Title: Ihanteensa uhri : Rakkaustarina
Author: Osterloh, Agnes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihanteensa uhri : Rakkaustarina" ***


IHANTEENSA UHRI

Rakkaustarina


Kirj.

AGNES OSTERLOH


Suomentanut

G.A.B. [G.A. Brander]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



On merkillistä, miten ihmiset voivat olla huvitettuja juoruamisesta.
Nyt ovat he saaneet päähänsä, että minä aion mennä naimisiin,
ja ainoastaan siitä syystä, että minä pari kolme kertaa olen
vieraskutsuissa istunut pöydässä erään nuoren tytön vieressä ja silloin
tietysti, kuten kohteliaan pöytänaapurin tulee, vilkkaasti keskustellut
hänen kanssaan. Enempää ei tarvita, ennen kuin tullaan kysymään:
saanko onnitella? Mutta ehkä se voi olla oma syyni. Minun iälläni ja
vakaantuneessa asemassani yksityisdosenttina ja useitten tieteellisten
aikakauslehtien aputoimittajana ei pitäisi enää mennä tanssiaisiin
ja muihin sentapaisiin huvitteluihin. Nehän ovat vain tyttärien
naittamista varten. Varatuomarit ja luutnantit, teidän paikkanne on
siellä!

Hän näytti aina niin viehättävältä vaaleissa, keveissä
tanssipuvuissaan, ja vapaasti hän osasi puhella; mutta pelkkä ajatus
siitä, että täytyisi olla hänen kanssaan alituisesti, päivästä päivään,
vuodesta vuoteen, on tehnyt hänet minulle vastenmieliseksi. Mene
tiedä, eikö vain koko homma ole pantu toimeen näin myöhään, huvikauden
loputtua, ainoastaan saadakseen tämä mieluinen tapaus aikaan.

Miksikä ei. Minä en mene ensinkään sinne. Ainahan jonkun tekosyyn
löytää: joku tapaamani matkalla oleva ystävä, jokin tärkeä työ — niin
tämä sitä paitsi olisi täyttä totta, sillä minun täytyy toden teolla
ryhtyä uusimpaan teokseeni, saadakseni sen vuoden loppuun valmiiksi. Se
kasvaa vain käsissäni.

Ensiksi tahdon minä vain selkeästi ja yleiskatsein koota tulokset
keskustelu-illoistamme. Ystäväni, korkeasti kunnioitettu esimiehemme,
oli asettanut keskusteltavaksi kysymyksen: "voidaanko otaksua että
naisen vapautuminen tulisi olemaan välttämättömänä seurauksena
sosiaalisten aatteiden voitosta?" Tämä antoi aihetta vilkkaaseen
väittelyyn. Minä otin silloin vain vähän osaa siihen. Koko asia
oli minulle vielä uusi. Mutta siitä lähtien ei se ole lähtenyt
ajatuksistani. Se on kieltämättä tärkeä osa sosiaalisesta kysymyksestä,
ja täytyy olla sokea tahi tunteeton voidakseen elää meidän aikanamme
välittämättä siitä, innostumatta siitä, toimimatta sen hyväksi, joko
sitten ajattelee sen ratkaisun tapahtuvan kumouksen tahi valtaavan
uudistuksen muodossa.

Näytelmäni "Ihanteita", esikoisteokseni sillä alalla, syntyi
välittömästi sen illan vaikutuksesta. Melkein tietämättäni pukeutuivat
tunteeni siihen muotoon. Koko teos on jonkinlainen siveellinen
uskontunnustus, jonka olen syvästi tuntenut, ja toiminta siinä on
mielestäni hyvin vaikuttava. Olen vakuutettu, että teos esitettynä
on tekevä syvän vaikutuksen, se on tempaava mukaansa ja hurmaava,
vaikkakin muodollisessa suhteessa siinä vikoja olisi. Pari kuukautta
sitten jätin sen samalla kertaa kolmelle teaatterin johtokunnalle.
Vastausta en ole vielä saanut, mutta teaatterimme ohjaaja, jonka
kanssa olen hieman tuttu, puhutteli minua äsken kadulla ja ilmaisi
minulle täyden hyväksymisensä. Sen jälkeen olen vielä paljon syventänyt
ainetta, olen laajentanut sitä ja tahdon koettaa auttaa kysymyksen
ratkaisua.

Ensiksi teen lavean historiallisen yleiskatsauksen naisasiaan,
johonka varsinkin englantilaiset kirjailijat ovat antaneet arvokkaita
aineksia. Kieli tekee tosin minulle vähän vaikeutta, mutta sen minä
kuitenkin helposti voittaisin, jollei se veisi minulta liiaksi aikaa.
Minä aion sentähden käännättää muutamia tärkeimpiä kohtia, ja olenkin
jo ilmoittanut siitä sanomalehdissä. Se kirjeitten paljous, jonka
sain vastaukseksi, oli niin valtava, etten ole vieläkään rohjennut
lukea niitä läpi. Useimpia niistä seuraa tarpeettomia tiedonantoja
elantosuhteista y.m.s. Mitä se minuun kuuluu, milloin hän on syntynyt,
jonka tulee kääntää minulle. Ja mitä iloa siitä on minulle, että hän
osaa virheettömästi ääntää. Siinä tapauksessa miellyttää minua E.
Kellerin vastaus enin. Siinä on vain lyhyesti viittaus ilmoitukseeni
ja alla nimi ja asunto. E. Keller ei ole varmaankaan vaivaava minua
pitkillä selityksillä. E. Keller saakoon toimittaa käännöstyön minulle.
Vahinko vain, että hän asuu niin kaukana, melkein ulkopuolella
kaupunkia. Mutta eihän se haittaa. Liikunto raikkaassa ulko-ilmassa on
tekevä minulle hyvää, ainakin on se haihduttava harmiani tuon tyhmän
juoruamisen vuoksi.

Puolen tunnin kuluttua alkaa kutsut. Paha, etten voi nähdä sitä
nolostumista, jonka pois jäämisen! on synnyttävä sekä niissä, jotka
tahtoisivat onnitella minua että niissä, jotka tahtoisivat tulla
onnitelluiksi.


                                           31 p. maaliskuuta.

Eilen kävin E. Kellerin luona, kaiketi neiti Kellerin, kaikissa
tapauksissa naisväkeen kuuluva, mikä ei ole kumma, kun arvelee,
mitenkä paljon liikanaista naisten työvoimaa on kaikilla puoleksi
tieteellisillä aloilla. Olenko tässä erikoistapauksessa valinnut
oikein, en voi vielä päättää.

Ensi vaikutus ei ollut aivan edullinen, mutta siihen vaikutti
ulkonaisia seikkoja, eikä sitä voi siis pitää ratkaisevana. Tie sinne
tuntui minusta ensiksikin äärettömän pitkältä koleassa talvi-ilmassa.
Sitä paitsi oli niin pimeä portaissa, että tottumaton kun olin,
suurella vaivalla pääsin perille kolmanteen kerrokseen. Siellä paloi
himmeä lamppu, joka valaisi juuri sen verran, että voin nähdä ainakin
puolen tusinaa ovia, jotka johtivat eteiseen. Kaikeksi onneksi oli
minulla toki tulitikkuja mukana ja niitten avulla löysin vihdoin sen
oven, jota etsin.

Hän avasi itse. Kun olin ilmoittanut asiani, toi hän tulta ja käski
astua sisään. Huoneessa oli kylmä ja epämiellyttävä lamppuöljynhaju
tuoksui vastaani. Pilaantunut ilma on minusta sanomattoman
vastenmielistä. Ystäväni pitävät sitä ylimyksellisenä ominaisuutena ja
kutsuvat minua mielellään salonkisosialistiksi. He osoittavat sillä
ainoastaan kuinka vähän he minua tuntevat. Minä en suinkaan tahdo, että
meidän on laskeuduttava alaspäin, että "köyhälistön haju", niinkuin
he sanovat, on leviävä — ei, vaan mitä minä toivon ja harrastan,
on ylöspäin nousemista. Sata vuotta sitten kohousi kolmas sääty
sille asteelle, jolla lähinnä ylempi sääty oli, nyt on neljäs sääty
ottamassa saman askeleen, ja sen se on ottava varmasti, jos sillä on
kärsivällisyyttä, jos se antaupi odottamaan ja välttää väkivaltaa.
Mutta jos se antaa pauhaajain viekotella itsensä, jos se ei pysy
lakien varmalla pohjalla, joissa jo kuitenkin on saatu aikaan monta
arvokasta myönnytystä, jos se jättää itsensä huutajain ja seikkailijain
johdettavaksi, jotka aina ihastuneina lyöttäytyvät jokaiseen taisteluun
olevia oloja vastaan, kuka voi silloin edeltäpäin arvata seuraukset?

Mutta minähän poikkean asiastani.

"Pyydän anteeksi", alkoi se naisolento, joka seisoi edessäni hattu
päässä ja sininen keittiöesiliina yllä kokien paraikaa heittää niitä
päältään. "Olen koko päivän ollut kotoa poissa, sentähden on huoneeni
vielä lämmittämättä. Aioin juuri kaikessa kiiruussa keittää kahvia
itselleni petrolikeittiölläni, lämmittääkseni itseäni ja satuin siinä
läikähyttämään petrolia."

Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen
anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle
kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta,
kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi
kauvemmin viipyä siinä.

"Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan.
"Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?"

"Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten
tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt
liikoja sanoja.

"Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin
epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien.

"Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt
sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!"

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä."

"Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon
hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin
lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat
naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta
koska —"

"Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa
otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua
käännökseen."

Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut
sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua
kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta
tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan
sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. —
Niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen sovimme hinnasta, annoin hänelle osoitteeni, ja hän saattoi
minut ulos valaisten minulle porraskäytävät.

Kun minä tulin kotiin, oli siellä ikävä odottamaton seikka vastassa.
Ensi katseeni sattui erääseen varsin tuttuun kääröön. Sen päällä oli
kirje suurta virkakirjekokoa ja suurella sinetillä suljettuna. Avasin
sen nopeasti. Aavistukseni eivät olleet pettäneet minua. Takasin
lähetetty, hyljätty! Näytelmäni hyljätty. Eikä sentähden, että se
olisi ala-arvoinen teos — olihan teaatterinohjaaja vakuuttanut minulle
päinvastaista — vaan minkälaisista kurjista syistä? Yleisö ei tulisi
hyväksymään sen tarkoitusta. Niin pitkälle ollaan siis jouduttu, että
yleisö määrää tarkoituksen jonka mukaan sepittäjän on kirjoitettava.
Näytelmäni sankaritar ei voisi saada yleisön mieltymystä. Antaen
täyden tunnustuksen Kristinan persoonallisuudelle, nousisi kuitenkin
niin monta ennakko luuloa —! — häntä vastaan, että näytelmän menestys
jo sen kautta tulisi hyvin epävarmaksi. Kristinan toimintatapa on
kieltämättä vastoin nykyjään vallitsevia siveyskäsitteitä —

Niin, sitä ei voi kieltää. Nykyään kylläkin — mutta — ei, minä en voi
ajatella koko asiaa. Sappeni kuohuu haletakseen.


                                                  2 p. huhtikuuta.

Altenhof on mennyt kihloihin. Ihailtu, kaunis Altenhof. Tänään aamulla
sain kihlakortin. Täytyypä sen olla koko Phoenix, sen tytön, joka
on saanut hänet vangituksi koko elinajakseen. Onpa kummallista: ne
miehet, jotka rakastavat naisia, ovat yhtä sopimattomat avioliittoon
kuin naisten vihaajat. Jälkimäiset eivät voi saada itseään sidotuksi
yhteenkään naiseen, edelliset taas ei yhteen naiseen. Avioliittoon
soveltuu ainoastaan keskilaji. Niihin kuulun minä. Mutta minä luulen,
että minä olen jo liian vanha. Vakavasti ajatellen tuntuu minusta
asia liian uhkarohkealta. Minusta olisi sopimus irtisanonnan kera
mieluisampi. Minä en tosiaankaan voi kuvitella onnellisen sulhasmiehen
mielentilaa. Minä en voi myöskään ajatella Altenhofia onnellisena
sulhasena, hän joka ajoi takaa joka naista ja kuitenkin halveksi heitä
kaikkia.

