Title: Ruotsin rajalta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruotsin rajalta" ***


RUOTSIN RAJALTA

Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1912.



I


Ruotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuorma
Tornionjokivartta ylöspäin.

Mies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna
päällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli
sydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä.
Mutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa
naapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä
ja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä
huolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä.
Hän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan
yksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli
päältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan
harvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset
hurstit.

Hän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan
levähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa
oleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin.

Kiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä,
antoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan.
Mies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa
hän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen
taskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa... ei paljoa! —
vakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi
jälleen kuorman perään kävelemään.

Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.

— Parahiksi kerkiän... määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän
hämärtymisestä aikaa arvaten.

Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että
höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa
huurteessa, hoputteli hän yhä.

Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas
rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä,
Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.

— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä
niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut
Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että
ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit...

Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen
mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut
ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.

Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä,
että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän
jo vastaan.

»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen
rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle
tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.

Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen
Santeri-vainajan kavala kumppani.

»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä
reki...!»

»On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia
ja vielä lisäksi muita juotavia...

Mutta elä sinä...»

»Minäkö...!»

»No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin... Vaan elä sano mistä
sait...»

»No huihai...»

Hevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin
tullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen
voimaansa, vieläpä isommaksikin.

Niissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki.
Ranta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli
vuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet
puhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies,
Kaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä
pirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat.
Rämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki
pulloja, »olkirokkiin» pistettyjä.

Paljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoitti
Rämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi:

»Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle
pääsen...»

Säkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen.

»Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä
kertaa», sanoi Rämä-Heikki.

Ranta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin.
Rämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille.

Portaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi
tulla rahtimiehiä!»

»Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi.

Mökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä
ja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin,
ja Janne pisti oven lukkoon.

Rämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaan
Suomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin.

»Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä
puoletkupit...»

»Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti
Kaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun
tavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen.

Miehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo,
aivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että
emäntänä.

Ranta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään.

»Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi
Jannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen
pullon, jonka laski pöydälle lisäten:

»Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä
juodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.»

Ja maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan
mökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä
rouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni
nyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia
kulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat
revontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin,
teki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli
kamariin jättänyt.

»Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä
pitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo
teki kolmatta puolikuppista.

»Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin
suuni kiinni pitää.»

Jussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi.
Juuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien
ääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät.
Jussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää,
ehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat
mökin luokse.

Hän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla
yhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut
missään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia
asti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut.

Mainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei
tarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja
äkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen
nimeään eikä mitään mistään virketty.

— Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna...
Edellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja
syöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen,
ja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään...

— Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin... luottaa nyt varsinkin,
kun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin
silloin... Uuden pirtin hinnan lupasi...

Hänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista.

»Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa.

— Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi
taas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä,
vaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä
puolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn... Mutta, vanherkki
vieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin... Ja miksei käy,
kun viisaasti ja varovasti ollaan parissa... On nyt konjakkia, ettei
kesken lopu...

Taas meni Jussin suu muikeaan irviin...

— Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan
keksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä
puhui minullekin... Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja
löivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies,
Santeri-vainaja... Ei sitä ole toista tällä perällä... Keskitalon
Hermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta
ei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla... Eipä luota
patruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos
tahtoo... Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee,
kun isommalta pitää liikkua...

Jussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan
rakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan
tullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän
toiseen päähän, jossa taas alkoi taival.

Mutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon
kalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman
rajavartijan, aisatiu'uksi... Patruuna oli varoittanut tullimiehistä,
vaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä
ollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että
hänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat
he vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän
herättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi
hevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on.

Jo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi:

»_Varthän ska lasset?_»

»_Från Haparanda till Kengis_», vastasi Jussi nostamatta naamaansa
kauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle.

Tullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen.

— Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli
päässyt kappaleen matkaa eteenpäin.

Ilta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä
sammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi
hän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä
ennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi
nyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti
oli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä
istui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui
kuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies,
Andersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan
tienoille vahtaamaan...

— Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoi
Jussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan.

Mutta hetken mietittyään hymähti hän:

— No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni!

Ja Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä.

Loppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle
ehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään
liikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan.
Mutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla,
ettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten
lamakaakit kävellä vätöstivät sivu.

Tie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon
pohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen
talo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei
näkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin;
sekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä.

Mutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli
pienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin.
Siinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika.
Asui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä
varoissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias
oli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja
kertomaan.

Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli
tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.

Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen
naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven
pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen
uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa
remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti
kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden
huippuja.

— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä
pakkasia.

Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi
kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.

Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi
pienoinen mies kuistin ovelle.

»Holl reit», sanoi mies.

»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:

»Onko kaikki selvää?»

»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin
aioitkin. Otanko tulta?»

»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista
säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni
sisälle.

»Mitä kuuluu?» kysyi hän.

Mökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi
vuorostaan:

»Koko säkillisenkö sinä jätät?»

»Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa... Kun
vain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä
vahtaamaan...»

»Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli
säkkiä.

Jussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla
vastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta
kuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai
uusi tullimies, Andersson.

»Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään...»

»Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?»

»Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin
olen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni... sanoin ja
selitin niinkuin puhe on ollut...»

»Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?»
tiedusteli Jussi.

»Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua...»

»Sen arvaa... jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsi
Saalkreeni... Hän ei maista mitään?»

»Ei mitään...»

»Luuletko kirjeen tepsivän?»

»Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin
tänne tulevat, toimitan sen hänelle... kaikki niinkuin on puhuttu...
Hyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin
sisältöä.

»Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä
lieneekin kaikkea...»

»On täällä konjakkia ja likööriä...»

Jussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi.

»Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka.

»Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä... Jos
täältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli
Jussi.

»No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että
patruuna sinuun luottaa!...»

»Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään
toisen kehumisesta.

»Olet sinä...!» kehui Tirkka yhä.

He istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen
kumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli
tehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa
humalaan... piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa...

»Enpä tietenkään... kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys»,
lupasi Tirkka.

»Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää.

»Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin
tarvitsee», ilmoitti Tirkka.

»Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon
sinulla on», varoitteli vielä Jussi.

»Huihai!»

Kun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi:

»Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen,
mutta jos ei, niin hullusti käy... Se Saalkreenin pahus...?»

»Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla,
että hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka...»

»No, niin minäkin uskoisin... Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että
kuulen, minkälainen on!»

»Eihän tässä pimeässä...»

»En muistanutkaan... No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn
tietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen...»

Jussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin
ovelle.

»Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin
et palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin
ovella erkanivat.

»Hyvin käy kaikki... onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön
seudun», uskoi Tirkka.

Hän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin,
kuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla
tuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään,
tienhaarasta Lampalle kääntyen.



II


Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta,
istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten
viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin,
kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka
pohotti harmajalta.

Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin
hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta
kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin
liikkua.

Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen
haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.

Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä
Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli
sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt
Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan
vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli
Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni
asui.

Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja
sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli
kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän
ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli
perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa,
verraton hyötyminen ja voitto.

Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä
Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten
pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia
olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät
pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli
kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita
tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli
patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse
johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet
Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet
hommaan, patruunan ollessa neljäntenä.

Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon
päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire
Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.

Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen
ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin
puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta
rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska
Joonas ei osannut rekilauluja.

Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa,
hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja
hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta
kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti
rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen
päästä:

»Sun haltuus, rakas isäni...» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla
raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä
samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja
tempasivat veneen melkein kuiville...

Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti
Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.

Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli
odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.

— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata
moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala...
melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja... Jaa... vissiinkin on
ovelampi.

Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi
kelloon.

— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin
Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli... Mutta onpa
ruunassa varaa huonollakin kelillä...

Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.

— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi
on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri
miettinyt... Mistä juukelista sen Jussi arvasi...

Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan
kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.

— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai,
sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan
talostani...

Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt
paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt
tunkeutumaan pihalle.

Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää
keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä
paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin.
Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa,
suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut
Haaparannalta väkeviä noutamaan.

Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista
tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne
Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin
jokunen vaivainen savukekassi...

Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä
olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle
toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa
onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt
kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää,
tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui
onnennappulasta.

Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi
tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa
taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää... hyvin
vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.

Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat
kuuluvan, kitisevän äänen... Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi
kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia
odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle... Ei ketään
näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy,
kun hevosta riisutaan valjaista.

Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi
tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä
osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään
mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että
Jussia...

Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?

Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten
lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle
lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen...

Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka
naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.

»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.

Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet
alkoi hän liikkua.

»Istu, Jussi... ja tässä olisi hyviä sikaareja... Pakkanen siellä
taitaa olla... pakkanen kuin perhana... Minä tässä sanoin Tiltalle,
että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt...»

Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti
hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon,
ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja...

Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka
ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat
päättäneet menetellä.

»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo
miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.

»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia
hoksaisi, on se sen verran pökkelö...»

Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle.
Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku
sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä
rohkeutta ja intoa.

Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja
Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita
rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut,
niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään
Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu.
Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan
kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi
puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin
oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli
ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti,
hauskimmillaan humalassa kun oli...

»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja
Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. —
Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka
siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa
ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela,
kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet
luokseen muka syntymäpäivää viettämään... että kerran eläissään hänkin
nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan.
Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia,
etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa.
Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada
tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö... Silloin saisi 'luntreijata'
paljon ja aivan rauhassa...»

Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.

Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt.
Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että
Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan
ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan
juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään
mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo
pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti
oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään.
Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär,
mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.

Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli
Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »_Till
Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix_». Mutta vaikkei
Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni
hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen
suomeksi...

Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta
kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje,
jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että
niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan
rukkaset antanut... että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä
lämmennyt... että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje
saapuu...

Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten
Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja
kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis
sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä
kirjeen Saalkreenille.

Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun
muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla
oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen.
Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti...

Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen
puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan
tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään
rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli
joenpuolisesta ikkunasta.

Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin
osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten
eteen.

Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja
oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty
koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.

Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta
säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa
oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.

Se oli Janne, Jussin poika.

»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo
tuli ja nyt näkyy nukkuvan... Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika
isälleen.

Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein
samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut.
Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen
myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili
nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt,
ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.

Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin
huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia
takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja
onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä
sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden
saaliiksi.

Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa.
Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei
saisi apua.

Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja
Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän
hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että
oli niin raskaasti nukkunut.

Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää.
Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan
konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.

»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»

Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli
käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja
että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.

»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin
kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»

Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti,
mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän
yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä
ollaan hommaamassa...

Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.

Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata
lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.

»Montako pulloa sinä...?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen
hakevan lakkiaan.

Toinen muuttui iloisemmaksi.

»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat... Ja olisi täällä rahaa...»

Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.

Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se
varmaan tietää, että konjakkia on.

»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman,
jos hommat tulevat.»

»Hae lisää Lampalta... Tässä on rahaa...»

Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta
tämäkin saisi vaivoistaan.

»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen»,
arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei
kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon
päivät viipyvänsä.

Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:

»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä
ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran
pullosta...»

»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä
olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa
tullimiehille... Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin...»

»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen
suksimies saavutakaan.»

Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi
oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin
paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.

Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt
mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja
Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli
saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei
kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli
vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan
luvannut lähteä myymään... Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille
Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä
noutamassa...

Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa,
että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut
luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka
viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja
sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian
joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki...

Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää,
että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi
Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi,
jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian
paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille... Laukullisessa olisi
ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen
pirtille...

Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa
onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan
alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa... Ostaisivat
poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran
ylitse...

Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen,
että poika sytytti takkaan kahvitulta.



III


Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen
Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa
ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa
varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan
palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden
varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea
kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin,
vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi
itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään
muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen
niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli
jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista,
kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja
kahden kesken Lampan kanssa tuumailla...

Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan
kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja
säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo,
oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin
kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä,
otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet
ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät.
Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti
salaperäisesti ja iski silmää... toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski
takaisin...

Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi
Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen
aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten
ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä
Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt
Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen.
Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan
asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se
ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin,
ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi
hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.

— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat
kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.

Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa
Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta
patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin
hommaan hyvänsä.

Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi
johtajaksi ja neuvonantajaksi.

Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille,
josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla
käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.

Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.

»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään...»
aloitti Hermanni.

»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.

»Ei ole tänä aamuna tullut...»

»Pitäisi tulla heti monta kuormaa... Rämä-Heikki on joukossa... Parasta
että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.

