Title: Corbalin vihkiäiset : Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta
Author: Sabatini, Rafael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Corbalin vihkiäiset : Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta" ***


CORBALIN VIHKIÄISET

Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta


Kirj.

RAFAEL SABATINI


Englanninkielestä suomentanut

Alfred Hedman



Uusia romaaneja 21



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.



ENSIMMÄINEN LUKU


Varjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen
kaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät,
mitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona
pitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen
vaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki
oli hiljaa.

Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus
kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti
sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui
sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan,
turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira
kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden
yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan
nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla
koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään
paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä
ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri
osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen
satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori
herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli
yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka
valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä
huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa
hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt,
paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä
virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä
Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään
kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi
itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.

Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että
valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka
Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli _la
fournée_ eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa
kielenkäytössä nimitettiin.

Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme
miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina
permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä
toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä,
molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja
kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka
hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.

Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka,
ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa
ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin
eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki
leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen
polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut
housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että
saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen
kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli
kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata
hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin
ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa
ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden
mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut
siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli
liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta
mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa,
samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat
haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät
hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä,
ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta
tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin
rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet
puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi,
puolittain ketuksi.

Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista
kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière
valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert
Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle
mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan,
avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.

Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa
seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen
puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin
olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli
jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla
varoillaan saivat aikaan.

Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät
mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin
vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti
uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään
hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät
laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän
katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn
musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes
luettelon esiintyminen voinut olla syynä.

Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin
miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja
osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka
hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja
mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta,
jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän
vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.

Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan
asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen
äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli
vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki,
ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen
asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet
hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava
ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi
joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen
kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen,
jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen
haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön
hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru,
joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen
kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.

Ääni kaikui edelleen:

»Entinen La Touretten markiisi.»

Markiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla
kirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka
pian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä
hän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen
velkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen
kasvonsa olivat liidun valkoiset.

»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava
nimi mainittiin.

»Entinen Montsorbierin kreivitär.»

Madame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi
puoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän
näkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui
jälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de
Montsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan
puoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja
odottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä
innossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten
mestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa
tuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä
niinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti
häneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se
oli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi
huippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa
nimeänsä ollut mainittu.

Haastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut
juron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun
olivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.

Mademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten
markiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:

»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»

Ja siihen hänen armonsa vastasi keveästi:

»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne,
rakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa.
Terveiseni Fouguier-Tinvillelle.»

Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt —
ilmestyi äkkiä hänen eteensä.

»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen
vaipuneelle olalle.

Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä
sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan
yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:

»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys...
Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on.
Minun nimeäni ei mainittu... Se unohdettiin... Käsitättehän, että se
unohtui... Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun
lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen
huuliltaan.

Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen
päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka
oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme,
kansalainen.»

»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»

»Niin ei ole määrätty.»

Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te
selittää tuomioistuimen edessä!»

»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä
teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»

Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja
puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi
heidän peräänsä.

»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä...?»

Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä
ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton
itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»

Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi
jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.

»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»

Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät,
hienot kädet polvien välissä.

Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety
tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea
äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento,
kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän
ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat
olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn
ja pääsivät vapauteen.

Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti
jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli?
Mitä hänellä nyt oli jäljellä?

Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei
epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.

»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te
näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään
tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole
määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»

Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja
säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen
joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään.
Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat
silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei
ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.

Useita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien
tuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se
katse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo
mies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän
läpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta
olevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin,
että oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja
sanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani
kokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä
itsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan,
tuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.

Molemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui
hiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.

»Valtimonne, kansalainen.»

»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä
kaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen
valtimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa,
muisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur...
kansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on
erehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä,
että minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon...»

»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö
keskeytti anomuksensa.

Mies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te
kuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren,
täysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa
siinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu,
jolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole
riittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti
ilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää
vaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja
päätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä
ja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten
kehoituksessa käskyn.

Lääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi,
»en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo
mielipuolisuuden ilme... hm, hm!»

»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi
toinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»

Tyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima
puhjetakseen esille kyynelissä.

»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?
Ja minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.
Tahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini...»

»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo
hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava,
melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan
toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä
tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen.
Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo,
on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana
hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa...» Ääni heikkeni
hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat
kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.

»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää,
tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä
kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole
esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta
muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen
arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa
tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita
aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa,
jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»

Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on
ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo
valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse...
ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin
vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten
virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».

»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä
ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»

Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle,
kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset
aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka
valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim.
Archevêchén sairaalaan.»

»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.

»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.

»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy
myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja
vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan
syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on
syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle
syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu.
Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»

Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän
prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin
kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.

»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja
kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»

Mutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten
hän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt
pystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.

»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.

Chauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä
vaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi
hänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen
ja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen.
Chauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa
notkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa
taltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka
ennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin
kukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman
runoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi,
että kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista
suloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.

Sisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä,
uhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle
taisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili
hiukan.

»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka
tempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne,
olette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»

Tusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki
yhden niistä sanoiksi.

»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni
huolehtisitte?»

»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen
kasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko
ilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta
kysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon
nyt hyvästi.»

Hän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten
kävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai
vasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä.
Hän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten
ylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään
hameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta
häneen.

Hän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä
pikkuasioista.



TOINEN LUKU


Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja
kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti
hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta,
Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien
sairaalaksi.

Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti
kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat
arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään
hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja
epäterveellisyydestä yleensä.

»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois
tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä
eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä
joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa
kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan
oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo
ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei
kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä,
raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat
koskaan tehneet.»

Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan
ruumiissaan ja sielussaan.

»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät
viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista
vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun
apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva
tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi
rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»

»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on... ja voitte
välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan
nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»

»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi,
mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille...»

»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin
matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta
se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat
vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole
herroja. Ymmärrättekö?»

»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»

»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy
huonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä
on teillä tuolla ylhäällä?»

»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että
tarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän
kannattaisi vaivautua.»

»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan
vaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa
teidän omaa intoanne.»

Näpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti
äänettömässä kauhussaan.

Vapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:

»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin.
»Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä
iltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»

Tohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään
puettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen
kasvonsa olivat harmaat.

»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä... tätä
häpeällistä menoa minun tililleni. Minä...»

