Title: Voiton päivä; Vala; Kotiin : Historiallisia näytelmiä
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Voiton päivä; Vala; Kotiin : Historiallisia näytelmiä" ***


VOITON PÄIVÄ; VALA; KOTIIN

Kolme istoriallistaa kuvaelmaa


Kirj.

KUSTAA WILKUNA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1921.



VOITON PÄIVÄ

Historiallinen kuvaelma


Esitetty Lapuan päivillä 14/VII 1921.



HENKILÖT:

ADLERCREUTZ, komentava kenraali Lapuan taistelussa.
RAMSAY      |
JÄGERSKIÖLD | Luutnantteja.
WIRZÉN      |
WANSÉN, Wirzénin sotilaspalvelija.
af BJERKÉN, ylilääkäri.
VÄLSKÄRI.
TORPAN MUORI.
SOTILAITA.

Tapahtuu 14 p. heinäk. 1808 Lapuan Ritamäellä.



NÄYTTÄMÖNÄ


taustalle kohoava mäenrinne. Oikealla torpantuvan matala seinä pienine
ikkunoineen ja ovineen. Vasemmalla, edellistä vastapäätä ja enemmän
etualalla, olkikattoisen ulkohuonerivin seinämä. Perällä kaivo ja
sen takana louhuinen mäenrinne. Vasemmalta, ulkohuoneen ja taustana
olevan metsän välitse johtaa pihaan tie. Keskellä pihaa lattea kivi,
jonka päällä ja vierustalla kaikenlaisia sitomavehkeitä ja kirurgisia
tarpeita. Kaivon luona vankkurit, joilla pienoinen viinatynnyri,
kirstuja y.m. Pihalla, kiven lähistöllä, myöskin avonainen kirstu. —
Varjossa ulkohuoneen seinustalla makaa tai istuu seinään nojaten joukko
sotilaita, joilla on side kenellä päässä, kenellä kädessä tai jalassa.
Seinän nojalla musketteja ja miekkoja.

Esiripun noustessa sitoo välskäri, joka on ylisillään ja hihat
käärittyinä, erään seinustalla olevan sotilaan päätä. Tohtori Bjerkén,
niinikään ylisillään ja hihat käärittyinä, istuu kivellä ja penkoo
kirstua. Taustalla näkyy puiden välissä kuhiloituja musketteja sekä
muutamia sotilaita, jotka tupakoivat ja istuskelevat varjossa.

Koko kuvaelman ajan kuuluu etäämpää vasemmalta katkeamaton kiväärien ja
kanuunoin pauke.

SOTILAS 1 (Jonka päätä välskäri sitoo.)

En kuule mitään, huutakaa kovemmin!

VÄLSKÄRI (Kumartuen huutamaan miehen korvaan.)

Sitä vain, ettei tämä hengenvaarallinen ole. Parin kolmen viikon
päästä olet jo ennallasi.

SOTILAS 1.

Entä kuuloni?

VÄLSKÄRI

Ei korvissa ole mitään vikaa, ne ovat vain lumpeessa. Huomenna on kuulo
jo ennallaan. Kivistääkö haavaa kovastikin?

SOTILAS 1

Ei, mutta muuten tuntuu pääni kuin savimöhkäleeltä. Sitokaa lujaan,
ettei se hajoa, kun minä lähden tästä uudestaan tappeluun.

BJERKÉN (Päätään nostaen.)

Sanokaa, että hänen on pysyttävä alallaan, muuten on henki vaarassa.

VÄLSKÄRI

Arkkiaatteri kieltää liikkumasta, muuten on henki vaarassa.

SOTILAS 1

Vaarassa? Eikö se sitä ole ollut alunpitäen? — Kerkesin juuri päästä
parhaaseen tappelun makuun, kun tuli se pommi-piru! Haluaisin mennä
työtäni lopettamaan.

BJERKÉN

Kieltäkää häntä puhumasta. Se voi aiheuttaa verenvuodon aivoihin.

VÄLSKÄRI

Sinun täytyy pysyä hiljaa, muuten olet mennyttä kalua. (Sitomisen
lopettaen.) Kas niin, laskeudu nyt pitkällesi ja pysy rauhassa.

SOTILAS 1

Kun saisin ensin vähän vettä.

VÄLSKÄRI

Heti paikalla! (Menee ja ottaa kaivonkannelta vesikipon, josta
tarjoaa juotavaa. Seuraavan kohtauksen aikana juottaa hän toisiakin
haavoittuneita, tunnustellen samalla heidän siteitään.)

TORPAN MUORI (Tulee tuvasta, kädessään kiulu; kun lähempää vasemmalta
samassa kuuluu karteshin räjähdys, nyykistyy hän porraskivelle istumaan
ja painaa käsin sydänalaansa.)

Voi Herra Jeee-sus! Ihan maailmanloppu tulossa!

BJERKÉN (Joka välskärin ja joidenkin haavoittuneiden naurahtaessa
kääntyy puolittain muoriin, kuivaten hikeä otsaltaan.)

Ei ihan vielä, muori! Jahka ryssät ensin ajetaan Suomesta pois.

MUORI. Sus siunatkoon tuota pauketta! Lähemmäshän ne vain tulevat.

JÄGERSKIÖLD (Joka edellisen vuorosanan aikana astuu sotatieltä
pihalle.)

Ryssätkö lähemmäs? Ei niistä mitään! Kohtsillään on Lapuan kirkonkylä
meikäläisten vallassa. Porilaisten rynnäkköä ei pidätä mikään. Mutta
antakaahan, muori, se kipponne tänne, että saan juoda. Kieleni on
kuuma kuin silitysrauta.

(Muori menee kaivolle ja, siunaillen aina kanuunain paukahtaessa, ottaa
vettä kiuluunsa ja tarjoaa Jägerskiöldille.)

BJERKÉN (Jägerskiöldille, joka juo ahneesti.)

Oletteko ollut taistelussa, luutnantti?

JÄGERSKIÖLD (Antaen kiulun muorille, joka mennä linkuttaa sisälle.)

En, ikävä kyllä, sillä minun paikkani on tuolla (viittaa metsään)
reservissä. En kuitenkaan malttanut pysyä alallani, vaan kävin tuolla
ruisvainiolla tykkiemme luona.

BJERKÉN

Siellä on kuumat paikat? Siikajoella ei ammunta ollut läheskään näin
tuimaa.

JÄGERSKIÖLD

Verta siellä vuotaa. Mutta jokaista meikäläistä kaatunutta kohti kaatuu
kaksi tai kolme ryssää. Kerrassaan suurenmoista oli läheltä nähdä
porilaisten hyökkäystä. Se oli kuin jäänlähtö suuressa koskessa. Pois
alta kaikki!

BJERKÉN (Siirtyen peremmäs, josta hän Jägerskiöldin kanssa katsoo
vasemmalle.)

Taistelun menosta ei saa enää mitään käsitystä. Kaikki yhtenä ainoana
savupilvenä! Suurenmoinen ja kaamea näky! Mitä kaikkea tuon pilven
sisässä tapahtuneekaan?

JÄGERSKIÖLD (Haltioissaan.)

Siellä tapahtuu paljon, paljon! Ja yhdestä seikasta me ainakin
voimme olla varmat.

BJERKÉN.

Nimittäin?

JÄGERSKIÖLD

Nimittäin että ennen auringon laskua on ryssä ajettu tiehensä tuosta
uhkeasta laaksosta. Oh, kuuletteko, kuinka meikäläiset haltioissaan
hurraavat? Ja tuolla, kas, kasakat pakenevat täyttä laukkaa!

BJERKÉN.

Ja haavoittuneita tuodaan tänne tien täydeltä.

JÄGERSKIÖLD

Oli hyvä, että lähetitte osan välskäreitä sinne, sillä useimpia ei
voida eikä ennätetä tänne kantaa.

BJERKÉN.

Onko kaatuneiden joukossa upseereita?

