Title: Merentakaisia lauluja
Author: Kallas, Aino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merentakaisia lauluja" ***


MERENTAKAISIA LAULUJA

Katsaus virolaiseen laulurunouteen ja valikoima runokäännöksiä


Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

Alkusana
Virolainen laulurunous

VANA KANNEL

Laulun aika
Äidin haudalla
Vanha polvi vainopolvi
Kyllä tiedän orjan kiusat
Miten impyen ihanuus?
Väkivalloin suutelija
Kolme onnetonta
Mistä mulla laajat laulut?

JUHAN LIIV (1864-1913)

Noor-Eestille
Laulu katoovaisuudesta
Ei salli parempaa
Pakkanen
Oi mun kallis kantajani!
Oi tuttavat, älkää tulko!
Niinkuin ääni kirkas, kultainen

GUSTAV SUITS (1883-1956)

Laulu Eestistä
Suosyväreillä
Eräälle lapselle
Meidänaikuinen satu
Kirous
Miks hiukeisin, miks paastoisin!
Nebulosa
Saarenmaan rannalla
Inspiratsio
Elon tuli

WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)

Sydäntalven yö
Kevättunnelma
Sairaana
Kallioilla
Oode ehtoolle
Syystalven ilta
Hietasärkällä
Talvi-ilta
Ajatus



ALKUSANA


Seuraava käännöskokoelma oli alkujaan aiottu kirjallishistorialliseksi
antologiaksi, joka, vaikkakin ahtaissa puittein, olisi antanut
läpileikkauskuvan virolaisesta laulurunoudesta, sen eri aikakausista
ja runoilijoista. Työn kuluessa vahvistui kuitenkin kääntäjässä
vakaumus koneellisen käännöksen kelpaamattomuudesta ja runokäännöstyön
yksilöllisestä luonteesta: kääntää voi ainoastaan sitä, mikä on kyllin
lähellä, että siihen voi eläytyä, omistaa sen, sen uudelleen uudessa
muodossa antaakseen. Kaikki muu on väkinäistä ja siis hyljättävää.
Näitten yksilöllisten näkökohtien voitolle päästyä supistui sentähden
kokoelma nykyisessä muodossaan valikoimaksi ainoastaan parin kolmen
runoilijan teoksista. Toivottavasti on runojen ankarampi valinta
korvaava lukijalle sen, mitä antologian täydellisyydestä puuttuu.

Saarenmaa, elokuussa 1911.



VIROLAINEN LAULURUNOUS.


Ne ajat ovat ammoin ohitse, jolloin virolaisen paimenen tai
rukkinsa ääressä hyräilevän orjatytön yksinkertaiset laulelmat
lähdesijoiltaan hitaasti itää kohti kulkeutuivat, virtana itseensä
sivupuroja sulkien, melkein huomaamatta asteettaisen kielirajan
yli tulvehtien, vihdoin Vienan Karjalassa Kalevalan laulu-ulapaksi
laajentuakseen. Lyyrillis-eepillisestä laululähteestä oli paisunut
sankarirunojen reitti. Samaan aikaan kulkeutui loitsurunoja samoja
teitä päinvastaista suuntaa Suomen puolelta Viron tasangoille. Se
oli todellista kulttuuritekijäin, kulttuuriarvojen vaihtoa kahden
kieleltään lähiheimoisen kansan välillä, vaihtoa, jossa Viro antoi
aloitteen ja Suomi suoritti taiteellisen tihennyksen tai päinvastoin,
— kielen vielä estäväksi suluksi kohoamatta. Kun nyt vuosisatojen
viertyä virolainen laulu taas yrittää yli lahden, ei siirto voi
yhtä välittömästi tapahtua. Yhteisen kirjakielen mahdollisuus on
ohitse. Oli ehkä hetki olemassa eikä niinkään hämärässä etäisyydessä,
jolloin ei olisi tarvittu muuta kuin kielineron kaukonäköisyyttä
yhdistääkseen kirjakielen alkeissa hapuilevat heimokielet yhdeksi
yhteiseksi sivistyskieleksi, niin että me nyt olisimme saaneet
iloita virolais-suomalaisesta kirjallisuudesta ja kaksinkertaisesta
lukijakunnasta. Kun sensijaan sama ajatus neljä vuosikymmentä
takaperin heräsi parin kielentutkija-idealistin aivoissa, jäi se
vain tuulentuvaksi, paperituumaksi, mahdottomaksi toteuttaa, ja sen
ainoaksi muistomerkiksi pari hymyilyttämään pyrkivää sekakielistä
runoa jossain tieteellisessä julkaisussa. Molempain kielten kehitys
oli käynyt aivan eri suuntiin, niitten sivistyssanasto muodostunut eri
lakien ja vaikutteiden nojalla. Saattaakseen virolaiset runosaavutukset
suomalaisenkin lukijan nautittaviksi, on suoranainen käännös tarpeen ja
päinvastoin.

Virolainen nuori kulttuuri on jo pitkän aikaa käyttänyt Suomea
ikäänkuin henkisenä taimilavana, josta se suuremmalla helppoudella
kuin etäisemmistä kulttuurisilmastoista on voinut omakseen siirtää
kehitykselleen tarpeellisia kulttuuritekijöitä. Että Kalevalan
ilmestyminen avasi tien virolaiselle _Kalevipoeg'ille_, on
tunnettu asia. Mutta uudempikaan suomalainen kirjallisuus ei ole
jättänyt virolaista henkeä hedelmöittämättä. _Juhani Aho_ ja _Eino
Leino_ eivät ole vain vironnoksissa tuttuja eteläpuolella lahden,
heidän vaikutustaan voi seurata alkuperäisessäkin virolaisessa
kirjallisuudessa. Koidulan ja kansallisen heräämisen ajoista saakka on
Viro käyttänyt Suomen viljelyssaavutuksia hyväkseen.

Sensijaan on Virosta Suomeen tapahtunut kulttuurisiirto ollut aivan
niukka, tuskin mainitsemisen arvoinen. Kalevipoegin suorasanainen
selostus, pari romaania, yksi draama ja joitakuita runokäännöksiä,
siinä kaikki. Syytä lienee niin sysissä kuin sepissäkin.
Virolainen kirjallisuus on näihin asti ollut köyhää omintakeisista
kirjailijapersoonallisuuksista ja edustavista teoksista, se on
tarjonnut enemmän kirjallishistoriallista kuin esteettistä huvia.
Missä määrin suomalaisella välinpitämättömyydellä on tässä vaihdon
yksipuolisuudessa osansa, ei ole tämän kirjoituksen asiana todentaa.
Tosiasiana pysyy, että Viro, huolimatta heimolaisuudesta ja
maantieteellisen aseman läheisyydestä, on suomalaisille ollut terra
incognita, josta käsitykset ja tiedot ovat olleet suuressa määrin
vaillinaisia, jollei suorastaan harhaanviepiä.

Esityöksi siinä viljelysvaihdossa, joka kerran on kahta toivottavasti
silloin tasaväkiseksi ennättänyttä kulttuuria rikastuttava, on seuraava
käännöskokoelma tarkoitettu.

Ei ole ollenkaan sattuma, että juuri laulurunous etusijassa on ollut
omiaan käännöstyöhön viemään. Niin nuorella sivistyskansalla kuin Viro,
on, kuten luonnollista, laulurunous kirjallisuudessaan toistaiseksi
etu-alalla. Maissa, joilla ei ole varaa ylläpitää itselleen varsinaisia
ammattikirjailijoita, on aina rehoittanut lyyrillinen dilettantismi.
On mahdollista olla lyyrillinen runoilija monen muun proosallisemman
toimen ohella. Kehitysasteella, jolloin kieli ei vielä muuten taivu
vivahdusrikkaamman sielunelämän ilmaisijaksi, voi kuitenkin lyyrillisen
inspiratsion spontaani luonne ja hehku sen siihen pakoittaa. Kansojen
heräämis- ja nousuajat ovat aina lyyrillisiä. Niinpä oli Virollakin
kansallisrunoilijansa jo aikana, jolloin draama ja novellistiikka,
mikäli niitä ylipäänsä oli olemassa, olivat ainoastaan suoranaisia
mukaelmia saksalaisista eikä suinkaan laadussaan parhaimmista
esikuvista. Vielä tälläkin hetkellä on laulurunous se ala, jolla
voi viitata toiveikkaimpiin taiteellisiin saavutuksiin. Viron kaksi
kotimaista näyttämöä odottaa yhä vielä omakielistä draamaa, jonka
tähänastista ennätystä edustaa melkein yksinään _August Kitzbergin_
Suomessakin tunnettu, hyvällä draamallisella vauhdilla kirjoitettu,
vaikka jotensakin teoreettiselta tunnepohjalta kohoava näytelmä »Tuulte
pöörises» (Tuulten pyörteessä) v. 1906. Virolainen proosarunous on
suorittanut välttämättömän retkensä romantismin ja naturalismin
halki kohti uusromantismia ja impressionistista tekotapaa, sen
jättämien tienrastien ehdottomasti taiteelliseen tasoon kohoamatta.
Romantismin peruja on muutamia vanhaan hyvään pseudohistorialliseen
tyyliin kirjoitettuja kuvauksia orjuuden ajoista ja ihannoituja
maalaiselämän kuvauksia. Naturalismi sensijaan toi kaksi todellista
kykyä: _Eduard Wilden_ ja _Ernst Petersonin_, joista kuitenkin vielä
on joltinenkin taival varsinaiseen taidekirjallisuuteen. _Eduard
Wilden_ laajaa, suurella sujuvuudella kirjoitettua ja hyvävauhtista
tuotantoa haittaa syvällisemmän näkemyksen ja taiteellisen keskityksen
puute. Hänen suuri teoksensa, romaani _Mahtra Sõda_ (suomeksikin
käännetty) ilmituo selvästi hänen sekä hyveensä että heikkoutensa;
sen hyvien joukkopsykologisten kuvausten vaikutuksen särkee yleinen
hajanaisuus ja epätasaisuus. _Ernst Peterson_ on Viron kirjallisuuden
varsinainen naturalisti, joka räikeihin ja usein kirpeän todellisiin
kyläkuvauksiinsa yhdistää yhteiskunnallisen tendenssin. Vasta
_Noor-Eestin_ kirjallisen suunnan edustajien joukossa tapaamme pari
nimeä, jotka kerran ehkä tulevat olemaan takuuna taiteellisuudesta,
joskin heidänkin lupauskirjansa yhä vielä ovat lunastamatta:
_A.H. Tammsaare_, jonka tarttolaisen ylioppilaselämän kuvaukset
huolimatta eräänlaisesta ahtaudestaan, ovat mieltäkiinnittäviä
sielulliseen erittelyyn ja sisäisten taidekeinojen käyttöön nähden,
ja ennen muita _Friedebert Tuglas_, jonka toisinaan romantisesti
väririkas, toisinaan impressionistisesti iskevä proosa jo nyt suuresti
on laajentanut Viron kielen soinnullisia rajoja.

