanssa ja teki hän minusta matin 10
minuutissa. Leninin terveys on täysin parantunut, ja on hänen painonsa
lisäytynyt 17 naulaa. Eilen vahvisti Lenin 41 vastavallankumouksellisen
kuolemantuomion.

_Mätäk. 18 p._

Eilen alkoi Moskovassa Venäjän kommunistisen puolueen
neljäskymmenesneljäs yleisvenäläinen konferenssi. Avajaispuheessaan
kumosi Kamenev kaikki Leninin sairautta koskevat tarut. Leninin terveys
on täydelleen palautunut.

_Mätäk. 19 p._

Virallisesti:

Lenin (Uljanov) kuoli tänään.

_Mätäk. 20 p._

New Yorkista lennätetään seuraava ääretöntä huomiota herättävä
sähkösanoma:

Tänne on saapunut seikkailurikkaan matkan jälkeen Leninin äiti, rva
Uljanova. Sanomalehdille myöntämässään haastattelussa on Leninin äiti
ilmoittanut, ettei Leniniä ole koskaan ollut olemassakaan, koska rva
Uljanovalla _ei ole koskaan ollut lasta_!

Tieto on aiheuttanut tavattoman kuohun täkäläisessä pörssissä

_Mätäk. 21 p._

Mätäkuuta jatkuu.

(1922.)



KOMMUNISTIEN KEINUTUOLI


Kommunistien asema varmistuu yhä. Nyt ne ovat saaneet haltuunsa
yhden keinutuolin, joka tähän saakka on sulostuttanut erään oikean
päälahtarin elämää. Mutta nyt se on luovutettu, oikeudenkäynnin
välttämiseksi, muutamalle Halikossa asuvalle kommunistipariskunnalle.
Kommunistipariskunnalle, jota ei oikeastaan voi lukea varsinaiseen
ryysyköyhälistöön, sillä pariskunnalla on Halikossa noin miljoonan
markkaa maksava velaton maatila. Ja nyt, niinkuin sanottu, on
pariskunnan omaisuus lisäytynyt vielä sillä keinutuolilla. Ja sen
hinnaksi on arvioitu noin 75-100 mk.

Muutamana viime heinäkuun päivänä sai eräässä Itä-Suomen kaupungissa
vaikuttava jääkäriupseeri yhdeltä turkulaiselta »asianajotoimistolta»
kirjelmän, joka alkuperäisenä on hallussamme, ja jonka sisällys, nimet
poisjättäen, on seuraava:

 »Turku, Heinäkuun 6 p:nä 1922.

 Ilmoitamme kohteliaimmin, että Maanviljelijä J.M. Halikon M:n yks.
 tilalta on tehtäväksemme jättänyt oikeuden kautta vaatia Teidän
 luovuttamaan hallussanne olevan hra M:n vaimon rva J.M:n keinutuolin,
 jonka Te olette hänen Amerikassa ollessaan, isän kuoleman jälkeen,
 haltuunne ottanut samalla kun olette haltuunne ottanut muutakin rva
 M:n yksityisomaisuutta, jonka, paitsi kysymyksessä olevaa keinutuolia,
 olette palauttanut.

 Kun asia kuitenkin on verrattain vähäarvoinen ja sen julkisuuteen
 saattaminen aiheuttaisi turhanpäiväisen skandaalin, niin pyydämme,
 että Te heti kysymyksessä olevan keinutuolin asianomaisille palautatte
 osoitteella Maanviljelijä J. M., Halikko, M:n yks. tila.

 Vastauksenne toimenpiteestänne pyydämme lähettämään
 allekirjoittaneelle viikon kuluessa tästä päivästä lukien, jonka
 jälkeen, ellei palautusta tapahdu, olemme pakotetut ryhtymään
 asianvaatimiin toimenpiteisiin.

 Kunnioittaen

 ....................

Tähän kirjelmään sai asianajotoimisto muutamien päivien kuluttua
seuraavansisältöisen vastauksen:

 »Helsingissä, heinäkuun 11 p:nä 1922.

 Turku.

 Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseenne t.k. 6 p:ltä saan kohteliaimmin
 esiintuoda seuraavaa:

 Kysymys ei ole mistään yksityisomaisuuden anastamisesta tai muusta
 semmoisesta, koska ent. sisareni Amerikkaan lähtiessään lahjoitti k.
 o. keinutuolin isävainajalleni, joka taas puolestaan lahjoitti sen
 minulle, joten entinen sisareni lahjoituksensa kautta ymmärtääkseni
 on menettänyt omistusoikeutensa siihen. Vaan toimenpide aiheutuu
 puhtaasti poliittisista syistä, minä kun edustan sivistystä ja
 laillista yhteiskuntajärjestystä — hänen edustaessaan kommunistista
 maailmanvallankumousta ja yksityisomaisuuden lakkauttamista (mikä
 viimeksimainittu hänen edesottamisiinsa nähden tuntuu jotenkin
 epäjohdonmukaiselta). Vaikka olenkin vakuutettu voittavani jutun,
 en kuitenkaan katso taloudellisesti kannattavan ajaa asiaa edelleen
 oikeudellista tietä, koska se kuitenkin joka tapauksessa aiheuttaisi
 minulle kustannuksia, jotka olisivat suuremmat kuin riidanalaisen
 »keinutuolin» arvo (75-100 Smk), ja ilmoitan täten taloudellisista
 syistä luopuvani omistusoikeudestani kyseessäolevaan esineeseen. Mutta
 komennettuna vakinaisesta majoituspaikastani väliaikaisesti Helsinkiin
 olen tilaisuudessa vasta t.k. lopulla lähettämään sen.

 Olen asiaa käsitellyt tarpeettoman laajasti, ilmaistakseni Teille
 asian oikean laidan ja turhamaisuuden. Huvittavaa lienee myöskin
 Teidän tietää, että kirj. mainittu muu omaisuus tarkoittaa 10-15
 kpl valokuvia, etupäässä ent. sisareni perheen keskuudessa otettuja
 kuvia, joita hän kirjeissä vanhemmilleni ja minulle on lähettänyt,
 sekä rouvalleni »muistoksi» antamaa muutaman markan arvoista
 tarjotinliinaa, jotka pyytämättä palautin, koska ne herättivät minussa
 ainoastaan »ikäviä muistoja».

 — — — — —»

Tätä kirjoittaessamme, ja aiheuttaessamme siis sen asianajotoimiston
karttaman »turhanpäiväisen skandaalin» lienee Halikon pariskunta
jo saanut sen sadan markan keinutuolin rouvan veljeltä. Pariskunta
nauttii aatteen voitosta lahtarismin yli ja hyräilee, keinuessaan tässä
tärkeässä perhemööpelissä.

    »Meillä on soffa ja keinutuoli,
    Pelitoosa ja lullu.
    Meillä on seinällä Kuusinen, Trotski,
    Ja Lenini — nyttemmin hullu.»

(1922.)



YHTEENVETO KOMMUNISTIEN ILTAMASTA SUOMUSSALMELLA


Luodessamme katsauksen kommunistien iltamaan Suomussalmella elokuun
10 p:nä iltapuolella, muodostuu yleissilmäys iltamaan ja juhlapuhujan
äkilliseen ja ankaraan pahoinvointisuuteen seuraavansisältöiseksi:

Aatteen lipun hulmuttamiseksi ja proletaarin diktatuurin peruskivien
paikoilleenvääntämiseksi ilmoittivat Suomussalmen äkkijyrkät
toimeenpanevansa iltaman, täysipainoisille ja vaihtelevine ohjelmineen,
huippukohtana yleinen suomussalmelainen kansantanssi, edellämainittuna
iltapäivänä.

Mihin ilmoitukseen paikalliset valkoisen tasavallan virkanyrkit
suhtautuivat eivät ainoastaan viileästi vaan suorastaan kielteisestikin.

Mutta kun määräpäivän aurinko oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden
ja määrähetki löi, kokoontuivat sorron yöstä Suomussalmen äkkijyrkät,
viranomaisten kiellosta huolimatta, iltamapaikalle. Kokoontui myöskin
virkavalta, tukenaan osa tasavallan armeijan jalkaväkeä, läsnäolollansa
juhlallistuttamaan toverillista yhdessäoloa.

Kun runsaslukuinen kansanaines oli aikansa mulkoillut virkavaltaa,
lukeakseen sen valantovaskenkaltaisista piirteistä valtiomahdin
aivoitukset ja tarkoitusperät, sekä silmämääräisesti arvioinut
rajasotilaiden läsnäolevan lukumäärän ynnä hartialeveyden ja
hauislihojen vahvuuden siltä varalta, että tulisi kysymykseen ja
ratkaistavaksi, kummanko puolueen kohtalo on määrännyt ensiksi
pyörimään portaista alas, Suomussalmen syvät rivitkö vai sodanjumalanko
pojat tai ainakin veljenpojat, käänsi mainittu runsaslukuinen
kansanaines jäykän silmäyksensä kajaanilaisen kivityömiehen ja
kommunistisen kansanedustajan Nahkalan Antin puoleen.

Ja nosti tämä silmäys ikäänkuin vilutaudin oireiden tapaisen
kutsumuksen Antin rintaan sekä selkä- ja kylki-, että osittain myöskin
vatsapuolelle ruumista.

Sillä olipa Antti lupautunut juhlapuhujaksi tähän tilaisuuteen,
ja lähtipä tuo vaativainen, jäykkä ja vääjäämätön katse niistä
riveistä, joita edustamaan Antin oli saavuttava Mooseksenpäiväksi
Helsinkiin. Mutta olipa myöskin saapunut alle saman kurkihirren se
sama virkavalta, joka oli kieltänyt tämän kommunistisen valistus- ja
virkistystilaisuuden. Tuntien Antti olevansa tällä hetkellä ikäänkuin
puun ja kuoren välissä.

Odotti Suomussalmen kommunistinen kansa, odotti virkakunta ja
odotti koko lyhyen Pohjolan kesän luomakunta, kuinka tällä hetkellä
menettelisi juhlapuhuja, jossa tunteet erinomaiset mutta vähemmän
miellyttävät kulkivat ylös ja alas, ylös ja alas yhä nopeammin ja
nopeammin. Puhu, Antti! määräsi kommunistisen joukkotahdon tiukka ja
uhkaava tuijotus. Älä puhu! varoitti virkakunnan vakava katsanto. Ja
Antista itsestäänkin tuntui siltä kuin olisi puhuminen, ehkä jossain
toisessa tilanteessa vaikkapa selvää hopeaa, tällä kertaa useassakin
suhteessa taloudellisesti alempiarvoista vaikenemisen keltaisen,
täysipainoisen kullan rinnalla.

Mutta sittenkin nousi Antti puhujalavalle. Joukkotahto hänet
hypnotisoi, sama tahto, joka oli kohottanut hänet eduskuntaan. Nyt se
nosti hänet puhujalavalle.

Ja hän alkoi puhua.

Mitäkö?

Emme tiedä, hyvät ystävät, mitä. Ja on meillä vaistomainen aavistus,
ettei hän itsekään sitä niin tarkkaan tiennyt.

Sillä äkillinen ja voimallinen sairaus lankesi hänen päällensä, ja
sitä ankarampana, mitä useammin hän katsahti kasvoista kasvoihin
viranomaisia.

Läsnäollut »Kajaanin Uutisten» kirjeenvaihtaja selostaa hänen puheensa
harvinaisen lakonisesti, kymmenkunnalla sanalla:

_»Hän puhui yhtä ja toista, enimmäkseen rykien, aivastellen ja
vatsaansa pidellen»._

Sitten hän äkkiä keskeytti.

Luoden vähemmän kommunistisen, anteeksipyytävän katseen aateveljiinsä
ilmoitti hän äkisti sairastuneensa ja tuli alas puhujalavalta,
vikkelämmin kuin oli sille noussut.

Viranomaiset selittivät Suomussalmen kommunisteille, että koska heidän
luottamusmiehensäkin oli vähemmän tyydyttävässä, kurkku-, nenä- ja
vatsataudin rasittamassa terveydentilassa, niin voisi yleisökin nyt
poistua, tyytyväisenä siihen, mitä olivat Nahkalan Antin puheesta
kuulleet ja nähneet.

Kirjeenvaihtaja toteaa, että »kehoitusta noudattikin suurin osa,
ainoastaan nuoremmat naisihmiset alkoivat räkättää vastaan, jolloin
sotilaat tyhjensivät huoneen».

Mutta painuessaan avoimesta ovesta porraspäihin niin että hameenhelmat
lepattivat, sinkosivat Suomussalmen harmistuneet keijukaiset ja
sinipiiat — vai sanoisiko nykyaikaisemmin: punapiiat — solttupojille
seuraavan kaamean uhkauksen:

»Koska ei täällä saa tanssia, niin ei tästä kylästä enää koskaan
ilmesty kasarmin tanssiaisiinkaan kevytkenkäisiä tanssijoita!»

Niin päättyi Suomussalmen kommunistien suuri iltama yleiseen nyreyteen,
»kevytkenkäisten tanssijoiden» manatessa vormupukuisia kavaljeerejaan
entisistä kasarmin muistorikkaista tanssiaisista kasvot suuttumuksesta
hehkuen ja kivulloisen juhlapuhujan siirtyessä jonnekin syrjemmälle
»rykimään, aivastelemaan ja vatsaansa pitelemään».

Kerrotaan edesmenneestä kuuluisasta ja upporikkaasta kiinalaisesta
valtiomiehestä Li-Hung-Tshangista, että hän aina sairastui vakavaan
diplomaattiseen tautiin (taisi silloin tällöin tilapäisesti kuollakin),
kun neuvotteluissa eurooppalaisten valtiomiesten kanssa tuli tiukka
paikka.

Ehkä tulee meille kajaanilaisesta Nahkalan Antista uusi Li-Hung-Tshang?

(1922.)



OHRANAT


Emme ole sattuneet tapaamaan yhtään minkään kommunistilehden numeroa,
jossa ei olisi ollut edes jotain ohranasta. Enemmän tai vähemmän.
Tavallisesti enemmän. Tilanpuute ei tee ensinkään kiusaa, kun on
kysymys ohranoista.

Jos joku muu sattuu sellaisen numeron tapaamaan, niin olisi hyvä
ja lähettäisi sen meille. Emme maksa siitä mitään, koska järkevä
periaatteemme on olla maksamatta sellaisesta, minkä kukaties voi
kiitoskaupallakin saada, mutta me ajattelemme hyvää lähettäjästä.
Teosofian mukaan on tällaisella hyvällä ajatuksella suurempi vaikutus
kohteensa terveyteen ja hyvinvointiin kuin verenpuhdistustipoilla ja
isolla ruokalusikallisella mikstuura simpleksiä. Liittäisimme lehden
harvinaisuuskokoelmiimme, joihin otetaan vain todella merkillisiä
harvinaisuuksia.

Oikea sosialisti ei usko eikä liene ennenkään uskonut kaviojalkaiseen
ja sarvipäähän paholaiseen, sillä etenkin vanhemman polven sosialisti
on hyvin lukenut Ingersollinsa, joka nyrkit pystyssä taisteli
sielunvihollista vastaan. Oikealla vanhan polven sosialistilla oli
omana pahimpana pöppönään »porvari», lausuttuna niin monine ärrineen
kuin mahdollista. Ja vanhan, Valppaan aikuisen »Työmiehen» lukijat
muistavat vielä, mikä peloittava hirviö ja kummitus tuo »porvari» oli.
Vanha, nilkuttava ja lyhyine tynkäsarvineen pikemminkin naurettava kuin
kammottava paholainen oli viaton ja yksinkertainen veikko »porvarin»
rinnalla.

Tietysti on porvari vieläkin porvari. Mutta »Posthumus, Posthumus»,
itki roomalainen runoniekka, mikä on suomeksi tulkittu sanoilla
»aika rientää». Kaikki maailmassa haalistuu ja vaalenee vähitellen.
Julma porvari nimikin on menettänyt entisen tenhonsa. Se lausutaan
vielä, mutta enemmän noin niinkuin ohimennen, jonkinlaisena
lievempänä kirosanana kuten peijakas t.m.s. Sen entisen valta-aseman
sosialistisessa ja eritoten kommunistisessa kielenkäytössä on vallannut
ohrana. Ohrana on tunkenut syrjään lahtarinkin. Nyt on »ohrana»
osapuilleen vanhan »porvarin» ja lahtarin yhteissumma, kerrottuna
kuinka suurella luvulla tahansa.

Kommunistilehtien kirjoitusten mukaan ovat juuri kaikkein viattomimmat
ja vaarattomimmat, täydellisesti syyttömät kommunistit ohranan uhreja.
Kaikki ovat tähän saakka olleet viattomia. Kielletty kirjallisuus,
ryssien antamat vakoiluohjeet ynnä muut raskauttavat painetut ja
kirjoitetut paperit ovat jollain salaperäisellä tavalla, josta
syytetyillä ei ole aavistustakaan, joutuneet ohranan uhrikaritsojen
haltuun.

Mutta kaikki tämähän on vanhaa ja ennentunnettua. Eikä tässä oikeastaan
olekaan siitä kysymys. Vaan kommunistien omista ohranoista.

Joku aika takaperin hävisi kymmenittäin Oulun kommunistien
bassotorvelle »Pohjan Kansalle» lähetettyjä aateveljien kirjeitä,
joissa oli ilmoitus- tai tilausrahoja. Bassotorvi möyrysi hirveästi
ja syytti tietysti ohranaa. Sitten kävi selville, että ohrana oli
eräs lehden omista juoksupojista, joka oli noudattanut kommunistisia
periaatteita ja avannut kirjeet ja varastanut niissä olleet rahat ja
ajanut autolla ja käynyt elävissä kuvissa. »Pohjan Kansa» yskähti ja
siirtyi puhumaan muista asioista.