»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille
tarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa,
kansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden
valtakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä
selostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti
en ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut
vilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt
tarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa
samalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä.
Mitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»

Lääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin
vastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä
minä kätkisin?»

»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»

»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän
tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä
ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia
onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»

»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen,
jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden
pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»

Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi
sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan,
voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta
alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».

»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»

Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa
jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin
vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa
kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen
nurkassa patja ja huopapeitteitä.

Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli
täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen,
joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen
henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi
hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin
kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla
ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.

Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka
hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä,
kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka
katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä.
Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan
jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä
muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen,
joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet
itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka
hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys
oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti
riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys
sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.

»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.

Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli
potilasta.

»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä
neitonen.»

»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää
tarkimmankin.»

»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte
erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä
silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te
mielellännekin soisitte erehtyvänne.»

Baziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen...?»

»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi...»
Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä
leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen,
viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän.
»Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä...» Jälleen
hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen
kantamattomissa.»

Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti.
Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset,
halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.

»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin
tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.

»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»

Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se
säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.

»Teitä palvellakseni, kansalainen.»

Tyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan
ja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla
pohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää
maaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa
jäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen
itsehallintansa oli mitä täydellisin.

»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»

»Säädyllisyyden...?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi
häneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut
tarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei
säädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»

»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»

»Mitä muka olen unohtanut?»

»Ottaa hatun päästänne.»

Miehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa.
Sitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä
naurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.

»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi»,
sanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan
hulluinhuoneeseen.»

Tyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.
»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.
Teidän vehkeilyllänne minut...»

»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli
todellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin
haastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»

Neitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja
hänen äkillistä pelkoaan.

»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän
ollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä
kenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas —
voitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»

Edusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne,
kansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi
askeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen
määrin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi,
että ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin
on laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne,
työskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden
teidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen
suunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan
oman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä
siitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka
muutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas
lähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen
vaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi
minulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli
ainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»

Kun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko
katsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de
Montsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua
koskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin
kenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä
perusteilla vakavammissakin kysymyksissä.

Neitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta,
joka ei voinut olla häneen tehoamatta.

»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»

Hetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että
hamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi
halunnut palvella jotakuta naista.»

Tuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen
oli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti
sen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain
rypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka
levisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.

»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle
rengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»

Jos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään
loukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin,
surumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen
käsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa
tekeytymällä hänen orjakseen.

»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen
tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta
palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen,
pelastaakseni teidän henkenne, koska...» Hän vaikeni tehden pienen
puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman
palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä
voi olettaa?»

»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»

Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja
suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä
kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman
levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän
hänen kultakutrisen päänsä ympärille.

»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta
usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni
muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä
se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla
nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan
jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme
aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on
miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin
joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun
viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen
tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»

Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi
niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin
hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen
tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän
Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle.
Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri.
Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä
varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier
saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna,
kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori
kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa
menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä
syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen
lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin
Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen
syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi
nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden
syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»

Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen
hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja
suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.

Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta
puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa
vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli
suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään
vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri
Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean
ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.

Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet
letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen
sullotusta salista.

»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta
puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»

Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen
pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen
sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière
heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.

»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin
ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»

Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä
huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt
puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon
Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja
pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi
vastauksensa:

»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla
samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se
ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat
tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä,
jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat,
ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä.
Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi
tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, —
täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten
siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»

Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.

Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä
käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt
tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi
isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja
joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet
äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen
hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut
— Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän,
hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin
silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa
kohti.

Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen.
Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat
heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille
varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä
kannatusta.

Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna,
kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat
vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän
myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä
päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan
piirityksen.



KOLMAS LUKU


Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri,
sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun
edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui
ulos matkalaukku kädessä.

Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan
käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.

»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin
hoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de
Montsorbier.»

»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen
laitansa...»

»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»

»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.

»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»

»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»

»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille
minulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi
ja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin.
»Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena
jäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan
kuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte.
Kirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin.
Olkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»

Dumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli
jotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn
pään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien
Pariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella
sijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi.
Tätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä
saamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista
yksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen
siitä johtuva oma rikastumisensa.

Molemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski.
Ja se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa,
sillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen
hartioiltaan.

Dumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään
alistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus...» aloitti hän hiukan arasti.

»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne
kiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta.
Vähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella.
Kun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä
kulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»

Dumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi
astua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.

»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne.
Pattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne
elävänä.»

»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun...»

»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako
minun aikaani.»

Dumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä.
Mademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut
hänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle
kunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen
ottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle
huoneen keskikohdalle.

»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen
ja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään
ensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon
ikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin
tahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.

»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen
arvokkaasti.

»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää
vain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä
niin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos
olette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset,
kansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä
vapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»

Hänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa
ivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita
siinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko
se tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin
jäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen
virkaveljensä.

Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen
kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.

Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette
päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»

»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä
hiukan.

»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière.
»Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta
vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä
pettyneeni.»

»Herr... kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän
olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä... minä
emmin lausua ilmi ajatukseni teidän... teidän huolenpidostanne, teidän
ystävällisyydestänne.»

»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä
hukata.»

Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin
puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi,
kasvot tulipunaisina.

»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»

»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä.
Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä
vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä
ollaan, häviää vähitellen.»

»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne
väärin.»

»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän
kainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja
kun koetatte noita polvihousuja... Mutta meillä ei ole aikaa hukata.
Minä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette
valmis, tapaatte minut käytävässä.»

Puoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen
levottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä
ja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi
Chauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei
jättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö
näytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin
hyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui
hyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä
valmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin
seuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin
vaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.

Mitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät
tulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan
nahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä.
Vaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»

He pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.

Sinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä
kulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana),
tempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:

»Kuka siellä on?»

Nurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:

»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä
virkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme
matkaamme.»

Silmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin,
jos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa
ei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa
paperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.

Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan,
kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki
jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti
hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière
lävitse.»

Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki
kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.

»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan
sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret
työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi
salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin
laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja
ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:

»Teissä on totisesti ryhtiä!»

Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen
hiukan.

»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi
te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni,
kansalainen edusmies.»

Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin
hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se
harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla
näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän
nyökkäsi hyväksyvästi.

»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän
arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin
paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni
kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne
lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan
asioilla.»

Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut
nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:

»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen...» Hän pysähtyi puheessaan, ja
tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän
kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière,
joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä
koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän
tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin
passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään
muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille
kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi.
Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja
tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla
Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne
itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja
passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille
tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen
rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille
käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin,
missä olette turvassa.»

Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän
kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies
toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä.
Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään
oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen?
Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat
panneet vallankumouksen toimeen?

Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de
Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään
pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena,
kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut
luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa,
käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti
tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen
tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle
antamiensa näennäisten lupausten mukaan.

Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo
mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli,
ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli
sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä
muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai
oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet
petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä
avuttomammin miehen mielivallassa?

Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen
ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen
hänet puhumaan.

»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä
järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»

»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon
värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta
näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli
sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen
syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette
niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne
epäitsekkäästä jaloudesta.»

Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä
nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan
tuijotti suoraan eteensä.

»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja
ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin
toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä...»

Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä,
että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve
hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan,
valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta
ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka
ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt
epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.

Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä
hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.

»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis
pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»

Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen
uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä
kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt
kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa
selvästi suunniteltu.



NELJÄS LUKU


He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa
ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin
— edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme
oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan
edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.

Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron
niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle
siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat
huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi,
paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän
vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta
vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein
unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.

Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de
Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä
konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta.
Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen,
ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti
sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä
sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia,
vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa
kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen,
teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen
kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut.
Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa
miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat
moitteettomat.

Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä
suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää
kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää
lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi
neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli
varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan
nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä.
Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö
pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki
pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla.
Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä
poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain
epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen.
Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista
syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka
säikähti varjoja.

Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi
keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa
valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti
hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.

Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja
sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen
edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä
haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen
suloistaan välitti.

Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän
noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.

»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»

»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»

»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä
enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan.
Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen
minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»

He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain
kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että
he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja
yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui
edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua
kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin
pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja
hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta
pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa.
Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi
kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti
poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan,
peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen
muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen
kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.

Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena
hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle
oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys
hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa.
Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja
salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän
valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään
ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa
värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin
säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli
itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä
pettänyt.

Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja
tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa
nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan.
Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä
iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta
La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin
nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi
saattanut olla vakavammatkin seuraukset.

Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa
oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen
turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että
hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä
suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin,
joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle
hekumoitsijalle.

Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään,
tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin
illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta
avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän
saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle
tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan
ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka,
heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa
kunnioittanut.

Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:

»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä
jäljellä paljon aristokraatteja.»

»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut
hyvän illallisen.»

»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin,
että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy
mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa
aina maksun.»

»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.

Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein,
että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi.
Toinen huomasi sen.

»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein
huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea
ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan
selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti
lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden
välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti
hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli
palannut pöytään.

»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»

Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun
tuolin selustalla.

»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»

Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja
peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.

»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää
ja lähteä.»

Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä
epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.

»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä
epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»

Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on
minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan...»

»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän
mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.

»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä
vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään
kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon.
Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa
päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan
kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä
monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan
nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte
vaaraan ja...»

»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.
»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»

Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen
nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen;
häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli
teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa,
jossa ehkä menettäisitte henkenne...»

»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään
vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun
omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen
lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä
tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen
sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui
hirmuvallan kukistuessa.»

»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät
silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä
iltana.»

Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat.
Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran
tavallisesta väristään.

»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä
iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten
menisitte?»

»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»

Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä
sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin
ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa
hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen
jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne
vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta
minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne
giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani
hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin
teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.

»Mutta sanoittehan Pariisissa...»

»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli
vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä
tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain,
mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen
varma teidän turvallisuudestanne.»

Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja
silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun,
havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt
korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä
mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.

Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä
ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin
hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin.
Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja
kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista
nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää
valtaansa ilman todellista valloitusta.

Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan.
Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten
hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn,
jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen
käänsi silmänsä pois.

»Teidän ystävällisyytenne... teidän jalomielisyytenne tekee minut
sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen,
kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin...»

»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te
saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka
ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»

Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen
hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä.
Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta,
hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten
itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat
hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka
nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean
kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.

»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen... olen hieman hämilläni.»

»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan
pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.

»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan
huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun
mennä!»

Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi
henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan.
Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa.
Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi,
kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle
vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten
vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli
livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven
suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan
siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin
tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.

Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään
pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen
miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.

Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan
kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti
itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää,
veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei
ajatellutkaan valmistua levolle.

Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen
ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen
kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä
askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen
jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa
sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä
loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi
napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.

Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»

»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»

»Mitä haluatte, kansalainen?»

Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että
lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»

»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, kansalainen.»

Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli,
kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän
omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen
hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä
tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain
osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen
hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut
teeskentelemätöntä?

Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes
riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä
yrittänytkään nukkua.

Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä,
kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä
kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut
siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi
ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi
hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja
äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan
pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa
kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.

Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla
hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää
kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli
edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen
kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen
antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän
astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.

Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten
hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan.
Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi
tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun
alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan.
Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän
oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.

»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt
noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»

»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»

»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»

Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja
sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin
muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine
ratsuineen yön pimentoon.



VIIDES LUKU


Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja
pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä
olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.

Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen
maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen
hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi
saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä
ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään
liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia.
Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei
kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi
lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui
kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille
vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa
syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo
usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.

Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka
eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän
muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa.
Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä
hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten
hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä
vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja
särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita
alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä
edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista,
missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla
ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta,
isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella
hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan
mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen
poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli
tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka
kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.

Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti
leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.

»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»

»Kuinka minä saatoin tietää, että...»

»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön
luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi
pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla
nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja
kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani
vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia
nyrkiniskuja.

»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua,
niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi,
elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»

Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut
Neversiin päin.

Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.

»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen
minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen
kyytipojan seuraamaan vaunuilla.

Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä
enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja
teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen,
valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla
teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten
narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän
lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä
mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin,
vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin
tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.

Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii
kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan
ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun
tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.

Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen
konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La
Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui
puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin
vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen
nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi
tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut
muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt
tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen
tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä
Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää.
Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi
siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean
toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta
tavoittamaan.

»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin
minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».

Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään
päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.

Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja
toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin
lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät
myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita
vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi,
samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun,
jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta
itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen
mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin
todistuskappaleina.

Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu
kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy
vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa
sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia
ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»

He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen
toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää,
röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.

Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla
aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien
pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä
nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan
tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut.
Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän
ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen
jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä
valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten
hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de
Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.

Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön.
Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka,
mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut
julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena.
Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat
täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla
verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.

Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä
muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle
miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti
sen asukkaista.

Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin
saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen
lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän
sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan.
Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili
harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen
perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja
hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla
istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään
värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli
yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita
ajamassa.

Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä
saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle
ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin
kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen,
jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä.
Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista
lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän
asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta
raukeudestaan.

Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä,
välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä
kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään,
röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä
Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin
aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen.
Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen
järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan
Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa
uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista
rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että
Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan
purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa
heräämistä.

Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen
aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin
muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka
tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli
himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä
raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista
vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota
verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja
giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän
salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa
alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen
täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn
komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä
siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn
korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien
sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota
he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes
näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.

Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan,
pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista,
jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän,
ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin
kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai
muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi
ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.

Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen
ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta
sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten
rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.

»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä
vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän
ei sovi luulla...» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille
torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia
parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen
käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että
tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas
viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä,
pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»

He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä
tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi
huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty
saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli
niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa.
Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään
juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla
aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut
häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen
kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai
luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.

»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje
olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-,
tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin
sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni,
mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa
viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai
lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata
tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan
niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa
ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa
arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa
muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään?
Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas
velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja
jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»

Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin
säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.

»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun
omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee
teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä
siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet,
johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis
myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän
johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti
ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin,
täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja
mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»

Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä
despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia
maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti
epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas
hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa
osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan
vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin,
jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän
syntyperänsä perusteella.

Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny
de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.

»Mistä sitä miestä syytetään?»

Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri,
vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä
ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta
yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen,
peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa
nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut.
Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä
kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja
ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen
pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.

Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi
kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»

»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.

»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli
hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on
vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä
hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.

Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla
yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä,
kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.

»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä
ilmaisseen?»

»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat
tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»

»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä
välttämättömyyttä harkita.»

»Mutta johan minä teille sanoin... Hyväinen aika!»

»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea
vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien
tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»

Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että
esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin
toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa
mielentilassa.

»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.

»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette
vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne
mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on
täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme
listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi
tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen...»

Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi!
Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään?
Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette
ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän
tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»

Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.

»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte
sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään
vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne
paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan
vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet
tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat
vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä
vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä
Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen
periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki
tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja
kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti
syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän
tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin
yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin
vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»

Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea
päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.

Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen
käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.

Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä
vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä
pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät
hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä
laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin
kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella
naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa,
että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle
tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.

»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken
herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».

Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan
karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä
kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä
hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa
pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin
epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa
ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien
verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella
kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi
häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa
Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja
vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.

Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla
puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi
menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.

Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli
ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän
tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia
kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen
asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi
Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin
maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä
Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei
tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta
havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä
tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa
ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa.
Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite,
että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa,
niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa
isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin
mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä
vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti
työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.



KUUDES LUKU


Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus
viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella,
kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla
pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.

Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta
haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi
pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa
jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus
esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän
saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla
huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti
»perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä
Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä
lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi
Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta
mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui
ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli
melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun
taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat
silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.

Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta
tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään
toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän
oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa
viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen
kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja
oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.

Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa,
moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin,
jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin
totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja
joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään
velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä
liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal
lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:

»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä,
jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja
vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin
valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä
valtaistuimen että itsenne.»

Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja
suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut
hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän
havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.

Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti,
missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä
havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja
hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne
pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman
raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein
omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen
henkilöllisyyden lumousta.

»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin
koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»

»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä
juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän
mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.

»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin
erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen
eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat
asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee
herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen
ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään
vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»

Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen
aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa,
jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin
suuresti nautti?

»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.

»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen
elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni
opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö
tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette
pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»

»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi
tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa
vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen
helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja
savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja
Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen
varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman
tasavaltalainen.

Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun
matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan
konventinjäsenen vierailu.»

Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin
pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä
te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»

Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani,
kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte
minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä
palvella.»

»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja
kohdisti huomionsa liikkiöön.

Senjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat
huolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä.
Vihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin
tuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun
säärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen
virkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan
asennon.

»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.
Ihmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»

Se oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen
keksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana
suoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen
värähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve,
jonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä
huomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla
tuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.

Monsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa
Chauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.

»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni
aikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin...» Hän kohautti
olkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää...» Hän keskeytti
äkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan
jotakin varomatonta.

Mutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea
täydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut
helppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta
Ranskasta.

»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.

»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan
hämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi
puheenaihe kuin minä itse.»

»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja
juuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»

»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»

Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni
salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä
välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän
oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen
mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei
ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu
luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»

He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot
johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun
taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse
naimisissa.

»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä...» Hän korosti sanojaan
merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin
vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.

»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.

»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt
velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»

He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi
vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä,
että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa,
joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.

Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina
aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli
mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn
tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja
huumorintajuisen filosofin arvoinen.

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen
oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se
kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin
kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään
sen menestyksestä.

Välittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän
uuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin
jakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut,
mutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta
julisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta
evankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta
kuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän,
harkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.

Tapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella
hän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat
olivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava
vapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla,
jotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta —
kohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen.
Ja korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin
auliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä
hirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan.
Tämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä,
mikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin
tasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.

Kaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä
lauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne
olivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin
kättentaputuksiin.

Kun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt
tuolla mestarilauseellaan:

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»

Tätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä
ja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin,
huomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä
paulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden
todisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään
tultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.

Senjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän
väkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.

Kuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä
leluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen
viiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli,
sitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko
käsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia
Poussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden
muidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei
kansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa
oli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin
tunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan.
Ja niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita
kansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan
päistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan
rahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua
jatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä
puheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen
puolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä
kuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.

Kymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että
jakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti
hyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi
ikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta
naimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli
siitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä
giljotiinille.

Jakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen
muodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi
epäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.

»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos
tämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte,
ei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi
kansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»

Hänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa.
Katsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät,
ettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli
hänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin
kommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain
arvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta
taloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa
kullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän
kuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan
kuolemantuomioon.

Myöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat
kärsimään rangaistuksensa.