Rikas ei ole suinkaan Viron laulurunouskaan yksilöllisistä
runoilijaprofiileista. Ainoastaan aniharva piirtyy siksi selvänä
ajan taustalle, että hänen erikoissävynsä eroaa ajan yleisestä
sävystä. Useimmat ovat vain ajan ja sen makusuunnan tulkitsijoita,
ja heidän luonteenomaisuutensa vain ajan luonteenomaisuutta.
Äsken ilmestynyt laaja virolainen runoantologia »_Eesti Luule_»,
joka käsittää 76 runoilijanimeä ja 327 runoa vahvistaa vain tätä
runoilijapersoonallisuuksien puutteen tunnetta. Taaskin saamme mennä
_Noor-Eestin_ ryhmään saakka, yksilöllisempiä sointuja ja tietoisempaa
taiteellisuutta tavataksemme, jollemme ota lukuun kansanrunoutta.

Viron rikas kansanrunous on se laulurunouden ala, joka tutuimmin,
omaisimmin, kuin toisintoina Kantelettaren runoista, koskettaa
suomalaista lukijaa. Näissä lauluissa elää yhä elimellisesti muutoin
jo vain älyllisesti käsitykseemme siirtynyt heimoustunne. Näistä
lauluista se puhuu meille vaiston vääjäämättömällä varmuudella; niin
samansävyistä on veljeskansojen lyriikka. Runomitta ei ole niin
säännöllistä nelipolvista trokeeta kuin suomalaisessa kansanrunoudessa,
se sallii enemmän typistyksiä ja säännöttömyyksiä, mutta poljento ja
alkusoinnun ahkera viljelys tekevät sen meille tutuksi. Virolainen
kansanrunous on suurimmaksi osaksi naisten laulamaa, siitä ehkä
osaksi sen suurempi lyyrillisyys, aihepiirin ahtaus ja sankarirunojen
harvinaisuus. Vasta Suomen puolella pääsivät lyyrilliset ainekset
miesten mielikuvituksessa kehittymään sankarirunoelmaksi. Kuvaavaa
on Aino-runon kulkeutuminen. Se on alkujaan yksinkertainen lyhyt
laulunpätkä, Järvamaalla laulettu, sormuksensa ja korunsa hukanneesta,
nimettömästä neidestä. Vasta itäänpäin siirtyessä puhkee sen
traagillinen aihe esiin, ja alkuaihe jää vain loppukatastrofin
runolliseksi kaunisteluksi.

Sama herkkä luonnon hellyys ja luonnon elolliseksi elävöittäminen,
sama hellä rakkaus lauluun ja usko laulun mahtiin kohtaavat meitä
niin Kantelettaren kuin Viron »Vana Kandlen» lauluissa. Mutta oman
erikoissävynsä antavat virolaiselle kansanrunoudelle orjuutta ja
vainoa kuvaavat runot, jotka puuttuvat Suomen puolella lahden; silloin
synkistyy idylli veriseksi valitukseksi tai uhmailevaksi katkeruudeksi:

    »Vanha polvi, vainopolvi,
    Piinapolvi pitkällinen.»

Kuten suomalaiset, ovat virolaisetkin kansanrunot luultavasti syntyisin
pakanuuden ja katolisen ajan murrosvaiheelta. Laulurikkaimpia yksilön
kehityksessä ovat sielulliset murrosajat, miksi ei olisi samoin
kansojenkin kehityksessä? Elinehdoissaan, vapaudessaan, uskossaan
järkytetyn kansan energia oli yhtäkkiä saanut sysäyksen, joka
samalla kun pani sen liikkeelle, samalla särki naivin luonnonkansan
rauhan, vuosisadoiksi jättäen sen erilaisten valloittajain ja
mailmankatsomusten tantereeksi. Sotaisen energian pakollista
kytkeisiinpanoa seurasi kai energian uusien alojen etsintä. Kuka
tietää, millaisena ilma-ikkunana tämä runous kerran on ollut
orjakansan joka tavoin tukahdetulle elintarmolle? Näissä sodan ja
veristen vainojen sekä alkavan orjuuden aikana syntyneissä runoissa
valitti orpolapsi osaansa, orja kovaa kohtaloansa, ne sisälsivät
purevana pilkkana muutoin tyystin kätketyt uhman ajatukset. Ne
heltyivät kehtolauluksi lapsen kätkyen ääressä, virisivät häävirsiksi
ja kaikuivat karkelon tahdissa, ne seurasivat yksinäistä vaeltajaa
vainioilla ja luhtamailla ja säestivät rukin hyrräystä ja paimenen
pajupilliä. Ne olivat elinilmauksissaan ehkäistyn kansan elonmerkkinä.

Elävän, kultaisen runosuonen täten kenenkään huomaamatta suikerrellessa
vuosisatojen halki, supistui käsinkirjoitettu tai painettu virolainen
laulurunous vain kömpelöihin, saksalaisten pappien toimittamiin
virsikäännöksiin tai pariin maalliseen, runollisesti yhtä arvottomaan
tilapäärunoelmaan. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla, jolloin _Herderin_
aloitteesta kirjoitetaan muistiin joitakuita vanhoja runoja, ruvetaan
yleisemmin kiinnittämään huomiota tähän halveksittuun, tyhjänpäiväisenä
pidettyyn runouteen. Tätä keräystyötä on jatkunut meidän päiviimme
saakka. Viron muuten niin valottomissa ja mieltä masentavissa
aikakirjoissa on kansanrunouden keräys kirkkaimpia sivuja. Viime
vuosisadan alkupuolella herää Virossa sivistyneen saksan kieltä
puhuvan säädyn keskuudessa Suomen fennofilien liikettä muistuttava
harrastus viron kieltä, runoutta, vanhaa vaatepartta ja kansantaidetta
kohtaan. Nämä estofilit tahtoivat pelastaa jälkimailmalle, niinkuin
silloin arveltiin, perikatoon, se on: hiljaiseen sulautumiskuolemaan
tuomitun kansan muistomerkit. Mutta aiotusta hautapatsaasta
muodostuikin ensimäinen tienviitta kulttuurikehityksen tielle
lähtevälle kansalle. Vuonna 1839 perustettiin Tartossa erityinen seura
»_die Gelehrte Esthnische Gesellschaft_», vartavasten estofilien
tarkoitusperiä toteuttamaan. Sen toiminnasta, joka keskittyi etupäässä
juuri kansanrunouden keräykseen, ottivat antaumuksella osaa useat
saksalaistuneet virolaisetkin. Kalevalan ilmestyminen Suomessa tuo
lisävirikettä päivän harrastuksille. Virolaissyntyisen lääkäri
_Faehlmannin_ mielikuvituksessa kytee jo kansalliseepoksen aate, mutta
hän kuolee kesken tuumiaan, jättäen sekä aatteensa että esityönsä
virkaveljensä _Fr. R. Kreutzwaldin_ perinnöksi. Vuonna 1861 ilmestyi
virolainen sankarirunoelma _Kalevipoeg_.

Kalevipoegia ovat aikalaiset sekä myöhempikin lukijakunta kauan
aikaa katselleet ikäänkuin keinotekoisessa, kaunistavassa
näyttämövalaistuksessa. Se muodosti koristeellisen taustan sille
näyttämölle, millä virolaisen kansallisen heräämisen näytelmä
vapauslaulujuhlineen, romanttisine värityksineen, suoritettiin. Se on
niin kauan ollut vuonna 1819 tapahtuneen näennäisen orjainvapautuksen
henkiseksi vapautumiseksi muuttumisen symbolina, että sitä arkailee
lähestyä arkiharmaassa valossa.

Yksi on selvää: Kalevipoegin vaikutus on ollut itse Kalevipoegia
suurempi.

_Fr. R. Kreutzwald_, (1803—1882) alkujaan _Ristmets_, orjan poika,
ammatiltaan lääkäri, lahjoiltaan runoilija, mies valistusajan aatteissa
kypsynyt, ennakkoluuloton, laajakatseinen, täynnä kuivan ivan ja
hentomielisen tunteen sekoitusta, — siinä Kalevipoegin luoja. Eepoksen
aineksiin nähden hän oli paljoa epäedullisemmassa asemassa kuin
Lönnrot. Hänellä oli käytettävänään, paitsi joitakuita sankarirunojen
katkelmia ja suurta joukkoa lyyrillisiä runoja, ainoastaan epälukuinen
määrä suoranaisia tarinoita, ilman läpikäyvää juonta tai edes yhteistä
sankarin nimitystä. Tähän vaillinaiseen ja tukea antamattomaan pohjaan
nojaten hän teki rohkean teon: runoili uudestaan kansan runomitalle
sadut, yhdisti eri sankarityöt samannimisen sankarin tekemiksi, täytti
aukot ja liitekohdat itseluomillaan kronikkaa muistuttavilla säkeillä
ja siroitti sinne tänne lyyrillistä koristelua. Tuuma oli nerokas ja
suuren runoilijan arvoinen; suoritus ei ollut yhtä nerokas.