»Aioin käydä Lampalla kuulemassa...»

Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:

»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä
yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään...»

Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.

»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän
mahtavasti.

»Lampalleko?»

»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»

»Näkyikö hurttia?»

»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle,
olivat hiihtäneet pihaan...»

Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni
itse piti sitä kovin ovelana.

Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn
näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun
päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei
antanut tippaakaan.

»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti
Jussi hetken kuluttua.

»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat... pitää olla karvasta näin
pakkasella...»

»Sepä tietty.»

Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja
kuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina.
Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin
Hermannin puheisiin:

»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia.
Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä
silmään saapi pistää... Mutta _joku_ keino kai on keksittävä, jos mieli
yli saada... Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki...»

Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.

Ei osannut muuta kuin:

»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä
tulee...

»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään
hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!

Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä!

Hermanni läksi.

Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet
tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä... Lampasta nousi
paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan... Näkyi olevan joku menijä
joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi
kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään
ja vei talon pihan läpi...

Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.

— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki
tietää... Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja
houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki... Jos se nyt onnistuisi
pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon
päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli
Jussi.

Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta
huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä,
eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin...

Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi
neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.

Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.

Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen
isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että
juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli
kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.

Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin
tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin
aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua.
Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja
tullimiehiä.

Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana
keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:

»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos
parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle...»

»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi
patruuna.

Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.

»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla
valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin.
Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi
tullimiehiä vahtaamaan...»

Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka
nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.

»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän
ja katsoi molempia miehiä kysyvästi.

»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen
Jussin mielipiteen.

Patruuna mietti.

»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni...?»

»Jos minä olisin... tai jos minun tavarani olisi... niin tuohon Jussiin
luottaisin», virkkoi Israeli.

»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi
patruuna.

»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.

Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi
tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään.
Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja
toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi
kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon
uusia kuormia panemaan.

Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän
viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään,
josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut
Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella
menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.

Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet
tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa
Jussille ja Israelillekin ilmaisi.

»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat
kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni
menisi hätäilemään liiaksi...»

»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.

Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.

Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä
aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi
ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan
kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan
puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta
lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon
veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli
hyvä hevonen.

»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.

Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja
lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että
naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin
pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken
puotikamariin ja vielä varoitteli...

»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.

»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan...»

»Sitä minäkin...», sanoi patruuna.

»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai
onko?»

»Ei ole tullut... ei ole tullut... Ei ole todellakaan koskaan sattunut,
kun sinä olet ollut matkassa!»

Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.

»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat
remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla
Hermannikin?»

»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla
siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten
kanssa», vastasi Jussi.

»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»

»Pitää määrän, kun ei anneta...»

Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.

Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja
leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti
Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin
pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät
puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän
liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo
rakkauden kirjeen saanut.

Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia
ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi
halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni
hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista
eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että
oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet
patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että
patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet
nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.

— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne
katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia... tohtisiko huoletonna
viettää Tirkan syntymäpäivää...

Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin
ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän
hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi
suoraan Keskitalon rantaan.

Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa
käydä. Aletaanko yrittää vai eikö?

Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti
senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon
veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna
valmiiksi...

Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi
Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska
nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet
oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä
Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä
olisi ollut laisinkaan.

— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä!
— ajatteli Jussi.

Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään
Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin
puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään,
jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä
pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta
kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki
suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen
hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään
metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä
kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä
metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä
liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi
sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi
kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui
pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan
ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt...

Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä
puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat
iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä,
kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä... ja tulija kääntyi
Tirkan tietä mökille...

Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi
apua... Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet
metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään...

Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun
monta miestä yhtaikaa puhuu... Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia...
Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen...

»Terve tulemaan... terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.

— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki
kuulohermonsa.

»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää
syntymäpäivää, niinkuin lupasin...» Tirkka ja toiset tullimiehet
alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli...
että sepä nyt oli...

»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että... Viivyn päivän
tai pari matkalla... Mutta halusin tulla ilmoittamaan...»

— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.

»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin»,
kuului Tirkan ääni.

»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte
velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.

»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.

Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut
selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan
useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin
nimen.

— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi
seinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu
Jönssonni... nyt... Se on Fynken ääni... Nyt... rämisee Saalkreeni...
Jo hyvästelevät!... jo hyvästelevät!...

Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei
liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului
aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä... Mutta muutaman
minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi,
että hevonen oli poismenossa...

Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla
äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia
tekemään...

— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan
Lampalle.

Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja
melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin
ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan
kävelevän lattialla sikaari suussa...

Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.

Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna
ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon
veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri
lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.

»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi
ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti
lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja
talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo
saa valjastaa hevosia...

»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin
nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni
keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:

»Voi saakeli!»

Sitten erosivat.

Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut,
kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin
puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti
tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.

Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen
maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään
tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti
tulijan luokse...

Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa
vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.

»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka.
»Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa...»

»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja
hyvillään.

»Varmaan... tienhaarassahan minä seisoin...»

»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»

»No aivan varmaan... aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja
viikset...»

»Nyt, pojat!»

Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.

»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?»
kysyi hän samaan hengenvetoon.

»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan
suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta
pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello
moikui...

Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut
iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä...

Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko
pirttirakennus jytisi.

Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi
nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:

»Menkää sisälle vain... Annamme lähtömerkkejä... Kaikki on käynyt
hyvin...»

Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata.
Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän
palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi
tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut
ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen
kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja
kysyi kovalla äänellä ovessa:

»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»

Penkiltä kuului vastaus:

»On täällä muuan...»

Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta
hiljaisemmalla äänellä:

»Kuka se on?»

Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt
Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei
tiennyt...

Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska.
Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja
komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.



IV


Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan
ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello,
jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti,
juoksi Hermanni pihaan.

Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset
valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään
kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet
jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.

Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille
muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.

Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa
poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli
ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka
vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten
ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.

Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski
toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei
kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi
nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta
ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei
halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.

Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä
kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa
jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan
naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut
helisemässä!

Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja
katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla
kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti
hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat
sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma
kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.

Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri
kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma
kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat
singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa
tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.

»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja
riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan
puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin
kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.

»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.

»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt
ovat, ei muilla ole... Ka, joudu, tule... Pian aikaa olemme hukassa
kaikin... Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä...»

»Tulkootpa... tässä... äh!»

Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat
käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa
menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.

Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä
kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin
vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan
raanujen alla.

Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen,
olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja
supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit,
nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia
voimastaan.

Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua
kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen
äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.

Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti
Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka,
vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.

Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta
oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin,
tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas
joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua
sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen
puolelle.

Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet
kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole
kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut
Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen
matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen
kerran lähtevät poikki viemään.

Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi
Ranta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:

»Apepurtilossa on kaksi pulloa... Mutta käski olla vinkeästi matkassa
ja panna heti uudet kuormat...»

»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän
sitten Jannelta.

»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin
innostuneena kavalluksen onnistumisesta.

Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa
pulloista korkkia...

»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla
ollut kuin kaksi pulloa.

»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.

Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.

Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.

       *       *       *       *       *

Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen,
mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle,
nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.

Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan
ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni
oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki
näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja
nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle
lattiaa, aukaisematon pullo kädessään...

Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.

— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan
ja kuunteli siellä.

Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi,
ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään
Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt
kahakäteen, tarkastellen kulkijoita.

»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi,
mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle.
Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.

Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka
liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni
konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.

Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi
kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne
oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.

»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.

»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:

»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen...»

Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki
myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin
pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet
nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin
viinanmyyjiä ahdistelemassa.

Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi
hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin
puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti
käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma
kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa.
Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet
kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi
selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.

— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa.
Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.

Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä
olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.

Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta
päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen,
ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.

»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.

Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan
heidän edestään.

»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään
Lampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.

»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee
meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»

He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä
päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä
hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa
kokonaan.

Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin
kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä
ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa
huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin
ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.

»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi
Jussi... »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»

Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten
ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi
keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.

»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.

Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla
alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti
Fynken ja Kruukin ääniksi.

»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä
Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan
päästi ulos!» päivitteli Jussi.

Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään
näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei
heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he,
kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.

Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä.
Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli
poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.

— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin,
niin...

Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin
nauru kuului joskus joukosta.

Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan
rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki
ratisi.

»Kuka perkele...!»

Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja
istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan
äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he
hevoseen kiinni...

Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin
äänen... Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran
revolverikin...

Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa
lensivät kuin salama... Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!

»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.

»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään
enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli
suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja
ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!

Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen,
ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu...

»Kuka perkele...! Minun pihallani...» kuului patruunan järeä ääni.

Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan
rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.

Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan,
Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän
arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin
ja päätti ehtiä palauttamaan heidät... etteivät joutuisi tullimiesten
käsiin.

Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri
ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut
totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä
ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että
Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota
oli ollut määrä kulkea...

Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.

»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»

Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet.
Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan
alle...

Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui
nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.

»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten
juovan Tirkassa...»

»Mitä varten ajoit tänne!... Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän
yrityksen...»

»Pimeässä kääntyi...» puolusteli Hermanni tekoaan.

Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä
mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti
Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.

»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.

Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää
siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa
joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön
nyt vahinkonaan...

Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää
Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten
käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin
kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet
Jällivaaraan menevät.

Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin
ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman
päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.

Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä
puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli
onnistunut.

Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä
pantiin kaikki Hermannin syyksi.

Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun
olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.

»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin
sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat
Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että
tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät
enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni
oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä
hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada
mitään viedyksi yli.

Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa
naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä
ja väliin yökkäili...

Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta
pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi,
joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.

Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että
hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt,
että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi...

Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella
kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta
olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin».
Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle
syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt
oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän
muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka
oli jonkun tuttavan huostassa vielä... Siihen olivat jääneet juomaan,
nauraneet ja olleet hyvillään... Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä
asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii... että nyt ne ryyppäävät siinä
aamuun asti...

»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»

Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.

»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille.
»Nyt yritämme! Muu ei auta!»

Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen,
kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.

Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että
juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.

Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä
olivat kuormat pantuina.

»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.

»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.

Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä
jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin
äskeistä hevosta.

Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä
joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.

Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä
näkynyt ketään kulkijaa.

»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.

Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi
nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat
kuormat ja palasivat Makon kylän kautta.

       *       *       *       *       *

Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän
hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.

Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia.
Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden
minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.

Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.

Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään
takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon
tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus
heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa.
Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin
onnistuneen homman jälkeen.

Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai
oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää
saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut,
vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.

»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»

Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja
nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.

Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja
kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa.
Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan
nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan...

Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin
kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan...

Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt
seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi
selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan
loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut
pihalle...

Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti
toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin...

Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt.
Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että
hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt
kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta
kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että
nukkui sitten niin siki...

Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa
kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat
tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään
maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen.
Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta
mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä
takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt
suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?

»Helvete... i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.

»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.

»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä
kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.

»Minä voin niin pahoin... yöh... yöh...»

»Ole siinä... ei tässä ole aikaa...»

He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että
olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin
kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.

He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä
ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa
neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti
Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi
tulevan ja menevän.

Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa
kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme
kasvoillaan.

Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina
töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä.
Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin
ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.

Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie
toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.

Jo Jönssoni viimein kysyi:

»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä
takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»

Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö
Joonas kuorman katoamisesta mitään.

Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:

»Joonas! Tulepa tänne!»

Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä
konttoriin.

Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta
vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt
vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.

Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he
eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.

       *       *       *       *       *

Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin,
remahti patruuna pitkään nauruun.

»Jaa, jaa... Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt
yö oli hyvä yö... Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin...»

»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa... täällä on Joonas...»

Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.

»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.

Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan
nauramaan:

»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha...»

»Joo», sanoi Joonas vain.

Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle,
viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun
palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen
voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli
vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki.
Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon,
jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään
kuinka hevonen oli irti päässyt.

»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään
Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies... Näitkö sinä, kuinka ne
silmäilivät Suomen puolelle...?»

»Jo minä näin...»

»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»

Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:

»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että
saan kuulla...»

»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi
Joonas.

»Jessus... kaikkiko?» siunasi patruuna.

»Aivan kaikki!»

Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat,
niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet
varovaisia!

Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen
ja kysyi:

»Mitä sinä ajattelet?»

»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa»,
sanoi Joonas.

»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat
eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat... Mutta kaikessa tapauksessa
mene ja käske Jussi tänne!»

Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.

Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki,
mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada
sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä
koettaisivat parastansa...



V


Kolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista.

Saalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja
kiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu»
koko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli
joutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille...

Oman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti.
Sillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen
oli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti
hän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut
sovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään.

Alkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa.
Tullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan,
kohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman
niitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon
pihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin,
sillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään
Rovanjärveen...

Kolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan,
kotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet
olivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki
talon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat
heinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta
tullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi
toimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli.
Tullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa.

Kiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin.

Mutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko
todella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja
toiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu»
ja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui
tullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi
olla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä
jakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut,
samoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin,
ettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut
tyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä.

He vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin
ja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat
eräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan
Makon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut
rahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean
paljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät
ymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla
nähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan
käynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka
syntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli
juotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan
alkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan
kirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun.

Mutta kuka oli tuon kaiken takana?

Ranta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet
Jussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen
heidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa,
etteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen
eivätkä häntä nytkään muistaneet.

Mutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli
keksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan
tuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa.

Saalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät
olivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla.
Saalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse,
jos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän
kääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä
makasi lakana ympärillään puoleen yöhön.

Ja jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta,
ja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän
Ranta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä
hiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee,
että Jussi menee Lampan pirttiin...

Silloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa.

       *       *       *       *       *

Lamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten
nyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja
tavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä,
mutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina
liikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä
tämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt
Lampalla käydä.

Jussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin
hiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja
tiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita.

Hän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle,
mutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän
eräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea
pitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan
alla.

Silloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän
ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan,
vaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi
patruunallekin.

Kaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän
Lampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain
alla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että
hyvä tulee.

Ja eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla,
hiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja
tarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin...

Silloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle,
korkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle,
karkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen
henkensä kaupalla.

Lampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät,
niin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään... nyt
ovat tullimiehet tuossa...»

Saalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei
ehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan
pihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä
alaspäin.

»Ne ajoivat alaspäin... eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi
huudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli
Saalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa.

Mutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta
melkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä.

Silloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle
ja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset
Suomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat
he Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään,
ylöspäin...

He ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli
ilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen
ovet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin.
Ranta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina
kun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle,
jolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin,
vaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen
päin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi
ja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla
vastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat
ja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein
vaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen.

Aamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc.

Patruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin
tavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi
tuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin.

»Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!»

Patruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä
sanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän.

Mainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa
ei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet
olivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät
tullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen,
seuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista
kääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka
Haaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan.

Kaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut
lumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja
sitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa.

Hyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin,
Tiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna
Jussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi
luetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa
perästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista.

»Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitä
Tirkassa on petetty?» sanoi patruuna.

»Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin
susia», arveli Jussi.

»Entäs nyt lumikuormat...?» nauroi patruuna.

Jussi naurahti.

»Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan
lumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.»

»Jaha, jahah... niinpä tietenkin... kuka käski... ha, ha, ha...»

Silloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta
hevosta olisi pihaan ajanut.

»Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta.

Mutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan
miestä, Saalkreeni etunenässä.

Patruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse
piiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan.

Lamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan.

»Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti.

Leimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he
tietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa
julman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin
talossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna
tavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet
kavaltamassakin.

»Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä
tiedä.»

Mutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja
sanoa rokasi:

»Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön
ajelleet.»

Saalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan
kimppuun.

»Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän
vetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä
päähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät:

»Ulos! Pois! Ulos!»

Ne, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni
yltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle.

Tilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa
väkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja
kuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti
Saalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat
saranoiltaan.

Jussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta
pihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle.



VI


Kun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin
viheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne,
keitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia.

Jussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko
tapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja
pitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa.

»No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja
konjakkisäkkiään.

Surkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille
pääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja
vienyt kaikki.

»Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi.

»Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli.

Kun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyi
Jussi:

»Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?»

»Kuulin», vastasi Ruhmulainen.

»Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran
minulta sai.»

»Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä.

»Mitä?» kysyi Jussi.

»Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan... Sillehän oli
karttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.»

»Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'... sinne
ne menivät!» päivitteli Jussi.

»Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen.

»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa... ja puolet voitoista
lupasin... Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut
takaisin ja toista viikkoa jo aikaa...»

Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin
kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli
Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut
asioita kuin syrjäpuolin.

»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu
tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö»,
sanoi Ruhmulainen.

Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi,
ettei se kaikki valetta ollut.

Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa
täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.

Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt
kylälle.

Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä
tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän
harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin
tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon.
Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi.
Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret
voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.

Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta.
Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi
ennenkuin tarttuisi kiinni... Silloin siitä pääsisi.

— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille
kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin
tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin
se näkee minulla syömistä olevan... Jos koettaisi sille toimittaa
jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan
yksin... Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi...

Jussia nauratti.

Komentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten
kynsiin... — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen
valta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat
Ruotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin
huonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut... Ja kun
viime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta
työ, ja nyt minun turviini pyrkii.

Jussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää... Sitä ei tiennyt minä
hetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän
Viikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat
löi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä
lailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi
tulla...

Jussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja
uhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet!
Mutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille...
en usko...

Nyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli
enemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt
olisi paras aika yrittää... Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi
ylimaahan...

Mutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä!

Jussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon...

Ja siihen hänkin nukkui.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä
oli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin
pirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli
väkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi
ei ollut tietävinään, mihin oli mennyt.

»Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle.

Janne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat
riippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä.

»Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin
nahoista», tiesi Ruhmulainen.

»Niin kuuluvat.»

Eräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla
heräsi, oli Jussi tullut.

»Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi
keskustelun.

»Kylläpä tästä joutaisi... jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi
ollut», vastasi Ruhmulainen.

»No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että
kykenet...»

»Kyllä minä...»

»No yritämme tulevana yönä... Kuuluvat olevan tullihurtatkin
väsyksissä... kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki
loukot ajaneet...»

»Ovatko saaneet?»

»Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja
kuorman... ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen
sekin.»

»Ja Lampan tavarat tietenkin?»

»Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa,
niin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille
syliin... Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan...
Sillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata
aikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin... Nyt menetti molemmat
hevosensa.»

»Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveli
Ruhmulainen.

»No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti,
ja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan
hevonen.»

»Sillä lailla... niin sitä miestä opetetaan.»

Niin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiä
retkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiin
Ruotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt.
Mutta nyt ei enää käynyt niin.

Kun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin
hiihtäen.

He hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla.

»Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli,
että Keskitaloon mentäisiin.

»Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi.

Pimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä.

He saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja
näkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän
kohdalta hyvin kapea.

— Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei
vähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä,
että Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että
sinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä
asui kauppatalon vieressä... Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä
lienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt.

Makon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun
Ruotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan
suomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden.

Ruhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiin
Viikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet usein
ottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan.
Olisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita?

Juuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle:

»Mene sinä tuonne nurkan taakse!»

Ruhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla
liikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja
valjastetuin.

Hetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki
olalla.

»Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja
kävele sinä niinkuin herrat... tämä on herrasturkki, näet, Lampan
turkki...»

»Mitä aiot?»

Nyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä
Rantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima
tavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta.
Ne tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli,
mutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua
isompaan maailmaan...

»Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyi
Ruhmulainen ihmeissään.

»Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja
vie sitten pihaan...»

»Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.»

»Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä
susiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä...»

»Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen.

»Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi.

Sitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki
yllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi
Ruhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle,
niin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka
selkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti
rekipeitteen nahkasten päälle.

Ruhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa.

Jussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä
kantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti
kuskipallille ja laski menemään jäälle...

Makon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä
oli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli
köyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa
olikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka
siitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka
ostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet
kertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet
tutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan
he kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa
Suomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki
tätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta
Ruotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja
työnjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla
asioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa.

Joelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta.
Vastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen
makasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan
sivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran
ovi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa.

Nyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää
hiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla
ja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti.
Kuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja
kuunteli... Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi
oli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä
tulijoita, joita Joonas odotti...

Mutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää
joelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa...

Tullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen
arvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui
tulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja
kovemmin... Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi
kulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki...

Niin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija,
joka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku
herra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle.

Joonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän... nousi jo rantatörmän
päälle... Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin,
ettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo
rantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale,
ja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin...
Yhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten
eteen... Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri
säkki... Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin
sanovan:

»Työnnä pian makasiiniin!»

Niin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan
sisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni.

Mutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla,
ja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus
pystyyn nostettuna...

Hevonen tulla tömähti pihaan.

Tullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät.

Mutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku
susiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät
ajaa menemään.

»Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että
oli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen
matkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi
pikkutiu'un kiinni.

»Jopa kävi hyvin... Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen.

»Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua... Tulevalla kerralla otamme
kaksi säkkiä... kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan
portaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi.

Ruhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä
hommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi
takaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren
poikki melkein Suomen puolelle asti.

Kun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi
säkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle...

»Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen.

»Me saamme Joonaalta... elä hätäile!» lohdutteli Jussi.

Jussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi
kerrallakin, suoraan poikki...

Tullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen
vastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki
äskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse
olivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi... Ruhmulainen
heitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi
heittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen...

Mutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään
pihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja
huusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan.

Kolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona
pysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi.

»Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa
ikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa.

»No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan
läpi.

Yksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni,
mutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen
makaamaan.

       *       *       *       *       *

Kun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa
poikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt
juoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka
Jussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua.

»Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää
juopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle.

»Elä sinä... kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot...
minä en lähde!» tenäsi Jussi.

»Ole lähtemättä!»

Ruhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli
ottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois.
Jussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista,
sillä Ruhmulainen oli peto voimistaan.

Jussille juolahti mieleen kavala temppu.

»Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki... Minä tulen
sitten hevosella perässä ja tuon loput... Ja sano Joonaalle...»

»En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.»

Jussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo
kulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen
loimivöitä... Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin.

»Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda...
kyllä tänne kuuluu... minä ajan heti perässä», sanoi hän.

Ruhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt
vaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi... Eikä muistanut, että
tullimiehillä oli oikeus hänet vangita.

Jussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki
auki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän
lankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään...

»Ei siitä muutoin erilleen pääse... vaan menköön nyt... omapa on
halunsa...»

Jussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli...

Ei kuulunut, ei näkynyt mitään.

— Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo
pelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan.

Mutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja
kirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin...

Silloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean
miehen kimppuun...

Hetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän
läpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma,
että hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen.



VII


Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.

Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä
minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa,
järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen
markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko
laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan.
Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.

Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut
hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki
Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet,
jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan
lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen
tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään
aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla
Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin
päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen
markkinoille.

Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan
oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle,
josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen
mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki
juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon
alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut
kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa
tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi
eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui
olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.

Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.

Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti,
jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut
järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie
meni paljon ylempää.

Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen,
että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä
taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun
Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin
pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin
asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden
jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika
hommailivat.

Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin
rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa
neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi,
joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään
malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä
puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin
sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut
haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa.
Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin
Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa
linnaa.

Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet
valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat
olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli
vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat
konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon
kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain
lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen
rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.

Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli
ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin
puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin
retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei
tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen
tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin
kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin
hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan
ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun
nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut,
joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.

Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi
tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui,
että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli
kuormaa Ruotsin konjakkia.

Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka
aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle
kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että
teillä.

Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja
Jussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.

Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja
kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri
aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön
valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.

Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin.
Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta
pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä,
että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun
ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.

»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.

Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin.
Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.

»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen.
»Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten
hammasta purren.

Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet
perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon,
perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian
porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät
pullonkaulaakaan löytäneet.

Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä
suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset
kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut
ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät
arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja
rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa
ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka
aivan pullojen paikalla seisoi.

Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti
koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi
Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja
lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen
laidassa.

Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä:
leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun
pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi
ajamaan kylän läpi.

Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja
josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi
hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti
poroaan.

       *       *       *       *       *

Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.

Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli
Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin,
että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa,
hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat
kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut
koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän
epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi.
Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja
konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi
olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut.
Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt
onnettomuus...

Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan,
harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia
taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku
selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla
menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi
takaisin, piti laukun niinikään olla selässä.

Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään
epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen
ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne
konjakit sitten noutaisi.

Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle
kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.

— Saapas nähdä... saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei
ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli
Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei
ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi
tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa
salliakaan...

Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli
ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään
ikkunaan katsomaan.

Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan
Keskitalon tietä näkyi tulevan... Jussi meni muka pirtin päähän
puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin
eteen asti... Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan
nousemassa... silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle
Liisaa vastaan.

Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle
Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset.
Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja
tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen
päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.

Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.

Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot
Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan
viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi
kummassakin.

Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia...

»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.

»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi
Jussi.

»Tietenkin», vakuutti Liisa.

Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti
pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea
viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona
olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon... sitten olisi kaikki valmista.

Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian
palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.

Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten
pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli
saatu siepatuksi kymmenen pulloa...

— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.

Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin
neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä
liikkeelle.

Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin
isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten
talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet
perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän
Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla
sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti
hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät... Mutta kun eivät yhtään
pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen... Mutta
tietysti eivät mitään löytäneet.

»Pettyivätpä... pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.

Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti
saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä
niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne
varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.

»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.

Poika kertoi:

»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan
ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta
päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä
Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»

Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä,
että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.

Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat
konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen
oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä
suksilla.

Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea
käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.

Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja
totuttuun tapaansa kuunteli... Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin
hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!

Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet
tuikkivat ja lumi narisi.

Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin,
mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin
— sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän
suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.

— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven
säppiin.

Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti
menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja
kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä
syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi
markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.

Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle
koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:

»Onko Jussi kotona?»

Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen
ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.

Mutta vakuudeksi kysyi hän:

»Onko se Friikon Antti?»

Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.

Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli
pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi
viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla
Friikon veljeksetkin markkinoille menossa.

Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun
tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:

»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»

»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle
on, olivatpa tai ei.

Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:

»Otappa tuosta... siinä on tulista rommia!»

Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät
Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan
markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin
mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla
veljekset liikkuivat.

Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset
Antin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.

Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä
oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja
konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät
ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan
Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki
ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan
Rovaniemelle vievälle tielle.

Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos
mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet
montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet,
kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.

»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen
huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono
päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita
olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»

»Meillä on hyvin hyvät hevoset... Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen
kuormaan tavarat panemme... Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi,
ettei se herättäisi epäluuloa... Etkö tietäisi keinoa?»

Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut
käyttää, mutta ei ilmoittanut.

»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja
tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»

Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin.

»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet
kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja
onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä
hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti
kertoa.

»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.

»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat
laittaneet, että... tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet
kaikki... Mutta sittenkin...»

»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa
sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.

»Sitä en tullut tietämään...»

»Siinäpä se onkin... Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei
rihmoja ole», sanoi Jussi.

Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:

»Keksipä, Jussi, keino, niin...»

»Pankaa tekin sokeritoppeihin...»

Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti
hoksata.

Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista
keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi
tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille
kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.

»Ei minusta enää ole semmoiseen... enkä ole nykyään oikein tervekään»,
esteli hän.

Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa
kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta
kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella
olevista mökeistä kysymässä.

»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.

»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa
Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette
pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»

Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin
olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin
mökiltä.

Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään.

Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen.
Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan
kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta,
jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet
saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.

Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt
ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa... Paha
sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia
vastaantulevia tullimiehiä.

— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt
muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.

       *       *       *       *       *

Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli
selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa
valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli
seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen
nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin
kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka,
jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.

Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan
nahkoja laukkuunsa.

Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin
paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin... niin semmoisiin rahoihin
pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten
ostaisi hevosen ja sitten...

— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä
enemmänkin! — muisteli hän.

Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet
kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta
kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.

Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan
hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää...
mitä sillä nyt on asiaa?

Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla
ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu
kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet
olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet
olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään
varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.

Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko
Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen,
kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.

— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.

Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin
oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.

»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän
oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole
kuullut mitään?»

»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä
äänellä.

»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin,
ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka
silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»

»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.

»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.

Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.

»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti... Mitä päästit sitä yksin
tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin...»

Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.

»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi
hän kiivaasti.

»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä
tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen
ilmoittamaan kaikki... ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet
Makon kylän makasiiniinkin mennä... Oli paha, että se Ruhmulainen
joutui tullimiesten käsiin.»

»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi
Jussi levottomana. ₄

»Niin on kerrottu...»

»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi
päässyt?»

»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»

Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen
kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin
hommat.

Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin.
Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen
päässyt...

»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun
Jussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.

»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin
ovat vieneet... Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat
patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla... Eivätpä saaneet
täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»

»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla
itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.

»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»

»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä...»

»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana...»

Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään
takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.



VIII


Pantuaan oven lukkoon, ja peitettyään mökkinsä ikkunat sekä sisä- että
ulkopuolelta, läksi Jussi laukku selässä hiihtämään. Vilkas liike oli
maantiellä. Ylös- ja alaspäin oli tulijoita ja menijöitä.

Jussi hiihteli tienviertä ja aloitti keskustelun muutaman rahtimiehen
kanssa. Rovaniemeen aikoi mieskin ja sanoi kuormana olevan lihaa ja
voita. Kertoi olevansa outo eikä koskaan kulkeneensa poikki kairan
Rovaniemelle.

»Hyvä sinne kuuluu tie olevan, vaikken minäkään koskaan ole sitä tietä
kulkenut», valehteli Jussi. »Tästähän se jo kääntyy vähän ylempää
kirkkoa!»

Kylän läpi hiihtäessään ei Jussi tavannut yhtään tullimiestä. Hän
päätti kuitenkin hiihtää ohi kirkon ja palata sitten oikaisemaan
suoraan läpi metsien Jyppyrä-Antin asunnolle. Ja kun rahtimies, jota
oli puhutellut, kääntyi talvitielle, hiihteli Jussi eteenpäin.

Hän ei tavannut kuitenkaan yhtään tullintiestä, ja hän pyörsi takaisin.
Kirkon luona kohtasi hän kuitenkin Käyrä-Helmerin. Helmeri näytti
olevan kohmelossa ja kertoi isäntänsä, Keskitalon Hermanninkin,
lähteneen Rovaniemen markkinoille.

»Yöllä tulivat Friikon veljekset taloon ja mitä lienevät hommanneet,
mutta viinaa maisteltiin ja heinäsäkkejä pantiin kovasti matkaan,
ja niin saivat Hermanninkin lähtemään markkinoille, vaikkei ollut
aikonut», kertoi Helmeri. »Viinoissa näkyivät olevan, kun kolmella
hevosella lähtivät ajamaan.»

»Mitä tietä aikoivat mennä?» kysyi Jussi.

»Kuulin, että aikoivat Pekkalan uutistalon kautta...»

— Hyvä... hyvä! mietti Jussi ja kysyi sitte Helmeriltä:

»Mihin sinä sitten nyt olet menossa?»

Ja Helmeri kertoi, että tullimiehet olivat saaneet vihiä, että Friikon
veljeksillä piti oleman konjakkikuormat ja lähteneet perään ajamaan.
»Ja näkyi niillä olevan...», lopetti Helmeri kertomuksensa.

Jussi ei puhunut Helmerille sinne ei tänne, vaan läksi hiihtämään.
Hän oikaisi kirkolta suoraan kyläläisten metsätielle ja hiihteli sitä
pitkin kauas takalistolle. Kun suksikeli oli jotenkin hyvä, päätti hän
oikaista suoraan jänkkien poikki Jyppyrä-Antin asunnolle, vaikka mutkia
tehden tiesi pääsevänsä entisiä suksenlatuja pitkin. Hän ei kuitenkaan
tahtonut ketään taipaleella tavata ja tuntien kaikki maat ja vaarat
hiihteli suoraan kuin viivalla vetäen Jyppyrävaaraa kohden, jonka
takana tiesi Antin olevan. Siitä ei enää ollut Rovaniemen rajalle kuin
majava vanha virsta.

Jussi oli kyllä joskus ennenkin myynyt sekä viinaa että konjakkia
kesäisin omassa rannassaan lauttamiehille ja talvisin tiellä
rahtimiehille, mutta isommin ei hän ollut uskaltanut yrittää kuin
vasta nyt. Ja vaikka hän tätä retkeään varten oli ottanut huomioon
kaikki mahdolliset ja mahdottomat sattumat ja niiden mukaan matkansa,
tavaransa asettanut, tunki pelko nyt yksin hiihtäessä mieleen tulemaan.
Jos oli tosi se, että Ruhmulainen oli päästetty irti, niin epäilemättä
se laittaisi luunsa Rovaniemelle, kun ensin oli saanut tietää, että
hänkin, Jussi, oli sinne mennyt... Ja kuka tiesi mitä siellä vihastuisi
tekemään... Varovainen täytyi olla, ja jos sattuisi tulemaan, niin
lahjoa piti ja antaa konjakkia.

Lampan asioista ei Jussi isoa huolta pitänyt. Jos köyhtyisikin ja
joutuisi pois talostaan, niin alkakoon uudestaan.

Viinan myynnillähän se kuului koonneen kaikki tavaransa,
viinanmyynnillä, korttipelillä... niin että alkakoon alusta tai
siirtyköön muualle, niinkuin Viikluntikin Jällivaaraan.

Kun hän ehti Jyppyrävaaran alle, oli jo pimeä, mutta Jussi hiihti nyt
vähän viistoon ja joutui pian sille tielle, jota Janne oli porolla
kulkenut.

Illalla maatapanon aikana saapui hän Jyppyrä-Antin pirtille.

Markkinapaikka, Rovaniemen kirkonkylä, oli täynnä väkeä. Lapin kaikilta
kulmilta oli sinne kansaa saapunut ja pitkin Perä-Pohjolaa kokoontunut.

Markkinaväen seurassa pyörähteli pienoinen vilkassilmäinen mies, jolla
oli saukonnahka olalla. Ostajat tahtoivat sitä häneltä ostaa, mutta
toisille vastasi hän, ettei nahka ollut hänen omansa, ja toisille
taas määräsi niin korkean hinnan, että ostaja heti loittoni. Koko
päivän oli hän vähä väliä näkynyt sakeimmissakin ihmisjoukoissa, mutta
joskus katosi syrjäpuoliin. Kuta illemmäksi päivä kului, sitä useampi
kävi miestä puhuttelemassa ja korvaan kuiskaamassa... ja silloin aina
katosivat syrjemmälle.

Mies oli Ranta-Jussi, Juho Malmi, joka liikettään harjoitti. Kaikki
muut nahat oli hän jo myynyt, mutta saukonnahan jättänyt myymättä. Sitä
kantoi hän olallaan merkkinä, että hänet etempääkin tunnettaisiin...
Kun viinanostajain kesken kerran tuli tiedoksi, että sillä pienellä,
kavalasilmäisellä miehellä, jolla on saukonnahka hartioilla, sillä
on... niin aina vähä vähä tuli joku korvaan kuiskaamaan, jolloin
molemmat lähtivät pois väkijoukosta.

Oli jo pimeä ilta ja pakkanen oli kiihtymään päin, kun muuan Sodankylän
mies tapasi Jussin ja korvaan kuiskasi.

»On vielä, vaan kallista on!» sanoi Jussi.

»Ota mitä tahdot, vaan anna kuitenkin», mies pyyteli.

Ja kun hän ja Jussi kävelivät kylän päähän ja siitä kääntyivät metsään
päin, jutteli viinanostaja:

»Minulle piti tulla kaksikymmentä pulloa konjakkia, vaan ovat
taipaleella poliisit ryöstäneet koko kuorman.»

»Mistä päin oli tulossa?» kysyi Jussi.

»Tästä poikki kairan Ruotsin puolelta», selitti mies.

»Kuka sitä oli kuljettamassa?» tiedusteli Jussi.

»Kutsuvat Friikon Antiksi, Tornionjoelta... Syystalvella jo annoin
rahat ja lupasi tuoda, vaan kaikki olivat ottaneet, Antin omatkin
viinat...»

»Olipa se...» arveli Jussi.

Kun he pääsivät metsän laitaan, kaivoi Jussi erään kuusen juurelta
säkin ja virkkoi:

»Siinä ovat nyt viimeiset... viisitoista pulloa kolmen konjakkia.»

»Myy kaikki! Ota mitä tahdot!»

Jussi määräsi korkean hinnan, mutta Sodankylän mies laski pullot ja
maksoi kylmäverisesti koko summan. Nosti sitten säkin selkäänsä ja
läksi astumaan markkinapaikalle päin.

Jussi oli juuri saamiaan rahoja lompakkoon panemassa, kun hänen
poikansa, Janne, ilmestyi taempaa suksilla hiihtäen.