Ja nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti
tavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen
eriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös
kansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein
mahdoton, kävi nyt helpoksi.

Syytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin
tuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen
lakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta
noudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten
talletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin
polvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli
kerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.

Hyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa
kuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi
hän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa
sanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin
omasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.

»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän
puolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään
säätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt
koskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan
häntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden
vuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika
on käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne
poistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää,
että hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa
kaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»

Chauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi
ihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin
järkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon
levollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:

»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on
ollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan
hänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen,
koska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni
tämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on
lähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään
sellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen
palveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi
ja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä
ainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään
ei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla
antamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden
uskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»

Se roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla
melulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi,
puhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen
pitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen
äänensä pysyi tyynenä ja vakavana.

»Te tiedätte...» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä
kohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja
ajatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on
ollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut
todisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan
kansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni.
Mutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani...»

Chauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken
tuollaisen poistaneet!»

Mutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut.
»Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla
sanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa
olevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on
kansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä,
joka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista
lainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen,
josta voidaan panna syytteeseen.»

Chauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli
kiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli
liian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain
oli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja
kylmästi:

»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»

Corbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty.
Äkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä,
jota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet
hetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat
kasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.

»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja,
tähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan
päätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»

Ja ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan
ääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä
huolimatta teillä on kolme päivää.»

Vähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.

Hän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää
häneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi
järjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen
tyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.

»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle,
»minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on.
Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki,
kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin
mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen
täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen.
Onko se tasavaltalaisuutta?»

Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen
edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen
keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme
pettyneet hänen suhteensa.»

Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä
ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen
lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku
tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»

Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa.
Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut
suotu älyä sitä käsittää.



SEITSEMÄS LUKU


Mietiskelevän miehen verkallisin askelin käveli monsieur de Corbal
kotiinsa mäkeä ylöspäin huhtikuun hämärässä. Kuoleman ajatus ei häntä
kiehtonut. Vieläkin vähemmin miellytti häntä kamala epäsäätyinen
avioliitto, jolla olisi voinut pelastaa henkensä ja siitä näemme,
että Chauvinière oli oikeassa ja etteivät monsieur de Corbalin
tasavaltalaiset tunteet olleet kyllin syvälliset. Ajatus toimittaa
vastaisille Corbaleille sellainen esiäiti kuin Filomène tympäisi
häntä kokonaan, niin suuressa arvossa kuin hän lienee Filomènea tämän
oikealla paikalla pitänytkin. Ylimykselliset mielipiteet ovat sittenkin
sitkeässä.

Hän ajatteli, että hänellä oli edessään pelkkiä tuhoisia vaihtoehtoja,
ja hän oli kyllin suuri filosofi käsittääkseen, että sellaisessa
tapauksessa oli valittava niistä vähäisin. Pako oli ilmeisesti
turhaa. Häntä kyllä pyydystettäisiin, ja kun nykyisin oli mahdotonta
avoimesti liikkua maassa ilman papereita, tavoitettaisiin hänet pian ja
tuotaisiin häväistynä takaisin. Oli edes säilytettävä itsekunnioitus.
Vaikka kuolema olikin vastenmielinen, ei toki elämäkään näinä päivinä
ollut varsin ihana, ja haudantakainen tulevaisuus ei kai olisi
mielenkiintoa vailla, jos papit olivat oikeassa.

Hän astui jalkaporrasta pitkin erään niittynsä rajana olevan kiviaidan
yli, ja kun hän hyppäsi alas nurmikolle, huomasi hän äkkiä siellä
hämärässä kyyröttävän olennon. Hetkisen hän seisoi ja tuijotti, huusi
sitten kysyen, kuka siellä oli, minkä jälkeen olento suoristausi,
erottausi aidasta ja lähti vilistämään kapean niitty kaistaleen poikki
metsää kohden.

Se oli Corbalista niin eriskummaista käyttäytymistä, että asiaa sieti
tutkia. Hän oli nopsajalkainen ja saavutti pakolaisen ennenkuin tämä
oli ehtinyt päämääränsä puoliväliinkään. Hän tarttui talonpojan
mekkoon, väljiin housuihin ja puukenkiin puettua nuorukaista hartioihin.

»Sananen sinun kanssasi, ystäväni. Sinä olet liian vikkelä
rehelliseksi, puhumattakaan aitovieressä Iymyilemisestäsi.»

»Päästäkää minut irti», ärähti poikamainen ääni. »Minä en ole tehnyt
teille mitään pahaa.»

Olento kiemurteli hänen otteessaan. »Älkää tohtiko minua pidättää!»

»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»

Poika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta
välähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen
painijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten.
Hän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet
maahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut,
työnsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän.

Oletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää
hiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.

»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?
Vastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»

Hänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt
taipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti
päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina
puolihämärässä.

»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja
sävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun
säädystä.

»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de
Corbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'.
Tällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä
alue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan
teille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»

»Te olette herrasmies!»

»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»

»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.
»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»

»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut
herrasnaista tapaavani.»

Hän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen
tiedätte?»

»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja
eriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko
mademoiselle?»

Tyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette
veijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää.
Minä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka
giljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»

Corbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.

»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa
vangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi
olla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa
isäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties
kuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette
sitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka
halusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan.
Se on pitkä juttu, herra varakreivi.»

»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen
neitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka
ikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.

Heidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina
olemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon
tasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta.
Hän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin
linnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli
mielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe
oli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut
matkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja
jossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena
rauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle
ja päästi kyyneleensä valloilleen.

Siinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa
saman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi
siinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset
aatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se
paljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä
uskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa,
jottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät
kuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat
hänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan
pelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska
lymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen
levottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä
talonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin
ja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin.
Nivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli
vain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli
ollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin
oli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua
ainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne
olivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa
olkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty,
mutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat,
jotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja
yösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli
hänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän
oli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka
matkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan,
jollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena,
yritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan
kiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli
tavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua
hänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa,
ja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli
hän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen
päivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna,
hoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli
jälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko
sitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli
kuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä
johtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä.
Senvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin
nopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista,
kun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan
pimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa
välttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka
luonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa
harkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.

»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti
heltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan.
»Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»

»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni
mahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun
tulisi matkustella.»

Monsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä
naurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein
esimerkkiä.»

»Esimerkkiäkö?»

»Te vihjaisette jotakin...» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä
olin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki,
ja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla
kirkkaudellaan.

