Title: Kuningas René'n tytär : Lyrillinen drama yhdessä näytöksessä
Author: Hertz, Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas René'n tytär : Lyrillinen drama yhdessä näytöksessä" ***


KUNINGAS RENÉ'N TYTÄR

Lyyrillinen drama yhdessä näytöksessä


Kirj.

HENRIK HERTZ


Suomentanut

J. Enlund



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1878.



Henkilöt:

Kuningas René, Provence'n kreivi.
Jolantha, hänen tyttärensä.
Tristan, Vaudemont'in kreivi.
Ritari Jauffred Orangelainen.
Ritari Almerik.
Ebn Jahia, maurilainen lääkäri.
Bertrand.
Martha, hänen vaimonsa.
Kreivi Tristanin seura.

Asia tapahtuu Provence'ssa eräässä Vaucluse'n laaksossa, ja kestää
jälestä puolenpäivää auringon laskuun asti.

Aika: 15:unen vuosisadan keskikohta.


Vasemmalla puolella (näytteliöistä katsoen) on soma ykskerroksinen
huoneus, jonka seiniä myöden kasvaa muratteja ja ruusuja, ja akkunoissa
on alaslasketut akkunapeitteet. Huoneuksen ja lähimmän perä-alan
välissä kasvitarhan osa, jossa runsas, etelämainen kasvuisuus vihannoi;
lähellä huoneusta muutamia taatelipalmuja. Kasvitarhan takana jotenkin
korkea, metsäpensaita kasvava vuorenrinne, jossa on sala-ovi sammalien
ja kivien peitossa, joka tulee vaan silloin näkyviin, kuin se avataan.
Vuorenrinteen takaa näkyy vielä korkeampia, kaukaisempia vuoria.



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


BERTRAND. Kohta sen jälkeen Ritari ALMERIK. Sitte MARTHA.

BERTRAND (tulee ulos huoneesta, puhuen hiljennetyllä äänellä
jollekulle sisäpuolella).

Ma kuulin kellon soivan. Kuninkaalta
Tuleepi sana.

(Alenee näyttämön poikki sala-ovelle ja avaa sen, tulee kohta takaisin,
Almerik muassaan, mutta seisauttaa hänet oven suuhun.)

              Herra Almerik!
Te? Teköhän se ootte? Vartokaa!
Hei, pysätkää! — Ei tänne pääse kenkään.

ALMERIK.

Mut minä pääsen.

BERTRAND (estää häntä tulemasta).

                 Herra ritari!
Todesti niin. Ei tänne pääse kenkään.
Te minut petitte kun soititten.
Kun merkin annoitte. Ma luulin teitä
Raouliks'.

ALMERIK.

           Ei Raoul voi tulla. — Suo mun
Sanoa, Bertrand! Kuningas on minut
Lähettänyt. Kas, täss' on sormuksensa
Ja täss' on kirje, joku sana sullo.

BERTRAND.

Hänenkö sormuksensa? Näyttäkääs —
Niin oikein, sormus kuninkaan. Ja kirje —
Anteeksi suokaa, lukea mun täytyy.

(Lukee.)

Vakaasti luota ritar' Almerikiin,
"Ja tarpeelliset tiedot hälle anna."
-- No, se on toista... älkää paheksiko!
Jos, herra, paikka tää on teille tuttu,
Niin tiedätten te: olla varovainen
Velvollisuuten' on.

ALMERIK (astuessaan esille Bertrandin kanssa).

Jos paikka tää
On mulle tultu? Ei, ei suinkaan. Opas,
Jon kuningas mun mukahani antoi,
Vuorille näille minut kaimas', saatti
Luo portin, joka rotkoin piiloss' on,
Toi myöten himmeätä käytävää,
Mi kalliohon kaivettuna on,
Luo oven tään; ja kummastuksella
Välissä vuorten, joita umpinaisiks'
Ma luulin, näen mä viljeltyä maata,
Näin kauniin kasvitarhan, huoneuksen —
Kuink' oivasti, kuink' ihanasti kaikk'
On laitettu! Ma aivan hämmästyn!
Sä selitäppä mulle pulma tää.

BERTRAND (pahaa varoen)

Siis kuningas René ei sanonut —

ALMERIK.

Ei, eihän mitäkään.

BERTRAND.

                    Sep' oli paha.
Sen ymmärrätte itse, että vielä
Vähemmin voitte multa odottaa...

ALMERIK.

Hei, oiva Bertrand! leikkiä sa puhut.

BERTRAND.

Ei, täyttä totta.

(Martha tulee ulos huoneuksesta.)

MARTHA (ovessa vielä).

                  Kenen kanssa puhut...
Vaan mitä näen mä! Herra Almerik!

BERTRAND (Marthalle).

Häll' ompi sormus kuninkaan, ja merkin
Hän tietää tänne päästäksensä, mut
Ei tiedä muuton mistäkään. Ei käy
Se päinsä — hänen täytyy poijes taas.

ALMERIK.

Pois? Kuningas kun minut lähettää?

BERTRAND.

Kuin sanoin.

MARTHA.

             Bertrand, annas minä —
(Almerikille.)                      Mikäs
On asianne?

ALMERIK.

            Tulen sanomaan,
Ett' tuokiossa tulee kuningas,
Ett' Ebn Jahia, lääkäri —

MARTHA.

                          Mä tiedän,
Tuo ylistetty maurilainen.

ALMERIK.

                           Tulee
Muassa kuninkaan: ja että teidän
Tuleepi muistaa, — juuri niin hän lausui —
Valmiina ett' on kaikki niinkuin lääkär'
On määrännyt.

BERTRAND.

              No hyvä! Meihin voipi
Kuningas luottaa. Muuten Ebn Jahia
Ol' äsken tääll'.

MARTHA.

                  Eik' ole teille muuten
Kuningas mitään vihkaa antanut?

ALMERIK.

Häll' oli kiire, aivan liikutettu
Hän oli. Juur' ol' Ebn Jahia tullut,
Raoul on sairasna. Siis mua kutsui
Kuningas puheillensa kahden kesken.
"Ma uskon sua — lausui hän — ma luotan
Vait'-olohos. Sa seuraa johtajaa,
Jonk' annan oppaakses, ja toimita
Mun asian'."

MARTHA.

             Ja siinä kaikki, mitä
Kuningas teille sanoi?

ALMERIK.

                       Siinä melkein.
Se, mitä lisäksi hän lausui, oli
Minusta hämärää. Hän viiväht' ensin,
Ja vitkan sitte sanoi: "muista tarkoin,
Uskollisuutehes ma luotan. Siellä,
Johonka sinut lähetän, sa kohtaat
Mun tyttäreni" — tähän juuri hänen
Puheensa katkaistiin ja kiiruin vaan hän
Kirjotti kirjeen, jonka teille toin,
Ja laski minut lähtemään.

MARTHA.

                          Kuink', kirjeen?

BERTRAND (muistuttaen mieleensä).

Niin kirjeen, kirjeen!

MARTHA (luettuansa kirjeen).

                       Kuinka saattaisimme
Epäillä? Kuninkaan käsialaa tää on.

BERTRAND.

Niin oikein, — kirjeen unhotin ma.

ALMERIK.

                                   Siispä,
Kirjeestä näette kuninkahan tahdon,
Ett' tarpeelliset tiedot mulle suotte,
Tarpeelliset sit' enemmän, kun ompi
Poloisen ystävän Raoulin eestä
Mun tekeminen hänen virkatointaan,
Jok' aivan oudonlainen mulle on.
— Mist' tyttärestä puhui kuningas?
Margretha Englannissa on, Jolantha —

MARTHA.

On täällä.

ALMERIK.

           On Espanjassa, sen tiedän.
Siell' on hän pienest' asti kasvatettu
Eräässä luostariss'.

BERTRAND.

                     Ei, herra, täällä
Jolantha elelee. Se ompi pulma,
'Kuin juuri sanoitten; ja kummanlainen.
Mut salassa maailman silmiltä
Kosk' on, ett' onkaan moista pulmaa, niin
Sen selitystä huolien odotamme.

ALMERIK.

Oi, kaikki kertokaa.

BERTRAND.

                     Niin teen, se kosk'
On tahto kuninkaan. — Kas, herra, hyvin
Kai muistatten te, että kuningas
René ja Vaudemont'in kreivi Anton
Kovassa ovat olleet riidassa
Lothringista.

ALMERIK.

              Mä tiedän sen. Mut nyt
Tuo vanha riita on jo unhotettu.
Sovinnon johdosta, jonk' aikaan saatti
Burgnnd, se liitto tehtiin, että poika
Kreiv' Antonin — sen kaikki tietää — nai
René-kuuinkaan tyttären — ja juuri
Jolanthan. Näinpä sovittiin, kun tyttö
Ol' aivan pieni vielä.

BERTRAND.

                       Amen, niin
Tapahtukoon! — Siis, herra ritar', ehk
On sekin muistossanne, että vähän
Tuon sopimuksen jälkeen valkea
Pääs' irti linnassa. Yht'äkkiä
Se ilmi leimahti, ja sydän-yöllä.
Palossa tuossa kuninkahan tytär
Jolantha — vuoden vanha silloin — aivan
Vähältä oli, ett' ei palanut.
Ylt' ympär' pienokaisen kammion
Jo liekki oli levinnynnä. Tässä
Hädässä hirveässä tarjona
Ol' yksi keino vaan: hän ikkunasta
Pihalle lasketettiin, jossa vastaan
Patjoilla, peittehillä varoen
Hän otettiin. Hän hengiss' sieltä, pääsi.
Mut, paratkoon! — hän peljästyikö tulta,
Vai tuskansako hänen pudotessaan
Lie syynä ollut — vähä tämän jälkeen
Me huomasimme, että kadonnut
Hält' oli näkö.

ALMERIK.

                Näkö kadonnut!


MARTHA.

Niin, ritari! Te tajuatte meidän
Tuskamme, isän epätoivon. Lapsi,
Noin kaunoinen, noin säyseä ja armas,
Kadottanunna näkönsä! Tuo toivo,
Mi hänen elämääns' ol' liittynyt,
Nyt tyhjiin rauenneena! Uudelleen
Taas riehumaan tuo vanha kova riita
Lothringista — ja uudistettuna
Kai vielä kovemmaksi entistänsä.
Sill' eihän suinkaan ollut Vaudemont
Itselleen valitseva miniää,
Jok' oli sokea. Hän saattoi, sen
Kyll' arvas', epäellä kuningasta
Petollisesta sovinnosta, väittää,
Ett' tyttö ol' jo ennen sokea.

ALMERIK.

Se Vaudemont'in kaltaist' ollut ois. —
Mut kuningas, hän kuinka tästä selkes'?

BERTRAND.

No, ensiksi hän piti salassa,
Ett' tyttö oli sokea, jot' ei
Yksvuotisesta kenkään juuri huoman;
Ja sitte tuotti hän Cordovasta
Tuon kuulun parantajan, Ebn Jahian,
Jon taito käypi melkein ilmiöisin.
Hän tuli, käytti keinoj' useoita.
Hän määräs' erityisen menetyksen
Käytettäväksi tytön kasvaessa.
Ja päätteheksi on hän tutkinut
Jolanthan syntyhetken tähtiä.

ALMERIK.

Ja niin?

BERTRAND.

         Sen toivon antoi, että tyttö
Näentävoiman taasen saa, kun hän
Kuustoista vuott' on täyttänyt. Siks' on
Jo silmäin heikot hermot jällen saaneet
Sen voiman, jota ovat puuttuneet.
Kuustoista näinä päivinä hän täyttää.
Taas Ebn Jahia kuninkaan on luona.
Käytettäväksi lääkkeitä hän määrää, —
Mut mikä hyöty niistä on, en tiedä.
Hän sanoo: aika viel' ei ole tullut.
Jumala ties', se tulleneeko!

ALMERIK.

                             Mut
Jolantha, sokeudessaan kuink' on
Hän mielin?

MARTHA.

           Hän ei arvaakaan, ett' on
Hän sokea.

ALMERIK.

           Ei arvaa? Leikkiä
Te puhutten.

MARTHA.

             Ei, herra ritari!
Sen heti nähdä saatte, että totta
Ma puhun. Mutta ennen sitä suokaa
Mun tarkoin painaa mielellenne, ett'
Ei sanaakaan, mi näkö-aistin kanssa
On yhteydessä tai siihen koskee,
Saa päästä hänen kuultens' suustanne.
Se jokaiselle tänne tulevalle
Ehdoksi pannaan. Mitäkään siis ette
Saa mainita, mit' ainoasti silmän
Näentävoimalla voi käsittää,
Ei päiväkullan kirkkautta, yön
Ei kuutamoa lempeätä, ei sen
Iloloita tähtiä. Ah, yö tuo synkkä,
Hän kussa vaeltaa, on tähditönnä.