JÄGERSKIÖLD

On, Herra paratkoon! Juuri kun tulin tykkiemme luo, veti luutnantti
Gestrin viimeisen henkäyksensä. Kohtasin hänet tuolla metsässä,
tullessamme Kauhavalta tänne. Silmät loistaen marssi hän kuin juhlaan.
Laulaen oli hän hoitanut tykkipatteriaan, kunnes tuli surmanluoti ja
lopetti nuoren elämän. Ja Maunu Blume — — —

BJERKÉN

Mitä, Blume, armeijan uljain kavaljeeri — hänkinkö kaatunut?

JÄGERSKIÖLD

Niin, Jumala nähköön! Hän oli kaikista ensimäisiä uhrejamme. Tuolla
tien vieressä pellon pientareella hän makaa kylmenneenä. Peitin
tullessani manttelilla hänen ruumiinsa. Ryssät ampuivat piilosta
ruispeltojen keskeltä ja kun Blume oli noussut aidalle ottamaan selvää
heidän asemastaan, sai hän kuulan rintaansa. Qvantenin huhusivat
myöskin saaneen surmansa lähempänä kylää. Ja Herra ties kuinka monta
muuta lisäksi siellä on mennyt ja parhaillaan menee. Mutta kyllä heidät
kostetaan. Kohta Blumen kaaduttua vei Brakel komppaniansa ruispeltoihin
ja niinkuin turilaita surmasivat hänen porilaisensa laihon keskeen
piiloutuneita ryssiä. Muutamassa minuutissa oli tuo laaja vainio niistä
puhtaana. Mutta huomaatteko, kuinka savupilvi venyy tuonne Kuortaneen
suunnalle. Ryssä painuu omaa ilmansuuntaansa kohti.

BJERKÉN

Hyvä siitä lopultakin taitaa tulla. Mutta ketäs tuossa kannetaan? Joku
upseeri, ellen erehdy.

JÄGERSKIÖLD (Hetkisen solalle tähystäen)

Luutnantti Wirzén, kadettitoverini! (Rientää vasemmalle, josta hän
hetken kuluttua palaa, astellen paarien rinnalla, joita kaksi
sotilasta kantaa; paareilla, jalka verisenä, makaa luutnantti Wirzén,
nojaten toiseen kyynärpäähänsä ja jutellen vilkkaasti Jägerskiöldille.)

WIRZÉN

... niin ettei muuta kuin sokeasti vain eteenpäin, talo talolta ja
piha pihalta... Vaikka kuulia tuli kuin rakeita, niin ei muuta kuin
pois alta ryssät! (Sotilaat, joista toisen käsivarsi on verissä,
laskevat paarit pihan keskelle, jolloin Wirzén kääntyy Bjerkénin
puoleen.) Hyvää päivää, herra arkkiaatteri! Sain pienen läven koipeeni.
Olkaapa sen vuoksi ystävällinen ja laastaroikaa sitä hieman, että
joudun sinne takaisin ennenkuin ehtivät koko kylän puhdistaa. (Bjerkén
ja välskäri kumartuvat jalkaa tutkimaan; sill'aikaa menee toinen
sotilaista kaivolle juomaan, toisen sotilaan ja Jägerskiöldin jäädessä
paarien ääreen.)

JÄGERSKIÖLD (Sotilaalle.)

Kätesi on verissä?

SOTILAS 2 (Kättään katsoen.)

Niin, muuan partaniekka, johon ruispeltoa kahlatessani tulin pahki, ehti
sitä ennen viimeistä matkaansa hiukan pajunetillaan hotaista. Sietäisi
saada siihen hieman siteen tapaista.

VÄLSKÄRI (Kumartuessaan paarien ääreen.)

Heti paikalla, kun tämä luutnantin jalka on saatu hoidetuksi.

BJERKÉN (Suoraksi kohoten.)

Tjah! Luutnantti ei näytä vielä käsittävän, kuinka vakava paikka tässä
on. Suoraan sanoen: jalka on sahattava polven yläpuolelta, muuten on
henkenne vaarassa.

WIRZÉN (Kaivolla olevalle sotilaalle.)

Wansén, missä miekkani?

WANSÉN (Juosten esiin ja ojentaen miekan, joka on paljaana paarien
pääpuolessa.)

Tässä, herra luutnantti.

WIRZÉN (Miekkaa pudistaen.)

Minun jalkaani ei katkaista niinkauan kuin minä tätä kykenen
heiluttamaan!

JÄGERSKIÖLD.

Oikein, veikko!

BJERKÉN.

Hulluko te olette?

WIRZÉN

Nähkääs, koko viime talven sain minä tällä jalallani juosta ryssän
edessä pohjaa kohti. Nytkö, kun on aljettu kulkea päinvastaisessa
järjestyksessä, minä antaisin jalkani sahata? Ei, herra arkkiaatteri!
Talvella en olisi sahoistanne suuriakaan piitannut, mutta nyt minä
tarvitsen itse jalkani.

BJERKÉN

Mutta sanoinhan, että henkenne on vaarassa. Mätä on jo alullaan.

WIRZÉN

Ei voiton makuun päässyt nuori mies niin vähästä kuole. Tällä jalallani
minä aion vielä tanssissakin pyörähtää, jahka ryssä on maasta ajettu.
Tiedättehän, suomalainen on sitkeä. Laittakaa siis laastarit ja siteet
valmiiksi, enempää en salli teidän tehdä.

BJERKÉN (Hartioitaan kohauttaen.)

Kuten tahdotte. Mutta vastatkaa itse seurauksista! (Ryhtyy välskärin
kanssa sitomaan jalkaa.)

WANSÉN

Tarvitaanko minua enää täällä, luutnantti?

WIRZÉN

Ei tällä kertaa. Juokse takaisin kylään ja hakkaa minunkin puolestani.

WANSÉN

Ja tämä poika kun se sitten hakkaakin! (Tekee kunniaa ja juoksee
vasemmalle.) Hurraa!

JÄGERSKIÖLD

Kas siinä soturi! Harmi, että minun täytyy pysyä täällä, vaikka maa
polttaa jalkojani.

WIRZÉN

Tee niinkuin vänrikki Fieandt. Hänkin oli reservissä, mutta plutoonansa
kera oli hän lähtenyt omin lupinsa liikkeelle. Minua tänne tuotaessa
hänellä oli jo viitisenkymmentä ryssää vankina.

JÄGERSKIÖLD

Ei käy, Minä hoidan tänään prikaadin adjutantin virkaa, joten minun
täytyy pysyä täällä, kunnes toisin määrätään.

BJERKÉN (Sitomisen lopettaen.)

Kas niin. Nostakaa nyt luutnantti tuonne varjoon. (Välskäri ja sotilas
2 nostavat Wirzénin seinustalle, minkä jälkeen välskäri ryhtyy
sitomaan sotilas 2:n käsivartta; Bjerkén pesee käsiään vesisangossa
ja Jägerskiöld kävelee sotatielle tähystämään.)

JÄGERSKIÖLD

Taas tuodaan sieltä jotakin upseeria.

BJERKÉN (Käsiään kuivaten.)

Kylläpä tuoni nyt korjaa saalista. Ja ammunta jatkuu yhtä tuimana.
(Kaksi sotilasta tulee vasemmalta, kantaen paaria, joilla raukeana ja
verisenä makaa Ramsay; he laskevat paarit pihalle, menevät kaivolle
juomaan ja lähtevät sen jälkeen oitis vasemmalle.)

BJERKÉN ja JÄGERSKIÖLD (Lähestyen paareja, yhtaikaa.)

Ramsay!

BJERKÉN (Alas kumartuen.)

Oh, rinta läpi! Joutuin, välskäri! Tuokaa sidettä ja ooppiumipullo!

RAMSAY (Puhuen heikolla ja katkonaislla äänellä.)

Ne ovat tarpeettomia, tohtori. Hetkeni ovat luetut. Antakaa mieluummin
tilkka vettä.