Mutta Lappeenrannan kommunistisella »Sos. dem. Nuoriso-osastolla»
tuntuu olevan todellakin oma ohranansa sekä vankiloineen että niihin
kuuluvine vankeineen. Osasto nimittäin joku viikko sitten tiedoitti
ilmoituslehtisissään toimeenpanevansa seuraavana sunnuntaina
tanssi-iltaman Lappeen Armilan V.P.K:n talolla, huomauttaen että
»tulot käytetään osastomme jäsenten poliittisina vankeina olevien
avustamiseksi».

Meiltä on tiedusteltu, ketä ne vaivaiset mahtavat olla, jotka ovat
joutuneet kommunistisen nuoriso-osaston ohranan komeroihin ja
venetsialaisiin lyijykammioihin.

Meillä ei ole aikaa ryhtyä ottamaan siitä selvää, mutta meistä tuntuu
todennäköisimmältä, että ne ovat porvarien »ohranoita».

Kaunis piirre joka tapauksessa tanssia rahoja niiden lihottamiseksi.

Jokohan meidän porvarien täytyy kilpailun vuoksi ryhtyä tanssimaan
meidän ohranamme »poliittisina vankeina olevien avustamiseksi?»

(1922.)



RYSSÄN RUPLAT


Sittenkun ryssän rupliin oli tullut niin paljon nollia, etteivät ne
enää paperille mahtuneet, ryhdyttiin Moskovassa miettimään keinoja
ruplan uudistamiseksi.

Laitettiin komitea.

Komitea istui kolme yötä ja makasi kolme päivää ja antoi sitten
mietintönsä:

— Pyyhitään nollat pois!

— Vot! sanoi bolshevikki. — Pyyhitään nollat pois! Ja nollat pyyhittiin.

— Mikäs rupla tämä on? Kysyi ryssä, katsellen paperia. — Eihän tässä
ole yhtään niitä pyörylöitä.

— Tämä on nyt kultarupla, selitti bolshevikki. Mutta ryssä ei uskonut
sitä kultaruplaksi, eikä sitä oikein uskonut kukaan muukaan. Kun
bolshevikki sanoi paperia yhdeksi kultaruplaksi, niin sanoivat kaikki
muut sitä biljoonaksi bolshevikkiruplaksi. Vaikka siinä ei ollutkaan
nollia näkyvissä.

— Eivät uskoneet! valitti bolshevikki, ja sanoi komitealle, että
laatikaa uusi ehdotus.

Nyt olemme lukeneet lehdistä, että komitea on saanut uuden suunnitelman
valmiiksi.

Mikäli mahdollista, on se vielä ovelampi kuin se nollajuttu.

»Krasnaja Gasetalle», kertoi uutinen, lennätetään Moskovasta, että
aiotaan ottaa käytäntöön uusi rupla, kun kultarupla »jouduttuaan
keinottelun esineeksi» ei kelpaa arvon mitaksi eikä siihen voida
perustaa tilejä eikä valtion budjettia.

Nyt tulee »tavararupla». Joka »kuvastaa perustavarain arvot».

Sitäpaitsi saamme tietää, että »tämän perusruplan ohella otetaan
käytäntöön myöskin muita ruplia, kuten maatalous-, vienti-, tuonti-,
budjetti- y.m. ruplia».

Arvelemme, että koska tulee tuontirupla, niin tulee kai myös aikanaan
juontiruplakin. Kukaties syöntiruplakin.

Ja kaikenlaisia ruplia tulee. »Y.m. ruplia», lupaa »Krasnaja Gaseta»,
joka tietää asiat.

Tulee komissarirupla ja tulee jätkäruplakin.

Tulee siivottomuusrupla ja tyhmyysrupla ja ryssänhajurupla.

Ja rosvorupla ja varasrupla ja tshekarupla ja vankirupla.

Kaiketi myöskin nälkärupla ja sipulirupla ja hapankaalirupla ja
vodkarupla ja kissanmakkararupla ja kolerarupla ja punapaitarupla ja
partarupla ja täirupla ja tshort-vasmii-rupla ja juutalaisrupla ja
nooottirupla ja proletaarirupla ja kaikille-kaikille-kaikille-rupla.

»Ynnä muita ruplia», juuri niinkuin »Krasnaja Gaseta» tietää kertoa.
Monenkaltaisia ruplia tulee. Jotka toivottavasti »eivät joudu
keinottelun esineiksi».

Ei ole kukaan niin kekseliäs kuin bolshevikki. Aina se osaa voittaa
vaikeudet. Muut finanssinerot ne seisovat sormi suussa ja raapivat
toisella kädellä päätään, mutta ryssä senkuin vain antaa huristaa.

Niinkuin se on aina antanut huristaa.

»Niinhän sinä, Venäjänmaa, kiidät kuin saavuttamaton troikka»,
kirjoitti Gogol. »Sakeana savuna pöllyää tie allasi, kaikki jäävät
jäljelle. Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. — — — Oi
Venäjä, minne kiidät? Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset,
ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy, ohi lentää kaikki, mikä maan päällä
on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut
kansat ja valtakunnat».

Juupa juu. Pois ne raivautuvat, hyvän sään aikana, ryssän uuden
ruplatulvan alta.

Sillä paljon tulee uusia ruplia. Kaikenlaisia ruplia tulee. Ynnä muita
ruplia.

(1922.)



ALKAVAT LEIPÄÄNTYÄ


Eduskunnan kommunistit ovat saaneet aikaan skandaalin eduskunnan
istunnossa.

Tässä maassa on paljon kansalaisia, joiden mielestä kommunistit ovat
joutuneet aivan väärään paikkaan päästessään eduskuntaan säätämään
lakeja kansalle. Nämä kansalaiset ovat nyt ehkä sitä mieltä, että
jos se edustaja, joka »uhkaavana riensi puhujaa kohti», niinkuin
sunnuntai numeron selostuksessa sanottiin, olisi tarttunut rähjäävän
kommunistin kaulukseen ja lennättänyt hänet pohjoisnavalle asti, niin
ei siitä olisi koitunut mitään korvaamatonta vauriota eduskunnan
lainsäädäntötyölle.

Toisetkin kommunistit kuuluvat jo kohotelleen housujaan, mikä
meikäläisissä oloissa merkitsee epäilemätöntä valmistautumista asioiden
ratkaisuun kourien ja hauislihasten välityksellä. Mahdollisesti olisi
siis tapahtunut vielä suurempi skandaali, ellei kommunisti olisi
viimeisellä hetkellä korjannut luitaan puhujalavalta.

Kun nyt kommunistit, jotka nimenomaan ovat ilmoittaneet tulevansa
eduskuntaan vain kiusantekoon ja saadakseen häiriötä aikaan, kerran
ovat siellä ja näyttävät alkavan leipääntyä ja tuntea olonsa
kodikkaalta ja rupeavat tositeolla toteuttamaan ohjelmaansa, niin
olisi mielestämme ryhdyttävä miettimään keinoja, millä heidät saadaan
jotenkuten pysymään nahoissaan.

Valtiopäiväjärjestyksen mukaan ei puhemiehen tehtäviin kuulu sellaisten
edustajien heittäminen korkeimman omakätisesti alas puhujalavalta,
jotka eivät suvaitse ottaa huomioonsa puhemiehen määräystä puheenvuoron
lopettamisesta. Jos taas porvarillisten edustajien on joka kerta
noustava ylös paikoiltaan ja riennettävä toimittamaan häätö, niin
aikaansaa sekin häiriötä, keskeytyksiä ja hämminkiä eduskuntatyössä.

Voitaisiin ajatella jonkinlaisia pedellejä, jotka tunnettaisiin
virkapuvuistaan, ja joiden tehtävänä olisi puhemiehen päätösten
toteuttaminen niissä tapauksissa, jolloin niiden täytäntöönpanoon
tarvitaan ruumiillista voimaa. Pedelleiksi olisi tietenkin otettava
vahvoja ja kookkaita miehiä, tunnetuilla raskaansarjan painijoilla
etusija. Pelkkä tieto tällaisten pedellien olosta jossakin kamarissa
Heimolassa vaikuttaisi epäilemättä rauhoittavasti yleismaailmallisessa
vallankumoushurmiossa oleviin puhujiin.

Mutta nykyisellä sähkön aikakaudella on olemassa huokeampia ja
miellyttävämpiäkin keinoja. Puhemiehen pöydässä on oikealla puolen
nappula, jota painamalla sähkökellot rupeavat soimaan koko talossa ja
kutsuvat edustajat istuntosaliin istunnon tai äänestyksen alkaessa.
Me esitämme, että pöydän vasemmalle puolen laitetaan toinen nappula,
ja puhujalavojen permannot muodostetaan ponnahduslaudoiksi. Jos
puhemies painaa vasemmalla puolen olevaa nappulaa, ponnahtaa puhuja
kauniissa kaaressa takaisin ryhmänsä helmaan. Ryhmän asiana on
ojennetuin käsivarsin pitää huolta siitä, että lentäjä »päättää kaaren
kaunihisti», eikä alastullessaan loukkaa itseään.

Puhemiehen asiana on pitää huolta siitä, ettei hän hajamielisyydessään
paina väärää nappulaa. Varmuuden vuoksi olisi ehkä parasta, että
ulosheittonappula olisi punainen ja sen päällä lasikupu niinkuin
palokunnan hälyytyskaapeissa.

(1922.)



VIRALLISIA TIETOJA KARHUJEN, SUSIEN JA KETTUJEN KUVERNEMENTISTA


Neuvosto-Venäjän uusin ehdotus Suomen hallitukselle on meitä suuresti
lämmittänyt.

Etenkin se kohta, jossa esitetään, että käytäisiin neuvotteluihin
rauhansopimuksen 35 artiklan valtiopetosrikoksia koskevien määräysten
ulottamisesta myöskin vastaaviin rikoksiin, jotka ovat tehdyt
rauhansopimuksen voimaanastumishetkestä tähän päivään saakka.

Tämä suunniteltu suosionosoitus ja laupeudentyö, jonka itu on
putkahtanut Neuvosto-Venäjän äidillisestä sydämestä, sisältäisi
toisin sanoen sen, että meillä avattaisiin vankilan portit niille
maankavaltajille, kommunistikiihoituksen levittäjille, vakoilijoille
ja sotilassalaisuuksien myyjille, jotka ovat sattuneet joutumaan
käpälälautaan ja lueskelevat nyt toistaiseksi joutessaan tiilenpäitä,
kiinnittäen erityisesti huomiota siihen, kuinka monta tiiltä on pitkin-
ja kuinka monta poikkipäin kussakin neljässä seinässä.

Ymmärrämme hyvin sen hellän osanoton, jota Neuvosto-Venäjä tuntee
mainittua arvoisaa joukkiota kohtaan. »Omaansa lempokin nuolee», sanoo
eräs porvarillinen sananlasku.

Neuvostohallitus olisi yksin tein voinut esittää 35 artiklan
määräysten ulottamisen hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen ja yleiseen
maailmanvallankumoukseen saakka, joka yhä edelleen on tulossa. Se olisi
tietenkin ollut vielä suurempana konkariaskeleena »vahvan keskinäisen
luottamuksen perustuksen luomista kohti ja hyvien naapuruussuhteitten
vahvistamiseen Venäjän ja Suomen välillä».

Pankaamme pois siis kaikki sarvet ja torahampaat, rakentakaamme rauhaa
ja naapurisopua, älkäämmekä kävelkö kuin kaksi lautapäätä härkää,
joista toinen on punainen ja toinen valkoinen. Sovinto ja ystävyys on
paras, heijuuh! sanoi Esko.

Sitäkin parempi, kun siihen voidaan niin helposti ja yksinkertaisesti
päästä.

Itäisen naapurimme diplomaattisen aloitteen johdosta on huomiomme taas
hetkiseksi kiintynyt sikäläisiin oloihin, ja mielenkiinnolla olemme
lukeneet pietarilaisen bolshevikkilehden »Krasnaja Gasetan» viime
numerosta uutisia.

Niistä havaitsemme m.m., että viime perjantaina on pidetty Pietarin
neuvoston raha-asiain-, tuotanto-, muonitus- ja kunnallisen osaston
yhteinen kokous. Käsiteltiin »kysymystä raha-asiain järjestämisestä».
Se kuulostaa hieman yllättävältä, sillä meikäläisten uskonveljien
uutisista päättäen ei bolshevikkien raha-asioissa pitäisi olla
mitään järjestämistä. Ne ovat aina järjestyksessä. Järjestelemistä
tarvitsevat raha-asiat ovat vain luhistuvan kapitalistisen yhteiskunnan
mädännäisyyksiä.

Pietarin neuvoston kokouksessa kuitenkin ilmoitettiin, että Pietarin
kuvernementissa olivat viime vuonna paikalliset tulot peittäneet
noin 26 % menoista. Vajaus ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin 74
prosenttia koko putsetista. Onhan sitä siinäkin aihetta tuumia pikku
järjestelyä.

Neuvoston vallankumoukselliset hehkulamput raapivat punaisia partojaan
ja tuumailivat keinoja tulojen kartuttamiseksi, mutta »tieto
sanomalehti-ilmoitusten aiotusta verottamisesta aiheutti ivaa ja
vastalauseita, kun lehdet päinvastoin olisivat avustuksen tarpeessa».

Lopuksi kokous »tunnusti hallituksen rahapolitiikan oikeaksi ja hetken
vaatimuksia vastaavaksi».

»Hetken vaatimukset» kai koskevat edelleenkin uusia nollia, sillä
t.k. 18 p:nä noteerattiin kultarupla Neuvosto-Venäjällä virallisesti
18,000,000 neuvostoruplaksi. Kuinka monta nollaa siihen epävirallisessa
elämässä lisätään, sitä ei lehti mainitse ja lieneekin se enimmäkseen
makuasia.

Koska ulkomaillakin vielä eräissä piireissä vallitsee suuremmoinen
käsitys Venäjän n.s. »luonnonrikkauksista», niin voimme, yhä edelleen
Kr. Gasetan uutisiin nojautuen, ilmoittaa, että nuo rikkaudet ovat
ainakin Pietarin kuvernementissa nopeasti kasvamassa. Tosin ilmoittaa
lehti hirvien, jänisten ja metsojen hävinneen sukupuuttoon, mutta
sensijaan »ei ole 50 vuoteen ollut niin paljon susia, kettuja ja
karhuja kuin nyt». Ähäh, porvari! Mitäs siihen sanotte?

(1923.)



PÄÄSI PERILLE, VAIKKA VÄHÄN VIIPYIKIN MATKALLA

Me puhumme nimittäin siitä bolshevikkien meteorista.

Se on jotain erinomaista, niinkuin kaikki muukin Venäjällä.

Eräs työmies Tuusniemellä tuli kyllä alas paljon nopeammin. Vaikka
onkin vain tavallinen tuusniemeläinen työmies eikä mikään meteori.
Mutta olihan tosin matkakin lyhyempi.

Se työmies nimittäin ryhtyi eräänä kuluvan tammikuun päivänä poistamaan
suustaan kipeätä hammasta vanhastaan koetellulla ja luotettavaksi
havaitulla tuusniemeläisellä konstilla. Eräästä kuopiolaisesta lehdestä
luemme, että hän »punoi langasta lujan rihman, sitoi sen toisen pään
kipeään hampaaseen, nousi sitten tuolille ja sitoi narun toisen pään
tuvan orteen. Kovasti ärjäisten potkasi hän tuolin altaan pois jääden
itse hetkeksi riippumaan taivaan ja maan välille hampaastaan. Mutta
vain silmänräpäykseksi, sillä hammas lähti heti aivan juurineen, vaikka
olikin iso takahammas».

Mutta ei meidän pitänyt puhuman tuusniemeläisten hampaista vaan
bolshevikkien meteoreista. Ne ovat oikeastaan eri asioita.

Uutinen, että Venäjältä saadaan viedä ulkomaille 45,000 puutaa
luujauhoja, koska se määrä on yli oman tarpeen, ei meitä ensinkään
hämmästyttänyt. Mikäli olemme kuulleet eri tahoilta, on Venäjällä
viimeisten vuosien kuluessa joutunut käytännöstä vapaaksi erittäin
runsaat määrät luita jos nahkojakin. Ja kun on luita riittävästi, niin
kyllähän niistä myllyssä jauhoja saa.

Mutta meteori ansaitsee aivan eri huomion. Se on oikea neuvostometeori.
Selvästi se on neuvostoystävällinen, koska ei pudonnut Leninin
päähän Kremliin, vaan putosi jollekin pellolle tai niitylle Leninin
kihlakunnassa Tsaritsynin kuvernementissa.

Pyyhkikää suunne ja ottakaa tietoonne seuraava STT:n kautta saamamme
todella huomattava uutinen:

»Kr. Gasetan mukaan on Leninin kihlakunnassa Tsaritsynin
kuvernementissa pudonnut maahan tammik. 1 päivän vastaisena yönä
meteori, _jonka lähestyminen kuultiin jo kuusi päivää aikaisemmin_.
Meteori nousee neljä syltä maanpinnan yläpuolelle. Sen paino
arvioidaan 200,000 puudaksi».

Olemme ottaneet itsellemme vapauden kursivoida erään kohdan, jotta
se sitä helpommin pistäisi lukijan silmiin. Siitä havaitsemme,
että meteori on tehnyt joulusta lähtien tuloaan. Se on jotain
ennenkuulumatonta meteorien historiassa. Kuusi vuorokautta ovat
polsut kuunnelleet hänen humuansa, kylmät renkaat ja väristykset
selkänahoissaan, voimatta sanoa mistä hän tulee ja kuhunka hän menee.
Ja aina vain meteori tulla jyrisi lähemmäksi.

Nyt se on onnellisesti perillä, ja Neuvosto-Venäjällä on uusi ihme
entisten lisäksi, millä hämmästyttää velttoa maailmaa.