Marga on hänen morsiamensa nimi. Marga — minä olen varmaankin joskus
tuntenut jonkun sen nimisen. Kylläpä onkin ruma nimi, ilman ryhtiä
ja pontta, niin veltto ja pehmeä kuin puuro. Onnittelukirjeen jätän
tuonnemmaksi. Tänään en ole sillä tuulella. Näytelmäni, jota ei ole
hyväksytty, ei anna vieläkään ajatuksilleni rauhaa.


                                                 5 p. huhtikuuta.

Tokkohan koskaan tulen onnittelutuulelle. Olisihan helppo kirjoittaa
kortti, mutta se ei käy ollenkaan päinsä. Me olimme liian hyvät
ystävät, ja lisäksi olen jo viivyttänyt liian kauan.

"Onnellinen on se mies, joka on saapunut satamaan ja jättänyt myrskyt
ja kuohut taaksensa —" alkuhan olisi kyllä hyvä. "Monta sekä kovaa
että hiljaisempaa myrskyä on raivonnut ylitsesi, rakas Konstantin, sen
tietää joka mies."

Minä olin juuri päässyt vauhtiin, kun minut keskeytettiin. Kääntäjätär
tuli ja toi osan työstä; hän pyysi minua tarkastamaan sitä ja
sanomaan, olinko siihen tyytyväinen. Kaiketi oli hänen tarkoituksensa
odottaa lausuntoani, sillä hän jäi seisomaan ovelle. Hän ei tahtonut
astua sisään. Sadevesi tippui hatusta ja takista ja tukka oli aivan
epäjärjestyksessä kovasta tuulesta. Tunsin melkein sääliä häntä
kohtaan ja surkuttelin kohteliaasti, että hän oli vaivannut itseänsä
tulemalla luokseni. — "Minä olen niin tottunut sellaiseen", vastasi hän
välinpitämättömästi, "eikä minulla ole ketä lähettää edestäni. Jos Te
sentähden tahtoisitte silmäillä käännöstä."

Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä
haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en
kuitenkaan sanonut hänelle.


                                                   9 p. huhtikuuta.

Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen
ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin
kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me
vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti.
Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies,
joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla
jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on
kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi
luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka
oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta
aivan uudelta ilmiöltä.

Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies,
eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta
jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä
vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin
täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea
voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen
ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät
ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään
sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin
urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi
nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan
estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki
itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän —
ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan.

Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui
hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena
kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta
huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin
niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni
Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja
toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla
olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä
hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä
onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin
kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti.
Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista."

"Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien.

"Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle
vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet
ovat yhteistä omaisuutta."

"Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?"
huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa
itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön
silmissä."

"Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen
luonne."

"Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?"

"Ei luulevainen eikä utelias", kehui hän. "Kaksi mainiota ominaisuutta
— hyvin harvinaisia naisväessä."

Keskustelun kuluessa kertoi hän pienen jutun todisteeksi sanoillensa.
Ensimäisiä, jonka hän oli tavannut tänne saavuttuansa, oli eräs
opettajatar, joka oli ollut hänen ystävättärensä, se on, jonka kanssa
hän oli hellissä suhteissa viimeisinä opintovuosinansa Strassburgissa.
Sen jälkeen ei hän ollut kuullut mitään hänestä eikä luonnollisesti
osannut aavistaa, että hän olisi täällä. "Ja ajatteles", hän jatkoi,
"vaikka minä kuljin käsikkäin morsiameni kanssa, kun tapasin hänet
kadulla, tervehti hän ollenkaan joutumatta hämilleen. Arvaamaton hän
oli aina. Minä luulen, että hän ensi kerralla saattaisi jo puhutella
meitä."

"Sitä pitäisi sinun kuitenkin välttää", neuvoin minä, vaikka hän
tietenkin paremmin voi arvostella sellaisia asioita kuin minä.

Hän kohautti olkapäitään. "En tiedä, mitenkä minä voisin tehdä. Hän
varmaankin vastaisi, että hän ei käsittänyt miksi hän ei tervehtisi
sitä, jonka hän tunsi niin hyvin kuin minut." Muuta hän ei tarkoita.
Arvaamaton, niinkuin sanottu. Marga tuosta ei kuitenkaan ollut
millänsäkään, kysyi vain aivan välinpitämättömästi, kuka tuo kaunis
neiti oli, ja kun minä selitin, että olin joku aika ennemmin asunut
hänen äitinsä luona, oli asia päättynyt.

Hän ei tutkinut enempää, ei koettanut saada minua hämilleen — ei mitään.

Minusta, joka niin vähän tunsin naisväkeä, ei tuo luonteenominaisuus
tuntunut niin oudolta, kuin se oli hänestä, ja mikä minua enin huvitti
koko jutussa, oli saada tietää, oliko tuo ihmeellinen Marga nykyään
kaupungissa.

"Tietysti. Me olemme tulleet tänne yksissä neuvoin etsimään itsellemme
asuntoa."

"Täällä? Te siis aiotte muuttaa tänne?"

"Niinpä kyllä." Ja hän alkoi puhua tuolla mahtailevalla tavalla,
joka on hänelle luonteenomaista ja joka ei ole koskaan minua
oikein miellyttänyt. "Mistä sinä oikeastaan olet kotosin? Millä
taivaankappaleella sinä oleskelet? Etkö sinä ole lukenut, että minä
olen laajalti aikakauskirjallisuudessa mainittu mies, että minä olen
erinomaisen arvossapidetty anatoomi ja uusiaikaisimman tieteen,
bakteriologian edustaja ja semmoisena nimitetty prosektoriksi tänne?"

Ei, kaikki tuo oli mennyt sivuitseni. Asia huvitti minua niin vähän,
ja olen vakuutettu, että Altenhofilla puolestansa ei ollut parempia
tietoja minun tieteenalani suuruuksista. Tosin ei voida kieltää,
että lääketiedettä, erittäinkin yleistä terveysoppia tulisi jokaisen
sivistyneen ihmisen harrastaa, ja ystäväni tohtori Nordau, jonka kanssa
viimeksi puhuin asiasta, vakuutti, että minun oikeastaan olisi pitänyt
tietää Altenhofin nimityksestä. Altenhofia pidettiin tiedemiehenä
suuressa arvossa ja hänellä oli edessään loistava virkaura, sitä
varmemmin nyt, kun hän oli mennyt kihloihin rikkaan tytön kanssa ja
siten saattoi aineellisista huolista riippumatonna antautua kokonaan
tieteellisiin töihinsä.

"Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet",
alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään
sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä
täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut
jälleen."

"Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi
nauraa.

"Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen
nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri
saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä."
Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy
kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo
kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen
halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta
ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi
hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut
vanhempiesi talon viereisessä talossa."

Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata
hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän
kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa
olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja
äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi
nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen
jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin
vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli
sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan,
vaikkakin vielä tarkastamatta.

"Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä.

"Mitä niin?"

"Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi."

"Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta
varten."

"Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina."


                                               10 p. huhtikuuta.

Oivallista! Hän on suorittanut työnsä aivan erinomaisesti. Vaivoin
olin läpilukenut sananmukaisen käännöksen englanninkielisestä
kirjoituksesta, joka englantilaiseen tapaan oli niin lavealti venytelty
kuin suinkin, kun viime sivulla tapaan otteen, joka muutamin lausein
selvästi ja riittävästi ilmaisee sisällyksen.

Sentähden tahtoi hän, että paikalla olisin tarkastanut käännöksen.
Minun täytyy itseni mennä hänen luokseen antamaan tieto asiasta. Onhan
se tavallaan velvollisuuteni. Kunhan hän vain ei tällä kertaa olisi
läikäyttänyt lamppuöljyä lattialle!

Tuskin olin tuntea koko taloa ja huonetta, semmoisiksi kuin ne
muistin käynniltäni tuona kylmänä maaliskuun iltana, niin erilaiselta
kaikki näytti tänä ensimäisenä kauniina kevätpäivänä. Ikkuna oli
selkoselällään: siitä näkyi koko sikermä pieniä puutarhoja ja niitten
välillä pilkisti kapeita peltotilkkuja ja vihertäviä niitynpalasia,
jäännöksiä entisajoilta, jolloin kaupunki ei vielä ulottunut tänne
asti. Etäällä taivaanrannassa kohosi pehmeäpiirteisiä kumpuja
rusottavassa sumussa. Kevään suloinen lauhkea ilma virtasi huoneesen
ja kevätauringon säteet leikkivät tytön kiharoissa ja muodostivat
loistavan kehyksen hänen päänsä ympärille. Kasvonpiirteitä en voinut
eroittaa, sillä hän istui selin päivää kohti. Valaistus taisi olla
erittäin sopiva, sillä hän näytti kerrassaan kauniilta, nuorekkaan
sirolta ja miellyttävältä, ja hän olikin todella — niin, enhän minä
tiennyt, miltä hän oikeastaan näytti. Ensi kertaa johtui mieleeni,
etten ollut häntä vielä oikein tarkastanut, ja että olin niin vähän
kiinnittänyt huomiotani häneen, että sattumalta tavaten tuskin olisin
häntä tuntenut.

Sanoin mitä varten olin tullut ja kuinka olin hämmästynyt siitä,
miten erinomaisesti hän oli laatinut otteen, niin lyhyen, selvän ja
asiallisen.

"Eihän siihen mitään taitoa tarvittu, kun oli selvillä, mitä asiassa
oli tarpeen", muistutti hän.

"Kaikissa tapauksissa tarvitaan siihen terävää älyä ja joku määrä
sivistystä", huomautin minä.

Hän hymyili hieman ivallisesti. "Hm, enhän aivan sivistymätön olekaan."

Tahdoin pyytää anteeksi, kiitokseni tuntui loukkaavalta, kun tarkemmin
ajattelin.

"Älkää huoliko", hän keskeytti. "Olihan vain onnellinen sattuma, että
satuitte kirjoittamaan alalta, johon olen jokseenkin perehtynyt."

"Todellakin?" Minä katselin häntä enenevällä mielenkiinnolla,
kuitenkaan näkemättä muuta kuin epäselvän, kullalle hohtavien hiusten
ympäröimän haamun.

"Mikä Teitä siinä kummastuttaa?" hän kysyi. "Ennemmin voisin minä
kummeksia että Te harrastatte näitä asioita."

"Kuinka niin?" Vaikka tarkkaa tehden ei lukisikaan naisasiaa
eikä yleensä yhteiskunnallisia kysymyksiä erikoistieteeni alaan,
historiaan kuuluviksi, niin täytyy kuitenkin myöntää niiden olevan
sille likeisimmästi sukua, ainakin kaikkien niiden, jotka katsovat
asiaa muulta näkökannalta, kuin vain lähdetutkimusten ja yksipuolisen
tietojen kasaamisen kannalta. Tätä hän ei tarkoittanutkaan, ja minä
ymmärsin pian, minnepäin hän viittasi.

"Minä tarkoitan vain, että se, joka voi syödä itsensä kylläiseksi,
tavallisesti ei välitä leipäkysymyksestä, ja että se, joka on aina
nauttinut vapautta, ei niin paljon helli lähimmäistensä vapauden
tarvetta. Taistellaan yleensä vain sen puolesta, jota ei omisteta."

Tuollainen tapa käsitellä vakavia asioita kummastutti minua ja suututti
minua samalla.

"Ahdas mielipide", en voinut olla terävästi huomauttamatta.

"Mutta tosi", vastasi hän tyyneesti. "Kun ollaan vielä hyvin nuoria,
voi tapahtua, että heittäydytään turhan päiten taisteluun toisten
puolesta, mutta kun on tultu vanhemmaksi ja saavutettu vakava
yhteisteiskunta-asema, niinkuin Te —."

Tässä keskeytin hänet. "Jättäkäämme sentään kaikki mieskohtaisuus
syrjään. Te tunnette minua ja minun mielipiteitäni liian vähän —
epäilläksenne niitä. Pysykäämme esim. Stuart Millissä —

"Mutta sehän on vain lisätodiste sanoilleni", huudahti hän innokkaasti.
"Jos ei Stuart Mill olisi rakastunut nerokkaaseen ja lahjakkaaseen Mrs.
Tayloriin, joka sekä puheilla että kirjoituksella on vaikuttanut paljon
naisasian hyväksi, niin ei hän ehkä olisi niin todenteolla syventynyt
tähän asiaan."