(Välskäri tarjoaa hänelle juotavaa.)

SOTILAS 2 (Joka käsivartensa tultua sidotuksi on mennyt kaivonnurkalle
istumaan.)

Kenraali ajaa tänne täyttä ravia.

(Nousee seisomaan; Jägerskiöld lähestyy katsomaan.)

ADLERCREUTZ (Tulee hengästyneenä ja kuohuksissaan vasemmalta;
Jägerskiöld ja sotilas tekevät kunniaa.)

Mikä verinen päivä, Jägerskiöld! Gestrin, Blume ja Qvanten makaavat
kylmänä tuolla, jalka poikki ammuttuna voihkii kapteeni Aminoff kylän
laidassa ja nyt sanovat nuoren Ramsayn saaneen surmanluodin. Niin
monta nuorta ystävääni yhtenä päivänä! Mutta missä on Ramsay, onko
hänet tuotu tänne?

JÄGERSKIÖLD (Viitaten paareja, joilla makaava Ramsay on jäänyt
Bjerkénin ja välskärin suojaan.)

Tuolla, herra kenraali!

ADLERCREUTZ (Lähestyen paareja, jolloin Bjerkén ja välskäri antavat
hänelle tietä.)

Siis totta! Ramsay, Ramsay — kuuletko vielä minua? (Kumartuu
paarien yli.)

RAMSAY (Puhuen kaiken aikaa vaivaloisesti ja katkonaisesti.)

Tekö, herra kenraali? Mutta kuinka käy taistelun?

ADLERCREUTZ

Me voitamme. Mutta voittomme muuttuu tappioksi, ellei arkkiaatterimme
onnistu tehdä teitä terveeksi. Miten on, herra arkkiaatteri?

BJERKÉN (Pudistaa päätään.)

RAMSAY

Hetkeni ovat luetut. Mutta ihanata on kuolla tällaisena voiton päivänä.
Herra kenraali, toimittakaa äidilleni viimeinen tervehdykseni ja
sanokaa, että poikansa kuoli onnellisena keskellä voiton pauhinaa.
— Ja sitten... ottakaa, kenraali, minulta muistoksi ratsuni. Kun
taistelukentällä havahduin tainnoksista, seisoi se vieressäni. Tänne
tuotaessa asteli se yksinään paarien jäljessä.

ADLERCREUTZ (Liikutettuna.)

Tulen pitämään sen kalliina muistona teistä, rakas ystävä. Mutta nyt
täytyy minun rientää voittoamme täydentämään. Jumalan haltuun!
(Pudistaa Ramsayn käsiä.)

RAMSAY

Jumala kanssanne, kenraali! Pian erkaneva henkeni on seuraava teitä
voittoretkellänne.

ADLERCREUTZ (Lähtee nopeasti, mutta pysähtyy muutaman askeleen
otettuaan ja kääntyy Jägerskiöldiin.)

Jägerskiöld! Reservi tuleen, kostamaan nuorten sankariemme kuolema
ja täydentämään voittomme!

(Menee vasemmalle.)

JÄGERSKIÖLD (Joka edellisen kohtauksen aikana on jutellut Wirzénin
kanssa.)

Näkemiin, veikko!

WIRZÉN

Näkemiin! Ja teekin puhdasta jälkeä! Hitto soikoon, ettei tuo koipi
salli minun olla mukana!

JÄGERSKIÖLD (Poistuu nopeasti oikealle taka-alalle, josta kohta alkaa
kaikua komennushuutoja: "Kiväärit käteen!" — "Riviin!" — "Asento!"
— Perällä puiden välissä loikovat sotilaat hyökkäävät ylös, hurraavat
ja ottavat kiväärinsä kuhilaalta.)

MUORI (Syöksyy tuvasta pihalle.)

Herra Jumala, kun Liuhtarinkylä palaa!

(Vasemmalta tuleva punerrus valaisee pihaa ja taustan puita; Bjerkén,
välskäri ja lievemmin haavoittuneet sotilaat kerääntyvät kaivon luo
vasemmalle tähystämään; vasemmalla kiihtyvää ammuntaa ja tykkien
jyskettä; metsästä kuuluu komento: "Eteenpäin mars!" sekä sitten
rummunpärrytystä; puiden välitse näkyy vasemmalle syöksyviä sotilaita;
muori porraskivelle lyyhistyneenä siunailee ja voivottaa.)

WIRZÉN (Kavahtaa miekkaansa nojaten seisomaan, heiluttaa hattuaan ja
alkaa laulaa, johon metsästä yhtyy lukuisia ääniä.)

    Marssi päälle, pohjan poika
    vihollista varsin luo!
    Hakkaa päälle, pohjan poika,
    Luoja sulle voiton suo!

(Laulun aikana kavahtaa sotilas 1 seisaalleen, tempaa seinustalta
musketin ja syöksyy vasemmalle.)

BJERKÉN (Sotilas 1:n jälkeen.) Seis! Seis! Mitä tulimmaista!

WIRZÉN (Lakkiaan heiluttaen.)

Hurraa! Hurraa! — Tuhat tulimmaista, etten pääse mukaan!

BJERKÉN (Wirzénin luo hyökäten.)

Paikalla pitkällenne, luutnantti! (Taluttaa häntä seinustalle, jolloin
sotilas 2 sieppaa kiväärin ja katoaa vasemmalle; Bjerkén yrittää hänen
jälkeensä, huitoen avuttomasti käsiään.)

Uh-huh, pähkähulluiksi ne ovat kaikki tulleet!

RAMSAY (Puoleksi istualleen kohoten ja kättään heiluttaen.)

Hurraa! Ihanata on tällaisena voitonpäivänä kuolla synnyinmaan
puolesta!

(Putoaa hervotonna takaisin paareille.)

BJERKÉN (Paarien luo syöksyen kumartuu tunnustelemaan Ramsayta;
suoraksi ojentuen pudistaa Ramsayn hervotonta kättä.)

Jää hyvästi, uljas sankari, joka uhrasit elämäsi tämänpäiväiselle
voitollemme!

(Paljastaa päänsä, samoin Wirzén ja välskäri; punerrus valaisee
edelleenkin pihaa; taistelun pauhina vasemmalla on vaimentumassa.)

_Esirippu_.



VALA

Historiallinen näytelmä


Esitetty Napuen muistopatsaan paljastuksessa kesällä 1920.



HENKILÖT:

 v. ESSEN, eversti, Porin rykmentin päällikkö.
 HINNEL, kapteeni samassa rykmentissä.
 KYMMENKUNTA muuta Porin rykmentin upseeria.
 AEMELAEUS, Isonkyrön kirkkoherra.
 RUUSTINNA AEMELAEUS.

Upseerit kuluneissa karoliinipuvuissa suurine saappaineen ja
pitkine miekkoineen. — Kirkkoherra vanhanaikaisessa papinlakissa
polvihousuineen ja päässä peruukki.

Kuvaelma tapahtuu Isonkyrön pappilassa 18 p. helmik. 1714.



Vierastupa Isonkyrön pappilassa. Peräseinällä kaksi matalaa,
pieniruutuista akkunaa. Niiden välissä raskas nahkasohva, jonka
edessä pöytä ja muutamia tuoleja. Seinällä ikkunain välissä Lutherin
muotokuva. Vasemmalla ovi, samoin oikealla. Viimemainitulla seinällä,
lähempänä etualaa, avosuinen uuni, jossa kytee hiilos. Pöydällä palaa
kaksi talikynttilää.

Eversti v. Essen istuu pesän edessä lyhytvartista piippua imeskellen
ja hiilokseen tuijottaen. Muu upseerikunta istuskelee ryhmissä siellä
täällä, poltellen ja hiljaa jutellen. Kirkkoherra Aemelaeus istuu
sohvankulmassa.