»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»

Neitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen
kivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja
lukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat
tottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa
mekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut
päästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi
siepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös
riippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin
maalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän
hänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja
hienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä
ristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.

Herra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta
ihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että
neitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan
hämmentyneenä.

»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä
saadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»

Mutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme
vahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän
ajatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.

»_Moriturus te salutat_!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että
olen ensin nähnyt teidät.»

Neitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun
latinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.

»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»

»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat
teidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen
gladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta
minähän pidän teitä seisomassa.»

Verenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän
syrjäytti kaikki muut mietteet.

»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.
Ehkä hän voi...»

»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte.
Antakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos
haluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä
ilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka
mitään uskaltaaksemme.»

»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»

Neitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä
tavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti
neitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»

Corbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin
saatte, mitä tarvitsette.»

Hän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle
tarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan
kotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän
suvaitsi hoivailla.

Huonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin
ja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta
pöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet
epätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he
aavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin
poikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi,
mikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.

Syvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön
kerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät
punoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset.
Väki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä
ja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä
Filomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka
oli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.

Corbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä
yllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin
tavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista.
Hän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi
silmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen
hänen katseestaan.

Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo
häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä
muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin
tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli
pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan
katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen.
Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin,
mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta,
synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät
olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli
lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen
varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen
arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen
esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen
viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä
tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo
kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat
uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi
empimättä luottaa.

Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen
neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän
toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen.
Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja
poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei
se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella
hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin
säädyllistä.



KAHDEKSAS LUKU


»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä
täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen,
joten ei siitä tule ajanhukkaa.»

Näin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.

He istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt,
siistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella
sisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta
kattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat
kauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne
näyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka
avaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että
huolimattomuutta.

Mademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle
toinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään
oli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui
mielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle
jälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä
alttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan
karkuria.

Tällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se
hiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä
tavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle
pitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja
komeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin
tavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa
käyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa
sitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt
verhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt
unohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä,
jollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen
niskan tahansa.

Hän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen
kadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka
ei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina
minun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka
koituisi siitä, että pidän teitä luonani.»

Neitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin
seiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.

»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun
kustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa...»

»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.

Neitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta
myöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein
humoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin
hänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina
humoristinen. Mutta mikä erotus!

»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma,
ilkkuva roisto!»

Varakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on
leikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta
minua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»

Neitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa
kiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.

Toinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä
tietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi
alentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en
tahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena.
Jos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni
vaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan,
että jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos
hyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin
halpamaisuuteen?»

Neitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi.
Tavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään
naisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa
ponnistuksella ne hillitsemään.

»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta
mahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»

Ehkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän
kuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja
katseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät
yhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja
syvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:

»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta...»
Hän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.

»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta
koetellaan.»

»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä
välähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen
todistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin
väärin.»

Neitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän
tapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen
taholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»

»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein
henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.

Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle
ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.

»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun
hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua,
mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta?
Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa
liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»

»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»

Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti,
mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat
täsmälliset ja oppineesti punnitut.

»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään... kunnioituksen puutetta
sanoissani. Toisissa olosuhteissa... Mutta nyt aika kiirehtii. Minä
olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni
ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa
seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt
mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat
minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä
kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen... Pyydän,
että uskotte minua... Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut
elämääni. Ei tätä ennen.»

Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja
harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta.
Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut
kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani
hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.

»Minä... minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en
tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että
rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää
minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää
mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»

Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi
ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.

»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta...
kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun
ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta
niin omaehtoista, niin... niin välttämätöntä se oli, että minusta
on näyttänyt... Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai
vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista,
vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta,
että miehen sielu voisi... kokea niin paljon... tukemattomana. —
Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät...»

Neitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana
ihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa
vasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat,
olivat kohotetut häntä kohti.

»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden
musiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä
mitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta.
Vaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»

Corbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli
kärsivän miehen ääni.

»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä
kuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista
hetkellä.»

Neitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin
rintaa vasten.

»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen
tyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt,
jos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut
samantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana
sinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität... Kuuntelehan,
rakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan
menemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän
kuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn
vaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä
valintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos
siis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa
— se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen
itselleni valinnut... Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy
vaikeaksi. Jos siis...»

Tyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.

»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.

Toinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa
ehkäistyinä.

»Mutta jos... jos... me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä
vaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset
pidetään heti, olla niin vastenmielinen?»

»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»

»Mitä sitten?»

Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta
huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.

»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä
hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen
vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen
ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa
hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin
tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa
minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»

»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun
nähden.»

»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.

»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se
on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin
sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»

»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei
olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä...»

Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.

»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on
se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»

Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se
ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli
hän...?»

Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan
hymyyn.

Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois
kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja
istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö
ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen
paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat
valaisivat hänelle asian.

»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset
silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri
hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut
tahrata!»

»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»

»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna
merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos
olisin voinut sinut säästää!»

Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin.
»Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja
pyytää saada teitä tavata.»

Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.

Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.

»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten
hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi
jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta.
Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä
hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän
sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista
tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.

»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»

»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»

Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä,
kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa
taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi
arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää
minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran
eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten
sisälle.»

Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.

Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean
seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän
tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.

»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen
tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en
suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin
hyllyltä.

»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»

»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen
pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»

Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari
kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.



YHDEKSÄS LUKU


Filomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies
kuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan
ohitse.

Kun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi
pyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi.
Hänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti,
arvostelevan viileässä mielessä.

»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen
ylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä
teen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli
häntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä
liian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.

Hän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo.
Mutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse
oli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle
selvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen
kiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka
haluaa ilmaantua vain palveluksessa.

»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät
kasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää
tyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen
naida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte
itsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä.
'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.»
Hän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä
on kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte
hänen puolisokseen?»

Chauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet,
jotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle
vihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi
hymyksi.

»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»

»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten
te ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa
kuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut
lahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta?
Kah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä
tekään uskalla, kun minusta on puhe!»

»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»

»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut,
oli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on
parasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa
tätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän
käskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn
avioliitosta.»

Chauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.

»Niinkö?» virkkoi hän.

»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti
melkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut
Chauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta
vaarasta.

Chauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin
ikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä
itselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää
puoleksikaan niin viehättävän.»

Hän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt
minut hänen luokseen, ole hyvä.»

Filomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin
helposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen
kansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista
hilpeyttä.