"Onko se todellakin Teidän ajatuksenne?" Hänen aiheeton hyökkäyksensä
suututti minua. Miksi en puolustautuisi samanlaisilla aseilla?
"Tuo henkilöisyyteen vetoaminen tuntuu minusta — suokaa anteeksi —
naismaiselta."

"Se oli, Te luulette naisten ajattelevan niin. Mahdollista, että Te
itse ajattelette niin jalomielisesti ja uhrautuvaisesti", lisäsi
hän ikäänkuin olisi sillä tahtonut lopettaa ainiaaksi kiistan,
"toistaiseksi ainakin, siksi kuin etunne eivät satu yhteen meidän
etujemme kanssa. Jos Te menisitte naimisiin, — sillä Te lienette
vielä naimaton silloin tulisi näkymään, mitä Te ajattelette
yhdenvertaisuudesta. Miehet ovat jaloja ja vapaamielisiä ainoastaan
niin kauan kuin se heille sopii."

Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä;
viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty
huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan
käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat
piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet
kullalla väritetyt.

Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään
kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin
en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä,
jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät
ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian
kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni,
sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni
äänettömyyden:

"Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?"

"On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen
tuli laatia otteiden muotoon.

Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita
pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa
ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta,
jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja
paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian
oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi
niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen
olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden:
odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri
koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin
voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut
se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen
ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän
puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti
sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla.

Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen
nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan
kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee
kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua
kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä
ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten
toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin
iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä
teoksista.

Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan
kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen
vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina
mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta.

Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin
käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen
samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?"

Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei
ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa
vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti
suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset
näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa."

Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa
käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä
tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu.
Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli
myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut
puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä
kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä
äänettömyys tuntui minusta tahalliselta.

Illallisen jälkeen, Rosa-neidin jokseenkin äänekkäästi keskustelua
valliten vetäytyivät kihlatut erääseen sivuhuoneeseen, kaiketi
hyväilläkseen toisiaan. En voinut olla siitä huomauttamatta jättäessäni
Altenholin hyvästi. Hän nauroi hyväntahtoisella ja kuitenkin ylväällä
tavallaan. "Miksei? Meitähän ei pyydetä vieraiksi ollaksemme iloksi.
Tahdotaan vain vakuuttautua siitä, miten me sovellumme toisillemme,
miltä me näytämme yhdessä, ja olemmeko kyllin helliä toisillemme.
Sentähden teemme heille mieliksi, siinä kaikki."


                                         16 p. huhtikuuta.

Tänään olen puhellut neiti Kellerin kanssa näytelmästäni. Jo
kauvan olin halunnut sitä, sillä luulin varmaan hänen puoleltaan
kohtaavani myötätuntoisuutta. Ei sitä pintapuolista myötätuntoa,
jota seurapiireissä, kuten esim. äskettäin, oli sille niin runsaassa
määrässä osoitettu, ja joka enemmän koskee tekijää kuin teosta, vaan
todellista, syvällisempää ymmärtämistä, joka virkistää sepittäjää ja
jota hän ikävöi. Että syvennytään asiaan ja kuitenkin pysytään siksi
ulkopuolella, että voidaan oikein arvostella.

Minusta tuntui neiti Keller olevan sopiva henkilö sellaisen osanoton
esineeksi, enkä ollut erehtynytkään. Hän näkyi tulevan kovin iloiseksi
siitä luottamuksesta, jota hänelle osoitin, ja kun minulla ei ollut
käsikirjoitus mukana, pyysi hän minun kertomaan hänelle sisällyksen.
Hänelle en epäröinnytkään kertoa sitä, ei ainoastaan sentähden,
että hän on vanhempi kuin nuo toiset, tahi että olisin tuntenut
vähemmän kunnioitusta häntä kohtaan, päin vastoin pidän häntä paljoa
kehittyneempänä. Minä aloin siis ilman pitempiä esipuheita.

Näytelmän sankari on Richard Warburg, erään tehtailijan poika, joka
kotiin tullessaan monivuotiselta ulkomaamatkaltaan, jonka hän oli
tehnyt täydentääkseen teknillisiä opintojaan, tapaa isänsä sairaana
ja tehtaan työmiehet täydessä työlakossa. Eräs heidän johtajistaan on
juuri uhkauksilla ja varoituksilla houkuttelemassa puolelleen niitä
vieraita apumiehiä, joita työnjohtaja oli tuottanut muualta. Sen sijaan
että olisi, niinkuin kaikki olivat odottaneet, tarmokkaasti ryhtynyt
toimenpiteisiin lakkolaisia vastaan, asettuu Richard työmiesten
puolelle. Hän on nuoruudestaan suosinut vapaampia mielipiteitä, viime
aikoina sosialistisiakin, ja tahtoo nyt koettaa panna niitä käytäntöön.

"Mutta — tämä on vain yksi puoli näytelmästä", keskeytin minä itseni,
"eikä se, johonka varsinkin tahdoin kääntää huomionne. Pyydän saada
antaa Teille koko kappaleen luettavaksi, jos se Teitä huvittaa."

"Kyllä paljonkin, luulee olevansa suosittu, kun saa nauttia jostakin,
ennenkuin se on kaikille suotu."

"Kaikille suotu!" nauroin katkerasti. "Sitä se ei tule olemaan koskaan."

"Miksi tarvitsee olla niin epäilevä?" torui hän, ja iloinen luottamus
kuvastui hänen kasvoistaan, ikäänkuin hän ei vielä koskaan elämässään
olisi tarvinnut taistella epäsuotuisaa kohtaloa vastaan. Sen sanoinkin
hänelle.

Hän kävi äkkiä totiseksi, ja hänen suuret harmaat silmänsä, jotka äsken
säteilivät rohkeutta ja luottamasta, himmentyivät.

"Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää
rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko
minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!"

"Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette
ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen
minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön,
joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei
vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen
kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan,
riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?"

"Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen."

Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle,
jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen
ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä
kertomustani. Minä jatkoin siis:

"Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että
se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman
sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi,
mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt."

"Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen.

"Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt
taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen
ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän
opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa
suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista
uudistustyötä."

"Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui.

"Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan,
joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy
yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä
vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno,
jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno'
mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin
kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli
silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden
toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta
tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut
entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard
itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa.
Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä
alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille,
ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että
naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan."

Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä
kysyin mikä hänelle tuli.

"Ei mitään, ei mitään", kielteli hän. "Minä tarkoitan vain — on
hyvin merkillistä, aivan erikoista Teidän tavoin sovittaa sellaisia
mielipiteitä käytäntöön — näytelmässänne tietenkin."

"Niin, niin minä teen ja siitä juuri loukkaannutaan."

"Tietysti, tietysti!" huudahti hän kiivaasti ja hänen huulensa
vapisivat. Miten hän on kummallinen, muuten niin tyyni ja vakava, mutta
minun näytelmäni, joka on mielikuvituksen tuote, vaikuttaa häneen kuin
todellinen elämä.

"Richard rakastaa siis Kristiinaa", aloin minä uudestaan, "ja tahtoo
naida hänet. Ollakseen häneen muussa suhteessa loukkaisi hän liian
paljon omaistensa tunteita. Mutta nyt kuuluu mitä erilaisimmilta
tahoilta epäedullisia huhuja Kristinan entisestä elämästä. Kerrotaan
hänen olleen luvattomassa suhteessa erään nuoren miehen kanssa ja
olevan aviottoman lapsen äidin. Richard kysyy häneltä suoraan, hän ei
kiellä ja —"

"Hän antaa hänelle anteeksi", keskeytti kuulijani innokkaasti ja hänen
suuret silmänsä kiiluivat melkein säikyttävästi. "Oh, ei se ole mitään
uutta. Langenneen hyvitys. Minua ihmetyttää, että siitä loukkaannutaan."

"Te tuomitsette ennen aikojaan, neiti Keller", vastasin minä, "taikka
ette ole täysin ymmärtäneet minua. Niinkuin minä käsitän asian,
ei tässä ole puhetta langenneesta. Kristinalla oli — kuinka minä
sanoisinkaan — yhtä hyvä oikeus kuin Richardilla, joka on elänyt
niin ja niin monta vuotta nuoruudestaan — niinkuin nuoret miehet
tavallisesti elävät. Nähkääs, ero on juuri siinä ja sitä ei voida
minulle anteeksi antaa."

Minä pysähdyin odottamaan vastausta, mutta hän pysyi mykkänä.
Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti hän lattiaan. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kohotti hän vähän päätänsä ja kysyi hitaasti:

"Ja onko tämä todellakin Teidän oma mielipiteenne?"

"Kyllä, ja minä olen vielä lisäksi kärjistänyt ristiriitaa. Kristinan
entinen rakastaja on juuri Bruno, joka luopiona menettelee kurjasti ja
tehtaanasioissakin osoittautuu arvottomaksi luonteeksi. Hän pakoittaa
Kristinan tunnustamaan kaikki Richardille sekä myöskin mainitsemaan
hänen nimensä."

"Se hänen olisi pitänyt oikeastaan heti tehdä", huomautti neiti Keller.

"Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä?
Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut
tunnustamista?"

"Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä.

"Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä
kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni.
Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies,
jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan
voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä
miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun
rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja
Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut
omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken
kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi
neiti Keller äänettömyyden.

"Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti.
Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä
myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin
hänen käteensä.

"Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä.

"Niin, loppu."

"Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta."

"Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä
vaimokseen."

"Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä
vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen
tietänen toki minä paremmin."

Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi
näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi."

"Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette
minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan
minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani.

"Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa
kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi
poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen",
toisti hän vielä jyrkästi.

Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti
minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään
myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä
anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea,
loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana.


                                               12 p. toukokuuta

Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän
on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti
tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän
elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton,
ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle?
Sanoinkin kerran sen hänelle.

"Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän
kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia?
Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia
minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat
onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja
on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku
hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän
katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli
sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä."

"Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai
enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä.

Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa
sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli
ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään
tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni
häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin
silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan
olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija."

"Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla."

Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani,
vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —"

"Ja?"

"Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos
milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko
nähdä sen?"

Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua
nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka
vähälahjainen olento Teillä on edessänne."

Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä,
luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen
käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat
poissaolollaan."

"Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän
iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin
hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin
jotakin.

"Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä
filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa.

Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä
teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi
aivan eri äänellä:

"Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta
seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan
kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen,
ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran
kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan
kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä
en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja
tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni
mukaan voin toteuttaa ihanteitani."

"Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon
puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada
tietää enemmän.

"Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon
saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän."

"Mutta useimmat heistä eivät olisi tyytyväisiä siihen", väitin minä.

"Kyllä monetkin. Ei kaikki. Useat varmaan uneksivat toisenlaista,
suurta onnea, mutta se on suotu vain harvoille, eikä sekään aina ole
semmoinen, joksi he sitä ajattelevat. Minä tahtoisin käännyttää kaikki
kanssasisareni siihen mielipiteesen, että on olemassa muunkinlaista
onnea, kuin pitää huolen itsestään menemällä naimisiin, hyviin tahi
huonoihin, ja koko nuoruutensa ajan toimetonna sitä odottaa. Minä
tahtoisin, että he olisivat itsenäisiä kukin sillä alalla, jolle
he soveltuvat ja johon heidän voimansa ja kykynsä riittävät. Minä
tahtoisin vakuuttaa heitä siitä, että tunto velvollisuuksiensa
täyttämisestä ja siitä että voi olla hyödyksi on onnea kylliksi."

"Naisen vapautus tässä mielessä ei voi vahingoittaa ketään, mutta voi
estää monta onnettomuutta tapahtumasta. — Ennen luulin minä, että jos
tahtoi tehdä valmistustyötä jonkun asian hyväksi, tuli ainoastaan
pitää suurta melua, että koko maailma saisi kuulla, mitä huutajalla
oli sanomista. Mutta kun niin moni on samaa mieltä ja toinen huutaa
toistaan kovemmin, niin hukuttavat he toistensa äänen molemmin puolin;
ja nyt olen minä tullut huomaamaan, että on parempi kääntyä pienemmän
piirin puoleen eikä pitää niin suurta ääntä, vaan sen sijaan puhua
selvästi ja vakuuttavasti. Sillä tavoin voitetaan asialle paljoa
paremmin alaa."