Niillä on kai tarkat korvat, niillä bolshevikeilla.

Mutta ne ovatkin niin kauan kuunnelleet maailmanvallankumouksen tuloa,
että siinä on ennättänyt kuulo herkistyä.

(1923.)



IHMEELLINEN, MUTTA TOSI KERTOMUS KOLMESTA AHKERASTA KOMMUNISTISTA


Meidän kunnianhimomme päämääränä on löytää kaikenlaisia ihmeellisiä,
outoja, eriskummallisia, hämmästyttäviä ja ällistyttäviä tositapahtumia
Suomen kansan jokapäiväisestä elämästä ja rientää toitottamaan
niitä ympäri maailmaa. Mehiläisen ahkeruudella me etsimme hunajaa
kaikenlaisista luonnollisista, jopa joskus erehdyksessä tekokukistakin,
onnistuen pyrkimyksissämme milloin paremmin, milloin huonommin, mutta
tällä kertaa on meillä syytä ylpeillä löydöstä, joka merkillisyydessään
ja harvinaisuudessaan kilpailee faarao Tutankhamenin vanhan
huonekaluston kanssa, ja joka toivottavasti täyttää kateudella kaikki
virkaveljemme Amerikassa ja Austraaliassa asti. Me olemme nimittäin
löytäneet kolme kommunistia, jotka ovat siinä määrin innostuneet
työntekoon, että eivät syömäänkään jouda, ja siis ainakin siinä
suhteessa kelpaavat esikuvaksi porvareillekin, jotka kyllä muistavat
katsoa kelloaan silloin, kun päivällisen aika lähestyy.

Koko tämä juttu olisi vain jonkinlaista kaunokirjallisuutta, vieläpä
kaikkein köykäisintä laatua, ellei sen pohjana ja perustuksena olisi
vakava, suorastaan ankaraan ja moittivaan sävyyn laadittu asiallinen
selostus viipurilaisessa »Kansan Työssä».

Siinä kerrotaan, että nuo työteliäät kommunistit ovat Pekonlahdella,
sikäläisen lautatarhan töissä. Pekonlahti onkin muutoin Hiitolassa,
joten ei ole ihmeellistä, että tämä on hitonmoinen juttu.

Eikä sillä hyvä, että nämä kolme miestä raatavat kuin turkaset kaikki
kahdeksantuntiset työpäivät umpeensa lautatarhassa, niin että lankut ja
laudat läiskivät. Kun he kuulivat, että eräällä toisella yhtiöllä oli
siinä lähistöllä propsien lastausta, niin juoksivat he propsipösöjen
luo ja tarjoutuivat ottamaan ylitöikseen myöskin propsien lastauksen.

Tätä työtä havittelivat myöskin eräät muut, kommunistit ja nosket,
mutta lautatarhan kovat kommunistit tarjoutuivat ottamaan sen
huokeammalla tehdäkseen ja saivat tietysti urakan.

Ja liehuttuaan työpäivänsä täyteen lautatarhalla, lähtivät miehet
illalla toiselle työmaalle, ja kyllä siellä sitten propsit kolisivat ja
lentelivät.

Tämä tavaton tapaus herätti luonnollisesti ansaittua huomiota
Pekonlahden valveutuneissa yleismaailmallisen vallankumouksen
esitaistelijoissa, jotka eivät tahtoneet uskoa korviaan, vaan
lähettivät kurkistelijoita propsien lastauspaikalle ottamaan asioista
selkoa.

Kurkistelijat vuorostaan eivät aluksi tahtoneet uskoa silmiään ja
hieroivat siitä syystä näköelimiään, mutta lopuksi palasivat he
takaisin antamaan raporttia, ja yleismaailmallisen vallankumouksen
esitaistelijat saivat pahimmat ja synkimmät epäluulonsa vahvistetuiksi.

Asian outouteen ja kiireellisyyteen katsoen kutsuttiin paikkakunnan
ammattiosasto koolle ylimääräiseen kokoukseen, missä kiihkeän mielialan
vallitessa tehtiin osaston jäsenille selkoa ennenkuulumattomasta
ilmiöstä ammattiosaston ja Pekonlahden ja koko Hiitolan historiassa,
ja lausuttiin luokkatietoinen tuomio moisesta pullistelemisesta
porvarillisen yhteiskunnan työmaalla keskellä valkoisen terrorin ja
riistokäpälien ohranamaisia otteita.

Tämä kiivas kokous pidettiin t.k:n 4 p:nä, ja hyväksyttiin siinä
yksimielisellä ja ankaralla äänimäärällä kansan halveksiminen, ja
päätettiin kiireellisesti ilmoittaa noille kolmelle työnhaluiselle
kommunistille, että heidän on heti lakattava työstä, tai ainakin
propsien lastauksesta, ja jolleivät he lakkaa propsien lastauksesta,
niin on heidän laputettava lautatarhasta.

Kun tämä internaalin päätöslauselma oli saatettu lähetyskunnan
välityksellä työnhimoisten kommunistien tietoon, vastasivat
viimeksimainitut, mikäli arvelemme, antamalla kissan hännän
päätöslauselmalle, koska ahvääri on ahvääri, ja läiskäyttivät
lautakantamustaan, niin että kaiku vastasi Pekonlahden kallioista, ja
ilmoittivat, etteivät he aio lakata propsien lastauksesta ja vielä
vähemmän laputtaa lautatarhasta.

Mutta koska kansan tahto oli saatettu työvimmaisten kommunistisolujen
tietoon, niin oli ammattiosasto vakuutettu siitä, etteivät nämä uskalla
uhmata vallankumouksellista joukkovoimaa, ja kohautti olkapäitään
varmana siitä, että kun huomisilta saapuu, niin ei noita kolmea kamalaa
miestä enää nähdä ylitöikseen porvarien propseja lastaamassa.

Seuraavana iltana levisi kuitenkin huhu, että kommunistit olivat
jatkaneet yltiöpäistä työskentelyään, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, ja t.k. 6 p:nä lähetti ammattiosasto jälleen kurkistelijat
ottamaan selkoa siitä, millä kannalla vallankumouksellisuus ja
kommunistinen aate olisivat propsien lastauspaikalla.

Ja kurkistelijat palasivat takaisin tukka ja silmät pystyssä ja
kertoivat kauhistuneille soluille, että nyt ne vallan riiviössä ovat ja
olivat ruokatunnillaankin lastaamassa, niin että vaunut rytisivät.

»Kansan Työn» kirjeenvaihtaja ei ole jaksanut kestää sitä jännityksen
hirveätä höyrynpainetta, jonka nämä maailmanlopun tapahtumat ovat
Hiitolassa nostattaneet, vaan on avannut varaventtiilin ja kirjoittanut
asiasta selonteon »Kansan Työhön», lausuen lopuksi ääni vapisten:
»Mikähän soppa tästäkin vielä syntyy? Sopii mainita, että tämän
ylityön antaja on myöskin kommunistijärjestön jäsen ja on hyväksytty
luottamusmiehen tehtäviin yllämainitulle lautapihalle jo viime
vuodeksi, mutta nyt on kuukauden ollut työnantajain apurina. Kysyn
häneltäkin, sopiiko se sosialistiseen yhteiskuntaan».

Tämä on käärmeellinen ja pureva kysymys. Emme tiedä, kykeneekö
kommunistijärjestön luottamusmies siihen ollenkaan vastaamaan. Me
hänen sijassaan vastaisimme nöyrästi, että eihän se työnteko tietysti
sosialistiseen yhteiskuntaan sovikaan, mutta kun sitä vielä ollaankin
tässä ohranamaisessa valkojehujen valtakunnassa, niin arvelimme että
tuota noin...

(1923.)



OPPIPAS RYSSÄ HIIHTÄMÄÄN!


Tsaarivallan aikana ei ryssä oppinut tuhannessakaan vuodessa hiihtämään.

Mutta tuli neuvostovalta, Lenin tuli ja Trotski tuli, ja juks kaks
ryssä hiihdon oppimaksi.

Ja mitä nyt sanoo Sakari Pälsi? Ha ha ha!

Tri Pälsi on epäillyt ryssän hiihtotaitoa. Eikä vain taitoa vaan
kehityskykyäkin. Jouluksi ilmestyneessä kirjassaan puhuu hän
ylimielisessä äänilajissa ryssän hiihtämisestä. Hän pilkkaa sitä. Näin
hän muunmuassa kirjoittaa: »Venäläiset olivat aikaisemminkin koettaneet
opetella hiihtäjiksi. Muuan helsinkiläinen hiihtäjämestari palkattiin
maailmansodan alussa opettamaan tätä taitoa venäläisille sotilaille, ja
tsaarin armeijalle tilattiin suksia Ruotsista sekä sauvoja Suomesta.
Mitä tuloksia näistä toimista aikoinaan lienee ollutkin, varma vain
on, että venäläisiltä jäi sillä kertaa hiihto oppimatta, ja heidän
jalkaväkeänsä uppoili avuttomina joukkoina Karpaattien kinoksiin».

Edelleen kehuu kirjoittaja, että suomalaiset kuuluvat hiihtävään
ihmisrotuun, ainoaan muka maailmassa, jonka kaikki jäsenet tulevat
toimeen suksien päällä. Ja sitten alkaa kirjoittaja taas naureskella
ryssille ja ryssien hiihtämiselle, ja kertoo muun ohella, että
»venäläisille suksi on suora vihollinen. Olen joskus huvin vuoksi
narrannut herkkäuskoisen ryssän suksille. Mies kaatui ennenkuin oli
alkuunkaan yrittänyt, nousi sitten pystyyn ja katsahti kauhistuen
taakseen. — Herra armahda! Hän uskoi välttäneensä vaarallisen
väijytyksen eikä enää lähestynyt suksia».

Kun me joulunpyhinä, täytettynä kinkulla ja tortuilla, lepäsimme
divaanillamme nauttien olemassaolosta ja porvarillisesta
yhteiskuntajärjestyksestä ja Pälsin kirjasta, ajattelimme tuota
hiihtolukua tutkiessamme, että varmaankin on tämä niinkuin
kaikenlainenkin ylpeileminen vaarallista ja käy lankeemuksen edellä.
Tosin olemme itsekin olleet mainio hiihtäjä nuoruudessamme — vaikka
ei tämä maineemme ole levinnytkään laajemmalle kuin parin kolmen
samannikäisen liperintaipalelaispojan tietoon, jotka puolestaan,
naurettavaa kylläkin, pitivät itseään vielä etevämpänä hiihtäjinä —
ja tiedämme siis, että suomalainen on synnynnäinen hiihtäjä. Mutta
me olemme myöskin kuulleet kaikenlaisia ihmeitä Neuvosto-Venäjän
saavutuksista kaikilla inhimillisen tietämyksen ja taitamuksen aloilla,
joten emme olleet ensinkään varma siitä, etteikö ryssä oppisi myöskin
hiihtämään. On aina uskallettua lähteä väittämään olevansa ensimmäinen
jollakin alalla, silloin kun naapurina on sellainen ilmiömäinen taituri
ja nero kuin neuvostoryssä.

Ja niinpä, kun me täällä valkoisen pursuj-tasavallan ohranamaisessa
pääkaupungissa parhaillaan vietämme talvikisoja ja pidämme erityistä
mökää juuri hiihdostamme, saapuu äkkiä STT:n kautta seuraava tieto,
mätkähtäen keskuuteemme kuin pommi:

»Isvestijan mukaan on Moskovan sotilaspiirin joukkojen kesken ollut
näinä päivinä hiihtokilpailu, johon otti osaa 14 eri komennuskuntaa eri
pitkillä matkoilla. Eräs joukkue on hiihtänyt 122 virstaa 13 tunnissa
leväten lisäksi välillä kaikkiaan 32 t. 12 min. Ensimmäisten 8 tunnin
kuluessa hiihti joukkue puolitoista puutaa painavan kantamuksen kanssa
78 virstaa saavuttaen täten maailmanennätyksen, joka tähän saakka on
ollut Ruotsin armeijalla, joka v. 1913 hiihti 8 tunnissa 65 virstaa.
Toinen ryhmä hiihti 180 virstaa 60 t. 30 minuutissa ja kolmas ryhmä 160
virstaa 59 tunnissa levähdykset mukaanluettuina».

       *       *       *       *       *

Noh, mitäs siihen sanotte, Pälsit ja muut?

Ryssä nousi suksille, otti puolituista puutaa hartioilleen ja
läksi lykkimään, ja vot, heti tuli maailmanennätys. Vähempi kuin
maailmanennätys ei ryssän arvolle olisi sopinutkaan. Ryssällä
on maailmanennätys monella muullakin alalla, rahan kurssissa,
meteorissa, jonka lähestymisen jyminä kuultiin viikkoa aikaisemmin,
ja niin edespäin. Ryssän armeijalla on jo ennestään maailmanennätys
juoksussakin, sillä muutama vuosi sitten, Varsovan taistelussa, ryssän
armeija juoksi sellaista vauhtia, etteivät puolalaiset suurimmistakaan
ponnistuksista huolimatta saaneet sitä kiinni.

Ja nyt on maailmanennätys myöskin hiihdossa.

Oli luonnollista, että siitä tuli maailmanennätys, jos kerran mitään
tuli.

Kysyttäväksi vain jää:

_Kuinka_ oppi ryssä hiihtämään?

Sekin on oikeastaan äärettömän yksinkertaista asiantuntijoille, ja
allekirjoittanut on yksi aniharvoja asiantuntijoita.

Kuinka sitten ryssä oppi lukemaan?

Niinhän se oppi, että neuvostohallitus antoi määräyksen, että jokaisen
ryssän on opittava lukemaan niin ja niin monen kuukauden kuluessa. Ei
se ollut sen monimutkaisempi juttu.

Nähtävästi on neuvostohallitus antanut määräyksen, että ryssän
on opittava myöskin hiihtämään. Ja kun ukaasi tuli, niin ryssä
tietysti oppi hiihtämään. Ja katso, pyhä veli: heti hän hiihti
maailmanennätyksen.

Nyt voi joku huomauttaa, että eihän se ryssä oppinutkaan lukemaan,
mikäli polsujen omat tilastot paikkansa pitivät.

Mutta hiihtämään se kuitenkin varmasti oppi. Kuinkas se muuten olisi
saanut maailmanennätyksen?

Ryssä on hauska.

Yksi hymy hiihtävälle ryssälle.

(1923.)



TAKSOITUSLAUTAKUNNAN TÄYSI-ISTUNNOSSA SAVONMAASSA


siinä kunnassa, jota emme tahdo nimeltänsä mainita, koska
kirjeenvaihtajakin pyytää, että »kunnan nimeä ei kuitenkaan tarvinne
mainita — täällä asia kyllä tunnetaan», paukkuu nyttemmin kaksi
vasaraa muiden pienempien paukahdusten säestyksellä, ja antaa tämä
todenmukainen kertomus asiallisen ja tyhjentävän kuvan tärkeästä
verotustoimituksesta eräässä Pohjois-Savon tunnetussa ja vauraassa
kunnassa.

Ukkoja tähän taksoitukseen tässä kunnassa ottaa osaa kolmattakymmentä,
toiset kovia porvareita, toiset vähintäänkin yhtä kovia kommunisteja,
mutta suurimman työn tekivät aluksi puheenjohtaja, puheenjohtajan
vasara ja kirjuri, muiden ukkojen torkkuessa, tupakoidessa ja
syljeskellessä ja puhuessa savolaisia asioita ja asianhaaroja ja elämän
havainnoita, ja virkistyessä vain »oman kylän kohdalla» valvomaan
omia ja naapurien etuja, oikeuksia ja velvollisuuksia. Paitsi milloin
kommunistit ryhtyvät äkkiyllätykseen yleismaailmallisen tai ainakin
savolaiskansallisen vallankumouksen hengessä ja koettavat äänestämällä
lisätä jonkun paksuniskaisen ja isomahaisen manttaaliporhon,
talonjussin ja lehmäjehun äyrejä. Silloin kyllä porvarit heräävät
puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä ja isiltä perittyjä
oikeuksia ynnä yhteistä valkosavolaisrintamaa, ja istuntohuoneen
ilmakehän kyllästyttävät hörinä ja pörinä ja välihuudahdukset ja
letkaukset ja naurunrähähdykset, kunnes äänestys on toimitettu ja rauha
palaa Savonmaahan ja piiput taas kodikkaasti ja uneliaasti kurisevat.

Mutta istuupa tässä arvoisassa lautakunnassa myöskin räätäli,
tulipunainen kommunisti tietysti, ja istuupa siellä suutarikin,
vielä tulipunaisempi kommunisti luonnollisesti. Ja räätäli se
eräänä päivänä ensiksi huomasi, ettei sentään tässä porvarillisessa
yhteiskunnassakaan ole tuiki mahdotonta yhdistää huvia, hyötyä ja
kansalaisvelvollisuuksia käymään käsikädessä. Sinä päivänä toikin
räätäli taksoituslautakunnan istuntohuoneeseen saksensa, mittanauhansa,
rässirautansa ja kangaspakkansa, ja alkoi ommella sujautella housuja,
porvarillisille ihramahoille leveämpiä housuja ja riistetylle
punikkikansalle kapeampia housuja, hankkien täten ruunun ajalla
itselleen tarpeellista lisätienestiä ja muille taksoituslautakunnan
jäsenille mieltäkiinnittävää ja virkistävää katselemista ankarassa,
luita ja lihaksia rasittavassa istumatyössä, jonka yksitoikkoisuus
kovin painosti ja unetti sekä porvaria että kommunistia.