Tekstikritiikki on tavannut kiitollisen alan säe säkeeltä eritellessään
Kreutzwaldin ja varsinaisen kansanrunouden osaa Kalevipoegissa.
Tieteellisesti perehtymättömäänkin lukijaan vaikuttaa Kalevipoeg kuin
eri tekstikirjaimilla painetulta, yksinkertaista antikvaa seuraa moni:
koukeroinen fraktuura. Romantiikan korukielessä kasvaneen Kreutzwaldin
oli vaikea tavata kansanrunon naivia sävyä ja kauneutta. Joko hän
kompastuu kuivan kronikan kivikkoon tai luo kukkeata lyriikkaa,
itsessään runollisesti arvokasta, mutta kansanrunon sävylle vierasta.
Paremmin kuin varsinaisesti uutta luodessaan, hän onnistuu satuja
uudestaan runoillessaan, vaikka hän siinäkin vain harvoin osaa asettua
täysin runolaulajan kannalle.

Kalevipoeg on 20-lauluinen kuvaus virolaisen yliluonnollisen väkevän
sankarin urotöistä, hänen Suomen-matkastaan, taistelustaan noitia
vastaan, sodankäynnistään, matkastaan Manalaan ja painistaan Sarvikin —
paholaisen — kanssa, retkestään mailman loppua kohden ja vihdoin hänen
tapaturmaisesta kuolemastaan. Läpi teoksen kulkee traagillinen aate:
Kalevipoeg on syyllinen Saaren neidon kuolemaan ja Suomen sepän-pojan
murhaan; hän sovittaa sen murtumalla jaloistaan omaan vedessä väijyvään
miekkaansa.

Suurta symboliikkaa on Kalevipoegin loppu säkeissä. Kalevipoeg on
kuoltuaan pantu Tuonelan veräjän vahdiksi, käsi kallion raossa, — kun
hän kerran kätensä irti kiskaisee, on Virolle koittava uusi onnen aika.

Kalevipoeg ei kestä vertausta Kalevalan kanssa. Kalevipojan urotyöt
ovat melkein poikkeuksetta ruumiillisen voiman näytteitä; se sanan
ja laulun mahti, mikä Kalevalassa ihmeitä aikaan saa, puuttuu
Kalevipoegissa. Kalevipoegin kauneimmat kohdat ovat lyyrillisiä, niihin
on Kreutzwald sovittanut kansanrunon herkimmät säveleet.

Kalevipoegin viimeinen ja suurin sankarityö oli kuitenkin se, että
se ilmestyessään auttoi itsetietoisuuteen kokonaisen kansan, onni,
mikä harvoin tulee suurimmankaan taideteoksen osaksi. Sillä on koko
Viron kulttuuri-elämälle perustava merkitys, olkoon se sitten, minä
aikalaiset sitä tervehtivät, Viron kansan luovan kyvyn välitön
ilmaus, tai, miksi myöhempi tutkimus sen on merkinnyt, _Kreutzwaldin_
kansantarinastoon nojaten enemmän tai vähemmän runollisella voimalla
kokoonpanema ei _kansan-eepos_ vaan kansallinen kertomarunoelma.

Kansanrunouden keräys saa yhä uutta vauhtia. 70 luvulla ryhtyy siihen
kirkkoherra _Jakob Hurt_ ja myöhemmin Kronstadtin kirkkoherra _M.J.
Eisen_. Heidän apulaisikseen tarjoutuu kymmeniä ja satoja nimettömiä
kerääjiä kaikilla seuduin maata. Jättiläiskeräys suoritetaan
harvinaisella innolla ja sitkeydellä, ja sen tuloksena on suurin
kansanrunouden kokoelma, mikä milläkään kansalla on olemassa, noin
45,000 runoa, siihen lisäksi epälukuinen määrä satuja, loitsu-runoja,
sananlaskuja j.n.e. Painettu on niistä Hurtin toimittama _Vana
Kannel_ I ja II v. 1886 ja myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran avustuksella ilmestyneet _Setukeste laulud_, (kreikanuskoisten
Pihkovan virolaisten laulut) I osa v. 1904, II osa v. 1907, sekä joukko
_Eisenin_ toimittamia satuja.

Huolimatta siitä suuresta huomiosta, mikä jo viime vuosisadan
alkupuoliskolla kansanrunoudelle omistettiin, ei sen jälkiä paljonkaan
tapaa silloisissa taiderunouden kokeissa. Vasta ihan viimeisinä aikoina
on kansanrunouden hedelmöittävä voima uloittunut taiderunouteen ja sen
kieliaarteita liikuteltu. Viron ensimäiset taiderunouden yrittäjät
saivat vaikutuksensa muualta.

Jo estofilien aikana esiintyy virolainen _Kr. Jaak Peterson_
runoilijana. Tämän 21 vuotiaana v. 1822 kuolleen nuoren kielentutkijan
runot nyt ja pieteetillä julkaisuissaan osaksi painattanut.
Ilman kaikupohjaa, kuin eksynyt esitaistelija, liian etäällä
jälkijoukoistaan, tuomittu varhaiseen kuolemaan kesken kehitystään, on
Kr. Jaak Petersonin kohtalo miltei traagillinen. Hänen päiväkirjansa
lehdiltä puhuu ratsionalistinen, kriitillinen henki. Hänen runonsa ovat
korkealentoisia, vähän rhetoorisia, toisinaan täynnä oikeata, joskus
väärääkin paatosta, antiikin runomitoissa liikkuvia, parhaimmissa
eräänlaista kuulakasta kauneutta. Noor-Eestin ryhmä on hänessä nähnyt
hengenheimolaisensa, ensimäisen »nuorvirolaisen».

Jos _Kr. Jaak Petersonin_ viileän runouden kohtalo oli kaikua kiville,
oli _Lydia Jannsenilla, Koidulalla_ (v. 1843—1886) sitävastoin
laajempi kaikupohja kuin näihin päiviin asti ehkä kellään viron kielen
käyttäjällä.

_Koidula_, Postimees-lehden perustajan ja heräävän Viron kansallisessa
elämässä suurta populariteettia nauttivan _J. W. Jannsenin_ tytär,
joutui sekä runoudellaan että henkilössään kuvastamaan Viron
lyhyttä kansallisen romantismin aikaa. Kalevipoegin ilmestyminen
ja työorjuuden lopullinen lakkauttaminen vapautti Viron latentin
elinvoiman, joka nyt ilmeni jonkinlaisessa juhla-isänmaallisuudessa,
laulujuhlina ja romanttisena huumauksena, ja jonka reali-ilmauksena
oli Eesti Kirjameeste Seltsin perustaminen ja rahankeräys omakielistä
Aleksandrikool'ia varten.

Yhtä suurena tekijänä kuin ajanhenki oli Koidulan kehityksessä,
yhtä suurena tekijänä oli Koidula puolestaan ajanhenkeä luomassa.
Hän ruumiillistuttaa ajan, siinä hänen persoonallisuutensa. Hän on
voimakkain silloin, kun aika puhuu hänen suunsa kautta, kun hän on
tulkkina ajan aatteille, jotka hänen tulisielunsa ahjossa lopullisen
muotonsa saavat. Hän on siinä määrin aikansa kuvastin, että me
etupäässä näemme hänessä juuri ajan piirteet yksilöllisten sijasta.
Aika puhuu, aika valittaa, aika iloitsee hänen isänmaallisissa
runoissaan, jotka milloin ovat kuin profeetallisia valitusvirsiä,
milloin kaikuvat pääsiäistunnelman täyttämää hosiannaa. Koidula oli
joukkojen runoilija, hänen tunteensa kollektiivia tunnetta. Niin pian
kuin hän harhautuu alaltaan, hän kadottaa runoutensa taika-avaimen.
Hänen persoonallisin elämyksensä oli isänmaallisuus, muulla alalla hän
käyttää vanhoja kliseoita. Ei erotiikka, ei luonnontunne haltioidu
hänellä runoksi. Kokeillessaan toisilla aloilla hän on usein vain
saksalaisen maneerin jäljentäjä, hyvin usein suoranainen kääntäjä
(sen ajan tavan mukaan varsinaista tekijää nimittämättä). Joukko
hänen alkuperäisinä pidettyjä runojaan on myöhemmin osoittautunut
käännöksiksi. Sekä aiheittensa valinnassa että niitten käyttelyssä
hän seuraa aikansa yleistä makusuuntaa; hän ei ole vailla imelää
hentomielisyyttä eikä sanakoreilua. Suuri osa hänen aikoinaan laajoissa
piireissä herättämästään kirjallisesta innostuksesta on tosin kai
pantava hänen voimakkaan persoonallisuutensa suggestion laskuun, joka
niin mieltäkiinnittävänä ilmenee esim. hänen äsken julkaistuissa
kirjeissään Kreutzwaldille. Mutta hänen isänmaallisilla runoillaan on
pysyvä merkitys. Ne ovat ajan todistuskappaleita, mutta eivät yksin
sitä; joskin nyky-aikainen lukija niistäkin mielellään karsisi yhtä
ja toista, ei voi olla antaumatta alttiiksi niitten välittömälle
inspiratsiolle. Ne ovat ja pysyvät heräävän Viron hymneinä.

Koidulan kohtalo oli työkuntoisimmassa ijässään kuolla kaukana
niin suuresti rakastamastaan Maarjamaasta, virolaisen kansallisen
romantismin osaksi tuli tukehtua alkaviin venäläistyttämisyrityksiin.
Kansallisen kevään aamutunnelmaa ja raikkaita värejä seurasi harmaa
seisahdusaika kaikilla aloilla.