HINNEL (Astuu sisälle vasemmanpuoleisesta ovesta, tervehtii, riisuu
viittansa ja ryhtyy pyyhkimään kuuraa viiksistään.) Pakkanen kiihtyy
sitä mukaa kuin vihollinen lähenee asemiamme.

v. ESSEN. Mitä uutta Napuelta? (Piippunsa uuninkylkeen kopistaen.)

HINNEL. Juuri lähtiessäni palasi ylioppilas Peldán suksimiehineen
tiedusteluretkeltä ja ilmoitti, että Galitzin on täydessä marssissa
Ilmajoelta tänne Isoonkyröön.

    (Liikettä ja matalaäänistä sorinaa upseerien kesken.)

v. ESSEN. Hyvä! He tulkoot, sillä tarpeeksi olemme heitä vartoneet.
(Äänettömyys.) Oliko Peldánilla tiedossaan, kuinka paljo heitä
suunnilleen on?

HINNEL. Viisitoistatuhatta.

    (Pitempi, raskas äänettömyys.)

v. ESSEN. Viisitoistatuhatta ryssää! Ja täällä seisoo niitä vastassa —

    (Vaikenee kuin muistellen.)

HINNEL. — viisituhatta meikäläistä.

KIRKKOHERRA (Nousten sohvan kulmasta.) Herra meitä varjelkoon! —
Viisitoistatuhatta viittätuhatta vastaan! — Mitä luulette siitä
tulevan, eversti?

v. ESSEN. Minulla on omat luuloni ja omat aavistukseni, mutta niistä
lie paras vaieta. (Pitempi äänettömyys.) Minusta on kuin kuulisin yhä
korvissani hirsinuijain kolkkeen Napuen varustuksilta.

HINNEL. Hm! Minäkin seisoin satulasta noustuani pitkän aikaa tuolla
pihalla ja kuuntelin sitä. Se kaikui niin omituiselta.

v. ESSEN. Eikö se ollut sinustakin kuin ruumisarkun naulaamista?
(Äänettömyys.) Siellä lyödään kokoon ruumisarkkua Suomen kansalle.

KIRKKOHERRA (Järkytettynä.) Hyvä Jumala, miksi otatte asian noin
kaameasti, eversti? Eihän meiltä ole toki vielä kaikki toivo mennyt.
Vai onko vihollisen suuri ylivoima teidät niin masentanut?

v. ESSEN (Naurahtaen katkerasti.) Kaukana siitä, hyvä kirkkoherra! Minä
olen kymmeniä kertoja ollut taistelussa ja nähnyt suomalaisten voitolla
suoriutuvan vieläkin ylivoimaisemmista vihollisjoukoista. Ei pelko
vihollisen ylivoimasta eikä pelko yleensäkään minulle tätä sanele, vaan
jokin muu, mikä lienee kumma vaisto.

KIRKKOHERRA. Tuo vaistonne ennustaa meille siis tappiota huomispäivän
taistelussa?

v. ESSEN. En tahdo ennustaa sitä enkä tätä. Tulin vain sanoneeksi,
mitä oma sydämeni aavistelee. — Me olemme marssineet läpi Suomen
tänne Pohjan äärille ja nähneet isänmaamme pala palalta joutuvan
raa'an vihollisen tallattavaksi. Toissapäivänä, kuten tiedätte,
oli sotaneuvottelu tässä samassa huoneessa, ja siellä minä ehdotin
vetäytymistä Vöyrille, jossa metsäiset maisemat tarjoaisivat
meikäläisille edullisemman taistelupaikan kuin täällä Isonkyrön
lakeuksilla. Kun päätökseksi kuitenkin tuli, että taisteluun käydään
täällä, niin seisokaamme kuin miehet alallamme ja näyttäkäämme, ettemme
ainakaan pelkureita ole. Me täällä läsnäolevat olemme kaikki Suomen
lapsia, jota vastoin moni niistä, jotka meitä pelkureiksi vihjailivat,
ovat Pohjanlahden tuolta puolen. He eivät katsele tätä maata ja kansaa
samoin silmin kuin me, he pitävät itseään täällä vieraina ja siksi minä
uskon, että meistä jokainen lopputingassa kestää paikallaan kauemmin
kuin he. Mutta se sikseen! Huomisesta taistelusta riippuu kaikki. Jos
se menetetään, niin mitä on meillä silloin jälellä? Kotimme, perheemme,
koko isänmaa on vihollisen jaloissa. Siksi meidän on säilytettävä
paikkamme viimeiseen mieheen. (Nousee seisomaan ja paljastaa
miekkansa.) Toverit, yhdyttekö valaani, että ainakaan Porin rykmentti
ei huomispäivän vaiheissa väisty paikaltaan, vaan taistelee viimeiseen
mieheen?

KAIKKI UPSEERIT (Nousevat, paljastavat miekkansa ja laskevat niiden
kärjet yhteen.) Me yhdymme ja vannomme kunniamme kautta seisovamme
viimeiseen mieheen!

KIRKKOHERRA. Amen!

v. ESSEN (Pistäen miekkansa tuppeen.) Nyt uskon, että tulkoon mitä
tulkoonkin, kääntyköön huomispäivä vaikka onnettomuudeksikin meille,
niin me emme turhaan kaadu paikallemme. Me viittaamme tietä tuleville
sukupolville. Ja niin on kerran näiltä samoilta lakeuksilta meidän
haamujemme opastamina lähtevä liikkeelle vyöry, joka ainaisiksi ajoiksi
vapauttaa isänmaamme siitä vihollisesta, jonka hävityksiä se on saanut
vuosisadat kokea. — Mutta nyt, toverit, takaisin Napuelle ja kukin
paikalleen!

UPSEERIT (Tekevät lähtöä, hyvästellen kirkkoherraa.)

v. ESSEN (Toisten poistuttua huoneesta astuu kirkkoherran luo, kaivaa
viivytellen taskustaan kellon ja lompakon.) Minä uskon nämä teidän
huostaanne, kirkkoherra, ja pyydän lisäksi, että te taistelukentältä
etsisitte minun ruumiini ja toimittaisitte sen perhehautaani Hollolan
kirkkomaalle.

KIRKKOHERRA. Mutta, Jumalan tähden, herra eversti —

    (Mielenliikutus keskeyttää hänen lauseensa.)

v. ESSEN. Tunnen sen varmasti itsessäni, että huomispäivä on oleva
minun viimeiseni. Mutta isänmaan tulevaisuus vaatii niin. Ja nyt,
Jumalan haltuun, kirkkoherra!

    (Puristaa kirkkoherran kättä, kietoo viitan tiukasti
    ympärilleen ja astuu ulos.)

RUUSTINNA (Tulee oikeanpuoleisesta ovesta; liikutettuna.) Voi, mitkä
aavistukset täyttävät sydämeni! Seisoin tuolla toisessa huoneessa ja
kuulin kaikki. (Lähestyy vasemmanpuoleista ikkunaa ja katsoo ulos.)
Tuolla he ratsastavat Napuen kylää kohti. Katso, miltä he kuutamossa
näyttävät! Kuin haamut kuoleman maasta!

    (Puhkeaa nyyhkytyksiin.)

KIRKKOHERRA. Raskaat aavistukset täyttävät minunkin mieleni ja
huomenillalla me tiedämme paljon enemmän kuin tällä hetkellä... Mutta
kuinka käyneekin, ainakin noilla miehillä on sydän paikallaan, ja
kansa, jolla on sellaisia poikia, ei voi olla perikatoon tuomittu.
Herra heitä tukekoon huomispäivän vaiheissa!

_Esirippu_.



KOTIIN

1-näytöksinen historiallinen näytelmä


Esitetty Lapuan sankaripatsaan paljastuksessa 10/9 1921



HENKILÖT:

 TAHVO, Jaakkolan isäntä.
 VAPPU, hänen vaimonsa.
 EVELIINA | Tahvon  sisaria, molemmat keski-ikäisiä naisia.
 KATRI    |
 VANHA EMÄNTÄ, Tahvon,  Eveliinan ja Katrin sokea äiti.
 TAVON TUOMAS, sotavankeudesta palaava karoliini.