Sinä päivänä punainen suutari monta kertaa miettiväisenä katsoa
muljautti punaisen räätälin puoleen ja päästi silloin tällöin
pitkän syljen, mutta ei sentään sanonut mitään, taputtelihan vain
kengänpohjillaan permantoon Internaalin tahtia, ollen tuumailevaisen
näköinen. Mitä silloin miettikään, sit' ei tiennyt yksikään, mutta
nähtävästi hän ajatteli, että onko sitten kraatari parempi kuin suutari?

Sillä seuraavana päivänä, taksoituslautakunnan jälleen kokoutuessa
rasittavaan, mutta välttämättömään toimeensa, ja räätälin istuessa jo
jalat ristissä pöydällä ompelemassa niitä talokas Jussi Issakaisen
uusia laveita sarkahousuja, astui suutari sisään iso laukkunsa
selässään, teki ylimalkaisen hyvänpäivän niin aateveljille yleensä
ja räätälille erityisesti kuin porvareillekin, ja levitti loukkoon
lestinsä, pikilankansa, harjaksensa, naskalinsa, vasaransa ja kaikki
muut työkalunsa sekä nahkatarpeet, ja ryhtyi valmistamaan sille
Pirhosen rengille niitä pitkävartisia vedenpitäviä lapikkaita, joita
Pirhosen renki on jo useampaan kertaan kiirehtinyt.

Ja nyt paukkuvat kilpaa puheenjohtajan nuija ja suutarin vasara,
suutarin takoessa nauloja Pirhosen rengin lapikkaanpohjiin
ja puheenjohtajan naulatessa äyrejä verovelvollisille, ja
taksoituslautakunta torkkuu vähemmän kuin ennen, sillä siitä on
mieltäkiinnittävää, jopa jännittävääkin katsoa, mitkä ensiksi
valmistuvat, Jussi Issakaisen sarkapöksytkö vai Pirhosen rengin
lapikkaatko.

(1923.)



»VELJESVIHA» PORLAMMILLA


Marianpäivänä pitivät Porlammin Lotat iltaman, minkä porvarillisen
hapatuksen vastamyrkyksi Porlammin sosialistit päättivät tilata
Loviisan kommunistisen näytelmäseuran esittämään samana päivänä
Porlammilla kapinahenkistä näytelmää »Veljesviha».

Loviisan korkeimmissa kommunistisissa teatteripiireissä otettiin tämä
toverillinen anomus suosiollisesti huomioon ja päätettiin lähteä
Porlammille »Veljesvihaa» esittämään.

Vierailunäytäntö herätti ansaittua huomiota myöskin huligaanipiireissä,
jotka päättivät läsnäolollaan kunnoittaa tätä Porlammin oloissa
harvinaista taidetilaisuutta, ja kun Loviisan kommunistien
näytelmäseura matkusti Porlammille, seurasi sitä samassa junassa
joukko Loviisan ja Valkon huligaanimaailman valioedustajia, jotka
ahkerasti voitelivat sisällisiä saranoitaan ollakseen perillä parhaassa
esiintymiskunnossa.

Porlammille saavuttuaan läksi varsinainen näytelmäseura pitämään
pääharjoitusta työväentalolla, mutta huligaanit tunkeutuivat erään
porvarin navettaan vaatimaan itselleen äskenlypsettyä ja terveellistä
lehmänmaitoa.

Sitä ei heille annettu, josta syystä Loviisan ja Valkon huligaanit
vähän hermostuivat ja ryhtyivät hajoittamaan porvarillisten
maitopösöjen navettaa, aloittaen ikkunoista.

Tämän johdosta kiiruhtivat porvarilliset maitopösöt samaan navettaan
edustamaan porvarillista maailmankatsomusta ja pönkittämään lahoa
kapitalistista navettajärjestystä, ja tämän vastavallankumouksellisen
toiminnan lopputuloksena oli, että kommunistisen katsantokannan
edustajat lensivät toinen toisensa jälkeen navetasta raittiiseen
ilmaan kauniimpina kuin he olivat navettaan mennessään olleet,
sillä heidän etufasadinsa ja osittain myöskin takafasadinsa olivat
auliisti koristellut sekä heleämmillä että tummemmilla punajuovilla
ja sinimarjoilla, vihertävään vivahtavilla makkaroilla ynnä
koristeellisilla kuhmuilla ja sarven-aluilla.

Kokouduttuaan jälleen maantielle panivat loviisalaiset ja
valkolaiset vieraat katkeran vastalauseensa tällaista menettelyä
vastaan, joka olennaisesti poikkesi suunnitellusta ohjelmasta, ja
lausuivat halveksimisensa ei ainoastaan porvarilliselle vaan myöskin
sosialistiselle Porlammille ja koroittivat äänensä ja kirosivat
Porlammin ja julistivat hajoittavansa ensin Lottien iltaman ja sitten
työväentalon »Veljesvihan».

Kun sanoma tästä päätöksestä levisi Porlammilla, ryhtyi suojeluskunta
valkoiselle pistinvaltakunnalle kuvaavaan toimenpiteeseen ja asetti
vahdit suojelemaan Lottien iltamaa.

Tämän johdosta Loviisan ja Valkon huligaanit, lausuen ankaran
tuomionsa porvarillisesta kenkkuilemisesta, jättivät Lottien iltaman
omaan arvoonsa, ja päättivät kohdistaa koko toimintansa työväentalon
seuduille.

Talolla näyteltiin juuri »Veljesvihaa» ja valkokaartin kauhistuttavia
varjopuolia ja punakaartin miellyttäviä ja liikuttavia valopuolia, kun
Loviisan ja Valkon huligaanimaailman vispikerma saapui talon pihamaalle
ja nosti pöyristyttävän sotahuudon ja ryhtyi ryntäämään sisään
teatterihuoneistoon.

Järjestysmiehet huusivat, että älkää hyvät veljet, ja huligaanit
huusivat, että nyt näytetään se oikea veljesviha, ja kommunististen
taiteilijain esittäessä »Veljesvihaa» niillä petäjälaudoilla, jotka
Porlammilla kuvaavat maailmaa, vetivät huligaanit esille pamppunsa ja
puukkonsa ja järjestysmiehet vetivät esille pamppunsa ja revolverinsa,
ja se veljesviha, joka nyt esitettiin eteisessä ja portailla, voitti
todellisuudentunnussa, draamallisessa voimassa ja sujuvassa esityksessä
ja yhteisnäyttelyssä ehdottomasti lavalla näytellyn, vaikka eivät
järjestysmiehet eivätkä huligaanit olleet ennättäneet edeltäkäsin
ensinkään syventyä ja eläytyä osiinsa, eivät olleet pitäneet mitään
yhteisharjoitusta, eikä heillä ollut edes kuiskaajaa käytettävänään.

Läsnäolleet vakuuttavat huligaanien tulleen siinä määrin pehmitetyiksi,
että heidän selkäpuolensa voi suurin piirtein katsoen arvostella
kutakuinkin yhtä pehmoiseksi kuin vatsapuolenkin, ja kun heidät
täten oli lyöty, hakattu, piesty, revitty, raastettu, peipoteltu ja
riepoiteltu ja lopuksi heitetty jonkinlaisina myttyinä tunkiolle,
saanemme katsoa heidän tulleen osapuilleen tuntemaan veljesvihan ja
sen tuhoisat seuraukset, jonka jälkeen he verisin naamoin ja käyttäen
kieltä, mistä ei henkinyt mikään erikoisempi suopeus Porlammia ja
sen toverien taideharrastuksia kohtaan, vetäytyivät erääseen riiheen
paikkailemaan itseään, mitä paikattavissa vielä oli.

Minkäjälkeen, niinkuin säännönmukaiset iltamaselostukset päättyvät,
»itsekukin läksi kotiansa kohti», tuntien saaneensa suunnilleen sen,
mitä oli lähtenyt hakemaankin.

(1923.)



INKILÄN EMÄNOSKET KYSELEMÄSSÄ TURHIA KOMMUNISTISOLULTA


Torstai-illaksi oli Inkilän työväenyhdistyksen talolle ilmoitettu
kommunistipuhujan, kommunistisen nuorisopiirin edustajan puhetilaisuus.
Paikalle oli saapunut myöskin Viipurin piirin sosialidemokraattisen
nuorisojärjestön edustaja, sammuttelemaan tarpeen vaatiessa sen ruman
tulisia nuolia.

Ja oli tilaisuuteen saapunut, paitsi luokkatietoista kommunistista
yleisöä, myöskin Inkilän emänoskeloita.

Kommunistipuhuja selvitteli laajapintaisessa puheenesityksessä
työläisluokan kommunistiset ja noskelaiset gategoorit ja työläisluokan
politiikan hämäämiset porvaripetojen kesyttämisen merkeissä, mikä
on johtanut uinuvan luokkatietoisuuden kammottavaan heräämiseen
kapitalistivaltion patruunatehtaan synkässä ympäristössä. Tuontapaisen
työväenpolitiikan hermokeskuksissa on havaittavissa ilmeistä
väsähtyneisyyttä, ja suunnan ainemassoista, itse puolueesta kuulee kuka
tahansa asioita tarkata tahtova vulgaanista jymyä. Sosialidemokraattien
leirissä pidetään kyllä paljon parranpärinää, mutta se ei ole
aatteellisuuden innoituksen tuimaa hyökkäyshuutoa, vaan pikemminkin
torjuvia liikkeitä tekeväin valitusta.

Sittenkun puhuja vielä oli esiintuonut, että noskelaisten luottamus
luokkataistelutekijöihin, joukkovoimiin ja joukkosieluun on
kadonnut jättääkseen tilaa ajatuksellisesta laiskuudesta johtuvalle
poliittiselle näpertelylle, mille sanontatavalle Inkilän rikkiviisaat
emänosket irvistelivät ala-arvoisesti ikeniään, ryhtyivät
viimemainitut kohentelemaan pikkuporvarillisia pöksyjään ja esittämään
esitelmöitsijän harkittavaksi, vastattavaksi ja Inkilän ainemassoille
selvitettäväksi eräitä kysymyksiä.

Kommunistisolun niistettyä nenänsä ja luotua tutkivan silmäyksen
inkiläläisen ainemassan sfinksimäisiin kasvoihin esittivät Inkilän
emänosket kysymykset: mitkä menettelytavat olisivat olleet
sosialidemokraattisia parempia Suomessa jälkeen kansalaissodan?

Kun ei kommunistisolu tuntunut kysymyksen ajatussisällystä aluksi
oikein tajuavan, esitettiin se hänelle uudelleen, jonka jälkeen puhuja
kakisteli kurkkuaan ja puhui jotain, joka nähtävästi saattoi olla
yhtä läheisessä yhteydessä Tutankhamenin hautalöytöjen kuin esitetyn
kysymyksen kanssa.

Koska Inkilän ainemassat eivät olleet saaneet vastausta tehtyyn
kysymykseen, niin vetosivat paikkakunnan emänosket hartaasti
kommunistipuhujan parhaimpiin tunteisiin ja pyysivät häntä vain
vastaamaan tähän kysymykseen: mitkä menettelytavat olisivat olleet
sosialidemokraattisia parempia j.n.e.?

Sittenkun esitelmöitsijä oli sekautunut internatsionaaleihin ja Lex
Kallioon, mutta kysymys oli jäänyt vastaamatta, totesivat Inkilän
emänosket, ettei puhuja näkynyt olevan sen enempää selvillä Lex
Kalliosta kuin nykyisistä internatsionaaleistakaan, ja esittivät hänen
vastattavakseen seuraavat kysymykset: mitkä menettelytavat vievät
paremmin kuin sosialidemokraattiset sosialistiseen yhteiskuntaan? Jos
sellaisia on, niin mitä ne ovat?

Pyyhittyään hikeä niskastaan ja otsaltaan ryhtyi kommunistisolu
puhumaan teoriasta ja käytännöstä, ja koska hänen käsityksensä
teoriasta ja käytännöstä näyttivät hämäriltä, niin pyysivät emänosket
häntä, jos mahdollista, selvittämään, mitä ne semmoiset teoriat sitten
hänen mielestään olivat?

Puhuja hengähti helpotuksesta, ilmoittaen heti, että teoriat ovat vain
semmoista, jota joka mies voi laatia.

Inkilän emänosket päästelivät useita koleita hohotuksia, mitkä
vaikuttivat hämmentävästi kommunistisoluun, ja vastasivat, etteivät
noskelaiset siitä huolimatta niin vain tee itse teorioita, vaan
seisovat sen isopartaisen Marxin teorioiden pohjalla.

Minkäjälkeen Inkilän emänosket kalkkarokäärmeellisesti hymyillen
pyysivät saada uudistaa äskeiset kysymykset.

Kommunistisolu huomautti tämän keskustelun osoittavan, että
kysymyksiä on helpompi esittää kuin vastauksia, mihin erinäiset
pikkunosket yhtyivät halpa-arvoisilla räkätyksillä, eräiden viitatessa
sananlaskuun, että yksi hullu voi kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta
vastata.

Kun täten oli keskusteltu 4 tuntia ja kun kaikki muut väittelyt olivat
päättyneet samalla tavalla, hyväksyivät Inkilän emänosket törkeällä
äänten enemmistöllä 17 äänellä 7 vastaan joukon päätöslauselmia, joissa
väitettiin kommunistisolun saaneen kovasti saparoilleen ja hävinneen
väittelyn.

Kokous loppui ja Inkilän emänosket kehoittivat kommunistisen
nuorisopiirin puhujaa menemään uudelleen kouluunsa ja tulemaan sitten
takaisin, kun korvantaustat ovat kuivuneet, ja poistui puhuja talolta
noskelaisten ihmissyöjien irvistellessä pirullisesti ikeniään.

(1923.)



JULMA LAKI


Odotamme, että maailmanvallankumouksen jossakin määrin käheäksi
käyneestä kurkusta kohoaa piakkoin tuskan ja raivon huuto kuulakkaalle
kevättaivaalle. Oikeastaan olisi sen jo pitänyt kuulua. Olemme
kuulostelleet pää kallellaan ja oikea etukäpälä samanpuoleisella
korvallisella, mutta sitä ei vielä ole kuulunut.

Mahdollista on, että maailmanvallankumous juuri tätä kirjoittaessamme
raaviskelee parransänkeään ja miettii, missä muodossa se oikeastaan
päästäisi hätähuutonsa valloilleen.

Juttu on nimittäin tällä kertaa hiukan omituinen.

Maailmanvallankumouksen praktiikassa ei ole moista tapausta vielä
sattunut.

Syypää on Bulgaarian synkkäkatseinen porvarillinen hallitus ja sen
päämies Stambulinski.

Hra Stambulinskin valtakunnassa on niinkuin muuallakin bolshevikkeja,
joitten päämääränä on kukistaa hra Stambulinskin hallitus sekä koko
porvarillinen bulgaarialainen yhteiskuntajärjestys, ripustaa hra
Stambulinski kaulastaan mahdollisimman korkeaan lennätinpylvääseen ja
muodostaa Moskovasta saatujen ohjeitten mukaan uusi neuvostoparatiisi.

Kun hra Stambulinski on ensiksikin porvari ja toiseksi hyvin
jyrkkätuumainen ja itsenäisiä suunnitelmia hautova porvari, niin
ovat Bulgaarian bolshevikit erikoisella mielenkiinnolla odottaneet,
kuinka hallituksen päämies lopuksi heihin ja heidän edesottamisiinsa
suhtautuu. Onko hän, meteleitä ja rymäköitä peläten, olevinaan
ikäänkuin ei huomaisi bolshevikkien olemassaoloakaan, vai ryhtyykö
hän ankariin vastatoimenpiteisiin ja tekemään kuolemantuomioiden ja
vankiloiden avulla kommunisteista marttyyrejä maailmanvallankumouksen
punaiselle alttarille?

Nyt on maailma saanut tietää hra Stambulinskin ja hänen hallituksensa
suunnitelmat.

Ja kaikki maailman kommunistit ja erityisesti Bulgaarian kommunistit
istuvat suu auki ja tuijottavat kauhusta jäykistynein silmin Bulgaarian
hallitukseen, julmaan, armottomaan hallitukseen.

Sillä Bulgaarian hallitus ei olekaan ryhtynyt taistelemaan bolshevismia
vastaan eikä tekemään bulgaarialaisista kommunisteista uhrilampaita ja
veritodistajia maailmanvallankumouksen alttarille.

Vaan on Bulgaarian hallitus päättänyt ryhtyä vakavasti toteuttamaan
kommunismia valtakunnassaan!

Ensi maanantaina kokoutuu Bulgaarian uusi eduskunta, sobranje. Ja
hallitus on antanut laatia kommunisteja koskevan lakiehdotuksen
eduskunnalle esitettäväksi.

Lakiehdotuksessa säädetään, että jokaiseen bulgaarialaiseen kylään,
jossa on enemmän kuin 10 kommunistista äänestäjää, perustetaan
kommunistinen yhteiskunta, johon jokaisen paikkakunnalla asuvan
kommunistin on pakko kuulua. Kaikki kommunistien kiinteä ja irtain
omaisuus sekä tulot takavarikoidaan ja julistetaan heidän yhteisikseen.
Näin syntynyttä kommunistista omaisuutta hoitavat viranomaisten ja
kommunistien edustajista muodostetut lautakunnat. Kommunististen
perheitten jäsenten perintöoikeus lakkaa, ja menevät heidän perintönsä
kommuunille. Kommuunin jäsenten on tehtävä kaikkien työtä samojen
sääntöjen mukaan, ja ruokatavaransa ja muut elintarpeensa saavat he
rahatta kupongeilla kommuunin varastoista.

Näin tulee kommunistinen yhteiskunta toteutetuksi mitä puhtaimmassa
ja ihanteellisimmassa muodossaan Bulgaarian kommunistien keskuudessa.
Mutta porvareita ei siihen päästetä sotkemaan asioita ja punomaan
mustia vastavallankumouksellisia juoniaan. Porvarien täytyy edelleen
pysyä vanhan ja lahon järjestelmänsä mädännäisyydessä ja katsella aidan
takaa vesi suupielessä kommunistisen yhteiselämän riemuja ja ihanuuksia.