Paljon on Virossa runoiltu tänä aikana. Runoileminen pääsi ikäänkuin
muotiin, muuttui helposti opittavaksi käsityöksi, jota joutoaskareenaan
itsensä ja toisten iloksi harjoittivat mitä erilaisimmat virkailijat,
etupäässä kuitenkin papit ja kansakoulunopettajat. Sisällöstä ei
ollut puutetta; kaiutettiin kuluneiksi edellisen ajanjakson itsessään
jo hiukan onttoja isänmaallisia lauseparsia, kunnes ne kadottivat
viimeisenkin aitometallisen helähdyksensä, tai tuotiin läntisestä
naapurimaasta Saksasta, — ei koskaan kauempaa — helppohintaisia
esikuvia. Runomittakin oli melkein aina sama

    — - — - — - — -
    — - — - — - —,
  
johon loppusoinnuksi kelpasi melkein mikä pääte hyvänsä. Tämä helppo
ja mukava runomitta sopi kaikensävyisille runoille, murheisille,
leikkisille ja juhlallisille. Kokonaisen kokoelman »kukkakimppuja»,
»seppeleitä» j.n.e. voisi poimia tämänaikuisten runovihkojen
nimistä. Kaikki lainaavat, kaikki elävät lainoista. Kieli on vanhaa,
ajatukset ja tunteet samoin. Täällä, kuten muuallakin, epigooniajan
epäitsenäisyys.

Voisi sanoa, että aika oli epäkiitollista taiteellisemmalle runoudelle,
että ajan ilmapiiri oli ahdas ja raskashenkinen. Eikä mikään kapinoiva,
vapauttava runous riko ajan rauhaa, ei mikään mielikuvituksen
väriräiske ajan harmautta. Jokainen aika tarjoo aineksia runoudelle,
niin tämäkin. Ne pari todellista runoilijaa, jotka aika synnytti,
eivät niitä käyttäneet, eivät olleet kyllin suuria niitä käyttääkseen.
Ajan ankara paine ei destilloi heistä sitä kypsää katkeruutta tai
uhmaa, joka tällaisenakin maata matavana aikana voisi virittää korkean
runouden inspiratsion. Koidulan isänmaallinen uhrituli oli sammunut,
persoonallisen, syvempiä tunnekerroksia paljastavan runouden aika ei
vielä ollut tullut, jäljelle jäi hiljainen, jokapäiväisyyteen taipuva
idylli, eleegisine pohjasävyineen. Siinä he etsivät ja löysivät
ilmaisumuotonsa.

_Anna Haavan_ ja _K.E. Söötin_ päämerkitys on siinä, että he ovat
ylläpitäneet taiteellisemman laulun traditsiota matalalauluisena
aikana. Heidän tasonsa on keskinkertaisuus, mutta sellainen hyvä,
kunnon keskinkertaisuus, joka voi olla ponnistusastimena korkeammalle
taiteelle. He eivät ole luoneet mitään varsinaisesti uutta ei muotoon
eikä sisällykseen nähden. Heiltä puuttuu kielellisen mielikuvituksen
kekseliäisyys, he tyytyivät kieleen, sellaisena kuin sen tapasivat,
se riitti heidän ilmaisukeinokseen semmoisenaan, niin muokkaamaton
kuin se todenteolla vielä oli. Heidän yksitoikkoista ja yksinkertaista
runomittaansa ei särje mikään vivahdusrikkaampaa muotoa vaativa
mieliala. Kumpainenkin on ihan viime aikoina koittanut laajentaa
runoutensa rajoja; vers libre on houkuttanut molempia, tuomatta muuta
kuin vieraan sävyn heidän runouteensa.

Lahjakkaampi heistä on epäilemättä _Anna Haava_, synt. v. 1864. Hän on
tähän saakka Viron ainoa eroottinen runoilija. Koidulan rakkausrunot
ovat kaavamaisia, myöhemmästä runoudesta on _Gustav Suitsin_ ihana
»_Inspiratsio_» harvinaisuus hänen tuotannossaan, paria sensualistista
koetta lukuunottamatta, ja _Willem Grünthalin_ runollinen
luonnonpalvelus ei salli muita jumalia. Anna Haavan luonteenomaisimmat
runot ovat juuri rakkausrunoja, aito naisellisen tunne-elämän
synnyttämiä, joskus veitikkamaisia, joskus haaveksivia, täynnä
alistumista ja rakastetun jumaloimista, nöyryyttä ja naivisuutta.
Niissä ei ole nimeksikään sensualismin tuntua. Rakkaus on niissä
olemassa-oloaan anteeksi anovaa, ylimalkaista. Paitsi rakkausrunoissa
onnistuu Anna Haava joskus hiljaisen, melkein uskonnollisen kaipauksen
täyttämissä runoissa, jonkinlaisessa mailmallisuudesta pois halajavassa
idealismissa, jonka kypsin ilmaus on hänen kaunis runonsa Mägede põues
(Vuorten helmassa), jossa tätä ihanne- ja rauhan maata kuvitellaan
vuorten ympäröimänä järviseutuna. Yllätykseltä sensijaan vaikuttaa Anna
Haavan runoudessa joukko leikillisiä maalaiselämän kuvauksia, raikkaan
huumorin täyttämiä, hauskoja kyläakvarelleja valoisissa väreissä.

Värittömämpi persoonallisuutena on _K.E. Sööt_, synt. 1862. Hänen
runoutensa muistuttaa Anna Haavan runoutta, mutta on kuivempaa ja
karumpaa. Hänellä on Anna Haavan runouden heikkoudet, mutta ei kaikkia
sen hyveitä. Parhaiten hänkin onnistuu eleegisen tunnelman yhtyessä
isänmaalliseen ajatukseen tai henkilökohtaiseen muistelmaan ja
mielialaan.

Seisahdusajoillakin voi olla salainen kehitysvieterinsä, joka
ulkonaisen painon poistuttua taas on valmis ponnahtamaan.
Kukoistuskausien edelläkävijöinä on niillä valmistava, energiaa keräävä
merkitys. Virossa, venäläistyttämistoimenpiteiden hiukankin lauhduttua,
alkaa kehitysilmapuntari taas nopeasti nousta. Mutta se ei tapahdu
enää kansallisen romantiikan kimmeltävien tunnustähtien alla. Aika on
ylöspäin pyrkivän, sitkeän ja karun realismin, joka yhteiskunnallisessa
järjestymisessä ja kansallisessa valistustyössä, viime aikoina erittäin
kansan aineellisessa vaurastumisessa näkee korkeamman kulttuurin
pohjan. Aika on yhteiskunnallisen työn eikä taiteen. Saksalaisen
vaikutuksen kanssa risteytyy venäläinen vaikutus, joka kuitenkin ymppää
virolaiseen henkiseen elämään enimmäkseen venäläisen hengen kielteisiä
puolia. Tähän asti yhteisen kansallisuusaatteen yhdistämä kansa alkaa
jakautua luokka-eroituksen perustalla. Alkaa köyhälistön liike, joka
yhtyy 1905 vuoden vallankumouksen valtaväylään.

Tämän virkeän yhteiskunnallisen nousu-ajan puitteissa, yksilöllisine
tarkoitusperineen tavallaan sen vastakohtana, mutta samalla
sen orgaanisena jatkona, alussa kulkien melkein tasasuuntaa
vasemmistoliikkeen keralla, myöhemmin siitä selvästi eristyen, kohtaa
meitä vallankumous-vuosien paikkeilla uusi ilmiö Viron henkisen
elämän alalla, _Noor-Eestin_ kirjallis-taiteellinen liike, joka
puolestaan merkitsee kirjallista vallankumousta, tässä tapauksessa
oikeastaan vain teoreettisesti olemassa olevien vanhain jumalain
särkemistä. Noor-Eestillä ei ole ollut mitään taiteellista suuruutta
kukistettavanaan. Sen kriitillinen työ on ollut välttämätöntä
pikkuperkausta, ja etusijalle jäävät sen asettamat uudet tarkoitusperät
ja uudet kirjalliset ihanteet.

Noor-Eesti nimellisen ryhmän perusti kuusi vuotta takaperin joukko
nuoria kirjailijoita, — myöhemmin on liikkeeseen yhtynyt useita
kuvaamataiteilijoitakin — jotka olivat ottaneet tehtäväkseen
kirjallisuuden kohoittamisen taiteelliselle tasolle, ja
vuorovaikutuksen aikaansaamisen Länsi-Euroopan kulttuurin kanssa.
Tarkoitusperiään on ryhmä koettanut toteuttaa etupäässä julkaisemissaan
albumeissa _Noor-Eesti_ I, II, III ja samannimisessä, viime vuodesta
alkaen ilmestyvässä kirjallistaiteellisessa aikakauskirjassa.

Uusi viini vaati uusia leilejä, uudet tunteet uusia ilmaisumuotoja.
Muoto tuli tunnussanaksi, kielen kaikenpuolinen hionta lähimmäksi
päämääräksi. Saksalaista ja venäläistä vaikutusta vastaan nousi
länsi-eurooppalainen, gallialainen vaikutus, joka vaati kiinteämpää
taiteellisuutta, ankarampaa valintaa. Yhteiskunnallisten tendenssien
vastakohdaksi kohosivat yksilölliset, yleistävän runouden sijaan
persoonallisen tunneilmaisun vaatimus. Modernismi, tässä käsitettynä
yksilöllisenä, eurooppalaisuuden ilmakehään pyrkivänä taiteena, oli
uloittunut Viroon.

Kielenviljelyksessä on Noor-Eestillä suuria ansioita. Hyvin käsittäen,
että runouden ensimäinen ehto on ilmaisuvälineen täydellisyys, on
Noor-Eesti tehnyt voitavansa rikastuttaakseen Viron niin köyhää
kirjakieltä. Se on kaivautunut kansanrunouden hetteisiin, kutsunut
avukseen murteet ja paikallissanastot, luonut uusia sanoja, tosin
valitettavasti myös raskauttaen uudistuspyrkimyksiään vieraskielisten
sanojen liian runsaalla painolastilla. Vasta Noor-Eestin mukana
on yksilöllinen tyyli päässyt Viron sekä suorasanaiseen että
laulurunouteen.

