Title: Kapteeni Bloodin vaiheet : Seikkailuromaani
Author: Sabatini, Rafael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Bloodin vaiheet : Seikkailuromaani" ***


KAPTEENI BLOODIN VAIHEET

Seikkailuromaani


Kirj.

Rafael Sabatini


Suomennos



Jyväskylä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1928.



SISÄLLYS:

 1. Sanansaattaja
 2. Kirken rakuunat
 3. Ylituomari
 4. Ihmiskauppaa
 5. Arabella Bishop-pedon 6.
 6. Pakosuunnitelmia
 7. Merirosvoja
 8. Espanjalaisia
 9. Kapinavangit
10. Don Diego
11. Pojan uskollisuutta
12- Don Fernando Sangre
13. Tortuga
14. Levasseurin uroteot
15. Lunnaat
16. Ansa
17. Hölmöt
18. Milagrosa
19. Tapaaminen.
20. Merirosvo ja varas.
21. Jaakko-kuninkaan palveluksessa.
22. Vihollisuuksia.
23. Panttivanki.
24. Sota.
25. Ludvig-kuninkaan palveluksessa.
26. Monsieur de Rivarol
27. Kartagena.
28. Monsieur de Rivarolin kunnia.
29. Vilhelm-kuninkaan palveluksessa.
30. Arabellan viimeinen taistelu.
31. Hänen ylhäisyytensä kuvernööri.



Ensimmäinen luku

SANANSAATTAJA


Peter Blood, lääketieteen ynnä muun tohtori, hoiteli ikkunalaudallaan
olevia päivänkakkaroita ja poltteli piippuaan asunnossaan Water Lanen
varrella Bridgewaterin kaupungissa.

Vastapäisestä ikkunasta katseli häntä ankaran moittiva silmäpari, mutta
sitä hän ei huomannut. Herra Bloodin huomio oli kokonaan kiintynyt
hänen omaan askarteluunsa ja alhaalla, kapealla kadulla kulkevaan
ihmisvirtaan. Viimeksimainittu vaelsi siitä jo toistamiseen sinä
päivänä Castle Fieldiä kohti, missä Ferguson, herttuan kappalainen,
aikaisemmin iltapäivällä oli pitänyt saarnapuheen, joka sisälsi paljon
enemmän valtiopetokseen kehoittelua kuin jumalansanaa.

Järjestymätön ja kiihottunut joukko käsitti suurimmaksi osaksi miehiä,
joilla oli vihreä oksa lakissaan ja naurettavan kehno aseistus
käsissään. Tosin yhdellä ja toisella oli lintupyssy olallaan, ja
muutamilla heilahteli miekka uljaasti vyöllä, mutta suurin osa oli
varustettu vain nuijilla sekä jättiläismäisillä keihäillä, jotka he
olivat muovailleet viikatteiksi ja jotka olivat yhtä kammottavia nähdä
kuin ne olivat kömpelöitä käsitellä.

Tuossa tilapäisesti kokoonkyhätyssä sotajoukossa oli edustajia kaikista
rauhallisen työn ammateista. Siinä oli kankuria, oluenpanijaa,
kirvesmiestä, seppää, muuraria, tiilen tekijää, aina rajasuutariin
asti. Bridgewater samoin kuin Tauntonkin oli niin anteliaasti
luovuttanut miehensä äpärä-herttuan palvelukseen, että ainoastaan
vanhukset ja muuten kykenemättömät saattoivat jäädä kotiin tulematta
leimatuiksi pelkureiksi tai paavinuskolaisiksi.

Siitä huolimatta ja vaikka hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin
ja oli harjaantunut ja erittäin taitavakin aseitten käyttäjä, sekä
paavinuskoinenkin jos tarve vaati, ei Peter Blood tuona lämpimänä
heinäkuun iltana ollut tietääkseenkään metelistä, vaan hoiteli
rauhallisesti kukkiaan ja poltteli piippuaan. Yhden teon hän kuitenkin
teki. Hän sinkautti tuota sotakuumeessa riehakoivaa joukkoa kohti
Horatiuksen säkeen, runoilijan, johon hän jo aikaisin oli tavattomasti
kiintynyt.

»Qvo, qvo scelesti ruitis?» [Minne, minne onnettomat riennätte?]

Ja nyt saatamme arvata, miksi hänen peloton, äidin puolelta
Somersetshiren herroilta perimänsä veri pysyi tyynenä kapinahankkeen
mielettömässä ja fanaattisessa melussa ja miksi hänen levoton henkensä,
joka kerran oli pakottanut hänet lähtemään yliopiston rauhallisista
oloista, joihin hänen isänsä oli hänet määrännyt, nyt saattoi pysyä
levollisena keskellä levottomuutta. Huomaatte, mitä hän ajatteli noista
miehistä, jotka olivat kokoontuneet vapauden lipun ympärille, lipun,
jonka Tauntonin neitoset, neiti Blaken ja rouva Musgroven koulujen
tytöt olivat neuloneet — kuten balladissa lauletaan — repäisemällä
halki silkkiset esiliinansa lahjoittaakseen värit kuningas Monmouthin
armeijalle. Tuo latinalainen säe, jonka hän halveksivasti sinkautti
heille heidän kolisten kulkiessaan mukulakivistä katua, ilmaisee hänen
ajatuksensa. Hänen mielestään he olivat päättömiä hulluja, jotka
mielettömässä kiihkossaan kulkivat turmiotaan kohti.

Hän tiesi nähkääs liian paljon mainitusta Monmouthista ja siitä
naikkosesta, joka hänet oli synnyttänyt, antaakseen sadun hänen
laillisista vaatimuksistaan, joiden nojalla tämä kapina oli nostatettu,
pettää itseään. Hän oli lukenut ne tolkuttomat julistukset, joita oli
naulattu Bridgewaterin kulmauksiin, samoin kuin niitä oli naulattu
Tauntonissa ja muuallakin — ja joissa selitettiin, että »meidän
korkean herramme Kaarle Toisen kuoltua kuuluu perintöoikeus Englannin,
Skotlannin, Ranskan ja Irlannin kruunuineen ja siihen kuuluvine
alusmaineen ja alueineen lain mukaan mainiolle ja korkeasyntyiselle
prinssi Jaakolle, Monmouthin herttualle, sanotun kuninkaan, Kaarle
Toisen, pojalle ja lailliselle perilliselle».

Se oli saanut hänet purskahtamaan nauruun, samoin kuin sen jatkokin,
jossa julistettiin, että »Yorkin herttua Jaakko oli antanut myrkyttää
sanotun kuningasvainajan ja oli heti anastanut ja omistanut hänen
kruununsa».

Hän ei osannut oikein sanoa, kumpiko niistä oli suurempi valhe. Sillä
herra Blood oli viettänyt kolmannen osan elämäänsä Alankomaissa, missä
samainen Jaakko Scott — joka nyt julistautui Jaakko Toiseksi, Jumalan
armosta kuninkaaksi ym. — oli ensi kerran noin kolmekymmentäkuusi
vuotta sitten nähnyt päivänvalon, ja hän tunsi siellä kiertelevän
jutun hänen todellisesta alkuperästään. Kaukana aviolapsesta — muka
salaisesta avioliitosta Kaarle Stuartin ja Lucy Walterin kesken — oli
hyvinkin mahdollista, että Monmouth, joka nyt julistautui Englannin
kuninkaaksi, ei ollut edes kuningasvainajan aviotonkaan lapsi.
Mitä saattoikaan olla seurauksena niin mahdottomasta vaatimuksesta
muuta kuin onnettomuutta ja turmiota? Kuinka saattoi edes toivoa,
että Englanti nielaisisi sellaisen jutun totena? Ja hänen vuokseen,
tukeakseen hänen mielikuvituksellista vaatimustaan, oli Länsi-Englannin
yksinkertainen maalaisrahvas antanut houkutella itsensä muutaman
whig-puolueen asekuntoisen miehen johtamana nousemaan kapinaan.

»Qvo, qvo, scelesti ruitis?»

Hän nauroi ja huokasi samalla kertaa, mutta nauru oli voiton puolella,
sillä herra Blood, kuten useimmat itsekylläiset ihmiset, ei ollut
hempeämielinen. Ja hän oli itsekylläinen. Vastoinkäymiset olivat
tehneet hänet siksi. Helläsydämisempi mies, jolla olisi ollut hänen
kokemuksensa ja tietonsa, olisi vuodattanut kyyneliä nähdessään
tuon innosta palavan nonkonformistisen lammaslauman kulkevan suoraa
päätä hirteen vaimojensa, tyttäriensä ja morsiamiensa saattamana,
siinä varmassa vakaumuksessa, että he olivat menossa taistelemaan
vapauden, oikeuden ja uskonsa puolesta. Sillä he tiesivät, kuten
koko Bridgewaterkin jo muutaman tunnin oli tiennyt, että Monmouth
samana iltana aikoi ryhtyä taisteluun. Herttuan tarkoitus oli
yllättää Fevershamin johtama rojalistien armeija, joka paraikaa oli
leiriytyneenä Sedgemooren luona. Herra Blood arveli, että lordi
Feversham tunsi herttuan suunnitelman varsin hyvin, ja jos hän
otaksumassaan pettyi, niin oli se vallan anteeksiannettavaa. Sillä hän
ei pitänyt rojalistien ylipäällikköä niinkään ehdottomasti etevänä
sillä alalla, jolle hän oli antautunut.

Herra Blood karisti tuhkan piipustaan ja aikoi vetää ikkunan kiinni.
Katsahtaessaan silloin kadun toiselle puolelle hän huomasi häntä
tarkkaavat vihamieliset silmät. Oikeastaan niitä oli kaksikin paria ja
ne kuuluivat neidoille Pitt, kahdelle ystävälliselle ja tunteelliselle
vanhallepiialle, jotka voittivat koko Bridgewaterin sievän Monmouthin
ihailussa.

Herra Blood hymyili ja kumarsi, sillä hän oli varsin ystävällisissä
väleissä heidän kanssaan ja olipa toinen neideistä ollut jonkin aikaa
hänen potilaanaankin. Mutta tervehdykseensä hän ei saanut minkäänlaista
vastausta. Sen sijaan loisti silmäpareista yltyvän kylmä ylenkatse.
Hymy herra Bloodin huulilla leveni, mutta ei varsin miellyttävästi.
Hän käsitti syyn heidän vihamielisyyteensä, joka päivä päivältä viime
viikon ajan oli yltynyt sen jälkeen kun Monmouth oli saapunut panemaan
kaikenikäisen naisväen päät pyörälle.

Hän päätteli, että neidit Pitt halveksivat häntä sen vuoksi, että hän,
huolimatta nuoresta iästään ja reippaudestaan sekä sotilasopinnoistaan,
jotka nyt olisivat olleet asialle suuren arvoiset, pysytteli syrjässä
ja poltteli vain rauhallisena piippuaan ja hoiteli kukkiaan tällaisena
iltojen iltana, jona kaikki kunnon miehet kerääntyivät protestanttien
puolesta taistelemaan sankarin ympärille, uhraten verensä kohottaakseen
hänet sille valtaistuimelle, jolle hän kuului.

Jos herra Blood olisi alentunut väittelemään asiasta neitien kanssa,
olisi hän arvatenkin korostanut sitä seikkaa, että hän oli saanut
tarpeekseen vaeltelemisesta ja seikkailuista ja että hän nyt oli
asettunut harjoittamaan sitä ammattia, johon hänet alun perin oli
määrätty ja johon hänen opintonsa hänet oikeuttivat, että hän oli
lääkäri eikä sotilas, parantaja eikä tuhooja. Mutta hän tiesi, että
he olisivat vastanneet hänelle, että tällaisessa asiassa täytyi joka
miehen, joka piti itseään miehenä, tarttua aseisiin. He olisivat
huomauttaneet, että heidän oma veljenpoikansa, Jeremias, joka oli
merimies, laivan kapteeni — ja joka onnettomuudekseen oli laskenut
ankkurinsa juuri tähän aikaan Bridgewaterin lahdessa — oli jättänyt
ruorinsa ja tarttunut muskettiin puolustaakseen oikeutta. Mutta herra
Blood ei ollut niitä miehiä, jotka riitelevät. Kuten jo sanoin, hän oli
itsekylläinen mies.

Hän sulki ikkunansa, veti uutimet eteen ja kääntyi hauskaan,
kynttiläin valaisemaan huoneeseen, jossa rouva Barlow, hänen
taloudenhoitajattarensa, parhaillaan kattoi illallispöytää.

»Olen kokonaan menettänyt noiden happamien neitokaisten suosion», hän
puhui ajatuksiaan taloudenhoitajattarelle.

Hänen äänensä värähteli miellyttävästi ja sen metallimaista
sointia lievensi ja pehmitti soma irlantilainen tuntu, jota hän ei
harhaillessaankaan ollut menettänyt. Se oli ääni, joka yhtä hyvin
pystyi mitä viekoittelevimmin ja hyväilevimmin suostuttelemaan
toista, kuin vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Koko miehen luonne
oli hänen äänessään. Muuten hän oli pitkä ja hoikka, tummaverinen
kuin mustalainen, ja hänen tummien kulmakarvojensa alla loisti
hämmästyttävän sininen silmäpari. Niissä oli merkillisen läpitunkeva
ja nasevan ylpeä katse, joka hyvin sopi yhteen hänen tiukkailmeisen
suunsa kanssa. Rohkeana kaartui komea nenä, ilmaisten jotenkin
samaa kuin silmätkin. Vaikka hän oli puettu mustaan kuten hänen
ammattinsa vaati, näkyi vaatteitten loisteliaasta tekotavasta, että
hän kaikkien seikkailijat tavoin rakasti komeutta, eikä häntä puvusta
päättäen olisi vakavaksi lääkäriksi tuntenutkaan. Hänen takkinsa oli
hienonhienoa kamlottikangasta ja se oli hopealla reunustettu. Siinä oli
Mechlin-pitsiset hihansuut ja hänen rintaansa peitti samaa laatua oleva
röyhelö. Hänen valtava tekotukkansa oli yhtä huolellisesti käherretty
kuin konsanaan jonkun Whitehallin asukkaan.

Kun näki hänet tuollaisena ja oivalsi hänen todellisen luonteensa,
joka hänen ulkomuodostaan niin elävästi kuvastui, ei voinut olla
arvailematta, kuinka kauan hänen kaltaisensa mies saattoi tyytyväisenä
jäädä siihen syrjäiseen maankolkkaan, jonne sattuma oli hänet
paiskannut kuusi kuukautta sitten.

Kuinka kauan mahtoikaan hän jaksaa jatkaa sitä ammattia, johon
hänet oli määrätty jo ennen kuin hän toden teolla oli alkanut
elää. Vaikka onkin sangen vaikea uskoa sitä tutustuttuamme hänen
sekä tämän edellisiin että tämän jälkeisiin elämänvaiheisiinsa, on
kuitenkin mahdollista,» että hän olisi jatkanut rauhallista elämäänsä
Somersetshiressä ja antautunut kokonaan kutsumukselleen lääkärinä,
ellei kohtalo oikkuineen olisi tullut väliin. Se on mahdollista, mutta
tuskin luultavaa.

Hän oli irlantilaisen lääkärin poika, jonka eräs somersetshireläinen
nainen, jonka veressä virtasi Frobisherin kulkuriverta, oli hänelle
lahjoittanut. Frobisherien veriheimolaisuus selittää ainakin jossain
määrin pojan luonteessa jo aikaisin ilmenneen viileyden. Isässä,
joka ollakseen irlantilainen oli harvinaisen rauhaarakastava, oli
pojan viileys herättänyt syvää huolestumista. Hän oli jo aikaisin
päättänyt, että pojan tuli jatkaa isänsä kunniallista ammattia, ja
Peter Blood, joka oli hyväpäinen ja erittäin tiedonhaluinen, oli
omaistensa tyydytykseksi kahdenkymmenen ikäisenä saanut lääketieteen
tohtorin arvonimen Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa. Hänen
isänsä ummisti tyytyväisenä silmänsä kolme kuukautta myöhemmin.
Hänen äitinsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten. Niinpä Peter
Blood joutui perimään muutaman sata puntaa, joiden turvin hän
lähti katselemaan maailmaa ja joksikin aikaa antamaan levottomalle
hengelleen täyden riehuntavapauden. Sarja omituisia sattumia saattoi
hänet alankomaalaisten palvelukseen. He olivat siihen aikaan sodassa
ranskalaisten kanssa, ja koska oli erityisesti mieltynyt merielämään,
hän valitsi laivaston koekentäkseen. Hänellä oli onni saada suorittaa
erinäisiä tehtäviä kuuluisan Ruyterin johdon alaisena ja hän taisteli
mukana siinä taistelussa Välimerellä, jossa tämä mainio alankomaalainen
amiraali menetti henkensä.

Nimeguenin rauhanteon jälkeen ovat hänen edesottamisensa hämärän
peitossa, mutta me tiedämme, että hän vietti kaksi vuotta
espanjalaisten vankeudessa, vaikkakaan emme tunne syytä hänen sinne
joutumiseensa. Voi olla mahdollista, että hän juuri tämän vuoksi
vapaaksi päästyään lähti Ranskaan ja otti osaa ranskalaisten taisteluun
espanjalaisia vastaan. Täytettyään vihdoin toisenneljättä ikävuotensa
hän kyllästyi seikkailuelämään, etenkin kun hänen terveytensä
huolimattomasti hoidetun haavan vuoksi alkoi heikentyä. Tällöin
valtasi hänet vastustamaton koti-ikävä. Hän astui laivaan Nantesissa
matkan päämääränä Irlanti, mutta kun laiva rajuilman johdosta ajautui
Bridgewaterin lahteen ja kun hänen terveydellinen tilansa matkan
rasituksista oli yhä huonontunut, hän päätti jäädä sinne, varsinkin kun
paikka, oli hänen äitinsä synnyinseutua.

Täten hän oli vuonna 1685 joutunut Bridgewateriin, jotenkin yhtä
suuren omaisuuden omistajana kuin lähtiessään yksitoista vuotta sitten
Dublinista.

Koska hän piti paikasta, jossa hänen terveytensä nopeasti palautui,
ja koska hän arveli saaneensa yhdelle miehelle riittävän annoksen
seikkailuja, hän päätti asettua sinne asumaankin ryhtyäkseen vihdoin
harjoittamaan lääkärinammattiaan.

Siinä koko hänen elämän juoksunsa tai tarkemmin sanoen siihen päivään
saakka kun Sedgemooren tappelu suoritettiin kuusi kuukautta hänen tänne
tulonsa jälkeen.

Arvellen, etteivät tulossa olevat tapahtumat liikuttaneet häntä, ja
piittaamatta vähääkään siitä touhusta, joka Bridgewateria kiinnosti
sinä iltana, hän sulki korvansa koko melulta ja meni aikaisin levolle.
Hän nukkui rauhallisesti jo ennen yhtätoista, jolla kellon lyömällä,
kuten tiedätte, Monmouth kapinoitsijoineen ratsasti Bristol Streetiä
kaupungista ulos välttääkseen kiertämällä ne suomaat, jotka olivat
hänen ja kuninkaallisen armeijan välissä. Tiedätte myös, että hän
erehdyksen ja huonon johdon vuoksi menetti ne edut, jotka suurempi
miesluku — jota kuitenkin jossain määrin vastasi säännöllisen sotaväen
tiukempi kuri vastapuolella — sekä tilaisuus yölliseen hyökkäykseen
miltei nukkuvan armeijan kimppuun tarjosivat hänelle.

Armeijat joutuivat taisteluun keskenään kello kahden aikaan aamulla.
Herra Blood nukkui rauhallisesti antamatta kaukaisen kanuunain jyminän
häiritä itseään. Vasta neljän tienoissa, kun nouseva aurinko alkoi
hajoittaa poljetun taistelukentän yli nousevia sumupilviä, hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteessaan, hieroi unen silmistään ja koetti
selvitellä ajatuksiaan. Hänen oveltaan kuului yhtämittaista kolkutusta
ja ääntä. Se oli saanut hänet hereille. Arvellen, että häntä tarvittiin
johonkin synnytykseen, hän puki kiireesti ylleen aamupukunsa ja pani
tohvelit jalkaansa mennäkseen alakertaan. Portaissa hän oli vähällä
törmätä yhteen rouva Barlowin kanssa, joka juuri heränneenä hänkin oli
liikkeellä puoleksi pukeutuneena ja kauhuni valtaamana. Herra Blood
koetti rauhoittaa häntä muutamalla, sanalla ja meni itse avaamaan.

Vastanousseen auringon vinojen säteitten kultaisessa loisteessa seisoi
oven edessä hengästynyt ja silmiään muljautteleva mies sekä höyryävä
ratsuhevonen. Nuori mies, joka oli kauttaaltaan tomun ja lian peittämä
ja jonka vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja vasen hiha kokonaan
riekaleina, yritti puhua, mutta ei vähään aikaan saanut sanaakaan
suustaan.

Samassa herra Blood tunsi hänet. Mies oli Jeremias Pitt, merikapteeni,
vastapäätä asuvien neitien veljenpoika, jonka yleinen innostus oli
saanut viekoitelluksi kapinan pyörteisiin. Koko katu alkoi herätä
nuoren miehen aikaansaamasta melusta, ja siellä täällä aukeni ovi tai
ikkuna, josta hätääntyneen utelias silmäpari tähyili syytä meteliin.

»Malttakaahan mielenne», sanoi herra Blood. »Liika kiireellä ei
tietääkseni päästä mihinkään.»

Mutta silmiään pyörittelevä nuori mies ei huolinut kehotuksista. Hän
alkoi heti läähättäen ja tukehtumaisillaan puhua.

»Se koskee lordi Gildoyta», hän ähki. »Hän on pahasti haavoittunut...
Oglethorpissa... joen rannalla... olevassa maalaistalossa... kannoin
hänet sinne... hän lähetti hakemaan teitä... Tulkaa, tulkaa!»

Hän aikoi tarttua lääkäriin viedäkseen hänet semmoisenaan,
kotipukimissa ja tohveleissa, mutta tohtori sai vältetyksi hänen
otteensa.

»Olkaa huoletta, kyllä minä tulen», sanoi hän. Hän oli tullut
levottomaksi. Gildoy oli ollut hänen ystävällinen suojelijansa aina
siitä asti kun hän oli paikkakunnalle asettunut. Herran Blood oli
hyvinkin valmis tekemään voitavansa maksaakseen velkansa lordille ja
oli pahoillaan, että siihen tarjoutui tilaisuus tällä tavalla, sillä
hän tiesi vallan hyvin, että tulinen nuori ylimys oli ollut herttuan
toimeliaimpia apureita.

»Tulen varmasti, olkaa huoletta», vakuutteli »tohtori. »Mutta
antakaa minun toki ensin pukeutua ja ottaa mukaani sellaista, jota
mahdollisesti tarvitsen perillä.»

»Joka hetki on nyt kallis.»

»Rauhoittukaa toki. Minä en tuhlaa aikaa. Mutta vakuutan teille
uudelleen, että parhaiten pääsemme perille kiiruhtamalla hitaasti.
Tulkaa sisään — istumaan.» Hän työnsi vastaanottohuoneen oven
selälleen. Mutta nuori Pitt ei huolinut pyynnöistä. Hän vastasi kutsuun
käden heilautuksella.

»Odotan tässä. Kiiruhtakaa Jumalan nimessä.»

Herra Blood meni pukeutumaan ja hakemaan lääkärinkojeensa. Tiedustelut
lordi Gildoyn haavojen laadusta saivat jäädä matkan varrelle.
Vetäessään saappaita jalkaansa hän jatkoi määräyksiään rouva Barlowille
päivän varalta, ja niihin sisältyi myös päivällinen, jota hän kohtalon
määräyksestä ei joutunut syömään.

Kun hän vihdoin pääsi lähtemään rouva Barlowin kaakattaessa hänen
jäljessään kuin hätääntynyt lintu, tapasi hän nuoren Pittin puoleksi
pukeutuneiden ja pelokkaiden kaupunkilaisten — parhaastaan naisten
— keskeltä, jotka olivat kiiruhtaneet tiedustamaan, miten taistelun
oli käynyt. Hänen antamansa uutiset olivat selvästi luettavissa
kaupunkilaisten surumielisiltä kasvoilta ja niistä valituksista, jotka
täyttivät aamuautereisen ilman.

Nähdessään tohtorin pukeutuneena ja kojelaatikko kainalossa sanantuoja
ryntäsi ahdistajiensa käsistä, pudisteli pois väsymyksensä ja molemmat
kyynelsilmäiset tätinsä, jotka riippuivat hänessä kuin takiaiset,
tarttui hevostaan ohjaksista ja hyppäsi satulaan.

»Tulkaa, sir», hän huusi. »Nouskaa taakseni satulaan.»

Sanoja tuhlaamatta herra Blood noudatti pyyntöä. Pitt painoi
kannuksensa hevosen kylkiin. Pieni väkijoukko väistyi syrjään
ja niin lähti Peter Blood Odysseuksen retkilleen, istuen kaksin
verroin kuormatun hevosen lautasilla ja pidellen toveriaan vyöstä.
Sillä samainen Pitt, jota hän piti vain tavallisena haavoittuneen
herrasmiehen lähettinä, olikin todellisuudessa kohtalon sanansaattaja.



Toinen luku

KIRKEN RAKUUNAT


Oglethorpen maatalo sijaitsi noin kahden mailin päässä etelään
Bridgewaterista, joen oikealla rannalla. Se oli laaja, Tudorin
aikainen talo, joka näytti harmaalta sitä joka taholta peittävän
murattiköynnöksen vuoksi. Herra Bloodin nyt lähestyessä sitä tuoksuvan
hedelmäpuutarhan läpi näytti se aamuauringon säteilyssä idylliseltä
rauhan tyyssijalta, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että se saattoi
olla osana siitä maailmasta, jossa sota ja verenvuodatus paraikaa
riehui.

Ratsastaessaan Bridgewaterista he olivat tavanneet sillalla taistelusta
paenneitten etujoukkojen väsyneitä, murtuneita miehiä, joista moni oli
haavoittunut ja kaikki kauhun vallassa, kiiruhtamassa horjuvin askelin
ja viimeiset voimansa ponnistaen luulottelemaansa kaupungin tarjoamaa
turvaa kohti. Väsymyksestä raukein silmin ja pelko riutuneilla
kasvoillaan he katselivat herra Bloodia, joka tovereineen tuli heitä
vastaan, ja kähein äänin huusivat hänelle varoittavan sanan aivan
kintereillään seuraavista armottomista takaa-ajajista. Häiriintymättä
ajoi nuori Pitt kuitenkin tomuista maantietä eteenpäin ja heitä vastaan
tuli yhä suurempia miesjoukkoja, jotka pakenivat Sedgemooren lyhyestä
taistelusta. Pian hän jätti maantien ja kääntyi polulle, joka kulki
läpi kasteisten niittymaiden. Täälläkin he tapasivat hajanaisina
ryhminä noita onnettomia ihmisparkoja, jotka pelokkain katsein
silmäilivät taakseen kulkiessaan pitkässä heinikossa, odottaen joka
hetki näkevänsä rakuunain punaisia takkeja.

Mutta kun Pittin matka kulki etelään vieden heidät yhä lähemmä
Fevershamin leiriä, selvisivät he pian tuosta inhimillisestä
hylkytavarasta ja ratsastivat rauhallisen, kypsyyttään nuokkuvan
hedelmätarhan läpi, joka kohta oli antava vuotuisen satonsa viinin
valmistusta varten.

Vihdoin he laskeutuivat satulasta mukulakiviselle pihamaalle, ja
Baynes, talon isäntä, lausui vakavana ja kiihtynein elein heidät
tervetulleiksi.

Avarassa laattakivipermantoisessa hallissa tapasi tohtori lordi
Gildoyn — pitkän, tumman nuorukaisen, jonka kasvoissa nenä ja leuka
olivat eniten silmiinpistävät — pajunvitsoista tehdyllä lepovuoteella
pitkänään korkean ikkunan kohdalla rouva Baynesin ja hänen komean
tyttärensä hoivissa.

Herra Blood seisoi hetken äänettömänä katsellen potilastaan. Hän oli
pahoillaan siitä, että niin loistavilla edellytyksillä varustettu nuori
mies kuin lordi Gildoy oli pannut alttiiksi kaiken, ehkäpä elämänsäkin,
auttaakseen arvotonta seikkailijaa hänen kunnianhimoisissa aikeissaan.
Koska tohtori rakasti ja kunnioitti rohkeata nuorukaista, ilmoitti
hän tunteensa tätä kohtaan syvällä huokauksella. Sitten hän laskeutui
polvilleen ryhtyäkseen tehtäväänsä. Hän riisui häneltä asetakin ja
alusvaatteet paljastaakseen lordin haavoitetun kyljen ja pyysi vettä ja
pyyhkeitä sekä muuta mitä hän siinä tarvitsi.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli yhä hartaasti työssään, kun rakuunat
saapuivat taloon. Hevosten kavioitten kopse ja käheät huudahdukset,
jotka ilmoittivat heidän tulostaan, eivät vähimmässäkään määrässä
häirinneet häntä työssään. Sillä ensiksikin oli sangen vaikeaa
saada tohtoria tasapainostaan ja toiseksi hän oli kokonaan työhönsä
kiintynyt. Mutta hänen ylhäisyytensä, joka nyt oli tullut tajuihinsa,
osoitti suurta levottomuutta, ja Jeremias Pitt piiloutui erään
vaatekomeron suojaan. Baynes oli levoton ja hänen vaimonsa ja
tyttärensä vapisivat. Herra Blood koetti rauhoittaa heitä.

»Mitäpä tässä olisi pelättävää?» sanoi hän. »Mehän olemme kristityssä
maassa, ja kristityt ihmiset eivät käy sotaa haavoittuneiden eikä
heidän hoivaajiensa kanssa.» Näette, että hän vielä uskoi jonkin verran
hyvää kristityistä. Hän piti omien määräystensä mukaisesti valmistettua
vahvistuslääkettä lordin huulilla. »Rauhoittukaa, mylord, pahin on jo
kestetty.»

Silloin kuului kilinää ja kalinaa kivipermantoisesta hallista. Siellä
tuli kokonainen tusina saapasjalkaisia ja punatakkisia ratsumiehiä
eräästä tangerilaisesta rykmentistä ja heitä johti vahvannäköinen,
mustakulmainen mies, jolla oli sangen paljon kultanauhaa takkinsa
rintamuksessa.

Baynes pysyi puoleksi uhmaavana paikallaan, mutta hänen emäntänsä ja
tyttärensä väistyivät pelokkaina taaksepäin. Herra Blood, joka seisoi
vuoteen pääpuolessa, katseli olkansa yli nähdäkseen, keitä tulijat
olivat.

Upseeri jyrähdytti komennon ja se sai hänen miehensä odottavina
pysähtymään. Sitten hän astui rehentelevästi eteenpäin, käsi
hansikkaassa miekankahvalla ja kannukset komeasti kilisevinä hänen
käydessään. Hän ilmaisi arvonsa talonpojalle:

»Olen kapteeni Hobart, eversti Kirken rakuunoista. Keitä kapinallisia
on talossanne?»

Talonisäntä: säikähti upseerin raakaa äänensävyä. Se ilmeni hänen
vapisevassa äänessään, kun hän vastasi.

»Minä... minä en pidä talossani mitään kapinallisia, sir. Tämä
herrasmies...»

»Voinhan itsekin ottaa siitä selvän.» Kapteeni astui kolisten vuoteen
luo ja loi karskin katseen kalpeakasvoiseen sairaaseen.

»Ei näy olevan tarpeellista tutkia, miten hän on tähän tilaan joutunut
ja mistä hän on haavansa saanut. Kirottu kapinoitsija. Se on selvä.»
Hän antoi käskyn rakuunoilleen. »Viekää hänet ulos täältä, pojat!»

Herra Blood astui vuoteen ja rakuunain väliin.

»Ihmisyyden nimessä, sir», sanoi hän hieman suuttuneella äänellä.
»Me olemme Englannissa emmekä Tangerissa. Tämän herrasmiehen tila on
vakava. Jos häntä käytte liikuttamaan, saattaa olla henki kysymyksessä.»

Kapteeni Hobart näytti huvittuneelta.

»Oh, pitäisikö minun olla huolissani kapinoitsijain hengestä! Piru
vieköön! Luuletteko, että viemme hänet pois hänen tervehtymisensä
vuoksi? Westonin ja Bridgewaterin välinen tienvarsi on istutettu
täyteen hirsipuita ja hän saa paikan yhdessä niistä yhtä hyvin kuin
joku muukin. Eversti Kirke aikoo opettaa näille nonkonformistisille
hölmöille sellaisen läksyn, etteivät he sitä unohda miespolviin.»

»Aiotteko hirttää ilman edelläkäypää tuomiota? Siinä tapauksessa olen
sittenkin erehtynyt. Olemme kuin olemmekin Tangerissa, josta teidän
rykmenttinnekin on.»

Kapteeni katsoi lääkäriä kiiluvin silmin. Hän tarkasti häntä kiireestä
kantapäähän ja pani merkille hänen hoikan, vilkkaan olemuksensa,
ylpeän pään asennon ja sen arvonantoa vaativan ilmeen, joka oli herra
Bloodille ominainen, ja sotilas tunsi sotilaan. Kapteenin silmät
kapenivat. Jälleentunteminen tuli täydelliseksi.

»Kuka piru te olette?» puhkesi hän sanomaan.

»Nimeni on Blood, sir — Peter Blood. Suosittelen itseäni.»

»Aivan niin, Jumaliste! Siinäpä se. Tehän olitte ranskalaisten
palveluksessa kerran, eikö niin?»

Jos herra Blood hämmästyi, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut.

»Niin olin.»

»Minäpä muistan teidät — viisi vuotta sitten tai ehkäpä enemmänkin. Te
olitte silloin Tangerissa.»

»Se pitää paikkansa. Tunsin teidät, kapteeni.»

»Tottavie, nyt joudutte uudistamaan tuttavuutenne kanssani.» Kapteeni
nauroi epämiellyttävästi. »Mikä teidät on tänne tuonut?»

»Tämä haavoittunut herrasmies. Minut noudettiin hoitamaan häntä. Olen
lääkäri.»

»Te — lääkäri?» Iva soi hänen kerskuvassa äänessään hänen kuullessaan
sellaisen valheen, kuten hän luuli.

»Medicinae baccalaureus», sanoi herra Blood.

»Älkää tyrkyttäkökään minulle ranskaanne, mies», säväytti Hobart.

»Puhukaa englantia!»

Herra Bloodin hymy harmitti häntä.

»Olen lääkäri ja harjoitan ammattiani Bridgewaterin kaupungissa.»

Kapteeni hymähti pilkallisesti.

»Jonne te jouduitte matkallanne Lyme Registä seuratessanne
äpärä-herttuaanne.»

Nyt oli herra Bloodin vuoro hymähtää pilkallisesti.

»Jos teidän järkenne olisi yhtä vahva kuin teidän äänenne, niin te
varmaan olisittekin niin suuri herra kuin luulottelette olevanne.»

Hetkeksi jäi rakuuna sanattomaksi. Hänen kasvonsa kävivät
tummanpunaisiksi.

»Saatte vielä nähdä, että olen kyllin suuri hirttääkseni teidät.»
»Miksipä ei. Tapanne ja ulkonäkönne muistuttavat vahvasti pyöveliä.
Mutta jos aiotte sovittaa ammattianne potilaaseeni nähden, niin voi
käydä niin, että saatte hamppuköyden omaan kaulaanne. Hän on sitä
lajia, jota te ette pysty hirttämään ilman että siitä kysytään. Hänellä
on oikeus vaatia tutkimusta ja vieläpä omien pääriensä puolelta.»

»Pääriensä?»

Kapteeni hämmästyi kolmea viimeistä sanaa, joita herra Blood oli
korostanut.

»Varmastikin olisi kuka hyvänsä, paitsi hölmö tai raakalainen, ensin
kysynyt hänen nimeään ennen kuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tämän
herran nimi on lordi Gildoy.»

Sitten puhui lordi itsekin puolestaan heikolla äänellä.

»En tahdo salata yhteistoimintaani Monmouthin herttuan kanssa. Vastaan
seurauksista. Mutta jos suvaitsette, teen sen vasta laillisen tuomion
perusteella — jonka päärini langettavat, kuten tohtori sanoi.»

Heikko ääni vaikeni ja seurasi hetken hiljaisuus. Kuten tavallisesti
kerskailevissa miehissä, oli Hobartissakin syvemmällä hyvä annos
arkuutta. Hänen ylhäisyytensä säädyn kuultuaan se vaikutti häneen
voimakkaasti. Orjamaisena nousukkaana hän tunsi pelonsekaista
kunnioitusta arvonimiä kohtaan. Sitä paitsi hän pelkäsi everstiään,
sillä Percy Kirke ei ollut hellävarainen erehdyksen tehneitä kohtaan.

Viittauksella keskeytti hän miestensä aikomuksen. Hänen täytyi saada
miettiä. Huomattuaan sen lisäsi herra Blood hänelle miettimisen aihetta.

»Muistakaa myös, kapteeni, että lordi Gildoylla saattaa olla
tory-puolueenkin keskuudessa sukulaisia ja ystäviä, joilla ehkä olisi
yhtä ja toista sanottavaa eversti Kirkelle, jos häntä käsiteltäisiin
kuten tavallista pahantekijää. Olkaa siis varovainen, kapteeni,
taikka punotte, kuten jo sanoin, köyttä oman kaulanne varalle tänä
aamuhetkenä.»

Kapteeni kohautti ylimielisesti olkapäitään varoitukselle, mutta toimi
yhtäkaikki sen mukaisesti.

»Nostakaa vuode hartioillenne ja kantakaa hänet Bridgewateriin», hän
sanoi miehilleen. »Sijoittakaa hänet vankilaan, kunnes saan ohjeita,
miten menetellä hänen kanssaan.»

»Hän ei ehkä kestä hengissä matkan päähän», vastusteli Blood. »Hän on
kovin heikko.»

»Sen pahempi hänelle. Minun tehtävänäni on ottaa kiinni kapinoitsijat.»
Hän varmensi käskyään viittauksella. Kaksi miestä tarttui vuoteeseen ja
kääntyi lähtemään. Gildoy teki heikon yrityksen ojentaa kättään herra
Bloodia kohti. »Sir», sanoi hän, »jään teille suureen velkaan. Jos
elän, niin koetan maksaa sen.»

Herra Blood kumarsi vastaukseksi ja sanoi sitten kantajille:

»Kantakaa häntä varovasti. Hänen eloon jäämisensä riippuu siitä.»

Kun lordi oli kannettu pois, kävi kapteeni ripeästi asioihin käsiksi.
Hän kääntyi talonpojan puoleen.

»Mitä muita kirottuja kapinallisia teillä on talossanne?»

»Ei ketään muita, sir. Hänen ylhäisyytensä...»

»Olen selvinnyt lordista toistaiseksi. Selvittelen välini teidän
kanssanne heti kun olen tarkastanut talonne. Ja jumaliste, jos olette
valehdellut minulle...» Hän keskeytti antaakseen vihaisen määräyksen
sotilailleen. Neljä rakuunaa meni ulos. Heti sen jälkeen kuului heidän
meluava liikehtimisensä viereisestä huoneesta. Sillä välin etsiskeli
kapteeni hallissa koputellen pistoolinsa perällä seinälaudoitusta.

Herra Blood arveli, ettei viivytteleminen häntä enää hyödyttänyt.

»Luvallanne toivotan teille hyvää huomenta», sanoi hän.

»Luvallani jäätte paikallenne hetkiseksi», käski kapteeni.

Herra Blood kohautteli hartioitaan ja istuutui. »Te olette
ikävystyttävä», virkkoi hän. »Ihmettelen, ettei everstinne vielä ole
huomannut sitä.»

Mutta kapteeni ei kuunnellut häntä. Hän oli kumartunut lattiaan ja otti
siitä tahraantuneen ja tomuisen lakin, johon oli pistetty tammenlehvä.
Se oli jäänyt lähelle sitä vaatekomeroa, jonne onneton Pitt oli
piiloutunut. Kapteeni hymyili häijyä hymyä. Hän kiersi katseellaan
huonetta pysähtyen ensin isäntään, siirtyi sitten molempiin naisiin,
jotka seisoivat taempana, ja pysähtyi vihdoin herra Bloodiin, joka
istui toinen jalka toisen polven yli heitettynä niin huolettoman
näköisenä, ettei kukaan olisi voinut arvata, mitä hänen mielessään
liikkui.

Sitten kapteeni astui komeron luo ja aukaisi toisen raskaan, tammisen
ovipuoliskon. Hän tarttui kyyryssään istuvaa piileskelijää takin
kauluksesta ja veti hänet päivänvaloon.

»Mikäs piru tämä sitten on?» kysyi hän. »Varmaankin toinen jalosukuinen
otus?»

Herra Blood näki hengessään kapteeni Hobartin mainitsemat hirsipuut
ja onnettoman nuoren merikapteenin koristamassa yhtä niistä ilman
edelläkäypää oikeuden päätöstä sen uhrin sijasta, joka oli päässyt
livistämään hänen käsistään. Hän keksi heti sekä arvonimen että koko
sukuluettelon nuorelle kapinalliselle.

»Aivan niin, tepä sen sanoitte. Hän on kreivi Pitt, Thomas Versonin
serkku, joka on naimisissa tuon hempukan, Moll Kirken, teidän oman
everstinne sisaren kanssa, joka aikanaan oli Jaakko-kuninkaan puolison
hovinaisena.»

Sekä kapteeni että hänen vankinsa hätkähtivät hämmästyksestä. Mutta
kun nuori Pitt piti suunsa visusti kiinni, kirosi kapteeni oikein
nasevasti. Hän tarkasti vankiaan uudelleen.

»Hän valehtelee, eikö niin?» kysyi hän tarttuen nuorta miestä
olkapäihin ja tuijottaen häntä kasvoihin. »Jumaliste, hän tekee pilaa
minusta.»

»Jos olette sitä mieltä, niin hirttäkää hänet ja odottakaa, mitä siitä
teille seuraa.»

Rakuunaupseeri tuijotti ensin tohtoriin ja sitten taas vankiin. »Eikö
mitä!» huudahti hän ja lennätti nuoren miehen sotamiestensä käsiin.
»Viekää hänet Bridgewateriin ja vangitkaa tuo mies myös», jatkoi hän
osoittaen Baynesia. »Kyllä me näytämme hänelle, mitä kapinallisten
majoittaminen ja hoitaminen tietää.»

Syntyi hetken hämminki. Baynes tappeli sotamiesten käsissä kuin
vimmattu ja teki ankaraa vastarintaa. Kauhistuneet naiset huusivat,
mutta vaikenivat pian vielä suuremman kauhun edessä. Kapteeni astui
huoneen poikki heidän luokseen. Hän otti tyttöä hartioista. Tyttö,
sievä kultakutrinen olento, katsoi kapteeniin säälittävän rukoilevasti.
Kapteeni katsoi häneen himokkaasti, silmät kiiluvina, otti häntä
leuasta ja suuteli häntä raa’asti, niin että tyttö värisi kauhusta.

»Minä tarkoitan totta», sanoi raakimus hymyillen julmasti.
»Toivottavasti tämä rauhoittaa teitä siksi kunnes olen päässyt selväksi
noista roistoista.»

Ja hän kääntyi poispäin jättäen tytön puoleksi tainnoksissa ja
vapisevana hätääntyneen äidin syliin. Hänen miehensä, jotka olivat
sitoneet molemmat vangit, seisoivat odottaen käskyä ja virnistelivät.

»Viekää heidät pois, kornetti Drake ottakoon heidät huostaansa.» Hänen
kiiluvat silmänsä etsivät taas piilottelevaa tyttöä. »Jään tänne
vähäksi aikaa», sanoi hän, »tutkiakseni tarkemmin tämän paikan. Täällä
saattaa olla vielä muitakin kapinallisia piiloutuneina.» Ja ikään kuin
jälkimietteenä lisäsi hän: »Viekää tämä mies mukananne.» Hän osoitti
herra Bloodia. »Mars!»

Herra Blood heräsi mietteistään. Hän oli tuuminut, että hänellä oli
kojelaatikossaan pitkä leikkaus veitsi, jolla saattaisi suorittaa
kapteeni Hobartiin nähden erittäin hyväätekevän leikkauksen.
Hyväätekevän nimittäin ihmiskunnalle. Joka tapauksessa sairasti
rakuuna liikaverevyyttä, joten pieni suoneniskentä olisi ollut hänelle
sangen sopiva. Vaikeus oli vain tilaisuuden saannissa. Hän oli alkanut
ajatella, eikö kapteenia olisi voinut saada viekoitelluksi hieman
syrjään vaikkapa jonkin kätketyn aarteen tapaamisen toivossa, kun
tämä liian aikainen keskeytys teki lopun hänen mieltäkiinnittävästä
mietiskelystään.

Hän koetti voittaa aikaa.

»No, se sopii minulle erinomaisesti», sanoi hän, »sillä Bridgewateriin
olen lähdössä, ja ellette te olisi minua viivyttänyt, niin olisin
sinnepäin jo hyvässä matkassa.»

»Teidän määränpäänne siellä on vankila.»

»Eihän toki! Te laskette leikkiä!»

»Teidän varallenne on myös hirsipuu, jos pidätte sitä parempana.
Kysymys on vain siitä, tapahtuuko se nyt heti vaiko hieman myöhemmin.»

Raa’at kädet tarttuivat herra Bloodiin, ja tuo arvokas leikkausveitsi
oli laatikossa pöydällä, kaukana käden ulottuvilta. Hän riuhtaisi
itsensä irti rakuunain käsistä, sillä hän oli voimakas ja
rivakkaliikkeinen mies, mutta he ympäröivät hänet heti uudelleen ja
veivät ulos. Painaen häntä maata vasten he sitoivat hänen kätensä selän
taakse ja kiskaisivat vankinsa raakamaisesti taas jaloilleen.

»Viekää hänet pois», sanoi Hobart lyhyesti ja kääntyi antamaan
määräyksiään toisille odottaville rakuunoille. »Menkää ja etsikää koko
talo ullakolta kellariin saakka ja tulkaa sitten ilmoittamaan minulle
tänne.»

Sotilaat menivät ovesta sisähuoneisiin. Herra Bloodin veivät hänen
vartijansa miespihaan, jossa Pitt ja Baynes jo odottivat. Hallin
kynnyksellä hän katsahti vielä kapteeni Hobartiin ja hänen tummat
silmänsä salamoivat. Hänen huulillaan oli jo uhkaus siitä, mitä hän
Hobartille aikoi tehdä, jos elävänä pääsisi tästä pälkähästä. Ajoissa
hän kuitenkin havaitsi, että jos hän sen lausuisi, hän varmaan
menettäisi viimeisenkin eloonjäämisen mahdollisuuden suorittaakseen
tekonsa. Sillä tänä päivänä olivat kuninkaan miehet herroja
Länsi-Englannissa ja sitä pidettiin vihollismaana, jonka oli nöyrästi
alistuttava kaikkiin sodan aiheuttamiin kauhuihin voittajan puolelta.
Täällä oli tällä hetkellä rakuunakapteeni elämän ja kuoleman valtiaana.

Puutarhan omenapuiden alla sitoivat rakuunat herra Bloodin ja hänen
onnettomuustoverinsa kunkin eri hevosen jalustinhihnaan. Sitten
lähti pieni joukko kornetin komentamana Bridgewateria kohti. Heidän
lähtiessään sai herra Bloodin arvelu, että rakuunat pitivät seutua
voitettuna vihollismaana, mitä kamalimman vahvistuksen. Talosta
kuului hajoavien väliseinien rätinä, särjettyjen ja kumoon nakattujen
huonekalujen räiske sekä sotamiesten raakoja huudahduksia ja naurua,
jotka kaikki ilmaisivat, että kapinallisten etsiskely oli vain tekosyy,
jonka varjolla he saivat mellastaa ja hävittää. Vihdoin kuului ylinnä
kaiken äärimmäisessä tuskassa olevan naisen läpitunkeva avunhuuto.

Baynes pysähtyi ja kääntyi ympäri tuskissaan ja hänen kasvonsa
muuttuivat tuhkanharmaiksi. Seurauksena hänen pysähtymisestään oli,
että jalustimeen sidottu nuora veti hänet kumoon ja hän laahautui
avuttomana jonkin matkaa ennen kuin rakuuna pysähdytti hevosensa ja
karkeasti kiroten löi häntä miekan lappeella selkään. Raahautuessaan
tuona ihanana, tuoksuvana heinäkuun aamuna kypsyyttään nuokkuvien
omenapuiden alla johtui herra Bloodin mieleen, että — kuten hän jo
kauan oli epäillyt — ihminen oli inhottavin olento Luojan luomista
ja että oli houkkamaista antautua sellaisten parantajaksi, jotka
mieluummin olisi hävitettävä sukupuuttoon maan päältä.



Kolmas luku

YLITUOMARI


Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, yhdeksäntenätoista päivänä syyskuuta
— Peter Blood joutui oikeuteen valtiopetoksesta syytettynä.
Tiedämme, että hän ei ollut syyllinen siihen. Mutta meidän ei
tarvitse epäilläkään, ettei hän sen ajan kuluttua olisi ollut
valmis siihen. Kaksi kuukautta epäinhimillistä, sanoinkuvaamatonta
vankeutta oli kasvattanut hänen mieleensä kylmän ja kuolettavan vihan
Jaakko-kuningasta ja hänen edustajiaan kohtaan. Se seikka, että hänellä
niissä oloissa oli ensinkään järkeä jäljellä, on erinomainen todistus
hänen sitkeydestään, ja vaikka tämän täysin viattoman miehen asema
oli kauhea, oli hänellä siitä huolimatta aihetta kiitollisuuteen
kahdestakin syystä. Ensimmäinen niistä oli se, että hän yleensä pääsi
oikeuden eteen. Toinen taas oli siinä, että oikeudenistunto oli sinä
päivänä eikä päivää aikaisemmin. Juuri tuossa viivytyksessä, joka häntä
äärimmilleen katkeroitti, oli — vaikka hän ei sitä tiennyt — hänen
ainoa mahdollisuutensa pelastua hirsipuusta.

Jollei onni olisi häntä erityisesti suosinut, olisi hän taisteluaamuna
sangen helposti joutunut hirtettyjen joukkoon, yhtenä niistä
sadoista, jotka verenhimoinen eversti Kirke toi torille Bridgewaterin
täpötäydestä vankilasta aivan summamutikassa hirteen vedettäviksi.
Tangerin rykmentin everstillä oli kiire ja hän olisi varmaankin
menetellyt samalla tavalla kaikkiin lukuisiin vankeihin nähden, jollei
tarmokas piispa Mews olisi joutunut väliin ja tehnyt loppua hänen
mielivaltaisesta kenttäoikeudestaan.

Sittenkin onnistui Kirken ja Fevershamin saada hengiltä satoja ihmisiä
niin summittaisten tuomioiden perusteella, ettei niitä sillä nimellä
voi mainitakaan. He tarvitsivat ihmispainoja niihin vipuihin, joita he
olivat pystyttäneet pitkin maaseutua tuhkatiheään, ja he välittivät
vähät siitä, millä keinoilla he niitä saivat ja kuinka viattomia
heidän uhrinsa olivat. Mitäpä heidän mielestään moukan elämä merkitsi?
Pyövelit käyttelivät köyttä, kirvestä ja kuumia kattiloita. Mutta minä
säästän lukijani mieltäjärkyttävistä yksityisseikoista. Olemmehan
lopultakin tekemisissä vain Peter Bloodin kohtalon kanssa emmekä
Monmouthin kapinallisten.

Hän jäi elämään joutuakseen siihen surulliseen vankikarjaan, joka
parittain kytkettynä marssitettiin Bridgewaterista Tauntoniin. Ne,
jotka olivat liian vaikeasti haavoittuneita kyetäkseen kävelemään,
sullottiin raaisti ajoneuvoihin, joissa he sitomattomine ja märkivine
haavoilleen saivat virua. Moni sai onnen kuolla matkalla. Kun Blood
vaati ammattinsa perusteella oikeutta koettaa huojentaa heidän
vaivojaan, pidettiin häntä hävyttömänä ja uhattiin raipoilla. Jos
hän nyt katui jotakin, niin oli se sitä, ettei hän ollut lähtenyt
Monmouthin mukaan. Se oli tietenkin epäjohdonmukaista, mutta
hänen asemassaan olevalta mieheltä voinee tuskin enää odottaa
johdonmukaisuutta.

Hänen kahletoverinaan tuolla hirvittävällä matkalla oli sama
Jeremias Pitt, joka alun perin oli hänen nykyisen onnettoman
tilansa aiheuttanut. Nuori merikapteeni oli jäänyt hänen läheiseksi
kumppanikseen yhteisesti kärsityn vankilassaolon aikana. Siitä
ehkä johtui, että heidät oli kahlehdittu yhteen täyteen ahdetussa
vankilassa, jossa he alituiseen olivat olleet vaarassa tukehtua
löyhkään ja kuumuuteen heinä-, elo- ja syyskuun kuluessa.

Ulkomaailmasta tunkeutui silloin tällöin tietoja vankilaan. Muutamat
olivat ehkä tahallisesti sinne levitettyjä. Sellainen oli muun
muassa juttu Monmouthin mestauksesta. Se synnytti syvää surua niissä
onnettomissa, jotka parhaillaan kärsivät herttuan vuoksi, varsinkin kun
hän oli luvannut puolustaa heidän uskontoaan. Moni kieltäytyi uskomasta
sitä. Alkoipa hurja huhu kertoella, että joku Monmouthia muistuttava
mies olisi uhrautunut herttuan puolesta mestattavaksi ja että Monmouth
eli ja tulisi kohta kunniassaan ja vapauttaisi Siionin ja julistaisi
uuden sodan Babylonia vastaan.

Herra Blood kuunteli juttua yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli
ottanut vastaan uutisen Monmouthin kuolemastakin. Mutta yhden
asian hän tämän yhteydessä kuuli, joka ei jättänyt häntä niinkään
välinpitämättömäksi vaan joka yhä lisäsi sitä halveksuntaa, jota hän
jo tunsi Jaakko-kuningasta kohtaan. Hänen majesteettinsa oli suvainnut
ottaa Monmouthin puheilleen. Sellainen teko, ellei hänellä ollut
tarkoitus armahtaa herttuaa, oli uskomattoman halpamainen ja katala.
Sillä puheille pääsyn syynä ei voinut olla muu kuin alhainen tyydytys
saadessaan nauttia onnettoman veljenpoikansa nöyrästä katumuksesta.

Myöhemmin he kuulivat, että lordi Grey, joka herttuan jälkeen —
niin, ehkäpä ennenkin häntä — oli ollut kapinan pääjohtajana, oli
ostanut itsensä rangaistuksesta vapaaksi neljänkymmenentuhannen
punnan hinnalla. Peter Blood arveli, että se oli kaiken muun komennon
mukaista. Hänen halveksuntansa kuohahti vihdoin yli laitain.

»Valtaistuimellahan istuu täydellisen kurja roisto. Jos olisin
aikaisemmin tiennyt hänestä yhtä paljon kuin nyt tiedän, niin en luule,
että olisin antanut aihetta nykyiseen olotilaani.» Ja sitten hänen
mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. »Ja missä luulette lordi Gildoyn
nyt olevan?» kysyi hän.

Nuori Pitt, jota hän oli puhutellut, käänsi kasvonsa tohtoriin.
Hänen merielämän parkitsema ihonsa oli menettänyt miltei kokonaan
punakkuutensa pitkällisen vankeuden aikana. Hänen silmänsä olivat
pyöreinä kysymysmerkkeinä. Blood vastasi itse kysymykseensä.

»Emmehän ole nähneet hänen ylhäisyyttään sitten Oglethorpen päivien,
ja missä ovat muut vangitut jalosukuiset herra — varsinaiset
kapinan johtajat? Luulen, että Greyn juttu selittää täydelleen
heidän poissaolonsa. He ovat varakkaita ihmisiä ja voivat ostaa,
itsensä vapaiksi. Täällä odottavat hirsipuuta vain ne onnettomat,
jotka liittyivät heihin, kun taas ne, joilla oli kunnia johtaa
heitä, kulkevat vapaina. Se on soma ja opettava esimerkki asiain
nurinkurisuudesta. Totisesti elämme epävakaisessa maailmassa.»

Hän nauroi, ja sama pilkallinen hymy huulillaan astui hän sitten
Tauntonin linnan suureen saliin tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi.
Hänen kanssaan astuivat Pitt ja Baynes, maanviljelijä. Heidät piti
tutkittaman kolmisin ja heidän asiansa aloitti tuon synkän päivän.

Sali, joka parvekkeita myöten oli täynnä uteliaita katsojia —
enimmäkseen naisia — oli verhottu punaiseen. Se oli yli tuomarin
miellyttävä päähänpisto, joka varsin luontevasti ilmaisi, mikä väri
hänen verenhimoista mieltään parhaiten viihdytti.

Salin toisessa päässä varta vasten tehdyllä korokkeella istuivat
neuvoskunnan muodostavat viisi tuomaria punaisissa viitoissa ja
mustissa suurissa tekotukissaan ja ylinnä heidän keskellään ylituomari,
lordi Jeffreys, Wernin herra.

Vangit marssivat sisään vartijainsa saattamina. Oikeudenpalvelija
vaati hiljaisuutta vankeusrangaistuksen uhalla, ja kun puheensorina
vähitellen oli vaiennut, katseli herra Blood kiinnostuneena jurya,
jonka muodosti kaksitoista paikkakuntalaista isäntämiestä. Eivät he
juuri miehiltä näyttäneet. He olivat yhtä säikähtyneitä, levottomia
ja masentuneita kuin varas, joka on tavattu pistämästä kättään
lähimmäisensä taskuun. Juryn muodosti kaksitoista pelotettua miestä,
jotka äskettäin olivat saaneet vapauttavan tuomion mutta jotka yhä
olivat täydelleen herra ylituomarin mielivallan armoilla. Heistä vaelsi
herra Bloodin rauhallinen katse tuomareihin ja varsinkin ylituomarina
istuvaan lordi Jeffreysiin, jonka hirvittävä maine oli kulkeutunut
hänen edellään Dorchesteristä.

Lordi Jeffreys oli pitkä, hoikka, neljänkymmenen korvissa oleva mies,
jolla oli erinomaisen kauniit soikeahkot kasvot. Hänen pitkäripsisten
silmiensä ympärillä oli kärsimysten tai unettomuuden aiheuttamia tummia
täpliä, jotka korostivat niiden loistetta ja hiljaista surumielisyyttä.
Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, paitsi täyteläisiä huulia, joilla
väreili eloisa puna, sekä jonkin verran korkeita, joskaan ei varsin
esiinpistäviä poskipäitä, joilla helotti kuumeinen hehku. Hänen
huulissaan oli jotakin, joka häiritsi hänen kasvojensa täydellisyyttä,
jotakin pahaa, tuskin tuntuvaa, mikä kuitenkin oli havaittavissa ja oli
omituisessa ristiriidassa hänen hienon nenänsä, tummien, kosteitten
silmiensä ja kalpean otsansa ylvään rauhallisuuden kanssa.

Lääkäri herra Bloodissa katseli miestä erityisen kiinnostuneena, sillä
hän tunsi sen kalvavan taudin, joka hänen ylhäisyyttään vaivasi, ja
hän tiesi myös kuinka hämmästyttävän epäsäännöllistä ja juopottelevaa
elämää tämä vietti siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

»Peter Blood, nostakaa kätenne!»

Yleisen syyttäjän karkea ääni herätti hänet äkkiä todellisuuteen. Hän
noudatti käskyä koneellisesti ja syyttäjä luki yksitoikkoisella äänellä
syytekirjelmän, jossa sanottiin, että Peter Blood oli tehnyt itsensä
syypääksi kaikkein armollisimman ja korkeimman ruhtinaan Jaakko Toisen,
Jumalan armosta Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, hänen
luonnollisen ja ylimmän herransa, kavaltamiseen. Siinä julistettiin
vielä, että samainen Peter Blood, pelkäämättä Jumalaa, oli antanut
perkeleen vietellä itsensä unohtamaan sanotulle herralle ja kuninkaalle
tulevan rakkautensa, uskollisuutensa ja luonnollisen kuuliaisuutensa ja
että hän, Peter Blood, oli ryhtynyt häiritsemään kuningaskunnan rauhaa
ja levollisuutta nostattamalla kapinaa ja sotaa anastaakseen sanotun
herransa ja kuninkaansa arvon, kunnian ja hänen korkean kruununsa
kuninkaallisen nimen — ja paljon muuta samanlaista, jonka loputtua
häntä kehoitettiin sanomaan tunnustiko hän syyllisyytensä vai ei.

Hän vastasi useammalla sanalla kuin mitä häntä oli kehoitettu
käyttämään.

»Olen täydelleen viaton.»

Pieni, terävänaamainen mies, joka istui pöydän ääressä vasemmalla,
ponnahti pystyyn. Hän oli herra Pollexfen, ylisyyttäjä.

»Oletteko syyllinen vaiko syytön?» kivahti ärtyisä herrasmies. »Teidän
tulee käyttää niitä sanoja.»

»Vai niitä sanoja?» sanoi Peter Blood. »Noo — syytön.» Ja sitten hän
jatkoi kääntyen tuomareitten puoleen. »Jos suvaitsette, arvoisat
herrat, niin en ole syyllinen ainoaankaan niistä asioista, joista
äsken kuulin itseäni syytettävän. Korkeintaan voidaan viakseni lukea
kärsimättömyys, jota olen tuntenut ollessani kaksi kuukautta suljettuna
inhottavaan vankilaan, jossa sekä terveyteni että elämäni olivat
vaarassa.»

Päästyään alkuun aikoi hän puhua enemmänkin, mutta tällä kohdalla
keskeytti hänet herra ylituomari lempeällä, miltei valittavalla äänellä.

»Nähkääs, sir, minun täytyy keskeyttää teidät nyt, koska meidän on
seurattava yleistä ja yhteistä menettelytapaa oikeudenistunnossa. Te
ette varmaankaan tunne lain muotoja?»

»En tiedä niistä mitään, mutta olen tähän saakka elänyt peräti
onnellisena tässä tietämättömyydessäni. Varsin mielelläni olisin
jättänyt tämänkin tuttavuuden niiden kanssa tekemättä.»

Heikko hymy välähti ylituomarin tarkkaavaisilla kasvoilla.

»Uskon teitä. Teitä tullaan tarkasti kuulemaan, kunhan teidän
puolustautumistilaisuutenne tulee. Mutta kaikki, mitä te nyt sanotte,
on tavasta poikkeavaa ja sopimatonta.»

Ilmeisen myötämielisyyden ja arvonannon rohkaisemana vastasi herra
Blood tämän jälkeen sitä mukaa kuin häneltä kysyttiin tahtovansa
tulla Jumalan ja isänmaansa tutkittavaksi. Kun sitten sihteeri oli
rukoillut Jumalaa ja jättänyt hänen asiansa Hänen hyvään huomaansa,
kutsui hän esiin Andrew Baynesin ja kehoitti häntä nostamaan kätensä
ja vastaamaan. Baynesista, joka myös vastasi kieltävästi, hän siirtyi
Pittiin. Tämä myönsi rohkeasti syyllisyytensä. Herra ylituomari
liikahti paikallaan.

»Kas niin, se kuulostaa paremmalta», hän virkkoi ja hänen neljä
punaviittaista virkaveljeään nyökkäsivät. »Jos kaikki olisivat yhtä
itsepäisiä kuin hänen molemmat kapinatoverinsa, niin tästä ei tulisi
loppua koskaan.»

Tämän pahaaennustavan välihuudahduksen jälkeen, joka lausuttiin niin
epäinhimillisen jäätävästi, että koko oikeussalin läpi kävi puistatus,
nousi herra Pollexfen seisomaan.

Erinomaisella pitkäveteisyydellä hän totesi, mistä noita kolmea miestä
yleensä syytettiin ja erityisesti herra Bloodia, jonka asian piti
ensimmäisenä tulla esille.

Ainoa todistaja, joka kuninkaan puolesta oli haastettu todistamaan,
oli kapteeni Hobart. Hän kertoi reippaasti, missä olosuhteissa hän
oli tavannut syytetyt ja miten hän oli heidät vanginnut yhdessä lordi
Gildoyn kanssa. Everstinsä määräysten mukaan hän olisi hirttänyt Pittin
heti, mutta vangittu Blood oli valheellaan saattanut hänet siihen
uskoon, että sanottu Pitt oli valtakunnan päärejä ja siis henkilö,
johon oli suhtauduttava varovaisesti.

Kapteeni Hobartin lopetettua todistuksensa kääntyi lordi Jeffreys Peter
Bloodin puoleen.

»Onko syytetty Bloodilla mitään muistuttamista todistajan lausuntoa
vastaan?»

»Ei mitään, mylord. Hänen puheensa pitää täsmälleen paikkansa.»

»Olen iloinen siitä, että myönnätte asian ilman verukkeita, jotka
ovat niin tavallisia teikäläisille. Ja voin sanoa, että tässä ette
verukkeilla mihinkään pääsisi. Sillä me olemme aina lopulta oikeassa,
olkaa varma siitä.»

Baynes ja Pitt myönsivät myös kapteenin todistuksen yhtäpitäväksi
totuuden kanssa, minkä jälkeen punaviittainen herra ylituomari huokasi
syvään helpotuksesta.

»Koska asia siis on selvä, niin käykäämme eteenpäin Jumalan nimeen.
Sillä meillä on vielä paljon työtä.» Hänen äänessään ei nyt ollut
rippeitäkään ystävällisyydestä. Se oli tiukka ja särähtelevä ja huulet,
joiden välistä se soi, olivat pilkallisessa hymyssä.

»Arvelen, herra Pollexfen, että koska heidän syyllisyytensä
valtiopetokseen on tullut toteennäytetyksi — hehän ovat sen itsekin
myöntäneet — niin ei tässä asiassa ole muuta sanomista.»

Silloin kajahti Peter Bloodin ääni kirkkaana ja siinä soi merkillinen
naurun tuntu.

»Suvainnette, teidän ylhäisyytenne, mutta mielestäni siinä on vielä
koko joukon sanomista.»

Hänen ylhäisyytensä katsoi Bloodia ensin hämmästyneenä hänen
rohkeudestaan, mutta vähitellen hänen katseensa muuttui synkän
vihaiseksi. Hänen punaiset huulensa vääntyivät epämiellyttäviin,
julmiin poimuihin, jotka muuttivat koko hänen kasvonsa toisenlaisiksi.

»Mitä, mitä roistomaisuutta tämä on? Aiotteko tuhlata meidän kallista
aikaamme joutaviin jaarituksiin?»

»Tahtoisin, että teidän ylhäisyytenne ja herrat juryn jäsenet
kuulisivat puolustukseni, kuten teidän ylhäisyytenne taannoin lupasi
tehdä.»

»Vai niin, roisto, kyllä saat vielä, sen lupaan.» Hänen ylhäisyytensä
ääni oli repivä kuin viila. Hän väänteli itseään puhuessaan ja
hänen kasvonsa olivat tuskan ilmeissä. Hieno kuolemankalpea käsi,
jonka verisuonet kuulsivat sinisinä, veti esille nenäliinan, jolla
hän pyyhkäisi ensin huuliaan ja sitten otsaansa. Tarkastaen häntä
lääkärin silmillä Peter Blood päätteli, että hän oli saanut sen
taudinkohtauksen, joka häntä kalvoi.

»Kyllä saat, mutta koska kerran olette tunnustanut, niin mitä siinä
enää on puolustelemisesta apua.»

»Saatte päättää sitten, mylord.»

»Sitä varten istun tässä.»

»Ja niin saatte tekin, hyvät herrat.» Blood kääntyi tuomareista juryn
puoleen. Viimeksimainittu liikahti levottomana hänen varman katseensa
edessä. Lordi Jeffreysin uhkaava syytös oli pusertanut heistä kaiken
miehuuden. He olivat itse olleet syytettyinä maanpetoksesta ja olivat
yhä herra ylituomarin mielivallan alaisia.

Peter Blood astui askelen eteenpäin rohkeana, suorana, itsekylläisenä
ja pilkallisena. Hän oli vasta ajeltu ja hänen tekotukkansa, vaikka se
olikin kähertämätön, oli huolellisesti kammattu ja siistitty.

»Kapteeni Hobart on todistanut sen, mitä hän tiesi asiassa, että hän
tapasi minut Oglethorpen talossa Westonin taistelun aamuna. Mutta hän
ei ole kertonut, mitä minä tein siellä.»

Taas keskeytti ylituomari hänet. »Mitäpä te siellä olisitte tehnyt
kapinallisten parissa, joista jo kaksi — lordi Gildoy ja toverinne
tuossa — ovat tunnustaneet syyllisyytensä!»

»Senpä minä juuri pyydän saada kertoa teidän ylhäisyydellenne.»
»Pyydän, tehkää se, ja Jumalan nimessä, tehkää se nopeasti, mies. Sillä
jos minun täytyy vaivautua kuuntelemaan jokaista petturikoiraa, niin
täytyy minun istua tässä kevätkäräjiin saakka.»

»Olin siellä, teidän ylhäisyytenne, lääkärin asioissa, sitomassa lordi
Gildoyn haavoja.»

»Mitä tämä merkitsee? Kerrotteko meille, että muka olisitte lääkäri?»

»Oppiarvon suorittanut Kolminaisuuden yliopistossa Dublinissa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti lordi Jeffreys korottaen ääntään ja katsoen
juryyn. »Mikä häpeämätön roisto! Te kuulitte todistajan äsken sanovan,
että hän oli tuntenut hänet Tangerissa vuosikausia sitten ja että hän
silloin oli Ranskan palveluksessa oleva upseeri. Te kuulitte syytetyn
myöntävän, että todistaja oli puhunut totta.»

»Niin hän olikin. Mutta se mitä minä nyt kerron teille, on myös totinen
tosi. Muutama vuosi sitten olin sotilas, mutta sitä ennen olin jo
lääkäri ja olen sitä ollut taas viime tammikuusta saakka asetuttuani
Bridgewateriin, kuten sadat todistajat voivat todistaa, jos tarvitaan.»

»Siihen ei ole tarpeellista tuhlata aikaamme. Tahdon omalla
roistomaisella suullanne näyttää valheeksi puheenne. Kysyn teiltä vain:
Kuinka jouduitte Monmouthin herttuan armeijaan, vaikka esitätte itsenne
tässä lääkärinä, joka harjoittaa rauhallista ammattiaan Bridgewaterin
kaupungissa?»

»En ole koskaan kuulunut siihen armeijaan. Ei kukaan ole todistanut
sitä eikä tule todistamaankaan, sen vannon. Minulla ei ollut mitään
tekemistä äskeisen kapinan kanssa. Pidin sitä mielettömänä seikkailuna.
Rohkenen kysyä teidän ylhäisyydeltänne, (hänen irlantilainen murteensa
tuli entistä tuntuvammaksi) mitä minulla, joka olen syntynyt ja
kasvatettu paavin uskossa, saattoi olla tekemistä armeijassa, joka
taisteli protestanttisuuden puolesta?

»Tekö paavin uskolainen?»

Ylituomari tuijotti häneen hetken. »Pikemminkin te muistutatte
honottavaa, määkivää presbyteeriläis-Taavettia. Vakuutan, mies, että
haistan presbyteeriläisen jo neljänkymmenen mailin päästä.»

»Siinä tapauksessa rohkenen ihmetellä, ettei niin tarkka nenä haista
paavinuskolaista neljän jalan päästä.»

Parvekkeelta kuului naurun hihitystä, mutta tuomarin tuima katse ja
oikeudenpalvelijain ääni vaimensivat sen heti.

Lordi Jeffreys nojasi eteenpäin pöytää vasten. Hän kohotti hienon
kätensä, jossa hän vieläkin piteli pitsiröyhelöistä, hyväntuoksuista
nenäliinaansa.

»Jätämme uskontokysymyksen sikseen tällä kertaa, ystäväni», sanoi
hän. »Mutta huomatkaa tarkoin, mitä sanon.» Hän korosti hennolla
etusormellaan jokaista sanaa. »Tietäkää, ystäväni, ettei ole
mitään uskontoa, joka antaisi luvan valehtelemiseen. Teillä on
kallis kuolematon sielu, eikä ole mitään koko maailmassa, joka
olisi arvokkaampaa kuin se. Ajatelkaa, että suuri taivaan ja maan
Jumala, jonka tuomioistuimen edessä te ja me ja kaikki ihmiset
viimeisenä päivänä seisomme, on kostava teille jokaisen valheen ja
oikeudenmukaisesti heittävä teidät iankaikkiseen tuleen, pudottava
teidät tulisen pätsin pohjattomaan kuiluun, jos väistytte hivenenkään
totuuden tieltä, hivenenkään, sillä minä vakuutan teille, että Jumala
ei anna itseään pilkata. Tämän perusteella vaadin teitä vastaamaan
totuuden mukaisesti:

Miten jouduitte vangituksi näiden muiden kapinallisten kanssa?»
Peter Blood tuijotti hetken hämmästyneenä yli tuomariin. Mieshän oli
uskomaton, epätodellinen, mielikuvituksellinen painajaistuomari. Sitten
hän kokosi ajatuksensa ja vastasi:

»Minua pyydettiin tuona aamuna auttamaan lordi Gildoyta ja minä
pidin velvollisuutenani noudattaa pyyntöä, koska olin sen ammatin
harjoittaja.»

»Vai piditte velvollisuutenanne!»

Ylituomari, jonka kasvot olivat pelottavan näköiset — ne olivat
kalmankalpeat, ja hänen vääntyneet huulensa olivat punaiset kuin veri,
jota hän janosi — katsoi Peter Bloodia häijyn pilkallisesti. Sitten
hän hillitsi itsensä, kuten näytti, vaivoin. Hän huokasi ja puhui
aikaisempaan, hiljaisen valittavaan tapaansa. »Hyvä Jumala, miten te
tuhlaatte kallista aikaamme! Mutta minä koetan olla kärsivällinen
kanssanne. Kuka teitä pyysi sinne?»

»Master Pitt tuossa, kuten hän voi todistaa.»

»Oh! Master Pitt todistaa — hän, joka itse on tunnustanut olevansa
maanpetturi. Siinäkö teidän todistajanne ovat?»

»Täällä on myös master Baynes, joka voi todistaa samaa.»

»Master Baynesin on vastattava omista synneistään, ja minä luulen
että hänellä tulee olemaan täysi työ koettaessaan vapauttaa kaulansa
hirttosilmukasta. No, sir, eikö teillä ole muita todistajia?»

»Voisin saada Bridgewaterista muitakin todistajia, jotka näkivät minun
lähtevän sinä aamuna master Pittin hevosen selässä matkaan.»

Hänen ylhäisyytensä hymyili. »Se ei ole tarpeellista. Sillä huomatkaa,
minä en aio tuhlata enempää aikaa teidän vuoksenne. Vastatkaa minulle
ainoastaan: Tiesittekö, kun master Pitt, kuten väitätte, tuli teitä
noutamaan, että hän, kuten kuulitte hänen tunnustavan, oli kuulunut
Monmouthin kapinallisiin.»

»Tiesin, teidän ylhäisyytenne.»

»Te tiesitte! Vai niin!» Lordi katsoi pelokkaaseen juryyn ja naurahti
lyhyesti. »Ja siitä huolimatta menitte hänen kanssaan?»

»Auttamaan haavoitettua ihmistä, kuten pyhä velvollisuuteni vaati!»

»Pyhä velvollisuutenne, sanoitte?» Lordi raivostui taas. »Hyvä
Jumala! Missä käärmeitten sukukunnassa elämmekään! Teidän pyhä
velvollisuutenne, roisto, kuuluu kuninkaalle ja Jumalalle. Mutta
olkoon. Kertoiko hän teille, ketä teidät pyydettiin auttamaan?»

»Kyllä — lordi Gildoyta.»

»Ja te tiesitte, että lordi Gildoy oli haavoittunut taistelussa ja
millä puolella.»

»Tiesin sen.»

»Ja sittenkin, vaikka koetatte uskotella meille, että olette herramme
kuninkaan uskollinen alamainen, menitte auttamaan häntä?»

Peter Blood menetti kärsivällisyytensä hetkeksi.

»Minulla oli tekemistä vain hänen haavojensa eikä hänen valtiollisten
mielipiteittensä kanssa, teidän ylhäisyytenne.»

Hyväksymisen mutinaa kuului sekä parvekkeelta että juryn puolelta. Se
oli omiaan vain saamaan ylituomarin täyteen raivoon.

»Jeesus Jumala!» huusi hän. »Onko maailmassa koskaan nähty
hävyttömämpää vintiötä kuin te?» Hän kääntyi kalmankalpeana juryn
puoleen. »Minä toivon, herrat juryn jäsenet, että te otatte huomioon
tämän petturiroiston kauhistuttavan käytöksen, ja siitä te ette voi
olla havaitsematta, millainen mielenlaatu tämänkaltaisilla ihmisillä
on, kuinka konnamaista ja pirullista heidän menettelytapansa on. Omalla
suullaan on hän lausunut hirttotuomionsa moneen kertaan ja vielä siinä
on lisää. Vastatkaa minulle, sir: Kun te saitte petetyksi kapteeni
Hobartin valheillanne tämän toisen petturin, Pittin, yhteiskunnalliseen
asemaan nähden, missä ominaisuudessa te silloin toimitte?»

»Pelastaakseni hänet joutumasta ilman tutkintoa hirtetyksi, kuten häntä
uhattiin.»

»Mitä teillä oli sen asian kanssa tekemistä, joutuiko hän hirteen ja
miten se tapahtui?»

»Oikeudenmukaisuus on jokaisen uskollisen alamaisen asia, sillä
oikeudenrikos, jonka kuninkaan valtuutettu tekee, tuottaa häpeää hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen.»

Se oli ovelasti ja terävästi sinkautettu huomautus jurylle ja se
ilmaisi, miten valpas ja maltillinen miehemme äly oli ja miten se juuri
äärimmäisen vaaran hetkellä oli terävimmillään. Jokaiseen muuhun juryyn
se varmaan olisi tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Se olisi saattanut
tehdä sen tähänkin juryyn, joka oli kokoonpantu aroista lampaista,
ellei ylituomarin pelottava hahmo olisi tehnyt sitä tyhjäksi.

Lordi Jeffreys nojautui raskaasti eteenpäin ja haukkoi ilmaa
hämmästyksestä.

»Herra taivaassa!» myrskysi hän. »Onko koskaan nähty hävyttömämpää
roistoa? Mutta asia on selvä. Minä näen jo, mikä te olette miehiänne.
Näen hirttonuoran kaulallanne.»

Sanottuaan sanottavansa loppuun silmät häijysti mulkoilevina hän
rauhoittui ja istuutui takaisin paikalleen. Oli kuin esirippu olisi
pudonnut. Kaikki mielenliikutus hävisi hänen kalpeilta kasvoiltaan.
Niille palasi taas entinen, hiljainen surumielisyys. Kun hän taas
hetken perästä puhui, oli hänen äänensä pehmeä, miltei hellä, ja
kuitenkin kuului joka sana selvästi suuressa oikeussalissa.

»Jos tunnen sydämeni oikean laadun, niin en tahtoisi vahingoittaa
ketään, vielä vähemmän iloita siitä, että joku menee iankaikkiseen
kadotukseen. Ainoastaan säälistä teitä kohtaan olen tuhlannut näin
paljon sanoja tähtenne, koska tahtoisin, että panisitte jotakin arvoa
kuolemattomalle sielullenne, ettekä saattaisi sitä iankaikkiseen
kadotukseen itsepintaisesti turvautumalla valheeseen ja kiroilemiseen.
Mutta huomaan, että mitkään yritykset siihen suuntaan eivät vaikuta
teihin nähden mitään, ja sen vuoksi en aio sanoa teille enempää.» Hän
käänsi taas kauniit, tarkkaavat kasvonsa juryn puoleen. »Hyvät herrat,
minun täytyy lain puolesta, jonka tulkitsijoita me olemme ettekä te,
selittää, että jos joku henkilö on tosiasiallisesti noussut kapinaan
kuningasta vastaan ja joku toinen henkilö — joka ei todella vielä
asiallisesti ole tehnyt sitä — tieten ottaa luokseen ja majoittaa,
hoivaa ja auttaa häntä, niin on hän yhtä suuressa mitassa kapinallinen
kuin se, joka kantoi asetta. Me olemme valamme ja omantuntomme
velvoituksella sidotut osoittamaan teille, mitä laki on, ja te olette
valanne ja omantuntonne perusteella velvolliset lausunnossanne
ilmaisemaan ja päättämään, minkä tuomion lain totuus teitä vaatii
langettamaan.»

Sitten hän jatkoi tulkintaansa selittäen, millä tavalla Baynes ja
Blood olivat syypäitä valtiopetokseen, ensinmainittu sen vuoksi
että hän oli ottanut luokseen maanpettureita, ja jälkimmäinen sen
nojalla, että hän oli auttanut petturia hoitamalla hänen haavojaan.
Hän sovitteli puheensa lomaan teennäisiä viittauksia luonnolliseen
herraansa ja lailliseen ruhtinaaseensa, kuninkaaseen, jonka Jumala
oli heidän valtiaakseen asettanut, sekä moitti nonkonformisteja ja
Monmouthia, josta — omien sanojensa mukaan — uskalsi varmasti sanoa,
että alhaisimmallakin alamaisella, joka oli laillisesti avioliitosta
syntynyt, oli suurempi oikeus kruunun perimiseen kuin hänellä.

»Jeesus Jumala! Että meidän pitääkin elättää keskuudessamme sellaista
kyykäärmeitten sukukuntaa», lopetti hän vihdoin retorisin elein
vimmaisen purkauksensa. Sitten hän vaipui paikalleen väsyneenä
ponnistuksestaan. Hetken hän oli aivan hiljaa pyyhkien vain huuliaan.
Sitten hän liikahti levottomasti. Uudelleen vääntyivät hänen kasvonsa
tuskaisesti ja muutamin kähein, miltei hajanaisin sanoin hän lähetti
juryn tekemään päätöstään.

Peter Blood oli kuunnellut hänen hillitöntä, jumalatonta ja miltei
iljettävän herjaavaa sanatulvaansa osoittaen mielenmalttia, mikä
häntä perästäpäin ihmetytti. Hän hämmästyi siinä määrin miestä,
hänen sielullisesti ja ruumiillisesti vaihtelevia tilojaan ja hänen
uhkailevaa ja verenvuodatukseen pakottavaa menettelyään juryyn nähden,
että hän miltei unohti, että hänen oma elämänsä oli kyseessä.

Häikäistyn juryn poissaolo ei kestänyt kauan. Lausunto julisti kaikki
kolme vankia syyllisiksi. Peter Blood katsoi ympärilleen punaiseen
verhotussa salissa ja hetken hänestä näytti kuin kalpeitten kasvojen
muodostamat rivit olisivat huojuneet. Sitten hän oli taas oma itsensä
ja hän kuuli äänen kysyvän, mitä hänellä oli sanomista siihen ja miksi
hän ei saisi kuolemantuomiota, kun hän kerran oli todistettavasti ollut
mukana maanpetoksellisessa toiminnassa.

Hän nauroi ja hänen naurunsa kuulosti aavemaisen kamalalta kuoleman
hiljaisuuden vallitessa oikeussalissa. Koko toimitus oli ollut
äärimmäisen luonnoton. Sanomatonta oikeuden pilkkaa, jota tuo
punaviittainen, tutkivasilmäinen ilveilijä oli jakanut, kostonhimoisen
ja raa’an ilkeämielisen kuninkaan lahjottava kätyri, jonka koko olemus
oli rienaajan. Peter Bloodin nauru taittoi kokonaan kärjen ilveilijän
ankaruudelta.

»Nauratteko, sir, hirttonuora kaulallanne, aivan iankaikkisuuden
kynnyksellä, jonka yli te aivan kohta olette astuva.»

Silloin Peter Blood kosti.

»Totisesti minulla on parempi syy nauruun kuin teillä, teidän
ylhäisyytenne. Sillä minulla on, ennen kuin lausutte tuomioni,
vielä jotakin sanomista teille. Teidän ylhäisyytenne näkee minut
— viattoman miehen, jonka ainoa rikos on siinä, että harjoitin
armeliaisuutta — hirttonuora kaulassa. Teidän ylhäisyytenne puhuu
minulle oikeusoppineena asiantuntevasti, mitä minulle on tapahtuva.
Minä saanen lääkärinä sanoa yhtä varmalla asiantuntemuksella, mitä
teidän ylhäisyydellenne on tapahtuva. Vakuutan teille, etten nyt
vaihtaisi osaani teidän kanssanne, että en vaihtaisi sitä nuoraa, jonka
te heitätte kaulaani, siihen kiveen, jota te kannatte ruumiissanne:
Se kuolema, jonka te ehkä nyt sanelette minulle, on kepeä huvi siihen
kuolemaan verrattuna, johon teidät on tuominnut se suuri Tuomari, jonka
nimeä te niin kevyesti käyttelette.»

Herra ylituomari jäykistyi, hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi
ja hänen huulensa vavahtivat. Olisi voinut laskea kymmeneen ennen kuin
kuului ääntäkään hämmästyksestä halvaantuneessa oikeussalissa Peter
Bloodin lopetettua puheensa. Kaikki, jotka tunsivat lordi Jeffreysin,
käsittivät sen myrskyn edellä vallitsevaksi tyveneksi ja varustautuivat
rajuilman puhkeamisen varalle. Mutta se ei puhjennut. Hitaasti,
heikosti palasi väri tuhkanharmaille kasvoille. Punaviittainen mies
menetti jäykkyytensä ja kumartui eteenpäin. Hänen ylhäisyytensä alkoi
puhua. Hiljaisella äänellä ja lyhyesti — paljon lyhyemmin kuin hänen
tapansa oli sellaisissa tilaisuuksissa ja aivan koneellisesti kuten
ihmisien, jonka ajatukset ovat kaukana siitä mitä huulet puhuvat — hän
julisti kuolemantuomion asiaankuuluvassa järjestyksessä ja viittaamatta
sanallakaan siihen, mitä Peter Blood oli sanonut. Lopetettuaan hän
vaipui peräti uupuneena tuoliinsa, silmät puoleksi ummessa ja otsa
kiiltävänä hiestä.

Vangit marssivat ulos.

Herra Pollexfenin — whig-puoluelainen huolimatta asemastaan ylimpänä
syyttäjänä — kuuli eräs juryn jäsenistä kuiskaavan vierustoverinsa
korvaan:

»Sieluni kautta, tuo musta roisto säikähdytti hänen ylhäisyytensä perin
pohjin. Oikein käy sääliksi häntä, kun hänen täytyy kuolla hirsipuussa.
Sillä mies, joka pystyy pelottamaan Jeffreysiä, menisi varmaan
pitkälle.»



Neljäs luku

IHMISKAUPPAA


Herra Pollexfen oli yhtaikaa sekä oikeassa että väärässä, seikka joka
sattuu paljon useammin kuin yleensä luullaankaan.

Hän oli oikeassa lausuessaan välinpitämättömästi ajatuksensa, että
mies, jonka ilmeet ja sanat saattoivat pelästyttää niin pelätyn miehen
kuin lordi Jeffreys oli, pystyi luomaan luonteensa voimalla huomattavan
tulevaisuuden. Hän oli väärässä — vaikkakin anteeksiannettavasti —
otaksuessaan, että Peter Blood joutuisi hirteen.

Olen sanonut, että niihin harmeihin, joita hänen armeliaisuuskäyntinsä
Oglethorpessa aiheutti hänelle, sisältyi — vaikkei hän silloin sitä
tietenkään käsittänyt — kaksikin syytä kiitollisuuteen. Toinen oli
se, että hän ylimalkaan joutui oikeuden eteen, ja toinen taas,
että oikeudenkäynti sattui syyskuun yhdeksänneksitoista päiväksi.
Yhdeksänteentoista päivään saakka oli oikeuden tuomiot pantu täytäntöön
pilkulleen ja siekailematta. Mutta yhdeksännentoista päivän aamuna
saapui Tauntoniin lordi Sunderlandin, valtiosihteerin, lähetti,
joka toi kirjeen lordi Jeffreysille. Kirjeessä oli ilmoitus, että
hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut käskeä, että yksi
toistasataa kapinallista oli varattava lähetettäviksi joillekin hänen
majesteettinsa uutisviljelyksille Jamaikaan, Barbados- tai jollekin
Pienten Antillien saarelle.

Ei suinkaan pidä luulla, että tämä käsky johtui jonkinlaisesta
armollisuuden tunnosta. Lordi Churchill oli vallan oikeassa, kun
hän sanoi, että kuninkaan sydän oli yhtä tunteeton kuin marmori.
Havaittiin, että tuollainen summittainen hirttohomma oli mitä
häikäilemättömintä arvokkaan aineksen tuhlausta. Uutisviljelyksille
tarvittiin kipeästi orjia, ja terveen, voimakkaan miehen laskettiin
olevan ainakin kymmenen- viidentoista punnan arvoinen. Sitä paitsi
oli hovissa monta herrasmiestä, jotka mikä mistäkin syystä odottivat
kuninkaan puolelta jotakin suosionosoitusta. Tässä tarjoutui helppo
ja vaivaton keino suorittaa nuo pikku velat. Kapinallisten joukosta
saattoi erottaa osan, jonka voi lahjoittaa näille herroille heidän
vapaasti käytettävikseen.

Lordi Sunderlandin kirje antaa tarkat yksityistiedot siitä, miten
anteliaasti kuningas jakeli ihmislahjojaan. Tuhat vankia piti
jaottaman kahdeksan hoviherran ynnä muiden kesken, samalla kun
kirjeen jälkikirjoituksessa määrättiin sata vankia kuningattaren
tarpeita varten. Vangit piti heti lähetettämän kuninkaan eteläisille
viljelyksille ja heidän tuli jäädä sinne kymmeneksi vuodeksi ennen kuin
he taas pääsisivät vapauteen, ja oli niihin osiin siirtomaita, joihin
heidät oli määrätty, hetimmiten ilmoitettava heidän saapumisestaan ja
muuten huolehdittava siitä, että lähettämiseen heti ryhdyttiin.

Tiedämme ylituomarin sihteerin muistiinpanoista, miten lordi Jeffreys
sinä iltana raivohumalaisen tavoin moitti sitä epäonnistunutta
lempeyttä, johon kuningas oli saatu viekoitelluksi. Me tiedämme, miten
hän kirjeellisesti koetti saada kuningasta peruuttamaan määräyksensä.
Mutta Jaakko pysyi päätöksessään. Se oli — puhumattakaan siitä hyödystä
mitä se hänelle tuotti — erinomainen osoitus siitä lempeydestä, joka
oli hänelle ominaista. Hän tiesi, että hän säästämällä täten heidän
henkensä saattaisi heidät suorastaan elävään kuolemaan. Monen heistä
oli pakko sortua Länsi-Intian kauheassa orjuudessa eloonjäävien
hartaasti kadehtimana.

Ja niin tapahtui, että Peter Blood ja hänen kanssaan Jeremias Pitt ja
Andrew Baynes, sen sijaan että olisivat joutuneet roikkumaan hirressä
kuten heidän tuomionsa määräsi, vietiin Bristoliin ja siellä noin
viidenkymmenen muun vangin kanssa sullottiin _Jamaikan kauppiaaseen_.

Laivan ruumassa vallitseva ahtaus, kehno ravinto ja pilaantunut
juomavesi aiheuttivat pian heidän joukossaan vaikean taudin, johon
yksitoista kuoli. Heidän joukossaan oli myös onneton Oglethorpen
isäntä, joka oli raaisti raahattu rauhallisesta kodistaan, kukoistavan
puutarhansa keskeltä vain sen vian vuoksi, että oli tehnyt armeliaan
teon.

Ellei Peter Bloodia olisi ollut, olisi kuolleisuus varmaan noussut
paljon korkeammaksi. Alussa oli _Jamaikan kauppiaan_ kapteeni kiroillen
ja uhkaillen vastannut tohtorin vastalauseisiin sen johdosta, että
sallittiin ihmisten kuolla sillä tavoin, ja hänen vaatimukseensa saada
haltuunsa lääkekirstu ja hoitaa sairaita. Mutta pian havaitsi kapteeni
Gardner, että hän saattoi joutua vastaamaan niin suuresta inhimillisen
kauppatavaran hukkaamisesta, ja sen vuoksi hän vihdoinkin tajusi, että
hän ilolla saattoi käyttää Peter Bloodin taitoa hyväkseen. Tohtori kävi
työhön innokkaana ja määrätietoisesti ja menetteli niin taitavasti
hoitaessaan sairaita ja parantaessaan onnettomuustovereittensa oloa
laivalla, että hän sai taudin enemmän levenemisen estetyksi.

Joulukuun keskivaiheilla laski _Jamaikan kauppias_ ankkurinsa
Carlisle-lahden poukamassa ja päästi maihin neljäkymmentäkaksi
eloonjäänyttä tuomittua kapinallista.

Jos nämä onnettomat olivat kuvitelleet — kuten monet näyttivät tehneen
— että he olivat tulossa johonkin villiin, asumattomaan seutuun, niin
oli varmaan se näky, joka heitä kohtasi jo ennen kuin heidät oli
laskettu laivan kupeella odottaviin veneisiin, omiaan karkottamaan
sen harhaluulon. He näkivät päinvastoin verraten uljaan kaupungin,
jonka talot olivat rakennetut eurooppalaiseen malliin, mutta ei niin
tiheään sulloutuneina kuin Euroopan kaupungeissa oli tavallista. Kirkon
torni kohosi hallitsevana punaisten tiilikattojen yllä. Laajan sataman
suuta vartioi linnoitus, jonka tykkien suut pistivät esille muurin
aukoista, ja hallitustalon pitkä julkisivu näkyi kauaksi pieneltä
mäeltä kaupungin yläpuolella. Tämä mäki oli yhtä eloisan vihreä kuin
konsanaan englantilainen huhtikuinen kunnas, ja päiväkin muistutti
elävästi huhtikuista päivää Englannissa, sillä runsaiden sateiden kausi
oli juuri päättynyt.

Laajalla mukulakivisellä rantaäyräällä he tapasivat punatakkisen
sotaväenosaston, joka oli heitä vastaanottamassa, sekä väkijoukon
— jonka heidän tulonsa oli sinne viekoitellut — joka puvuissaan
ja tavoissaan sangen vähän erosi siitä joukosta, jota kotoisissa
merisatamissa tavallisesti näki, paitsi siinä, että siinä oli vähemmän
naisväkeä ja enemmän neekereitä.

Kun heidät oli järjestetty riviin sillalle, tuli heitä tarkastamaan
kuvernööri Steed, lyhyt, ryhdikäs ja punakka herrasmies,
taftikankaisessa puvussa, jossa oli suunnaton määrä kultapunosta,
ontuen hieman ja nojaten raskaasti tukevaan eebenpuiseen keppiin.
Hänen jäljessään astui kookas, lihava mies, pystyssä päin ja hartiat
paljon korkeammalla kuvernööriä, puettuna Barbados-saaren miliisin
everstin pukuun, ja häijy ilme mahdottoman suurilla kellahtavilla
kasvoillaan. Hänen sivullaan ja omituisena vastakohtana hänen
korkeudelleen asteli kepeän poikamaisesti hoikka nuori neitonen
muodinmukaisessa ratsastuspuvussa. Leveälierinen harmaa hattu, jossa
hulmusi punertava kamelikurjen sulka, peitti osaksi hänen soikeat
kasvonsa, joiden hienolle värille ei edes etelän syövyttävä aurinkokaan
ollut mahtanut mitään. Punaruskeat, pitkät kutrit riippuivat hänen
hartioilleen saakka. Rehellisyys ja suoruus paistoi hänen utuisista
silmistään, jotka olivat aivan selkosellaan, ja sääli oli vaimentanut
veitikkamaisuuden, joka tavallisesti karehti hänen raikkailla, nuorilla
huulillaan.

Peter Blood hämmästyi huomatessaan tuijottavansa tytön pirteitä
kasvoja, jotka näyttivät niin huonosti sopeutuvan tähän ympäristöön, ja
huomattuaan, että häneen kohdistui yhtä tarkkaava katse, hän liikahti
levottomasti. Hän havaitsi itse, miten surkea nähtävyys hän mahtoi
olla. Pesemättömänä, tukka takkuisena ja hajallaan, musta, siivoton
parta leuassa ja hänen kerran niin hieno kamlottikankainen pukunsa,
jossa hänet oli vangittu, niin repaleisena, että se olisi ollut
häpeäksi variksenpelätillekin, hän ei suinkaan ollut mitään herkullista
silmänruokaa niin suloiselle olennolle. Siitä huolimatta tyttö ei
kääntänyt hämmästynyttä, miltei lapsellista ja säälin ja ihmetyksen
sekaista katsettaan hänestä. Hän kosketti kädellään kumppaninsa
punaista hihaa, ja tämä käänsi pahantuulisesti murahtaen suuren ruhonsa
niin, että joutui aivan päin tyttöä.

Katsoen miestä suoraan silmiin puhui tyttö hänelle vakavana jotakin,
mutta eversti ei ilmeisesti kuunnellut puolella korvallakaan. Hänen
pienet helmenkaltaiset silmänsä, joiden välissä oli pitkä ja paksu
nenä, olivat kääntyneet tytöstä poispäin ja suuntautuivat Bloodin
vieressä seisovaan vaaleatukkaiseen ja vankkarakenteiseen nuoreen
Pittiin...

Kuvernööri oli myös pysähtynyt hetkeksi, ja pieni kolmihenkinen seurue
jäi siihen keskustelemaan. Peter Blood ei voinut kuulla, mitä tyttö
sanoi, sillä tämä alensi ääntään. Everstin ääni kuului hänen korviinsa
sekasortoisena rummutuksena, mutta kuvernööri ei sen sijaan ollut
varovainen eikä pieniääninen. Hänellä oli kimakka ääni, joka kantoi
kauaksi, ja luullen itseään sukkelaksi hän tahtoi, että kaikki olisivat
kuulleet häntä.

»Mutta rakas eversti Bishop, teidän on tietenkin ensin valittava
tuoreimmat tuosta kukkavihosta ja vielä omaan määräämäänne hintaan.
Sitten vasta lähetämme heidät huutokaupattaviksi.»

Eversti nyökäytti päätään myöntymykseksi. Hän korotti äänensä
vastaukseksi. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä, mutta tottavie, tuo
joukko näyttää niin kehnolta, ettei siitä juuri paljoakaan ole hyötyä
viljelyksillä.» Hänen pienet silmänsä tutkivat vankeja uudelleen,
ja halveksunta, jota hän tunsi heitä kohtaan, korosti hänen häijyä
ilmettään. Näytti siltä kuin häntä olisi harmittanut, etteivät he
olleet sen paremmassa kunnossa. Sitten hän viittasi luokseen kapteeni
Gardnerin ja he keskustelivat jonkin minuutin erään luettelon johdosta,
jonka kapteeni hänen pyynnöstään oli ottanut esille.

Sitten hän työnsi luettelon syrjään ja lähti yksin vankeja kohti,
katsellen heitä huulet nyrpällään. Nuoren somersetshireläisen
merikapteenin eteen hän vihdoin pysähtyi ja seisoi hetken tuumien hänen
arvoaan. Sitten hän koetteli nuoren miehen käsivarsilihaksia ja käski
hänen avata suunsa, jotta näkisi hänen hampaansa. Hän pisti huulensa
pitkään tönölle ja nyökäytti.

Olkansa takaa hän virkkoi Gardnerille:

»Viisitoista puntaa tästä miehestä.» Kapteeni näytti kauhistuneelta.

»Viisitoista puntaa! Se ei ole puoltakaan siitä, mitä aioin pyytää
hänestä.»

»Se on puolta enemmän kuin aioin antaa hänestä», murahti eversti.

»Mutta kolmekymmentäkin on helppo hinta, teidän armonne.»

»Sillä hinnalla saan neekerinkin. Nämä valkoiset siat eivät jaksa elää
täällä. He eivät kelpaa täkäläiseen työhön.»

Gardner alkoi kehua Pittin terveyttä, nuoruutta ja voimia. Hän ei
kehunut ihmistä hänessä, vaan kuormajuhtaa. Pitt, tunteellisena
miehenä, seisoi mykkänä ja liikkumattomana. Ainoastaan värinvaihtelut
hänen kasvoillaan ilmaisivat sitä sisäistä taistelua, jolla hän sai
säilytetyksi mielenmalttinsa.

Peter Bloodia iljetti inhottava tinkiminen.

Taempana vankirivin suuntaa käveli neiti keskustellen kuvernöörin
kanssa, joka hymyili ja pöyhisteli kävellessään hänen vieressään. Tyttö
ei tiennyt mitään siitä inhottavasta kaupankäynnistä, jossa eversti
paraikaa askaroi. Oliko hän myös välinpitämätön siitä, ihmetteli Blood
itsekseen.

Eversti Bishop kääntyi kantapäillään jatkaakseen kaupantekoa.

»Nostan kahteenkymmeneen asti. Penniäkään ei enempää ja sekin on jo
puolta enemmän kuin Grabstonilta saatte heistä.»