On huomattava, ettei tässä ole kysymys mistään vapaaehtoisista
järjestöistä. Lakiehdotuksen mukaan on Bulgaarian kommunistien,
niinkuin sanottu, pakko ryhtyä toteuttamaan kommunismin suuria ja
yleviä periaatteita käytännössä ja omassa elämässään. Kommunistisia
Aatamia ja Eevoja ei karkoiteta välkkyvillä miekoilla unelmiensa
paratiisista, vaan heidät ajetaan päinvastoin vaikka väkisin
sinne sisään. Bulgaarian hallitus tahtoo pestä kätensä Historian
marmorikovien kasvojen edessä ja antaa kullekin alamaiselleen
etsimättömän tilaisuuden tulla autuaaksi omalla tavallaan.

Mutta entäpä jos joku tai jotkut kommunistit sanovat, että kiitoksia
vain, mutta meitä ei vielä haluta ryhtyä elämään kommunismin oppien
mukaan? Me haluamme vielä toistaiseksi itse päättää omaisuudestamme,
perinnöstämme ja työstämme vanhassa porvarillisessa järjestyksessä.
Olkaa hyvät ja menkää hiiteen lakeinenne! Emme tahdo ryhtyä elämään
kommuunissa.

Siltäkin varalta on lakiehdotuksessa pykälänsä, johon aate on
todennäköisesti saatu suoraan Neuvosto-Venäjältä. Siellä, niinkuin
tiedämme, on ampumista käytetty laajassa mittakaavassa ja hyvällä
menestyksellä niitä vastaan, jotka hangoittelevat kommunismia
vastaan. Ja niinpä säädetään nyt myöskin Bulgaarian hallituksen
lakiehdotuksessa, että ne bolshevistisen kommuunin jäsenet, jotka
koettavat elää porvarilliseen tapaan ja elättää itseään muussa kuin
kommunistisessa järjestyksessä, tuomitaan kuolemaan ja ammutaan
julkisella paikalla.

Kauhusta väristen on sekä sivistynyt että bolshevistinen maailma
vastaanottanut tiedon Bulgaarian hallituksen aikeista. Sillä voiko
kuvitella mielessään vertahyytävämpää julmuutta, kuin että kommunistit
pakotetaan elämään omien oppiensa mukaan.

Mutta Bulgaarian tyly hallitus on sitä mieltä, että juuri se on paras
lääke kommunismia vastaan.

Meikäläisten kommunistien ei kuitenkaan pidä tästä pahasti pelästyä.
Luonnollisesti itkee heidän sydämensä verta kommunistiseen elämään
tuomittujen bulgaarialaisten aatetoveriensa kovan kohtalon vuoksi,
mutta omalta mieskohtaiselta osaltaan voivat he tuntea itsensä
turvallisiksi. _Täällä_ eivät vallitse Balkanin olot, täällä saavat
kommunistit kyllä edelleenkin elää porvarillisessa yhteiskunnassa, eikä
kukaan pakota heitä perustamaan kommuunia. Pikemminkin heitä estellään
moisesta onnettomuudesta.

Tässä valkoisen hirmuvallan ohranamaisessa järjestyksessä on ainakin se
hyvä puoli.

Saa nyt sitten nähdä, millaisen mötäkän kommunistiset lehtemme
nostavat, jos sobranje todellakin hyväksyy, niinkuin kylläkin
mahdollista on, Bulgaarian hallituksen epäinhimillisen julman
lakiehdotuksen.

(1923.)



SIINÄ SE VASTA MIES!


Järvi lepää rasvatyynenä. Kuuma on. Ilma väreilee paahtavaisuuttaan.
Kalat ovat idiootteina, eivätkä välitä pyydyksistämme vaan lausuvat
niille raukean halveksimisensa.

Laiskottaa. Huomaamme, ettemme ole Trotski. Trotskia nähtävästi ei
laiskottaisi tässäkään tilanteessa.

Olemme syventyneet erääseen täkäläiseen lehteen lainattuun kuvaukseen
Trotskista, Neuvosto-Ryssän nykyisestä pääjehusta. Kuvausta ei ole
kirjoittanut Trotski itse — ainakaan ei hän kainona miehenä ole
viitsinyt pistää omaa nimeään alle, — vaan eräs bolshevikkiolojen
innostuneena kiivailijana tunnetuksi tullut hra Georges Popov. Ja tällä
kertaa on hän virittänyt balalaikkansa Trotskin kunniaksi.

Varmastikaan ei hra Trotski, jonka oikea ja alkuperäinen juutalaisnimi
on Bronstein, ole mikään jokapäiväinen vallankumousilmiö. Juutalaisella
seikkailijalla, joka jo puolikymmentä vuotta on ollut suurten
miljoona-armeijain ylipäällikkö ja joka tällä hetkellä, kun Lenin on
myönnetty lopullisesti toheloksi ja pois pelistä joutuneeksi, lienee
Venäjän todellinen hallitsija, täytyy olla päässään muuta kuin vanhoja
sahanpuruja. Ainakin on hän kavereineen onnistunut saattamaan äsken
vielä mahtavan ja pelätyn suurvallan sellaiseen alennustilaan ja
viheliäisyyteen, ettei historia ole moista romahdusta nähnyt, ja sekin
on jo jotakin, josta hänelle ja hänen kumppaneilleen on annettava täysi
tunnustus ja vilpitön kiitos.

Kuitenkin on kaikki se mielestämme vielä vähäistä sen rinnalla, mitä
hra Trotski — hra Popovin kuvauksen mukaan nimittäin — muutoin tekee ja
ehtii.

Ensiksikin on hänen hartioillaan hallitustaakan pääpaino. Sitäpaitsi
on se hän, joka oikeastaan johtaa Venäjän ulkopolitiikan. Hän se on
järjestänyt suuret teollisuustrustit, ja hänen kourissaan ne ovat koko
kommunistipuolueen ohjakset.

Kuulkaamme edelleen: »Paitsi huolenpitoa punaisesta armeijasta
ovat hänen käsiteltävinään asiat, jotka koskevat sisä- ja
ulkopolitiikkaa, teollisuutta, kauppaa, kirkkoa, nälänhätää,
kaivosteollisuutta, lentolaitosta, kommunistista internationaalia,
maailmanvallankumousta, propagandaa, raha-asioita y.m. y.m. Hurjaa
vauhtia risteilee hän Venäjän äärettömillä lakeuksilla puuttuakseen
itse asioiden kulkuun, missä sitä tarvitaan, tai tullakseen omin
silmin vakuutetuksi asiain tilasta. Sillävälin on hänellä aikaa
ottaa osaa sotajoukkojen katselmuksiin ja pitää sytyttäviä puheita.
Niin, onpa hänellä »vapaahetkinään» aikaa harjoittaa _kirjallisia_
tutkimuksiakin; hän valmistelee lakkaamatta suurteosta »20:nnen
vuosisadan kirjallisuudesta». Levätessään maa-asunnollaan Moskovan
ulkopuolella sanelee hän puhelimitse tätä teostaan kaupungissa olevalle
sihteerilleen».

Puh, sallikaa meidän välillä vähän huokaista. Meille tuli jo hiki hra
Popovin kuvausta suomentaessammekin

Juu, kyllä se on aika poika. Vaikka ei tällaisen ilmiön tarvinnekaan
koskaan syödä eikä nukkua, niinkuin muiden ihmisten, niin on se
sittenkin paljon ennätetty ja jaksettu, etenkin kun Trotskinkaan
vuorokauteen ei mahtune enempää kuin 24 tuntia.

Mutta edelleen! Älkää luulkokaan, ettei Trotski muuta ennättäisi. Kyllä
hän ennättää. »Joka päivä lukee Trotski kaikki neuvostolehdet, mikä
lueskelu useimmiten aiheuttaa määräyksiä, päätöksiä ja toimenpiteitä,
hän tutkii sitäpaitsi johtavat venäläisten maanpakolaisten
äänenkannattajat ja maailman sanomalehdistön etevimmät edustajat.
Todellisina lepohetkinään syventyy hän Einsteinin, Spenglerin, Kautskyn
ja muiden suurmiesten teoksiin».

Jo moinen luku-urakka veisi jonkun muun sällin päivän aivan tarkkaan,
mutta me arvelemme, että Trotski muiden yli-inhimillisten kykyjensä
ohessa osaa myöskin katsoa kieroon ja lukea kahta lehteä yht'aikaa,
samalla kun joku hänen sihteereistään lukee kolmatta lehteä hänen
oikeaan korvaansa ja toinen sihteeri neljättä lehteä hänen vasempaan
korvaansa.

Trotskin urheiluharrastuksista ei hra Popov mitään mainitse,
joten meidän täytyy jatkaa omin päimme. Pysyäkseen ruumiillisesti
kunnossa sellaisen työtaakan alla täytyy Trotskin tietysti hoitaa
terveyttään ja urheilla. Otaksumme, että hän aamulla mylleröi 15
minuuttia, juoksee sitten maratonin Moskovan ympäri, heittää kuulaa
ja keihästä, saavuttaen uusia maailmanennätyksiä, ja toimeenpanee
köydenvetokilpailun: Trotski köyden toisessa päässä ja komppania
puna-armeijalaisia toisessa päässä. Trotski vetää vastaan haraavaa
komppaniaa perässään pitkin ketoa niin että tomu pölisee, ja aidan
takana katselevat bolshevikit nakkaavat lakkinsa ilmaan ja huutavat
»uraa!»

Trotskista aikakautemme etevimpänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä,
säveltäjänä, skruuvinpelaajana, huuliharpunsoittajana j.n.e. ei aikamme
anna tällä kertaa puhua. Me emme ennätä niin paljon kuin Trotski.

Mutta Trotski ennättää sitä enemmän. Hän tekee kaiken. Muiden
bolshevikien ei tarvitse muuta tehdä kuin istua ja pyöritellä
peukaloitaan. Vuoroin myötäpäivään ja vuoroin vastapäivään.

Ja ryssien huusholli on edelleen sillä kannalla kuin on. Ja
toivottavasti pysyy vielä kauan. Eläköön Trotski!

(1923.)



BOLSHEVIKIT KEKSIJÖINÄ


Teekeittiötä lukuunottamatta — jos nyt sitten sekään on alkuperäinen
venäläinen keksintö — eivät venäläiset tähän saakka ole keksineet
muuta kuin bolshevismin. Tietysti ei se tosiasiassa ole venäläinen
keksintö, mutta ainakin lankeaa ryssälle kunnia pitkälle menneistä
kommunistisista kokeiluista.

Näissä kokeiluissa ovat ryssät kuitenkin tehneet eräitä keksintöjä,
joita heidän lehtensä »Ekon. Shisnj» on paljastanut hämmästyvälle
maailmalle.

Tiedämme, millainen kiire ja into bolshevikeilla oli saada ruplan arvo
mitättömäksi. Bolshevikit luulivat että se kapitalismin ruma ja musta
pahahenki asuu juuri ruplassa. Bolshevikit puhuivat ensin keskenään ja
sanoivat sitten kaikelle kansalle, että jos saadaan raha mitättömäksi,
niin silloinhan häviää kapitalismi itsestään. Porvareista päästään
tappamalla heidät, ja kapitalismista päästään tappamalla rupla,
painattamalla niin paljon paperirahaa, että se tulee mitättömäksi.

Tuumasta toimeen. Ohjelman edellinen puoli sujui mainiosti. Porvareista
päästiin todellakin tappamalla heidät.

Ja ruplan tappaminen onnistui myös yli kaikkien odotustenkin.
Maailmanhistoriassa on ennenkin esiintynyt kelvotonta ja arvotonta
rahaa, mutta niin arvotonta kuin bolshevikkirupla ei ole esiintynyt
eikä tule vastakaan esiintymään, koska todennäköisesti ei tule
maailmassa koskaan olemaan muita sellaisia finanssineroja kuin
bolshevikit, jotka harkitsisivat kannattavaksi painattaa »rahaa», mikä
ei ole likimainkaan sen paperin arvoinen, jolle se on painettu.

Mutta pää tulee lopulta vetävän käteen. Bolshevikinkin.

Bolshevikitkin ovat, raha-asioitaan tuumiessaan, alkaneet katsella
toisiaan pitkin silmäripsin. Ja nyt he kuiskailevat ällistyneen
näköisinä toisilleen. Omituista! Ruplan tapoimme, niin että se nyt on
kerrankin tapettu, mutta kapitalismin paholainen ei kuollutkaan! Se
päinvastoin kasvaa ja vahvistuu Venäjällä päivä päivältä, sillä vaikka
bolshevikkien hattua ei haittaakaan Venäjän satamiljoonaisen kansan
nälkään kuoleminen, niin eivät bolshevikit itse kuitenkaan halua kuolla
nälkään. Ja se on edessä, ellei kapitalismille tehdä uusia myönnytyksiä
joka päivä.

Sekin pieni sivuseikka jäi bolshevikeilta ovelissa laskuissaan huomioon
ottamatta, että valtion maksukyky meni penkin alle samalla kertaa
kuin ruplan arvokin. Tämä laskuvirhe on tuottanut paljon murhetta
bolshevikkien huushollissa. Mutta asiaa ei voida enää auttaa. Marx ei
ole neuvonut, millä tavalla rupla saadaan takaisin arvoonsa, sitten kun
se kerran on saatu niin arvottomaksi kuin se nyt on.

Nyt vaatii edellämainittu vaikutusvaltainen bolshevikkilehti
ankarasti ja aivan vanhaan porvarilliseen tapaan, että valtiopankin
setelinanto-oikeutta on rajoitettava.

Kun se vain kävisi päinsä. Bolshevikkien asioissa olisi paljon
korjaamista, joka on yhtä helppo sanoa kuin vaikea tehdä. Nyt on heille
kirkastunut »uusi» totuus, että mitä enemmän paperirahaa painattaa,
sitä arvottomammaksi se tulee. Ihmeellistä ja käsittämätöntä on kai
polsujen mielestä, että tämä kapitalistinen luonnonlaki pitää paikkansa
myöskin bolshevistisilla autuaitten niityillä.

Ja vielä toisen suuren keksinnön on bolshevikkilehti julistanut
maailmalle. Kapitalistisessa maailmassa se kyllä on tietty ennenkin,
mutta bolshevikit eivät uskoneet. Nyt alkavat hekin vähitellen uskoa.

Ja nyt he riemastuneina keksinnöstään hokevat, että »teollisuutta on
hoidettava niin, että se kannattaa!» Ja ettei teollisuuden ole elettävä
valtion kustannuksella!

Todellakin! Valo tulee idästä. Suuri valo tuli Moskovasta, ja me olemme
häikäistyt.

Bolshevikit ovat siis antautuneet taloustieteellisiksi keksijöiksi,
eikä kenkään voi sanoa, mitä uusia paljastuksia he vielä tekevät.
Kukaties siirtyvät he piakkoin puhtaaseen matematiikkaankin ja
ilmoittavat kaikille kaikille kaikille, että Venäjällä on laajojen,
kokeilujen vahvistamien tutkimusten perusteella tultu siihen
vakaumukseen, että kaksi kerta kaksi on neljä kommunistisessakin
yhteiskunnassa.

Eri asia on, voivatko bolshevikit enää tässä ajallisessa elämässään
käyttää tieteellisiä saavutuksiaan ja voittojaan hyväkseen.

Sillä bolshevikit ovat kuin ilmailijat, jotka nousivat lentokoneellaan
korkealle, liki taivasta ja olivat iloisia. Ja kaikki kansa ällisteli
heitä. Ja sitten he heittivät moottorin ja potkurin maahan ja huusivat,
että katsokaa, se lentää sittenkin! Ja se lensikin vielä vähän matkaa
entisellä kapitalistisella vauhdillaan. Sitten se alkoi laskeutua, ja
lopuksi läksi tulemaan nurinniskoin ja häränpyllyjä heitellen hurjaa
vauhtia kohti vankkaa maankamaraa. Nyt pyörivät silmät ilmailijain
päässä, ja he kiljuvat ja tekevät lentoteknillisiä keksintöjä, mutta se
alkaa olla hieman myöhäistä.

»Roskareissu, mutta tulihan tehtyä».

Niinkuin entinen markkinamies sanoi.

(1923.)



KOMMUNISTIT »KAPITULEERAAVAT»


Ovat siis kääntyneet Hämeenlinnan kommunistit anomuksella Porvoon
tuomiokapitulin puoleen.

Hämeenlinnan kommunistit tahtovat nousta sorron yöstä ei kansan
kaikkivaltiaan luisevien nyrkkien vaan kirkkoruhtinaitten pehmeämpien
kämmenten avittamina. Tapaus lienee toistaiseksi ensimmäisiä
maailmanvallankumouksen jylhässä historiassa ja ansaitsee siis tulla
kahvipöydässä muistetuksi.

Hämeenlinnan kommunistit ovat jättäneet tuomiokapituliin
valituskirjelmän, missä anotaan kumottavaksi Hämeenlinnan
kirkkovaltuusmiesten päätös kapinallisten haudoille aiottua
muistopatsasta koskevassa asiassa. Niinkuin muistettaneen,
kiinniriippuvat myöskin Hämeenlinnan Sepeteukset tässä suhteessa
tunnuslauseessa, että »ei patsast' eikä napaa».

Sallikaa meidän hetkiseksi vajota nuoruuden muisteloihin.

Palatkaamme ajassa neljännesvuosisata taaksepäin.

Erääseen meille viheriöivässä nuoruudessamme sangen tuttuun
pikkukaupunkiin.

Siellä oli silloin pappi, mukava ja joviaalinen herrasmies sivumennen
sanoen, nyttemmin vainaja jo monta ajastaikaa.