Noor-Eestin kirjailijat ovat kaikki vielä kehityksensä alussa,
joskin se jo useimmilla on itsetietoisesti viitoitettu. Yhteisestä
makusuunnasta ja taiteellisista tarkoitusperistä huolimatta, eristyvät
ryhmän eri kyvyt yhä selvemmiksi yksilöllisyyksiksi. Taiteellisesti
kypsimmät runoilija-persoonallisuudet tapaa laulurunouden alalla.
_Gustav Suitsin_ ja _Willem Grünthalin_ runous merkitsee virolaisessa
kirjallisuudessa aivan uusien sekä soinnullisten, runomitallisten että
aihepiirien valloitusta. Heistä alkaa nykyaikainen taiderunous.

_Gustav Suitsin_ (synt. 1883) runokokoelma _Elu tuli_ (Elon tuli) v.
1905 on kaikista heikkouksistaan huolimatta uran uurtavaa laatua. Sen
päätunnusmerkki on _nuoruus_. Sen laulut ovat yhtaikaa sekä nuoren
ajan että nuoren ijän runoja. Sekä sen voima että viat ovat molemmat
nuoruuden. Ennen-vallankumouksellinen mieliala, odotus, uhma, oman
voiman tunne, on luonut nämä nuoruudelle ja elon tulelle viritetyt
laulut, joitten poljennossa on nousu-ajan sotaista ja taisteluun
tahtovaa tahtia.

Ne ovat nuorekkaita sotajulistuksia, useat laadittuja Eino Leinon
aikaisemman runokauden tyyliin. Useat runot, kuten »Äikene» (Ukkosilma)
ovat vain kuin uhmailijan painiskelua vastahakoisen ja kankean kielen
kanssa, sen väkivaltaista aisoihin asettamista ja voitonriemua, —
mutta eivät myöskään mitään sen enempää. Sanahelinä, jota yksilöllinen
elämys vielä ei ole vapauttanut liian koristeellisesta paatoksesta,
on luonteenomaista tälle kokoelmalle. On runoja, joitten sisällys
supistuu vähiin muodon laulavuuden ja soinnukkaisuuden rinnalla, ja
joita lukiessa alituisen helinän huumaamina unohdamme vaatia sanoilta
syvempää sisällystä.

Ja kuitenkin on tämä kokoelma kaikesta nuorekkuudestaan ja tunteen
pintapuolisuudesta huolimatta käänteentekevä. Viron runouteen
vakiintuneet värittömät ja uinuttavan yksitoikkoiset runomitat se
särkee rohkeilla poljennoilla, rikkailla loppusoinnuilla, mitä
erinlaisimmilla ja aiheen itse valitsemilla runomitoilla. Kieli soi,
niinkuin se vielä tähän saakka koskaan ei ole soinut virolaisessa
runoudessa; koko kokoelma on kauttaaltaan kielellistä ja muoto-iloa
täynnä, ylitse vuotavaa, liiankin kukkeata, kuten sen kannattama nuori
paatoskin.

Suitsin runoilijatemperamentin pääominaisuudet ovat jo tässä
kokoelmassa edustettuina; niistä ovat muototaituruus ja loisteliaisuus
jo jokseenkin pitkälle kehitettyjä, sensijaan on taipumus traagilliseen
tunnelmaan, joka hänen myöhemmässä tuotannossaan yhä vahvenee, tänä
kehityskautena luonut vain pari runoa, synkän _Needmine_ (Kirous)
ja tyyntä ennen myrskyä kuvastavan, ennen-vallankumouksellisen
_Surnuaialaul_ (Hautuumaan laulu) joissa, varsinkin ensimäisessä, ensi
kertaa tuntuu tuleva pessimismi.

Suitsin myöhemmin kirjoittamat runot ovat toistaiseksi hajallaan siellä
täällä erinlaisissa julkaisuissa. Huolimatta niitten vähälukuisuudesta
— Suits ei muodosta poikkeusta virolaisten kirjailijain pienestä
produktiviteetista — voi niissä tarkoin seurata runoilijan kehitystä.

Se on käynyt muodollisesti yhä plastillisempaan, sisällyksellisesti yhä
yksilöllisempään suuntaan.

Kielen liiallista runsautta on seurannut tarkoin punnitut, kuin
matemaattisesti arvioidut sointuvaikutukset, jotka yhä useammin alkavat
kiteytyä sonetin suppeaan ja viron vähän viljellyltä runokieleltä
paljon vaativaan muotoon. Ei erehtyne, jos tässä muutoksessa on
tuntevinaan romaanilaisten esikuvien vaikutusta. Suitsin runotyylin
kansanrunoudellinen rikkaus on käynyt kovan romaanilaisen sulatusahjon
läpi, se on yksinkertaistunut, tihentynyt, silti kielellistä
soinnullisuuttaan kadottamatta.

Melkein vielä muodollista muutosta suurempi on runojen sisäisen
äänilajin vaihdos. Taaskin ne uskollisesti heijastavat aikaa, joka
on vallankumouksen yliponnistusta seuranneen väsymyksen. Mutta
ei vain aika ole talttumuksen, lisäksi tulee yksilöllinen elämys,
kypsyneemmän ijän välttämätön resignatsio. Yhtä hillitty kuin muotokin,
yhtä hillitty on siihen puserrettu tunne. Milloin isänmaalliset ja
yleisaiheiset runot vielä ovat etusalalla, on niissä yhä katkerammaksi
kasvava pessimismi vallalla. Sellainen runo kuin _Laul Eestist_
(Laulu Eestistä) on kaukana kaikesta korusisänmaallisuudesta. Mutta
näitten runojen ohella ja niitä syrjään työntäen alkaa kuulua yhä
yksilöllisempiä sointuja, yhä persoonallisemman tunteen pakkoa, jotka
yhdessä mies hekkääseen resignatsioon taipuvan mielialan keralla luovat
Suitsin tähän asti korkeimmat runo-ennätykset.

Täydellisen vastakohdan Suitsin runoudelle muodostaa toisen Noor-Eestin
runoilijan _Willem Grünthalin_ (synt. 1885) kolme vuotta myöhemmin
julkaisema runokokoelma _Laulud_ (Lauluja). Kun Suitsin kirkas taide
voi olla varma mahdollisimman laajasta kantavuudesta, tulee Grünthalin
runous sitävastoin jäämään vain harvojen nautittavaksi.

Grünthalin runous kätkeytyy mitä vaikeatajuisimman kielen varjoon.
Grünthal on kielentutkija runoillessaankin. Harvinaisimmat, vähimmin
käytetyt kielen muodot houkuttavat häntä, hän kaivaa ne esille
sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa, hänen runoissaan
vilisee outoja murre- ja paikallissanoja, joita käyttäessään hän
ei näytä välittävän niistä mykistä tai tyhjistä kohdista, jotka
muodostuvat, kun sana vaikenee eikä ilmaise mitään lukijalle. Kuvaavaa
kyllä, on runovihkon loppuun liitetty erityinen pieni sanakirja.

Yhtä plastillista kuin Suitsin, yhtä maalailevaa on Grünthalin runous.
Adjektivi ja attributi ovat hänen runojensa tunnusmerkkejä, hänen
lauseensa ovat raskaita, usein ylenmäärinkin väreillä kyllästettyjä,
pienimpiin yksityiskohtiin saakka hiottuja, joskus suuremmassa määrin
teoreettisen työn tuloksilta tuntuvia kuin välittömän inspiratsion
luomia. Hän käyttää harvoin kevyitä runomittoja, usein liikkuvat hänen
runonsa antiikin mitoissa, josta niitten hiukan juhlallinen, eristyvä
luonne. Samoinkuin Suitsilla, on Grünthalillakin runoja, jotka ovat
kuin nuoren kulttuurikielen itsetietoista prameilua, jonkunlaista
sanasoinnullista urheilua. Paitsi näitä liialliseen alkusoinnun
käyttöön ja kuvaavien sanojen toinen toisensa päälle kasaamiseen
rakennettuja runoja, on Grünthalilla niitten vastakohtina toisia,
joissa runollista suggestiota on koetettu aikaansaada yksityisten
sanojen kerrolla, säkeitten putoillessa usein vain yksisanaisina, josta
taas on ollut seurauksena tunnelman ohuus ja riittämätön kantavuus.

Grünthalin onnistuneimmat runot ovat ne, joissa hänen suuri ja
harvinainen kielitaituruutensa, vältettyään liikaan erikoisuuteen
pyrkimisen vaaran, yhtyy hänen yhtä harvinaiseen luonnontuntemukseensa.

Grünthal on runoissaan yksinäinen luonnonkävijä. Suitsin runoudessa on
viimeisinä aikoina selvästi havaittava itsetietoinen eristymispyrkimys,
Grünthalilla on eristyminen synnynnäistä. Hänen väri-ihailussaan, hänen
antaumisessaan luonnontunnelmille alttiiksi on jotain luonnonhurmiota.
Hän on syvälle tunkeutunut siihen salaiseen runouteen, joka kätkeytyy
Saarenmaan ja sen lähisaarien luonnon ja rantamaisemain näennäisen
karuuden taakse. Suits paikallistuttaa harvoin runonsa, Grünthal
aina. Ei ole niissä mikä meri hyvänsä, eivät mitkä rannat hyvänsä,
— se on määrätty meri, tietyt rannat. Grünthal tuntee kotisaarensa
kaikkina vuodenaikoina, kaikkina vuorokauden aikoina, hän tuntee sen
lintumailman, sen hietasärkät ja luodot ja valon sekä värien eri
vivahdukset rannikolla. Hänen parhaat runonsa ovat värikylläisiä
saaristotauluja. Mutta tästä tarkoin määrätystä realiteetista vauhtia
ottaen kohoo Grünthalin runous sen yli, luonnonnäkyjen avartamaan
kaikkeuden tunteeseen.