Näytelmä tapahtuu Iisalmen Vieremällä 1740-luvun alussa.



Jaakkolan talon piha. Perällä pienoinen tallirakennus. Oikealla
malkakattoinen asuinrivi, jonka etuseinässä ovi avonaisine portaineen
sekä taempana sivuun lykättävä ikkunaluukku. Vasemmalla vanhan,
pienemmän savupirtin pääty mataline ovineen. Perempänä ja samassa
linjassa edellisen kanssa aitta. Asuintuvan hulaassa riippuu
viikatteita ja sirppejä. Seinän nojalla muutamia haravia. Pihan
keskellä kaksi istuinkiveä.

Elokuun ilta ennen auringon laskua.

VAPPU (Pesee hulikoita ja puukuppeja kolmijalkaisessa pesupunkassa,
joka seisoo asuintuvan ja tallin välisessä pihan kulmassa, asettaen
pestyt astiat tuvan seinustalla olevalle penkille; hyräilee itsekseen)

    Jo joutui päivä armas
    Ehtooll', me rukoilem',
    Ett's Herra Jeesu rakas
    Tääll' pysyt tykönäm'.

(Laulunsa keskeyttäen Tahvolle, joka sirppi kädessä tulee tallin ja
aitan välisestä solasta.) No, joko saitte leikkuun lopetetuksi?

TAHVO. Lopussa on. Toiset jäivät viimeisiä kuhiloimaan, mutta minä
lähdin edeltä tupakan leikkaamaan, kun näytti tulevan kylmä yö. Olkoon
kuitenkin huomiseen, ei niitä pakkanen vielä ensi yönä pure, koska
tuolta pohjoisesta näkyy pilvi nousevan. Selkäänikin pakottaa niin.
(Asettaa sirpin hulaaseen, istahtaa portaalle ja alkaa piippuaan
laitella.)

VAPPU. Sauna on pian valmis, saat siellä sitten sivujasi haudella. Ja
sirppijuustonkin panin äsken tulelle. Rukiista kai tulee muuten hyvä
sato?

TAHVO. Parempi kuin kymmeneen vuoteen. Suomen maan petäjät saavat ensi
talven levätä rauhassa.

VAPPU. Jumalalle kiitos, että asiat ovat niin hyvin. (Vanha emäntä,
kepillä eteensä koitellen, tulee vanhasta savupirtistä.) Muori tulee
varmaankin taas tyttäriä kysymään. Minkähän edellä se tänään on niin
levoton ollut?

VANHA EMÄNTÄ. Olin kuulevinani Tahvon äänen. Onko se täällä?

TAHVO. Täss' ollaan.

VANHA EMÄNTÄ. Eivätkö tyttäret vielä tulleet?

TAHVO. Eivät tulleet vielä.

VANHA EMÄNTÄ. Kauanpa ne viipyvät. (Kuunnellen.) Mutta tulossa ne ovat,
Jumalan kiitos! Kuulen selvästi Katrin laulavan.

    (Palaa savupirttiin.)

TAHVO. Äiti parka! Se vain yhä tyttäriään vuottaa.

VAPPU. Ajatteles, että hän tänään jo ainakin kymmenennen kerran kysyi
tyttäriä. Ihme, ettei Jumala hyvyydessään korjaa häntä jo pois. Mutta
ehkäpä hän juuri loppunsa edellä onkin noin levoton.

TAHVO. Sellainenhan hän on ollut joka syksy leikkuuaikana.

VAPPU. Niin, kun vihollinen vei tytöt leikkuupellolta. Kuinka pitkä
aika siitä jo tuleekaan?

TAHVO. Minä olin silloin viidennelläkolmatta ja nyt olen kahta vaille
viisikymmentä. Siitä on siis kolmekolmatta vuotta.

VAPPU. Hyvä Jumala, kuinka pitkä aika! Ja kaikki nuo vuodet on muori
ollut kuin unessa. Hän luulee yhäkin olevan sen päivän, jolloin
tyttäret lähtivät halmeelle kauranleikkuuseen. Tyttö poloiset! Mutta
kaipa hyvä Jumala on heidät jo aikoja luokseen korjannut. (Lopettaa
pesemisen ja kuivaa käsiään vyöliinaan.)

TAHVO. Kuka hänen ties. Ellei äitimuorin odotus sittekin täyttyisi.
Niitä kuuluu vankeja ryssän maalta vielä aivan viime aikoinakin
palanneen.

VAPPU. Niin miehiä, mutta ajattele, kaksi turvatonta naista! Kuinka
he sieltä satojen penikulmain päästä tulisivat? Jos muutenkaan ovat
hengissä säilyneet.

TAHVO. Niin, Jumala hänet tiennee. Mutta kukahan tuolla kangastiellä
tulee?

VAPPU (Tullen Tahvon luo ja katsoen savupirtin ja aitan väliselle
solalle.) Joku outo kulkijain, mikä lie. Päälläkin tuollainen ryssän
mekko.

    (Menee tupaan.)

TAVON TUOMAS (Vanttera, täyspartainen keski-ijän mies, päällään
avarahelmainen, nuoranpätkällä vyötetty mekko, jalassa tomuiset ja
kuluneet saappaat, päässä rähjäinen karvalakin kulu sekä kädessä
paksupäinen ryhmysauva, astuu edellämainitusta solasta pihaan.) Hyvää
ehtoota!

TAHVO. Jumal' antakoon!

TUOMAS (Pysähtyy keskelle pihaa ja silmäilee ympärilleen.) Onko
todellakin tämä Jaakkolan talo vai?

TAHVO. On kyllä. Vieras taitaa olla kaukaakin? (Vappu tulee ämpäri
kädessä portaille.)

TUOMAS. Kaukaa, kaukaa. (Menee aitan eteen, katsoo sitä hetkisen ja
kopahuttaa sitten sauvallaan ovea.) Tämän aitan minä kumminkin tunnen.
Mutta ei tule Eveliina enää ovea avaamaan.

VAPPU (Tahvolle.) Mielipuoliko se on tuo kulkijain?

TAHVO. Hiukan omituiselta se tuntuu.

TUOMAS (Kääntyen äkkiä ja tullen edellisten luo.) Oletteko te entistä
Jaakkolan sukua vai?

TAHVO. Kyllä ollaan. Ainakin sata vuotta on meidän suku tässä asunut.

TUOMAS. Sappermenttu! Sinähän olet sitten Tahvo!

TAHVO. Niin olenkin. Mutta —

TUOMAS. Ja tuo on sinun eukkosi, entinen Takamäen Vappu, luulen.

TAHVO. Niin juuri, mutta —

VAPPU. Kuka ihmeessä se on, kun en kuolemaksenikaan muista nähneeni?
(Vanha emäntä tulee pirtistään.)

TUOMAS. Mutta missä Eveliina on? (Äänettömyys.) Onko hän elävien
mailla, naimisissa jonkun kanssa... vai miten on laitansa?
(Äänettömyys; Tuomas jyskyttää sauvaansa kärsimättömästi pihakiveen.)
No?

TAHVO. Siihen on vaikea vastata, sillä kolmeenkolmatta vuoteen ei
meillä Eveliinan ja Katrin kohtalosta ole ollut mitään tietoa.
Mutta —

TUOMAS. Ei mitään tietoa! Kuinka se on ymmärrettävä? Eihän vain —

VANHA EMÄNTÄ. Onko täällä Tavon Tuomas?

TUOMAS (Hämmästyneenä vanhaan emäntään kääntyen.) Tässä olen, mutta te
— Jaakkolan emäntäkö vai?

TAHVO. Tavon Tuomas! Tapahtuuko ihmeitä! En olisi sinua mitenkään
tuntenut. Terve mieheen! (Kättelevät.) Silmänluontisi näytti kyllä heti
alussa hiukan tutulta, mutta tuo partarykelmä peitti muun muodon.