Oli siellä myöskin eräs räätäli, joilla kautta aikojen on kunnia- ja
haukkumanimenä ollut »pukki».

Tämä räätäli oli ainakin siinä suhteessa Kambyseskeisarin korkian
kaltainen, että hänkin usein »viinall' karais' kurkkuans». Hän oli
paikkakunnan kuuluisin ja uutterin raataja viinamäen töissä, siihen
aikaan, jolloin miedompia väkijuomia myytiin vapaasti tavallisissa
sekatavarakaupoissa ja puteli esim. »Husson tuiskua» maksoi
muistaaksemme 80 penniä.

Eräänä ehtoohetkenä oli räätäli — sanottakoon häntä nyt vaikka
Mesikämmeneksi — väsähtänyt katuojaan.

Katuliikenne ei siellä ainakaan silloin ollut kovin vilkas. Yksi ja
toinen kulki kuitenkin ohi, ja Mesikämmen, joka ei ollut mainehikas
ainoastaan mahtavan janonsa vuoksi — hänen kuuluisuutensa perustui
etupäässä hänen suulauteensa ja sukkeluuteensa eritoten hönössä
ollessaan, ja muussa tilassa ei häntä tavallisesti nähtykään — teki
ohikulkeville avunpyyntiesityksiä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet
toivottuun tulokseen. Ohikulkijat vain virnuilivat ja sanoivat, että
mikäs hätä sinulla siellä on, pehmeässä ojassa lämpimänä kesäyönä? Ja
jos ei vuoteessa olisikaan leveyttä liiemmälti, niin pituus kai ainakin
riittää? Ja menivät menojaan, vaatturimestari Mesikämmenen puhjetessa
monisanaisiin ja tyylikkäisiin sadatuksiin omien seurakuntalaistensa
taholta saamansa epäkristillisen kohtelun johdosta.

Mutta lähenipä vihdoin kirkolta päin itse seurakunnan paimen, kaupungin
pastori, rauhallisesti kävellen, ja uusi toivo välkähti Mesikämmenen
sameissa silmissä. Ja kun pastori saapui uupuneen seurakuntalaisensa
kohdalle, tervehti viimeksimainittu häntä rukoilevalla äänellä
seuraavalla tilapäissäkeellä:

    »Laupias lammasten paimen,
    auta pukkia ojasta!»

Ja pastori olikin tällä kertaa se laupias samarialainen, joka pelasti
eksyneen pukin kosteasta olinpaikastaan.

Eri juttu on, ojentaako Porvoon tuomiokapituli auttavan kätensä
Hämeenlinnan punertaville pukeille.

Mutta räätäli Mesikämmen olikin paljon hauskempi mies kuin nykyiset
kommunistit.

(1923.)



TOISELLA PUOLEN


— Kah, päivää, kunnioitettu ystävä Pjotr Velikij!

— Aaa... Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan
päänne laita? Joko alkaa parantua?

Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen
silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:

— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij.
Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä
pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja
aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti
edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja
hyväntekijäni Pjotr Velikij!

Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä
on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä
mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.

— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.

Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:

— Niin on kuin puuta... ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai
toverilla talonpojalla.

— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia
ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman
omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin
herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin
Pietarissa... kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa!
Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.

— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.

— Mitä pelkäätte? Enhän minäkään pelkää.

— Mitäs te, porvari! Mutta minun käymiseni siellä olisi vaarallista
kommunismin opeille. Venäjällä nyt seitsemän vuotta joka koulussa
taikauskoa pois on kitketty ja sanottu, ettei mitään muuta elämää ole
kuin se, mikä kommunistisessa yhteiskunnassa on, ja nytkö minä menisin
sinne kummittelemaan ja tekemään koko valistuksen tyhjäksi! Nietu.

— Myönnän, johdonmukainen olette, Vladimir Iljitsh, sangen
johdonmukainen! Minä pojareilta ja musikoilta pitkät parrat leikkasin,
te leikkasitte koko pään. Olisitte valmis leikkaamaan omankin päänne,
jos voisitte sillä saada laumat uskomaan opinkappaleitanne.

— Totta on, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij! Toivotan teille
onnea matkalle! Katselkaa ja kuunnelkaa, kuinka asiat kulkevat, ja
palatkaa terveenä kertomaan minulle, mitä uutta kuuluu. Ja selko
ottakaa, tehkää hyvin, minkä verran se suuri tulva Leningradissa...

— Pietarissa!

— Älkäämme kiistelkö, katselkaa, pyydän, joko tulvantuhot
perustamassanne kaupungissa, vallankumouksen kehdossa, ovat korjatut
työläisten ja talonpoikain voimakkaan hallituksen viisailla
toimenpiteillä.

Suuren Pietarin kookas vartalo alkoi haihtua ja oli lopuksi
näkymättömissä. Lenin jatkoi matkaansa. Hän oli menossa haukkumaan
Marxia, sillä Leninin tapana oli käydä kerran viikossa haukkumassa
Marxia mitä voimakkaimmilla venäläisillä haukkumasanoilla. Välistä
tarttui hän Marxin isoon partaankin, ravisti sitä kiukkuisesti ja huusi:

— Ja minä, pöllö, tuhosin suuren valtakunnan ja miljoonia ihmishenkiä
teidän, juutalaiskuonon idioottimaisilla teorioillanne kokeillessani!
Siitäkös vasta konkurssi tuli, senkin saksalainen karvaturpa!

Kuinka kauan Pietari suuri matkallaan viipyi, sitä ei voida tarkalleen
sanoa, koska siellä ei ole aikaa. Mutta kerran, kun Lenin kurkisti
sisään tämän ovesta istui Pietarin perustaja saappaitaan kuivaillen
uunin edessä.

— Mitä kuuluu, kallis ystävä Pjotr Velikij? Terveenäkö palasitte?
Kuinka jaksaa diktaattori Sinovjev? Vieläkö ryyppää ja pöydällä »pikku
ryssää» tanssii? Samanlainen aasi muutoin kuin muutkin nykyiset
komissarit, Trotskia lukuunottamatta, niinkuin testamentissani olen
osoittanut. Pietari suuri aivasti ja sanoi:

— _Tätä_ sinne kuuluu, kaupunkiini Pietariin! Nuhan sain! Siellä oli
_taas_ tulva. Nevskilläkin vesi lainehti. Polviin asti oli pääkadulla
vettä. Saappaiden suista sisään meni. Ja muualla oli vielä enemmän
vettä. Te, punaiset hölmöt, kuvittelitte lähettävänne Venäjältä
sellaisen tulvan, joka upottaisi koko maailman, mutta siitä ei tullut
mitään. Pieni Virokin teille päihin antaa. Mutta aina kun alkaa milloin
lounainen tuuli puhaltaa Suomenlahdelta, niin kohta on toinen teidän
pääkaupungeistanne hukkumaisillaan, eikä kolmannen internatsionaalin
pääpesään pääse muuta kuin soutamalla. Mitäpä te voitte luonnonvoimille?

— Tosi on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni! Luonnonvoimia emme
hallitse. Pietarista minä viis — tarkoitin Leningradia. Mutta on
kamalampi luonnonvoima kuin vesi — venäläinen talonpoika. Sitä emme me
bolshevikit ole koskaan ymmärtäneet. En edes minä itse. Mitä hautoo
sataviisikymmentä miljoonaa musikkaa? Ja mitä tekevät jälkeläiseni,
kirotut pässinpäät, kun se tulva nousee? He vihaavat meitä
bolshevikkeja, musikat. Eivät he rakastaneet tsaariakaan, mutta meitä
he suorastaan vihaavat. Mitä tehdä, ystäväni ja hyväntekijäni, jolle
Venäjänmaan suuruus ja mahti on kallis?

— Kysykää Marxilta! vastasi Pietari tsaari ivaten. — Ehkä on hänen
tuuheassa parrassaan joku teoria senkin mahdollisuuden varalta!

Lenin sylkäisi vihaisesti ja läksi.

Mutta maanpäällä painattivat lehdet tavaksi tulleita sähkösanomiaan:

»Pietarin kaupunki on jälleen suurten tulvien vallassa. Nevan vesi on
noussut 7 1/2 jalkaa yli normaalikorkeuden...»

(1925.)



»NEUVOSTO-AAPINEN»


Joku kotimaahan äskettäin pistäytynyt aunukselainen on Sortavalaan
palattuaan tuonut tullessaan tuliaisiksi »Laatokalle» venäjänkielisen,
10 sivun laajuisen ja Petroskoissa painetun »Aapisen täysikasvuisille».
Aapinen tietysti opettaa kommunismin alkeita pitkäpartaisille
opetuslapsille ja kuuluu siinä olevan m.m. painettuna seuraavia
perustotuuksia:

»Me emme ole aaseja».

»Me emme ole pässejä».

»Sinä rakastat neuvostoja, mutta herrat eivät rakasta neuvostoja».

»Me olemme alastomia ja paljasjalkaisia, mutta me emme tee työtä
herrojen hyväksi».

»Sinä kasvoit paljasjalkaisena, mutta herrat eivät ole paljasjalkaisia».

Ja niin poispäin.

Meillä ei ollut onni oppia hyödyllistä lukutaitoamme bolshevistisesta
aapisesta. Se oli päinvastoin sitä vanhaa, porvarillista hapatusta:

»A.

Aamu iltaa viisaampi.

Ö.

Öisin yököt lentelevät».

Mutta luodessamme näin ikämiehinä katseen taaksepäin tuntuu meistä
siltä, kuin olisi itse Lenin nyttemmin tunnustanut, että sillä meidän
porvarillisella aapisellakin oli puolensa.

Hän on nukahtanut pienen unosen kommunistihuumauksensa jälkeen. Pää
tuntuu hieman raskaalta ja kitalaki epämiellyttävän kuivalta, mutta
samalla ovat kaikki joutavanpäiväiset haaveet haihtuneet. Hän siemaisee
kulauksen kylmää teetä, pesee kasvonsa raikkaalla vedellä ja tuntee
itsensä verrattain uudeksi ihmiseksi. Sitten hän lähtee neuvoston
kokoukseen, nyykäyttää päätään eräille uskotuilleen, puristaa ohimennen
jonkun kättä, astuu puhujalavalle ja alkaa puhua:

— Taisi tulla eilen illalla vähän hummattua... sattuuhan sitä. Aatteet
ovat tietysti sinänsä erinomaiset, mutta niillä on kieltämättä ainakin
toistaiseksi se pieni vika, etteivät ne käytännössä kävele — tuskinpa
vielä konttaavatkaan. Porvareilla Suomessa on ollut joskus jokin
aapinen, jossa oli lause »Aamu iltaa viisaampi». Tänä aamuna minä
havaitsin tuon lauselman varsin hyvin mahtuvan myöskin kommunistiseen
ajatustapaan. Meidän aapisessamme taas sanotaan: »me emme ole pässejä».
Sekin on totta, sillä me olemme painattaneet aapiseemme ainoastaan
kommunistisia totuuksia. Mikä on pässi? Se on eräs nelijalkainen, joka
puskee päänsä vaikka seinään, tekemättä sitä ennen minkäännäköisiä
mittauksia ja arviolaskelmia tuon seinän paksuudesta ja vahvuudesta.
Me olemme myöskin puskeneet päätämme kerran toisensa jälkeen meitä
ympäröiviin porvarillisiin seinämiin — Suomi, Viro, Puola... hm,
ja muutamiin muihin, ja koska en _minä_ ainakaan ole sellainen
pässi, joka ei olisi osapuilleen selvillä seinän vahvuudesta ja
otsaluuni kestävyydestä, niin olen minä päättänyt, että eilisiltaiset
voimalauseet siirretään aunukselaisiin aapisiin ja me ryhdymme tekemään
kauppaa porvarin kanssa ... löytyväthän ne tunnuslauseet sieltä
aapisesta, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan.»

Olkoon Lenin muuten sisimmältään — kukali hänellä mitään »sisintä» on —
mikä hyvänsä, niin se tunnustus täytyy hänelle ainakin antaa, ettei hän
ole, eikä ole tähänkään saakka ollut mikään pässinpää.

Me olemme kuvitelleet mielessämme sen homeerisen hymyn, joka leikitsee
»suuren Leninin» tutkimattomilla kasvoilla, kun hän lukaisee läpi sen
Suomen kansaneduskunnan kommunistien Ville Vainion ja Hilda Hannulan
allekirjoittaman eduskuntaehdotuksen »Laiksi Suomen hallitusmuodon
perusteiksi», joka äskettäin on eduskunnalle jätetty ja kaikessa
hauskuudessaan kommunistilehdissä julkaistu, ja jossa esitetään Suomen
tasavallan muuttaminen »Suomen Sosialistiseksi Neuvosto-Tasavallaksi» —
kaikkea muuta kuin kommunistisessa järjestyksessä, nimittäin:

»Suomen Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä
heinäkuuta 1906 annetun valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä
tavalla».

Arvelemme, että toveri Lenin naurahtaa hörähtää itsekseen, hieraisee
huvitettuna leukapartaansa ja murahtaa:

— Vot kak... aamu iltaa viisaampi. Siis laillisessa järjestyksessä —
tällä kertaa.

(1925.)



ISOT KIRJAIMET


Kasanin kuvernementissa, Jegorofkan piirikunnassa, asui olkikattoisessa
tuvassaan musikka Ivan Ivanovitsh. Astui hänen tupaansa päivänä erähänä
kylän kommunisti.

Ivan Ivanovitsh ei ollut tietääkseenkään. Hänellä kun ei ollut enää
mitään ottamista.

Mutta eipä kylän kommunisti ollutkaan tällä kertaa tullut ottamaan,
vaan antamaan.

— Mitä sinä teet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti, joka ennen
vallankumousta oli kylän kesken tunnettu nimellä varas-Proshka.

— En mitään, vastasi Ivan Ivanovitsh. — Istun ja ajattelen.

— Mitä sinulla on ajattelemista, turakka?! kiljaisi kommunisti. — Eikö
ole hyvä ollaksesi, koiranturpa?

— Ajatteleminen on semmoinen paha asia. Se on kielletty komissariaatin
käskykirjeellä Y 97685471, lisäsi hän lempeämmin.

— Mitä tehdä, pyhä veli? kysyi Ivan Ivanovitsh, tukkaansa kylmien. —
Eihän voi maatakaan viljellä, kun ei ole siementä.

— Menisit halkometsään!

— Ei ole kirvestä, toveri.

— Aa, se on totta. Kirveet on otettu takavarikkoon. Ei voi jättää
tuhmalle kansalle niin vaarallista asetta. Tarttuisit siihen vielä,
pöllö, ja päähän kajauttaisit! Mutta tässä on sulle lukemista, toveri.
Sitä kun tutkit, niin ajatella et tarvitse ensinkään. Ne ovat toiset
miehet, jotka ajattelevat.

Ja kylän kommunisti, ent. varas-Proshka, jätti Ivan Ivanovitshille
korallisen bolshevistista »valistuskirjallisuutta».

Mennessään kääntyi hän vielä taakseen katsomaan, heristi nyrkkiään ja
uhkasi:

— Vai vielä sinä tässä ajattelemaan, turjake! Jos tulen ja kuonoosi
sivautan, niin lähtevät sulta semmoiset tuumailut päästä!

Jonkin ajan kuluttua poikkesi kylän kommunisti taas Ivan Ivanovitshin
tupaan.

Ivan Ivanovitsh istui uunin pankolla, huopasaappaisiin, aivinaisiin
housuihin ja lammasnahkaturkkiin puettuna. Kädessä oli miehellä
bolshevikkin lentolehtinen.

— No mitäpäs nyt, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.

— Luen, näethän itse, vastasi Ivan Ivanovitsh. Kommunisti tuli
lähemmäksi.

— Voi sinuas, tomppeli! huusi kommunisti. — Lehtihän on ylösalaisin
kädessäsi.

— Kuinka minä tietäisin, toveri, miten se on pidettävä? kysyi Ivan
Ivanovitsh. — Minä en tunne kirjaimia.

— Pimeyttä! huusi kommunisti. — Monarkistista taantumusta! Porvari
taidatkin olla, burshui, vietävä!

Kovin oli suuttunut kylän kommunisti.

Kulkipa tarkastuksella piirikunnassa korkea valistuskomissarion
virkamies Vasili Rasboinikov, entiseltä nimeltään Isaak Silberstein,
juutalaisista vanhemmista.

— Kuinka täällä ovat asiat, toveri? tiedusteli tarkastaja Ivan
Ivanovitshin kotikylän kommunistilta. — Onko vastavallankumouksellista
kiihoitusta?

— Vastavallankumouksellista kiihoitusta ei ole, vastasi kommunisti.
— Burshuit tapettiin käskyn mukaan. Mutta pimeää on kansa. Ivan
Ivanovitsh pankolla istuu, lukee, sanoo, a kniga hänellä on nurinpäin
kädessä. Parta on äijällä hopeassa, a puustainta ei vielä tunne.

— Ei ole ollenkaan hyvä asia, sanoi komissari Rasboinikov synkästi.
— Eikö täällä tiedetä, että neuvostohallitus on käskyn antanut, että
jokaisen on opittava lukemaan määräajan kuluessa? Kolme vuotta sitten
jo viimeinen määräaika umpeen meni!

— Tiedetty on, toveri komissari, mikseipä olisi tiedetty. Mutta Ivan
Ivanovitsh ei ole oppinut lukemaan. Tulivat toverit kommunistit
toisesta kylästä, muutamia tappoivat, opettajan myös tappoivat,
veitikat. Ei ole ollut sitten, kuka opettaisi Ivan Ivanovitshin
lukemaan.