Suitsin tai Grünthalin sävy on nykyään vallalla virolaisissa
runokokeissa, tietysti jäljittelijöitten käyttämänä johtaen maneeriin
ja usein suoraan karikatuuriin. Sitä suurempi arvo täytyy antaa niille
harvoille itsenäisyyden ja riippumattomuuden ilmauksille, jotka
ulkopuolella Noor-Eestin ryhmää ovat havaittavissa.

Sellaisia on _Ernst Enno_ (synt. 1875), kiitettävällä sitkeydellä
omaperäisyyteen pyrkivä runoilija, joka ei koskaan ole uhrannut
yleisön makusuunnalle, vaan vähitellen runoutensa alkujaan sangen
aateraskaasta hämärästä kehittynyt selvämuotoisempaa taiteellisuutta
kohden. Vers libren ensimäisenä käyttäjänä Virossa hän muodosti
aikoinaan terveellisen oppositsion, joskin hän itse myöhemmissä
runokokoelmissaan on palannut sidottuihin mittoihin. Teosofisen
mailmankatsomuksen mystillisyys määrää hänen runoutensa sävyn, joka yhä
vieläkin on filosofisen raskasta, rakenteeltaan taipuvaa jonkinlaiseen
kaavamaisuuteen, usein hämärää, joskus kuitenkin onnistuen puhkaisemaan
mystillisyyden kuoren ja saaden silloin omituisen kohtalokkaalta
kaikuvan sävyn.

Yksinäinen ilmiö virolaisessa runoudessa on _Juhan Liiv_ (synt.
1864). Alkujaan novellistina esiinnyttyään, on hän myöhemmin vuosien
kuluessa vaikeaa hermotautia sairastaessaan ryhtynyt lyyrilliseen
runoiluun. Hänen runoutensa on sairaitten aivojen runoutta. Jo
runoissa alituisesti uudistuvassa sanojen ja kokonaisten säkeitten
kerrossa tuntee ikäänkuin sairaalloisen idée fixen kiduttavan
takaa-ajon; kerran herännyt mielikuva uudistuu ja kertautuu yhä
väsyneitten aivojen ponnistuksesta huolimatta. Samasta syystä on hänen
runoillaan improvisatorinen luonne, hänen sairaasta sielustaan kumpuaa
hajanaisia, joskus synkkiä, joskus kultaisia kuvia, jotka järjestyvät
melkein satunnaisuudella säkeiksi, ilman taiteellisen tietoisuuden
ohjausta. Siitä Liivin runojen usein naivi viehättävyys ja yllättävä
leima ja niitten taiderunoudesta eroava luonnonrunoilijan sävy sekä
taiteelliseen arvoon nähden suuri epätasaisuus. Hänen runonsa on
Noor-Eesti erittäin taiteellisesti ja koristeellisesti huolitellussa
asussa julkaissut, _Juhan Liivi Luuletused_ (Juhan Liivin runot) v.
1910.

Viron kirjallisuus ja sitä myöten laulurunouskin on tällä hetkellä
virkeässä, joskaan ei erittäin nopeakulkuisessa kehityskaudessa. Sen
myöhempi kehitys on tietysti eroittamattomasti yhdistetty eri kykyjen
ja runoilijapersoonallisuuksien lopullisen kehityksen mahdollisuuksiin.
Toivoa täytyy, että Viron harvinaisen runsaat henkiset ainehistot
tulisivat runollisesti käsitellyiksi ja siten liittyisivät elimellisenä
osana yleisinhimilliseen taidepääomaan.

Lähteitä:

Oskar Kallas, Übersicht über das sammeln estnischer runen.

Gustav Suits: Die estnische Literatur y.m.



VANA KANNEL



LAULUN AIKA

Paras lauluaeg


    Nyt on hetki helkytellä,
    viikko virttä vieritellä,
    ilta impien ilota;
    viel' on aika vaiti jäädä,
    hetki laulujen levätä,
    kun on kuollunna kuvolla,
    olkein päälle oikaistuna,
    vainajana vuotehella,
    valkolautojen välissä.

    Kun on alla mustan mullan,
    alla hiekan harmahtavan.



 ÄIDIN HAUDALLA

Ema haual


    Olen mieron orpolapsi,
    koito ilman kannen alla,
    ei ole armon antajata,
    eikä pään silittäjätä,
    tuima tuuli armahteli,
    päivän paiste pään silitti.

    Pidot päätyi, juhlat joutui,
    toiset kulki kaupunkihin,
    luokse tuttujen torilla.
    Minä minne mieron lapsi,
    kuhun astun angervoinen?

    Astun haudalle emoni,
    kalmistohon kantajani,
    itkuhuivinen pivossa,
    huoliraidat huivisessa.
    »Nouse, nouse, äityeni,
    neuvomahan nurmen alta,
    valmistele vakkaseni,
    kiinnitä kapiokirstu!»

    Emo haudasta havasi:

    »Tytär, lieto lintuseni,
    matalainen marjueni!
    En voi nousta nurmen alta,
    koivu kasvoi kaulalleni,
    silmille kukat siniset,
    kulmilleni kulleroiset.»

    »Nouse, nouse, äityeni!
    Tuon Virusta viikattehen,
    niitän nurmet kummun päältä,
    heinät katkon haudan päältä,
    silmiltä kukat siniset,
    kulmiltasi kulleroiset.»

    »Tytär nuori! en voi nousta,
    mull' on suussa mullan tuntu,
    rinnassani ristin tuntu,
    käsissäni kalman tuntu.

    »Nouse, nouse, äityeni!
    Vien Viruhun vihtomahan,
    saatan Suomen saunasehen,
    suusta huuhdon mullan tunnun,
    käsistäsi kalman tunnun.»

    »Tytär nuori! en voi nousta,
    mull' on kolme kaitsijata:
    pieluksissa Tuonen poika,
    tyttö Tuonen jalkapäässä,
    välill' itse vanha Tuoni.
    Pyydä haavalta hameita,
    leppäpuulta linnikoita»

    Mailma sua suojatkohon,
    armas Luoja auttakohon!



VANHA POLVI VAINOPOLVI

Vana aeg oli vaenoaega


    Vanha polvi vainopolvi,
    piinapolvi pitkällinen,
    orjapolvi ohdakkeinen,
    angervoinen arpiaika,
    surullinen sorronaika.
    Vaivasivat vainonhenget,
    papin helmet painelivat,
    riistivät rajut ritarit,
    rosvoparvet ryöstelivät,
    mellastivat murhamiekat!

    Pelto syötti saksalaista,
    laidun meille leivän tuotti,
    kanervikko kasvatteli,
    avun antoivat akanat.



KYLLÄ TIEDÄN ORJAN KIUSAT

Minä tiijä orja elo


    Siskoseni, sirkkuseni,
    matalainen marjueni!
    älä kuule orjan kieltä,
    älä paimenen puhetta,
    tiedusta toki minulta,
    kysy multa kullaiselta,
    — kyllä tiedän orjan kiusat,
    orjan kiusat, raukan räähkät:
    orja orrella viruvi,
    orvon vuode vaajan päällä;
    palkollisen parren päällä,
    kun tuo parsi painahtuvi,
    kiikkuvi kiverä orsi,
    uni orjan on ohitse,
    rauha raatajan lopussa,
    orja oitis hyörimähän,
    orpolapsi liikkumahan.



MITEN IMPYEN IHANUUS?

Kui pikk on neiu piduda?


    Olkaa nopsat, neitiseni,
    rientäessänne ripeät,
    pian saapuu syksyilmat,
    talvipilvet taivahalle.

    Miten impyen ihanuus?
    kuinka kauan kauneutta?
    niinkuin vihma virven päällä,
    kaste heinän helpehellä,
    ruoste ruohon latvasessa;
    niinkuin on omenan onni,
    kaalinkukkasen kukoistus,
    herneen hennon heilimöinti.

    Niin on impyen ihanuus.



VÄKIVALLOIN SUUTELIJA

Suisa suud


    Läksin luutoa lehosta
    vastaksia varvikosta,
    vaskiluutaa vainiolta,
    tinaluutaa tien polulta.

    Saavuin Sulevin mäelle,
    Sulevin, Kalevin mäelle,
    seisoi siellä Sulevpoika,

    Sulevpoika, Kalevpoika,
    vaati se väkisin suuta,
    kysyi kättä kiusaellen.

    Suonut en väkisin suuta,
    enkä kättä kiusaellen.

    Vedin veitseni terävän,
    puukon kirkkahan povesta,
    syöksin miehen sydämehen,
    väkisin Sulevipojan,
    Kalevpojan kiusaellen,

    läpi vartensa verevän,
    läpi poskensa punaisen,
    tukan halki tummahiuksen.

    Itse itkien kotihin,
    kallotellen kartanolle.

    Saapui maammo, saapui taatto,
    vastaan vanhukset molemmat.
    Maammo kysyi mairitellen,
    taatto taitavin saneli:

    »Mitä itket, neiti nuori?»

    »Sitä itken taattoseni,
    sitä itken ja valitan,
    sitä itken, äiti rukka,
    sitä, maammoni, valitan:
    läksin luutoa lehosta,
    vastaksia varvikosta,
    vaskiluutaa vainiolta,
    tinaluutaa tien polulta.
    Saavuin Sulevin mäelle,
    Sulevin, Kalevin mäelle,
    seisoi siellä Sulevpoika
    Sulevpoika, Kalevpoika.
    Vaati se väkisin suuta,
    kysyi kättä kiusaellen.
    Suonut en väkisin suuta,
    enkä kättä kiusaellen,
    vedin veitseni terävän,
    puukon kirkkahan povesta,
    syöksin miehen sydämehen,
    väkisin Sulevipojan,
    Kalevpojan kiusaellen,
    läpi vartensa verevän,
    läpi poskensa punasen,
    tukan halki tummahiuksen.»