ALMERIK.

Ja tuohon pakotitte itseänne?

BERTRAND.

Me tottuneet jo siihen oomme hänen
Lapsuudestansa asti, jolloin haitta
Ei suuri ollut, josko erhettyikin.

ALMERIK.

Mut miksi hält' on salattu, ett' on
Hän sokea, ja kenen määräyksest'?

MARTHA.

Tuot' emme tarkoin tiedä, kuninkaanko
Omasta määräyksestä, vai Ebn
Jahian neuvostako. Syy kai siihen
On tämä: hänen, niinkuin tiedätten,
On määrä kerran tulla kreivinkruunun
Osalliseksi. Iällä loistosa
On vastaisuus, jos kaikki onnistuu.
Peljätty ompi, että, jos hän tietäis'
Sokea olevansa, tavallansa
Merkitty virheell' ylen surkealla,
Syvästi vaikuttais' se hänen nuoreen
Miel'alahansa, nyreyttäis' sielun,
Ja riistäis' hältä luonteen tasaisuuden
Ja vilkkaan ilomielen, jotka ovat
Valt'istuimella paras kaunistus, —
Ja hänt' on koettu estää saamasta
Tuot' tietoa.

ALMERIK.

              Ja tää siis syy on, miksi
Maailmasta ja kaikist' erillään
Hän elää, jotka saattaisivat hälle
Sen ilmottaa, mik' aisti hältä puuttuu?

BERTRAND.

Se syy on. Kenkään tätä laaksoa,
Vaucluse'n vuorten keskellä, ei tunne.
Sen tiedätten te, että kuninkaan
On suurin huvi puita istuttaa
Ja kasvatella kukkasia. Kaikki
Nyt pantiin täällä toimeen, niinkuin näette.
Tääll' yrttein, puiden kanssa kasvanut
Jolantha on ja joka paikan tuntee.
Tien, kumman vakavasti, omin päin
Hän osaa. Hänen kasvatuksestaan
On huolta pidetty. Hän kehrää, kutoo,
On moneen käsityöhön pystyvä,
Hän kasvitarhast' itse pitää huolen.
Siis on hän aina askareissa, aina
lloisna mielin. Joutohetkinä
Hän joko soittavi tai runoilee.

ALMERIK.

Vai runoilee?

BERTRAND.

              Niin oikein. Kuningas
On itse trubadurin taitohon
Jolant' ohjaellut. Päässään värsyjä
Hän laatii, joit' ei minkään mestarinkaan
Ois tarvis hävetä.

ALMERIK.

                   No, tuon ma juuri
Voin käsittää. Mut ett'ei arvaakaan
Hän itse, että sokea hän on,
Sit' en mä usko; se on lumetta.

MARTHA.

Te siten puhutten, jonk' kaks on silmää
Johdattamassa joka askeltanne.
Ehdottomasti kohden joka ääntä,
Jonk' kuuletten, te luotte katsantonne.
Pimeydessäkin on luultu valo
Petostamassa valoon tottunutta.
— Ken sokea on synnyltään tai asti
Lapsuudestaan on ollut sokea,
Ei voi mun ymmärtääksen' käsittää,
Mitenkä toinen hänen vieressään
Voi nähdä. Mikä hänestä on näkö?
Mik' ymmärrys on hällä silmäin varsin
Kummallisesta voimasta? Sen, minkä
Helposti näöllä me astaitsemme,
Hän tuntehella huomaa, kuulennolla,
Kautt' ilman painon, jopa vähimmänkin,
Ja tuhansilla muilla keinoin, joit'
On työläs käsittää. — Sen saatte nähdä,
Kun tuokion Jolanthan seurass' ootte.

ALMERIK.

En kiellä, ett' tuot' ikävöin jo kovin.
— Mut yhtä seikkaa viel' en ymmärrä.
Pitääkö tätä laaksoa hän koko
Maailmana?

BERTRAND.

Eip' olekaan hän täällä
Niin ypö yksin, kuni luuletten.
Useinpa Sankta Claran luostarista
— Jok' on, kuin tietty, tuolla puolen vuorta —
Käy abbedissa tääll' ja jotkut nunnat.
Kuningas sallii jonkun vierahankin
Välisti käydä täällä katsomassa.

ALMERIK.

Jolantha siis ei kaipaa mitäkään?
On tyytyväinen, jokukin kun vaan
Käy joskus luonanne? Hän kaikesta
Maailman tavarasta, kaikesta
Sen komeudesta ei mitäkään
Siis tiedä? mitäkään ei kysy koskaan —?

MAHTUA.

No, herra ritari, ei hevin juur'
Voi tuohon vastata. Hän takanaan
Kentiesi pitää monta kysymystä.
Hän portin tietää laaksoss' olevan.
Hän kellon äänen kuulee, tulossa
Kun joku on. Hän silloin ilahtuu,
Hän odotellen hiljan kuuntelee.
Mut hän ei kysy koskaan, missä laakson
On portti, minne siitä pääsee. Mont'
On asiaa, sen tietää hän, joist' ei
Saa kysellä, vaan luottaa vanhempiin.
— Ja niinhän lastenkin on laita. Heille
Kun Jumalasta, hänen kaitselustaan,
Toisesta elämästä kerrotaan,
Niin huomatkaapas, kuinka ihmetellen
He kuuntelevat silmin ällistellen;
Mitenkä katsannossaan ilmestyypi
Epäilys hiljainen, ja mitenkä
Nyt vihdoin heltyneellä mielellä
He iloisena kuuntelevat sitä,
Mik' ymmärrykselle on tolkutonta.
Mut mailmakin Jolanthalle on pulma,
Hän jota useasti mietiskellee.
Vaan abbedissa taikka kuningas
Jos sanoo: "älä huoli lapsen'; tuota
Tajuamaan sa liian nuori oot;
Sä kerran kylki saat sen ymmärtää" —
Niin siivosti hän uskoo sen, eik' arvaa
Näentävoimaa hältä puuttuvan
Maailman tämän ymmärtämiseen,
Mi meille oikullinen on. — Lie, herra
Ritari, mahdollista, että mekin,
Kun toista elämätä aattelemme,
Sokeudessa kaikki vaellamme
Kuin hänkin, huomaamatta, että meiltä
Näentävoima puuttuu oikea,
Mut — uskomme on yössä tähtenämme.

ALMERIK.

Lienette oikeassa, oiva Martha!
Miss' on Jolantha nyt?

MARTHA.

                       Hän nukkuu.

ALMERIK.

Tät' aikaa?                                   Nukkuu?

BERTRAND.

            Tunnin päivääns' on jo kauan,
Neuvosta lääkärin, hän nukkunut.
En oikein tiedä, mitä siitä luulla.
Kun lääkär' muutamat on taiat tehnyt,
On sanat sanonut, niin hiljalleen
Jolantha vaipuu tainnoksiin. Sen jälkeen
Paneepi lääkär' hänen rinnallensa
Hijoiltun, kultaan vajotetun kiven,
Mun luullakseni joku talismani,
Pyhäinen amuletti. Vasta sitte,
Kun pois se taas on otettu, hän tointuu.
Mut, totta puhuin, mua huolettaa se.

ALMERIK.

No, voihan Ebn Jahian taitoon luottaa.

BERTRAND.

Huonosti laita muuten uisi.

(Kelloa kuulee soitettavan.)

MARTHA.

                           Bertrand,
Nyt soitetaan.

BERTRAM.

               Se siis on kuningas.

(Menee ulos sala-ovesta.)

ALMERIK.

Kuningas käy kai usein täällä.

MARTHA.

                               Käy;
Alhaalla tuolla linnassaan kun on
Hän olojansa, käy hän täällä usein.
Välisti matkat pitkät, haitat muut.
Kuukausiin ovat häntä estäneet
Käymästä täällä.

ALMERIK.

                 Tietääkö Jolantha
Maan hallitsian hänen olevan?

MARTHA.

Hyv' oli, että mua muistutitte.
Ei, sitä hän ei tiedä. Isäkseen
Hän häntä nimittää, me toiset herra
Raimbaud'ksi; tämän niminen oi' yksi
Vanhemman ajan trubadureista.

ALMERIK.

Kuningas tulee.



TOINEN KOHTAUS.


KUNINGAS RENÉ, EBN JAHIA ja BERTRAND tulevat sisuun sala-ovesta.
ALMERIK. MARTHA.

KUNINGAS.

                Tässä, Marthaseni,
Ma tuon nyt lääkärin. Hän kerran tääll'
tänään ollut jo, ma kuulin. Kuinka
nyt käypi?

MARTHA.

           Toivon mukaan tähän asti.

KUNINGAS.

Sä käskyt lääkärin kai muistat, etkä
Unohda mitään? Onko joka yönä
Jolantha maannut side silmillään?

MARTHA.

On oikein.

KUNINGAS (Ebn Jahialle).

           Kyllä oli tuossa vastus.
Ei ole haittoihin hän tottunut.
Ol' onni, että pieni mehiläinen
Hänt' otsakulmaan pisti; tuosta syyn
Me saimme. Ah, tuo mehiläinen varmaan
Ol' erhettynyt! Kukastossa tässä,
Jolantha jossa viihtyvi ja kasvaa
Kuin taimet tuossa, viehättyi se näyn
Noin kauniin nähdessään, ja luuli ruusun
Helmassa tuudittavan itseään.
— Anteeksi suokaa! Synti ompi, että
Omasta lapsestani puhun noin. —
Nyt menkää! Tahdottenpa nähdä, mik'
On hyöty ollut taidostanne. Siis
Jolanthan luoksi. — Bertrand, Martha! Menkää
Te myös, jos apuanne tarvitais.

(Lääkäri ynnä Bertrand ja Martha menevät sisään huoneukseen.)

No, Almerik, mik' on sun mieles tästä
Erikko-laaksosesta rauhaisasta?
Vähäinen paratiisi, eiköhän?

ALMERIK.

Niin aivan.

KUNINGAS.

            Oi, jos ois mun suotu täällä
Elellä, koota ympärillen' ne,
Ma joita lemmin — elää kaunoisuuden
Ja taiteen, tieteen etehen: kuink' oisin
Halulla luopunut Neapelista,
Lothringista ja riidast' ilkeästä
Tuon Vaudemont'in kanssa...

ALMERIK.

                            Mut tuo riita...
Sovittu ompi. Varrottenpa pian
Jo kreivi Tristania tänne. Sitte
Kai päättyy kaikki hyvin.

KUNINGAS.

                          Niin ma toivon.
Ja taannoin juur' tuo toivo vahvistui.
Puhuinko sulle, ett' Orange'n Jauffred
Alun luoman' oli äsken? Tristanin
On linnassa hän jonkun ajan ollut.
On runot aitoon, kielten soitteloon
Ja lauluun ollut häntä ohjaamassa.
Nuorella tuolla kreivill' on, hän sanoo,
Juur' aimo runolahja, tarkka tunto,
Valistunein on miel', ja älyisyyttä
Harvoisten ajatelmain juontehissa.
Mun eessän' Jauffred lauloi muutaman
Sirvente'n, jonka Tristan oli tehnyt;
Se oli jalo, täynnä ihanuutta
Ja miehekästä voimaa. Tuota sanon,
Vaikk' oli vastaan mua itseä
Se laadittu ja Lothringia koski,
Jot' anastaa hän himoitseepi. — Hiljaa!
Sisältä kuuluu puhe.

[_Sirventes_ eli Sirvente on eräs provencelaiuen runoelma
riidallista laatua.]

(Menee huoneuksen puoleen ja katsoo ovesta, jota hän raottaa.)

                     Ebn Jahia
On herättänyt hänet... silmänsä
Hän avaa. Kuuleppas, nyt puhelee
Hän... juur' kuin unissaan, ja tarkoin Ebn
Jahia hänen silmiänsä katsoo.
Nyt laskee hänen rinnalleen hän taas
Tuon amuletin... nytpä uinahtuu
Hän jällen.

ALMERIK.

Sepä kumma!

KUNINGAS.

            Niinpä, kumma! —
Avuja lääkärillä tällä on,
Joit' oikein kammoo. — Nyt hän tulee. Yksin
Sä jätä meidät.
    (Almerikin lähtiessä huoneuksen taakse:)
                Varros! Kotihin
Sä lähde linnaan; — jäädä täytyy mun,
Mut kirjettä mä varron Tristanilta.
Jos tulee sitä, tuo se mulle. Kai
Sä merkin tiedät sekä soittopaikan.