"Ja kenen puoleen Te etupäässä käännytte?" kysyin minä. Minä ymmärsin
kyllä, mitä hän yleensä tarkoitti, mutta en kuitenkaan voinut saada
selvää käsitystä hänen toimintansa laadusta.

"Etupäässä niiden puoleen, jotka käyvät meidän
naisyhdistyskokouksissa", hän vastasi.

"Sinne pitää minun kerran tulla, kun tiedän, milloin te puhutte",
tokasin minä.

"Minä puhun hyvin harvoin. Minulla ei ole mitään puhujalahjaa. Ja
pääasiallisesti me toimimme käytännölliseen suuntaan. Me annamme
neuvoja niille, jotka eivät voi auttaa itseänsä, me koetamme ryhtyä
asiaan, missä laki jättää meidät naisraukat pulaan — minunhan en
tarvitse lähemmin selittää sitä Teille. Sen ohessa olen minä omasta
alotteesta perustanut iltakoulun nuorille tytöille, joilla päivisin ei
ole aikaa hankkia itselleen tietoja, jotta he suuremman sivistysmäärän
kautta helpommin voivat saada toimeentulonsa, esim. myyjättärinä
puodeissa. Minä koetan täten myös kohottaa heidän siveellistä
kantaansa. Heidän tulee saada korkeampia harrastuksia, niin että
heidän ei tee mieli heittäytyä sille, joka ensiksi tarjoaa heille
teaatteripiletin tahi korean rintasoljen."

Hän oli puhunut lämpimikseen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
loistivat. Minä kysyin, menestyikö hänen ponnistuksensa. Hän vastasi
vältellen. Täytyy toivoa, tilastollisesti sitä ei käy määrääminen.

Sillä välin oli jo hämärtynyt. Kiintyneinä keskusteluumme emme olleet
sitä huomanneet. Illan viileä ilma virtasi sisään avonaisesta ikkunasta
sekaantuen ikkunalla olevien kielojen tuoksuun. Hänellä on aina kukkia
huoneessaan, ainoa ylellisyys, jota hän hennoo itselleen. Nousin ylös
lähteäkseni.

"Minä kiitän Teitä", sanoin minä, "että olette niin selvästi esittäneet
minulle harrastuksenne, minulle ne ovat suuriarvoiset työnalaista
teostani varten. Sanokaa minulle vielä yksi asia; meille miehille ei
liene yhtään sijaa siinä olotilassa, jota Te tahdotte saada aikaan?"

"Ei, kaikissa tapauksissa vain sivuasiana."

"Imartelevaa. Kuinka suunnilleen?" kysyin käsi jo ovenkahvassa.

"Jokseenkin samanarvoinen, kuin meillä on teidän elämässänne. —
Hyvää iltaa!"


                                                29 p. toukokuuta.

Meidän yhteinen työmme on nyt päättynyt. Minulla on kaikki ainekset,
joita tarvitsen ja voin nyt ryhtyä teokseni valmistamiseen. Kaihon
tunne valtasi minut, kun neiti Keller tänään toi minulle viimeiset
paperit. Hän ojensi kätensä jättääkseen hyvästi ja sanoi naurahtaen:
"Nyt saan sanoa niinkuin saksalaiset kauppamiehet; beehren Sie mich
bald wieder! Se on, jos Te joskus vielä tarvitsisitte käännöksiä, niin
muistakaa minua."

"Minä tulen muistamaan Teitä paljoa aikaisemmin", pääsi minulta.

Minusta näytti kuin hänen poskensa olisi heikosti punehtuneet,
minä kai erehdyin, sillä hän vastasi aivan levollisesti: "Ei ole
ihme. Luultavasti niinkauvan kuin Teillä on työtä englantilaisissa
kirjailijoissa."

Sitä en tarkoittanut, mutta olin kiitollinen hänelle, että hän
sen selitti niin. Kun seurustellaan aivan vapaasti eikä ole muuta
suojustinta kuin molemminpuolinen kunnioitus, niin ei kohteliaisuudet
eikä suosionilmaisut ole paikallaan, ne voivat vieläpä tuntua
loukkaavilta. Seurustelu hänen kanssaan oli käynyt minulle rakkaaksi
tavaksi, niin että mielelläni olisin keksinyt jonkun uuden yhteisen
työskentelyn. Mutta kaikki teeskentely on minusta vastenmielistä, ja
hän olisi varmaan huomannut sen. Sentähden rohkaisin minä itseni ja
kysyin, enkö myöskin ilman mitään sellaista aihetta saisi käydä häntä
tervehtimässä. — "Minkätähden?" Se kuului minusta odottamattoman
epäystävälliseltä, että minä jouduin hämilleni.

"Minä tulen kaipaamaan keskusteluja Teidän kanssanne niin paljon",
vastasin minä, "ja minä olin niin itserakas, että luulin Teidän
ajattelevan samoin. Mutta jos olen erehtynyt tahi jos seurusteluni
kautta Teidän kanssanne tuottaisin Teille jotakin ikävyyttä —" tämä
ajatus heräsi vasta nyt äkkiä minussa.

"Ei vähääkään", vastasi hän nopeasti. "Ei ensinkään. Minä olen oma
herrani, senhän Te tiedätte. Minäkin olen mielelläni keskustellut
Teidän kanssanne. Ei ole tarpeen turhanpäiten kieltää itseltään huvia,
niinhän?" Hän puhui tavattoman kiireesti, läähättävän epävarmalla
äänellä, joka oli aivan outoa hänelle.

"Näemme siis toisemme!" ja hän poistui nopeasti.


                                                    2 p. kesäkuuta.

Tänään tapasin Nordaun kadulla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan,
ja hän kyseli heti näytelmääni. Hän on lääkäri, mutta ammattinsa ohella
on hänellä aikaa moniin kirjallisiin harrastuksiin ja on hänellä
kaiken tämän lisäksi terve käytännöllinen arvostelukyky. Sen hän kyllä
tiesi, ettei näytelmääni oltu täällä hyväksytty. "Mihinkä toimiin olet
ryhtynyt sen suhteen?"

Minä mainitsin hänelle ne molemmat teaatterinjohtokunnat, joille olin
sen lähettänyt, ja minä lisäsin, etten ollut vielä saanut mitään
vastausta neljään kuukauteen, jotka olivat siitä ajasta kuluneet ja
että minä pidin sitä hyvänä merkkinä. Jos ei olisi aikomusta hyväksyä
näytelmää, olisin varmaan jo aikoja sitten saanut käsikirjoitukset
takaisin. Hän nauroi äänekkäästi. "Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Etkö
sinä tiedä, ettei koskaan saada teaatterikappaletta takaisin. Jollei
nimesi mahdollisesti ole Schönthan tahi Blumenthal, niin mätänee ja
homehtuu kappaleesi luettuna tahi lukemattomana teaatterin arkistossa.
Jätä pois semmoiset turhat toiveet!"

Minä kirjoitin heti molemmille teaatterinjohtokunnille ja pyysin tietoa
tahi palauttamaan näytelmäni.


                                              16 p. kesäkuuta.

Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen.
Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina
emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut
mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla
tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista
— ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti
erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi
kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun
syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin.
Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta
häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä.
Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta
kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen
huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua
tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni.

Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen
ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan.

Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on
enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista.
Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa.


                                                    20 p. kesäkuuta.

Eivät ole sittenkään keskusteluaineemme loppuneet. Sen jälkeen kun emme
ole tavanneet toisiamme keskustelen minä tuntikausia hänen kanssaan.

Tänään sain takaisin näytelmäni toiselta teaatterinjohtokunnalta
eikä sanaakaan ole tuhlattu anteeksipyyntöön viivytyksestä. Lopuksi
saanen olla kiitollinen omalle teaatterinjohtokunnalle siitä että se
mainitsi edes jonkun sanan syyksi hylkäämiseen. Nyt olen lähettänyt sen
"Neue freie Bühne'lle". Siellä ei varmaankaan olla niin pikkumaisia.
Ennenkuin lähetin sen luin sen läpi vielä kerran ja minun täytyi
silloin aina ajatella häntä. Koko ajan olin näkevinäni hänet edessäni;
suuret loistavat silmänsä katselivat minua niin myötätuntoisina ja
hartaina, ikäänkuin hän itse olisi kokenut kaikki, ikäänkuin hänen
oma kohtalonsa olisi jollakin salaperäisellä tavalla ollut yhdistetty
näytelmäni sankarittaren kanssa. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä tuli
lopuksi?" niin kuumeisen hätäisesti.

Jospa hän sittenkin olisi oikeassa, että loppu oli virheellinen. Äsken
puhuin Nordaun kanssa siitä. Hän oli samaa mieltä ja kutsui minua
idealistiksi. Olkoon. Tietänen kai sen itse parhaiten. Teoksiemme
päähenkilöissä on aina joltinenkin osa itseämme. Jos minä rakastaisin
jotakin tyttöä siten kuin Richard rakastaa Kristinaa, menettelisin
aivan kuin hänkin. Jos en sitä tekisi, niin lausuisin kuolemantuomion
yhdenvertaisuusaatteelle, ja silloin voisi näytelmäni yhtä hyvin olla
kirjoittamattakin. Olenko minä ehkä elänyt kuin pyhimys?

Ja minä tahdon, että on mitattava samalla mitalla.

Tahi ottaakseni toisen esimerkin: jos minä esim. saisin tietää, että
neiti Kellerillä on sama entisyys kuin Kristinalla, kunnioittaisinko
häntä sentähden vähemmän? Tämä ajatus ei minulle ole aivan uusi.
Monet hänen lausunnoistaan viittaavat sinnepäin, kokemuksiin, joita
hän on saanut kalliisti maksaa, ynnä muuta samantapaista. Hän on
voinut tarkoittaa uskotonta sulhasta tahi purettua kihlausta. Mutta
edellinen on todenmukaisempaa. Tiedän kuinka käy monen tytön, jotka
ovat jätetyt yksiksensä omaan varaansa elämään. Sen lisäksi hänen syvä
myötätuntoisuutensa näytelmäni Kristinaa kohtaan. Siten voidaan ottaa
osaa vain sellaiseen, mitä on itse elänyt. Mutta niinkuin sanoin minä
en kunnioita häntä vähemmän sen tähden. Minä pidän hänestä sellaisena
kuin hän on. Mikä on ollut, se ei koske minuun. Minä en tahdo sitä
tutkia, enkä tahdo sitä tietää.


                                          18 p. heinäkuuta.

Minulla on ylenmäärin virkatehtäviä ja minun täytyy tunnustaa,
että se on minusta mieluista. Seuraelämä on aivan kuollutta nyt
keskikesällä. Keskusteluseurallamme on väliaikaa. Neljä sen
kymmenestä jäsenestä on poismatkustanut ja kaksi on sairaana.
Minulla ei ole halua työskennellä teostani varten. On niinkuin
innostukseni olisi hävinnyt senjälkeen kuin minun on täytynyt olla
vailla työtoverini henkevää ajatustenvaihtoa. Se on aivan hassua.
Ikäänkuin tarvittaisi innoittamista tieteellistä työtä varten. Minä
valmistaudun ensi lukukauden luennoita varten, uuden ajan historiasta
ja valtiomuototaistelusta Saksan eri valtioissa. Kuta enemmän lähenee
nykyistä aikaa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Kun on käsiteltävä
keskiaikaa tahi vanhaa aikaa niin suoriutuu hyvin kunhan vain
menettelee huolellisesti, kunhan esittää yleispiirtein ja selvästi.
Mutta niinpian kuin koskettaa kysymyksiä, jotka eivät vielä ole
ratkaistu meidän päivinämme, on pakoitettu asettumaan toisen taikka
toisen suunnan puolelle.