    Maammo varsin vastaeli:

    »Terve sulle, neiti nuori!
    kaitsemastas kunniasi,
    suuren koiran surmastas!»



KOLME ONNETONTA

Kolm vaest


    Onpa kolme onnetonta,
    taivaan alla angervoa.
    Yksi on emoton impi,
    toinen on isoton poika,
    kolmas koito leskivaimo.

    Miks itki emoton impi?

    Vakan itki vaalijata,
    kapioitten katsojata.

    Miks itki isoton poika?

    Auransa asettajata,
    auran kurjen kirjojata.

    Miks valitti leskivaimo?

    Itki suun sukostajata,
    kainalossa kantajata.

    Kun itki emoton impi,
    siihen lähde läikähteli.
    Kun itki isoton poika,
    siihen kaivo kumpueli,
    kun valitti leskivaimo,
    siihen lammikko levisi,
    kasosi kalainen järvi.



MISTÄ MULLA LAAJAT LAULUT?

Mille mul pal'l'o sõnnu suuh?


    Mistä mulla laajat laulut?
    mistä virret vieriväiset?

    Olin pieni pikkarainen,
    kasvoin kanana kodissa,
    olin lapsi yksiöinen
    piika kaksipäivyinen
    emo vei kehtoni kedolle,
    kesannolle kätkyeni,
    pani käen kiikuttajaks,
    suvilinnun liikuttajaks,
    paljon pajatti käkönen,
    lintu liiaksi liverti.

    Minä lapsi miettimähän,
    miettimähän, muistamahan,
    kaikki panin paperille,
    kiinnittelin kirjasehen.
    Kun ma immeksi ylenin,
    kasvoin korjaksi kavoksi,
    kaivoin virret kirjasesta,
    etsin lehdistä esille.



JUHAN LIIV (1864-1913)



NOOR-EESTILLE

Noor-Eestile


    Ei mulle kunniata, —
    ei koskaan, milloinkaan!
    Ja niin jos kuiske kuuluu,
    se on harhahuhu vaan.

    On kolkot lauluni kaikki,
    sydän kolkko rinnassain,
    ja kolkoin kohtaloni, —
    ei minulle koskaan vain!

    Vaan kunnia niille, jotka
    sai valossa varttua,
    ja tiedon kruunua kantaa
    ja työhön tarttua.

    Ja jollei miehiä löydy,
    niin itse luokaa ne!
    hyveet kaikki kerätkäätte, —
    ei minua, — kuulkaa se!

    Hyveet kaikki kerätkäätte:
    nuo rakkaat vainajat,
    nuo vanhat, kalliit kummut
    ja esivanhemmat.

    Niin saatte sankarinne,
    kun suuriks kasvatte,
    ken nuorten kunnon kruunaa,
    ei minua, — kuulkaa se!



LAULU KATOOVAISUUDESTA

Laul sellest kaduvast


    Laulu loppuvan suven,
    suruinen laulu.

    Laulu loppuvan elon,
    suruinen laulu.

    Haihtuvan nuoruuden laulu,
    haikea laulu.

    Haihtuvan hyveen laulu,
    haikea laulu.

    Surun sammuvan laulu,
    surkea laulu.

    Kansan kuolevan laulu,
    surkein laulu.



EI SALLI PAREMPAA

Paremat ei kannata

(Poltettuani runoni)


    Käy tuiskut kilvan kedolla,
    ja tumma taivas, tumma maa,
    niin armas, armas minulle,
    ei silmä salli parempaa.

    Mun vanhempaini menneisyys,
    oi murheinen ja musta maa!
    Kuussataa vuotta vieri jo,
    ei tähden tuikett ainoaa.

    Kuussataa vuotta vieri jo,
    ei tähden tuikett ainoaa.
    Niin, armas, armas minulle,
    ei sielu salli parempaa.



PAKKANEN

Külm


    Niin hyinen korven hiljaisuus,
    niin verenkirkas idän koi....
    Palava löyly pohjoisen!
    Ja sudet aamun alkaen
    taas kera kauriin vaikeroi.
    Puu värähtää...
    ja pakkanen
    käy paukkuen.
    Taas hyinen kuolon hiljaisuus,
    vait korpi jää...
    niin verenkirkas idän koi.



OI MUN KALLIS KANTAJANI!

Oh mu kallis emakene!


    Oi mun kallis kantajani,
    oi sa emo ehtoinen!
    Kuolleen kumpu itse olen,
    kummulles kun kulkenen.

    Neuvon sanoit: seuraa mua,
    seuraa mua, poikani!
    En ma sua seurannutkaan,
    neitoa vain, äitini!

    Yöt ja päivät, yöt ja päivät,
    juoksin neidon jäljissä,
    annoin suuta anturalle,
    kun se tallas sydäntä.

    Oi mun kallis kantajani,
    oi sa emo ehtoinen!
    Kuolleen kumpu itse olen
    kummulles kun kulkenen.



OI TUTTAVAT, ÄLKÄÄ TULKO!

Oh sõbrad, ei lase ma öelda


    Oi tuttavat, älkää tulko
    mua sairaaks syyttämään!
    Ett' täysin terve oisin,
    en usko itsekään.

    Niin terve vain lienen, että
    tään rahvaan raihnaisan,
    tään rahvaan raukan ja rakkaan
    viat kaikki kuvastan.



NIINKUIN ÄÄNI KIRKAS, KULTAINEN

Nagu ilusamgi hele hääl


    Niinkuin ääni kirkas, kultainen
    rotkon pohjaan sortuu soinnultaan,
    vaihtuu valitukseks alta maan,
    alta arkkuin, alta ruumiitten:

    niinpä sammuu pyyde pyhinkin,
    kukka kuolottuuden lakastuu,
    totuus kirkas, kaunis tukehtuu,
    hukkuu yöhön huuto hartahin.



GUSTAV SUITS (1883-1956)



LAULU EESTISTÄ

Laul Eestist


    Aikakirjat kuin kirojen luku,
    maahan sorrettu, matala suku,
    käyrät, kumarat vaivaiskoivut,
    juurineen, juuritta hetteessä rämeen:
    Se on Eesti.

    Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
    heilimöi nuoruus vain hetken verran,
    ruostuu tekojen kirkas teräs,
    raskaina iskevät hallayön ruoskat,
    Eestissä ollaan.

    Kenenpä nauru kirkasna soisi?
    murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
    kuormasta kyyryssä huokaa elo
    kohdalla Murheen-alhon kylän,
    Eestin elo.

    Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
    toisin lehajaa tammilehto,
    toisin etelän taivaan alla
    viinirinteillä raikuu runo.
    Eestissä sataa

    ruosteista sumua alati, aina...
    eipä laulajan päähän paina
    laakerinlehväistä seppeltä kukaan.
    Kova on kohtalo syntyä tänne
    laulajaks Eestin.

    Laulamme tuntien varhaisen tuhon,
    kirottuin soitten kuoleman-uhon.
    Mistä on unelma kuolemanlasten?
    päivästä kauniista, kirkkaammasta,
    päivästä Eestin.



SUOSYVÄREILLÄ

Soolaugastel


    Täynnänsä syvärejä suon on syli.
    Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön?
    vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?

    Täynnänsä syvärejä suon on syli.

    Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
    Oi soitten kaihot, sala-unelmat,
    oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!

    Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.

    Nään vaivaiskoivut maata matavaiset.
    Syvällä suonet piilee vuossatain menneitten,
    ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen.

    Nään vaivaiskoivut maata matavaiset.

    Tuhannet sääsket survoo soitten yli,
    kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,
    tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.

    Tuhannet sääsket survoo soitten yli.



ERÄÄLLE LAPSELLE

Ühele lapsele


    Soi helisten sun naurus huoneeseni,
             soi helisten!
    kuin airo järven, halkoi kirjojeni
             se harmauden.

    Kaks kuoppaista ja palmikkoa kaksi,
             kaks kuoppaista!
    ja silmät äiti pesi kirkkahaksi,
             kaks laulua!

    Kuin tuulispää ohitse riemus kiitää,
             kuin tuulispää!
    kisaten, karkeloiden jalkas liitää
             ja lennähtää.

    Laps huhtikuun, noin elon halki pysy,
             laps huhtikuun!
    Sä älä ankeuteni syytä kysy
             ja murheen muun!

    Vain karkeloon, te kevytkenkäjalat,
             vain karkeloon!
    Avoinna olkoon kaikki leikkialat,
             tie aurinkoon!

    Mut sankartyö on tuskaa naurain kantaa,
             mut sankartyö
    vaeltaa vihellellen Lethen rantaa,
             kun yltää yö.



MEIDÄNAIKUINEN SATU

Meie aja muinasjutt


    Läpi lumen tiemme kulki,
    tumman taivaan pilvet sulki.

    Mikä siintää halki yön?
    ne on kodin metsäsalot,
    metsän takaa tutut talot,
    uni jälkeen päivätyön.

    Tuulenhenki havahti.
    Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi:
    talven vaitiolo säikkyi,
    sydämessä vavahti.

    Kuka itkee, lohduton?
    Monin kerroin huuto kaikuu,
    yli kotirajan raikuu;
    satu synkeä se on.

    Sydämessä värähti,
    läpi luun ja lihan tuikkas.
    Joku mustaan yöhön huikkas,
    joku nauruun pärähti.

    Kauan älä kuuntele!
    Kiihko kouristuttaa rintaa,
    oman maasi poljet pintaa,
    oma kotis onpi se!

    Läpi lumen tiemme kulki,
    tumman taivaan pilvet sulki.



KIROUS

Needmine


    Te maan päällä makaajat,
    suistukaa surman yöhön!
    Te nurmen alla nukkuvat,
    herätkää, herätkää työhön!