ALMERIK.

Sen tiedän, kuninkaani!

(Menee Ebn Jahian ulos tullessa.)

KUNINGAS.

                        Ebn Jahia!
Ah, kyyhkysenä, lehdell' öljypuun sa
Tuletko? Totinen on katsantos
Ja umpinen, kuin laitos. Lukea
Sen salamerkkejä en taida. Puhu!

EBN JAHIA.

Hyv' on mun toivon', jalo kuninkaani!

KUNINGAS.

Todella? Pelastuksen viesti oot sa!
Sun kasvos,— synkät, kuin sen maurilaisen,
Jok' eessä Kristus-lapsen polvistui —
Suruni yössä tähden nousua
Ne ennustavat. Sano, mihin siis
Sun toivos perustuu. Mik' on sun aikees?
Mit' oot nyt. päättänynnä? Kotona
Mull' ompi muuan kirja, jossa seisoo,
Ett' uskaliaalla leikkauksella,
Aseella terävällä silmän virhe
Välisti parataan. Sit' et sä tahdo?
No hyvä, Ebn Jahian'! Jäsen kallis
On silmä ihmisess', sen tiedät, etkä
Jolanthan sulosilmiä sä henno
Aseella vaarallisell' lähetä.
Sua huolettaisi hämmennyttää niiden
Siniä heleväistä, tuota tummaa,
Vähäisen synkkämielistä, mut sentään
Säteistä lähdettä. Oi silmiään!
Sit' ymmärtää ei saata, kuinka silmät
Niin kirkkahat yön peittehessä ovat!

EBN JAHIA.

Sen puolest' aivan huolet' olla saatte.
Aseisin turvaaminen tässä sangon
Vähäisen auttais'.

KUNINGAS.

                  Mikä siis on aikees?

EBN JAHIA.

Siit' älkää huoliko. Mun keinoni,
Se taitohoni kuuluu salaiseen.
Työläästi vaan sen voisin selittää.
Sit' ompi kauan valmisteltu, ei
Se ole tuote tämän hetken, vaan on
Vähittäin saatu siihen, missä se,
Jos Jumala sen suo, on onnistuva,
Ja onnistuva on se vielä tänään,
Jos tänään ei, ei milloinkaan.

KUNINGAS.

                                Jo tänään?

EBN JAHIA.

Kun päivä juur' on vuorten taakse mennyt,
Mut vielä tänne laaksoon heittää vienon
Hämärän tuon, jon hänen silmänsä,
Viel' oudot valon valtaan, voivat sietää.
Silloinpa aik' on mulle myötäinen.

KUNINGAS.

Siis nyt! — Ah Ebn Jahia! Levotonna
Mä päivä päivältä ja hetki hetkelt'
Odottanut tät' aikaa oon. Nyt, kun
Se tulee, sydäntäni huolettaa,
Ja viivytystä tahtoisin ma. — Mutta,
Tapahtukoon se! Pian jo päivä laskee,
Sen kanssa ehkä kalliin toivoni. —
Tapahtukoon se!
    (Katselee häntä.)
                Miettiväisnä oot sa.
Kadutko aiettasi?

EBN JAHIA.

                  Enpä suinkaan.

KUNINGAS.

Vai varoitelko? Etkö ole varma
Tuost' asiasta? Neuvotellut oot
Sa kanssa noiden vaiteljaitten tähtein,
Joit' taitos puhumaan voi pakottaa;
Ja vastaus, se oli myöntäinen —
Ja tähtein asema hyv'-enteinen?

EBN JAHIA

Niin. Nuot jo teille ilmotin. Mut - astra
Inclinant, non necessitanl. Ne voivat
inehmolaisen onneen vaikuttaa,
Mut pakkovoimin ei ne sitä muuta,
Ei vastoin luonnon järjestystä. — Mut
En mitäkään mä sieltä puolen pelkää.
Mun taitoani toinen este hiiaa.

KUNINGAS.

Vai este?

EBN JAHIA.

          Ja ma varon, kuninkaani,
Ett' aatkela on teidän tuota poistaa.
Jolanthan täytyy tietää, ennen kun
Voin käydä toimeen, mitä hältä puuttuu.
    (Pontevasti:)
Täytyypi tänään saada kuulla, että
Hän ompi sokea.

KUNINGAS.

                Kuink', Ebn Jahia!
Ei, ei, sen sanon; sitä ei hän saa!

EBN JAHIA.

Se on se ehto, jota paitsi taiton
On voimaton.

KUNINGAS.

             Ei milloin, milloinkaan!
Noin säälimättömäks' sä mua vaadit?
Tuo tietämättömyys, jok' ompi hänen
Onnensa, riistetään nyt kerrallaan;
Ei vitkan, vähittäin, vaan kerrallaan
On hirmuinen tuo totuus kouristava
Sen raukan sielua! Ja jos tuo keino
Nyt pettää? Unhottanut ootko, kuinka
Vuos' vuodelt', arvaamattomalla huolell',
Olemme varjelleet Jolanthaa tuota
Totuutta surkeata tuntemasta?
Se on sun omaa työtäs. Itse veit
Sa mua tielle, tuolle vaikealle,
Jot' olen kulkenut. Nyt kukistaa
Sa tahdot, mitä rakentanut oot.
Ja mistä syystä?

EBN JAHIA.

                 Syyn mä selitän,
Jos halajatte tyynin mielin kuulla.
— Te arvelette, että näkö-aisti
On pantu silmään, välikappale
Kun vaan se onkin. Näkö virtaa sielun
Syvyydestä, ja silmän hienot hermot,
Ne käyvät aivoin salakammioista.
Jolantha tietäköhön kohtans' selvään.
Sisäinen silmäns' avatkaamme ennen.
Kuin ulkosilmään valo lasketaan.
Jokainen tarve sielullansa tulkoon
Ja valkeuden aavistus ja kaipuu.
Sill' onhan huomattava, kuninkaani,
Ett' ihmiselle mitäkään ei suoda,
Joll' ei hän tunne siihen tarvetta
Ja sielunpohjukkaista kaipausta,
Mi vaatii tyydykettä, kaikkialta
Esinettänsä etsiellen. Suokaa
Mun selittää se esimerkillä,
Mi teitä läsnä on. Tuo hauska tiede,
Runollisuuden kaunis taide, josta
Provence on kuulusa, se runotarten
Avulla meille annetahan. Eikö?
Mut annetaanko sitä kaikille?
Ei! Niille vaan, jotk' ovat ennen jo,
Kuin unissansa, runollisen mailman
Rintaansa kätkeneet ja kohden tuota
Nyt valpuisena ikävöivät.

KUNINGAS.

                          Ebn
Jahia, riidellä en tahdo kanssas.
Opissa sinun rinnalles en tule.
Mut sydämessän' sääli kovin ääntää
Ja perusteesi voiman hämmentää.
— Sit' en mä voi — ei, mahdotonta on se!

EBN JAHIA.

Tahtonne mukahan. Mull' ompi valta
Vaan neuvoa. Jos neuvohoni ette
Voi luottaa, oon mä täällä tarpeeton.
Hyvästi siis! Mä lähden luostariin;
Mun sieltä voipi löytää, mielenne
Jos muuttuvi. Mut muistakaatte vaan:
Kun mailleen aurinko on mennyt pois,
Ijäksi hukkui, mitä taiton' vois'.

(Lähtee pois sala-ovesta.)

KUNINGAS (yksin).

Oi kauheaa! Noin kalliist' ostaisinko
Tuon epävarman toivon, moisen toivon,
Mi kuitenkin voi pettää? Kuinka voisin
Suruttomuutens' nähdä kerrassansa
Suruksi vaikeaksi muuttuvan,
Nuoruutens' surkastuvan, riutuvan
Tuon tiedon tähden? Jäykkä ompi Ebn
Jahia; hänen täytyy myöntyä.
En lepäjä mä ennen, kun hän on
Mua kuunnellut ja myöden mulle antaa.

(Menee ulos lääkärin jälestä. Vähän ennen ovat Bertrand
ja Martha tulleet sisään.)

MARTHA.

Kuningas lähti pois ja, kuten kuului,
Vihoissa mielin; enkä näe mä Ebn
Jahiaa. Miten lienee täällä käynyt?

BERTRAND

Jumala ties, — mut huolestunut oon
Mä tästä. Pelkään, että lääkär' meidät
Lopuksi jättää pulahan.

MARTHA.

                        Sa luulet —?

BERTRAND.

Jumala suokoon, että hairahdun.
Mut ihmiset noin umpimieliset,
Noin harvapuheiset, kuin Ebn Jahia,
Mua kammottavat. Suoraan sanoen,
Mä pelkään moista, jolla mahti on
Niin kauhea kuin hällä. Sijallansa
Makaapi lapsi tuolla, kuin kuollut.
Tän miehen yksi vihka vaan, — ja tyttö
Kuin ihmeen kautta, hengetönnä taintuu.
Ei kelpaa se.

MARTHA.

              Tok' ole huoletonna.

Äläkä kiusaa itseäsi tyhjän
Pelolla! Unhottanut ootko, kuinka,
Kun saatetaan hän jällen heralle...
Ja amuletti rinnalt' otetaan,
Hän hohtaa, kuin ois terveys halli' uusi?
Ja onhan kummallista, että paljon
Enemmän uni tää, kuin öinen huokuu,
Virvottaa häntä, vahvistaa ja saapi
Mielensä hilpeäksi. Silmissäänkin
On joka kerta, kun hän heräjää,
Sen näen mä usein, loisto heleämpi.
On niin, kuin valon säde tien jo oisi
Osannut niihin hänen uinaillessaan.
Se hyvä merkki ompi, toivon ma.

BERTRAND.

No, ehk' oot oikeassa; saadaan nähdä!
— Nyt. lähtekäämme. Niitull' ompi yht
Ja toista toimimista väen kanssa.
Ja tytön jättää saa: hän nukkuu, eikä
Herätä voikaan ennen tuloamme.

(Menevät huoneuksen taakse.)



KOLMAS KOHTAUS.


Vaudemont'in TRISTAN. Orange'n JAUFFRED, kummallakin kitara olalla.

JAUFFRED (perällä, sala-oven takana).

Kavahtakaatte. Pilkku pimeä
Tääll' ompi.

TRISTAN (myöskin sala-oven takana).

             Päisin vaan... Mut seiskaa! tääll'
On ovi.

JAUFFRED.

        Ovi?

TRISTAN.

             Vartokaas... ja lukku.
Se aukee.
    (Tulevat sisään.)
          Mitä nä'enkään!

JAUFFRED.

                          Oi taivas!
Mi kukkain tuoksu!

TRISTAN.

                   Kasvitarha — täällä?
Välissä vuorten autioin! Ja kas
Tät' ihanuutta, — mikä järjestys!

JAUFFRED.

Ma aivan hämmästyn.

TRISTAN.

                    Ken paikan tään
On omistaja? Tehän täällä seuduin
Olette tuttu, lähell' asuttenkin.

JAUFFRED.

Jokapa tietäis! Tätä kasvitarhaa
Unissakaan en olo nähnyt koskaan.
Mi troopillinen kyllyys! Ontoin kasvein
Vihanta! Palmuja kas korkeoita!

TRISTAN.

Ja asuinhuoneusta! Kuinka soma!
Puoliksi murattein ja ruusuin peitoss'!
— Entäspä asukkaat?

JAUFFRED.

                    En näe mä ketä;
Tän huvipuiston luulen kokonansa
Ilmaantuneeksi joskus kesäyönä,
Jolloinka Luna suostui tulemaan
Endymionin luo, ja kätki puhtaan
Vuon onnensa Vaucluse'n vuoristoon.
Näin ollen, asukkaat kyll' ovat menneet.

TRISTAN.

Ei, kyllä tääll' on niitä, jotka aina
Tääll' ovat, asuvat, ja liikkuvat.
Kas tuoss' on käytävällä jäljet tuoreet.

JAUFFRED.

Niin oikein, pienten sieväin jalkain. Tulkaa!
Nuot johtanevat, meitä tolalle.
Ne vievät tuonne alas huoneen taakse.

TRISTAN.

Ei, vartokaamme, kunnes joku tulee.
Älkäämme rohjetko. Jo paha kyll',
Ett' omin valloin tänne tunkeilimme.

JAUFFRED.