VAPPU (Lähestyen Tuomasta.) Terve minunkin puolestani. (Kättelee
Tuomasta.) Kuka olisi tätä uskonut!

TAHVO. Olemme jo kaksikymmentä vuotta pitäneet sinua kuolleena.

VANHA EMÄNTÄ (Tuomaalle.) Sinä tulit tietysti Eveliinaa tapaamaan. Hän
on Katrin kanssa vielä kaurahalmeella, mutta kyllä he pian tulevat.
Mene vain tupaan vartomaan. (Palaa pirttiinsä virttä hyräillen.)

TUOMAS. Sappermenttu, jos tästä kaikesta sanaakaan ymmärrän! Sanoithan,
Tahvo, äsken, ettei teillä kolmeenkolmatta vuoteen ole ollut mitään
tietoa sisartesi kohtalosta, ja nyt ilmoittaa äitisi, että he ovat
vain kaurahalmeella. Kautta tammisen matkasauvani, miten tämä on
ymmärrettävä?

VAPPU. Parempi, Tuomas, kun et kyselisikään.

TUOMAS. Mutta nyt minä vasta kyselenkin! No siis?

TAHVO. Kaksikymmentäkolme vuotta taapäin hävisivät sisareni
jäljettömiin, ollessaan kaurahalmeella leikkaamassa...

TUOMAS. Jäljettömiin —?

TAHVO. Niin. Pohjanmaalta palasi silloin joukko kasakoita, heidän
tiensä kulki kaurahalmeen vieritse ja he veivät tyttäret matkassaan.
Sen jälkeen heistä ei ole mitään kuultu. (Äänettömyys.)

TUOMAS. Kuolema ja kirous! — Mutta äitisihän odotti heitä
leikkuupellolta palaaviksi?

TAHVO. Samana päivänä surmasivat viholliset isäni ja polttivat
talomme — niin että tuo aitta on ainoastaan entisestä jälellä.
Kaiken tämän johdosta meni äitini järki sekaisin. Siitä päivin on hän
elänyt jonkunlaisessa unheessa, vuottaen yhä tyttäriä leikkuupellolta
palaaviksi.

VAPPU. Ja tänään hän on ollut tavallista levottomampi. Se on ehkä
johtunut sinun tulostasi, Tuomas.

TAHVO. Mutta nytkö sinä vasta olet päässyt Venäjältä palaamaan?

TUOMAS (Seisoo mitään vastaamatta ja tuijottaa eteensä.)

VAPPU (Tahvolle.) Hän ei kuule mitään, vaan tuijottelee niin synkästi,
että —

TUOMAS (Sauvaansa heristäen ja puhuen kumeasti kuin itsekseen.) Kirous
ja kuolema! Jos minä tämän tiesin, niin... vaikka koko ikäni olisin
saanut ryssän maata kierrellä, niin ennen en olisi sieltä lähtenyt,
ennenkuin olisin Eveliinan mukaani saanut. (Sauvaansa kohottaen.) Tällä
sauvallani olisin murskannut kallon jokaiselta ryssältä, joka olisi
poikkiteloin tielleni asettunut.

VAPPU (Arasti.) Mutta jospa Eveliina ja Katri eivät enää elävien
ilmoilla olekaan.

TAHVO. Luultavinta ja toivottavinta on, että sisar-poloiseni lepäävät
jo aikoja sitten nurmen alla:

TUOMAS. Silloin tahtoisin kostaa heidän ryöstäjilleen. (Äänettömyys,
jonka kestäessä Tuomas tuijottaa eteensä, puhuen sitten harvakseen.)
Kun monien vaiheiden ja vaivojen jälkeen vihdoinkin saavuin tänne
synnyinseudulleni, oli kotini raunioina, pihalla kasvoi miehen
korkuinen metsä ja kaikki omaiseni olivat Manan mailla. Sieltä, kotini
raunioilta, suuntasin askeleeni tänne, toivoen täällä kohtaavani
sen, joka lähtiessäni minulle uskollisuutta lupasi, jota muistellen
olen jaksanut kaikki sotavangin vaivat kestää ja jonka kanssa tunsin
kykeneväni vanhan kotini raunioistaan nostamaan. Mutta Tuonen synkkä yö
ammotti täälläkin vastaani. Turhaan olen siis kaikki vaivat kestänyt,
turhaan satojen penikulmien takaa tänne vaeltanut. Parempi, että
olisin saanut jäädä lepäämään sotatoverieni keskelle siihen suureen
yhteishautaan, joka vuosia kolmekymmentä sitten Pultavan luona umpeen
luotiin. (Vaipuu kivelle istumaan ja painaa päänsä käsiin.)

VAPPU. Voi kuinka minun käy häntä säälikseni! (Kohottaa vyöliinan
silmilleen ja nyyhkyttää.)

TAHVO. (Lähestyen Tuomasta ja laskien epävarmana kätensä hänen
olkapäälleen.) Tuota... eiköhän vielä... (Vaikenee hämillään;
äänettömyyttä jatkuu jonkun tuokion.)

TUOMAS (Äkkiä ylös ponnahtaen.) Sappermenttu! Itkemään ja allapäin
nuhjottamaan ei Tavon Tuomasta ole luotu! Eteenpäin mars!

TAHVO. Mihinkä nyt? Tulehan toki sisälle suunavausta saamaan ja edes
yksi yö lepäämään.

VAPPU. Niin, kun saunakin on valmiina ja sirppijuusto tulella. Ethän
sinä toki yötä Vasten minnekään lähde.

TUOMAS. Lähden kuin lähdenkin. Maa polttaa jalkaini alla.

TAHVO. Minne sitten aijot?

TUOMAS. Sinne josta tulinkin.

TAHVO ja VAPPU (Yht'aikaa.) Ryssän maalleko? Eihän nyt toki!

TUOMAS. Sinne juuri. Etsimään Eveliinaa.

TAHVO. Mutta kuinka hänet voisit löytää? Jos hän sitäpaitsi enää
elossakaan on.

TUOMAS. Etsin niin kauan kuin jaksan ja jos en muuta voi, niin kostan,
murskaan (heiluttaa sauvaansa) kallon jokaiselta vastaani tulevalta
ryssältä — kunnes minut itseni murskataan. Sen teen! Jääkää
Herran haltuun! (Kääntyy ja yrittää lähteä, mutta pysähtyy, kun samalla
vasemmalta alkaa kuulua laulua.)

KAKSI NAISÄÄNTÄ (Laulaen etäämpänä vasemmalla).

    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
    Voi minun lintuni, voi minun kultani, kun et tule jo!

VANHA EMÄNTÄ (Tulee laulun kestäessä kiirehtien pirtistään, liikkuu
eloisasti ja työntäen huivin korviltaan kuuntelee herkistyneessä
asennossa.) Nyt tyttäret tulevat! Ettekö kuule heidän lauluaan?

TUOMAS. Sappermenttu! Tuo laulu ja tuo ääni ovat kahdenkymmenen vuoden
ajan sielussani soineet. Tapahtuisiko todella vielä ihmeitä tämän
taivaan alla?

VAPPU. Hyvä Jumala! Olisiko mahdollista, että Eveliina ja Katri...
(Kaikki tähystävät solalle kurotetuin kauloin.) Sieltä tulee kaksi
oudon näköistä vaimoihmistä.

TAHVO. Ja kummallakin sirpit olalla. Taitavat olla vain leikkuutyöstä
palaavia tämän kylän akkoja.

VANHA EMÄNTÄ. Tyttäret palaavat leikkuupellolta. Enkö minä sitä ole
kaiken päivää sanonut?

TUOMAS. Molemmat puettuja kuin ryssän naiset. Sydämeni tempoilee kuin
ulos hypätäkseen.