Kapteeni Gardner huomasi, että tarjous oli lopullinen, joten hän
huokasi ja suostui. Bishop oli jo menossa eteenpäin vankiriviä pitkin.
Peter Bloodiin ja hänen vieressään seisovaan kuihtuneeseen nuorukaiseen
eversti katsahti vain ohimennen halveksivasti. Mutta seuraava mies,
keski-ikäinen jättiläinen nimeltä Wolverstone, veti hänen huomionsa
puoleensa ja tinkiminen alkoi uudelleen.

Peter Blood seisoi loistavassa auringonpaisteessa ja veti keuhkoihinsa
ilmaa niin hyväntuoksuista, ettei hän eläissään ollut sellaista
hengittänyt. Se oli täynnä outoa tuoksua, kukkivan havumetsän,
maustepippurin ja hyvänhajuisten setrien sekoitusta. Hän vaipui
hyödyttömiin mietteisiin, joihin suloinen tuoksu hänet viekoitteli.
Hänellä ei ollut pienintäkään halua keskusteluun, eikä myöskään
Pittillä, joka seisoi synkkänä hänen vieressään ja jonka mieltä
pääasiassa painoi sillä hetkellä se ajatus, että hänen nyt täytyi
erota siitä miehestä, jonka vierellä hän oli seissyt viimeiset
raskaat kuukaudet ja jota hän oli oppinut rakastamaan erinomaisena
neuvonantajana ja auttajana. Turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne,
jonka rinnalla kestetyt vaivat eivät tuntuneet miltään, valtasi hänet.
Pittistä ero tuntui kestettyjen kärsimysten huipulta.

Muitakin ostajia tuli, tarkasteli heitä ja meni taas menojaan.
Sitten syntyi rivin päässä levotonta liikehtimistä. Gardner puhui
kovalla äänellä ilmoittaen jotakin ostajille, jotka olivat odottaneet
vuoroaan, kunnes eversti Bishop oli valinnut parhaimmat inhimillisestä
kauppatavarasta. Kun hän oli lopettanut, huomasi Blood katsoessaan
sinnepäin, että tyttö puhutteli Bishopia ja viittasi hopeahelaisella
ratsupiiskallaan rivin toiseen päähän. Bishop varjosti kädellään
silmiään tytön osoittamaan suuntaan. Sitten hän lähti hitaasti,
astuen raskasta, vyöryvää käyntiään Gardnerin kanssa takaisin rivin
alkupäähän, tytön ja kuvernöörin seuratessa perässä. He astelivat
eteenpäin, kunnes eversti oli Bloodin kohdalla. Hän aikoi kävellä
edelleen, mutta silloin tyttö kosketti ratsupiiskallaan hänen
käsivarttaan ja sanoi:

»Tätä miestä minä tarkoitin.»

»Tätä?» kuului halveksiva vastaus. Peter Blood huomasi tuijottavansa
pariin helmentapaisia ruskeita silmiä, jotka olivat painuneet
kellahtavaan, rasvaiseen naamaan kuin pari korinttia vehnäkohokkaaseen.
Hän tunsi, kuinka halveksivan loukkaava tarkoitus nostatti hänen
verensä kasvoihin. »Pyh, luukasa, mitä minä sillä tekisin.»

Hän oli kääntymässä, kun Gardner tuli väliin.

»Olkoon, että hän on hoikka, mutta hän on sitkeä, sitkeä ja terve. Kun
toinen puoli heistä oli sairaana ja toinen puoli sairastumaisillaan,
niin pysyi tämä roisto jaloillaan ja lääkitsi vielä toisia. Ellei
häntä olisi ollut, niin heitä olisi kuollut paljon enemmän. Sanokaamme
viisitoista puntaa. Se on kohtuullinen hinta. Hän on sitkeä, vakuutan
teidän armollenne, hän on sitkeä ja voimakas, vaikka onkin laiha. Hän
on juuri niitä miehiä, jotka kestävät kuumuutta kun sen aika tulee.
Ilmanala ei tapa häntä, ikävä kyllä.»

Kuvernööri Steed nauraa hykerteli. »Kuulittehan, eversti. Uskokaa vain
veljentytärtänne. Hänen sukupuolensa tuntee heti miehen nähdessään
hänet!» Ja hän nauraa hytkytti hyvillään sukkeluudestaan. Mutta hän
nauroi yksin. Suuttumuksen puna valahti everstin veljentyttären
kasvoille, kun taas eversti itse oli liian kiintynyt kaupanhierontaansa
kuunnellakseen kuvernöörin sukkeluuksia. Hän pyyhkäisi kädellään
leukaansa ja mutristi huuliaan hieman. Jeremias Pitt pidätti
hengitystään jännityksestä.

»Annan kymmenen puntaa hänestä», sanoi eversti vihdoin.

Peter Blood rukoili sisimmässään, ettei tarjousta hyväksyttäisi.
Syistä, joita hän ei olisi voinut selittää, hän tunsi tavatonta
vastenmielisyyttä ajatellessaan joutuvansa tuon raa’an, eläimellisen
miehen omaisuudeksi ja sen kautta tavalla tai toisella myös
samettisilmäisen tytön omaisuudeksi. Mutta kohtalon määräykseltä
säästyäkseen tarvittiin enemmän kuin mitä vastenmielisyys saattoi
aikaansaada. Orja on orja eikä hänellä ole voimaa muuttaa sallimuksen
säädöksiä. Peter Blood oli myyty eversti Bishopille — vastenmieliselle
ostajalle — häpeällisestä kymmenen punnan hinnasta.



Viides luku

ARABELLA BISHOP


Eräänä tammikuun aurinkoisena sunnuntaiaamuna, noin kuukausi _Jamaikan
kauppiaan_ saapumisen jälkeen Bridgetowniin ratsasti neiti Arabella
Bishop setänsä kaupungin pohjoisenpuoleisilla mäkimailla sijaitsevasta
upeasta talosta. Häntä seurasi kaksi neekeripalvelijaa, jotka ravasivat
hänen jäljessään kunnioittavan välimatkan päässä, ja hänen matkansa
päämääränä oli kuvernöörin talo, jonne hän oli menossa tervehtimään
kuvernöörin puolisoa, joka vastikään oli sairastellut. Noustuaan pienen
heinäisen kukkulan laelle hän näki hoikan, pitkän ja tavalliseen
herrasmiehen pukuun pukeutuneen miehen tulevan vastaansa. Mies oli
hänelle outo, ja outo henkilö saarella oli harvinainen ilmiö. Ja
kuitenkaan hän ei näyttänyt Arabellasta aivan vieraalta.

Arabella-neiti pysähdytti hevosensa ollen ihailevinaan näköalaa,
joka kyllä olikin katsomisen arvoinen. Mutta — salaa hän katseli
syrjäsilmällä tarkkaavasti vastaantulevaa miestä. Hän sai hieman
korjata äskeistä havaintoaan hänen vaatetukseensa nähden. Se oli
kylläkin siisti, mutta kaukana gentlemannin puvusta. Takki ja housut
olivat yksinkertaista kotikutoista, ja jos ne istuivat hyvin, oli
se pikemminkin hänen siron vartalonsa kuin räätälin ansiota. Hänen
sukkansa olivat raakaa, karkeaa puuvillaa, kangashattu, jonka hän
kunnioittavasti nosti päästään tullessaan tytön kohdalle, oli vanha
ja nauhoja tai töyhtöä vailla. Se, mikä tytöstä äsken oli näyttänyt
tekotukalta, olikin läheltä nähtynä vain miehen oma tuuhea ja
aaltoileva tukka.

Hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajetut ja vakavat, ja hän katsoi
hämmästyttävän sinisillä silmillään tarkkaavasti tyttöä. Mies oli
menossa tytön ohi, mutta tämä esti sen.

»Luulen että tunnen teidät, sir», hän sanoi.

Hänen äänensä oli reipas ja poikamainen, ja muutenkin oli hänen
käytöksessään jotakin poikamaista, jos nyt niin somasta tytöstä voi
sellaista sanoa.

Se pohjautui hänessä ehkä eräänlaiseen vapaaseen, suoraan
luonteenpiirteeseen, joka halveksi hänen sukupuolensa tavallista
teennäisyyttä ja joka saattoi hänet hyviin väleihin koko maailman
kanssa. Se saattoi myös olla syynä siihen, että Arabella-neiti oli
jo päässyt viidenkolmatta vuoden ikään joutumatta naimisiin, vieläpä
välttänyt kosinnankin. Hän kohteli kaikkia miehiä sisarellisella
suoruudella, joka jo sinänsä pitää miehet loitolla ja siten estää heitä
rakastumasta.

Hänen neekerinsä olivat pysähtyneet taemmaksi jonkin matkan päähän ja
istuivat nyt kyyhkysillään lyhyessä heinikossa odottaen siinä, kunnes
heidän emäntänsä taas lähtisi liikkeelle.

Outo mies pysähtyi, kun häntä puhuteltiin.

»Tottahan toki emäntä tuntee omaisuutensa», vastasi hän.

»Minun omaisuuttani?»

»Ainakin setänne. Sallinette että esitän itseni. Minua sanotaan Peter
Bloodiksi ja olen tarkalleen kymmenen punnan arvoinen. Tiedän sen,
sillä sen summan setänne minusta maksoi. Joka miehelle ei olekaan suotu
onnea niin tarkalleen tuntea oma arvonsa.»

Silloin tyttö tunsi hänet. Hän ei ollut nähnyt miestä sitten sen
päivän, jolloin hän kuukausi sitten oli seisonut kuvernöörin ja setänsä
kanssa laivasillalla, eikä ollut ihme, vaikkei hän heti tuntenutkaan
häntä — huolimatta siitä mielenkiinnosta, jota mies hänessä silloin
herätti — kun ottaa huomioon sen muutoksen, joka hänen ulkomuodossaan
oli sen jälkeen tapahtunut, sillä hän ei paljonkaan muistuttanut orjaa.

»Hyvä Jumala!» sanoi tyttö. »Ja te osaatte nauraa!»

»Olen saavuttanut sen taidon», myönsi mies. »Minulle ei olekaan käynyt
niin pahoin kuin olisi voinut.»

»Olen kuullut siitä.»

Se mitä hän oli kuullut, oli se seikka, että oli havaittu, että tämä
rikollinen oli lääkäri. Asia oli tullut kuvernööri Steedin korviin,
joka oli sairastanut kirotun pahaa leiniä, ja hän oli lainannut
miestä tämän omistajalta. Lieneekö sitten ollut onnea vaiko taitoa,
mutta Peter Blood oli yhtäkaikki hankkinut hänen ylhäisyydelleen
sen lievikkeen hänen taudissaan, jota ei kumpikaan Bridgetownissa
ammattiaan harjoittava lääkäri ollut ponnistuksistaan huolimatta
kyennyt aikaansaamaan. Sitten oli kuvernöörin puoliso käyttänyt
hänen apuaan migreeninsä parantamiseksi. Herra Blood havaitsi, ettei
rouva sairastanut mitään muuta kuin kiukkuisuutta — seuraus hänen
luonteensa oikullisuudesta, mihin oli lisättävä yksitoikkoinen elämä
Barbados-saarella, joka taas ei oikein sopeutunut sanotun naisen
yhteiskunnallisiin toiveisiin. Mutta hän oli määrännyt rouvalle
lääkkeitä siitä huolimatta ja tämä oli tuntenut itsensä niistä
paljon paremmaksi. Sen jälkeen levisi tieto hänen taidostaan rouvan
välityksellä koko Bridgetowniin, ja eversti Bishop oli huomannut,
että hänen uudesta orjastaan oli hänelle paljon suurempi hyöty hänen
antaessaan tämän harjoittaa ammattiaan, kuin jos hän olisi pannut hänet
työhön viljelyksilleen, mihin tarkoitukseen hän alun perin oli hänet
ostanut.

»Teille, neitiseni, olen juuri kiitollisuuden velassa verraten
helposta ja siististä elämästäni», sanoi herra Blood, »ja olen iloinen
saadessani tässä tilaisuuden sanoa sen teille.»

Kiitollisuus kuvastui pikemminkin hänen sanoissaan kuin äänessään.
Tyttö ihmetteli, mahtoiko mies mahdollisesti tehdä pilkkaa hänestä ja
katsoi häneen niin pyytävän suoraan, että toinen olisi saattanut mennä
siitä hämilleen. Peter Blood otti katseen kysymykseksi ja vastasi
siihen.

»Jos joku toinen viljelystenomistaja olisi ostanut minut», selitti hän,
»on hyvinkin luultavaa, että minun loistavat kykyni eivät koskaan olisi
tulleetkaan päivänvaloon, vaan hikoilisin nyt kuokka tai lapio kädessä
kuten ne muut raukat, jotka kanssani joutuivat tänne.»

»Ja miksi kiitätte minua siitä? Sehän oli setäni, joka teidät osti.»
»Mutta hän ei olisi tehnyt sitä, ellette te olisi kehoittanut häntä
siihen. Huomasin teidän intonne. Silloin se minua harmitti.»

»Harmitti?» Tytön poikamaisessa äänensävyssä oli hitunen
taistelunhaastetta.

»En ole vallan tietämätön ihmiselämästä. Mutta joutua myytäväksi ja
ostettavaksi oli uutta minulle, enkä ollut siinä mielentilassa, että
olisin tuntenut juuri rakkauttakaan ostajaani kohtaan.»

»Kun koetin saada setäni ostamaan teidät, niin tein sen sen vuoksi että
säälin teitä.» Ääni oli hieman ankara, ikään kuin puhuja olisi halunnut
moittia sitä pilkan ja sukkeluuden sekoitusta, jota Peter Blood
puheessaan käytti.

Tyttö jatkoi selittelyään. »Setäni saattaa tuntua teistä tylyltä
mieheltä. Epäilemättä hän sellainen onkin. He ovat kaikki kovia
ihmisiä, nämä viljelysten omistajat. Luulen, että elämä täällä tekee
heidät sellaisiksi. Mutta täällä on muita, jotka ovat vielä pahempia.
Esimerkiksi herra Grabston tuolla Speightownissa. Hän oli silloin
sillalla ostamassa niitä, jotka setäni jätti ostamatta, ja jos olisitte
joutunut hänen käsiinsä... Pelottava mies. Sen vuoksi, nähkääs.»

Herra Blood oli hieman hämillään.

»Tämä mielenkiinto vierasta kohtaan...», alkoi hän. Sitten hän suuntasi
koeputkensa toiseen suuntaan. »Mutta siinähän oli muita, jotka
ansaitsivat sääliänne yhtä suuressa mitassa.»

»Te ette näyttänyt samanlaiselta kuin ne muut.»

»En olekaan samanlainen», sanoi Blood.

»Oh.» Tyttö tuijotti Bloodiin hieman ylpein elein. »Teillä on suuret
luulot itsestänne.»

»Päinvastoin. Toiset ovat kaikki ansioituneita kapinallisia. Minä en
ole: Siinä on ero. Minä olen niitä, joilla ei ollut älyä huomata,
että Englanti oli puhdistuksen tarpeessa. Olin tyytyväinen saadessani
harjoittaa lääkärinammattiani rauhallisessa Bridgewaterissa sillä aikaa
kun minua viisaammat vuodattivat verensä koettaessaan karkottaa maasta
saastaisen tyrannin ja hänen viheliäiset kätyrinsä.»

»Sir», keskeytti tyttö hänet. »Tehän haastatte maanpetosta.»

»Toivon että puhun kyllin selvästi.»

»Täällä on sellaisia, jotka antaisivat teille raippoja, jos kuulisivat
mitä puhutte.»

»Kuvernööri ei koskaan sallisi sen tapahtuvan. Hänellä on kihtinsä ja
hänen puolisollaan migreeninsä.»

»Siihenkö luotatte?» Tyttö oli rehellisesti pilkallinen.

»Teillä ei ole varmaankaan koskaan ollut kihtiä, arvatenkaan ei
myöskään migreeniä», vastasi Peter Blood.

Tyttö teki kädellään hieman kärsimättömän liikkeen ja katsoi hetken
miehen ohi merelle päin. Sitten hän äkkiä kääntyi hänen puoleensa
uudelleen kulmat hieman rypyssä.

»Mutta ellette ole kapinallinen, niin miten jouduitte tänne?» kysyi hän.

Herra Blood huomasi, mitä tyttö ajatteli, ja hän nauroi. »Se on pitkä
juttu», hän sanoi.

»Jonka te pidätte parempana olla kertomatta?»

Silloin Peter Blood kertoi hänelle jutun lyhyesti.

»Hyvä Jumala! Kuinka konnamaista», huudahti tyttö kertomuksen loputtua.

»Niin, Englanti on oikein viehättävä maa Jaakko Toisen käsissä. Ei ole
juuri syytä sääliä minua enää. Kun otan huomioon kaiken tuon, niin
pidän Barbados-saarta parempana. Täällä voi ainakin uskoa Jumalaan.»

Puhuessaan lipui hänen katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle
kaukana häämöttävästä mahtavasta Hillboy-vuoresta taivaan tuulien
kuohuttamaan, rajattomaan valtamereen. Sitten ikään kuin ihana näköala
olisi muistuttanut hänelle hänen omaa pienuuttaan, hänen huoliensa
vähäpätöisyyttä, hän vaipui mietteisiinsä.

»Onko elämä niin vaikeaa muualla?» kysyi tyttö ja hän oli hyvin vakava.

»Ihmiset tekevät sen sellaiseksi», vastasi Peter Blood.

»Minä ymmärrän.» Tyttö naurahti heikosti ja hieman surunvoittoisesti;
Peter Bloodista ainakin tuntui siltä.

»En ole koskaan pitänyt Barbadosta minään maallisena taivaana»,
tunnusti Arabella. »Mutta epäilemättä te tunnette maailmaa enemmän kuin
minä.» Hän kosketti hevostaan pienellä hopeahelaisella ratsupiiskallaan.

»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän
jatkoi.

Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä
hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.

Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli
hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja
laivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten
kiertelivät.

Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja
sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain
langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy
omien onnettomuuksiemme väheksymiseen.

Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin
astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti —
pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja
heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.

Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:

    »Tepsi ei kivet vankilaksi,
    Tyrmiksi ei rautavanteet.»

Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin
runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka
sillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut
kuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen
tunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi
typistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui
hänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen
onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan
antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut
toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän
kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen
sielussaan versoi.

Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet
maihin _Jamaikan kauppiaasta_, oli eversti Bishop ostanut
kokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille
viljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä
kauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei
hän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood
tulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan,
ja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja.
He uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja
jos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen
ja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui
ripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina,
he elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin
suolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin
eräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä
ennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli
hänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin
ehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta
kuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin
kuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen
toimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka
oli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja
ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta
kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän
eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.

Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin
uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan
kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.

Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi
ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä
tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan,
päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen
niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta
muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä
elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani
naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita
eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun
lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.

Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä,
joihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään
itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli
myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää
migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä
vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja
kylmästi kehitteli ja mielisteli.

Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt
häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen
mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan
olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa
tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen
vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää
itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter
Blood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut
enemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä
sedästä.

Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin,
ja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän
säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös
veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein,
ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki
puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti
tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias
vastakkaisessa tapauksessa.

Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan
hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi
uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön
suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen
verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet
hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille
verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop
— samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen
ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli
täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt
hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille
tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden
ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän
oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein
vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi
nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla
hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle,
ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi
halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi
kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava.
William tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta
tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun
Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet
setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen
luonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa
mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta
antaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin
luotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri
valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas
varovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan,
huolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta
veljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi
järkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt
isästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa,
vaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.

Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin
taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella.

Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä
sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu
ja runneltu englantilainen laiva, _Devonin ylpeys_, sivut karstalla
ja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto
poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti
sillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut
otteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa,
jotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että
espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea
välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen
espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun _Devonin ylpeys_
ei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei
se enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin
englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan
ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka
antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa,
valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta.

Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin
mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen
merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia,
jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja
rehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä
muut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa
mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi _Devonin ylpeydelle_
suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista
kaikin tavoin.

Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia
merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän
laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa
olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen
espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen
laivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään.
Haavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin
koko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood
komennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi,
että hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin
äidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana
espanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa.

Peter Bloodillahan ei ollut mitään aihetta rakastaa espanjalaisia.
Hän oli kaksivuotisen virumisensa aikana espanjalaisten vankeudessa
ja sitä seuraavan oleskelunsa aikana espanjalaisissa Alankomaissa
saanut nähdä sellaisia puolia espanjalaisten luonteessa, jotka hänen
mielestään olivat kaikkea muuta kuin ihailtavia. Siitä huolimatta
hän suoritti lääkärintehtävänsä huolella ja tunnontarkasti, joskin
ilman erityistä innostusta, vieläpä osoitti eräänlaista pintapuolista
ystävällisyyttäkin potilaitaan kohtaan. He olivat puolestaan niin
hämmästyneitä siitä, että heidän haavojaan hoidettiin, sen sijaan että
heidät summamutikassa olisi hirtetty, että he osoittivat heikäläisille
varsin tavatonta alistuvaisuutta. Mutta kaikki ne armeliaat
Bridgetownin asukkaat, jotka joukoittain tungeksivat väliaikaisen
sairashuoneen luona tuoden haavoittuneille englantilaisille
merimiehille hedelmiä, kukkia ja muita herkkuja, eivät vähääkään
välittäneet espanjalaisista. Niin, jos eräiden kaupunkilaisten
toivomuksia olisi noudatettu, olisivat he saaneet jäädä kuolemaan kuin
vahingolliset syöpäläiset, ja siitä oli Peter Bloodilla ja heti alussa
varma todistus.

Erään avustamaan lähetetyn neekerin kanssa hän oli parhaillaan
asettamassa paikalleen katkennutta jalkaa, kun matala ja raaka ääni,
jota Peter Blood oli oppinut inhoamaan enemmän kuin kenenkään ennen
tuntemansa ihmisen, äkkiä puhutteli häntä.

»Mitä te siellä teette?»

Blood ei kääntänyt katsettaan työstään. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä,
sillä hän tunsi äänen.

»Asetan paikoilleen taittunutta jalkaa», hän vastasi pysähtymättä
työssään.

»Sen saatan kyllä nähdä, hölmö.» Suuri ruho asettui ikkunan ja Peter
Bloodin väliin. Olkivuoteella makaava puolialaston mies muljautti
mustia silmiään ja katsoi pelokkaana tulijaan.

Englannin kielen tuntemattomuus ei estänyt häntä huomaamasta, että
siinä seisoi vihollinen. Karkea, uhkaava äänensävy ilmaisi sen asian
kyllin selvästi. »Näen sen, yhtä hyvin kuin huomaan mikä roisto siinä
makaa. Kuka teille on antanut luvan asetella paikoilleen espanjalaisia
koipia?»

»Olen lääkäri, eversti Bishop. Mies on loukkaantunut, eikä minun asiani
ole käydä erottelemaan ihmisiä. Minä noudatan kutsumustani.»

»Vai niin, jumaliste. Jos olisitte tehnyt sen aina, niin ette olisi
täällä nyt.»

»Päinvastoin, juuri siksi olenkin täällä.»

»Oh, minä tunnen valheellisen juttunne.» Eversti naurahti ivallisesti
ja huomattuaan, että Blood jatkoi työtään mistään piittaamatta, hän
tuli todella vihaiseksi.

»Lopettakaa heti tuo ja katsokaa minuun, kun puhun teille.» Peter Blood
pysähtyi työssään, mutta vain hetkeksi.

»Miehellä on kovat tuskat», sanoi hän lyhyesti ja jatkoi työtään.

»Vai on hänellä tuskia! Toivonpa, että hänellä olisi niitä enemmänkin,
senkin kirottu koira merirosvoksi. Mutta katsokaa minuun, senkin
kapinallinen kelmi!»

Eversti puhui kiljuen, raivostuen siitä, että hän piti Bloodin käytöstä
uhmana, joka muka ilmeni äärimmäisenä väheksymisenä häntä kohtaan.
Hänen pitkä bambukeppinsä kohosi jo lyöntiin. Peter Bloodin siniset
silmät huomasivat liikkeen ja hän puhui nopeasti välttääkseen iskun:

»En ole kapinallinen, sir, olinpa sitten mitä muuta hyvänsä. Toimin
kuvernööri Steedin nimenomaisesta määräyksestä.»

Eversti mykistyi ja hänen suuret kasvonsa punastuivat. Hänen suunsa
retkahti auki.

»Kuvernööri Steedin!» kertasi hän. Sitten hän laski keppinsä, kääntyi
ympäri ja virkkamatta sanaakaan Bloodille lähti raskaasti astumaan
toiseen päähän vajaa, jossa kuvernööri sillä hetkellä seisoi.

Peter Blood nauroi partaansa. Mutta hänen voitonriemunsa ei johtunut
niinkään paljon ihmisyyssyistä kuin siitä ajatuksesta, että hän oli
nolannut epäinhimillisen omistajansa.

Espanjalainen, joka oli käsittänyt, että tohtori oli riidassa, koski
se sitten mitä hyvänsä, uskalsi kuiskaten kysyä, mitä oli tapahtunut.
Blood pudisti päätään äänettömänä ja jatkoi työtään. Hän koetti
jännittää kuuloaan saadakseen tietää, mitä Steedin ja Bishopin välillä
tapahtui. Eversti melusi ja raivosi kohautellen suurta ruhoaan pienen
kuihtuneen ja koreasti puetun kuvernöörin edessä. Mutta pieni,
sievistelevä hupakko ei antanut perään. Hän tiesi, että hänellä oli
puolellaan yleinen mielipide. Muutamia tosin oli, mutta heitä ei ollut
monta, jotka olivat samalla julmalla kannalla kuin eversti Bishop.
Hänen ylhäisyytensä vetosi asemaansa. Blood oli hänen käskystään
alkanut hoitaa espanjalaisia, ja hänen käskyjään oli jokaisen
noudatettava. Siinä ei ollut sen enempää mukisemista.

Mutta eversti oli toista mieltä. Hänen mielestään siinä oli paljon
sanomista. Hän sanoikin sen perin pohjin, äänekkäästi, vihaisesti ja
rivosti — sillä hän osasi olla sanomattoman rivo, kun pääsi suuttumaan.

»Tehän puhutte kuin espanjalainen, eversti», sanoi kuvernööri, ja
se antoi everstin ylpeydelle sellaisen haavan, että sitä kirveli
harmittavasti vielä monta viikkoa jälkeenpäin. Sillä hetkellä se
pani hänet vaikenemaan ja lähtemään ulos koko vajasta sanomattomassa
raivossa.

Kaksi päivää myöhemmin tulivat Bridgetownin naiset, viljelysten
omistajien ja kauppiaitten rouvat ja tyttäret ensi kerran käymään
armeliaisuusmatkallaan satamaan, tuoden lahjojaan haavoittuneille
merimiehille.

Taas oli Peter Blood siellä hoitaen huostaansa annettuja kärsiviä,
liikuskellen onnettomien espanjalaisten joukossa, joista ei kukaan
välittänyt. Kaikki armeliaisuus, kaikki lahjain antaminen kohdistui
yksinomaan _Devonin ylpeyden_ miehistöön. Ja sitä piti Peter Blood
varsin luonnollisena. Mutta hänen noustessaan äkkiä sitomasta erästä
haavaa — työ, johon hän kokonaan oli muutaman hetken syventynyt — hän
näki hämmästyksekseen, kuinka eräs nainen, joka oli eronnut muusta
joukosta, asetti muutamia banaaneja ja kimpun meheviä sokeriruo’on
varsia erään hänen potilaansa päällysviitalle, joka teki hänelle peiton
virkaa. Nainen oli hienosti pukeutunut valkoiseen silkkiin ja häntä
seurasi kaksi koria kantavaa neekeriä.

Peter Blood, joka oli takitta ja käärinyt karkean paitansa hihat
kyynärpäitten yläpuolelle, piti veristä riepua kädessään ja
tuijotti hetken tulijaan. Nainen kääntyi nyt häneen päin ja hymyili
tuttavallisesti, suu puoleksi avoinna. Silloin Peter Blood tunsi hänet
Arabella Bishopiksi.

»Mies on espanjalainen», hän sanoi äänellä, jonka piti korjata
väärinkäsitys, ja samalla siinä oli hieman kaikua siitä ivasta, joka
hänen sielussaan soi.

Hymy, jolla Arabella oli tervehtinyt häntä, häipyi hänen huuliltaan.
Hänen kulmansa vetäytyivät kokoon ja hän katsoi Peter Bloodia tuokion
ihmetellen. Hänen kasvonpiirteensä kävivät arvokkaammiksi.

»Tiedän sen, mutta hän on ihminen siitä huolimatta», sanoi Arabella.

Vastaus ja siihen liittyvä moite hämmästyttivät Peter Bloodia.

»Setänne, eversti, on toista mieltä», sanoi hän toinnuttuaan. »Hän
pitää heitä syöpäläisinä, jotka pitäisi jättää nääntymään ja kuolemaan
märkiviin haavoihinsa.»

Tyttö huomasi hänen ivansa nyt selvemmin. Hän tuijotti yhä Bloodiin.

»Miksi te kerrotte sitä minulle?»

»Varoittaakseni teitä joutumasta everstin epäsuosioon. Jos hän olisi
saanut määrätä, niin en koskaan olisi saanut hoitaa heidän haavojaan.»

»Ja te ajattelitte tietysti, että minun täytyy olla samaa mieltä kuin
setänikin?» Hänen äänessään oli purevuutta ja hänen silmissään välähti
pahaenteinen tuli.

»En tahtonut tieten olla epäkohtelias naista kohtaan edes
ajatuksissanikaan», sanoi Blood. »Mutta kun annoitte heille lahjoja ja
teidän setänne ehkä saisi kuulla siitä, niin...» Hän pysähtyi jättäen
lauseensa kesken. »Niin... sen vuoksi minä...», lopetti hän.

Mutta lady ei ollut sillä tyydytetty.

»Ensin te tahdotte tehdä minusta epäinhimillisen ja sitten pelkurin.
Totisesti! Miehelle, joka ei tahdo olla epäkohtelias naista kohtaan
edes ajatuksissakaan, ei se ole niinkään vähän.» Hän nauroi
poikamaisesti, mutta sen sävy kiusasi Bloodin korvia tällä kertaa.

Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi nähnyt hänet ensi kerran, ja
Peter Blood huomasi nyt, että hän oli tuominnut tyttöä väärin.

»Mitenkäpä minä olisin arvannut... että eversti Bishopilla olisi ollut
enkeli veljentyttärenä?» hän sanoi häikäilemättömästi, sillä hän oli
häikäilemätön äkillisen katumuksen vallassa, kuten miehet usein ovat.

»Ette tietenkään. Luulenpa ettette juuri usein arvaa oikein.»
Muserrettuaan siten Peter Bloodin sanoillaan ja katseellaan Arabella
Bishop kääntyi korinsa ja sitä kantavien neekerien puoleen. Hän nosti
siitä nyt siihen ladotut hedelmät ja herkut ja asetti ne niin suuriin
kasoihin kunkin kuuden espanjalaisen vuoteelle, että kun hän oli
viimeiselle antanut hänelle tulevan osan, oli kori tyhjä eikä siitä
jäänyt mitään hänen omille maanmiehilleen.

Nämä eivät todellakaan olleet hänen hyvyytensä tarpeessa — sen hän
epäilemättä huomasi — sillä he saivat yllin kyllin muilta.

Tyhjennettyään täten korinsa hän kutsui neekereitään ja sanomatta
sanaakaan, edes vilkaisematta Peter Bloodiin hän meni pois, pää
pystyssä ja leuka kenossa.

Peter seurasi häntä silmillään. Sitten hän huokasi syvään.

Häntä hämmästytti huomio, että hän oli huolissaan joutumisestaan
Arabella Bishopin vihoihin. Eilen se ei olisi voinut tapahtua. Se
saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että hänen oli tänään sallittu nähdä
tytön oikea luonne. — Ikävä juttu, mutta se oli minulle oikein. Näyttää
siltä kuin en tietäisi mitään ihmisluonteesta. Mutta miten hitossa
saatoin arvata, että suvusta, josta saattaa syntyä sellainen pahahenki
kuin eversti Bishop, voi myös syntyä sellainen pyhimys kuin tuo tyttö...



Kuudes lukit

PAKOSUUNNITELMIA


Sen jälkeen kävi Arabella Bishop päivittäin satamassa olevalla
sairasvajalla tuoden lahjoja ja hedelmiä ja myöhemmin vielä lisäksi
rahaa ja vaatteita espanjalaisille vangeille. Mutta hän sovitti
käyntiaikansa niin, ettei Peter Blood nähnyt häntä siellä enää
kertaakaan. Bloodinkin käynnit harvenivat sitä mukaa kuin hänen
potilaansa paranivat. Se seikka, että hänen hoidokkinsa viihtyivät
hyvin ja tulivat kaikki terveiksi, kun taas kokonainen kolmasosa niistä
haavoittuneista, jotka olivat Whackerin ja Bronsonin — molempien
toisten lääkärien — hoidossa, kuoli, oli omiaan lisäämään sitä
mainetta, joka kapinavangilla jo ennestään oli Bridgetownissa. Se
saattoi olla vain sotaonnea. Mutta kaupungin asukkaat eivät suvainneet
ajatella sillä tavalla. Se johti nyt siihen, että Bloodin kummankin
vapaan ammattiveljen potilasjoukko pieneni ja hänen oma työnsä ja hänen
omistajansa tulot lisääntyivät. Whacker ja Bronson panivat molemmat
viisaat päänsä yhteen keksiäkseen keinon, jolla tämä sietämätön
asiaintila saataisiin loppumaan. Mutta tämän selostaminen veisi meidät
kertomuksen edelle.

Eräänä päivänä astui Peter Blood, lieneekö sitten ollut sattumalta
vaiko tahallaan, kokonaista puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti
satamaan ja tapasi neiti Bishopin juuri kun tämä oli tulossa vajasta.
Peter Blood nosti hattuaan ja astui sivuun antaakseen hänelle tietä.
Tyttö meni, leuka pystyssä ja katse suunnattuna siten, ettei hänen
tarvinnut nähdä Bloodia.

»Arabella-neiti», sanoi Blood pyytävällä äänellä.

Tyttö huomasi hänen läsnäolonsa ja katsoi häneen hieman pilkallisen
tarkasti.

»Kas!» sanoi hän. »Sehän onkin hienotunteinen gentlemannini!» Peter
huoahti. »Olenko rikkonut niin anteeksiantamattomasti? Pyydän nöyrästi
anteeksi.»

»Miten alentuvainen olette!»

»On julmaa pilkata minua sillä tavoin», sanoi Peter ja otti pilkallisen
nöyrän ilmeen. »Minähän olen yhtäkaikki vain orja. Ja tekin voisitte
ehkä sairastua jonakin päivänä.»

»Entä sitten?»

»Olisi kovin nöyryyttävää kutsua minut sairaskäynnille, kun kohtelette
minua kuin vihamiestä.»

»Te ette ole ainoa lääkäri Bridgetownissa.»

»Mutta minä olen vaarattomin.»

Tyttö tuli äkkiä epäileväksi ja huomasi, että Blood laski hänen
kanssaan leikkiä, johon hän jo jossakin määrin oli suostunut. Hän
jäykistyi ja katsoi Bloodiin uudelleen.

»Olette ehkä liian vapaa puheissanne, hän huomautti.

»Lääkärin etuoikeuksia.»

»Minä en ole teidän potilaitanne. Muistakaa se vastedes.» Ja sitten
hän, kieltämättä vihaisena, lähti.

»Onko tyttö noita, vai olenko minä hölmö, vai olemmeko kumpikin
omaamme?» kysyi Peter Blood sinitaivaalta yllään ja meni sitten vajaan.

Aamusta tuli yllätysten aamu. Kun hän oli lähdössä pois suunnilleen
tunnin kuluttua, yhtyi häneen Whacker, nuorempi kaupungin lääkäreistä
— osoittaen odottamatonta alentuvaisuutta, sillä tähän saakka ei
kumpikaan heistä ollut puhutellut häntä muuten kuin sattumalta ja
happamenlaisesti tokaisemalla hyvän päivän.

»Jos olette menossa eversti Bishopin luo, niin tulen kanssanne pienen
matkan, tohtori Blood», sanoi hän. Hän oli lyhyt, vanttera mies, noin
viidenviidettä ikäinen ja hänellä oli riippuvat posket ja siniset
silmät.

Peter Blood hämmästyi, mutta ei näyttänyt sitä.

»Olen menossa kuvernöörin taloon», vastasi hän.

»Ah, aivan oikein! Kuvernöörin rouva, niin niin.» Ja Whacker nauroi
tai ehkäpä ilkamoi. Peter ei ollut oikein varma asiasta. »Hän vaatii
paljon aikaanne, olen kuullut! Niin, niin, nuoruus ja kauneus, tohtori
Blood! Ne ovat arvaamattomia etuja meidän ammatissamme, kuten muissakin
— varsinkin kun on kysymys naisista!»

Peter tuijotti häneen. »Jos tarkoitatte sitä, miltä puheenne kuulostaa,
niin on parasta sanoa se kuvernööri Steedille. Se saattaisi huvittaa
häntä.»

»Käsititte varmasti minut väärin.»

»Toivottavasti.»

»Mutta tehän olette kovin kuumaverinen!» Tohtori pisti käsivartensa
Bloodin käsikoukkuun. »Vakuutan, että haluan olla ystävänne, auttaa
teitä. »Kuulkaapa.» Vaistomaisesti hän alensi ääntään. »Orjuus, jossa
elätte, mahtaa olla erinomaisen tuskastuttavaa miehelle, jolla on
sellaiset lahjat kuin teillä.»

»Mikä erinomainen huomiokyky!» huudahti herra Blood ivallisesti. Mutta
tohtori käsitti hänet sananmukaisesti.

»Minä en ole mikään hölmö, rakas tohtori. Tunnen ihmisen ensi
näkemältäkin ja usein voin sanoa mitä hän ajatteleekin.»

»Jos voitte lukea minun ajatukseni, niin olkaa hyvä ja todistakaa se»,
sanoi herra Blood.

Tohtori Whacker veti hänet vielä lähemmäksi heidän kulkiessaan
satamassa. Hän alensi ääntään vieläkin tuttavallisemmaksi. Hänen
teräksensiniset silmänsä katsoivat toverin tummia, pilkallisia kasvoja,
jotka olivat päätä korkeammalla kuin hänen omansa.

»Kuinka usein olenkaan nähnyt teidän seisovan tuijottamassa meren
ulapoille, silmät sielunne ilmeisenä peilinä. Ettenkö tietäisi, mitä
silloin ajattelette? Jos voisitte vapautua tästä orjuuden helvetistä,
niin voisitte harjoittaa ammattianne, jonka kaunistus te olette,
vapaana miehenä iloksenne ja omaksi hyödyksenne. Maailma on avara.
On monta maata paitsi Englantia, jotka ottaisivat lämpimästi vastaan
niin suurilla edellytyksillä varustetun miehen kuin te olette. Sitä
paitsi on monta muuta siirtomaata kuin nämä englantilaiset.» Yhä aleni
hänen äänensä, kunnes se muuttui kuiskaukseksi, vaikka puheenkantaman
päässä ei näkynyt ketään. »Täältä ei ole niinkään pitkä matka Curacaon
alankomaalaisiin siirtomaihin. Tähän vuodenaikaan saattaa matkan sinne
tehdä aivan pienessä veneessäkin. Ja Curacaosta ei ole kuin kukonaskel
suureen maailmaan, joka olisi teille avoinna, kun vain pääsisitte
vapaaksi siteistänne.»

Tohtori Whacker lopetti. Hän oli kalpea ja hieman hengästynyt, mutta
hänen kovat silmänsä katsoivat yhä tutkivasti ilmeetöntä toveria.

»No?» kysyi hän hetken perästä. »Mitä sanotte siihen?»

Mutta Blood ei vastannut heti. Hänen sielussaan oli noussut myrsky,
jota hän koetti vaimentaa, jotta hän pystyisi tyynesti arvostelemaan
asiaa, joka sinne niin äkkiä oli sinkautettu ja joka oli, siellä saanut
aikaan niin oudon levottomuuden. Hän alkoi siitä, mihin joku toinen
ehkä olisi lopettanut.

»Minulla ei ole rahaa. Ja sellaiseen yritykseen tarvittaisiin
hyvänlainen summa.»

»Minähän sanoin, että tahdon olla ystävänne.»

»Mitä?» kysyi Peter Blood äärimmäisen hämmästyneenä.

Mutta hän ei kuullut toisen vastausta. Tohtori Whackerin
vakuuttaessa, että hänen sydämensä vuoti verta nähdessään, miten
hänen ammattiveljensä kitui orjuudessa ja miten häneltä riistettiin
mahdollisuus käyttää lahjojaan omaksi hyväkseen, Peter Blood
iski älynsä kynnet ilmeiseen totuuteen asiassa. Whacker ja hänen
ammattiveljensä halusivat päästä miehestä, joka uhkasi saattaa heidät
turmioon taidollaan. Reippauden puute päätösten teossa ei kuulunut
Peter Bloodin vikoihin. Ja sen vuoksi pakoajatus, joka ei aikaisemmin
ollut koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, nyt tohtori Whackerin
istuttamana puhkesi heti täyteen kukkaan.

»Aivan niin, aivan niin», virkkoi hän toverinsa yhä puhuessa ja
selittäessä, ja välttääkseen tohtori Whackerin silmiä hän teeskenteli.
»Se on erittäin jalomielistä teidän puoleltanne — sangen veljellistä,
kuten ainakin lääkäreiden kesken. Niin tahtoisin minäkin samanlaisissa
olosuhteissa tehdä.»

Kovat silmät leimahtivat ja kuiskaava ääni vapisi, kun toinen miltei
liian innokkaana kysyi:

»Te suostutte siis? Suostutteko?»

»Suostun?» nauroi Blood. »Jos joutuisin kiinni ja minut tuotaisiin
tänne takaisin, niin he katkaisisivat siipeni ja panisivat otsaani
polttomerkin ainaiseksi.»

»Mutta asian puolesta kannattaa uskaltaakin jotain!» Viettelijän ääni
kävi yhä vapise vammaksi.

»Aivan varmasti», myönteli Blood. »Mutta siihen tarvitaan muutakin
kuin rohkeutta. Se vaatii rahaa. Purjeveneen saisi ehkä ostaa
kahdellakymmenellä punnalla.»

»Siitä kyllä pidetään huoli. Se jää lainaksi, jonka maksatte meille —
minulle, kun voitte.»

Petollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi
lopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana.

He lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti
Blood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä
ansainnut.

»Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te
olette avannut minulle toivon veräjän.»

Siinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja
hän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi
olisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli
saavansa viettää lopun ikänsä.

Hänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta
mieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä.
Myös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän
oli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin
purjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä
Jeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella
nuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta
tulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive
sydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan
illan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin
kanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli
sen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä
ja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden
huomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille.

»Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on
jotakin sanomista sinulle.»

Nuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet
siitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina
oli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi
ilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat.

Kuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut
miltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen
eloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat
olla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän
liikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira.
Hän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan
sokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen
ruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon
hänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi,
oli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota
niiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan.
Ihminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka
se oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä
pudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin
ensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki.

»Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin
päähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi.

»Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten,
säikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja
asetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden,
hillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat
raippoja.»

Niiden etujen joukossa, joita Blood nautti, oli muun muassa se, että
hänellä oli oma maja käytettävänään. Siinä he nyt olivat kahden.
Mutta sen seinät olivat kokoonpannut ruo’oista, joiden väliin oli
laastittu ohuesti savea, ja sen ovi oli bamburuokoa, jonka läpi ääni
kuului helposti. Vaikka paaluaita oli suljettu yöllä ja kaikki sen
sisäpuolella nukkuivat, saattoi kuitenkin joku kuljeksiva päällysmies
mennä läheltä ohi, ja äänien kuuluminen johtaisi ilmitulemiseen. Pitt
käsitti sen ja hillitsi mielenliikutuksensa.

He istuivat sen jälkeen aivan lähekkäin ja puhuivat kuiskaamalla toista
tuntia, ja koko ajan tuli Pittin uinuva järjenjuoksu yhä terävämmäksi
toivon kovasimen hiomana. Heidän täytyi saada mukaansa uhkayritykseen
ainakin puoli tusinaa miehiä, mahdollisesti tusinakin, mutta ei
enempää. Heidän täytyi valita parhaat niistä eloonjääneistä Monmouthin
miehistä, jotka eversti Bishop oli ostanut. Sellaiset miehet, jotka
tunsivat merielämää, olivat kipeimmin tarpeen.

Mutta sellaisia tässä onnettomassa joukossa oli vain kaksi, eikä
heidänkään taitonsa ollut erittäin suuri. He olivat Hagthorpe, joka oli
palvellut kuninkaallisessa laivastossa, ja Nikolas Dyke, joka oli ollut
aliupseerina edellisen kuninkaan aikana — sekä eräs kolmas nimeltä
Ogle, joka oli ollut tykkimiehenä.

Ennen kuin he erosivat, he sopivat siitä, että Pitt alkaisi näiden
kolmen kanssa keskustelut ja jatkaisi sitten värväystään kuuden tai
kahdeksan muun miehen suhteen. Hänen piti noudattaa äärimmäistä
varovaisuutta, tutkia huolellisesti kukin mies ennen kuin ilmaisi
hänelle mitään ja silloinkin välttyä ilmaisemasta niin paljoa, että
petos saattaisi tehdä tyhjäksi yrityksen, joka vielä oli järjestettävä
yksityiskohtaisesti. Työskennellessään viljelyksillä saisi Pitt yllin
kyllin tilaisuutta levitellä tietoa asiasta orjatovereilleen.

»Varovaisuutta ennen kaikkea», oli Bloodin viimeinen huomautus heidän
erotessaan. »'Kiiruhda hitaasti’, kuten roomalaiset sanoivat, ja muista
että jos erehdyt, niin hävität kaikki mahdollisuudet, sillä sinä olet
ainoa purjehdusta tunteva meidän joukossamme ja ilman sinua ei ole
mitään pelastusta.»

Pitt rauhoitti häntä ja livahti takaisin omaan majaansa, oljille, jotka
olivat hänen vuoteenaan.

Tullessaan seuraavana aamuna satamaan tapasi Blood tohtori Whackerin
mitä anteliaimmalla tuulella. Nukuttuaan asian päälle tämä oli nyt
valmis lainaamaan tuomitulle aina kolmeenkymmeneen puntaan saakka,
jolla summalla hän pystyisi hankkimaan itselleen sellaisen veneen, että
pääsisi sillä pakenemaan Barbados-saarelta.

Blood kiitti asianmukaisesti antamatta tohtorin aavistaakaan, että hän
selvästi näki todellisen syyn hänen anteliaisuuteensa.

»Minä en halua rahoja, vaan itse veneen», sanoi hän. »Sillä
kukapa myisi minulle veneen, josta teosta hän joutuisi kärsimään
kuvernööri Steedin määräämän rangaistuksen. Olette kai lukenut hänen
julistuksensa?»

Tohtori Whackerin kasvot synkistyivät. Miettiväisenä hän raapi
leukaansa. »Niin, olen lukenut sen. Minä en uskalla hankkia teille
venettä. Se tulisi varmasti ilmi. Se täytyy jättää. Ja rangaistus on
kaksisataa puntaa sakkoa paitsi vankeutta. Se veisi minut turmioon.
Ymmärrättehän sen?»

Bloodin hyvät toiveet alkoivat häipyä ja epätoivo kuvastui hänen
kasvoillaan.

»Mutta sittenhän ei olekaan mitään tehtävissä», änkytti hän.

»Ei, ei, eivät asiat niin hullusti ole.» Tohtori Whacker hymyili hieman
jäykästi. »Olen ajatellut asiaa. Teidän täytyy pitää huolta siitä, että
se mies, joka myy teille veneen, lähtee kanssanne — niin ettei hän ole
täällä vastailemassa kyselyihin perästäpäin.»

»Mutta kuka muu täältä lähtisi kuin sellainen, joka on samanlaisessa
asemassa kuin minäkin? Mitä minä en voi, sitä eivät hekään voi.»

»Saarella on muitakin pidätettyjä kuin orjia. Täällä on monta
velkojensa vuoksi ja he olisivat erinomaisen iloisia saadessaan
levittää siipensä ja lentää täältä pois. Täällä on esimerkiksi eräs
Nuttall, joka työskentelee laivaveistämöllä ja joka, mikäli tiedän,
tervehtisi ilolla sellaista mahdollisuutta, jonka te voitte hänelle
tarjota.»

»Mutta miten velallinen saisi rahaa ostaakseen veneen? Siitä nousisi
varmaan kysymys.»

»Varmaankin. Mutta jos järjestätte asian ovelasti, niin olette kaikki
jo poissa täältä, kun sitä ruvetaan kyselemään.»

Blood nyökkäsi. Tohtori asetti kätensä hänen olkapäälleen ja teki
selkoa suunnitelmastaan. »Saatte rahat minulta heti. Kun olette saanut
ne, on teidän unohdettava, että minä olen ne antanut. Teillä on ystäviä
Englannissa — sanokaamme omaisia — jotka ovat lähettäneet ne teille
jonkun potilaanne välityksellä, jonka nimeä te kunnian miehenä ette
millään ehdolla suostu ilmaisemaan, jotta hän ei joutuisi selkkauksiin
vuoksenne. Niin on teidän vastattava, jos kysymyksiä alkaa sataa.»

Hän pysähtyi katsoen tiukasti Bloodiin. Blood nyökkäsi. Tohtori jatkoi
keventynein mielin. »Mutta mitään kysymyksiä ei tehdä, jos vain
menettelette huolellisesti hommissanne. Teidän täytyy keskustella
asiasta Nuttallin kanssa. Otatte hänet yhdeksi osanottajaksi yritykseen
— laivanrakentajan luulisi mielestäni olevan sangen hyödyllinen jäsen
teidän miehistössänne. Kehoitatte häntä keksimään sopivan veneen, jonka
omistaja on taipuvainen myymään sen. Pankaa sitten kaikki kuntoon
lähtöä varten ennen kuin kauppa on tehty, niin että teidän pakonne
tapahtuu heti sen tehtyänne, ennen kuin välttämättömät kyselyt alkavat.
Käsitättekö?»

Blood käsitti hänet niin hyvin, että hän tunnin kuluessa sai käsiinsä
Nuttallin ja havaitsi miehen olevan valmis uhkayritykseen niinkuin
tohtori Whacker oli ennustanut. Kun hän erosi laivanrakentajasta,
olivat he sopineet siitä, että Nuttall hankkisi käsiinsä sopivan veneen
ja Blood antaisi sitten heti rahat.

Veneen etsintään meni enemmän aikaa kuin Blood oli arvellut ja hän
odotti tietoa siitä piilottaen rahat vaatteittensa alle. Mutta kolmen
viikon kuluttua ilmoitti Nuttall, jonka Blood nyt tapasi miltei joka
päivä, että hän oli löytänyt sopivan aluksen ja että sen omistaja
oli halukas myymään sen kahdestakymmenestä punnasta. Samana iltana,
kaukana ihmisten näkyviltä meren rannalla antoi Peter Blood rahat
uudelle liittolaiselleen ja Nuttall lähti, saatuaan määräyksen tehdä
lopullinen kauppa myöhään seuraavan päivän illalla. Hänen piti tuoda
vene satamaan, missä Bloodin ja hänen seuralaistensa piti yhtyä häneen
ja lähteä matkaan.

Kaikki oli valmista. Vajaan, josta kaikki sairaat olivat jo päässeet
pois ja joka sen jälkeen oli ollut tyhjänä, oli Nuttall piilottanut
tarvittavat ruokavarat, leipää, juustoa, vesitynnyrin ja muutamia
pulloja kanariviiniä, kompassin, pitkän köyden, tervakankaan,
puolentunnin aikalasin, vähän kirvesmiehen työaseita, lyhdyn ja
kynttilöitä. Paaluaitauksessa oli myös kaikki järjestyksessä.

Hagthorpe, Dyke ja Ogle olivat suostuneet lähtemään uhkapeliin ja
kahdeksan muuta oli varovaisesti menetellen saatu mukaan. Pittin
majassa, jossa hän asui viiden muun kapinasta tuomitun kanssa, jotka
kaikki olivat valmiit yrittämään vapauteen, oli valmistettu tikapuut,
joilla heidän piti päästä aitauksen yli ja sitä tietä satamaan.

Ilmitulemisen vaara oli vältettävä siten, että he toimivat äärimmäisen
ääneti. Mihinkään suurempiin varovaisuustoimenpiteisiin ei vankien
suhteen ollut ryhdytty paitsi että heidät kaikki lukittiin yöksi
paaluaitauksen sisään. Mitäpä toiveita saattoikaan olla sillä,
joka oli kyllin ajattelematon piiloutuakseen saaren metsiin?
Pääasiallinen ilmitulemisen vaara koitui niiden puolelta, jotka jäivät
aitaukseen edelleen. Heidän vuokseen täytyi kulkea äänettömästi ja
varovaisesti. Päivä, josta piti tulla kahden toista uskalikon viimeinen
Barbados-saarella, oli toivon ja levottomuuden päivä sekä heille että
myös Nuttallille kaupungissa.

Auringonlaskun aikaan, kun Peter Blood oli pitänyt huolta siitä, että
Nuttall oli maksanut veneen ja tuonut sen satamaan kiinnitettäväksi
edeltäpäin määrättyyn paikkaan, hän tuli hitaasti kävellen aitausta
kohti juuri kun orjia tuotiin viljelyksiltä kotiin. Hän väistyi syrjään
antaakseen heidän kulkea ohitseen ja paitsi silmissä välähtävää toivon
kipinää ei hän puhunut heille sanaakaan. Hän meni aitauksen sisään
heidän jäljessään, ja kun he hajaantuivat kukin omille majoilleen, näki
hän eversti Bishopin keskustelevan Kentin, päällysmiehen kanssa. Pari
seisoi niiden paalujen luona, jotka olivat pystytetyt keskelle vihreää
kenttää ja joiden ääressä rangaistiin kurittomia vankeja.

Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyi Bishop ja katsoi häntä otsa rypyssä.

»Missä te olette ollut niin kauan?» jylisi hän, ja vaikka uhkaava
sävy oli vallan tavallinen everstin äänessä, sykähti Bloodin sydän
epäluuloisesti.

»Olen ollut työssä kaupungissa», vastasi hän. »Rouva Patchilla on kuume
ja herra Dekker on nyrjäyttänyt nilkkansa.»

»Lähetin hakemaan teitä Dekkeriltä, mutta ette ollut siellä. Te alatte
lorvailla, hieno herra. Meidän täytynee ruveta opettamaan teitä
nopeammaksi jonakin päivänä, ellette heitä laiskottelemista ja käytä
oikein niitä vapauksia, mitä teille on suotu. Oletteko unohtanut, että
olette rangaistusvanki?»

»Minulle ei ole annettu siihen tilaisuutta», vastasi Blood, joka ei
koskaan voinut oppia hillitsemään kieltään.

»Jumalauta! Käyttäydyttekö hävyttömästi minua kohtaan?»

Muistaen äkkiä miten tärkeät asiat olivat kyseessä, ja älyten, että
ympärillä olevissa majoissa moni hätääntynyt korva kuun teli heitä,
kävi Blood nöyräksi.

»En ole hävytön, sir. Minä... minä... olen pahoillani että minua täytyi
etsiä...»

»Vai niin, tulette kohta olemaan vielä enemmän pahoillanne. Kuvernööri
on saanut vaikean leinikohtauksen ja kiljuu kuin haavoittunut hevonen,
eikä teitä löydy mistään. Heti matkaan, mies, ja kiireesti kuvernöörin
talolle! Vakuutan teille, että teitä odotetaan. Parasta lainata hänelle
hevonen, Kent, muutoin se tolvana viipyy matkalla koko yön.»

Hänet ajettiin menemään, tukahtumaisillaan vastahakoisuudesta, jota
hän ei kuitenkaan tohtinut näyttää. Tämä oli onneton juttu, mutta se
saattoi vielä korjaantua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puoliyön
aikaan ja siihen mennessä hän joutuisi helposti takaisin.

Hän nousi Kentin tuoman hevosen selkään aikoen lähteä.

»Miten pääsen takaisin aitaukseen palatessani, sir?» hän kysyi
lähtiessään.

»Te ette tule ensinkään takaisin», vastasi Bishop. »Kun olette
toimittanut tehtävänne kuvernöörin talossa, niin siellä kyllä löytävät
jonkin koirankopin, jossa voitte maata huomiseen.»

Peter Bloodin sydän vavahti.

»Mutta...», alkoi hän.

»Mars matkaan, sanon minä», tiuskaisi Bishop. »Vai aiot sinä lörpötellä
kanssani pimeään saakka. Hänen ylhäisyytensä odottaa.» Ja hän löi
ruokokepillään hevosta lautasille niin raa'asti, että hevonen hypähti
eteenpäin ja oli vähällä paiskata Bloodin selästään.

Peter Blood lähti, mieli aivan epätoivon partaalla. Ja syytä oli
yllin kyllin. Paon siirtäminen ainakin huomeniltaan saakka kävi
nyt välttämättömäksi ja sen siirtäminen tiesi sitä, että Nuttallin
edesottamukset tulisivat ilmi ja että ruvettaisiin tekemään kysymyksiä,
joihin hänen oli sangen vaikeata vastata. Peter Blood aikoi yön
pimeydessä hiipiä takaisin paaluaitaukselle tehtyään työnsä kuvernöörin
talossa ja aitauksen ulkopuolelta ilmaista läsnäolonsa Pittille ja
muille tovereilleen ja siten yhdyttyään heidän kanssaan he olisivat
saattaneet vielä samana yönä viedä perille tuumansa. Mutta tässä hän
ei ollut ottanut laskelmiinsa kuvernööriä, jonka hän tapasi todella
vaikeassa kihdissä ja miltei yhtä vaikeassa kiukunpuuskassa, joka
johtui lääkärin viipymisestä.

Tohtori hoiti häntä yhtä mittaa yli puoliyön, kunnes vihdoin sai
helpotetuksi hänen vaivojaan pienellä suoneniskennällä. Sitten hän
aikoi lähteä. Mutta kuvernööri ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä.
Bloodin täytyi nukkua hänen omassa huoneessaan ollakseen tarpeen tullen
saatavissa.

Oli kuin kohtalo olisi leikitellyt hänen kanssaan. Ainakin tänä yönä
täytyi pakoyrityksen jäädä tekemättä.

Peter Bloodin onnistui vasta aamutunneilla päästä väliaikaisesti
lähtemään kuvernöörin talosta ja silloinkin sillä verukkeella,
että hänen täytyi itse noutaa apteekista ne lääkkeet, joita hän
välttämättömästi tarvitsi.

Sillä tekosyyllä hän vaelsi heräävään kaupunkiin ja meni suoraa päätä
Nuttallin luo, jonka hän tapasi äärimmäisen kauhun vallassa. Onneton
velkamies, joka oli valvonut koko yön, arveli että kaikki oli tullut
ilmi ja että hän oli perikadon partaalla.

Peter Blood koetti rauhoittaa häntä.

»Huomenillalla yritämme uudelleen», vakuutti hän suuremmalla
varmuudella kuin itsekään tunsi, »vaikka minun pitäisi iskeä kuvernööri
kuiville. Olkaa valmiina huomenillalla.»

»Mutta jos sillä aikaa tullaan tekemään kysymyksiä?» voivotteli
Nuttall. Hän oli laiha, kalpea ja kaitakasvoinen mies, joka räpytteli
alinomaa heikkoja silmiään.

»Vastatkaa niin hyvin kuin voitte. Käyttäkää järkeänne, mies. En voi
viipyä kauempaa.»

Tunnin kuluttua Bloodin lähdön jälkeen tuli eräs valtion virkamies
Nuttallin kurjaan asuntoon. Veneen myyjä oli — kuten laki vaati
kapinavankien tulon jälkeen — asianmukaisesti ilmoittanut kaupasta
ministeriöön, jotta se saisi nostaa sen kymmenen punnan vakuuden,
johon jokaisen veneenomistajan täytyi sitoutua. Ministeriön virkamies
siirsi vakuuden nostamisen siksi kun se oli saanut vahvistuksen kaupan
tapahtumisesta.

»Meille on ilmoitettu, että te olette ostanut veneen herra Robert
Forrellilta», sanoi virkamies.

»Niin on asian laita», vastasi Nuttall, joka arveli, että nyt oli
tullut hänen loppunsa.

»Teillä ei näy olevan mitään kiirettä ilmoittaa siitä ministeriöön?»
Virkamiehessä oli asianmukaista virallista koppavuutta. Nuttallin
heikot silmät räpyttivät kaksinkertaisella voimalla.

»Ilmoittaa?»

»Tiedättehän, mitä laki määrää siinä suhteessa.»

»Minä... minä en tiedä sitä, jos suvaitsette.»

»Mutta sehän on siinä julistuksessa, joka julkaistiin viime
tammikuussa.»

»Minä — minä en osaa lukea, sir. Minä en tiennyt sitä.»

»Vai niin!» virkamies kerrassaan musersi hänet ylenkatseellaan. »No
nyt sen tiedätte. Pitäkää huolta siitä, että ennen puoltapäivää olette
virastossa ja tuotte sen kymmenen punnan vakuuden, jonka olette
velvollinen suorittamaan.»

Kopea virkamies lähti jättäen Nuttallin kylpemään kylmässä hiessä,
huolimatta ilman kuumuudesta. Hän oli kiitollinen virkamiehelle siitä,
että tämä oli jättänyt tekemättä sen kysymyksen, jota hän enimmän oli
pelännyt, nimittäin kysymyksen, mistä velkasakkoaan suorittava mies
saattoi saada niin paljon rahaa, että pystyi ostamaan veneen. Mutta hän
tiesi myös, että se oli tapahtunut vain väliaikaisesti. Sekin kysymys
tulisi varmasti kohta, ja silloin olisi hänellä helvetti edessään. Hän
kirosi sen hetken, jolloin oli ollut kyllin hölmö kuunnellakseen, mitä
Peter Blood lörpötteli pakoretkestä. Hän arveli olevan hyvin luultavaa,
että koko juttu tulisi ilmi ja hänet arvatenkin hirtettäisiin tai
ainakin merkittäisiin polttoraudalla ja sitten myytäisiin orjaksi
kuten muutkin kirotut kapinavangit, joiden kanssa hän hulluudessaan
oli liittoutunut. Jos hänellä vain olisi ollut kymmenen puntaa
tuota kirottua vakuutta varten, jota hän ei ollut ensinkään ottanut
laskelmiinsa, niin olihan mahdollista, että asia olisi voitu suorittaa
äkkiä ja tiedustelut olisivat siirtyneet tuonnemmaksi. Kun ei kerran
äskeinen virkamies ollut huomannut, että hän oli velkasakon suorittaja,
niin se saattoi ehkä jäädä muiltakin virastossa olevilta huomaamatta
päiväksi tai pariksi ja siinä ajassa hän ennättäisi toivottavasti jo
heidän ulottuvillaan. Mutta mitä oli tehtävä siihen mennessä? Sillä
rahat täytyi hankkia ennen puoltapäivää.

Nuttall sieppasi lakkinsa ja lähti hakemaan Peter Bloodia. Mutta
mistä hän löytäisi hänet? Kulkiessaan umpimähkään sinne tänne
epäsäännöllisiä, kiveämättömiä katuja hän rohkeni kysyä yhdeltä
ja toiselta, olivatko he ehkä nähneet Peter Bloodia sinä aamuna.
Hän oli olevinaan sairas, ja todellakin hänen ulkomuotonsa vastasi
hänen valhettaan. Ei kukaan voinut häntä neuvoa, ja koska Blood ei
ollut kertonut hänelle mitään Whackerin osuudesta asiassa, niin hän
kulki onnettomassa tietämättömyydessään sen ainoan miehen oven ohi
Bridgetownissa, joka innolla olisi auttanut häntä pääsemään pälkähästä.
Vihdoin hän päätti lähteä eversti Bishopin viljelyksille. Arvatenkin
Blood oli siellä. Ehei, niin hän saattoi ehkä tavata Pittin ja pyytää
häntä ilmoittamaan asiasta Bloodille. Hän oli tutustunut Pittiin ja
tiesi että Pitt oli mukana yrityksessä. Hänen täytyi yhä etsiä Bloodia
sairasasioiden vuoksi.

Samaan aikaan kun hän lähti kiipeämään kaupungin pohjoispuolella olevia
mäkiä tuntematta ahdistuksessaan yltyvää kuumuutta, oli Blood lähdössä
kuvernöörin talosta saatuaan sen verran lievitetyksi kuvernöörin
tuskia, että sai luvan poistua. Ratsain kun oli, olisi hän, ellei häntä
odottamatta olisi pidätetty matkalla, ehtinyt paaluaitaukselle ennen
Nuttallia, ja silloin olisi moni onnettomuus jäänyt tapahtumatta.
Odottamattoman keskeytyksen hänen matkalleen aiheutti neiti Arabella
Bishop. He tapasivat toisensa kuvernöörin talon loisteliaan puutarhan
portilla ja neiti Bishop, joka hänkin oli ratsain, hämmästyi nähdessään
Peter Bloodin hevosen selässä. Peter Blood sattui olemaan hyvällä
tuulella. Se seikka, että kuvernöörin terveydentila oli niin paljon
parantunut, että se salli Bloodin päästä hetkeksi vapaaksi, oli
riittänyt poistamaan sen mielenmasennuksen, joka häntä oli painanut
hänen työskennellessään viimeiset kaksitoista tuntia. Iloissaan hypähti
hänen mielensä elohopea korkeammalle kuin olosuhteet sillä hetkellä
oikeastaan sallivat. Hänellä oli taipumusta optimismiin. Se mikä ei
ollut onnistunut viime yönä, onnistuisi varmaankin tänä yönä. Mitä
merkitsi yhtäkaikki yksi päivä! Ministeristön virasto saattoi olla
harmillinen, mutta vain muutama tunti vielä, sitten he kyllä olisivat
kaukana sen ulottuvilta.

Hänen iloinen toiveikkuutensa oli hänen ensimmäinen onnettomuutensa.
Toinen oli se, että neiti Bishop sattui olemaan yhtä hyvällä tuulella
kuin hänkin ja että hän ei enää kantanut kaunaa Bloodia kohtaan. Nämä
molemmat asiat aikaansaivat yhdessä sen viivytyksen, jonka seuraukset
olivat niin valitettavat.

»Hyvää huomenta, sir», huusi neiti Bishop iloisesti. »Siitä on jo kohta
kuukausi, kun viimeksi näin teidät.»

»Yksikolmatta päivää tunnilleen», vastasi Blood. »Olen pitänyt lukua
niistä.»

»Vakuutan, että aloin jo uskoa, että olitte kuollut.»

»Kukista olen kiitollisuuden velassa teille.»

»Kukista?»

»Haudalleni», selitti Blood.

»Täytyykö teidän aina olla ivallinen?» ihmetteli tyttö ja katsoi
häneen vakavana muistaessaan, että juuri Peter Bloodin iva oli viime
kerrallakin karkottanut hänet suuttuneena pois.

»Ihmisen täytyy välistä nauraa itselleen tai tulla hulluksi», vastasi
Blood. »Harvat älyävät sitä. Sen vuoksi on maailmassa niin paljon
hulluja.»

»Itsellenne voitte nauraa niin paljon kuin haluatte, sir, mutta välistä
minusta tuntuu kuin nauraisitte minulle, ja se ei ole kauniisti tehty.»

»Siinä olette totisesti väärässä. Nauran ainoastaan koomilliselle, ja
te ette ole vähääkään koomillinen.»

»Mitä minä sitten olen?» kysyi tyttö nauraen.

Blood katseli häntä hetken. Tyttö näytti niin kauniilta ja
raikkaalta, niin naiselliselta ja kuitenkin niin rehdin suoralta ja
ujostelemattomalta.

»Te olette», sanoi Blood, »sen miehen veljentytär, jonka orja minä
olen.» Mutta hän puhui keveästi, niin keveästi, että tyttö rohkeni
väittää vastaan.

»Ei, sir, se on vain vastauksen kiertelemistä. Teidän täytyy vastata
minulle totuudenmukaisesti tänä aamuna.»

»Totuudenmukaisesti? Teille vastaaminen on muutenkin vaivalloista. Ja
vielä totuudenmukaisesti! No niin, minä sanoisin, että se ihminen voi
sanoa itseään onnelliseksi, joka saa pitää teitä ystävänään.» Hänen
aikomuksensa oli lisätä vielä hieman. Mutta hän jätti sen sanomatta.

»Se oli erinomaisen ystävällistä», sanoi Arabella. »Teillä on hyvä maku
kohteliaisuuksissanne, herra Blood. Joku toinen teidän sijassanne...»

»No tottavie, ettekö luule minun tietävän, mitä joku toinen sanoisi.
Luuletteko, etten tunne ihmisiä ensinkään?»

»Välistä luulen, että tunnette ja välistä taas luulen, että ette
tunne ensinkään. Ainakaan ette tunne naisia. Esimerkiksi tuossa
espanjalaisasiassa.»

»Ettekö koskaan aio unohtaa sitä?»

»En koskaan.»

»Sääli teidän muistianne. Eikö minussa sitten ole mitään hyvää, koska
aina vain jankutatte tuota samaa?»

»Oh, paljonkin.»

»Esimerkiksi, no?» Hän oli miltei kiihkeä.

»Te puhutte loistavasti espanjan kieltä.»

»Siinäkö kaikki?» Mies, tunsi pettyneensä.

»Missä olette sitä oppinut? Oletteko ollut Espanjassa?»

»Olen. Olin kaksi vuotta espanjalaisessa vankilassa?»

»Vankilassa?» Tytön äänessä oli epäluuloa, ja siihen ei Bloodilla ollut
halua jättää häntä.

»Sotavankina», selitti hän. »Jouduin vangiksi taistellessani
ranskalaisten riveissä.»

»Mutta tehän olette lääkäri», huudahti Arabella.

»Vain huvin vuoksi, arvelen. Ammatiltani olen oikeastaan sotilas — sitä
ammattia ainakin harjoitin kymmenisen vuotta. Se ei tuottanut minulle
paljoa, mutta menestyin siinä paremmin kuin lääkärinä, joka toimi,
kuten tietänette, teki minusta orjan. Minä luulenkin, että meidän
Herrallemme on tappaminen otollisempaa kuin parantaminen. Niin on
varmastikin asian laita.»

»Mutta miten jouduitte sotilaaksi ja lisäksi Ranskan palvelukseen?»

»Olen irlantilainen, nähkääs, ja opiskelin lääketiedettä. Sen vuoksi
— mehän olemme niin kummallisia ihmisiä. Mutta se on pitkä juttu, ja
eversti odottaa minua palaavaksi.»

Tyttö ei ollut niin petettävissä. Jos Blood tahtoi odottaa hetkisen,
niin he saattaisivat ratsastaa takaisin yhdessä. Hän oli tullut vain
setänsä pyynnöstä kysymään, miten kuvernöörin terveyden laita oli.

Niinpä Blood odotti ja he ratsastivat yhdessä takaisin eversti Bishopin
talolle. He ratsastivat hyvin verkalleen käyden, ja muutamat ihmiset,
jotka tulivat heitä vastaan, ihmettelivät nähdessään lääkäriorjan
niin tuttavallisissa väleissä omistajansa veljentyttären kanssa.
Yksi ja toinen lupasi vihjata siitä everstille. Mutta molemmat
ratsastajat unohtivat kaiken muun koko maailmassa sinä aamuna. Blood
kertoi elämästään aikaisempina rajuina vuosinaan ja viimeksi hän
selitti tarkemmin kuin ennen vangiksi joutumisensa ja oikeudenkäynnin
Tauntonissa.

Kertomus loppui juuri kun he saapuivat everstin oven eteen.
He laskeutuivat satulasta ja Peter Blood jätti hevosensa
neekeripalvelijalle, joka ilmoitti, että eversti ei ollut kotona.

Sitten he vielä viipyivät hetken. Arabella pidätti Bloodia.

»Olen pahoillani, herra Blood», sanoi hän, »kun en aikaisemmin ole
tiennyt sitä.» Ja hänen kirkkaat silmänsä saivat epäilyttävän kostean
kiillon. Ystävällisen pakottavasti hän ojensi kätensä Bloodille.

»Mitäpä eroa siinä olisi ollut?» kysyi Blood.

»Aika paljon, luulen. Kohtalo on kolhinut teitä sangen kovasti.»

»Oh, mitäpä...» Blood pysähtyi. Hänen tarkkaavat siniset silmänsä
katsoivat hetken aikaa tyttöä suoraan kasvoihin. »Se olisi voinut olla
pahempaakin», sanoi hän niin merkitsevästi, että väri tytön poskilla
tummeni ja hänen silmäluomensa painuivat alas.

Peter Blood kumartui suutelemaan tytön kättä ennen kuin laski sen irti,
eikä tyttö kieltänyt häntä. Sitten Blood kääntyi ja lähti astelemaan
puolen mailin päässä olevaa paaluaitausta kohti. Hän vei mukanaan
muiston punastuvasta ja oudon ujostelevasta Arabella Bishopista. Hän
unohti tuona lyhyenä hetkenä, että hän oli kapinavanki. Kymmenen vuoden
orjuus edessään hän unohti, että oli valmistellut pakoyritystä, jonka
piti tapahtua seuraavana yönä, ja unohti myös sen ilmitulemisen vaaran,
joka seurauksena kuvernöörin leinistä nyt uhkasi häntä.



Seitsemäs luku

MERIROSVOJA


Herra James Nuttall piti kiirettä välittämättä vähääkään kuumuudesta
juostessaan Bridgetownista eversti Bishopin viljelyksille, ja
soveliaammin rakennettua miestä ei voinut ajatellakaan kuumassa
ilmanalassa juoksijaksi kuin James Nuttall oli laihoine ruumiineen ja
pitkine lihaksettamme säärineen.

Hän oli niin kuihtunut, että oli vaikea uskoa, että hänessä oli mitään
nesteitä jäljellä, vaikka niitähän hänessä täytyi olla, koska hän
hikoili aivan suunnattomasti saapuessaan aitaukselle.

Portilla hän oli törmätä yhteen päällysmies Kentin kanssa, otuksen,
joka oli paksu, matalajalkainen raakalainen ja jolla oli herkulesmaiset
käsivarret ja leuka kuin verikoiralla.

»Etsin tohtori Bloodia», sanoi hän läähättäen.

»Kylläpä teillä on kiire», murisi Kent. »Mikä piru nyt on hätänä.
Kaksoset, vai?»

»Oh, ei, ei. Minä en ote naimisissa, sir. Se koskee serkkuani.»

»Mikä sillä on?»

»Hän on sairastunut, sir.» Nuttall valehteli sen viittauksen mukaan,
jonka Kent itse oli hänelle antanut.

»Tuolla on hänen majansa», Kent viittasi huolettomasti peukalollaan.
»Ellei hän ole siellä, niin hän on jossakin muualla.» Ja hän lähti. Hän
oli äreä, vastenmielinen karhu, valmiimpi ruoskan kuin kielen käyttöön.

Nuttall oli hyvillään, kun hän meni, ja pani merkille vielä
suunnankin, jonne hän katosi. Sitten hän syöksyi aitaukseen, jossa
hän pettymyksekseen totesi, että Blood ei ollut siellä. Järkevä mies
olisi istuutunut odottamaan tietäen, että se oli varmin ja nopein
keino lopultakin tavata tohtori. Mutta Nuttallilla ei nyt ollut
järkeä. Hän kiiruhti jälleen ulos aitauksesta, mietti hetken mihin
suuntaan lähtisi ja päätti vihdoin lähteä johonkin sellaiseen suuntaan,
johon ei ainakaan Kent ollut mennyt. Hän pyyhälsi auringon paahtaman
ruohokentän poikki sokeri-istutuksia kohti, jotka muistuttivat
vankkaa kullankeltaista varustusta kesäkuisen auringon häikäisevässä
loisteessa. Käytävät erottivat toisistaan valtavat kellankypsät
sokeriruokoryhmät. Erään sellaisen päässä hän näki muutamia orjia
työskentelemässä. Nuttall astui käytävälle ja juoksi heidän luokseen.
He katsahtivat häneen tylsästi, kun hän meni heidän ohitseen. Pitt ei
ollut heidän joukossaan, mutta hän ei tohtinut kysyä häntä. Hän jatkoi
etsiskelyään kokonaisen tunnin juosten toiselta käytävältä toiselle.
Kerran eräs päällysmies huusi hänelle tahtoen tietää, millä asioilla
hän liikkui. Hän vastasi hakevansa tohtori Bloodia. Hänen serkkunsa oli
sairastunut. Päällysmies käski hänen mennä helvettiin tai ainakin pois
istutuksilta, Blood ei ollut siellä. Jos hän yleensä oli jossakin, niin
hän oli majassaan aitauksen sisällä.

Nuttall jatkoi matkaansa aikoen lähteä pois. Mutta hän lähtikin väärään
suuntaan. Hän lähti sille puolelle viljelyksiä, joka oli kauimpana
aitauksesta, tiheää metsää kohti, joka reunusti sokeriviljelyksiä.
Päällysmies oli joko liian ylenkatseellinen tai liian laiska
tukahduttavassa kuumuudessa viitsiäkseen oikaista Nuttallin erehdystä.

Nuttall meni summassa toiseen päähän käytävää ja pyörsi sitten
nurkkauksen ympäri, ja siinä hän tapasi Pittin, lapio kädessä ja yksin
hoivaamassa jotakin kastelukanavan tapaista. Pari puuvillaisia, väljiä
ja risaisia housuja peitti hänet vyötäisiltä polviin asti. Niiden
lisäksi hänellä ei ollut mitään muita verhoja kuin leveälierinen
oljista punottu hattu, joka suojeli tropiikin hehkuvalta auringolta.
Pittin nähdessään Nuttall kiitti ääneen Luojaansa. Pitt tuijotti
häneen, ja laivanrakentaja ilmoitti surullisen uutisensa vielä
surullisemmalla äänellä. Summa siitä oli, että hänen täytyi saada
Bloodilta kymmenen puntaa vielä samana aamuna, sillä muutoin he
olisivat kaikki hukassa. Ja kaiken, mitä hän sai palkakseen tuskastaan
ja hikoilemisestaan, oli kirous Jeremias Pittin huulilta.

»Kirottu hullu», sanoi orja. »Jos kerran etsit Bloodia, niin miksi
tuhlaat aikaasi täällä.»

»En löydä häntä mistään», valitti Nuttall. Hän oli suutuksissaan huonon
vastaanoton vuoksi, mutta unohti, että toisen hermot olivat kurjassa
kunnossa tuskassa valvotun yön ja epätoivoisen aamun vuoksi. »Luulin
että sinä...»

»Luulit kai, että minä voisin heittää lapioni tähän ja lähteä etsimään
häntä sinun puolestasi? Niinkö sinä luulit? Hyvä Jumala, että
meidän elämämme täytyy olla riippuvainen tuollaisesta pöllöpäästä.
Tuhlatessasi täällä aikaa kuluvat tunnit! Ja jos joku päällysmies
näkisi sinut täällä puhuttelemassa minua, niin miten selittäisit sen?»

Hetken seisoi Nuttall ääneti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan
sellaisen kiittämättömyyden vuoksi. Sitten hän räjähti.

»Kunpa taivas olisi suonut, etten koskaan olisi joutunut tekemisiin
tämän asian kanssa. Ei koskaan. Minä toivoisin...»

Se mitä hän toivoi, jäi ainaiseksi salaisuudeksi, sillä
sokeriruokoryhmän takaa tuli suurikokoinen mies keltaisessa
taftipuvussa ja hänen kintereillään kaksi puuvillahousuihin
pukeutunutta neekeriä, joilla oli piiskat kädessä.

Hän oli vain kymmenen jalan päässä, mutta pehmeässä maassa ei hänen
askeleitaan kuulunut.

Herra Nuttall vilkaisi hurjana ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja
syöksyi sitten päätä pahkaa metsää kohti, tehden siten tyhmimmän ja
epäilyttävimmän teon, minkä hän niissä olosuhteissa saattoi tehdä. Pitt
voihki ja huokaili seisoessaan yhä lapioonsa nojaten.

»Hei siellä, seis!» karjui eversti Bishop pakenevalle ja lisäsi sitten
kauheita uhkauksia, joihin hän sirotteli erinäisiä kaunopuheisia
rivouksia.

Mutta pakenija jatkoi matkaansa eikä edes katsahtanutkaan taakseen.
Hänelle jäi ainoaksi toivoksi se, ettei eversti Bishop ollut ehtinyt
nähdä hänen kasvojaan, sillä eversti Bishopin voima ja vaikutusvalta
riittivät hyvinkin hirttämään jokaisen, joka hänen mielestään oli
liikaa maan päällä.

Vasta sitten kun karkulainen oli kadonnut pensaikkoon, tointui
viljelystenomistaja niin paljon vihaisesta hämmästyksestään, että
muisti molemmat neekerinsä, jotka seurasivat hänen kintereillään
kuin pari kahlekoiria. Se oli henkivartio, jota ilman hän ei koskaan
liikkunut viljelyksillään sen koommin kun eräs orja oli pari vuotta
takaperin hyökännyt hänen kimppuunsa ja ollut vähällä kuristaa hänet
kuoliaaksi.

»Lähtekää hänen jälkeensä, senkin mustat siat», karjui hän. Mutta kun
he lähtivät, pysähdytti hän heidät huutaen: »Odottakaa, asettukaa
taakseni, piru vie.»

Hänelle välähti mieleen, että hänen ei tarvinnut lähettää neekereitään
pakolaisen jälkeen saadakseen hänet käsiinsä ja selvittääkseen asiansa
hänen kanssaan ja siten hukata ehkä koko päivää etsintään kirotussa
metsässä. Siinähän oli Pitt, ja hän saisi kertoa, kuka hänen ujo
ystävänsä oli ja mikä se asia oli, josta he niin salaperäisinä ja
varovasti olivat kuiskutelleet, kun hän oli tullut häiritsemään
heidän neuvotteluaan. Pitt saattoi ehkä kieltäytyä puhumasta. Mutta
sen pahempi hänelle. Kekseliäs eversti Bishop tiesi tusinan keinoja
— toiset niistä sangen huvittavia — joilla taivuttaa itsepäisiä
vankikoiria.

Hän käänsi nyt orjaa kohden kasvonsa, joissa ilmeni sekä sisäistä että
ulkonaista kuumuutta, ja hänen pienistä silmistään leimahti julma
varmuudentunne. Hän astui askelen eteenpäin heilauttaen bambukeppiään.

»Kuka tuo karkulainen oli?» kysyi hän — pahaenteisen hyväntahtoisella
äänellä.

Jeremias Pitt painoi päänsä alas ja muutti levottomasti paljasta
jalkaansa nojaten lapioonsa. Turhaan hän haki mielessään muuta
vastausta kuin sitä, joka kirosi James Nuttallin mielettömyyttä.

Sokerinviljelijän bambukeppi putosi nuoren miehen paljaille hartioille
kirvelevän raskaasti.

»Vastaa minulle, koira! Mikä hänen nimensä on?»

Jeremias katsoi kookasta sokerinviljelijää synkin, miltei uhkaavin
silmin.

»En tiedä», sanoi hän ja äänessä oli ainakin pieni tuntu sitä uhkaa,
minkä lyönti, johon hän ei henkensä uhallakaan uskaltanut vastata, oli
nostattanut hänessä. Hänen ruumiinsa ei ollut paljon tuntenut lyöntiä,
mutta hänen sielunsa väänteli nyt tuskassa.

»Vai et tiedä? Kas tässä sitten, tämä varmaankin terästää muistiasi.»
Keppi heilahti taas. »Joko olet ajatellut hänen nimeään?»

»En.»

»Uppiniskainen, vai?» Hetken eversti odotti. Sitten raivo valtasi hänet
kokonaan. »Jumaliste. Sinä hävytön koira! Aiotko kujeilla kanssani.
Luuletko, että minun kanssani sopii leikitellä?»

Pitt kohautti hartioitaan, vaihtoi jalkaa uudelleen ja oli itsepäisesti
vaiti. Harvat eleet ovat enemmän ärsyttäviä, eikä eversti Bishopin
mielenlaatu ollut niitä, jotka tarvitsevat paljon sitä lajia. Hänessä
heräsi raivoava peto. Vimmaisesti hän nyt piiskasi noita puolettomia
hartioita, säestäen joka lyöntiään herjauksilla ja rivouksilla, kunnes
Pitt, jolle se oli enemmän kuin hän saattoi kestää ja jonka uinuva
ihmisyyden tunto leimahti täyteen liekkiin, hyökkäsi rääkkääjänsä
päälle.

Mutta samalla kun hän hyökkäsi, hyökkäsivät myös varuillaan olleet
mustat. Voimakaslihaksiset ruskeat käsivarret kiertyivät musertavasti
hänen hennon valkoisen vartalonsa ympäri, ja tuokiossa seisoi onneton
orja voimattomana ranteet selän taakse hihnalla sidottuina.

Hengittäen raskaasti ja kasvot kirjavina katseli Bishop häntä hetkisen.
»Viekää hänet», sanoi hän sitten.

Pitkin käytävää, jonka molemmin puolin keltaiset, aina kahdeksankin
jalkaa korkeat sokeriruokoseinämät kohosivat, työnsivät hänen mustat
vangitsijansa Pitt-parkaa eteenpäin eversti Bishopin perässä, ja
pelokkain katsein seurasivat hänen työssä ahertavat orjatoverinsa hänen
kulkuaan. Epätoivo kulki hänen rinnallaan. Ne rääkkäykset, jotka häntä
kohta odottivat, vaikka hän tiesikin, että ne olivat kauhistavat,
eivät häntä niinkään paljon huolestuttaneet. Varsinainen syy hänen
sieluntuskiinsa oli siinä varmassa vakaumuksessa, että heidän työläästi
valmistamansa pakosuunnitelma tästä sanomattomasta helvetistä oli nyt
aivan viimeisellä hetkellä mennyt myttyyn.

He saapuivat vihreälle kentälle ja kääntyivät paaluaitausta ja
päällysmiehen valkoista rakennusta kohti. Pittin silmät katsoivat
Carlisle-lahden ulapalle.

Kentältä oli hyvä näköala. Siihen näkyi vasemmalta linnoitus ja
oikealta laivaveistämö pitkine vajoineen. Pitkin laivasillan sivua
oli kiinnitetty muutamia matalia aluksia, ja Pitt tapasi itsensä
ihmettelemästä, mikä niistä mahtoi olla se vene, jolla he nyt olisivat
olleet kaukana merellä, jos heillä olisi ollut hivenenkään verran
onnea. Hänen katseensa lipui surullisena tuota ulappaa kohti.

Väylällä, kokka rannikkoa kohti ja niin hiljaisen tuulen tuomana,
että sinivihreä Karibian meren pinta tuskin väreili, tuli komea,
punarunkoinen fregatti, Englannin merkit maston huipussa.

Eversti Bishop pysähtyi katsomaan sitä varjostaen silmiään lihavalla
kädellään. Vaikka tuuli oli niin heikko, ei aluksella ollut muita
purjeita levällään kuin etupurje. Kaikki muut purjeet oli koottu, ja
siten näkyivät selvästi laivan rungon mahtavat ääriviivat korkeasta
peräkannesta aina kullattuun kokkapuuhun saakka, joka loisti kirkkaana
häikäisevässä auringonpaisteessa.

Niin hiljainen eteneminen tiesi kapteenia, joka tunsi huonosti nämä
vedet, koska hän mateli eteenpäin niin varovasti ja luodaten tietään.
Sellaisella vauhdilla kulkien aluksella oli vielä kokonainen tunti
edessään, ennen kuin se tulisi ankkuroimispaikalle satamassa. Ja sillä
aikaa kun eversti katseli sitä, arvatenkin ihaillen sen kauniita
muotoja, vietiin Pitt kiireesti aitaukseen ja kiinnitettiin käsipuihin,
jotka siellä seisoivat valmiina orjia varten, jotka olivat ojennuksen
tarpeessa.

Eversti Bishop tuli pian perässä hitaasti heiluen käydessään.

»Kapinallisen roiston, joka näyttää hampaitaan isännälleen, täytyy
oppia ihmistapoja vaikka selkänahkansa kustannuksella», oli kaikki mitä
hän sanoi, ennen kuin alkoi piiskurin työnsä.

Se seikka, että hän itse omin käsin teki sen, minkä useimmat
hänen asemassaan olevista miehistä olisivat itsekunnioituksenkin
vuoksi jättäneet orjansa tehtäväksi, ilmaisee miehen suunnattoman
petomaisuuden. Oli aivan kuin hän nauttien, aivan kuin tyydyttääkseen
jotakin petoeläimen julmaa vaistoa, olisi ryhtynyt piiskaamaan uhrinsa
päätä ja selkää. Pian oli hänen keppinsä hänen voimakkaista iskuistaan
mennyt sälöille. Tunnette ehkä, miten kipeästi taipuisa bambu koskee,
kun se on ehjä. Mutta käsitättekö sen hirvittävää vaikutusta, kun se on
haljennut moneksi pitkäksi notkeaksi sälöksi, joilla kullakin on yhtä
terävät särmät kuin veitsellä?

Kun eversti vihdoin väsyi ja heitti kädestään pätkät ja siimat, joiksi
hänen keppinsä oli muuttunut, oli onnettoman orjan selkä niskasta
vyötäisille saakka yhtenä pehmeänä lihamassana.

Niin kauan kuin Jeremias Pitt oli täydessä tajussaan, hän ei ollut
päästänyt ääntäkään. Mutta sitä mukaa kuin kipu sääliväisesti turrutti
hänen tuntonsa, painui hän eteenpäin tukkia vasten ja riippui nyt siinä
avuttomana käärönä, hiljaa valittaen.

Eversti Bishop pani jalkansa poikkipuulle ja kumartui uhrinsa yli julma
hymy karkeilla kasvoillaan.

»Opettakoon tämä sinulle asianmukaista nöyryyttä», hän sanoi. »Ja mitä
sinun ujoon ystävääsi tulee, niin saat seistä tässä ilman ruokaa ja
juomaa — ilman ruokaa ja juomaa, kuuletko? — kunnes suvaitset sanoa
hänen nimensä ja asiansa.» Hän otti jalkansa poikkipuulta. »Kun olet
saanut tarpeeksi tästä, niin lähetä sana minulle ja panemme sitten
poltinraudat otsallesi.»

Sen sanottuaan hän kääntyi kantapäillään ja poistui aitauksesta
neekerien seuratessa perässä.

Pitt oli kuullut hänen sanansa kuin unessa. Sillä hetkellä olivat hänen
voimansa niin lopussa kidutuksen johdosta ja hänen epätoivonsa niin
suuri, että hän ei enää välittänyt, elikö hän vai kuoli.

Mutta pian herätti hänet uusi laji tuskaa siitä osittaisesta
tiedottomuudesta, johon kipu oli sääliväisesti hänet tuudittanut.
Pylväät olivat avonaisella paikalla alttiina troopillisen auringon
armottomalle hehkulle ja sen polttavat säteet valuivat nyt suoraan
hänen silvottuun, vertavuotavaan selkäänsä, kunnes hänestä tuntui
kuin tulen liekit olisivat sitä nuolleet. Ja pian siihen liittyi
vielä kauhistuttavampi rääkkäys. Kärpäset, julmat Antillien kärpäset,
laskeutuivat pilvenä hänen päälleen veren hajun viekoittelemina.

Ei ollut ihme, ettei nerokas eversti Bishop, joka niin hyvin
tunsi keinot itsepäisten kielten irrottamiseksi, ollut katsonut
tarpeelliseksi pitää varalta muita kidutuskeinoja. Koko hänen
pirullinen julmuutensa ei olisi voinut keksiä Pittin tilassa olevalle
ihmiselle kauheampaa kidutusta, sietämättömämpää kuin tämä, mistä
luonto itse huolehti.

Orja väänteli kaakinpuussa, kunnes hän oli vaarassa taittaa jäsenensä,
hän väänteli ja huusi kuoleman tuskissaan.

Tässä tilassa tapasi hänet Peter Blood, joka onnettoman orjan
hämmentyneissä silmissä äkkiä näytti muuttuvan todelliseksi. Herra
Bloodilla oli kädessään leveä palmunlehvä. Karkotettuaan sillä
kärpäset, jotka ahmien söivät Pittin selkää, hän kiinnitti sen hienolla
siteellä nuoren miehen kaulaan, niin että se suojeli häntä enemmiltä
hyökkäyksiltä sekä kärpästen että auringon puolelta. Sitten, istuutuen
maahan hänen viereensä hän taivutti kärsivän pään omaa olkapäätään
vasten ja huuhtoi hänen kasvonsa kulhossa olevalla kylmällä vedellä.
Pittiä värisytti ja hän huokasi syvään ja valittaen.

»Vettä!» ähki hän. »Vettä Kristuksen rakkauden tähden, vettä!»

Blood pani kulhon hänen vapisevien huuliensa eteen. Hän joi ahneesti,
äänekkäästi eikä lopettanut ennen kuin oli juonut viimeisenkin pisaran
kulhosta.

Jäähtyneenä ja virkistyneenä kylmästä vedestä hän koetti nousta
istumaan.

»Selkäni!» huusi hän.

Herra Bloodin silmissä välähti oudosti ja hänen huulensa olivat
tiukkaan puristetut. Mutta kun hän aukaisi ne, oli hänen äänensä viileä
ja tasainen.

»Rauhoitu. Yksi asia kerrallaan. Sinun selälläsi ei tällä hetkellä ole
mitään hätää, sillä minä olen peittänyt sen. Mutta minä tahdon tietää,
mitä sinulle on tapahtunut. Luuletko, että voimme tulla toimeen ilman
purjehdustaitoista miestä, koska sinä olet ärsyttänyt tuon Bishop-pedon
kimppuusi, niin että hän oli vähällä piiskata henkesi ulos ruumiistasi.»

Pitt nousi istumaan ja valitti taas. Mutta tällä kertaa hänen tuskansa
oli pikemminkin sielullista kuin ruumiillista laatua.

»En luule, että tällä kertaa tarvitaan purjehduskelpoista ensinkään,
Peter.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti herra Blood.

Pitt selitti niin lyhyesti kuin taisi, millainen tilanne oli, pysähtyen
ja huokaillen välillä.

»Minun täytyy mädäntyä tässä, kunnes sanon sen miehen nimen ja asian,
joka kävi puheillani.»

Herra Blood nousi pystyyn ja murahti. »Piru periköön saastaisen
orjanomistajan!» sanoi hän. »Mutta sen täytyy sittenkin onnistua.
Hiiteen Nuttall! Maksakoon vakuutensa tai ei ja vastatkoon
tiedusteluihin tai ei, vene on meillä joka tapauksessa ja me lähdemme,
ja sinä tulet mukaan.»

»Sinä uneksit, Peter», sanoi vanki. »Me emme lähde tällä kertaa.
Viranomaiset ottavat veneen takavarikkoon, kun ei vakuutta ole
maksettu, vaikka Nuttall ei ahdistettaessa ilmaisisikaan koko
suunnitelmaa ja hankkisi meille polttomerkkiä otsaamme.»

Herra Blood kääntyi poispäin ja katsoi tuskaisesti merelle, jonne hän
niin palavasti oli toivonut pääsevänsä taas nauttimaan vapaudesta.

Suuri punainen laiva oli tullut koko joukon lähemmäksi rantaa.
Hitaasti, majesteettisesti se oli tulossa satamaan. Pari venettä oli
jo lähtenyt veistämöltä laskeakseen sen kylkeen. Siitä, missä Blood
seisoi, saattoi nähdä messinkikanuunain välähdykset kokassa ja hän
saattoi erottaa merimiehen kokkapuomilla, jossa tämä juuri veti ylös
luotia.

Vihainen ääni herätti hänet surullisista mietteistään.

»Mitä pirua te täällä teette?»

Eversti Bishop palasi aitaukseen, neekerit vanavedessään.

Herra Blood kääntyi katsomaan häntä, ja hänen tummille kasvoilleen
— jotka tosin nyt olivat paahtuneet kullanruskeiksi kuin
puoli-intiaaneilla — laski naamari.

»Mitäkö teen?» sanoi hän lempeästi. »Täytän velvollisuuksiani tietysti.»

Eversti, joka astui pari raivoisaa askelta lähemmäksi, huomasi
kaksi asiaa: Tyhjän kulhon vangin vieressä ja hänen selkäänsä
suojelevan palmunlehvän. »Oletteko rohjennut tehdä tämän?» Suonet
sokerinviljelijän ohimoilla paisuivat kuin jänteet.

»Tottakai.» Herra Bloodin äänessä oli ikään kuin hämmästyksen sävy.

»Minä sanoin, että hän ei saa ruokaa eikä juomaa, ennen kuin minä
määrään.»



Kahdeksas luku

ESPANJALAISIA


Uljas laiva, joka niin rauhallisesti oli lipunut Carlisle-lahteen
väärän lipun alla, oli espanjalainen kaappari, joka oli tulossa
maksamaan velkaansa rohkealle Rannikon veljeskunnalle ja kostamaan
sen tappion, jonka _Devonin ylpeys_ oli aiheuttanut kahdelle kultaa
Cadiziin kuljettavalle laivalle. Sen laivan päällikkönä, jonka onnistui
enemmän tai vähemmän vahingoittuneena päästä pakoon, sattui olemaan Don
Diego de Espinosa y Valdez, joka oli espanjalaisen amiraalin Don Miguel
de Espinosan veli ja sangen kiivas, ylpeä ja tulinen herrasmies.

Suuttuneena häviöstään ja koettaen unohtaa, että hän itse oli sen
käytöksellään aiheuttanut, hän oli vannonut antavansa englantilaisille
opetuksen, jonka he muistaisivat pitkän aikaa. Hän aikoi heikentää
Morganin ja muiden merirosvojen voimia ja samalla tehdä rankaisuretken
englantilaiseen siirtomaahan. Omaksi ja monen muun onnettomuudeksi
ei hänen veljensä amiraali sattunut olemaan paikalla estämässä
häntä, kun hän retkeään varten varusteli _Cinco Llagasia_ San Juan
de Puerto Ricossa. Hän valitsi retkensä määräksi Barbados-saaren,
jonka luonnon tarjoama edullinen asema oli omiaan tuudittamaan sen
puolustajat huolettomuuteen. Hän valitsi sen myös sen tähden, että hän
tiedustelijainsa kautta oli saanut selville, että _Devonin ylpeys_ oli
purjehtinut sinne, ja hän kaipasi jonkinlaista runollista oikeutusta
mihin verhota kostonsa. Ja hän valitsi lisäksi sellaisen ajankohdan,
jolloin Carlisle-lahdessa ei ollut ainoatakaan sotalaivaa ankkurissa.

Hän oli onnistunut aikoessaan niin hyvin, että ei vähintäkään
epäluuloa ollut herännyt, ennen kuin hän oli tervehtinyt linnaketta
kahdenkymmenen kanuunan yhteislaukauksella aivan lyhyeltä matkalta.

Ja nyt näkivät nuo neljä mäeltä tuijottavaa miestä, miten kookas laiva
hiipi eteenpäin suuren savupilven sisällä ja miten se nosti suurpurjeen
lisätäkseen ohjaamiskykyään ja voidakseen kääntää toisen kylkensä
valmistautumatonta linnaketta kohti.

Toisen yhteislaukauksen kumahtaessa eversti Bishop heräsi
hämmästyksestään muistamaan, missä hänen velvollisuutensa oli olla.
Alhaalla kaupungissa pärisivät rummut mielettömästi ja kuului kimakka
torven ääni, ikään kuin vaaran uhka ei vielä olisi ollut tarpeeksi
selvä. Barbados-saaren miliisin komentajana oli eversti Bishopin paikka
pienen joukkonsa johdossa linnakkeessa, jota espanjalaisten tykit juuri
olivat ampumassa sohjoksi.

Muistaessaan sen hän lähti kaksinkertaisella vauhdilla kuumuudesta
huolimatta sinne neekerien ravatessa hänen perässään.

Herra Blood kääntyi Jeremias Pittin puoleen. Hän nauroi julmasti.

»No nyt», sanoi hän, »voi sanoa keskeytyksen tulleen hyvään aikaan.
Vaikka mitä tästä on tuleva», hän lisäsi sitten, »sitä ei tiedä
pirukaan.»

Kun kolmas yhteislaukaus jylisi, otti hän maasta palmunlehvän ja asetti
sen huolellisesti orjatoverinsa selkään.

Ja sitten saapui aitaukseen Kent läähättäen ja hikoillen ja hänen
mukanaan korkeintaan pari tusinaa viljelyksiltä tuotua työmiestä,
joista muutamat olivat mustia, mutta kaikki kauhun vallassa. Hän vei
heidät matalaan, valkoiseen rakennukseen ja toi heidät heti, kuten
näytti, takaisin aseistettuina musketeilla ja miekoilla, joista
muutamat olivat varustetut olkavyölläkin.

Tällöin tulivat kapinavangit aitaukseen kaksi- ja kolmimiehisissä
riveissä. He olivat jättäneet työnsä huomattuaan, ettei heitä
vartioitu, ja haistettuaan että vallitsi yleinen sekasorto.

Kent pysähtyi kiireessä aseistetun joukkonsa marssiessa eteenpäin
antaakseen sivumennen määräyksen orjille.