No, olkoon. Niin jos onni meitä noutaa.
Kuin tähän asti, olen tyytyväinen. —
Sill' ompahan tää onneks' sanottava:
Viel' emme kauhan' olleet luostarista,
Hilpeinä kulkein, vuoroin lauleskellen,
Kun vilkaselta kuningas René'n
Mä näin; hän miettiväisnä astui haussa
Cordovalaisen lääkärin. Te välttää
Tahdoitte kuningasta, kanssanne
Mua veditten, ja yli puitten, pölkkyin
Pakoillessamme, vuoren juurella
Yht'äkkiä me huomaitsemme aukon,
Jok' ilmeisesti oli tehty. Tuota
Me tutkimme ja, ensin pimeässä
Hapuillen, tänne vihdoin jouduimme.
— Mut sanokaas yks seikka mulle: miksi
Tahdoitte karttaa kuningas René'tä?
Hänenpä tähtensä te tulittenkin;
Mua pyysitten te luoksi hänen käymään
Myötänne huomenna: ja olettenpa
— Niin, kaikkihan sen tietää — olettenpa
Kihlattu hänen tyttärensä kanssa.

TRISTAN.

Kihlattu? Niinpä sanotaan. Ma tuskin
Yhdeksän vuoden vanha olin, kun
Ma kihlattiin. Mun isän' ja Burgund
Niin saivat päätetyksi, silloin kuin tuo
Sovinto tehtiin kanssa kuninkaan.
Mut, Jauffred, nyt ma olen vanhempi.
Ja niinkuin moinen sovinto, mi kesken
Paraimman voiton oikeuten' alttiiks'
On pannut, niinkuin tuo mua suututtaa,
Niin suututtaa myös naittaminen moinen.
Mä ylemnielin tänne tullut oon;
Ja ylemnielin hieman vaan ma aion
Täss' asiassa tehdä.

JAUFFRED.

                     Kuningasta
Mun sääli on. Mä tiedän, että kauan
Iloinnut on hän tuosta sovinnosta,
Mi vahvistettiin tällä liitolla.

TRISTAN.

Niin, hällä siitä hyöty lie sen uskon.
— Te tämän tyttären kai tunnetten?

JAUFFRED.

En: hänt' on muutamassa luostarissa
Espanjan sydänmailla kasvatettu.
Hän sieltä tuodaan teidän tullessanne.
Mut älkää unhottako, missä oomme.
Sisälle tänne kyllä pääsimme,
Ja paikan ihanuutta ei voi kieltää.
Mut pääsemmekö yhtä hyvin pois,
On toinen seikka.

TRISTAN.

                  Hoo, ei ole vaaraa.

JAUFFRED.

Te ette kolkuta ja kuulustele,
Ovatko väet kotona? Ma saanko —?

TRISTAN

Ei, suokaa mun. Jos joku kalman henki
Tai velho täällä hallitsee, niin onhan
Se soveljasta, että vaara ensin
Mua kohtaa, joka teidät viettelin.

(Kolkuttaa ovea.)

Ei ketään.

JAUFFRED.

           Ovi aukaiskaa.

TRISTAN.

                          Ei käy
Se laatuun.

JAUFFRED.

            Koettakaa; kyll' laatuun käy.

TRISTAN.

No siis!
    (Aukaisee oven.)
         Oi taivas, Jauffred, mikä näky!

JAUFFRED.

Siis henki?

TRISTAN.

            Kuinka? Henki? — niin, ma luulen...
Mut joku valkeuden kirkas henki.
Oi kas! kas!

JAUFFRED (katsoo sisään).

             Kaunis tyttö vuotehella!
Hän nukkuu.

TRISTAN.

            Niin, hän nukkuu. Rinta nousee
Ja laskee hiljan hänen hengitessään.
Kas kuinka suunsa luontuu hymyhyn,
Juur' kuin hän huomais' ihastuksemme.

JAUFFRED.

Mä pyydän, Tristan, paetkaamme pois.
Mua huolettaapi kaunis näkö tuo.
Niin ylen viehättävä, ylen kaunis.
Tää ompi unilinna. Jalkamme
Jo salapauloiss' ovat, — paetkaamme!
— Mi teitä vaivaa, Tristan? Taivas! hän jo
Lumottu ompi. Seisoo tuijottaa,
Kuin maahan kiintynynnä. — Tristan, tulkaa!

TRISTAN (innostuneena katsoen sisään).

Oi hiljaa, Jauffred! herätä hän saattais'.
Oi hiljaa! Synti on tät' tyyneyttä
Ja rauhaa häiritä, mi leviää
Tuost' unen huopeest' yli kaiken luonnon.

JAUFFRED.

Oi kuulkaa!

TRISTAN.

            Hiljaa, hiljaa! Pyhäinen
On paikka tää.
    (Lankee polvillensa ja kurottaa käsiänsä avonaista oven kohden.)
               Oi, ällös suuttuko,
Pyhyyttömällä katsehella että
Mä lähenen sun lepovuodettas!

JAUFFRED (nostaa häntä ylös).

Voi nouskaa! Huolissani oon mä teistä.
Te noiduksihin ootte joutuneet.
Tuo näkö valhenäkö ompi. Tulkaa!

TRISTAN.

En saata.

JAUFFRED.

          Älkää toki kuvapatsaan

Tavalla seisoko! Nyt päätös tehkää!
Jos ette tule, mieltä rohkaiskaatte —
Tiedustakaamme, ken tuo impi on,
Herättäkäämme hän.

TRISTAN.

                    Ei — synti ois se.

JAUFFRED.

Jos ette te, niin minä.

(Menee sisään.)

TRISTAN.

                        Tuota hurjaa! —
Hän kutsuu häntä, — kuule! Kätehen
Hän tohtii häntä tarttua...

JAUFFRED (hämillänsä ulos tullen).

                            Nyt pois!
Ei voi hän herätä; — hän ompi jonkun
Salaisen loihtuvoiman vallassa.
Oi tulkaa! Hyvää en mä ennusta.
Olemme tunkenehet pyhyyteen,
Mik' uhkaa meitä kuolemalla.

TOISTAN.

                             Niin,
Pyhyyteen; ootte oikeassa. Mutta
Eloa — eikä kuoloa — se tarjoo.
Vaan — jättäkäämme tämä pyhä paikka,
Johonka tulemalla väärin teimme.
Hän nukkuu; — jalosti ei ole tehty.
Jos jäämme.

JAUFFRED.

            Siispä tulkaa!

TRISTAN.

                           Vartokaas,
Oi Jauffred! Kerta silmäillä mun suokaa!
Vaan kerran häntä lähemmältä katson,
Ja sitte tulen.

JAUFFRED.

                Kas, hän polvistuu...
Hän hiljan hänen kättäns' suutelee.
Ja häntä katsoo!... Hänen kaulastaan
Hän rihman irrottaa, ja ottaa sen.
No, kiitos Jumalan, tuoss' on hän jällen.

TRISTAN (tullen ulos).

Syvälle sydämeeni painanut
Nyt oon tuon kauniin muodon, haihtua
Ei voi se sieltä. Niin, nyt lähtekäämme,
Ja peljätkäämme paikan jumaluutta.
Mut palata ma olen luvannut,
Ja joll'en pety, kuuntel' unissaan hän
Suloisin hymysuin mun lupaustan'?
Kas tämän kannehen ma otin. Jauffred.
Hijoiltun kiven, hänen rinnaltaan
Jok' oli. Niinkuin David leikkas' Saulin
Hameesta tilkan hänen nukkuissansa.
Merkiksi, että Saulin henki hänen
Ol' ollut kädessänsä, niin tää kanne
Todistakoon mun täällä ollehen,
Mut että minun henken' joutui hänen
Käteensä, vaikkapa hän nukkui. Jauffred.
Tulkaatte!

(Menevät sala-ovea kohden, jolloin Jolantha tulee näkyviin
huoneen ovessa.)



NELJÄS KOHTAUS.


EDELLISET. JOLANTHA.

(Vaikka Jolantha on sokea, ovat hänen liikuntonsa vapaat
ja tarkat. Ainoasti kuuntelevan asentonsa kautta silloin
tällöin ja käsien ikäänkuin hapuilevista liikkeistä
havaitsee, että häneltä näkö puuttuu. Silmät ovat
auki, mutta usein alaspäin ja liikkuvat varsin vähän.)

JOLANTHA (ovessa).

Martha! Bertrand!

TRISTAN.

                   Ah, tuoss' on hän!

JOLANTHA.

Puhuihan joku.
    (Menee äänen johdolla suoraan Tristania kohden.)
               Ken on siellä?

TRISTAN

                              Outo,
Jok' anoo anteeks', ett' on huimapäänä
Hän paikan rauhaa häirinnyt ja teitä.

JOLANTHA

Sä kättä anna!
    (Tristan antaa kättä.)
               Et sä ole käynyt
Meill' ennen. Ääntäs en mä tunne. Kai
Sa Bertrandin tai Marthan kohtasit,
Kun tulit?

TRISTAN.

           Ketäkään en kohdannut.
Mun saatti tänne muuan sattumus.

JAUFFRED (erikseen Tristanille).

Vähäisen Bertrandista tiedustelkaa!

JOLANTHA (kuunnellen).

Ken on sun mukanas?

TRISTAN.

                    Mun ystäväni,
Ritari, trubaduri näiltä seuduin.

JOLANTHA.

Olette tervetulleet kumpikin.
Käykäätte sisään, siell' on viileämpi.

JAUFFRED (kiireesti).

Jos suvaitsette sen, niin tänne jäämme.
    (Erikseen Tristanille:)
Se kyll' on paras.

JOLANTHA (joka vielä pitää Tristania kädestä).

                   Kätesi on lämmin:
Ma suonen tykkimisen huomaitsen.
Sa varmaan palavoitsit matkalla.
Sun eikö ole jano? Maltappas,
Ma tarjoon sulle maljan viiniä.

(Menee sisälle huoneesen.)

TRISTAN.

Kuink' armas olento! ja jalot kasvot!
Mi lempeä ja hellä hiljaisuus
Niiss' on! Ja äänensä kuink' ihanainen!

JAUFFRED.

Olette oikeassa. Kun hän puhuu.
Vastustamatta mieli viehättyy
Ja Herran haltuun heittäyy ja hänen.
Jaloa sukua hän varmaan on.
Mut — olla vähän varoillaan ei haita:
Kun viini tulee, Tristan, älkää juoko!

TRISTAN.

Halulla juon mä hänen kädestään
Vaikk' kuoleman.

(Jolantha palaa tuoden kannua ja pikaria.)

JOLANTHA.

                 Täss' ompi viiniä,
Jot' isäni on tapa juoda. Liian
On väkevää se mulle. Maistakaatte!

(Kaataa pikariin ja kohottaa sitä Tristanille.)

TRISTAN (juodessaan).

Ihana, nuori neiti, — onneksenne!

JOLANTHA.

Otappa kannu, jos sun ystäväskin
Halaisi juoda. Hedelmiä poimin
Mä teille muutamia — viinamarjoj'
Ja taateleit', tai mitä parhain maistuu.

(Poimii viiniköynnöksistä huoneen läheltä ja muista puista
hedelmiä koriin, jonka hän ottaa pöydältä.)

TRISTAN (tarjoo pikaria Jauffredille).

Juokaatte, Jauffred!

JAUFFRED.

                     Ette mitäkään
Siis huomaa? teit' ei lainkaan rasita?

TRISTAN.

Ei, huolet' olkaa vaan.


JAUFFRED.

                        Siis onkohan

Se viiniä?
    (Maistaa.)
           Malvasiaa, kautt' taivaan!
Parempaa kuningas René'll' ei lie.
No, Tristan, minä juon, mut teidän siit'
On vastaaminen. (Juo.) Haa! Kuink' oivallisia!
Miss' semmoist' annetaan, ei siellä suinkaan
Vallitse mikään kalman henki.

JOLANTHA (lähenee taasen).

                              Täss'
On hedelmät, jos teidän haluttaa.
Mä pöydälle ne lasken.

JAUFFRED.

                       Kaunis neiti!
Jop' oletten te meitä virvotelleet.
Maljaamme viiniä jo laskeneet
Niin elävyyttävää ja harvinaista,
Ett' aivan syystä arvelemme, jotta
Talossa rikkaassa ja arvoisessa
Olemme vieraisilla. Ihanuus
Ja viini luopi laulun: suosiolla
Siis kuunnelkaatte pari sanaa, jotka
Värsyinä polvikkaina ilmi tuovat
Kiitollisuutemme ja mielemme.

(Ottaa käsille kitaransa ja laususkelee, pari kertaa kieliä
näpättyänsä, seuraavaa, jota hän säisfää yksinkertaisilla
akordeilla anapestisessä tahdissa.)