EVELIINA ja KATRI (Löysiin ja kuluneihin mekkoihin puettuina, jalassa
kuluneet saappaat, punapohjaiset huivit niskaan työnnettynä ja
olkapäillä pahoin ruostuneet sirppikulut, astuvat solasta pihalle.)

VANHA EMÄNTÄ (Hoippuen heitä vastaan, ilon sortamalla äänellä.)
Tyttäret, Eveliina ja Katri!

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Äiti!

    (Heittäytyvät molemmat hänen kaulaansa; katkonaisia
    sanoja ja nyyhkytystä.)

VANHA EMÄNTÄ. Lapsi kullat! Viivyitte niin pitkään siellä
kaurahalineella!

EVELIINA (Itkun ja naurun sekaisella äänellä, ottaen sirpin
olkapäältään.) Kaurahalmeella tosiaankin! Ajatelkaas, että me aivankuin
Jumalan johdatuksesta pitkän taivalluksemme jälkeen ensimäiseksi
osuimme sille kaurahalmeelle, josta kasakat kolmekolmatta vuotta sitten
meidät mukaansa raastivat. Nyt siinä kasvoi itsemme korkuisia puita ja
kun me niiden välissä kävelimme, kilahti sammalen sisällä jaloissani
jotakin, ja kun minä kumarruin lähemmin katsomaan, olivat siellä nämä
sirpit — meidän omat sirppimme, jotka silloin kasakkain tullessa
putosivat kädestämme pellolle. Tunnen omani tuosta merkistä, jota vielä
vähän tuossa kädensijassa häämöttää. Eikö tämä ollut ihmeellistä!
(Laskee sirpin hellävaroen kivelle, samoin Katri; silmäilevät kysyvästi
toisia pihalla seisovia.) Mutta keitä nämä ovat?

VAPPU (Tahvoa tyrkäten.) Etkö tunne omaa veljeäsi?

EVELIINA. Tahvoko? Noin muuttunut! (Tervehtää veljeänsä, samoin Katri.)
Mutta onkos se ihmekään, kolmessakolmatta vuodessa!

TAHVO (Liikutettuna.) Olkaa tervetulleet, sisar kullat, vanhaan
kotiinne. Ja tässä (Vappua osoittaen) vaimoni — entinen Takamäen Vappu.

EVELIINA ja KATRI. Vappu! Entinen leikkitoverimme! Terve! (Syleilevät.)

TUOMAS (Syrjään.) Olisiko tuo elähtänyt, ryppykulmainen nainen
todellakin Eveliina? Vallan toisenlainen kuva hänestä on sydämessäni
säilynyt! (Vetäytyy sivulle ja tuijottaa ajatuksissaan eteensä.)

VANHA EMÄNTÄ (Joka on hapuillut kivelle istumaan.) Tyttäret —
Eveliina ja Katri, tulkaahan tänne! (Eveliina ja Katri istuutuvat
toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiään.) Kuinka sanoitkaan,
Eveliina? Ettäkö kolmekolmatta vuotta sitten veivät teidät kasakat
kaurahalmeelta?

EVELIINA. Kuinkas sitten? Tottahan sen tiedätte. (Vappu rientää
kuiskuttamaan jotakin Eveliinan korvaan.) Niinkö? Äiti poloista, mitä
hän onkaan saanut kestää! (Purskahtaa itkuun ja kietoo kätensä äidin
ympärille.)

VANHA EMÄNTÄ. Kasakoita — tulipalo — mieheni surma — tyttäret
vankina... Kuin kaukaa, pikimustasta yöstä, selkenevät minulle nyt
nämä asiat. Ja kolmekolmatta vuottako on siitä kulunut? Hyvä Jumala,
olen siis nämä vuodet elänyt kuin unessa!

VAPPU (Hiljaa Tahvolle.) Ihmeitten päivä tämä: mummolle palaa järki!

EVELIINA (Hellästi.) Mutta jospa se onkin ollut teille onnellisinta.

VANHA EMÄNTÄ. Niin, niin, sulaa Jumalan hyvyyttä kai se on ollut ja
siitä hänelle kiitos! — Mutta, lapset, eikö täällä äsken ollut
myöskin Tavon Tuomas — vai oliko sekin minun omia unennäköjäni?

EVELIINA ja KATRI (Yht'aikaa.) Tuomasko?

VAPPU. Täällä hän on. Tuossa! (Osoittaa Tuomasta, joka seisoo syrjin
toisiin.)

KATRI. Tuoko olisi se Tuomas, jonka kuva on niin elävänä sydämessäni
säilynyt! (Painaa päänsä käsiin.)

TUOMAS (Syrjään, kummastuneena.) Mitä, Katriko sen sanoi — se pikku
typykkäinen? Onko hänkin — (Vaikenee.)

EVELIINA (Kuin itsekseen.) Tuoko olisi Tuomas?

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, missä olet ja miksi pysyt niin vaiti? Etkö näe,
täällä on nyt sinun Eveliinasi?

EVELIINA (Kiivaasti.) Elkää sanoko niin, äiti! Minusta ei ole enää
Tuomaalle. Tietäkää: minä olen kaksi vuosikymmentä elänyt ryöstäjäni,
venäläisen, vaimona.

    (Painaa päänsä käsiin ja itkee.)

TUOMAS (Iskee sauvansa maahan.) Kuolema ja helvetti! Tätä vielä
puuttui! Nyt minulla on kaksinkertainen syy palata Venäjälle. Ja herra
varjelkoon silloin jokaista ryssää, joka vastaani osuu! (Yrittää lähteä
solalle.)

KATRI (Kiveltä nousten.) Tuomas, Tuomas, ei Eveliina ole sitä omasta
tahdostaan ollut, vaan pakosta.

TUOMAS. Omasta tahdostaan tai pakosta, yhtä kaikki — joka
tapauksessa on hän ryssän saastuttama.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, Tuomas, varo kovia kokeneesta käyttämästä noin
tylyjä sanoja!

EVELIINA (Ylös nousten.) Tuomas, muistatko sitä syysiltaa, jolloin
sinä sotaan lähtiessäsi viime kerran tänne Jaakkolaan poikkesit?

TUOMAS (Jurosti.) Enkö muistaisi sitä?

EVELIINA. Tuosta aitasta kuulit sinä silloin laulun "Tuoll' on mun
kultani".

TUOMAS. Tuhat tulimmaista! Se laulu on siitä pitäin soinut sisässäni ja
kun sen äsken tuolta kankaalta kuulin, oli sydän rinnastani hypähtää.

EVELIINA. Ja sen tytön muistat, jonka sinä pimeässä aitassa syliisi
suljit —

KATRI. Eveliina!

EVELIINA. — ja joka kietoi kätensä sinun kaulaasi?

TUOMAS. Ne pyöreät käsivarret olen siitä pitäin tuntenut kaulallani.
Mutta nyt polttavat ne minua kaksinverroin ja kehoittavat kiiruusti
jättämään tämän paikan.

EVELIINA. Maltahan vielä ja sano, kuka oli se tyttö, joka lauloi ja
joka kätensä sinun kaulaasi kietoi?

KATRI. Eveliina — oletko!

TUOMAS. Vielä sitä kysytkin!

EVELIINA. Kysyn silti, kun sinä et tiedä, että se oli sisareni Katri.

KATRI. Voi sinua, Eveliina! (Peittää silmänsä käsillään.)

TUOMAS. Mitä? Katriko?

EVELIINA. Hän juuri! Hän on sinua salaa rakastanut ja sinua ajatellen
lauloi hän silloinkin tuota laulua. Minä en silloin sattumalta ollut
kotona ja niin sinä, minuksi luullen, syleilit häntä. Vasta Venäjällä
ollessamme kertoi hän sen minulle. Niin, Tuomas, minä en katso enää
itseäni sinulle mahdolliseksi, mutta tuossa on sisareni, tulkaa te
onnellisiksi ja minäkin olen sitä nähdessäni itseni onnelliseksi
tunteva.