»Painukaa metsiin!» käski hän heitä. »Menkää metsiin ja pysykää siellä
piilossa, kunnes tämä on ohi ja olemme pistäneet nuo espanjalaissiat.»

Sitten hän lähti kiireesti miesten jälkeen, joiden piti yhtyä niihin,
jotka olivat kokoontuneet kaupunkiin vastustamaan ja tekemään tyhjäksi
espanjalaisten maihinnousua.

Ellei herra Bloodia olisi ollut paikalla, olisivat orjat noudattaneet
Kentin käskyä.

»Mikäpä kiire metsiin ja vielä tässä kuumuudessa?» sanoi hän. Hän oli
heidän mielestään hämmästyttävän tyyni. »Ehkäpä ei tarvitse lähteä
metsiin ensinkään, ja joka tapauksessa siihen on aikaa sittenkin, kun
espanjalaiset ovat kaupungin herroja.»

Ja niin he jäivät siihen muiden sieltä täältä tulleitten lisäksi,
yhteensä noin kaksi tusinaa — kaikki kapinavankeja — ja katselivat
edulliselta paikaltaan kaupungissa raivoavan taistelun vaiheita.

Miliisi ja kaikki asekuntoiset saaren asukkaat vastustivat
maihintulijoita raisun päättävästi, sillä he tiesivät, ettei
mitään armoa annettu sille, joka hävisi. Espanjalaisen sotaväen
häikäilemättömyys oli käynyt sananparreksi, ja Morgan ja L’Ollonais
eivät pahimmoillaankaan ollessaan suorittaneet sellaisia hirmutekoja,
mihin nämä Kastilian gentlemannit pystyivät.

Mutta espanjalaisten päällikkö tunsi tehtävänsä, jota ei suinkaan
voinut sanoa Barbados-saaren miliisistä.

Saavutettuaan suuren voiton yllättäen tekemällä linnakkeen
taistelukyvyttömäksi hän näytti pian, että hän oli tilanteen herra. Hän
käänsi nyt kanuunansa sillan takana olevaa avonaista paikkaa kohti,
jonne taitamaton Bishop oli järjestänyt joukkonsa, ampui miliisin
verisiksi riekaleiksi ja suojasi maihinnousujoukkojaan, jotka soutivat
kaupunkia kohti omissa veneissään sekä monessa niistä veneistä, jotka
liian hätäisesti olivat lähteneet suurta laivaa vastaan ennen kuin sen
kansallisuus oli selvinnyt.

Taistelua kesti koko paahtavan kuuman iltapäivän muskettien rätinän
ja taistelun melskeen tunkeutuessa yhä syvemmälle kaupunkiin, mikä
osoitti että puolustajien oli koko ajan peräydyttävä. Auringonlaskun
aikaan oli kaksisataaviisikymmentä espanjalaista Bridgetownin herroina,
saaren asukkaat oli riisuttu aseista, ja kuvernöörin talossa ilmoitti
Don Diego kuvernööri Steedille — joka hädissään oli miltei kokonaan
unohtanut leininsä — ja häntä tukevalle eversti Bishopille sekä
muutamille muille alemmille upseereille suurenmoisen kohteliaasti —
mikä oli pelkkää ivaa — sen summan, jonka hän vaati lunnaiksi.

Sadastatuhannesta punnasta ja viidestäkymmenestä naudanpäästä lupasi
Don Diego olla muuttamatta kaupunkia soraläjäksi. Ja sillä aikaa
kun rakastettava ja kohtelias päällikkö sopi puoleksi halvaantuneen
brittiläisen kuvernöörin kanssa näiden asiain yksityiskohdista,
raivosivat espanjalaiset ryöstäen, juoden ja juhlien hirvittävään
tapaansa.

Uskalikko kun oli, lähti herra Blood hämärissä kaupunkiin. Sen mitä
hän siellä näki, on Jeremias Pitt, jolle hän sittemmin näkemänsä
kertoi, laajassa päiväkirjassaan — josta suurin osa kertomustani on
otettu — totuudenmukaisesti merkinnyt muistiin. En aio tässä kerrata
mitään siitä. Se on kaikki niin mieltäkääntävää ja iljettävää, että
tuntuu uskomattomalta, että ihmiset, olkoot kuinka turmeltuneita
tahansa, saattavat vaipua niin syvälle eläimellisessä julmuudessa ja
himokkuudessa.

Näkemänsä ajoi hänet heti nopeasti ja kalpeana tuosta helvetistä
takaisin, kun hän äkkiä törmäsi yhteen tytön kanssa, joka silmät
hurjina ja tukka hajallaan hulmuten juoksi kapeata katua. Hänen
jäljessään juoksi nauraen ja kiroillen espanjalainen, jolla oli raskaat
saappaat jalassa. Hän oli jo saavuttamaisillaan tytön, kun herra Blood
arvaamatta joutui hänen tielleen. Tohtori oli anastanut miekan eräältä
kaatuneelta mieheltä vähän aikaisemmin ja aseistanut itsensä sillä
kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Kun espanjalainen pysähtyi hämmästyneenä ja vihoissaan, näki hän
hämärässä kalpean miekanvälähdyksen, sillä herra Blood oli nopeasti
paljastanut sen.

»Ah, perro ingles!» huusi espanjalainen ja hyökkäsi surmaansa kohti.

»Minäpä luulen, että olet kypsä tapaamaan Luojasi», vastasi herra Blood
ja survaisi miekkansa miehen läpi. Hän toimitti tekonsa taitavasti,
lääkärin ja miekkailijan yhteisymmärryksellä. Mies lysähti kokoon
päästämättä huokaustakaan.

Herra Blood kääntyi tytön puoleen, joka seisoi huohottaen ja
nyyhkyttäen ja nojasi seinää vasten. Herra Blood otti häntä ranteesta.

»Tulkaa», sanoi hän.

Mutta tyttö vastusteli koko painollaan. »Kuka te olette?» kysyi hän
kauhuissaan.

»Odotatteko, että minun ensin pitäisi näyttää papinkirjani?» säväytti
herra Blood. Kauempaa kulman takaa kuului askeleita samalta suunnalta,
josta tyttö juuri oli tullut juostessaan pakoon. »Tulkaa», koetti Blood
pakottaa tyttöä uudelleen. Ja tällä kertaa — huomattuaan ehkä Bloodin
puhtaan englannin kielen ääntämisen — lähti tyttö enempää kyselemättä
hänen kanssaan.

He kiiruhtivat yhtä kujaa alas, toista ylös, tapaamatta onneksi
ketään, sillä he olivat jo kaupungin laitaosissa. Vihdoin he
pääsivät kaupungista ulos, ja herra Blood veti tyttöä, joka oli
kalmankalpea ja melkein ruumiillisesti sairas, juoksujalkaa mäkeä
kohti eversti Bishopin asunnolle. Blood kertoi hänelle lyhyesti, kuka
ja mikä hän oli, ja sitten he eivät vaihtaneet sanaakaan ennen kuin
pääsivät valkoisen talon eteen. Se oli kokonaan pimeä, ja se tuntui
lohdulliselta. Jos espanjalaiset olisivat joutuneet sinne, niin se
olisi ollut valaistu. Herra Blood kolkutti, kolkutti uudelleen,
vieläkin kerran hän sai kolkuttaa ennen kuin tuli vastaus. Se kuului
ikkunasta heidän yläpuoleltaan.

»Kuka siellä?» Ääni oli neiti Bishopin, hieman vapiseva tosin, mutta
hänen se oli.

Herra Blood oli pyörtyä helpotuksesta. Hän oli kuvitellut mahdottomia.
Hän oli luullut, että tyttö oli siinä helvetissä, josta hän itse
juuri oli tullut. Hän oli arvellut, että Arabella-neiti oli
seurannut setäänsä Bridgetowniin tai tehnyt jonkin muun tyhmyyden,
ja oli värissyt kiireestä kantapäähän ajatellessaan, mitä tytölle
mahdollisesti oli tapahtunut.

»Minä — Peter Blood», vastasi hän.

»Mitä te tahdotte?»

On kyseenalaista olisiko hän ensinkään tullut avaamaan ovea. Sillä
näissä oloissa oli enemmän kuin luultavaa, että onnettomat orjat
olivat nousseet kapinaan ja olivat siis yhtä vaarallisia kuin
espanjalaisetkin. Mutta kuullessaan Arabella-neidin äänen astui
pimennosta esiin tyttö, jonka herra Blood oli pelastanut.

»Arabella!» huudahti hän. »Täällä olen minä, Mary Traill.»

»Mary!» Ääni vaikeni ja pää katosi ikkunasta. Hetken kuluttua aukeni
ovi selkoselälleen. Sisällä seisoi Arabella-neiti suuressa hallissa,
hoikka neitseellinen vartalo valkoisessa puvussa, kuin salaperäinen
ilmestys kädessään olevan kynttilän valossa.

Herra Blood astui sisään, ja hänen levoton toverinsa hänen perässään.
Tyttö heittäytyi Arabella-neidin rintaa vasten ja antautui kyyneltulvan
valtaan. Mutta herra Blood ei hukannut aikaa.

»Keitä täällä on kanssanne? Keitä palvelijoita?» kysyi hän terävästi.

Ainoa miehinen mies oli James, vanha neekeripalvelija.

»Hänkö vain?» sanoi Blood. »Käskekää hänet heti hakemaan hevosia. Ja
sitten lähdette kiireesti Speightowniin, tai vieläkin pohjoisempaan,
jossa olette turvassa. Täällä teitä uhkaa vaara — suuri vaara.»

»Mutta minä luulin että taistelu oli jo loppunut...», alkoi tyttö
kalpeana ja säikähtäneenä.

»Niin onkin, mutta tihutyöt vasta alkavat. Neiti Traill kertoo teille
kyllä, kun olette matkalla. Jumalan nimessä, neiti, uskokaa minua ja
tehkää kuten sanoin.»

»Hän — hän pelasti minut», nyyhkytti neiti Traill.

»Pelasti sinut?» neiti Bishop oli hämmästynyt. »Mistä hän sinut
pelasti?»

»Antakaa sen odottaa», sanoi herra Blood miltei vihaisena. »Teillä on
koko yö lörpöttelyä varten, kun vain ensin pääsette täältä, pois heidän
ulottuvillaan. Olkaa hyvä ja kutsukaa James tänne ja tehkää kuten
sanoin — ja heti.»

»Te olette kovin määräilevä.»

»Oh, hyvä Jumala. Niin olenkin. Puhukaa, neiti Traill, kertokaa
hänelle, niin hän saa nähdä, onko minulla syytä olla käskevä.»

»Kyllä, kyllä», huudahti tyttö kauhistuen. »Tee kuten hän käskee, ah,
Jumalan tähden, Arabella.»

Neiti Bishop meni jättäen herra Bloodin ja neiti Traillin kahden.

»Minä — minä en koskaan unohda tekoanne, sir», sano; neiti Traill
kyynelten lomassa. Hän oli vielä nuori, miltei lapsi.

»Olen tehnyt suurempiakin tekoja elämässäni. Sen vuoksi minä täälläkin
olen», sanoi herra Blood, joka näytti olevan huonolla tuulella.

Tyttö ei edes teeskennellyt käsittävänsä häntä, hän ei edes
yrittänytkään.

»Tapoitteko — hänet?» kysyi hän pelokkaana.

Herra Blood katsoi häntä kynttilän lepattavassa valossa.

»Toivottavasti. Paljon mahdollista, mutta se ei merkitse mitään»,
sanoi Blood. »Mutta mikä merkitsee jotakin, on se, että James
tuo pian hevoset.» Ja hän lähti jalkojaan tömistäen kiirehtimään
matkavalmistuksia, mutta neiti Traill pidätti hänet.

»Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua tänne yksin», huusi hän
kauhun vallassa.

Herra Blood pysähtyi. Hän kääntyi ja palasi hitaasti takaisin.
Seistessään lähellä tyttöä hän hymyili hänelle.

»Kas niin, kas niin! Teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Kaikki
on nyt ohi. Te olette pian kaukana — kaukana Speightownissa, jossa
olette täysin turvassa.»

Hevoset tulivat vihdoin — neljä kaikkiaan, sillä paitsi Jamesia, jonka
piti toimia oppaana, oli neiti Bishopilla vielä naispalvelija, eikä
häntä voinut jättää taloon.

Herra Blood nosti kevyen neiti Traillin hevosen selkään ja kääntyi
sitten sanomaan hyvästit neiti Bishopille, joka jo istui satulassa.
Herra Blood sanoi hyvästit ja näytti siltä kuin hänellä olisi vielä
ollut jotakin lisättävänä. Mutta mitä se lienee ollutkin, sanomatta se
jäi.

Hevoset lähtivät ja hävisivät tummaan tähtikirkkaaseen yöhön jättäen
herra Bloodin seisomaan eversti Bishopin oven eteen. Viimeinen, mitä
hän heistä kuuli, oli Mary Traillin lapsekas vapiseva ääni, kun tyttö
huusi hänelle: »En koskaan unohda tekoanne, herra Blood. En koskaan.»
Mutta koska se ei ollut se ääni, jota herra Blood kaipasi, soi se
hänelle sangen vähän tyydytystä. Hän seisoi siinä pimeässä katsellen
tulikärpästen touhua alppiruusujen keskellä, kunnes hevosten kavioiden
kapse häipyä kuuluvilta. Sitten hän huokasi ja heräsi toimintaan.
Hänellä oli paljon tekemistä. Hän ei ollut tehnyt matkaansa kaupunkiin
joutavan uteliaisuuden vuoksi, nähdäkseen miten espanjalaiset
käyttäytyisivät voiton hetkellä. Sillä oli ollut aivan toinen
tarkoitus, ja hän oli matkallaan saanut tietää sen mitä tarvitsi.
Hänellä oli edessä sangen työläs yö ja hänen täytyi lähteä. Hän lähti
nopeasti astumaan paaluaitausta kohti, missä hänen orjakumppaninsa
häntä odottelivat levottomina, toiveikkain mielin.



Yhdeksäs luku

KAPINAVANGIT


Kun troopillisen yön punahehku laskeutui Karibian meren yli, ei _Cinco
Llagasilla_ ollut enempää kuin kymmenmiehinen vartiosto, niin varmoja —
ei vallan syyttä — olivat espanjalaiset saaren asukkaiden täydellisestä
nujertamisesta. Ja kun sanon, että he olivat jätetyt vartioimaan
laivaa, niin totean vain tarkoituksen, miksi he siellä olivat, enkä
sitä, millä tavalla he tehtävänsä suorittivat. Tosiasia kuitenkin
oli, että sillä aikaa kun espanjalaisten pääjoukko juhli ja raivosi
maalla, juhlivat espanjalainen tykkimies ja hänen alaisensa — jotka
niin hienosti olivat täyttäneet tehtävänsä ja siten hankkineet niin
helpon voiton sinä päivänä — välikannella nauttien viinejä ja tuoreita
herkkuja, jotka heille oli maalta käsin tuotu. Yläkannella piti
vahtia vain kaksi miestä, toinen keulassa ja toinen perässä. Eivätkä
hekään olleet niin tarkkoja vartioinnissaan kuin heidän olisi tullut
olla, sillä muuten heidän olisi täytynyt huomata ne kaksi venettä,
jotka pimeyden turvissa tulivat lipuen äänettömästi huolellisesti
rasvatuin hankaimin veistämöltä päin laskeakseen hiljaa suuren laivan
peräpuolelle. Sen laidasta riippuivat vielä samat köysitikkaat, joita
myöten Don Diego oli laskeutunut siihen veneeseen, joka oli vienyt
hänet maihin. Peräpuolen vartija, joka juuri oli kääntymässä portaiden
kohdalla, joutui arvaamatta seisomaan miehen tumman varjon eteen, joka
äkkiä oli sukeltanut esiin laidan takaa.

»Kuka siellä?» kysyi hän, mutta hätääntymättä, otaksuen että mies oli
joku hänen tovereistaan.

»Minä se olen», vastasi Peter Blood hiljaa sujuvalla kastilian
murteella, jonka hän hallitsi täydellisesti.

»Ah, sinäkö se oletkin, Pedro?» Espanjalainen tuli askelen lähemmäksi.

»Pedro minun nimeni kyllä on, mutta en ole se, jota sinä odotat.»

»Miten?» vastasi vartija pysähtyen.

»Täten», sanoi herra Blood.

Puinen laivanlaita oli matala ja espanjalainen tuli täydellisesti
yllätetyksi. Lukuun ottamatta sitä läiskähdystä, jonka hänen tulonsa
veden pintaan sai aikaan hänen ollessaan vähällä kolahtaa toiseen perän
alla odottavista ja täydessä lastissa olevista veneistä, ei mikään ääni
ilmaissut hänen lähtöään. Pukeutuneena haarniskaan ja rintasuojuksiin
hän painui syvyyteen aiheuttamatta heille sen enempää huolta.

»Hsst!» kuiskasi herra Blood odottaville kapinavangeille. »Tulkaa nyt,
mutta ääneti.»

Viidessä minuutissa he olivat kannella, kaikki kaksikymmentä, täyttäen
miltei koko peräkannen. Keulapuolessa näkyi valoja. Keulassa riippuvan
suuren lampun alla he näkivät toisen vartijan tumman varjon tämän
kävellessä etukannella. Alhaalta välikannelta kuului juhlahumu. Komea
miehenääni esitti rivoa balladia, jonka kertosäkeeseen toiset aina
yhtyivät:

»Y estos son los usos de Castilla y de Leon!»

»Siitä, mitä tänä päivänä olen nähnyt, uskon sen mielelläni», sanoi
Peter Blood ja kuiskasi: »Eteenpäin — minun jäljessäni.»

Kyyristyen kuin pantterit he hiipivät äänettömästi kuin varjot
peräkannen portaille ja laskeutuivat niitä myöten keskilaivaan. Kaksi
kolmasosaa heistä oli varustettu musketeilla, jotka he osaksi olivat
ottaneet päällysmiehen talosta ja osaksi siitä varastosta, jonka herra
Blood oli niin työläästi koonnut pakohetken varalta. Loput olivat
varustetut veitsillä ja miekoilla.

Keskilaivassa he viipyivät kotvan aikaa, kunnes herra Blood oli
varmistunut siitä, ettei kannella näkynyt muita vartijoita kuin tuo
harmillinen keulavahti. Häneen täytyi heidän ensin kohdistaa huomionsa.
Herra Blood itse ja kaksi hänen toveriaan hiipivät eteenpäin jättäen
muut Nathanael Hagthorpen huostaan, jonka aikaisemmin kuninkaallisessa
meriväessä saama kokemus oikeutti siihen tehtävään.

Peter Blood ei viipynyt kauan poissa. Kun hän palasi, ei laivan
kannella ollut ainoatakaan espanjalaista vartijaa.

Sillä välin jatkoivat juhlijat ilonpitoaan kannen alla täysin
turvallisina. Barbados-saaren miliisi oli voitettu ja riisuttu
aseista ja heidän toverinsa olivat maalla ja pitivät kaupunkia
täydellisesti hallussaan nauttien omalla iljettävällä tavallaan voiton
suomista hedelmistä. Mitäpä tässä siis oli pelättävää? Niinpä kun
heidän kekkeripaikkansa oli jo täynnä miehiä ja he huomasivat, että
heidät oli joka puolelta saartanut parikymmentä hurjaa, karvaista ja
puolialastonta olentoa, jotka — vaikka he näyttivät joskus olleen
valkoihoisia — olivat kuin joukko Lännen villejä, eivät he voineet
uskoa silmiään.

Kuka olisi voinut uneksiakaan, että kourallinen unohdettuja
siirtomaaorjia olisi rohjennut ryhtyä sellaiseen tekoon?

Puolihumalaiset espanjalaiset, joiden nauru äkkiä tukahtui ja laulu
huulilla kuivui, tuijottivat yllätettyinä ja hämmästyneinä heihin
suunnattuja musketteja, jotka tekivät heidät täysin voimattomiksi.

Ja sitten astui tästä villien rumilasjoukosta, joka heitä piiritti,
hoikka, pitkä mies, jonka sinisilmissä loisti häijynilkinen veitikka.
Hän puhutteli heitä puhtaimmalla kastilian murteella.

»Te säästytte tuskalta, jos tunnustatte olevanne minun vankejani ja
sallitte, että teidät rauhallisesti tehdään vaarattomiksi.»

»Jumalan nimessä», noitui tykkimies, vaikka se ei vähääkään vastannut
sitä sanomatonta hämmästystä, jonka vallassa he olivat.

»Suvaitkaa siis», sanoi herra Blood, ja sitten pantiin espanjalaiset
gentlemannit ilman enempiä mutkia yhden tai parin musketin perän
voimalla häviämään luukusta yhtä kerrosta alemmaksi.

Sen jälkeen kapinavangit virkistivät itseään niillä herkuilla, joiden
nauttimisen he olivat espanjalaisilta keskeyttäneet. Maukas ruoka
kuukausimääriä syödyn suolakalan ja maissikakkujen jälkeen oli sinänsä
jo juhla-ateria onnettomille. Mutta minkäänlaiseen kohtuuttomuuteen ei
menty. Siitä piti herra Blood huolen, vaikka se vaatikin kaiken sen
lujuuden, mikä hänellä oli käytettävissään.

Sen varalta, mitä oli tulossa, täytyi viipymättä ryhtyä
toimenpiteisiin, ennen kuin he saattoivat täydelleen antautua
iloitsemaan voitostaan. Tämähän oli vasta valmistava ottelu, vaikka se
olikin ikään kuin koko tapahtumasarjan avain.

Nyt tuli toimia niin, että siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty.
Toimenpiteisiin meni suurin osa yötä, mutta vihdoin ne olivat valmiit
juuri ennen kuin aurinko pilkisti Hillboy-vuoren huipun yli antaakseen
valonsa päivälle, joka oli oleva sekalaisten yllätysten päivä.

Hieman jälkeen päivännousun ilmoitti se kapinavanki, joka astuskeli
fregatin peräkannella espanjalainen haarniska ja kypärä yllään ja
musketti olallaan, että eräs vene oli tulossa. Se oli Don Diego de
Espinosa y Valdez, joka oli tulossa laivaan tuoden mukanaan neljä
suurta rahakirstua, joista kukin sisälsi viisikolmattatuhatta puntaa,
ne lunnaat, jotka kuvernööri Steed aamun koitteessa oli hänelle
jättänyt. Hänen kanssaan tuli myös hänen poikansa, Don Esteban, sekä
kuusi soutajaa.

Fregatilla oli kaikki rauhallista ja järjestyksessä kuten ainakin.
Se oli ankkurissa, alahanka maallepäin ja pääportaat ylähangan
puolella. Tänne laski nyt Don Diegon vene aarteineen. Herra Blood
oli toiminut tarmokkaasti. Hän ei ollut turhan vuoksi palvellut
Ruyterin alaisena. Vintturimasto oli käännetty paikalleen ja sen
ääressä seisoivat miehet odottamassa. Alakannella olivat tykkimiehet
paikoillaan Oglen komennossa, joka — kuten olen maininnut — oli ollut
tykkimiehenä kuninkaallisessa laivastossa, ennen kuin hän alkoi
harrastaa politiikkaa ja liittyi Monmouthin herttuaan. Hän oli rohkea
ja päättäväinen mies, joka herätti luottamusta jo sillä luottamuksella,
joka hänellä oli itseään kohtaan.

Don Diego nousi portaita ja astui kannelle aavistamatta mitään pahaa.
Ja mitäpä miesparka olisi epäillyt?

Ennen kuin hän ennätti katsahtaa ympärilleen ja tarkastaa vartiostoa,
joka oli komennettu riviin häntä vastaanottamaan, uuvutti pieni napsaus
päähän, jonka Hagthorpe kätevästi toimitti vintturin hangolla, hänet
uneen ilman suurempaa melua.

Hänet kannettiin omaan hyttiinsä sillä aikaa kun raha-arkut veneeseen
jääneiden miesten avulla nostettiin laivaan. Kun se oli tyydyttävästi
toimitettu, astuivat Don Esteban ja soutajat toinen toisensa jälkeen
portaita laivaan, joutuakseen kukin samanlaisen rauhallisen käsittelyn
alaiseksi. Peter Bloodilla oli luontaiset lahjat tällaisten asioiden
järjestelyssä, ja luulenpa, että hän erityisesti rakasti kaikkea
draamallista. Ja draamallinen oli totisesti se näytelmä, joka
rangaistusretkeläisiltä säästyneille nyt tarjoutui nähtäväksi.

Eversti Bishop etumaisena ja leininlyömä kuvernööri Steed hänen
vieressään istuivat särkyneen muurin raunioilla ja katselivat synkkinä,
kuinka kahdeksan venettä, jotka olivat täynnä ryöstämisestä, murhasta
ja elostelusta väsyneitä espanjalaisia hurjimuksia, poistui kaupungista.

He olivat toiselta puolen hyvillään siitä, että heidän säälimättömät
vihollisensa viimein lähtivät, toiselta puolen he olivat epätoivoissaan
raivoisasta riehunnasta, jolla espanjalaiset olivat hävittäneet ainakin
joksikin ajaksi pienen siirtokunnan hyvinvoinnin ja onnen.

Veneet lähtivät rannasta nauravine ja pilailevine espanjalaisineen,
jotka vielä veneistäänkin sinkauttelivat herjauksia eloonjääneille
uhreilleen. He olivat päässeet puoliväliin veistämöltään laivalleen,
kun tykinlaukaus äkkiä vavahdutti ilmaa.

Tykin ammus tuli veteen noin sylen päähän etumaisesta veneestä heittäen
valtavan vesiryöpyn siinä olevien päälle. Sanattomina hämmästyksestä
he lopettivat soutunsa hetkeksi. Sitten laukesi puheentohina kuin
räjähdys. Vihaisin ja vuolain sanoin he kirosivat tykkimiehensä
vaarallista huolimattomuutta. Hänen olisi toki pitänyt tietää, ettei
tervehdyslaukauksia sopinut ampua täysillä panoksilla. He kiroilivat
häntä yhä, kun toinen laukaus, joka oli tähdätty tarkemmin, pamahti
ja räjäytti yhden veneistä sirpaleiksi lennättäen sen miehistön, sekä
kuolleen että elävän, mereen.

Mutta jos se panikin vaikenemaan sen veneen miehistön, niin nostatti
se sen sijaan toisissa veneissä sitä vihaisemman, ankaramman
ja sekaisemman sanatulvan. Jokaisessa veneessä olivat airot
liikkumattomina veden yläpuolella ja miehet kiljuivat kirouksia
laivaa kohti nousten hämmennyksissään seisomaan ja pyytäen taivasta
ja helvettiä ilmoittamaan heille, kuka mielipuoli oli päässyt heidän
tykkiensä kimppuun.

Aivan heidän keskelleen tuli kolmas laukaus murskaten toisen veneen
hirvittävällä seurauksella. Tuli taas hetken kaamea hiljaisuus ja
sitten syntyi hirvittävä sekamelska, huutoa ja kirouksia ja airojen
läiskettä espanjalaisten merirosvojen koettaessa hajaantua joka
taholle. Toiset pyrkivät maihin toisten yrittäessä soutaa suoraan
laivalle ottamaan selkoa siitä, missä vika oli. Ei voinut enää olla
puhettakaan siitä, ettei vikaa ollut, ja että se oli arveluttavan
suurikin, varsinkin kun heidän väitellessään, kiroillessaan ja
raivotessaan tuli, vielä kaksi laukausta kolmannen veneen turmioksi.

Päättäväinen Ogle teki määrätietoista työtä, joka täydelleen osoitti,
ettei hän turhan vuoksi väittänyt tietävänsä jotakin tykin käytöstä.
Hämmennyksissään olivat espanjalaiset suuresti helpottaneet hänen
työtään kerääntymällä veneineen aivan yhteen.

Neljännen laukauksen perästä he eivät enää olleet eri mieltä. Kuin
yhteisestä päätöksestä he hajaantuivat tai ainakin yrittivät tehdä
niin, sillä ennen kuin he ennättivät sen suorittaa, oli uponnut kaksi
venettä lisää.

Kolme jäljellejäänyttä venettä lähti, välittämättä vähääkään niistä
onnettomista tovereistaan, jotka henkensä edestä taistelivat meressä,
kiireen kaupalla laivaveistämöä kohti.

Jos espanjalaiset eivät käsittäneet mitään koko jutusta, niin
ymmärsivät onnettomat saaren asukkaat siitä vielä vähemmän, kunnes
näkivät Espanjan lipun, ikään kuin selvittääkseen heidän järkeään,
laskeutuvan alas fregatin suunnastasta ja Englannin lipun kohoavan sen
tilalle. Sittenkin he jäivät vielä epätietoisiksi, ja pelokkain silmin
he näkivät vihollistensa palaavan maihin, jolloin nämä ehkä outojen
tapausten ärsyttäminä hyökkäisivät uudelleen heidän kimppuunsa.

Mutta Ogle jatkoikin todisteinaan siitä, että hänen tykistökokemuksensa
ei ollut eilistä laatua. Hänen ammuksensa lensivät yhä pakenevia
espanjalaisia kohti. Viimeinen vene lensi säpäleiksi juuri kun se pääsi
siltaan, ja sen jäännökset peitti sillan särkynyt rappaus.

Se oli kaapparimiehistön loppu, miehistön, joka tuskin kymmentä
minuuttia aikaisemmin oli laskenut, kuinka monta kolikkoa kukin saisi
siitä ryöstösaaliista, jonka he olivat laivaansa lähettäneet.

Tuskin parikymmentä eloonjäänyttä pääsi rantaan. Kun ei minulla ole
käytettävänäni mitään tietoa heidän kohtalostaan, niin en pysty
sanomaan, oliko heillä syytä onnitella itseään pelastumisensa johdosta.
Tietojen puute on sinänsä varsin kaunopuheinen. Tiedämme, että heidät
vangittiin heti maihin tultuaan, ja ottaen huomioon sen pahan,
mitä he olivat tehneet, heillä oli varmaankin täysi syy pahoitella
pelastumistaan.

Salaperäinen apu, joka yhdennellätoista hetkellä oli tullut kostamaan
espanjalaisille ja pelastanut saarelle heidän kiristämänsä satatuhatta
kolikkoa, oli vielä selvittämättä. Niiden merkkien perusteella,
mitä _Cinco Llagas_ oli antanut, ei ollut epäilystäkään, että alus
oli ystävien käsissä. Mutta keitä, kysyivät Bridgetownin asukkaat
toisiltaan, olivat ne miehet, jotka pitivät laivaa hallussaan, ja mistä
he olivat tulleet? Ainoa mahdollinen selitys hipoi sangen läheltä
totuutta. Päättäväinen joukko saaren asukkaita oli varmaan yön aikana
tunkeutunut laivaan ja ottanut sen haltuunsa. Nyt oli vain saatava
tarkka selvyys siitä, keitä nämä salaperäiset pelastajat olivat, jotta
heille voitaisiin osoittaa sitä kunnioitusta, jonka he niin suuressa
mitassa ansaitsivat.

Tälle asialle lähti — kuvernööri Steediä esti hänen terveydentilansa
lähtemästä — eversti Bishop kuvernöörin edustajana parin upseerin
saattamana.

Astuessaan portailta keskilaivaan hän näki siinä suuluukun vieressä ne
neljä suurta rahakirstua, joista hän oli täyttänyt yhden miltei yksin
omilla varoillaan.

Se oli ilahduttava näky, ja hänen silmänsä säkenöivät hänen
katsellessaan niitä.

Poikki laivan seisoi parikymmentä miestä kahdessa suorassa rivissä kuin
kunniavahtina. Heidän rintansa ja selkänsä olivat terästä ja päässään
oli heillä kiilloitettu espanjalainen kypärä, joka varjosti heidän
kasvojaan, ja musketti oli asennossa kunkin sivulla.

Ei voinut odottaa, että eversti Bishop olisi ensi katseella tuntenut
noita pystypäisiä, kiiltäviä ja sotilaallisia miehiä samoiksi
rääsyisiksi, siistimättömiksi variksenpeläteiksi, jotka vielä
toissapäivänä olivat raataneet hänen sokeriviljelyksillään. Vielä
vähemmän saattoi odottaa, että hän heti olisi tuntenut sitä kohteliasta
herrasmiestä, joka astui häntä tervehtimään. Hoikka, sirokäytöksinen
gentlemanni oli pukeutunut espanjalaiseen pukuun, kokonaan mustaan,
jossa oli runsaasti hopeareunusta. Kultakahvainen miekka heilahteli
hänen kupeellaan kullalla koristetussa olkahihnassa, ja leveä
sulkaniekka hattu somisti hänen pikimustia, huolellisesti käherrettyjä
kiharoitaan.

»Olkaa tervetullut _Cinco Llagasille_, kallis eversti», puhutteli
sokerinviljelijää epämääräisen tuttu ääni. »Olemme parhaamme mukaan
koettaneet käyttää espanjalaisten vaatevarastoa tätä vierailua varten
laivassa, vaikka emme rohjenneet toivoa teitä itseänne tänne tulevaksi.
Te olette täällä ystävien joukossa — kaikki vanhoja ystäviänne.»

Eversti tuijotti tylsänä hämmästyksestä.

Herra Blood komeili täydessä loistossaan — tyydyttäen siinä luontaista
makuaan — parta hyvin ajettuna, tukka huolellisesti siistittynä hän
näytti muuttuneen nuoreksi mieheksi. Totta puhuen hän oli juuri niin
vanhan näköinen kuin hänen kolmeneljättä vuottaan edellyttivät.

»Peter Blood!» Se oli hämmästyksen huudahdus. Sitten seurasi
tyytyväisyys nopeasti. »Tekö se siis olitte, joka...»

»Minä itse — minä ja nämä minun hyvät ystäväni ja teidän myös.»
Herra Blood heilautti hienon pitsiröyhelön ranteeltaan osoittaakseen
kädellään asennossa seisovia miehiä.

Eversti katsoi heitä tarkemmin. »Jumaliste», huudahti hän narrimaisesti
riemuiten. »Ja näiden miesten kanssa te vangitsitte espanjalaiset ja
käänsitte onnen heille vastaiseksi, saakeli, se oli urhea teko.»

»Urhea! Tottavie, se oli eepillistä! Alatte ehkä jo tajuta nerokkuuteni
syvyyden ja laajuuden!»

Eversti Bishop istuutui luukun reunukselle, otti päästään leveän
lakkinsa ja pyyhki otsaansa.

»Te hämmästytätte minua!» sanoi hän. »Sieluni kautta, te hämmästytätte
minua. Saadapa takaisin rahansa ja lisäksi tämä hieno laiva kaikkineen
mitä se sisältää! Se on jotakin. Se lieventää jossakin määrin niitä
vahinkoja, joita olemme kärsineet. Niin totta kuin elän, olette
ansainnut hyvän palkinnon siitä.»

»Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin.»

»Piru vieköön! Sen te olette ansainneet, ja saatte nähdä, että tulen
olemaan kiitollinen teille.»

»Se on kuten pitääkin», sanoi herra Blood. »Kysymys on vain siitä,
kuinka suuren palkinnon olemme ansainneet ja kuinka kiitolliseksi te
osoittaudutte.»

Eversti Bishop katsahti häneen ja näytti hieman hämmästyneeltä.

»Mitä — hänen ylhäisyytensä lähettää tietysti ilmoituksen uroteostanne
kotimaahan ja ehkäpä joku osa teidän rangaistusajastanne annetaan
teille anteeksi.»

»Jaakko-kuninkaan jalomielisyys on hyvin tunnettua», virnisteli
Nathanael Hagthorpe, joka seisoi lähellä, ja joku rivissä seisovista
kapinavangeista rohkeni nauraa.

Eversti Bishop nousi seisomaan. Hän alkoi tuntea levottomuuden ensi
oireita. Hänen päähänsä pälkähti, ettei kaikki ollutkaan vallan niin
ystävällistä kuin näytti.

»Ja siinä on vielä toinenkin juttu», jatkoi herra Blood. »Tuo
raipparangaistus, joka minun piti saada. Tehän olette niitä miehiä,
jotka pidätte sananne sellaisissa asioissa — joskaan ette muissa — ja
tehän sanoitte muistaakseni, että ette jätä neliötuumaakaan nahkaa
ehjäksi selässäni.»

Sokerinviljelijä sivuutti asian kädenheilautuksella. Hän oli miltei
loukkaantunut.

»Joutavia, joutavia. Luuletteko, että näin loistavan teon jälkeen
saattaisin ajatellakaan sellaista!»

»Olen iloinen siitä, että ajattelette sillä tapaa. Mutta arvelen, että
minuun nähden oli erinomaisen onnellista, että espanjalaiset eivät
tulleet tänne tänään, vaan eilen, sillä vastakkaisessa tapauksessa
olisin samassa tilassa kuin Jeremias Pitt nyt on. Ja missä silloin
olisi ollut se nerokkuus, joka käänsi espanjalaisten voiton heille
tappioksi?»

»Mitäpä puhua siitä nyt?»

»Minun täytyy, rakas eversti. Te olette elämänne aikana harjoittanut
yhtä ja toista julmuutta ja konnamaisuutta, ja minä tahdon, että tämä
tulisi teille opetukseksi — opetukseksi, jonka olette muistava — niiden
hyväksi, jotka mahdollisesti tulevat meidän jälkeemme. Tuolla laivan
perällä on Jeremias Pitt selässään kaikki sateenkaaren värit, eikä
tuo onneton poikanen ole entisellään vielä kuukaudenkaan perästä. Ja
elleivät espanjalaiset olisi tulleet, olisi hän ehkä jo kuollut ja minä
hänen kanssaan.»

Hagthorpe hyökkäsi eteenpäin. Hän oli pitkä, voimakas mies, jolla oli
kaunispiirteiset, miellyttävät kasvot, jotka selvästi ilmaisivat hänen
kasvatuksensa.

»Miksi tuhlaat sanoja tuon sian vuoksi?» ihmetteli entinen
kuninkaallisen laivaston upseeri. »Heitä hänet laidan yli ja sillä
hyvä.»

Everstin silmät suurenivat. »Mitä pirua te tarkoitatte?» kysyi hän
ylpeästi.

»Te olette oikea onnen poika, eversti, vaikka ette arvaa syytä hyvään
onneenne.»

Ja nyt sekaantui asiaan kolmas — ruskea, toissilmäinen Wolverstone,
joka oli vähemmän hempeämielinen kuin hänen gentlemannimainen
vankitoverinsa.

»Vedä hänet raakapuuhun roikkumaan», huusi hän karkealla ja vihaisella
äänellä, ja useimmat hänen asennossa seisovista tovereistaan toistivat
kaikuna hänen sanansa.

Eversti Bishop vapisi. Herra Blood kääntyi. Hän oli aivan tyyni.

»Kuulehan, Wolverstone, minä aion toimittaa asiat oman pääni mukaan.
Niin on sovittu. Ole hyvä ja muista se.»

Hänen katseensa lipui miehestä mieheen, selvästi ilmaisten, että hän
puhui heille kaikille.

»Minä tahdon, että eversti Bishop saa pitää henkensä. Yksi syy siihen
on se, että tahdon pitää hänet panttivankina. Jos itsepäisesti tahdotte
hirttää hänet, niin saatte hirttää myös minut tai lähden takaisin
maihin.»

Hän vaikeni. Vastausta ei kuulunut. Mutta he seisoivat allapäin ja
puoleksi kapinamielisinä hänen edessään paitsi Hagthorpea, joka
kohautti hartioitaan ja hymähti väsyneesti. Herra Blood jatkoi: »Teidän
täytyy käsittää, että laivalla on yksi ainoa kapteeni. Kas niin.» Hän
kääntyi taas säikähtyneen everstin puoleen.

»Vaikka lupasinkin säästää henkenne, täytyy minun — kuten olette
kuullut — pitää teitä laivalla panttivankina siltä varalta, ettei
kuvernööri Steed ja ne linnoitusväestä, jotka vielä ovat jäljellä,
käyttäytyisi sievästi, ennen kuin olemme merellä.»

»Ennen kuin...», Kauhu esti eversti Bishopia kertaamasta uskomattomalta
kuulostaneita sanoja.

»Juuri niin», sanoi Peter Blood ja kääntyi upseerien puoleen, jotka
olivat tulleet everstin kanssa. »Vene odottaa, gentlemannit. Olette
kuulleet, mitä sanoin. Viekää se sekä terveiseni hänen ylhäisyydelleen.»

»Mutta, sir...», alkoi toinen heistä.

»Ei sanaakaan enää, gentlemannit. Nimeni on Blood — kapteeni Blood,
jos suvaitsette, kapteeni tällä laivalla, joka on otettu sotasaaliina
Don Diego de Espinosa y Valdezilta, joka taas on vankinani samalla
laivalla. Teidän täytyy käsittää, että minä olen kääntänyt asiat nurin
päin muiltakin kuin espanjalaisilta. Tuossa ovat portaat. Luulen, että
ne ovat mukavammat kuin laidan yli heitto, joka odottaa teitä siinä
tapauksessa, että viivyttelette.»

He lähtivät ja tavallista kiireemmin sekä välittämättä hitustakaan
kiukkuisesti mylvivästä eversti Bishopista, jonka oli vallannut
pelonsekainen raivo hänen huomatessaan jäävänsä noiden miesten
armoille, joiden aiheellisesta vihamielisyydestä hän ei suinkaan voinut
olla epätietoinen.

Puolisen tusinaa heistä, lukuun ottamatta Jeremias Pittiä, joka
yksin oli kykenemätön mihinkään, tunsi pintapuolisesti purjehdusta.
Hagthorpe, vaikka olikin ollut taisteluissa mukana, oli harjaantumaton
meriasioissa, mutta tiesi niistä kuitenkin niin paljon, että laiva
hänen johdollaan saattoi lähteä.

Ankkuri nostettiin, isopurje levitettiin ja niin he suuntasivat
kulkunsa ulapalle heikon tuulen vieminä ja linnakkeen pysyessä
äänettömänä.

Heidän lipuessaan lahden idänpuoleisen niemekkeen ohi kääntyi Peter
Blood taas everstin puoleen, joka vartioituna ja pelon lamauttamana oli
uudelleen istuutunut suuluukun reunalle.

»Osaatteko uida, eversti?»

Eversti Bishop nosti päätään. Hänen suuret kasvonsa olivat kellahtavat
ja näyttivät sillä hetkellä luonnottoman veltoilta. Hänen helmimäiset
silmänsä olivat entistäänkin pienemmät.

»Koska nyt olen teidän lääkärinne, niin määrään teille kylvyn
mielenlaatunne äärimmäisen kuumuuden lieventämiseksi.» Blood puhui
ystävällisesti, ja kun hän ei vieläkään saanut vastausta everstiltä,
hän jatkoi:

»Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin
muutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen
työ estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden
vaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.»
Hän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi
toiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti
vetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä.
Mutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi
ja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina
siihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä,
että hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis
kokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan
setä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan.

»Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood.
»Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella
onnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette
totisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin,
lähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua
mukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille
tapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin
ansaitsette.»

Eversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias
kuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut
itsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää
tunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan
kiehumapisteessä.

Peter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun
laidan yli ja kiinnittivät sen siihen.

»Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään.

Eversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden
sitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi,
koska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät
jaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi
lankulle.

Hän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen
kauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään
veteen.

»Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni
hänen takanaan.

Yhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki
koko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä
olisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka
nyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen.

Hetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti
ja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta
hän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen
allaan oleviin vihreisiin syvyyksiin.

Kun hän taas ilmaa haukkoen tuli pinnalle, oli _Cinco Llagas_ jo
muutaman kaapelinmitan päässä.

Mutta karjuvat, pilkalliset onnentoivotukset, jotka myötäilivät
laivalta hänen matkaansa, hän vielä kuuli ja ne syövyttivät hänen
voimattoman raivonsa yhä syvemmälle hänen sieluunsa.



Kymmenes luku

DON DIEGO


Don Diego de Espinosa y Valdez heräsi pää pakottavana ja katseli
raukein silmin hyttiään, johon aurinko perässä olevasta ikkunasta
valoi kirkkaita säteitään. Hän huokasi syvään ja sulki uudelleen
silmänsä sietämättömän päänkivun vuoksi. Maatessaan siinä hän
koetti päästä selville ajasta ja paikasta. Mutta tuskansa vuoksi ja
puolipökerryksissä kun vielä oli, hän ei saanut ainoatakaan yhtenäistä
ajatusta syntymään.

Selittämätön levottomuuden tunne pakotti hänet taas avaamaan silmänsä
ja uudelleen tutkimaan ympäristöään.

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän makasi oman laivansa laajassa
hytissä, joten hänen käsittämätön levottomuutensa oli varmaan kokonaan
perusteeton. Mutta kun heräävä muisti riensi hänen mietteittensä
avuksi, pakotti se hänet itsepäisesti inttämään, että tässä oli
jotakin, joka ei ollut tolallaan. Auringon alhainen asema, joka salli
sen vuodattaa kultaista loistettaan hytin täydeltä, sai hänet ensin
päättelemään, että oli aikainen aamu, siinä tapauksessa että laiva
kulki länteen päin. Sitten johtui hänen mieleensä toinen mahdollisuus.
Laiva saattoi olla menossa itään päin, ja siinä tapauksessa oli
myöhäinen ilta. Laiva oli kulussa, sen hän arvasi heikosta veden
kohinasta, joka hänen alapuoleltaan kuului. Mutta miten oli
mahdollista, että he purjehtivat, vaikka hän, heidän kapteeninsa, ei
tiennyt olivatko he menossa länteen vaiko itään eikä voinut muistaa,
minne heidän matkansa piti?

Hänen ajatuksensa palasivat eilispäivän seikkailuihin, jos ne nyt
sitten olivat tapahtuneet eilen. Helposti saavutettu voitto Barbados-
saarella muistui selvänä hänen mieleensä. Jokaisen yksityistapauksen
hän muisti elävästi aina siihen hetkeen asti, kun hän taas astui oman
laivansa kannelle. Mutta siinä muisti äkkiä ja selittämättömällä
tavalla katkesi.

Hän oli juuri aikeissa vaivata kipeätä päätään kaikenlaisilla
arvailuilla, kun ovi aukeni ja hän näki sanomattomaksi hämmästyksekseen
omien parhaiden vaatteittensa astuvan hyttiin. Se oli erityisen komea
ja luonteenomaisesti espanjalainen puku, mustaa taftikangasta runsaine
hopeareunuksineen, puku jonka hän vuosi sitten oli teettänyt itselleen
Cadizissa, ja hän tunsi sen jokaisen yksityiskohdan niin tarkoin, että
hänen oli mahdotonta ajatella erehtyvänsä sen suhteen.

Puku pysähtyi sulkeakseen oven ja lähestyi sitten vuodetta, jolla Don
Diego lepäsi, ja puvun sisältä ilmestyi Don Diegon kokoinen hoikka
herrasmies. Nähdessään Don Diegon hämmästyneen katseen herrasmies
pidensi askeleitaan.

»Valveilla, vai?» kysyi hän espanjan kielellä.

Makuulla oleva mies tuijotti hänen ruskeisiin, hieman pilkallisiin
kasvoihinsa ymmällään. Hän oli liiaksi hämmästynyt voidakseen vastata.

Vieraan sormet koskettivat Don Diegon takaraivoa, jolloin hän tuskasta
kiemurrellen parahti pahasti.

»Hellä, vai?» virkkoi vieras. Hän otti Don Diegon ranteen etusormensa
ja peukalonsa väliin ja silloin vasta Don Diego sai puhjetuksi puhumaan.

»Oletteko lääkäri?» kysyi hän.

»Sitäkin muun ohessa.» Tumma herrasmies jatkoi potilaansa valtimon
tutkimista. »Vankka ja säännöllinen», ilmoitti hän vihdoin ja irrotti
otteensa ranteesta. »Teille ei ole tullut mitään vaurioita.»

Don Diego ponnistautui istumaan punaiselle samettivaatteelle.

»Kuka piru te olette?» kysyi hän. »Ja mitä pirua teillä on tekemistä
minun puvussani ja minun laivallani?»

Vieraan kulmakarvat kohosivat korkealle ja hänen leveä suunsa vetäytyi
heikkoon ivahymyyn.

»Pelkäänpä että houritte vielä. Tämä ei ole teidän laivanne. Tämä on
minun laivani ja vaatteet ovat myös minun.»

»Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään
hän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta... tottahan...» Hurjina
vilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen
tarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän
vihdoin. »Varmastihan tämä laiva on _Cinco Llagas_?»

»Kyllä se on _Cinco Llagas_.»

»Siinä tapauksessa...» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi
murheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-.
»Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?»

»Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten
tämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette
vankini.»

Vaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta
lohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä.

»Mutta... ettekö sitten ole espanjalainen?»

»Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on
kunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut
ihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka
ei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.»

Lyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli
tapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan
ja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä
vahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun
muodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni
Bloodia ja huudahti:

»Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi
minut laivalle!»

»Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne
tovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don
Diego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä
tuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi
itsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja
ammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi
viime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi.
Hän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen
välinpitämättömänä kysyi hän sitten:

»Entä nyt, señor kapteeni?»

»Nyt», sanoi kapteeni Blood — antaaksemme hänelle sen arvonimen, jonka
hän itselleen oli omaksunut — »koska olen helläsydäminen mies, valitan,
ettette kuollut siitä napsauksesta, jonka annoimme teille. Sillä se
tietää sitä, että teidän täytyy vaivautua koettamaan kuolla uudelleen.»

»Ah!» Don Diego vetäisi syvään henkeään. »Mutta onko se välttämätöntä?»
kysyi hän ilman nähtävää levottomuutta.

Kapteeni Bloodin katse hyväksyi hänen käyttäytymisensä.

»Kysykää itseltänne», sanoi hän, »sanokaahan minulle, mitä te itse
kokeneena ja verentahrimana merirosvona tekisitte.»

»Mutta siinä asiassahan on ero.» Don Diego nousi istualleen
miettiäkseen asiaa. »Ero on siinä, että te kehutte olevanne
helläsydäminen mies.»

Kapteeni Blood istahti pitkän tammisen pöydän nurkalle. »Mutta minä
en ole mikään hölmö», vastasi hän, »enkä salli että luonteenomainen
irlantilainen hentomielisyyteni estää minua tekemästä sitä, mikä
on välttämätöntä ja viisasta. Te ja teidän kymmenen eloonjäänyttä
roistoanne olette alituisena uhkana tällä laivalla. Sitä paitsi vettä
ja muonaa ei ole liian paljon laivalla. Tosin on meitä onneksi pieni
joukko, mutta te ja teidän miehenne lisäävät sitä sangen sopimattomalla
tavalla. Joten siis huomaatte, että järki kehoittaa meitä joka
suhteessa kieltäytymään seuranne tarjoamasta hauskuudesta ja kovettaen
hellät sydämemme pyytää mitä kohteliaimmin teitä astumaan laidan yli.»

»Ymmärrän», virkkoi espanjalainen miettiväisenä. Hän heilautti säärensä
vuoteesta ja istui nyt sen reunalla nojaten kyynärpäitään polviin.
Hän oli päässyt selville vastustajastaan ja kohteli häntä nyt yhtä
pilkallisen kohteliaasti ja mairittelevan sydämellisesti kuin tämäkin
häntä. »Myönnän, että puheessanne on paljonkin perää.»

»Vapautatte minut suunnattomasta taakasta», vastasi kapteeni Blood. »En
tahtoisi esiintyä tarpeettoman ankarana, varsinkin kun minä ja toverini
olemme niin erinomaisen paljosta suuressa kiitollisuuden velassa
teille. Sillä mitä se lieneekin merkinnyt muille, teidän ryöstöretkenne
Barbados-saarelle sattui meille erittäin otolliseen aikaan. Olen sen
vuoksi iloinen havaitessani, että olette yhtä mieltä kanssani siinä,
ettei muuta mahdollisuutta ole olemassa.»

»Mutta, ystäväni, niin paljoa en ole myöntänyt.»

»Jos teillä on jokin muu hyväksyttävä ehdotus, niin olen erittäin
onnellinen saadessani kuulla sen.»

Don Diego siveli mustaa pujopartaansa.

»Voitteko antaa minulle miettimisaikaa huomiseen? Päätäni särkee niin
kirotusti, että ajatteleminen on miltei mahdotonta. Ja myöntänette sen,
että asia vaatii vakavaa harkintaa.»

Kapteeni Blood nousi seisomaan. Takanaan olevalta hyllyltä hän otti
puolentunnin lasin, käänsi sen niin, että ruskeaa hiekkaa sisältävä
puolikas oli ylöspäin, ja asetti sen pöydälle.

»Olen pahoillani, että minun täytyy kiirehtiä tässä asiassa, Don Diego,
mutta tuo on kaikki mitä voin teille myöntää. Ellette sen jälkeen
kun tuo hiekka on valunut loppuun, voi ehdottaa mitään hyväksyttävää
tapaa, niin olen, vaikkakin äärimmäisen vastenmielisesti, velvollinen
kehoittamaan teitä ystävinenne astumaan laidan yli.»

Kapteeni Blood kumarsi ja mentyään ulos lukitsi oven jälkeensä.

Polviinsa nojaten ja kädet poskilla istui Don Diego ja katseli, kuinka
hiekka valui ylemmästä puolikkaasta alempaan. Ja mitä kauemmin hän sitä
katseli, sitä syvemmäksi kävivät rypyt hänen ruskeilla kasvoillaan.

Täsmälleen silloin, kun viimeiset hiekkajyvät valahtivat reiästä,
avautui ovi jälleen.

Espanjalainen huokasi syvään ja kohottautui antaakseen vastauksen, jota
kapteeni Blood oli tullut kuulemaan.

»Olen miettinyt erästä keinoa, herra kapteeni, mutta se riippuu teidän
ihmisystävällisyydestänne. Te jätätte meidät jollekin tämän ruton
saastuttaman saariryhmän saarelle oman kohtalomme heiteltäviksi.»

Kapteeni Blood mutristi huuliaan.

»Asialla on vaikeutensa», sanoi hän hitaasti.

»Pelkäsin sitä.» Don Diego huokaisi taas ja nousi seisomaan. »Älkäämme
sitten puhuko siitä sen enempää.»

Vaaleansiniset silmät tarkkasivat häntä kuin teräsvasamat.

»Eihän teitä pelottane kuolema, Don Diego?»

Espanjalainen nosti päätään ylpeästi ja hänen kulmansa vetäytyivät
ryppyyn.

»Kysymyksenne on loukkaava, sir.»

»Asetan siinä tapauksessa kysymyksen toisin — ehkäpä hieman
onnistuneemmassa muodossa. Tahdotte tietenkin mielellänne elää?»

»Ah, siihen voin vastata. Haluan elää ja vielä hartaammin haluan, että
poikani eläisi. Mutta elämänhaluni ei ole tekevä minua pelkuriksi
teidän iloksenne, herra mestari-ivaaja.» Se oli ensimmäinen kerta,
jolloin hän osoitti merkkiäkään suuttumuksesta tai kiivastumisesta.

Kapteeni Blood ei vastannut heti. Kuten aikaisemminkin istuutui hän
taas pöydän kulmalle.

»Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja
tovereittenne puolesta?»

»Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä
jäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi.
»Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä,
käy kunnialleni.»

»Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti
kapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla
kunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte
ikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven
hattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan
takanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä
syystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin.
Mutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies
joukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa —
niin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut
juuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa
kulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät
minua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia
ja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään.
Käsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen
tässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa
saaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme
seuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan
niin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että
viette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette
sen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen
saavuttuamme sinne.»

Don Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä
olevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista
ulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa,
jonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman
laivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan,
jossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna
lähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan.

Se oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen
elämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta
jäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa.

Hän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei
kapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt.

»Hyväksyn», sanoi espanjalainen.



Yhdestoista luku

POJAN USKOLLISUUTTA


Kunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä
vapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli
lupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä,
että laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden
vesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät
vielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista
petollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä
kuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen
oma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän
söi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun
upseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa.

He havaitsivat Don Diegon miellyttäväksi, jopa hupaiseksi toveriksi,
ja hänen urhea käytöksensä ja mielenmalttinsa vastoinkäymisen hetkellä
lisäsivät yhä sitä ystävällistä mielialaa, jota he häntä kohtaan
tunsivat.

Oli mahdotonta epäillä Don Diegoa epärehellisestä pelistä. Sitä paitsi
ei saattanut havaita mitään järjellistä syytä siihen. Hän oli ollut
äärimmäisen suora heitä kohtaan. Hän oli ilmoittanut heille, että he
olivat tehneet pahan erehdyksen purjehtiessaan suoraan myötätuuleen
lähtiessään Barbados-saarelta. Heidän olisi tullut purjehtia saaresta
alahankaan Karibian merelle ja pois saaristosta. Nyt oli heidän
purjehdittava uudelleen saariston läpi päästäkseen Curacaoon, eikä
reitti suinkaan ollut heille vaaraton. Missä tahansa saarien välissä
saattoivat he tavata joko tasaväkisen tai voimakkaamman aluksen ja
olipa se espanjalainen tai englantilainen, oli asia heille yhtä paha,
sillä miehistön ollessa liian pieni ei heidän käynyt antautuminen
taisteluun. Vähentääkseen vaaran mahdollisimman pieneksi hän ohjasi sen
vuoksi laivan ensin etelään ja sitten länteen ja pääsi siten Tobago-
ja Grenada-saarten välistä vaarallisen alueen ulkopuolelle ja tuli
Karibian meren verraten turvallisille vesille.

»Jos tätä tuulta jatkuu», puhui hän heille sinä iltana illallispöydässä
selitettyään heille sitä ennen laivan aseman, »niin pääsemme Curacaoon
kolmessa päivässä.» Tuuli pysyi samana kolme päivää, vieläpä kiihtyikin
toisena, mutta sittenkään ei kolmannen päivän ehtoona näkynyt
merkkiäkään maasta. _Cinco Llagas_ kynti yhä merta, jota rajoitti vain
taivaan sini. Kapteeni Blood huomautti siitä levottomana Don Diegolle.

»Huomisaamuna se tapahtuu», vastasi Don Diego rauhallisen varmasti.

»Taivaan pyhien nimessä, te espanjalaiset puhutte aina huomisaamusta,
mutta huomisaamu ei koskaan koita, ystäväni.»

»Mutta tällä kerralla se tulee, olkaa huoleti siitä. Vaikka nousisitte
kuinka aikaiseen hyvänsä katsomaan, niin olette näkevä maata, Don
Pedro.»

Kapteeni Blood jatkoi tyytyväisenä matkaansa ja meni katsomaan Jerry
Pittiä, potilastaan, jonka tilaa Don Diego sai kiittää pelastumisensa
mahdollisuudesta. Hän oli nyt ollut neljäkolmatta tuntia vapaa
kuumeesta ja Peter Bloodin taitavassa hoidossa alkoi hänen silvottu
selkänsä vähitellen tyydyttävästi parantua. Hän oli jo siinä määrin
parantunut, että valitti sitä, kun täytyi pysytellä kuumassa ja
ahtaassa hytissä. Ollakseen hänelle mieliksi salli kapteeni Blood
hänen hieman hengittää raitista ilmaa laivan kannella, ja niinpä kun
viimeiset päivän säteet vetäytyivät taivaalta, tuli Jeremias Pitt
kapteenin tukemana ulkoilmaan.

Istuen luukun reunuksella täytti somersetshireläinen nuori mies
kiitollisena keuhkonsa raikkaalla yöilmalla ja tunsi virkistyvänsä
siitä. Sitten hänen merimiesvaistonsa pakotti häntä katselemaan tummana
kaartuvaa taivasta, jolla jo kiilui myriadeja kultaloisteisia tähtiä.
Hetken hän katseli sitä ikään kuin sivumennen, välinpitämättömänä,
mutta sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi yhteen kohtaan. Hän katsahti
ympärilleen ja sitten kapteeni Bloodiin, joka seisoi hänen vieressään.

»Tiedätkö mitään tähtitieteestä, Peter?» kysyi hän.

»Tähtitieteestä? Totisesti en osaisi erottaa Orionia Venuksesta.»

»Ah! Ja luulenpa, että jokainen tästä hölmömäisestä miehistöstä on yhtä
tietämätön kuin sinäkin.»

»Olisi ystävällisempää sanoa, että he tietävät siitä vielä vähemmän.»

Jeremias osoitti erästä valoisaa paikkaa taivaalla ylähangan puolella.
»Tuo on pohjantähti», sanoi hän.

»Niinkö? Kumma kun osaat löytää sen noiden muiden joukosta.»

»Ja pohjantähti miltei keulan kohdalla ylähangan puolella tietää sitä,
että purjehdimme pohjoiseen, luoteeseen tai sillä välillä, sillä en
usko, että olemme enempää kuin kymmenkunta astetta läntistä pituutta.»

»Kuinka niin?» ihmetteli Peter Blood.

»Sinähän kerroit, eikö niin, että tulimme saariston länsipuolta
Tobago- ja Grenada-saarten lomitse Curacaota kohti. Jos me nytkin
noudattaisimme samaa suuntaa, niin pohjantähden pitäisi olla tuolla
takanamme.»

Silmänräpäyksessä Bloodista kaikkosi rauhallisuus. Hän oikein jäykistyi
epäluulosta ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun pimeässä heidän
yläpuolellaan välähti valojuova, joka oli peräisin parhaillaan
aukenevasta peräkajuutan ovesta. Ovi sulkeutui jälleen ja kohta kuului
askeleita kajuutan portaista. Don Diego lähestyi. Kapteeni Blood
puristi sormillaan merkitsevästi Jerryn olkapäätä. Sitten hän huusi Don
Diegolle puhuen englannin kieltä, jonka hän oli ottanut tavakseen, kun
toisia oli läsnä.

»Tahdotteko ratkaista pienen erimielisyyden, joka on syntynyt
välillämme, Don Diego?» sanoi hän leikkisästi. »Me emme oikein ole yhtä
mieltä siitä, mikä on pohjantähti.»

»Vai niin?» espanjalaisen ääni oli rauhallinen. Siinä oli ikään kuin
rahtunen naurua, ja syy siihen selvisi hänen seuraavasta lauseestaan.
»Mutta tehän kerroitte minulle, että herra Pitt oli teidän laivurinne?»

»Paremman puutteessa», nauroi kapteeni hyväntahtoisen
ylenkatseellisesti. »Olen valmis lyömään vetoa hänen kanssaan siitä,
että tuo on pohjantähti.» Ja hän osoitti kädellään taivasta kohti
perään päin. Hän kertoi jälkeenpäin, että jos hän olisi saanut
Don Diegolta myöntävän vastauksen, niin hän olisi heti lävistänyt
hänet miekallaan. Mutta espanjalainen päinvastoin osoitti selvästi
halveksumistaan.

»Te olette yhtä varma asiastanne kuin tietämätönkin, Don Petro, ja te
hävisitte. Pohjantähti on tuolla.» Ja hän osoitti sitä kohden.

»Oletteko varma asiasta?»

»Mutta rakas Don Pedro!» Espanjalaisen äänessä kaikui iloisen
vastalauseen tuntu. »Voiko olla mahdollista, että erehdyin? Onhan
tuolla kompassi. Tulkaa kompassikoppiin, niin näette mihin suuntaan
olemme menossa.»

Hänen äärimmäinen suoruutensa ja rauhallisuutensa, jolla ei ollut
mitään salattavaa, poisti heti epäilyksen, joka niin äkkiä oli
juolahtanut kapteeni Bloodin mieleen. Mutta Pitt ei ollut niin vähällä
tyydytetty.

»Siinä tapauksessa, Don Diego, olisi hauska kuulla, miksi kuljemme
siihen suuntaan, jos kerran olemme matkalla Curacaoon», sanoi hän.

Taaskaan ei Don Diego näyttänyt vähintäkään epäröivän.

»Teillä on täysi syy kysyä sitä», vastasi hän ja huokasi. »Olin
toivonut, ettei sitä huomattaisi. Olen ollut huolimaton — ah,
rangaistavan huolimaton. Laiminlöin huomioidenteon. Se on aina ollut
tapani. Olen itsestäni liian varma. Luotan liian paljon lokikirjan
mukaan tehtyihin laskelmiin, ja tänä päivänä, kun vihdoin otin
esille kvadrantin, huomasin että olimmekin tulleet puoli astetta
liiaksi etelään, jotenka Curacao on nyt suoraan pohjoiseen. Siinä syy
viivytykseemme. Mutta me olemme siellä huomisaamuna.»

Selitys oli niin täydelleen tyydyttävä ja tuli niin rehellisesti ja
valmiisti, että oli mahdotonta uskoa, että Don Diego olisi aikonut
pettää sanansa. Ja kun Don Diego taas oli poistunut, tunnusti
kapteeni Blood Pittille, että oli tyhmää epäillä häntä. Olkoon hänen
entisyytensä millainen tahansa, niin hän oli näyttänyt mitä miehiä hän
oli ilmoittaessaan, että hän ennemmin kuolisi kuin ryhtyisi mihinkään,
mikä saattaisi vahingoittaa hänen kunniaansa tai isänmaataan.

Espanjan valtavedet ja niillä purjehtivien seikkailijain metkut olivat
kapteeni Blondille outoja, joten hänellä vielä oli harhaluulonsa. Mutta
seuraava aamunkoitto oli haihduttava ne rajusti ja ainiaksi.

Tullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata,
kuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin
päässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti
kallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti
otsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden
teolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta.

Ylähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen
tuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä
kookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä
suuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti.

Tusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti
tähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi
uljaan _Cinco Llagsin_ perään saakka.

»Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen
takanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.»

Äänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni
Bloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don
Diegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt
kadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen
kasvoihinsa.

»Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta»,
sanoi kapteeni Blood.

»Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra
Blood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota
merimies tuntee.»

»Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun
espanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui,
oli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän
ojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on?
Rohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?»

Hän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin.
»Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti
häikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei
kuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan
uhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei
voinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai
Hispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska
hän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin
Hispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos
Don Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä
espanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto
espanjalainen koira, on Hispaniolan saari.»

Sen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista
nähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don
Diego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä
näkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa
vääntyivät rumaan hymyyn.

»Ah, perro inglés! Sinä tiedät liian paljon», sanoi hän matalalla
äänellä ja syöksyi kapteenin kurkkuun kiinni.

Kiinteästi toisiinsa kiertyneinä he huojuivat hetken puoleen ja
toiseen, kunnes yhdessä kaatuivat kannelle, jolloin Don Diego kapteenin
kamppaamana jäi alle. Espanjalainen oli luottanut tukeviin voimiinsa.
Mutta ne osoittautuivat riittämättömiksi irlantilaisen teräksisessä
otteessa, joka äskeisessä orjuudessa oli yhä vahvistunut. Espanjalainen
oli luottanut siihen, että hän kuristamalla Bloodin voittaisi sen
puolituntisen, minkä laivan ehtiminen heidän luokseen mahdollisesti
vaatisi. Hän oli varma siitä, että alus oli espanjalainen, sillä mikään
muu laiva ei olisi niin rohkeasti luovaillut Hispaniolan vesillä.
Mutta kaikki hänen aikaansaannoksensa kääntyivät hänelle pettymykseksi
ja päälle päätteeksi aivan hyödyttömiksi. Sen hän tajusi maatessaan
selällään ja Bloodin painaessa polvellaan hänen rintaansa, samalla kun
miehet kapteeninsa kutsumina riensivät kolistellen paikalle.

»Joko minä nyt tässä luen rukouksen likaisen sielusi puolesta?»
pilkkasi Blood vankiaan raivoissaan.

Mutta vaikka espanjalainen olikin menettänyt kaikki pelastumisen
toiveensa, pakotti hän huulensa hymyyn ja vastasi pilkalla pilkkaan:

»Onpa hauska nähdä, kuka sinun sielusi puolesta rukoilee, kun tuo
sotalaiva on kupeellasi.»

»Tuo sotalaiva!» huudahti kapteeni Blood aavistaen, että oli jo liian
myöhäistä välttää Don Diegon petoksen seurauksia.

»Tuo laiva», vastasi Don Diego yhä pilkallisemmin. »Tiedättekö, mikä
se on? Minäpä sanon sen teille. Se on _Encarnacion_, Don Miguel de
Espinosan, Kastilian pääamiraalin lippulaiva, ja Don Miguel on minun
veljeni. Tapaamisemme on erinomaisen onnellinen asia. Se osoittaa, että
kaikkivaltias johtaa katolisen Espanjan kohtaloita.»

Kapteeni Bloodissa ei näkynyt jälkeäkään leikinlaskusta eikä
kohteliaisuudesta. Hänen vaaleat silmänsä leimahtivat ja hänen kasvonsa
jäykistyivät.

Hän nousi ja jätti espanjalaisen miestensä haltuun. »Sitokaa hänet»,
käski hän. »Sitokaa hänet nilkoista ja ranteista, mutta älkää
vahingoittako häntä — ei hiuskarvaakaan hänen kallisarvoisesta
päästään.»

Huomautus oli hyvinkin tarpeellinen. Sillä hurjistuneina siitä
mahdollisuudesta, että he nyt joutuisivat vaihtamaan orjuutensa, josta
juuri olivat päässeet, vielä pahempaan, olisivat miehet repineet
espanjalaisen kappaleiksi siinä paikassa. Ja kun he nyt tottelivat
kapteeniaan ja pidättäytyivät siitä, niin se tapahtui vain sen vuoksi,
että he hänen muuttuneessa äänensävyssään havaitsivat lupauksen
jostakin vielä paremmasta Don Diegolle kuin kuolema.

»Senkin kurjimus, saastainen merirosvo! Kunnian mies!» puhutteli
kapteeni Blood vankiaan.

Mutta Don Diego katsahti häneen ja nauroi.

»Te arvioitte minut liian mitättömäksi.» Hän puhui englantia,
jotta kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoi. »Sanoin teille, että en
pelkää kuolemaa ja olen sen nyt näyttänyt toteen. Ettekö käsitä,
englantilainen koira?»

»Irlantilainen, jos suvaitsette», korjasi kapteeni Blood. »Entäs teidän
kunniasananne, espanjalainen roisto!»

»Luulitteko minun antavan teille kunniasanaani, jotta tämä komea,
kaunis espanjalainen laiva jäisi teidän roistojen käsiin, ehkäpä vielä
käydäkseen sotaa toisia espanjalaisia vastaan. Ha, ha», Don Diego
nauroi syvää kurkkunauruaan. »Te hölmöt! Voitte tappaa minut. Pyh!
Mitäpä siitä. Kuolen täytettyäni tehtäväni hyvin. Vähemmän kuin tunnin
kuluttua olette espanjalaisten vankeina ja _Cinco Llagas_ joutuu taas
Espanjalle.»

Kapteeni Bloodin ruskettuneet kasvot kävivät kalpeiksi hänen
katsellessaan espanjalaista tarkkaavasti. Vangin ympärillä tungeksivat
entiset orjat meluten, raivoten ja suorastaan kirjaimellisesti »janoten
verta».

»Odottakaa», komensi kapteeni Blood käskevästi, kääntyi kantapäillään
ja meni reelingin ääreen. Hänen seisoessaan siellä syvissä mietteissä
yhtyivät häneen Hagthorpe, Wolverstone ja Ogle, tykkimies. Ääneti he
katselivat veden poikki vastaantulevaa laivaa. Se oli kääntynyt yhden
viivan alatuuleen ja kulki nyt suuntaa, jossa sen lopulta täytyi yhtyä
_Cinco Llagsiin_.

»Vähemmässä kuin puolessa tunnissa», virkkoi nyt kapteeni Blood, »on se
kohdallamme ja pyyhkäisee kantemme puhtaaksi tykeillään.»

»Me tappelemme», sanoi toissilmäinen jättiläinen kiroten.

»Tapella!» ivasi Blood. »Meillähän on liian vähän miehistöä, ainoastaan
parikymmentä, miten me voisimme tapella. Ei, ei ole muuta kuin yksi
keino. Meidän täytyy saada tuo laiva vakuuttuneeksi siitä, että meidän
aluksellamme on kaikki järjestyksessä ja että me olemme espanjalaisia,
joten se antaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.»

»Ja miten se saadaan aikaan?», kysyi Hagthorpe.

»Se on mahdotonta», sanoi Blood. »Jos se olisi...» Sitten hän vaikeni
äkkiä ja seisoi tuumien, silmät luotuina vihreään veteen. Ogle tokaisi
silloin pilkallisesti:

»Mehän voimme lähettää Don Diego de Espinosan veneessä omien miestensä
soutamana laivalle vakuuttamaan hänen veljelleen, että olemme kaikki
hänen katolisen majesteettinsa uskollisia alamaisia.»

Kapteeni pyörähti ympäri ja katsoi hetken tykkimieheen aivan kuin
olisi aikonut lyödä häntä. Sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui. Hänen
katseessaan välähti innostus.

»Totisesti, sinäpä sen sanoit. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta hänen
pojallaan saattaa ehkä olla toinen ajatus asiasta. Lapsen rakkaus
vanhempiaan kohtaan on Espanjassa korkeassa kurssissa.» Hän kääntyi
äkkiä ympäri ja meni vangin ympärillä seisovan miesjoukon luo. »Tuokaa
vanki tänne», sanoi hän. Sitten hän meni edellä vaikeakulkuisia
portaita alas keskikannen alle, missä ilma oli tympeä ja tervankatkua
täynnä. Hän jatkoi matkaansa perään, aukaisi suuren varastosuojan oven
ja meni siitä sisään seuranaan Don Diego ja hänen saattajansa. Joka
mies laivalla yritti seurata hänen perässään, mutta hän käski heitä
ankarasti menemään kannelle Hagthorpen komennossa.

Varastosuojassa oli kolme tykkiä asemissaan, valmiiksi ladattuina ja
suut avonaisista luukuista ulkona sellaisina kuin ne espanjalaisilta
tykkimiehiltä olivat jääneet.

»Tässä on, Ogle, sinulle työtä», sanoi Blood, ja kun hartiakas
tykkimies oli puskenut tiensä suu auki seisovien miesten välistä,
osoitti Blood keskimmäistä tykkiä hänelle.

»Vedätä tämä tykki taemmaksi», käski hän.

Kun se oli tehty, kutsui Blood luokseen ne miehet, jotka olivat tuoneet
Don Diegon sinne.

»Sitokaa hänet poikkipuolin tykin suun eteen», käski hän, ja sillä
aikaa kun he kahden muun avustamana tekivät käskyn mukaan, kääntyi
Blood toisten puoleen.

»Tuokaa espanjalaiset vangit tänne. Ja sinä, Dyke, mene sanomaan, että
nostavat Espanjan lipun mastoon.»

Don Diego, joka käsistään ja jaloistaan oli sidottu kaareksi tykin
suun eteen, pyöritteli kuin mielipuoli silmiään katsoessaan kapteeni
Bloodia. Mies saattaa kyllä halveksia kuolemaa, mutta häntä odottava
kuolemantapa voi häntä kuitenkin kammottaa.

Vaahtosuin hän syyti kirouksia ja herjauksia kiusaajalleen.

»Hirviö raakalaiseksi! Epäinhimillinen villi! Kirottu kerettiläinen!
Etkö voi tyytyä tappamaan minua jollakin kristillisellä tavalla?»

Kapteeni Blood suvaitsi vastata hänelle hymyilemällä ilkeämielisesti
ennen kuin hän kääntyi ottamaan vastaan kuuttatoista käsiraudoissa
olevaa vankia, jotka nyt saapuivat vartijainsa saattamina.

Tullessaan he olivat jo kuulleet Don Diegon huudahdukset. Nyt he saivat
kauhukseen nähdä läheltä, missä tilassa hän oli. Kaunis ruskeahipiäinen
nuorukainen, joka selvästi ryhtinsä ja vaatetuksensa puolesta erosi
muista, syöksyi esiin ja huudahti tuskaisesti: »Isä!»

Kiemurrellen ja väännellen niiden käsissä, jotka tuota pikaa ottivat
hänet kiinni, hän kutsui taivaan ja helvetin avukseen estämään tätä
kauhuntyötä ja kääntyi vihdoin kapteeni Bloodin puoleen pyytäen armoa
isänsä puolesta. Hänen kiivautensa oli säälittävä näky. Katsellessaan
häntä kapteeni Blood arveli, että pojassa ilmeni tarpeellinen määrä
rakkautta isäänsä.

Hän tunnusti myöhemmin, että hän jo hetken oli vaarassa heltyä ja
että hän sisimmässään taisteli säälimätöntä aikomustaan vastaan.
Mutta päästäkseen heikkoutensa herraksi hän muistutteli mielessään,
mitä espanjalaiset olivat tehneet Bridgetownissa. Hän näki taas
Mary Traillin kalvenneet lapsenkasvot, kun tyttö kauhuissaan pakeni
ilkamoivaa roistoa, jonka Blood oli sitten pistänyt kuoliaaksi,
ja hänen sielunsa silmien eteen nousi muita sanoin kuvaamattomia
kauhunkuvia vahvistamaan hänen päätöksessään horjahtelevaa mieltään.
Espanjalaiset olivat näyttäytyneet kaikin puolin sydämettömiksi ja
armottomiksi. Vaikka olivatkin uskonnollisuutta täyteen sullotut, ei
heissä ollut hitustakaan sitä kristillisyyttä, jonka tunnuskuva oli
nytkin kohotettu lähestyvän sotalaivan pisimpään mastoon. Hetki sitten
oli julma ja jumalaton Don Diego pilkannut kaikkivaltiasta olettamalla,
että Hän piti erityistä huolta katolisen Espanjan kohtaloista. Nyt
saisi Don Diego huomata erehdyksensä.

Päästyään taas samaan kyynilliseen mielentilaansa, jossa hän
oli tekoonsa ryhtynyt — mielentila, joka oli välttämätön asian
loppuunsuorittamiseksi — käski Blood Oglea panemaan sytyttimen kuntoon
ja poistamaan nahkaisen suojuksen sankkireiältä. Kun nuorempi Espinosa
silloin puhkesi uusiin esirukouksiin ja uhkauksiin, kääntyi kapteeni
Blood tuimasti ympäri ja säväytti:

»Ääneti! Hiljaa ja kuunnelkaa! Tarkoitukseni ei ole ensinkään ampua
isäänne helvettiin, kuten hän ansaitsisi, eikä edes ottaa häntä
hengiltä.»

Hämmästytettyään pojan aivan sanattomaksi lupauksellaan — olosuhteisiin
nähdenhän se oli sangen hämmästyttävä — hän rupesi selittämään
aikomustaan sulavalla ja virheettömällä kastilian murteella, jota
hän onneksi täydellisesti hallitsi — onneksi sekä Don Diegolle että
itselleen.

»Yksinomaan teidän isänne petollisuus on saattanut meidät tähän
asiaintilaan, hän on tahallaan johtanut meidät vaaraan joutua vangeiksi
ja kuoleman omiksi tuolla espanjalaisella laivalla. Samoin kuin isänne
tunsi tuon laivan, on hänen veljensä myös tuntenut _Cinco Llagasin_.
Siinä ei ole mitään outoa. Mutta aivan heti tulee _Encarnacion_ niin
lähelle meitä, että sen täytyy huomata, että täällä eivät ole asiat
niinkuin niiden tulisi olla. Ennemmin tai myöhemmin on se havaitseva,
missä suhteessa asiat ovat hullusti laivallamme, ja silloin se avaa
tulen meitä kohti tai astuu laivaamme. Missään tapauksessa emme pysty
tappelemaan, sen isänne tiesi viedessään meidät tähän ansaan. Mutta me
aiomme tapella siitä huolimatta, jos meidät siihen pakotetaan. Me emme
suinkaan vähällä alistu espanjalaisten petomaisuuteen.»

Hän asetti kätensä tykille, johon Don Diego oli sidottu.

»Käsittänette siis, mistä on kysymys: ensimmäiseen laukaukseen
_Encarnacionista_ vastaa tämä tykki heti. Toivon, että ymmärrätte.»

Kalpeana ja vavisten tuijotti nuori Espinosa säälimättömiin
sinisilmiin, jotka katsoivat häneen lujasti.

»Josko ymmärrän!» sammalsi hän keskeyttäen äärimmäisen hiljaisuuden.
»Mutta Jumalan nimessä, miten minun on ymmärrettävä se? Miten voin
ymmärtää sen? Voitteko välttää taistelun? Jos tiedätte jonkin keinon,
tai jos minä tai nuo tuossa voivat olla välikappaleina siinä — jos se
on teidän tarkoituksenne — niin sanokaa se taivaan nimessä.»

»Taistelun voisimme välttää, jos Don Diego de Espinosa menisi
veljensä laivalle ja läsnäolollaan ja vakuutuksillaan ilmoittaisi
amiraalille, että _Cinco Llagasilla_ on kaikki järjestyksessä ja
että se yhä on espanjalainen alus, kuten sen lippu nyt näyttää.
Mutta tietenkään ei Don Diego henkilökohtaisesti voi lähteä, koska
hänellä on... toisenlaisia tehtäviä. Hänellä on... sanokaamme hieman
kuumetta, joka pidättää häntä vuoteessa. Mutta te, hänen poikansa,
voitte toimittaa kaiken tämän ja samalla viedä isänne terveiset
hänen veljelleen. Te lähdette veneellä, jota kuusi espanjalaistanne
soutaa ja minä — ylhäisenä espanjalaisena, jonka te viimeisellä
ryöstöretkellänne vapautitte Barbados-saarelta, tulen mukaan pitämään
teitä oikealla tolalla. Jos minä palaan elävänä takaisin ja jos sitten
saamme häiriintymättä purjehtia pois näiltä vesiltä, saa Don Diego
samoin kuin te kaikki muutkin pitää henkensä. Mutta jos petoksen tai
onnettomuuden vuoksi — samantekevää mistä syystä — sattuu pienintäkään
häiriötä, niin, kuten minulla on ollut kunnia selittää, alkaa taistelun
meidän puoleltamme tämä tykki, ja teidän isänne on oleva yhteenoton
ensimmäinen uhri.»

Hän pysähtyi hetkeksi. Hänen tovereittensa puolelta kuului hyväksymisen
hyminää, ja espanjalaiset vangit liikahtivat levottomasti. Nuori
Espinosa seisoi hänen edessään vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten.
Hän odotti jotakin osviittaa isältään, mutta mitään ei tullut. Näytti
siltä kuin Don Diegon rohkeus olisi kokonaan lamaantunut näin kovan
koetuksen edessä. Hän riippui velttona pelottavissa köytöksissään
ja oli ääneti. Ilmeisesti hän ei uskaltanut kehoittaa poikaansa
vastarintaan eikä toiselta puolen kehdannut taivutella häntä
myöntymäänkään. Täten hän jätti päätösvallan kokonaan nuorukaiselle.

»Kas niin», sanoi Blood. »Arvaan, että olen ollut kyllin selvä
sanoissani. Mitä arvelette asiasta?»

Don Esteban kostutteli kuivia huuliaan ja pyyhki kämmenensä
selkäpuolella tuskan hien otsaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat hetken
hurjina isänsä hartioita ikään kuin sieltä etsien ohjausta. Mutta isä
vaikeni. Pojalta pääsi ikään kuin nyyhkytys.

»Minä — minä suostun», sai hän vihdoin sanotuksi ja kääntyi
espanjalaisten puoleen. »Ja te, tehän suostutte myös?» pyysi hän
intohimoisesti. »Don Diegon ja itsenne vuoksi, meidän kaikkien vuoksi.
Ellette tee sitä, niin tämä mies teurastaa meidät kaikki armotta.»

Koska hän itse myöntyi, eikä heidän johtajansakaan kehoittanut
vastarintaan, niin miksipä hekään olisivat saattaneet itseään turmioon
näyttelemällä turhan päiten sankaruutta? He vastasivat vitkastelematta,
että olivat valmiit tekemään sen mitä heiltä vaadittiin.

Blood kääntyi ja meni Don Diegon luo.

»Olen pahoillani siitä, että minun täytyy tällä tavoin tuottaa teille
epämukavuutta, mutta...» Hän pysähtyi hetkeksi ja rypisti silmäkulmiaan
tarkastaessaan tutkivasti vankiaan. Sitten hän jatkoi: »Mutta en luule,
että teidän tarvitsee olla peloissanne siitä, että sitä jatkuisi, ja
voitte luottaa minuun kun sanon, että koetan vointini mukaan tehdä sen
niin lyhyeksi kuin mahdollista.»

Don Diego ei vastannut. Peter Blood odotti hetkisen tarkaten häntä.
Sitten hän kumarsi ja astui takaisin.



Kahdestoista luku

DON PEDRO SANGRE


Asianmukaiset merkit vaihdettuaan nousivat _Cinco Llagas_ ja
_Encarnacion_ tuuleen noin neljännesmailin päässä toisistaan ja niiden
väliin jäänyttä auringon hopeoimaa ja hiljaa keinuvaa ulappaa kiiti
edellisestä lähtenyt vene, jota kuusi espanjalaista merimiestä souti
ja jonka perätuhdolla istui Don Esteban de Espinosa ja kapteeni Peter
Blood.

Veneessä oli myös kaksi raha-arkkua, joissa oli viisikymmentätuhatta
kultakolikkoa. Kultaa on kautta aikojen pidetty parhaana vilpittömyyden
todistajana, ja Blood oli päättänyt, että ainakin ulkonaiset seikat
kaikissa suhteissa olisivat hänen puolellaan. Hänen seuralaisensa
olivat olleet sitä mieltä, että se oli turhaa, mutta Blood oli pitänyt
päänsä. Hänellä oli sitä paitsi mukanaan eräälle espanjalaiselle
ylimykselle osoitettu suurikokoinen lähetys, joka oli raskaasti
sinetöity Espinosan vaakunalla — toinen todistus, joka äkkiä oli
tekaistu _Cinco Llagasin_ hytissä, ja hän käytti paraikaa viimeisiä
hetkiä täydentääkseen ohjeitaan nuorelle seuralaiselleen.

Don Esteban lausui vielä viimeisen epäilyksensä.

»Entä jos paljastaisitte itsenne jollakin tavalla!» huudahti hän.

»Se olisi kohtalokasta — meille kaikille. Kehoitin isäänne rukoilemaan
menestyksemme puolesta. Teiltä odotan apua varsinaisessa toiminnassa.»

»Teen parhaani, Jumala tietää, että koetan parhaani», vakuutti poika.
Blood nyökkäsi miettiväisenä ja enempää ei puhuttu ennen kuin he
törmäsivät _Encarnacionin_ korkeaan kylkeen. Don Esteban kiipesi ylös
ja aivan hänen kintereillään seurasi kapteeni Blood.

Keskilaivassa seisoi amiraali itse heitä vastassa. Hän oli kaunis,
ylpeä mies, pitkä ja jäykkä ja hieman harmaampi ja vanhemman näköinen
kuin Don Diego, jota hän paljon muistutti. Hänen seuranaan oli neljä
upseeria ja dominikaanikunnan mustavalkoiseen pukuun puettu munkki.

Amiraali levitti käsivartensa syleilläkseen veljenpoikaansa, jonka
jäykistävän pelon hän erehtyi luulemaan mielihyvän aiheuttamaksi
kiihtymykseksi, ja puserrettuaan häntä rintaansa vasten kääntyi
tervehtimään Don Estebanin seuralaista.

Peter Blood kumarsi soreasti, täysin levollisena, ainakin ulkonäöstä
päättäen.

»Olen», ilmoitti hän kääntäen nimensä espanjankieliseksi, »Don Pedro
Sangre, huono-onninen herrasmies Leonista, jonka Don Estebanin
mainio isä vastikään pelasti sotavankeudesta.» Ja muutamin sanoin
hän tekaisi jutun niistä olosuhteista, joissa hän oli joutunut
vangiksi ja joissa hän taas oli pelastunut Barbados-saaren kirottujen
kerettiläisomistajien kynsistä.

»Benedicamus Dominus», sanoi munkki puheen lomaan.

»Ex hoc nunc et usque in seculum», vastasi Blood, teko-paavinuskoinen,
ja loi silmänsä alas.

Amiraali ja hänen neljä seuralaistaan kuuntelivat häntä osaaottavasti
ja toivottivat hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Sitten seurasi
pelätty kysymys.

»Mutta missä on veljeni? Miksi hän ei itse tullut tervehtimään minua?»

Nyt oli nuoren Espinosan vuoro vastata.

»Isäni on pahoillaan, kun hänen täytyi kieltäytyä siitä kunniasta
ja ilosta. Mutta valitettavasti hän on hieman pahoinvoipa. — Oh, ei
mitään vakavampaa, mutta kuitenkin sen verran, että hänen täytyi jäädä
hyttiinsä. Se on vain pientä kuumetta, seuraus mitättömästä haavasta,
jonka hän sai siinä taistelussa Barbados-saarella, joka päättyi tämän
herran onnelliseen pelastumiseen.»

»Ei, ei veljenpoikani», vastusti Don Miguel teeskennellyn
vastenmielisesti. »Minun ei tarvitse tietää niistä asioista mitään.
Minulla on kunnia edustaa merillä hänen katolista majesteettiaan, joka
elää hyvässä sovussa Englannin kuninkaan kanssa. Olet jo kertonut
minulle enemmän kuin minun olisi tarpeellista tietääkään. Koetan
unohtaa sen ja pyydän teitäkin tekemään samoin», hän lisäsi kääntyen
seuralaisinaan olevien upseerien puoleen. Hän iski hymyilevälle
kapteeni Bloodille silmää, mutta lisäsi samassa jotakin, joka sai hymyn
niistä äkkiä katoamaan. »Mutta koska Diego ei voi tulla minun luokseni,
niin lähden minä hänen luokseen.»

Tuokion kuvastui Don Estebanin kasvoilla kauhea pelko. Sitten puuttui
kapteeni Blood puheeseen matalalla äänellä ikään kuin kohdistaen ovelat
sanansa yksityisesti Don Miguelille.

»Jos suvaitsette, Don Miguel, niin se on asia, jota ei teidän suinkaan
pidä tehdä — asia, jota ei Don Diego ensinkään toivoisi. Hän tahtoi
nimenomaan, ettette näkisi häntä, ennen kuin hänen haavansa olisi
parantunut. Siinä perimmäinen syy siihen, ettei hän nyt ole täällä.
Sillä totuus on se, että hänen haavansa ei ole niin vaarallinen, että
se estäisi häntä tulemasta, mutta hän ajatteli sitä tukalaa asemaa,
johon hän itse ja te joutuisitte, jos teidän hänen omasta suustaan
täytyisi kuulla, mitä on tapahtunut. Kuten teidän ylhäisyytenne
mainitsi, vallitsee hänen katolisen majesteettinsa ja Englannin
kuninkaan välillä rauha ja teidän veljenne Don Diego...»

Hän vaikeni tuokion.

»Minun ei tarvinne sanoa enempää. Sen, mitä meiltä kuulette, ei
tarvitse olla muuta kuin huhua. Teidän ylhäisyytenne kai käsittää?»

Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiaan miettiväisenä. »Minä käsitän...
ainakin osaksi», hän sanoi.

Kapteeni Bloodilla oli levoton olo. Epäilikö espanjalainen hänen
sanojaan? Mutta olihan hänen pukunsa moitteettomasti espanjalainen
ja olihan siinä Don Esteban vahvistamassa hänen sanansa tosiksi. Hän
kiiruhti lisäämään vakuutteluaan, ennen kuin amiraali ennätti sanoa
sanaakaan.

»Ja meillä on tuolla veneessä arkku, joka sisältää viisikymmentätuhatta
kultakolikkoa, jotka meidän tuli jättää teidän ylhäisyydellenne.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti korkealle ja hänen upseerinsa liikehtivät
eloisasti.

»Ne ovat niitä lunnaita, jotka Don Diego otti Barbados-saaren kuver...»

»Taivaan nimessä, ei sanaakaan enää», huudahti amiraali levottomana.
»Veljeni toivoo, että otan haltuuni rahat viedäkseni ne hänen
puolestaan Espanjaan? No niin, se on veljeni ja minun välinen
perheasia, joten voin sen tehdä. Mutta minä en saa tietää...» Hän
keskeytti äkkiä. »Hm! Ehkäpä suvaitsette juoda lasin madeiraa
kajuutassani», pyysi hän, »sillä aikaa kun nostavat arkun laivaan.»

Hän antoi määräyksen arkun nostamisesta ja meni edellä kuninkaallisen
komeaan kajuuttaansa, jonne hänen erityisestä kutsustaan hänen
upseerinsa ja munkkikin tulivat.

Istuuduttuaan pöytään, ja kun palvelija, joka oli kaatanut heille
kullankeltaisen juoman laseihin, oli poistunut, Don Miguel naurahti ja
siveli harmahtavaa pujopartaansa.

»Pyhä neitsyt! Veljelläni on järjenjuoksu, joka ottaa kaikki huomioon.
Jos olisin omin päin joutunut toimimaan, niin olisinpa tehnyt aika
tyhmyyden menemällä näin sopimattomaan aikaan hänen laivalleen. Olisin
ehkä saanut nähdä asioita, joita espanjalaisena amiraalina olisi sangen
vaikea jättää huomioon ottamatta.»

Sekä Estebanille että Bloodille tuli kiire olla yhtä mieltä hänen
kanssaan, ja sitten Blood kohotti lasinsa ja joi maljan Espanjan
kunniaksi ja Englannin valtaistuimella kyyköttävän turtuneen Jaakon
päänmenoksi.

Jälkimmäinen osa hänen maljapuheestaan oli ainakin tarkoitettu todeksi.

Amiraali nauroi.

»Sir, sir, veljeni pitäisi olla täällä hillitsemässä epäviisasta
puhetapaanne. Teidän pitäisi muistaa, että hänen katolinen
majesteettinsa ja Englannin kuningas ovat parhaita ystäviä. Sellaisia
maljoja ei sovi juoda tässä majassa. Mutta koska se kerran on ehdotettu
juotavaksi ja lisäksi taholta, jolla on täysi syy vihata noita
englantilaisia koiria, niin yhdymme siihen — mutta epävirallisesti.»

He nauroivat ja joivat Jaakko-kuninkaan päänmenoksi— aivan
epävirallisesti, mutta sen vuoksi myös sitä hartaammin. Sitten
muisti Don Esteban levottomana isäänsä ja sitä tuskaa, minkä
jokainen tarpeettomasti venytetty minuutti hänelle tukalassa
asemassaan aiheutti. Hän nousi ja ilmoitti, että heidän täytyi lähteä
paluumatkalle laivalleen.

»Isäni», selitti hän, »pyrkii kiireesti San Domingoon. Hän toivoi,
etten viipyisi täällä kauempaa kuin mitä oli tarpeellista syleilläkseni
teitä. Jos sallitte, niin lähdemme, setä.»

Asiain näin ollen ei setä vastustanut lähtöä.

Kun he tulivat ulos, katseli Blood levottomana merimiehiä, jotka
pitkänä rivinä kurkottelivat laidan yli ja keskustelivat veneen
miehistön kanssa, joka odotteli laivan portaiden alapäässä.
Mutta heidän asenteestaan hän saattoi päättää, ettei ollut syytä
levottomuuteen. Veneen miehistö oli visusti pitänyt suunsa kiinni.

Amiraali hyvästeli heitä — Estebania sydämellisesti ja Bloodia
juhlallisesti.

»Valitan, että minun täytyy erota teistä niin pian, Don Pedro.
Olisin toivonut, että olisitte voinut viipyä kauemmin vierailullanne
_Encarnacionilla_.»

»Olen todella pahoillani», vastasi kapteeni Blood kohteliaasti.

»Mutta minä toivon, että tapaamme toiste.»

»Se on toki enemmän kuin ansaitsen.»

He pääsivät veneeseen ja se erkani suuren aluksen kupeesta. Soutaessaan
pois amiraalin huiskuttaessa heille onnellista matkaa reelingiltä he
kuulivat pursimiehen kimeän pillin kutsuvan miehistöä paikoilleen,
ja ennen kuin he olivat ehtineet _Cinco Llagasiin_, näkivät he
_Encarnacionin_ ohjaavan ulapalle täysin purjein. Se teki heille
kunniaa lipullaan ja laivan perätykki ampui tervehdyslaukauksen.

_Cinco Llagasilla_ huomasi joku — jäljestäpäin selvisi, että se oli
Hagthorpe, vastata samalla tavalla. Ilveily oli lopussa. Yhtäkaikki
odotti heitä jälkinäytös, joka antoi koko jutulle synkän ironisen
tunnun.

Kun he nousivat keskilaivaan, tuli Hagthorpe heitä vastaan. Blood
huomasi, että hänellä oli vakava, miltei pelästynyt ilme kasvoillaan.

»Näen, että olet huomannut sen», sanoi Blood rauhallisesti.

Hagthorpe katsoi häneen kysyvästi, mutta ei osannut arvata, mitä hän
tarkoitti.

»Don Diego... aloitti hän, lopetti sitten ja katsoi kummasti. Bloodiin.

Huomatessaan Hagthorpen äkillisen vaikenemisen ja omituisen katseen
ryntäsi Don Esteban edelle kasvot kalpeina.

»Oletteko syöneet sananne, senkin roistot? Onko hänelle tapahtunut
jotakin?» hän huudahti, ja kuusi espanjalaista hänen takanaan kävivät
äänekkäiksi.

»Me emme syö sanaamme», sanoi Hagthorpe varmasti, niin varmasti, että
he rauhoittuivat. »Ja tässä tapauksessa se ei olisi ollut tarpeenkaan.
Don Diego kuoli köysissään jo ennen kuin te ehditte _Encarnacioniin_.»

Peter Blood ei sanonut sanaakaan.

»Kuollut?» huusi Esteban. »Tarkoitatteko, että murhasitte hänet. Miten
hän kuoli?»

Hagthorpe katsoi nuorukaiseen.

»Mikäli ymmärrän», sanoi hän, »niin Don Diego kuoli pelosta.»

Silloin löi Don Esteban Hagthorpea vasten kasvoja, ja Hagthorpe olisi
lyönyt takaisin, ellei Blood olisi astunut väliin ja hänen miehensä
olisi käyneet nuorukaiseen käsiksi.

»Anna olla», sanoi Blood. »Sinä aiheutit sen itse loukkaamalla hänen
isäänsä.»

»Tarkoitukseni ei ollut loukata», vastasi Hagthorpe pidellen poskeaan.
»Asia on kuten sanoin, tule katsomaan.»

»Olen nähnyt sen», vastasi Blood. »Hän kuoli jo ennen kuin lähdimme
_Cinco Llagasista_. Hän riippui kuolleena köysissään, kun puhuttelin
häntä ennen lähtöämme.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Don Esteban.

Blood katsoi häneen vakavana. Vakavuudestaan huolimatta hän näytti
nauravan, vaikkakin ilottomasti.

»Mitähän, jos olisitte tiennyt sen ennen kuin lähdimme, nuori mies?»
kysyi hän vihdoin.

Don Esteban tuijotti häneen silmät selällään, voimatta uskoa hänen
puhettaan.

»En usko teitä», sanoi hän sitten.

»Mutta teidän täytyy. Olen lääkäri ja tunnen kuoleman, kun näen sen
tulleen.»

Syntyi äänettömyys, ja sen aikana tuli nuorukainen vakuuttuneeksi asian
todenperäisyydestä.

»Jos olisin tiennyt sen», sanoi hän vihdoin ääni käheänä, »niin te
riippuisitte tällä hetkellä _Encarnacionin_ raakapuussa.»

»Minä tiedän sen», sanoi Blood. »Olenkin tässä juuri miettinyt, kuinka
ihmisten tietämättömyyttä on tarpeen tullen soma käyttää hyväkseen.»

»Mutta te roikutte vieläkin raakapuussa», raivosi nuorukainen.

Kapteeni Blood kohautti olkapäitään ja kääntyi ympäri. Silti hän ei
jättänyt uhkausta huomioonottamatta, eikä sitä tehnyt liioin Hagthorpe
eivätkä muutkaan, jotka sen kuulivat. Sen huomasi selvästi siinä
neuvottelussa, joka samana iltana pidettiin kapteenin hytissä.

Neuvottelu koski sitä, mitä espanjalaisille vangeille tehtäisiin.
Ottaen huomioon, että Curacaoon ei nyt ollut yrittämistäkään, koska
heidän vesi- ja muonavarastonsa olivat sangen vähissä, ja että Pitt
oli niin heikossa tilassa, ettei hän vielä pystynyt ohjaamaan laivaa,
päätettiin purjehtia Hispaniolan itäpuolitse sen pohjoista rannikkoa
pitkin Tortugaan, merirosvojen tuttuun, laittomaan satamaan, jossa
heidän ei tarvinnut pelätä joutuvansa ahdistettaviksi.

Nyt nousi kysymys siitä, viedäkö vangit laivan mukana Tortugaan vaiko
panna heidät veneeseen ja antaa heidän itsensä yrittää Hispaniolaan,
joka oli vain kymmenkunnan mailin päässä. Jälkimmäistä vaihtoehtoa
puolusti Blood itse.

»Muu ei voi tulla kysymykseen», väitti hän. »Tortugassa he joutuisivat
elävältä nyljettäviksi.»

»Joka on lievempää kuin mitä he oikeastaan ansaitsisivatkaan», murahti
Wolverstone.

»Ja muistapa pojan tämänpäiväistä uhkausta, Peter», tokaisi Hagthorpe
väliin. »Jos hän pelastaa henkensä ja vie sanan sedälleen amiraalille,
niin saattaa hänen uhkauksensa hyvinkin muuttua todellisuudeksi.»