       Jo vauhdistaan
       Se tunnetaan,
   Tuo jahtihaukka lennossaan:
       Ja laulustaan
       Ja riemustaan
    Tunteepi kertun oksallaan.

       Miehuudestaan
       Ja toimestaan
    Ritari uljas huomataan;
       Mut soitostaan,
       Runoilustaan
    Tuo trubaduri tunnetaan.

(Muuttaa tahtia.)

    Mut linnaan jos outohon astuilet,
       Miss' urhoj' ja naisia viihtyy,
    Sa suosion saavasi toivoilet,
       Kun soittosi, laulusi kiihtyy;
    Ja maljan kun hempeä poikanen tuo
       Trubadurin terveydeksi,
    Niin huomavi, huulille viinin kun luo,
       Tämän paikan oivalliseksi.

(Lopettaa kovalla pääte-akordilla.)

JOLANTHA.

Suloinen laulus on ja mainiosti
Edistynyttä taitoa se näyttää.

TRISTAN.

Provence'n nuoremmista trubadureist⁵
On ystäväni suurimaineinen.

JOLANTHA (Tristanille).

Myös sulle annettiinko laulun mahti?

TRISTAN.

Ma olen hänen oppilaansa vaan.
Suvaitkaa sentään, — lempeisyytenne
Suo mulle rohkeutta lauleloon.
Mut hyvään tahtohoni tyytykää.

(Älottaa joka jakson seuraajasta parilla kitaran näppäämisellä.)

       Ma mailman puuhaa pakenin,
       Läpitse vuoren astelin
    Hapuillen vaivoin pimeässä.
       Ma vihdoin jouduin laaksohon,
       Miss' aimo, vilvas puisto on,
    Ma kauniit kasvit näin ja huoneen tässä.

       Mut tääll' on hiljaa; mitäkään
       En kuulo, linnun ääntäkään;
    Miss' onkaan uurasteljat, kansa missä?
       Kuhunka vaan mä silmän' luon,
       On hilja kautta laakson tuon;
    Juhlaista on, kuin illoin temppelissä.

       Ma huoneen oven auki saan,
       — Ja ah! kuin ruusu nukkuissaan,
    Jon mailmalt' Untamo on kätkenynnä...
       Ma sun näin uinuksissa noin,
       Ja kaikki, minne silmän' loin,
    Ol' lepohon sun kanssas viettynynnä.

       Niin lieden liekkikin, ja kas!
       Niin ilmakin sun poskillas,
    Ja latva palmun nyykkäs' nukkuissansa.
       Sun henkes kaiken elon soi,
       Sun kauttas kaikki vihannoi,
    Kaikk' kiinni silmäns' loi sun silmäs kanssa.

       Nyt heräsit — ja kerrassaan
       Myös luonto heräs' unestaan.
    Kuin aamun koitost' ois se herännynnä.
       Oi, ota, ruusu ontoin,
       Nyt vastaan mielisuosioin
    Tää aamutervehdys, mi heräs' ynnä!

JOLANTHA (Tristanille vähän ajan mietittyään, käsi otsallaan.)

Annappa mulle kitaras.

(Soittelee johdatusta ja säistää parilla tahdilla seuraavia jaksoja.)

    Kunnian suuren
    Se vieras on saava,
    Mi herttaisen mielen
    Tuo mukanaan,
    'Tuo tarinoita
    Ja lauluja, joita
    Me mielusat oomme kuuntelemaan.

    Mut suurimman kaikist'
    On kunnian saava
    Se vieras, mi voipi
    Kielien soinnun
    Lauluhan liittää,
    Ja värsyjen polviin
    Aatteita tuopi,
    Ja lauseille lentimet luopi.

    Myös pyhät voimat
    Laulajan kanssa
    Käy tupahan:
    Ja laulaessansa
    Käy ilma vienommin,
    Hiljallansa
    On kukkaskansa,
    Miettivi, kuulevi, tuoksuvi hienommin.

    Teitä, vierahat,
    Tänne kun tullen
    Ja lausuen, laulain
    Mielenne innon
    Mullekin soitte,
    Teitä mä kiitän!

    Mi, laulua tuota
    En kaikkia voinut
    Ma oivaltaa.
    Niin outona, unten',
    Kuin itsekin ootte,
    Se lens' ohi kuuloni,
    Vieritse luuloni,
    Jäänyt ei jälkeäkään.

    Laaksohon tänne,
    Puiden latvahan
    Laskevi joskus
    Outonen lintu.
    Ja illan tullen,
    Kaikk' kun on hiljoin,
    Käy satakielisen liiretys viljoin.
    Sen kummaa tahtia
    Kielien soitoll'
    Ei kenkään ennä.
    Sen kilvalla laulaa
    Huokuvin rinnoin
    Ei kenkään voi;
    Sulokaunoisesti sen ääni soi.

    Siell' onko, vierahat,
    Laulunne synty,
    Miss' surumieli
    Ja kaipuu — arvelen —
    Yöhyen tyynessä
    Uhkuvi ilmi?
    Ootteko ilmojen
    Liiteliöiltä
    Sävelet saaneet?
    Sävelet vilkkaat,
    Kummaiset, oivat;
    Kuink' unehessan'
    Ne korviini soivat!
    Sävelet lempeät,
    Juur' ihastuttavat,
    Minne jos kuuluvat,
    Kaikk' jalostuttavat.

JAUFFRED.

Oi, kuinka runollista!

TRISTAN (Jolanthalle).

                       Lauluamme
Te vertailette satakielen lauluun.
Oi, jospa oisin joku, vaikka pienin,
Vaikk' köyhin noista lintusista, jotk on
Luonanne täällä, saadakseni kuulla
Yhäti noita sulosäveleitä,
Joit' teidän rinnassanne heräjää.

JAUFFRED.

Oi jalo neiti, anteeks' antakaa,
Ett' teen mä yhden kysymyksen, jonka
ihailuksemme huulillemme saattaa.
Maailmast' erillään te ootte täällä.
Oivallisista noista lahjoistanne
Ei mitäkään Provence'n ritarit
Ja jalot naiset tiedä. Kenpä ootte
Te syntyänne? Kenp' on isänne?

JOLANTHA.

Vai et sä sitä tiedä? Sep' on kumma.
Tääll' ei käy kenkään, jok' ei häntä tunne.

JAUFFRED.

Mi hänen nimens' on?

JOLANTHA.

                      Raimbaud'ksi häntä
Nimitetään.

JAUFFRED.

            Raimbaud'ksi? Ritari
Hän onko?

JOLANTHA.

          Ritar'?

JAUFFRED.

                  Eli sotilas.
Kypärä, kilpi, kultakannukset
Häll' onko? Mikä hänen virkans' on?

JOLANTHA.

En koskaan ole tuota kysynyt.

JAUFFRED.

Mintähden teitä pidetähän täällä
Niin tarkoin?

JOLANTHA (kummastellen).

              Tarkoin?

JAUFFRED.

                       Niinpähän, niin yksin.

JOLANTHA

Ei yksin. Siinä aivan erhetyt.

JAUFFRED.

Mut tääll' ei ole ketäkään.

JOLANTHA.

                            Niin tääll'
Ei ole... siinä oikeassa oot...
En tiedä, mistähän se tulee. Muuten
En yksin ole täällä milloinkaan.
Mut varroppas, ma kutsun... Bertrand kyll'
On ilostuva teidän tulostanne.

(Menee huoneesen.)

JAUFFRED.

Nyt nähdä saamme, kenen on tää laakso.
Mut kovin mua aavistaa, ett' on täss'
Sekassa jotain salaisuutta, jot'
Ei minkään laakson herra kenenkään
Ois suonut vainustavan.
    (Osottaa ovea perällä.)
                        Huomatkaas,
Kuink' ovi tuolla taidokkaasti ompi
Kivillä, sammalilla peitetty,
Niin ett' ei, kun se suljetaan, voi vuoren
Rinteestä sitä erottaa. Nyt kuulkaa
Mun neuvoan' ja oven luona olkaa.
Ma varron, kunnes joku tulee. Sitte
Mä menon vuoren käytävähän, ett'
Ei voida estää palaustamme.
Kenties mä kohtaan jonkun väestämme.
Jos huomaan jonkun vaaran, palajan
Ma kohta. — Kai jo ymmärrätte, Tristan?

TRISTAN (omissa ajatuksissaan).
Niin, menkää vaan!

JAUFFRED.

                   Ah, huolissa te ootte;
Tuo kaunonen on viehättänyt teidät.

TRISTAN.

Kipeä oon ma. Hurmoksiss' on pääni.
Minusta on, kuin hiljainen tää laakso
Se määrä oisi, johon tähän asti
Oon pyrkinyt, kuin voitonhimoinen
Uljuuten' oikean sais levon täällä.

JAUFFRED (totisesti).

Tok' ette ole unhottanut, että
Teit' odottaapi kuningas René?

TRISTAN.

Niin, kuningas René! Oi, mitä huolin
Mä hänestä? Maakunnan, joka lailla
Ja oikeudella on meidän, jok'
On meidän miekoillamme valloitettu, —
Pitäiskö eestä sen mun kiinnittämän
Nuoruuten' hänen tyttäreensä, jot'
Ei kenkään tunne, kenkään ole nähnyt...
Kun mulla tääll' on...

JAUFFRED.

                       Älkää jatkako!
Te haaveksitte! Itse tiedätten
Te, mitä tulevainen aika teilt'
On vaativa. Mut hurmattu te ootte.
Tuo liekki rinnastanne riistäkää.

TRISTAN.

Oisinko hurmattu, jos tuota voisin?

JAUFFRED.

Nyt tullaan: — hiljaa!

(Jolantha tulee ulos jällen.)

JOLANTHA.

                       Olettenko täällä?

JAUFFRED.

Varromme teidän tuovan huoneen herran.

JOLANTHA (vähän alakuloisena).

Kaikk' on he kaukana. Ma kutsuin, vaan
Ei kenkään tullut. Miksi jättäneet
Mun ovat?

TRISTAN.

          Tulevat kai pian.

JOLANTHA.

                            Niin,
He kyllä tulevat. He viinamarjain
Korjuussa varmaan ovat. Siell' on mun
Myös tapa olla. Muuten joku heistä
Mun luonan' on.

JAUFFRED (hiljaa Tristanille).

                Te jäätte tänne?

TRISTAN.

                                 Jään.

JAUFFRED.

No niin, mä teon siis niin kuin lupasin.

(Menee kumartaen Jolanthaa, johon tämä ei vastaa.)

JOLANTHA (kuunnellen).

Sun ystäväs jo läksi.

TRISTAN.

                      Kohta taas
Hän palajaa. Mut, anteeks' antakaatte,
— Erääsen rikokseen mä syypää oon,
Jon sovittaa mä jällen tahdon. Teidän
Uinaillessanne äsken, pienen kanneen
Ma otin teiltä, muistoksenne vaan.
Täss' on se.

JOLANTHA.

             Missä?

(Tristan antaa hänelle amuletin, jonka hän kolmannessa kohtauksessa
otti hänen rinnaltansa.)

                    Kanne? Mun se onko?

TRISTAN.

Niin, niinpä luulen.

JOLANTHA.

                     Mun ei ole se,
Mut Marthalta mä kysyn.

(Laskee amuletin pöydälle.)

TRISTAN.

                        Mulle suokaa
Sen sijaan joku punaruusu tuolta,
Mi nostaa teidän kuvananne latvans'
Ylitse muiden kukkain vähempäin.

JOLANTHA.

Vai ruusu? Mielellän'.

(Poimii ja antaa hänelle valkoisen ruusun.)

TRISTAN.

                       Ah, valkoinenp'
On tämä! Antakaatte punainen,
Mi kaunis on kuin tekin.

JOLANTHA.

                         Punainen?
Mitäpä tarkotat?

TRISTAN (osottaen).

                 No, joku noista.

JOLANTHA.

Otappa itse se.

TRISTAN.
                Ei, ennemmin
Mä pidän tään, jon valitsitte te,
Jon poimi teidän kätenne. Ja oikein
Kun mietin, kiitänkin mä valintaanne.
Valkoinen ruusu, jonka helmass' uinuu
Noin raskasmielinen ja vaalas puna,
Tän puiston haaveellisen kaunoisuuden
Vertainen on. Yks ruusu antakaa
Nyt viel', ja valkoinen. Ma hattuhuni
Ne panen molemmat, ja tahdon kantaa
Ne teidän Iempivärinänne.

JOLANTHA (poimii ja antaa hänelle ruusun, mutta punaisen).

                          Täss'
On ruusu. Tätäkö sä tarkotit?

TRISTAN (hämmästyy).

Mä pyysin valkoista.