— Kyllä minä teidät nyljen! ärjyi komissari. — Nimenomaan on sanottu,
ettei pidä tappaa opettajia, jos on riittävästi muita tapettavia!
Opettajat ovat meille tarpeellisia, jotta kansa oppisi lukemaan Leninin
kirjoituksia. Rutto teidät syököön! Minä lähetän tänne Moskovasta
uuden opettajan, joka saa opettaa Ivan Ivanovitshin lukemaan. Siihen
opettajaan jos rohkenette koskea, niin parempi teille olisi, jos ette
olisi syntyneet. Kyllä minä teille näytän!

Tuli uusi opettaja Moskovasta, rokonarpinen laiha mies, joka ei
pelännyt paikkakunnan kommunistejakaan, vaan löi ja potki heitä,
milloin halusi, näyttääkseen havainnollisesti, että kaupunkikommunistin
ja maalaiskommunistin välillä on suuri ero. Ja hyvin oli kohtelias Ivan
Ivanovitshille, ainoastaan harmittaakseen kylän kommunistia.

Tuostapa Ivan Ivanovitsh kovin ilostui, ryhtyi tutkimaan tieteitä, yks'
kaks' jo lukemaankin oppi.

Opettaja läksi takaisin Moskovaan ja antoi raportin:

— Selvä on! Jo oppi lukemaan Ivan Ivanovitsh! Päivänä muutamana kylän
kommunisti taas poikkesi.

Ivan Ivanovitshin tupaan. Ivan Ivanovitsh, lammasnahkaturkissaan, istui
uunin pankolla, ja kädessä oli hänellä Pravdan puolikas, jonka oli
käärepaperina saanut kauppapuodista.

— Sinä lueskelet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.

— Lukemisen olen toimessa, veli pyhä, myönsi Ivan Ivanovitsh. — Se
on niin somaa tuo lukemisen asia: kirjaimia on kuin torakoita pyhän
Miihkaelin päivän aamuna, ja kun niitä peräkkäin sommittelet, niin
niistä joitakin sanoja tulee, semmoisia ettei niitä juutaskaan ymmärrä.
Mutta aina on ensin iso kirjain ja sitten tulevat pienet kirjaimet.
Se on niinkuin elämässäkin, ensin on aina herra — ennen oli porvari
ja nyt on bolshevikki — ja sitten vasta tulee rahvas. Eivätpäs ole
puustaimetkaan samanarvoisia!

Järkkyneenä kuunteli Ivan Ivanovitshia kommunisti. Ivan Ivanovjtsh oli
ruvennut filosofeeraamaan. Sitä oli vallan kamala kuulla.

Kiireellisesti laati hän salaisen raportin Moskovaan.

       *       *       *       *       *

Äskettäin oli sitten lehdissä uutinen, että Neuvosto-Venäjän
kansanvalistuskomissari harkitsee isojen kirjainten poistamista
venäjänkielestä, »yhdenmukaisen kirjoitustavan saavuttamiseksi muitten
neuvostotasavaltojen kanssa, ja kun ei itämaisissa kielissä yleensä
käytetä isoja kirjaimia».

(1925.)



KAIKKIEN MAIDEN KÖYHÄLISTÖLLE VODKAA


Bolshevikeilla, niinkuin tiedetään, ei ole kieltolakia.

Silloin kun ryssä sotkeutui maailmansotaan, julisti tsaari jonkinlaisen
kieltolain sodan ajaksi.

Kuinka tarkoin sitä noudatettiin, ei ole tiedossamme. Joka tapauksessa
ryssä »voitti» sodan omalla tavallaan, aika selkäsaunalla.

Sitten tulivat bolshevikit, panivat suitset musikan suuhun, ottivat
ohjakset käteensä ja sanoivat että alappa ravata. Hyvähän nyt on
ollaksesi, kun sinulla on vapauskin. Paitsi muuta.

Ja musikka ravasi, mikäpäs siinä.

Bolshevikki on nyt uudistuksia laatinut. Se tsaarin kieltämä ryyppykin
on taas päästetty koleasta kivimäestä, seitsemän lukon takaa. Ettei
bolshevikki ole tehnyt sitä ilman tarkkaa harkintaa, siitä voimme olla
varmat. Ja asia on muutoinkin järjestetty niin hyvin kuin asiat yleensä
Venäjällä osataan järjestää.

Yleisvenäläisen kansantalouskomitean ohelle ja yhteyteen on ensiksikin
perustettu valtion väkijuomamonopolin keskushallitus.

On annettu määräys, että väkijuomia saadaan valmistaa niin hyvin
valtion ja osuuskuntien kuin yksityistenkin omistamissa tehtaissa.
Viimemainitun laisiakin on näet taas, niinkuin tunnettua, maailman
ensimmäisessä kommunistivaltakunnassa.

Ryytiviina ja hedelmäliköörit saavat sisältää 40 prosenttia alkoholia,
konjakki ja muut liköörit 60 prosenttia.

Mutta vodkaa, paloviinaa, venäläisen miehen virvoitusjuomaa
ikimuistoisista ajoista, valmistaa vain valtio, ja on vodkan
alkoholipitoisuus määrätty 40 prosentiksi.

Ettäs sen nyt tiedätte.

Kun nämä hallinnolliset ja kemiallis-teknilliset seikat oli
järjestetty, otettiin käsiteltäväksi kysymys »kuvasta ja
päällekirjoituksesta».

Venäjän viinapuotien kuten pullon etikettienkin tunnusmerkit ovat
aikojen kuluessa jonkin verran vaihdelleet, niinkuin maailmassa kaikki
muukin vaihtelee enemmän taikka vähemmän. Gogol mainitsee eräässä
teoksessaan, että venäläisen viinakaupan oven yläpuolella oli ennen
muinoin Venäjän kaksipäinen kotka, mutta hänen aikoinaan vain »lyhyt ja
selkeä kirjoitus: _viinaa_».

Bolshevikit päättivät palata takaisin valtion vaakunaan vodkapullon
etiketeissä. Onhan heillä nyt oma vaakunansakin, jossa on sirppi ja
vasara ristissä (tarkoitus kai on, että vasaralla isketään ensin
burshui, porvari, pökerryksiin ja sirpillä sitten hänen kurkkunsa
poikki sivautetaan).

Hallituksessa laskettiin, että tulo- ja menopuolen tasapainoon
saattamiseksi on ensi hätään saatava myödyksi 120 miljoonaa litraa
paloviinaa. Tilattiin siis 120 milj. kappaletta viinapullojen
nimilippuja.

Näissä nimilipuissa oli se edellämainittu Neuvosto-Venäjän vaakuna
sirppeineen ja vasaroineen, mutta sitäpaitsi myöskin se tunnuslause,
jonka bolshevikit ovat sosialistisilta oppi-isiltään omaksuneet ja joka
Venäjällä säteilee lukutaitoista Venäjän miestä vastaan kaikenlaisissa
paikoissa:

    _»Kaikkien maiden köyhälistö, liittykää yhteen!»_
Bolshevikkien korkein vodkaneuvosto tarkasteli näitä etikettejä hieman
epätietoisen näköisenä... hm...

Ja korkeimmat vodkakomissarit vilkaisivat toisiinsa ja mutisivat:

— Hm...

Asiasta syntyi keskustelua. Propaganda on propagandaa, mutta
kuitenkin... hm...

Vodkapullon etiketti tuntui jollakin tavoin ikäänkuin kainostuttavan
kaikkien maiden köyhälistön esitaistelijoita.

Ja lopuksi päätettiin, että jätetään tuo sotahuuto, niin hyvä ja rakas
kuin se onkin, kumminkin tällä kertaa pois. Onhan se kaupalliselta
kannalta tarpeetonkin. Hyvä tavara saa kyllä ostajan takinhelmasta
kiinni vähemmälläkin.

Mutta ne olivat jo painetut, nuo 120 miljoonaa vodkapullon etikettiä.
Sääli oli polttaa semmoista läjää hyvää ja kaunista paperia.

Siispä päätettiin, että ollaan taloudellisia ja painetaan punaisella
värillä paksu viiva yli tuon kirjoituksen: »Kaikkien maiden köyhälistö,
liittykää yhteen!»

Niin myös tapahtuikin.

Uskomme todellakin, että jos bolshevikit, mikäli he valmistavat
ensiluokkaista tavaraa, saavat sitä kaupatuksi ulkomaillekin, niin
kaikkien maiden köyhälistö kyllä ymmärtää yhtyä näissä merkeissä ilman
nimenomaista vaatimustakin. Ja että lukuisa joukko taantumuksellisia
porvareitakin liittyisi mielellään samaan liittoon, ainakin siihen
saakka kunnes putilkassa olisi vain haju jäljellä.

(1925.)



KUN SOMERON KERKKOLA KIROTTIIN


Niin, se on nyt tapahtunut.

Someron Kerkkolalta on armonaika viimeinkin loppunut. Tuomio
on langetettu. Itsellensä rangaistukseksi ja muille tasavallan
kyläkunnille terveelliseksi opiksi ja vakavaksi varoitukseksi on
Someron pitäjän Kerkkolan kylä jätetty lopullisesti kulkemaan surkeaa
perikatoansa kohti.

»Hämeen Kansan» julkaisemasta kuvauksesta päättäen eivät Someron
kerkkolaiset olekaan olleet niitä kaikkein valkovillaisimpia pikku
karitsoita tässä sekalaisessa lammas- ja vuohipukkilaumassa, johonka
meillä kaikilla on kunnia kuulua. Lehti todistaa, että »Kerkkola ja
sen lähikylät ovat olleet Someron hirmupaikkoja. Näillä seuduilla
on tehty useimmat niistä murhista y.m. tihutöistä, joista Somero on
tullut surkeaan maineeseen. Hulikaaniterrorin vuoksi ei Kerkkolan
työväenyhdistyskään ole moneen vuoteen voinut mitään toimia. Puukko ja
revolverisankarit ovat saaneet sellaisen ylivallan, että kaikki, jotka
eivät ole kuin yhtä maata heidän kanssaan, ovat kuin henkipattoja, eikä
yhdistyksen kokouksissa ja iltamissa voitu pitää heidän mellastuksensa
vuoksi minkäänlaista järjestystä. Työväentalon lattialla näkyivät
vieläkin siellä vuosi sitten tehdyn verityön jäljet. Useimmat ikkunat
oli pirstottu, esirippu revitty puukolla riekaleiksi ja kaikkialla
muualla näkyivät hävityksen jäljet».

Asianomaisten sosialististen johtopiirien taholta tahdottiin kuitenkin
tehdä vakava yritys kerkkolaisten käännyttämiseksi, ja lähetettiin
heidän tykönsä täysivaltainen yhdystoiminnan järjestäjä ja tarkastaja
tekemään mitä tehtävissä oli.

Kun tämä toimihenkilö saapui Kerkkolan kylän työväentalolle ja katseli
ympärilleen sekä huomasi verisen lattian, pirstotut ikkunat, puukolla
revityn esiripun riekaleet ynnä muun hävityksen kauhistuksen, synkistyi
hänen mielensä ja hän kutsui kerkkolaiset koolle.

Kerkkolaiset tulivat vähän epätietoisen näköisinä ja täyttivät salin,
minkä jälkeen toimihenkilö astui esiripun riekaleitten eteen ja piti
jylisevän rangaistus- ja parannussaarnan, mitä paikkakuntalaiset
kuuntelivat vaiteliaina, ilmaisematta omaa mielipidettään puolesta
enempää kuin vastaankaan.

Annettuaan kerkkolaisille entisestä elämästään mitä kuului muutti
puhuja äänensä vähän lempeämmäksi ja ilmoitti, että nyt on tullut aika
aloittaa yhdistyksen toiminta uudestaan siistimmissä merkeissä. Puhuja
kehoitti siis läsnäolevia ilmoittautumaan tämän uudestaan muodostetun
yhdistyksen jäseniksi.

Pitkä äänettömyys. Kukaan ei ilmoittautunut.

Puhuja loi seurakuntaansa uhkaavan silmäyksen ja ilmoitti, että
ellei yhdistyksen toimintaa uudelleen aloiteta ja rauhallisemmalle
pohjalle perusteta, niin hän julistaa yhdistyksen lakanneeksi ja tekee
yksin tein tiettäväksi, ettei Kerkkolan työväentalolla vastedes saa
toimeenpanna minkäänlaisia tilaisuuksia, ei huonoja eikä hyviä.

Puhuja antoi kuulijakunnalleen vielä hiukan ajatusaikaa, mutta
kuulijakunta mulkoili vain puhujaan ympyriäisillä somerolaisilla
maapässinsilmillä ja vaikeni kuin muuri.

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen julisti puhuja silloin lopullisen ja
peruuttamattoman pannatuomionsa ja pyyhki Kerkkolan työväenyhdistyksen
pois elävien kirjoista ja ajoi kuulijakuntansa pellolle taikka
oikeammin pimenevälle somerolaiselle maantielle, lukitsi talon ja pisti
sen avaimet taskuunsa, vieden ne mennessään pois koko Kerkkolan kylästä.

Puoluekiroukseen joutuneet kerkkolaiset jäivät seisoskelemaan sinne
omaan ulkonaiseen ja sisälliseen pimeyteensä, sinkoamatta yhtään
kiveä tai edes rumaa sanaa ankaran tuomarinsa jälkeen, joka tämän
odottamattoman ilmiön johdosta toteaa matkakertomuksessaan hieman
ilkeästi: »Syy lienee sama kuin Ollilassakin, s.o. ei tahdottu näyttää
tapojaan vieraille.»

Mutta tuomion julistaja ja täytäntöönpanija meni matkoihinsa ja
kirjoitti »Hämeen Kansaan» selonteon asiasta, lopettaen sen seuraavalla
kaamealla toivotuksella:

_»Juokoot, tapelkoot, ja murhatkoot nyt toisensa sukupuuttoon!»_

Oikein huutomerkin kera.

Tätä verilöylyä puolustaa hän sillä, että »olisihan silloin maailmassa
muutamia kymmeniä hulikaaneja vähemmän — — —».

Jos me sattuisimme olemaan Someron kerkkolainen, niin kyllä me tämän
jälkeen muuttaisimme kirjamme ja itsemme johonkin toiseen seurakuntaan.

(1925.)



MITÄ KUKIN KAAPPII,

sitä hän tavallisesti saapi.


K. herrat bolshevikit, joista lukija on silloin tällöin kuullut, ovat
kuluttaneet paljon aikaa, vaivoja ja varoja, nyhtääkseen Venäjän
suuresta ihmismerestä kaikki ihmisyyden ilmaukset ja idut. Koti, perhe,
vanhempain kunnioitus, isänmaan rakkaus, uskonto ja niin poispäin
ovat vanhaa porvarillista mädännäisyyttä ja typerää ennakkoluuloa,
jotavastoin kommunismi, irtolaisuus ja huliganismi ovat ne päämäärät,
joihin uuden ajan proletäärin kaikissa maissa yleensä ja suuressa
emämaassa erityisesti on pyrittävä.

Bolshevikit tuntuvat onnistuneen tuossa yrityksessään erinomaisesti.
Muissa yrityksissään he ovat vähemmän onnistuneet, mutta kansansa
huliganoiminen on sujunut yli odotusten.

Pitkät ajat on neuvostolehdistö oikein tulvinut kaikenlaisia raakuuksia
ja törkeitä väkivallantöitä, mitkä tavallisesti varustetaan otsakkeella
»Huliganismia». Yhtä oikea olisi tietysti otsake »Bolshevismia»,
mutta k. herrat bolshevikit tuntuvat jostakin syystä hieman kuin
kainostelevan tuon ylevän etiketin käyttämistä tässä yhteydessä.
Kainous on tietysti sekin porvarillista tyhmyyttä ja ennakkoluuloa,
eikä se, totta puhuen, bolshevikkeja paljon rasitakaan, vaikka miten
lienee tässä asiassa jäänyt vähän tuota vanhaa hapatusta tiinun
pohjalle.

Yleinen mielipide Venäjällä — kummaksemme kuulemme siis, että
Venäjälläkin voi olla jotakin sellaista kuin yleinen mielipide — kuuluu
olevan hyvin kiihdyksissä lisäytyvän ja paisuvan huligaanisuuden
vuoksi, joka ei anna kuonohon ainoastaan yleiselle mielipiteelle, vaan
myöskin herroille bolshevikeille, kun niikseen tulee, sillä oikea
huligaani arvelee, että välipä tällä, ukko kuin ukko.

Yleinen mielipide vaatii mitä ankarimpia rangaistuksia, siis ampumista.
Se on nyt kyllä vähän harkittava asia, sillä ikävä on ampua toveria
niinkuin jotakin porvaria, mutta ikävä on toisekseen sekin, jos kaveri
on niin hävytön, että nitistää jonkun kyläkomissarin. Jota myöskin
tapahtuu. Nitistää ja ottaa ne hyvät, kiiltävävartiset saappaat
jaloista.

Myöskin neuvostojohtajia, niitä pääjehuja, kuuluu huligaanisuuden
paisuminen huolestuttavan. Niinpä onkin sisäasiain komissariaatissa
näinä päivinä pidetty erikoinen neuvottelukokous, jossa on pohdittu
keinoja huligaanivaaran torjumiseksi.

Tässä konferenssissa on sisäasiain komissario Beloborodov pitänyt
huomiota herättäneen puheen, missä hän on maininnut, että huligaanien
enemmistö on 18-25 ikävuoden välillä olevia nuorukaisia. Edelleen on
toveri Beloborodov todennut, että huligaanit ovat saaneet kasvatuksensa
ja heidän kukoistuksensa on niinsanoaksemme puhjennut kuorestaan
vallankumousvuosina, minkä jälkeen hän on hieman surunvoittoisesti
jatkanut — ikäänkuin vanha täti, joka haikailee nykyajan nuorison
kevytmielisyyttä: »Perhe-elämä on muuttunut. Vanhempain auktoriteetti
on hävitetty. Etenkin tehtaissa oli ennen vanhempien työläisten
vaikutus nuorempiin paljon suurempi kuin nykyisin. Ylimalkaan on
tapojen rappeutuminen hirvittävästi lisäytynyt».