    Pudottaa lehtensä elämän puu,
    kauhean kiron on maassa valta,
    elävät elämää kammoksuu,
    noustava miesten on mannun alta!

    Vaiti on vainajat haudoissaan,
    kohoo ei kummusta sankari pyhä,
    turhaanko toivomme miestä yhä,
    ken katkoisi kahleet, lunastais maan?

    Kolkko kuin yö
    kaartaa kirous maan,
    työssä on haudankaivaja vaan,
    siunattu työ!

    Vaan kirotut elävät, kuolleet!



MIKS HIUKEISIN, MIKS PAASTOISIN!

Mis tarvis piinad, mis tarvis paast?


    Miks hiukeisin, miks paastoisin?
    Kas, viinamarjat valmiiks saa!
    niin kauan halut hillitsin,
    nyt rinnan riemut puhjetkaa!

    On kaunokaisia kyllälti,
    mut yhtä halajoitsen vain!
    janosta riutui rintani,
    ja nyt hän hehkuu huulillain.

    Jo päivä puoleen kohosi,
    pois varjot tieltä vaeltaa.
    Oi, ihanaiseni, iloni!
    mun vertani huumaa, houkuttaa!



NEBULOSA


    Kuin kuumehoure outo sielun täytti,
    ja sateeks suli lokakuinen syys,
    meit' tuskan uljas kärsivällisyys
    taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

    Jo lyhdyt kaukaa tuikehtivan näytti,
    ja kadut katti illan hämäryys,
    meit tuskan uljas kärsivällisyys
    taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

    Vaan turhaan paratiisiin pääsyä
    taas itki rakkaus tai ihmettä,
    ja säikkyi öisiin sumusokkeloihin.

    Ja unelmia vailla, vierekkäin
    tutuilla teillä vaelsimme näin,
    ja rakot astelimme anturoihin.



SAARENMAAN RANNALLA

Saaremaa rannal


    Kulkija rauhaton, tuskaisna tullut, levähdä, viivy,
    vierellä viihdyttävän, loiskivan rannikon veen!
    Venuksen vaivasta irti, paossa Amorin nuolten,
    lepoa leyhyttelee lounaisen henkäys taas.
    Auvoks ankeus muuttuu, merta heijastaa mieles,
    rantaa rosoista kun kesää kiittäen käyt.



INSPIRATSIO

Inspiratsion


    Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!

    syliisi pääni tahdon painaltaa,
    helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes,
    taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

    Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!

    Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi,
    niin kuulisin sen yli maitten, merten, myrskyin
    halki,
    maan ääriin harhailleenakin taas luokses
    kiiruhtaisin.

    Oi mistä ympärilläin valo ylhäinen?
    Ma katson kahden silmän välkkeesen,
    kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy,
    en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan
    kääntää.

    Ei sulkea voi niitä surmakaan!

    ja tyhjä vaikk' ois elon vainioni vaan,
    ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki,
    laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs!



ELON TULI

Elu tuli


    Elon tuli taivaalla aurinkona hohtaa,
    elon tuli pilvistä pitkäisenä kohtaa,
    säteilee välkkyen pimeimmässä yössä,
    kirkastaa mietteet, kiihoittaa työssä

    ja katoovaisuuteen sammuu.

    Miksikä kohisee keväinen vuo?
    Kutka on tiellä kulkijat nuo?
    Tulisoihdut nuorten yli arkitöiden
    säihkyvät uhmaten, ikävöiden,

    sinis kuin saapuvat veräjille Tuonen.

    Elon tuli leimuu, salamoi, lyö,
    elon tuli ihmisten sydämiä syö,
    elon tuli palaa ja elon tuli sammuu,
    ja tulensijakin pian tummuu,

    jää jälelle pivontäysi tuhkaa.

    Olkoon elon tulen tuhkansija pyhä,
    elon tuli itse pyhempi yhä!



WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)



SYDÄNTALVEN YÖ

Südatalve-öö


    Verkkaan vierivät, soutavat taivaalla pilvet,
    hiljaa huojuvi puu, hopeaa hohtavi kuu.
    Taivaan kannella tuikkii tuhannet liekkivät tähdet,
    yltä ympäri maan, vait'olo valvovi vaan.
    Silminkantamiin saakka säihkyvi lumi,
    aallot on antauneet, vaiti on vihaiset veet.
    Kalamies ammoin mutaiset verkkovajansa jätti,
    harvoin miehenpä näin, painuvan avantoon päin.
    Vilkkuvat kirkasna kaukaisten kylien myöhäiset
                                            tulet,
    vastahan heijastaa luminen, uninen maa.
    Kaukaa kaikuva ilma koirien haukunnan kantaa,
    harvaan, hiljakseen, kilisee kulkuset reen.
    Aikojen katoovaisuutta tornista kumeain soinnuin
    kello vaskinen lyö, vaiti on sydänyö.



KEVÄTTUNNELMA

Kevadetunne


    Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa,
                   kaukaisten kukkulain takaa,
    kaukaisten korpien takaa
    jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

    Taivas sädehtii, seestyy ja päilyy
                   ylitse kukkivain maitten,
    tuoksuvain luhtamaitten
    helmassa tuntematonta häilyy.

    Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa
                   kaukaisten kukkulain takaa,
    kaukaisten korpien takaa
    jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

    On kuin povessa tekisi terää,
                   paisuvi, vapaaks halaa,
    vieno huhunta salaa
    sielussa helläksi helinäks herää.



SAIRAANA

Haiguse aegu


    Koittaa, ja tähdet sammuu
    alkavaan päivään,
    säikkynyt kuuvalo vaihtuu
    kelmeään häivään.

    Halki harmajan ruudun
    säteet heittyy,
    pilvien reunat puna-
    purppuroin peittyy.

    Suljen silmäni; tuli
    hiipuen palaa.
    Öinen outo harha
    haihtuu salaa.



KALLIOILLA

Kaljudel


    Kuin herkät, hapraat harsot alla auringon
    ajelee autere taas ja hajoaa ja laajenee.

    Taholta luotoin tuuli raitis tuntuvi
    huokuna heikkona vain, pois tyyntyin kaukaisuuksihin.

    Edessä salmet aukee siintoon, säteilyyn
    piilosta pilvien nyt jo haihtuvain ja häipyväin.

    Ja taivaan laki laajaks seestyy, suurenee,
    valossa välkkyen kuin suur sädehtivä äärettyys.

    Kupeella kallioitten, päivän paisteessa
    levolla miehiä on, kuin kuolon unta nukkuen.

    Ja rauha nukkujoitten, kuumat kalliot
    vait'olon voimalla ne kuin sielun kielet kiehtovi.

    Kuin vieris päämme päällä vierimistänsä
    ketjuna kiertäen vain maailmat oudot vierahat.



OODE EHTOOLLE

Õhtu ood


    Kuin vaskikiekko aaltojen vuoteesen,
    niin vaipuu meren helmahan aurinko,
       keskellä kullan liekitsevän,
           loistaen loppuvaa kauneutta.

    Ja pilven longat, liekeissä auringon,
    keskeltä hehkun korkeina patsaina,
       tulesta iltaruskon nousee,
           kumottain vellovan kullan lailla.

    Ja kalvahtaissa sortuvat, sammuvat,
    kuin kaskimailla ruskeaan loimuhun
       keskellä siniharmaan sauhun
           sammuvat suunnaton-suuret soihdut.

    Ja hämärtäissä vait'olon helmasta
    valahtaa rauha harsona vienona
        niin suloisilla säveleillä
           ylitse taivahan, maan ja meren.



SYYSTALVEN ILTA

Sügistalve õhtu


    Talviaurinko taas pilvipesähän painuu,
    vieras, heikko häivä
    ylitse kalpean maan tuhkankarvaisna hiipii
    himmeten hiljaa.

    Kaukaa kuultavi veet vaiti, kangistuneina,
    rannan tyhjän puolla.
    Lunta lauhasti luo, hienot, leijuvat hiuteet
    ylhäältä lankee.

    Salon sinehen päin, hiljaisuudesta usvan
    mustat linnut lentää,
    pahaa tietäen ne vaakkuu sankoissa sarjoin,
    pitkissä parvin.

    On kuin sieluni taas taakan tuntisi oudon,
    vieraan varjon lailla,
    raskas raukeus kuin maahan murtavi mielen
    vaipuissa valon.



HIETASÄRKÄLLÄ

Luitel


    Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri,
    yksin somerolle istuiksen,
    kauempan kevään sinertävän tumma meri
    häipyy kaukomielin kohisten.

    Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien,
    kiitää ulapalle kirkuen
    lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
    yli illan vetten varjoisten.

    Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla
    tavoittaapi purje kalpea,
    niinpä velloo mieli, öisen vaahtolaineen lailla
    kauas, täynnä tummaa kaihoa.



TALVI-ILTA

Talvine õhtu


          Yli tasangon tumman rauhan,
             lumen sinisen, lauhan
        Luo säteet sammuvan päivän
                  hohtavan häivän.

      Yli lumen laakean, summan,
          niin tyhjän ja tumman,
             vain autio tie
             yli virran vie.
    Pajut ruskeat taipuu,
    unen varjoon vaipuu,
                  tien päätä ei näy,
                  rata rekien käy
              läpi päivän palon,
              kuun kelmeän valon
                       pois kauas.



AJATUS

Mõte


    Se syntymättä vielä, salaa
    ahjossa aivoin kuumeneepi.
    Väristen äkkiä jo palaa
    ja fosforkielin karkeleepi.

    Ja puhkee punalieskaks leimuamaan,
    loistossa kauneuden luomisriemun,
    salaisen soihdun lailla helottamaan
    seasta sauhun, punertavan liemun.

    Ja niinkuin siivellinen sana
    se intohimon säkenissä
    esille vyöryy voittamattomana
    sytyttäin tulen sydämissä.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merentakaisia lauluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.