JOLANTHA.

                     Minlainen tää on?

TRISTAN.

Tää — tää...
    (Erikseen:)
             Haa, mikä mun aavistaa!
    (Ääneen:)
Hei, sanokaas —

    (Pitää Jolanthan edessä noita kahta ruusua ja muutamia
    muita, joita hän itse poimii lisäksi.)

                kuin mont' on ruusua
Mun kädessän'?

JOLANTHA (kurottaa kättänsä niitä saadakseen, silmiänsä avaamatta).

               No annappa ne tänne.

TRISTAN.

Ei, koskematta.

JOLANTHA.

                Kuinka voin ma muuten?

TRISTAN (syrjään).

Ah, sokea hän raukka on.
    (Ääneen ja vitkastellen.)
                         Ma luulen.
Ett' toki voipi.

JOLANTHA.
                 Ei, sä erhetyt.
Kun tietoa ma tahdon jostakin,
Minkaltaista se ompi, kuinka monta
Niit' on, niin tuntelen ma. Sehän selvää.

TRISTAN (hämillänsä).

Niin — oikeassa ootte — mutta väliin...

JOLANTHA.

Mut väliin? Puhuppa!

TRISTAN.

                     Ma tarkotan,
Ett'.. että löytyy kappaleita, joita
Vaan väristänsä erottaapi, niin
Kuin monet kukkaslajit, monet aineet.

JOLANTHA.

Niin laadun, kaavan suhteen, arvelet
Sa. Eikö niin?

TRISTAN.

               Ei, sit' en tarketa.

JOLANTHA.

Ja onkos kukkaa työläs tuntea?
Juur' hento, pehmyt, uhkea on ruusu,
Niin hieno tuntea, kuin ilman henki,
Ja lämpöinen kuin sekin kesä-illoin.
Neilikka onko ruusun kaltainen?
Sen tuoksu päätä huumaa, kuin tuo viini.
Jot' annoin sulle. Entäs kaktus? Eikö
Sen piikit tunnu niin, kuin vastatuuleen
Jää-siitehessä astuisit?

TRISTAN (erikseen).

                         Oi kummaa!
    (Ääneen.)
Sanottu eikö ole teille, että
Kaikk' kappalehet voipi erottaa
Etäältä kautta... näön, näkemällä?

JOLANTHA.

Etäältä? Kyllä. Pikku lintusen,
Jok' istuu huoneen harjalla, ma tunnen
Sen viserryksestä, ja ihmiset
Ma tunnen kaikki heidän puheestansa.
Heponi vilkkaan, jolla joka päivä
Ma ratsastan, ma hirnunnasta tunnen
Etäältä, käynnistään. — Mut näöllä?
Ei ole tuota mulle sanottu.
Se onko jotain, jolla tutkitaan?
Jokuinen konstillinen kapine,
Vai yksinkertainenko? Näköä
En tunne. Taidatko sa opettaa
Minulle näön käytöksen ja hyödyn?

TRISTAN (erikseen).

Oi Jumalani! Hän ei itse tiedä
Sokea olevansa.

JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).

                Mistä maasta
Sa oot? Sull' lauseit' ompi, joita kenkään
Ei täällä tunne; paljon, kuin jo sanoin,
Puheessas on semmoista, joka mulle
On outoa ja uutta. Onkohan
Se laakso, jost' oot sinä kotoisin,
Niin aivan toisen kaltainen kuin tää?
Siis tänne jää, jos voit, ja sitä mulle
Opeta, mitä tiedostani puuttuu.

TRISTAN.

Oi kaunis neito nuor', en voi, en taida
Opettaa teille, mitä teiltä puuttuu.

JOLANTHA.

Jos tahdot, niin ma luulen, että taidat.
Mua herkkäoppiseksi sanotaan.
Ja moni noista täällä käynehistä
Opetti mulle monta tointa, joita
Mä hyvin ymmärsin. Nyt koetappas.
En pety suinkaan: hyvä oot sa mulle:
Sun äänes hellä on ja lempeä,
Et tuota multa kiellä, kun mä pyydän.
Puhuppa; tarkoin puhettas ma kuulen.

TRISTAN.

Ah, vähän tarkka kuulunta teit' auttaa.
Mut — sanokaas: sen huomanneet kai ootte,
Ett' ilman erinäistä tarkotusta
Ja hyötyä ei ole yksikään
Ruumiinne kauniin jäsenistä. Sormin
Ja käsin tartutten te esineisin;
Jalkanne, vaikka pienet kyllä, vievät
Helposti teitä, minne halajatte.
Ja korvan koukeroisen kautta lauseen,
Sävelten ääni sieluhunne saapuu.
Puheenne käypi huuliltanne. Rinta
On suojus kevykäisen hengen tuon,
Mi huoletonna nousevi ja laskee.

JOLANTHA.

Sen kyll' oon huomannut. Mut jatkaa vaan.

TRISTAN.

Siis sanokaatte: mihin tarkotukseen
On Luoja teille suonut — silmänne?
Mi hyöty teill' on noista tähtilöistä,
Joill' itse on niin kumman kirkas loiste,
Ett'eivät päivän säteistä ne huoli —?

JOLANTHA (koskettaa silmiänsä, vähän miettien).

Mi hyöty, kysyt sä... Voi, kuinka kysyt!
Vaikk' — aatellut en ole tuota koskaan.
No, silmäni — sen helpost' ymmärtää...
Kun illoin oon mä väsyneenä, raskaast'
Unonen laskee silmillen', ja sieltä
Se valuu koko ruumiin yli, melkein
Kuin tunto sormen päästä leviää.
Siis tiedän silmän mua hyödyttävän.
Pait sitä, etkö itse usein huomaa,
Ett' on sun silmäs hyödyks' sulle? Kerran,
Kun maahan pientä ruusupensasta
Ma istuttuiin, juoksi muuan eläin
Ja puri sormeen'; tuosta kivusta
Ma itkin. Kerran taas, kun huolissan'
Ma kauan olin ollut, siksi että
Isäni poissa viipyili, mä itkin
Ilosta kun hän tuli. Kyyneleistä
Mä sydämellen', jok' ol' liian täynnä,
Sain huojennusta, silmäin kautta huoli
Ylitse tulvas'. Siis ei kysellä
Sun sovi, mihin tarkotukseen Luoja
On silmät unille suonut. Niiden kautta
Minulle lepo tuodaan, väsynyt
Kun oon ma. Niiden kautta lievitystä
Ma murheeseni saan ja niiden kautta
Iloni puhdistuu.

TRISTAN.

                 Oi anteeks' suokaa
Mun kysymyksen' oli julma. Moinen
Sisäinen sielun kirkkaus on teillä,
Ett'ette kaipaa tuota, jot' on meidän
Valosta lainaaminen silmäin kautta.
Tulisko aatella, ett' alkuperää
Oudoista olennoista ootte, joill on
Avuja toisenlaisia kuin meillä?
Tääll' yksin elätten; tää laakso näyttää.
Kuin loihdituksi vuorten lomihin.
Idästä, Peri-parvi kerallanne
Te tulittenko? Tyttäriä Brahman
Te lietto, jonkun Magin tänne tuoma
Luot' Induksen? Oi kaunis tuntematon!
Jos syntyisin te ootte ihmisistä,
Kut maata äidiksensä mainivat,
Jos ootte mieltyväinen tään maailman
Katoavaiseen riemuhun kuin minä,
Niin lempeästi ottakaatte vastaan
Ritarin suosittelu: kuulkaa hänen
Lupaustansa, ett' ei nainen ykskään,
Vaikk' ihanuuden, synnyn kautta kuinka
Etevä ois se, poista tuota kuvaa,
Jonk' ootte te mun sieluun' painaneet.

JOLANTHA (vähän viivähyksen perästä).

Kuink' kauheasti puhua sa taidat.
Milt¹ oot sa mestarilta taidon saanut
Noin viehätellä lauseill' oudoilla?
Minusta on, kuin yksin astuisin
Mä tietä, joll' en ollut ennen koskaan.
Mut kaikki, kaikki, mitä lausut, sentään
Taivaalliselta, herttaiselta kuuluu.
— Puhuppa taas. Ei, ällös puhuko!
Suo ennen mielessän' mun kuuleskella
Sanoja noita, joita lausuit, joista
Yht' aikaa riemastun ja huolestun.

(Jauffred tulee äkisti sisään.)

JAUFFRED (erikseen Tristanille).

Miesjoukko, näin mä, kaukaa lähenee.
Ja huomatkaas, ett' yksin oomme vaan.

TRISTAN (Jolanthalle).

Nyt, jalo neiti, lähteä mun täytyy.

JOLANTHA.

Voi! Miksi lähdet pois?

TRISTAN.

                        Ma tulen jällen,
Ja pian — tulen tänäpänä vielä.
Ettenkö tahdo käsin tunnustella,
Kuin pitkä oon, ett' taas, kuin yhdymme,
Te huokeammin minut tunnetten?

JOLANTHA.

Oi, miksi hyödyks'? Enkö tiedä, että
Niin korkea sa oot, kuin harva on?
Ylhäältä puhees mulle tulee, niin
Kuin kaikk', jok' ylhäist' on ja ihmeellistä.
Ja enköhän sun ääntäs tunne? Niin,
Kuin sä, ei puhu kenkään. Koko luonnoss'
Ei ole millään sävelell', ei äänell',
Ei millään soittimella, jota tunnen,
Niin vieno, helevä ja herttainen,
Niin raikas sointi, kuin sun äänelläs.
— Oi usko, sinut tuhansista tunnen.

TRISTAN.

Hyvästi siis, siks kuin taas yhdymme.

JOLANTHA.

Mun anna kättä. — Hyvästi! — Siis tulet.
Ja tulet pian? Ma odotan, sen tiedät.

TRISTAN (suutelee polvistuen hänen kättänsä).

Oi, ällös epäelkö, pian ma tulen.
Mun mielen' tänne hehkuu. Vaikka lähden,
Jää aatosteni paras puoli tänne,
Ja mitä viel' on mulla henkeä,
Luo teidän levotonna halajaa se.
Hyvästi!

(Menee sala-ovesta Jauffredin kanssa, joka jo ennen on
lähestynyt ovea.)

JOLANTHA (yksin, kuunnellen).

Nyt hän lähti! Läpi vuoren,
Jost' usein kuulin jalan oudon, nyt mä
Keveät kuulen askeleet. — Oi hiljaa —
En kuulo enää, kuulin, kerran vielä...
Mut nyt ne haihtui.
                    Tuleeko hän jällen?
Jos hän, kuin moni muukin outo ennen,
Tul' ainoan tän kerran vaan? Ah, ei!
Sanoipa hän, hän lupas', että tänään
Tuleepi hän. Mut kaste lankeaa,
Jo ilta joutuvi. Ei, eihän tänään,
Sit.' ei hän voi. Mut ehkä huomenna...
Kuink' on nyt yksinäistä tääll' — —



VIIDES KOHTAUS.


JOLANTHA. MARTHA. Sitte Kuningas RENÉ ja EBN
JAHIA. Viimeiseksi ALMERIK.

MARTHA (tulee huoneuksen takaa ja lähenee kiireesti
Jolanthan huomattuaan).

                                Laps' armas!
Mitäpä näen mä! Herällä... oot täällä!

JOLANTHA.

Oi Martha! vihdoinkin! Miss' oot sa ollut?

MARTHA.

Luon' niittulaisten. Mutta sanos, ken...
Ken on sun herättänyt?

JOLANTHA.

                       Omin päin
mä heräsin.


MARTHA.

            Kuink', omin päin?

JOLANTHA.

                               Niin, muust'
En tiedä. Mutta kuules, etpä tiedä
Sä mitään, tääll' on ollut vieraita —

MARTHA.

Kuin, vieraita? Nyt pilailet sa. Keitä?

JOLANTHA.

Kaks outoa, joit' en mä tuntenut,
Jotk' eivät ennen ole täällä olleet.
Ikävä oli, että olit poissa.

MARTHA.

Voi lapsi, puhu toki järjin! Vierait'?
Oi mistä... miten, tarkotan ma —

JOLANTHA.

                                 Mistä
He olivat, sit' en mä kysynyt.
Sanonut oot, ett'ei saa kysymällä
Vieraita vaivata.

MARTHA (toimentuen).

                  Mut, lapsi, keitä
No oli siis?

JOLANTHA.

Sit' en mä tiedä, mutta —

MARTHA.

Ja yksin olit sa?

JOLANTHA.

                  Ma sua huusin,
Mut et sä kuullut.

MARTHA (erikseen).