Isä ja poika alkoivat keskustella. Viisaasti oli Jussi menetellyt.
Janne oli vain vähissä erissä kuljetellut porolla konjakkipulloja
Jyppyrä-Antin pirtiltä markkinapaikan taakse kuusikkoon, josta Jussi
nouti pullon kaksi kerrallaan, milloin ei ostaja enempää tahtonut.
Ei yhtään tullimiestä ollut sattunut Jussin eikä Jannen vastukseksi.
Heitä oli onni suosinut. Ja niin kova menekki oli ollut, että nyt, kun
ensimäinen markkinapäivä oli illassa, oli kaikki loppuun myyty.

Molemmin olivat hyvillään, sillä ansio oli ollut satumainen, ja
Jussilla oli nyt rahaa niin paljon, ettei koskaan ennen.

Mutta Janne, joka oli hämyssä kävellyt kahakäteen pitkin
markkinapaikkaa, oli tavannut Friikon Antin, joka oli Jussia
tiedustellut. Hän oli kuullut, että eräässä puodissa olivat poliisit
tiedustelleet, oliko näkynyt pienoista miestä, jolla oli saukonnahka
olkapäällä.

»Nyt ovat pirut jäljillä», sanoi Jussi.

He vaihtoivat lakkia ja turkkeja ja Jussi köytti saukonnahan takkinsa
alle. Mutta ettei heitä yhdessä nähtäisi, määräsi Jussi, että pojan
piti heti lähteä porollaan poikki kairan ajamaan kotia päin. Hän antoi
pojalleen rahaa, ja jos joku kysyisi häntä, niin saisi vastata, että
mihin lienee joutunut, kun läksi Rovaniemelle ketun- ja kärpännahkoja
myymään.

Ja niin he erosivat.

Kun Jussi palasi markkinapaikalle, alkoi väki vähenemistään vähetä
ulkoa, mutta kaupoissa oli vielä vilkasta liikettä. Jussi ja Janne
olivat öitänsä viettäneet eräässä mökissä, jossa oli kaikennäköisiä
kulkureita kortteeria. Niillä ei ollut näyttänyt olevan minkäänlaista
hommaa, ja Jussi oli ollut huomaavinaan, että he epäluuloisesti häntä
tarkastelivat.

Hän ei palannut enää yömökkiinsä, vaan poikkesi Ruokosen pihalle,
aikoen jostakin taatusta paikasta pyytää yösijaa.

Siinä oli pihalla paljon miehiä, ja muuan tukinajosta Kemijärveltä
palaava etelänpuolen mies kauppasi hevostaan. Hevonen oli vankka ja
nuori ja verrattain hyvässä kunnossa. Tukkirekensä oli mies jo myynyt,
mutta lupasi samaan kauppaan kaikki valjaat ja hyvän reslan.

Jussi sekaantui puheisiin ja tarkasteli hevosta. Hänen rohkeat tuumansa
alkoivat toteutua. Rahaa oli hänellä paljo enemmän, kaksikin hevosen
hintaa. Nyt sopi ostaa ja yrittää ylimaahan.

Hän oli menestyksestään ja rahainsa paljouden takia huumauksessa,
ikäänkuin humalassa, vaikkei hän koko markkina-aikana ollut maistanut
yhtään ryyppyä. Mutta hänen mielikuvituksessaan lenteli hauskoja kuvia
siitä, että oli oma hevonen, jolla pääsisi menemään, ja sopisi silloin
mennä ylimaihin viinakaupalle...

Jo rupesi Jussi kauppaa hieromaan ja alkoi keskustella miehen kanssa.
Mies helpotti vielä tahtomastaan summasta, kun kuuli, että saisi
paikalla rahat kouraansa.

Kauppa tehtiin, ja Jussi maksoi rahat.



IX


Jussi oli eräänä yönä — kevättalvi oli jo alkanut ja Rovaniemen
markkinoista kulunut kaksi viikkoa — saapunut Kaakkuri-Jannen pirtille
Ruotsin puolelle.

Jussin hevonen ja reki olivat Jannen vanhassa navetassa, sillä Jannella
ei enää ollut moneen vuoteen ollut lehmää. Miehet olivat yöllä, kun
yhteen tulivat, maistelleet aika lailla, niin että lopulta nukkuivat
molemmat.

Onnensa kukkulalla tunsi Jussi olevansa, kun Jannen pirtissä heräsi ja
hommaansa muisti. Hän oli niin paljon näinä viikkoina komistunut, ettei
Janne ollut tuntea. Hyvä hevonen oli, tilava resla ja pussissa itsellä
aivan uudet vaatteet, uusi turkki ja kakilakki.

— Jos olisi ennen hoksannut nämä hommat, ei olisi tarvinnut koskaan
puutetta kärsiä — ajatteli hän herätessään ja kolisteli Jannenkin
valveille.

Jussilla oli ollut mökille tullessa koko resla täynnä konjakkipulloja,
jotka oli säkeissään yöllä nostettu Jannen roskakamariin. Mutta kuorman
päällä oli ollut kuusi tyhjää voidritteliä, jotka niinikään oli
kamariin nostettu.

»Hyvin sinua on onnistanut, vaan kyllä sinä taidatkin olla semmoinen
veijari, etteivät sinua ensi yrityksellä petä tullimiehet eivätkä
poliisit», kehui Janne Jussia, kun kohmeloonsa tekivät puolikuppisia.
»Huonosti menestyi niillä Friikon veljeksillä...»

»Mitäs juovat itsensä humalaan silloin, kun pitäisi selvänä olla... Oma
on syynsä. Kenen vuoksi Rämä-Heikkikin linnaan joutui!»

»Oma tyhmyytensä oli syynä.»

Mutta kun olivat puolikuppiset maistaneet, alkoivat he hommaan.
Jussi kantoi tyhjän voidrittelin pirttiin ja Janne toi kainalossaan
olkirokkiin pantuja pulloja perässä. Siihen tyhjään dritteliin alkoi
Jussi viisaasti ja varovasti, ja niin tiukkaan kuin voi, latoa
konjakkipulloja. Ja kun oli saanut drittelin melkein täyteen, niin
levitti voipaperin päälle ja paperin päälle tuumaa vahvalta voita, jota
oli eri pytyssä tuonut matkassa.

»No jo sinulla konstit ovat!» ihmetteli Kaakkuri-Janne.

»Miltä näyttää? Näyttääkö voidritteliltä?» kysyi Jussi, viekkaasti
hymyillen.

»Näitä ne eivät osaa epäillä!» ihmetteli yhä Janne. »Kun ei kukaan
ennen ole hoksannut! Siinähän nyt on valmis voidritteli...»

Kun Jussi sai voin päällimmäiseksi levitetyksi, pani hän kannen kiinni,
kuitenkin niin, että se olisi helppo aukaista, jos tarve tulisi.

Kun olivat saaneet ensimmäisen astian valmiiksi, nosti Jussi sen
porstuaan, ja toi toisen tyhjän pirttiin; niin alkoivat siihen
latoa samalla tavalla ja samoin levitti Jussi siihenkin voita
päällimmäiseksi. He jatkoivat työtään kunnes kaikki kuusi astiaa olivat
täpösen täynnä. Janne, joka oli perso viinalle ja nyt sai ilmaiseksi
juoda mahansa täyteen, maisteli lakkaamatta ja nauraa tärräsi,
ihmetellen Jussin keksintöä.

Kun ilta tuli, nukkui Janne humalassa, mutta Jussi hommasi taipaleelle.
Koko päivän oli hän kuitenkin miettinyt, mitä tietä lähtisi. Lampalle
asti hän ei tahtonut ajaa, peläten kohtaavansa tullimiehet, joilla nyt
kuului olevan lupa ottaa hänetkin kiinni.

Suomen puolella ei voikuormasta ollut tullia, mutta jos Suomen
tullimiehet näkisivät hänen Ruotsista ajavan, ei saattanut olla varma,
vaikka ne tahtoisivat kaivaa syvemmällekin dritteliin. Hän ei olisi
halunnut tavata yhtään tuttua ihmistä, sillä pian siitä tieto leviäisi,
että hän oli voikuormaa kuljettamassa. Ainoa, joka tiesi, että hän
näillä mailla liikkui, oli Kaakkuri-Janne, johon Jussi luotti ja
joka kyllä pitäisi tietonsa salassa, sillä siksi runsaskätisesti oli
hän tätä lahjonut. Lopulta, kun jo oli pilkkosen pimeä, valjasti hän
voikuormansa eteen hevosen ja läksi ajamaan...

Tultuaan lähelle Jafetin kestikievaria muisti hän, että Jafetista
joinakuina edellisinä talvina oli ollut Suomen puolelle tie, jota tosin
hyvin vähän kuljettiin ja jota ei tikoitettu, kun niillä seuduin ei
ollut kummallakaan rannalla kauppamiestä. Jafetin kestikievarissa ei
kukaan häntä tuntenut, sen hän tiesi.

Hän ajoi Jafetin pihaan. Talo oli aivan joen rannassa ja palasen matkaa
maantiestä. Jussi ajoi hevosensa tallin luo kuten, ainakin reilut
rahtimiehet, ja kun sattui renki tulemaan tallista, niin tiedusteli,
oliko kuljettu talon rannasta Suomen puolelle.

Renki selitti, että oli joku kulkija ollut, mutta tyhjin rein; ei ollut
koko talvena yhtään kuormaa tullut eikä mennyt.

Jussi mietti hetkisen, mutta Lampan ja Makon kylän tiet häntä
pelottivat, sillä siellä tunsivat sekä tullimiehet että muut ihmiset
hänet.

Hän päätti yrittää Jafetin tietä ja ajoi kujasta joelle.

Hän oli eräänä takatalvena tätä tietä paennut tullimiehiä muuanna
pakkasyönä ja muisti että se nousi maihin Suomen puolelle syvästä
ojankurusta, joka ulottui maantiehen asti.

Hevonen noudatti entistä tietä, vaikka askel paikoin pudotti ja reki
painui vähä väliä tahkoja myöten. Puolijoessa näytti lumi vähenevän
ja tie alkoi kestää paremmin. Suomen puolelta näkyivät jo tulet
taloista ja kuului kulkusten heluja maantieltä. Yhtäkkiä näki Jussi
korkean jokitörmän edessään ja huomasi olevansa Suomen puolella. Syvää
kurunpohjaa nousi tie maantielle.

Edestäpäin kuului kulkusten helinää, mutta siinä, jossa tie nousi
maantielle, ei näkynyt yhtään kulkijaa. Jussi tunsi kuin painon
päältään putoavan, kun tiesi päässeensä Suomen puolelle.

Muut kulkijat olivat poikenneet kahvilaan, Kelo-Kaisun mökkiin kahvia
juomaan ja hevosiaan syöttämään, mutta Jussi ajoi menemään sivu. Juuri
kun hän oli mökin kohdalla, oli hän sen pihalta kuulevinaan Ruhmulaisen
käreän äänen.

— Olisiko se piru sittenkin päässyt irti, niinkuin Joonas tiesi kertoa!
— säpsähti Jussi ja nykäisi hevosen juoksuun. Hän ei millään hinnalla
olisi tahtonut nyt tulla yhteen Ruhmulaisen kanssa.

Kotimökillään oli Jussi aikonut yön aikana poiketa, mutta pimeän
ollessa oli hän päättänyt sivuuttaa kirkonkylän niin, että päivän
valjetessa ehtisi taipaleelle. Sen vuoksi hän kiirehtikin hevostaan ja
ajoi myötälepaikoissa hölkkää.

Kaakkuri-Jannelta oli hän kuullut, että huonosti olivat Lampalla
asiat. Suuria vahinkoja oli tullut, ja mitä vielä tullee ennenkuin
kaikesta selviää. Kaikki tavarat, jotka talvella Korven Israeliin
»luntreijattiin», oli otettu rautatieasemalla takavarikkoon ja lisäksi
Makon kylästä mitä Keskitalon Hermanni sinne oli talven kuluessa
kuljettanut.

Tyhmästi oli Lamppa Jussin mielestä liikkunut. Ei olisi pitänyt yhdellä
kertaa niin paljoa, vaan vähissä erissä...

Oli tiennyt Kaakkuri-Janne vielä kertoa, että tietää olivat saaneet
tullimiehet senkin, kuka heidät Tirkan tuvalle syntymäpäivää toimitti
viettämään ja kuka keksi rakkauskirjeen Saalkreenille. Ja Jussi
ymmärsi, ettei ollut hyvä niiden hurttain kanssa nyt yhteen sattua.