Peter Bloodiin nähden merkitsee sangen paljon se, ettei hän antanut
miesten todistelujen vähääkään vaikuttaa päätökseensä. Oikeastaan
se on pieni asia, mutta kertomuksessa, jossa niin moni seikka
puhuu häntä vastaan, en voi — koska kertomukseni on luonteeltaan
eräänlainen puolustuskirjoitus — jättää mainitsematta asianhaaraa, joka
voimakkaasti puhuu hänen edukseen, asianhaaraa, joka ilmaisee, että se
tunteettomuus, josta häntä on syytetty, ei kuulunut hänen varsinaiseen
luonteeseensa, vaan oli vääryyttä kärsineen miehen järkeilemisen
tuotetta.

»En välitä vähääkään hänen uhkauksistaan.»

»Mutta sinun pitäisi kuitenkin», sanoi Wolverstone. »Viisainta olisi
hirttää hänet ja koko muu joukko samaten.»

»Viisaus ei aina ole inhimillistä», sanoi Blood. »Paljon enemmän
inhimillistä on erehtyä, vaikkakin saattaa olla poikkeuksellista
erehtyä olemaan lempeä. Mutta olkaamme nyt poikkeuksellisia. Äh, minua
ei ensinkään miellytä harkittu murhaaminen. Aamunkoitossa panemme koko
joukon veneeseen, varustamme siihen hieman vettä ja laivakorppuja ja
annamme heidän mennä helvettiin.»

Se oli hänen viimeinen sanansa asiassa ja se pysyi, sillä hän piti
lujin ottein kiinni siitä arvonannosta, jonka hän miestensä keskuudessa
oli hankkinut itselleen. Päivän nousussa lähetettiin Don Esteban
miehineen menemään.

Kaksi päivää myöhemmin purjehti _Cinco Llagas_ Cayonan kallioiden
ympäröimään lahteen, jonka luonto näytti muodostaneen varmaksi
turvapaikaksi niille, jotka sen olivat itselleen omaksuneet.



Kolmastoista luku

TORTUGA


On jo aika avoimesti ilmoittaa se tosiasia, että kertomus kapteeni
Bloodin seikkailuista kiittää säilymisestään aikakirjoissa kokonaan
Jeremias Pittin, somersetshireläisen laivankapteenin ahkeruutta.
Paitsi sitä, että tämä miellyttävä nuori mies oli taitava purjehtija,
hän näkyy olleen myös väsymätön kynäniekka, ja hänen kynänsä sujuvuus
näyttää olleen läheisissä tekemisissä sen kiintymyksen kanssa, jota hän
ilmeisesti tunsi kapteeni Bloodia kohtaan.

Hän piti _Arabellan_, nelikymmentykkisen fregatin, lokikirjaa ja
hoiti laivurin tai kuten nykyään sanoisimme, purjehdusupseerin tointa
laivalla. Ja lokikirjaansa hän piti tavalla, jota en koskaan ole
kenenkään nähnyt pitävän. Se käsittää parikymmentä samankokoista
osaa, joista toisia on kokonaan kadonnut, toisista taas puuttuu niin
paljon lehtiä, että niistä on sangen vähän hyötyä. Ja jos niitä
työläästi tutkiessani — niitä säilytetään muuten herra James Speken
kirjastossa Comertonissa — olen usein katkerasti valittanut niiden
hukkaanjoutumista, niin olen toiselta puolen ollut syvästi tuskastunut
säilyneiden osien suunnattomaan monisanaisuuteen ja pitkäveteisyyteen
ja minun on ollut äärimmäisen vaikea saada sekasortoisesta
kokonaisuudesta seulotuksi todella tärkeimmät asiat.

Ensimmäisessä lokikirjassaan Pitt kertoo miltei yksinomaan niistä
Bloodin vaiheista, jotka sattuivat ennen hänen ensimmäistä
Tortugaan tuloaan. Tätä osaa sekä Tannattin kokoamaa »Valtiollisia
oikeudenkäyntejä» olen pääasiassa — vaikkakaan en ainoina — lähteinäni
käyttänyt tähän mennessä.

Pitt panee suuren painon sille tosiasialle, että ne olivat juuri
ne seikat, joista minä nimenomaan olen puhunut, ja yksinomaan ne,
jotka saivat Bloodin hakemaan ankkuroimispaikan Tortugasta. Hän
väittää monisanaisesti ja kiivaasti, joka puolestaan todistaa, että
vastakkaisiakin mielipiteitä on ilmaantunut eräillä tahoilla, ettei
Bloodilla eikä myöskään hänen onnettomuustovereillaan ollut vähintäkään
aikomusta yhtyä merirosvoihin, jotka Ranskan puolivirallisen
suojeluksen alla olivat Tortugasta tehneet itselleen pesäpaikan, josta
käsin he saattoivat mielin määrin tehdä säälimättömiä rosvoretkiään
pääasiassa Espanjan kustannuksella.

Hänen alkuperäinen tarkoituksensa, kertoo Pitt, oli matkustaa
Ranskaan tai Hollantiin. Mutta odotellessaan pitkät viikot laivaa,
joka olisi vienyt hänet jompaankumpaan maahan, pienenivät hänen
mahdollisuutensa pienenemistään, kunnes ne vihdoin kokonaan häipyivät.
Hänen kronikoitsijansa luulee myös huomanneensa ystävässään
jonkinlaista salaista murhetta, ja hän arvelee, että syynä siihen
oli väkevä länsi-intialainen paloviina, jonka väärinkäyttöön Blood
nyt toimettomuuden päivinään oli tehnyt itsensä syypääksi, vaipuen
siten niiden hurjien seikkailijain tasolle, joiden kanssa hän maalla
ollessaan seurusteli.

En usko, että Pitt tässä asiassa olisi syyllinen siihen, että hän
erityisestä pyynnöstä koettaisi puolustella sankariaan. Luulen
puolestani, että Peter Bloodilla näihin aikoihin oli enemmänkin
mieltämasentavaa mietittävää. Ennen kaikkea Arabella Bishop —
eikä meillä ole oikeutta tehdä epäilyksen alaiseksi sitä, että
tämä ajatus häntä askarrutti mitä suurimmassa määrin. Hän oli
suunniltaan sen kiduttavan tunteen johdosta, jonka saavuttamattoman
halajaminen aiheuttaa. Hän kaipasi Arabellaa, mutta tiesi hänen
olevan saavuttamattomissa, peruuttamattomasti ja ainaisesti. Myöskään
ei hänellä pyrkiessään Ranskaan tai Hollantiin ollut minkäänlaista
selvää ja toteutettavaa suunnitelmaa päästyään jompaankumpaan maahan.
Hän oli kerta kaikkiaan karannut orja, henkipatto omassa maassaan ja
koditon hylkiö muissa maissa. Hänelle jäi vain meri, joka on vapaa
kaikille ja erityisen viekoitteleva niille, jotka tuntevat olevansa
sotakannalla ihmiskunnan kanssa. Kun siis otamme huomioon hänen
seikkailijaverensä, joka jo aikaisemmin oli ajanut hänet harhailuihin
pelkän seikkailunhalun vuoksi, ja kun ajattelemme, että tätä halua
nyt oli suuressa määrin lisännyt henkipattona elämisestä aiheutuva
häikäilemättömyys sekä että hänen harjaantuneisuutensa ja taitavuutensa
merisota-asioissa äänekkäästi tehosti viettelystä, saatammeko silloin
ihmetellä tai rohkenemmeko ehkä moittia häntä siitä, että hän vihdoin
sortui kiusaukseen? Ja muistakaamme, etteivät viettelijöinä esiintyneet
ainoastaan rohkeat merirosvot, joiden tuttavuuteen hän joutui Tortugan
pahamaineisen sataman kapakoissa, vaan myös M. d’Ogeron, saaren
kuvernööri, joka kantoi satamaveronaan kymmenykset kaikesta saaliista,
mikä tuli lahteen, ja joka sitä paitsi ansaitsi suunnattomasti
toimittamalla pyydettäessä rahansijoituksia Ranskaan. Ammatti, joka
saattoi tuntua vastenmieliseltä, kun siihen kehoittivat kaikenkarvaiset
likaiset, puolihumalaiset seikkailijat, metsästäjät, metsätyöntekijät
ja helmenpyytäjät — englantilaisia, ranskalaisia ja hollantilaisia —
muuttui kunnioitettavaksi, miltei viralliseksi rosvoustoimeksi, kun
sitä suositteli kohtelias, keski-ikäinen gentlemanni, joka edustaessaan
ranskalaista Länsi-Intian kauppakomppaniaa näytti edustavan itse
Ranskanmaata.

Sitä paitsi olivat kaikki ne miehet — niistä ei tehnyt poikkeusta
edes Jeremias Pitt, jonka veri taukoamatta ja pakottavasti kutsui
merille — jotka Peter Bloodin kanssa olivat pelastuneet Barbados-saaren
orjuudesta ja jotka tietysti eivät kuten hänkään tienneet minne
kääntyä, päättäneet järjestään liittyä suureen Rannikon veljeskuntaan,
kuten rosvot itseään nimittivät. Ja he yhtyivät kehoittelemaan Bloodia
toisten neuvojien kanssa ja pyysivät häntä jäämään johtajakseen, kuten
tähänkin saakka, Barbados-saarelta lähdettyä, vannoen seuraavansa häntä
uskollisesti veipä hän heidät minne tahansa.

Ja niin, kootakseni muutamaan sanaan kaiken sen, mitä Jeremias on
asiasta kertonut, Blood antautui vihdoin sekä ulkonaisen että sisäisen
pakon ahdistamana ja heittäytyi kohtalon tuuditeltavaksi. »Fata viam
invenerunt», lausui hän itse siitä.

Luulen, että hänen pitkälliseen vastustelemiseensa oli syynä Arabella
Bishopin muisto. Se seikka, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiaan,
ei paljoakaan painanut vaa’assa silloin eikä myöhemminkään. Hän tajusi
elävästi, miten tyttö ylenkatsoisi häntä, kun saisi kuulla, että Blood
oli ruvennut merirosvoksi, ja vaikka se vasta oli kuviteltua, kärsi
hän siitä jo nyt kuin olisi se ollut tapahtunut tosiasia. Vaikka hän
koetti tukahduttaa tuota tunnettaan, ajatteli hän kuitenkin alituisesti
tyttöä. Hän tinki omantuntonsa kanssa, jota tytön muisto piti niin
arveluttavan toimeliaana. Hän vannoi itselleen, että tytön muisto
aina tulisi pysymään elävänä auttamassa häntä pitämään kätensä niin
puhtaina kuin suinkin oli mahdollista miehelle, joka ryhtyi niin
hurjaan ammattiin kuin hän juuri oli antautumassa. Ja niin jäi tuo
muisto katkeransuloisena mutta puhdistavana voimana asustamaan hänen
sielussaan, vaikka hän ei voinutkaan toivoa koskaan saavansa tyttöä
omakseen, eipä edes nähdäkseenkään häntä. Rakkaus, joka ei koskaan
toteudu, pyrkii usein jäämään ihmiselle johtavaksi ihanteeksi.

Tehtyään kerran päätöksensä hän ryhtyi toimekkaasti työhön. d’Ogeron,
kuvernööreistä avuliain, lainasi hänelle rahaa, jotta hän voisi
varustaa laivansa asianmukaiseen kuntoon. Sen nimen hän oli vaihtanut
_Arabellaan_. Se tapahtui kuitenkin joltisenkin arvelun perästä, sillä
hän pelkäsi, että hän siten paljastaisi sydämensä salaisuuden. Mutta
hänen barbadoslaiset ystävänsä pitivät sitä vain ilmauksena siitä
aina-valmiista pilkanteosta, jota heidän päällikkönsä niin viljalti
harrasti.

Niiden neljänkolmatta seuralaisen lisäksi, jotka hänellä jo oli,
hän lisäsi vielä kolminkertaisen summan miehiä, jotka hän harkiten
ja varoen — hän oli poikkeuksellisen tarkka ihmistuntija — valitsi
Tortugan seikkailijain joukosta. Kaikkien kanssa hän teki Rannikon
veljeskunnan kesken tavanmukaisen sopimuksen, jonka pykälien mukaan
kunkin tuli saada osansa saadusta saaliista. Mutta muussa suhteessa se
poikkesi tuntuvasti veljeskunnan säännöistä.

_Arabellalla_ ei tullut kysymykseenkään minkäänlainen tottelemattomuus
tai epäjärjestys, jotka olivat niin tavallisia merirosvojen aluksilla.
Niiden, jotka hän otti mukaansa, oli sitouduttava tinkimättä
tottelemaan ja alistumaan hänen sekä vaalin perusteella asetettavien
upseerien komentoon. Ne, joita ei sanottu pykälä miellyttänyt, saivat
lähteä jonkun muun komentoon.

Joulukuun lopulla, kun pyörremyrskyt olivat puhaltaneet itsensä
väsyksiin, hän lähti merille laivallaan, joka oli hyvin varustettu sekä
aseistuksen että miehistön puolesta, ja ennen kuin hän seuraavassa
toukokuussa palasi pitkältä ja vaiheikkaalta purjehdukseltaan, oli
kapteeni Peter Bloodin maine kuin väreet tuulispään edellä levinnyt
yli Karibian meren. Vähien Antillien luona oli aivan alussa syntynyt
taistelu erään espanjalaisen kaljaasin kanssa ja se oli päättynyt
espanjalaisen ryöstämiseen ja upottamiseen. Rio de la Hachan luona oli
tarkoituksenmukaisesti sijoittamalla useampia rosvolaivoja suoritettu
rohkea hyökkäys espanjalaisen helmiä kuljettavan laivaston kimppuun ja
siltä oli saatu erinomaisen rikas helmisaalis. Manterelle oli tehty
retki Sancta Marian kultakentille, mutta kertomus siitä on tuskin joka
kohdaltaan uskottava, ja sitä paitsi oli tehty joukko pienempiä retkiä,
joilta kaikilta _Arabellan_ miehistö palasi uljaana ja rikkaana,
joskaan ei aivan vahingoittumattomana.

Ja niin tapahtui, että ennen kuin _Arabella_ ennätti seuraavassa
toukokuussa kotiin varustelua ja korjauksia varten — sillä se ei
ymmärrettävästi ollut vailla vaurioita — oli sen ja sen kapteenin,
Peter Bloodin, maine levinnyt Bahama-saarilta Vähille Antilleille ja
Uudesta Providencesta Trinidadiin.

Kaikuja maineesta oli levinnyt Eurooppaankin, ja Jaakko-kuninkaan
hoviin oli Espanjan lähettiläs kiiruhtanut tuomaan vihaiset moitteensa,
joihin oli vastattu, että kapteeni Bloodin edesottamuksia ei suinkaan
tulisi katsoa Englannin kuninkaan käskystä toimitetuiksi vaan että
tämä Blood oli todellakin tuomittu kapinallinen, karannut orja ja
että jokainen toimenpide, johon hänen katolinen majesteettinsa hänen
kiinnisaamisekseen ryhtyisi, saavuttaisi kuningas Jaakko Toisen
sydämellisimmän hyväksymisen.

Don Miguel de Espinosalta, Espanjan Länsi-Intian vesien amiraalilta,
ja Don Estebanilta, hänen veljenpojaltaan, joka purjehti amiraalin
kanssa, ei suinkaan puuttunut hyvää tahtoa saada vedetyksi seikkailija
raakapuun nenään roikkumaan. Heille oli Bloodin vangitseminen, josta
nyt oli tullut kansainvälinen asia, myös perheasia.

Espanja ei säästänyt — Don Miguelin suun kautta nimittäin —
uhkauksiaan. Ne tunkeutuivat Tortugaankin ja niiden mukana vakuutus
siitä, että niiden takana ei ollut ainoastaan hänen oman maansa, vaan
myös Englannin kuninkaan arvovalta.

Mutta nämä uhkaukset eivät pelottaneet kapteeni Bloodia. Eikä ollut
todennäköistä, että hän niiden vuoksi aikoisi jäädä Tortugan suojiin
happanemaan. Sillä kaikesta siitä, mitä hän ihmisten puolelta oli
saanut kärsiä, oli hän valinnut Espanjan syntipukikseen. Siten hän
arveli palvelevansa kahta tarkoitusta: hän sai hyvitystä ja palveli
samalla ei tosin stuartilaista kuningasta, jota hän halveksi, vaan
Englantia ja sen kautta koko sivistynyttä ihmiskuntaa, jolta julma,
petollinen, ahnas ja tekopyhä Kastilia koetti estää kaiken yhteyden
Uuden maailman kanssa.

Eräänä päivänä, kun hän Hagthorpen ja Wolverstonen kanssa istui
piipun ja rommipullon ääressä eräässä rantapuolen ummehtuneessa ja
tervankatkuisessa kapakassa, tervehti häntä upeapukuinen merirosvo,
jolla oli yllään kullalla reunustettu musta satiinitakki ja uumillaan
jalan levyinen punainen vyö.

»Teitäkö sanotaan Le Sangiksi?» hän kysyi ranskaksi.

Kapteeni Blood katsahti ylös nähdäkseen kysyjän ennen kuin vastasi.
Mies oli pitkä ja näytti voimakkaalta ja hänellä oli tummat,
kotkamaiset kasvot, jotka olivat eläimelliset mutta kauniit.

Kallisarvoinen timantti välkkyi hänen kädessään, joka ei ollut liian
puhdas ja jota hän piti pitkän miekkansa kahvalla, ja hänen korvissaan,
jotka kastanjanruskea rasvainen tukka puoleksi peitti, riippuivat
kultaiset renkaat.

Kapteeni Blood otti piipun suustaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on Peter Blood. Espanjalaiset tuntevat minut
Don Pedro Sangren nimellä ja ranskalainen kutsukoon minua vaikka Le
Sangiksi jos haluaa.»

»Hyvä», sanoi koreapukuinen seikkailija englannin kielellä, ja
odottamatta muuta kehoitusta hän otti tuolin ja istuutui likaisen
pöydän ääreen. »Minun nimeni», ilmoitti hän noille kolmelle miehelle,
joista ainakin kaksi katsoi häneen hieman karsaasti, »on Levasseur.
Ehkäpä olette kuulleet minusta.»

Kyllä he olivat, totisesti. Hän oli erään kaksikymmentä tykkiä
käsittävän rosvolaivan päällikkö, joka viikko sitten oli saapunut
lahteen ja jonka miehistö oli pääasiassa ranskalaisia helmenpyytäjiä
pohjoisesta Hispaniolasta, miehiä, joilla oli syytä vihata
espanjalaisia hartaammin kuin englantilaisilla. Levasseur oli tuonut
heidät takaisin Tortugaan vähemmän onnistuneen purjehdusmatkan jälkeen.
Mutta hänen suunnattoman turhamaisuutensa lannistamiseksi tarvittiin
paljon enemmän kuin huono onni pystyi tekemään. Vaikka hän olikin
karjahteleva, riitaisa, ylen juoppo ja hurja uhkapeluri, oli hänen
maineensa merirosvona villin Rannikon veljeskunnan keskuudessa erittäin
hyvä. Hän oli saavuttanut mainetta myös eräällä toisella alalla. Hänen
hienostelevassa, kehuskelevassa renttumaisuudessaan oli jotakin,
jota naisväki piti erinomaisen houkuttelevana. Se seikka, ettei hän
kainostellut julkisesti kehuskella voittojaan, ei ihmetyttänyt kapteeni
Bloodia, mutta häntä kummastutti ennen kaikkea se, että miehellä näkyi
jossakin määrin olevan syytä kehuskeluihinsa.

Yleisenä juoruna kierteli juttu siitä, että myös mademoiselle d’Ogeron,
kuvernöörin tytär, oli joutunut hänen villin vetovoimansa pauloihin
ja että Levasseur oli röyhkeydessään mennyt niin pitkälle, että oli
kuvernööriltä pyytänyt tytön kättä. d’Ogeron oli antanut hänelle
ainoan sopivan vastauksen. Hän oli ajanut hänet ulos. Levasseur oli
poistunut raivoissaan vannoen tekevänsä mademoisellen vaimokseen koko
kristikunnan isien uhallakin ja että M. d’Ogeron saisi katkerasti katua
loukkaustaan.

Tällainen oli se mies, joka nyt ehdotti kapteeni Bloodille
yhteistoimintaa tarjoten hänen käytettäväkseen ei ainoastaan omaa
miekkaansa, vaan laivansakin miehistöineen päivineen.

Kymmenkunta vuotta sitten oli Levasseur ainoastaan kaksikymmenvuotiaana
nuorukaisena purjehtinut hirviömäisenä julmurina tunnetun L’Ollonais'n
kanssa, ja hänen sen jälkeen tekemänsä roistontyöt olivat omiaan
näyttämään, että hän oli käynyt koulunsa menestyksellisesti. Epäilen
vahvasti, tokko noina päivinä oli suurempaa roistoa Rannikon
veljeskunnan keskuudessa kuin tämä Levasseur.

Mutta sittenkään, miehen vastenmielisyydestä huolimatta, ei kapteeni
Blood voinut kieltää, että hänen suunnitelmansa ilmaisi rohkeutta,
mielikuvitusvoimaa ja oveluutta, ja hänen täytyi myöntää, että
he yhdistynein voimin saattoivat ryhtyä suurempiin yrityksiin
kuin kumpikaan yksin omalla tahollaan. Huippukohtana Levasseurin
ehdotuksessa oli ryöstöretken teko manterella sijaitsevaan Maracaibon
kaupunkiin, mutta sitä varten hän myönsi tarvittavan vähintään
kuusisataa miestä, eikä kuuttasataa miestä voinut sijoittaa niihin
kahteen alukseen, jotka heillä nyt oli käytettävinään. Sen vuoksi
oli ensin tehtävä muutamia valmistavia retkiä, joiden pääasiallisena
tarkoituksena oli saada lisää laivoja.

Koska kapteeni Blood ei pitänyt miehestä, ei hän suostunut asiaan heti.
Mutta koska ehdotus häntä miellytti, lupasi hän miettiä sitä. Sitten
alkoivat sekä Hagthorpe että Wolverstone kehoitella häntä innokkaasti,
sillä he eivät tunteneet henkilökohtaista vastenmielisyyttä
ranskalaista kohtaan kuten heidän kapteeninsa, ja seurauksena oli, että
viikon päästä tehtiin Levasseurin ja Bloodin välillä sopimus, jonka he
itse sekä — kuten tapa vaati — valitut edustajat heidän seuralaisistaan
allekirjoittivat.

Sopimuksessa määrättiin kaiken varalta muun muassa, että jos laivat
joutuisivat erilleen toisistaan, oli jälkeenpäin tehtävä tarkka
selvitys siitä saaliista, minkä kukin laiva omalla tahollaan oli
hankkinut, ja että se laiva, joka sen oli saanut, oli oikeutettu
pitämään kolme viidettäosaa saaliista, kun taas kaksi viidettäosaa oli
luovutettava toiselle osakkaalle. Nämä osat taas oli jaettava miehistön
kesken niiden määräysten mukaan, joista kukin päällikkö oli miestensä
kanssa sopinut. Muuten sisälsi sopimus kaikki tavanmukaiset pykälät,
joista eräässä määrättiin, että se joka tavattiin salaamasta tai
vähentämästä pienintäkään osaa saaliista, olkoon se vaikka yhden peson
arvoinen, oli muitta mutkitta hirtettävä raakapuuhun.

Sovittuaan kaikesta he valmistautuivat merillelähtöön, ja aivan
lähtöiltana oli Levasseur vähällä tulla ammutuksi romanttisessa
yrityksessään kiivetä kuvernöörin puutarha-aidan yli ottaakseen hellät
jäähyväiset rakastetultaan mademoiselle d’Ogeronilta. Hän perääntyi
vasta kun häntä oli kahdesti ammuttu hyväntuoksuisen pimento-pensaan
takaa, jossa vartiosto piilotteli, ja hän lähti luvaten palatessaan
ryhtyä erikoisiin ja lopullisiin toimenpiteisiin asiassa.

Sinä yönä hän nukkui laivassaan, jonka hän ylimieliseen tapaansa
oli ristinyt Ukkosen jylinäksi, ja siellä hän seuraavana päivänä
otti vastaan kapteeni Bloodin, jota hän puoleksi piloillaan
tervehti amiraalinaan. Irlantilainen tuli sopimaan erinäisistä
yksityisseikoista, joista meidän ei tarvitse tietää muuta kuin se, että
jos laivat joko vahingossa tai tarkoituksella joutuivat toisistaan
eroon, niin niiden oli yhdyttävä Tortugassa niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen tarjosi Levasseur amiraalilleen päivälliset ja yhdessä he
joivat uuden yrityksen maljan toisensa jälkeen, sillä seurauksella,
että Levasseur eron hetkellä oli niin humalassa kuin hänen yleensä
saattoi otaksua pystyvän olemaan — menettämättä silti järjenjuoksuaan.

Kapteeni Blood lähti vihdoin iltapäivällä pois ja hänet soudettiin
takaisin suurelle laivalleen, jonka ylälaidat olivat maalatut
punaisiksi ja tykinaukkojen suut kullatut, joten ne laskevan auringon
valossa loistivat kauniisti välkkyen.

Hän oli hieman raskasmielinen. Olen jo sanonut, että hän oli
erinomainen ihmistuntija, ja hänen johtopäätöksensä Levasseuriin nähden
täytti hänen sielunsa pahoilla aavistuksilla, jotka painoivat häntä
sitä raskaammin mitä lähemmäksi lähtöhetki tuli.

Hän puhui siitä Wolverstonelle, joka tuli häntä vastaan hänen
astuessaan _Arabellaan_.

»Te saitte minut tekemään tuon sopimuksen, mutta minä pelkään pahoin,
ettei koko touhusta lähde paljoakaan hyvää.»

Jättiläinen pyöritteli ainoata verenhimoista silmäänsä ja nauroi
pilkallisesti työntäen eteenpäin vankkaa leukaansa. »Me väännämme
niskat nurin siltä koiralta, jos hän näyttäytyy petolliseksi.»

»Sen teemme — jos vain olemme elossa silloin kun asianhaarat sitä
vaativat.» Jättäen asian silleen hän sitten jatkoi: »Lähdemme aamulla,
ensi nousuveden aikaan.» Sitten hän meni hyttiinsä.



Neljästoista luku

LEVASSEURIN UROTEOT


Kello mahtoi olla siinä kymmenen tienoissa seuraavana aamuna,
kokonainen tunti ennen sovittua lähtöaikaa, kun pieni kanootti laski
_Ukkosen jylinän_ kupeeseen ja puoliveri-intiaani lähti astumaan laivan
portaita kannelle. Hän oli pukeutunut karvaisiin parkitsemattomiin
nahkahousuihin, ja punainen huopapeitto teki takin virkaa. Hän toi
kokoonkäärityn paperilapun kapteeni Levasseurille.

Kapteeni aukaisi paperin, joka oli pahoin tahriintunut ja rutistunut
joutuessaan puoliverisen käsiteltäväksi. Sen sisällön saamme
ylimalkaisesti kääntää seuraavasti:

 »Rakkaani — olen hollantilaisessa prikissä Jongurouw, joka on juuri
 lähdössä merille. Päätettyään erottaa meidät ainaiseksi lähettää
 julma isäni minut veljeni turvissa Eurooppaan. Rukoilen sinua, tule
 avukseni. Vapauta minut, rakastettu sankarini!

 Lohduton Madelainesi, joka rakastaa sinua.»

Tulinen pyyntö liikutti rakastettua sankaria sydänjuuria myöten. Hänen
synkkä katseensa lipui lahden yli etsien hollantilaista prikiä, jonka
hän tiesi olevan matkalla Amsterdamiin tupakka- ja vuotalastissa.

Sitä ei näkynyt missään kapeassa lahdessa olevien laivojen joukossa.
Hän karjaisi kysymyksen, joka hänen mielessään liikkui.

Vastaukseksi osoitti puoliverinen vaahtona hyrskyävää karia, joka
muodosti yhden sataman parhaista puolustuskeinoista. Noin mailin päässä
siitä näkyi merta vasten purje, joka oli menossa merille päin.

»Tuolla se menee», sanoi hän.

»Siellä!» Ranskalainen tuijotti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Miehen
paha sisu nousi ja hän kääntyi kirjeen tuojan puoleen. »Ja missä sinä
olet viivytellyt, kun nyt vasta tulet kirjeinesi? Vastaa minulle!»

Puoliverinen säikähti melkein kuoliaaksi hänen raivoaan. Pelko mykisti
hänet kokonaan, vaikka hänellä ehkä olisi ollutkin vastaus kysymykseen.
Levasseur tarttui häntä kurkusta, pudisti häntä pari kertaa muristen
raivosta ja paiskasi hänet sitten pyykattia vasten. Mies löi
kaatuessaan päänsä laivanportaaseen ja jäi makaamaan aivan hiljaa veren
virratessa suusta ja sieraimista.

Levasseur pyyhkäisi käsiään toisiaan vasten ikään kuin puhdistaakseen
ne pölystä.

»Heittäkää tuo lihakasa laidan yli», käski hän paria miestä,
jotka joutilaina kävelivät keskikannella. »Sitten ankkuri ylös ja
hollantilaisen perään.»

»Hiljemmin toki, kapteeni! Mitä tämä merkitsee?» Hänen olkapäälleen
laskeutui hillitsevänä raskas käsi ja hän näki edessään luutnanttinsa
leveät kasvot. Cahusac, rehevä ja Tunteeton bretagnelainen roisto,
katseli tylsästi häntä suoraan kasvoihin.

Levasseur selitti aikomuksensa sekoittaen siihen tarpeettoman määrän
sadatuksia.

Cahusac pudisti päätään. »Hollantilaista prikiä!» sanoi hän.
»Mahdotonta! Se ei ole luvallista.»

»Kuka piru meitä siitä kieltää?» kysyi Levasseur hämmästyksen
sekaisella raivolla.

»Ensiksikään ei oma miehistömme mielellään siihen ryhdy. Toiseksi on
kapteeni Blood otettava lukuun.»

»Minä en välitä kapteeni Bloodista vähääkään...»

»Mutta häntä ei voi jättää pois laskuista. Hänellä on voima puolellaan,
sekä metallia että miehiä, ja jos tunnen hänet oikein, niin hän
ennemmin upottaa meidät kuin sallii meidän käydä hollantilaisen
kimppuun. Hänellä on omat tuumansa merirosvouksesta, tällä kapteeni
Bloodilla, kuten varoitin teitä.»

»Ah», sanoi Levasseur näyttäen hampaitaan. Mutta hänen silmänsä, jotka
yhä tähyilivät kaukaista purjetta, olivat synkän miettiväiset. Mutta
ei kauan. Mielikuvitusvoima ja keinokkuus, jotka ominaisuudet kapteeni
Blood oli miehessä huomannut, avasivat hänelle pian pääsyn pälkähästä.

Kiroten sielussaan koko sopimuksen yhteistyöstä jo ennen kuin
ankkurikaan oli vielä nostettu hän alkoi miettiä keinoja sen määräysten
kiertelemiseksi. Cahusac oli puhunut totta. Blood ei tulisi sallimaan,
että hänen tietensä aiheutettaisiin vahinkoa hollantilaisille. Mutta se
kävi ehkä päinsä hänen poissaollessaan. Ja kun teko kerran oli tehty,
täytyisi Bloodin väkisinkin hyväksyä se, koska olisi myöhäistä ryhtyä
vastalauseisiin.

Tunnin kuluessa olivat molemmat laivat menossa merelle. Käsittämättä
syytä sovitun ajan muutokseen hyväksyi kapteeni Blood sen ja nosti
ankkurinsa ennen määräaikaa nähdessään liittolaisensa tekevän niin.

Koko päivän oli hollantilainen priki näkyvissä, vaikkakin se iltaan
mennessä oli häipynyt pieneksi pisteeksi pohjoisella taivaanrannalla.

Bloodin ja Levasseurin kesken sovittu matkasuunta kulki itään
Hispaniolan pohjoista rantaa pitkin. _Arabella_ jatkoi sitä suuntaa
koko yön yhtä mittaa sillä seurauksella, että kun aamu valkeni, oli se
yksin. _Ukkosen jylinä_ oli yön pimeyden turvin kääntynyt koilliseen ja
jatkoi matkaansa jokainen riepu purjetta levällään.

Cahusac oli vielä kerran koettanut panna vastaan.

»Piru sinut vieköön», oli Levasseur vastannut hänelle. »Laiva kun
laiva, olkoon se sitten hollantilainen tai espanjalainen, ja laivoja me
tällä hetkellä tarvitsemme. Se riittäköön miehistölle.»

Hänen luutnanttinsa ei sanonut enää mitään. Mutta kirjelapusta
päättäen, jonka hän oli vilaukselta nähnyt, hän tiesi, että kyseessä
oli joku nainen eikä mikään laiva, ja hän pudisti synkästi päätään
taapertaessaan länkisäärillään antamaan tarpeellisia määräyksiään
miehistölle. Aamunkoitossa oli hänen laivansa aivan hollantilaisen
vanavedessä, tuskin mailin päässä siitä, ja sen näkeminen herätti
selvästi levottomuutta _Jongvrouwilla_. Epäilemättä Madelainen veli
sai aikaan levottomuuden tuntiessaan Levasseurin laivan. Merirosvot
näkivät, kuinka hollantilainen lisäsi purjeita koettaen siten, joskin
turhaan, päästä edelle, ja silloin he käänsivät alatuuleen purjehtien
vinhaa vauhtia eteenpäin kunnes tulivat sellaiseen asemaan, että
saattoivat ampua ensimmäisen varoittavan laukauksen hollantilaisen
keulan editse. _Jongvrouw_ käänsi peränsä heitä kohti ja avasi tulen
perätykeistään. Pieni ammus lensi vinkuen rosvojen laivan köysien läpi
ja vahingoitti vain aivan vähän sen purjeita. Seurasi sitten lyhyt
taistelu täydessä vauhdissa, jonka aikana hollantilainen lähetti koko
laidallisensa rosvoja kohti.

Viisi minuuttia sen jälkeen olivat laivat kylki kyljessä, _Jongvrouw_
lujasti kiinnitettynä rosvolaivaan iskuhaoilla. Merirosvot syöksyivät
kiljuen prikiin.

Hollantilaisen kapteeni astui suuttumuksesta punoittaen esiin
uhmatakseen rosvoja, ja häntä seurasi hieno, kalpeakasvoinen nuori
herrasmies, jonka Levasseur heti tunsi valitsemakseen lankomieheksi.

»Kapteeni Levasseur, tämä on väkivaltaa, josta te vielä joudutte
vastaamaan. Mitä tekemistä teillä on minun laivallani?» kysyi
hollantilainen kapteeni.

»Aluksi minulla oli vain aikomus ottaa se, mikä minulle kuuluu,
jotakin, joka on minulta ryöstetty. Mutta koska te olette halunnut
sotaa ja avannut tulen laivaani vastaan aiheuttaen sille vahinkoa ja
tappaen viisi miestäni, niin tämä on sotaa ja niin muodoin on myös
teidän laivanne minun sotasaalistani.»

Peräkannen partaalla katseli mademoiselle d’Ogeron hehkuvin silmin
ja henkeään pidättäen rakastettua sankariaan. Voitokkaalta uroolta
hän näyttikin seistessään laivan kannella käskevänä, rohkeana ja
kauniina. Hän näki tytön ja hypähti iloisesti huudahtaen häntä kohti.
Hollantilaisen kapteeni asettui kättään nostaen hänen tielleen.
Levasseur ei ruvennut kiistelemään hänen kanssaan, siihen hän oli
liian malttamaton halussaan päästä naisensa luo. Hän heilautti kerran
sotakirvestään, jota oli kantanut vyöllään, ja hollantilainen kaatui
kannelle pää halkaistuna. Kiihkeä rakastaja astui ruumiin yli riemun
kirkastaessa hänen kasvojaan.

Mutta mademoiselle kauhistui. Hän oli ihanan kypsyyden rajalla oleva
tyttö, ylhäisen ja hienon näköinen, ja hänen kasvojaan, jotka olivat
valkoiset kuin vanha norsunluu, ympäröi kiiltävän musta tukka. Hänen
ilmeensä olivat hieman ylpeät ja niitä korostivat vielä hänen tummien
silmiensä raskaat luomet.

Yhdellä hyppäyksellä oli hänen rakastettunsa hänen vieressään.
Heitettyään pois verisen kirveensä hän levitti käsivartensa sulkeakseen
tytön syliinsä. Mutta tyttö kauhistui häntä yhä syleilyssäkin, jota hän
ei voinut välttää. Pelko oli kokonaan hälventänyt ylpeyden hänen miltei
täydellisiltä kasvoiltaan.

»Minun, vihdoinkin minun ja kaiken uhallakin!» huusi Levasseur
riemuiten ja elehtien kuin konsanaan sankari näyttämöllä.

Mutta tyttö koetti työntää häntä luotaan painaen käsillään häntä rintaa
vasten eikä voinut muuta kuin sammaltaa. »Miksi, miksi tapoit hänet?»

Levasseur nauroi kuin sankari ainakin. Hän vastasi tytölle
sankarillisesti, alentuvasti kuin jumala puhutellessaan kuolevaista:
»Hän asettui tiellemme. Olkoon hänen kuolemansa esikuvana ja
varoituksena. Huomatkoon sen ja ottakoon onkeensa jokainen, joka aikoo
asettua tiellemme.»

Se oli niin loistavan hirvittävää, hänen eleensä olivat niin mahtavat
ja hienot ja hänen vetovoimansa niin pakottava, että tyttö hylkäsi
tyhmän pelkonsa ja antautui itsestään, hurmaantuneena hänen hellään
syleilyynsä. Sitten hän nosti tytön olalleen ja kantoi kepeän kuormansa
kuin riemukulussa miestensä iloisten eläköönhuutojen kaikuessa
oman laivansa kannelle. Tytön ajattelematon veli olisi varmaankin
keskeyttänyt romanttisen kohtauksen, ellei varuillaan oleva Cahusac
olisi yllättämällä kaatanut häntä kannelle ja sitten sitonut kuin
linnunpoikasta.

Sillä aikaa kun Levasseur sitten nautti kajuutassaan naisensa
hymyilystä, järjesteli Cahusac sotasaalista. Hollantilainen miehistö
komennettiin suurveneeseen ja käskettiin painumaan helvettiin. Onneksi
heitä oli vähemmän kuin kolmekymmentä, joten suurvene, vaikka olikin
vaarallisen raskaassa lastissa, pystyi kantamaan heidät. Tutkittuaan
sitten lastin määräsi Cahusac hollantilaiseen laivaan aliperämiehen
ja parikymmentä merimiestä ja jätti sen seuraamaan _Ukkosen jylinää_,
jonka keula nyt käännettiin etelään Vähiä Antilleja kohti.

Cahusac oli huonolla tuulella. Se uhkapeli, johon he olivat ryhtyneet
anastaessaan hollantilaisen aluksen ja tehdessään väkivaltaa Tortugan
kuvernöörin perheen jäsenille, ei ollut missään suhteessa siihen arvoon
nähden, mikä jäi heidän saaliikseen. Hän sanoi sen suoraan ja synkeänä
Levasseurille.

»Sen mielipiteen voit pitää omanasi», vastasi kapteeni. »Älkää
luulkokaan, että minä olen niitä miehiä, jotka asettavat kaulansa
silmukkaan tietämättä, miten sen siitä saa pois. Minä lähetän Tortugan
kuvernöörille sovintoehdot, jotka hänen täytyy hyväksyä. Ohjaa laiva
Virgen Magraan. Menemme maihin ja järjestämme asiat sieltä käsin. Ja
sano heille, että tuovat Ogeron-maitovellin hyttiini.

Levasseur palasi ihailijattarensa luo.

Sinne tuotiin heti myös tytön veli. Kapteeni nousi ottaakseen hänet
vastaan ja taivutti pitkää vartaloaan välttyäkseen lyömästä päätään
hytin matalaan kattoon. Mademoiselle nousi myös.

»Miksi näin?» kysyi tyttö Levasseurilta osoittaen veljensä sidottuja
ranteita.

»Valitan», sanoi Levasseur. »Haluan että se loppuu tähän. Antakoon
herra d’Ogeron minulle kunniasanansa...»

»Minä en anna teille mitään», säväytti kalpea nuorukainen, jolta ei
suinkaan puuttunut sisua.

»Siinä nyt näet», sanoi Levasseur ja kohautti olkapäitään syvästi
pahoillaan, ja mademoiselle kääntyi vastustamaan veljeään.

»Henri, sehän on tyhmää. Jos olet minun ystäväni, niin et menettele
tuolla tavoin. Sinä...»

»Pikku hupakko», vastasi veli, vaikka sana »pikku» ei ollut ensinkään
paikallaan, sillä tyttö oli pitempi häntä. »Pikku hupakko, luuletko,
että toimisin sinun ystävänäsi, jos ryhtyisin sovitteluihin tuon
roistomaisen merirosvon kanssa?»

»Hiljaa, nuori kukonpoikanen!» Levasseur nauroi. Mutta hänen naurunsa
ei ollut miellyttävää.

»Etkö sinä huomaa, mitä vahinkoa sinun häpeällinen mielettömyytesi
on jo aikaansaanut? Ihmishenkiä on menetetty, jotta tuo hirviö saisi
sinut käsiinsä. Ja etkö sinä huomaa, missä asemassa nyt olet — tuon
pedon vallassa, tuon roiston, joka on syntynyt koirankopissa ja joka on
murhamiesten kasvatti!»

Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, ellei Levasseur olisi lyönyt häntä
suuta vasten. Levasseur näet ei sietänyt enempää kuin muutkaan kuulla
totuutta omasta itsestään.

Mademoiselle tukahdutti huutonsa, kun nuorukainen horjahti lyönnin
vaikutuksesta taaksepäin. Veli lysähti nojalleen sängyn päätä vasten
ja jäi siihen verta vuotavin huulin. Mutta hänen sisunsa ei ollut
laimentunut ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli aavemainen hymy, kun hän
silmillään etsi sisarensa katsetta.

»Siinä nyt näet», sanoi hän. »Hän lyö miestä, jonka kädet ovat sidotut.»

Hänen yksinkertaiset sanansa, ja vielä enemmän se sanomattoman
halveksiva äänensävy, jolla ne lausuttiin, herättivät Levasseurin
raivon, joka ei muutenkaan paljoa tarvinnut.

»Ja mitähän te tekisitte, senkin nukke, jos kätenne olisivat vapaat?»
Hän otti vankiaan takin rintamuksesta ja pudisti häntä. »Vastatkaa
minulle! Mitä te tekisitte? Pyh, senkin tyhjänpäiväinen suunsoittaja!
Te sitten...» Ja sitten tuli virtanaan sanoja, joita mademoiselle ei
tuntenut mutta joiden rumuuden hän vaistomaisesti oivalsi.

Kasvot kalpeina seisoi tyttö hytin pöydän ääressä ja pyysi Levasseuria
lopettamaan. Noudattaakseen hänen mieltään tämä avasi oven ja nakkasi
hänen veljensä ulos.

»Pankaa tuo rähjä kannen alle, kunnes tarvitsen häntä», karjui hän ja
sulki oven.

Koettaen sitten hillitä itseään hän kääntyi tytön puoleen hymyillen
anteeksipyytävästi. Mutta hän ei saanut hymyä vastaukseksi. Tyttö oli
saanut nähdä rakastetun sankarinsa luonteen oikeassa karvassaan ja näky
oli sekä vastenmielinen että pelottava. Se muistutti hänen mieleensä
äskeisen murhan, ja äkkiä hän havaitsi, että se, mitä hänen veljensä
oli sanonut, oli totta. Hänen kasvoillaan muuttui pelko kauhuksi hänen
nojatessaan pöytään ikään kuin turvaa hakien.

»Mitä tämä merkitsee, armaani?» kysyi Levasseur ja tuli häntä kohti.
Mutta kun tyttö väisti häntä, Levasseurin silmissä välähti ja hänen
kasvoillaan oli hymy, joka sai tytön säikähtämään.

Levasseur otti hänet kiinni, kun tyttö ei enää päässyt kauemmaksi
pienessä hytissä, ja sulki hänet pitkillä käsivarsillaan syliinsä.

»Ei, ei», läähätti tyttö.

»Kyllä, kyllä», pilkkasi mies vastaan ja hänen ivansa oli kaikkein
kauheinta. Hän likisti tyttöä raa’asti, puristi häntä tahallaan niin
että koski, koska hän vastusteli, ja suuteli häntä väkisin tytön
kiemurrellessa hänen syleilyssään. Intohimonsa sokaisemana joutui hän
vihan vimmaan ja poisti siten viimeisetkin rippeet sankarinnaamaristaan.

»Pieni hupakko, etkö kuullut, kun veljesi äsken sanoi, että olet
minun vallassani? Pane se mieleesi ja muista, että tulit omasta
vapaasta tahdostasi. Minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa naisen
sopii leikkiä viimeistä paria ulos. Tule siis järkiisi, tyttöseni,
ja pidä hyvänäsi omat aikaansaannoksesi.» Hän suuteli tyttöä taas,
miltei halveksuen, ja työnsi hänet sitten luotaan. »Ei mitään otsan
rypistyksiä enää, muuten saat katua niitä», hän sanoi lopuksi.

Joku koputti ovelle. Kiroten häiritsijää hän meni avaamaan ovea.
Cahusac seisoi hänen edessään. Bretagnelaisen kasvot olivat vakavat.
Hän tuli ilmoittamaan, että laiva oli saanut vesirajassa vuodon, joka
oli aiheutunut hollantilaisen ammuksista. Levasseur lähti hätääntyneenä
hänen kanssaan ulos. Vuoto ei ollut vaarallinen niin kauan kuin ilma
pysyi kauniina, mutta jos heidät tavoittaisi myrsky, niin se saattoi
muuttua siksi. Mies laskettiin laidan yli väliaikaisesti tukkimaan
vuotavaa paikkaa purjekankaalla, ja pumput pantiin käyntiin.

Heidän edessään taivaanrantaa vasten näkyi pilvenhattaran tapainen, ja
Cahusac arveli sen olevan pohjoisimman Virginia-saarista.

»Meidän täytyy purjehtia sinne suojaan ja korjata laiva siellä», sanoi
Levasseur. »Minä en oikein luota tähän tukahduttavaan kuumuuteen.
Myrsky saattaa yllättää meidät jo ennen kuin pääsemme maihin.»

»Myrsky tai jokin muu», virkkoi Cahusac synkeästi. »Oletteko huomannut
tuota?» Ja hän osoitti ylähankaan päin. Levasseur katsoi ja veti
henkeään. Kaksi laivaa, jotka siltäkin välimatkalta näyttivät
kookkailta, tuli heitä kohti noin viiden mailin päässä.

»Jos ne ajavat meitä takaa, niin mitä silloin tapahtuu?» kysyi Cahusac.

»Me tappelemille, käyköön miten tahansa», vannoi Levasseur.

»Epätoivoisen neuvoja», sanoi Cahusac ylenkatseellisesti. »Sitä se on,
kun lähtee merille lemmenkipeän miehen kanssa. Hillitkää nyt itsenne,
kapteeni, sillä jos me saamme harmia tuon hollantilaisjutun vuoksi,
niin loppuu laulumme lyhyeen.»

Lopun päivää ajatteli Levasseur kaikkea muuta kuin rakkautta. Hän jäi
kannelle ja silmäili vuoroin maata ja vuoroin laivoja, jotka hiljalleen
lähestyivät heitä. Hänellä ei olisi ollut mitään hyötyä lähtemisestä
avoimelle merelle, ja vuotavana olisi alus vain lisännyt vaaraa. Hänen
täytyi tyytyä kohtaloonsa ja tapella. Mutta illan tullen, kun he olivat
noin kolmen mailin päässä maalta ja hän juuri oli antamaisillaan
määräyksen purjeiden vähentämisestä taistelun alkamista varten, hän
oli vähällä pyörtyä ilosta kuullessaan äänen tähystäjän korista
ilmoittavan, että suurempi laivoista oli _Arabella_. Sen toveri oli
arvatenkin sotasaalista.

Mutta Cahusacin alakuloisuus ei siitä vähentynyt.

»Nyt tulee pienempi kahdesta pahasta», murisi hän. »Mitä Blood on
sanova tuosta hollantilaisesta?»

»Sanokoon mitä haluaa», nauroi Levasseur suunnattomassa helpotuksen
tunnossaan.

»Entä sitten Tortugan kuvernöörin lapset?»

»Hän ei saa tietää heistä mitään.»

»Mutta hän saa lopulta tietää.»

»Niin mutta vasta sitten, kun asia on järjestetty. Minä sovin siitä
kuvernöörin kanssa. Vannon, että tiedän keinon, jolla pakotan
d’Ogeronin sovintoon.»

Pian sen jälkeen laivat laskivat La Virgen Magran pohjoiselle rannalle.
Saari oli pieni ja puuton, noin kaksitoista mailia pitkä ja kolme
leveä, eikä siinä ollut muita asukkaita kuin lintuja ja kilpikonnia. Se
oli aivan hedelmätön ja sen eteläpäässä näkyi suuria suolalammikoita.

Levasseur astui Cahusacin ja parin upseerin kera veneeseen ja lähti
vierailulle Bloodin _Arabellalle_.

»Meidän lyhytaikainen eromme on ollut sangen tuottelias», tervehti
kapteeni Blood häntä. »Meillä on molemmilla ollut touhukas aamu
tänäpäivänä.» Hän oli erinomaisella tuulella mennessään edellä
hyttiinsä, jossa saaliinjaon piti tapahtua.

_Arabellaa_ seuraava suuri laiva oli kuusikolmatta tykkiä käsittävä
espanjalainen laiva Puerto Ricosta, joka kuljetti kahtakymmentätuhatta
naulaa kaakaota, neljääkymmentätuhatta kultakolikkoa ja jalokiviä noin
kymmenentuhannen edestä. Se oli runsas saalis, josta sopimuksen mukaan
kaksi viidettäosaa meni Levasseurille ja hänen miehilleen. Rahat ja
jalokivet jaettiin heti, mutta kaakaosta sovittiin, että se oli vietävä
Tortugaan myytäväksi.

Sitten tuli Levasseurin vuoro, ja Bloodin muoto muuttui mustaksi,
kun ranskalainen oli lopettanut kertomuksensa. Hollantilaiset olivat
hyväntahtoista väkeä, jota oli mieletöntä suututtaa, varsinkin
niin joutavan tavaran kuin nahkojen ja tupakan vuoksi, jonka arvo
korkeintaan nousi pariinkymmeneentuhanteen kultakolikkoon.

Mutta Levasseur vastasi hänelle samalla tavalla kuin hän oli vastannut
Cahusacille, että laiva kuin laiva ja niitä he etupäässä tarvitsivat
uhkayritystään varten. Blood jätti asian silleen kohautellen vain
olkapäitään, ehkäpä sen vuoksi että päivä oli muuten ollut hänelle
niin onnekas. Sitten ehdotti Levasseur, että _Arabella_ ja saalislaiva
purjehtisivat Tortugaan purkamaan kaakaolastiaan ja ottamaan sieltä
lisämiehistöä. Levasseur toimittaisi sillä aikaa tarpeellisia
korjauksia omalla laivallaan ja purjehtisi sitten etelään odottamaan
amiraaliaan Saltatudon luona, joka oli noin yhdennellätoista
leveysasteella ja josta he sitten yhdessä lähtisivät sovitulle
ryöstöretkelleen.

Levasseurin suureksi helpotukseksi ei Blood ainoastaan suostunut
ehdotukseen, vaan sanoi olevansa valmis lähtemään vaikka heti.

Niin pian kuin _Arabella_ oli lähtenyt, vei Levasseur laivansa lahden
poukamaan ja pani miehensä tekemään väliaikaista asumusta maalle
itseään, miehistöään ja väkipakolla pidättämiään vieraita varten.

Auringon laskun aikaan alkoi tuuli kiihtyä, se yltyi myrskyksi ja siitä
sellaiseksi pyörremyrskyksi, että Levasseur kiitti Luojaansa siitä,
että oli maalla ja että hänen laivansa olivat suojassa. Hän ihmetteli
hieman itsekseen, miten Blood mahtoi suoriutua avomerellä niin
hirvittävässä ilmassa, mutta hän ei antanut sellaisten murheiden painaa
mieltään turhan paljoa.



Viidestoista luku

LUNNAAT


Kun meri seuraavana päivänä myrskyn jälkeen ihanana kimalteli auringon
loisteessa ja ilmassa tuntui virvoittavan suolainen henkäys, esitettiin
Virgen Magran eteläpäässä, vaalenneiden hiekkasärkkien juurella, johon
Levasseur oli levittänyt suuren purjeen teltaksi, omituinen näytelmä.

Ranskalainen merirosvo istui tyhjällä vesitynnyrillä kuin
valtaistuimella ja oli tärkeässä puuhassa. Hän järjesteli
sovinnonhierontaa Tortugan kuvernöörin kanssa.

Kunniavartiona oli hänen vierellään puoli tusinaa laivaupseereja,
joista viisi oli raakoja helmenpyytäjiä yllään likaiset takit ja
nahkahousut. Kuudes oli Cahusac. Levasseurin edessä seisoi kahden
puolialastoman neekerin vartioimana nuori d’Ogeron, jolla oli
röyhelöpaita, silkkiset alusvaatteet ja hienot Cordovan-nahkaiset
puolikengät.

Häneltä oli riisuttu takki pois ja hänen kätensä olivat sidotut selän
taakse. Nuoren miehen kauniit kasvot olivat kalpeat. Aivan lähellä
ja myös vartioituna, mutta sitomattomana istui mademoiselle, hänen
sisarensa, pienelle hiekkakummulle lyyhistyneenä. Hän oli myös hyvin
kalpea ja näytti turhaan koettavan peittää pelkoa ylpeillä eleillään.

Levasseur kääntyi M. d’Ogeronin puoleen. Hän puhui pitkään.

»Otaksun, monsieur», hän sanoi pilkallisen kohteliaasti, »että
olen tehnyt itseni kyllin tajuttavaksi. Mutta jotta ei syntyisi
väärinkäsityksiä, tahdon vielä kerran sanoa sen. Teidän lunnaanne on
määrätty kahdeksikymmeneksituhanneksi kultakolikoksi ja te saatte
itse kunniasanaanne vastaan lähteä hakemaan ne. Todellakin, huolehdin
siitä, että pääsette perille ja annan teille kuukauden ajan menoanne
ja paluutanne varten. Teidän sisarenne jää siksi aikaa tänne pantiksi.
Isänne ei varmaankaan ole pitävä summaa liian suurena, kun on kysymys
hänen poikansa vapaudesta ja tyttärensä myötäjäisistä. Minä olen
todellakin vaatimaton, pardi! M. d’Ogeronia pidetään yleensä rikkaana
miehenä.»

M. d'Ogeron nuorempi nosti päätään ja katsoi rohkeasti kapteenia
silmiin.

»Minä kieltäydyn, kerta kaikkiaan ja lopullisesti, käsitättekö. Tehkää
mitä haluatte ja olkaa ainaiseksi kirottu, senkin likainen merirosvo,
jolla ei ole ihmisyyttä eikä kunniantuntoa vähääkään.»

»Miksi tuollaisia sanoja!» nauroi Levasseur. »Miksi niin tulistua.
Olkaa toki järkevä. Ette varmaankaan ole ajatellut asian toista puolta.
Kun sen olette tehnyt, ette niskoittele enää. Missään tapauksessa
ette tule sitä jatkamaan. Meillä on keinoja, joilla taltutamme
niskoittelijat. Ja minä varoitan teitä antamasta kunniasanaanne pakosta
ja sitten jäljestäpäin pettämästä minua. Minä keksin kyllä keinoja,
joilla rankaisen teitä. Sitä paitsi muistakaa, että sisarenne kunnia
on minulla panttina. Jos te sattuisitte unohtamaan palata takaisin
myötäjäisten kanssa, niin saattaisin minäkin unohtaa mennä sisarenne
kanssa naimisiin.»

Levasseur hymyili häijysti ja hän näki, miten kauhu kuvastui nuoren
miehen kasvoilla. M. d’Ogeron katsahti hurjan näköisenä sisareensa
ja huomasi, että toivottomuus oli kokonaan muuttanut hänen kauniin
muotonsa.

Vastenmielisyys ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan.

»Ei, saastainen koira, tuhat kertaa ei.»

»Te olette mieletön itsepäisyydessänne.» Levasseur puhui kiihtymättä,
teeskennellen pilkallisesti pahaamieltä. Hän oli ahkerasti tehnyt
piiskansiimaan solmuja ja näytti nyt sitä. »Tunnetteko tätä? Se
on sellainen rukousnauha, joka on käännyttänyt monta itsepäistä
kerettiläistä. Se pystyy puristamaan silmät miehen päästä auttaakseen
häntä tulemaan järkiinsä. Kuten tahdotte siis.»

Hän heitti solmuja täynnä olevan piiskansiiman toiselle neekereistä,
joka silmänräpäyksessä kiinnitti sen vangin otsan ympäri. Sitten
sovitti musta mies siiman ja pään väliin metallipuikon, joka oli
vain piirun varren paksuinen. Sen tehtyään hän muljautti silmiään
Levasseuriin päin odottaen alkamismerkkiä.

Levasseur katsoi vankiaan. Hän näki kuinka tämän lihakset jännittyivät,
miten hänen kalpea ihonsa muuttui harmahtavaksi ja miten hikikarpalot
tunkeutuivat esille aivan piiskansiiman alapuolelta.

Mademoiselle huudahti ja yritti noustua, mutta hänen vartijansa
pidättivät häntä. Hän vaipui uudelleen hiekkakunnaalleen ja valitti
tuskaisena.

»Pyydän teitä säästämään itseänne ja sisartanne», sanoi kapteeni,
»tulemalla järkiinne. Mitä merkitseekään lopulta summa, jonka olen
maininnut? Sehän on vähäpätöinen juttu rikkaalle isällenne. Toistan
vieläkin, että olen ollut vaatimaton, mutta koska kerran olen sanonut
kaksikymmentätuhatta, niin sen pitää olla kaksikymmentätuhatta.»

»Ja mistä kaksikymmentätuhatta, jos saan luvan kysyä?»

Kurjalla ranskan kielellä, mutta terävänä ja kohteliaana, aivan kuin se
olisi ollut kaikua Levasseurin pilkanteosta, toistui kysymys kaikuna
heidän keskellään.

Levasseur ja hänen upseerinsa katsahtivat hätkähtäen ympärilleen.

Heidän takanaan olevan hiekkasärkän laella, taivaan sini taustanaan,
seisoi pitkä hoikka mies, huolellisesti pukeutuneena hopeareunaiseen
mustaan pukuun ja punainen kamelikurjen sulka leveälierisessä
hatussaan. Hatun alta näkyivät kapteeni Bloodin ahavoituneet kasvot.

Levasseur nousi seisaalleen kiroten hämmästyksestä. Hän oli ollut
siinä uskossa, että kapteeni Blood oli matkalla Tortugaan ja siis
kokonaan kuulomatkan ulkopuolella, olettaen, että hän oli onnellisesti
suoriutunut edellisen päivän myrskystä.

Astellen pehmeässä hiekassa, johon hänen hienot espanjannahkaiset
kenkänsä vajosivat nilkkoja myöten, tuli kapteeni Blood suoraryhtisenä
rantaa kohti. Hänen kanssaan oli Wolverstone ja tusinan verran muita
miehiä.

Pysähdyttyään hän nosti kauniissa kaaressa lakkiaan vartioidulle
neidolle. Sitten hän kääntyi Levasseurin puoleen.

»Hyvää huomenta, paras kapteeni», sanoi hän ja jatkoi selittäen
läsnäolonsa syitä. »Viimeöinen myrsky pakotti meidät palaamaan
takaisin. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin antaa laivojen kootuin
purjein ajautua myrskyn mukana ja se toi meidät saman matkan takaisin
minkä olimme kulkeneetkin. Vieläpä, piru vieköön, menetimme Santiagon
suunnastankin, joten olin hyvilläni, kun saatoin laskea saaren
länsirannalla olevaan lahteen suojaan, ja me lähdimme sitten saaren
poikki oikoaksemme jäseniämme ja tullaksemme tervehtimään teitä. Mutta
keitä nämät ovat?» Hän osoitti miestä ja naista.

Cahusac kohautti olkapäitään ja kohotti pitkät käsivartensa taivasta
kohti.

»Kas niin», sanoi hän merkitsevästi.

Levasseur puri huuliaan ja kalpeni. Mutta hän hillitsi itsensä ja
vastasi kohteliaasti:

»Vankeja, kuten näette.»

»Varmaankin viimeöinen myrsky paiskasi heidät rantaan, vai?» »Eipä
niinkään.» Levasseurin oli vaikea hillitä itseään. »He olivat
hollantilaisessa laivassa.»

»En muista teidän maininneen heistä mitään.»

»En tehnytkään sitä. He ovat minun vankejani... se on oma
henkilökohtainen juttuni. He ovat ranskalaisia.»

»Ranskalaisia!» Kapteeni Blood iski silmänsä ensin Levasseuriin, ja
sitten vankeihin.

M. d'Ogeron seisoi yhä jännittyneenä, mutta hänen kasvoiltaan oli
paennut kauhun ilme. Keskeytys, joka oli tullut yhtä odottamatta
hänelle kuin hänen kiduttajalleenkin, oli sytyttänyt toivon kipinän
hänen sydämessään. Hänen sisarensa, jonka mielessä liikkui samanlaisia
aavistuksia, seisoi kurottautuen eteenpäin, silmät selällään ja suu
puoleksi avoinna.

Kapteeni Blood kostutti alahuultaan ja katseli silmäkulmiaan rypistäen
Levasseuria.

»Eilen te hämmästytitte minua ryhtymällä sotaan ystävällisten
hollantilaisten kanssa. Mutta nyt näyttää siltä kuin eivät teidän omat
maanmiehennekään saisi teiltä rauhaa.»

»Sanoinhan jo, että nämä... että tämä on henkilökohtainen asiani.»

»Ah! Entä heidän nimensä?»

Kapteeni Bloodin tuima, arvovaltainen ja hieman ylenkatseellinen käytös
sai Levasseurin helposti kuohahtavan vihan nousemaan. Veri virtasi
hitaasti takaisin hänen kalvenneille kasvoilleen ja hänen katseensa
kävi julkeaksi, miltei uhkaavaksi. Sillä välin vastasi hänen vankinsa
hänen puolestaan.

»Olen Henri d’Ogeron ja tässä on sisareni.»

»D’Ogeron?» kapteeni Blood tuijotti puhujaan. »Oletteko mahdollisesti
sukua hyvälle ystävälleni Tortugan kuvernöörille?»

»Hän on isämme.»

Levasseur kääntyi kiroten toisaalle. Kapteeni Bloodin valtasi hämmästys
niin perin pohjin, että kaikki muut tunteet saivat väistyä.

»Pyhimysten nimessä! Oletteko järjiltänne, Levasseur? Ensin loukkaatte
hollantilaisia, jotka ovat meidän ystäviämme. Sitten otatte vangiksi
kaksi henkilöä, jotka ovat ranskalaisia, omia maanmiehiänne. Ja nyt käy
ilmi, että he eivät ole sen vähempää kuin Tortugan kuvernöörin lapsia,
Tortugan, joka on ainoa turvapaikkamme koko saaristossa...»

Levasseur keskeytti hänet vihaisena:

»Täytyykö minun vielä kerran sanoa teille, että se on minun
henkilökohtainen asiani? Minä vastaan siitä yksinäni Tortugan
kuvernöörille.»

»Entä ne kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa? Onko sekin teidän
yksityisasianne?»

»Tietysti.»

»Nyt en ole ensinkään yhtä mieltä kanssanne.» Kapteeni Blood istuutui
tyhjälle tynnyrille, jolla Levasseur äsken oli istunut, ja katsahti
häneen ystävällisesti. »Ajan voittamiseksi täytynee minun ilmoittaa
teille, että kuulin koko ehdotuksenne, jonka teitte tälle naiselle ja
tälle herrasmiehelle, ja haluan myös sanoa teille, että me purjehdimme
määräysten alaisina, jotka eivät siedä minkäänlaista kaksimielisyyttä.
Te olette määrännyt heidän lunnaikseen kaksikymmentätuhatta. Tämä
summa kuuluu siis teidän ja minun miehistölleni siinä suhteessa kuin
sopimuksemme edellyttää. Ettehän tahtone väittää sitä vastaan? Mutta
asia tulee yhä vakavammaksi sen vuoksi, että olette salannut minulta
osan saaliistanne, jonka viime matkallanne saitte, ja sellaisesta
rikkomuksesta määräävät sääntömme erinäisiä rangaistuksia, jotka eivät
suinkaan ole lievintä laatua.»

»Ho, ho», nauroi Levasseur epämiellyttävästi. Sitten hän lisäsi: »Jos
ette pidä menettelystäni, niin voimmehan purkaa sopimuksemme.»

»Se onkin tarkoitukseni. Mutta me puramme sen silloin ja sillä tavalla
kuin minä haluan, ja se on silloin, kun te olette tyydyttävästi
täyttänyt sopimuksemme määräykset.»

»Mitä te tarkoitatte?»

»Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni
Blood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka
teitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla
ranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin.
Mukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt lunnaat
kahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi neiti jäämään
teidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän jäisi juuri
teidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on meidän kaikkien
sotasaalista.»

Synkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa.

»Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan hänet
meiltä», sanoi kapteeni Blood.

»Ostamaan?»

»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»

Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin
kanssa.

»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee maksaa se
hänestä.»

»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt
sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen kaksikymmentätuhatta.
Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska niin tahdotte. Mutta
teidän täytyy maksaa tuo summa heistä, toisesta lunnaina ja toisesta
myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava miehistöjen kesken. Jos sen
teette, on otaksuttavaa, että miehet suhtautuvat vähemmän ankarasti
tekoonne, jolla olette rikkonut keskenämme sovittuja määräyksiä.»

Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa leikinlaskua!»

»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.

Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain
tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan, jolla
oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään. Mutta
näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin,
jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä
nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin,
joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti
kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin
sielunominaisuus.

Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka täydellisesti
he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä, että
joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka heidän
johtajansa oli aikonut pitää omanaan.

Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan sydämessään
seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan ahneudelleen, hän
teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan — että hänen oli
meneteltävä asiassaan varovaisesti.

»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan.
»Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen
perusteella minun.»

»Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.»

»Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M. d’Ogeron
kieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi ja nousi
verkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur saa sillä
aikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat meille ja
vastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle tulematta.»

»Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja
Cahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on
sääntöjemme mukaista.»

»Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli vaarassa
menettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette minun saavan
kokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä matkalta ei nouse kuin
puoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi, kunnes olen ansainnut niin
paljon. Tyydyttääkö se teitä?»

Ei ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei
kapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään.

»Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut sen?
Se olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.»

»Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta kalveten
Bloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?»

»Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti jaettaviksi.»

»Minulla ei ole niitä.»

»Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.»

»Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran minullakaan
niitä ole?»

»Minulla on», sanoi kapteeni Blood.

»Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te... tekö haluatte tytön?»

»Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te, siinä
että uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä, mitä
haluan omakseni.»

Levasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät
hänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille
ja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen
voidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan
mahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa
mulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti
sieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan
kokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta
pussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston ryöstössä.

»Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä arvoisiksi
arvelette näitä?»

Bretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä säteilevän
pallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki sitä ovelin
silmäyksin.

»Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti.

»Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi kertaa
enemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä hyväksyn
arviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin yhdenkokoisia. Tässä
on kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat kahtatoistatuhatta
kolikkoa. Se on _Ukkosen jylinälle_ kuuluva osa, kolme viidesosaa,
kuten sopimuksessa määrätään. Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat
_Arabellalle_, vastaan minä miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole
hyvä ja tuo omaisuuteni laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja.

»Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua.
Te ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka
seisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista
olisi estänyt häntä.

»Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu,
kunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood.

»Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin naudat,
mutta entä minun?»

Cahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen luokseen.
»Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan levottomuuksia
miehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi sen vertaa miehiä
kuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän tai vähemmän? Taivaan
nimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni Blood on maksanut runsaasti
tytöstä ja kohdellut meitä oikeudenmukaisesti.»

»Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te...» Rumasta
sanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä luutnantilleen. Hän
löi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin kontin. Helmet putosivat
hiekkaan.

Cahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä puuhassa.
Kosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa nelin kontin,
unohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan tapahtui kuitenkin tärkeitä
asioita.

Levasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina kapteeni
Bloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan.

»Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän.

»Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja
hänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että jos
joku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista, vaikka
yhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä raakapuuhun. Se oli
lopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran tahdotte, että toimitan
sen tällä tavalla, niin tahdon tehdä mieliksenne, senkin saastainen
raivohullu.»

Hän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä välittämään, ja
miekat kalskahtivat vastakkain.

M. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut
arvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi. Sillä
välin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja poistanut
piiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli noussut seisomaan
ja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana, kädet tiukasti painettuina
huohottavaa rintaansa vasten ja kauhun ilme silmissään. Asia oli pian
selvä. Raaka voima, johon Levasseur oli niin varmasti luottanut,
ei pystynyt vastustamaan irlantilaisen koeteltua taitavuutta. Kun
Levasseur sitten molemmat keuhkot lävistettyinä makasi pitkänään maassa
yskien viimeisiä henkäyksiään kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni
Blood tyynesti ruumiin toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi:

»Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.»

Kylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen johtajansa
värisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut toisenluonteinen mies,
olisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin. Mutta siinä tapauksessa
olisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia keinoja sovitellessaan
välejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan ei kukaan tuntenut
rakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet, jotka olivat antautuneet
hänen johdettavikseen, olivat kaikkein kurjinta ainesta merirosvojenkin
joukossa, joilla kaikessa oli ainoana vaikuttimenaan saaliinhimo
ja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli kapteeni Blood käyttänyt niin
ovelasti hyväkseen, että oli saanut heidät pitämään Levasseuria
syyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät anteeksiantamattomana, hän kun
oli anastanut itselleen sellaista, jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja
jakaa heidän kaikkien kesken.

Niinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä
suoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin
muutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian.

Kun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa, jotka
saivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä.

»Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon aarteista
osanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne mukaan.»

He menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja myöhemmin
samana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he olisivat tehneet
pesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden miesten kehoituksesta,
jotka olivat valinneet hänet Levasseurin seuraajaksi, miehistöineen
uudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen.

»Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan sillä
ehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte
heille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni.

Ehtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan,
Tortugan kuvernöörin lapsia.

Mademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli nyttemmin
vapautettu kahleistaan — istuivat _Arabellan_ suuressa hytissä, jonne
heidät oli viety.

Benjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle
viiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta
ruoka oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa
jännityksessä arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain
joutumista ojasta allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle
tuskaisessa epätoivossaan polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi
mielettömyyttään, joka oli saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän
nyt oli kärsittävä.

M. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella.

»Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi
hän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet hänen
omaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.»

Hän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että ovi
avautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut asioista
Levasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut hillitä
ääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä lausettaan.
Sen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että mademoiselle
hänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi peloissaan niin
kauas kuin pääsi.

Kapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo.

»Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän
teitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella
kunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme
kulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo. Ja
minä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut
teidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui
vain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa,
heidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät hänen
käsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä, ystävällisenä
lainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen tilaisuuden.»

Mademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan.

M. d’Ogeron nousi pystyyn.

»Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän.

»Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että
olen merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin
Levasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan
taskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa —
sanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta
päiviltä.»

Sitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä tunnin
kuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne seuraamme. Sitä
ennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että saatte sopivan puvun
yllenne.»

Hän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle pidätti
häntä.

»Monsieur!» huudahti tyttö terävästi.

Blood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti,
katsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein.

»Oh, te olette jalomielinen.»

»En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood.

»Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,»

»Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä.

Mutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan olevan
sydämensä täytyi saada purkautua.

»Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni. Tämä
mies... tämä Levasseur...

Blood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala! Onko
se mahdollista? Tuollainen eläin!»

Äkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää
sitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä.

»Mitä te ajattelette, mademoiselle!»

»Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian
ajatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän
kiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta.
Polvillani, monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.»

Kapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja
hänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen
kirkkaus.

»Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi
tuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.»

Auttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli
tässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi huokaus.
Hänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli koko
Karibian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella Bishopinkin
koviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö halveksi
häntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia muitakin
merirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän toivoi, että
jonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan kuuluville
ja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista. Sillä koko
totuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta, oli
se, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen
vaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille,
jos hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä.



Kuudestoista luku

ANSA


Mademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että
kapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään
olivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon,
jonka M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan
puutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista mieluinen
ja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa enemmänkin
kuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli maksanut tytön lunnaina,
ja vaikka ranskalainen olikin ovela ja rahanymmärtävä mies, osasi hän
kuitenkin olla vieraanvarainen ja tajusi mistä olla kiitollinen. Sen
hän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja hänen voimakkaan suojeluksensa
turvin nousikin kapteeni Bloodin maine merirosvojen keskuudessa pian
korkeimmilleen.

Niinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon tehtävää
matkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma, ei hänellä
ollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat halukkaita
lähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa kaikkiaan viisisataa
miestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada yhtä monta tuhatta,
jos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi hän vaikeudetta
voinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla, mutta hän piti
parempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen kolme laivaansa olivat
_Arabella_, _Ukkosen jylinä_, jota Cahusac nyt noin sadanviidenkymmenen
ranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä _Santiago_, joka oli
pantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan _Elisabethiksi_,
Englannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet aikoinaan
olivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni Blood nyt
toivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood hänen entisen
merivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen määräsi, ja
miehistö hyväksyi määräyksen.

Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen jälkeen —
elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto, muutamia
pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen lahteen ja pani
toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa kaupungissa.

Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat
joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista
— jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka
sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka kapteeni
Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo sanonut,
että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli hänelle
edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt toiselta
puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa, toiselta.
Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä aukeamalla, jota
harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa leyhyttelevät palmut
ympäröivät, tungeksi satakunta villiä, kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa
merirosvoa, joiden hälinä aika ajoin vaimeni, jotta he olisivat
paremmin kuulleet, mitä heidän johtajiensa kesken tapahtui.

Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an
riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa.
Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei
kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä epäsointuinen
kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen ammattinsa
ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja Pittin
miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima
sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli
pääsi jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja
kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja
puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan riippuvassa
tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän naamansa yllä liehui
turbaanin tapaan kiedottu punainen liina.

»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän
liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole
mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä
näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään,
joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä
haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät
ja aivot tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme?
Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta
asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin
kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä
eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes huomaamme,
että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että emme pääse
ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua. Jokainen teistä
ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni Blood tahtoo edetä ja
niin me menemme eteenpäin. Me menemme Gibraltaria kohti. Tosin saimme
vihdoin, pitkän ajan perästä, käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme
hänet maksamaan suuret lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet
tuon lunastussumman ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta
mitä se todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun
sanoa se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä.
Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat
meitä. Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä
välin ovat saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla.
Katsokaa: Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni
Bloodinne itsepäisyydestä.»

Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui.

»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle, miten
pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan amiraalin
ehtoihin?»

Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen hyväksymisenmurina.
Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja hän puristi valtavan
kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen ranskalaista, joka selvästi
kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut millänsäkään. Miesten
mieliala rohkaisi häntä.

»Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse Isä
Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on naurettava,
tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja...»

Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä muineen
Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen ranskalainen
merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin nuori, oli
saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen kuin oman
laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin palvelukseen.
Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten kepeästi pitkään
eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen hatun varjostamina.
Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään merirosvoa. Hän muistutti
paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla vetelehtijää, varsinkin
viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti silkkipukunsa kultaisine
reunuksineen ja napinläpineen oli täysin espanjalainen. Mutta pitkä,
käyttökelpoinen miekka, jonka kahva hieman pisti käden alta esille,
oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja hänen teräksiset silmänsä
ilmaisivat hänessä seikkailijan.

»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?» hän
sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo kokonaan
haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän puhui
rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että olemme
vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät nykyiseen
vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää vitkasteluun? Me olemme
viipyneet kuukauden työssä, joka ilman teidän tyhmyyttänne olisi
suoritettu viikossa.»

»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että...?»

»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea
olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne
väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni
kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla saatoimme
korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää riittivät
antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja päästämään heidät
kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä täytyi meidän lähteä
tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta saarilinnoituksestaan,
ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni, ennen kuin saimme sen
nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä, kunnes eräs vartioalus
toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston. Ellette olisi menettänyt
laivaanne ja sen kautta pienentänyt laivastoamme kahteen kolmasosaan,
niin pystyisimme nyt raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin
menestymisen toivein. Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua
tässä tuomariksi ja moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma
taitamattomuutenne on ollut syynä.»

Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se
oli ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa,
joka vartioi satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä
tyynesti luottaen ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön
vihollisensa Don Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston
amiraali. Paitsi velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla,
kuten tiedätte, henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa,
joka johtui _Encarnacionilla_ tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen
veljensä kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen
veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin
amiraalin samanniminen tunne.

Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi
säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista,
miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka
häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen
rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen mitä
hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista
kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä
väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.

»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti Cahusac
pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone puhkesi nauruun, joka
muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on siitä, mitä nyt teemme»,
Cahusac jatkoi.

»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.

»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali, on
luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti, emme
vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja palautamme kaiken
omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»

Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka
paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies vastasi
hänelle ilmeisen halveksivasti.

»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta asemastamme
huolimatta, pelkää meitä.»

»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän
todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli,
täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta valinnan
varaa. Se on minun mielipiteeni.»

»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen hylännyt
hänen ehtonsa.»

»Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien miesten
murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo, neuvottelematta
minun kanssani!»

»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme äänestäneet
teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa mieltä kanssani.
Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset seuralaisenne
haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia ehtoja, niin emme
estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne amiraalin luo. Don
Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä voitte olla varma.»

Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten sitten
itsensä hän kysyi käheällä äänellä:

»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»

Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.

»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa
anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän
lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa
lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin kaupungin
tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja hävitämme hänen
laivastonsa.»

Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta
englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina
tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen
rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun.
Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli
merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset seuralaiset
oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he mielensä ja
vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään yksin. Hän poistui
nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin seuraavana päivänä, kun
hänen kostonhalunsa sai sopivaa viihdykettä. Se tuli espanjalaisen
amiraalin vastauksen muodossa, jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että
koska merirosvot hylkäsivät hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän
salli heidän kunniallisesti antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän
nyt odottaa heitä lahden suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään
merelle. Hän lisäsi, että jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi
hän itse lahteen heitä noutamaan heti kun _Santo Niño_, hänen viides
sotalaivansa, joka juuri oli tulossa La Guayrasta, saapuisi.

Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.

»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka muristen
lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette eronnut
minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan lähdön.
Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja menkää
helvettiin.»

Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat
olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen
saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän
luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja
muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni
Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä vahingoittumattomana
pälkähästä — ja mikäli he hänen neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut
vallan mahdottomalta — niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt
jäisi saamatta. Se olisi liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he
lopulta alistuivat Peter Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He
olivat lähteneet uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen
kanssaan suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän
itse Cahusacin synkästä suusta samana iltana.

Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja ottamaan
osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin toimenpiteisiin asian
johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin kuvernöörin suuressa
hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut omaksi tyyssijakseen
— nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli, jonka keskellä
suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen ilakoi. Sen
molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä niistä levisi
miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja, joita
maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset
vuorostaan uuteen maailmaan.

Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen ehdotuksen
pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.

Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä paristakymmenestä
joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin reunustavilta
lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä mailia pitkä
ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren pullon
muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.

Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista
saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne
ovat poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä
kuin saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta,
joka on noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia
lähemmäksi kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella
veneellä. Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on
luja kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen
ja jonka merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen
ja pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat
ankkurissa. Amiraalin _Encarnacion_, jonka jo entuudestaan tunnemme,
oli mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja
kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta _Salvador_,
jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, _Infanta_ ja _San
Felipe_, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia
kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä käsittävine
miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka välistä
kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla _Arabellallaan_, jossa
oli neljäkymmentä tykkiä, _Elisabethilla_, jolla oli kaksikymmentäkuusi
tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he olivat Gibraltarista
anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella pikkutykillä
kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin nelisensataa niistä
yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat lähteneet, kun sen sijaan
espanjalaisilla oli käytettävänään kokonaista tuhat miestä laivoillaan.

Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli
epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.

»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen
suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli piippuaan,
joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla, josta Gibraltar
oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan useampiakin paaleja.
»Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että olen niistä suoriutunut
onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea rokan syöpi. Vanhat
roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»

Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman
luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät
ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka
merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä
toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika
oli tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de
Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa _Santo Niñon_, joka
oli tulossa La Guayrasta.

Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista ryöstetyllä
purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin suunnitelmassa.
He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät, kunnes purressa
ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he tekivät niin
paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten he tekivät
kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen kaiken
tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista käsiinsä
saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa oleviin
aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.

Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät
kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi.
Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan. Silloin
he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa kohti
ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa heitä
troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.

He kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki Wolverstonen
johtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli miehistönä kuusi
vapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata kultakolikkoa mieheen
ylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli _Arabella_. Sitä seurasi
vähän matkan päässä _Elisabeth_, jota komensi Hagthorpe ja jolla
laivaten Cahusac ja hänen ranskalainen miehistönsä olivat. Jälkijoukon
muodosti toinen pursi sekä kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu
vangit, orjat ja suurin osa ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat
köysissä ja heitä vartioi kaksi musketeilla varustettua merirosvoa,
minkä lisäksi kullakin aluksella oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat
purjehdusta. Jälkijoukon oli pysyteltävä perässä eikä se saanut
sekaantua tulevaan otteluun.

Opaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden erottivat
merirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen komeat
ääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä. Osaamatta
epäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät espanjalaiset olleet
huolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet tarkkaa huolta vartioinnista.
Varmaa on, että he eivät aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa
ennen kuin vasta sen jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät.
Kun he vihdoin olivat heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo
aivan lähellä, kiitäen heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu
heti kun espanjalainen laivasto tuli näkyviin.

Suoraan amiraalin laivaa _Encarnacionia_ kohti suuntasi Wolverstone
purren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina
vieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista
oljista tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se
hehkui hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä
päänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen
ja heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja
raakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla
rytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina
paikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina
kukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät
yhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat
täydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen
rykelmään.

Laivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron aikaan.
Kilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin
he kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian
myöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä,
kävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä.
Kun sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he
eivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän
hämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta
edestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata
totuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri komensi
silloin hyökkäämään purteen.

Mutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden
toverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja
silloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi
loimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi
sitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin _Arabellan_
suurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä
ahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä
_Encarnacionin_ kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen
sivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka — vaikkakin
myöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa laivansa purresta.

Ja sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten
tehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood avaamaan
tulensa _Salvadoria_ vastaan. Hän laukaisi ensin koko laitatulensa sen
sivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei kaiken sen
kannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko laidallisen
runkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi raajarikkoisena
ainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan suuntaan hän
sai aikaan yleisen hämmingin _Infantalla_ ampumalla sitä parilla
laukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen kylkeen,
kiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki _San Felipen_ kanssa
saman tempun.

Koko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua ainoatakaan
laukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja niin
lamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut.

Nähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei _San Felipen_
eikä _Infantan_ miehistöistä ollut paljoakaan vastusta. Huomatessaan
sitten amiraalin laivan palavan ja _Salvadorin_ ajelehtivan avuttomana
he menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat aseensa luullen olevansa
voitetut.

Jos _Salvador_ olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia
laivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän
voiton hedelmät. Mutta sattui, että _Salvador_ onnettomuudekseen
oli aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli
uumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon arvosta.
Koettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta merirosvojen
saaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä jäännöksen kanssa oli
muuttanut _Salvadoriin_, sen Palomas-saarta ja väylää hallitsevaa
linnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali odotuspäivänä
salaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten hän oli
tuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne. Cojeron
linnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli kuulunut
tavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä.

Aavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa
_Salvadoria_ seuranaan _Infanta_, jossa nyt oli merirosvoista
kokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. _Salvadorin_ perätykit
vastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen vauriot
olivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen tykkien
kantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin
syvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali
koetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä veneessä,
kuiville.

Ja silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen
ja että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä
ja arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri
olemassaolonsa ja _Arabella_ huojui sen iskusta, joka särki sen
keskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen kokoontuneiden
merirosvojen keskuuteen.

Ellei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa
jyrkästi oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta
yhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä.

Sillä välin oli heikomman _Infantan_ käynyt vielä pahemmin. Vaikka
siihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen
vasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon,
joka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville
olisi heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään
vasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa keventymään ja
oikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden pinnalla ja lähti
seuraamaan peräytyvää _Arabellaa_ linnoitustykkien jatkaessa ammuntaa,
vaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita.

Päästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin
liittyivät vielä _Elisabeth_ ja _San Felipe_ tuumimaan, mitä nyt oli
tehtävä.



Seitsemästoista luku

HÖLMÖT


Nolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla
pidettiin _Arabellan_ peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa.
Se oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki.
Hänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut
tehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman,
joka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don
Miguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme
onnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt kokomaan
tyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes hän oli
hävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään merelle.

Ensin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää
uudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä
sellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin
ja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita asemaa.
_Arabella_ ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle, _Infanta_
pysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja _San Felipe_ oli
melkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta, jonka alaisena
se oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille.

Oli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta
keinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin
saattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle.

Ja niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin
Maracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä
katkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla
oli toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan
säästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla
saavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui
ranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti
mielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään.

»Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin tällä
kertaa olemme satimessa.»

»Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat kerran
ennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin taisi. »Kun
kerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine kieltää, että
palaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että aseistukseen nähden
kuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän nykyistä laivastoamme.»

»Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac.

»Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun kaikki
käy ympäri.»

»Sanotteko minua pelkuriksi?»

»Rohkenen sanoa.»

Bretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei
tehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin
hyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle
antaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui vain
sanoihin.

»Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti.

»Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän
alituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista
yhtä tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte,
että kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei
olisi pitänyt lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä
minun seurassani eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä
vaivattomasti. Ja muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä
aamuna.»

Cahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan miestensä
mieliä.

Kapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja siinä
hommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten hän vihdoin
meni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin asuntoon
kirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan mutta
kohteliaan kirjeen Don Miguelille.

 »Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin pystyn.
 Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies- että
 tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat, joilla
 teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten ette
 enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta tuleva _Santo
 Niñokin_ saapuisi avuksenne. Siitä mitä on tapahtunut, voinette
 vetää johtopäätöksenne siihen nähden, mitä tulee tapahtumaan. En
 vaivaisikaan tällä kirjeellä teidän ylhäisyyttänne, ellen olisi
 inhimillinen mies, joka kammoaa verenvuodatusta. Sen vuoksi
 tarjoan teille nyt puhtaasti ihmisystävällisistä syistä viimeiset
 ehtoni ennen kuin käyn käsittelemään voittamattomaksi arvelemaanne
 linnoitusta samalla tavalla kuin laivojannekin, joita te myös piditte
 voittamattomina. Säästän Maracaibon kaupungin hävitykseltä ja vien
 mieheni sieltä heti sekä jätän ne neljäkymmentä vankia, jotka sieltä
 olen ottanut, takaisin sillä ehdolla, että te maksatte minulle
 viisikymmentätuhatta kultarahaa ja sata nautaa lunnaina ja annatte
 minun häiriintymättä mennä salmesta. Vankini, jotka suurimmaksi
 osaksi ovat arvohenkilöitä, pidän panttina lähtööni saakka, jolloin
 lähetän heidät takaisin kanooteissa, joita sitä varten otan mukaani.
 Jos teidän ylhäisyytenne neuvonantajat mahdollisesti saavat teidän
 hylkäämään ehtoni ja siten pakotatte minut hävittämään linnoituksen
 ehkäpä muutamien ihmishenkien kustannuksella, niin varoitan teitä,
 sillä mitään armoa ette siinä tapauksessa voi meidän puoleltamme
 odottaa, ja minä alan työni muuttamalla tuhkaläjäksi sen paikan, jossa
 viehättävä Maracaibon kaupunki nyt seisoo.»

Kirjoitettuaan kirjeen hän käski vankien joukosta tuoda luokseen
Maracaibon varakuvernöörin, joka oli joutunut vangiksi Gibraltarissa.
Selitettyään hänelle kirjeen sisällön hän lähetti hänet Don Miguelin
luo.

Valitessaan varakuvernöörin lähetikseen kapteeni Blood menetteli
sangen ovelasti. Jos kukaan, toivoi juuri tämä palavasti kaupunkinsa
pelastumista. Hän oli mies, joka hinnalla millä hyvänsä tulisimmin
vaatisi kaupungin säästämistä siltä tuholta, jolla kapteeni Blood sitä
uhkasi.

Hänen laskunsa eivät pettäneetkään. Varakuvernööri yhtyi intohimoisesti
kirjeessä mainittuihin ehtoihin.

Mutta Don Miguel oli uljaampaa ainesta.

Totta oli, että hänen laivastonsa oli osaksi hävitetty ja osaksi
anastettu. Mutta, hän ajatteli, hänet oli yllätetty. Sitä ei tapahtuisi
toista kertaa. Linnoitusta ei vain niinkään yllätettäisi. Tehköön
kapteeni Blood mitä halusi Maracaibossa, mutta häntä odottaisi katkera
jälkilasku, kun hän mahdollisesti — ja ennemmin tai myöhemmin täytyi
hänen se tehdä — päättäisi lähteä lahdesta.

Varakuvernööri raivostui. Hän menetti mielenmalttinsa ja tuli
sanoneeksi kovia sanoja amiraalille. Mutta ne eivät olleet niin kovia
kuin ne sanat, jotka amiraali lausui hänelle.

»Jos te olisitte ollut yhtä uskollinen kuninkaallenne koettamalla estää
noita kirottuja merirosvoja tunkeutumasta tänne, kuin minä aion olla
estäessäni heitä lähtemästä täältä, niin emme nyt ensinkään olisi tässä
vaikeassa pulmassa. Älkää siis väsyttäkö minua enää raukkamaisilla
neuvoillanne. Minä en suostu mihinkään sovitteluihin kapteeni Bloodin
kanssa. Tiedän velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja aion myös tehdä
sen. Tunnen myös velvollisuuteni itseäni kohtaan. Minulla on eräs
yksityinen asia suoritettavana tuon roiston kanssa ja aion tehdä sen
nyt. Viekää ne terveiset hänelle.»

Niin palasi varakuvernööri takaisin Maracaiboon omaan kauniiseen
taloonsa, jonka kapteeni Blood oli tehnyt päämajakseen, ja toi mukanaan
amiraalin vastauksen. Ja koska hän luulotteli, että amiraalin uljas
rohkeus vastoinkäymisenkin hetkellä oli vuodattanut myös häneen
samanlaista sisua, saneli hän amiraalin terveiset niin uhkaavassa
muodossa kuin tämä suinkin saattoi toivoa.

»Vai niin», sanoi kapteeni Blood tyynesti hymyillen, vaikka hänen
mielensä olikin perin alakuloinen hänen huomatessaan pöyhkeilynsä
epäonnistuneen. »No niin, onpa sääli, että amiraali on niin itsepäinen.
Sillä tavalla hän menetti laivastoissakin, mutta sehän olikin hänen
oma asiansa. Mutta niin ei ole kauniin Maracaibon kaupungin laita.
Ehkäpä hän menettääkin sen suuremmitta suruitta. Olen kovin pahoillani.
Kaikenlainen hävittäminen, kuten verenvuodatuskin, on minulle perin
vastenmielistä. Mutta minkäpä sille taitaa! Huomisaamuna panen toimeen.
ilotulituksen, ja ehkäpä amiraali on illalla havaitseva, että Peter
Blood on niitä miehiä, jotka pitävät sanansa. Saatte mennä, Don
Francisco.»

Varakuvernööri meni ulos laahustavin askelin vartijainsa saattamana ja
hänestä oli uhkamielisyys tyystin hävinnyt.

Mutta tuskin oli varakuvernööri poistunut, kun Cahusac, joka oli ollut
amiraalin vastausta odottelevassa neuvoskunnassa, hypähti pystyyn.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen kätensä vapisivat, kun hän
ojenteli niitä vastalauseeksi.

»Jumaliste, mitäs nyt sanotte?» huusi hän käheällä äänellä. Ja
odottamatta vastausta kysymykseensä hän raivosi edelleen: »Minä
tiesin, ettette säikäyttäisi amiraalia niin helposti. Hän pitää meitä
satimessaan — ja hän tuntee asiansa. Ja sittenkin te luulette, että hän
suostuisi teidän häpeämättömiin ehtoihinne. Teidän mieletön kirjeenne
on lopullisesti aiheuttanut sinetin meidän tuomiomme alle.»

»Joko olette lopettanut?» kysyi Blood rauhallisesti, kun ranskalainen
vaikeni vetääkseen henkeään.

»En, en vielä.»

»Säästäkää minua sitten enemmältä. Se on kuitenkin samaa lajia, piru
vieköön, eikä se auta meitä ratkaisemaan pulmaamme.»

»Mutta mitä aiotte tehdä. Se teidän on meille sanottava.»

Tämä ei enää kuulostanut kysymykseltä, se oli vaatimus.

»Mistä pirusta minä sen tietäisin. Minä toivoin, että teillä olisi
itsellänne jokin suunnitelma. Mutta koska teille näkyy olevan niin
tuiki tärkeää pelastaa oma nahkanne, niin saatte sekä te että ne, jotka
ovat samaa mieltä kanssanne, erinomaisen kernaasti jättää meidät. En
vähääkään epäile, että espanjalainen amiraali on hyvillään siitä, kun
lukumäärämme siten tuntuvasti vaikka hieman myöhäänkin vähenee. Saatte
purren läksiäislahjaksi meiltä ja voitte liittyä vaikka Don Miguelin
linnoitusjoukkoihin, sillä en usko, että te ainakaan meitä voitte
hyödyttää tässä pälkähässä.»

»Miesteni asia on päättää siitä», vastasi Cahusac niellen raivonsa
ja meni ulos puhuttelemaan heitä jättäen toiset rauhassa tekemään
suunnitelmiaan.

Aikaisin seuraavana aamuna hän tuli taas kapteeni Bloodin puheille.
Hän tapasi hänet yksin kuistillaan kävelemässä edestakaisin, pää
painuneena rintaa vasten. Cahusac erehtyi luulemaan mietiskelyä
masentuneisuudeksi. Kukin meistä arvostelee naapuriaan oman mittapuunsa
mukaan.

»Olen ottanut sanoistanne vaarin, kapteeni», ilmoitti hän synkän
vihaisena. Kapteeni Blood pysähtyi. Hartiat kumarassa ja kädet selän
takana hän katseli lempeästi ja äänettömänä merirosvoa.

Cahusac selitti sanojaan. »Eilen illalla lähetin erään miehistäni
viemään espanjalaiselle amiraalille kirjeen. Selitin antautuvani
ehdolla, että meitä kohdeltaisiin kunniallisesti kuten sotavankeja.
Tänä aamuna sain vastauksen. Hän suostuu ehdolla, että en vie mitään
mukanani. Mieheni ovat menossa purteen. Me lähdemme heti.»

»Onnellista matkaa», sanoi kapteeni Blood, ja nyökäten päätään hän
kääntyi kantapäillään jatkaen keskeytynyttä mietiskelyään.

»Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?» huudahti Cahusac.

»Olisihan sitä muutakin», sanoi Blood olkansa takaa, »mutta minä
tiedän, että se ei teitä miellyttäisi.»

»Haa! Siis hyvästi, rakas kapteeni.» Myrkyllisesti hän lisäsi sitten:
»Minun uskoni on, että emme enää tapaa toisiamme.»

»Toivon, ettette pety uskossanne», vastasi kapteeni Blood.

Cahusac riensi tiehensä sadatellen rivosti. Ennen puolta päivää oli hän
matkalla tovereineen, joita oli noin kuusikymmentä masentunutta miestä,
jotka hän oli saanut houkutelluksi mukaansa huolimatta Ybervillen
yrityksistä pidättää heitä. Amiraali piti lupauksensa ja salli heidän
vapaasti lähteä merelle, seikka jota kapteeni Blood, sikäli kuin hän
tunsi espanjalaisia, piti vallan odottamattomana.

Tuskin olivat luopiot nostaneet ankkurinsa, kun varakuvernööri
pyysi päästä uudelleen kapteeni Bloodin puheille. Saatuaan luvan
siihen ilmoitti Don Francisco heti, että yhden yön miettiminen
oli kiihdyttänyt hänen pelkoaan Maracaibon kaupungin puolesta ja
vahvistanut hänen vakaumustaan amiraalin jääräpäisyydestä.

Kapteeni Blood otti hänet ystävällisesti vastaan.

»Hyvää huomenta; Don Francisco. Olen lykännyt ilotulituksen iltaan. Se
tekee komeamman vaikutuksen pimeässä.»

Don Francisco, heikko, hermostunut ja vanhanpuoleinen mies, joka oli
ylhäistä sukua mutta poti henkevyyden puutetta, kävi suoraan asiaan.

»Tulin luoksenne, Don Pedro, sanomaan, että jos odotatte kolme päivää,
niin koetan saada kokoon vaatimanne lunnaat, joiden maksamiseen Don
Miguel de Espinosa ei suostunut.»

Kapteeni Blood katsoi miestä ja rypisti tummia kulmakarvojaan.

»Ja mistä aiotte saada sen kokoon?» kysyi hän ilmaisten lievän
hämmästyksensä.

Don Francisco pudisti päätään.

»Sen täytyy jäädä omaksi salaisuudekseni», vastasi hän. »Tiedän, mistä
se on saatavissa, ja minun maanmiesteni täytyy maksaa se. Antakaa
minulle aikaa kolme päivää kunniasanaani vastaan, niin takaan, että
tulette olemaan tyytyväinen. Poikani jää sillä välin panttivangiksi.»
Ja sitten hän alkoi pyytää ja rukoilla. Mutta se keskeytyi äkkiä.

»Pyhimysten nimessä! Te olette rohkea mies, Don Francisco, kun tulette
puhumaan minulle sellaisia — kertomaan minulle, että tiedätte, mistä
lunnaat ovat saatavissa, mutta kuitenkin kieltäydytte ilmaisemasta
paikkaa. Ettekö luule, että pari puunaulaa kynnen alle saisi teidät
puheliaammaksi?»

Vaikka Don Francisco tulikin hieman kalpeammaksi, pudisti hän kuitenkin
uudelleen päätään.

»Ne kuuluivat Morganin, L’Ollonais’n ja muiden merirosvojen tapoihin.
Mutta ne eivät ole kapteeni Bloodin tapoja. Ellen olisi tiennyt sitä,
en olisi puhunut niin paljoa.»

Kapteeni nauroi. »Te vanha roisto», sanoi hän. »Te luotatte
turhamaisuuteeni, niinkö!»

»Kunniantuntoonne, kapteeni.»

»Merirosvon kunniantuntoon? Olette varmaankin menettänyt järkenne?»

»Kapteeni Bloodin kunniantuntoon», väitti Don Francisco itsepäisesti.
»Maineenne kertoo, että te käytte sotaa kuin gentlemanni.»

Kapteeni Blood nauroi taas ja siinä oli katkera sävy, joka sai Don
Franciscon pelkäämään pahinta. Hän ei osannut arvata, että kapteeni
ivasi itseään.

»Se on vain sen vuoksi, että se lopultakin on hyödyllisintä. Ja sen
vuoksi saatte tekin pyytämänne kolme päivää. Siis työhön heti. Saatte
minulta niin monta muulia kuin tarvitsette. Siitä pidän huolen.»

Don Francisco lähti hankinnalleen jättäen kapteeni Bloodin katkeruuden
ja tyydytyksen sekaisin tuntein tuumimaan sitä seikkaa, että
ritarillisuus, sikäli kuin se oli sovitettavissa merirosvon ammattiin,
saattoi olla varsin hyödyllistäkin.

Täsmälleen kolmantena päivänä palasi varakuvernööri Maracaiboon tuoden
muuleineen raskaat kantamukset kultaa ja rahaa vaaditun summan arvosta
sekä neekeriorjien kuljettaman satapäisen härkälauman.

Eläimet jäivät niiden merirosvojen käsiteltäviksi, jotka tavallisissa
oloissa harjoittivat hirvenmetsästystä ja sen johdosta tiesivät, miten
nauta oli paloiteltava, ja heiltä meni miltei kaksi viikkoa ruhojen
suolaamisessa ja säilöönpanossa lahden rantamalla.