                   Jumalani, eihän
Lie kenkään vaan!..
    (Ääneen.)
                     Mut kerroppas —

JOLANTHA.

                                     Oi Martha,
Ei niiden vertaist' olo täällä yhtään
Viel' ollut, toisen niist' ei ainakaan.
Niin laita varmaan lie, ett' on hän jostain
Ihmeitten maasta, erilaisest' aivan,
Kuin meidän maamme. Sillä voimakas
Hän oli puheissaan, ja kuitenkin
Niin hellä, herttainen, kuin sinäkin.

(Kuningas René ja Ebn Jahia tulevat toisten huomaamatta
sisään sala-ovesta ja viipyvät kuuleskellen perällä.)

Mua tervehti hän runolla — oi Martha!
Juur' eriskummaisella runolla,
Mi kyyneleet toi silmihini, vaikka
Osaksi vaan ma tuota ymmärsin.

MARTHA.

Toimennu, armas!
    (Erikseen:)
                 Mitä saan ma kuulla?
    (Ääneen:)
Mut sano, mistä puhui hän sun kanssas.

JOLANTHA.

Monesta — monest' oudost' asiasta.
Hän monta tiesi seikkaa, joit' en kuullut
Ma ole milloinkaan. Hän sanoi — vaan
En tajunnut mä häntä — sanoi, että
Juur' monta kappaletta erottaapi
Etäältä silmän kautt'.

MARTHA (erikseen).

                       Oi Jumala!

JOLANTHA.

Tajuutko sinä hänen tarkotustaan?

MARTHA (huomaa äsken tulleet).

Kuningas tääll'! Oi taivas!

KUNINGAS (erikseen Ebn Jahialle).

                            Mitä kuulen!
Jo ilmotettu mulle on!
    (Astuu esiin lääkärin kanssa.)
                       Mun lapsen'!

JOLANTHA (lankee hänen kaulaansa).

Isäni armas, joko oot sa tullut!

KUNINGAS

Opettajasi tuon ma, Ebn Jahian.

JOLANTHA.

Vai hänkin. Suo mun sua tervehtää!

(Ebn Jahia kurottaa hälle kättänsä.)

KUNINGAS (vie Marihan syrjäpuoleen, joll'aikaa Ebn Jahia
puhuttelee Jolanthaa ja tarkastaa salaa hänen silmiänsä).

Mi tapaus on tääll' —?

MARTHA.

                       Oi, sit' en tiedä.
Kun nukkui hän, me siihen luotimme,
Ett' ei hän ennen heräjä, kuin häntä
Herätetään, ja poijes lähdimme.
Sill'aikaa — sanoo hän, mut mahdollist'
Ei lie se — joku outo tääll' on käynyt.

KUNINGAS.

Varomatonta mua! Ebn Jahiaa
Kun seurasin, ov' auki unhottui.
— No, Martha, outo tuo?

MARTHA.

                        Sen verran kuin
Voin päättää, kun hän viel' on hämillään,
Se hänen sokeudestansa puhui.

KUNINGAS.

Vai siitä! Siis on Luojan tahto, kaikk'
Ett' eeltäpäin on hänen tietäminen.
No niin!
    (Viittaa lääkäriä.)
         Oi Ebn Jahia! kuulitko?

EBN JAHIA.

Ma kuulin; sattumus on auttanut.
Ja eräs outo hänet herätti.
Ma tuolta pöydält' amuletin löysin.
— Tilansa himmeästi vaan hän tuntee.
Mun täytyy vaatia, ett' toki, niin
Kuin lupasitte, ilmotatte hälle —

KUNINGAS.

Niin oon jo aikonut.
    (Lähestyy Jolanthaa, joka tällä aikaa on puhunut Marthan kanssa.)
                     Mun tyttären'!
Nyt huomaavasti korvas kallista!
Salata kauemmin en saa, ett' elos
Eräässä käännekohdass' on, mi vaatii
Levollisuutta. Voitko maltilla
Sa mua kuulla, voitko maltilla,
Jos huoli sua kohtais' äkkiä,
Sa tuota kestää?

JOLANTHA.

                 Isä, puhu vaan!
Mun huolen' huojentuu, sun suustas kun
Sen kuulen.

KUNINGAS.

            Kuulo siis, Jolanthani.
— Mit' outo tuo on sullo sanonut,
En tiedä. Luulen tok', ett' ilmaissut
Hän on, mit' aivan tarkoin salanneet
Sinulta oomme tähän asti: että
Sun sielus puuttuu mahdikasta lahjaa
Käsittämään maailmaa ympärilläs.
Niin on. Sa puutut näön aistia.

JOLANTHA.

Hän sanoi niin, mut en tuot' ymmärtänyt.

KUNINGAS.

Siis tiedä, että löytyy valon voima.
Ylhäältä, tuulen, raju-ilman lailla
Se tulevi ja yhtä ripsahasti.
Kaikk' esineet, se joihin koskee, saavat
Silt' eri tunnusmerkin, uuden arvon.
Ja lämpymään se liittynyt on usein.
Tien meihin saavuttaa se kautta silmän.
Ja vasta silmän näkövoiman kautta
Maailman rakennuksest' oikean
Me saamme käsitteen, minlaisena
Se lähti Luojan kädestä, ja hänen
Hyvyydestään ja viisaudestansa.
Mit' oot sa vaivoin arvata nyt saanut,
Sit' ohjaa silmä meidät näkemään,
Lajilta, muodost' oitis tuntemaan.
    (Mielenliikutuksella.)
Huolemme kaikki korvas' vähän vaan sen
Vahingon, jonka lapsena jo kärseit.
Kaikk', jonka voimme, oli: surun taakkaa
Nuorilla hartioiltas huojentaa,
Ja katkeraa sen juurta sulta peittää.

JOLANTHA.

Oi isä! sanat kummat, mulle oudot.
Maailman rakennus, minlaisena
Se lähti Luojan kädestä, vai tuot' en
Ois tuntenut? se mult' on suljettu?
Kuin niin sa sanot? Enkö siis ma tunne
Luojaani mailman rakennuksest'? Ei!
Siis tuulen väkevyys, sen vieno löyhkä
Ja lämpö, kautta maan kun leviää se,
Ja luonto maan, sen voima kukat, kasvit
Hedelminensä kasvatella, eikö
Metalli, kivi, eikö virran vyöry
Ja lintuin kuorilaulu tuonut ilmi
Luojaani mailman rakennuksessa?
Ja enkö ole sulta, kaikilta,
Jotk' ovat mulle kalliit, saanut tietää
Luojamme tarkotusta mailman suhteen?
Hänenpä tahtons' ilme itsekin
Ma oon. Jos minne käännyn: koko luonnoss',
Omassa itsessän' ja muiden lauseiss',
Äärettömissä jaksoiss' aatteiden,
Kaikissa kohtaa mua sama ääni.
Julistain Jumalaa ja maailmaa.

KUNINGAS (erikseen lääkärille).

Ah, Ebn Jahia! sulo-uskon tuon
Me oomme häirinneet!

JOLANTHA.

                     Ja selko mulle
Nyt tehkää: silmän näkövoimall' oon
Mä ymmärtävä mailman. Äskeinen
Tuo outo, jonka puhe syvälle
Mun mieleheni painui, näöstä
Myös hänkin puhui. Mitä siis saan nähdä?
Oi, isä! voinko nähdä hänen äänens',
Mi riemuin, huolin sydämeeni koski?
Mä silmin näenkö satakielen laulun,
Jot' usein miettinyt ma oon ja turhaan
Koetellut aatteissani seurata?
Sen laulu onko kukka, jonka tuoksun
Ma tunnen vaan, mut en sen kasvua,
Ei lehdykkää, ei kantaa?

KUNINGAS.

                         Lapsi armas!
Mua surettaa jok'aino kysymykses.
Sa tietäös: mull' ompi toivo.
On toivo, joka, piti tähän asti
Isääsi voimass', että näkö voidaan
Sinulle antaa, että silmäs taas
Voi aukeentua valon sätehille.
Opettajas, sun ystäväsi Ebn
Jahia, lääkärinä kauan on
Jo valniistaunut siksi hetkeks', jonka
Hän myöteljääksi ennusti. Nyt on.
Laps' armaisin, se tullut. Hänen haltuun
Hä itses anna. Hänen kanssaan käyt
sä sisään. Marthan myötänne mä lasken.
Sä ensin menet tainnoksiin... ja sitte,
Jos taivas sallii, heräjät sä, lapsen' —

(Keskeytyy.)

JOLANTHA.

Mik' on sun? Miksi kätes vapisee?
Oi isä, etkö riemuitse, ett' on
nyt hetki tullut, jota kauan varroit?
Pelkäätkö, ett' ei tämä onnistu?
Mut enkö sentään jää mä ainiaaksi
Sun tyttärekses, jota rakastat,
Jok' iloitsee sun rakkaudestas,
Osaansa tyytyväisnä —? Laske siis
Nyt mua menemään.

KUNINGAS.

                  Jolanthani!

JOLANTHA.

Oi, älä pelkää! Minkä mietti viisas
opettajan', se onnistuupi; — niin,
Sen tiedän, mull' on tunne, moinen juur'.
Kuin nyt jo tuntisin tuon kumman voiman,
Valoksi jota sanot, juur' kuin tänään
Jo minuhun se entäis'. Ah, kun hän,
Tuo kumma outo oli täällä, tunteen
Havaitsin, jot' en onnen havainnut;
Ja joka sana, jon hän lausui, kaikuu
Mun sielussan', kuin kanteleessa, uusin,
Ei koskaan ajateltuni sävelein.
— Sanoitpa äsken, että valon voima
On ripsas, että kaikki, johonka
Se koskee, uuden arvon saa, ett' usein
Se liittyy lämpymään — niin, eikö totta,
Sydämen lämpymään? — oi, sen mä tiedän.
Jos tuo se on, jon sanot valoksi,
Niin aavistaapi mua, että tänään
Se mulle ilmestyy. Mut yhdessä
Sä petyt: silmällä ei suinkaan näe.
Vaan täällä, luona sydämen on näkö.
Sisässä tääll' on, sulo-muistelona,
Tuo valon kajastus, mi mua kohtas',
Tuo valo, jota kohden nyt mä lähden.

(Menee sisään Marthan kanssa, joka tällä välin oli lähestynyt.)

KUNINGAS (lääkärille, kun hän on sisään menemäisillänsä).

Oi, varro, Ebn Jahia! — Käsitätkö
Sa tuota? Kenpä lie tuo vieras, joka
Häiritsi hänen sydämensä rauhaa?
Mit' aatella mun tulee puheestaan
Noin innokkaasta? Mitä arvelet?

EBN JAHIA.

Ei olo nuoren mielenkääntehistä
Juur helppo päättää. Tämän ehkäisee
Mun tuumani, sen myönnän.

KUNINGAS.

                          Selitäppäs —

EBN JAHIA.

Niin, levon jos hän saapi aatellessaan
Tuot' outoansa — tämä aatos näyttää
Hänessä vallitsevan — niin mä pelkään,
Ett onni taitoan' ei kaunista.
Se puuttuu siten alustaa. Mut ehkä
Tuleepi tässä kohden tarpeen vaihdos,
Jotk' yhdessä, ja yhtä halukkaasti
Kaipaavat tyydykettä. Ollen niin,
On mulla toivoa, mut — vähän vaan.

(Menee sisään.)

KUNINGAS.

Oi Jumala! Ken on tääll' ollut? Bertrand
Sit' eikö tienne —
    (Almerik tulee sala-ovesta.)
                   Almerik! sä täällä?

ALMERIK.

Tuon teille kirjeen.

KUNINGAS.

                     Kirjeen? Tristanilta?
    (Aukaisee kirjeen.)
Niin, hältä on se.
    (Lukee.)
                   Mitä näen mä! — Kuule!
Hän rauhan rikkoo... tekemämme liiton
Hän purkaa tahtoo —

ALMERIK.

                    Tahtoo liiton purkaa?

KUNINGAS (lukien).

Mi kumma! Myöntää väärin tekevänsä.
Ja senvuoks' asian mun haltuun' jättää:
Mut — epää liiton tyttäreni kanssa!

ALMERIK.

Sit' ylpeää!

KUNINGAS.

             Ah, Almerik! Mua noutaa
Mun vanha kova onneni. Mä pelkään,
Ett' enne tää on paha tämän hetken
Tapahtumalle. Tämän naimisen,
Jost' unelmat niin kauniit näin, mä liitin
Keveämielisesti tuohon toivoon,
Ett' taas Jolanthani sais näkönsä.
Mun toinen toivon' petti, toinen lie jo
Perästä tuokion — mut ei! en tahdo
Nureella itseäni halventaa.
Tapahtukoonpa, mitä Luoja sallii.
— Ken kirjoen toi?