Ja monenlaisissa mietteissä, pelko ja epäilys sydämessään, ajeli hän
eteenpäin.

Suomen puolen tullimiehillä oli tapana ajella pitkin tietä ylös-
ja alaspäin ja tarkastaa kaikki vastaantulevat kuormahevoset.
Usein poikkesivat he tienvarsilla oleviin kahvipaikkoihin, joihin
kuormamiehet pyrkivät hevosiaan lepuuttamaan, ja siellä ylimaihin
menevät kuormat tonkivat. Kyllä Jussi kaikki heidän hommansa tiesi.
Kahville, sokerille ja sen semmoiselle tavaralle piti kuljettajalla
olla passi matkassa, mutta voita ja jauhoja sai viedä passitta.

Kim Jussi saapui Kolu-Ollin mökille, jossa taas oli kahvila ja josta ei
enää ollut kotikylään kun kymmenen kilometriä, kuuli hän pihalta hälyä
ja näki, että tullimiehet siellä tarkastelivat kuormia sähkölamppujen
valossa. Hän antoi hevosen kävellä ohi, itse astellen tyynenä miehenä
perässä.

»Seis! Mikä kuorma se on?» kuuli hän erään tullimiehen huutavan.

Hän pysäytti heti hevosen, ja koettaen muuttaa ääntään vastasi hän:

»Voikuorma tämä on.»

Kysyjä saapui tielle kuorman luo rautainen keppi kädessään. Pimeä
oli, mutta äänestä Jussi tunsi miehen. Se oli se sama harvaviiksinen
tullimies, joka ryösti kaikilta kulkijoilta viinat ja jonka ääni oli
aina kuin tervattu. Se nosti loimea reestä, tunnusteli Jussin laukkua
ja pisteli heinä- ja silppusäkit rautakepillään läpi.

»Kuusi astiaa voita», sanoi hän. »Mihin näitä viedään?» tokaisi hän
sitten.

»Ne ovat meneviä Muonioon kauppias Anttilalle», vastasi Jussi
arvelematta.

»Jahah, jahah... jassoo... Eipä taida siinä kuormassa viinoja olla...»

»Ei pisaraakaan.»

»Minä arvaan, koska näytte olevan aivan selvä mies...»

»Selvä toki... joka ei juo mitään.»

»Jahah... Jahah... Ajakaa vaan.»

Jussi oli koko keskustelun ajan pelännyt, että harvaviiksinen tullimies
hänet tuntisi, mutta onneksi ei tuntenut, kaiketi sen vuoksi, että
Jussilla oli uusi puku ja kakilakki korville käännettynä.

       *       *       *       *       *

Puolenyön aikana Jussi kävi kotimökillään, jossa Janne asui yksin,
linnun ja jäniksien pyynnillä aikaansa kulutellen. Jannelta hän kuuli,
että Lamppa oli saanut halvauksen, ettei voinut puhuakaan, ja konkurssi
tulee. Häntä, Jussia, oli kaivattu. Lamppaan oli käyty kysymässä ja
Keskitalon Hermannikin käynyt melkein joka päivä tiedustelemassa, eikö
jo olisi kotiintunut. Hermannikin kuuluu sekaantuneen Lampan asioihin;
huhuttiin, että menettää hänkin Lampan kanssa kaiken omaisuutensa.
Konjakin salakuljetuksesta oli Hermanni haastettu. Lisäksi kertoi
Janne vielä, että Ruhmulainen oli päästetty irti ja että hän oli
kaikki kertonut Ruotsin puolen tullimiehille. Friikon veljekset olivat
Rovaniemeltä palatessaan sen tienneet, olivat kysyneet Jussia ja olleet
hyvin alakuloisia epäonnistuneen markkinamatkansa takia. Päivää ennen
oli Ruhmulainen käynyt Jussin mökilläkin. Rahaa sillä oli näyttänyt
olevan, ja humalassa oli ollut. Oli arvellut, että kun hän Jussin
kohtaa, niin on heillä vähän entisiä laskuja selvittämättä.

Kaikkien tiedusteluihin oli Janne vastannut, ettei hän tiedä isästään
mitään. Viimeiseksi ilmoitti Janne, että nyt eilen oli hänkin saanut
haasteen konjakin salakuljetuksesta Tornion raastupaan.

»Vai niin», sanoi Jussi, mutta kysyi sitten melkein pelokkaasti:

»No onko kuulunut minkäänlaisia huhuja minusta?»

»On arveltu sinne ja tänne. Yksi huhu kertoi, että teillä oli ollut oma
hevonen...»

Jussi kuiskaili muutamia sanoja poikansa korvaan ja antoi tukon
seteleitä. Poika naurahti ja virkkoi:

»Miksei... valmis minä olen.»

Yön aikana jatkoi Jussi matkaansa kotikylän läpi, ja kun hän oli
sivuuttanut kirkon ja Rovaniemelle kääntyvän tienhaaran, tuntui
hänestä, että hän oli vaarallisimmat seudut päässyt läpi. Vielä
oli kuitenkin edessäpäin monta taajaa kylää, joiden läpi täytyi
kulkea ennenkuin pääsisi syrjäteille, jotka veivät Lappiin, suuriin
tukkiliikkeisiin, joihin hänen aikeensa oli. Päästyään ylemmäksi
jokivarrelle levähdytti hän hevosta semmoisissa taloissa, joissa häntä
ei tunnettu, mutta väitteli menemästä kahvimökkeihin.

Tiellä häntä ei ollut sattunut vastaan yhtään tullimiestä. Hän ajoi
yhteen menoon vielä toisenkin yön ja aamulla poikkesi erääseen mökkiin
kahville ja pani penkille nukkumaan. Kuorma oli pihalla mökin ikkunan
luona, eikä hänellä enää ollut kuin yksi taival ennenkuin pääsisi
kääntymään pois valtatieltä ja Tornionjoen varrelta Ounasjoen varteen.

Mutta hän nukkui penkille, ja sillä aikaa saapui kaksi tullimiestä
mökkiin, hevosella hekin ajaen.

Tullimiesten tullessa sisälle heräsi Jussi, ja heidän virkamerkeistään
tunsi hän heidät tullimiehiksi, vaikka muuten olivat outoja miehiä.

Jussi nousi istumaan ja pani piippuunsa. Toinen tullimies oli pitkä ja
roteva mies, toinen lyhyt, mutta nuoria miehiä molemmat.

»Voikuormapa siinä taitaa olla», sanoi toinen tullimies, se pitempi,
katsellen ulos ikkunasta.

»Voikuorma se on», vastasi Jussi haukotellen ja niin
välinpitämättömällä äänellä kuin voi.

»Mihin asti sitä viedään?» kysyi toinen.

»Muonioon... mikä lienee kauppias Anttila, jolle tulee», vastasi Jussi
ja koetti syrjäsilmällä tullimiehiä katsellen arvata, mitä heidän
mielessään liikkui.

Tullimiehetkin pyysivät kahvia mökin vaimolta. Jussikin arveli:

»Jospa, että joisin minäkin vielä kupillisen ennenkuin panen
taipaleelle.»

Kahvia juodessa kertoivat tullimiehet kaikenlaisia asioita ja uutisia
Rovaniemen markkinoilta, missä olivat olleet koko markkina-ajan ja
monta päivää jälkeen markkinoidenkin. Paljon siellä oli saatu viinoja
takavarikkoon, mutta paljon oli myytykin. Ja Lappiin, tukkityömaille,
tulvaa konjakkia ja viinaa niin että huikuu.

Jussi lausui kummastuksensa ja kysyi, kuinka suuri markkinapaikka
Rovaniemi oli. Ei sanonut sillä jokivarrella koskaan käyneensä.

Maksettuaan kahvinsa aikoi Jussi lähteä, mutta se pitempi tullimies
sanoi:

»Vaikka tällä miehellä onkin voikuorma, täytyy meidän kuitenkin se
tarkastaa.»

Jussi oli panemassa turkkiaan kiinni ja arveli:

»Pian kai niistä kannen aukaisee, kun halunnette nähdä!»

Hänen äänensä oli varma ja hän liikkui niinkuin vapaa mies ainakin. Hän
koetti joutua voiastiasta kantta aukaisemaan, sillä pelko siitä, että
tullimiehet sysivät rautapiikillään, ahdisti häntä hirveästi.

»Mikä astia aukaistaan?» kysyi Jussi, kun tulivat kuorman luo.

Toinen tullimies arveli, että maksaako vaivaa aukaista, mutta toinen
vaati.

»Aukaistaan vaan!» sanoi Jussi avomielisestä.

Ja hän nosti yhden astian pystyyn ja kiskoi kannen auki. Voipaperia
siinä oli päällä ja kauniin kellertävää voita sen alla.

»Pankaahan kiinni!» sanoi tullimies tyytymättömällä äänellä. Heitä jo
inhotti se, että kymmeniä kuormia päivässä saivat tonkia eivätkä mitään
koskaan löytäneet.

»Näyttää olevan hyvää voita», arveli Jussi, pannessaan kantta
paikoilleen.

Jospa olisivat arvanneet pistää piikillään syvemmäksi astiaan...

Mutta eivät pistäneet! Eivät epäilleet! Hän oli pelastettu.

Ja vaikka Jussi tunsi tunnossaan, että hänellä oli tavattoman kiire,
koetti hän kuitenkin hyvin levollisesti lähteä matkaan, ettei mitään
epäluuloa häneen lankeaisi. Mutta kun hän pääsi tielle ja nousi kuorman
päälle istumaan, tempasi hän arvaamattaan niin hurjasti ohjista, että
hevonen puhalsi juoksuun.

Valtatie, joka tänne oli kulkenut pitkin Tornionjoen vartta, sen
mutkia ja niemiä noudattaen, alkoi nyt painua loitommaksi järvikylään
päin, niin että jokilaakso jäi syrjään. Jussi antoi hevosensa hölkätä
ja levottomuus häntä vaivasi, vaikkei tosin mitään todellista pelkoa
ollut. Hän oli kuitenkin mökissä tapaamansa pitemmän tullimiehen
silmissä nähnyt vaanivan ja epäilevän ilmeen, ja viimeksi silloin kun
tämä katseli ikkunan läpi Jussin lähtiessä matkaan.

Olisiko piru tuntenut, vaikkei mitään maininnut!

Eikä Jussi päässyt siitä rauhaan, vaan mietti ja oli viimein
muistavinaan, että hän oli sen pitemmän tullimiehen joskus nähnyt,
mutta ei muistanut missä.

Oli vielä tämä kyläryhmä läpi päästävä, sitten alkoivat taipaleet ja
saapuisi metsäteille, jotka Jussi vanhastaan tunsi ja joita pitkin
pääsi Ounasjoki-varteen. Ei malttanut Jussi kauan kylässä levähtää,
vaikka ilta oli. Hän päätti lähteä yön selkään, sillä vaikka taival
olikin pitkä, tunsi hän hyvin tiet ja hän tahtoi päästä rantamailta
syrjäteille. Kulkijoita oli niihin aikoihin ollut paljon ja lakkaamatta
vietiin ylimaahan jauhoja, kauroja ja heiniä, niin että liikettä oli
aina taipaleellakin. Kylään, josta Jussi illalla lähti yksin, jäivät
muut rahtimiehet yöksi. Jussi ei tahtonut muiden joukossa kulkea, koska
aina pelkäsi tapaavansa jonkun kotikyläläisen.

Taloon jäi yöksi kymmenen rahtimiestä, ja he puhelivat keskenään, että
mikähän hoppu tuolla voikuorman kuljettajalla oli, kun yön selkään
pani taipaleelle. Mutta he eivät hoksanneet, että Jussin, joka oli
kaikille kertonut voikuorman olevan Muonioon, ei enää käynyt valtatietä
kulkeminen, jos Ounasjoki-varteen aikoi. Ja välttääkseen, etteivät muut
näkisi, ettei hän Muonion tietä mennytkään, läksi hän yksin matkalle.

Talossa, johon rahtimiehet olivat yöpyneet, alettiin jo asettua
levolle. Miehet makailivat jo taljoillaan pirtin lattialla, poltellen
iltapiippuaan, kun pihaan ajaa tomahti kaksi hevosta, tiu'ut ja
kulkuset helisten, että koko piha raikui.

»Tullimiehiä tulee!» kuului joku sanovan, joka oli hypännyt ikkunaan.