Sillä välin pantiin laivoja uudelleen merikuntoon, ja kapteeni Blood
pohti ankarasti arvoitusta, jonka ratkaisusta heidän pelastuksensa
riippui. Hän hankki itselleen intiaanivakoojia, ja nämä toivat
hänelle tiedon, että espanjalaiset matalan veden aikana olivat
pelastaneet _Salvadorista_ kolmekymmentä tykkiä ja siten lisänneet
ennestään ylivoimaiseen tykistöönsä vielä yhden patterin. Vihdoin
teki kapteeni Blood itse tiedusteluretken sinne siinä toivossa, että
hän itse paikalla keksisi jonkin hedelmällisen juonen. Henkensä
uhalla, ainoastaan kahden luotettavan intiaanin seurassa, hän souti
pimeän tultua kanootilla saareen. He piilottivat kanoottinsa tiheään
pensaikkoon, jota kasvoi sangen runsaasti koko saarella, ja lymyilivät
itsekin siinä päivän koittoon saakka. Sitten lähti Blood yksin
äärimmäisen varovasti tarkasteluretkelleen. Hän lähti oikeastaan
vakuuttautumaan arvelusta, joka oli syntynyt hänen päässään, ja meni
niin lähelle linnoitusta kuin uskalsi ja hieman lähemmäksi kuin oli
turvallista.

Hän ryömi nelin kontin eräälle mailin päässä olevalle kukkulalle,
jolta hän havaitsi näkevänsä koko linnoituksen sisäisenkin rakenteen.
Mukaansa varustamallaan kaukoputkella hän saattoi todeta, että hänen
arvelunsa ja toivonsa oli perusteltu, eli toisin sanoen, että kaikki
tykinsuut olivat suunnatut merelle päin.

Tyytyväisenä hän palasi Maracaiboon ja esitti sotaneuvostolle, johon
kuuluivat Pitt, Hagthorpe, Yberville, Wolverstone, Dyke ja Ogle,
ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli vallata linnoitus maan puolelta.
Mentyään saaren poikki yön pimeyden turvissa tuli heidän yllättää
espanjalaiset ja nujertaa heidät, ennen kuin he ehtisivät kääntää
tykkinsä hyökkääjiä kohti.

Paitsi Wolverstonea, jonka luonteenlaatu vaati uhkarohkeita otteita,
ottivat kaikki muut upseerit ehdotuksen sangen kylmästi vastaan.
Hagthorpe vastusti sitä hillittömästi.

»Sehän on jäniksen aivoista lähtenyt suunnitelma, Peter», sanoi hän
pudistaen vakavasti kaunista päätään. »Ajattelehan toki, me emme
edes varmasti voi luottaa siihenkään, että pääsemme huomaamatta
niin lähelle linnoitusta, että voimme vallata sen ennen kuin he
ehtivät kääntää tykkinsä meitä kohti. Ja vaikka onnistuisimmekin,
niin emme voi itse kuljettaa mukanamme ainoatakaan tykkiä. Meidän
täytyy kokonaan turvautua pikkuaseisiimme, ja miten voimme me, vain
kolmisensataa miestä (niin vähiin oli Cahusacin lähtö supistanut heidän
lukumääränsä), lähteä saaren poikki hyökkäämään vihollisen kimppuun,
jonka lukumäärä on kaksi kertaa niin suuri kuin meidän joukkomme?»

Muut, Dyke, Ogle, Yberville ja vieläpä Pittkin, jonka uskollisuus
Bloodia kohtaan sai hieman epävarmaksi, yhtyivät äänekkäästi
Hagthorpeen. Kun he olivat sanoneet sanottavansa, virkkoi kapteeni
Blood: »Olen miettinyt kaikki valmiiksi, olen punninnut vaarat ja
tutkinut kuinka ne ovat vältettävissä. Näin vaikeissa olosuhteissa...»

Hän vaikeni äkkiä. Sitten hän rypisti silmäkulmiaan syvissä mietteissä.
Äkkiä välähti hänen kasvoillaan uusi aate. Hänen päänsä vaipui hitaasti
alas ja hän istui kauan miettien ja punniten leuka rintaa vasten
painuneena. Sitten hän nyökkäsi. »Niin.» Ja taas hän virkkoi: »Niin.»
Hän nosti päätään ja katsoi heihin. »Kuunnelkaa», hän huudahti. »Voitte
olla oikeassa. Ehkäpä tappion vaara saattaa olla liian suuri. Olkoon
miten tahansa, mutta olen keksinyt paremman keinon. Me muutammekin
hyökkäyksemme valehyökkäykseksi. Suoritamme sen näin.»

Hän puhui nopeasti ja selvästi ja hänen puhuessaan nousi innostuksen
puna hänen upseeriensa kasvoille. Kun hän oli lopettanut, huudahtivat
he kaikki yhdestä suusta, että hän oli pelastanut heidät.

»Se on nyt teossa osoitettava päteväksi», sanoi Peter Blood.

Koska he olivat jo olleet lähtövalmiina viimeiset neljäkolmatta tuntia,
ei heillä ollut mitään viivyttelemisen syytä, vaan he päättivät ryhtyä
toimeen seuraavana aamuna.

Kapteeni Blood oli niin varma menestyksestään, että hän heti vapautti
panttivankeina pitämänsä kaupunkilaiset, vieläpä neekeriorjatkin, jotka
muiden mielestä olivat laillista sotasaalista.

Ainoa varovaisuustoimenpide, johon hän ryhtyi vapauttamiensa vankien
suhteen, oli se, että hän komensi heidät kirkkoon ja lukitsi heidät
sinne odottamaan vapauttajikseen niitä kaupunkilaisia, jotka piankin
palaisivat kotiinsa.

Vietyään sitten kaiken miehistönsä laivoihin ja sullottuaan aarteet
niiden uumeniin nostivat merirosvot ankkurinsa ja lähtivät purjehtimaan
estettään kohti kullakin laivalla perässään kolme intiaanipirogia.

Nähdessään heidän komean tulonsa keskipäivän täydessä valossa
valkoisten purjeiden loistaessa auringon väikkeessä hykerteli amiraali
pitkiä, kapeita käsiään tyytyväisyydestä ja nauroi hiljaa itsekseen.

»Vihdoinkin!» huudahti hän. »Nyt Jumala antaa heidät minun käsiini!»
Hän kääntyi takanaan seisovan upseeriryhmän puoleen. »Ennemmin tai
myöhemmin sen täytyi tapahtua», sanoi hän. »Sanokaa nyt, herrat,
enkö ollut oikeassa, kun odotin kärsivällisesti. Tässä loppuvat nyt
hänen katolisen majesteettinsa alamaisten kärsimykset, jotka tuo
jumalaton mies, Don Pedro Sangre, kuten hän kerran itseään nimitti, on
aiheuttanut.»

Hän kääntyi antaakseen jonkin määräyksen, ja linnoituksessa kuhisi kuin
ampiaispesässä. Miehistö seisoi jo tykkien ääressä sytyttimet valmiina
kädessään, kun linnoituksesta huomattiin, että merirosvot kääntyivät
hieman länteen, yhä kuitenkin Palomassaarta kohti. Espanjalaiset
katselivat heidän liikehtimistään hämmästyneinä.

Puolentoista mailin päässä linnoituksesta länteen ja puoli mailia
saaren rannasta — juuri matalikon reunaan, josta Palomassaareen eivät
päässeet muut kuin matalakulkuisimmat alukset — laskivat merirosvojen
neljä laivaa ankkurinsa aivan espanjalaisten näkyvissä, mutta
tarkalleen poissa heidän voimakkaimman tykkinsä ulottuvilta.

Amiraali nauroi pilkallisesti.

»Ahaa! He epäröivät, nuo englantilaiset koirat. Por Dios, kyllä heillä
on syytäkin siihen.»

»He odottavat pimeän tuloa», vihjaisi hänen veljenpoikansa, joka seisoi
hänen vieressään vapisten innosta.

Don Miguel katsahti häneen hymyillen. »Ja mitähän mahtaa pimeys heitä
auttaa kapeassa salmessa, aivan tykkieni suiden edessä? Ole huoletta,
Esteban, tänä iltana kostamme isäsi puolesta.»

Hän kohotti kaukoputkeaan jatkaakseen merirosvojen tarkastelua.
Hän näki, että intiaaniveneitä, joita he olivat tuoneet mukanaan,
aseteltiin laivojen kupeelle, ja ihmetteli hieman, mitä sellainen
liikehtiminen saattoi merkitä. Vähän aikaa olivat pirogit
näkymättömissä laivojen takana. Sitten alkoi niitä ilmestyä toinen
toisensa perästä niiden kiertäessä laivoja ja soutaessa niistä
poispäin, ja hän huomasi, että joka vene oli täynnä aseistettuja
miehiä. Täydessä lastissa ne soluivat rantaa kohti, missä oli sakeaa
pensaikkoa. Ihmettelevän amiraalin katse seurasi niiden kulkua, kunnes
ne hävisivät tiheään rantalehvistöön.

Silloin hän laski kaukoputkensa ja katsahti upseereihinsa.

»Mitä pirua tämä merkitsee?» kysyi hän.

Ei kukaan vastannut, sillä he olivat yhtä hämmästyneitä kuin hän
itsekin.

Hetken perästä nykäisi Esteban, joka koko ajan oli tarkastanut merta,
amiraalia hihasta ja huudahti: »Tuolla ne menevät.» Hän osoitti
pirogeja.

Ja siellä menivät todellakin pirogit matkalla takaisin laivoille. Mutta
nyt he huomasivat, ettei niissä ollut jäljellä muita kuin soutajat.
Aseistettu lasti oli jäänyt maihin.

Pirogit soutivat takaisin laivoille palatakseen hetken perästä uuden
aseistetun mieslastin kanssa, jonka ne taas jättivät Palomassaareen.
Vihdoin rohkeni eräs espanjalainen upseeri selittää asian.

»He aikovat ahdistaa meitä maalta käsin — yrittävät vallata
linnoituksen.»

»Aivan niin», vastasi amiraali hymyillen. »Arvasin sen jo. Jonka Jumala
tahtoo hävittää, sen hän lyö sokeudella.»

»Teemmekö hyökkäyksen?» kysyi Esteban innoissaan.

»Hyökkäyksen? Tuon vesakon läpi? Se olisi samaa kuin antautua heidän
armoilleen. Ei, ei, me odotamme heitä ja otamme täällä vastaan heidän
hyökkäyksensä. Tulkoot koska tahansa, niin on se oleva heidän turmionsa
— ja täydellinen päällepäätteeksi. Älä epäilekään sitä.»

Mutta illan tullen ei amiraalin mielenrauha enää ollut vallan yhtä
täydellinen. Siihen mennessä olivat pirogit kulkeneet saaren väliä jo
kuutisen kertaa ja olivat joka matkallaan vieneet sinne täyden lastin
miehiä sekä — kuten Don Miguel kaukoputkellaan huomasi — ainakin
kaksitoista tykkiä.

Hänen naamansa ei enää hymyillyt. Se näytti vihaiselta ja myös hieman
huolestuneelta, kun hän kääntyi upseeriensa puoleen.

»Kuka hölmö se uskotteli minulle, että heitä olisi vain kolmisensataa
miestä? He ovat jo vieneet maihin ainakin kaksi kertaa niin paljon.»

Vaikka hän oli hämmästynyt, niin olisi hän ollut sitä vielä suuremmassa
määrin, jos olisi tiennyt totuuden asiassa, nimittäin sen, että
saaressa ei ollut ainoatakaan merirosvoa eikä ainoatakaan tykkiä.
Petos oli onnistunut täydellisesti. Don Miguel ei osannut arvata, että
miehet, joita pirogeissa kuljetettiin, olivat joka kerralla samoja,
että he matkalla saareen seisoivat tai istuivat näkyvissä, mutta
paluumatkalla laivoille makasivat näkymättöminä veneiden pohjalla,
jotka siten näyttivät tyhjiltä.

Espanjalaisten sotilaiden pelko, että he mahdollisesti joutuisivat
yöllisen hyökkäyksen kohteeksi maan puolelta ja että kapteeni Bloodilla
lisäksi oli kaksi kertaa suurempi miesluku käytettävänään kuin he
olivat laskeneet, alkoi jo tarttua amiraaliinkin.

Häipyvän päivän viimeisinä tunteina sotilaat tekivät tarkalleen
sen, mitä kapteeni Blood niin varmasti oli uskonut heidän tekevän —
tarkalleen sen, mitä heidän täytyi tehdä puolustautuakseen hyökkäystä
vastaan, jonka valmistus niin perinpohjaisesti oli osattu teeskennellä.
He ryhtyivät kuin vimmatut puuhaamaan raskaiden tykkien kanssa, jotka
oli asetettu hallitsemaan kapeata, merelle johtavaa salmea.

Ähkien ja hikoillen, upseeriensa kirousten ja piiskainkin pakottamina
he uurastivat kauhunsekaisessa pelossa suurempien ja useampien tykkien
siirtämisessä maan puolelle linnoitusta. He sijoittivat ne uusiin
asemiin vastaanottamaan hyökkäystä, joka nyt saattoi millä hetkellä
hyvänsä alkaa puolen mailin päässä olevasta metsästä.

Kun yö pimeni, olivat nyt ainakin espanjalaiset kutakuinkin
varustettuja hyökkäyksen varalta. He olivat tavattomasti peloissaan,
sillä noiden villien paholaisten häikäilemätön rohkeus oli sananpartena
niillä vesillä. He seisoivat tykkiensä ääressä odottaen.

Ja heidän odottaessaan ja laskuveden alkaessa nosti kapteeni Bloodin
laivasto pimeän turvissa rauhallisesti ankkurinsa ja kuten kerran
ennenkin, ainoastaan priipurjeen avulla ja sekin mustaksi maalattuna
hakivat kaikki neljä laivaa luotaamalla tiensä reitille, joka vei
merelle johtavaan kapeaan salmeen.

_Elisabeth_ ja _Infanta_, jotka kulkivat vierekkäin ensimmäisinä,
olivat miltei linnoituksen kohdalla ennen kuin espanjalaiset huomasivat
niiden varjomaiset rungot ja keulasta kuuluvan hiljaisen veden solinan.
Heidän tarkkaavaisuutensa oli siihen saakka ollut suunnattuna toiselle
puolelle. Ja nyt nousi öiseen ilmaan jotenkin samanlainen nolattujen
ihmisten raivokas mylvinä kuin Baabelin kieltensekoituksessa mahtoi
syntyä. Lisätäkseen sekasortoa ja saattaakseen espanjalaisen sotaväen
epäjärjestykseen tyhjensi Elisabeth vasemman laitansa tykit linnoitusta
vastaan kulkiessaan nopean virran viemänä sen ohi.

Huomattuaan tulleensa petetyksi, vaikka ei vielä tiennyt millä tavalla,
ja että hänen saaliinsa oli livistämäisillään hänen käsistään, amiraali
käski raivoissaan miehiään kuljettamaan raskaat tykit entisille
paikoilleen ja komensi tykkimiehensä sillä aikaa pienemmille tykeille,
ainoat, jotka hänen mahtavista, vaikka nyt voimattomista aseistaan
olivat salmeen päin suunnattuina. Niillä hän avasi vihdoin, kalleimmat
hetket menetettyään, tulen laivoja vastaan.

Siihen vastasi _Arabella_ koko toisen laitansa hirvittävällä
tulella. Se oli juuri tullut linnoituksen kohdalle ja lisäsi
paraikaa purjeitaan. Raatavat ja kiljuvat espanjalaiset näkivät
tulikielekkeiden leimahtaessa vilahdukselta sen punaiset laidat, ja
sen tykkien jylinään hukkui heidän vetoköysiensä kitinä. Sen jälkeen
he eivät sitä enää nähneet. Häipyessään suojaavaan pimeyteen, jonne
espanjalaiset suuntasivat pienet tykkinsä, eivät pälkähästä pelastuneet
laivat ampuneet enää ainoatakaan laukausta, joka olisi auttanut
heidän pettyneitä ja hämmästyneitä vihollisiaan edes suunnilleenkaan
määräämään heidän asemaansa.

Bloodin laivasto kärsi aivan mitättömiä vaurioita, ja kun espanjalaiset
olivat saaneet sekasorrostaan edes sen verran selvyyttä, että
olisivat saattaneet tulla vaarallisiksi, oli laivasto jo etelätuulen
kuljettamana kulkenut kapean salmen kautta meren ulapalle.

Niinpä jäi Don Miguel de Espinosa sulattelemaan menettämänsä
tilaisuuden tuottamaa katkeruutta ja miettimään, millä sanoilla
hän saisi ilmoitetuksi hänen katolisen majesteettinsa ylimmälle
neuvostolle, että Peter Blood oli päässyt livahtamaan Maracaibon
lahdesta vieden mukanaan kaksi kahdenkymmenen tykin sotalaivaa,
jotka vastikään olivat olleet Espanjan omaisuutta, puhumattakaan
kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta kultakolikosta ynnä muusta
ryöstösaaliista.

Raskaaksi nousi todellakin Peter Bloodin velka, jonka amiraali vannoi
hinnalla millä hyvänsä perivänsä viimeistä penniä myöten.

Mutta Espanjan kuninkaan tappiot eivät pysähtyneet äsken sattuneisiin.
Sillä seuraavana iltana yhdytti kapteeni Bloodin laivasto vähän matkaa
Oruban rannikolta Venezuelan lahden suulla myöhästyneen _Santo Niñon_,
joka täysin purjein kiiruhti Don Miguelin avuksi.

Ensin luuli espanjalainen tapaavansa Don Miguelin voittoisan laivaston,
joka palasi tuhoamasta merirosvoja. Mutta kun _Arabella_ verraten
lähellä nosti mastonsa huippuun Pyhän Yrjön viirin, havaitsi se
erehdyksensä ja valiten kahdesta pahasta lievemmän — antautui.

Kapteeni Blood komensi miehet veneisiin ja käski heidän soutaa Orubaan
tai minne vain halusivat. Olipa hän niinkin hienotunteinen, että
auttaakseen heitä matkaan lahjoitti heille useammankin pirogin, joita
hän yhä kuljetti perässään.

»Te tapaatte Don Miguelin», sanoi hän, »varmaankin sangen
pahantuulisena. Viekää hänelle terveiseni ja sanokaa hänelle, että
rohkenen muistuttaa häntä siitä, että hän itse on syypää kaikkeen
siihen pahaan, mitä hänelle on tapahtunut. Se paha, minkä hän
pani alkuun lähettäessään veljensä epäviralliselle ryöstöretkelle
Barbados-saarelle, on sattunut hänen omaan nilkkaansa. Kehoittakaa
häntä vastedes ajattelemaan kahdesti ennen kuin laskee paholaisensa
englantilaisten siirtomaiden kimppuun.»

Niin sanoen hän jätti _Santo Niñon_ kapteenin astumaan veneeseen ja
lähti itse tutkimaan uuden saaliinsa arvoa. Kun luukut avattiin,
havaittiin että laivan kannen alla oli ihmislasti.

»Orjia», sanoi Wolverstone ja pysyi väitteessään kiroten espanjalaisten
roistomaisuutta, kunnes laivan mustista uumenista kiipesi esille
Cahusac räpytellen silmiään auringonpaisteessa.

Oli siinä muutakin kuin auringonpaiste, joka sai bretagnelaisen
räpyttelemään silmiään. Ja ne, jotka hänen perässään nousivat ihmisten
ilmoille — jäännös hänen entisestä miehistöstään — kirosivat häntä
pelottavasti hänen raukkamaisuutensa vuoksi, joka oli saattanut heidät
kiitollisuudenvelkaan pelastumisestaan samoille miehille, jotka he
vastikään olivat jättäneet kuolemaantuomittuina.

_Santo Niño_ oli tavannut heidän purtensa ja upottanut sen, ja Cahusac
oli hädin tuskin pelastunut joutumasta hirteen tullakseen sitten
pitkäksi aikaa Rannikon veljeskunnan pilkan esineeksi.

Monta kuukautta sai hän sittemmin Tortugassa alituiseen vastata
kysymykseen:

»Minne sinä tuhlasit kaiken sen kullan, minkä Maracaibosta sait?»



Kahdeksastoista luku

MILAGROSA


Maracaibon-tapausta on pidettävä kapteeni Bloodin mestarinäytteenä
merirosvousasioissa. Vaikka hänen monien taistelujensa joukossa tuskin
on yhtään, joka ei näyttäisi jotakin puolta hänen nerokkuudestaan
merisodassa, ei se yhdessäkään niistä ilmene niin loistavana kuin
niissä kahdessa liikkeessä, joilla hän vapautui siitä ansasta, jonka
Don Miguel de Espinosa oli hänelle virittänyt.

Maine, joka hänellä tätä ennen oli ollut, oli aivan mitätön siihen
verrattuna mitä nyt seurasi. Se oli mainetta, jota ei kukaan merirosvo
ole nauttinut — ei edes Morgan — aikaisemmin eikä myöhempinäkään
aikoina.

Tortugassa, jossa hän nyt pani kuntoon niitä laivoja, jotka oli
anastanut siitä laivastosta, jonka piti tuhota hänet, hän joutui
Rannikon veljeskunnan keskuudessa rajattoman ihailun ja melkeinpä
jumaloimisen esineeksi, ja kaikki pyrkivät osallisuuteen kunniasta
päästä hänen palvelukseensa. Se tarjosi hänelle harvinaisen tilaisuuden
valita suurentunutta laivastoaan varten miehistön tarkalleen oman
makunsa mukaan, ja hän valikoi tarkkaan. Kun hän seuraavan kerran lähti
merille, oli hänellä viisi komeata laivaa käsittävä laivasto ja yli
tuhat miestä. Näette siis, että hän ei ollut ainoastaan kuuluisa, vaan
myös pelottava. Kolme uutta espanjalaista alustaan risti hän uudelleen
oppineen huumorilla _Clothoksi, Lachesikseksi_ ja _Atropokseksi_,
julman leikillisesti ilmoittaakseen maailmalle, että hän asetti ne
jokaisen espanjalaisen kohtalon ratkaisijoiksi, joka vain sattui hänen
tielleen merellä.

Euroopassa aiheutti uutinen hänen laivastostaan ja sen edellä
käynyt uutinen espanjalaisen amiraalin häviöstä Maracaibon lahdessa
tavatonta huomiota. Espanja ja Englanti olivat vuoroin ja sangen
epämiellyttävällä tavalla välikädessä, ja jos huolitte penkoa näiden
valtioiden välistä kirjeenvaihtoa tältä ajalta, niin huomaatte, että se
on sangen laaja eikä aina varsin ystävällistä laatua.

Ja sillä välin saattaa espanjalaisen amiraalin Don Miguel de Espinosan
sanoa tulleen Karibian meren vesillä raivohulluksi. Se alennustila,
johon hän oli joutunut kapteeni Bloodin käden kautta kärsimänsä tappion
vuoksi, oli tehnyt hänestä mielettömän. On mahdotonta olla tuntematta
sääliä häntä kohtaan, jos vain koetamme olla puolueettomia. Viha oli
nyt tuon onnettoman miehen jokapäiväisenä leipänä ja koston toivo
hänen ainaisena painajaisenaan. Raivoten kuin mielipuoli hän purjehti
Karibian merta ristiin rastiin etsien vihollistaan ja hyökkäsi sillä
välin, ikään kuin tyydyttääkseen kostonhimoista ruokahaluaan, jokaisen
englantilaisen ja ranskalaisen laivan kimppuun, joka vain taivaan
rannalle ilmaantui.

Minun ei tarvitse sanoa enempää osoittaakseni, että tämä kuulu
amiraali, hieno herrasmies, oli todella menettänyt järkensä ja ruvennut
vuorostaan merirosvoksi. Kastilian korkein neuvosto saattoi tietenkin
moittia hänen toimiaan. Mutta mitäpä se merkitsi miehelle, jonka
tuomio jo peruuttamattomasti oli langetettu. Päinvastoin, jos hän
saisi elää ja nähdä sen päivän, jolloin rohkea ja häpeämätön Blood
olisi nujerrettu, ei olisi vallan mahdotonta että Espanja katseli
lempeämmällä silmällä hänen nykyisiä edesottamuksiaan ja aikaisempia
häviötään.

Ja niin etsi espanjalainen amiraali kapteeni Bloodia meren
jäljettömiltä taipaleilta vähääkään välittänyttä edes siitä, että tällä
oli suunnattomasti ylivoimainen laivasto. Mutta kokonaisen vuoden sai
hän turhaan etsiä. Olosuhteet, joissa he tapasivat toisensa, olivat
peräti merkilliset.

Inhimillisen elämän tarkka huomioiminen opettaa pintapuolisellekin
ihmiselle, joka mielellään ivaa näytelmien ja kertomusten sepittäjien
apunaan käyttämää sattumaa, että itse elämäkin on miltei yhtenäistä
sattumien sarjaan. Avatkaa menneisyyden historia miltä sivulta tahansa,
niin huomaatte, että sattumat siinä luovat tapahtumia, jotka ainoastaan
toinen sattuma olisi saattanut kääntää päinvastaiseksi. Sattumaa
saattaa todella sanoa Sallimuksen aseeksi sen määrätessä ihmisten ja
kansojen kohtaloita.

Huomatkaa, kuinka se nytkin toimi kapteeni Bloodin ja eräiden muiden
asian järjestelemisessä.

Viidentenätoista päivänä syyskuuta 1688 — muistettava vuosi Englannin
aikakirjoissa — purjehti Karibian merellä kolme laivaa, joiden
tapaaminen ratkaisi monen ihmisen kohtalon.

Ensimmäinen niistä oli kapteeni Bloodin lippulaiva _Arabella_, joka
oli pyörremyrskyssä joutunut erilleen muista merirosvoista Vähien
Antillien luona. Noin 17⁰ pohjoista leveyttä ja 74⁰ itäistä pituutta
se ponnisteli tukahduttavassa kuumuudessa Tortugaa, merirosvojen
hajaantuneen laivaston luonnollista yhtymäpaikkaa kohti.

Toinen laiva oli suuri espanjalainen sotalaiva _Milagrosa_, joka
seuranaan pienempi fregatti _Hidalga_, piileskeli vähän matkaa
Caymitesta, sen pitkän niemen pohjoispuolella, joka pistää Hispaniolan
lounaisesta kolkasta. _Milagrosella_ purjehtii kostonhimoinen Don
Miguel. Kolmas ja viimeinen niistä laivoista, joiden kanssa olemme
tekemisissä, oli englantilainen sotalaiva, joka sanottuna päivänä
oli ankkurissa ranskalaisessa St. Nikolasin satamassa, Hispaniolan
koillisella rannalla. Se oli matkalla Plymouthista Jamaikaan ja
kuljetti erästä sangen ylhäistä matkustajaa lordi Julian Waden
persoonassa, joka sukulaisensa lordi Sunderlandin lähettämänä liikkui
sangen tärkeillä ja arkaluontoisilla asioilla, jotka suoranaisesti
aiheutuivat Englannin ja Espanjan välisestä vihaisesta kirjeenvaihdosta.

Ranskan hallitus, samoin kuin Englanninkin, oli äärimmäisen harmistunut
merirosvojen ryöstöretkistä ja niistä johtuneista yhtämittaisista
jännittyneistä väleistä Espanjan kanssa, ja se oli turhaan koettanut
lopettaa ne vaatimalla äärimmäistä ankaruutta meren tuolla puolen
olevilta monilta kuvernööreiltään. Mutta nämä olivat joko — kuten
Tortugan kuvernööri — miltei julkisessa liitossa merirosvojen kanssa,
taikka — kuten ranskalaisen Hispaniolan kuvernööri — sitä mieltä,
että merirosvoja pikemminkin oli yllytettävä, koska he siten olivat
jonkinlaisena vastapainona espanjalaisten ahneudelle ja vallanhimolle,
joka muussa tapauksessa olisi saattanut tulla varsin tuhoisaksi muiden
kansojen siirtomaille. He olivat suorastaan sitä mieltä, että jokainen
ankarampi toimenpide johtaisi siihen, että merirosvot hakisivat
itselleen uusia toimialoja etelämpänä.

Tyynnyttääkseen Jaakko-kuninkaan hätää päästä sovintoon Espanjan
kanssa ja noudattaakseen Espanjan lähettilään uudistuneita ja vihaisia
vaatimuksia oli mylord Sunderland, Englannin valtiosihteeri, nimittänyt
voimakkaan miehen Jamaikan varakuvernööriksi. Tämä voimakas mies oli
eversti Bishop, joka nyt muutaman vuoden oli ollut Barbados-saaren
vaikutusvaltaisin viljelystenomistaja.

Eversti Bishop oli ottanut viran vastaan ja lähtenyt viljelyksiltään,
missä hänen rikkautensa olivat huimasti kasvaneet, täynnä intoa, joka
pohjautui haluun maksaa omalta kohdaltaan velkansa Peter Bloodille.

Heti Jamaikaan tulonsa jälkeen olivat merirosvot tunteneet hänen
läsnäolonsa. Mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä hyvänsä, niin se
merirosvo, jota hän erityisesti halusi käsiinsä — Peter Blood,
joka kerran oli ollut hänen orjansa — vältti hänet aina ja jatkoi
häiriintymättä ja suuressa mittakaavassa espanjalaisten hätyyttämistä
sekä maalla että merellä ja piti siten Englannin ja Espanjan välejä
jatkuvasti kireinä, mikä oli erittäin vaarallista aikana, jolloin
Euroopan rauha muutenkin oli vaikeasti ylläpidettävissä.

Harmistuneena sekä omalta osaltaan että niistä moitteista, joita hän
epäonnistumisensa vuoksi sai Lontoosta, meni eversti Bishop vihdoin
niin pitkälle, että alkoi miettiä retken tekemistä itse Tortugaan
saadakseen vihamiehensä käsiinsä ja yrittääkseen puhdistaa koko
saaren merirosvoista. Onnekseen hän kuitenkin luopui mielettömästä
suunnitelmastaan osaksi paikan luontaisen lujuuden vuoksi, mutta osaksi
myös siitä syystä, että kostoretki Tortugaan, joka ainakin nimellisesti
oli ranskalainen alusmaa, olisi ollut raskas loukkaus Ranskaa kohtaan.
Ilman tuollaista retkeä ei hän kuitenkaan pystynyt merirosvoja
hillitsemään. Hän tunnustikin sen kirjeessään valtiosihteerille.

Tämä kirje sekä siinä selostettu asiantila pani lordi Sunderlandin
epäilemään, ettei harmillista ongelmaa voitukaan ratkaista tavallisin
keinoin. Hän alkoi tuumia tavallisuudesta poikkeavia menettelytapoja
ja muisti, miten Morgan oli Kaarle Toisen aikana otettu kuninkaan
palvelukseen. Hänen mieleensä johtui, että sama keino ehkä tepsisi
kapteeni Bloodiinkiin nähden. Hänen ylhäisyydeltään ei jäänyt
huomaamatta se mahdollisuus että Blood ei harjoittanut laittomuutta
omasta taipumuksestaan, vaan että hän välttämättömyyden pakosta teki
sitä, mihin hänen maanpakolaisuutensa oli hänet vienyt, ja että hän
mielihyvin luopuisi siitä, kun siihen vain tarjoutuisi tilaisuus.

Toimien tässä mielessä lähetti lordi Sunderland sukulaisensa, lordi
Julian Waden, avonainen valtakirja muassaan järjestämään asiaa
valtiosihteerin haluamaan suuntaan. Ovela Sunderland, joka oli mestari
juonittelussa, neuvoi sukulaistaan siinä tapauksessa, ettei Blood
taipuisi taikka hän itse ei syystä tai toisesta katsoisi sopivaksi
pestata häntä kuninkaan palvelukseen, kohdistamaan huomionsa Bloodin
upseereihin ja yrittämään viekoitella heitä hänen palveluksestaan
heikontaakseen häntä siinä määrin, että hän sitten helposti joutuisi
eversti Bishopin laivaston saaliiksi.

_Royal Mary_, jolla lordi Sunderlandin terävä, sivistynyt, hieman
kevytmielinen ja erinomaisen hieno lähetti matkusti, oli onnellisen
matkan jälkeen saapunut St. Nikolasiin, joka oli viimeinen satama ennen
määräpaikkaa. Oli sovittu, että lordi Julian ilmoittautuisi ensin
varakuvernöörille Port Royalissa, josta hän tarpeen vaatiessa saattoi
purjehtia Tortugaan. Nyt sattui, että varakuvernöörin veljentytär oli
pari kuukautta aikaisemmin tullut St. Nikolasiin omaisiaan tervehtimään
sekä päästäkseen Jamaikalla sinä aikana vallitsevasta sietämättömästä
kuumuudesta. Koska hänen näihin aikoihin piti matkustaa takaisin,
pyydettiin hänelle paikka _Royal Maryllä_, ja katsoen hänen setänsä
arvoon ja asemaan myönnyttiin pyyntöön heti.

Lordi Julian tervehti hänen laivalle tuloaan tyydytyksen tuntein. Se
antoi hänen matkalleen, joka oli ollut erinomaisen mielenkiintoinen,
juuri sen höysteen, jonka se tarvitsi ollakseen täydellinen. Hänen
ylhäisyytensä oli niitä ritareita, joiden elämä tuntui ehdottomasti
tyhjältä ja hukkaanmenneeltä, ellei sitä sulostuttamassa ollut nainen.

Neiti Arabella Bishop, suoraluonteinen tytönletukka poikamaisine
äänineen ja miltei poikamaisen kevyine liikkeineen ei ehkä ollut
sellainen lady, joka Englannissa olisi herättänyt lordien herkuttelevaa
huomiota. Miehen sangen turmeltunut, huolellisesti kasvatettu maku
kallistui niissä asioissa pulleisiin, kaihomielisiin, peräti avuttomiin
naisiin. Neiti Bishopin viehättävyyttä ei voinut kieltää. Mutta se oli
sitä laatua, jota vain hienotunteinen mies pystyi käsittämään. Ja lordi
Julian, vaikka ei suinkaan ollut raaka, ei ollut hienotunteinen siinä
määrässä. Näillä sanoilla älköön käsitettäkö, että tahtoisin sanoa
lordista mitään pahaa.

Neiti Bishop oli yhtä kaikki nuori nainen ja lady, ja niillä
leveysasteilla, jonne lordi Julian oli harhautunut, tarpeeksi
harvinainen ilmiö vetääkseen hänen huomionsa puoleensa. Lordi
puolestaan, korkeine arvonimineen ja asemineen, tottuneen hovimiehen
kohteliaisuuksineen ja itsekin henkilökohtaisesti sangen miellyttävänä,
tuntui tulevan suuresta maailmasta, jota tyttö tuskin tunsi muuta kuin
nimeltä, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä Antilleilla.
Ei ole sen vuoksi ihmeteltävää, että he jo ennen kuin Royal Mary pääsy
lähtemään St. Nikolasista, olivat kiintyneet toisiinsa. Kumpikin taisi
kertoa toisilleen asioita, joita toinen halusi tietää. Lordi osasi
kiihottaa tytön mielikuvitusta kertomalla juttuja Jaakko-kuninkaasta
— hän esiintyi niissä usein itse pääsankarina tai ainakin varsin
huomattavana tekijänä — ja tyttö puolestaan voi rikastuttaa lordin
tietomäärää uutta maailmaa koskevilla tiedonannoilla.

Ennen kuin St. Nikolas oli häipynyt näköpiiristä, oli heistä
tullut, hyvät ystävät ja hänen ylhäisyytensä lordi alkoi korjata
ensivaikutelmaansa tytöstä sekä huomata viehätystä siinä
suorasukaisessa toverillisuudessa, jolla tyttö kohteli kaikkia miehiä
veljinään. Kun ajattelemme, että lordin mieltä painoi hänen matkansa
aiheuttanut tehtävä, niin ei ole ihmeellistä, että he joutuivat
puhumaan kapteeni Bloodistakin.

»Ihmettelenpä», sanoi lordi heidän kävellessään peräkannella, »oletteko
koskaan nähnyt tuota Bloodia, joka kerran oli setänne istutuksilla
orjana?»

Neiti Bishop pysähtyi. Hän nojasi laivan parraspuuhun katsellen
häipyvää maata, ja kului hetkinen, ennen kuin hän vakavalla,
levollisella äänellä vastasi:

»Olen nähnyt hänet useinkin. Tunsin hänet varsin hyvin.»

»Älkäähän toki!» Hänen ylhäisyytensä oli vähällä menettää
mielentyyneytensä, jota hän niin hartaasti koetti ylläpitää. Hän oli
nuori mies, ehkäpä kahdeksankolmatta, keskimittaa pitempi ja näytti
vielä pitemmältä tavattoman hoikkuutensa vuoksi. Hänellä oli pienet,
kalpeat ja kapeat kasvot, joita varjosti kullankellertävä käherretty
tekotukka, tunteellinen suu ja vaaleansiniset silmät, jotka antoivat
hänen ulkomuodolleen uneksivan, miltei surumielisen mietiskelevän
ilmeen. Mutta hänen silmänsä olivat siitä huolimatta valppaat ja
tarkkaavat, vaikkei hän tässä tapauksessa huomannutkaan sitä lievää
värinmuutosta tytön poskilla, jonka hänen kysymyksensä oli aiheuttanut,
eikä myöskään epäilyttävää vastausta, jonka tyttö antoi.

»Älkäähän toki!» toisti lordi ja tuli tytön viereen. »Ja millaiseksi
mieheksi hänet havaitsitte?»

»Siihen aikaan kunnioitin häntä onnettomuuden kohtaamana gentlemannina.»

»Tunsitteko hänen tarinansa?»

»Hän kertoi sen minulle. Sen vuoksi kunnioitin häntä —
vastoinkäymisissä osoittamansa tyynen miehuuden vuoksi. Mutta sittemmin
olen miltei ollut taipuvainen uskomaan, että hän ei puhunut totta.»

»Jos tarkoitatte sitä vääryyttä, minkä hän joutui kärsimään
kuninkaallisen kenttäoikeuden puolelta, joka tuomitsi Monmouthin
kapinallisia, niin voitte olla varma siitä, että se oli totta. Hän ei
ollut Monmouthin yrityksessä mukana. Se on varma. Hänet tuomittiin lain
pykälän mukaan, jota hän ei saattanut tuntea tehdessään teon, joka
väännettiin maanpetokseksi. Mutta hän on, totta vie, kostanut omalla
tavallaan.»

»Sepä onkin», sanoi tyttö hiljaa, »anteeksiantamaton teko. Se on vienyt
hänet turmiolle — ja ansiosta.»

»Turmiolle?» Hänen ylhäisyytensä naurahti hieman. »Älkää olko niinkään
varma siitä. Hänestä on tullut rikas mies, olen kuullut. Hän on
muuttanut espanjalaisen ryöstösaaliinsa ranskalaiseksi kullaksi, jota
säilytetään hänen varaltaan Ranskassa. Hänen tuleva appensa M. d’Ogeron
on pitänyt siitä huolen.»

»Hänen tuleva appensa?» toisti tyttö ja tuijotti silmät pyöreinä ja suu
auki lordiin. Sitten hän lisäsi: »M. d'Ogeron? Tortugan kuvernöörikö?»

»Sama mies. Huomannette, että miehellä on oiva suojelija. Se on
uutinen, jonka kuulin St. Nikolasissa. En osaa sanoa, oliko se
oikein tervetullut, sillä en ole varma siitä, että se on helpottava
tehtävääni, jonka vuoksi sukulaiseni lordi Sunderland minut tänne
lähetti. Ette kai tiennyt siitä mitään?»

Neiti Bishop pudisti päätään virkkamatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt
kasvonsa poispäin ja katseli hiljaa lainehtivaa merta. Hetken perästä
hän puhui taas, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja täysin hillitty.

»Mutta jos se on totta, olisi hänen rosvoamisensa jo loppunut. Jos...
jos hän rakastaa ja on kihloissa ja jos hän vielä lisäksi on rikas,
kuten sanoitte, niin hän varmasti olisi lopettanut uhkarohkean
ammattinsa ja...»

»Niinpä niin. Niin minäkin ajattelin, kunnes sain selityksen asiaan. M.
d’Ogeron on ahnas sekä omasta että tyttärensä puolesta. Ja mitä tyttöön
tulee, niin olen kuullut, että hän on oikea villipeura, sopiva Bloodin
tapaiselle miehelle. Oikeastaan ihmettelen, miksi hän ei nai tyttöä
heti ja ota häntä mukaansa ryöstöretkilleen. Se olisi tytölle uusi
elämys. Ihmettelen myös Bloodin kärsivällisyyttä. Hänhän tappoi miehen
saadakseen tytön omakseen.»

»Sanoitteko, että hän tappoi miehen tytön vuoksi?» Kauhu kuvastui
Arabella-neidin äänessä.

»Niin on asianlaita. Mies oli eräs ranskalainen merirosvo nimeltä
Levasseur. Hän oli tytön rakastettu ja Bloodin liittolainen
uhkayrityksessä. Blood halusi tyttöä itselleen ja tappoi Levasseurin
saadakseen hänet. Hyi, se on epämiellyttävä juttu, sen myönnän. Mutta
ihmiset elävät näissä maissa toisenlaisten lakien mukaan...»

Tyttö oli kääntynyt häneen päin. Hän oli huuliaan myöten kalpea ja
hänen utuiset silmänsä välähtivät, kun hän lopetti lordin Bloodia
puolustavat puheet.

»Varmaankin, jos hänen liittolaisensa sallivat hänen elää sellaisen
teon jälkeen.»

»Oh, teko tapahtui säännönmukaisessa kaksintaistelussa, olen kuullut.»

»Kuka sen kertoi?»

»Eräs mies, joka on purjehtinut heidän kanssaan, ranskalainen nimeltään
Cahusac, jonka tapasin eräässä rantakapakassa St. Nikolasissa. Hän oli
ollut Levasseurin luutnantti ja oli läsnä sillä saarella, jolla teko
tapahtui ja Levasseur sai surmansa.»

»Entä tyttö? Sanoiko hän tytönkin olleen läsnä?»

»Sanoi. Hän oli silminnäkijänä tilaisuudessa. Blood vei hänet mukanaan,
kun hän oli suoriutunut rosvotoveristaan.»

»Ja kuolleen toverit sallivat sen tapahtua!» Lordi huomasi epäilyksen
tytön äänessä, mutta häneltä jäi kuulematta se helpotuksen sävy, joka
siihen samalla oli sekoittunut. »Oh, minä en usko sitä juttua. Minä en
tahdo uskoa sitä!»

»Kunnioitan teitä siksi, neiti Bishop. Minun oli itsenikin vaikea
uskoa, että ihmiset saattaisivat olla niin tunteettomia, kunnes Cahusac
selitti asian tarkemmin.»

»Tyttö?» neiti Bishop perääntyi epäuskostaan, epäuskosta joka oli
vapauttanut hänet sanoin selittämättömästä mielipahasta. Tarttuen
kaiteeseen hän käänsi kysyessään kasvonsa lordiin. Myöhemmin lordi
muisti, että tytön käytöksessä oli jotakin omituista, joka silloin jäi
häneltä huomaamatta.

»Blood osti heidän suostumuksensa ja oikeuden viedä tytön mukanaan. Hän
maksoi heille hinnan helmissä, joita oli yli kahdenkymmenentuhannen
kultakolikon arvosta.» Hänen ylhäisyytensä nauroi taas hieman
ylenkatseellisesti. »Sievä hinta! Vai mitä? He ovat roistoja järjestään
— varastelevia, pirullisia konnia joka ainoa. Onpa tämä juttu sopivaa
kuultavaa ladyn korville.»

Tyttö käänsi taas katseensa lordista ja havaitsi, että hänen silmiään
hieman hämärsi. Tuokion kuluttua hän kysyi hieman epävarmalla äänellä:

»Miksi ranskalainen kertoi teille tuon jutun? Vihasiko hän kapteeni
Bloodia?»

»Sitä en saanut tietää», sanoi hänen ylhäisyytensä hitaasti. »Hän
kertoi sen... oh, kai tavallisena juttuna, esimerkkinä merirosvojen
menettelytavoista.»

»Tavallisena!» huudahti tyttö. »Hyvä Jumala! Tavallisena juttuna.»

»Uskallan sanoa, että olemme kaikki raakalaisia sivistyksen suoman
vaipan turvissa», sanoi lordi. »Mutta tämä Blood, hän on monitaitoinen
mies, mikäli Cahusacilta kuulin. Hänhän on lääkäri...»

»Se on totta, tiedän sen.»

»Ja hän on palvellut kauan sotaväessä ulkomailla, sekä meri- että
maavoimissa. Cahusac sanoi — vaikka tuskin voin uskoa sitä — että hän
olisi taistellut Ruyterin alaisena.»

»Sekin on totta», sanoi tyttö. Hän huokasi syvään. »Teidän Cahusacinne
tiedot näkyvät olevan tarkkoja — valitettavasti.»

»Oletteko pahoillanne siitä?»

Tyttö katsoi häneen. Lordi huomasi, että hän oli hyvin kalpea.

»Samalla tavalla kuin olemme pahoillamme, kun kuulemme jonkun henkilön,
jota olemme pitäneet arvossa, kuolleen. Kerran kunnioitin häntä
onnettomana, mutta kunniallisena herrasmiehenä. Mutta nyt...» Hän
vaikeni ja hymyili omituista hymyä. »Parasta unohtaa sellainen mies.»

Ystävyys, jota neiti Bishop aina osoitti kaikkia tapaamiaan ihmisiä
kohtaan, kasvoi yhä heidän välillään sen lyhyen ajan kuluessa, mikä
heillä enää oli jäljellä, kun sattui tapaus, joka pilasi lupaavimman
vaiheen hänen ylhäisyytensä matkalla.

Häiritsijä oli raivohullu espanjalainen amiraali, jonka he
tapasivat merellä toisena päivänä, kun olivat puoleksi sivuuttaneet
Goneveslahden. _Royal Maryn_ kapteeni ei säikähtänyt, vaikka Don Miguel
ampui sitä. Huomatessaan, että muhkean espanjalaisen aluksen kyljet
olivat korkealla veden pinnasta ja siten tarjosivat erinomaisen maalin
hänelle, englantilainen tunsi houkutusta pilantekoon. Jos kerran tämä
Don, joka liehutti Kastilian lippua mastonsa huipussa, halusi tappelua,
niin oli _Royal Mary_ juuri se laiva, joka mielellään tarjosi hänelle
palvelustaan. Voi olla, että hän oli oikeassa varmassa uskossaan ja
että hän sinä päivänä olisi tehnyt lopun Don Miguelin hurjasta menosta,
ellei onnekas sattuma _Milagrosan_ tykistä olisi käynyt keularuumassa
olevaan ruutivarastoon ja lennättänyt ilmaan miltei toista puolta
hänen laivastaan. Miten ruuti oli joutunut sinne, ei ole milloinkaan
selvinnyt, eikä uljas kapteeni itsekään jäänyt eloon tutkiakseen asiaa.

Ennen kuin _Royal Maryn_ miehistö ennätti tointua hämmästyksestään,
kun heidän kapteeninsa oli kuollut ja kolmasosa miehistöstä samalla
tuhoutunut, kellui laiva ammottavana ja kallistelevana raajarikkona
meren selällä ja espanjalaiset olivat rynnänneet sen kannelle.

Kapteenin hytissä peräkannen alla, mihin neiti Bishop oli viety
turvaan, koetti lordi Julian lohduttaa ja rohkaista häntä vakuuttaen
että kaikki päättyisi hyvin — juuri samalla hetkellä, kun Don Miguel
miehineen astui laivaan. Lordi Julian ei itse ollut ensinkään varma
tuloksesta, ja hänen kasvonsa olivat kieltämättä kalpeat. Ei sen vuoksi
että hän millään muotoa olisi ollut pelkuri, mutta olo suljettuna
tuntemattoman aineen päällä uiskentelevaan puiseen häkkiin, joka
taistelun aikana koska tahansa saattoi vaipua valtameren syvyyksiin,
oli levottomuutta herättävää sille, joka saattoi maalla olla hyvinkin
rohkea. Onneksi neiti Bishop ei näyttänyt olevan sen heikon lohdutuksen
tarpeessa, jota lordi saattoi tarjota. Tosin hän oli kalpea ja tosin
näyttivät hänen samettisilmänsä tavallista suuremmilta, mutta hän
hallitsi itsensä täydellisesti. Puoleksi istuen ja puoleksi nojaten
kapteenin pöytää vasten hän säilytti mielenmalttinsa niin hyvin, että
saattoi tyynnyttää puoliveristä palvelijaansa, joka kauhuissaan ryömi
hänen jaloissaan.

Silloin aukeni hytin ovi, ja Don Miguel itse pitkänä ja
auringonpaahtamana astui sisään. Lordi Julian pyörähti ympäri
nähdäkseen, kuka tulija oli, ja tarttui miekkansa kahvaan.

Espanjalainen oli reipas ja asiallinen.

»Älkää olko hullu», sanoi hän omalla kielellään, »tai muuten saatte
hullun lopun. Teidän laivanne uppoaa.»

Don Miguelin takana seisoi kolme, neljä kypäräniekkaa sotamiestä, ja
lordi Julian käsitti asemansa. Hän irrotti kätensä miekankahvasta ja
pari kolme jalkaa terästä solui hiljaa takaisin tuppeen. Mutta Don
Miguel hymyili niin, että valkea, tasainen hammasrivi välkkyi harmaiden
viiksien takaa, ja ojensi kätensä.

»Olkaa hyvä», sanoi hän.

Lordi Julian epäröi. Hänen katseensa solui neiti Bishopiin.

»Luulen, että se on parasta», sanoi tyyni nuori lady, ja silloin antoi
hänen ylhäisyytensä miekkansa antautumisen merkiksi.

»Tulkaa — jokainen laivalleni», sanoi Don Miguel ja meni edellä ulos.

He menivät — tietenkin. Sillä ensiksikin oli espanjalaisella voimaa
pakottaa heidät tulemaan ja toiseksi houkutteli laiva, jonka Don
Miguel ilmoitti olevan uppoamaisillaan, sangen vähän jäämään. He eivät
viipyneet kauempaa kuin oli tarpeellista, jotta neiti Bishop ennätti
koota vähäiset pikkuesineensä ja lordi siepata päällysviittansa.

Mitä tulee muihin eloonjääneisiin teurastuspaikalla, joka ennen oli
ollut _Royal Mary_, niin jättivät espanjalaiset heidät täydelleen oman
onnensa nojaan. Ottakoot veneensä ja elleivät ne kantaneet heitä, niin
uikoot ja hukkukoot. Se oli espanjalaista. Se seikka, että neiti Bishop
ja lordi Julian vietiin mukana, johtui vain siitä, että Don Miguel
huomasi, että he ilmeisesti olivat arvokasta saalista. Hän otti heidät
vastaan omassa hytissään erinomaisen kohteliaasti. Kohteliaasti hän
myös pyysi saada kunnian tutustua heidän nimiinsä.

Lordi Julian, joka oli aivan sairas kauhusta juuri näkemänsä näytelmän
johdosta, pystyi vaivoin hillitsemään itseään niin paljon, että saattoi
täyttää amiraalin pyynnön. Sitten hän ylpeästi vuorostaan vaati saada
tietää ahdistajansa nimen. Hän oli äärimmäisen pahalla tuulella.
Hän tunsi, että ellei hän ollut tässä odottamattomassa ja vaikeassa
asemassa, johon kohtalo hänet oli saattanut, tehnyt mitään kunniatonta,
niin ei hän myöskään ollut tehnyt mitään kunniakasta. Se olisikin
merkinnyt sangen vähän, ellei hänen heikon toimintansa todistajana
olisi ollut nainen. Hän päätti, mikäli mahdollista, parantaa asiaansa.

»Olen Don Miguel de Espinosa», sai hän vastaukseksi. »Katolisen
kuninkaan laivaston amiraali.»

Lordi Julian ällistyi. Jos Espanja pani toimeen sellaisen melun jonkun
kapteeni Bloodin kaltaisen karkulaisseikkailijan ryöstöretkien vuoksi,
niin mitä saattoikaan Englanti nyt vastata siihen?

»Ehkäpä sitten kerrotte minulle, miten on mahdollista, että
käyttäydytte kuin joku kirottu merirosvo?» kysyi hän. Ja lisäsi
sitten: »Toivon, että huomaatte, mitä seurauksia siitä saattaa olla
ja mihin edesvastuuseen te tämänpäiväisen tekonne, murhanhimoisesti
vuodattamanne veren ja tätä ladyä ja minua kohtaan harjoittamanne
väkivallan johdosta olette joutuva.»

»En ole harjoittanut mitään väkivaltaa teitä kohtaan», sanoi amiraali
hymyillen kuten hymyilee vain se, jolla on valtit kädessään.
»Päinvastoin olen pelastanut henkenne.»

»Pelastanut henkemme!» Lordi Julian menetti tuokioksi puhekykynsä niin
kylmäverisen hävyttömyyden edessä.

»Entä niiden elämä, jotka te turhan päiten olette teurastanut?
Jumaliste, mies, sen saatte vielä kalliisti maksaa!»

Don Miguel hymyili yhä. »Se voi olla mahdollista. Kaikki on
mahdollista. Mutta sillä välin maksaa teidän molempien elämä paljon.
Eversti Bishop on rikas mies. Ja te, mylord, olette epäilemättä myös
rikas. Minä olen miettivä asiaa, jotta voin määrätä lunastussumman.»

»Te olette siis juuri sellainen murhanhimoinen merirosvo, jona teitä
pidin», raivosi hänen ylhäisyytensä. »Ja teillä on kyllin hävyttömyyttä
kutsuaksenne itseänne katolisen kuninkaan laivaston amiraaliksi.
Saammepa nähdä, mitä teidän katolisella kuninkaallanne on siihen
sanomista.»

Amiraalin hymyileminen loppui. Hänen ilmeessään näkyi jotakin siitä
raivosta, joka hänen aivoihinsa oli syöpynyt. »Te ette näy ymmärtävän»,
sanoi hän. »Minä kohtelen teitä, englantilaiset kerettiläiskoirat,
juuri samalla tavalla kuin te olette kohdelleet espanjalaisia merellä,
te helvetin rosvot ja varkaat! Minulla on kunnia tehdä se omissa
nimissäni, mutta te, uskottomat pedot, te lähetätte kapteeni Bloodinne,
Hagthorpenne ja Morganinne meitä vastaan ja kieltäydytte vastaamasta
heidän teoistaan. Kuten Pilatus, pesette te kätenne.» Hän nauroi hurjaa
naurua. »Näytelköön nyt Espanja Pilatuksen osaa. Kieltäytyköön se
nyt vastaamasta minun teoistani, kun teidän lähettiläänne Escorialin
linnassa vikisee korkeimman neuvoston edessä pyytäen edesvastuuta Don
Miguel de Espinosalle tämänpäiväisestä merirosvouksesta.»

»Kapteeni Blood ja ne muut eivät ole Englannin amiraaleja», huudahti
lordi Julian.

»Eivätkö? Kuinka minä sen tietäisin! Miten Espanja sen tietäisi! Tehän
olette kaikki valehtelijoita, te englantilaiset kerettiläiset.»

»Sir!» Lordi Julianin ääni oli karhea kuin viila ja hänen silmänsä
salamoivat. Vaistomaisesti meni hänen kätensä sille kohdalle, jossa
hänen miekkansa tavallisesti riippui. Sitten hän kohautti hartioitaan
ja sanoi pilkallisesti: »Aivan niin, se käy erinomaisesti yhteen sen
kanssa, mitä aikaisemmin olen espanjalaisten kunniantunnosta kuullut
ja mitä nyt olen nähnyt samasta avusta teihin nähden, kun loukkaatte
miestä, joka on aseeton ja päälle päätteeksi teidän vankinne.»

Amiraalin kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän nosti jo kätensä
lyödäkseen, mutta hillitsi itsensä, ehkäpä juuri niiden sanojen
johdosta, joihin loukkaava vastaus oli verhottu. Hän kääntyi äkkiä ja
meni sanaakaan vastaamatta ulos.



Yhdeksästoista luku

TAPAAMINEN


Kun ovi paukahti kiinni poistuvan amiraalin takana, lordi Julian
kääntyi Arabellan puoleen ja suorastaan hymyili. Hän tunsi, että hän
oli nyt toiminut paremmin, ja oli miltei lapsellisen tyytyväinen sen
johdosta. »Luulenpa, että minulla oli viimeinen sana», sanoi hän ja
heilautti kultakutrista päätään.

Neiti Bishop, joka istui hytin pöydällä, katsoi häneen kiinteästi
vastaamatta hänen hymyynsä. »Onko sillä sitten niin väliä, kenelle
viimeinen sana jää? Minä ajattelen noita onnettomia raukkoja, jotka
jäivät _Royal Maryyn_. Monellakin heistä on varmasti viimeinen sana
sanottuna. Ja mitä varten? Hieno laiva on upotettu, monta henkeä mennyt
ja kolme kertaa enemmän hengenvaarassa. Ja mitä varten?»

»Oh, te olette hermostunut, neiti, minä...»

»Hermostunut!» Neiti Bishop nauroi pilkallisesti. »Vakuutan teille,
että olen tyyni. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa, lordi
Julian. Minkä vuoksi espanjalaiset tekivät tämän? Missä tarkoituksessa?»

»Kuulittehan mitä hän sanoi.» Lordi Julian kohautteli vihaisena
hartioitaan. »Verenhimosta», selitti hän lyhyesti.

»Verenhimosta?» kysyi tyttö. Hän oli hämmästynyt. »Onko sitten todella
sellaista olemassa? Sehän on mieletöntä, hirviömäistä.»

»Pirullista», myönsi hänen ylhäisyytensä. »Paholaisen töitä.»

»En käsitä sitä. Kolme vuotta sitten tekivät espanjalaiset ryöstöretken
Bridgetowniin ja siellä suoritettiin tekoja, joiden pitäisi olla
ihmiselle mahdottomia, kauhutöitä, uskomattoman vastenmielisiä, jotka
nyt, kun ajattelen niitä, tuntuvat pahalta unelta. Ovatko ihmiset
sitten petoja?»

»Ihmiset?» kertasi lordi Julian tuijottaen tyttöön. »Sanokaa
espanjalaiset, niin myönnän niin olevan.» Hän oli englantilainen,
joka puhui perivihollisestaan, ja sittenkin hänen sanoissaan oli
paljon totta. »Sellaisia ovat espanjalaisten menettelytavat uudessa
maailmassa. Tottavie, sellaisille miehille kuin Blood saattaa miltei
antaa anteeksi mitä he tekevät.»

Tyttö värisi aivan kuin kylmästä ja nojaten kyynärpäitään pöytää vasten
hän jäi leuka käsien varassa tuijottamaan suoraan eteensä.

Katsellessaan tyttöä huomasi lordi, miten väsynyt ja kalpea hän
oli. Syytä oli yllin kyllin, enempäänkin. Lordin tuttavapiiristä
ei olisi löytynyt ainoatakaan naista, joka sellaisessa koetuksessa
olisi säilyttänyt malttinsa. Pelosta neiti Bishop ei ollut näyttänyt
merkkiäkään, ei kertaakaan. Epäilemättä hän oli ihailtava tyttö.

Espanjalainen tarjoilija astui sisään kantaen hopeista suklaakalustoa
ja perulaisia sokerileivoksia, jotka hän asetti pöydälle ladyn eteen.

»Amiraali pyytää tervehtiä», sanoi hän, kumarsi ja poistui.

Neiti Bishop ei edes huomannut häntä eikä hänen tarjottaviaan,
vaan jatkoi yhä tuijottamistaan. Lordi Julian käveli pari kertaa
edestakaisin pitkässä, kapeassa hytissä, johon valo pääsi kattoaukosta
ja suuresta neliskulmaisesta ikkunasta peränpuolella. Hytti oli
ylellisesti sisustettu. Siinä oli kauniita itämaisia mattoja lattialla,
täysinäisiä kirjahyllyjä oli pitkin seiniä ja toisessa päässä
leikkauksin varustettu pähkinäpuinen tarjoilupöytä, joka oli täynnä
hopeaesineitä. Pitkällä laivakirstulla, joka oli peräänpäin aukeavan
oven kohdalla, oli kitara, josta riippui heleän värisiä nauhoja.

Lordi Julian otti sen käteensä, näpäytti kerran sen kieliä ikään kuin
hermostuneen kiihtyneenä ja pani sen taas pois.

Hän kääntyi katsomaan neiti Bishopia.

»Tulin tänne lopettamaan merirosvoutta», sanoi hän. »Mutta hitto
vieköön, alan uskoa, että ranskalaiset ovat oikeassa kun toivovat, että
sitä jatkuisi espanjalaisten roistojen kuritukseksi.»

Hän sai vahvistusta uskolleen muutaman tunnin kuluttua. Siihen mennessä
oli kohtelu Don Miguelin puolelta jatkuvasti kohteliasta ja hienoa. Se
vahvisti sitä neiti Bishopin halveksivasti lausumaa arvelua, että koska
heitä pidettiin panttivankeina, niin ei heidän tarvinnut pelätä mitään
pahaa espanjalaisten puolelta. Ladyn ja hänen kauhistuneen palvelijansa
käytettäväksi luovutettiin erityinen hytti ja samoin tehtiin lordi
Julianille. He saivat vapaasti liikkua laivalla ja heidät kutsuttiin
päivälliselle amiraalin pöytään. Mutta he eivät saaneet tietää mitään
siitä, mikä heitä odotti, eikä myöskään mikä matkan päämäärä oli.

_Milagrosa_ ja sen perässä purjehtiva _Hidalga_ kääntyivät ensin
luoteeseen, pyörsivät sitten Tiburonin-niemen ympäri, niin että maa
häämötti kuin pilvenä alahangan puolella suoraan etelään, joutuivat
siten suoraan kapteeni Bloodin syliin, joka, kuten muistamme, purjehti
Vähiä Antilleja kohti. Tämä tapahtui varhain seuraavana aamuna.
Haeskeltuaan järjestelmällisesti vihamiestään turhaan kokonaisen
vuoden yhdytti Don Miguel hänet täten arvaamatta ja kokonaan sattuman
kaupalla. Mutta sehän kuuluu onnettaren tapoihin. Se oli myös
onnettaren oikkuja, että hän, Don Miguel, tapasi _Arabellan_ sellaiseen
aikaan, jolloin se sattumalta oli joutunut erilleen muusta laivastosta
ja yksin ollen joutui siten heikommalle puolelle. Don Miguelista näytti
kuin olisi onni, joka niin kauan oli suosinut Bloodia, vihdoinkin
kääntynyt hänen puolelleen.

Neiti Bishop ei tietenkään voinut tuntea laivaa _Cinco Llagasiksi_,
jonka hän ennenkin oli nähnyt — eräänä surullisena päivänä
Barbados-saarella kolme vuotta sitten. Hänelle se oli vain suuri laiva,
joka päättävästi, majesteettisesti tuli heitä kohti, englantilainen
sen mastossa olevasta lipusta päättäen. Näky sykähdytti hänen
sydäntään omituisesti. Se herätti hänessä kohottavan ylpeyden tunteen,
joka ei vähääkään välittänyt vaarasta, jonka laivojen tapaaminen
välttämättömästi toi mukanaan.

Hänen vieressään perässä, jonne hän oli kiivennyt nähdäkseen paremmin,
seisoi lordi Julian yhtä innokkaasti katsellen vastaantulevaa laivaa.
Mutta hän ei tuntenut samaa riemua kuin tyttö. Hän oli vastikään ollut
elämänsä ensimmäisessä meritaistelussa ja tunsi, että hänelle riitti
siitä elämystä moniksi ajoiksi eteenpäin. Tätäkään ei ole selitettävä
minkäänlaiseksi vihjaukseksi hänen rohkeuteensa nähden.

»Katsokaahan», sanoi neiti Bishop osoittaen laivaa. Ja sanomattomaksi
hämmästyksekseen huomasi lordi, että tytön silmät säkenöivät. Tajusiko
tyttö, ajatteli lordi itsekseen, mitä oli tulossa? Neiti Bishopin
seuraava lause poisti hänen epätietoisuutensa. »Se on englantilainen ja
se tulee päättävästi kohti. Se aikoo ryhtyä taisteluun.»

»Herra sitä siinä tapauksessa auttakoon», sanoi lordi synkästi. »Sen
kapteenin täytyy olla hullu. Mitä hän saattaa toivoa voivansa tehdä
kahdelle näin suurelle alukselle? Kun he kerran osasivat niin helposti
puhaltaa ilmaan _Royal Maryn_, niin mitä te tekevät tälle. Katsokaahan
tuota pirua Don Miguelia. Hän on oikein vastenmielinen pirullisessa
ilossaan.»

Peräkannelta, jossa hän liikuskeli kuumeisissa valmistuspuuhissa,
katsahti amiraali vankeihinsa päin. Hänen katseensa oli terävä ja hänen
kasvonsa olivat muuttuneet. Hän kohotti käsivartensa osoittaen laivaa
ja puhui espanjan kielellä jotakin, mitä he eivät häärivien miesten
melulta voineet kuulla.

He nojasivat kaidetta vasten ja katselivat miesten puuhia. Don
Miguel seisoi kaukoputki kädessä peräkannella ja jakeli käskyjään.
Tykkimiehet sytyttelivät jo sytyttimiään ja merimiehet olivat
mastoissa vähentämässä purjeita. Toiset levittivät suurta köysiverkkoa
keskilaivan yli suojaksi putoavia raakapuita vastaan. Sillä välin
oli Don Miguel antanut merkin _Hidalgalle_ ja sen johdosta oli
laiva vähitellen tullut lähemmäksi, kunnes se oli _Milagrosan_
rinnalla noin puolen kaapelinmitan päässä siitä ylähangan puolella,
ja korkealta paikaltaan saattoivat lordi ja neiti Bishop nähdä
merimiesten askartelun sen kannella. Ja nyt he saattoivat jo erottaa
merkkejä valmistelupuuhista englantilaisellakin aluksella. Sen pää- ja
märssypurjetta laskettiin paraikaa. Sitten se ainoastaan priipurjeen
ja mesaanin avulla lähestyi ratkaisevaa ottelua varten, johon täten
molemmin puolin toisiaan haastamatta tai merkkejä vaihtamatta oli
päätetty ryhtyä.

_Arabellan_ kulku oli tietenkin hitaampaa sen jälkeen kun purjeita oli
vähennetty, mutta siitä huolimatta yhtä määrätietoista kuin ennenkin.
Se oli jo varman tykinkantaman päässä ja saattoi jo selvästi nähdä
miesten liikehtimisen etukannella ja messinkitykkien loistavan sen
keulassa. _Milagrosan_ tykkimiehet kohottivat jo sytyttimiään ja
koettivat puhaltelemalla ylläpitää niiden sammumaan pyrkivää tulta. He
katsoivat kärsimättöminä amiraalia. Mutta amiraali pudisti juhlallisena
päätään.

»Kärsivällisyyttä», kehoitteli hän miehiä. »Säästäkää tultanne, kunnes
hän on varmasti meidän. Hän tulee suorinta tietä tuomiolleen, suoraan
raakapuuhun ja köyteen, jotka niin kauan ovat odottaneet häntä.»

»Peijakas!» virkkoi hänen ylhäisyytensä. »Tuo englantilainen
saattaa olla kylläkin rohkea, kun uskaltaa lähteä taisteluun näin
epäedullisissa olosuhteissa. Mutta on hetkiä, jolloin viisaus on
parempi ominaisuus päällikössä kuin rohkeus.»

»Rohkeus voittaa usein ylivoimaisenkin vastuksen», sanoi neiti Bishop.
Lordi katsoi häneen ja näki hänen olemuksessaan vain innostusta.
Pelosta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään. Hänen ylhäisyytensä oli
suunniltaan hämmästyksestä. Tyttö ei ainakaan kuulunut siihen lajiin
naisia, joihin hän ikänsä oli tottunut.

»Sallinette, että vien teidät heti suojaan», sanoi hän.

»Näen parhaiten tästä», vastasi neiti Bishop ja lisäsi sitten
levollisesti: »Rukoilen tuon englantilaisen puolesta. Hän mahtaa olla
hyvin rohkea.»

Sisimmässään lordi Julian kirosi miehen rohkeutta.

_Arabella_ lähestyi nyt suunnassa, jonka, jos se pysyi entisellään,
täytyi viedä sen aivan molempien espanjalaisten laivojen väliin. Lordi
huomautti siitä.

»Hän on kerrassaan mieletön», sanoi hän. »Hänhän ohjaa laivansa suoraan
kuoleman kitaan. Espanjalaiset ampuvat sen säpäleiksi välissään. Ei ole
kumma, jos tuo mustanaamainen Don viivyttelee tulen alkamista. Hänen
sijassaan tekisin minä aivan samoin.»

Mutta samassa kohottikin amiraali kätensä. Keskilaivasta hänen
alapuolellaan törähti torvi ja heti asetti keulan tykkimies
sytyttimensä sankkirei’ille. Laukausten vyöryessä merelle näki
hänen ylhäisyytensä kahden ammuksen raskaasti läiskähtävän veteen
englantilaisen keulan etupuolelle. Miltei heti syöksyi kaksi
peräkkäistä tulikieltä _Arabellan_ messinkisistä keulatykeistä ja
tuskin ennättivät perässä seisovat katselijat nähdä sen ryöpyn, jonka
toinen ammuksista sai aikaan aivan heidän lähellään, kun toinen
repivällä rytinällä ja voimalla, joka sai _Milagrosan_ vavahtamaan
perästä keulaan asti, sattui sen keulaan. Kostaakseen vahingon laukaisi
_Hidalga_ kaksi etumaista tykkiään englantilaista kohti. Mutta
kumpainenkaan niistä ei sattunut, vaikka välimatkaa ei enää ollut kuin
pari- kolmesataa jalkaa.

Sadan jalan päästä ampuivat _Arabellan_ kaksi etumaista tykkiä, jotka
olivat ladatut uudelleen, _Milagrosaa_ ja särkivät sen keula puomin
palasiksi, niin että laiva hetken kulki ohjaamatta. Don Miguel kirosi
rumasti, ja sitten kun laiva oli käännetty entiseen suuntaansa,
vastasivat sen keulatykit. Mutta tähtäys oli liian korkea, ja toisen
ammuksen lentäessä _Arabellan_ köysistön läpi vahingoittaen hieman sen
suurmastoa suhahti toinen taas ohi. Ja kun laukauksen aikaansaama savu
oli hälvennyt, havaittiin englantilaisen olevan miltei espanjalaisten
välissä, keula melkein keulan kohdalla ja tulossa, kuten hänen
ylhäisyytensä arveli, suoraan kuoleman kitaan.

Lordi Julian pidätti henkeään ja neiti Bishop teki samoin puristaen
lujasti edessään olevaa kaidetta. Hän näki välähdykseltä häijysti
irvistelevän Don Miguelin kasvot ja keskilaivan yhtä pirullisesti
virnistelevien tykkimiesten naamat. Vihdoin oli Arabella aivan
espanjalaisten välissä, keula perän ja perä keulan kohdalla. Don Miguel
puhutteli erästä torvenpuhaltajaa, joka oli noussut peräkannelle ja
seisoi nyt amiraalin vieressä.

Mies nosti hopeista torveaan antaakseen merkin molempien laivojen
laitatykeille. Mutta juuri kun hän nosti sen huulilleen, tarttui
amiraali hänen käteensä ja esti merkinannon puhaltamisen. Vasta silloin
hän huomasi sen, mikä oli päivän selvää — tai ainakin sen olisi pitänyt
olla kokeneelle merisotilaalle — hän oli nimittäin viivytellyt liian
kauan, ja kapteeni Blood oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa.
Jos he nyt olisivat ampuneet englantilaista laivaa, olisi heidän
täytynyt ampua myös toisiaan. Liian myöhään komensi amiraali perämiestä
kääntämään laivansa jyrkästi alahankaan valmistuakseen siten
vähemmän hankalaan hyökkäykseen. Samalla hetkellä näytti _Arabella_
suorastaan räjähtävän. Kahdeksantoista tykkiä sen kummallakin laidalla
tyhjensi itsensä suoraan espanjalaisten kylkiin. Puolipökerryksissä
tärisyttävästä räjähdyksestä ja menetettyään tasapainonsa laivan
äkillisen kallistumisen johdosta paiskautui neiti Bishop kovasti
lordi Juliania vasten, joka pysytteli pystyssä kaiteen turvissa.
Vuorenkorkuiset savupilvet ylähangalla estivät kokonaan näköalan,
ja pistävä haju kävi heidän kurkkuihinsa ja pani heidät yskimään ja
pärskimään.

Keskilaivan hirvittävästä sekasorrosta nousi kiukkuinen kuoro
espanjalaisia sadatuksia ja haavoittuneiden miesten valitushuutoja.
_Milagrosa_ hoippui hitaasti eteenpäin, kylki ammottavana aukkona. Sen
etumasto oli palasina, ja katkenneita raakapuita riippui laivan yli
pingotetussa köysi verkossa. Sen keula oli säpäleinä ja eräs ammus oli
lentänyt suurhytin läpi ja hävittänyt sen miltei kokonaan.

Don Miguel komenteli kuin raivohullu ja koetti hädissään peräänpäin
kulkeutuvan savun läpi nähdä, miten _Hidalgan_ oli käynyt.

Äkkiä ja aavemaisena näkyivätkin kohoavan savun alta laivan ääriviivat,
ja vähitellen sen punainen kylki sai selvemmät muodot, kun se hitaasti
kulkeutui yhä lähemmäksi. Sen purjeista ei ollut jäljellä muuta kuin
rätti priipurjeen paikalla.

Sen sijaan että _Arabella_ olisi jatkanut kulkemaansa suuntaa, kuten
Don Miguel oli varmasti odottanut sen tekevän, se oli savun suojassa
kääntynyt ympäri ja purjehti nyt samaan suuntaan kuin Milagrosakin.
Se kääntyi sitten äkkiä tuulen poikki _Milagrosaa_ kohti, niin äkkiä,
että hurjistunut Don Miguel tuskin oli huomannut millainen tilanne oli,
kun toinen törmäsi hänen laivansa sivulle sellaisella voimalla, että
se kallistui arveluttavasti. Kuului metallin kalinaa ja ratinaa, kun
tusinan verran kiinnityskoukkuja iskeytyi sen laitaan ja kiinnittyi sen
puuosiin, ja _Milagrosa_ oli lujasti englantilaisen laivan tuntosarvien
otteessa.

Sen takana ja hieman perän puolella oli savu vihdoinkin hälvennyt
ja _Hidalga_ ilmestyi näkyviin kurjassa tilassa. Se upposi nopeasti
kallistuen pahaenteisesti alahangan puolelle, eikä saattanut olla
kysymys kuin muutamasta hetkestä, kun se painuisi syvyyteen. Sen
miehistön huomio oli kokonaan kiinnittynyt veneisiin, joita he
vimmatusti ponnistellen koettivat ajoissa saada veteen.

Koko menosta ei Don Miguel ennättänyt huomata muuta kuin vilahduksen,
mikä kyllä riitti, kun hänen oman laivansa kannelle ryntäsi villi ja
kiljuva lauma merirosvoja. Tuskin koskaan on luja luottamus niin äkkiä
muuttunut epätoivoksi ja ahdistajasta tullut avuton ahdistettava. Sillä
espanjalaiset olivat avuttomia. Nopeasti suoritettu hyökkäysliike
yllätti heidät hetkellä, jolloin koko laidan aivan läheltä ampuma
yhteislaukaus oli saanut aikaan sekasorron laivalla. Muutamat Don
Miguelin upseereista koettivat vähän aikaa rohkaista miehiään
vastarintaan. Mutta espanjalaiset, jotka eivät muutenkaan pysty
käsikähmässä paljoon, menettivät rohkeutensa kokonaan havaitessaan,
millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä. Heidän äkkiä
kootut rivinsä hajaantuivat jo ennen kuin he edes ennättivät järjestyä.
Pakotettuina perääntymään keskilaivasta sekä perään että keulaan
eivät he päässeet eteenpäin, ja siten muodostui taistelu sarjaksi
ryhmä-otteluja. Ja sillä aikaa kun ne suoritettiin yläkannella, painui
toinen joukko merirosvoja pääkäytävästä keskikannelle nujertamaan
siellä asemissaan olevan tykkimiehistön.

Peräkannella, jonne ylivoimainen hyökylaine merirosvoja vyöryi
toissilmäisen, vyötäisiään myöten alastoman jättiläisen johtamana,
seisoi Don Miguel raivon ja epätoivon turruttamana. Hänen yläpuolellaan
ja takanaan seisoivat peräkannella lordi Julian ja neiti Bishop
tapahtumain todistajina, hänen ylhäisyytensä kauhuissaan siitä
raivosta, jolla taistelu ahtaalla tappotantereita suoritettiin ja lady
horjuvana ja sairaana, menetettyään vihdoinkin rohkean tyyneytensä.

Mutta taistelun raivo talttui pian. He näkivät Kastilian lipun
putoavan mastonhuipusta. Eräs merirosvo oli miekallaan katkaissut sen
nostonuoran. Hyökkääjät olivat jo vallanneet koko yläkannen, ja sen
miehistö seisoi aseista riisuttuna ja sullottuna kuin lammaslauma
paimentensa piirittämättä.

Äkkiä neiti Bishop virkosi heikkoudestaan ja alkoi tuijottaa silmät
selällään ja posket kuolonkalpeina. Raivaten tietään keskilaivalla
vallitsevan sekasorron läpi asteli pitkä, auringon tummaksi
paahtama mies, jolla oli espanjalainen päähine päässään. Hän oli
pukeutunut tummaan teräshaarniskaan, joka oli kirjailtu itämaisilla
kultakuvioilla. Sen yllä oli leveä punasilkkinen vyö, jonka liehuvissa
päissä riippui kummassakin hopeahelainen pistooli. Hän astui leveitä,
peräkannelle johtavia portaita kevyesti ja varmasti, kunnes pysähtyi
espanjalaisen amiraalin eteen. Sitten hän kumarsi virallisen jäykästi.
Hänen metallimaisen, sointuvan äänensä hänen puhuessaan puhtainta
kastilian murretta, kuulivat myös taempana seisovat kaksi katselijaa,
ja se lisäsi yhä sitä ihailun sekaista ihmettelyä, jolla lordi Julian
oli seurannut miehen tuloa.

»Me tapasimme vihdoinkin uudelleen, Don Miguel», sanoi ääni. »Toivon,
että olette tyytyväinen. Vaikka kohtauksemme ei ehkä muodostunutkaan
aivan sellaiseksi kuin te olitte kuvitellut, niin olette sitä kuitenkin
hartaasti halunnut ja etsinyt.»

Äänettömänä, kasvot kalmankalpeina ja suu omituisen vääristyneenä sekä
raskaasti hengittäen otti Don Miguel de Espinosa vastaan ivan mieheltä,
jota hän piti syypäänä sortumiseensa ja muuhunkin. Sitten häneltä pääsi
tolkuton raivon äännähdys, ja hänen kätensä lennähti miekkaan. Mutta
juuri kun hänen sormensa puristuivat miekan kahvaan, puristui toisen
käsi hänen ranteeseensa.

»Tyynesti, Don Miguel», puhutteli ääni rauhallisesti, mutta varmasti.
»Älkää häikäilemättömyydellänne turhan vuoksi aiheuttako samanlaisia
rumia äärimmäisyyksiä, joihin te olisitte ryhtynyt, jos tilanne olisi
kääntynyt päinvastaiseksi.»

Tuokion he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään.

»Mitä aiotte tehdä minulle?» kysyi espanjalainen vihdoin käheällä
äänellä.

Kapteeni Blood kohautti hartioitaan. Hänen lujat huulensa hymyilivät
hieman.

»Se mitä aion teille tehdä, on jo tehty. Ja jotta se vielä lisäisi
kiukkuanne, niin pyydän saada huomauttaa, että te itse olette sen
itsellenne aiheuttanut. Te olette itse näin tahtonut.»

Hän kääntyi ja osoitti veneitä, joita hänen miehensä parhaillaan
laskivat veteen laivan keskiosassa. »Teidän veneitänne lasketaan
vesille. Saatte mennä niihin miehinenne, ennen kuin upotamme laivanne.
Tuolla häämöttää Hispaniolan ranta. Voitte vaaratta päästä sinne. Ja
jos tahdotte ottaa neuvostani vaarin, sir, niin älkää enää ryhtykö
minua ahdistelemaan. Luulen, että minä en tuota teille onnea. Lähtekää
te takaisin Espanjaan, Don Miguel, ja toimiin, joita ymmärrätte
paremmin kuin tätä merielämää.»

Pitkän aikaa tuijotti hävinnyt amiraali äänettömänä vihamiestään,
kunnes vihdoin sanaakaan virkkamatta meni portaita alas horjuen kuin
juopunut ja hyödyttömän miekan kolistessa hänen jäljessään. Hänen
voittajansa, joka ei ollut välittänyt edes riisua häneltä asetta,
seurasi katseellaan hänen menoaan, kääntyi sitten ja huomasi molemmat
katselijat aivan yläpuolellaan. Ellei lordi Julianilla olisi ollut
muuta ajattelemista, olisi hän varmaankin huomannut, että mies näytti
äkkiä jäykistyvän ja että hän ahavoitumisestaan huolimatta kalpeni.
Tuokion hän seisoi tuijottaen. Sitten hän äkkiä astui nopeasti portaita
ylös. Lordi meni häntä vastaan.

»Tarkoitatteko, sir, että annatte tuon espanjalaisen roiston vapaasti
poistua?» huudahti hän.

Mustaan haarniskaan puettu herrasmies näytti nyt vasta huomanneen hänen
ylhäisyytensä läsnäolon.

»Ja mikä mies te sitten olette?» kysyi hän korostaen selvästi
irlantilaisittain. »Mitä teillä voi olla sen asian kanssa tekemistä?»

Hänen ylhäisyytensä havaitsi, että tarpeellisen kunnioituksen puute
miehen käytöksessä oli pikaisen korjauksen tarpeessa.

»Minä olen lordi Julian Wade», ilmoitti hän siinä tarkoituksessa.
Ilmeisesti hänen ilmoituksellaan ei ollut pienintäkään vaikutusta.
»Aivanko todella! Ehkäpä sitten selitätte, mitä pirun tekemistä teillä
on tällä laivalla?»

Lordi Julian hillitsi itsensä, jotta hän voisi antaa pyydetyn
selityksen. Hän teki sen lyhyesti ja kärsimättömästi.

»Vangitsiko hän teidät — yhdessä neiti Bishopin kanssa?» kysyi kapteeni
Blood.

»Tunnetteko neiti Bishopin?» huudahti hänen ylhäisyytensä joutuen
yllätyksestä toiseen.

Mutta tuo käytöstapoja vailla oleva olio oli astunut hänen ohitseen
ja kumarsi ladylle, joka nyt puolestaan käyttäytyi kylmästi ja miltei
halveksivan vastahakoisesti. Huomatessaan sen mies kääntyi vastatakseen
lordin kysymykseen.

»Minulla oli kerran kunnia tuntea hänet», sanoi hän. »Mutta neiti
Bishopilla näkyy olevan huono muisti.»

Hänen huulensa vääntyivät outoon hymyyn ja hänen tummien kulmakarvojen
alla vilkkaasti loistavissa silmissään välähti tuska — tuska, joka
sekoittui hänen äänestään kuulostavaan ivaan. Mutta kaikesta siitä ei
neiti Bishop huomannut muuta kuin ivan. Se suututti häntä.

»Minä en lue merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini, kapteeni
Blood», sanoi hän, ja silloin parahti hänen ylhäisyytensä ihmeissään:

»Kapteeni Blood!» huusi hän. »Oletteko te kapteeni Blood?»

»Mitä muuta te sitten odotitte?»

Blood lausui kysymyksensä väsyneesti, hajamielisesti. »Minä en lue
merirosvoja enkä varkaita tuttavapiiriini.» Julma lause täytti kokonaan
hänen ajatuksenpa kaikuen kaikumistaan hänen aivoissaan.

Mutta lordi Julian ei antanut perään. Hän otti kapteenia hihasta
toisella kädellään ja viittasi toisella poistuvaa, masentunutta Don
Miguelia.

»Onko minun käsitettävä asia niin, ettette aio hirttää tuota
espanjalaista roistoa?»

»Minkä vuoksi minun pitäisi hirttää hänet?»

»Sen vuoksi, että hän on kirottu merirosvo, kuten voin todistaa ja olen
jo todistanut.»

»Oh», sanoi Blood ja lordi Julian ihmetteli riutunutta ilmettä hänen
kasvoillaan, jotka muutama hetki sitten olivat olleet niin lujat ja
häikäilemättömät. »Minä olen kirottu merirosvo itsekin, joten minun
täytyy olla sääliväinen kaltaisiani kohtaan. Don Miguel saa mennä.»

Lordi Julian vetäisi henkeään. »Senkin jälkeen kun olen kertonut
teille, mitä hän on tehnyt. Vaikka hän on upottanut _Royal Maryn_.
Vaikka hän on kohdellut minua — meitä sillä tavalla?» Lordi Julian
esitti harmistuneen vastalauseensa.

»Minä en ole Englannin enkä minkään muunkaan maan palveluksessa, sir.
Eivätkä minua liikuta ne vääryydet, joiden alaisiksi sen lippu saattaa
joutua.»

Bloodin väsyneet silmät välähtivät niin raivokkaasti, että hänen
ylhäisyytensä väisti askelen taaksepäin. Mutta Bloodin viha häipyi yhtä
pian kuin se oli noussutkin. Hänen äänensä oli aivan tyyni kun hän
lisäsi:

»Jos suvaitsette saattaa neiti Bishopin minun laivaani, olisin teille
hyvin kiitollinen. Pyydän teitä kiiruhtamaan, sillä aiomme upottaa
tämän laivan heti.»

Hän kääntyi hitaasti lähteäkseen. Mutta taas keskeytti lordi Julian
hänet. Hän hillitsi harmistuneen hämmästyksensä ja sanoi sanottavansa
kylmän rauhallisesti. »Kapteeni Blood, olen pettynyt teidän suhteenne.
Olin toivonut teistä suuria.»

»Menkää helvettiin», sanoi kapteeni Blood, kääntyi kantapäillään ja
lähti.



Kahdeskymmenes luku

MERIROSVO JA VARAS


Kapteeni Blood asteli edestakaisin peräkannella hämärässä viileydessä
ja suuren perälampun kultaisessa loisteessa, jonka eräs merimies
juuri oli sytyttänyt. Hänen ympärillään vallitsi rauha. Päivän
taistelun merkit olivat tyystin poistetut, laivan kannet oli pesty ja
järjestys palautettu sekä ylhäällä että alhaalla. Ryhmä miehiä istui
kyykkysillään suurluukun ympärillä ja lauloi unisella äänellä. Yön
tyyneys ja kauneus oli ehkä pehmittänyt heidän paatuneet mielensä.
He kuuluivat alahangan vahtimiehiin ja odottivat kahdeksan lyöntiä,
jolloin vahtivuoron oli määrä muuttua.

Kapteeni Blood ei kuullut heitä eikä hän kuullut mitään muutakaan,
paitsi niiden julmien sanojen kaiun, joilla hänet oli ristitty
merirosvoksi ja varkaaksi.

Merirosvo ja varas!

Ihmisluonteessa on merkillinen ominaisuus, nimittäin se, että ihminen
saattaa vuosikausia olla vakuuttunut siitä, että jokin seikka
on tietyllä tolalla ja siitä huolimatta hämmästyy tavattomasti
havaitessaan omilla aistimillaan, että asia on täydellisesti yhtäpitävä
hänen uskonsa kanssa. Kun kapteeni Bloodia kolme vuotta sitten
koetettiin Tortugassa taivuttaa merirosvon ammattiin, jota hän siitä
saakka olikin sitten harjoittanut, tiesi hän, mitä Arabella Bishop
varmaan hänestä ajattelisi, jos hän suostuisi. Ainoastaan vakaumus
siitä, että tyttö oli häneltä ainaiseksi mennyt, sai hänet eräänlaisen
toivottoman häikäilemättömyyden avulla, jonka hän sieluunsa omaksui,
tekemään lopullisen päätöksen ruveta rosvoksi.

Hänen laskelmiinsa ei ollut päässyt ajatus, että hän vielä kerran
saattaisi tavata Arabella-neidin, hän ei saattanut uneksiakaan
siitä. He olivat ainaiseksi ja lopullisesti erotetut toisistaan.
Siitä huolimatta ja huolimatta vakaumuksesta, että tämä ajatus, joka
hänelle oli tuskallinen, ei surettanut tyttöä, hän oli säilyttänyt
hänen kuvansa sydämessään kaikissa villin rosvoelämänsä vaiheissa.
Hän oli käyttänyt sitä jonkinlaisena hillitsijänä ei ainoastaan
itseensä vaan myös seuralaisiinsa nähden. Merirosvoja ei ollut koskaan
pidetty niin tarmokkaassa kurissa, heitä ei ollut koskaan hillitty
ja pidätetty kohtuuttomuudesta ryöstössä ja saaliinhimossa, joka oli
niin tavallista heikäläisille, kuin kapteeni Bloodin johtaessa heitä.
Heidän sopimuksessaan oli määräys, että heidän monessa asiassa oli
ehdottomasti noudatettava johtajansa käskyjä. Ja koska onni hänen
johtaja-aikanaan oli ollut hänelle erinomaisen myötäinen, oli hän
pystynyt ylläpitämään tuota ankaraa pykälää tavalla, joka siihen saakka
oli vallan tuntematon merirosvojen aikakirjoissa. Miten olisivatkaan
samaiset merirosvot nauraneet hänelle nyt, jos hän olisi kertonut
heille, että hän oli tehnyt sen kaiken vain tyttöletukan vuoksi, johon
hän oli romanttisesti rakastunut? Miten nauru olisikaan paisunut, jos
hän olisi vielä lisännyt, että tuo tyttö oli sinä päivänä ilmoittanut
hänelle, että hän ei lukenut merirosvoja eikä varkaita tuttavapiiriinsä?

Merirosvo ja varas!

Miten itsepäisesti nuo sanat soivatkaan hänen korvissaan, miten ne
koskivat ja polttivat hänen aivojaan.

Hänen mieleensä ei johtunut — hän ei ollut mikään sielutieteilijä
eikä perehtynyt naisellisen järjen mutkikkaaseen työskentelytapaan —
että jo se tosiasia, että tyttö heti ja niin oudoissa olosuhteissa,
joissa he toisensa tapasivat, antoi hänelle nuo nimitykset, oli perin
omituinen. Hän ei huomannut, että siinä oli jotakin arvoituksellista,
ja sen vuoksi hän ei voinut ratkaista sitä. Muussa tapauksessa olisi
hän voinut tehdä sen johtopäätöksen, että jos tyttö kerran hetkellä,
jolloin hän oli vapauttanut hänet vankeudesta ja niin muodoin olisi
ansainnut kiitosta siitä, oli esiintynyt katkerana, täytyi sen tapahtua
sen vuoksi, että katkeruus oli varempi tunne hänen sielussaan kuin
kiitollisuus ja lisäksi syvälle juurtunut. Syynä siihen oli se, että
tyttö oli kuullut mitä ammattia Blood oli ryhtynyt harjoittamaan.
Mutta miksi sitten? Sitä ei Blood tullut kysyneeksi itseltään, sillä
muussa tapauksessa olisi pieni valonpilkahdus päässyt lieventämään
hänen synkkää, äärimmäisen pahanlaatuista alakuloisuuttaan. Varmaankaan
ei neiti Bishop olisi siinä määrin kiihottunut, jos hän olisi ollut
välinpitämätön Bloodista. Tyttöhän oli tuntenut, että Bloodin teko
oli henkilökohtainen vääryys häntä kohtaan. Varmastikaan — olisi
Blood voinut päätellä — ei mikään muu kuin tämä voinut aiheuttaa niin
voimakasta katkeruutta ja halveksuntaa kuin tyttö oli osoittanut.

Niin te päättelette. Mutta niin ei päätellyt kapteeni Blood. Oikeastaan
hän ei sinä yönä päätellyt sitä eikä tätä. Hänen sielussaan taisteli
miltei pyhä rakkaus, jota hän näinä vuosina oli tuntenut neiti
Bishopia kohtaan, ja se viha, jonka tyttö nyt oli hänessä herättänyt.
Kun äärimmäisyydet yhtyvät, saattavat ne sekaantua toisiinsa
tuntemattomiksi. Ja korkein rakkaus ja tulisin viha yhtyivät tänä
iltana kapteeni Bloodin sielussa niin sekavaksi vyyhdeksi, että siitä
muodostui hirviömäinen intohimo.

Merirosvo ja varas!

Sellaiseksi oli tyttö hänet armotta tuominnut unohtaen kokonaan sen
vääryyden, mitä Blood oli saanut kärsiä, sen toivottoman aseman, missä
hän oli ollut karattuaan Barbados-saarelta, ja kaiken muun mikä oli
tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli. Ei sekään seikka, että Blood
oli harjoittanut merirosvoutta niin puhtain käsin kuin sellaisessa
ammatissa elävän yleensä oli mahdollista, ollut juolahtanut tytön
päähän lieventävänä asianhaarana hänen tuomitessaan miestä, jota kerran
oli pitänyt arvossa. Hän ei tuntenut Bloodia kohtaan minkäänlaista
hellyyttä, ei mitään armoa. Hän oli tutkinut, todistanut hänet
syylliseksi ja tuominnut hänet yhdellä ainoalla lauseella. Blood oli
merirosvo ja varas hänen silmissään, ei enempää eikä vähempää. Mikä
tyttö sitten oli? Mitä ovat he, jotka eivät osaa armahtaa? kysyi Blood
tähdiltä.

Hyvä, hän tahtoi pysyä sellaisena, miksi tyttö oli häntä nimittänyt.
Merirosvoksi ja varkaaksi oli tyttö hänet ristinyt.

Niinpä hän aikoi pysyä merirosvona, ei enempää eikä vähempää, ja
olla säälimätön, paatunut, kuten kaikki muutkin, jotka sen nimen
ansaitsivat. Hän aikoi heittää kaikki narrimaiset ihanteet, joiden
voimalla hän oli koettanut ohjata elämäänsä, hän aikoi tehdä lopun
mielettömästä yrityksestä palvella kahdenlaista maailmaa. Tyttö oli
kyllin selvästi näyttänyt hänelle, mihin maailmaan hän kuului. Nyt hän
aikoi näyttää, että tyttö oli oikeassa. Tyttö oli hänen laivassaan,
hänen vallassaan, ja Blood halusi hänet omakseen.

Hän nauroi hiljaa, ilkamoiden nojatessaan laivan kaidetta vasten ja
katsellessaan fosforiloistetta laivan vanavedessä, ja hänen oman
naurunsa ilkeä kaiku säikähdytti häntä. Hän pysähtyi mietteissään ja
värisi. Hänen rivo naurunsa päättyi lopulta nyyhkytykseen. Hän kätki
kasvot käsiinsä ja tunsi kylmän hien otsallaan.

Sillä välin yritteli lordi Julian, joka paljon paremmin kuin kapteeni
Blood tunsi ihmiskunnan naissukupuolen, ratkaista sitä omituista
ongelmaa, joka Bloodilta oli kokonaan jäänyt huomaamatta. Luulen että
häntä kiihotti siihen jonkinlainen epämääräinen mustasukkaisuuteen
vivahtava tunne. Neiti Bishopin käyttäytyminen niissä vaarallisissa
tilanteissa, jotka he yhdessä olivat läpäisseet, oli opettanut hänet
huomaamaan, että naiselta saattoi puuttua se teennäinen sulo, joka
kuului sivistyneeseen naisellisuuteen, ja että hän juuri sen vuoksi oli
sitä enemmän ihailtava. Hän ihmetteli, millainen tytön suhde kapteeni
Bloodiin oli aikaisemmin ollut, ja hän tunsi eräänlaista levottomuutta,
joka pakotti hänet koettamaan saada asiasta selvän.

Kuten olen sanonut, oli hänen ylhäisyytensä vaalean uneksivilla
silmillä tapana tehdä huomioita ja hänen älynsä oli kohtalaisen terävä.

Hän moitti nyt itseään siitä, ettei ollut huomannut erinäisiä asioita
aikaisemmin, tai ainakin ettei ollut tutkinut niitä tarkemmin, ja hän
yhdisteli nyt uutterasti niitä tuoreimpiin havaintoihinsa, joita hän
tänä päivänä oli tehnyt.

Hän oli huomannut esimerkiksi, että Bloodin laivan nimi oli _Arabella_,
ja hän tiesi, että neiti Bishopin nimi oli Arabella, ja hän oli
huomannut kaikki ne oudot pikkuasiat, jotka kapteeni Bloodin ja neiti
Bishopin tapaaminen oli ikään kuin vetänyt esille. Ja sitten hän
oli huomannut sen merkillisen muutoksen, jonka tämä tapaaminen oli
molemmissa aiheuttanut.

Lady oli ollut hirvittävän epäystävällinen kapteenia kohtaan. Se oli
mitä typerin asenne ladylle niissä olosuhteissa ja Bloodin tapaiseen
mieheen nähden, eikä hänen ylhäisyytensä voinut otaksua, että neiti
Bishop tavallisissa oloissa olisi ollut niin typerä. Ja kuitenkin,
huolimatta tytön töykeästä käytöksestä ja välittämättä siitä
tosiasiasta, että hän oli sen miehen veljentytär, jota kapteeni Bloodin
täytyi pitää vihamiehenään, oli sekä lordia että neiti Bishopia kohtaan
osoitettu mitä suurinta hienotunteisuutta Bloodin laivalla.

Heidän kummankin käytettäväkseen oli luovutettu hytti, joihin heidän
vähäisten tavarainsa jäännökset ja neiti Bishopin palvelija eli
asianmukaisesti sijoitettu. He saivat oleskella suurhytissä ja olivat
istuneet samassa pöydässä laivuri Pittin ja Wolverstonen kanssa, joka
oli Bloodin luutnantti, jotka kumpainenkin olivat käyttäytyneet heitä
kohtaan erinomaisen kohteliaasti. Vielä oli jäljellä se seikka, että
Blood itse oli miltei tarkoituksellisesti välttänyt tunkeutumasta
heidän seuraansa.

Hänen ylhäisyytensä mietteet kulkivat nopeasti mutta varovasti
ajatusten sokkeloisia teitä tehden huomioita ja yhdistellen niitä.
Käytettyään ne loppuun hän päätti etsiä lisätietoja neiti Bishopilta
itseltään.

Mutta hänen täytyi odottaa kunnes, Pitt ja Wolverstone olivat
lähteneet. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa niinkään kauan, sillä
kun Pitt nousi pöydästä lähteäkseen Wolverstonen perässä, joka oli jo
mennyt, pidätti neiti Bishop hänet kysyen:

»Herra Pitt, ettekö te ole yksi niistä, jotka pelastuivat
Barbados-saarelta yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»

»Olen. Minä olin myös teidän setänne orjia.»

»Ja olette sen jälkeen ollut yhdessä kapteeni Bloodin kanssa?»

»Koko ajan hänen laivurinaan, neiti.»

Neiti Bishop nyökkäsi. Hän oli hyvin tyyni ja hillitty, mutta hänen
ylhäisyytensä huomasi, että hän oli tavallista kalpeampi, vaikka sitä
siihen katsoen, mitä hän viime päivinä oli saanut kokea, ei kannattanut
ihmetellä.

»Oletteko koskaan purjehtinut erään ranskalaisen kanssa, jonka nimi on
Cahusac?»

»Cahusac!» nauroi Pitt. Nimi herätti hänessä nauruhermoja kutittelevan
muiston. »Kyllä. Hän oli meidän kanssamme Maracaibossa.»

»Entä toisen ranskalaisen kanssa, jonka nimi oli Levasseur?» Hänen
ylhäisyytensä ihmetteli, että lady muisti nuo nimet.

»Kyllä, Cahusac oli Levasseurin luutnantti, kunnes tämä kuoli.»

»Kunnes kuka kuoli?»

»Levasseur. Hän menetti henkensä eräällä. Virginin-saariston saarella
kaksi vuotta sitten.»

Syntyi äänettömyys. Sitten neiti Bishop kysyi entistäkin
rauhallisemmalla äänellä:

»Kuka hänet tappoi?»

Pitt vastasi reippaasti. Hänellä ei ollut mitään syytä viivytellä
vastaustaan, vaikkakin hän alkoi pitää tutkintoa hieman vaivalloisena.

»Kapteeni Blood tappoi hänet.»

»Miksi?»

Pitt epäröi. Se ei ollut sellainen juttu, joka sopi neitseellisille
korville.

»He riitaantuivat», sanoi hän lyhyesti.

»Koskiko se erästä... erästä naista?» Neiti Bishop ahdisti häntä
itsepintaisesti.

»Saattaisihan sitä sanoa niinkin.»

»Mikä ladyn nimi oli?»

Pitt kohotti silmäkulmiaan. Hän vastasi kuitenkin.

»Neiti d’Ogeron. Hän oli Tortugan kuvernöörin tytär. Hän oli lähtenyt
tuon Levasseur-veitikan matkaan ja... ja Peter vapautti tytön hänen
likaisista käsistään. Mies oli sydämetön roisto ja ansaitsi täydelleen
sen, mitä Peter hänelle antoi.»

»Aivan niin. Ja... ja kuitenkaan ei kapteeni Blood ole vielä mennyt
naimisiin tytön kanssa?»

»Ei vielä», nauroi Pitt, joka tiesi kuinka perätön se Tortugassa
levinnyt huhu oli, jonka mukaan mademoiselle d’Ogeron oli kapteeni
Bloodin tuleva vaimo.