VANHA EMÄNTÄ. Tuomas, kuuletko, mitä Eveliina sanoo?

TUOMAS. Mitä pitäisi minun tästä kaikesta ajatella? — Ja Katri, se
suloinen pikku typykkäinen, onko hän sitten edes ryssiltä säästynyt?

EVELIINA. On. Katri tekeysi heti alussa mielipuoleksi ja sellaiset ovat
Venäjällä koskemattomia. Niin on hän säilyttänyt itsensä läpi näiden
pitkien vuosien.

VAPPU (Kätensä yhteen lyöden.) Voi taivas! Kolmekolmatta vuotta
tekomielipuolena!

VANHA EMÄNTÄ. Katri rukkani! Missä oletkaan?

    (Hapuilee käsillään, ja kun Katri tulee hänen lähelleen,
    silittää hellästi hänen käsiään.)

TUOMAS (Lähestyen epävarmana.) Katri! Luulenpa, että... niin, se
oletkin siis sinä, jota kaivaten minä olen vaivani kestänyt. Mutta...
jos joskus lienetkin minua rakastanut, niin... tokkopa tällaisesta
köriläästä enää välittäisit?

KATRI (Eloisasti katseensa kohottaen.) Ja sinä, Tuomas, minusta?
Olenhan jo täyttänyt neljäkymmentä vuotta.

TUOMAS. Siis ijässä, jolloin suomalainen nainen vasta alkaa parhaassa
kukoistuksessaan olla. Hei, katsokaapas vain, kuinka hänellä posket
punoittavat! (Karri hämillään painaa päänsä alas.) Sappermenttu, alanpa
hävetä tätä ryssänpartaani ja lakkirähjääni. Tahvo, onko sinulla
partaveistä ja parempata pääkappaletta?

TAHVO (Nauraen.) On kyllä, mutta ne kerkeämme kyllä sauna-aikana käsille
hakea.

EVELIINA. Kyllä sinä voit tuossakin asussa kosintasi päättää. Samaa
ryssän kuosia meilläkin on paaliamme.

TUOMAS. No siis, koska tässä asiat ovat niin hullunkurisesti
kiepahtaneet, että minä, vaikka olenkin ollut tarkoittavinani vanhempaa
siskoa, olenkin tosiasiassa nuorempaa rakastanut ja... koska
vanhemmalla ei ole mitään sitä vastaan, niin... tässä tarjoaa sinulle,
Katri, miehen käden, monia kokenut Kaarle-kuninkaan soturi. Uskallatko
tarttua siihen sekä ryhtyä kanssani vanhaa kotiani raunioista nostamaan?

KATRI (Luoden avuttoman katseen Eveliinaan.) Mutta, Eveliina...

EVELIINA. Noudata vain sydäntäsi. Tiedäthän, että minä olen onnellinen
sinun mukanasi.

KATRI. Tässä on käteni! (Ojentaa kätensä Tuomaalle.)

TUOMAS. Mummo, kuuletteko, mitä tässä tapahtuu?

VANHA EMÄNTÄ (Liikutettuna.) Kuulen, kuulen! Jumala teitä siunatkoon,
lapset!

    (Hapuilee eteensä ja silittää Tuomaan ja Katrin yhdistettyjä käsiä.)

EVELIINA, TAHVO ja VAPPU. Onnellisia olkaa!

TUOMAS (Hellittäen Katrin kädestä ja kohottaen sauvaansa.) Nyt joutaa
tämä matkatoveri pois kädestäni, sillä vaellukseni on päättynyt.
Maailman toisesta laidasta, aina Kaspian meren ääriltä, tämä sauva
onkin minua seurannut.

TAHVO. Niin, äskenhän minun piti sulta kysyä, kuinka sinä nyt vasta
sotavankeudesta palaat, mutta siihen tuli sitten näitä muita asioita
väliin.

TUOMAS. Vaiheeni ovat pian kerrotut. Pultavan tappelussa minä
monen muun toverini kera jouduin vangiksi. Seuraavana vuonna
meitä suomalaisia ja ruotsalaisia lähetettiin viisituhatta miestä
satamatöihin Volgan suulle. Kurjiin oloihin ja ruttoon kuoli siellä
miehiä kuin sääskiä. Jälelle jääneet pistettiin tsaarin sotajoukkoon
ja lähetettiin vieläkin kauemmas, taistelemaan kalmukkeja ja muita
koirankuonolaisia vastaan. Siellä jouduin niiden vangiksi ja minusta
tehtiin orja.

EVELIINA ja MUUT. Orja!

TUOMAS. Niin, orja! Ja sanonpa, että orjana siellä pakanain luona oli
parempi kuin ryssällä sotavankina. Kotiin olin päättänyt kuitenkin
kerran päästä. Niinpä onnistuin sitten karkuun livistämään ja harhailin
viikkoja ja kuukausia erämaassa, kunnes taasen jouduin ryssäin käsiin.
Silloin oli jo rauha tehty ja minut olisi tullut suosiolla päästää
kotimaahan, mutta eihän ryssänmaalla mikään asia ole niinkuin ihmisten
ilmoilla. Hovin herra, jonka käsiin jouduin, pisti minut maaorjainsa
joukkoon. Raataa sain kuin hurtta ja yöt olin vankina lukkojen takana.
Kuinka kauan lienen tätä kurjaa elämää viettänyt, en tarkalleen tiedä,
sillä ajan kulku oli jo aikoja päästäni haihtunut. Mutta kotiin olin
päättänyt kerran päästä ja minkä suomalainen päähänsä saa, sen hän
myöskin pitää. Eräänä päivänä ryhtyi työvouti minua pahoinpitelemään.
Te tiedätte, että suomalainen on arka nahastaan. Kaikkea muuta hän
sangen pitkälle sietää, mutta tulla koskettelemaan, silloin on leikki
lopussa. Jaloissani sattui olemaan jykevä tammenoksa, minä sieppasin
sen ja sivalsin voutia päähän, niin ettei hän enempää tarvinnut. Sitten
metsään, koko orjalauma kintereilläni. Kiinni ei minua enää saatu.
Kuinka kauan lienenkään sitten saanut metsiä ja erämaita harhailla,
en tiedä itsekään, mutta tässä minä nyt lopultakin seison onnellisena
sulhasmiehenä, kuten näette. Ainoana aseenani tällä matkalla on ollut
tämä samainen tammenoksa, jolla sen ryssänvoudin surmasin. Nyt tämä
joutaa kädestäni. (Laskee sen kivelle, jossa sisarusten sirpit ovat.)
Jahka uusi pirttimme valmistuu, ripustamme sen yhdessä tuon Katrin
sirpin kanssa peräseinälle muistoksi menneistä päivistä.

VAPPU. Mutta nyt sisälle, sauna vartoo ja samoin sirppijuusto. Sitä
syödessämme saavat tyttäret kertoa omat vaiheensa.

TUOMAS. Mutta sitä ennen tahdon kuitenkin päästä tästä ryssän parrasta.
Usko pois, Katri, tämän karvarykelmän takaa löytyy vielä pulska mies!

TAHVO. Leikkuumiehetkin tulevat jo tuolla kangastiellä. Nythän sopiikin
viettää samalla sekä leikkuun lopettajaisia että kihlajaisia.

TUOMAS. Sappermenttu, se sopii mainiosti! Ja sitten kemujen jälkeen
taloa pystyyn panemaan. Kyllä se ryssä on koittanut parastaan meitä
maahan tallatakseen, mutta me nousemme aina vain uutena. Ja nyt minä,
näitten omien vaiheittemme valossa, uskon lujasti että tämä maa kukoistaa
vielä silloinkin, kun ryssän valtakunnasta ei ole muuta kuin löyhkä
jälellä.

(Lähtevät kaikin sisälle.)

    _Esirippu_.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Voiton päivä; Vala; Kotiin : Historiallisia näytelmiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.