Olen saanut käsiini erään vanhan hovimiehen muistoonpanot. Niistä
näyttää saavan tärkeitä tietoja Preussin valtiosta. Sellaisista
päiväkirjoista voi saada paljon tietoja, varsinkin jos niitä ovat
kirjoittaneet vanhemmat miehet tahi toiminnan miehet, jotka eivät
elä kovin rikasta sisäistä elämää vaan, kuten me huomaamme vanhoista
kronikoista, yksinkertaisesti merkitsevät mitä on tapahtunut. Minä
työskentelen joka päivä kirjastossa, jossa löytää niin paljon aineksia
ja niin hyvin järjestettyinä.


                                                26 p. heinäkuuta.

Hän oli tänään kirjastossa. Hän kävi lainaamassa erään teoksen, jota
arvatenkaan ei ollut helppoa hankkia, sillä toimistohuoneesta oli
hänet osoitettu lukusaliin, ja siellä hän keskusteli asiasta kauvan
erään herran kanssa. Minä en olisi ensinkään huomannut häntä, jollei
eräs nuori mies vierelläni, näöltään filoloogi, olisi huomauttanut
naapuriansa koskettaen häntä käsivarteen "Tuossa hän on taas", kuiskasi
hän, "Kukahan hän lienee?"

"Tietysti joku kirjailija tahi opettajatar" vastasi toinen, "tahi
kumpikin."

"Ollakseen opettajatar on hän liian hyvin puettu eikä ole kyllin
kiusautuneen näköinen", päätteli filoloogi.

Samassa kulki hän ohitsemme. Kirjastonhoitaja vei hänet erääseen
sivusaliin, jossa hän voisi etsiä mitä hän tarvitsi. Hän ei voinut
nähdä minua, sillä minä istuin aivan piilossa kirjojeni takana. Kun hän
tuli takaisin painauduin minä vieläkin syvemmälle alas. Tahdoin välttää
puhua hänen kanssaan. Eihän minulla ole mitään hänelle sanottavaa.


                                            31 p. heinäkuuta.

Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun
morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin
päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen,
onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut
valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja
nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen
sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli
tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä
kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut
aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni —
nyt sitävastoin!

Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen,
jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni.
Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä
surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi,
joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan
teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön
suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla,
tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse.
Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla,
että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli
tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie
Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa."

Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu.
Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa.

"Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin,
juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa.
— Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä
edessä.

"Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä.

"Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle
molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin
iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen
ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja
loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet
rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan
mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain
auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen
pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme,
sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. —

Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä.

"Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne",
vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole
ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin.

Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin
kysyä hänen nimeänsä.

"Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan
se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin."

Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja
meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina.
Aivan kuin kaksi lasta!

Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni,
että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole
ensinkään kysynyt minulta."

Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon.

"Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen
katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän
oli vain laskenut leikkiä. —

"Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen."

"Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä
ja suljin hänet syliini.

Hän katsoi minuun, silmät kosteina loistaen. "Mahdollisesti —
mahdollisesti ei. Tiedetään, mikä jää taakse, mutta ei tiedetä, mitä
eteen tulee. Rauhaisa ja levollinen olo, ilman toivomuksia, on sekin
suuriarvoinen, kun sen on surulla ja vaivalla itselleen taistelemalla
hankkinut?" Melkein kuulumattomina lausui hän nämä viimeiset sanat.
"Oletko todella oikein tarkkaan punninnut asian?"

"En ollenkaan", nauroin minä. Se oli leikkiä, mutta kumminkin täyttä
totta. Niin, en ollut sitä punninnut, mutta vaikka olisin päiviä ja
viikkokausia sitä miettinyt, viisaammin en kuitenkaan olisi voinut
menetellä.


                                              1 p. elokuuta.

Hurraa! Vielä kerran hurraa! Loma-aika on alkanut. Joutui aivan
sopivaan aikaan minulle. Luentoja en enää olisi voinut pitää. Otan
morsiameni mukaani ja vien hänet vanhempieni luo. Hän pelkää, että
äitini on asiaa vastaan.

"Äidit eivät ole koskaan vastaan, kun heidän poikansa menevät
naimisiin", lohdutin minä häntä.


                                                      2 p. elokuuta.

Kotona! Niin olemme siis kotona tutuilla paikoilla, rakkaitten omaisten
luona. Koskaan eivät ole nämä suuret vanhanaikaiset huoneet tuntuneet
niin hauskoilta, ei koskaan puutarha niin runollisen kauniilta tuuheine
lehdiköineen ja kirjavine kukkaiskenttineen kuin nyt, kun saan näyttää
hänelle kaikki, puhella hänen kanssaan kaikista, kaikista rakkaista
muistoista, joita niihin liittyy. Me olemme nauttiva täysin siemauksin
näistä päivistä, jotka me saamme viettää täällä yhdessä. Monta niitä
tosin ei ole. Eva tahtoo pian palata töihinsä, jotka häntä odottavat.
Me olemme sentähden päättäneet olla julkaisematta kihlaustamme,
ennenkuin olemme palanneet kaupunkiin. Muutoin olisi vanhempieni
yhteiskunnallinen asema tuottanut meille vaivaloisia velvoituksia.
Meidän olisi silloin pitänyt tehdä vierailuja ihmisten luo, joista en
välitä ja morsiameni vielä vähemmän. Meidät olisi kutsuttu niinkuin
Altenhof ja Marga, meitä olisi tarkasteltu ja arvosteltu niinkuin
heitä, vaikkemme olisikaan käyttäytyneet niinkuin he. Tänä aamuna,
kun kävelin Evan kanssa puutarhassa, näin Margan ikkunassa. Hän näki
meidät, mahdollista että oli pitänyt silmällä meitä. Onhan tunnettua
miten nuorilla tytöillä on tapa säilyttää salaisuuksia ja sisareni
Lotte on Margan hyvä ystävä. — Onneksi pysyi hän verhon takana, niin
ettei meidän tarvinnut tervehtiä.

Evan pelko että vanhempani olisivat olleet kihlaustamme vastaan oli
aivan turha. Äitini kohteli häntä mitä ystävällisimmin. Hän on hyvin
tyytyväinen, että Eva osaa myöskin laittaa ruokaa. Lotte sisareni on
aivan hurmaantunut uuteen kälyynsä. Hän tahtoo heti laitattaa itselleen
samankuosisen ja värisen puvun kuin Evalla on. En tiedä liekö se toisin
tehty kuin muitten. Tiedän vain, että vaaleat värit soveltuvat hyvin
Evalle ja hän pukeutuukin nyt aina vaaleihin pukuihin, sentähden että
hän tietää minun pitävän siitä ja sentähden että hän on onnellinen.
Isästäni on hän hyvin miellyttävä ja pirteä. Siitä olin jo edeltäpäin
vakuutettu. Yleensä ovat he kuitenkin vielä jokseenkin vieraita
toisilleen. Tuttavuus on toistaiseksi vielä pintapuolista laatua. Se ei
tee mitään. Monessa suhteessa eivät omaiseni tule olemaan samaa mieltä
Evan kanssa. Onkin parasta ettei ainakaan vielä kosketella semmoisia
asioita. Pääasia on että me kaksi ymmärrämme toisemme.

Täksi illaksi ovat he, arvatenkin vaitiolon vaatimuksella, kutsuneet
erään ystäväni ja opintotoverini, Max Hertwigin, joka nyt on tuomarina
täällä. Hän näyttää seurustelevan paljon vanhempieni kanssa, ja minä
epäilen, että hänen käyntinsä vähemmin koskee minua kuin sisartani.
Minä puolestani en ollenkaan välittäisi nähdäkseni häntä. Minä
sanoinkin sen aivan suoraan, mutta kaikki kokivat uskotella minulle,
että tulisin suuresti iloitsemaan hänen tapaamisestaan. Sitäpaitsi
antavat he minun aavistaa jotakin odottamatonta olevan tekeillä, niin
että minun tulee aivan paha olla. Olisi ollut niin hauskaa saada olla
aivan häiritsemättä kotona, Eva ja minä ja ne muut — ilman Hertwigiä.

       *       *       *       *       *

Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun
mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen,
näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet
arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään
Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli
sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli
näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat
ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan
erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat
iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti
pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen
ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki
mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta
tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti
aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet
arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin
on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät,
piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä
tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen
ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat
Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta
käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi
puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen
taapäin.

Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin.

Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin
aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän
kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka
kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä
aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi
morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat
sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä
koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli.

Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti
sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla
päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta
näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat
toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan
toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen
morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni
neiti Eva Keller."

"Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme
tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja."

Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin
huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän
hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän
oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet
vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen.

"Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller",
alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni
keralla, eikö niin?"

"Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi
Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä
tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?"

Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa.

Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin
kohteliaita sanoja katsomatta Evaan.

"Muistatko? Sehän oli samana päivänä kuin sinä sitten menit tohtori
Escherin luo", jatkoi Marga. "Minä muistan sen vielä aivan hyvin,
sillä Te olitte ensimäinen tuttava, jonka me tapasimme siinä vieraassa
kaupungissa. Minä kysyin, kuka oli se nuori nainen, ja Konstantin, sinä
vastasit, että sinä olit asunut hänen äitinsä luona Strassburgissa.
Eikö se ollut niin?"

Altenhof katseli vältellen sivulle. Eva vastasi.

"Ei aivan, mutta jokseenkin niin; eihän ole ihmeellistä, jos ette
muista niin vähäpätöistä asiaa. Äitini oli jo aikoja sitten kuollut,
eikä hän olekaan koskaan pitänyt huoneita vuokralle. Mutta me asuimme
samassa talossa, vieläpä samassa kerrassa, herra tohtori oli silloin
ylioppilas ja minä valmistauduin opettajattareksi."

"Ja Te asuitte myös siellä?" kysyi sisareni tuomarilta.

Hertwig ei ollut asunut siellä, mutta kun hän niin paljon seurusteli
Altenhofin kanssa oli hän tullut tuntemaan myös neiti Kellerin.

"Ja maailma on niin pieni, että samat ihmiset usein tapaavat toisensa
silloinkin, kun he vähimmän ovat sitä odottaneet", lausui äitini. Ei
hän tiennyt, miten totta hän puhui.

Mitenkä se ilta kului, sitä en voi ollenkaan sanoa. Tiedän vain, että
joka kerta kun minua puhuteltiin, täytyi minun ponnistaa antaakseni
järkevän vastauksen. Minulla oli semmoinen tunne, että kaikki puhuivat
vain sentähden, ettei olisi aivan, hiljaista, tietämättään mitä he
sanoivat ja erottamatta, että kukaan kuulisi heitä. Altenhof ja hänen
morsiamensa olivat yhtä vaiteliaita kuin jo kerran ennen olin nähnyt
heidät seurassa, mutta tällä kerralla, eivät he olleet vajonneet
toisiinsa, niinkuin he hänen sanansa mukaan näyttelivät sen osan, jota
tahdottiin nähdä. Marga katsoi silloin tällöin kaihoisasti sulhaseensa,
mutta tämä tuskin huomasi sitä eikä vastannut hänen hellyyteensä.

Hertvig ja sisareni pitivät huolen ettei keskustelu aivan kokonaan
rauennut, niinkuin minusta näytti, luonnottomalla vilkkaudella ja
teennäisellä leikillisyydellä, varsinkin Hertwigin puolelta. Evakin
puheli jokseenkin paljon, mutta vain suullaan. Tuon tuostakin katsoi
hän Altenhofiin, mutta tämä vältti hänen katseitaan eikä puhutellut
häntä suoraan kertaakaan koko iltana. Illallinen ei tahtonut koskaan
loppua. Kun me vihdoinkin nousimme ylös, kuiskasi Eva minulle: "Tule
sitten ulos puutarhaan. Minun täytyy puhua sinulle kahden kesken."
"Milloinka?" — "Kun toiset ovat lähteneet." — He jättävätkin pian
hyvästi. Poislähtiessä sanoi Hertwig Altenhofille: "Kunhan olet
saattanut morsiamesi kotiin, niin menemme yhdessä juomaan lasin olutta."