Neiti Bishop nyökkäsi äänettömänä, ja Jeremias Pitt kääntyi lähteäkseen
hyvillään siitä, että tutkimus vihdoin oli päättynyt. Hän pysähtyi
ovella lisätäkseen pienen ilmoituksen.

»Ehkäpä teitä lohduttaa tieto, että kapteeni on teidän hyväksenne
muuttanut suuntaa. Hänen tarkoituksensa on laskea teidät molemmat
maihin Jamaikan rannalla, niin lähellä Port Royalia kuin vain
uskallamme. Olemme jo kääntyneet, ja jos tätä tuulta jatkuu, olette
hyvin pian taas kotona, neiti.»

»Erittäin kohteliasta hänen puoleltaan», venytteli hänen ylhäisyytensä
huomattuaan, ettei neiti Bishop aikonut vastata. Hän istui tuijottaen
silmät synkkinä tyhjyyteen.

»Tepä sen sanoitte», virkkoi Pitt.» Hän panee alttiiksi paljon enemmän
kuin kukaan muu panisi hänen sijassaan. Mutta sellainen hän on aina
ollut.»

Pitt lähti ulos jättäen hänen ylhäisyytensä miettimään ja uneksivilla
silmillään tutkimaan neiti Bishopin kasvonilmeitä. Hänen, mielensä tuli
entistäänkin levottomammaksi. Vihdoin neiti Bishop katsahti häneen ja
puhui.

»Teidän Cahusacinne näkyy puhuneen enemmänkin kuin totta.»

»Huomasin, että totesitte sen», sanoi hänen ylhäisyytensä. »Ja minä
ihmettelen miksi.»

Kun hän ei saanut mitään vastausta, jatkoi hän neiti Bishopin
tarkastelua äänettömänä ja hypisteli pitkillä kapeilla sormillaan
kultaisia kiharoitaan, jotka varjostivat hänen kapeita kasvojaan.

Neiti Bishop istui mietteissään otsa rypyssä ja hänen surumieliset
silmänsä näyttivät tarkastelevan espanjalaisen pöytäliinan hienoa
kudosta. Hänen ylhäisyytensä katkaisi vihdoin äänettömyyden.

»Tuo mies hämmästyttää minua», sanoi hän hitaasti rauhallisella
äänellään, joka ei koskaan näyttänyt menettävän tasaisuuttaan. »Jo se
seikka, että hän meidän vuoksemme muuttaa suuntaansa, on sinänsä ihme,
mutta että hän panee itsensä meidän vuoksemme vaaralle alttiiksi — että
hän uskaltaa lähteä Jamaikan vesille... se hämmästyttää minua, kuten jo
sanoin...»

Neiti Bishop kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän näytti kovin
miettivältä. Sitten hänen huulensa värähtivät omituisesti, miltei
pilkallisesti, niin ainakin lordista näytti. Tytön hennot sormet
rummuttivat pöydän kulmaa.

»Minusta näyttää vieläkin kummallisemmalta, se, ettei hän pidä meitä
panttivankeina», sanoi hän viimein.

»Sen te kyllä ansaitsisitte.»

»Oh, miksi niin, jos suvaitsette?»

»Siitä syystä, että puhuttelitte häntä sillä tavalla kuin teitte.»

»Minä kutsun tavallisesti asioita omalla nimellään.»

»Niinkö? Peijakas vieköön! Minä en ylpeilisi siitä. Se todistaa joko
äärimmäistä suoruutta tai äärimmäistä typeryyttä.» Hänen ylhäisyytensä
kuului näet lordi Sunderlandin filosofiseen koulukuntaan. Hetken
perästä hän sitten lisäsi: »Se on kiittämättömyyttä.»

Tytön poskille nousi vieno puna. »Teidän ylhäisyytenne on ilmeisesti
suuttunut minuun. Olen kovin pahoillani. Mutta toivon, että teidän
ylhäisyytenne suuttumus on terveempää kuin teidän elämänkatsomuksenne.
Minulle on aivan uutta se tieto, että kiittämättömyys on vain nuorten
ja typerien vika.»

»Minä en sanonut niin, neiti.»

Hänen äänessään oli sama kirpeys kuin äsken neiti Bishopin sanoissa.
»Jos suvaitsisitte kuunnella mitä sanon, niin ette käsittäisi minua
väärin. Sillä vaikka minä en teidän tilallanne sanokaan juuri sitä
mitä ajattelen, niin sanon kuitenkin sen, minkä tahdon saada esille.
Kiittämättömyys saattaa olla inhimillistä, mutta sen osoittaminen on
lapsellista.»

»En... enpä luule ymmärtäväni teitä.» Tytön otsa oli kovin rypyssä.
»Millä tavalla olen ollut kiittämätön ja ketä kohtaan?»

»Ketäkö kohtaan? Kapteeni Bloodia tietenkin. Hänhän pelasti meidät.»

»Niinkö?» Tytön käytös oli kylmä. »Minä en aavistanutkaan, että hän
tiesi meidän olleen _Milagrosalla_.»

Hänen ylhäisyytensä suvaitsi näyttää aivan pienen kärsimättömyyden
eleen.

»Kai te kuitenkin olette tietoinen siitä, että hän vapautti meidät»,
sanoi hän. »Te, joka olette elänyt näillä villeillä leveysasteilla,
ette voine olla tietämätön siitä, mikä on tunnettua Englannissa
asti, nimittäin että kapteeni Blood rajoittuu tarkasti ahdistamaan
ainoastaan espanjalaisia. Joten siis nimittäessänne häntä merirosvoksi
ja varkaaksi liioittelitte hänen syyllisyyttään, sen sijaan että näissä
olosuhteissa olisi ollut viisaampaa lieventää sitä.»

»Viisaampaa?» Tytön ääni oli pilkallinen. »Mitä tekemistä minulla on
viisauden kanssa?»

»Ei mitään, mikäli voin havaita. Mutta koettakaa edes olla
jalomielinen. Sanon teille suoraan, neiti, että Bloodin sijassa
en koskaan olisi ollut niin hyväsydäminen. Tuhat tulimmaista! Kun
ajattelette, mitä hän on omien maamiestensä puolelta saanut kärsiä,
niin pitäisi teitä ihmetyttää, että hän ensinkään tekee eroa
espanjalaisen ja englantilaisen välillä. Tuliapa myydyksi orjaksi!
Hyi!» Hänen ylhäisyyttään värisytti. »Ja vielä jollekin kirotulle
istutustenomistajalle.» Hän vaikeni äkkiä. »Suokaa anteeksi, neiti
Bishop. En tällä hetkellä...»

»Te iskitte harhaan puolustaessanne tätä... merirosvoa», neiti Bishopin
iva oli kärkevää.

Hänen ylhäisyytensä tuijotti taas seuralaistaan. Sitten hän puoleksi
sulki suuret vaaleat silmänsä ja korjasi hieman tekotukkaansa.
»Kummastelen, miksi te vihaatte häntä niin kovasti», sanoi hän hiljaa.

Hän huomasi äkillisen syvän punan tytön poskilla ja näki miten hänen
kulmansa rypistyivät. Tyttö oli perin pohjin suuttunut, arveli lordi.
Mutta räjähdystä ei kuulunut. Tyttö tointui.

»Vihaisinko häntä? Taivaan Herra, mikä ajatus! Minä en tunne häntä
kohtaan mitään.»

»Mutta teidän pitäisi, neiti.» Hänen ylhäisyytensä sanoi sanottavansa
suoraan. »Hän ansaitsee sen. Hän olisi kyky kuninkaallisessa
laivastossa, mies, joka pystyy sellaiseen, mitä hän tänä aamuna teki.
Hän ei ole turhaan palvellut Ruyterin alaisena. Ruyter oli suuri
merisankari — ja tottavie, hänen oppilaansa on mestarinsa veroinen,
jos vähänkin ymmärrän niitä asioita. Epäilen, onko kuninkaallisessa
laivastossa ainoatakaan sellaista miestä. Uskaltautua noiden kahden
laivan väliin aivan läheltä ja sitten ampua ne säpäleiksi! Sellainen
vaatii rohkeutta, keinokkuutta ja kekseliäisyyttä. Ja me maakravut emme
olleet ainoat, jotka hän petti liikkeellään. Espanjalainen amiraali ei
aavistanutkaan hänen tarkoitustaan ennen kuin se oli myöhäistä ja Blood
voittanut. Hän on suuri mies, neiti Bishop. Mies, jota sietää pitää
arvossa.»

Neiti Bishop kävi pilkalliseksi.

»Teidän pitää käyttää vaikutusvaltaanne lordi Sunderlandiin, jotta hän
saisi kuninkaan tarjoamaan Bloodille upseerin paikkaa.»

Hänen ylhäisyytensä nauroi hiljaa. »Tottavie, se on jo tehty. Minulla
on valtakirja taskussani.» Ja hän lisäsi neiti Bishopin hämmästystä
selittämällä lyhyesti asianlaidan. Hän jätti hämmästyneen tytön siihen
ja meni ulos etsimään Bloodia. Mutta tyttö kiusasi yhä hänen mieltään.
Jos hän olisi ollut hiemankin sovinnollisempi Bloodia kohtaan, niin
lordi olisi tuntenut itsensä onnellisemmaksi.

Hän tapasi kapteenin kävelemässä edestakaisin peräkannella
sielullisesti väsyneenä kamppailustaan pirun kanssa, vaikkei lordilla
tästä seikasta voinut olla himmeintäkään aavistusta. Miellyttävän
tuttavallinen kun oli, pujotti hän muitta mutkitta käsivartensa
kapteenin käsikoukkuun ja lähti käymään yhtä jalkaa kapteenin kanssa.

»Mitä tämä merkitsee», säväytti Blood, jonka mieliala oli vihainen ja
ynseä. Hänen ylhäisyytensä ei hämmästynyt.

»Haluan, sir, että olemme ystäviä», sanoi lordi lempeästi.

»Se on kovin alentuvaista teidän puoleltanne.»

Lordi Julian ei ollut huomaavinaan ilmeistä ivaa.

»On ihmeellinen sattuma, että me tällä tavalla joudumme tapaamaan
toisemme, varsinkin kun olen lähtenyt Länsi-Intiaan varta vasten
etsimään teitä.»

»Te ette suinkaan ole ensimmäinen siinä työssä», vastasi toinen
pilkallisesti. »Mutta he ovat pääasiassa olleet espanjalaisia ja heillä
on aina ollut huono onni.»

»Käsitätte minut kokonaan väärin», vastasi lordi Julian. Ja sitten hän
alkoi selittää tulonsa syitä. Kun hän oli lopettanut, vapautti Blood,
joka oli pysähtynyt ja ollut hämmästyksestä sanattomana, kätensä lordin
käsikynkästä ja jäi seisomaan hajareisin hänen edessään.

»Te olette vieraanani laivallani», sanoi hän, »ja minullakin on vielä
menneiltä päiviltä rippeitä kunniallisesta käyttäytymisestä, vaikka
olenkin merirosvo ja varas. Sen vuoksi en tahdo kertoa teille, mitä
ajattelen teistä, joka rohkenette esittää minulle tämän tarjouksen,
enkä myöskään lordi Sunderlandista, koska hän on teidän sukulaisenne,
joka on kyllin häpeämätön lähettääkseen sellaisen. Mutta minua ei
ihmetytä ensinkään, jos Jaakko Stuartin ministeri luulee, että joka
miehen voi lahjomalla saada pettämään ne, jotka luottavat häneen.»
Hän nosti kätensä ja viittasi keskilaivaan, josta kuului joutilaina
vetelehtivien merirosvojen puoleksi surumielinen laulu.

»Taas te käsitätte minut väärin» huudahti lordi Julian huolissaan ja
harmistuneena. »Se ei ole tarkoitus. Teidän seuralaisenne sisältyvät
samaan sopimukseen.»

»Ja te luulette, että he lähtevät minun kanssani ahdistamaan veljiään
— Rannikon veljeskuntaa? Sieluni kautta, lordi Julian, väärinkäsitys
on teidän puolellanne. Eikö Englannissa enää ole pienintäkään tietoa
kunniantunnosta? Oh, ja siinä on vielä muutakin. Luuletteko, että minä
saattaisin ottaa valtakirjan Jaakko kuninkaalta? Vakuutan teille,
että en saastuttaisi käsiäni sillä, vaikka ne ovatkin merirosvon ja
varkaan. Te kuulitte neiti Bishopin tänään sanovan minua merirosvoksi
ja varkaaksi — halveksittavaksi olioksi — hylyksi. Mutta kuka minut on
siksi tehnyt? Kuka on tehnyt minusta merirosvon ja varkaan?»

»Jos olitte kapinallinen...», alkoi hänen ylhäisyytensä.

»Teidän täytyy tietää, etten ollut sellainen — en vähääkään
kapinallinen. Sitä ei koskaan edes otaksuttukaan. Jos niin olisi,
saattaisin antaa sen heille anteeksi. Mutta he eivät voi sillä
peittää häpeäänsä. Ei, ei. Siinä ei tapahtunut mitään erehdystä.
Minut tuomittiin juuri siitä, mitä olin tehnyt. Tuo verenhimoinen
vampyyri, lordi Jeffreys, tuomitsi minut kuolemaan, ja hänen arvon
isäntänsä Jaakko Stuart lähetti minut sittemmin orjuuteen sen vuoksi,
että olin tehnyt armeliaisuuden työn, sen vuoksi että säälistä ja
ajattelematta uskontoa tai politiikkaa olin koettanut lievittää
kanssaveljieni kärsimyksiä, sen vuoksi että olin sitonut miehen haavat,
joka todistettiin maanpetturiksi. Siinä oli koko minun rikkomukseni.
Te löydätte sen kyllä asiakirjoista. Ja sen vuoksi minut myytiin
orjaksi, sen vuoksi, että Englannin lain mukaan, kuten Jaakko Stuart
sitä vastoin Jumalan lakia tulkitsee, on se, joka suojaa ja lohduttaa
kapinallista, itse myös tuomittava kapinallisena. Voitteko uneksiakaan,
mies, mitä orjana oleminen on?»

Hän vaikeni päästyään vihansa huippuun. Hetken hän oli ääneti ja heitti
sen sitten pois, aivan kuin se olisi ollut päällysviitta. Hänen äänensä
oli taas matala ja häneltä pääsi väsymyksen ja halveksunnan sekainen
nauru.

»Kas niin. Minä tulistuin joutavasta. Olen selittänyt asioitani ja
se ei, Jumala sen tietää, kuulu tapoihini. Olen kiitollinen teille,
lordi Julian, ystävällisistä aikeistanne. Olen sitä todellakin. Mutta
ymmärrättehän ehkä. Te näytätte siltä.»

Lordi Julian seisoi liikkumattomana. Häneen koskivat syvästi toisen
sanat, tulisen kaunopuheinen purkaus, joka muutamalla terävällä,
selväpiirteisellä vedolla niin vakuuttavasti oli ilmaissut
miehen katkeran syytöksen ihmiskuntaa kohtaan, hänen täydellisen
puolustuksensa ja puhdistuksensa kaikesta, josta häntä saattoi syyttää.
Hänen ylhäisyytensä katseli miehen pelottomia kasvoja, jotka loistivat
kalpeina suuren perälampun valossa, ja hänen omat silmänsä saivat
huolestuneen ilmeen. Hän oli nolo.

Hän huokasi syvään. »Sääli», virkkoi hän hitaaseen tapaansa. »Oh, piru
vie, kirotun sääli!» Hän ojensi kätensä, äkillisen jalomielisyyden
puuskassa. »Mutta ei mitään loukkauksia meidän välillämme kapteeni
Blood.»

»Oh, ei mitään. Mutta... minä olen merirosvo ja varas.» Hän nauroi
ilottomasti ja välittämättä ojennetusta kädestä kääntyi kantapäillään
ja lähti.

Lordi jäi hetkeksi paikalleen ja katseli peräparrasta kohti poistuvaa
solakkaa olentoa. Sitten hän antoi kätensä hervottomana pudota
sivulleen ja lähti pois.

Aivan hyttiin johtavan käytävän suussa hän törmäsi neiti Bishopiin.
Tyttö ei ollut vielä päässyt käytävästä, sillä hänen selkänsä oli
lordiin päin ja hän käveli samaan suuntaan kuin lordikin. Mies seurasi
häntä, mutta hänen ajatuksensa olivat liiaksi kiintyneet kapteeni
Bloodiin, jotta hän olisi huomannut tytön liikehtimistä sillä hetkellä.

Tultuaan hyttiin hän heittäytyi nojatuoliin ja räjähti voimalla, joka
oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

»Hitto vieköön, jos koskaan olen tavannut miestä, josta pitäisin
enemmän, tai edes niinkään paljon. Ja kuitenkaan ei hänen kanssaan
pääse mihinkään.»

»Niin, kuulin kyllä», myönsi neiti Bishop hiljaisella äänellä. Hän oli
hyvin kalpea ja katsoi ristissä oleviin käsiinsä.

Lordi katsahti hämmästyneenä ja jäi tuijottamaan tyttöön
miettivän näköisenä. »Kummastelenpa, eikö koko juttu ole teidän
aikaansaannostanne», sanoi hän sitten. »Teidän sananne ovat
myrkyttäneet hänen mielensä. Hän heitti ne vasten kasvojani kerran
toisensa jälkeen. Hän ei huolinut kuninkaan tarjoamasta toimesta, eikä
edes tarttunut ojennettuun käteeni. Mitä sellaiselle miehelle mahtaa?
Hän päättää päivänsä raakapuussa huolimatta hyvästä onnestaan. Ja tuo
romanttinen hölmö kulkee parhaillaan vaaraa kohti meidän vuoksemme.»

»Miten?» kysyi tyttö hätkähtäen.

»Mitenkö? Oletteko unohtanut, että hän paraikaa purjehtii Jamaikaa
kohti ja että Jamaika on Englannin laivaston pääasema? Tosin teidän
setänne on sen päällikkönä...»

Neiti Bishop nojautui pöydän yli keskeyttääkseen hänet ja lordi
huomasi, että tyttö hengitti raskaasti, että hänen silmänsä laajenivat
levottomuudesta.

»Mutta siinä suhteessa hänellä ei ole mitään toivomisen varaa»,
huudahti hän. »Oh, älkää luulkokaan. Hänellä ei ole katkerampaa
vihollista maailmassa. Setäni on kova, anteeksiantamaton mies. Luulen,
ettei mikään muu kuin toivo saada käsiinsä ja hirttää kapteeni Blood
saanut setääni jättämään Barbados-saaren viljelyksiä ja ottamaan
vastaan varakuvernöörin virkaa Jamaikassa. Kapteeni Blood ei tietenkään
tiedä siitä mitään...» Hän vaikeni ja teki pienen, avuttoman eleen.

»En luule, että siinä olisi mitään eroa, vaikka hän sen tietäisikin»,
sanoi lordi vakavana. »Miestä, joka saattaa antaa anteeksi Don Miguelin
tapaiselle viholliselle ja asettua niin taipumattomalle kannalle
minun suhteeni, ei voi arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on
ritarillinen aivan idioottimaisuuteen saakka.»

»Ja kuitenkin on hän ollut mitä on ollut ja tehnyt, mitä on tehnyt
viimeiset kolme vuotta», sanoi neiti Bishop, mutta hän sanoi sen nyt
surumielisesti, kokonaan vailla aikaisempaa halveksumista.

Lordi Julian oli sattuvasanainen, kuten olemme huomanneet.

»Elämä saattaa joskus olla pirullisen mutkikasta», huokasi hän.



Yhdeskolmatta luku

JAAKKO-KUNINKAAN PALVELUKSESSA


Raikas torventoitotus ja pitkä kellonsoitto laivan kellotapulissa
herätti neiti Bishopin aikaisin seuraavana aamuna. Maatessaan
valveilla ja katsellessaan toimettomana vihreänä pärskähtelevää
vettä, joka näytti virtaa van hänen paksulasisen ikkunansa ohi,
alkoi hän vähitellen tajuta kiireellisen touhun aiheuttaman melun —
kymmenien jalkojen kopinan, äänekkään huudon ja yhtenäisen raskaiden
esineiden siirtelemisen aivan hänen hyttinsä alla olevassa ruumassa.
Havaitessaan, että liikehtiminen tiesi tavallisuudesta poikkeavaa
toimeliaisuutta, hän nousi vuoteesta, ja koska hän tunsi itsensä
epämääräisen levottomaksi, hän herätti nukkuvan palvelijattarensa.

Lordi Julian oli saman melun häiritsemänä jo jalkeilla ja pukeutunut
nopeasti. Kun hän pian sen jälkeen ilmestyi peräkannelle, havaitsi hän
tuijottavansa vuorenkaltaiseen purjejoukkoon. Joka tilkku purjetta,
minkä _Arabella_ vain kykeni kantamaan, oli levitetty sen raakapuihin
kokoamaan kaiken voiman mitä aamuaikainen tuuli saattoi antaa.
Edessäpäin ja molemmin puolin sitä avautui rajaton valtameren ulappa
hohtaen kullalta, vaikka päivän kehrästä vasta toinen puoli oli noussut
taivaanrannan yläpuolelle.

Keskilaivassa, jossa koko yön oli vallinnut suloinen rauha, touhusi nyt
kiireisessä askartelussa viisi- kuusikymmentä miestä. Laivan partaalla
aivan lordin yläpuolella ja takana seisoi kapteeni Blood väitellen
toissilmäisen jättiläisen kanssa, jonka päätä ympäröi punainen
puuvillaliina ja jonka sininen paita oli auki vyötäröä myöten. Kun
lordi ilmestyi heidän näkyviinsä, vaikeni keskustelu ja Blood kääntyi
tervehtiäkseen häntä.

»Hyvää huomenta, lordi», sanoi hän ja lisäsi: »Olen tehnyt aika
tyhmyyden. Minun olisi pitänyt tietää, ettei Jamaikaa ole hyvä
lähestyä liikaa yön aikana. Mutta minulla oli kiire saada teidät
maihin. Tulkaa tänne ylös, niin näytän teille jotakin.» Lordi Julian
seurasi ihmetellen kehoitusta. Tultuaan kapteeni Bloodin viereen
hän suuntasi katseensa peräänpäin kapteenin osoituksen mukaan ja
huudahti hämmästyksestä.. Siellä näkyi noin kolmen mailin päässä maa,
epätasainen seinämä, eloisaa vihreyttä, joka täytti koko läntisen
taivaanrannan. Ja parin mailin päässä siitä purjehti heitä kohti kolme
valkoista laivaa hyvää vauhtia.

»Niillä ei ole mitään lippua mastossa, mutta ne kuuluvat Jamaikan
laivastoon», selitti Blood rauhallisesti, miltei välinpitämättömästi.
»Päivän koittaessa havaitsimme tulevamme niitä vastaan. Me käännyimme
heti ja siitä lähtien olemme purjehtineet kilpaa. Mutta _Arabella_ on
ollut vesillä neljä kuukautta yhtä mittaa ja pohja on niin likainen,
ettei se saavuta tarpeellista nopeutta.»

Wolverstone pisti molemmat peukalonsa leveän vyönsä vähin ja katsahti
korkeuksistaan pilkallisesti lordiin, vaikka hänen ylhäisyytensäkin oli
pitkä mies. »Niin että saatte olla vielä yhdessä meritaistelussa, ennen
kuin pääsette eroon laivoista, mylord», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme juuri olleet eri mieltä», selitti kapteeni Blood.
»Sillä minä en lähtisi mielelläni niin epätasaiseen taisteluun.»

»Hiiteen epätasaisuudet», tokaisi Wolverstone ja työnsi suurta
leukaansa eteenpäin. »Me olemme tottuneet epätasaisiin taisteluihin.
Maracaibossa olivat voimasuhteet vielä epäedullisemmat, ja sittenkin me
voitimme ja anastimme kolme laivaa. Ne olivat epäedullisemmat eilenkin,
kun tapasimme Don Miguelin.»

»Niin, mutta ne laivat olivat espanjalaisia.»

»Ja missä suhteessa nämä ovat sitten parempia? Pelkäätkö sinä kömpelöä
barbadoslaista viljelystenomistajaa? Mikä sinua oikein vaivaa, Peter?
En ole vielä koskaan nähnyt sinun pelkäävän.»

Tykki paukahti heidän takanaan.

»Se on merkki, joka vaatii pysähtymistä», sanoi Blood entiseen
välinpitämättömään tapaansa ja huokaisi syvään.

Wolverstone liikahti vihaisesti kapteeninsa edessä.

»Minä lähetän ensin eversti Bishopin helvettiin, ennen kuin antaudun
hänelle», sanoi hän ja sylkäisi, arvatenkin korostaakseen sanojaan.

Hänen ylhäisyytensä rupesi välittämään.

»Oh, mutta — luvallanne — eversti Bishopin puolelta ei varmaankaan ole
mitään pelättävää. Ottaen huomioon sen suuren palveluksen, minkä olette
tehnyt hänen veljentyttärelleen ja minulle...»

Wolverstonen hevosnauru keskeytti hänet. »Kuulehan gentlemannia!» ivasi
hän. »Te ette tunne eversti Bishopia, se on selvä. Hän ei luopuisi
veljentyttärensä, ei tyttärensä eikä edes äitinsäkään tähden siitä
verestä, jonka hän arvelee kuuluvan itselleen. Hän on oikea verenjuoja.
Saastainen peto. Me tunnemme hänet, kapteeni ja minä. Me olemme olleet
hänen orjiaan.»

»Mutta olenhan minä tässä», sanoi lordi Julian mahtipontisesti.

Wolverstone nauroi taas, minkä johdosta hänen ylhäisyytensä punastui.
Hänen oli pakko korottaa hidas puhetapansa hyvän joukon pontevammaksi.

»Vakuutan teille, että minun sanani merkitsee jotakin Englannissa.»

»Niin, Englannissa, mutta tämä ei ole Englantia, piru vieköön.»

Jymähti laukaus toisesta tykistä, ja ammus roiskautti veden korkealle
vähemmän kuin puolen kaapelinmitan päässä perästä. Blood nojasi
kaiteeseen ja sanoi jotakin alapuolellaan olevalle kauniille nuorelle
miehelle, joka seisoi ruorimiehen vieressä.

»Käske pienentämään purjeita, me käännymme tuuleen.»

Mutta Wolverstone sekaantui asiaan.

»Odotahan vähän, Jeremias!» mylvähti hän. »Odota!» Hän kääntyi taas
kapteeniin ja pannen kätensä hänen olkapäilleen hymyili hieman
miettiväisenä.

»Rauhoitu, vanha Susi! Rauhoitu!» kehoitti kapteeni Blood häntä.

»Rauhoitu itse, Peter. Oletko sinä tullut hulluksi! Aiotko saattaa
meidät kaikki helvettiin tuon hellimäsi kylmän tyttöletukan vuoksi?»

»Vaiti!» huusi Blood raivostuen äkkiä.

Mutta Wolverstone ei vaiennut. »Se on totuus, sinä mieletön mies. Tuo
kirottu hienohelma on tekemäisillään sinusta pelkurin. Hänen vuokseen
sinä pelkäät — eversti Bishopin veljentyttären vuoksi! Jumaliste, mies,
sinä saat aikaan kapinan laivalla, ja minä ryhdyn ennemmin johtamaan
sitä kuin lähden Port Royaliin roikkumaan hirressä.»

Heidän katseensa yhtyivät ja siinä kohtasi toisensa synkkä raivo ja
syvä viha, hämmästys ja suru.

»Ei ole kysymyskään kenenkään muun antautumisesta koko laivalla kuin
minun», sanoi Blood. »Jos Bishop voi tiedottaa Englantiin, että minut
on saatu kiinni ja hirtetty, niin hän on tehnyt itsestään kuuluisan
miehen ja samalla saanut tyydytetyksi henkilökohtaisen vihansa minua
kohtaan. Sen pitäisi hänelle riittää. Lähetän hänelle sanan ja
tarjoudun antautumaan hänen omalla laivallaan tuoden tullessani neiti
Bishopin ja lordi Julianin, mutta vain sillä ehdolla, että _Arabella_
saa jatkaa matkaansa estelemättä. Siihen kauppaan hän on varmaan
suostuva, jos tunnen häntä vähääkään.»

»Sitä kauppaa ei koskaan tehdä», vastasi Wolverstone ja hänen
tulisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi. »Sinä olet niin hullu, Peter,
ettet sinä pysty edes ajattelemaankaan.»

»En kuitenkaan niin hullu kuin sinä vaatiessasi taistelua noiden
kanssa.» Hän viittasi kädellään takaa-ajavia laivoja, jotka hitaasti
mutta varmasti lähenivät. »Ennen kuin olemme kulkeneet puoltakaan
mailia, ovat ne meidän vierellämme.»

Wolverstone kirosi hartaasti ja vaikeni sitten äkkiä. Ainoalla
silmällään hän oli huomannut hoikan olennon, joka harmaaseen silkkiin
puettuna nousi portaita ylös. He olivat olleet niin kiihtyneitä,
etteivät olleet huomanneet neiti Bishopin tulevan hyttiin johtavan
käytävän ovesta. Olipa muutakin, joka oli jäänyt huomaamatta
peräkannella seisovilta miehiltä, vieläpä heidän alapuolellaan
seisovalta Pittiltäkin. Muutama tuokio sitten oli Ogle, tykkikannen
miehistön suurimman osan seuratessa hänen perässään, sukeltautunut
esille ja joutunut heidän kanssaan matalalla äänellä käytyyn, mutta
sitä tuimempaan sanakiistaan siitä, että nämä olivat jättäneet työnsä
tykkien ääressä.

Blood ei huomannut heitä vieläkään. Hän oli kääntynyt katsomaan neiti
Bishopia ja ihmetteli, että tämä nyt oli uskaltautunut peräkannelle,
vaikka koko eilisen päivän oli vältellyt kapteenia. Tytön läsnäolo
tällä hetkellä, ottaen huomioon varsinkin Bloodin ja Wolverstonen
välisen väittelyn luonteen, oli harmillista.

Erinomaisen suloisena ja sievänä kiiltävän harmaassa silkkipuvussaan
hän pysähtyi Bloodin eteen. Heikko levottomuuden puna nousi hänen
somille poskilleen ja hänen kirkkaat pitkäripsiset silmänsä säteilivät
suoruutta ja rehellisyyttä. Hänellä ei ollut hattua päässään ja hänen
kullanruskean tukkansa vallattomat kiharat liehuivat hurmaavasti
aamutuulessa.

Kapteeni Blood paljasti päänsä ja kumarsi ääneti hänelle, ja tyttö
vastasi siihen rauhallisesti ja muodollisesti.

»Mitä on tekeillä, lordi Julian?» kysyi hän.

Aivan kuin vastaukseksi jymähti kolmas laukaus laivasta, jota tyttö
paraikaa ihmetellen ja tutkivasti katseli. Hänen otsansa rypistyi.
Hän katsoi vuoroon miehiä, jotka seisoivat hänen edessään synkkinä ja
ilmeisesti levottomina.

»Ne ovat Jamaikan laivasto-osaston aluksia», vastasi hänen
ylhäisyytensä. Sen olisi joka tapauksessa pitänyt olla riittävä
selitys. Mutta ennen kuin kukaan ennätti lisätä mitään, kääntyi heidän
huomionsa vihdoinkin Ogleen, joka tuli juosten leveitä portaita ylös,
sekä miehiin, jotka seurasivat hänen vanavedessään ja joiden kasvoilla
näkyi katselijain mielestä ilmeinen uhka.

Portaiden yläpäässä huomasi Ogle tien suljetuksi, sillä Blood astui
hänen eteensä kasvot ja joka jäsen jäykistyneenä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi kapteeni tuikeasti. »Teidän paikkanne on
tykkien luona. Miksi olette jättäneet ne?»

Oglen käytöksestä hävisi selvä uhkamielisyys heti hänen joutuessaan
näin kuulusteltavaksi. Sen tukahdutti vanha tottumus totella ja se
luontainen käskyvaltius, johon kätkeytyi Bloodin salaisuus pystyä
pitämään kurissa villit seuralaisensa. Mutta se ei saanut tykkimiestä
luopumaan tuumastaan. Se oli pikemminkin omiaan lisäämään hänen
kiihtymystään.

»Kapteeni», sanoi hän ja viittasi puhuessaan takaa-ajaviin laivoihin.
»Me olemme eversti Bishopin armoilla. Emme pysty pääsemään pakoon
emmekä taistelemaan.»

Blood näytti kasvavan pituutta ja hänen jäykkyytensä lisääntyi.

»Ogle», sanoi hän ja hänen äänensä oli kylmä ja kova kuin teräs,
»teidän paikkanne on tykkikannella. Sinä palaat heti takaisin
paikallesi ja viet miehesi mennessäsi, tai muuten...»

Mutta Ogle keskeytti hänet uhkaavin elein.

»Uhkaukset eivät auta mitään, kapteeni.»

»Vai eivät?»

Ensi kerran hänen merirosvo-aikanaan tapahtui nyt, ettei hänen
käskyjään toteltu. Se seikka, että tottelemattomuus tapahtui miehen
puolelta, johon hän miltei eniten luotti ja joka oli hänen vanhoja
Barbados-saaren aikaisia liittolaisiaan, teki hänelle äärimmäisen
vastenmieliseksi ryhtyä keinoon, jonka hänelle vaisto neuvoi
välttämättömäksi.

Hänen kätensä puristi lujasti pistoolin päätä, jonka hän ojensi Oglea
kohti.

»Sekään ei auta», varoitti Ogle yhä kiivaammin. »Miehet ovat samaa
mieltä kuin minäkin ja he aikovat ajaa tahtonsa läpi.»

»Ja mitähän he suvaitsevat tahtoa?»

»He tahtovat sitä, mikä voi pelastaa meidät. He eivät aio antaa
hukuttaa eikä hirttää itseään.»

Alhaalla olevan neljän- viidenkymmenen miehen suusta kuului
hyväksymisen mutinaa. Kapteeni Blood katseli hetken tuimakatseisia ja
päättävän näköisiä miehiä ja kääntyi sitten uudelleen Oglen puoleen.
Kysymyksessä oli ilmeisesti epämääräinen uhka, kapinahenki, jota hän ei
voinut käsittää.

»Ja te tulitte antamaan minulle neuvoja, niinkö?» kysyi hän vähääkään
lieventämättä ankaruuttaan.

»Aivan niin, kapteeni. Neuvoja. Tuo tyttö tuossa», hän ojensi paljaan
käsivartensa neiti Bishopia kohti. »Bishopin tyttö, kuvernööri Bishopin
veljentytär... Me vaadimme hänet turvallisuutemme pantiksi.»

»Niin juuri», mylvähtivät merirosvot kuorossa alempana ja pari kolme
yritti jo toteuttaa aikeensa.

Äkkiä selvisi Bloodille, mitä heillä oli mielessään. Ja vaikka hänen
ulkonainen tyyni ankaruutensa ei mitenkään sitä osoittanut, valtasi
hänet pelko.

»Millä tavalla kuvittelette voivanne käyttää neiti Bishopia siihen
tarkoitukseen?»

»Hänen olonsa laivalla on suorastaan Sallimuksen anti. Nostakaa lippu,
kapteeni, ja antakaa heille merkki, jotta he lähettäisivät veneen
tänne, ja vakuuttakaa heille, että tyttö on laivallamme. Antakaa heidän
tietää, että jos he yrittävätkään estää meitä purjehtimasta täältä,
niin me hirtämme tuon nuken ensin ja tappelemme sitten. Ehkäpä se
hieman jäähdyttää eversti Bishopin kiihkoa.»

»Tuskinpa vain.» Vitkaan ja pilkallisena kuului Wolverstonen vastaus
toisen kiihtyneeseen puheeseen ja puhuessaan hän astui Bloodin viereen
odottamattomana liittolaisena. »Muutamat noista haahkakukoista
saattavat ehkä uskoa sellaista lörpötystä.» Hän viittasi peukalollaan
halveksivasti alhaalla olevia merirosvoja kohti, joiden lukumäärää
etukannelta rientävät miehet yhä lisäsivät. »Vaikka muutamien heistä
pitäisi tietää enemmän, sillä vielähän joukossamme pitäisi olla yksi
ja toinen, joka oli meidän kanssamme Barbados-saarella ja joka siis,
kuten sinä ja minä, tuntee eversti Bishopin. Jos aiot vedota Bishopin
tunteisiin, niin olet suurempi hölmö, Ogle, kuin luulinkaan, paitsi
mitä tykin käsittelyyn tulee. Niihin ei ole perustamista, ellette
tahdo näin väkisin tulla ammutuksi upoksiin. Vaikka meillä olisi
laivanlastillinen Bishopin veljentyttäriä, ei se pidättäisi häntä.
Niin, kuten juuri sanoin hänen ylhäisyydelleen, joka samoin kuin tekin
uskoo että neiti Bishopin oleminen laivallamme takaa meille turvan
everstiä vastaan, ei tuo saastainen orjakauppias edes äitinsä vuoksi
hellittäisi mistään, minkä hän arvelee omakseen. Ja ellet sinä olisi
sellainen hölmö, Ogle, niin minun ei tarvitsisi sanoa sinulle tätä.
Meidän on tapeltava, pojat...»

»Miten me pystymme tappelemaan, mies?» raivosi Ogle hänelle koettaen
hurjistuneena tehdä tyhjäksi Wolverstonen todistelun, joka jo alkoi
vaikuttaa hänen kuulijoihinsa. »Voit olla oikeassa, mutta voit
myös olla väärässä. Meidän täytyy koettaa sitä. Se on meidän ainoa
mahdollisuutemme...»

Loput hänen sanoistaan hukkuivat merirosvojen huutoon, jolla he
itsepintaisesti vaativat tyttöä luovutettavaksi heidän turvallisuutensa
pantiksi. Entistä voimakkaampana kumahti samalla tykinlaukaus alahangan
puolella ja lähellä keulaa he näkivät korkean vesipatsaan, jonka
harhaan ammuttu kuula oli nostanut.

»He ovat jo tykinkantaman päässä», huusi Ogle ja nojautuen kaiteen yli
hän komensi: »Kääntäkää laiva tuuleen.»

Pitt, joka seisoi paikallaan perämiehen vieressä, kääntyi pelottomana
kiihtyneeseen tykkimieheen päin ja vastasi:

»Milloin sinä olet alkanut pitää isännyyttä komentosillalla, Ogle?
Minun käskijäni on vain kapteeni.»

»Nyt sinä noudatat minun käskyäni, tai jumaliste, sinä...»

»Odota», sanoi Blood ja pani kätensä Oglen käsivarrelle. »Luulenpa,
että on parempiakin keinoja.»

Hän katsahti lähestyviä laivoja olkansa yli, joista etumaisin oli enää
ainoastaan neljännesmailin päässä. Hänen katseensa osui ohimennen neiti
Bishopiin ja lordi Julianiin, jotka seisoivat rinnatusten muutaman
askelen päässä hänen takanaan. Hän huomasi, miten kalpea ja jännittynyt
tyttö oli. Hän seisoi suu hieman auki ja silmissä säikähtynyt ilme ja
tuijotti kapteeniin odottaen häneltä kohtalonsa ratkaisua.

Blood mietti nopeasti punniten sitä mahdollisuutta, että hän ampumalla
Oglen ehkä aiheuttaisi yleisen kapinan. Hän oli varma siitä, että
hän saisi puolelleen muutaman miehen. Mutta hän oli yhtä varma
siitäkin, että hän saisi suurimman osan vastaansa ja että nämä
pitäisivät puoliaan huolimatta kaikista hänen toimenpiteistään,
pitäen neiti Bishopin panttivankinaan, koska siihen kerran tarjoutui
näin hyvä tilaisuus. Ja jos he tämän tekivät, niin oli neiti Bishop
joka tapauksessa mennyttä. Sillä vaikka eversti suostuisikin
heidän vaatimukseensa, niin he pitäisivät siitä huolimatta tytön
panttivankinaan.

Sillä välin kävi Ogle kärsimättömäksi. Kapteenin yhä pidellessä häntä
käsivarresta hän kääntyi äkkiä tämän puoleen.

»Mikä parempi keino?» kysyi hän. »Sellaista ei ole. Minä en aio antaa
vetää itseäni nenästä sellaisilla puheilla, mitä Wolverstone pitää.
Hän saattaa olla oikeassa, mutta voi olla väärässäkin. Meidän täytyy
koettaa tätä, se on ainoa mahdollisuutemme, ja kuten sanoin, sitä on
koetettava.»

Kapteeni Bloodin mielessä oleva parempi keino oli sama, jonka hän
oli jo Wolverstonelle ehdottanut. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa,
olisivatko miehet Oglen aikaansaaman hätääntymisen vuoksi samaa mieltä
asiasta kuin Wolverstone. Mutta hän näki selvästi, että vaikka he
suostuisivatkin, niin he eivät sittenkään luopuisi aikeistaan neiti
Bishopiin nähden. He saisivat vain Bloodin antautumisesta lisävaltin
taistelussaan Jamaikan kuvernööriä vastaan.

»Tytön vuoksi me juuri olemme joutuneet tähän satimeen», raivosi Ogle
yhä. »Hänen ja sinun vuoksesi. Viedäksesi hänet Jamaikaan saatoit
meidät kaikki vaaranalaisuuteen, emmekä me aio antaa tappaa itseämme
niin kauan kuin voimme tytön avulla pelastaa itsemme pälkähästä.»

Hän yritti taas kääntyä peränpitäjän puoleen, mutta Blood puristi häntä
yhä lujemmin käsivarresta. Ogle väänsi itsensä irti kiroten karkeasti.
Mutta nyt oli Blood tehnyt päätöksensä. Hän oli keksinyt ainoan
mahdollisen keinon, ja vaikka se olikin hänelle tuiki vastenmielinen,
täytyi hänen siihen taipua.

»Teidän keinonne on huono ja toivoton», huudahti hän. »Minulla on
varmempi ja helpompi. Odottakaahan!» Hän kumartui kaiteen yli. »Käännä
peräsin, Pitt», sanoi hän. »Käännä tuuleen ja anna heille merkki, että
he lähettävät tänne veneen.»

Hämmästyksen hiljaisuus valtasi koko laivan — hämmästyksen ja epäluulon
tunne niin äkillisestä myöntymisestä. Mutta Pitt, vaikka oli saman
mielialan vallassa kuin muutkin, noudatti heti käskyä. Hänen äänensä
kajahti kirkkaasti hänen antaessaan tarpeelliset määräykset, ja hetken
kuluttua juoksi parikymmentä merimiestä täyttämään hänen käskyjään.
Seurasi vintturien kitinä ja löyhtyvien purjeiden läiskinä laivan
kääntyessä vastatuuleen, ja kapteeni Blood kääntyi ja viittasi lordi
Julianin luokseen. Hänen ylhäisyytensä tuli tuokion epäröityään
hämmästyksen ja epäluulon vallassa — samanlaisen epäluulon, jota lordi
Julian ja koko laivaväki oli tuntenut, vaikkakin kukin omalla tavallaan
Bloodin äkillisen myöntymisen johdosta heidän vaatimukseensa pysäyttää
laiva.

Seisoen kaiteen ääressä lordi Julianin vieressä selitti kapteeni Blood
nyt aikeensa.

Lyhyesti ja selvällä äänellä hän ilmoitti kaikille, mikä lordi Julianin
matkan tarkoitus Karibian merelle tullessaan oli ollut ja minkä
tarjouksen hän eilen oli Bloodille tehnyt.

»Tuon tarjouksen minä hylkäsin, kuten hänen ylhäisyytensä voi teille
vakuuttaa, sen vuoksi, että katsoin sen loukkaavaksi. Ne teistä,
jotka ovat saaneet kärsiä Jaakko-kuninkaan hallituskomennon vuoksi,
käsittävät minut. Mutta nyt kun olemme joutuneet näin toivottomaan
tilanteeseen — emme pääse purjehtimalla heitä pakoon emmekä myöskään
voine voittaa heitä taistelussa, kuten Ogle on sanonut — olen päättänyt
käyttää Morganin temppua, otan vastaan kuninkaan valtakirjan ja
suojelen meitä kaikkia sen voimalla.»

Oli kuin salaman isku olisi lyönyt heidät kaikki hetkeksi tainnoksiin.
Sitten heräsi Baabelin sekasorto uudelleen. Suurin osa miehistöä
tervehti ilmoitusta kuten sellainen ihminen, joka jo on valmistautunut
kuolemaan, tervehtii pientä lykkäystä ennen loppua. Mutta moni ei
osannut päättää puoleen eikä toiseen, ennen kuin he olivat saaneet
tyydyttävän vastauksen useampaankin kysymykseen ja varsinkin yhteen,
jonka Ogle teki.

»Onko Bishop paneva mitään arvoa valtakirjalle, kun näytät sen hänelle?»

Nyt vastasi lordi Julian.

»Hänen käy varsin huonosti, jos hän yrittää väheksyä kuninkaan
arvovaltaa. Ja vaikka hän yrittäisikin sitä, niin olkaa huoleti siitä,
että hänen upseerinsa eivät voi tehdä muuta kuin vastustaa häntä
yrityksessään.»

»Niin», sanoi Ogle, »se on totta.»

Mutta muutamat olivat vielä julkisesti ja rehellisesti asian kulkua
vastaan. Heitä oli Wolverstone, joka heti ilmoitti vastalauseensa.

»Minä mätänen ennemmin helvetissä kuin palvelen sellaista kuningasta»,
mylvähti hän raivoissaan.

Mutta Blood rauhoitti heidät pian.

»Ei kenenkään ole pakko seurata minua kuninkaan palvelukseen, jos
ei häntä haluta. Se ei kuulu kauppaan. Mutta kauppaan kuuluu, että
minä astun kuninkaan palvelukseen niiden kanssa, jotka haluavat tulla
mukaan. Älkää luulkokaan, että suostun tähän hyvillä mielin. Omasta
puolestani olen aivan samaa mieltä kuin Wolverstonekin. Suostun siihen
ainoastaan äärimmäisenä keinona pelastaakseni meidät kaikki varmasta
tuhosta, jonka omalla toiminnallani olen hankkinut niskaamme. Ja nekin,
jotka eivät halua seurata minua, pysyvät koskemattomina ja saavat
sittemmin vapaasti lähteä minne haluavat. Niillä ehdoilla myyn itseni
kuninkaalle. Sanokoon lordi Julian, joka on valtioministerin edustaja,
suostuuko hän näihin ehtoihin.»

Heti kajahti hänen ylhäisyytensä suostumus innokkaana ja selvänä.
Ja siihen päättyikin todellisuudessa koko juttu. Lordi Julian, joka
nyt joutui hyväntahtoisen leikinlaskun ja puoleksi pilkallisten
hyvä-huutojen kohteeksi, kiiruhti noutamaan hytistään valtakirjaa
ja iloitsi itsekseen asian käänteestä, joka soi hänelle tilaisuuden
suorittaa niin loistavalla tavalla tehtävänsä, jota varten hän oli
tullut.

Sillä välin oli merkinpuhaltaja ilmoittanut Jamaikan laivastolle, että
sieltä lähetettäisiin vene, ja keskilaivassa olevat miehet hajaantuivat
meluten laivan kaiteille kurkottelemaan ja katselemaan komeita aluksia,
jotka hyvää vauhtia lähestyivät heitä. Kun Ogle lähti peräkannelta,
kääntyi Blood ympäri ja joutui silmäkkäin neiti Bishopin kanssa.

Tyttö oli katsellut häntä loistavin silmin, mutta nähdessään nyt
Bloodin alakuloiset kasvot ja ne syvät vaot, jotka synkensivät hänen
otsaansa, muuttui hänen ilmeensä. Hän lähestyi Bloodia tavallisuudesta
poikkeavan arastelevasti ja pani toisen kätensä kevyesti hänen
käsivarrelleen.

»Te olette valinnut viisaasti, sir», sanoi hän kiitellen, »vaikka
teittekin sen vastenmielisesti.»

Blood katseli synkin silmin tyttöä, jonka vuoksi hän oli tehnyt
uhrauksensa.

»Se oli velvollisuuteni teitä kohtaan — ainakin luulin niin», sanoi hän
rauhallisesti.

Tyttö ei käsittänyt. »Teidän päätöksenne pelasti minut hirvittävästä
vaarasta», myönteli tyttö ja värisi ajatellessaan sitä. »Mutta minä en
käsitä, miksi ensin hylkäsitte tarjouksen, kun se teille esitettiin.
Sehän on kunniakas tehtävä.»

»Jaakko-kuninkaan palvelus?» vastasi Blood pilkallisesti.

»Englannin», korjasi tyttö moittivasti. »Isänmaa on kaikki, sir,
hallitsija ei mitään. Jaakko-kuningas menee menojaan, toisia tulee
sijaan ja hekin menevät. Mutta Englanti jää sen poikien kunniakkaasti
palveltavaksi huolimatta siitä, mitä kaunaa meillä saattaa olla niitä
miehiä kohtaan, jotka sitä kulloinkin hallitsevat.»

Blood näytti hieman hämmästyvän, sitten hän hymyili. »Ovelaa
asianajoa», virkkoi hän hyväksyvästi. »Teidän olisi pitänyt äsken puhua
miehistölle.»

Sitten hänen ääneensä tuli pilkallinen sävy, kun hän lisäsi:

»Luuletteko, että tuo kunniallinen palvelus pystyy puhdistamaan miehen,
joka on ollut merirosvo ja varas?»

Neiti Bishop loi silmänsä alas. Hänen äänensä oli hieman epävarma hänen
vastatessaan.

»Jos hän — jos hän tarvitsee puhdistamista. Ehkäpä — ehkäpä häntä on
tuomittu liian ankarasti.»

Bloodin siniset silmät salamoivat ja hänen lujasti yhteenpuristuneilta
huuliltaan hävisi kova piirre.

»Niinkö... jos luulette niin», sanoi hän katsahtaen tyttöön omituisen
nälkäinen ilme katseessaan, »niin saattaa elämällä ehkä sittenkin olla
tarkoituksensa, ja ehkäpä Jaakko-kuninkaankin palveleminen saattaa
käydä siedettäväksi.»

Katsahtaessaan tytön ohi merelle hän huomasi veneen lähtevän eräältä
suurista laivoista, jotka nyt käännyttyään vastatuuleen keinuivat
hiljalleen noin kolmen sadan jalan päässä _Arabellasta_. Hänen
käytöksensä muuttui äkkiä. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja taas
itse käynyt kohtaloonsa käsiksi. »Jos suvaitsette mennä hyttiinne ja
noutaa sieltä tavaranne ja palvelijanne, niin lähetämme teidät jollekin
Jamaikan laivaston suurelle alukselle.» Hän osoitti venettä puhuessaan.

Tyttö meni, ja Blood jäi Wolverstonen kanssa katselemaan lähestyvää
venettä, jossa oli kaksitoista soutajaa ja jonka perätuhdolla istui
punaisiin puettu jäykkäryhtinen olento. Hän nosti kaukoputkensa miestä
kohti.

»Sehän ei olekaan Bishop itse», sanoi Wolverstone puoleksi kysyen,
puoleksi varmana.

»Ei», Blood työnsi kaukoputkensa kokoon. »Kuka lienee, en tunne.»

»Haa!» Wolverstone purki pilkallisesti iloaan. »Huolimatta innostaan
ei Bishopia itseään ole haluttanut tulla tänne. Hän on ollut tällä
aluksella ennenkin ja sai uida siitä hyvästä. Hän muistaa sen ehkä
vielä ja on sen vuoksi lähettänyt edustajansa.»

Edustaja osoittautui olevan upseeri nimeltä Calverley, pirteä,
omahyväinen mies, vasta äskettäin Englannista tullut keltanokka, jonka
eleistä saattoi helposti huomata, että eversti Bishop oli tarkoin
evästänyt hänet lähettäessään hänet käsittelemään merirosvoja.

Hänen käytöksensä oli ylpeä, kova ja ylenkatseellinen, kun hän astui
_Arabellan_ kannelle.

Blood, kuninkaan valtakirja taskussaan, ja lordi Julian seisoivat
vierekkäin ottaakseen vastaan tulijan, ja kapteeni Calverley hämmästyi
hieman nähdessään kaksi miestä, jotka ainakin ulkomuodoltaan olivat
jotakin aivan toista kuin mitä hän oli odottanut saavansa nähdä. Mutta
hänen ylpeä rauhallisuutensa ei siitä häiriintynyt ja hän tuskin
suvaitsi katsahtaa puolialastomiin ja villin näköisiin miehiin, jotka
vetelehtivät puoliympyrässä taempana.

»Hyvää päivää, sir», huudahti Blood hänelle hilpeästi. »Minulla on
kunnia toivottaa teidät tervetulleeksi _Arabellalle_. Nimeni on Blood
— kapteeni Blood, nöyrin palvelijanne. Ehkäpä olette kuullut minusta
aikaisemmin.»

Kapteeni Calverley tuijotti hämillään.

Pelätyn merirosvon hilpeä käytös oli jotakin, jota hän ei ollut osannut
odottaa toivottomalta mieheltä, jonka oli pakko häpeällisesti antautua.

Hieman hapahko hymy karehti upseerin ylpeillä huulilla.

»Se kunnia kutistuu kyllä hirsipuussa, olkaa varma siitä», sanoi hän
ylenkatseellisesti. »Mutta se kuulunee teidän tapaisillenne. Minä olen
kuitenkin tullut tänne kuulemaan teidän antautumisestanne enkä teidän
hävyttömyyksiänne.»

Kapteeni Blood näytti hämmästyneeltä, pahastuneelta. Hän kääntyi
valittaen lordi Julianiin.

»Siinä nyt kuulitte! Oletteko kuullut mokomaa ennen? Mutta minähän jo
sanoin teille. Näette, että tämä nuori mies on täydelleen erehtynyt.
Ehkäpä säästymme luiden turhanpäiväisiltä rikkomisilta, jos selitätte
hänelle kuka ja mikä minä oikeastaan olen.»

Lordi Julian astui askelen eteenpäin ja kumarsi välinpitämättömästi,
miltei ylenkatseellisesti ylenkatseelliselle, mutta nyt aivan
hölmistyneelle upseerille. Pitt, joka peräkannelta käsin seurasi
näytelmää, kertoo meille, että hänen ylhäisyytensä oli yhtä vakavan
näköinen kuin pappi mestaustilaisuudessa. Mutta epäilen hieman, että
hänen vakavuutensa oli vain naamio, jolla hän koetti peittää salaista
iloaan.

»Minulla on kunnia ilmoittaa teille, sir, että kapteeni Blood on
kuninkaan palveluksessa valtakirjan nojalla, jonka on allekirjoittanut
ja sinetillään varustanut lordi Sunderland, hänen majesteettinsa
kuninkaan valtiosihteeri.»

Kapteeni Calverleyn kasvot lensivät punaisiksi, ja hänen silmänsä
suurenivat. Taempana olevat merirosvot nauroivat, ilkamoivat ja
kiroilivat komedian aiheuttamasta ilosta. Pitkän aikaa tuijotti
Calverley ääneti hänen ylhäisyyteensä ja huomasi, miten kalliisti
ja loisteliaasti hän oli puettu, miten ylhäisen tyynesti ja kylmän
hienosti hän sanoi sanottavansa, mikä kaikki oli omiaan muistuttamaan
siitä suuresta maailmasta, johon hän kuului.

»Ja kuka piru te sitten olette?» räjähti hän vihdoin.

Yhä kylmemmäksi ja ylhäisemmäksi kävi lordin ääni.

»Te ette ole varsin kohtelias, sir, kuten jo aikaisemmin olen
huomannut. Nimeni on Wade — lordi Julian Wade. Olen hänen
majesteettinsa lähettämänä tullut näille sivistymättömille perukoille
ja olen mylord Sunderlandin läheinen sukulainen. Eversti Bishopille on
ilmoitettu tulostani.»

Äkillinen muutos Calverleyn käytöksessä lordi Julianin mainitessa
nimensä ilmaisi selvästi, että ilmoitus oli tullut ja että hän tiesi
siitä..

»Minä... minä luulen, että sellainen on saapunut», sanoi Calverley
epäilyksen ja epäluulon välimailla. »Nimittäin, että eversti Bishopille
on tullut ilmoitus lordi Julian Waden tulosta. Mutta — mutta... tällä
laivalla?» Upseeri teki avuttoman eleen ja joutuen kokonaan hämilleen
vaikeni äkkiä.

»Olin tulossa _Royal Maryllä_...»

»Niin on meille ilmoitettu.»

»Mutta _Royal Mary_ joutui erään espanjalaisen merisissin käsiin, enkä
ehkä olisi koskaan tullut tänne, ellei olisi ollut kapteeni Bloodia,
sillä hän pelasti minut.»

Kapteeni Calverleyn sielussa vaikeni. »Aivan niin, minä ymmärrän.»

»Minä rohkenen epäillä sitä.» Lordin ääni ei ollut hitustakaan
lempeämpi. »Mutta jääköön se toiseen kertaan. Jos kapteeni Blood
suvaitsee näyttää valtakirjansa, niin se ehkä saa kaikki epäilykset
kaikkoamaan ja voimme jatkaa edelleen. Olen iloinen päästessäni vihdoin
Port Royaliin.»

Kapteeni Blood ojensi pergamentin Calverleyn mulkoilevien silmien
eteen. Upseeri tarkasteli sitä, varsinkin sinettiä ja nimikirjoitusta.
Sitten hän astui askelen taaksepäin, nolona, voimattomana miehenä. Hän
kumarsi avuttomasti.

»Minun täytyy palata eversti Bishopin luo saamaan määräyksiä», ilmoitti
hän heille.

Sillä välin oli miesjoukko hajaantunut kahden puolen, ja aukosta astui
esiin neiti Bishop sekarotuisen palvelijansa kanssa. Olkansa takaa
huomasi kapteeni Blood hänen tulonsa.

»Koska eversti Bishop on teidän laivallanne, niin ehkäpä viette hänen
veljentyttärensä hänen luokseen. Neiti Bishop oli myös Royal Maryllä
ja pelastin hänet samalla kun hänen ylhäisyytensäkin... Hän voi kyllä
selvittää yksityiskohtiaan myöten sekä pelastumisensa että nykyisen
asiain tilan.»

Täten joutuessaan yllätyksestä toiseen ei kapteeni Calverley pystynyt
muuhun kuin kumartamaan uudelleen.

»Mitä minuun tulee», sanoi lordi Julian, joka koetti tehdä neiti
Bishopin lähdön vapaaksi kaikista sekaantumisista merirosvojen
puolelta, »niin jään _Arabellalle_ kunnes saavumme Port Royaliin.
Viekää terveiseni eversti Bishopille. Sanokaa hänelle, että odotan
saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssaan siellä.»



Kahdeskolmatta luku

VIHOLLISUUKSIA


Port Royalin suuressa satamassa, joka oli niin laaja, että siihen
olisi mahtunut koko maailman laivastot, oli _Arabella_ ankkurissa.
Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut vankina, sillä sen edessä noin
neljännesmailin päässä ylähangan puolella kohosi mahtavana korkeuteen
linnoituksen ainoa pyöreä torni ja parin kaapelin mitan päässä sen
takana alahangan puolella oli kuusi sotalaivaa, jotka muodostivat
Jamaikan laivasto-osaston.

Vastapäätä aivan _Arabellan_ kohdalla näkyi mahtavan, veden rajaan
asti ulottuvan kaupungin tasakattoisia valkoisia taloja. Niiden takana
kohosivat punaiset katot porrasmaisesti loivasti kohoavan mäen mukaan,
jolle kaupunki oli rakennettu siellä täällä esiinpistävine torneineen
ja huippuineen, ja tämän takana jono vihertäviä vuorenselkämiä,
joiden äärimmäisenä taustana kohosi sininen taivas kuin kiilloitettu
teräksinen tuomiokirkko.

Ruo’oista punotussa lepotuolissa, joka oli nostettu häntä varten
peräkannelle ja jota häikäisevältä, polttavalta auringonpaisteelta
suojasi väliaikainen, ruskeasta purjekankaasta tehty katos, loikoi
Peter Blood, nahkakantinen, paljon sormeiltu kappale Horatiuksen Oodeja
unohdettuna kädessään.

Aivan hänen alapuoleltaan kuului pesuharjojen suhina ja veden solina
pyykateissa, sillä oli vielä aikainen aamu ja kannenpesijät olivat
Haytonin, puosun, johdolla jo täydessä työn touhussa keski- ja
keulakannella. Huolimatta kuumuudesta ja tyynestä ilmasta oli yhdellä
työntekijöistä tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan jaksaakseen loilottaa rivoa
merirosvolaulua.

Blood huoahti syvään, ja hymyn tapainen levisi hänen tarkkaaville,
auringon paahtamille kapeille kasvoilleen. Sitten hänen tummat
kulmakarvansa vetäytyivät yhteen sinisten silmien yllä ja syvät
mietteet eristivät hänet kokonaan lähimmästä ympäristöstä.

Asiat eivät olleet luistaneet ensinkään hyvin niinä kahtena viikkona,
jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jona hän otti vastaan kuninkaan
valtakirjan.

Heti maihin noustua oli syntynyt kahnausta eversti Bishopin kanssa. Kun
Blood ja lordi Julian astuivat maihin yhdessä, oli heitä vastassa mies,
joka ei edes koettanutkaan salata harmiaan asiain käänteen johdosta
eikä päätöstään muuttaa niitä oman mielensä mukaan. Hän odotti heitä
laivasillalla muutamien upseerien ympäröimänä.

»Tehän olette lordi Julian Wade, mikäli ymmärrän», oli hänen
epäkohtelias tervehdyksensä. Sillä Bloodille ei hänellä sillä hetkellä
ollut tarjottavana muuta kuin vihainen silmäys.

Lordi Julian kumarsi. »Otaksun, että minulla on kunnia puhutella
eversti Bishopia, Jamaikan varakuvernööriä.» Oli miltei kuin
hänen ylhäisyytensä olisi antanut everstille pienen opetuksen
käyttäytymisessä. Tämä ottikin sen onkeensa ja teki myöhästyneen
kumarruksen, nostaen samalla leveälieristä hattuaan. Sitten hän jatkoi
entiseen tapaansa.

»Minulle on kerrottu, että te olette jättänyt kuninkaan valtakirjan
tälle miehelle.» Hänen äänensäkin kertoi, kuinka katkera hänen vihansa
oli. »Syyt teidän menettelyynne olivat epäilemättä jalot — kiitollisuus
pelastumisestanne espanjalaisten käsistä. Mutta asia semmoisenaan on
mahdoton, mylord. Valtakirja täytyy saada peruutetuksi.»

»Enpä luule käsittäväni teitä», sanoi lordi Julian ylhäisesti.

»Varmaankaan ette, sillä jos sen tekisitte, ette koskaan olisi toiminut
tällä tavoin. Tuo mies on vetänyt teitä nenästä. Hänhän on ensiksikin
kapinallinen, toiseksi karannut orja ja kolmanneksi ja viimeiseksi
verinen merirosvo. Olen ajanut häntä takaa koko viime vuoden.»

»Vakuutan teille, sir, että tiesin täydelleen tämän kaiken. Minä en jaa
kuninkaan valtakirjoja kevytmielisesti.»

»Vai ette, jumaliste! Mitä te muutakaan luulette tämän olevan. Mutta
hänen majesteettinsa varakuvernöörinä Jamaikassa otan minä vapauden
korjata erehdyksenne omalla tavallani.»

»Niinkö! Ja mikähän tapa se on?»

»Port Royalissa on hirsipuu, joka on odottanut tätä roistoa jo kauemman
aikaa.» Blood oli puuttumaisillaan puheeseen, mutta lordi ennätti ennen
häntä.

»Huomaan, sir, että ette oikein ole perillä tilanteesta. Jos
valtakirjan antaminen kapteeni Bloodille on ollut erehdys, niin ei syy
ole minun. Minä toimin mylord Sunderlandin ohjeiden mukaan, ja täysin
tietoisena olosuhteista on hänen ylhäisyytensä määrännyt valtakirjan
nimenomaan kapteeni Bloodille, jos hän vain suostuu ottamaan sen
vastaan.»

Eversti Bishopin suu jäi auki hämmästyksestä ja harmista.

»Määräsikö lordi Sunderland valtakirjan juuri hänelle?»

»Nimenomaan hänelle.»

Hänen ylhäisyytensä odotti hetkisen vastausta. Kun ei sitä kuulunut
sanattomaksi mykistyneeltä varakuvernööriltä, teki hän puolestaan
kysymyksen.

»Vieläkö nytkin uskallatte sanoa sitä erehdykseksi, sir? Ja
rohkenetteko käydä korjaamaan sitä?»

»Minä... minä en saattanut uneksiakaan...»

»Ymmärrän. Sallikaa minun esittää teille kapteeni Blood.»

Väkisin oli Bishopin näytettävä niin tyytyväistä naamaa kuin hän vain
kykeni. Mutta kaikille oli selvää, että se oli vain naamari, jolla hän
koetti peittää raivoaan ja myrkyllistä vihaansa.

Tästä huonoenteisestä alusta eivät asiat sittemmin olleet parantuneet,
päinvastoin ne olivat tulleet pahemmiksi.

Bloodin mietteet koskivat tätä ja muita asioita hänen loikoessaan
lepotuolissaan. Hän oli ollut kaksi viikkoa Port Royalissa ja hänen
laivansa oli tosiasiallisesti yhtynyt Jamaikan laivasto-osastoon. Ja
kun tieto tästä kulkeutuisi Tortugaan ja häntä palaavaksi odottavien
merirosvojen korviin, niin tulisi kapteeni Bloodin nimestä, jolla
Rannikon veljeskunnan keskuudessa oli ollut niin suurenmoinen kaiku,
herjasana, kauhistus, ja hän saisi ehkä vielä elämällään maksaa teon,
jonka he käsittäisivät petolliseksi luopumiseksi. Ja minkä vuoksi hän
oli saattanut itsensä tähän asemaan? Tytön vuoksi, joka vältti häntä
niin itsepintaisesti ja tarkoituksellisesti, että hänen täytyi tulla
siihen johtopäätökseen, että tyttö yhä halveksi häntä. Hänen oli tuskin
vilaukseltakaan suotu nähdä tyttöä koko kahden viikon aikana, vaikka
hän pääasiallisesti sen vuoksi päivittäin kävi hänen setänsä asunnossa
ja joka päivä urhoollisesti alistui sietämään eversti Bishopin
osoittamaa peittelemätöntä vihamielisyyttä ja ilkkuvaa kiukkua. Eikä
se suinkaan ollut pahinta. Hänen annettiin selvästi ymmärtää, että
tytön jokainen hetki oli omistettu lordi Julianille, tuolle nuorelle,
hienolle ja kohteliaalle, St. Jamesista olevalle narrille. Mitäpä
mahdollisuuksia hänellä, toivottomalla seikkailijalla, joka oli
ollut lainsuojattomien kirjoissa, saattoi olla sellaisen kilpailijan
rinnalla, joka sitä paitsi oli älykäs, kuten Bloodin täytyi myöntää?

Ymmärtänette hänen mielensä katkeruuden. Hän piti itseään sadun
koirana, joka oli päättänyt lopettaa yrityksensä tavoitella aina
pakenevaa varjoaan.

Hän haki lohdutusta Horatiuksen oodin säkeestä, joka osui hänen
silmäänsä: »Levius fit patientia quicquid corrigere est nefas.» [Se
mikä on mahdotonta korjata, on helpompi kantaa kärsivällisyyden
avulla.] Hän haki, mutta ei sanottavasti löytänyt sitä.

Vene, joka huomaamatta oli lähestynyt rannalta käsin, laski raappien
ja jysähdellen _Arabellan_ punaista kylkeä vasten ja käheä ääni huusi
merkinantajalle. Laivan kellotapulista kajahti kaksi hopeanheleätä
kilahdusta terävinä ja selkeinä ja hetken perästä vihelsi puosun pilli
pitkän valittavan vonkaisun.

Äänet herättivät kapteeni Bloodin synkistä mietteistään. Hän nousi
solakkana, vilkkaana ja huomiota herättävän hienona punaisessa,
kultareunuksisessa takissaan, joka ilmaisi hänen uuden asemansa
arvon, ja pistäen pienen kirjansa taskuun hän lähestyi leikkauksilla
varustettua peräkannen kaidetta juuri kun Jeremias Pitt astui portaille.

»Kirje varakuvernööriltä», ilmoitti laivuri lyhyesti ja ojensi
Bloodille kokoontaitetun paperin.

Blood mursi sinetin ja luki kirjeen. Pitt puettuna väljään paitaan ja
housuihin nojasi sillä aikaa kaidetta vasten ja katseli häntä huolekas
ilme kauniilla, rehellisillä kasvoillaan.

Blood naurahti lyhyesti ja nyrpisti huuliaan. »Sangen käskevä kutsu»,
sanoi hän ja ojensi paperin ystävälleen.

Nuori laivuri katsahti sitä harmailla silmillään. Miettiväisenä hän
pyyhkäisi kullankeltaista partaansa.

»Ethän mene?» sanoi hän puoleksi kysyen, puoleksi vaatien.

»Miksikä en? Olenhan joka päivä käynyt linnoituksessa...»

»Mutta hän tahtoo tavata sinua Wolverstonen asiassa. Siinä hänellä on
vihdoinkin mihin käydä käsiksi. Tiedäthän, Peter, että yksinomaan lordi
Julian on estänyt Bishopia purkamasta vihaansa sinuun. Jos hän nyt
pystyy näyttämään, että...»

»Mitä sitten?» keskeytti hänet Blood välinpitämättömästi. »Olenko minä
sen suuremmassa vaarassa maalla kuin laivassakaan, kun ei miehistöstä
ole jäljellä kuin viisikymmentä ja nekin sellaisia vetelyksiä, joille
on yhdentekevää ovatko he kuninkaan vai minun palveluksessani?
Jeremias, rakas poikaseni, asian laita on niin, että Arabella on täällä
vankina, niin, niin, vankina tuon linnoituksen ja laivaston välissä.
Älä unohda sitä.

Jeremias puristi kätensä nyrkkiin.

»Miksi annoitkaan Wolverstonen ja muiden lähteä», huudahti hän hieman
katkerasti. »Sinun olisi pitänyt huomata siitä koituva vaara.»

»Miten olisin kunniallisena miehenä voinut pidättääkään heitä? Se
kuului kauppaan. Sitä paitsi, mitä apua heidän jäämisestäänkään olisi
ollut minulle?» Ja kun ei Pitt vastannut hänelle mitään, hän jatkoi
olkapäitään kohautellen: »Ymmärrätkö nyt? Lähden hakemaan lakkini,
keppini ja miekkani ja sitten menen maihin. Pidähän huolta siitä, että
vene on valmiina.»

»Sinä menet ummessa silmin Bishopin käsiin», varoitti Pitt häntä.

»No, no, ehkäpä ei minua oteta niinkään helposti kuin hän luulottelee.
Minussakin on vielä pari okaa jäljellä.» Ja naurahtaen Blood lähti
hyttiinsä.

Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi
epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän
lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas
antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.

»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli
laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin
nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten
sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä,
jos sopimus aiotaan rikkoa.»

»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen
päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»

Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi
hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen
henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään
linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden
tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut
määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että
hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.

Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni
suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa
sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen
edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin
hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa
vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli
pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.

Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana
kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan
pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia
kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui
äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.

»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten
hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan
sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»

»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään
hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja
hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on
kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan
pysähtymään.»

»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän»,
esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen
sinisissä silmissään oudon kylmä katse.

»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä
huolimatta ahdistelette minua alituisesti.»

Se pani miekat kalskahtamaan yhteen ja kaksintaistelun välttäminen oli
Bloodin vaistoja vastaan.

»Tottavie, te ainakin sanotte ajatuksenne selvästi», sanoi hän. »Mutta
koska otin kantaakseni kuninkaan takin enemmän tai vähemmän teidän
vuoksenne, niin pitäisi teidän sietää sitä edes sen verran kuin se
pystyy verhoamaan entistä merirosvoa ja varasta.»

Tyttö kohautti hartioitaan harmistuneena ja katuen sanojaan. Peläten
ilmaisevänsä jälkimmäisen tunteen hän turvautui edelliseen. »Koetan
parastani», sanoi hän.

»Voitte siis olla armelias jossakin määrin!» Blood nauroi hiljaa. »Mikä
taivaan armo, miten kiitollinen olenkaan. Ehkäpä kuitenkin olen liian
julkea. Mutta en saata unohtaa sitä, että ollessani vain halpa orja
setänne viljelyksillä kohtelitte minua joltisenkin ystävällisesti.»

»Miksikäs en! Siihen aikaan teillä olikin jossain määrin oikeus vaatia
minulta ystävällisyyttä. Tehän olitte silloin vain onneton herrasmies.»

»Ja miksi te minua nyt sanoisitte?»

»Tuskin ainakaan onnettomaksi. Tännekin on kulkeutunut maine teidän
hyvästä onnestanne merillä — siitähän on tullut miltei sananparsi.
Ja on tänne kulkeutunut huhuja teidän hyvästä onnestanne muissakin
asioissa.»

Hän puhui nopeasti, ajatellen mielessään mademoiselle d’Ogeronia,
ja hän olisi heti peruuttanut sanansa, jos se vain olisi ollut
mahdollista. Mutta Peter Blood sivuutti ne kokonaan eikä tulkinnut
niitä ensinkään sillä tavalla kuin tyttö oli pelännyt.

»Niin — aika joukko valheita, epäilemättä, kuten voisin todistaa
teille.»

»En käsitä, miksi vaivautuisitte selittämään niitä valheiksi ja
puolustamaan itseänne», sanoi tyttö vähentääkseen Bloodin rohkeutta.

»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»

»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»

Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui
huomautukseen:

»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut
tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin,
että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä
paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta
mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan
huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»

Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan
Bloodin lujan katseen edessä.

»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi
hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.

»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se
teille.»

»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän
täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että
teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin
kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»

»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana,
niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se
tekisi minulle kuinkakin hyvää.»

Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili
valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin
äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän
ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi
rehellisesti korjata tekonsa.

»Te erehdytte», alkoi hän. »En tarkoittanut sitä.»

Mutta kohtalo oli kerta kaikkiaan määrännyt, että he käsittäisivät
toisensa väärin. Mustasukkaisuus, tuo järjen pimentäjä, oli ollut
ahkerassa touhussa kummankin aivoissa.

»Mitä sitten», kysyi Blood ja lisäsi sitten: »Lordi Julianiako?»

Tyttö tuijotti häneen, uudelleen vihaisena.

»Oh, olkaa suora minua kohtaan», pyysi Blood antamatta perään.

»Se olisi edes pieni ystävällisyyden osoitus minua kohtaan.»

»Te... te olette aivan sietämätön», sanoi tyttö. »Pyydän, antakaa minun
mennä».

Blood astui syrjään, ja leveällä lakillaan, joka yhä oli hänen
kädessään, hän viittasi tytölle tietä taloon päin.

»En tahdo pidättää teitä kauempaa, neiti. Mutta kirotun teon, jonka
tulin tehneeksi tyhjän päiten, voin taas tehdä tekemättömäksikin.
Perästäpäin voitte sitten muistutella mielessänne, että se oli teidän
sydämettömyytenne, joka minut siihen ajoi.»

Tyttö oli liikahtanut lähteäkseen, mutta pysähtyikin ja katsoi
Bloodiin. Hän oli nyt vuorostaan puolustautumassa ja hänen äänensä
vapisi vihasta.

»Siinäkö äänilajissa! Ja te rohkenette puhutella minua sillä tavalla!»
huudahti hän niin tulisesti, että Bloodkin hämmästyi. »Te olette
kyllin julkea moittiaksenne minua siitä, etten halua teidän kättänne,
kun kerran tiedän kuinka saastainen se on ja kun tiedän, että olette
murhamies ja vielä muutakin.»

Blood tuijotti tyttöön suu auki.

»Murhaaja — minäkö?» kysyi hän vihdoin.

»Täytyykö minun mainita uhrinne nimikin? Ettekö murhannut Levasseuria?»

»Levasseuria?» Blood hymyili hieman. »Vai on teille kerrottu siitäkin!»

»Voitteko kieltää sen?»

»Tapoin hänet, se on totta. Ja muistan tappaneeni toisenkin miehen
samanlaisissa olosuhteissa. Se tapahtui Barbados-saarella sinä yönä,
jolloin espanjalaiset ryöstivät kaupungin. Mary Traill voisi kertoa
siitä teille. Hän oli läsnä silloin.»

Hän painoi lakin päähänsä tuimalla otteella ja lähti vihaisena pois, ja
tyttö jäi seisomaan ennättämättä vastata sanaakaan ja pystymättä edes
täydelleen käsittämään, mitä hänen sanansa merkitsivät.



Kolmaskolmatta luku

PANTTIVANKI


Peter Blood seisoi hallitustalon pilarien kannattamassa eteisessä ja
katseli mitäännäkemättömillä silmillään, joissa kuvastuivat suru ja
suuttumus Port Royalin sataman toisella puolen kohoavia vihertäviä
mäkiä ja Sinivuorten harjannetta, joka niiden takana näytti värisevän
helteisessä ilmassa.

Hänet herätti unelmistaan neekeripalvelija, joka palasi ilmoittamasta
hänen tulostaan, ja hän lähti sitten orjan mukana talon läpi sen takana
olevalle kuistille, jonka varjossa eversti Bishop ja lordi Julian
paraikaa vilvoittelivat itseään.

»Ahaa, vai jo te tulitte», tervehti varakuvernööri häntä ja sitten
seurasi sarja epämääräisiä, mutta ilmeisesti pahaa tuulta ilmaisevia
ähkimisiä.

Hän ei viitsinyt nousta seisomaan, vaikka lordi Julian, noudattaen
hienon kasvatuksensa juurruttamia vaistoja, oli hänelle hyvänä
esimerkkinä. Vihaisten kulmiensa alta katseli Barbados-saaren rikas
istutustenomistaja entistä orjaansa, joka hattu kädessä ja kevyesti
nojaten nauhoilla koristettuun keppiinsä seisoi kuin eivät hänen
kasvonsa vihan ilmettä tuntisikaan, vaikka ritarillinen vastaanotto
samaista tunnetta yhtä mittaa kasvatti.

Vihdoin puhkesi eversti Bishop puhumaan kulmat vihaisissa rypyissä ja
ääni itsekylläisen kopeana.

»Olen kutsunut teidät tänne, kapteeni Blood, eräiden vastikään
saapuneiden uutisten johdosta. Minulle on ilmoitettu, että satamasta
on eilen illalla lähtenyt eräs fregatti, jolla teidän liittolaisenne
Wolverstone ja sataviisikymmentä entistä alaistanne miestä on
poistunut. Hänen ylhäisyytensä ja minä olisimme iloisia, jos
selittäisitte, miten tulitte sallineeksi sen.»

»Sallineeksi?» kysyi Blood. »Minä käskin häntä lähtemään.»

Vastaus sai Bishopin hetkeksi sanattomaksi. »Käskitte?» sanoi
hän epäuskoisella äänenpainolla ja hänen ylhäisyytensä kohotteli
kulmakarvojaan. »Jumaliste! Ehkäpä selitätte hieman tarkemmin asian.
Minne Wolverstone on lähtenyt?»

»Tortugaan. Hän lähti sinne viemään sanaani niille upseereille, jotka
neljän laivansa kanssa odottavat minua siellä. Käskin hänen kertoa
heille, mitä on tapahtunut ja miksi heidän ei enää tarvinnut odottaa
minua.»

Bishopin suuri naama näytti paisuvan yhä suuremmaksi ja sen puna kävi
tuntuvammaksi. Hän pyörähti lordi Julianiin päin.

»Siinä sen kuulitte, mylord. Hän on aivan tahallisesti laskenut
Wolverstonen merille taas — Wolverstonen, joka on pahin koko
rosvojoukosta hänen itsensä jälkeen. Toivon, että teidän ylhäisyytenne
vihdoinkin huomaa, mikä mielettömyys oli antaa kuninkaan valtakirja
tällaiselle miehelle vastoin kaikkia neuvojani. Tämä tekohan on... on
suorastaan kapinaa... maanpetosta! Jumaliste! Se on kenttäoikeudessa
ratkaistava asia.»

»Lopettakaa jo lörpöttelynne kapinoista, maanpetoksista ja
kenttäoikeuksista!» sanoi Blood, pani hatun päähänsä ja istuutui
pyytämättä. »Olen lähettänyt Wolverstonen ilmoittamaan Hagthorpelle,
Christianille ja Ybervillelle sekä muille pojille, että heillä on
kokonainen kuukausi aikaa päättää, tahtovatko he seurata esimerkkiäni,
jättää merirosvouden ja palata hirviensä ja tukkimetsiensä luo, tai
muutoin poistua Karibian vesiltä. Siinä kaikki mitä olen tehnyt.»

»Mutta miehistö?» keskeytti hänen ylhäisyytensä tasaisella
kultivoidulla äänellään. »Nuo sataviisikymmentä miestä, jotka
Wolverstone vei mukanaan?»

»Ne kuuluvat siihen osaan miehistöäni, joille ei Jaakko-kuninkaan
palvelus maistunut ja jotka sen vuoksi päättivät hankkia toimeentulonsa
muulla tavalla. Se sisältyi sopimukseemme, mylord. Heidän piti saada
esteettä lähteä.»

»En muista sitä», sanoi hänen ylhäisyytensä rehellisesti.

Blood katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään.

»Totisesti, minua ei ainakaan voi moittia siitä, että teidän
ylhäisyydellänne on huono muisti. Sanon, että asia oli niin, ja minä
en valehtele. En ole koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi. Missään
tapauksessa ette voi olettaa, että olisin muunlaiseen sopimukseen
suostunut.»

Silloin varakuvernööri räjähti.

»Te olette antanut noille kirotuille roistoille Tortugassa varoituksen,
jotta he pääsisivät meiltä karkuun. Sen te juuri olette tehnyt. Sillä
tavalla te väärinkäytätte valtakirjaanne, jolla olette pelastanut oman
kaulanne!»

Peter Blood katsoi häneen lujasti, kasvot liikkumattomina.

»Tahdon huomauttaa teille», sanoi hän vihdoin hyvin tyynesti, »että
tarkoitukseni oli — kokonaan jättämällä laskuista teidän halunne, joka
kuten jokainen tietää on lähinnä sukua pyövelille — puhdistaa Karibian
meri merirosvoista. Nyt olen ryhtynyt mahdollisimman tehokkaaseen
keinoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Tiedon siitä, että olen
astunut kuninkaan palvelukseen, pitäisi jo sinänsä olla omiaan
hajoittamaan sen laivaston, jonka päällikkönä minä vastikään olin.»

»Aivan niin», ilkkui varakuvernööri pahanilkisesti. »Entä jollei se
sitä tee?»

»Siihen mennessä on aikaa yllin kyllin tuumia, mihin sitten on
ryhdyttävä.»

Lordi Julian ehätti ennen Bishopin uutta ryöppyä.

»On mahdollista, että mylord Sunderland on tyytyväinen, jos asia saa
sen ratkaisun minkä lupaatte.»

Se oli kohteliasta ja sovinnollista puhetta. Bloodia kohtaan
tuntemansa ystävällisyyden vuoksi ja käsittäen täydelleen sen vaikean
aseman, mihin merirosvo oli joutunut, oli lordi valmis noudattamaan
saamaansa määräystä aivan kirjaimellisesti. Sen vuoksi hän tarjosi nyt
ystävällisesti kätensä auttaakseen Bloodia viimeisen ja vaikeimman
vastuksen yli, jonka tämä itse oli rakentanut sovituksensa tielle
Bishopin käytettäväksi. Pahaksi onneksi oli nuori aatelismies viimeinen
henkilö, jolta Blood tällä erää halusi apua, siinä määrin oli katkera
mustasukkaisuus hämmentänyt hänen mielensä.

»Joka tapauksessa», vastasi hän vihaisesti ja ehkä vielä enemmän
pilkallisesti, »on se kai korkeinta mitä te minulta voitte odottaa ja
varmasti se on kaikki, mitä hän on minuun nähden saava.»

Hänen ylhäisyytensä rypisti silmäkulmiaan ja kosketti nenäliinalla
huuliaan.

»En luule oikein pitäväni teidän puhetavastanne. Todellakin, kun
lähemmin ajattelen asiaa, niin en ole enempää odottanutkaan teiltä.»

»Olen sangen pahoillani siitä. Tosiaankin», vastasi Blood hävyttömästi.
»Mutta siinä sitä nyt ollaan. Minä en ainakaan sen vuoksi ole
taipuvainen lieventämään puhetapaani.»

Hänen ylhäisyytensä vaaleat silmät laajenivat hieman. Hitaasti hän
nosti silmäkulmiaan.

»Ah», virkkoi hän. »Te olette hirvittävän epäkohtelias mies. Olen
pettynyt teidän suhteenne, sir. Olin siinä uskossa, että olitte
gentlemanni.»

»Ja se ei suinkaan ole teidän ylhäisyytenne ainoa erehdys», pisti
Bishop väliin. »Suuremman erehdyksen teitte siinä, että annoitte
hänelle kuninkaan valtakirjan ja siten pelastitte tämän roiston
hirsipuusta, jonka olin häntä varten varustanut Port Royaliin.»

»Niin, mutta suurin erehdys koko valtakirjajupakassa», sanoi Blood
hänen ylhäisyydelleen, »oli se seikka, että tästä likaisesta
orjakauppiaasta tehtiin Jamaikan varakuvernööri, vaikka hänestä olisi
pitänyt tehdä sen pyöveli, johon virkaan hän luonteensa perusteella
olisi sopivin.»

»Kapteeni Blood!» sanoi hänen ylhäisyytensä ankaran moittivasti.
»Sieluni ja kunniani kautta, sir, te menette kerrassaan liian pitkälle.
Te olette...»

Mutta tässä keskeytti hänet Bishop. Hän oli kompuroinut seisoalleen ja
vuodatti nyt raivoaan sanoilla, joita on mahdotonta painattaa. Kapteeni
Blood, joka myös oli noussut, seisoi näennäisesti välinpitämättömänä
odottaen myrskyn asettumista. Kun se vihdoin oli tapahtunut, kääntyi
hän rauhallisesti lordi Julianin puoleen ikään kuin tämä olisi viimeksi
puhunut.

»Mitä teidän ylhäisyytenne pitikään sanoa?» kysyi hän hämäävän tyynesti.

Hänen ylhäisyytensä oli jälleen entinen hillitty herrasmies ja hän oli
taas taipuvainen sovitteluihin. Hän nauroi ja kohautti olkapäitään.

»Peijakas vieköön, tässä on todellakin tulistuttu turhan vuoksi», sanoi
hän. »Ja Jumala tietää, että tämä kiusallinen ilmanala on omiaan sitä
lisäämään. Eversti Bishop, te olette ehkä hieman liian itsepintainen ja
teissä, sir, on ehkä liian paljon pippuria. Olen jo sanonut, että lordi
Sunderlandin puolesta tyydyn odottamaan kokeenne tuloksia.»

Mutta eversti Bishopin raivo oli nyt kiehahtanut sille asteelle, ettei
se enää ollut hillittävissä.

»Vai tyydytte odottamaan, vai niin?» karjui hän. »Hyvä, mutta minä en
tyydy. Tämä on asia, jossa teidän ylhäisyytenne saa tyytyä olemaan
huonompi asiantuntija. Ja joka tapauksessa rohkenen minä tässä toimia
omalla vastuullani.»

Lordi Julian jätti taistelun sikseen. Hän hymyili väsyneesti, kohautti
hartioitaan ja heilautti kättään antautumisen merkiksi.

Eversti Bishop raivosi edelleen.

»Koska hänen ylhäisyytensä tässä on antanut teille valtakirjan, niin
minä en niin muodoin suoranaisesti voi ahdistaa teitä merirosvouksesta,
kuten ansaitsisitte. Mutta te saatte vastata kenttäoikeudessa
edesottamuksistanne Wolverstoneen nähden ja kärsiä siitä seuraavan
rangaistuksen.»

»Kas niin», sanoi Blood. »Nyt tulemme siis pääasiaan. Te
varakuvernöörinä tulette olemaan ylituomarina tässä kenttäoikeudessa.
Te voitte siten maksaa minulle vanhan kaunanne hirttämällä minut,
huolimatta siitä, tapahtuuko se ansiosta vai ei!» Hän nauroi ja lisäsi
sitten: »Praemonitus, praemunitus.»

»Mitä se merkitsee?» kysyi lordi Julian terävästi.

»Luulin, että teidän ylhäisyydellänne oli hieman koulusivistystä.»
Huomaatte, että hänen välttämättömästi täytyi haastaa riitaa. »En kysy,
mitä se sananmukaisesti merkitsee, sir», sanoi lordi Julian, »vaan
haluan tietää, mitä te tahdotte minun ymmärtävän.»

»Sen jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi», sanoi Blood. »Toivotan
teille kummallekin oikein hyvää päivän jatkoa.» Hän nosti lakkiaan ja
teki sorean kumarruksen.

»Ennen kuin menette», sanoi Bishop, »ja säästääkseni teitä turhilta
hätäilyiltä, ilmoitan teille, että sataman ja linnoituksen päälliköt
ovat saaneet määräyksensä. Te ette lähde minnekään Port Royalista,
hieno, silmukkakaulainen pulmuseni. Piru vieköön, minä aion antaa
teille ainaisen ankkuripaikan tuolla hirsipuun luona.»

Peter Blood jäykistyi ja loi vilkkaat siniset silmänsä tulisesti
vihamiehensä pöhöttyneisiin kasvoihin. Hän asetti pitkän keppinsä
vasempaan käteensä, työnsi huolimattomasti oikean kätensä asetakkinsa
rintamuksen alle ja kääntyi lordi Julianiin, joka miettiväisenä
rypisteli silmäkulmiaan.

»Muistelen teidän ylhäisyytenne vakuuttaneen koskemattomuuteni.»
»Teidän oma käytöksenne tekee lupaukseni täyttämisen sangen vaikeaksi.»
Hän nousi. »Teitte minulle, kapteeni Blood, suuren palveluksen ja minä
toivoin, että meistä olisi tullut ystävät. Mutta koska kerran haluatte,
että asiat menevät päinvastaiseen suuntaan, niin...» Hän kohautti
hartioitaan ja viittasi kädellään varakuvernööriin päin.

Blood täydensi hänen lauseensa omalla tavallaan:

»Te tarkoitatte, että teillä ei ole kylliksi luonteen lujuutta
vastustaaksenne mylvivän härän vaatimuksia.» Hän näytti ulkonaisesti
aivan tyyneltä, jopa hymyilikin. »Hyvä — kuten sanoin äsken —
praemonitus — praemunitus. Pelkään, ettette ole saanut klassillista
sivistystä, sillä muutoin tietäisitte, että se merkitsee: varoitettu on
varuillaan.»

»Varoitettu! Haa!» murahti Bishop. »Varoitus tulee hieman liian
myöhään. Te ette lähde tästä talosta.» Hän otti askelen ovea kohti ja
korotti äänensä. »Hei siellä...», alkoi hän huutaa.

Sitten hän kuuluvasti vetäisi henkeään ja vaikeni. Kapteeni Bloodin
käsi oli äkkiä sukeltanut asetakin alta ja vetänyt esille pitkän,
runsailla hopeakoristeilla helatun pistoolin, jonka hän jalan päästä
ojensi varakuvernöörin päätä kohti.

»Ja varuillaan», sanoi hän. »Älkää liikahtako paikaltanne, teidän
ylhäisyytenne, muussa tapauksessa saattaa sattua tapaturma.»

Ja hänen ylhäisyytensä, joka oli alkanut astua Bishopin avuksi,
pysähtyi silmänräpäyksessä. Varakuvernööri, jonka kasvoilta komea puna
oli äkkiä kadonnut, hätkähti ja alkoi horjahdella tuntiessaan polviensa
notkahtelevan. Peter Bloodin tuima katse yhä lisäsi hänen kauhuaan.

»Minua oikein ihmetyttää, etten ammu teitä muitta mutkitta, senkin
rasvainen roisto. Mutta kun jätän sen tekemättä, tapahtuu se samasta
syystä kuin kerran ennenkin pelastitte kurjan nahkanne, kun se oli
jo menemäisillään. Te ette tunne sitä syytä, se on varma, mutta
olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että sellainen on olemassa.
Samalla tahdon kuitenkin varoittaa teitä jännittämästä liian kireälle
jalomielisyyttäni, joka tällä hetkellä on kokonaan sen sormen varassa,
joka painaa pistoolini liipasinta. Te aiotte hirttää minut, ja koska se
on pahinta mitä minulle saattaa tapahtua, niin haluan valaista teitä
sillä tiedolla, ettei minua vähääkään arveluta lisätä syyllisyyttäni
vuodattamalla teidän saastaista vertanne.» Hän heitti keppinsä pois
vapauttaen siten vasemman kätensä. »Olkaa hyvä ja tarjotkaa minulle
käsivartenne, eversti Bishop. Pian, pian, mies, käsivarsi tänne!»

Tiukan äänen, päättäväisen katseen ja kiiluvan pistoolinsuun
pakottamana totteli Bishop vastaan hangoittelematta. Hänen vastikään
vuolas ja rumasanainen suulautensa oli kerrassaan tyyntynyt. Hän
ei rohjennut puhua mitään. Kapteeni Blood tunki vasemman kätensä
varakuvernöörin oikeaan käsipuoleen. Sitten hän pani oikean kätensä
pistooleineen takaisin asetakkinsa alle.

»Vaikkei sitä näykään, on pistoolini suu teihin päin ja vakuutan
kunniani kautta, että ammun teidät kuoliaaksi vähimmästäkin häiriöstä,
tulkoon se sitten puolelta tai toiselta. Pankaa se mieleenne
lordi Julian. Ja nyt, saastainen pyöveli, alkakaahan liikutella
jalkojanne niin rivakasti ja vilkkaasti kuin suinkin ja käyttäytykää
niin luonnollisesti kuin vain taidatte, sillä muuten näette pian
Cocytus-joen mustat vedet.»

Toistensa käsipuolessa he astuivat talon läpi ja puutarhaan, jonne
Arabella oli jäänyt odottelemaan Peter Bloodin paluuta.

Miettiessään Bloodin lähtiessään lausumia sanoja oli hänen mielensä
ensin vallannut levottomuus. Sitten oli hänelle äkkiä selvinnyt
totuus Levasseurin kuolemaan nähden. Hän havaitsi, että nimenomainen
johtopäätös siitä oli sama kuin Bloodin pelastaessa Mary Traillin. Kun
mies sillä tavalla uskaltaa henkensä naisen puolesta, on muu asiassa
helposti arvattavissa. Sillä sellaisia miehiä on sangen harvassa, jotka
panevat alttiiksi niin paljon odottamatta siitä mitään henkilökohtaista
etua. Blood kuului noihin harvoihin, siitä hän oli antanut selvän
näytteen Mary Traillin tapauksessa.

Arabella ei tarvinnut enempiä vakuutteluja Bloodin puolelta
päästäkseen varmuuteen siitä, että oli tehnyt hänelle hirvittävää
vääryyttä. Tyttö muisti Bloodin käyttämät sanat laivalla (jonka hän
oli ristinyt _Arabellaksi_)sinä yönä, jolloin Blood oli pelastanut
hänet espanjalaisen amiraalin käsistä, sanat, jotka hän oli lausunut,
kun tyttö oli ilmaissut mielihyvänsä siitä, että Blood oli ottanut
vastaan kuninkaan valtakirjan, ja vihdoin ne sanat, jotka Blood oli
sanonut hänelle samana päivänä ja jotka olivat herättäneet vain hänen
suuttumuksensa. Kaikki tämä sai nyt hänen mielessään uuden merkityksen,
kun hän pääsi vapautumaan tolkuttomista ennakkoluuloistaan.

Sen vuoksi hän oli jäänyt puutarhaan odottamaan Bloodin palaamista
korjatakseen rikkomuksensa ja tehdäkseen lopun väärinkäsityksistä.
Kärsimättömästi hän odotti Bloodia. Mutta näytti siltä kuin hänen
kärsivällisyytensä olisi joutunut kovan koetuksen alaiseksi. Sillä kun
Blood vihdoin tuli, hän tuli muiden seurassa — vieläpä tavallisuudesta
poikkeavan läheisessä ja ystävällisessä seurustelussa — hänen setänsä
kanssa. Harmistuneena Arabella oivalsi, että selvittelyt oli jätettävä
tuonnemmaksi. Jos hän olisi voinut aavistaa, kuinka pitkäksi aikaa
eteenpäin selvitys siirtyi, olisi hänen harminsa muuttunut epätoivoksi.

Blood asteli tovereineen hänen ohitseen, poistui puutarhasta ja
tuli linnoituksen pihamaalle. Siellä seisoi linnanpäällikkö, joka
oli saanut määräyksen olla vankan miehistön kanssa valmiina tarpeen
tullen vangitsemaan kapteeni Bloodin, ja hän hämmästyi perin pohjin
nähdessään, että Jamaikan varakuvernööri astui näköjään mitä
ystävällisimmissä väleissä sen miehen käsipuolessa, joka hänen oli
määrä vangita. Sillä kulkiessaan jutteli ja lasketteli Blood iloisesti
leikkiä.

He astuivat portista kenenkään ahdistamatta ja saapuivat
laivalaiturille, jonka vierellä Arabellan pikkuvene odotteli. He
istuutuivat vierekkäin perätuhdolle ja vene lähti liikkeelle heidän yhä
iloisesti jutellessaan ja ohjasi kulkunsa suurta punaista laivaa kohti,
jossa Jeremias Pitt kärsimättömänä odotteli.

Arvannette, miten laivuri hämmästyi nähdessään varakuvernöörin astuvan
laivanportaita ylös Bloodin seuratessa hänen kintereillään.

»Meninpä todellakin ansaan, kuten pelkäsit, Jeremias», tervehti Blood
häntä. »Mutta minäpä riistäydyin siitä irti ja toin ansanasettajan
tullessani. Tämä roisto rakastaa lujasti elämäänsä, näetsen.»

Eversti Bishop seisoi keskilaivassa suuret kasvot kalpeina kuin
kuolema. Huulet riippuivat velttoina, eikä hän tohtinut katsoa
suurluukun kohdalla seisoskelevia uhkaavan näköisiä merirosvoja.

Blood huusi keulakannen kaidetta vasten nojailevalle puosulle käskyn.

»Heitähän silmukalla varustettu köysi tuon raakapuun yli, jos sattuisin
tarvitsemaan sitä. Älkää nyt toki pelästykö; rakas eversti. Se on
vain siltä varalta, että sattuisitte olemaan liian itsepäinen, jota
minä en kuitenkaan usko. Puhumme asiamme selväksi syödessämme, sillä
arvelen, ettette kieltäydy kunnioittamasta arvoisalla läsnäolollanne
vaatimatonta päivällistäni.»

Hän talutti tahdottoman, lyyhistymäisillään olevan öykkärin suureen
hyttiin. Benjamin, Bloodin valkoisiin housuihin ja puuvillapaitaan
pukeutunut neekeripalvelija kiiruhti hänen käskystään valmistamaan
päivällistä.

Eversti Bishop lyyhistyi alahangan puolella olevalle arkulle ja puhui
ensi kerran.

»Saanko... saanko kysyä, mikä teidän tarkoituksenne on?» hän änkytti
vapisten.

»No, ei mitään vaarallista, eversti. Vaikka te ette ansaitsekaan
parempaa kuin köyden raakapuussa, niin vakuutan teille, etten käytä
sitä muuten kuin äärimmäisessä tapauksessa. Te sanoitte, että hänen
ylhäisyytensä lordi teki suuren erehdyksen antaessaan minulle
valtakirjan, jonka valtiosihteeri oli minua varten määrännyt. Olen
samaa mieltä kanssanne ja aion lähteä merille uudelleen. Cras ingens
iterabimus aequor. Teistä tulee oikein klassillisesti sivistynyt
mies, ennen kuin pääsette minusta eroon. Lähden takaisin Tortugaan
merirosvojeni luo, jotka ainakin ovat kunniallisia ja siivoja poikia.
Ja sen vuoksi olen tuonut teidät laivalleni panttivangiksi.»

»Hyvä Jumala!» ähki varakuvernööri. »Te... te... ettehän tarkoittane,
että viette minut Tortugaan?»

Blood nauroi oikein sydämensä pohjasta. »Ei, ei, enhän minä toki
tee teille niin huonoa palvelusta. Enhän toki. En vaadi muuta kuin
että takaatte minulle vapaan lähdön Port Royalista. Ja jos olette
sovinnollinen, niin en aio vaivata teitä uimisella tällä kertaa.
Te olette antanut erinäisiä määräyksiä satamapäälliköllenne sekä
inhottavan linnoituksenne päällikölle. Te saatte nyt olla hyvä
ja lähettää hakemaan heidät molemmat tänne laivalleni ja minun
läsnäollessani ilmoittaa heille, että _Arabella_ tänä iltana lähtee
kuninkaan asioissa merelle ja että sen lähtöä ei millään muotoa estetä.
Ja jotta olisin varma siitä, että he noudattavat käskyänne, on heidän
seurattava mukana vähän matkaa. Kas tässä tarpeelliset välineet sitä
varten. Kirjoittakaa heti — ellette mieluummin roiku raakapuussa.»

Eversti Bishop nousi nyrpeänä. »Te pakotatte minut siis
väkivallalla...», alkoi hän.

Blood keskeytti hänet ystävällisesti.