ALMERIK.

                   Yks miesi Jauffredin.
Jauffredin luona Tristan on, hän sanoi.

KUNINGAS.

Jauffredin luon'? No siis on ehkä toivo —
Kenties voi hän — Mut hiljaa! kuulen häikkää
Ja miekkain kalskeen — tuolla käytävässä...

ALMERIK (joka lähenee salakäytävää).

Väkisten ryntävät ne —

KUNINGAS.

                       Väkisten?
Voi kelvotonta!

ALMERIK.

                Väkeämme siell'
On joku vaan.

KUNINGAS.

              Nyt miekkaan. Kostamatta
Ei herjaa kenkään kuningas René'tä.



KUUDES KOHTAUS.


Kuningas RENÉ. ALMERIK. TRISTAN välkkyvässä asepuvussa seuroinensa.
Sitte JAUFFRED seuroinensa.

(Tässä kohtauksessa kajastaa iltarusko laaksossa, ja kaukaisilla
vuorilla, jota kestää näytelmän loppuun asti.)

TRISTAN.

Takaisin! Joukkionne vuoren juurell'
On voitettuna. Vangiks' antaukaatte!

KUNINGAS.

Ken oot sa, hurja, jonka julkeus
Aseilla riivoaapi paikan tään?
Nyt herkee! kostoan' jos tahdot välttää.

TRISTAN.

Sa sanojasi säästä. Min' en pelkää.
Mä kyllä luulen tätä paikkaa jonkun
Pahaisen vallan alaiseksi. Mut
Mua innostaapi valta moinen, jok'
Ei tuota pelkää. Vuoren peikot jos
Sua puoltavat; jos loitsia sa oot,
Mi luotat voimiin salaisiin, niin tiedä:
Mun miekkan' pyhä isä vihki. Vyöni
Marian luostarissa Avignoniss'
On hurskas priorinna ommellut.
Tää asu kätkee aikeen sua häätää,
Kuin pyhä Yrjö lohikäärmettä.

KUNINGAS.

Sä mieletön! Mi tänne sinut saattaa?

TRISTAN.

Sa vastaa! Laakson hallitsia ootko?

KUNINGAS.

Mä kyll' oon hallitsia laakson tään,
Ja enemmänkin; mut ken sinä oot?

(Jauffred tulee sisään seuroineen.)

JAUFFRED.

Mitäpä näen mä! Kuningas René!
    (Lankea polvilleen.)
Oi kuninkaani!

TRISTAN (erikseen).

               Kuningas René!

KUNINGAS.

Sa, Jauffred, yksin vehkein kanssa moisen.
Mi rikkoo kuninkahan rauhaa?

JAUFFRED.

                             Anteeksi
Edellä riensi hän — mä myöhästyin.

KUNINGAS (Tristanille).
No, kenpä oot sa?

TRISTAN.

                  Vaudemont'in Tristan
Ma oon; sen nimen varmaan tunnetten.

KUNINGAS.

Kuin? Tristan?
    (Jauffredille:)
               Onko totta?

JAUFFRED.

                           Totta on se.

KUNINGAS (muistelIen).

Ja tekohan se täällä kerran tänään
Jo olitten?

TRISTAN.

            Niin, minä, kuninkaani!
Mun saatti tänne sattumus, ei hurjuus.
En luullut teitä paikan haltiaksi.

KUNINGAS.

Ja nyt, — mik' uudestaan tuo teidät tänne?

TRISTAN.

Sen tiedätten.

KUNINGAS.

               En tiedä. Puhukaa!

TRISTAN.

Ivaatte; sillä kukkalaakso tää,
Niin kumma kaikin puolin, tallettaapi,
Parhaana ihmeenänsä, kaunokaisen,
Jot' arvoisesti laulull' ylistää
Ei voi Provence'n kaikki trubadurit.

KUNINGAS.

Ja tämä kauno? Jatkakaa!

TRISTAN.

                         Mun mieltän
Niin liikutti, ett' en voi hallita
Sit' enää.

KUNINGAS.

           Tiedättenkö, ken hän on?

TRISTAN.

En, mutta sanansa ja kasvons' suurta
Sukua, jaloutta kuvastaa.

KUNINGAS.

                          Ettenkä huomannehet, että, vaikka
Kyll¹ luonto hänt' on muuten suositellut,
Hall' yks on puute —

TRISTAN.

                     Sokea hän on!
Mut sieluhuns' on sytytetty valo,
Mi kirkkaamp' on kuin tuo, mi hältä puuttuu!

KUNINGAS.

Tiedätte hänet sokeaks' ja sentään —?

TRISTAN.

Ja sentään kultaisen mä kreivin-kruunun
Ilolla lasken hänen jalkains' juureen.

KUNINGAS.

No, kautta kuvan pyhäisen Clairvaux'ssa!
Te suurin ihme täällä laaksoss' ootte.
Aseissa käsin tänne tungetten
Te tuota voittamaan, jok' ol' jo teidän,
Mut jonka ylpeästi hylkäsitte.

TRISTAN.

Mitenkä, kuninkaani?

KUNINGAS.

                     No, tuo kauno,
Mi teidät viehätti, on — tyttäreni.

TRISTAN.

On tyttärenne?

KUNINGAS.

               Niinpä, nuori kreivi!
On sama, josta kirjeess' ilmotatte,
Ett' ette millään muotoa voi ottaa
Avioksenne: sama, jota niin te
Kamootte, että melkein heitätten
Lothringin, hänestä vaan päästäksenne;
Ja vielä sama, jonka lumonneet
Niin ootte, jotta pelkään, ett' ei voi
Hän raukka teitä heittää.

TRISTAN.

                          Kuninkaani!
Tuo onko totta? Sananne, ne hurmaa —

KUNINGAS.

Niin on, kuin sanoin.

TRISTAN.

Mut mist' on hän syystä —?

KUNINGAS.

Tääll' laaksossa! Sen saatte kohta tietää.
Te ette arvaa, herra kreivi, että
Juur' kummaisella hetkell' ootte tulleet.
Jolantha, armas lapsen', alituiseen
Pimeyteen, kentiesi, tällä haavaa
On heitetty, tai valon ihanuuteen
Hän ehkä heräjääpi.

TRISTAN.

                    Kuninkaani!
Oi, mitä sanotten?

KUNINGAS.

                   Juur¹ tällä haavaa
Cordovalainen lääkär', Ebn Jahia,
On koettaa päättänyt —
    (Lähenee ovea.)
                       Oi hiljaa! kuulen
Sisällä liikuttavan. Kuunnelkaamme!
Hän puhuu... Tristan! mun Jolanthan' puhuu!
Oi, riemun sanojako, vaiko huolen
Nyt hiipii hurskahilta huuliltaan?
— Nyt joku tulee —



SEITSEMÄS KOHTAUS.


Edelliset. BERTRAND. Sitte MARTHA. JOLANTHA ja EBN JAHIA.

KUNINGAS (Bertrandille, joka tulee ulos huoneesta).

                   Sano, Bertrand, joutuun.
Mitenkä käy?

BERTRAND (hämillään).

             Ah, en mä tiedä. Nyt
Hän heräsi, ja temppu on jo tehty.
Ma ulos riensin pelosta.

(Martha tulee kiireesti ulos.)

MARTHA.

                         Hän näkee.

KUNINGAS.

Hän näkee —?

TRISTAN.

             Onko mahdollista?

MARTHA.

                               Hiljaa!
Tuoss' on hän.

(Ebn Jahia tulee ensin ovesta, kädestä taluttaen Jolanthaa ja
viittaa toisille, että he vetäytyvät takaisin. Nämät osottavat
äänettömällä näyttelyllä osanottoansa lähinnä seuraavaan.)

JOLANTHA.

               Minne mua viet? Miss' oon
Ma? Tue — pidä kiinni!

EBN JAHIA.

                       Toinnu, lapsen'!

JOLANTHA.

Ei, pidä kiinni — seisatu! Oi, tääll'
En ole koskaan ollut... mitä teen näin
Oudossa paikkaa?... Mik' on tuo? — Äl' laske!
Se lähenee... se mua pelottaa.

EBN JAHIA.

Jolantha! toimennu! Luo silmäs maahan,
Jok' ain' on ollut armas ystäväs ja
Tutusti vielä sua tervehtii.
Näet tässä hoitamasi kasvitarhan.

JOLANTHA.

Mun kasvitarhan'? Enhän tunne tuota...
Noin hirmuisia kasveja — oi varo!
Ne laukee päällemme.

EBN JAHIA.

                     Oi, älä pelkää!
Ne ovat taatel'-palmuja, jon lehdet
Ja hedelmät sä hyvin tunnet.

JOLANTHA.

                             Noit'
En tunne, en —
    (Luo silmänsä ylöspäin.)
               ja tämä kirkkaus,
Mi kaikiss' ympärillän' on — tuo kaarros
Jok' yli kaiken käy — kuin korkealta!
Mik' on se? Jumalako? Hänen henkens'
Se onko, josta ootte sanoneet,
Maanpiirin täyttää?

EBN JAHIA.

                    Tämä kirkkaus.
Jon näet, on valon kirkkaus, ja Jumal'
On siinä, niin kuin hän on kaikissa.
Ylhäinen sinilaki tuo on taivas,
Ja Jumala on sinne, arvelemme,
Majansa asettanut. Lapsi armas,
Notkista polves, kiitos nosta taivaan
Lakea kohden, kohden Jumalaa.
Ja rukoile!

JOLANTHA.

            Ah, neuvo mua oikein
Rukoilemaan. En tiedä vielä, kuinka
Rukoilla tämän mailman Jumalaa.

EBN JAHIA.

Oi lapsen', lankee polvilles ja lausu:
Ylhäinen henki, joka puhuit mulle,
Kun yö mun peitti silmän', mua johda
Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun
Pysyä sinussa maailmassa!

JOLANTHA (polvisillaan).

"Ylhäinen henki, joka puhuit mulle,
Kun yö mun peitti silmän¹, mua johda
Sua etsimään tän mailman loisteess', suo mun
Pysyä sinussa maailmassa!"
- Ah niin, hän mua kuuli — sen ma huomaan.
Vakuutuksensa, rauhans' suo hän mulle.
Hän ompi ainoinen, mi mulle puhuu
Näkymätönnä, tutusti, kuin ennen.

EBN JAHIA.

Nyt nouse ylös, laps', ja tänne käänny!

JOLANTHA.

Oi sano, mitk' on olennot nuot suuret?

EBN JAHIA.

Sa tunnet ne.

JOLANTHA.

              Oi, mitäkään en tunne.

KUNINGAS (lähenee liikutetulla mielellä).

Jolantha, tunne minut, tunne isäs!

JOLANTHA (hänen sylissään).

Mun isän'! — Oi, sa oot mun isäni!
Niin sinut, äänes, syleilys mä tunnen.
Jää tänne, tuekseni, turvakseni!
Juur' outo oon ma valon maailmassa.
Otettu mult' on kaikk', jon tunsin, kaikki,
Jok' ennen oli lapses onnena.

KUNINGAS.

Käennyt oon ma sulle turvan antaa.

JOLANTHA.

Ket' aattelet?

KUNINGAS (osottaen Tristania).

               Kas, tuoll' on yks, ku vartoo.

JOLANTHA.

Tuo vieras tuolla? Onkohan se muuan
Kerubi, puhuneet joist' ootte ennen?
Niin, valkeuden kerub', jok' on tullut?

KUNINGAS.

Sen tunnet. Puhutellut oot hänt' äsken.

JOLANTHA.

Kuin, häntä? hänt'?
    (Pitää kätensä silmillään.)
                    Oi, isä! ymmärrän.
Uljaassa olennossa tuossa lie
Se ääni, jonka kuulin, raikas, vieno,
Tuo ainokainen koko luonnossa.
    (Tristanille, joka lähenee.)
Oi, puhu! Sana vaan noist' äskeisistä.

TRISTAN.

Nuor¹ ihanaiseni!

JOLANTHA.
                  Oi kuule! kuule!
Sanoilla noilla valon ensi säde
Sieluuni osasi, tuo sulo puhe
Mun sydämeni lämpymähän liittyi.

TRISTAN (likistää häntä rintaansa).

Jolantha! Jalo!

KUNINGAS (pitää kätensä heidän ylitsensä).

                Teitä siunatkoon
Se Jumala, jonk' ihmeit¹ ihailemme!




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas René'n tytär : Lyrillinen drama yhdessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.