Tullimiehet rynnistivät sisälle ja kysyivät, oliko taloon yöpynyt
pienoinen mies, joka kuljetti voikuormaa. Siihen ei heti vastattu;
tullimiehet, joita oli neljä kahdella hevosella matkassa, alkoivat
penkoa jokaista pihalla olevaa kuormaa. Rahtimiehet pukeusivat, ja
talossa nousi hirmuinen rähinä. Jo muisti joku, että se mies, jolla
voikuorma oli ollut, oli lähtenyt taipaleelle. Mutta sitä eivät
tullimiehet uskoneet, vaan hakivat joka mahdollisen ja mahdottoman
paikan, epäillen, että kuorma oli johonkin kätketty ja mies piilotettu.

Vihdoin tulivat he vakuutetuksi siitä, että mies todella oli lähtenyt
matkalle.

Silloin lähtivät he perään.

       *       *       *       *       *

Lauleskellen tukkipojan laulua istuu Jussi kuormansa päällä ja on jo
jotenkin levollinen. Ei ole enää kuin vajava vanha penikulma siihen,
josta tie kääntyy Ounasjoelle. Hän on nyt yön aikana päättänyt ehtiä
Ounasjoen tietäkin palasen matkaa ja vasta Kittilän rajojen sisälle
päästyään levähtää.

Yö on harvinaisen lauha ja aivan tuuleton, keli hyvä ja tie on tuttua,
korkeaa rämeikköä molemmin puolin.

Silloin kuulee hän, kun tie nousee mäelle, jossa tienvarrella oleva
männikkö on harvempaa, hätäistä aisatiu'un helkettä jälestäpäin. Kuulee
selvästi, että takaa tulevat ajavat täyttä laukkaa.

Silmänräpäyksessä ymmärtää Jussi, ettei sieltä enää muita yösydännä
semmoista vauhtia tule kuin tullimiehiä. Kukaan muu kulkija ei niin
hurjasti aja, vaikka ei mitään painoa reessä olisikaan. Hänet on
ainakin jossakin tunnettu ja joku on alkanut epäillä, ja ilmoittanut
tullimiehille!

Hän muistaa selvään taas sen pitkän tullimiehen silmänilmeen, ja
nyt hänelle selviää äkkiä, että sen miehen on hän nähnyt Rovaniemen
markkinoilla Ruokosen pihalla, jossa hevosen osti...

»Saatana!» pääsee hänen suustaan, ja hän kuulee aisatiukujen helkkeen
lähenemistään lähenevän.

Taival on pitkä; hän käsittää, että hänen on raskaan kuorman kanssa
mahdoton paeta. Silloin muistaa hän, että näillä paikoin piti oleman
kapea porotie, jota poromiehet jolloinkin kulkivat oikaistessaan
Ounasjoelle.

Hän nousee seville, lyö hevostaan minkä jaksaa, ja vaikka on pimeä,
koettaa hän tien poskeen teroittaa katsettaan. Nyt nousee hevonen
jo sen mäen niskaan, josta hän muistelee porotien kääntyvän... Hän
tyydyttää hevosensa kävelemään ja juoksee itse edelläpäin... Takaa
kuuluvat aisatiu'ut helisevät nyt hitaammin, ja Jussi arvaa, että
tulijat antavat vastaleessa hevostensa kävellä.

Jo keksii hänen tarkka silmänsä jäljen, joka painuu metsään. Se on
juuri se jälki, jota hän muisteli ja jota kerran nuorena miehenä oli
kulkenut.

Silmänräpäyksessä kääntää hän hevosensa tieltä pois, lyö selkään ja
hevonen puhaltaa menemään jälkeä pitkin metsän peittoon... Jussi tulee
takaisin tien viereen, silittelee jälkensä kuusen näreellä, niin että
lumen pinta näyttää aivan sileältä. Sitten poistuu hän hevosensa luo,
joka kuormineen seisoo paksussa lumessa.

Takaa tulevien asiatiu'ut kuuluvat nyt aivan likeltä. Siinä ajavat
taas kävelyä, kun on jyrkkä vastale. Jussi kuulee, että jotakin
keskustelevat, mutta ei erota muita sanoja kuin »Muonio» ja »Ounasjoki».

Eivät huomaa mitään, ja juuri kun pääsevät Jussin kohdalle, alkavat
taas ajaa juosten.

Helpotuksen huokaus pääsee Jussilta. Ja hän alkaa miettiä asemaansa.

Siihen haaraan, josta toinen tie kääntyy Muonioon ja toinen
metsäkyliin, Ounasjoelle päin, tietää hän olevan matkaa puolen vanhaa
penikulmaa... Jos tietäisi kumpaa tietä ajavat. Menevätkö Muonion tietä
vai kääntävätkö kohden?

Mutta siihen hän ei saa vastausta. Ja kun hänellä on matkassa
hevoselleen evästä ja itselleen laukku, päättää hän yöpyä siihen.

Seuraava päivä on melkein puolessa, mutta Jussi kyyröttää vielä
metsän peitossa kuormineen ja hevosineen. Hän on kuullut taloon yöksi
jääneiden rahtimiesten menevän sivu ja keskustelevan siitä, että saapa
kuulua missä asti saavuttavat sen voikuorman.

Tulee ilta, mutta Jussi vartoo vielä kärsivällisesti.

Alkaa yö, mutta Jussi tietää varmaan, että tullimiehet tulevat
takaisin, kun ensin ovat kolunneet ja hakeneet kyllikseen...

Ja iltamyöhällä ottaa Jussin korva vihdoin aisatiukujen ääniä. Tuntuvat
ajavan aivan kävelyä... Kun kohdalle pääsevät, niin kuulee Jussi, että
keskenään kiroilevat...

Mutta kun tullimiesten aisakellot ovat lakanneet kuulumasta, on
Jussikin kuormineen pian tiellä, ja vinkeää vauhtia lähtee hän ajamaan,
kääntyy Muonion tienhaarassa Ounasjoelle päin ja sille tielle katoaa.



X


Kaksi vuotta on kulunut kaikista edelläkerrotuista tapauksista.

Lampan entisessä kauppakartanossa on vilkasta liikettä ja hommaa.
Koko suuri rakennus on muuttanut muotoaan. On tehty uusia ikkunoita,
uudenaikaisia, entistä ehompia ja kookkaampia. Rakennus on laudoitettu
ja maalattu vaalean sinertäväksi. Sisustus on aivan uusi. Väliseinä
on purettu pois ja tehty suuren suuri sali, joka valtaa puolet koko
rakennusta.

Kesäkuu on kulumassa, valoisin ja hauskin aika.

Sisältä kuuluu vielä höylääjien ja maalaajien puhelua. Siellä
viimeistellään uutta koulua kuntaan.

Lampan patruuna on kuollut halvaukseensa, kartano on myyty ja kunta on
huutanut sen kansakouluksi. Eri ihmiset ja eri liike nyt on entisessä
vilkkaassa kauppapaikassa. Työmiehet juttelevat siinä keskenään
entisistä ajoista, takavuosista, jolloin patruunavainaja tässä
parhaassa kukoistuksessa terhenteli, luntreijasi ja viinaa myi.

Se oli hauskaa aikaa, arvelivat maalarit, nuoria miehiä kaikki. Silloin
kun Suomen puolelta tulija oli, niin Tiltalle vain kuiskasi, kyllä sai.

»On tässäkin huoneessa monta ryyppyä ryypätty», arvelee eräs, kun
entisen konttorin lattiaa maalailee.

»On, ja kellarista noudettu lisää», sanoo toinen.

Niin juttelevat työtä tehdessään.

Toimettomina ja haukotellen kävelevät tullimiehetkin ilman aikojaan,
aikansa kuluksi katselemaan, kun entisestä kauppatalosta tehdään
koulua. Ei ole heillä enää täällä vartioimista. Ei käy poikki
Lampassa enää kukaan Suomen puolelta, ja salakuljetus on loppunut.
Välistä toivovat, että jokukin yrittäisi, että vähänkin tulisi
vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämään... Mutta ei kuulu ketään.

Siihen nytkin kirkkaana kesäkuun iltapäivänä kävelevät ja antautuvat
puheisiin maalarien kanssa, jotka ovat Suomen puolelta kotoisin.

Tulee taas puhe entisistä rohkeista luntreijaus-yrityksistä ja
rohkeista ja kavaloista miehistä.

»Silloin ne taisivat teitä pettää, kun menitte Tirkan tuvalle», sanoo
toinen maalareista vähän ivallinen hymy huulilla.

Tullimiehet eivät salli siitä illasta mainittavan ja kovin kurttuun
vetäytyvät Saalkreenin kulmat, kun maalarin kuulee kysyvän.

Mutta kun siitä kerran on puhe tullut, niin Fynke kysyy:

»Mihin lienee joutunut se Ranta-Jussi! Se oli kyllä äimä mieheksi,
mutta kaikkein kavalin.»

»Kuuluu tapetun», sanoo Saalkreeni ikäänkuin sillä äänellä, ettei
kannata siitä puhua.

»Ei ole tapettu. Vielä elää. Lienettekö lehdissä nähneet puhuttavan
'Lehtoherrasta'?» sanoo maalari melkein riemu silmissä.

Lehtoherrasta olivat paikkakunnan sanomalehdet, mutta vielä enemmän
kaikki jätkät puhuneet. Lehtoherra oli kavala viinakauppias, joka oli
näinä vuosina kulkenut ympäri Lappia.

»Ettäkö Ranta-Jussi vielä eläisi ja olisi se Lehtoherra, jota ei
koskaan saada käräjille?» kysyi Saalkreeni.

»Sama mies.»

Ja maalari kertoo kuluneena talvena nähneensä Ranta-Jussin
Sodankylässä poroaidalla, jossa oli myynyt viinaa ja konjakkia.
Hänellä on kulkurijätkiä apunaan ja itse vaan johtaa liikettään. Aivan
Lehtoherraksi häntä kaikki Lapissa kutsuvat eikä kukaan tunnu tietävän
hänen oikeaa nimeään.

»No voi perhana!» kummailee Fynke, mutta Saalkreeni ei virka mitään.
Kaiketi muistaa hän Rovan-Mantalta saamaansa kirjettä, jonka on
arvannut Ranta-Jussin keksinnöksi.

Kun ilta tyvenee, alkaa ylempää kulkea tukkilauttoja. Tornionjoen vesi
on verrattain korkealla ja lauttojen kuljetus on mainiota.

»Ei tarvitse väistää muita kuin kirkkoja ja suurempia kyliä», on
lauttamiesten hyvän veden aikana tapana sanoa.

Valtaväylä, valtavin ja syvin, kulkee Lampan rannan ohi, ja siitä
kulkevat tukkilautat nytkin, muutamat niin läheltä rantaa, että
helposti tuntee lautalla miehet.

Kun koulurakennuksella työskentelevät miehet katsovat ulos entisestä
salin ikkunasta, näkyy yhdellä näkemällä toistakymmentä tukkilauttaa,
jotka juhlallisina kulkevat myötävirralle.

Erään tukkilautan päällä on useita joutomiehiä, jotka takovat korttia
ja kiroilevat, joku mies keittää kahvia.

Korttipeliä katselee toisten takaa pienoinen viekassilmäinen mies ja
naureskelee miesten innolle...

Mutta kun lautta saapuu Keskitalon kohdalle, nousee mies seisomaan ja
katselee molemmille rannoille.

Hän ei ole kahteen vuoteen käynyt kotikylässään, ei sitten kun
ensimäistä konjakkikuormaansa kuljetti tätä jokivartta ylös ja
Ounasjoelle painui...

Hänen elämänsä oli siitä asti ollut alituista kulkemista paikasta
toiseen, pelkoa ja toivoa, voittoa ja tappiota. Koko laajan Lapin
hän nyt tunsi, oli sen kaukaisemmatkin kolkat kulkenut viinaa ja
konjakkia myyden. Monta kertaa oli häneltä viinakset ryöstetty, mutta
useammasti oli päässyt tuhansilla vehkeillä tavaroineen ylimaihin...
Kaakkuri-Janne ja oma poika, Janne, olivat hänellä apurina, mutta tänä
keväänä oli Janne, joka oli ollut viinanmyyntimatkalla Kemijärven
sydänmailla, Martin kylän takalistoilla, sinne kadonnut ja alavesistä
ruumis löydetty... Taisivat kulkurijätkät pojan tappaa ja hengettömän
ruumiin heittää jokeen. Ryöstetty oli rahat ja hyvä kello...