Kun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti
edusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja
vikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään,
josta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan,
jota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon.
Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään,
silmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena
tyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea
kohti.

»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä
maku.»

»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»

»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette
loukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän
suostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen
vastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla.
Teidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte
huomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin
giljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken
välillä.»

»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»

Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti
murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.

»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä.
»Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten
päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen
täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä
kehoittamassa...» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen
oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän
huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.

»Mitä? Ken tuo on...?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä
eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti
ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja
sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on
kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa
päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa,
rakas kirjurini?»

Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti
säilyttäen mielenmalttinsa.

»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin
koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.

»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä.
»Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän
kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä
yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti
lähestyäkseen neitosta.

»Pysykää paikallanne!»

Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se
tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä
huoneen lattian poikki.

»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä
yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»

Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin
kamalaa ja uhkaavaa.

Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä
torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän
niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön
ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla.
Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä
pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten
varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti
vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.

Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt
häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla
kyynärvarrellaan.

»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä
lähetän teidät helvettiin.»

Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti
jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän
näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden
silmiensä valppauden.

»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas
aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti
te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten
olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te
haluatte minua peloittaa?»

»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»

»No, mitä sitten?»

»Tappaa teidät.»

Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa
alla.

»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä
hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi
teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa
tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte,
ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»

Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte,
niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää
mitään tappaessani teidät.»

»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti
tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla
kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla
saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen
kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»

»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi
väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen _teidän_ loppunne. Ja
ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän
sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan
konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto!
Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen
puhtaan liljan kukkalehdillä.»

»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään
oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen
halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te
olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy
suostua ehtoihin.»

»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava
se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»

»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on
käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.»
Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava.
»Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen
askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette
toki voi kieltäytyä.»

Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen
pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe
vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin
kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin
paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi
sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota
teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai
ampumataidosta.»

Chauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»

»Ei murhata. Teloitetaan.»

»Hieno erotus!»

»Te olette itse käsitellyt hienoja erotuksia jokseenkin vapaasti,
kun asia koski muiden tuskaa. Onpa oikein että mies joskus tyhjentää
maljan, jonka on täyttänyt.» Varakreivin kylmä jäykkyys ei juuri
jättänyt epäilystä hänen päätöksensä lujuudesta. Kääntämättä katsettaan
Chauvinièresta hän puhui mademoiselle de Montsorbierelle. »Arvoisa
neiti, saanko pyytää teitä poistumaan?»

»Hyvä Jumala!» kuului voihkinana edusmiehen verettömiltä huulilta,
hänen korskean mielensä ollessa nyt täydellisesti taltutettu.
Ainoastaan varakreivin jäykkä tuijotus ja varma tieto siitä, että
hänen pieninkin liikahduksensa kiirehtisi lähenevää tuomiota, esti
hänet uskaltamasta tavoittaa pistoolia povestaan. Vaikka pelko nyt
kai puristikin häntä jäisillä kynsillään, säilytti hän kuitenkin
järkensä kirkkauden. Viimeiseen silmänräpäykseen asti hän tahtoi
vaania tilaisuuttansa. Senvuoksi hän yhä varoi tekemästä mitään, mikä
kiirehtisi vielä mahdollisesti vältettävää loppua.

»Olkaa hyvä, mademoiselle!» toisti varakreivi pyyntönsä melkein
käskevästi, sillä mademoiselle ei ollut hievahtanutkaan häntä
totellakseen.

Neitonen liikahti vihdoin, mutta ei lähteäkseen.

»Hetkinen, pyydän», virkkoi hän. Hän ponnisteli liikutuksessaan.
»Olkaamme käytännöllisiä, kuten kansalainen edusmies itse alussa
ehdotti.»

Niin liikutettu kuin neitonen saattoi ollakin varakreivin kiintymyksen
sanelemista kamalista ja tinkimättömistä vaatimuksista, käsitti hän,
kuinka joutavaa oli uhrata hänen silmissään hämärästi häämöittävä
paon ja turvallisuuden mahdollisuus romantillisen kostontuuman
täytäntöönpanolle. Hän näki selvemmin ja kauemmaksi kuin varakreivi.
Häntä ei ollut yhtä suuri närkästys sokaisemassa. Olla jonkun miehen,
vaikkapa kuinka arvottoman, haluama ei voi naisesta koskaan olla yhtä
anteeksiantamaton loukkaus kuin se on hänen hyväksytyn rakastajansa
mielestä. Senvuoksi hän ei himoinnutkaan Chauvinièren verta yhtä
hurjasti kuin varakreivi. Se voisi jäädä vuodattamatta, koska hänen
elämänsä saattoi tehdä heille paremman palveluksen kuin hänen
kuolemansa.

Hän esitti nyt tyynesti ehdotuksensa.

»Kansalainen edusmies mainitsi äsken ehdoista. Kirjoittakoon hän kolme
riviä ilmoittaakseen Poussignotin vallankumoustuomioistuimelle, että
hän on äkkiä havainnut välttämättömäksi käväistä Neversissä, minkä
vuoksi hän viipyy poissa huomiseen asti. Sallikoon hän senjälkeen
teljetä itsensä tänne vuorokauden ajaksi, jotta saamme sen verran
etumatkaa pakotiellämme. Näillä ehdoilla ei varakreivi suinkaan
kieltäytyne säästämästä hänen henkeään.»

Varakreivin kasvot synkistyivät. »Minä olisin mieluummin...»

Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan
suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten,
usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun
tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»

Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut
sanoja.

»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen
ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»

Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen
ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan
vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen
tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta
arvokkaan tyynesti.

»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat
minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis
antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun
takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette
te laiminlyö sen täyttämistä.»

»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.

Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.

»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan
teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten
tapoja, saattaa sellaista luulotella.»

Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu
kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on
pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa
ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu
mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko
jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle
sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja
vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»

»Minä järjestän sen.»

»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä
järjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne.
Käsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään
nälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte
unohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni
välttämättömiin toimenpiteisiin.»

Nyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään
vankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu
teidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»

Edusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen
ja kirjelapun?»

»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä
tahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»

»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä
vitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»

»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan
sanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä
kannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää
teidän vaaraksenne.»

Chauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun
täytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»

»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla
pöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»

Chauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti
tuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti
pistooli ojennettuna.

Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen,
mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä
toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa
ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.

Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti
kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä —
niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain
kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.

»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.

Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin,
mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä
alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä
pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen
herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt
vaarattomasti toisaalle käännettynä.

Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen
takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan
äänensä lausuvan:

»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni.
Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä
käyttää.»

Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen
pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.

Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin
ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli
ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän
nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka
melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.

Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon
tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi
kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa.
Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti
puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti
hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä
vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle
hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.

Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt
liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta
sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava
pistooli yhä kädessään.

On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski
vähäpätöisintä seikkaa.

»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella
äänensävyllä.

»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen
jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.

Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.

»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt
minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En
suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri
ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»

»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin».
Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki
kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli
varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan,
pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja
rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven,
jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène
heitä odotti säikähtyneenä.



KYMMENES LUKU


Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä
harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen
malttinsa takaisin.

Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen
vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa,
silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen
puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken
muun.

»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole
paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen
kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme
kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»

Mutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi
on sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen
kirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti
selittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa
tieltä ainoan esteen... minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin
tapauksessa, että... että sinä...»

Neitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä
valkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»

»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi
vaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat
omasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren
vaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua
vastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa
ollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain
noudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin
pitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin
halukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista
syntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme
sinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»

»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi
sydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta
huolimatta.

»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»

»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen
kannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla
seurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta
nyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään
tiedusteluihin...»

Varakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne
Poussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun
arvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun
painajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista
tavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa
pitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko
Chauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen
ja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»

»Sinä olet kovin luottavainen.»

»Minulla on syytä siihen.»

Varakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi
neitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»

»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa
Chauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika,
jumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä.
Fougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin
luonnollinen viestinviejä.»

Tytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea»,
virkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis...»

»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille
erikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily
kääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène.
Sillä välin minä haen kirjelapun.»

Tyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin
mietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen
pöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään
Chauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä
tilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli
hänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten
varakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.

»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»

»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat
kiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä
en ole tottunut ihmisiä tappamaan.»

»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta
sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan
karkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen
olevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.

»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä
sellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»

Varakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä
hän on kirjoittanut.»

Päivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää
käännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen.
Siinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes
neitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.

»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •

Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen
kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti
katkerasti, toivottomasti.

»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.
Tulehan tänne.»

Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut,
se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:

»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien
neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista
asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu
vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka
minulle täällä tänään valmistitte.»

Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi
nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi
minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti,
ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli
tähdätty hänen päätänsä kohti.»

»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli
hänen kuolemansa.»

He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun
heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat
aikoneet nojata.

He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä
iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli
lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan
niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa.
Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi
Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi
alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut
aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä
hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät
huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi.
Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi
Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän
ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä
vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä
esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon
kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.

»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy
lähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»

Tyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.

»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»

Varakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut
pyydystettävään mieheen?»

»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»

»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi
välttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus
teosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata.
Ainoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»

»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan
tärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat
hänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.

»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta
itsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan
keksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän —
vaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään
muotoa saa lähteä minun mukaani.»

Taaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti
hymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä
mielipuolten maassa?»

»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä
tiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»

»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua
entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme
keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni
välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»

»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.

»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen
hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin,
huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»

»En minä tiedä, niihin minä uskon.»

»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja
minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta
asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella
ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta
tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on
liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin,
olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua
silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin.
Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun
olemme toisemme tavanneet?»

Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan
vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa
— että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka
määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin,
käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo
heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.

»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen
murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole
pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me
saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun
asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille
on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät,
joihin olisit tyytynyt.»

Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin,
vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean,
säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli
häntä hellästi.

»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon
haltuun.»

Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi
ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin
pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat
hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi
tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.

Neitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin
ottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin
turmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä.
Tuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat
ovat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta
mitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten
juuri vastikään sanoit tekeväsi.»

Corbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta
luottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi,
rouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».



YHDESTOISTA LUKU


Luovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti
monsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian
alkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen
salaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä
ruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi
matkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä,
jos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen
jalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden
edestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi
muutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat
varsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi,
jos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen
niskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi
välttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun
verran aikaa.

Lähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin
kannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli
hänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli
tullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi
toverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta
väljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran
ilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä
merkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen
ripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä.
Ja näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän
aikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista
oikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal
astui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka
sillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.

Hänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot.
Tuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»

»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten
ilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut
sukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille
lähtöä koskevia määräyksiä.

»Entä teidän perheenne?»

»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»

»Ja hevoset?»

»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»

»Vyöhikkö ja hattu?»

»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»

Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla.
Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt,
mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä
yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin
samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.

Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä
ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen
vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu
Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne
varakreiville.

»Nämä ovat sinulle.»

Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.

»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on
välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»

»Siihen tarvitaan jotakin enemmän...» aloitti toinen.

»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan,
ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»

Corbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön
sitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa
matkalaukkua kantaen.

Pihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta
tulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi
isoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat
jäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä.
Kaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan
varakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä.
Tämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi,
ettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa
jälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui
hänen puolestaan.

»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette
niitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä
takaisin».

»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi
tukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me
rakennamme talon uudestaan teille.»

»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo
ja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.

Tämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti
Corbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten
hän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin
hämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia
kohti.

He nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja
pysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen
hevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.

Laakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin
päässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin
silmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen
päätänsä ja henkeään pidätellen.

»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos
hän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin
voinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.

Mademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.

»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on
sytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»

Tytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin
salaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui
satulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.

»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun
käskystäni.»

»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat
sinua?»

»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän
oman turvallisuutensa vuoksi.»

»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?»
Varakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.

»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua
suostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa
kohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.
Fougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»

»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.

»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan
takaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi
turvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää.
Kuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa
kertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he
hämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta
he eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan
kymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse
tuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen
viittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua
yhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä
iltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun
sarastaessa me olemme etäällä täältä.»

»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi
tylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä,
ja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli
välttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä
Jumala!»

Kului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski
kätensä hänen käsivarrelleen.

»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja
maksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian
kallis?»

Corbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta
heikkoudestaan.

»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata
— jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»

»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat
enkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä
hänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa.
»Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière,
virkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»

Varakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se
todistamaan?»

Tyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla
sidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi
hän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen
kirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä
ja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden
ja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä
papereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä
tottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun
pakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että
jälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni
Chauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut
helppoa.»

Varakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen
älyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi
naurahdukseen.

»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit
meidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi
— varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet
itse, Cléonie!»

Hän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin,
rakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun
tasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»

Corbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.

»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.

Tyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin
pehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin
Lausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Corbalin vihkiäiset : Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.