Tämä sopimus ei tietysti ollut tarkoitettu isäntäväen kuultavaksi.
Vanhempani olivat sen kuitenkin kuulleet ja se oli heille, joilla
oli niin korkea käsitys vierasvaraisuudesta, hyvin loukkaavaa, että
kukaan, joka oli ollut heidän luonaan ruoalla, menisi sitä jatkamaan
muualle. He eivät voineet sallia, että herrat joisivat oluensa muualla
kuin heidän luonaan. Nämä puolestaan eivät tietysti tahtoneet kuulla
siitä puhuttavan: "olihan jo liian myöhäistä, isäni tarvitsi lepoa", ja
mitä kaikkea he keksivätkään esteeksi. Mutta vanhempani, jotka eivät
käsittäneet koko illan kiusallisuutta ja vain arvaten tunsivat, että
kutsut eivät olleet onnistuneimpia; koettivat kilpaa olla kohteliaita.
He eivät hellittäneet, ennenkuin Hertvig ja Altenhof olivat luvanneet
tulla takaisin, ja nämät tekivät sen kaiketi saadakseen kursailemisen
vihdoinkin loppuun. Portti jätettiin panematta lukkoon, sillä
naapuritaloon, missä Marga asui oli vain muutamia askeleita, ja me
olimme tuskin ennättäneet järjestää kaikki kuntoon, ennenkun jo
molemmat herrat palasivat.

Vanhempani olivat antaneet kantaa oluen puutarhasaliin, erääseen
suureen huoneeseen alakerrassa, jossa meillä oli tapa olla ruoalla
kuumana kesäaikana, ja josta oli käytävä puutarhaan. Tämä puutarhasali
vaaleiksi maalattuine huonekaluineen, suurine kirjavanvärisine
majolikamaljakoineen, hyvinhoidettuine korkeine lehtikasvineen, oli
minusta aina tuntunut erinomaisen hienolta ja kodikkaalta. Sinä
iltana tuntui se minusta kellarimaisen kostealta valkoväriseltä
hautakammioita. Kylmä väristys kävi ruumiiseeni, kun astuin sinne
sisälle Altenhofin ja Hertwigin kanssa. Isäni saattoi meidät sinne,
mutta vetäytyi pian takaisin. Turhaan olin minä katsellut ympärilleni
Evaa nähdäkseni. Hän oli jäänyt sisähuoneisiin eikä ollut kuullut
mitään jälki-istunnosta. Luulin hänen sentähden menneen ulos puutarhaan
ja odottavan minua siellä. Sillä erästä syrjäporraskäytävää myöten
voi sinne päästä hänen huoneestaan kulkematta puutarhasalin kautta,
vaikka tavallisesti mieluummin tätä tietä käytettiin. Sitten kun olin
tarjonnut vierailleni olutta ja sikaareja ja turhaan yrittänyt saada
keskustelua vireille, poistuin minä jonkun tekosyyn nojalla ja etsin
läpi puutarhan.

Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla, mutta se ei riittänyt valaisemaan
yön hämäryyteen verhouneita tuuheita puuryhmiä, jotka taivasta vastaan
häämöittivät kuin aavemaiset suuret tuhot. Askel askeleelta etsin minä
kaikki tiet ja käytävät ja haparoin läpi puistikkojen. Huutaa minä en
uskaltanut, vain silloin tällöin puoliääneen kuiskata: Eva — Eva! Ei
vastausta. Eva ei ollut puutarhassa.

Varovainen etsintäni oli kaiketi kestänyt kauvemmin kuin olin luullut,
sillä Altenhof ja Hertwig, jotka istuivat niin väsyneinä ja vaiteliaina
poislähtiessäni, puhelivat nyt innokkaasti keskenään, niin innokkaasti,
etteivät he huomanneet minun tulevan. He puhuivat matalalla äänellä ja
näyttivät olevan niin kiintyneinä aineeseensa, etten tahtonut heitä
häiritä, vaan vetäydyin taapäin. Minä epäilin heidän puhuvan itsestäni
ja tahdoin — tuomittakoon minua siitä — tahdoin tietää, mitä heillä oli
puhumista minusta ja morsiamestani.

"Ajatteles mikä ikävä yllätys", sanoi Hertwig, nähtävästi kooten
tuloksen keskustelustansa. "Luulin kerrassaan näkeväni unta, kun niin
yhtäkkiä näin tuon tytön täällä ilmestyvän eteeni. Olen iloinen,
etten nähnyt naamaani peilistä silloin kun hänet esitettiin meille
Escherin morsiamena. Hitto vieköön!" Tällä kertaa hän lausui kyllä nämä
sanat. Altenhof karisti hitaasti poron sikaaristaan ja alkoi syvällä
sointuvalla äänellään:

"Minun täytyy sanoa, että minun käy Escheriä sääli. Hän on
luonnollisesti huomannut, että jotakin on vinossa — minun syyni se ei
ole. Nyt hän käy tutkimaan asiaa. Jos neiti Keller ei olisi suoraan
pakoittanut minua, niin en olisi tietysti ollut tuntevanani häntä.
Jonkun syyn seurustelun keskeyttämiseen olisi aina keksinyt, sillä
seurustella hänen kanssaan olisi mahdotonta — jo Margankin tähden." —
Hertwig nyökkäsi myöntävästi. — "Kuinkahan Escher on joutunut hänen
seuraansa!"

Altenhof hymyili. "Escher on viime aikoina harrastanut naisasiaa.
Tällä alalla ovat he luultavasti joutuneet toistensa yhteyteen.
Mutta kaikissa tapauksissa ei mennä naimisiin semmoisen kanssa.
Hauska seurakumppani hän on ja kaunis hän on myös, vaikkakin mennyt
vähän alaspäin siitä kuin hänet viimeksi näin. Siihen aikaan oli
hän tosiaankin kaikista omituisista aatteistaan huolimatta vietävän
suloinen tyttö."

"Kelvoton!"

Oliko se oma ääneni, joka kaikui salissa? Vai kuka oli lausunut sen
sanan, jonka olin huutamaisillani? Se oli hän, Eva itse. Vastapäisestä
ovesta syöksyi hän säihkyvin silmin, huulet kalpeina, vavisten. Odotin
vain että hän tarttuisi Altenhofia kurkkuun niinkuin juuri olin ollut
aikeessa tehdä.

"Kelvoton!" Hän löi nyrkillänsä Altenhofia kasvoihin. "Sillä tavallako
sinä minusta puhut? — Minä en ollut sinulle enemmän kuin mikä tahansa
renkutusiaulajatar tahi katutyttö, joka on seurannut minun jäljestäni.
Mikä häpeä että on antanut itsensä pois tuolla tavalla!"

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä, suuttumuksen, katumuksen ja
häpeän kyyneleet. — Sillä välin oli Altenhof tointunut tyrmistyksistään.

"Neiti Keller", alkoi hän hitaasti ja tasaisesti, "minä valitan
syvästi, että Te olette kuulleet nämä loukkaavat sanat ja minä kadun,
että olen ne lausunut. Minä en luonnollisesti voinut tietää, että Te
kuulitte ne." Hänen äänessään oli kuin kova metallisointu, jonka hän
osasi siihen saada, milloin katsoi tarpeelliseksi, joka sana kuin
vasaranisku. "Syy siihen omituiseen ja kerrassaan kestämättömään
asemaan, mikä Teillä täällä on, on kuitenkin Teidän omanne, yksinomaan.
Vaikka olisinkin menetellyt valheellisesti ystävääni kohtaan, olisin
kuitenkin säilyttänyt sen salaisuuden, mikä oli välillämme — kun Te
ette itse olleet katsoneet sopivaksi ilmoittaa sitä hänelle."

Hän nauroi kimakasti. "Olettepa tosiaankin jalomielinen. Saanko
kysyä, oletteko Te katsoneet sopivaksi ilmoittaa morsiamellenne tämän
salaisuuden?" Ivallisista sanoista huokui hillitön katkeruus. Altenhof
liikahti. "Älkäämme nyt puhuko minun morsiamestani, ja tehkää hyvin,
älkää verratko toisiinsa asioita, joita ei voi toisiinsa verrata."

"Minä en voi huomata mitään eroitusta. Sen minkä minä olen velvollinen
sulhaselleni, olette Te morsiamellenne."

"Mutta olkaahan nyt, neiti Keller!" huudahti Hertwig sanomattoman
hämmästyneenä, niinkuin tavallinen ihminen silloin kuin joku toinen ei
saata käsittää että kaksi kertaa kaksi on neljä. Altenhof, joka oli
ojentautunut täyteen pituuteensa, katsoi syvimmällä ylevämmyydellä alas
Evaan ja nykäytti olkapäitään.

"Sinä saat vastata minulle tästä" — sähisin minä. Minä seisoin äkkiä
Altenhofin edessä. Kuinka olin tullut sisään, sitä en tiedä; minusta
tuntui, niinkuin olisin aina seissyt siinä. Toisetkin huomasivat
läsnäoloni aivan luonnolliseksi.

Altenhof kumarsi myöntävästi ja läksi, Hertwig seurasi häntä. Minä olin
yksin Evan kanssa. Hän tuijotti mykkänä eteensä ja odotti varmaan että
minä puhuttelisin häntä. On mahdotonta kuvailla kaikkia niitä tunteita,
jotka silloin syöksyivät päälleni: suuttumuksen, katkeroittumisen,
surun, säälin, mutta eräs äärettömän vastenmielinen tunne sai
ylivoiman. Se kylmä, halveksiva katse, jolla Altenhof oli katsonut
Evaa, tuntui minusta kuin olisi se tarttunut minuunkin, ja missä se
sattui ruumiiseeni, jähmettyi se jääksi. Minä vihaan häntä, minä vihaan
häntä! — enkä yksin häntä. Jos minä tahdon olla täysin rehellinen, niin
täytyy minun tunnustaa, ettei vastenmielisyyteni ja inhoni tunteet
kohdistuneet yksin häneen — ne kohdistuivat Evaankin, ainakin hetkeksi,
hänen seistessään siinä odottaen ja peläten, mitä minä sanoisin. Enkä
minä löytänyt muita sanoja kuin nuo julmat, vääryydelliset: "Mikset
sanonut sitä minulle?"

Hän kohousi ylpeänä. Nyt hän oli voittanut takaisin omanarvontunteensa.
Ei että hän oli antautunut miehelle, vaan sen että hän oli antautunut
tälle miehelle, tunsi hän äärettömäksi nöyryytykseksi.

"Minkätähden?" kysyi hän ja katsoi minua suoraan silmiin. "Oletko sinä
koskaan kysynyt minulta sitä? Oletko sinä tunnustanut minulle, mitä on
ollut tunnustamista. Ne olivat omat sanani, joilla minä kerran olin
väistänyt hänen epäilyksensä sankarittareni menettelystä. Minä muistin
sen hyvin." — "Ja tiesithän sinä kuitenkin!"

Niin, tiesinhän minä. Olihan hän puhunut kyllin selvään. Ja minähän
olin toisella kannalla kuin nuo muut. Siitä syystä täytyi minun
antaa hänelle anteeksi, eli oikeammin — minulla ei ollut mitään
anteeksiannettavaa. — Kaikkihan oli niin kuin tuli ollakin. Äkkiä
teki mieleni nauraa, nauraa itselleni — mutta ei. Mitä ajattelisi hän
silloin?

Minunhan täytyi sanoa hänelle jotakin — mitä tahansa — mutta missä
hän oli? Oliko tämä nyt niinkuin satunäytelmissä, missä ihmiset äkkiä
ilmestyvät esiin ja yhtä äkkiä katoavat. Hänen paikkansa oli tyhjä.

Minä seisoin yksinäni. — Luukku lattiassa, nelikulmainen lankku
sovitettu löyhästi lattiaan, ohjaaja antaa merkin — rrr — se on
tiessään — rrr — ah, jospa minäkin voisin vajota maahan! —

Minä tuijotin tosiaankin lattiaan. Olinkohan tullut hulluksi. Missähän
minä lienen? Onko tämä kaikki tosiaankin tapahtunut? Koko ympäristöni
tuntui minusta vieraalta.

Uusi kohtaus. — Näyttämöllä seuraavat muutokset nopeasti.

Täällähän minä vielä seison puutarhasalissa. Tuossahan on suuri
sinikukkainen majolikamaljakko — se on maksanut 160 markkaa — joutavaa
tuhlausta! — ja tuossahan on pöytä tyhjine olutpulloineen ja puoleksi
tyhjennettyine lasineen, jotka löyhkäävät niin inhoittavilta,
porovadeissa puoleksi poltetut savuavat sikaarit, jotka myöskin
tuoksuvat epämiellyttäviltä — ja lampunlasilla pikku kärpäsiä ja
yöperhosia, jotka ovat siihen kärventyneet — nekin inhoittavia ja
kamalan ilkeitä nähdä — kaikki niin vastenmielistä ja ilettävän
yököttävää.