»Eihän toki. En pakota teitä ensinkään. Annan teidän aivan vapaasti
valita joko kynän tai hirttonuoran. Asia jää kokonaan teidän
päätettäväksenne.»

Bishop tuijotti häneen. Nostellen sitten raskaasti hartioitaan hän otti
kynän käteensä ja istuutui pöydän ääreen. Vapisevin käsin hän kirjoitti
määräyksen upseereilleen. Blood lähetti sen maihin ja pyysi sitten
vastahakoista vierastaan pöytään.

»Toivon, että teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennenkin, eversti.»

Onneton Bishop istuutui komennon mukaan. Syöminen ei kuitenkaan ollut
vallan helppoa hänen asemassaan olevalle miehelle. Eikä Blood häntä
siihen erityisemmin pakottanutkaan. Kapteeni itse kävi ruokaan kiinni
tarmokkaasti. Mutta ennen kuin he olivat päässeet puoliväliinkään
ateriaa, tuli Hayton ilmoittamaan, että lordi Julian Wade oli juuri
saapunut laivalle ja pyysi tavata kapteenia heti.

»Odotin häntä», sanoi Blood. »Tuo hänet sisään.»

Lordi Julian tuli. Hän oli jäykkä ja arvokas. Hän huomasi yhdellä
silmäyksellä tilanteen kapteeni Bloodin noustessa tervehtimään häntä.

»Olittepa oikein ystävällinen, kun tulitte seuraamme, mylord», sanoi
Blood.

»Kapteeni Blood», sanoi hänen ylhäisyytensä ankarasti, »mielestäni on
leikinlaskunne hieman uskallettua. En ymmärrä, mikä tarkoituksenne
lienee, mutta kai teidän täytynee huomata, että olette liian
uhkarohkea.»

»Ja minä ihmettelen, käsittääkö teidän ylhäisyytenne, minkä uhkarohkean
teon te teette tullessanne laivalleni — aivan kuten olin odottanutkin.»

»Mitä sillä tarkoitatte, sir?»

Blood antoi merkin Benjaminille, joka seisoi Bishopin takana.

»Tuo tuoli hänen ylhäisyydelleen, Hayton. Lähetä hänen ylhäisyytensä
vene maihin. Sano heille, että hän ei palaa vähään aikaan.»

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hänen ylhäisyytensä. »Piru vie.
Aiotteko pidättää minut täällä? Oletteko järjiltänne?»

»Ehkäpä on parasta, että jäät tänne, Hayton, jos hänen ylhäisyytensä
sattuisi tulemaan väkivaltaiseksi, sanoi Blood. »Sinä, Benjamin, kuulit
käskyni. Vie se perille.»

»Sanokaa heti, mikä on tarkoituksenne, sir», tiuskaisi hänen
ylhäisyytensä vapisten vihasta.

»Aion vain pelastaa itseni ja mieheni eversti Bishopin hirttonuorasta.
Sanoin jo arvanneeni, ettei teidän ritarillisuutenne sallinut jättää
häntä pulaan vaan että seuraisitte häntä tänne, ja olen juuri
lähettänyt maihin hänen käskynsä, jossa hän kutsuu myös satama- ja
linnanpäällikkönsä tänne. Kun he ovat tulleet laivalleni, on minulla
se pantti, jonka juuri tarvitsen oman ja miesteni turvallisuuden
vakuudeksi.»

»Te roisto!» kirahti hänen ylhäisyytensä hampaittensa välistä.

»Se riippuu kokonaan siitä, miten asioita katselee», sanoi Blood. »Se
on niitä nimiä, joita minä en tavallisissa oloissa suvaitse joka miehen
suusta sovitettavan itseeni. Mutta kun otan huomioon sen, että kerran
teitte minulle omasta tahdostanne palveluksen ja nyt ilmeisesti teette
minulle toisen vasten tahtoanne, annan teille epäkohteliaisuutenne
tällä kerralla anteeksi. Todellakin teen sen.»

Hänen ylhäisyytensä nauroi. »Te hölmö», sanoi hän, »luulitteko että
minä tulisin rosvolaivallenne ryhtymättä vastaaviin varokeinoihin?
Ilmoitin linnanpäällikölle tarkalleen, miten olitte pakottanut eversti
Bishopin tulemaan mukaanne. Koettakaahan arvata, noudattaako hän tai
satamapäällikkö käskyä ja sallivatko he teidän lähteä satamasta kuten
kuvittelette.»

Bloodin kasvot kävivät vakaviksi.

»Olen hyvin pahoillani siitä», sanoi hän.

»Niin minäkin luulisin», vastasi hänen ylhäisyytensä.

»Oh, en suinkaan omasta puolestani. Olen pahoillani varakuvernöörin
puolesta. Tiedättekö, mitä olette tehnyt? Mikäli ymmärrän, olette
hirttänyt hänet.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Bishop äkkiä kauhun vallassa.

»Jos he lähettävät yhdenkään laukauksen laivaani kohti, niin lentää
varakuvernööri silmänräpäyksessä raakapuuhun. Teidän ainoa toivonne
on siinä, että lähetän ilmoituksen heille aikomuksestani. Ja jotta
saisitte tilaisuuden mahdollisimman täydellisesti korjata sen vahingon,
minkä olette aikaansaanut, täytyy teidän itsenne lähteä viemään sanaa
siitä, mylord.»

»Sittenpä on piru, jos minä sen teen», huohotti hänen ylhäisyytensä.

»Mitä kummia, sehän on järjetöntä ja itsepintaista puhetta. Mutta
ellette te lähde, voi joku toinen toimittaa asian yhtä hyvin. Ja
kun minulla on yksi panttivanki lisää — kuten alun perin olin
suunnitellutkin — olen tietenkin enemmän voiton puolella.»

Lordi Julian tuijotti häneen ja huomasi tarkalleen mitä lähtemästä
kieltäytyminen tiesi.

»Ehkäpä alatte taipua, kun käsitätte asian», virkkoi Blood.

»Niin, Jumalan nimessä, menkää, mylord», ruikutti Bishop. »Ja
pakottakaa heidät noudattamaan käskyä. Minä olen tämän kirotun
merirosvon vallassa.»

Lordi Julian loi everstiin katseen, joka ei juuri ilmaissut ihastusta.
»No, jos kerran niin tahdotte...», alkoi hän. Sitten hän kohautti
olkapäitään ja kääntyi taas Bloodin puoleen.

»Otaksun voivani luottaa siihen, ettei eversti Bishopille tapahdu
mitään pahaa, jos saatte esteettä purjehtia täältä.»

»Annan kunniasanani siitä», sanoi Blood. Ja myös siitä, että viipymättä
lähetän hänet taas maihin.»

Lordi Julian kumarsi jäykästi pelokkaalle varakuvernöörille.
»Käsittänette, sir, että teen toivomuksenne mukaan», sanoi hän kylmästi.

»Niin, niin!» kiiruhti Bishop vastaamaan.

»Hyvä», lordi Julian kumarsi taas ja lähti. Blood saattoi hänet
portaiden päähän, missä yhä kiikkui _Arabellan_ pikkuvene.

»Tämä tietää nyt hyvästiä ainaiseksi, mylord», sanoi Blood. »Ja sitten
on minulla vielä yksi asia.» Hän veti taskustaan pergamentin ja ojensi
sen lordille. »Se on valtakirja. Bishop oli oikeassa sanoessaan, että
se oli erehdys.»

Lordi Julian katsoi Bloodia ja hänen ilmeensä lauhtui.

»Olen pahoillani», sanoi hän rehellisesti.

»Toisenlaisissa olosuhteissa...», alkoi Blood. »Mutta mitäpä siitä!
Toivon että ymmärrätte. Vene odottaa jo.»

Lordin jalka oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta hän viivähti
vieläkin.

»En vieläkään käsitä... piru vieköön jos käsitänkään!... miksi ette
lähettänyt jotakuta muuta henkilöä sananviejäksi linnanpäällikölle ja
pidättänyt minua laivallanne lisävakuutena siitä, että teidän tahtonne
täytetään.»

Bloodin vilkkaat silmät katsahtivat toisen silmiin, jotka olivat
kirkkaat ja rehelliset, ja hän hymyili hieman miettiväisenä. Hetken hän
näytti epäröivän. Sitten hän selitti asian.

»Miksipä en sanoisi sitä teille? Siihen oli sama syy, joka sai minut
haastamaan riitaa kanssanne, jotta minulle olisi tarjoutunut tyydytys
pistää pari jalkaa terästä sisuksiinne. Kun otin vastaan valtakirjanne,
ajattelin, että siten ehkä puhdistaisin itseni neiti Bishopin silmissä
— jonka vuoksi, kuten ehkä olette arvannut, tein sen. Mutta minä olen
havainnut, että olen havitellut mahdottomuuksia.

Minun olisi pitänyt tietää, että se oli vain sairaan miehen unia. Olen
myös havainnut, että jos neiti Bishop valitsee teidät, kuten uskon
hänen tekevän, niin hän tekee viisaasti, ja sen vuoksi en tahdo panna
teidän henkeänne alttiiksi pidättämällä teitä laivalla, sillä aikaa
kun toinen veisi sanan linnanpäällikölle ja ehkä saattaisi hutiloida
asiassa. Ehkäpä nyt käsitätte minut.»

Lordi Julian tuijotti häneen ymmällä. Hänen pitkät, ylhäissäätyiset
kasvonsa olivat sangen kalpeat.

»Hyvä Jumala», sanoi hän. »Ja te kerrotte tämän minulle!»

»Kerron sen sen vuoksi... Oh, no niin... jotta kertoisitte sen tytölle;
jotta se saisi hänet oivaltamaan, että merirosvossa ja varkaassa on
vielä jäännös entistä onnetonta herrasmiestä, jona hän minua ennen
piti, ja että hänen onnensa on minun hartain toiveeni. Kun hän tietää
sen, niin hän ehkä muistelee minua ystävällisemmin tuntein — vaikkapa
vain rukouksissaan. Siinä kaikki, mylord.»

Lordi Julian tuijotti yhä merirosvoon äänettömänä. Ääneti ojensi hän
vihdoin kätensä ja äänettömänä tarttui Blood siihen.

»Enpä oikein tiedä, vaikka olisitte väärässä», sanoi hänen
ylhäisyytensä, »ja vaikka olisitte sittenkin parempi mies.»

»Mitä häneen tulee, niin pitäkää huolta siitä, että olen oikeassa.

Jääkää hyvästi!»

Lordi Julian puristi ääneti hänen kättään, meni portaita alas ja lähti.
Kaukaa hän heilautti kättään Bloodille, joka seisoi laivan kaiteeseen
nojautuneena ja katseli poistuvaa venettä.

_Arabella_ lähti tunnin kuluttua kulkien hitaasti heikon tuulen
viemänä. Linnoitus pysyi äänettömänä, eikä laivasto liikahtanutkaan
estääkseen lähtöä. Lordi Julian oli vienyt sanan tehokkaasti ja hän oli
lisännyt siihen vielä oman henkilökohtaisen käskynsä.



Neljäskolmatta luku

SOTA


Avomerellä viiden mailin päässä Port Royalista, missä ei Jamaikan
rannikosta enää erottanut yksityisseikkoja, kääntyi _Arabella_ tuuleen
ja pursi, jota se oli vetänyt perässään, vedettiin laivan kylkeen.

Kapteeni Blood saattoi pakollisen vieraansa portaiden päähän. Eversti
Bishop, joka kahden pitkän tunnin ajan oli ollut kuolettavan pelon
tuskassa, hengitti taas vapaammin. Ja sitä mukaa kuin hänen pelkonsa
vuoksi laski, sitä mukaa virtasi hänen syvälle juurtunut vihansa
rohkeata merirosvoa kohtaan taas tavalliseen uomaansa. Mutta hän
oli varovainen. Vaikka hän sydämessään vannoikin, ettei hän Port
Royaliin päästyään säästäisi mitään vaivoja eikä jättäisi käyttämättä
mitään keinoja saadakseen Peter Bloodin lopulliseen ankkuripaikkaansa
hirttopylvään juurelle, hän piti kuitenkin valansa tarkasti omana
tietonaan.

Peter Blood ei ollut mikään haihattelija. Hän ei ollut eikä hänestä
koskaan olisi tullutkaan täysiveristä merirosvoa. Koko Karibian
merellä ei olisi ollut toista merirosvoa, joka olisi kieltäytynyt
ilosta vetää eversti Bishop raakapuuhun ja siten lopullisesti
tukahuttamalla kostonhimoisen viljelystenomistajan vihan lisännyt
omaa turvallisuuttaan. Mutta Blood ei ollut niitä miehiä. Mitä
eversti Bishopiin tulee, oli Blondilla vielä omat erikoissyynsä
pidättäytymiseen. Koska eversti oli Arabella Bishopin setä, täytyi
kapteeni Bloodin olla kajoamatta hänen henkeensä.

Niinpä kapteeni hymyili vasten everstin velttoja ja tuhkanharmaita
kasvoja ja hänen pieniä silmiään, jotka tähysivät häntä niin
häijynilkeästi, ettei niiden ilmeen suhteen saattanut erehtyä.

»Onnellista matkaa kotiin, rakas eversti», sanoi hän jäähyväisiksi, ja
hänen kevyen hymyilevästä ulkomuodostaan olisi ollut vaikea arvata,
miten raskasta tuskaa hän rinnassaan kantoi. »Olette jo toisen kerran
tehnyt minulle palveluksen olemalla panttivankinani. Tekisitte
viisaasti, jos välttäisitte joutumasta kolmatta kertaa siihen asemaan.
Minä en näy tuottavan onnea teille, eversti, kuten olisi pitänyt
huomata.»

Jeremias Pitt, joka seisoi joutilaana Bloodin vieressä, katseli
synkin silmin varakuvernöörin lähtöä. Heidän takanaan seisoi joukko
tuimannäköisiä vankkarakenteisia ja auringonpaahtamia merirosvoja, ja
heidän haluaan murskata Bishop kuin kärpänen pidätti vain alistuminen
johtajansa rautaiseen tahtoon. He olivat jo Port Royalissa kuulleet
Pittiltä, missä vaarassa heidän kapteeninsa oli ollut, ja vaikka he
olivat yhtä valmiit kuin hänkin jättämään kuninkaan palveluksen, jota
heille vastikään oli tyrkytetty, he olivat kuitenkin suutuksissaan
siitä tavasta, jolla heidät pakotettiin siitä eroamaan, ja ihmettelivät
nyt Bloodin pidättyväisyyttä Bishopiin nähden. Varakuvernööri
katsahti ympärilleen ja näki heidän uhkaavan vihamieliset katseensa.
Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen elämänsä sillä hetkellä oli
hiuskarvan varassa ja että harkitsematon sana saattaisi aikaansaada
vihan purkauksen, josta ei mikään inhimillinen voima saattaisi häntä
pelastaa. Sen vuoksi hän ei sanonut mitään. Hän nyökkäsi ääneti
kapteenille ja meni nopeasti hapuillen ja kompastellen portaita alas ja
neekerisoutajien miehittämään veneeseen.

He vetivät veneen _Arabellan_ punaisesta kyljestä eroon, nostivat
purjeen ja käänsivät Port Royalia kohti, jonne toivoivat ehtivänsä
ennen pimeän tuloa. Ja Bishop, valtava ruho kyyristyneenä perätuhdolle,
istui äänettömänä, mustat kulmat rypyssä, paksut huulet lerpullaan,
ja hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli nyt vaihtunut niin valtavaan
ilkeyteen ja kostonhimoon, että hän kokonaan unohti raakapuun ja
silmukan, jotka hän juuri oli hädin tuskin välttänyt.

Port Royalin laiturilla, taisteluvalmiina kohoavan linnan muurin alla,
seisoivat majuri Mallard ja lordi Julian odotellen Bishopia, ja he
tunsivat tavatonta helpotusta auttaessaan häntä pääsemään purresta
maihin.

Majuri Mallard tunsi tarvetta puolustautua.

»Olen oikein iloinen tavatessani teidän terveenä jälleen, sir», hän
sanoi. »Olisin ampunut Bloodin laivan upoksiin, vaikka olittekin
siinä, ellette lordi Julianin kautta olisi lähettänyt minulle sanaa ja
ellei hänen ylhäisyytensä olisi vakuuttanut, että Blood oli antanut
kunniasanansa siitä, ettei teille tapahtuisi mitään pahaa, ellei häntä
ahdistettaisi. Minun täytyy tunnustaa, että pidän teidän ylhäisyyttänne
hieman liian herkkäuskoisena, kun luotitte tuollaisen kirotun
merirosvon sanaan...»

»Minä olen havainnut, että hänen sanansa on yhtä hyvä kuin jonkun
muunkin», katkaisi hänen ylhäisyytensä majurin innokkaan puhetulvan.
Hän puhui harvinaisen jäätävällä arvokkuudella, jota hän tilaisuuden
tullen osasi käyttää. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä oli
erinomaisen huonolla tuulella. Kirjoitettuaan kotiin valtiosihteerille,
että hän oli tehtävässään onnistunut, hän huomasi nyt, että hänen
oli pakko kirjoittaa uudelleen ja ilmoittaa, että tulos hänen
onnistumisestaan oli ollut perin lyhytaikainen. Ja koska majuri
Mallardin suippopäiset viikset nostelivat hieman kärkiään hänen
pilkallisesti hymähtäessään sille ilmoitukselle, että merirosvon sanaan
saattoi luottaa, lisäsi lordi Julian vielä kirpeämmin: »Se seikka, että
eversti Bishop on onnellisesti palannut retkeltään, osoittaa, että olen
oikeassa. Ja sellaista todistusta vastaan ei teidän mielipiteenne paina
mitään. Teidän pitäisi käsittää se.»

»Oh, aivan kuten teidän ylhäisyytenne sanoo.» Majuri Mallardin käytös
oli hieman ivansekainen. »Totta on, että eversti Bishop on täällä taas
terveenä ja vahingoittumattomana, mutta niin on myös kapteeni Blood
tuolla meren ulapalla terveenä ja vahingoittumattomana ja valmiina
alkamaan uudelleen konnantyönsä.»

»Minua ei haluta väitellä kanssanne niistä asioista, majuri Mallard.»

»Sitä hän ei tule kauan jatkamaan», murahti eversti Bishop, joka
vihdoinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. »Ei...» Hän korosti
vakuutustaan sanoilla, joita ei voi painattaa. »Vaikka minun täytyisi
uhrata viimeinen shillinki omaisuudestani ja viimeinen alukseni Jamaikan
laivastosta, niin kierrän minä hamppuköyden sen roiston kaulaan ennen
kuin lepään. Enkä minä aio viivytellä pitkiä aikoja.» Hän oli tullut
tulipunaiseksi vihansa vimmassa ja verisuonet hänen otsallaan olivat
korkealla kuin piiskan siima. Sitten hän lopetti.

»Teitte oikein, kun seurasitte lordi Julianin määräyksiä», hän kiitti
majuria. Sitten hän kääntyi ja otti lordia käsipuolesta. »Tulkaa,
mylord. Meidän kahden täytyy ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.»

He lähtivät yhdessä, kiersivät linnakkeen ja tulivat linnan pihan
kautta puutarhaan, jossa Arabella levottomana odotti. Nähdessään
setänsä hän tunsi suurta helpotusta — ei ainoastaan hänen, vaan myös
kapteeni Bloodin puolesta.

»Te panitte itsenne suurelle vaaralle alttiiksi, sir», sanoi Arabella
vakavana lordi Julianille sitten kun tavanmukaiset tervehdykset oli
vaihdettu.

Mutta lordi Julian vastasi hänelle samaan tapaan kuin majuri
Mallardillekin. »Siinä ei ollut mitään vaaraa, neiti.»

Tyttö katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Lordin pitkät, ylhäiset
kasvot olivat tavallista surumielisemmän miettiväiset. Hän vastasi
tytön kysyvään katseeseen.

»Jos Bloodin laiva estelemättä sai sivuuttaa linnoituksen, ei
eversti Bishopia uhannut mikään vahinko. Siitä antoi Blood minulle
kunniasanansa.»

Heikko hymy karehti tytön huulilla, joilla tähän saakka oli ollut
miettivä ilme, ja hänen poskilleen nousi vieno puna. Hän olisi tahtonut
jatkaa keskustelua, mutta varakuvernöörin mieliala ei sitä sallinut.
Hän mutristi suutaan ja murahteli ajatukselle, että Bloodin sanaan
saattoi luottaa, unohtaen kokonaan, että hän sai kiittää sitä siitä,
että vielä oli hengissä.

Illallista syötäessä ja pitkän aikaa vielä sen jälkeen ei
varakuvernööri puhunut mistään muusta kuin Bloodista, siitä miten hän
panisi hänet jalkapuuhun ja mitä kauheita kidutuksia hän aikoi hänelle
valmistaa. Kun hän illalla pitkään joi runsaasti, kävi hänen puheensa
yhä raaemmaksi ja hänen uhkauksensa yhä hirvittävämmiksi, kunnes
Arabella vihdoin poistui kalpeana ja miltei itkuun tyrskähtämäisillään.
Bishop ei usein paljastanut itseään siinä määrin veljentyttärelleen.
Omituista kyllä, tämä raaka ja röyhkeä viljelystenomistaja pelkäsi
hentoa tyttöä. Oli kuin tyttö olisi perinyt isältään sen kunnioituksen,
jota hänen setänsä aina oli tuntenut veljeään kohtaan.

Lordi Julian, josta Bishop alkoi tuntua sietämättömän vastenmieliseltä,
pyysi pian sen jälkeen anteeksi ja lähti etsimään ladyä. Hänellä oli
vielä Bloodin terveiset toimitettavina perille ja nyt ajatteli hän
sopivan tilaisuuden tulleen. Mutta neiti Bishop oli jo vetäytynyt yöksi
huoneeseensa ja lordi Julianin täytyi hillitä kärsimättömyyttään —
siihen saakka oli hän jo tullut — huomiseen asti.

Sangen varhain seuraavana aamuna, ennen kuin päivän helle ennätti käydä
sietämättömäksi lordille, hän koetti vaania tyttöä ikkunastaan ja
näkikin hänen liikuskelevan puutarhassa atsaleain parissa. Sovitelma
oli erittäin kaunis miehelle, jolle se uutuudessaan oli yhtä viehättävä
naisellisen kauneuden kuvana. Hän kiiruhti tytön luo, ja mietteistään
heräten tämä sanoi hänelle hyvän huomenensa hymyillen ja rehellisesti.
Lordi selitti tulonsa aiheutuneen siitä, että hänellä oli terveiset
kapteeni Bloodilta.

Hän huomasi, että tyttö hieman hätkähti ja että hänen huulensa heikosti
vavahtelivat, ja sitten hän vielä havaitsi, että tyttö oli kalpea
ja että hänen silmäinsä ympärykset olivat tummat sekä että hän oli
tavallista miettivämmän näköinen, seikka, joka häneltä illalla oli
kokonaan jäänyt huomaamatta.

He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden
muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli
samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi
katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli
tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman
sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän
tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi
minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet
taivaalliseksi riemuksi.

Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen
raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan.
Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen
vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun
lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin
hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä
nähnyt.

Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon.
Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.

»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen
siten kärsimättömyyttään.

Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen
siitä, miten aloittaisi selityksensä.

»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan,
jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä
onnettomasta herrasmiehestä, jona... jona te kerran hänet tunsitte.»

»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.

Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä
valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.

»Minä luulen... minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi
lordi.

Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.

»Jos ilmoitatte, mitkä terveiset hän lähetti, niin voin päättää, teenkö
hänelle vääryyttä vai enkö.»

Lordille sellainen puhe oli käsittämätöntä. Hän ei vastannut heti.
Hän havaitsi, ettei hän ollut tarpeeksi miettinyt, mitä sanoja hän
käyttäisi! ja asia oli erinomaisen arkaluontoinen. Nyt täytyi puhua
harkittuja sanoja. Se ei koskenut niinkään paljon terveisten perille
saattamisen muotoa kuin sitä, miten hän parhaiten saattoi käyttää
sitä oman asiansa ajamiseksi. Lordi Julian, joka oli kuin kotonaan
naissukupuolen kanssa käytettävässä kielessä ja joka tavallisesti oli
varsin rauhallinen seurustellessaan suuren maailman naisten kanssa,
tunsi itsensä oudon jännittyneeksi tämän suorasukaisen ja vilpittömän
viljelystenomistajan veljentyttären edessä.

He kävelivät edelleen äänettöminä aivan kuin yhteisestä sopimuksesta
kirkasta auringonpaistetta kohti, jossa talolle vievä tie kulki
lehtokujan poikki. Aurinkoisella paikalla tienristeyksessä leijaili
kirjava perhonen, joka oli kuin mustaa ja punaista samettia ja yhtä
suuri kuin miehen kämmen. Hänen ylhäisyytensä mietiskelevät silmät
seurasivat sen lentoa, kunnes se katosi näkyvistä, ja hän puhkesi vasta
sitten puhumaan.

»Se ei ole helppoa. Hitto vie, se ei ole helppoa. Ja me olemme täällä
olleet enteenä hänelle. Teidän setänne sen kautta, ettei hän ole
saattanut »unohtaa vihaansa, ja te siten, että sanoitte hänelle ensin,
että hän kuninkaan palveluksessa voisi sovittaa entisyytensä, ettekä
sitten jäljestäpäin myöntänytkään hänelle, että hän oli sen tehnyt.
Siitä huolimatta, vaikka teidän pelastamisenne oli päävaikuttimena
siihen, että hän ensinkään ryhtyi tuohon palvelukseen.»

Tyttö oli kääntynyt sivuttain lordiin, jotta tämä ei näkisi hänen
kasvojaan.

»Tiedän, minä tiedän nyt», sanoi tyttö hiljaa. Hetken päästä hän sitten
teki kysymyksen: »Entä te? Mitä osaa teidän ylhäisyytenne on tässä
näytellyt... koska luette itsenne meidän muiden rikollisten joukkoon?»

»Minun osani?» Taas mies epäröi. Sitten hän syöksyi päistikkaa asiaan,
kuten miehet tekevät päättäessään ryhtyä sellaiseen, jota pelkäävät.

»Jos käsitin hänet oikein ja jos hän itse käsitti asian oikein, niin
oli minun osani, vaikka toiminkin passiivisena, yhtä vaikuttava. Pyydän
huomauttaa, että toistan vain hänen sanojaan. En puhu itsestäni.»
Hänen ylhäisyytensä tavaton hermostuneisuus yltyi joka hetki. »Hän
ajatteli, no niin, hän sanoi minulle, että minun läsnäoloni täällä
oli pienentänyt hänen mahdollisuuksiaan puhdistaa itsensä teidän
silmissänne. Ja ellei hän teidän silmissänne voinut puhdistautua, niin
koko asialla ei ollut mitään merkitystä.»

Tyttö katsoi miestä suoraan silmiin ja hänen huolestumista ilmaisevat
kasvonsa näyttivät hämmästyneiltä.

»Luuliko hän, että te olisitte tiellä?» kysyi hän. Oli selvää, että hän
pyysi lisää valaistusta asiaan. Lordi kiiruhti antamaan sitä hieman
pelästyneenä ja posket punaisina.

»Niin hän luuli ja hän sanoi sen tavalla, joka kertoi minulle jotakin,
jota ennen kaikkea toivon, vaikka en rohkenekaan uskoa sitä, sillä
Jumala sen tietää, etten ole mikään narri, Arabella. Hän sanoi.. Mutta
antakaahan kun ensin kerron, missä asemassa olin silloin. Olin mennyt
hänen laivalleen — vaatimaan, että hän heti vapauttaisi setänne, jota
hän piti panttivankinaan.

Hän nauroi minulle vasten naamaa. Eversti Bishopin täytyi jäädä hänen
panttivangikseen, jotta Blood tuntisi itsensä turvalliseksi. Mennessäni
pikaistuksissani hänen laivalleen tarjosin omassa persoonassani hänelle
toisen panttivangin, joka oli hänelle ainakin yhtä arvokas kuin eversti
Bishop. Kuitenkin pakotti hän minut lähtemään laivasta. Ei sen vuoksi
että olisi pelännyt seurauksia, sillä hän ei osaa pelätä, eikä myöskään
minkään henkilökohtaisen arvonannon vuoksi minua kohtaan, sillä hän
sanoi, että olin käynyt hän silmiään suorastaan halveksittavaksi —
ja tämä juuri samasta syystä, josta hänen täytyi huolehtia minun
turvallisuudestani.»

»En käsitä», sanoi tyttö, kun lordi lopetti. »Eikö siinä ole
täydellinen ristiriita?»

»Se vain näyttää siltä. Tosiasia on, Arabella, että tuo onneton mies,
hän... hän rohkenee rakastaa teitä.»

Tyttö huudahti ääneen ja puristi käsiään rintaansa vasten, jonka rauha
äkkiä häiriytyi. Hänen silmänsä suurenivat, kun hän tuijotti lordiin.

»Minä... minä olen pelottanut teidät», sanoi lordi huolestuneena.
»Pelkäsin, että niin kävisi. Mutta se oli välttämätöntä, jotta
käsittäisitte asian.»

»Jatkakaa», pyysi tyttö.

»No niin. Hän näki minussa henkilön, joka teki hänelle mahdottomaksi
saada teidät omakseen, sanoi hän. Sen vuoksi hän olisi voinut
mielihyvin surmata minut. Mutta koska minun kuolemani tuottaisi
teille surua ja teidän onnenne oli hänelle pyhintä kaikesta, luopui
hän siitä osasta turvaansa, jonka minun persoonani hänelle tarjosi.
Jos hänet estettäisiin lähtemästä ja minä siinä kahakassa, mikä siitä
olisi seurauksena, menettäisin henkeni, saattoi siinä olla se vaara
tarjona, että te... te joutuisitte suremaan minua. Siihen vaaraan hän
ei antautuisi. Te nimititte häntä merirosvoksi ja varkaaksi, sanoi hän
ja lisäsi että — toistan vain yhä hänen sanojaan — jos te valitessanne
toisen meistä kahdesta valitsette, kuten hän sanoi uskovansa, minut,
niin on valintanne hänen mielestään viisaasti tehty. Sen vuoksi hän
käski minua poistua laivalta ja lähteä maihin.»

Tyttö katsoi häneen silmät kyynelissä. Lordi otti askelen häntä kohti,
huokasi syvään ja ojensi hänelle kätensä.

»Oliko hän oikeassa, Arabella? Elämäni onni riippuu teidän
vastauksestanne.»

Mutta tyttö katsoi häneen yhä äänettömänä kyynelten valuessa runsaina,
ja ennen kuin hän puhui, ei lordi uskaltanut jatkaa.

Lordin valtasi tuskallinen epäilys. Kun tyttö sitten puhui, havaitsi
lordi, miten oikeaan osunut hänen vaistonsa oli herättäessään
tuon epäilyksen, sillä tytön sanat ilmaisivat sen tosiasian, että
kaikesta, mitä lordi oli puhunut, olivat ainoastaan ne seikat, jotka
koskivat Bloodin käyttäytymistä tyttöön nähden, herättäneet hänen
mielenkiintoaan.

»Sanoiko hän niin!» huudahti tyttö. »Niinkö hän sanoi? Oh!» Tyttö
kääntyi toisaanne ja hänen katseensa lipui tien varressa olevien
hoikkien appelsiinipuiden runkojen välistä yli sataman kimaltelevien
vesien kaukana häämöttäviä vuoria kohti. Hän jäi siihen hetkeksi, ja
lordi seisoi jäykkänä, pelokkaana odottaen selvempää mielenilmausta
tytön puolelta. Vihdoin se tuli, hitaasti, varovasti ja äänellä, joka
silloin tällöin oli tukahtumaisillaan. »Eilen illalla, kun setäni
ilmaisi vihansa ja kauhean raivonsa, alkoi minussa herätä ajatus, että
niin voimakas kostonhimo saattoi asua ainoastaan sellaisissa ihmisissä,
jotka itse ovat tehneet väärin. Se on sitä raivohulluutta, johon he
ärsyttävät itsensä, jotta voisivat uskoa, että heidän intohimonsa on
oikeutettua. Minun olisi pitänyt tietää, että olin ollut liian herkkä
uskomaan kaikkia niitä kauheuksia, joita Peter Bloodin tilille pantiin.
Toissapäivänä sain häneltä itseltään selityksen Levasseur-juttuun,
jonka te kuulitte St. Nikolasissa. Ja nyt tämä... tämä yhä vahvistaa
uskoani hänen arvostaan ja oikeamielisyydestään. Sellaiselle roistolle,
jona minä häntä liian herkästi jouduin pitämään, olisi sellainen teko,
josta juuri kerroitte, mahdoton.»

»Sitä mieltä olen minäkin», sanoi hänen ylhäisyytensä lempeästi.

»Niin sen täytyy olla. Ja vaikka ei niin olisikaan, ei se merkitsisi
nyt mitään. Mutta se mikä jotakin merkitsee ja on niin raskasta ja
katkeraa, on se seikka, että ellen olisi sanonut toissapäivänä hänelle
niitä sanoja, joilla ajoin hänet luotani, niin hän olisi voinut
pelastua. Jospa olisin saanut puhua hänen kanssaan ennen kuin hän
lähti! Odotin häntä, mutta setäni oli hänen kanssaan, enkä osannut
aavistaakaan, että hän oli lähdössä pois. Ja nyt hän on mennyttä miestä
— uudelleen laittomuutta ja merirosvoutta harjoittamassa, ja siinä hän
lopultakin joutuu kiinni ja tuhoutuu. Ja se on minun syytäni — minun!»

»Mitä te puhuttekaan! Ainoat tekijät tässä asiassa ovat teidän
setänne vihamielisyys ja hänen oma itsepäisyytensä, joka ei suostunut
sovitteluihini. Teidän ei tarvitse syyttää itseänne mistään.»

Tyttö kääntyi kärsimättömästi lordiin ja hänen silmänsä olivat
täynnä kyyneliä. »Ja te voitte puhua tuolla tavoin huolimatta hänen
terveisistään, jotka sellaisinaan ilmaisevat, miten suuressa määrin
minä olen syyllinen. Sehän oli juuri minun käytökseni häntä kohtaan
ja ne nimitykset, jotka hänelle annoin, jotka saivat hänet lähtemään
uudelleen. Senhän hän selvästi sanoi teille. Tiedän, että asia on niin.»

»Teillä ei ole mitään aihetta mielipahaan», sanoi lordi. »Ja mitä
suruunne tulee, niin voitte yhä luottaa minuun siinä — jos se tuottaa
teille jotakin lievitystä — että teen voitavani pelastaakseni hänet
siitä asemasta, mihin hän nyt on joutunut.»

Tyttö vetäisi syvään henkeään.

»Teettekö sen!» huudahti hän äkkiä kiihkeän toiveikkaana. »Lupaatteko
sen?» Hän ojensi toiselle kätensä sydämellisesti. Lordi tarttui siihen
molemmin käsin.

»Minä lupaan», vastasi hän ja jatkoi sitten pidellen yhä tytön
ojentamaa kättä omassaan. »Arabella», sanoi hän hellästi, »te ette
vielä ole vastannut toiseen asiaan, jota kysyin.»

»Toiseen asiaan?» Oliko lordi mieletön? tuumi tyttö. Saattoiko
tällaisella hetkellä mikään muu asia olla minkään arvoinen?

»Tämä asia koskee minua itseäni, koko tulevaisuuttani, ah, niin
läheisesti. Tuo asia, jonka Blood uskoi tapahtuvan, joka pakotti
hänet... tuo... että te hieman välitätte minusta.»

Lordi näki, että väri tytön kasvoilla muuttui ja että hän taas kävi
huolestuneen näköiseksi.

»Välitän teistä?» sanoi tyttö. »Tottahan toki. Mehän olemme olleet
hyviä ystäviä ja toivon, että olemme edelleenkin, mylord.»

»Ystäviä! Hyviä ystäviä!» sanoi lordi pahantuulen ja katkeruuden
välimailla. »En pyydä vain ystävyyttänne, Arabella. Kuulittehan mitä
sanoin teille, mitkä terveiset toin teille. Ettehän sano, että Peter
Blood oli väärässä?»

Tyttö koetti hiljaa irrottaa kättään ja huolestunut ilme hänen
kasvoillaan yhä lisääntyi. Hetken lordi epäröi. Sitten hän huomasi mitä
tyttö teki ja laski käden irti.

»Arabella!» huudahti hän tuskan valtaamana.

»Tunnen ystävyyttä teitä kohtaan, mylord. Mutta ainoastaan ystävyyttä.»

Lordin toiveiden linna lysähti romahtaen maahan ja hän jäi seisomaan
puolipökerryksissä. Kuten hän itse oli sanonut, ei hän ollut mikään
narri. Mutta siitä huolimatta oli tässä jotakin, mitä hän ei
käsittänyt. Tyttö tarjosi hänelle ystävyyttä, vaikka lordi olisi voinut
tarjota hänelle niin ylhäisen aseman, ettei hän, tavallisen siirtomaan
viljelystenomistajan tytär, olisi varallisuudestaan huolimatta
osannut uneksiakaan sellaisesta. Ja tämän hän hylkäsi ja puhui vain
ystävyydestä. Peter Blood oli siis erehtynyt. Mutta kuinka paljon hän
oli erehtynyt? Oliko hän erehtynyt tytön tunteista itseään kohtaan
yhtä paljon kuin hän ilmeisesti oli erehtynyt tytön tunteissa hänen
ylhäisyyttään kohtaan? Siinä tapauksessa... Hän keskeytti mietteensä
äkkiä.

Sen asian miettiminen oli turhaa itsensä kiusaamista. Hänen täytyi
saada tietää totuus. Sen vuoksi hän kysyi tytöltä suorin sanoin:

»Onko se Peter Blood?»

»Peter Blood?» toisti tyttö. Ensin hän ei käsittänyt kysymyksen
tarkoitusta, mutta kun se selveni hänelle, lensi syvä puna hänen
kasvoilleen.

»En tiedä», sanoi hän hieman sammaltaen.

Se ei juuri ollut totuudenmukainen vastaus. Sillä sitten kun näköä
himmentävä harso oli samana aamuna repäisty hänen silmiensä edestä, hän
vihdoinkin näki Peter Bloodin suhtautumisen kanssaihmisiinsä oikeassa
valossa, ja se näky, varsinkin kun se tuli neljäkolmatta tuntia liian
myöhään, täytti hänen sydämensä säälillä, katumuksella ja kaipauksella.

Lordi Julian tunsi tarpeeksi hyvin naiset, jotta hänen mieleensä enää
olisi jäänyt epäilykselle sijaa. Hän kumarsi syvään, jottei tyttö olisi
nähnyt hänen suuttumustaan, sillä kunnian miehenä hän häpesi sitä,
mitä hän inhimillisenä olentona ei jaksanut vastustaa. Ja koska luonto
hänessä oli voimakkaampi — kuten se useimmissa ihmisissä on — kuin
totuttu tapa, alkoi lordi Julian siitä hetkestä, aivan kuin vastoin
omaa tahtoaan, toimia tavalla, joka on sukua roistomaisuudelle. Olen
pahoillani kun minun täytyy kertoa sellaista miehestä, jota kohtaan
— jos olen häntä hiemankaan totuudenmukaisesti kuvannut — teidän on
täytynyt tuntea jonkin verran kunnioitusta. Mutta totuus asiassa on,
että senkin jäännöksen arvonantoa, mitä lordi vielä tunsi Peter Bloodia
kohtaan, tukahutti kokonaan halu syrjäyttää ja kukistaa kilpakosija.
Hän oli antanut kunniasanansa Arabellalle siitä, että käyttäisi
mahtavaa vaikutusvaltaansa Bloodin hyväksi. Valitan että minun täytyy
todeta, että hän ei ainoastaan unohtanut antamaansa lupausta, vaan
vieläpä asettui salaa auttamaan ja yllyttämään Arabellan setää tämän
hankkeissa saada kiinni ja tuhotuksi tuo rohkea merirosvo. Jos hänelle
olisi huomautettu siitä, olisi hän tietenkin väittänyt toimivansa
tarkalleen kuten hänen velvollisuutensa vaati. Mutta siinä tapauksessa
olisi hänelle voinut vastata, että hänen velvollisuutensa oli vaihtunut
mustasukkaisuuden orjuudeksi tässä asiassa.

Kun Jamaikan laivasto muutamaa päivää myöhemmin lähti merelle, oli
lordi Julian eversti Bishopin seurassa vara-amiraali Cranfurdin
lippulaivassa mukana.

Heidän kummankaan lähtö ei ollut vähääkään tarpeellinen; päinvastoin
vaati varakuvernöörin nimenomainen velvollisuus häntä jäämään maihin,
ja lordi Julianista taas, kuten tiedämme, ei ollut merellä mitään
hyötyä. Sittenkin he lähtivät molemmat ajamaan kapteeni Bloodia
takaa tehden kumpikin velvollisuudestaan verukkeen, jolla saattoivat
tyydyttää omia henkilökohtaisia mielihalujaan. Ja tämä yhteinen
tarkoitus aikaansai heidän välillään eräänlaisen ystävyysliiton,
joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton kasvatukseltaan ja
harrastuksiltaan niin erilaisten miesten kesken.

Ajometsästys oli täydessä käynnissä. He risteilivät jonkin aikaa
Hispaniolan vesillä tarkastellen Vähien Antillien seutuja ja saivat
kestää kaikki äsken alkaneen sadekauden tuottamat vaivat. Mutta he
risteilivät turhaan, ja kuukauden kuluttua he palasivat tyhjin toimin
Port Royaliin, jossa heitä odottivat vanhasta maailmasta tulleet,
suurinta levottomuutta herättävät uutiset.

Ludvig XIV:n suuruudenhulluus oli sytyttänyt Euroopan sodan liekkiin.
Tanskan legioonat hävittivät Reinin maakuntia ja Espanja oli yhtynyt
niihin kansoihin, jotka olivat liittyneet yhteen puolustautuakseen
Tanskan kuninkaan määrätöntä kunnianhimoa vastaan. Ja pahempaakin
kuului. Kerrottiin, että Englannissa oli syttynyt kansalaissota,
sillä kansa oli väsynyt Jaakko-kuninkaan tekopyhään tyranniuteen.
Huhu kertoi, että Oranian Vilhelmiä oli kehoitettu tulemaan
saarivaltakuntaan.

Viikkoja kului, ja jokainen laiva, joka saapui kotimaasta, toi lisää
uutisia. Vilhelm oli tullut meren yli Englantiin, ja maaliskuussa
vuonna 1689 saivat jamaikalaiset tietää, että hän oli ottanut vastaan
kruunun ja että Jaakko-kuningas oli turvautunut ranskalaisiin aseisiin
saadakseen valtansa takaisin.

Sunderlandin sukulaismiehelle olivat nämä todellakin levottomuutta
herättäviä uutisia. Niitä seurasi sitten kirje Vilhelm-kuninkaan
valtiosihteeriltä, ja siinä ilmoitettiin, että Englannin ja Ranskan
välillä oli sota ja että sen johdosta mahdollisesti siirtomaissa
sattuvien selkkausten varalta oli sinne tulossa kenraalikuvernööri
lordi Willoughbyn persoonassa ja että hänen kanssaan oli lähetetty
laivasto-osasto amiraali van der Kuylenin johdolla vahvistamaan
Jamaikan laivastoa kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Bishop käsitti heti, että tämä tiesi loppua hänen rajattomalle
vallalleen siinäkin tapauksessa, että hän yhä jäisi Jamaikan
varakuvernööriksi. Lordi Julian taas ei tarkempien suoranaisten
ohjeiden puutteessa tiennyt, mitä se hänelle merkitsi. Mutta hän oli
Arabellaan kohdistuvien toiveittensa vuoksi ollut sangen läheisissä ja
luottamuksellisissa väleissä eversti Bishopin kanssa ja eversti Bishop
oli nyt hyvin kärkäs saamaan sukulaisekseen niin vaikutusvaltaisen ja
huomattavan miehen kuin lordi Julian oli, varsinkin kun valtiolliset
tapahtumat näyttivät uhkaavan syrjäyttää hänet.

He pääsivät täydelliseen yhteisymmärrykseen asiassa, ja lordi Julian
ilmoitti hänelle kaikki tietonsa.

»Yksi vastus on tiellämme», sanoi hän. »Kapteeni Blood. Tyttö rakastaa
häntä.»

»Te olette varmaankin hullu!» huudahti Bishop saatuaan takaisin
puhekykynsä.

»Teillä on täysi syy ajatella niin», sanoi hänen ylhäisyytensä
valittavalla äänellä. »Mutta minä satun kuitenkin olemaan täydessä
järjessäni ja puhun sen mukaan kuin tiedän.»

»Kuin tiedätte?»

»Arabella on itse tunnustanut sen minulle.»

»Turkasen kappale tytöksi! Jumaliste, minä saatan hänet vielä
järkiinsä.» Se oli orjakauppiaan puhetta, miehen, joka hallitsi piiskan
avulla.

»Älkää olko mieletön, Bishop.» Hänen ylhäisyytensä halveksiva äänensävy
sai everstin rauhoittumaan paljon paremmin kuin mitkään todistelut.
»Sellaisia keinoja ei sovi sovelluttaa Arabellan tapaiseen tyttöön.
Ellette halua turmella mahdollisuuksiani ainaiseksi, niin on parasta,
että pidätte suunne visusti kiinni ettekä yritäkään käydä välittämään.»

»Minäkö en kävisi välittämään? Hyvä Jumala, mitä sitten?»

»Kuulkaahan, mies. Tytöllä on luja luonne. En usko, että oikein
tunnette veljentytärtänne. Niin kauan kuin Blood elää, odottaa tyttö
häntä.»

»Ehkäpä hän sitten tulee järkiinsä, kun Blood on kuollut.»

»Nyt näytte alkavan käsittää», kiitteli hänen ylhäisyytensä. »Se on
ensimmäinen ja tärkein askelemme.»

»Ja nyt on meillä siihen mahdollisuus», Bishop oikein lämpeni
innostuksesta. »Sota Ranskan kanssa poistaa kaikki pidättymisemme
Tortugaan nähden. Voimme vapaasti verhota hyökkäyksemme sotatoimilla.
Voitto siellä, niin olemme uuden hallituksen suosiossa!»

»Ah!» sanoi lordi Julian ja mutristi miettiväisenä huuliaan.

»Huomaan että ymmärrätte», nauroi Bishop raa’asti. »Kaksi kärpästä
yhdellä lyönnillä, vai. Me kierrämme sen roiston oinaan pesäänsä aivan
Ranskan kuninkaan nenän alla ja tällä kerralla otamme hänet kiinni,
vaikka meidän täytyisi panna Tortuga soraläjäksi.»

He lähtivät matkalle jo kahden päivän kuluttua — joka tällä erää oli
suunnilleen kolme kuukautta Bloodin lähdöstä — ja ottivat mukaansa
kaikki laivat sekä avuksi pienempiä aluksia. Arabellalle ja muulle
yleisölle he ilmoittivat lähtevänsä ranskalaiseen Hispaniolaan,
joka todellisuudessa oli ainoa paikka, jonne eversti Bishopilla
oli jonkinlainen oikeus lähteä Jamaikasta sellaisena aikana.
Hänen velvollisuudentuntonsa olisi kuitenkin pitänyt pidättää
hänet Jamaikassa, mutta se oli vihan sokaisema — tuon tunteista
hedelmättömimmän ja harhaanjohtavimman. Imperatorin, vara-amiraali
Cranfurdin lippulaivan, suuressa hytissä joi varakuvernööri itsensä
sinä iltana juovuksiin juhliessaan sitä vakaumustaan, että kapteeni
Bloodin tiimalasissa viimeinenkin hieta oli nyt juoksemassa loppuun.



Viideskolmatta luku

LUDVIG-KUNINKAAN PALVELUKSESSA


Sillä välin oli kapteeni Blood, helvetin tuli povessaan, kolme
kuukautta ennen eversti Bishopin lähtöä hävittämään Tortuga maan
tasalle, purjehtinut talvimyrskyjen tuomana sen kallioiden suojaamaan
satamaan ja saapunut sinne kahta päivää aikaisemmin kuin se fregatti,
jolla Wolverstone oli päivää aikaisemmin lähtenyt Port Royalista.

Turvallisessa satamassa hän oli tavannut laivastonsa odottamassa. Sen
muodostivat ne neljä laivaa, jotka olivat eronneet hänestä myrskyssä
Vähien Antillien luona, ja miehistönä niissä oli seitsemänsataa
merirosvoa. He tervehtivät häntä sitäkin innokkaammin, kun he olivat
olleet sangen levottomia hänen kohtalostaan. Tykit jyskivät ja laivat
liputtivat hänen tulonsa kunniaksi. Koko kaupunki heräsi satamasta
kuuluvaan ryskeeseen ja riensi laitureille miehissä ja naisissa
ottamaan vastaan kuuluisaa merirosvopäällikköä hänen tullessaan rantaan.

Hän tulikin rantaan — arvatenkin vain siitä syystä, ettei yleisö
pettyisi odotuksessaan. Hän oli vaitelias ja hänen kasvonsa olivat
synkät ja hänen huulillaan karehti pilkallinen hymy. Annahan
Wolverstonen saapua, kuten hän aivan kohta tekisi, niin kyllä koko
sankaripalvonta muuttuisi kiroukseksi.

Hänen kapteeninsa. Hagthorpe, Cristian ja Yberville olivat laiturilla
vastaanottamassa häntä ja heidän kanssaan oli muutama sata hänen
merirosvojaan. Hän katkaisi lyhyeen heidän tervetulotoivotuksensa ja
kun he kiusasivat häntä kysymyksinä siitä, missä hän oli viipynyt
niin kauan, hän kehoitti heitä odottamaan Wolverstonen tuloa, jolloin
he saisivat uteliaisuutensa perin pohjin tyydytetyksi. Siten hän
pääsi heistä irti ja tunki yhtenäisen väkijoukon läpi eteenpäin.
Siinä oli kaikenkarvaista väkeä, englantilaista, ranskalaista ja
alankomaalaista kauppiasta, viljelystenomistajaa ja merimiestä mitä
kirjavinta laatua, merirosvoja, joista toiset olivat laillisia
hirvenmetsästäjiä Hispaniolasta, toiset taas rehellisesti ja avoimesti
merirosvoja, metsätyömiehiä ja intiaaneja, sekarotuisia hedelmänmyyjiä,
neekeriorjia, muutamia hempukoita ja tunkiokuningattaria
vanhasta maailmasta ja kaikkia mahdollisia ihmiskunnan yhteisen
perheen edustajia, jotka tällä hetkellä olivat tehneet Cayonan
satamalaitureista Baabelin huonomaineisen jäljennöksen.

Päästyään heistä kaikista vihdoin ja vaikeuksien perästä vapaaksi
kapteeni Blood ohjasi kulkunsa M. d’Ogeronin upeaan taloon
tervehtiäkseen ystäviään, kuvernööriä ja tämän perhettä.

Alussa merirosvot joutuivat siihen luuloon, että Wolverstone oli
tulossa mukanaan harvinaisen arvokas sotasaalis, mutta vähitellen
tippui Arabellan pienentyneeltä miehistöltä aivan päinvastaisia
tietoja, jotka olivat omiaan kääntämään heidän tyytyväisyytensä
hämmästykseksi. Osaksi uskollisuudesta kapteeniaan kohtaan, osaksi
havaitessaan sen, että jos hän oli syyllinen, niin olivat he
itsekin kanssasyyllisiä, ja osaksi vihdoin siitä syystä, että he,
yksinkertaisina, kädestä suuhun elävinä miehinä olivat itsekin ymmällä
siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut, Arabellan miehistö koetti
olla mahdollisimman vaitelias tortugalaisiin veljiinsä nähden niinä
kahtena päivänä, jotka vielä olivat jäljellä ennen kuin Wolverstone
tuli. Mutta he eivät olleet tarpeeksi vaiteliaita estääkseen
erinäisten levottomuutta herättävien juorujen ja merirosvojen kannalta
omituisten, rumia seikkailuja koskevien juttujen liikkeelle pääsemistä,
seikkailujen, joihin kapteeni Blood oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Ellei Wolverstone olisi tullut sinä päivänä jona tuli, on varsin
mahdollista, että olisi syntynyt räjähdys. Mutta kun Vanha Susi kahden
päivän päästä laski ankkurinsa lahdella, kääntyivät kaikki uteliain
kysymyksin hänen puoleensa.

Wolverstonellahan oli vain yksi silmä. Mutta hän näki ainoalla
silmällään ison joukon enemmän kuin moni mies kahdella. Ja huolimatta
harmaasta päästään — sitä ympäröi varsin somasti punavihreä turbaani —
hänellä oli sydän paikallaan kuin poikasella ja sydämeensä hän kätki
paljon rakkautta Peter Bloodia kohtaan.

Nähdessään Arabellan ankkurissa lahdella, kun hän kiersi kallioisen
niemen linnoituksen edessä, hän hämmästyi ensin. Hän hieroi ainoata
silmäänsä saadakseen sen selväksi ja katsoi uudelleen. Sittenkään hän
ei voinut uskoa näkemäänsä. Silloin ilmoitti ääni hänen takanaan —
se oli Dyken, joka oli halunnut purjehtia hänen kanssaan — ettei hän
suinkaan yksin ollut hämmästynyt.

»Taivaan nimessä, onko tuo Arabella vai onko se sen haamu?»

Vanha Susi pyöritteli ainoata silmäänsä ja avasi suunsa puhuakseen.
Sitten hän sulki sen taas heti ja sulki sen visusti. Hänellä oli
varovaisuuden suuri lahja, varsinkin asioissa, joita hän ei ymmärtänyt.
Alus oli Arabella, sitä hän ei enää voinut epäillä. Ja koska asia oli
niin, täytyi hänen ajatella ennen kuin puhui. Mitä pirua teki Arabella
täällä sen jälkeen kun hän oli jättänyt Jamaikan? Ja oliko kapteeni
Blood laivalla ja komensiko hän sitä, vai oliko sen miehistön jäännös
tuonut sen Tortugaan ja jättänyt kapteenin Port Royaliin?

Dyke teki samanlaisia kysymyksiä. Tällä kertaa vastasi Wolverstone
hänelle.

»Sinulla on kaksi silmää käytettävänäsi ja kysyt kuitenkin minulta,
jolla on vain yksi. Mitä näet?»

»Mutta minähän näen Arabellan.»

»Tietysti, koska se kerran tuolla keinuu. Mitä sinä muutakaan odotit
näkeväsi.»

»Odotin?» Dyke tuijotti häneen suu ammollaan. »Odotitko sinä sitten
näkeväsi Arabellan täällä?»

Wolverstone katsoi häneen halveksivasti, naurahti ja sanoi sitten niin
kovalla äänellä, että sen kaikki hänen ympärillään olevat kuulivat.

»Tietysti. Mitäpä minä muutakaan olisin odottanut!» Ja hän nauroi taas
naurua, joka Dykestä tuntui kuin olisi häntä sanottu hölmöksi. Sitten
Wolverstone kääntyi ja kohdisti huomionsa kokonaan ankkuroimispuuhaan.

Kun merirosvot sitten maissa ahdistivat häntä kysymyksillään, huomasi
hän heidän kysymyksistään, millä kannalla asiat olivat. Hän päätteli,
että Blood joko rohkeuden puutteessa tai muista syistä oli kieltäytynyt
antamasta mitään tietoja edesottamuksistaan sen jälkeen kun Arabella
oli eronnut sisarlaivoistaan. Wolverstone onnitteli itseään siitä, että
oli ollut niin varovainen Dyken suhteen.

»Kapteenihan on aina ollut vaatimaton mies», selitti hän Hagthorpelle
ja muille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. »Hänen
tapoihinsa ei ole kuulunut etsiä omaa kiitostaan. Niin on asian laita
nytkin. Me jouduimme yhteen vanhan Don Miguelin kanssa ja ennen
kuin meidän piti upottaa hänen laivansa, otimme _Arabelalle_ erään
lontoolaisen sievistelijän, jonka valtiosihteeri oli lähettänyt tänne
tarjoamaan kapteenille upseerin valtakirjaa siinä tarkoituksessa, että
Blood jättäisi merirosvouden ja alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kapteeni
kirosi sielunsa helvettiin vastaukseksi sellaiseen tarjoukseen. Sitten
kahahdimme yhteen Jamaikan laivaston kanssa, jonka päällikkönä oli
tuo vanha piru Bishop ja silloin oli kapteenilla ja meillä jokaisella
mammanpojalla silmukka kaulassa. Niinpä minä menin hänen luokseen
ja sanoin hänelle: 'Ota vastaan tuo saastainen valtakirja', sanoin
minä, 'rupea kuninkaan mieheksi ja pelasta siten sekä oma että meidän
kaulamme. Hän otti sanastani vaarin ja lontoolainen antoi hänelle
valtakirjan paikalla. Bishop oli tukehtua raivosta, kun hän sai kuulla
asian, mutta se oli tapahtunut, ja hän sai niellä sen sellaisenaan.

Me olimme kuninkaan poikia kaikki ja niin lähdimme purjehtimaan
Bishopin kanssa Port Royaliin. Mutta Bishop ei luottanut meihin, hän
tiesi liian paljon. Ellei tuota lontoolaista olisi ollut, niin hän
olisi hirttänyt kapteenin valtakirjoineen päivineen. Blood aikoi
livahtaa Port Royalista samana iltana, mutta tuo koira Bishop oli
lähettänyt käskyn, että linnoituksesta tuli pitää tarkasti silmällä
kapteenin hommia. Vihdoin, vaikka siihen menikin kaksi viikkoa, sai
Blood hänet petetyksi. Hän lähetti minut ja suurimman osan miehistöään
pois eräällä fregatilla, jonka minä olin ostanut tarkoitusta varten.
Hänen juonensa oli muka lähteä ajamaan minua takaa. Käyttikö hän sitä
juonta vai jotakin muuta ehkä, sitä en osaa sanoa, mutta tuossa hän nyt
on edessäni, kuten olin odottanutkin.»

Wolverstonessa meni hukkaan suuri historioitsija. Hänellä oli aitoa
mielikuvitusta, joka tietää tarkalleen, kuinka pitkälle sopii
turvallisesti poiketa totuudesta ja tarkalleen miten paljon väriä on
käytettävä, jotta se saisi hänen tarkoituksiaan vastaavan hahmon.

Esitettyään keitoksessaan valhetta ja totuutta ja lisättyään siihen
vielä toisen Peter Bloodin urotöistä hän kysyi, missä kapteenin
mahdollisesti saattaisi tavata. Saatuaan tietää, että kapteeni
oleskeli laivallaan, astui Wolverstone veneeseen ja soudatti itsensä
_Arabellalle_ ilmoittautumaan, kuten hän sanoi.

_Arabellan_ suuressa hytissä hän tapasi Peter Bloodin yksinään ja
vahvasti humalassa, tila, jossa ei kukaan ennen muistanut nähneensä
häntä. Kun Wolverstone astui sisään, kohotti Blood verestävät silmänsä
katsoakseen tulijaa. Hetkeksi niiden katse terästyi, tuijotti
vieraaseen. Sitten hän naurahti tylsää, älytöntä naurua, jossa kaikesta
huolimatta kuitenkin oli heikko ivan sävy.

»Ah! Vanha Susi!» sanoi hän. »Vihdoinkin saapunut, vai?» Hän nikotteli
äänekkäästi. »Ja mitä sinulla on minun kanssani tekemistä, häh?» Hän
vaipui veltosti tuoliinsa.

Vanha Susi tuijotti häneen synkän äänettömänä. Hän oli aikanaan
huolettomin silmin nähnyt toimitettavan monta pirullista konnantyötä,
mutta nähdessään Bloodin tällaisessa tilassa hän tuli äkkiä
murheelliseksi. Ilmaistakseen tunteensa hän kirosi hartaasti. Se oli
hänen ainoa tapansa ilmaista tunteitaan, olivatpa ne sitten mitä laatua
hyvänsä. Sitten hän astui raskaasti eteenpäin, painui pöydän ääreen
istumaan ja katseli kapteenia.

»Hyvä Jumala, Peter, mitä tämä tietää?»

»Rommia», sanoi Peter Blood. »Jamaikalaista rommia». Hän työnsi pullon
ja lasin Wolverstonea kohti. Wolverstone ei ollut näkevinään niitä.

»Minä kysyn sinulta, mikä sinua vaivaa?» kiljahti hän.

»Rommi», vastasi kapteeni Blood uudelleen ja hymyili. »Juuri rommi.
Minä vastaan kaikkiin kysymyksiisi. Miksi sinä et vastaa minun
kysymykseeni? Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?»

»Se on tehty jo», sanoi Wolverstone. »Kiitä Luojaasi siitä, että osasit
pitää suusi kiinni kunnes minä tulin. Oletko kyllin selvä käsittääksesi
mitä sanon?»

»Humalassa tai selvänä, yhdentekevä. Minä ymmärrän aina sinua.»

»Kuuntele sitten.» Ja nyt tuli juttu, jonka Wolverstone äsken oli
keittänyt kokoon. Kapteeni jännitti itseään käsittääkseen sen.

»Se käy todesta», sanoi hän Wolverstonen lopetettua. »Ja... oh...
ei mitään vahinkoa! Kiitos sinulle, Vanha Susi... uskollinen Vanha
Susi! Mutta maksoiko se vaivan? Minä en enää ole mikään merirosvo, en
koskaan enää... Se on lopussa.... lopussa... sanon minä!» Hän paukautti
nyrkillään pöytään ja hänen silmissään välähti äkkiä tuli.

»Tulen luoksesi puhumaan uudelleen sitten kun aivoissasi on vähemmän
rommia», sanoi Wolverstone nousten seisomaan. »Sillä välin on sinun
muistettava se juttu, jonka kerroin sinulle, etkä saa sanoa sanaakaan,
joka saattaisi tehdä minusta valehtelijan. He uskovat kaikki minua,
nekin, jotka tulivat kanssani Port Royalista. Olen saanut heidät
uskomaan. Jos he tietäisivät, että sinä vakavissasi olet ottanut
vastaan valtakirjan ja samassa tarkoituksessa kuin Morgan sen teki,
niin arvannet mitä siitä seuraisi.»

»Helvetti siitä tulisi, mutta siihen minä olenkin kypsä», vastasi
kapteeni.

»Sinä tulet hellämieliseksi», sanoi Wolverstone. »Huomenna puhumme
asiasta uudelleen.»

Niin he tekivätkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä sinä päivänä
eikä liioin seuraavinakaan niin kauan kuin kesti sadekautta, joka
juuri silloin alkoi. Pian ovela Wolverstone keksi, ettei se ollut
rommi, joka Bloodia vaivasi. Rommi oli tosin tulos, mutta ei millään
muotoa syy hänen täydelliseen välinpitämättömyyteensä. Hänen sydäntään
jäyti haava, ja Vanha Susi tiesi tarpeeksi paljon käsittääkseen sen
laadun. Hän kirosi kaiken, mikä hametta kantoi, ja koska hän tunsi
maailmaa, hän odotti taudin paranemista. Mutta se ei mennyt ohi. Ellei
Blood istunut noppaa pelaten ja juopotellen Tortugan rantakapakoissa
— seurustellen olioiden kanssa, joita hän terveempinä päivinään
olisi halveksinut, sulkeutui hän hyttiinsä Arabellalla yksin ja
puhumattomana. Hänen ystävänsä kuvernöörin talossa hämmästyivät hänessä
tapahtunutta muutosta ja koettivat käännyttää häntä paremmalle tielle.
Mademoiselle d’Ogeron, joka erityisesti oli huolissaan hänestä, lähetti
miltei joka päivä hänelle kutsun, mutta sangen harvoihin Peter Blood
edes vastasi.

Myöhemmin, kun sadekausi läheni loppuaan, tulivat hänen kapteeninsa
hänen luokseen ja ehdottivat tehtäväksi tuottavia ryöstöretkiä
espanjalaisiin siirtokuntiin. Mutta kaikkeen hän suhtautui
välinpitämättömyydellä, joka, kun viikot kuluivat ja ilmat asettuivat,
alussa aiheutti kärsimättömyyttä ja lopuksi suuttumusta.

Christian, joka oli päällikkönä Clotholla, tuli eräänä päivänä
suutuksissaan hänen luokseen ja moitti häntä toimettomuudesta sekä
vaati määräystä päästä tekemään jotakin.

»Mene helvettiin!» tiuskaisi Blood kuunneltuaan loppuun haasteen.

Christian poistui raivoissaan ja seuraavana aamuna Clotho nosti
ankkurinsa ja purjehti pois näyttäen siten esimerkkiä, jota seuraamasta
Bloodin uskollisten kapteenien oli ajan pitkään mahdotonta pidättää
miehiään.

Joskus Blood kysyi itseltään, miksi hän ensinkään oli tullut
Tortugaan takaisin. Ajatellen Arabellaa ja miten tämä pilkallisesti
oli nimittänyt häntä merirosvoksi ja varkaaksi, oli Blood vannonut
luopuvansa ainaiseksi merirosvoudesta. Miksi hän siis oli täällä?
Siihen kysymykseen hän vastasi toisella kysymyksellä: Missä hän
muuallakaan voisi olla? Näytti siltä kuin hän ei pääsisi eteen- eikä
taaksepäin.

Kaikkien nähden hän meni alaspäin päivä päivältä. Hän oli kokonaan
menettänyt halunsa miltei turhamaiseen ulkoasustaan huolehtimiseen ja
puki itsensä huolimattomasti ja epäsiististi. Hän antoi mustan pitkän
parran kasvaa poskilleen, jotka olivat ennen aina olleet huolellisesti
ajellut, ja hänen pitkä, vankka ja tumma tukkansa, joka ennen oli
niin somasti käherretty, riippui nyt velttona ja takkuisena harjana
hänen silmillään. Hänen kasvojensa raikas päivetys oli vaihtunut
sairaalloiseksi kalvakkuudeksi, ja hänen siniset silmänsä, jotka ennen
olivat olleet niin vilkkaat ja käskevät, olivat nyt synkät ja sammuneet.

Wolverstone, joka yksin tunsi syyn hänen alennustilaansa, rohkeni
kerran — mutta ainoastaan kerran — käydä suoraan hänen kimppuunsa siitä.

»Hyvä Jumala, Peter! Eikö tämä koskaan ala loppua», murisi
jättiläinen. »Aiotko sinä viettää päiväsi tylsästi ja juopottelemalla
kalpeanaamaisen tyttörievun vuoksi, joka ei sinusta välitä. Piru
vieköön! Jos kerran haluat hänet, niin miksi et, jumaliste, lähde ja
ota häntä?»

Siniset silmät tuijottivat häneen mustien kulmakarvojen alta ja niissä
syttyi äkkiä entinen lieska. Mutta Wolverstone ei välittänyt siitä,
vaan jatkoi:

»Minä saatan olla hyvä tytölle, niin kauan kuin hyvyys auttaa hänen
suosioonsa. Mutta piru vieköön, jos minä viitsin mädättää itseäni
rommilla minkäänlaisen hametta kantavan otuksen vuoksi. Se ei kuulu
Vanhan Suden tapoihin. Ellei sinua vedä mikään muu retki puoleensa,
niin miksikä ei Port Royal? Mitä hittoa sillä on väliä, vaikka se
on englantilainen siirtomaa? Sitä hallitsee Bishop, eikä sinun
komennossasi ole ainoatakaan roistoa, joka ei mielihyvin seuraisi sinua
vaikka helvettiin, kun vain Bishopin kaula on kysymyksessä. Vakuutan
sinulle, että se käy päinsä. Meidän tarvitsee vain vakoilla, milloin
Jamaikan laivasto on poissa. Kaupungissa on tarpeeksi saalistamista
miehille, ja sinulle se tyttö. Kysynkö heidän mieltään asiassa?»

Blood nousi seisomaan. Hänen silmänsä iskivät tulta, ja hänen kalpeat
kasvonsa olivat vääntyneet.

»Lähde tästä hytistä silmänräpäyksessä, tai on sinun raatosi kannettava
täältä, kautta taivaan! Sinä likainen koira. Uskallatko sinä tehdä
minulle sellaisia ehdotuksia?»

Hän alkoi kirota uskollista upseeriaan sellaisella myrkyllisyydellä,
ettei sitä kukaan tähän saakka olisi osannut hänestä aavistaa. Ja
Wolverstone, säikähtäneenä hänen raivoaan, meni ulos sanaakaan
lisäämättä. Kysymystä ei otettu enää koskaan esille, ja kapteeni Blood
sai jäädä rauhassa jatkamaan tyhjää mietiskelyään.

Vihdoin, kun hänen merirosvonsa jo alkoivat tulla katkeriksi, tapahtui
jotakin, minkä kapteenin ystävä M. d'Ogeron oli aikaansaanut. Eräänä
aurinkoisena aamuna tuli Tortugan kuvernööri _Arabellaan_ ja toi
mukanaan pienen pyöreän herrasmiehen, joka oli yhtä miellyttävä
ulkonäöltään kuin varma tavoiltaan.

»Hyvä kapteeni», sanoi d'Ogeron, »tuon luoksenne M. de Cussyn,
ranskalaisen Hispaniolan kuvernöörin, joka haluaisi puhua kanssanne
pari sanaa.»

Ystävänsä vuoksi otti kapteeni Blood piipun suustaan, pusersi rommin
hieman vähemmäksi aivoistaan, nousi ja kumarsi M. de Cussylle.

»Palvelijanne», sanoi hän.

M. de Cussy vastasi kumarrukseen ja istuutui peräikkunan alla olevalle
kirstulle.

»Teillä on hyvänlainen voima käytettävissänne täällä, kapteeni», sanoi
hän.

»Noin kahdeksansataa miestä.»

»Ja mikäli käsitän, käyvät he niskoitteleviksi joutilaisuudessaan.»

»Menkööt vaikka helvettiin milloin vain haluavat.»

M. de Cussy otti hienotunteisesti hieman nuuskaa.

»Minulla olisi hieman parempaa ehdotettavana heille», virkkoi hän.

»Ehdottakaa sitten», sanoi Blood innostumatta asiaan.

M. de Cussy katsahti M. d’Ogeroniin ja kohotti hieman silmäkulmiaan.
Kapteeni Blood ei tuntunut hänen mielestään oikein lupaavalta. Mutta
M. d’Ogeron mutristi huuliaan ja nyökkäsi tarmokkaasti, ja Hispaniolan
kuvernööri esitti ehdotuksensa.

»Uutiset kertovat, että Ranska on joutunut sotaan Espanjan kanssa.»

»Vai kuuluu sellaisia uutisia», murisi Blood.

»Minä puhun virkani puolesta, herra kapteeni. En puhu epävirallisesti
pikku otteluista enkä ryöstöretkistä, jotka olemme antaneet anteeksi
tähän saakka. Ranskan ja Espanjan välillä on sota — todellinen sota
Euroopassa. Ranskan tarkoitus on laajentaa sotaliikkeensä uuteen
maailmaan saakka. Brestistä on tänne tulossa siinä tarkoituksessa
laivasto, jota komentaa herra paroni de Rivarol. Olen saanut häneltä
kirjeen, jossa hän pyytää minua varustamaan apulaivaston osaston
ja palkkaamaan vähintään tuhat miestä vahvistukseksi hänelle hänen
saapuessaan tänne. Lyhyesti sanoen, olen tullut tänne ystävämme M.
d'Ogeronin kehoituksesta tarkoituksella saada teidät liittämään
voimanne M. de Rivarolin lipun alle.»

Blood katsahti häneen heikko mielenkiinnon ilme silmissään.

»Te siis tarkoitatte, että astuisimme Ranskan palvelukseen?» kysyi hän.
»Millä ehdoilla, monsieur?»

»Kapteenin arvolla teille ja sopivat arvot alaisillenne upseereille.
Te saatte arvonne mukaisen palkan ja yhdessä miestenne kanssa teidät
oikeutetaan kymmenenteen osaan kaikesta saadusta sotasaaliista.»

»Minun mieheni eivät luultavasti tule pitämään tarjousta kovinkaan
anteliaana. He sanovat teille ehkä, että he saattavat lähteä
huomisaamuna täältä, puhdistaa jonkin espanjalaisen siirtokunnan juurta
jaksain ja pitää koko saaliin omanaan.»

»Niinpä kyllä, mutta sillä uhalla, että heitä syytetään
merirosvouksesta. Meidän joukossamme asemanne tulee lailliseksi ja
viralliseksi ja ottaen huomioon sen voimakkaan laivaston, joka M.
de Rivarolilla on käytettävänään, tulee toiminta tapahtumaan paljon
laajemmalla pohjalla kuin te omin voimin pystyisitte yrittämään. Joten
siis kymmenes osa kaikesta saaliista edellisessä tapauksessa lienee
ainakin saman veroinen kuin koko saalis jälkimmäisessä.»

Kapteeni Blood mietti. Ehdotus ei ainakaan tiennyt merirosvousta. Se
oli kunniallista työtä Ranskan kuninkaan palveluksessa.

»Minä neuvottelen upseerieni kanssa asiasta», sanoi hän ja lähetti
hakemaan heitä.

He tulivat, ja M. de Cussy itse esitti heille asian. Hagthorpe
ilmoitti heti, että ehdotus tuli sopivaan aikaan. Miehet harmittelivat
pitkällistä toimettomuutta ja olivat varmaankin hyvin auliita ryhtymään
toimeen, jota M. de Cussy heille Ranskan puolesta tarjosi. Hagthorpe
katsoi puhuessaan Bloodiin. Blood nyökkäsi synkkänä hyväksymisen
merkiksi. Siitä rohkaistuneina he ryhtyivät keskustelemaan ehdoista.
Ybervillellä, nuorella ranskalaisella merirosvolla, oli kunnia
huomauttaa M. de Cussylle, että heille tuleva osa saaliista oli liian
pieni. Jos heille tarjottaisiin viides osa, niin saattaisivat upseerit
mennä takuuseen miehistön suostumuksesta. Ei vähemmästä.

M. de Cussy oli pahoillaan. Hänellä oli ohjeensa. Oli sangen
uskallettua ylittää niitä. Merirosvot pysyivät lujina vaatimuksissaan.
Ellei M. de Cussy voinut luvata viidettä osaa, ei asian vuoksi
kannattanut tuhlata enempiä sanoja. Vihdoin suostui M. de Cussy
ylittämään valtuutensa, pykälät laadittiin ja allekirjoitettiin samana
päivänä. Merirosvojen tuli olla Petit Goaven luona tammikuun lopulla,
jolloin M. de Rivarol oli ilmoittanut olevansa odotettavissa.

Sen jälkeen seurasi touhun päiviä Tortugassa. Laivoja laitettiin
kuntoon, lihaa suolattiin, varastoja koottiin. Näihin asioihin,
joihin kapteeni Blood ennen oli kohdistanut koko huomionsa, ei hän
nyt puuttunut ensinkään. Hän pysyi yhä välinpitämättömänä ja erillään
kaikesta. Vaikka hän olikin suostunut yritykseen tai paremminkin
antanut upseeriensa toiveiden taivuttaa itsensä siihen, tapahtui
se vain siitä syystä, että toimi, joka hänelle oli tarjottu, oli
kunniallinen ja laillinen eikä millään tavalla ollut tekemisissä
merirosvouden kanssa, jonka hän sydämessään oli vannonut jättävänsä
ainaiseksi. Mutta suostumuksestaan huolimatta hän jäi toimettomaksi
katselijaksi. Palvelus, johon hän oli astunut, ei herättänyt hänessä
minkäänlaista innostusta. Hän oli täydelleen välinpitämätön, kuten hän
sanoi Hagthorpelle, joka kerran rohkeni esittää vastalauseensa. Hänestä
oli aivan yhdentekevää, lähtivätkö he Petit Goaveen vai helvettiin,
hänelle oli yhdentekevää, oliko hän Ludvig Neljännentoista vai saatanan
palveluksessa.



Kuudeskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROL


Kapteeni Blood oli yhä samassa synkässä mielentilassa, kun he
purjehtivat Tortugasta, ja sitä jatkui vielä hänen saapuessaan
määräpaikkaansa Petit Goaven lahteen. Samassa mielentilassa hän otti
vastaan paroni de Rivarolinkin, kun tämä aatelismies viisialuksisine
laivastoineen vihdoin puolivälissä helmikuuta laski ankkurinsa
merirosvojen laivojen viereen. Ranskalainen oli viipynyt matkalla kuusi
viikkoa epäsuotuisten ilmojen vuoksi.

Kutsuttuna käymään hänen luonaan lähti kapteeni Blood Petit Goaven
linnoitukseen, jossa tapaamisen piti tapahtua.

Paroni, pitkä, kyömynenäinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies,
jonka käytös oli ylhäisen kylmä ja kalsea, mittasi silmillään kapteeni
Bloodia ilmeisen inhon ja ylenkatseen vallassa. Hagthorpea, Ybervilleä
ja Wolverstonea, jotka seisoivat rivissä kapteeninsa takana, hän ei
ollut huomaavinaankaan. M. de Cussy tarjosi kapteeni Bloodille tuolin.

»Hetkinen, M. de Cussy. Luulenpa, että herra paroni ei ole huomannut,
etten ole yksin. Sallikaa, sir, että esitän teille toverini:
_Elisabethin_ kapteeni Hagthorpe, _Atrofioksen_ kapteeni Wolverstone ja
_Lachesiksen_ kapteeni Yberville.»

Paroni tuijotti kovana ja ylpeänä kapteeni Bloodiin, nyökkäsi sitten
ylhäisesti ja tuskin huomattavasti kullekin esitetyistä. Hänen
käytöksensä ilmaisi selvästi, että hän halveksi heitä kaikkia ja että
hän halusi, että he sen myös heti ymmärtäisivät. Sillä oli omituinen
vaikutus kapteeni Bloodiin. Se herätti hänessä pirun ja samalla se
herätti hänen itsekunnioituksensa, joka viime aikoina oli kokonaan
uinunut. Äkillinen häpeän tunne huolimattoman ja ruokkoamattoman
ulkonäkönsä vuoksi teki hänet ehkä vieläkin uhmaavammaksi. Tavalla,
jolla hän käänsi vyötään niin, että hänen käyttökelpoinen miekkansa
tuli paremmin näkyviin, oli ilmeinen merkitys. Hän viittasi
kapteeneilleen kehoittaen heitä siten istumaan.

»Käykää pöydän ääreen, pojat, me annamme tässä paronin turhan päiten
odottaa.»

He noudattivat hänen kehoitustaan ja Wolverstone irvisteli
ymmärtäväisesti. Yhä ylpeämmäksi kävi M. de Rivarolin katse. Hänen
mielestään tiesi istuminen samassa pöydässä tällaisten roistojen kanssa
kunnialle käypää samanarvoisuutta. Hänen tarkoituksensa oli ollut,
että he seisten — paitsi ehkä kapteeni Blood — olisivat kuunnelleet
hänen määräyksiään, kuten heidän kaltaistensa tuli hänen asemassaan
olevan miehen edessä. Hän teki ainoan mahdollisen teon, mikä vielä oli
tehtävissä, näyttääkseen, että heidän ja hänen välillään toki oli ero.
Hän pani hatun päähänsä.

»Teette viisaasti», sanoi Blood miellyttävästi. »Minäkin tunnen hieman
vetoa.» Ja hän painoi töyhtöhatun päähänsä.

M. de Rivarolin kasvoilla vaihtui väri. Hän vapisi huomattavasti
vihasta ja kokosi hetken voimia hillitäkseen itsensä ennen kuin rohkeni
puhua.

»Sir», sanoi paroni jäätävän kylmästi, »te pakotatte minut
muistuttamaan, teille, että teillä on kapteenin arvo ja että nyt olette
Ranskan amerikkalaisten sekä meri- että maavoimien kenraalin seurassa.
Te pakotatte minut edelleen huomauttamaan, että teidän arvoisellanne on
kunnioituksen velvollisuus minun arvoani kohtaan.»

»Olen onnellinen voidessani vakuuttaa teille», sanoi Blood, »että
huomautus on tarpeeton. Minä alan tässä pitää itseäni gentlemannina,
vaikka en ehkä tällä kertaa siltä näytä. Mutta minä en pitäisi itseäni
sinä, ellen pystyisi kunnioittamaan niitä, jotka luonnostaan tai
onnettaren suosiollisella avulla ovat minun yläpuolellani, sekä myös
niitä, jotka arvossa ovat minun alapuolellani, mutta eivät kykene
osoittamaan suuttumustaan silloin kun en esiinny herrasmiehenä.»

Se oli hienosti sommiteltu moite. M. de Rivarol puri huultaan. Kapteeni
Blood jatkoi antamatta hänelle tilaisuutta vastata. »Kun olemme
selvillä tästä, niin voinemme käydä pääasiaan.»

M. de Rivarol katseli kalsein silmin häntä hetken. »Ehkäpä se on
parasta», sanoi hän sitten. Hän otti esille paperin. »Minulla on tässä
jäljennös siitä sopimuksesta, jonka teitte M. de Cussyn kanssa. Ennen
kuin siirrymme eteenpäin, täytyy minun huomauttaa, että M. de Cussy on
ylittänyt valtuutensa myöntäessään teille viidennen osan sotasaaliista.
Hänellä ei ollut lupa myöntää teille enempää kuin kymmenes osa.»

»Se on teidän ja M. de Cussyn välinen asia, herra kenraali.»

»Ei ensinkään. Se on teidän ja minun väliseni asia.»

»Anteeksi, herra kenraali. Sopimus on allekirjoitettu. Mikäli se siis
koskee meitä, on asia lukossa. Myös mitä M. de Cussyyn tulee, niin emme
haluaisi olla kuulemassa niitä moitteita, joita te ehkä katsotte hänen
ansainneen.»

»Se, mitä minulla on sanomista M. de Cussylle, ei mahda liikuttaa
teitä.»

»Sitä minä juuri tarkoitin, herra kenraali.»

»Mutta — jumaliste! — minä otaksun, että teitä liikuttaa hyvinkin
läheisesti se, että me emme voi luovuttaa teille enempää kuin
kymmenennen osan.» M. de Rivarol löi nyrkkiään pöytään harmissaan. Tämä
merirosvo oli harmittavan taitava väittelijä.

»Oletteko aivan varma siitä, että ette voi, herra paroni?»

»Olen varma siitä, etten tahdo antaa.»

Kapteeni Blood kohautti hartioitaan ja katseli pitkin nenänsä
vartta. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »jää minun tehtäväkseni
ainoastaan esittää teille pieni lasku siitä, mitä olemme kuluttaneet
varustuksiimme, sekä sopia siitä summasta, jolla hyvitätte meidän
ajanhukkamme sekä sen häiriön, minkä tänne tulonne on meille
aiheuttanut. Kun se on selvä, voimme taas erota ystävinä, herra paroni.
Mitään vahinkoa ei vielä ole tapahtunut.»

»Mitä pirua te tarkoitatte?» Paroni nousi seisomaan nojautuen pöydän
yli.

»Ehkäpä en sano sanottavaani kyllin selvästi. Minun ranskani ei ole
puhtainta laatua, mutta...»

»Oh, teidän ranskanne on vallan riittävän sujuvaa, liiankin sujuvaa
välistä, jos rohkenen huomauttaa. Kuulkaahan nyt, herra merirosvo,
minä en ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä leikitellä, kuten
ehkä piankin olette tajuava. Te olette ruvennut Ranskan kuninkaan
palvelukseen — te ja teidän miehenne. Teillä on kapteenin arvo ja
nautitte kapteenin palkkaa ja nuo teidän upseerinne ovat luutnantin
arvoisia. Niihin sotilasarvoihin liittyy erinäisiä velvollisuuksia,
joita teidän olisi hyvä hieman tutkiskella, ja rangaistuksia näiden
virkojen laiminlyömisestä, joita teidän sopisi tutkia samalla kertaa.
Ne ovat jotenkin ankaria. Upseerin ensimmäinen velvollisuus on totella.
Suosittelen sitä huomioonne. Älkää suinkaan pitäkö itseänne, kuten
näytte tekevän, liittolaisinani niissä yrityksissä, joihin olen
aikeissa ryhtyä, vaan minun alaisinani. Minussa te näette komentajanne,
joka johtaa teitä, ettekä suinkaan toveria tai samanarvoista. Toivon,
että ymmärrätte minua.»

»Oh, olkaa huoleti siitä. Kyllä minä ymmärrän», nauroi kapteeni Blood.
Hän oli ihmeteltävästi muuttumassa jälleen omaksi itsekseen väittelyn
kiihottavassa tuoksinassa. Ainoa asia, joka hänen iloaan hämmensi,
oli tietoisuus siitä, ettei hän ollut ajanut partaansa. »Vakuutan
teille, herra kenraali, etten unohda mitään. Minä en esimerkiksi
unohda sitä, minkä te näytte kokonaan unohtavan, että sopimus,
joka on allekirjoitettu, on koko meidän palvelukseen astumisemme
perusedellytys. Ja sopimus edellyttää, että me saamme viidennen osan
saaliista. Jos te kiellätte sen, niin peruutatte sopimuksen, ja jos
te peruutatte sopimuksen — niin me peräydymme palveluksesta. Siitä
hetkestä alkaen meillä ei enää ole arvoasteita Ranskan kuninkaan
laivastossa.»

Hänen kolmen kapteeninsa suusta kuului enemmänkin kuin hyväksymisen
mutinaa.

Rivarol tuijotti heihin voimattomana.

»Todellakin...», aloitti M. de Cussy arasti.

»Niin, todellakin tämä on teidän aikaansaannostanne», säväytti paroni
hänelle, hyvillään siitä, että sai edes johonkin iskeä harminsa
terävät hampaat. »Teidät pitäisi nylkeä siitä. Te saatatte kuninkaan
palveluksen häpeään ja pakotatte minut, hänen majesteettinsa edustajan,
aivan mahdottomaan asemaan.»

»Onko mahdotonta antaa meille viides osa?» kysyi kapteeni Blood
liukkaasti. »Siinä tapauksessa ei ole tarpeellista tulistua ja tehdä
vääryyttä. M. de Cussy tietää, ettemme olisi tulleet vähemmästä. Me
lähdemme taas, koska vakuutatte, ettette voi tarjota meille enempää.
Ja asiat ovat taas samalla kannalla kuin ne olisivat olleet, jos M. de
Cussy olisi jyrkästi pysynyt saamissaan valtuuksissa. Toivottavasti
olen tyydyttävästi osoittanut teille, herra paroni, että jos te
hylkäätte sopimuksemme, niin ette voi vaatia meitä palvelukseen, ette
myöskään estää meitä lähtemästä — ette ainakaan kunnian miehenä.

»Kunnian miehenä, sir? Menkää helvettiin hävyttömyyksinenne.
Tarkoitatteko, että minä saattaisin tehdä jotakin, mikä ei olisi
kunniallista?»

»En tarkoita sitä, koska se ei kävisi päinsä», sanoi kapteeni Blood.
»Me pitäisimme kyllä huolen siitä. Teidän on nyt sanottava, herra
paroni, hyväksyttekö sopimuksen vai ettekö.»

Paroni istuutui. »Mietin asiaa», sanoi hän synkästi, »saatte sitten
kuulla päätökseni.»

Kapteeni Blood nousi ja hänen upseerinsa tekivät samoin. Kapteeni Blood
kumarsi.

»Herra paroni!» sanoi hän.

Sitten hän merirosvoineen poistui kuninkaan amerikkalaisten maa- ja
merivoimien kenraalin ylhäisestä ja vihaisesta seurasta.

Käsittänette, että nyt koitti M. de Cussylle äärimmäisen vaikea tunnin
neljännes. De Cussy kaipaa toden teolla meidän osanottoamme. Ylpeä
M. de Rivarol puhalsi hänestä itsetunnon kuin syystuuli ohdakkeet.
Kuninkaan maa- ja merivoimien kenraali haukkui hänet — Hispaniolan
kuvernöörin — pataluhaksi kuin lakeijan.

M. de Cussy puolusteli itseään painostamalla samaa asiaa, jota kapteeni
Bloodkin oli painostanut hänen puolestaan, nimittäin, että ellei hänen
merirosvojen kanssa tekemäänsä sopimusta hyväksytty, niin ei siitä
ollut aiheutunut mitään vahinkoa. M. de Rivarol nolasi ja pakotti hänet
äänettömäksi ylimielisyydellään.

Haukuttuaan itsensä väsyksiin alkoi paroni syytää loukkauksia. Koska
hän katsoi, että M. de Cussy ei ollut kyllin arvokas pitämään sitä
virkaa, jossa hän oli, otti M. de Rivarol edesvastuun siitä itselleen
niin pitkäksi aikaa kuin hän mahdollisesti viipyisi Hispaniolassa, ja
antaakseen toimenpiteelleen enemmän voimaa hän tuotti laivoiltaan omia
miehiään ja asetti ne vahdeiksi M. de Cussyn palatsiin.

Tästä aiheutui heti harmia.

Tullessaan seuraavana aamuna maihin maalauksellisessa asussaan joutui
Wolverstone erään vasta maihin tulleen ranskalaisen upseerin pilkan
esineeksi. Tottumattomana siihen, että häntä ivattiin, Wolverstone
antoi sanan sanasta ja innolla. Upseeri käytti loukkaavaa puhetapaa, ja
Wolverstone antoi hänelle läimäyksen, joka kellisti upseerin puoleksi
tajuttomana siihen paikkaan. Tunnin kuluessa sai M. de Rivarol tietää
tapahtumasta. Ennen puoltapäivää oli Wolverstone M. de Rivarolin
käskystä arestissa linnoituksessa.

Paroni oli juuri istuutunut päivällispöytään M. de Cussyn seurassa, kun
neekeripalvelija ilmoitti, että kapteeni Blood halusi puhutella häntä.
Ärtyneenä käski M. de Rivarol saattaa hänet luokseen, ja sisään astui
keikarimaisesti ja muodin mukaisesti mustaan ja hopeaan pukeutunut
herrasmies, tummat, teräväpiirteiset kasvot huolellisesti ajeltuina ja
musta pitkä tukka käherrettynä levällään hienon pitsikauluksen yllä.
Oikeassa kädessään piti herrasmies leveälieristä, mustaa hattua, jossa
oli punainen kamelikurjen sulka, ja vasemmassa kädessään hänellä oli
eebenpuinen keppi. Hänen sukkansa olivat silkkiä ja niitä kannatti
tukku koreita nauhoja, ja mustat ruusukkeet hänen kengissään olivat
hienosti hopealla reunustetut.

M. de Rivarol ei heti tuntenut häntä, sillä Blood näytti kymmentä
vuotta nuoremmalta kuin edellisenä päivänä. Mutta tummien kulmakarvojen
alla välähteleviä sinisiä silmiä oli vaikea unohtaa, ja ne ilmaisivat,
että niiden omistaja oli sama mies, jonka neekeripalvelija oli
ilmoittanut. Hänen uudelleen herännyt ylpeytensä vaati, että hän
esiintyi yhtä arvokkaana kuin paronikin ja että se näkyi myös
ulkoasussa.

»Tulen sopimattomaan aikaan», sanoi hän kohteliaasti. »Pyydän
anteeksi, mutta asiani ei siedä viivyttelyä. Se koskee, M. de Cussy,
_Lachesiksen_ päällikköä kapteeni Wolverstonea, jonka olette pannut
arestiin.»

»Minä hänet arestiin panin», sanoi M. de Rivarol.

»Todellakin! Mutta minä luulin, että M. de Cussy oli Hispaniolan
kuvernööri.»

»Niin kauan kuin olen täällä, sir, olen minä korkein viranomainen
Hispaniolassa. Olisi hyvä, jos osaisitte käsittää sen.»

»Erinomaista. Mutta eihän liene mahdollista, että ette tunne sitä
erehdystä, joka on tapahtunut.»

»Erehdys, niinkö sanoitte?»

»Sanoin erehdys. Ja yleensä olen sangen kohtelias nimittäessäni sitä
erehdykseksi. Se on sitä paitsi sopiva nimitys. Se säästää turhan
sananvaihdon meiltä. Teidän väkenne on vanginnut väärän henkilön, M. de
Rivarol. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet ranskalaisen upseerin,
joka korskealla käytöksellään aiheutti koko jutun, ovat he vanginneet
kapteeni Wolverstonen. Se on asia, jonka pyydän heti oikaisemaan.»

M. de Rivarolin kotkankasvot leimahtivat tulipunaisiksi.

»Sir, te... te olette hävytön. Ja kerrassaan sietämättömän hävytön!»
Tavallisissa oloissa hän oli äärimmilleen hillitty, mutta nyt hän oli
niin järkyttynyt, että hän todella sammalsi.

»Herra paroni, te haaskaatte turhaan sanoja. Me olemme nyt uudessa
maailmassa. Ja se ei ole ainoastaan uusi, vaan myös outo sellaisille,
jotka ovat kasvaneet vanhan maailman ennakkoluuloisessa ilmapiirissä.
Tätä outoutta teillä ei ilmeisestikään ole vielä ollut aikaa huomata.
Sen vuoksi annan teille anteeksi loukkaavan sanontanne. Mutta oikeus on
oikeus niin uudessa kuin vanhassakin maailmassa, ja vääryys on täällä
yhtä sietämätöntä kuin sielläkin. Tässä tapauksessa vaatii oikeus,
että minun upseerini heti lasketaan vapaaksi ja että teidän upseerinne
vangitaan ja rangaistaan. Kehotan nöyrimmästi teitä toimittamaan tämän
oikeuden järjestelyn.»

»Nöyrimmästi!» toisti paroni raivoisan pilkallisesti.

»Mitä nöyrimmin, monsieur. Mutta samalla tahdon huomauttaa teille,
herra paroni, että minun merirosvojani on seitsemänsataa kappaletta.
Teidän joukkojanne on viisisataa, ja M. de Cussy voi ilmoittaa teille
sen mielenkiintoisen tosiasian, että jokainen merirosvo vastaa
toiminnassa kolmea rivimiestä. Olen täysin suora teitä kohtaan,
monsieur, säästääkseni kovia sanoja ja aikaa. Joko vapautetaan kapteeni
Wolverstone heti, tai täytyy meidän itse ryhtyä vapauttamaan häntä.
Seuraukset saattavat olla hieman hämmästyttävät. Mutta niinkuin
suvaitsette, herra paroni. Teillähän on korkein käskyvalta täällä.
Teidän sanastanne riippuu kaikki.»

M. de Rivarol oli kalpea huuliaan myöten. Koko elämässään ei häntä
ollut sillä tavalla nolattu eikä vastustettu. Mutta hän hillitsi
itsensä.

»Suvaitkaa käydä hetkeksi eteiseen, herra kapteeni. Haluaisin
keskustella pari sanaa M. de Cussyn kanssa. Saatte heti kuulla
päätökseni.»

Kun ovi sulkeutui, purki paroni raivonsa M. de Cussyyn.

»Vai tällaisia miehiä te olette ottanut kuninkaan palvelukseen, miehiä,
joiden pitäisi palvella minun alaisinani, miehiä, jotka eivät palvele,
vaan määräilevät ja vielä lisäksi aikana, jolloin retken, jota varten
olen tullut tänne, juuri pitäisi alkaa! Miten selitätte sen asian, M.
de Cussy? Varoitan teitä, sillä en ole tyytyväinen teihin. Olen, kuten
ehkä huomaatte, todellakin vihainen teille.» Kuvernöörin lyhyt vartalo
näytti pitenevän. Hän oikaisi itsensä jäykäksi.

»Teidän arvoasteenne ei oikeuta teitä moittimaan minua, monsieur. Eivät
myöskään asiat. Olen ottanut palvelukseen ne miehet, jotka halusitte.
Ei ole minun vikani, ettette osaa käsitellä heitä oikealla tavalla.
Kuten kapteeni Blood sanoi, on tämä uutta maailmaa.»

»Vai niin!» M. de Rivarol hymyili häijysti. »Te ette ainoastaan jätä
antamatta mitään selityksiä, vaan vielä rohkenette väittää, että minä
olisin väärässä. Minä ihailen teidän rohkeuttanne. Kas niin!» Hän
jätti asian silleen. Hän oli ylhäisen ivallinen. »Sanoitte, että tämä
on uusi maailma — uusi maailma, uudet tavat, tarkoittanette. Aika on
näyttävä, muodostanko minä ajatustapani uuden maailman mukaan, vai
muutanko minä uuden maailman itseni mukaan.» Hän oli uhkaavan näköinen.
»Toistaiseksi täytyy minun tyytyä siihen, mitä voin saada aikaan.
Teidän velvollisuudeksenne, monsieur, joka tunnette tämän villin
maankolkan, jää nyt neuvoa minut ulos pälkähästä.»

»Herra paroni, oli puhtainta hulluutta vangita merirosvokapteeni. Vielä
suurempaa hulluutta olisi nyt olla taipumaton. Meillä ei ole voimia
vastustaa väkivaltaa.»

»Siinä tapauksessa suvainnette sanoa minulle, mitä meidän on tehtävä
tulevaisuuteen nähden. Onko minun alistuttava joka käänteessä tuon
Bloodin määräyksiin? Onko se retki, joka meillä on edessämme, tehtävä
hänen päätöstensä mukaan? Olenko minä, lyhyesti sanottuna, minä joka
olen kuninkaan edustaja Amerikassa, kokonaan tämän roiston armoilla?»

»Oh, ette millään muotoa. Värvään täällä Hispaniolassa vapaaehtoisia
ja muodostan yhden sotilasosaston neekereistä. Arvelen, että kun se
on tehty, niin meillä on tuhatkunta miestä käsittävä voima, lukuun
ottamatta merirosvoja.»

»Mutta miksi emme lähetä heitä siinä tapauksessa menemään?»

»Sen vuoksi, että he tulevat aina olemaan paras taistelujoukko, olipa
sitten kysymys mistä aselajista hyvänsä. Siinä lajissa sodankäyntiä,
mikä meillä nyt on edessämme, he ovat niin taitavia, että siinä mitä
kapteeni Blood äsken heistä sanoi, ei ole vähääkään liioittelua.
Merirosvo vastaa aina kolmea rivimiestä. Mutta samalla on meillä
tarpeeksi suuri voima käytettävänä heidän kurissapitämisekseen.

Sitä paitsi, monsieur, on heillä myös jommoinenkin kunniantunto.
He pitävät kiinni sopimuksestaan, ja jos me kohtelemme heitä
oikeudenmukaisesti, niin he tekevät samoin meihin nähden eivätkä
aiheuta mitään rettelöitä. Minulla on hieman kokemusta heihin nähden ja
annan kunniasanani siitä, että niin on asianlaita.»

M. de Rivarol suvaitsi lauhtua. Oli välttämätöntä, että hän ainakin
näennäisesti pelastui voittajana tilanteesta, ja siihen tarjosi hänelle
M. de Cussy jossakin määrin keinon, samoin kuin hänen värväämänsä
joukot antoivat hänelle jonkinlaisen takuun tulevaisuuteen nähden.

»Hyvä on», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja kutsukaa kapteeni Blood sisään.»

Kapteeni tuli sisään varmana ja arvokkaana. M. de Rivarolista hän oli
inhottava, mutta nyt hän salasi vaikutelmansa.

»Herra kapteeni, olen neuvotellut herra kuvernöörin kanssa. Mikäli
häneltä kuulin, on mahdollista, että on tapahtunut erehdys. Olkaa
huoleti siitä, että oikeus tulee tapahtumaan. Jotta niin kävisi, otan
itse ollakseni puheenjohtajana neuvoskunnassa, johon tulee kaksi
vanhinta upseeria minun joukoistani ja te itse sekä yksi upseeri
teidän miehistöstänne. Tämän neuvoskunnan toimeksi tulee tutkia
puolueettomasti asia, ja sitä, joka osoittautuu syylliseksi loukkauksen
aiheuttajaksi, rangaistaan.»

Kapteeni Blood kumarsi. Hänen aikomuksensa ei ollut viedä asiaa
äärimmäisyyksiin.

»Erinomaista», herra paroni. Ja nyt, sir, on teillä ollut koko yö aikaa
miettiä sopimusjuttuamme. Miten on minun käsitettävä se, hyväksytyksi
vaiko hylätyksi?»

M. de Rivarolin silmät kapenivat. Hänen päänsä oli täynnä M. de
Cussyn esittämiä ajatuksia — että merirosvot muodostaisivat parhaan
taistelujoukon missä aselajissa hyvänsä. Hän ei voinut laskea heitä
menemään. Hän huomasi, että hän oli erehtynyt koettaessaan vähentää
heidän saalisosuuttaan. Antautuminen sellaisessa asiassa tiesi varmaan
arvonannon vähenemistä. Mutta sitten oli hänellä kuitenkin M. de Cussyn
värväämät vapaaehtoiset, jotka tarjoaisivat voimakkaan otteen kuninkaan
kenraalin kädessä. Heidän olemassaolonsa tekisi ehkä mahdolliseksi,
että kysymys uudelleen otettaisiin esille. Mutta nyt täytyi hänen
kuitenkin perääntyä niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista.

»Olen miettinyt sitäkin», ilmoitti hän. »Ja vaikka olenkin samaa mieltä
kuin aikaisemmin, niin minun täytyy tunnustaa, että koska kerran M. de
Cussy on sopinut puolestamme asian, niin on meidän siihen suostuttava.
Sopimus on vahvistettu, sir.»

Kapteeni Blood kumarsi taas. Turhaan etsi M. de Rivarol merirosvon
lujilta huulilta voitonilon hymyä. Kapteeni Bloodin kasvot olivat
ankaran vakavat.