Vihamiehiä oli hänellä itselläänkin. Viranomaiset hakivat häntä kuin
neulaa eikä hän enää uskaltanut Kemin jokivartta lähteä alas tulemaan.
Siellä tunnettiin hänet nyt paremmin kuin täällä omalla jokivarrella...
»Lehtoherra... Lehtoherra... onko sinulla viinaa...»

Hengenvaarassa oli hän ollut monta kertaa. Kulkurijätkät vaanivat hänen
henkeään, ryöstääkseen hänen rahansa... Ruhmulainen ja Rämä-Heikki
olivat viime talvena lyöttäytyneet yhteen ja vainosivat häntä.
Epäilemättä ne hengen ottaisivat, kun kohtaisivat... Hän oli kuitenkin
aina päässyt livahtamaan pakoon... Mutta hän tiesi varmaan, että
jälillä ne taas olivat ja voisivat ilmestyä yhtäkkiä...

Niin ahtaalle kävi olo Lapissakin, ettei siellä enää uskaltanut olla...
Kulkurit tiesivät hänellä olevan rahoja ja niitä himoitsivat...
Kittilässä oli hän viimeksi tavannut Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin, jotka
olivat esitelleet, että lähdettäisiin yksissä tuumin kotipitäjääseen...
Otettaisiin puulaakilta lautat ja omaa jokivartta kulettaisiin... Mutta
hän oli liian vanha uskomaan ja tiesi, mikä roistojen mielessä oli...
Hän pääsi yöllä heidän joukostaan, saapui halki erämaiden Muonioon,
eksyi kiveliöön ja eli kolme päivää syömättä...

Muoniossa pääsi hän lautan mukaan, valehteli olevansa jäärien kuohari
ja menevänsä kotipuoleen Alatornion Raumalle. Lautankuljettajat eivät
häntä tunteneet, ja kun hän oli hyvä kahvinkeittäjä, sai hän vapaan
kyydin...

Oli ollut onni, että pääsi lautalla, ja onni, etteivät
lautankuljettajat häntä tunteneet... Maisin olisikin ollut hankalaa
ja hidasta tulla, ja maalla oli tuttuja... Ja niin hän nyt, lautalla
miettiessään, oli päättänyt, että kun hengissä pääsee Haaparantaan,
niin tiketin ostaa ja yli Atlantin hurauttaa... Ei uskaltaisi asettua
tälle jokivarrellekaan eikä kotikylään ensinkään... Sillä ne kai olivat
jo kaikki tietoon tulleet, mitä takavuosina oli tehnyt... ja nyt olikin
määrätty kiinnipantavaksi ja käräjille tuotavaksi... Ainoa pelko, joka
vielä rasittaa, on se, ettei tiedä milloin sattuisivat Ruhmulainen ja
Rämä-Heikki vastaan.... ja se, että jos tässä, kotikylän ohi mennessä,
sattuisi joku tuntemaan ja viranomaisille ilmoittaisi...

Mutta kotikylän tutut seudut saavat hänen ajatuksensa kääntymään
toisaalle. Ja kun hän katsoo Keskitaloon, muistaa hän kuulleensa,
että köyhtynyt oli Hermannikin, talo oli myyty ja Hermanni muuttanut
väkineen pois koko kylästä... Jo sattuvat hänen silmänsä omaan mökkiin,
joka näkyy vielä entisessä paikassaan kallellaan kyyröttävän...
Ikkunoissa ovat laudat ja oven päällä vankka pönkkä.... Ei ole siihen
vielä koskettu... Eivät siitä paljoa hyödykään... vanha ja laho huone
ja yksi resuinen sänky sisällä...

Lautta kulkee hyvin likeltä Lampan rantaa, ja Jussi kuulee rannalta
ääniä...

Hän istahtaa tukille, selkä Lampalle päin... Mutta etempää on hän
nähnyt, että Lampan talo oli muuttunut... Aivan oli kuin eri rakennus
kauniine vaaleansinertävine seinineen ja suurine, uusine ikkunoineen...
Halvaukseen kuoli Lamppa, aikansa hommannut reilu mies...

— Olivat ne aikoja nekin! Silloin kun eli vielä Palomäen Santeri!...

Jussi kuulee aivan selvästi Saalkreenin äänen rannalta ja rupeaa
hommaamaan kahvin keittoa, mutta välttää katsomasta rannalle päin.

»Onko sen lautan päällä miestä, jota Lehtoherraksi kutsutaan?» huutaa
Saalkreeni rannalta, ja siinä näkyy seisovan Fynkekin hänen vieressään.

»Lehtoherrahan on Kemijoella», vastaavat lauttamiehet. Mutta yksi
niistä korttia lyövistä nuorista miehistä ei malta olla huutamatta:

»On täällä muuan kuohari... olisiko kuohittamista?»

Ja nauravat sitten miehissä, sillä he näkyvät tuntevan Saalkreenin,
vaikkei Saalkreeni tunne heitä.

»Tuo on se sama tullihurtta, joka kävi Rovanjärvessä Mantaa kosimassa»,
kuuluu toinen sanovan.

Lauttajätkät ovat suulaita ja rivoja. Ei heidän kanssaan kannata ruveta
sananvaihtoon ja vähän häpeissään kääntää Saalkreeni päänsä poispäin.
Jussi on polvillaan kahvipannunsa vieressä, kaikki kuulee, pelkää
väliin, mutta välistä on hyvilläänkin, kun korttimiehet haukuskelevat
Saalkreenia...

Yksi asia huolettaa Jussia enemmän kuin äsken. Mistä oli Saalkreeni
arvannut Lehtoherraa kysyä? Oliko kysynyt aivan sattumalta juuri tältä
lautalta, vai olisiko...?

Jussi muisti Ruhmulaista. Olisiko se piru saanut vihiä, että hän oli
lautalla lähtenyt Muoniosta ja sitten Ruotsin puolelta telefonoinut...
Vai olisiko ehtinyt ennen jo saapua...

Niissä mietteissä Jussi on, kun lautta kulkee sivu Lampan.

On usvainen kesäyö, kun Jussi, lautan saavuttua Koskenniskaan, hyppää
lautalta ja sanoo menevänsä käväisemään maalla.

Mutta maalle päästyään rientää hän suoraan maantielle ja kävelee
menemään Kaakkuri-Jannen pirtille...

Hän on näinä vuosina, kun Kaakkuri-Jannen pirtillä piti varastoa,
josta hänen poikavainajansa, Janne, niitä poikki kuljetti, Jannen
haltuun jättänyt rahoja. Ne olivat kätkettyinä Jannen pirtin parren
alle tuohikoppaan, joka oli kaivettu multaan. Jussi ei ollut vuoteen
itse Kaakkuri-Jannen pirtillä käynyt, mutta tiesi missä rahat olivat
ja paljonko oli. Suurimmat säästönsä hänellä kuitenkin olivat omassa
taskussa, joka oli neulottu paidan sisäpuolelle; niistä ei kukaan muu
kuin hän itse mitään tiennyt...

Nyt ottaa hän rahansa pois ja sitten taipaleelle! Oli paras aika
poistua, jos linnaa tahtoi välttää ja köyhyyttä ja kurjuutta...

Nopein askelin hän lähestyy Kaakkuri-Jannen pirttiä. On niin usvainen
yö, että aurinko, joka juuri alkaa kohota Suomen puolen vaarain takaa,
ei jaksa vielä säteillään usvaa haistattaa...

Hiljaista on mökin ympärillä. Metsä on liikkumaton, mutta lähelläolevan
kosken pauhu kuuluu...

Jussi koputtaa ensin ovelle, mutta kun ei mitään kuulu, astuu hän
ikkunan luo ja koputtaa siihen... Jo kuuluu liikettä, Janne nostaa
valkoista ikkunaverhoa ja tuntee Jussin.

»Tässä ovat iltayöstä käyneet Ruhmulainen ja Rämä-Heikki ja sinua
tiedustelivat... Kysyivät oliko sinulla rahoja minun kätkössäni, vaan
eivät saaneet tietää... Paha niillä on mielessä, sen näin... Vältä
niitä! Ryöstävät sinut ja tappavat... ovat ne sen luontoisia miehiä...»

Niin puhelee Janne Jussille, joka kuuntelee melkein vavisten.

»Moneen kertaan vannottivat, onko rahoja, ja moneen kertaan kysyivät,
enkö tiennyt, koska tulet. Vaan eivät minulta tietoja saaneet... Ja
kyllä ne vieläkin sinua tässä vaanivat...»

»Minä olenkin valmis lähtemään!» sanoo Jussi. »Eivät astu minun
hännälleni... kelvottomat! Molempia olen syöttänyt ja juottanut, ja nyt
ryöstää aikovat...»

Janne laskeutuu kellariin ja kaivaa Jussin tuohikopan näkösälle...

Siinä ovat samalla tavalla kaikki rahat, enimmäkseen ruotsalaista
setelirahaa, suurempaa ja pienempää, on sadan kruunun seteleitä
joukossa.

»Hyvinäpä ovat pysyneet!»

Ja Jussi laskee rahansa.

»Ovatko kaikki?» kysyy Janne.

»Kaikki ovat; tuossa on vaivoistasi ja siitä, ettet pahaa minulle
pyytänyt», sanoo ja ojentaa sadan kruunun setelin Jannelle.

»No tuhannet kii... Nytpä olisi pitänyt olla viinaa... Voi kuitenkin...»

»Elä huoli viinasta... Sitä ei ole nyt minullakaan, ei
silmänvoiteeksikaan... Jää hyvästi nyt!»

»No elä nyt vielä! Nytkö jo? Keitämme kahvit...»

»En minä nyt...»

»Mihin aiot?»

»Menen, etteivät jäljet haise!»

Eikä Jussi muuta sano. On jo ovella menossa, mutta siinä vielä
pyörähtää takaisin ja Jannelle sanoo:

»Jos vielä käyvät kysymässä, niin sano, että kävi ja Suomen puolelle
aikoi...»

Jussi lähtee nopein askelin Haaparannalle päin. Kun pääsee kylään, niin
ottaa kyydin ja ajaa menemään suoraan Haaparannan ulkosatamaan.

Seuraavana yönä saapuvat taas Ruhmulainen ja Rämä-Heikki
Kaakkuri-Jannen pirtille. Ovat vähän humalassa kumpikin.

Janne koettaa väittää vastaan, ettei ole Jussi käynyt, eikä ole hänen
rahojaan täällä kätkössä. Mutta miehet ovat saaneet tietää, että
semmoinen mies on lautalla tullut alas Muoniosta ja sanonut olevansa
jääräkuohari...

Mutta ei tunnusta Janne, ei sano tietävänsä.

Silloin tarttuu Ruhmulainen häntä kurkusta ja puristaa niin että silmät
pullistuvat... Kun hän hellittää kouransa Jannen kurkusta, joka on
aivan mustaksi muuttunut, korahtaa mies kerran ja retkahtaa lattialle...

»Kuoli se», sanoo Ruhmulainen.

»Jokohan?»

He kaivavat kaikki kätköt, ullakot, sängyn, kellarin... Löytävät
virsikirjan välistä sata kruunua, mutta eivät muuta rahaa yhtään
penniä...

Silloin alkaa aurinko nousta. Janne makaa kaula mustana lattialla, ja
suusta ja sieraimista valuu verta...

Ruhmulainen nostaa miehen olalleen ja lähtee.

»Joudu pois!» sanoo hän Rämä-Heikille, joka vielä hakee ja hakee.

Joenranta on aivan lähellä, virtava ja syvä.

»Ota kiinni!» käskee Ruhmulainen.

Rämä-Heikki yrittää ottamaan jalkapäästä kiinni, hyvin ymmärtäen mitä
Ruhmulainen tarkoittaa, mutta kivahtaakin äkäisesti:

»Sinä tapoit... sinä rahat otit... korjaa omasi!»

Mutta sitä sanoessaan hän parahtaa ja horjahtaa silmälleen rannalta
kivikkoon... Ruhmulainen tempaa puukkonsa hänen rinnastaan ja heittää
jokeen...

Ottaa sitten Jannen ruumiin ja heittää virtaan, vetää Rämä-Heikkiä
takinkauluksesta ja painaa menemään siihen kohti, jossa virta suurissa
häränsilmissä pyörii...

Aurinko nousee, ja Ruhmulainen soutaa yksin Suomen puolelle.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruotsin rajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.