Vieläkin voin minä tuntea saman hajun, nähdä koko ympäristön, koko
tämän pitkän ajan kuluttua. Kaikkia mitä minä olen ajatellut ja
tuntenut niinä kauhean kiduttavina päivinä, jotka sitten seurasivat,
muistan minä yksityiskohtia myöten.

Eipä että minä usein ajattelisin tätä asiaa. Saattaa kulua viikkoja,
jolloin elän ainoastaan työtäni varten enkä ensinkään ajattele koko
asiaa: Mutta sitten voi seurata unettomia öitä, jolloinka nämä muistot
kerrassaan vainoavat minua; minä en pääse niistä erilleni. Jos
kirjoittaisin kaiken tämän, ehkä sitten saisin paremmin lepoa. Tämä on
syy, minkätähden tänään olen ottanut esille muistiinpanopäiväkirjani.

Seuraavana aamuna tuli Hertwig luokseni. Altenhof oli antanut hänelle
toimeksi sanoa minulle, että hän vilpittömästi katui mitä oli
tapahtunut ja että voin olla vakuutettu siitä, ettei hän koskaan eikä
kellekään enää lausuisi sillä tavalla kuin me valitettavasti olimme
kuulleet hänen sanovan. Hän tahtoi päinvastoin noudattaa täydellistä
vaikenemista tapahtuneesta. Jos minä kuitenkin olisin järkähtämätön
vaatimuksessani, niin pyysi hän minun määräämään paikan, ajan ja aseet.
Hän oli valmis vaikka mihin hyvitykseen.

Tämä olikin oikeastaan kaikki mitä minä voin pyytää, ja tarjous
oli tehty parhaassa aikomuksessa, sillä pelkuruutta ei Altenhof
tuntenut. Mitäpä hän sitäpaitsi olisi pelännyt, olihan hän erinomainen
miekkailija ja tarkka ampuja, minä sitä vastoin harjaantumaton
kummassakin taidossa. Tiesimme kumpikin, ettei hän voisi joutua
tappiolle. Mutta minuun oli tullut ikäänkuin murhanhalua, valtava
kostonhimo. Minä en olisi voinut nähdä häntä antamatta hänelle
korvapuustia, lyömättä häntä, pahoinpitelemättä häntä. Minä en
suostunut hänen anteeksipyyntöönsä, vaan selitin, että minä lähettäisin
taistelutodistajani hänen luokseen sopimaan taistelusta. Minä menin
heti erään toverini luokse, jolla oli virka kotikaupunkini kymnaasissa,
ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet: pistooleilla, kolmikertainen
luodin vaihto, kovennetut ehdot. Käyköön kuinka tahansa, elämä oli
minusta kumminkin kadottanut kaiken viehätyksensä. Pyysin vain yhtä
asiaa, että taistelu omaisteni vuoksi ei tapahtuisi täällä, vaan D:ssä.
Sunnuntai aamu määrättiin siksi. Oli enään kaksi päivää jälellä siihen.
Altenhof viettäisi sitä ennen morsiamensa syntymäpäivää.

Kun palasin kotiin, kuulin ettei Eva ollut vielä tullut alas
aamiaiselle. Hän ei ollut nukkunut hyvin ja hänellä oli kova
päänsärky. Sisareni hyväntahtoisuudessaan koetti tehdä parhaansa hänen
toipumisekseen. Hän tarjosi Evalle kaikenmoisia pulvereita ja tippoja
ja juoksi myötäänsä ylös kysymään, eikö hän voisi auttaa häntä jollakin
tavoin. Mutta Eva kieltäytyi kaikesta. Hän oli sulkenut oven eikä
päästänyt ketään sisälle.

Ketään? Minut hän varmaan sentään päästäisi ja on kaiketi jo kauvan
odottanut minua. Eilisestä vasta nyt oikein tunsin kuinka olin ollut
sydämetön häntä kohtaan ja syvä säälintunne häntä kohtaan valtasi nyt
minut. Koputukseeni avasi hän oven kohta. Siinä hän seisoi edessäni,
kalpeana, totisena, suruisena — "Eva, Eva-parkani!" kuiskasin minä ja
suutelin hänen kylmää otsaansa.

"Kiitos että sinä vielä kerran tulit", sanoi hän hiljaa.

"Että minä vielä kerran tulin", toistin minä hämmästyneenä.

"Niin, kaikki on loppunut meidän välillämme. Minä tiesin sen jo
eilen, kun näin Altenhofin täällä. Minä tahdoin olla ensimäinen, joka
sanoisi sinulle kaiken, sentähden pyysin minä sinua tulemaan luokseni
puutarhaan. Minä olin menossa sinne, minä en tiennyt kenenkään olevan
puutarhasalissa. Nyt on toinen ennättänyt ennen minua. Se voi olla
yhdentekevä, tulos on kuitenkin sama. Sinä et voi enää kunnioittaa
minua, sentähden et sinä enää rakasta minua."

"Eva, mitä sinä ajattelet!" huudahdin minä kauhistuneena. Ei
hetkeksikään ollut mennyt mieleeni, että minä voisin jättää hänet.
"Sinä olet minun, ainiaaksi, ijäksi. Älä ajattele sitä, mitä eilen
illalla sinulle sanoin. Se tapahtui ensi hämmästyksessä."

"Se oli sinun sisällisin ajatuksesi", hän vastasi. "Yöllä olet sinä
sitten ajatellut kaikkea tätä, sinä olet vakuutellut itsellesi, että
on velvollisuutesi kunniallisena miehenä pysyä minussa, esiintyä
puolustuksekseni, sitä enemmän kun sinun on oltava uskollinen
periaatteillesi. Mutta periaatteet ja käytäntö eivät, rakas Lothar,
ole samaa. Sen huomasin minä eilen. Älä sitä sure. Niin voisi käydä
monelle, joka julistaa uutta totuutta, niinkuin sinä, kun on itsensä
annettava todistus oppinsa pätevyydestä."

Hieno ivan väre hänen äänessään muistutti sitä tapaa, jota hän käytti
keskustellessaan kanssani tuttavuutemme ensi aikoina. Mutta ilakoiva
leikillisyys oli poissa. Ääni tuntui suruiselta, sortuneelta.

Että sen pitikin olla Altenhof! Kaiken muun minä olisin voinut sietää,
mutta että sen piti olla Altenhof, ylpeän itsetietoinen, sietämättömän
vastustamaton Altenhof. Toiselta puolen oli kuitenkin tämä, kun
puolueettomasti asiaa arvosteli, niin sanoakseni lieventävä asianhaara.
Kuinkapa hän yksin olisi voinut vastustaa Altenhofia! Miksikä täytyisi
naisten yksin olla tuomitut vastustamaan ja taistelemaan aistillisuuden
houkutuksia vastaan, kun me sitävastoin saamme rentonaan antautua
niihin?

"Ah, ei niin", vastasi hän, "sen olet sinä käsittänyt väärin. Minä
olisin voinut koko ikäni asua hänen läheisyydessään, seinä väliä
ystävällisellä kannalla hänen kanssaan, mutta minä en olisi voinut olla
vailla ajatusten vaihtoa hänen kanssaan, vailla niitä opetuksia, joita
häneltä sain niin monessa asiassa, joka oli minun henkinen ravintoni
siihen aikaan. Se oli näet sen jälkeen kuin minua oli kohdannut suuri
vastoinkäyminen romaanini suhteen, kirjailijatoimeni suhteen. Ololtani
oli riistetty kaikki sisällys, elämäni oli vain syömistä, nukkumista,
opetustuntien pitämistä. — Siihen aikaan ei Altenhof ollut sellainen
kuin hän nyt on, sen voit uskoa sanallani. Hän pyrki vakavasti korkeita
päämääriä kohti, hän oli ehkä vain liian harras — ja että huomioon
että hän oli ensimäinen arvokkaampi mies, jonka opin tuntemaan. Me
seurustelimme ensin kauvan aikaa pelkästään ystävyyden kannalla. Sitten
hän äkkiä muuttui, ensin siten, että hän tuli huomaavaisemmaksi,
ystävällisemmäksi, sydämellisemmäksi. Se teki minulle hyvää, enkä minä
aavistanut mitään. Kun hän sitten alkoi olla kiihkeä, pyytää, rukoilla
— niin oli se säälistä hänen himoansa kohtaan, kiitollisuudesta, kuin
minä myönnyin. Ihmisten tuomiosta en välittänyt, hänen ystävyytensä oli
minulle kaikki."

Miten tuskallista kertoa tätä! Miten tuskallista kuulla!

"On kylliksi, jo riittää! Älä puhu siitä, Eva."

"Sinä tiedät, että minä olen lohduttautunut hänen menettämisestään,
että minä olen aivan toinen. Minulla on päämaali, jota varten elää,
ja minä olen taistelemalla saavuttanut itselleni oikean sielunrauhan.
Sellaista rauhaa, jonka on niin katkeralla taistelulla saavuttanut, ei
enää kadota. Eikö niin Lothar?"

Tämä viimeinen lause koski minua. Sitä ei voinut väärin käsittää. Se
merkitsi, että voisin olla levollinen. Hän lohduttautuisi minunkin
menetyksestäni. "Tiedätkö, mitä en voinut olla ajattelematta viime
yönä?" alkoi hän aivan toisella äänellä. "Sanotaan, että jokainen
tosirunoilija on myöskin ennustaja, heissä on jotakin profeetallista.
Sinä olet tosirunoilija. Näytelmässäsi olet jo kerran elänyt sen, mikä
nyt on kohdannut sinua. Loppu vain on toisenlainen."

"Eipähän", vastasin minä pontevasti. "Jos minun on oltava ennustaja,
niin tahdon olla todellinen ennustaja. Silloin on loppukin oikea, ja
minä syleilin häntä niin lämpimästi ja sydämellisesti, että onnellinen,
kiitollinen hymy kuvastui hänen kasvoiltaan.

"Mutta sinähän olet jo pannut tavarasi kokoon, rakkaani!" jatkoin minä
katsellen huonetta. "Niin, emmehän voi viipyä täällä. Me emme kumpikaan
kestä päivät pitkät puhella jonninjoutavista asioista."

"Eivätkö vanhempasi vielä tiedä mitään tästä?" kysyi hän äkkiä.

Sitä en minä tiennyt. Että jotakin oli tapahtunut, lienee heidän
täytynyt arvata. Mutta asian oikeata laitaa eivät he voineet
varmaankaan aavistaa.

"Sinä et saa taistella Konstantinin kanssa", rukoili hän vielä. "Hän on
pyytävä sinulta anteeksi tahi lähettävä pyytämään anteeksi."

"Se on jo tapahtunut."

"Anna sen riittää."

Minä en vastannut, ja hän käsitti sen myöntymykseksi.

Iltapäivällä me matkustimme pois. Emme välittäneet siitä, uskottiinko
meidän selittelyjä vai ei. Me tahdoimme päästä sieltä — pois —
ikäänkuin kaikki olisi ollut sillä autettu.

Seuraavat kaksi päivää olivat kauheita. Minä olin kuin lyöty ihminen,
joka on saanut ankaran iskun, ei kuitenkaan kyllin kovan kaataakseen
hänet maahan, mutta kuitenkin vienyt tasapainon ja kyvyn pysyä pystyssä
Sellainen oli minun sieluntilani. Minä olin kadottanut mieleni
tasapainon. Ahdistava levottomuus vaivasi minua, ja vähäisinkin aihe
oli kylliksi saattamaan minut suunniltani. Kotona oli minun mahdotonta
olla. Ja kadulla pelkäsin tapaavani tuttavia, varsinkin sellaisia,
jotka myös olivat tahi vielä pahemmin olivat olleet Altenhofin tuttavia.