Wolverstone pääsi vapaaksi samana iltana ja hänen loukkaajansa sai
kaksi kuukautta vankeutta. Täten oli sopu taas palautettu. Mutta alku
oli ollut huonoenteinen ja pian seurasi yhtä vaikeita erimielisyyksiä.

Viikkoa myöhemmin kutsuttiin Blood ja hänen upseerinsa neuvotteluun,
jossa pohdittiin Espanjaa vastaan aloitettavia sotaliikkeitä. M.
de Rivarol esitti heille suunnitelman ryöstöretken tekemisestä
Kartagenaan, rikkaaseen espanjalaiseen kaupunkiin. Kapteeni Blood
näytti hämmästynyttä naamaa. Kun M. de Rivarol kehoitti häntä
ilmoittamaan syyn siihen, teki hän sen erinomaisen suorasukaisesti.

»Jos minä olisin kuninkaan Amerikassa olevien sotavoimien kenraali»,
sanoi hän, »niin en hetkeäkään olisi epätietoinen siitä, miten
parhaiten palvelisin kuninkaallista herraani ja Ranskan kansaa.
Minusta, samoin kuin M. de Cussysta, näyttää selvältä, että me heti
hyökkäämme espanjalaiseen Hispaniolaan ja teemme tästä hedelmällisestä
ja ihanasta saaresta Ranskan kuninkaan alusmaan.»

»Se tulee perästäpäin», sanoi M. de Rivarol »Minun tahtoni on, että
alamme Kartagenalla.»

»Tarkoitatte siis, sir, että purjehdimme uhkarohkealle seikkailulle
Karibian meren toiselle puolen ja laiminlyömme sen, mikä on aivan
lähimmässä naapuruudessa. Meidän poissa ollessamme voi tapahtua, että
espanjalaiset hyökkäävät ranskalaiseen Hispaniolaan. Jos me alamme
nujertamalla espanjalaiset täällä, niin tuo mahdollisuus välttyy. Me
olemme samalla liittäneet Ranskan kruunun omaksi halutuimman maan
koko Länsi-Intiassa. Yritykseen ei liity sanottavia vaikeuksia, se
voitaisiin panna toimeen nopeasti, ja kun se olisi tehty, olisi kyllä
aikaa miettiä, mihin sitten ryhtyisimme. Tämä on minusta luonnollinen
järjestys, jota tässä sodassa tulisi noudattaa.»

Hän lopetti, ja kaikki vaikenivat. M. de Rivarol istuutui uudelleen
hanhensulkakynä hampaiden välissä.

Sitten hän yskäisi kurkkunsa selväksi ja teki kysymyksen.

»Onko täällä ketään muuta, joka on samaa mieltä kuin kapteeni Blood?»

Ei kukaan vastannut. Hänen omat upseerinsa pelkäsivät häntä ja Bloodin
seuralaiset taas tietenkin pitivät Kartagenasta aloittamista parempana
sen vuoksi, että sieltä oli odotettavissa suurempi sotasaalis.
Uskollisuus kapteeniaan kohtaan esti heitä puhumasta.

»Te näytte olevan yksin mielipiteinenne», sanoi paroni happamesti
hymyillen. Kapteeni Blood nauroi ääneen. Hän oli äkkiä päässyt
selvyyteen paronin ajatuksenjuoksusta. Hänen hienot ja sirot tapansa
ja hänen ylpeytensä olivat siinä määrin vaikuttaneet Bloodiin, että
hän nyt vasta näki niiden läpi, paronin kaupustelijasieluun saakka.
Sen vuoksi hän nauroi, muutakaan hän ei voinut. Mutta hänen naurussaan
oli enemmän vihan kuin halveksunnan sävy. Hän oli pettynyt luullessaan
jättäneensä merirosvouden. Usko, että Ranskan palveluksessa oleminen
ei tietäisi viittaustakaan siihen, oli ainoa syy, jonka vuoksi hän oli
siihen astunut. Ja tässä oli nyt tämä ylpeä ja ylimielinen herrasmies,
joka kutsui itseään Ranskan sotavoimien kenraaliksi, ehdottamassa
ryöstö- ja varasretkeä, joka, kun siltä riisuttiin laillisen
sodankäynnin peittämä naamio, oli merirosvoutta mitä loistavimmassa
muodossa.

M. de Rivarol, jota Bloodin iloisuus ei vähääkään miellyttänyt, katsoi
häneen vihamielisesti.

»Miksi te nauratte, monsieur?»

»Sen vuoksi, että näen tässä ironiaa, joka on todella huvittavaa.
Te, herra paroni, Ranskan Amerikassa olevien meri- ja maavoimien
kenraali, ehdotatte tehtäväksi retkeä, joka laadultaan on puhtainta
merirosvoutta, ja minä — merirosvo — kehoitan retkeen, joka lähinnä
tähtää Ranskan kunnian ylläpitämiseen. Huomaattehan, miten lystikästä
se on!»

M. de Rivarol ei huomannut mitään sellaista. M. de Rivarol oli todella
äärimmäisen vihastunut. Hän hypähti pystyyn ja samoin tekivät kaikki
muutkin läsnäolijat — paitsi M. de Cussy, joka istui synkkä hymy
huulillaan. Hänellekin selvisivät nyt paronin tuumat ja hän halveksi
häntä.

»Herra merirosvo», huusi Rivarol käheällä äänellä, »näyttää siltä kuin
minun uudelleen täytyisi huomauttaa teille, että olen teidän korkein
päällikkönne.»

»Korkein päällikköni! Te! Taivaan Herra! Tehän olette aivan tavallinen
merirosvo. Mutta minäpä sanon teille kerta kaikkiaan totuuden ja
vieläpä tässä näiden kaikkien herrojen läsnäollessa, joilla on kunnia
palvella Ranskan kuningasta. Minun, tavallisen merisissin, tehtäväksi
näkyy jäävän sanella teille, mikä on Ranskan kunnian ja kruunun
etujen mukaista, koska te, Ranskan kuninkaan määräämä kenraali,
laiminlyöden ne kokonaan aiotte tuhlata kuninkaan voimia kaukana ja
kaikkea merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamiseen, vuodattaen
ranskalaista verta sellaisen paikan valtaamisessa, jota ette voi pitää
hallussanne, ja kaikki vain siitä syystä, että teille on ilmoitettu,
että Kartagenassa on paljon kultaa ja että sen ryöstäminen saattaa
rikastuttaa teitä. Se sopii kaupustelijasielulle, joka koetti tinkiä
meidän osuuttamme sotasaaliiseen ja joka koetti kieroilla itsensä irti
sopimuksesta, joka oli jo hyväksytty. Kysykää M. de Cussylta, olenko
väärässä. Ja jos olen väärässä, niin todistakaa se ja minä pyydän
anteeksi sanojani. Mutta sillä välin poistun minä neuvottelusta,
monsieur. En halua olla missään tekemisissä neuvottelujenne kanssa.
Astuin Ranskan kuninkaan palvelukseen tuottaakseni hänelle kunniaa.
En voi tuottaa hänelle kunniaa myöntymällä hengen ja varojen
tuhlaukseen merkitystä vailla olevan siirtokunnan anastamisessa —
ainoana tarkoituksena ryöstäminen. Vastuu sellaisesta päätöksestä jää
teille, yksinomaan teille. Pyydän, että M. de Cussy ilmoittaa Ranskan
ministerille, mitä olen sanonut. Teille, monsieur, jää vain antaa
minulle määräykset. Odotan niitä laivallani — sekä mahdollisesti muuta,
henkilökohtaista laatua olevaa, jota ehkä tunnette tarpeelliseksi
vaatia minulta niiden sanojen johdosta, joita minun on ollut pakko
käyttää tässä neuvottelutilaisuudessa. Herra paroni, minulla on kunnia
sanoa teille hyvästi.»

Hän astui ulos, ja hänen kolme kapteeniaan — vaikka pitivätkin häntä
hulluna, seurasivat hänen perässään uskollisina ja ääneti.

M. de Rivarol haukkoi ilmaa kuin vedestä nostettu kala. Väkevä totuus
oli vienyt häneltä puhekyvyn. Toinnuttuaan hän kiitti taivasta siitä,
että kapteeni Blood oli omalla teollaan vapauttanut neuvoston hänen
enemmästä osanotostaan asiain käsittelyyn. Mutta sisimmässään hän
oli sekä raivoissaan että häpeissään. Naamio oli riisuttu ja hän oli
joutunut pilkan esineeksi — hän, kuninkaan amerikkalaisten maa- ja
merivoimien kenraali.

Kaikesta huolimatta he purjehtivat maaliskuun keskivaiheilla
Kartagenaan. Vapaaehtoisia ja neekereitä oli saatu kokoon noin
tuhat kaksisataa miestä ja he olivat M. de Rivarolin suoranaisen
komennon alla. Niiden avulla hän arveli voivansa pitää merirosvot
kuuliaisuudessa ja kurissa.

Heidän laivastonsa oli mahtava. Sitä johti M. de Rivarolin voimakas
lippulaiva _Victorieuse_, joka käsitti noin kahdeksankymmentä tykkiä.
Kukin muista ranskalaisista laivoista oli ainakin yhtä vahva kuin
Bloodin Arabella, jossa oli neljäkymmentä tykkiä. Sitten seurasivat
pienemmät merirosvojen laivat _Elisabeth, Lachesis_ ja _Atropos_
sekä tusinan verran muona- ja ammusvaroilla lastattuja fregatteja ja
pikkupursia sekä niiden vetämiä kanootteja.

He olivat aivan vähällä tavata eversti Bishopin komentaman Jamaikan
laivaston, joka purjehti Tortugaan kahta päivää myöhemmin kuin Rivarol
oli lähtenyt etelään.



Seitsemäskolmatta, luku

KARTAGENA


Purjehdittuaan Karibian meren poikki vastatuuleen saapui ranskalainen
laivasto Kartagenan näkyviin vasta huhtikuun alkupäivinä, ja M. de
Rivarol kutsui upseerinsa lippulaivalleen päättämään hyökkäystavasta.

»On hyvin tärkeää, hyvät herrat», puhui hän heille, »että otamme
kaupungin yllättämällä, ei ainoastaan sen vuoksi, että se siten ei
ennätä ryhtyä puolustautumaan, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että sen
asukkaat siten estyvät kuljettamasta aarteitaan sisämaahan. Ehdotan
että viemme maihin jo tänä iltana pimeän turvin siihen tarkoitukseen
kyllin vahvan osaston.» Ja hän selitti yksityiskohtaisemmin aivoissaan
kypsyttämänsä suunnitelman.

Hänen omat upseerinsa kuuntelivat häntä kunnioittavasti ja
hyväksyen, kapteeni Blood teki sen pilkan hymy huulillaan ja hänen
merirosvokapteeninsa välinpitämättöminä. Meidän tulee ymmärtää, että
Bloodin kieltäytyminen neuvotteluista tarkoitti ainoastaan sitä äsken
selitettyä tilaisuutta, joka koski yritystä millä sotatoimet piti
aloittaa.

Kapteeni Blood oli ainoa koko upseeri joukosta, joka täsmälleen tiesi
mitä heillä oli edessään. Kaksi vuotta sitten hän oli suunnitellut
ryöstöretkeä samaan paikkaan, oli todella tehnyt vakoiluretken sinne
olosuhteissa, jotka hän kohta aikoi selittää.

Paronin ehdotus oli juuri sellainen, mitä saattoi odottaa komentajalta,
joka tunsi paikan olosuhteet ainoastaan karttojen mukaan.

Maantieteellisesti ja strategisesti katsoen tämä on varsin omituinen
paikka. Se on neliömäinen, idän ja pohjoisen puolelta vuorten suojaama,
ja sen eteläpuolella oli toinen kahdesta satamasta, joiden kautta
sinne on tultava. Reitti ulompaan satamaan, joka oikeastaan on vain
kolme mailia leveä sisäjärvi, käy kapean salmen kautta, jota sanotaan
Boca Chicaksi eli Pieneksi suuksi, ja sen turvana on linnoitus. Pitkä
kaistale tiheämetsäistä maata on sen edessä länteenpäin luonnollisena
aallonmurtajana, ja tultaessa sisempään satamaan pistää toinen niemeke
suorassa kulmassa itään manteretta kohti. Se päättyy jyrkkänä syvään
ja kapeaan, kujannetta muistuttavaan kanavaan, joka vie suojattuun ja
turvalliseen sisäsatamaan. Itään ja pohjoiseen Kartagenasta on mantere,
jonka voimme jättää huomioon ottamatta. Mutta lännessä ja luoteessa
on tämä kaupunki, joka muilta ilmansuunnilta on niin hyvin turvattu,
suoraan mereltä päin suojaton. Se on noin puolen mailin päässä rannasta
ja näyttää siltä kuin ei sillä siltä puolelta olisi muuta turvaa
kuin tukeva muuri. Mutta näkö pettää tässä ja se oli pettänyt M. de
Rivarolin perin pohjin, kun hän laati suunnitelmansa.

Kapteeni Bloodin asiaksi jäi selittää vaikeudet, kun M. de Rivarol
ilmoitti hänelle, että merirosvoille oli annettu kunniakas terävä
aloittaa hyökkäystoimet sillä tavalla kuin hän oli suunnitellut.
Kapteeni Blood hymyili myrkyllisen kiitollisena hänen miehilleen
osoitetusta kunniasta. Sitä hän juuri oli odottanutkin. Merirosvoille
vaarat, M. de Rivarolille kunnia, maine ja tulokset yrityksestä.

»Minun täytyy kieltäytyä siitä kunniasta», sanoi hän kylmän tyynesti.

Wolverstone murahti hyväksyvästi ja Hagthorpe nyökäytti päätään.
Yberville, jota yhtä suuressa määrin kuin muitakin suututti
jalosukuisen maanmiehen ylimielisyys, ei koskaan horjahtanut
uskollisuudessaan kapteeni Bloodia kohtaan. Ranskalaiset upseerit —
heitä oli kuusi kappaletta läsnä — tuijottivat ylpeän hämmästyneinä
merirosvopäällikköön, ja paroni sinkautti hänelle ankaran kysymyksen.

»Mitä? Te kieltäydytte, sir? Kieltäydytte noudattamasta käskyäni,
niinkö sanoitte?»

»Käsitin, herra paroni, että olitte kutsunut meidät neuvottelemaan
menettelytavoista.»

»Siinä tapauksessa olette käsittänyt asian väärin, herra kapteeni. Te
olette täällä ottamassa vastaan käskyni. Minä olen jo neuvotellut ja
minä olen myös päättänyt. Toivon, että ymmärrätte.»

»Oh, erinomaisesti», nauroi Blood. »Mutta minun täytyy kysyä,
ymmärrättekö te?» Ja antamatta paronille aikaa lausua vihaista
kysymystään, joka oli jo valmiina tämän huulilla, hän jatkoi: »Te
olette neuvotellut ja päättänyt, sanoitte. Mutta ellei teidän
päätöksenne pohjaudu haluun jouduttaa minun miehiäni surman suuhun,
niin te muutatte sen, kun olen kertonut teille jotakin, mistä
minulla on tarkat tiedot. Tämä Kartagenan kaupunki näyttää sangen
helposti valloitettavalta pohjoisesta käsin, koska se näyttää niin
suojattomalta meren puolelta. Ajatelkaahan, herra paroni, miksi
olisivat espanjalaiset, kun he kaupungin rakensivat tähän, missä se nyt
on, nähneet niin paljon vaivaa turvatakseen sen etelänpuolelta, jos se
kerran pohjoisesta oli niin altis hyökkäyksille?»

Tämä pani M. de Rivarolin miettimään.

»Espanjalaiset eivät», jatkoi Blood, »ole niin hölmöjä kuin te
luulette. Sallikaa minun kertoa teille, herra, että minä kaksi vuotta
sitten tein tiedusteluretken Kartagenaan valmistuakseni hyökkäämään
sen kimppuun. Tulin tänne muutamien ystävällisten, kaupittelevien
intiaanien kanssa pukeutuneena intiaaniksi minäkin ja siinä valepuvussa
oleskelin kokonaisen viikon kaupungissa ja tutkin tarkoin kaikki
mahdollisuudet tunkeutua siihen. Meren puolella, joka näyttää niin
viekoittelevalta hyökkääjälle, on matalikkoa ainakin puoli mailia —
vakuutan teille, että siinä on matkaa yllin kyllin, jotta ei mikään
laiva voi tulla niin lähelle, että sen tykit kantaisivat kaupunkiin, ja
kolmeneljännes mailia lähemmäksi ei ole hyvä minkään laivan tulla.»

»Mutta me viemme joukot maihin kanooteilla ja avoveneissä», huudahti
eräs upseeri kärsimättömänä.

»Tyynempänäkin vuodenaikana ehkäisevät rantatyrskyt sellaisen
yrityksen. Ja teidän tulee myös muistaa, että vaikka maihinnousu
kävisikin päinsä, kuten te väitätte, niin sitä ei voisi suojata
laivastotykeillä. Tosiasiallisesti joutuisivat maihinnousujoukot vaaran
alaisiksi juuri omien tykkien puolelta.»

»Jos hyökkäys tehdään öiseen aikaan, kuten ehdotan, on tykistö suoja
tarpeen. Te olisitte maissa jo ennen kuin espanjalaiset tietäisivät
mitään aikeesta.»

»Te näytte otaksuvan, että Kartagena on sokeiden kaupunki, että he
tällä hetkellä eivät muka näkisi meidän purjeitamme ja ihmettelisi,
keitä me olemme ja mitä meillä on mielessämme.»

»Mutta jos he otaksuvat olevansa turvassa pohjoisen puolelta,
niin juuri tuo tieto tekee heidät huolettomiksi», sanoi paroni
kärsimättömänä.

»Ehkä. Mutta hehän ovatkin turvassa. Luonto pitää huolen siitä, että
jokainen yritys lähestyä kaupunkia siltä puolelta on etukäteen tuomittu
epäonnistumaan.»

»Siitä huolimatta me yritämme», sanoi itsepäinen paroni, jonka ylpeys
ei sallinut, että hän myöntyisi upseerinsa neuvoihin.

»Jos sittenkin teette sen kuultuanne mitä olen sanonut, niin on se oma
asianne. Mutta minä en ota johtaakseni miehiäni vaaraan, josta ei lähde
mitään hyötyä.»

»Mutta jos minä käsken...», alkoi paroni. Mutta Blood keskeytti hänet
muitta mutkitta.

»Herra paroni, kun M. de Cussy palkkasi meidät teidän lukuunne, teki
hän sen yhtä paljon tietojemme ja kokemuksemme vuoksi tämäntapaisessa
sodankäynnissä kuin sen voiman vuoksi, jota me edustamme. Olen
asettanut tietoni ja kokemukseni tässä asiassa teidän käytettäväksenne.
Tahdon lisätä, että hylkäsin oman aikeeni ryöstää Kartagena sen vuoksi,
että minulla ei ollut silloin tarpeeksi voimia tunkeutua sinne sataman
kautta, joka on ainoa tie kaupunkiin. Se voima, joka teillä nyt on
käytettävänänne, on paras siihen tarkoitukseen.»

»Mutta sillä aikaa kun me raivaamme tiemme kaupunkiin, on
espanjalaisilla kyllin aikaa viedä suuri osa aarteistaan pois. Meidän
täytyy yllättää heidät.»

Kapteeni Blood kohautteli hartioitaan.

»Jos tämä on vain rosvoretki, niin on se seikka tietysti ennen kaikkea
otettava huomioon. Niin oli minun laitani. Mutta jos te haluatte
murskata Espanjan ylpeyden ja istuttaa Ranskan liljat tämän siirtomaan
linnantorniin, niin ei vähäisten aarteiden menetyksen pitäisi painaa
paljoakaan.»

M. de Rivarol puraisi huultaan harmissaan. Hänen synkät silmänsä
kipinöivät hänen katsellessaan varmaa merirosvoa.

»Mutta jos minä käsken teitä — yrittämään....», sanoi hän. »Vastatkaa
minulle, monsieur, antakaa meidän kerta kaikkiaan tietää, miten asia on
ja kuka tätä retkeä komentaa.»

»Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de
Cussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena.
»Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.»

M. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y
selväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut.

»Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt...»

»Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää
kuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra
kapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen
itse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos
onnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on
ehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä.
Minä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti
kättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.»

Häntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen
opetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän
rannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa
oli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen —
kanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti
hänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse.

Ensimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne
palasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti.
Tyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä
tulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin
tiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja
pysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla
ponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi
yrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä
joutui meren saaliiksi.

Paroni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa
viisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera
viisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli.
Hänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se
kohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli
hänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja
etupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien
raivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille.

Hän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan
peräkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä
lisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti
täysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca
Chicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista
syöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta
pyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta.
Linnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot
sovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan
huomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään.
Kun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien
ei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä,
vaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista
kuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa
silloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli.

Kiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli
toimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla
vastuullaan. _Victorieusen_ upseerit olivat kokoontuneet hänen
ympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de
Cussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen.
Hän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta
tyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa
miehet toimivat.

»Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood,
vai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen
aamiaista.»

Paroni kääntyi muristen häneen päin. »Vai tuntee hän ammattinsa, vai
niin! Hänen ammattiinsa kuuluu, sallikaa minun sanoa se teille, M. de
Cussy, että hän noudattaa minun määräyksiäni, ja minä en ole käskenyt
häntä tekemään tätä. Jumaliste! Kun tämä on päättynyt, niin minä annan
hänelle kirotusta tottelemattomuudestaan.»

»Herra paroni, jos hän voittaa, niin hän on ollut oikeassa.»

»Oikeassa! Piru vieköön! Voiko sotilas olla oikeassa silloin kun
hän toimii ilman määräystä?» Paroni raivosi kuin vimmattu ja hänen
upseerinsa yhä vain yllyttivät hänen vihaansa Bloodia kohtaan.

Sillä välin jatkui taistelu iloisesti. Linnake kärsi pahoin.
Merirosvotkaan eivät taitavasta liikehtimisestään huolimatta päässeet
vaurioitta. _Atropoksen_ ylähangan parras oli ammuttu säpäleiksi
ja yksi ammus oli sattunut sen peräpuolen runkoon. _Elisabethin_
keulakansi oli pahoin murskautunut ja _Arabellan_ suurmaston huippu
ammuttu poikki. Loppupuolella taistelua huojui _Lachesis_ tulilinjalta
pois saatuaan peräsimensä ruhjotuksi, ja sitä ohjattiin laahaimella.

Mielettömän paronin tuimat silmät miltei paloivat tyydytyksestä.

»Rukoilen taivasta, että se upottaisi hänen pirulliset laivansa», huusi
hän raivoissaan.

Mutta taivas ei kuullut häntä. Tuskin hän oli lausunut toivomuksensa,
kun kuului hirvittävä räjähdys ja puolet linnakkeesta lensi ilmaan.
Onnellinen laukaus merirosvojen tykistä oli sattunut ruutivarastoon.

Saattoi ehkä kulua pari tuntia siihen, kun kapteeni Blood koreana ja
tyynenä kuin olisi tullut vastaanotosta hovissa, astui _Victoriensen_
peräkannelle M. de Rivarolin eteen, joka yhä oli yöpuvussaan ja
-myssyssään.

»Saan ilmoittaa, että pidämme hallussamme Boca Chican linnaketta.
Ranskan lippu liehuu sen tornin jäännöksillä. Ja tie sisäsatamaan on
avoinna laivastollemme.»

M. de Rivarolin oli pakko niellä raivonsa, vaikkakin se oli tukehduttaa
hänet. Hänen upseeriensa ilo oli ollut niin suuri, että hän ei voinut
jatkaa aloittamallaan tavalla. Mutta hänen silmänsä olivat siitä
huolimatta pahansuovat ja hänen kasvonsa kalpeat vihasta.

»Olipa onni teille, että menestyitte yrityksessänne. Jos olisitte
epäonnistunut, olisi teille käynyt huonosti. Olkaa hyvä ja odottakaa
seuraavalla kerralla määräyksiäni, jotta ette sattuisi olemaan
väärässä, jos ei onni potkaisisikaan teitä kuten tällä kerralla.»

Kapteeni Blood hymyili niin, että valkoiset hampaat välähtivät, ja
kumarsi.

»Ilomielin odotan määräystänne, herra kenraali, jotta voimme käyttää
hyväksemme voittoamme. Huomannette, että nyt on toimittava kiireesti.»

Rivarol jäi hetkeksi suu auki. Naurettavan vihansa vimmoissa hän ei
ollut huomannut mitään.

»Käykää hyttiini, jos suvaitsette», sanoi hän käskevästi ja oli
kääntymäisillään edellä, kun Blood pysähdytti hänet.

»Nöyrimmästi, herra kenraali, täällä on parempi. Tästä näette tulevan
toimintamme näyttämön. Se leviää eteenne kuin paras kartta.» Hän
viittasi kädellään sisäjärvelle, sitä rajoittavalle alueelle ja itse
kaupunkiin päin. »Ellei sitä katsota hävyttömyydeksi, jos minä rohkenen
viitata...» Hän vaikeni. M. de Rivarol katsoi häneen tiukasti epäillen,
että hän teki pilkkaa. Mutta Bloodin tummat kasvot olivat hymyilevät ja
hänen silmänsä olivat vakavat.

»Antakaa kuulua», myöntyi paroni.

Blood osoitti sisemmän sataman suulla olevaa linnoitusta, jota hieman
näkyi välissä olevalla kielekkeellä kasvavien palmujen latvojen yli.
Hän ilmoitti, että sen aseistus ei ollut niin pelottava kuin ulomman
sataman linnoituksen, jonka he juuri olivat ampuneet rikki. Mutta
toiselta puolen oli reitti siinä paljon kapeampi kuin Boca Chican
luona, ja ennen kuin he siis saattoivat yrittää sitä tietä kaupunkiin,
täytyi heidän saada haltuunsa linnoitus. Hän ehdotti, että ranskalainen
laivasto lähtisi ulompaan satamaan ja alkaisi heti pommituksen. Sillä
välin veisi hän maihin kolmesataa merisissiä ja hieman tykistöä
sisäjärven itäiselle rannalle tuolla puolen kaunista puutarhamaista
saarta, joka oli täynnä runsaasti hedelmiä kantavia puita, ja lähtisi
sieltä samanaikaisesti ryntäämään takaapäin linnoitusta vastaan. Kun
espanjalaiset täten joutuisivat kahden tulen väliin sekä olisivat jo
äskeisen vahvemman linnoituksensa sortumisesta alakuloisia, ei Blood
luullut, että heidän vastustuksensa kestäisi kovinkaan kauan. Sitten
pitäisi M. de Rivarolin miehittää linnoitus, ja kapteeni Blood jatkaisi
miehineen matkaansa ja ottaisi haltuunsa Nuestra Señora de la Poupan
kirkon, joka näkyi selvästi kukkulalla aivan kaupungin itälaidassa.
Sen tärkeä asema tekisi siitä strategisesti selvän ja arvokkaan
tukikohdan ja samalla se hallitsisi myös sitä ainoata maantietä,
joka vei Kartagenan kaupungista sisämaahan, ja kun se kerran olisi
heidän hallussaan, niin ei tarvinnut enää pelätä, että espanjalaiset
yrittäisivät viedä kalleuksiaan kaupungista.

Se oli, kuten kapteeni Blood oli arvannut, M. de Rivarolille kaiken
todistelun kruunu. Siihen saakka hän oli esiintynyt ylimielisenä ja
olisi mielellään oman ylpeytensä vuoksi tahtonut arvostella Bloodin
ehdotusta ylhäisen ankarasti, mutta nyt hänen käytöksensä äkkiä
muuttui. Hän tuli tarkkaavaksi ja eloisaksi ja meni niinkin pitkälle
alentuvaisuudessa, että kiitti kapteeni Bloodin suunnitelmaa hyväksi ja
antoi määräyksen toimien aloittamiseksi heti.

Ei ole tarpeellista seurata noita toimia askel askelelta. Ranskalaisten
puolelta tapahtuneet erehdykset estivät niiden tasaista kulkua, ja
heidän laivojensa huolimaton ohjaus sai aikaan sen, että linnoituksen
tykit illan kuluessa upottivat kaksi alusta. Mutta illan suussa,
suurimmaksi osaksi sen raivon ansiosta, jolla merisissit hyökkäsivät
maan puolelta linnoituksen kimppuun, oli linnoitus antautunut, ja ennen
pimeää vallitsi Blood miehineen muutamien muuleilla sinne kuljetettujen
tykkien avulla Señora de la Poupan kukkulalta koko kaupunkia.

Puolen päivän aikaan seuraavana päivänä Kartagena antautui
puolustusvälineiden puutteessa ja Rivarolin uhatessa ampua sen
raunioiksi.

Voiton ylpistyttämänä, jonka hän laski kokonaan omaksi ansiokseen,
paroni määräili antautumisehdot. Hän vaati luovutettavaksi kaiken
kaupungin omaisuuden. Kauppiaiden tuli luovuttaa kaikki rahansa ja
omaisuutensa, asukkaat saivat joko jäädä kaupunkiin tai lähteä sieltä,
mutta niiden, jotka lähtivät, täytyi luovuttaa koko omaisuutensa, kun
taas ne, jotka jäivät, pääsivät puolella ja tulivat samalla Ranskan
alamaisiksi. Uskonnolliset kokoushuoneet ja kirkot säästettäisiin,
mutta niiden rahavarat ja kalleudet täytyi ilmoittaa.

Kartagena myöntyi, kun sillä ei ollut muutakaan neuvoa, ja seuraavana
päivänä, joka oli viides huhtikuuta, marssi M. de Rivarol kaupunkiin
ja julisti sen nyt ranskalaiseksi alusmaaksi määräten M. de Cussyn sen
kuvernööriksi. Sitten hän lähti tuomiokirkkoon, jossa voiton kunniaksi
pidettiin asianmukainen messu. Tämä vain hurskauden osoitukseksi. Mutta
sitten lähti M. de Rivarol kaupungin katsastukseen. Ainoa seikka, jossa
ranskalaisten voitto Kartagenassa erosi tavallisesta rosvoretkestä,
oli se, että sotilaita oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty
tunkeutumasta yksityisten asuntoihin. Mutta tämä näennäinen kunnioitus
henkeä ja omaisuutta kohtaan pohjautui todellisuudessa vain M. de
Rivarolin pelkoon, että pieninkin kolikko saattoi jäädä pois siitä
valtavasta aarrearkusta, jonka paroni oli avannut Ranskan kuninkaan
nimessä. Kun sitten kullan virta oli tyrehtynyt, hän peruutti kaikki
määräyksensä ja jätti kaupungin miestensä mielin määrin ryöstettäväksi,
ja nämä veivät asukkailta sen omaisuuden, joka heille uusina Ranskan
kansalaisina oli luvattu jättää koskemattomaksi. Saalis oli suunnaton.
Neljän päivän ajan kuljetti sata muulia kultakuormia kaupungista
rannalla odottaviin veneisiin, joilla ne sitten vietiin laivoihin.



Kahdeksaskolmatta luku

MONSIEUR DE RIVAROLIN KUNNIA


Kaupungin antautumisen ajan ja hieman sen jälkeenkin oli kapteeni Blood
oleksinut miehistönsä suurimman osan kanssa asemassaan Nuesta Señora de
la Poupan kukkulalla eikä niin muodoin tiennyt asiain kulusta mitään.
Bloodille, jonka ansiosta todelliseksi aarreaitaksi osoittautuneen
kaupungin pikainen valloitus pääasiallisesti johtui, ei ollut osoitettu
edes sitä kunniaa, että hänet olisi kutsuttu siihen upseerien
neuvotteluun, jossa antautumisehdoista päätettiin.

Se oli loukkaus, jota Blood ei toisenlaisissa olosuhteissa olisi
suvainnut. Mutta nykyisessä oudossa mielentilassaan ja haluten olla
kokonaan erossa rosvoudesta hän tyytyikin hymyilemään äärimmäisen
halveksivasti tuolle ranskalaiselle kenraalille. Mutta niin eivät
tehneet hänen kapteeninsa eivätkä miehensä. Suuttumus kyti jonkin aikaa
heidän mielessään, kunnes se viikon lopulla leimahti ilmiliekkiin.
Ainoastaan lupaamalla ilmoittaa heidän mielialansa paronille onnistui
heidän kapteeninsa rauhoittaa heidät hetkeksi. Hän lähti sitten heti
etsimään M. de Rivarolia käsiinsä.

Hän tapasi paronin eräässä virastossa, jonka tämä oli perustanut
kaupunkiin, kirjurijoukon kanssa luetteloimassa aarteita, joita
sinne oli tuotu, ja tarkastamassa niitä tilikirjoja, jotka hän oli
vaatinut nähdäkseen, jotta hän pennilleen tietäisi miten paljon
hänellä vielä oli saatavaa. Paroni istui tutkimassa tilikirjaa kuten
ainakin kaupungin kauppias, tehden siihen merkintöjä ollakseen varma
siitä, että kaikki oli pesolleen oikein. Kuninkaan maa- ja merivoimien
kenraalin mielityötä! Hän katsahti ärtyneenä työstään, jonka Bloodin
tulo keskeytti.

»Herra paroni», tervehti Blood. »Minun täytyy saada puhua teille asiani
suoraan ja teidän täytyy se sietää. Mieheni ovat nousemassa kapinaan.»

M. de Rivarol katsoi häneen ja kohotti hieman kulmiaan.

»Kapteeni Blood, minä tahdon myös puhua suoraan ja teidän täytyy se
myös sietää. Jos miehenne nousevat kapinaan, niin saatte te ja teidän
kapteeninne vastata siitä henkilökohtaisesti. Te erehdytte siinä,
että puhutte minun kanssani kuin olisin teidän liittolaisenne, vaikka
minä selvästi olen alusta pitäen antanut teidän ymmärtää, että olette
astunut palvelukseen minun alaisenani. Kun asianmukaisesti käsitätte
tämän tosiasian, niin säästyy paljon turhaa suukopua.»

Blood hillitsi itsensä vaikeasti. Hän tunsi, että hänen jonakin
kauniina päivänä täytyisi inhimillisyyden vuoksi katkaista heltta
tuolta ylimieliseltä, ylpeältä kukonpojalta.

»Määritelkää asemanne miten tahdotte», sanoi hän. »Mutta tahdon
huomauttaa teille, että asian luonne ei muutu siitä, että te annatte
sille toisen nimen. Minä käsittelen tosiasioita ja pääasiassa sitä
tosiasiaa, että olemme sopineet kanssanne tarkoista määräyksistä. Nämä
määräykset lupaavat meille erinäisen osuuden voittosaaliista. Minun
mieheni vaativat sen nyt. He eivät ole tyytyväisiä.»

»Mihin he eivät ole tyytyväisiä?» kysyi paroni.

»Teidän kunniantuntoonne.»

Lyönti vasten kasvoja olisi tuskin hämmästyttänyt ranskalaista enemmän.
Hän jäykistyi ja oikaisihe, hänen silmänsä leimusivat ja hänen kasvonsa
kävivät kuolonkalpeiksi. Kirjurit pöydän ääressä panivat kynänsä pois
ja odottivat peloissaan räjähdystä.

Pitkän aikaa oli aivan hiljaista. Sitten mahtava paroni korotti
äänensä, joka sähisi vihasta. »Uskallatteko todella niin paljon, te ja
teidän saastaiset varasseuralaisenne? Jumaliste! Saatte vastata vielä
noista sanoistanne, vaikka teidän kanssanne taisteleminen tuottaakin
vielä suuremman häpeän niskoilleni. Hyi!»

»Tahdon huomauttaa teille», sanoi Blood, »että minä en puhu omasta,
vaan miesteni puolesta. He ovat tyytymättömiä, he uhkaavat ottaa itse
sen, mikä heille on luvattu, ellei sitä heti heille luovuteta.»

»Ottaa?» toisti Rivarol vapisten raivosta. »Antaapa heidän koettaa,
niin...»

»Älkää olko liian hätäinen. Minun mieheni ovat oikeassa, kuten hyvin
tiedätte. He tahtovat saada tietää, milloin saaliin jako tapahtuu ja
milloin he saavat viidennen osan siitä, kuten sopimuksessa luvataan.»

»Herra antakoon minulle kärsivällisyyttä! Miten voin toimittaa jaon,
kun kaikki aarteet eivät vielä ole edes koossa?»

»Miehilläni on syytä uskoa, että ne ovat jo kaikki koossa. Ja he eivät
mielellään näe, että ne kootaan kaikki teidän laivoillenne ja jäävät
teidän hoteisiinne. He sanovat, että sen jälkeen ei enää saada mitään
varmuutta siitä, kuinka suuri saalis todellisuudessa on ollut.»

»Mutta — Herran nimessä! — minähän pidän kirjaa niistä. Ne ovat
kaikkien nähtävissä.»

»He eivät halua nähdä tilikirjoja. Harvat heistä osaavat edes
lukeakaan. He tahtovat nähdä itse saaliin. He tietävät — te pakotatte
minut suorastaan töykeäksi — että tilikirjat ovat väärennetyt. Teidän
kirjojenne mukaan nousee Kartagenasta saatu sotasaalis noin kymmeneen
miljoonaan livreen. Miehet tietävät kuitenkin — he ovat sangen taitavia
arvostelussaan — että se nousee suunnattoman paljon korkeammaksi — noin
neljäänkymmeneen miljoonaan. He tahtovat, että itse aarteet tuodaan
nähtäviksi ja että ne punnitaan heidän läsnäollessaan, kuten tapa
vaatii Rannikon veljeskunnan keskuudessa.»

»Minä en tunne merirosvojen tapoja.»

Kenraali oli ylenkatseellinen.

»Mutta te opitte tuntemaan ne pian.»

»Mitä tarkoitatte, roisto? Minä olen sotavoimien päällikkö, enkä
ryöstäjien ja varkaiden.»

»Oh, tietenkin!» Bloodin pilkka irvisteli hänen silmissään. »Mutta
olkaa mitä haluatte, minä varoitan teitä vielä siitä, että ellette
suostu vaatimukseen, joka on oikeutettu ja jota minäkin sen vuoksi
kannatan, niin saatte harmia, ja minua ei totisesti ihmetyttäisi,
vaikka ette enää pääsisikään Kartagenasta tai ette veisi ainoatakaan
kolikkoa Ranskaan.»

»Piru vieköön? Onko minun käsitettävä asia niin, että te uhkaatte
minua?»

»Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään
hieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä,
millaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja.
Jos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja
olkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas
siitä paljon hyödy.»

Se muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken
sitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol
vastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti
sen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut
hänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi.
Yhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet,
mutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka
voittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden,
ettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään
hallussaan sitä mitä oli saanut.

Loppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin,
ja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna
hänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän
läsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa
heidän haltuunsa.

Sinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen
johdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli
lannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen
siihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat _Arabella_ ja
_Elisabeth_, jotka keinuivat ankkurissa, sekä _Alropos_ ja _Lachesis_,
jotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden
korjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat
rauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme
pientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki,
mitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol
oli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja
merimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin
tuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja
Hispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt
yhtä taitavasti.

Molemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen
edesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin
olivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä.

Kapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa.
Hän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M.
de Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja
hävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi
roistoksi — oli alistanut hänet.

»Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja
rangaista.»

Ensin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus,
että ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että
ne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö,
varsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten.
_Lachesiksen_ ja _Atropoksen_ miehistöt ja heidän kapteeninsa
Wolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä
olla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput
niistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka
tulivat hänen kanssaan, jos halusivat.

Silloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa,
ja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun
niiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli
jakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet
pienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän
nyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä
jäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin
hänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden
kanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu
välttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa
ja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan
Rivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista
petosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä
vihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli
pettänyt liittolaisensa.

Kun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät
hänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua,
kun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät
_Arabella_ ja _Elisabeth_ tuimalle takaa-ajolleen.

Kun oltiin selvällä merellä ja Arabellan suunta oli määrätty, meni
Pitt etsimään kapteenia, koska tiesi, että hänen mielensä äskeisten
tapahtumain johdosta oli kovin levoton. Hän tapasi hänet istumasta
yksin hytissään, pää käsiin vaipuneena ja huolekas ilme silmissään,
jotka tuijottivat suoraan eteenpäin näkemättä mitään.

»Mitä nyt, Peter», huudahti nuori somersetlainen merimies. »Hyvä
Jumala, mies, mikä sinua vaivaa? Varmaankaan eivät Rivarolia koskevat
ajatukset!»

»Ei», sanoi Blood käheällä äänellä.

Ja kerrankin Blood oli puhelias. Voi olla, että hänen täytyi saada
puhutuksi, sillä muuten hän olisi tullut hulluksi. Ja Pitt oli
yhtäkaikki hänen ystävänsä, joka rakasti häntä ja oli niin muodoin
luotettavin mies. »Mutta jos hän saa tietää sen. Jos hän saa tietää
sen! Hyvä Jumala. Luulin päässeeni ainaiseksi merirosvoudesta. Ja
täällä olen nyt tuon roiston kanssa ottanut osaa pahimpaan rosvouteen,
mitä ikänäni olen tehnyt. Ajattele Kartagenaa! Ajattele, miksikä
helvetiksi nuo pirut sen nyt muuttavat! Ja minun, täytyy kantaa syy
siitä.»

»Ei, Peter — se ei ole sinun syytäsi, vaan Rivarolin. Tuo saastainen
varas on kaiken saanut aikaan. Mitäpä olisit voinut tehdä estääksesi
sitä?»

»Minä olisin jäänyt sinne, jos se olisi auttanut jotakin.»

»Se ei olisi muuttanut asiaa, sen sinä tiedät. Miksi siis pahoitella
sitä?»

»Siinä on muutakin lisäksi», huokaili Blood. »Mitä nyt tehdä? Mitä
on jäljellä? Minulle tehtiin mahdottomaksi palvella uskollisesti
Englantia. Uskollinen palvelus Ranskan hyväksi vei tähän ja se on yhtä
mahdotonta tästedeskin. Mitä jää? Merirosvous? Olen luopunut siitä.
Totisesti, jos tahdon elää puhdasta elämää, niin luulen, ettei minulla
ole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin mennä tarjoamaan miekkaani
Espanjan kuninkaan palvelukseen.»

Mutta jotain oli sittenkin jäljellä — jotakin, jota kohti he tropiikin
auringon paahteessa nopeasti purjehtivat. Kaikki se, mitä hän nyt
niin katkerasti soimasi, oli vain välttämätön aste hänen merkillisen
kohtalonsa muodostumisessa.

Määrättyään laivojensa suunnan Hispaniolaa kohti — koska he
päättelivät, että Rivarolin täytyi mennä sinne korjaamaan laivansa
ennen kuin lähti pyrkimään meren yli Ranskaan — kyntivät _Arabella_
ja _Elisabeth_ reippaasti merta kaksi päivää ja yötä ilman että
vilahdustakaan heidän riitaveljistään näkyi. Kolmas päivä koitti ja
toi mukanaan sumun, joka rajoitti heidän näköpiirinsä pariin kolmeen
mailiin ja lisäsi heidän yhä kasvavaa harmiaan ja pelkoaan, että M. de
Rivarol oli päässyt kokonaan livahtamaan heidän käsistään.

He olivat silloin — Pittin lokikirjan mukaan — noin 75° 30’ läntistä
pituutta ja 77⁰ 45’ pohjoista leveyttä, niin että Jamaika oli alahangan
puolella noin kolmenkymmenen mailin päässä länteen, ja luoteessa näkyi
todellakin heikosti kuin pilven hattara Sinivuorten suuri harjanne,
jonka huiput pistivät taivasta kohti korkealle alempana olevan
sumuverhon yläpuolelle. He kulkivat suoraan sivutuulessa ja se toi
lännestä päin heidän korviinsa jyskeen, joka tottumattomalle olisi
käynyt rantahyrskyjen pauhinasta.

»Tykkejä», sanoi Pitt, joka seisoi Bloodin kanssa peräkannella. Blood
kuunteli ja nyökkäsi.

»Kymmenen mailin päässä, ehkäpä viidentoista, jossakin Port Royalin
tienoilla, mikäli arvaan», lisäsi Pitt. Sitten hän katsahti
kapteeniinsa. »Koskeeko se meitä?» kysyi hän.

»Tykin pauketta Port Royalin tienoilla... se tietäisi sitä, että
eversti Bishop on siellä työssä. Ja ketäpä vastaan hän toimisi, ellei
meidän ystäviämme? Luulenpa, että se koskee meitäkin. Joka tapauksessa
lähdemme kuulostamaan. Käske kääntää.»

He kääntyivät tiukasti ylätuuleen ja purjehtivat taistelun ääntä
kohti, joka heidän lähestyessään kasvoi voimassa ja laajuudessa. Siten
kului tunti. Sitten, kun Blood kiikari silmiensä edessä koetti katsoa
sumun läpi odottaen joka hetki näkevänsä taistelevat laivat, taukosi
tykkituli äkkiä.

He purjehtivat siitä huolimatta samaan suuntaan. Kaikki miehet
seisoivat kannella innokkaasti tähyillen edessään olevaa merta. Äkkiä
ilmestyi heidän eteensä esine, joka pian näyttäytyi palavaksi laivaksi.
Kun _Arabella Elisabethin_ seuraamana purjehti lähemmäksi lounaaseen
kääntyen, näkyivät loimuavan aluksen ääriviivat selvemmin. Äkkiä sen
mastot pistivät mustina ja selvinä esille savusta, ja liekeistä erotti
Blood kiikarillaan selvästi Pyhän Yrjön lipun kehuvan sen suunnastassa.

»Englantilainen laiva!» huudahti hän.

Hän etsi silmillään sen taistelun voittajaa, josta tämä synkkä näky
oli todistajana, ja kun he tullessaan lähemmäksi turmioon tuomittua
laivaa näkivät kolmen suuren aluksen hämärät ääriviivat noin kolmen
neljän mailin päässä Port Royaliin päin, oli heidän ensimmäinen ja
luonnollinen päätelmänsä se, että laivojen täytyi kuulua Jamaikan
laivastoon ja että palava laiva oli jokin raajarikoksi ammuttu
merirosvolaiva, ja sen vuoksi he kiiruhtivat ottamaan laivaansa sen
kolmen veneen täyteisen miehistön, joka pysytteli jonkin matkan
päässä palavasta hylystä. Mutta Pitt, joka kaukoputken avulla seurasi
poistuvaa laivastoa, huomasi seikkoja, joita vain harjaantunut merimies
saattoi erottaa, ja ilmoitti sen uskomattoman tiedon, että suurin
näistä aluksista oli Rivarolin _Victorieuse_.

He vähensivät purjeita ja saapuivat ajelehtivien veneiden luo, jotka
olivat viimeistä sijaa myöten täynnä henkiinjääneitä. Meressä ajelehti
sitä paitsi muitakin mikä minkin laivan kappaleen turvin ja ne täytyi
myös pelastaa.



Yhdeksäskolmatta luku

VILHELM-KUNINKAAN PALVELUKSESSA


Yksi veneistä jysähti _Arabellan_ kylkeen ja laivanportaita
astui ensimmäisenä ylös pieni keikarimaisesti silkkisatiiniin ja
kultareunuksiin pukeutunut herrasmies, jonka kuihtuneita, kellahtavia
ja hieman ärtyisen näköisiä kasvoja ympäröi tuuhea musta tekotukka.
Hänen muodinmukainen ja kallis pukunsa ei vähääkään ollut kärsinyt
siinä seikkailussa, jonka hän juuri oli läpäissyt, ja hän käyttäytyi
vapaan varmasti kuin ainakin ylhäinen henkilö. Hän ei selvästikään
ollut mikään merirosvo. Aivan hänen jäljessään seurasi mies, joka
kaikessa muussa paitsi iässä oli edellisen täydellinen vastakohta. Hän
oli kookas ja jäntevälihaksinen, hänen kasvonsa olivat pulleat, pyöreät
ja ahavoituneet, suupielessä oli ilmeinen veitikka, ja hänen siniset
silmänsä räpyttelivät vilkkaasti. Hän oli hyvin, mutta koruttomasti
puettu ja teki voimakkaan, käskevän vaikutuksen.

Kun pieni mies astui portailta keskilaivaan, jonne Blood oli mennyt
ottamaan häntä vastaan, katseli hän pikimustilla silmillään Arabellan
eriskummallista miehistöä, joka oli kokoontunut tarkastamaan tulijoita.

»Missä pirussa minä nyt olen?» kysyi hän ärtyisästi. »Oletteko
englantilainen vai mikä juupeli te olette?»

»Omasta puolestani minulla on kunnia olla irlantilainen, sir. Nimeni on
Blood, kapteeni Blood, ja tämä on minun laivani Arabella, kaikki teidän
palveluksessanne.»

»Blood», kiljahti pieni mies. »Oh, perhana! Merirosvo!» Hän kääntyi
jättiläisen puoleen, joka tuli hänen takanaan. »Kirottu merirosvo,
van der Kuylen. Tuhat tulimmaista, me olemme joutuneet Skyllasta
Kharybdikseen.»

»Soo!» sanoi toinen syvällä kurkussaan. »Soo!» Sitten tilanteen
hullunkurisuus valtasi hänet ja hän nauroi.

»Piru vieköön! Mitä tässä on naurettavaa, senkin pyöriäinen»,
tiuskaisi silkkisatiininen mies. »Siitä tulee hieno juttu kotimaahan.
Amiraali van der Kuylen eksyy ensin laivastostaan yöllä, sitten ampuu
ranskalainen laivasto-osasto hänen lippulaivansa tuleen hänen allaan
ja vihdoin hän joutuu merirosvojen vangiksi. Olen oikein iloinen, kun
osaatte nauraa sille. Mutta vaikka syntieni vuoksi satunkin olemaan
teidän mukananne, niin piru vieköön, minä en naura.»

»Tässä on pieni väärinkäsitys, jos rohkenen huomauttaa siitä», tokaisi
Blood rauhallisesti väliin. »Teitä ei ole vangittu, hyvät herrat.
Teidät on pelastettu. Kun tiedätte sen, ehkäpä suvaitsette ottaa
vastaan sen kestiystävyyden, minkä voin tarjota teille. Se ei tosin ole
paljon, mutta se on parasta, mitä käytettävissä on.»

Tuima pikku mies tuijotti häneen.

»Piru vie! Rohkenetteko olla pilkallinen?» hän sanoi moittivasti, ja
ehkäpä estääkseen sellaiset aikeet hän ryhtyi esittelemään itseään.
»Minä olen lordi Willoughby, Vilhelm-kuninkaan kenraalikuvernööri
Länsi-Intiassa, ja tässä on amiraali van der Kuylen, hänen
majesteettinsa Länsi-Intian laivaston komentaja, jonka laivasto tällä
erää on joutunut harhaan jossakin tällä kirotulla Karibian merellä.»

»Kuningas Vilhelm?» kysyi Blood ja hän huomasi, että Pitt ja Dyke,
jotka seisoivat hänen takanaan, olivat tulleet lähemmäksi ja olivat
yhtä ihmeissään kuin hän itsekin. »Kuka on kuningas Vilhelm ja minkä
maan kuningas hän on?»

»Mitä tämä merkitsee?» Lordi Willoughby tuijotti häneen vielä
enemmän ihmeissään kuin Blood. Vihdoin hän sanoi: »Tarkoitan hänen
majesteettiaan, kuningas Wilhelm Kolmatta — Wilhelm Oranialaista — joka
yhdessä kuningatar Marian kanssa on hallinnut Englantia enemmän kuin
kaksi kuukautta.»

Hetken vallitsi hiljaisuus, kunnes Blood tajusi, mitä hänelle
kerrottiin.

»Tarkoitatteko, sir, että kotona ovat nousseet kapinaan ja potkineet
maasta tuon roiston, Jaakon, ja hänen samanlaiset apurinsa?»

Amiraali van der Kuylen tuuppasi hänen ylhäisyyttään kylkeen ja hänen
sinisissä silmissään välähti huumori.

»Hänen poliittiset mielipiteensä ovat sangen terveet», sanoi hän.

Hänen ylhäisyytensä hymy veti hänen ahavoituneet kasvonsa leveisiin
vakoihin. »Saakeli, ettekö ole kuullut sitä? Missä pirussa olette ollut
koko sen ajan?»

»Kolme kuukautta kaukana ihmisten ilmoilta», vastasi Blood.

»Tottavie, varmaankin. Noina kolmena kuukautena on maailma muuttunut
melkoisesti.» Hän kertoi lyhyesti; Jaakko-kuningas oli paennut
Ranskaan ja oli siellä Ludvig-kuninkaan suojeluksessa. Sen vuoksi ja
muistakin syistä oli Englanti yhtynyt liittoon sitä vastaan ja oli nyt
sodassa Ranskan kanssa. Siitä johtui, että M. de Rivarol oli hyökännyt
hollantilaisen amiraalin lippulaivan kimppuun, ja siitä taas saattoi
tehdä sen johtopäätöksen, että ranskalainen matkallaan Kartagenasta.
oli tavannut jonkin laivan, jolta oli kuullut uutisen.

Sitten vei kapteeni Blood kenraalikuvernöörin ja amiraalin hyttiinsä
uudistettuaan vielä kerran vakuutuksensa, että heitä kohdeltaisiin
kunniallisesti, ja sillä välin jatkui muiden haaksirikkoisten
pelastaminen. Uutiset, jotka hän oli kuullut, panivat Bloodin pään
pyörälle. Jos kerran Jaakko-kuningas oli syösty valtaistuimeltaan
ja karkotettu maasta, niin se tiesi loppua hänen omalle
lainsuojattomuudelleen, johon hänet oli tuomittu muka osanotosta
samaisen tyrannin aikaisempaan maastakarkottamisyritykseen. Hän saattoi
taas palata kotiin ja jatkaa entistä elämäänsä, joka niin onnettomasti
keskeytyi neljä vuotta sitten. Häntä häikäisi mahdollisuus, joka niin
äkkiä oli hänelle auennut. Se täytti hänen mielensä ja liikutti häntä
niin syvästi, että hänen täytyi saada se sanotuksi. Tehdessään sen hän
ilmaisi ovelalle pienelle miehelle, joka tarkasti häntä kiinnostuneena,
enemmän kuin oli aikonutkaan.

»Menkää vain kotiin, jos haluatte», sanoi hänen ylhäisyytensä, kun
Blood vaikeni. »Voitte olla varma siitä, ettei teitä kukaan häiritse
merirosvoutenne vuoksi, sillä he ottavat huomioon sen, mikä teidät
siihen pakotti. Mutta miksi hätäillä? Me olemme kuulleet teistä, olkaa
varma siitä, ja tiedämme mihin te merellä pystytte. Nyt tarjoutuu
teille suuria mahdollisuuksia, koska kerran sanoitte kyllästyneenne
merirosvouteen. Jos te astuisitte Vilhelm-kuninkaan palvelukseen täällä
sodan ajaksi, niin teidän Länsi-Intian tuntemuksenne saattaisi olla
erinomaisena apuna hänen majesteettinsa hallitukselle, joka ei suinkaan
tulisi olemaan kiittämätön. Tuumikaapa sitä asiaa. Piru vie, sir, sanon
sen vielä kerran, teille tarjoutuu suuret mahdollisuudet.»

»Jotka teidän ylhäisyytenne antaa minulle», korjasi Blood. »Olen hyvin
kiitollinen, mutta tällä hetkellä, minun täytyy tunnustaa, en voi
ajatella muuta kuin tuota suurta uutista. Se muuttaa kokonaan maailman.
Minun täytyy ensin totuttaa itseni ajattelemaan sitä sellaisena kuin se
nyt on, ennen kuin voin määrätä oman asemani siinä.»

Pitt tuli ilmoittamaan, että pelastustyö oli suoritettu loppuun ja
miehet nostettu laivaan — neljäkymmentäviisi kappaletta. Hän kysyi
määräystä. Blood nousi.

»Olen laiminlyönyt teidän ylhäisyytenne toivomukset omien asioitteni
vuoksi. Te kai haluatte, että vien teidät maihin Port Royalissa?»

»Port Royalissa?» Pieni mies väänteli istuimellaan vihoissaan.
Vihaisena ja pitkään hän selitti Bloodille, että he edellisenä
iltana olivat poikenneet Port Royaliin havaitakseen, että sen
varakuvernööri oli poissa sieltä. »Hän oli lähtenyt jollekin
villihanhienmetsästykselle etsimään Tortugasta merirosvoja ja ottanut
koko laivaston mukaansa.»

Blood katsoi häneen hetkisen hämmästyneenä ja alkoi sitten nauraa.

»Arvaan hänen lähteneen ennen kuin oli saanut kuulla, että kotona oli
tapahtunut hallituksen vaihdos ja että oli julistettu sota Ranskaa
vastaan.»

»Ei ensinkään», kivahti Willoughby. »Hänelle oli ilmoitettu kummastakin
ja hän tiesi myös minun tulostani.»

»Oh, sehän on mahdotonta.»

»Niin minäkin olisin luullut. Mutta kuulin sen majuri Mallardilta,
jonka tapasin Port Royalissa ja joka ilmeisestikin hoiti hallitusta
tuon hölmön poissa ollessa.»

»Mutta onko hän hullu, kun jättää virkapaikkansa tällaisena aikana?»
Blood oli hämmästynyt.

»Ja huomatkaa, että hän lisäksi otti koko laivaston mukaansa ja jätti
paikan alttiiksi ranskalaisten hyökkäykselle. Hän näkyy olevan niitä
varakuvernöörejä, joita äsken kukistettu hallitus katsoi sopivaksi
nimittää. Sopiva muistokivi sen kurjalle hallinnolle, piru vieköön! Hän
jättää Port Royalin suojattomaksi, paitsi kurjaa linnoitusrähjää, jonka
ampuu mäsäksi yhdessä tunnissa. Saakeli! Se on uskomatonta.»

Hymy katosi Bloodin kasvoilta. »Tietääkö Rivarol sen?» huudahti hän
äkkiä.

Hollantilainen amiraali vastasi tällä kertaa.

»Purjehtisiko hän sinne, ellei tietäisi sitä? M. de Rivarol otti
muutamia meidän miehiämme vangiksi. Voihan olla, että he kertovat
hänelle sen. Tai ehkä hän panee heidät kertomaan. Hänellä on siihen
hyvä tilaisuus.»

Hänen ylhäisyytensä murisi kuin vuoristokissa. »Tuo Bishop roisto
saa päällään vastata siitä, jos hänen poissaolonsa aikana tapahtuu
jotakin vahinkoa. Entä jos hän on tahallaan lähtenyt? Jos hän onkin
enemmän pelkuri kuin hölmö. Jospa hän tällä tavalla koettaa palvella
Jaakko-kuningasta, jolta hän on virkansakin saanut?»

Kapteeni Blood oli jalomielinen.

»Tuskin sentään niin paljoa! Se oli vain hänen kostonhimonsa, joka
sai hänet lähtemään. Hän lähti ahdistamaan minua Tortugaan, mylord.
Mutta minä luulen, että sillä aikaa kun hän on niissä hommissa, meidän
on parasta pitää huolta siitä, että Jamaika pysyy Vilhelm-kuninkaan
hallussa.

Käännä Port Royalia kohti, Jeremias, ja koeta kiirehtiä. Me olemme
vielä jotenkin tasoissa M. de Rivarolin kanssa ja samalla voimme sopia
muistakin vanhoista veloista hänen kanssaan.»

Sekä lordi Willoughby että amiraali hypähtivät seisomaan.

»Mutta ettehän te ole yhtä voimakas kuin hän, piru vieköön!» huudahti
hänen ylhäisyytensä. »Jokainen noista ranskalaisista laivoista on yhtä
vahva kuin teidän molemmat laivanne yhteensä, mies.»

»Tykkien puolesta kyllä», sanoi Blood ja hymyili. »Mutta tässä hommassa
tarvitaan muutakin kuin tykkejä. Jos teidän ylhäisyytenne haluaa nähdä
tapeltavan merellä, kuten merellä tulee tapella, niin on teillä nyt
tilaisuus siihen.»

Molemmat herrat tuijottivat häneen.

»Mutta voimien erilaisuus!» väitti hänen ylhäisyytensä.

»Se on mahdotonta», sanoi van der Kuylen pudistaen suurta päätään.
»Merimiestaito on tärkeä, mutta tykit ovat tykkejä.»

»Ellen minä pysty heitä voittamaan, niin voin upottaa omat
laivani salmeen ja sulkea hänet lahteen, kunnes Bishop palaa
villihanhienmetsästykseltään laivoineen, tai kunnes teidän laivastonne
saapuu.»

»Ja mitä hyvää siitä lähtee, jos suvaitsette?» kysyi Willoughby.

»Minäpä kerron teille. M. de Rivarol on täysi hölmö lähtiessään sinne,
kun ottaa huomioon, mitä hänellä on lastinaan. Hänellä on mukanaan
koko Kartagenasta ryöstetty saalis, joka nousee noin neljäänkymmeneen
miljoonaan livreen.» He hypähtivät kuullessaan mainittavan niin
suunnattoman summan. »Hän on mennyt Port Royaliin saaliinsa kanssa.
Vaikka hän voittaisikin minut, ei hän enää tule takaisin sen kanssa
Port Royalista, ja ennemmin tai myöhemmin aarteet löytävät tiensä
Vilhelm-kuninkaan kirstuihin, kun — sanokaamme — kymmenes osa niistä on
annettu minun merisisseilleni. Sellainen on sopimus, lordi Willoughby.»

Hänen ylhäisyytensä hypähti seisomaan ja heilauttaen syrjään
hihansuissa pilvenä hulmuavan röyhelöjoukon hän ojensi Bloodille hienon
valkean kätensä.

»Kapteeni Blood, minä huomaan, että te olette suurenmoinen», sanoi hän.

»Teidän ylhäisyydellänne on perin tarkka silmä, kun huomaatte sen»,
nauroi kapteeni.

»Aivan niin! Mutta miten aiotte suorittaa tehtävän?» huudahti van der
Kuylen.

»Tulkaa kannelle, niin minä näytän sen teille ennen kuin päivä on
nykyistään paljoakaan vanhempi.»



Kolmaskymmenes luku

ARABELLAN VIIMEINEN TAISTELU


»Miksi te odotatte?» kysyi van der Kuylen.

»Niin — Herran nimessä!» tiukkasi Willoughby.

Oli saman päivän iltapäivä ja molemmat merirosvolaivat keinuivat
kevyesti ja lepattavin purjein pitkän niemen suojassa, joka
varsinaisesti muodosti Port Royalin suuren, luonnollisen sataman.
Oli kulunut jo kolmatta tuntia siitä, kun he olivat tulleet siihen
hiipimällä, ilman että heitä oli huomattu kaupungista tai Rivarolin
laivoista, ja koko ajan oli ilmaa vapisuttanut maalta ja mereltä tuleva
tykkien jyske ilmoittaen, että taistelu oli käynnissä ranskalaisten ja
Port Royalin puolustajien välillä. Pitkä, toimeton odotus jännitti ylen
määrin sekä lordi Willoughbyn että van der Kuylenin hermoja.

»Tehän sanoitte, että näyttäisitte meille jotakin hienoa. Missä tämä
hienous nyt on?» kysyi van der Kuylen.

Blood katsahti heihin hymyillen luottavasti. Hän oli pukeutunut
taistelua varten mustaan teräksiseen rintahaarniskaan. »Minä en
koettele kärsivällisyyttänne enää kauan. Huomaan todellakin, että
ampuminen hiljenee. Mutta asia on nyt sellainen, että tässä ei
kiireellä voiteta mitään, mutta viivyttelemällä voi saada aikaan yhtä
ja toista, kuten toivon kohta voivani näyttää teille.»

Lordi Willoughby katsoi häneen epäilevin silmin.

»Ajattelette, että Bishopin tai amiraali van der Kuylenin laivasto
saattaa sillä aikaa saapua?»

»Sellaista en ajattele ensinkään. Mutta minä ajattelen, että M. de
Rivarol, jonka olen havainnut hölmöksi, saattaa saada linnoituksen
kanssa otellessaan niin suuria vaurioita, että me siten tulemme hieman
tasaväkisemmiksi. Kun linnoitus on ampunut ammuksensa loppuun, on
meillä vielä kyllin aikaa lähteä eteenpäin.»

»Aivan niin, aivan niin.» Hyväksyminen tuli kuin yskänkohtaus pieneltä
kenraalikuvernööriltä. »Käsitän tarkoituksenne ja uskon, että olette
aivan oikeassa. Teillä on suuren päällikön ominaisuuksia, kapteeni
Blood. Pyydän anteeksi, että käsitin teidät väärin.»

»Se on kovin kaunista teidän ylhäisyytenne puolelta. Nähkääs, minulla
on hieman kokemusta tämänkaltaisissa asioissa, ja samalla kun panen
alttiiksi kaiken mikä on välttämätöntä, en pane alttiiksi mitään
mikä ei ole tarpeellista. Mutta...» Hän vaikeni kuunnellakseen. »Kas
niin, olin oikeassa. Tuli heikkenee. Se tietää sitä, että Mallardin
vastarinta linnoituksessa on murrettu. Hei siellä, Jeremias!»

Hän nojasi leikkauksin koristettua kaidetta vasten ja antoi
määräyksiään tiukalla äänellä. Puosun pilli soi, ja silmänräpäyksessä
alkoi laiva, joka näytti nukkuvan, elää, kuului askelten kopinaa
kannella, väkipyörien natinaa ja purjeiden läiskinää. Peräsin kääntyi
jyrkästi ja samassa he olivat liikkeellä perässään _Elisabeth_, joka
aina noudatti merkinantoja Arabellasta, ja Ogle, jonka Blood oli
kutsunut luokseen, sai häneltä viimeiset ohjeet ennen kuin sukelsi
asemalleen tykkikannen alle.

Neljännestunnissa he olivat kiertäneet niemen ja ilmestyivät nyt äkkiä
Rivarolin laivojen näkyville ja niiden tykkien ulottuville.

Siinä missä ennen oli ollut linnoitus, näkivät he nyt ainoastaan
savuavan soraläjän, ja voitokas ranskalainen laivue liukui liljalippu
liehuen mastojen huipussa eteenpäin anastaakseen kaupungin rikkaudet,
joiden turvan se juuri oli ampunut maan tasalle.

Blood katseli ranskalaisia laivoja ja nauroi hiljaa itsekseen.
_Victorieuse_ ja _Medusa_ eivät näyttäneet saaneen mainittavampia
vaurioita, mutta kolmas laivan Baleine, joka kallisteli pahasti
alahankaan pitääkseen ylähangan puolella ammottavaa aukkoa veden
yläpuolella, oli niin vahingoittunut, että sen saattoi jättää laskuista
pois.

»Siinä näette», huudahti hän van der Kuylenille, ja odottamatta
hollantilaisen hyväksyvää vastausta hän huusi: »Kääntäkää vasempaan!»

Kultakeulaisen, suuren punakylkisen laivan näkeminen, kun se käänsi
sivunsa avonaisine tykinluukkuineen häntä kohti, mahtoi hieman
taltuttaa Rivarolin voitonriemua. Sillä ennen kuin hän ennätti
liikahtaa antaakseen käskyjä ja ennen kuin hän edes ennätti päättää,
minkä määräyksen hän antaisi, syöksyi kuin tulivuoresta tulta ja
metallia hänen laivoihinsa ja hänen kantensa yli kulki kuin kuolon
viikate levittäen surmaa ja vauriota. Arabella jatkoi kulkemaansa
suuntaa antaen tilaa _Elisabethille_, joka tuli aivan perässä ja teki
saman tempun kuin edeltäjänsä. Ja kun ranskalaiset yhä olivat ymmällä
ja kauhuissaan hyökkäyksestä, joka oli tullut aivan aavistamatta, oli
Arabella kääntynyt ympäri ja palasi jälkiään takaisin, näytti alahangan
tykkejään ja tyhjensi ne samaa tietä kuin ylähangankin. Sitten
seurasi Elisabethin toisen laidan yhteislaukaus, ja silloin Arabellan
merkinantaja puhalsi merkin, jonka Hagthorpe hyvin ymmärsi.

»Nyt eteenpäin, Jeremias», huusi Blood. »Suoraan heihin käsiksi,
ennen kuin he ennättävät tointua. Seisokaa siellä! Valmistautukaa
kiinnittämään laiva! Haat esille! Ja viekää sana tykkimiehille perässä,
että ampuvat niin nopeasti kuin vain voivat ladata.»

Hän heitti pois sulkatöyhtöisen hattunsa ja pani päähänsä teräskypärän,
jonka eräs neekeri oli tuonut hänelle. Hän aikoi itse johtaa
iskujoukkoaan. Reippaasti hän selitti tuumansa molemmille vierailleen.
»Hyökkäys laivaan on meidän ainoa mahdollisuutemme tässä tapauksessa.
Meillä on liian vähän tykkejä muunlaiseen taisteluun.»

Siitä he saivat kohta mitä selvimmän todistuksen. Ranskalaiset, jotka
vihdoinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, käänsivät molempien
laivojensa sivut _Arabellaa_ kohti ja koska se oli lähinnä ja suurempi
ja niin muodoin sen puolelta vaara uhkaavin, laukaisivat he molempien
laivojensa sivutykit sitä kohti ja miltei samalla hetkellä.

Päinvastoin kuin merirosvot, jotka olivat suunnanneet tulensa
vihollistensa kannelle, ampuivat ranskalaiset alemmaksi särkeäkseen
ahdistajiensa aluksien rungot. Arabella keinui ja huojui pelottavan
jysähdyksen alla, vaikka Pitt ohjasi sitä niin, että se tarjosi
ranskalaisille mahdollisimman pienen maalitaulun. Hetkeksi se näytti
pysähtyvän, mutta riensi taas eteenpäin kokka säpäleinä, keulakansi
ruhjottuna ja ammottava aukko veden rajassa keulapuolella. Estääkseen
veden tulon laivaan käski Blood heti heittää mereen keulatykit,
ankkurit, vesitynnyrit ja mitä vain irti saatiin.

Sillä välin olivat ranskalaiset kääntyneet ympäri ja antaneet
Elisabethille samanlaisen vastaanoton. Arabella, jota tuuli huonosti
auttoi, koetti eteenpäin päästäkseen kiristää kiinni ranskalaiseen.
Mutta ennen kuin se pääsi aikomuksensa perille, oli _Victoriense_
ladannut uudelleen ylähangan tykkinsä ja laukaissut ne aivan läheltä
lähestyvää vihollistaan kohti. Tykkien jyskeessä, puuosien rusahtaessa
säpäleiksi ja haavoitettujen miesten huutaessa horjui ja heilui
Arabella puoleksi hylkynä savun keskellä, joten se kadotti vihollisensa
näkyvistä. Silloin kuului Haytonin varoittava huuto, että laiva oli
keula edellä uppoamassa.

Bloodin sydän oli pysähtyä. Silloin, aivan epätoivon hetkellä pilkisti
_Victorieusen_ sinikeltainen kylki savun seasta. Mutta huomatessaan
rohkaisevan pilkahduksen siitä hän havaitsi myös, miten hitaaksi heidän
oma kulkunsa oli käynyt ja miten se joka hetki kävi yhä hitaammaksi.
Heidän täytyi upota ennen kuin ennättäisivät ranskalaisen kimppuun.

Niin arveli hollantilainen amiraalikin ja kirosi, ja lordi Willoughbyn
suusta kuului moitteen sana Bloodin merimiestaidosta, kun hän oli
pannut kaikki yhden kortin varaan.

»Muuta mahdollisuutta ei ollut!» huusi Blood raivoissaan ja sydän
murtumaisillaan. »Jos sanotte, että se oli uhkarohkeaa ja typerää,
niin olkoon, mutta tässä tapauksessa ja niillä aseilla, mitä meillä
oli käytettävinämme, ei voinut tehdä muuta. Minä häviän aivan voiton
partaalla.»

Mutta he eivät olleet vielä kokonaan hävinneet. Hayton itse ja
parikymmentä muuta rotevaa miestä, jotka hän pillillään oli kutsunut
luokseen, lymyilivät keulahytin jäännösten suojassa kiinnityshaat
valmiina kädessään. Kun heidän kulkunsa jo näytti pysähtyvän ja he
vielä olivat noin seitsemän jalan päässä _Victorieusestä_, jonka
miehistö irvistellen ja pilkaten osoitti Arabellan veden alle
vaipuvaa keulakantta, hypähtivät miehet pystyyn, juoksivat eteenpäin
ja heittivät kiinnityskoukkunsa laivaa kohti. Neljästä heidän
heittämästään koukusta lensi kaksi ranskalaiseen laivaan ja takertui
siihen kiinni. Sitten seurasi tottuneiden merirosvojen toiminta nopeana
kuin salama. Häikäilemättä he kävivät kaikki toisen koukun ketjuihin
käsiksi ja kiskoivat siitä kaikin voimin vetääkseen laivat yhteen.
Blood, joka peräkannella seurasi heidän työtään, korotti äänensä ja
huusi kuin sotatorvi.

»Muskettimiehet keulaan!»

Muskettimiehet, jotka seisoivat asemillaan keskilaivassa, noudattivat
käskyä nopeudella, johon pystyvät vain miehet, jotka tietävät, että
totteleminen on heidän ainoa toivonsa eloon jäämisestä. Viisikymmentä
heistä juoksi heti eteenpäin ja keulahytin raunioiden takaa he
niittivät Haytonin miesten päiden yli maahan ne ranskalaiset sotilaat,
jotka koetettuaan turhaan irrottaa laivansa puuosiin pureutuneita
kiinnityskoukkuja valmistautuivat ampumaan Haytonin miehiä.

Ylähanka ylähankaa vasten törmäsivät molemmat alukset rusahtaen
toisiinsa. Silloin oli Blood jo keskilaivassa ja päätti toimia
myrskytuulen nopeudella tilanteen vaatimusten mukaan. Purjeet oli
pudotettu katkaisemalla ne köydet, jotka kannattivat raakapuita.
Hyökkääjien iskujoukko, noin sata miestä, oli komennettu perään.
Kiinnityskoukkumiehistö oli paikoillaan valmiina heti kun laivat
joutuisivat laidakkain. Seurauksena oli, että uppoava Arabella pysyi
sananmukaisesti veden pinnalla niiden puolen tusinan kiinnityskoukun
avulla, jotka silmänräpäyksessä kiinnittivät sen lujasti
_Victorieuseen_.

Willoughby ja van der Kuylen olivat peräkannella seisten seuranneet
ja henkeään pidättäen ihmetelleet sitä nopeutta ja täsmällisyyttä,
jolla Blood ja hänen miehensä olivat käyneet työhönsä. Ja nyt tuli
Blood rientäen ylös hänen torvensa puhaltaessa hyökkäysmerkkiä ja
merirosvojen pääjoukon seuratessa hänen kintereillään. Jälkijoukko,
jota johti Ogle, tykkimies, ja jonka tykkikannelle syöksyvä vesi oli
karkottanut asemistaan, juoksi karjuen _Victorieusen_ keulaan, jonka
tasalle veden täyttämä Arabellan korkea perä oli vaipunut. Bloodin
johtamina syöksyivät he nyt ranskalaisten kimppuun kuin koirat
haavoitetun metsäkarjun päälle. Heidän perässään tuli muita, kunnes
joka mies oli mennyt, jättäen vain Willoughbyn ja hollantilaisen
seuraamaan taistelun kulkua hylätyn Arabellan peräkannelta.

Kokonaista puoli tuntia raivosi taistelu ranskalaisella laivalla.
Alettuaan keulassa se siirtyi keulakannen yli keskilaivaan, jossa
se nousi raivokkuudessa huippuunsa. Ranskalaiset tekivät itsepäistä
vastarintaa ja heitä rohkaisi lisäksi suurempi mieslukunsa. Mutta
huolimatta urheasta vastarinnastaan heidät tungettiin yhä eteenpäin
laivan kantta pitkin, joka vedentäyteisen Arabellan painosta oli
arveluttavasti kallistunut ylähangan puolelle. Merirosvot taistelivat
raivokkaasti, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut mitään alusta,
mihin peräytyä ja että tässä heidän täytyi kestää ja tehdä
_Victorieuse_ omakseen tai sitten kuolla.

Ja omakseen he sen vihdoin saivatkin, mutta olivat myös menettäneet
lähes toisen puolen miehistöstään. Työnnettyinä peräkannelle pitivät
ranskalaiset siellä mielipuolena raivoavan Rivarolin kiihottamina vähän
aikaa puoliaan. Mutta vihdoin Rivarol kaatui saatuaan musketinkuulan
päähänsä, ja silloin loput ranskalaiset, tuskin pari tusinaa,
ilmoittivat antautuvansa.

Mutta Bloodin miesten työ ei vielä silloin loppunut. _Elisabeth_ ja
_Medusa_ olivat tiukasti kiinni toisissaan ja Hagthorpe ja hänen
miehensä olivat jo toistamiseen karkotetut omalle laivalleen takaisin.
Kiireelliset toimenpiteet olivat nyt tarpeen. Pittin ja hänen
merimiestensä suorittaessa työosuutensa purjeiden nostamisessa Ogle
meni tykkimiehineen tykkikannelle ja Blood käski irrottaa kiinnityshaat
heti. Lordi Willoughby ja amiraali olivat jo _Victorieusellä_. Kun
he kääntyivät mennäkseen Hagthorpen avuksi, katseli Blood voitetun
laivan peräkannelta viimeistä kertaa sitä laivaa, joka oli palvellut
häntä niin erinomaisesti, laivaa, joka oli tullut miltei osaksi
häntä itseään. Päästyään irti toisesta se huojui hetken aikaa ja
painui sitten hitaasti ja vähitellen veden alle, kunnes meri nousi
ja laski sen maston huippujen ääressä, ainoan näkyvän osan, joka
osoitti paikkaa, missä se oli turmansa tavannut. Hänen seisoessaan
_Victorieusen_ peräkannella, sen aavemaisten jäännösten yläpuolella,
puhutteli häntä joku hänen takanaan. »Luulenpa, kapteeni Blood, että
on tarpeen pyytää anteeksi teiltä toistamiseen. En koskaan aikaisemmin
ole nähnyt mahdotonta tehtävän mahdolliseksi vain neuvokkuudella ja
urhoollisuudella enkä häviötä muutettavan voitoksi.»

Hän kääntyi ja tarjosi lordi Willoughbylle hirvittävän nähtävyyden.
Hänen päähineensä oli mennyt menojaan, hänen rintahaarniskansa oli
kuhmuja täynnä ja hänen oikea hihansa riippui riekaleina paljaan
käsivarren yllä. Hän oli päästä kantapäihin veressä, ja hänen päässään
olevasta haavasta vuotanut veri oli tehnyt hänen tukkansa takkuiseksi
ja sekoittunut hänen ihojauheensa kanssa velliksi, joka teki hänen
kasvonsa tuntemattomiksi.

Mutta tuon hirvittävän naamion alta tuikki kaksi vilkasta silmää
luonnottoman kirkkaina ja kaksi suurta kyyneltä oli uurtanut vakonsa
hänen poskillaan olevan lian läpi.



Yhdesneljättä luku

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ KUVERNÖÖRI


Kun voiton aiheuttamia kustannuksia tarkistettiin, niin havaittiin,
että kolmestasadastakahdestakymmenestä merirosvosta, jotka olivat
lähteneet Kartagenasta kapteeni Bloodin kanssa, oli jäljellä vain
sata tervettä miestä. _Elisabeth_ oli saanut niin vaikeita vaurioita,
että oli epätietoista, voitaisiinko siitä enää saada korjaamalla
merikuntoista alusta, ja Hagthorpe, joka oli sitä viimeisessä
taistelussa niin uljaasti komentanut, oli kaatunut. Tätä vastaan,
tilin tulopuolella, oli se tosiasia, että Bloodin merisissit paljon
pienemmillä voimilla ja pelkällä taitavuudella ja urhoollisuudella
olivat pelastaneet Jamaikan pommitukselta ja ryöstöltä ja että he
olivat anastaneet M. de Rivarolin laivaston ja tuoneet sen kuljettamat
loistavat aarteet Vilhelm-kuninkaan kassakirstuihin.

Vasta seuraavan päivän iltana asettui van der Kuylenin hidas, yhdeksän
alusta käsittävä laivasto ankkuriin Port Royalin satamaan, ja sen
upseerit — sekä hollantilaiset että englantilaiset — saivat kuulla,
mitä heidän amiraalinsa heistä todellisuudessa ajatteli.

Kuusi laivaa varustettiin heti merikuntoisiksi. Länsi-Intian muutkin
saaret kaipasivat kenraalikuvernöörin pikaista tarkastusta, ja lordi
Willoughbylla oli kiire Antilleille.

»Ja sillä aikaa», valitti hän amiraalille, »täytyy minun viipyä täällä
tuon hölmömäisen varakuvernöörin poissaolon vuoksi.»

»Soo!» sanoi van der Kuylen. »Mutta miksi se pidättäisi teitä?»

»Jotta minä saisin kurittaa sitä koiraa ansionsa mukaan ja
nimittää hänen tilalleen sellaisen miehen, joka tietää, mitä hänen
velvollisuutensa vaatii ja jolla myös on taitoa tehdä se.»

»Ahaa! Mutta sen vuoksi teidän ei tarvitse viipyä. Ja sillä aikaa
saattavat ranskalaiset kääntää huomionsa Barbados-saareen, joka on
sangen heikosti varustettu. Teillähän on täällä juuri se mies jota
tarvitsette. Hän ainakaan ei kaipaa mitään osviittoja. Hän tietää kyllä
paremmin kuin te ja minä, miten Port Royal on varustettava.»

»Tarkoitatteko Bloodia?»

»Tietenkin. Kuka olisi sen sopivampi? Tehän olette nähnyt, mihin hän
pystyy.»

»Tekin siis olette sitä mieltä. Peijakas! Olen ajatellut samaa. Ja piru
vieköön, miksipäs ei. Hän on parempi mies kuin Morgan, ja hänestäkin
tuli kuvernööri.»

Blood haettiin paikalle.

Hän tuli hienona ja hiljaisena kuten aikaisemminkin, tyhjennettyään
kaikki Port Royalin keinovarat. Hän hämmästyi hieman siitä kunniasta,
jota lordi Willoughby hänelle tarjosi. Hän ei ollut sellaista edes
uneksinutkaan ja epäili, tokko hän pystyisi niin vastuunalaisen toimen
haltijaksi.

»Piru vieköön!» tiuskahti Willoughby. »Luuletteko, että tarjoaisin sitä
teille, ellen olisi tyytyväinen teidän 'kykyihinne'. Jos se on ainoa
seikka, joka estää...»

»Ei olekaan, mylord. Olin ajatellut lähteä kotiin. Kaipaan Englannin
vihreitä kenttiä», hän huokasi syvään. »Somersetin puutarhoissa
kukkivat kohta omenapuut.»

»Omenapuut!» Hänen ylhäisyytensä ääni rätisi kuin raketti. »Mitä
pirua...? Omenapuut!» Hän katsahti van der Kuyleniin.

Amiraali kohotti kulmakarvojaan ja mutristi huuliaan. Hänen silmänsä
vilkuttivat leikkisästi.

»Soo!» virkkoi hän. »Sangen runollista!»

Lordi kääntyi vihaisesti kapteeni Bloodiin. »Teillä on sovitettavana
vanhoja juttuja, mies!» muistutti hän. »Te olette jo tehnyt yhtä ja
toista siihen suuntaan, sen myönnän, ja sitä tehdessänne olette myös
osoittanut mihin pystytte. Ja sen vuoksi tarjoan minä kuninkaan nimessä
teille Jamaikan kuvernöörin toimen — koska pidän teitä siihen toimeen
sopivimpana miehenä, mitä ikänäni olen nähnyt.»

Blood kumarsi syvään. »Teidän ylhäisyytenne on kovin hyvä.

Mutta...»

»Jaa! Siinä ei ole mitään 'muttaa' tällä kertaa. Jos tahdotte, että
teidän menneisyytenne unohtuu ja että teidän tulevaisuutenne on taattu,
niin on teillä nyt siihen mahdollisuus. Ja te ette saa ottaa asiaa
kevytmielisesti joidenkin omenapuiden tai muun kirotun tyhjänpäiväisen
hellämielisyyden vuoksi. Teidän velvollisuutenne on jäädä tänne,
ainakin niin kauaksi aikaa kuin sotaa kestää. Kun sota on ohi, saatte
lähteä Somersetiin viinintekoon tai syntymäsijoillenne Irlantiin
perunoita syömään. Mutta siihen mennessä sopii teille parhaiten Jamaika
ja rommi.»

Van der Kuylen räjähti nauramaan. Mutta Bloodia ei hänen iloisuutensa
saanut hymyilemään. Hän pysyi miltei synkän vakavana. Hänen ajatuksensa
pyörivät neiti Bishopissa, joka oli jossakin tässä samassa talossa,
jossa he nyt olivat, mutta jota hän ei ollut nähnyt tultuaan Port
Royaliin. Jos tyttö olisi edes osoittanut jonkinlaista sääliä häntä
kohtaan...

Sitten Willoughbyn rätisevä ääni keskeytti hänen ajatuksensa taas.
Hän moitti Bloodia hänen epäröinnistään ja osoitti hänelle, kuinka
uskomattoman tyhmä hän oli epäröidessään sellaisen kultaisen
tilaisuuden tarjoutuessa. Blood jäykistyi ja kumarsi.

»Mylord, te olette oikeassa. Minä olen hölmö. Mutta älkää luulko, että
olen silti kiittämätön. Jos olen epäröinyt, niin on se tapahtunut
asianhaarojen vuoksi, joilla en tahdo vaivata teidän ylhäisyyttänne.»

»Kukkivat omenapuut, vai?» ivasi hänen ylhäisyytensä.

Tällä kertaa Blood nauroi, mutta hänen silmissään oli yhä vakava ilme.

»Teen kuten toivotte — olen hyvin kiitollinen, sallikaa minun
vakuuttaa, teidän ylhäisyytenne. Olen tietävä, miten ansaitsen hänen
majesteettinsa hyväksymisen. Voitte luottaa siihen, että tulen
palvelemaan uskollisesti.»

»Ellen tekisi sitä, niin en tarjoaisikaan teille kuvernöörin virkaa.»

Asia oli siis päätetty. Bloodin valtakirja kirjoitettiin ja sinetöitiin
Mallardin, linnanpäällikön ja muiden linnoituksen upseerien
läsnäollessa. He katselivat menoa silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta
pitivät ajatuksensa visusti takanaan.

»Nyt voimme lähteä asioillemme», sanoi van der Kuylen.

»Lähdemme huomisaamuna», ilmoitti hänen ylhäisyytensä.

Blood hätkähti.

»Entä eversti Bishop?» kysyi hän.

»Hänen asiansa jää teille. Te olette nyt kuvernööri. Te saatte
menetellä häneen nähden niinkuin parhaaksi näette. Hirttäkää hänet
hänen omaan raakapuuhunsa. Hän ansaitsee sen.»

»Eiköhän tehtävä ole hieman vastenmielinen?» tiedusteli Blood.

»No hyvä. Minä jätän hänelle kirjeen. Toivon, että hän pitää siitä.»

Kapteeni Blood kävi heti töihinsä käsiksi. Oli paljon touhua ennen kuin
Port Royal oli asianmukaisessa puolustuskunnossa kaiken sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut. Hän tarkasti linnoituksen rauniot ja antoi ohjeita
sen uudelleen kuntoonlaittamiseksi, johon oli viipymättä ryhdyttävä.
Sitten hän määräsi kallistettaviksi kolme ranskalaista alusta, jotta
ne taas saataisiin merikuntoisiksi. Ja vihdoin, Lordi Willoughbyn
suostumuksella, hän järjesti merisissiensä asiat ja antoi heille
kymmenennen osan saadusta sotasaaliista sekä jätti heidän valintansa
varaan joko lähteä omille teilleen tai astua Vilhelm-kuninkaan
palvelukseen.

Parikymmentä heitä jäi ja heidän joukossaan olivat Jeremias Pitt, Ogle
ja Dyke, joiden lainsuojattomuus, kuten Bloodinkin, oli päättynyt
Jaakko-kuninkaan suistuessa valtaistuimelta. He olivatkin — paitsi
vanhaa Wolverstonea, joka oli jäänyt Kartagenaan — ainoat elossaolevat
siitä valtiopetoksesta tuomittujen joukosta, joka oli lähtenyt
Barbados-saarelta kolme vuotta sitten _Cinco Llagasilla_.

Seuraavana aamuna, kun van der Kuylen laivasto oli varustautumassa
lopullista lähtöä varten, istui Blood suuressa valkoiseksi maalatussa
huoneessa, joka oli kuvernöörin virkahuone. Silloin toi majuri Mallard
hänelle sanan, että Bishopin kotiin palaava laivasto näkyi.

»Se on hyvä», sanoi Blood. »Olen hyvilläni siitä, että hän tulee
ennen kuin lordi Willoughby ennättää lähteä. Käsky on, majuri, että
hänet heti vangitaan, kun hän tulee maihin. Tuokaa hänet sitten minun
luokseni. Hetkinen vielä.» Hän kirjoitti nopeasti pienen kirjelapun.
»Tämä lordi Willoughbylle amiraali van der Kuylenin lippulaivalla.»

Majuri Mallard teki kunniaa ja lähti. Peter Blood painui takaisin
tuoliinsa ja tuijotti kattoon kulmiaan rypistäen. Aika kului.
Kuului koputus ovelta, ja vanhanpuoleinen neekeriorja astui sisään.
»Suvaitseeko hänen ylhäisyytensä ottaa vastaan neiti Bishopin?»

Hänen ylhäisyytensä kasvojen väri muuttui. Hän istui aivan hiljaa
tuijottaen hetken neekeriin tietoisena siitä, että hänen valtimonsa
löivät niille vallan tavattomaan tapaan. Sitten hän vastasi
rauhallisesti myöntävästi.

Hän nousi, kun tyttö astui sisään, ja ellei hän ollut yhtä kalpea kuin
tyttökin, niin johtui se vain siitä, että hänen ruskettuneisuutensa
esti sen näkymästä. Hetken vallitsi äänettömyys, kun he seisoivat ja
katsoivat toisiinsa. Sitten tyttö astui eteenpäin ja alkoi vihdoin
puhua epäröiden, epävarmalla äänellä, joka oli niin tavatonta hänen
tyynelle ja vapaalle esiintymiselleen.

»Minä... minä... majuri Mallard kertoi minulle juuri...»

»Majuri Mallard on ylittänyt valtuutensa», sanoi Blood ja hänen
koettaessaan puhua tyynesti kuulosti hänen äänensä karkealta ja
tarpeettoman kovalta.

Hän näki tytön säikähtävän ja pysähtyvän ja koetti heti pyytää anteeksi.

»Te pelkäätte turhan vuoksi, neiti Bishop. Mitä minun ja setänne
välillä lienee ollutkin, voitte olla vakuuttunut siitä, että minä en
aio seurata hänen antamaansa esimerkkiä. En aio väärinkäyttää asemaani
kostaakseni yksityisasioita. Päinvastoin aion väärinkäyttää sitä
suojellakseni häntä. Lordi Willoughby käski minun käsitellä häntä
ilman armoa. Oma aikomukseni on lähettää hänet takaisin istutuksilleen
Barbados-saarelle.»

Tyttö tuli nyt hitaasti lähemmäksi.

»Minä... minä olen iloinen siitä, että teette sen. Ennen kaikkea
iloinen teidän vuoksenne», tyttö ojensi kätensä hänelle.

Blood katseli sitä tarkkaavasti. Sitten hän kumartui sitä, kohti.

»En rohkene koskea siihen varkaan ja merirosvon kädellä», sanoi hän
katkerasti.

»Ettehän te enää ole sellainen», sanoi tyttö ja koetti hymyillä.

»Siitä en ainakaan ole kiitollisuuden velassa teille», vastasi Blood.
»Luulen ettei tässä olekaan sitten muuta sanomista kuin että voin
lisätä sen vakuutuksen, ettei lordi Julian Wadellakaan ole minun
puoleltani mitään pelkäämistä. Se on ehkä vakuutus, joka parhaiten
keventää mieltänne.»

»Teidän vuoksenne kylläkin. Mutta vain teidän vuoksenne. En tahtoisi,
että tekisitte mitään, mikä on alhaista tai kunniatonta.»

»Vaikka olenkin merirosvo ja varas?»

Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja teki pienen kärsimättömyyttä ja
toivottomuutta ilmaisevan eleen.

»Ettekö koskaan aio antaa minulle anteeksi noita sanoja?»

»Minun täytyy myöntää, että se on vaikeaa. Mutta mitäpä sillä enää on
väliä, kun kaikki on jo tullut sanotuksi.»

Tytön kirkkaat, pitkäripsiset silmät katsoivat häneen miettivinä.
Sitten hän ojensi kätensä uudelleen.

»Minun täytyy lähteä, kapteeni Blood. Koska te olette niin jalomielinen
setääni kohtaan, niin palaan hänen kanssaan Barbados-saarelle takaisin.
Emme arvatenkaan tapaa toisiamme enää — koskaan. Emmekö voisi erota
ystävinä? Kerran tein teille vääryyttä, tiedän sen... Ja minä olen
sanonut, että olen pahoillani siitä... Ettekö... ettekö sano minulle
hyvästiäkään?»

Blood näytti kokoavan tarmoaan yrittäen samalla heittää yltään
tahallisen kovuutensa naamarin. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen.
Pitäen sitä omissaan hän puhui ja hänen silmänsä katsoivat tytön
silmiin tutkivasti ja synkkinä.

»Te palaatte takaisin Barbados-saarelle», sanoi hän hitaasti. »Lähteekö
lordi Julian teidän kanssanne?»

»Miksi sitä kysytte minulta?» vastasi tyttö rohkeasti.

»Eikö hän sitten tuonutkaan perille terveisiäni, laiminlöikö hän ne?»

»Ei. Ei hän niitä laiminlyönyt. Hän kertoi ne minulle teidän omilla
sanoillanne. Se koski minuun kovasti. Se sai minut selvästi näkemään
erehdykseni ja vääryyteni. Myönnän, että sanon sen teille pyytääkseni
teiltä anteeksi. Tuomitsin teitä liian ankarasti, vaikka oli väärin
tuomita teitä ensinkään.»

Blood piti yhä hänen kättään omissaan.

»Entä lordi Julian?» kysyi hän tarkaten tyttöä silmät kirkkaina kuin
safiirit.

»Lordi Julian lähtee kai kotiinsa Englantiin. Hänellä ei ole enää
mitään tekemistä täällä.»

»Mutta eikö hän pyytänyt teitä lähtemään kanssaan?»

»Pyysi kyllä. Annan anteeksi julkeutenne.»

Hurja toivo heräsi eloon Bloodissa.

»Entä te? Hyvä Jumala, ettehän sano, että kieltäydyitte tulemasta
ladyksi, kun...»

»Oh, te olette sietämätön!» Hän vetäisi kätensä irti ja astui askelen
kauemmaksi Bloodista. »En olisi tullut ensinkään tänne... Hyvästi!»

Tyttö kiiruhti ovea kohti. Blood juoksi hänen perässään ja otti hänet
kiinni. Tytön kasvot punoittivat ja hänen silmänsä iskivät tulta.

»Nuo ovat merirosvon tapoja. Laskekaa minut irti!»

»Arabella!» huudahti Blood rukoilevalla äänellä. »Tarkoitatteko
todellakin sitä? Täytyykö minun laskea teidät menemään, jotta en sitten
enää koskaan saisi nähdä teitä? Ettekö tahdo jäädä tänne tekemään
maanpakoani siedettäväksi, kunnes yhdessä pääsemme lähtemään kotiin
jälleen? Oh, nyt te itkette. Mitä minä olen sanonut, joka saa teidät
itkemään, rakkaani?»

»Minä... minä pelkäsin, että sinä et koskaan sanoisi sitä», laski tyttö
leikkiä kyyneltensä läpi.

»Niin, mutta siinähän oli tuo hieno lordi Julian, joka...»

»Siinä ei ole koskaan, koskaan ollut ketään muuta kuin sinä, Peter.»

Heillä oli tietysti paljonkin sanomista toisilleen, niin paljon, että
heidän oli sitä varten istuuduttava. Sillä välin kului aika eteenpäin
ja kuvernööri Blood unohti virkavelvollisuutensa kokonaan. Hän oli
vihdoin päässyt kotiin. Hänen odysseiansa oli päättynyt.

Sillä välin oli eversti Bishopin laivasto laskenut ankkurinsa ja
eversti astunut maihin sillalle. Hän oli nolo, mutta oli tuleva vielä
nolommaksi. Hänen seurassaan astui maihin myös lordi Julian Wade.

Korpraalin komentama vartio oli häntä vastaanottamassa, ja sen edessä
seisoi majuri Mallard ja kaksi muuta, joita varakuvernööri ei tuntenut,
toinen hintelä ja hieno, toinen suurikokoinen ja ruskettunut.

Majuri Mallard astui esiin. »Eversti Bishop, minulla on käsky vangita
teidät. Miekkanne, sir!»

Bishop tuijotti häneen ja kävi tulipunaiseksi. »Mitä pirua!... Vangita
minut, niinkö sanoitte? Vangita minut!»

»Jamaikan kuvernöörin käskystä», sanoi pieni, hieno mies majuri
Mallardin takana. Bishop kääntyi häneen.

»Kuvernöörin? Te olette hullu!» Hän katsoi miehestä mieheen. »Minä olen
kuvernööri.»

»Te olitte», sanoi pieni mies kuivasti. »Mutta me olemme vaihtaneet
kuvernööriä teidän poissaollessanne. Teitä syytetään siitä, että
ilman pätevää aihetta olette poistunut paikaltanne ja siten saattanut
vaaranalaiseksi siirtokunnan, joka oli teidän hoidossanne. Se on vakava
asia, eversti Bishop, kuten huomannette. Huomioon ottaen sen seikan,
että olette saanut virkanne Jaakko-kuninkaan hallitukselta, on myös
mahdollista, että teitä tullaan syyttämään maanpetoksesta. Riippuu
kokonaan teidän seuraajastanne, hirttääkö hän teidät vai ei.»

Eversti vetäisi henkeään, kirosi karkeasti ja säikähti sitten äkkiä.
»Kuka piru te sitten olette?» kysyi hän.

»Olen lordi Willoughby, hänen majesteettinsa kuninkaan Länsi-Intiassa
olevien siirtomaiden kenraalikuvernööri. Teille oli kai ilmoitettu
tulostani?»

Bishopin viha suli siihen paikkaan. Hän alkoi hikoilla pelosta. Hänen
takanaan seisovan lordi Julianin kasvot kävivät äkkiä kalpeiksi ja
synkiksi.

»Mutta, mylord...», alkoi eversti.

»Sir, en halua kuulla teidän syitänne», keskeytti hänen ylhäisyytensä
tiukasti. »Olen juuri lähdössä, eikä minulla ole aikaa.» Hän viittasi
majuri Mallardille, ja Bishop, murtuneena ja kumaraan painuneena, antoi
viedä itsensä pois.

Koska kukaan ei pidättänyt lordi Juliania, lähti hän Bishopin kanssa.
Toinnuttuaan tarpeeksi sanoi Bishop hänelle:

»Tästä tulee Bloodin syntiluetteloon yksi lasku lisää. Hyvä Jumala,
mikä selvitys siitä tuleekaan, kun saan hänet kerran käsiini!»

Majuri Mallard käänsi päätään syrjään, jotta hänen hymyään ei
huomattaisi, ja sanaakaan sanomatta hän vei vankinsa kuvernöörin
taloon, joka niin kauan oli ollut Bishopin asuntona. Eversti sai
sotilasosaston vartioimana odottaa eteisessä sillä aikaa kun majuri
Mallard meni ilmoittamaan hänen tulostaan.

Neiti Bishop oli vielä Peter Bloodin luona, kun majuri Mallard astui
sisään. Hänen ilmoituksensa herätti heidät taas todellisuuden maailmaan.

»Olethan armelias häntä kohtaan. Säästöthän häntä niin paljon kuin
voit, minun vuokseni, Peter?» pyysi tyttö.

»Siitä saat olla varma», sanoi Blood. »Mutta minä pelkään, että
olosuhteet eivät voi.»

Neiti Bishop poistui ja meni puutarhaan. Majuri Mallard toi everstin
sisään.

»Hänen ylhäisyytensä kuvernööri ottaa teidät puheilleen», sanoi hän ja
veti oven selkoselälleen.

Eversti Bishop horjui sisään ja jäi odottamaan.

Pöydän ääressä istui mies, josta ei näkynyt muuta kuin huolellisesti
käherretyn mustan pään laki. Sitten hänen päänsä kohosi ja pari sinistä
silmää katsoi vakavasti vankia. Eversti Bishopin kurkusta kuului
omituinen ääni, ja hämmästyksestä lamautuneena hän tuijotti Jamaikan
kuvernöörin kasvoihin, jotka olivat saman miehen kasvot, jota hän
omaksi turmiokseen oli etsinyt Tortugasta.

Tilannetta kuvasivat parhaiten van der Kuylenin sanat, jotka hän
virkkoi lordi Willoughbylle astuessaan lippulaivansa kannelle.

»Sangen runollista!» sanoi hän ja hänen siniset silmänsä vilkuttivat
leikkisästi. »Kapteeni Blood rakastaa runollisuutta — muistattehan nuo
kukkivat omenapuut. Soo! Ha, ha!»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapteeni Bloodin vaiheet : Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.