Miksi Leninin nimessä niin hapan naama, toveri komissari? Nythän siis
alkaa bolshevistinen ihannetila olla saavutettu, mikäli se tässä
vajavaisessa maailmassa on mahdollista. Rehelliset bolshevikit eivät
ole jaksaneet kyllin nauraa ja irvistellä ja hirnua »vanhempien
auktoriteetille», ja nuorille huligaaneille on tämä valistunut
maailmankatsomus erinomaisesti kelvannut.

Beloborodovin apulainen Jegorov todisti päämiehensä kuvauksen paikkansa
pitäväksi ja lisäsi m.m.: »Nuoret työläiset ovat ammattitaitoonsa
nähden kymmenen kertaa huonompia kuin työmiehet ennen maailmansotaa, ja
heidän käyttäytymisensä on kaiken arvostelun alapuolella».

No, soromnoo. Mitäpä sillä oikeastaan väliä.

»Pravda» kertoo puolestaan, että tammi-heinäkuun välisenä aikana
on yksin Pietarissa rekisteröity 12,000 huligaanitekoja koskevaa
tutkintopöytäkirjaa. Miliisi ei mahda juuri mitään huligaaneille, mitkä
lyöttäytyvät joukkioiksi, joita vastaan mahtavatkaan miliisiosastot
eivät voi sitä eikä tätä. Merkillepantava on bolshevikkien
pää-äänenkannattajan ilmoitus, että melkoinen osa huligaaneista on
kommunisteja, etupäässä punaisten nuorisokerhojen jäseniä.

»Oi Venäjä! minne kiidät sä?» kysyy Gogol. »Suloista helyä soittavat
tiukuset, ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy. Ohi vilahtaa kaikki, mitä
maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjään väistyvät muut kansat ja
valtakunnat».

Juuri niin. Justiinsa.

(1926.)



KOMMUNISTI MUISTI SAATAVANSA


Kommunisti ja porvari asuvat naapureina eräässä pitäjässä täällä
Uudenmaan läänissä.

Kommunistilla on torppa ja porvarilla jonkinlainen talo. Niinkuin
molemmin puolin asiaan kuuluu.

Kuinka sitten lie sattunut eräänä lämpöisenä heinäkuun päivänä 1915
leipä kesken kaiken lopahtamaan siinä porvarin talossa. Taikina oli
kyllä kohoamassa, mutta eihän se joutunut tähän hätään.

— Juokse pyytämässä leipä lainaksi tuolta Heikin torpasta, sanoi emäntä
palvelustytölle, ja tyttö lähti juosta hanttuuttamaan, toimitti asiansa
ja saikin leivän kainaloonsa.

— Kyllä se kohta maksetaan takaisin, vakuutti tyttö ja kommunistin
emäntä sanoi, niinkuin semmoisessa tapauksessa sanotaan, että
ehtiipähän tuon.

Se päivä kului, ja kului seuraavakin, mutta leipää ei kuulunut takaisin.

— Ovatkohan ne unohtaneet koko leivän? aprikoi kommunistin emäntä, ja
muistutti tavatessaan palvelustytölle, että tämä toisi sen lainaleivän.

— Kyllä, kyllä, minä sanon emännälle, vakuutti tyttö. Mutta mitenkä lie
ollutkaan, ei sitä leipää vain kuulunut.

Maailmansota riehui yhä kasvavalla raivolla, verta lainehtivat länsi-
ja itärintaman taistelutantereet, sitten tuli Venäjän vallankumous...
yhä se leipä oli maksamatta.

— Ei tuo, ei tuo vain porvari leipävelkaansa, ajatteli kommunisti,
katsellen akkunastaan naapuritaloon päin.

Tuli sitten punakapinakin, vaikka nämä naapurit antoivat toistensa olla
aloillaan.

Ei maksanut porvari leipävelkaansa.

Ja kapinakin kapinoitiin loppuun ja tulivat taas rauhan vuodet,
ja elintarvepulat ja jonotukset ja leipäkortit siirtyivät yhä
kaukaisempien muistojen joukkoon, mutta leipä se vain oli velkana.

Kunnes vihdoinkin, niin pitkän ajan perästä, kommunisti otti kynän
käteensä ja mustepullon sekä puoli arkkia viivoitettua kirjepaperia
eteensä ja laati naapurilleen seuraavan kirjelmän:

 »Arv. Maanviljelijä V.Ö.!

 Heinäkuun 10 päivänä 1915 otti Teidän palvelustyttönne meiltä
 lainaksi yhden ruisleivän (ehkä noin lähes 1/2 kg painoisen) sillä
 vakuutuksella että talostanne tuodaan se mitä pikimmin takaisin.
 Pitkäaikaisesta odotuksesta sekä useista huomautuksista huolimatta
 ei ole vieläkään tullut suoritettua tuota kysymyksen alaista leipää.
 Olen ajatellut merkitä sen jo epävarmojen saatavieni joukkoon.
 Olen ajatellut, että onko se juriittisesti oikein että isäntä
 velvoitettaisiin vastaamaan palvelustyttönsä tekemistä veloista. Tästä
 olen kumminkin tullut siihen johtopäätökseen, että koska kysymyksessä
 olevassa tapauksessa tuo kysymyksessä oleva leipä tuli todistettavasti
 syötettyä talon omistajalle kuuluvalle elukalle, niin on myöskin talon
 omistaja velvollinen takaisin toimittamaan kysymyksessä olevan lainan.

 Pyydän siis ystävällisesti huomauttaa, että Te pikaisesti ja hyvällä
 suorittaisitte tuon kysymyksessä olevan lainan, että minun ei
 tarvitsisi sen johdosta ryhtyä laajempiin toimenpiteisiin.

 Kunnioittaen:

 H. A.

 Huom!

 Leipä pitäisi olla tervettä, eikä pahasti homehtunutta.

 Vaikkakin, niinkuin tiedetään, olen aikaisemmin ihannoinut
 kommunistisia aatteita, eli t.s. »leipää kaikille nälkäisille», olen
 nyt yhtäkkiä saanut täydellisesti porvarillisen maailmankatsomuksen,
 jotenka minä alan armahtamatta karhuta kaikkia saataviani, koskekoon
 ne sitten köyhiä tai rikkaita.

 Sama».

Myötätuntomme on tämän kommunistin puolella. Hänen pitkämielisyytensä
tässä leivän odotuksessa on ollut erinomainen, vaikka hän
valtiolliselta maailmankatsomukseltaan kuuluukin niihin n.s.
äkkijyrkkiin.

Toivottavasti hän nyt vihdoinkin on saanut leipänsä.

(1927.)



KULLAKIN OVAT OMAT KYYTINSÄ


Tasavallan v.t. presidentti on sosialisti. Pääministeri on sosialisti,
ja sisäministeri on sosialisti. Ulkoministeri ja kaikki muutkin
ministerit ovat sosialisteja, kaikki tyyni, suurimmasta pienimpään.
Maan ohjakset ovat sosialistien enemmän tai vähemmän — arvattavasti
kuitenkin vähemmän — känsäisissä kourissa; valtakunta, voima ja
kunnia lepää suurena taakkana heidän hartioillaan. Ehkä on se taakka
kuitenkin, kokoonsa nähden, merkillisen keveä kantaa, melkoista
keveämpi kuin leiviskä höyheniä, koska niin moni äärettömän kernaasti
haluaisi alistua sen alle.

Mutta se on nyt taas eri juttu.

Tahdoimme vain päästä siihen, että kun nyt sosialistit ovat kukkoina
tunkiolla tasavallan kotipellolla, ei olisi ihmeteltävää, tuskinpa
tuomittavaakaan, vaikkapa yksi ja toinen syrjäisemmässäkin asemassa
oleva toveri tuntisi rintansa paisuvan puolueensa vallan ja voiman
tunnosta.

Joutsan puolesta on tämä asia:

Siellä oli verotuslautakunta ähkinyt joutsalaisten oikeudenmukaisen ja
tasapuolisen verollelaskun hyväksi, minkä lieneekin ähkinyt kolmisen
kuukautta. Mutta maailman palkka on yleensä tiedossa, eikä se jäänyt
nytkään tulematta. Melkoisen suuri prosentti äyritettyjä joutsalaisia
ei suinkaan huokunut kiitollisuutta ja tunnustusta oikeudenmukaisesta
ja tasapuolisesta verotuksesta, vaan valitti kuin Israel Egyptin
orjuudessa taikka Baabelin pajupehkoja kasvavien virtain rannalla ja
päätti valittaa ankarasti myöskin tutkijalautakunnan edessä.

Saadakseen kuitenkin mahdollisimman paljon pontta ja terästä
valituksiinsa päättivät tyytymättömät Joutsan sosialistit hankkia
itselleen »vullmahin» eli valtuutetun asiamiehen, jotta kaikki
vastaansanomattoman lakijuristillisesti täytettäisiin.

Naapuripitäjässä on sosialistinen pienviljelijä, joka tosin ei ole
tuomarin kouluja käynyt eikä tutkintoja suorittanut, mutta joka on
ennenkin hoidellut tällaisia tehtäviä. Joutsalaisten valittajien
keskuudessa pidettiin puhetta, että siinä kuuluu olevan mato miehekseen.

Lopputuloksena oli, että Joutsan tyytymättömien verovelvollisten
lähetyskunta t.k. alussa matkusti naapuripitäjään, pyytämään
pienviljelijää vullmahikseen.

Nyt oli pahin kelirikko, ja sosialisti sanoi, että periaatteellisessa
katsannossa hän kylläkin on valmis ottamaan vastaan hänelle tarjotun
tehtävän. Onhan niitä ennenkin suoritettu. Mutta _kyyti_ hänelle pitää
olla Joutsaan, muuten ei hän paikaltaan hievahda, niin puoluetovereita
kuin tässä lietäneenkin.

Arvoisat puoluetoverit katselivat toisiinsa epätietoisina
korvantaustojaan kyhnien ja myönsivät, että pitäisihän se kyyti
kyllä... mutta kun ne tiet nyt ovat niin mahdottomat, ettei niitä
pääse reellä eikä rattailla eikä — autoilla. Jos miten kuten passaisi
kuitenkin kävellä...?

— Ei, sanoi aateveli jyrkästi. Puolta kolmatta peninkulmaa hän kun ei
rupea kävelemään, ei sitä vastenkaan. Ei yleensäkään, eikä tuommoisessa
siivossa missään tapauksessa.

Se oli paha paikka, ja eräs lähetystön jäsenistä tiedusteli, eikö
vullmahti ottaisi ratsastaakseen Joutsaan? Kyllä he hevosen hommaisivat.

Naapuripitäjän toveri ei kai ollut havainnut itsessään
mitään ratsumestarimaisia taipumuksia, sillä hän suhtautui
ratsastusesitykseenkin lievimmin sanoen viileästi. Mutta hyväksi
onneksi johtivat neuvottelut kuitenkin lopulta onnelliseen ratkaisuun.

Ja kuluvan toukokuun 2 p:nä nähtiin Joutsan ja naapuripitäjän välisellä
keväisen hatarahkolla järven jäällä mieltäkiinnittävä näky.

Naapuripitäjän sosialistinen luottamusmies ja toimihenkilö istui
piippua poltellen selkä suorana ja asiakirjanippu sylissään
potkukelkassa, Napoleonin kaltaisena, kun tämä samosi kohti Moskovaa,
laskeakseen valtansa alle koko itäisen maan.

Tosin ei naapuripitäjän toverilla ollut muassaan sellaista
karaistua ja pelättävää armeijaa kuin kuuluisalla Korsikan pienellä
korpraalilla, mutta joka tapauksessa oli hänellä olosuhteisiin nähden
säädyllinen saattue: sillä samalla kuin yksi hänen päämiehistään ja
puoluetovereistaan veti potkuria jukkonuorasta ja toinen aateveljistä
hiki hatussa lykkäsi kelkkaa takaapäin, asteli 5-6 hänen muuta
päämiestään vartiostona kelkan kummallakin puolella siltä varalta että
jää pettäisi.

Ja niin eteni kulkue arvokkaasti ja juhlallisesti kohti Joutsan
kirkonkylää.

(1927)



KUN TULI LIIKAA


Hämeenlinnan luokkatietoiset työläiset ovat lopullisesti työlästyneet
helsinkiläisiin kommunistihuligaaneihin. Heille on käynyt niinkuin
vanhalle Väinämöiselle eräässä tilaisuudessa, mistä mainitaan, että
kuuluisa kansallisrunoilijamme silloin suuttui ja häpesi. Heidän
mielestään on Helsingin toverien menettely ollut liikaa, niinkuin se
kemiläinen naiseläjä sai kissoja liikaa. Meidän kai täytyy ensin kesken
kaiken kertoa se Kemin asia?

Kemin naiseläjä oli tuntenut yksinäisyyttä ja hankkinut kissan
seurakseen ja hoivatakseen sitä. Kissa viihtyi erinomaisesti, eikä
sillä ollut puutosta mistään, ja se ylisti tuttavapiireissään
niin innokkaasti uutta asemaansa, että tuttavapiireissä heräsi
kateudensekaisia uteliaisuuden tunnelmia. Ja eräänä päivänä ilmestyi
naiseläjän asuntoon toinenkin kissa.

Naisihminen ei siitä ollut pahoillaan, eikä vielä siitäkään, kun
kissoja seuraavana päivänä oli kolme. Mutta kun kissat näkivät, että
heitä suvaitaan, niin tuli niitä uusia joka päivä lisää, niin että
niitä lopuksi oli yksitoista!

Kissat täyttivät kaikki paikat, niitä oli tuoleilla ja sängyssä ja
ikkunalla ja vaikka missä, ja ne olivat syödä naiseläjän perikatoon.
Naisihmisen täytyi näin ollen pyytää, että jos herrasväki olisi hyvä
ja lähtisi sinne mistä on tullutkin. Naiseläjä avasi vielä ovenkin ja
sanoi, että siitä on uloskäynti, hyvästi nyt ja kiitoksia, käynnistä!

Mutta kissat eivät lähteneet ajamallakaan, sillä niistä oli hyvä
niinkuin nyt oli, ja ne sähisivät ja sylkivät ja uhkasivat kynsiä
emäntänsä hyvän omaksi, jos hän uskaltaisi ryhtyä joihinkin
väkivaltaisuuksiin.

Naisihmisen täytyi nyt kääntyä miesväen puoleen apua pyytämään,
ja lopuksi tuli eräs iso miehenrumilas ja sanoi, että kyllä hän
kissat sortteeraa, mikäpäs siinä. Ja hän ryhtyi heti asianomaisiin
toimenpiteisiin ja passitti kissan toisensa perästä niinsanotuille
autuaammille metsästysmaille. Mutta kun hän oli lopettanut viiden
kissan maallisen vaelluksen, niin valtasi kauhu ne kuusi, jotka vielä
olivat jäljellä, ja ne huusivat toisilleen, että tappaa se tuo hurjimus
meidätkin, jollei nyt lähdetä muille markkinoille. Ja kissat livistivät
niin että häntä suorana.

Mikä on liikaa, se on liikaa. Ja niinkuin sanottu, helsinkiläisten
kommunistien vierailunäytäntö Hämeenlinnassa viime lauantaina oli ollut
Hämeenlinnan työläisistäkin liian paksua.

Jo kesällä kerrottiin lehdissä, että Tampereelle oli Helsingistä
saapunut sakki suomalaisia ryssiä, nimittäin helsinkiläisiä
kommunisteja, joilla oli yllään housujen päälle vedetty punainen
paita, paidan päällä nahkaremmi, jalassa pussihousut ja saappaat,
lakissa bolshevikkiryssien kokardi ja hihassa jonkinlainen punainen
tähti. On epäämätön todistus suomalaisesta pitkämielisyydestä, että
tällainen hävettävä ja suomalaista työläistä häpäisevä roskajoukko
sai selkäsaunatta esiintyä kirkkaalla päivällä, aiheuttamatta yleisön
taholta muuta kuin ivaa ja hyvin ansaittua halveksimista.

       *       *       *       *       *

Viime lauantaina vietti Hämeenlinnan muurarien ammattiosasto
25-vuotisjuhlaansa. Mielialaa kohottamaan oli Helsingistä taas sinnekin
saapunut ylläkuvatunlaisia suomalaiskommunistisia punapaitapolsuja, ja
paikkakunnan työväenlehti kertoo häpeän punan nousseen monen rehellisen
työmiehen poskille moisen iljettävän näyn nähdessään.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, saivat Hämeenlinnan työläiset
kuitenkin vielä enemmän hävetä äkkijyrkkiä helsinkiläisiä vieraitaan,
kun nämä ajelivat autoilla kaupungilla ja puistolanmäessä arvoisien
hengenheimolaistensa luona vierailuilla, ja pöhnäpäissään esiintyivät
julkisilla paikoilla tavalla, jota ei tässä voi selostaa. Riittää
maininta, että sikäläinen työväenlehti leimaa asian suureksi häpeäksi
ja todistaa, ettei kommunistiparatiisin edustajain rähjääminen
»lainkaan poikennut Helsingin hulikaanien menettelyistä».

— »Ja niitä tuotiin oikein Helsingistä saakka Hämeenlinnaan nähtäväksi,
niinkuin ei niitä täällä olisi», huomauttaa lehti harmistuneena.

On hyvä, että työväen kunnollisten ja valistuneitten ainesten silmät
aukenevat näkemään kommunististen maailmanparantajain todellisen
olemuksen oikeassa karvassaan ja loistossaan.

Enemmän vain sellaisia vierailuja, toverit kommunistit! Ne ovat Suomen
kansalle niin terveellisiä että oikein!

(1927.)




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kommunisti- ja bolshevikkipakinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.