Minut valtasi epäileväinen uteliaisuus. Jospa hän tietää tämän! Minä
tunsin vastustamatonta halua selittää hänelle asian, puhdistautua,
ja unohdin samalla aivan, ettei täällä vielä kukaan tiennyt
kihlauksestani. Älä luule, tahdoin minä huutaa jokaiselle erikseen —
älä luule, että minä olen se petetty tyhmeliini, jona sinä minua pidät!
— näinhän minä hänen päältään, että hän piti minua tyhmeliininä — minä
tiedän kaikki, mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin sinä.
Sama oikeus kaikille, ei ainoastaan miehille, seuraus on siis aivan
yksinkertaisesti — —

Kuinka usein pidinkään tämän puheen, pitemmin, seikkaperäisemmin,
tietenkin itsekseni. Oikeastaan onhan se turhaa, että minä näin
yksityisesti käsittelen asiaa, oikaisin minä itseäni — kirjanihan
puhuvat puolestani, varsinkin ne, joita vielä tulen kirjoittamaan;
jos ei ensi sunnuntain aamuna — — Onhan kuitenkin näytelmäni valmis
ja tulee esitettäväksi ensi talvena; se on oleva jonkinlainen
testamenttini, niin sanoakseni viimeinen tahtoni.

Olin tuskin ennättänyt D:n kaupunkiin, kun jo tapasin Nordaun kadulla.
Hän oli aikalailla hämmästynyt nähdessään minut täällä, sillä minä
olin sanonut hänelle, että minä loma-ajaksi matkustaisin vanhempieni
luokse. "Minä luulin sinun viipyvän siellä ollaksesi Altenhofin
häissä. Nehän tulevat muhkeat? Vai kuinka? Sunnuntaina kahden viikon
päästä. Jo toissapäivänä lähetettiin kutsukortit. Sinä kai tulet
olemaan sulhaspoikana. — Etkö? Tehän olitte niin hyviä tuttavia.
Oletko kuullut, mitä on ajateltu panna toimeen. Kaikki hänen hyljätyt
rakastajattarensa tulevat seuraamaan hääkulkuetta puettuna surupukuun
ja sitten kirkonovella laulamaan: 'Stirb durch uns du Ungeheuer!'

"Hän nauroi ääneen omalle sukkeluudelleen ja minä olin tuntevinani
kuinka piirteeni jäykistyivät.

"Pahinta oli kuitenkin olla yhdessä Evan kanssa. Ja me olimme melkein
aina yhdessä. Se tuntui minusta melkein velvollisuudeltani. Ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta emme kosketelleet ensinkään sitä, mikä oli
tapahtunut ja kuitenkin tiesimme kumpikin, että me herkeämättä sitä
ajattelimme. Syyttäjän ankaruudella olisin tahtonut vetää hänet tilille
jokaisesta hetkestä, mitkä hän oli viettänyt Altenhofin kanssa, ja
kuitenkin olin minä toiselta puolen kiitollinen siitä, että tiesin niin
vähän.

"Minä en ollenkaan tiedä, mitä me puhelimine toisillemme ja minä olen
vakuutettu ettei hänkään sitä tiedä. Kumpikin tiesimme, että ne olivat
vain sanoja, sanoja, sanoja, joita tulvi huuliltamme, aivoilla ei ollut
niiden kanssa mitään tekemistä.

"Ainoastaan yksi ajatus oli minulle selvä. Onko tällä tavalla aina
jatkuva? Läpi koko elämän? Sehän on sietämätöntä. Ja minä odotin aikaa,
jolloin kaikki oli toisenlaista. Tämän täytyy muuttua toisenlaiseksi.
Eva huomasi sen kyllä. Silloin minä uskoin, että nämä tarkoituksettomat
sanani voisivat peittää mielentilani häneltä.

"Nyt minä muistan kuinka hän vähitellen muuttui. Ensin oli hän usein
puhunut siitä kuinka menetettyäni kunnioitukseni häntä kohtaan en voisi
rakastaa häntä, mutta sitten ei hän enää virkkanut mitään siitä. Ei
sentähden että hän olisi uskonut vakuuttelujani, vaan sentähden että
hän oli varma asiastansa. Hän näki että minun rakkauteni jäähtyi,
herkeämättä, peruuttamattomasti. — — Ei, Eva, ei ja taas ei! Minä en
ole kadottanut kunnioitustani sinua kohtaan. Minä tiedän, että sinä
olet hyvä, jalo ja uljas nainen, yksi parhaita. Minä pidän sinua
suuressa arvossa, paljoa korkeammalla kuin noita hienoston tyhmiä
hanhia, jotka tuntevat elämää vain kertomusten mukaan. Sinussa on
luonnetta, persoonallisuutta. Sinä olet muodostanut elämäsi oman
mielesi mukaan, sinä teet työtä, sinä olet hyödyksi toisille ja kaiken
tämän omilla voimillasi. Niin, minä kunnioitan sinua, uskollinen, minä
tahtoisin olla sinun ystäväsi, samoin ajatteleva ystävä. Ystävyyttä,
toveruutta niinkuin miesten kesken. Mutta se suloinen, sanomaton
'jokin', mikä vastustamattomasti kiehtoo meitä, mikä taikavoimatpa
kietoo meidät teihin — se on kadonnut.

"Minä pidän sinua suuressa arvossa, ja kun minä nään sinun totiset,
kalpeat pikku kasvosi, valtaa minut sanomaton sääli. Minä säälin sinua
Mutta sääli, Eva, on rakkauden kuolema. Teissä naisissa, sanotaan, voi
säälistä syntyä rakkautta, se on hitunen äidillisyyttä, mikä sekoittuu
teidän rakkauteenne. Meidän miesten ei ole niin; varsinkaan ei minun.
Siellä missä sääli ilmestyy, siellä kuolee rakkaus. Mutta sitä sinä et
koskaan ole kokeva — Eva. Se olisi julmaa, se olisi vääryyttä. Minä
rakastan sinua, rakastan sinua!

"Minun täytyy vielä mainita jotakin aivan omituista. Kuta lähemmä
sunnuntai joutui — nämä kaksi päivää tuntui minusta kahdelta viikolta —
sitä enemmän haihtui vihani Altenhofia kohtaan. Voin jo ajatella häntä
tuntematta vastenmielisyyttä. Eikö hänellä pohjaltaan ollut oikein?
Olinko minä ehkä asettanut Evan liian korkealle? — Hyi, mikä ruma
ajatus! Mutta ajatus oli kuitenkin ajateltu. — Se sopii kuitenkin hyvin
niihin mielipiteisiin ja pyrkimyksiin, joita minä harrastan. Voidaan
taistella olevien lakien ja tapojen muuttamiseksi, mutta käytännössä
asettaudutaan niitten mukaan vasta sitten kuin on tämä muutos
saavutettu. Muutoin ei olisi ihmeteltävää, jos asetettaisiin samalle
tasalle, kuin ne, jotka toimivat samoin ilman erityistä vakaumusta.

"Minä en tahdo tuomita Altenhofia. Ajatteles, jos minä ampuisin hänet
vaivaiseksi niin vähää ennen häitä — taikka hän minut. Mieluummin hän
minut. Silloin olisin kaikesta päässyt. Tahi olisi se ainakin lepohetki
päiväin kulussa. Kulussa? Ei kuin tuntien hitaassa matamisessa,
käännekohta, loppu — kaikkein mieluimmin kuolla kerralla.

"Hän minut. Senhän voi edeltäpäin arvata. Tunnottomana kannettiin minut
asuntooni, tunnottomana makasin minä siellä kauvan. Kuinka kauan, sitä
en tiedä — mutta hyvin kauan sen on täytynyt olla. Ensimäinen tunne,
minkä muistan, on epäselvä, mutta suloinen tunne. Niin suloista saada
oikein levätä! Ei ajatella mitään, ei puhua mitään, — saada ajatuksia
ja sanoja ulkoapäin, nähdä asioita, joita ei ole olemassa, jotka ovat
olleet, jotka tulevat tapahtumaan. Nähdä nykyinen sukukunta kuin
loppuun palanut kynttilä. Ja kylmiä kääreitä ja viileitä käsiä kuumalla
otsallani.

"Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan
sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti
unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla
varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä
taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän
lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich,
du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi,
minä pyydän!"

"Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän
ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin
sairaana?

"Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin
silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha
herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen
näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin.

"Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin
hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä
pyydettiin sukulaistensa luo."

"Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni.

"On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia,
jotka muistuttavat olostaan."

Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen
ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja.
Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia
ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton
tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä —

Minä hätkähdin. Hän oli tahallaan valinnut nämä valkoiset ruusut, jotka
niin surumielisesti katsoivat minuun värittömine silmineen. Minä sanon
hyvästi, hyvästi ainiaaksi.

"Tuleehan hän takasin — morsiameni?"

"Aivan varmaan. Luonnollisesti", vakuutti tohtori. Hän oli varmasti
vakuutettu siitä.

"Tehän ette kuitenkaan saisi kirjoittaa hänelle." Kunnon kelpo vanha
mies. Kaikki selvisi hänestä mitä luonnollisimmalla tavalla.

Niin pian kuin sain lähteä ulos, menin minä Evan asunnolle.
Aavistukseni eivät olleet minua pettäneet. Hänen huoneensa oli
poisvuokrattavana. Hän oli poissa ja on ottanut kaikki kapineensa
mukaansa.

Minä olin kauhean vihainen. Niin omituiselta kuin se kuuluukin, en
ensiksi tuntenut tuskaa tahi ikävöimistä, vaan suuttumusta. Hän oli
pettänyt minut, jättänyt minut, suomatta minulle tilaisuutta puhua mitä
minä itse ajattelin — tulevaisuudestamme.

Mitähän minä oikeastaan ajattelin tulevaisuudestamme? Muutaman viikon
kuluttua sain minä kirjeen Evalta. Se poisti kaikki epäilykseni. Sen
kuoressa oli Kasselin postileima ja kuului näin:

 Rakas Lotharini!

 Kun sinä saat nämä rivit, on sinun suuttumuksesi ennättänyt haihtua;
 — kuinka voi hän aavistaa sen? — ja sinä olet käsittänyt että minä
 olen menetellyt oikein. Sinä et rakasta minua enää, vaikka sinä
 rehellisesti olet koettanut sitä tehdä. Rakkautta ei voida pakoittaa.
 Mutta sitä ei voida myöskään väkisin temmata pois sydämestä, sentähden
 on viipynyt näin kauvan ennenkuin olen voinut kirjoittaa sinulle. — Ei
 vielä silloinkaan ollut helppoa hänelle, tässä oli kätensä vavissut.
 Eva-parkani! — Ei niin että olisin ollut kahden vaiheilla siitä
 tiestä, jota minun tuli kulkea, päätökseni oli jo tehty vanhempiesi
 kotona. Sairautesi aikana sain minä vain vahvistusta siitä, mitä minä
 jo tiesin.

 Minä olen rakastanut sinua niin paljon Lothar! Onnellinen olen siitä,
 että kuulun niihin naisiin, joilla on muutakin elämässä, kuin vain
 rakkautta. Elämälläni on sisällystä sitäkin ilman. Älä sentähden
 soimaa itseäsi minun tähteni. Kaksinkertaisilla voimilla antaudun minä
 toimintaani, ja yhä hartaammin olen minä huutava sukusisarelleni:
 Heretkää olemasta toisen sukupuolen tahdottomana, toimettomana
 lisäkkeenä. Olkaa jotakin omasta voimastanne ja te olette tunteva
 itsenne onnellisiksi ja tyytyväisiksi.

 Ja minun esimerkkini, Lothar, on puhuva selvemmin, kuin mitkään sanat.
 Etkö sinäkin usko sitä?

                                                 Eva.

Tähän kirjeeseen en ole koskaan vastannut, enkä minä ole ryhtynyt
mihinkään toimeen saadakseni tietää hänen asuntopaikkaansa, koska hän
ilmeisesti tahallaan on jättänyt ilmoittamatta minulle osoitteensa. Hän
ei tarvitse minua. Jääköön siis silleen.

Talven kuluessa sain tiedon, että Neue Freie Bühne on tehnyt
vararikon ja sentähden ollut pakoitettu lähettämään minulle takaisin
käsikirjoitukseni. Minä panin sen katsomatta syrjään — minulta oli
kerrassaan mennyt halu ajatella sitä. Kenties minä vielä jonkun kerran
ryhdyn kirjoittamaan uudestaan lopun.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihanteensa uhri : Rakkaustarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.