Title: Vedenpaisumus III
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus III" ***


VEDENPAISUMUS III

Historiallinen romaani


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ



Puolankielestä suomentanut

K. V. Trast



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1926.



VIIDES KIRJA



ENSIMMÄINEN LUKU.


Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli
Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden
neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.

Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö
vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin
sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän
ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta
halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan
saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan,
joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä
suuria kaupunkeja.

Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi
edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu
ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista
preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa
päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta
preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.

Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli
valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut
tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni
kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen
liittyy tähän.

Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi
Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa
valtakunnan äärimmäisessä reunassa.

Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen
jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo
sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto
hänen retkestään oli ennättänyt levitä.

Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa.
Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi
vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki
nopeasti etelää kohti.

Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää
entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka
taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja
imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri
kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta",
hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.

Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja
raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla
ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen
tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet"
seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten
takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo,
sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla
säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu,
niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi
ja millä nälkäänsä sammuttaisi.

Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota
levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan
ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli
alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää
niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja
suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu,
kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain
joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit
olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä,
sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat
jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin,
kidutettiin kuoliaaksi.

Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että
jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi
kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat
yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat
ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja
hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet
punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten
verestä.

Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun
hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti
valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä
olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota
elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.

Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana
oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen,
joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan
kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt
Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg,
tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka
oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja
kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.

Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas
sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg
suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:

— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin
Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua
mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.

Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:

— En minäkään, jos olisin Wittenberg.

Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään
näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia.
Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt,
peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on
aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä,
toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi
heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja
ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä
hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua
viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean
uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta
tuo "_vir molestissimus_" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin
viljapellon yllä riippuva raepilvi.

Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä
Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit
hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä.
Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen,
ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja
kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko
antaa peräytymiskäsky.

Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin
niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle
Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se,
että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli
tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka
oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi
olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut
toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat
tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka
Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.

Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen
kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten
kenraaliensa puoleen sanoen:

— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen
vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!

— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista
sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin,
että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin
Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.

Siihen vastasi kuningas:

— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa,
että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi
sotajoukkoa kokoon.

Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:

— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki
saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä
siis esteitäkään!

Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko
kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää
uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin
lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa,
levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla
todellakin oli suuri merkitys.

Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet
polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja
talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle
sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.

Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset
sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:

— Ei ole Czarnieckia!

Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten
sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli
jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein
penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut
tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni
noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat
tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta
nyt oli pelko poissa.

— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.

Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista
sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.

Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella.
Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta
pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.

Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan
mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin
tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti
kapteenin.

— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?

— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.

Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli
kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.

— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?

— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.

Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli
hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?

— Czarniecki!

Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta
tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:

— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!

— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan
kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?

— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään
terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas
lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En
tiedä, puhuiko hän totta.

— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?

— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä
näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin
Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan
eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa.
Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat
haavoittuneet.

— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden
otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän
kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.

— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.

Mutta kuningas kivahti:

— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!

Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti
hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti
hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin
piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit
hänen edessään.

Mutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:

— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että
hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava
eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä.
Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit
tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me
lähdemme eteenpäin!

Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli
synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä?
Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa
koko maassa?

Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta
itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi
muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt
käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti
hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten
selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on
meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa
syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.

Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa
tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana,
tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti
tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän
kuninkaan; tähteä.



TOINEN LUKU.


Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle
Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien
linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa
hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät
vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia
sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.

Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän
saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat
aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat
lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä
ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä
ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä
miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin
Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa.
Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa,
maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa
raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.

Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että
ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia
puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin
muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan.
Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä
eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko
joukko.

Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä
puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä
neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten
ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt
häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla
Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain
kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra
Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.

— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan
hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin
niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen
rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun
herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että
hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.

— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.

— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä
lisääntyy.

— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.

— Öljy menee vatsaan eikä päähän.

— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman
paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja
viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen
hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari
Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen
jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että
hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään
ehdon, johon en voinut suostua.

— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen
Zamoyski.

— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! —
vastasi Zagloba.

Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei
ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:

— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!

— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on
raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt
juomme.

Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta
viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan,
isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä
antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä
taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti
ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta
vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella
kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.

— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, —
jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen
papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani,
ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli
neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä
häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun
nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille
selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole
neuvomassa.

— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi
Wolodyjowski.

— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun
kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että
Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja
katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta
toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä
mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun
hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen
mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti
eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin
ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja
tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.

— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.

— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.

— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle
lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa
sodassa, että voin sen sanoa.

— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski
pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet
kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin
kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus
sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski
ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin?
Hänkö tulee? Tulkoon!... Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle
riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.

— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin
yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.

— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena
kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä... _ma foi_! En
anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!

— Isännän malja! — huusivat upseerit.

— Vivat! Vivat!

— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä
Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!

— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä,
sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa,
yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.

— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!

— Lupaan!

Kauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.

— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan
asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten
hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo
mies hän on... Hm!... Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä
häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen... Mutta hän on oikea
mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot... Huomaatteko,
miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?... On työtä niitä
torjuessa... Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen...
Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian
ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien
edustalla...

Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi
tuttu upseeri keskustelijain ohi.

— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?

— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset
saapuvat!

— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.

— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on
paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.



KOLMAS LUKU.


Vielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi
aamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin
kuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää
Zamośćiea vastaan.

Tämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin
hänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät.
Hän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää
ruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää
koota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan
vastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle
kutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus
isänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän
itseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa
väkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi!
Hyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!

— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! —
vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.

— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä
luopuisi koko aikeesta... Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä
uloshyökkäyksen!

— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan
kimppuun!

— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.

Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden
veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten
musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä
muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä
oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä
eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden
pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi
niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen
ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja,
jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.

Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan
kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:

— Eikö niitä vielä näy?

Ja hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.

Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello
kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä,
näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta
kuulua huuto:

— Tulevat! Tulevat! Tulevat!

Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria
nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat
tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja
ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan
kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin
selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen,
joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot
sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia
rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.

Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen
yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa
liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi
kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi.
Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten
kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset
tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua
linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan
säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja
luomaan.

— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea
kaikki miehet erikseen.

— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää
yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä
ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos
olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin
maksan koko omaisuuteni virheestä.

— Voiko sen niin tarkasti huomata?

— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä,
niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon
pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.

— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!

Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet
rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat
rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä
olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he
levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.

— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot
tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.

— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi
Zamoyski.

Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan
päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana
tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.

Mutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:

— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien
kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön
syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset,
jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni
luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.

— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.

Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin
kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin
vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää,
sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama
iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.

Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta
kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen
toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen
valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.

— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.

— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka
palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka
lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi
toistaakaan.

— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos
ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen
luokseen Forgellin.

Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen
saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas,
ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa
linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti
linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja
kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava
ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan
semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski
oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen
kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet
lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä
"princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti
keskeytti hänet sanomalla:

— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten
veroinen!

— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen
majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan
arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti
sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne
suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.

— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää
vieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun
pöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti.
Sanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin
suuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija
samoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette,
minulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa
ei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen
käsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun
ylhäisesti.

— Hyvä! — kuiskasi Zamoyskin takana seisova Zagloba.

Forgell puri viiksiään, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten
puhettaan:

— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän
korkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan.
Olen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja
sitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja
vakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta
haltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä
onnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan
Kasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata,
vain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa
pakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on
voittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa
tataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä
tarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja
vapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.

Zamoyski ei vastannut mitään, mutta Zagloba kuiskasi:

— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään
jumalanpalvelukseen.

— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä
maata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä
mielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen
kulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin
kerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä
uusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava
toistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen
majesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita.
Ja kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen
syntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden
puolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: "Tämä minut
ymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan
hyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin
tämän maan onnen ja rauhan hyväksi." Teidän korkeudestanne siis
riippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa
ja tulla sen isäksi... Eikä kuningas epäile, että te sen teette.
Todellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin
jos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on
vakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa
johtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä,
vaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella
teitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista
valtiasta.

Kenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin
hallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet
olivat suunnatut Zamoyskiin.

Hän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan,
pöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:

— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta
käsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani.
Ei mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan
ystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää
toisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai
kuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee
isänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että
ruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus
ja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin,
mutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin
kuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa.
Zamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!

— Kas se on politiikkaa! — huudahti Zagloba.

Salissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti
hiljaisuuden.

Forgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten
esittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen
huuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä
hänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: —
Zamośćiea minä en luovuta, siinä se!

Audienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille
perin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä
enemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin
Zagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua
joukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin,
avasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli
kädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt
huomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:

— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi
taas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin
vojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.

Tämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa
ymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen,
kun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä
hänen läheisyydessään seisova Zagloba:

— Luvatkaa te Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!

Zamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi
niin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:

— Minä puolestani lahjoitan Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!

Samassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni,
rypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi
pystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:

— Onko tämä teidän viimeinen vastauksenne?

— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä
ylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!

Lähettilään tehtävä oli lopussa.

Kaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja
Zamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat
putoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta
vahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia
ruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä
pois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski
polttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli
tulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen,
että pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään
pikarien ääressä.

Seuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin
heti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan.
Kuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta
hän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt
vakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut
uskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan
aikana:

— Miksi ne haaskaavat ruutia?

Wolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen,
mutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa
verta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas
oli tarpeeksi varuillaan.

Muun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten
parissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki
mielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina.
Hän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.

— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt
Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele
petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan
henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko,
kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on
pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin
ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru
veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka
mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.

Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa,
eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä
hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman
laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille
rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja
asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli
mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei
mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen
armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas
öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin.
Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat
yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel
Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin,
on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea.
Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi
aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa
kuninkaalle.

— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä
aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät,
ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä
ainoakaan pääse hengissä.

— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin
kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.

— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.

Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa,
mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee
avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.

Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu
peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.

— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille —
otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän
korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.

Siihen vastasi Zamoyski:

— Aivan niin! Vahinkoa on tullut... Sehän onkin luonnollista...
Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.
Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!

Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu
kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan
kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.

Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä
neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa,
että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri
oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan
viimeisiin ääriin.



NELJÄS LUKU.


Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa
osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden
peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia,
jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva,
auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa
iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun
peltohiiristä ja ruotsalaisista.

Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin
yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko
alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi
lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen
ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita
pisaroita.

Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia,
villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja
räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja
metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli
suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi,
joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.

Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää
kohti.

Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan
kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan!
Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin.
He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin,
väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä
ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin
ehkä haudassa.

Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä.
Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä
vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan,
ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat
liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit
kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten
hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan
valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.

Mutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.

Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia
yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia
seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen
yhä rohkeammin.

Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun
ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät
ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan
kintereillään.

Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua,
mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi
nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.

Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle
ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella
ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä
väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat
taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja
musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset
kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet
terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi
Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet
toiveet.

Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin
pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain
huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään
etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen
sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.

Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka
tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin
tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.

Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan
ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu.
Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen
kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle
Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli
yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen
voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä
heikkeni.

— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat
vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.

Tämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.

Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita
että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain,
miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli
Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan
asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema
auttamattomasti kohtalona.

Douglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon
linnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi
hitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät
rykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi,
nyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä
nälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista
kuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista!
Kun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni
muutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: "Allah!",
"Iske!", "Lyö!", niin levottomuus vain kasvoi.

— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat
sotamiehet.

Kaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä
oli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt
Lembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.

Tätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat
ratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.

— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! —
sanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.

Paljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin
tehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman
tiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti
kaikkine joukkoineen hyökätä "puolalaista Dariusta" vastaan, tuhota
hänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin
käsiinsä.

Kannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta
toimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa
mukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä,
jotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun
puolalaista ratsuväkeä vastaan.

Maaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita,
sillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen.
Muitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty
heidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille
rakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:

— Me tuomme takaisin tullessamme itse Czarnieckin mukanamme!

He eivät aavistaneet, että olivat menossa teurastettaviksi kuin karja.

Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun
ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman
tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin
eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes
katosivat tiheään metsään.

He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri
oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät
lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he
tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.

Tämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.

— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —
Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.

— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.

— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.
Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan
Kasimirista.

— Entä jos kohtaamme ylivoiman?

— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka
nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten
armoille antaudu.

— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole
tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.

— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.
Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.

— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.

— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.

Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään,
etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä
ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei
kuitenkaan nähty.

Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä
ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan
askelen päässä ratsastajan.

Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä
olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli
pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän
näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän
hevosen selässä.

Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että
sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.

Sotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:

— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!

— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.

— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!

Samassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja
pysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin
asettuakseen heidän tielleen.

Vähän aikaa hän katseli heitä ja he häntä.

— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä
huudella ruotsalaisten riveissä.

Tien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen,
sitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka
oli ensin nähty.

Mutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja
lopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo.
Kannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.

— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin
väkeä! Hän on varmasti täällä!

Näitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain
hevosten suitsien kalahtelua.

— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän
tehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.

Hän kääntyi Kannenbergin puoleen:

— Teidän ylhäisyytenne! Palatkaamme takaisin!

— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen
kulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä
partiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!

Ruotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka
molempien joukkojen välillä lyheni.

— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit
liikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat
puolalaisia ratsumiehiä kohti.

Mutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset
hevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.

— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että
maa järisi ratsujen sitä polkiessa.

Metsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko
olivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset
väsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen
välimatka lyhetä.

Mutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko,
joka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä
paremmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa
viereen.

Sveno huomasi sen, ratsasti täyttä laukkaa Kannenbergin luo ja alkoi
huutaa:

— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä
sotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!

— Kuka piru siellä voi olla väijyksissä? — vastasi Kannenberg.

Tie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä
harveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka
puolelta tiheä metsä.

Puolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se
oli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi
niin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi
sitä saavuttaa.

Kun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen
toisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi
ihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko
asettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen
oivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin
ihmetteli.

— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä
hittoa ne tahtovat?

— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin
lähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen
ja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.

— Tosiaankin ne hyökkäävät! — sanoi Kannenberg ihmeissään.

Hyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin
että jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen
kaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset
näkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti
ratsujoukko heitä kohti.

— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen
miekkansa.

Kaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen
ratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset
ruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset
tunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun.
Syntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin,
hevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko
metsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.

Ruotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään
ja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat
suoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten
keskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat
niitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten
rivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa
ruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen
joukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.

Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta
vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat
husaarijoukoksi.

Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja
jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu
ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän
ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.

— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.

Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja
syöksyi eteenpäin.

Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja
kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.

Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen
luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli
asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja
jakaa heidän kesken työn.

Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon
etunenään ja hyökkäsi taisteluun.

Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään
ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti
tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä
sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa
sitä takaa.

Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan
surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain
pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn.
Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota
olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään
niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti
ruotsalaisten hartioita.

Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat
hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko
vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka
melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.

Mitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä
puolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin
laski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.

Puolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa
oli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin
oli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen
ja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja
innostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti
kuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan
ruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi
neljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat
hevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen
ojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään
armahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi
sapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti
kätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman
pimeyteen.

Tämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista
miehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää
vaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet
käänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle.
Kun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti
hevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.

Silmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta
miekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä
tulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja
Roch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja
uneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta
vihollisen rintaa.

Wolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat
tyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta,
ja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli
kehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi
hämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi
kaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet
ruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa
peloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla
kertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä
ympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa
kohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää
miekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen
selästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka
heti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut
ruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja
molemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.

Takaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa
ja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat
lähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja
muutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta
tuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat
yhä ahdisteluaan.

Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi
taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä.
Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja
saattoi tulla heille avuksi.

He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti
purettu.

Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten
näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman
ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa
aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.

Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat
ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi
katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti
ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.

— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet
huutaa.

— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!

Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,
Forgell, Müller ja muita kenraaleja.

Kuningas kalpeni.

— Kannenberg! — sanoi hän.

— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne
surmataan joka mies!

Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot
olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi
voinut päästä uimalla yli.

Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden
hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen
armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki,
ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat
niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta
katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa
ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun
huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat
miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko
Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet
kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne
juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin
lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä.
Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet
aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa
ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta
puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu
ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen
vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla
menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja
puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.

Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka
istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko
ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän
saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se
oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä
satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit
ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse
häntä vastaan.

Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen.
Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi
kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra
ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta
italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa
vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan
lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes
kunniansa kuninkaan silmissä.

Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä
vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa
rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen
miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä
tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai
torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi
hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.

Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt
hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän
muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain
nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja
melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan
rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan.
Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.

Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän
oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi
käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle,
mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi
sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka
aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.

Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan
taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi
voimakkaan lyönnin miekallaan.

Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa,
miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä
leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle
olkapäähän.

Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti
satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen
käsivarteensa.

Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba
kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:

— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo
kostamaan puolestanne!

— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan
suitsista, sillä hän on kelpo mies!

— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä
tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen...

Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan,
vaan huudahti:

— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!

— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä
he ovat liian kaukana!

Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka
onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski
vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin
mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi
puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan
jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat
järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät
siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen
tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti
mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu
ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.

Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat
häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä.
Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:

— Czarniecki! Czarniecki!

Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen
ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä
hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit
alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.

Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat
rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän
Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten
näkyvistä.



VIIDES LUKU.


Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman
toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat.
Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen
kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä
hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia
kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella
puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä
kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun
noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan
ankarasta kiellosta huolimatta.

He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu
palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen,
mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja.
Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko
oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen
loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien
kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski
voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin.
Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka,
ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin
ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että
heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani
tataarilaisjoukkoineen.

Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja
upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi.
Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi
aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti
neuvottelukokouksen koolle.

Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli
olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja
vihollisen voimat lisääntyivät yhä.

Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta
takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella
takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.

— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä
Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin
pelastumme perikadosta.

Douglas tarttui päähänsä.

— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu,
ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!

— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.

— En! — vastasi Douglas.

Kuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen
sillä kokouksen päättyneen ja sanoi:

— Annan palaamiskäskyn!

Ei sanaakaan tämän lisäksi hän puhunut koko päivänä.

Rummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä.
Uutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin
päästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan
linnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys,
muona ja turvallisuus.

Päälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin,
että tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.

Douglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa
järjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä
lähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä
kulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja
teltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.

Nämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty
liikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan
puolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet
näkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki
lähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja
seurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli
pakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin
lähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä
tykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin
todella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain
erillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät
kohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten
yölevosta tullut mitään.

Ja koko matka, kaikki seuraavat yöt ja päivät muodostuivat
samanlaisiksi.

Czarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä
ratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat
joukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen
mukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain
neuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki
oli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna
lähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti,
hän sanoi eversti Polanowskille:

— Verkko on asetettu, kalat tarttuvat siihen!

— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti
kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä
halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät,
mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi
pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"

Siihen sanoi Czarniecki:

— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa
kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!

— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.

— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä
vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän
meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!

— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.

— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin
ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä
nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän
harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten
johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat
poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me
löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen
hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin.
Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on
oppinut minulta.

— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.

— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on
todella iloa.

Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat
olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin
kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen
päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa
valtiolle.

Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi
kierrellä viiksiään.

— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa
jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän
iskee kyntensä johonkin!

Mutta nyt sanoi Czarniecki:

— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minulta
Lubomirskille.

— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan
Skrzetuski.

— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä
parempi.

Zagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:

— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.

Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen
kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen
tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.

Nyt hän kääntyi Zagloban puoleen:

— Kenties tekin lähdette herra Skrzetuskin mukaan?

— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan,
niin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin
ylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.

Czarniecki puri huuliaan, nyki viiksiään ja sanoi aivan kuin itsekseen:

— Ylhäissyntyinen... ylhäissyntyinen...

— Sitä etua ei kukaan voi herra Lubomirskilta riistää! — sanoi Zagloba.

Mutta Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei
ole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen,
joka tämän unhottaa!

Nämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan.
Czarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo
voi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin
rauhoittui ja sanoi:

— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua,
hyvät herrat!

Jan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia
myöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska
kerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.

— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin
kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra
marsalkan kanssa!

— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?

— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä
henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan
vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole
ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra
marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä,
mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään,
ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä
asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje
herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse
annan sen.

— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan
minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä
tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen
minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!

— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi
hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt,
että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani?
Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa?
Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban
neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä?
Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän
pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin
kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos
minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa
silloin, mutta en sitä ennen.

— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se
tapahtuu.

— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!

He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta
heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät
olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka
itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.

Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä
huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin,
käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän
nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.

Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin
Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä
kohteliaasti marsalkka heti kysyi:

— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen
piiritetystä Zbarazista?

— Minä sen toin, — vastasi Skrzetuski.

— Suokoon Jumala vain enemmän semmoisia upseereita!

— Ja minä olen Zagloba! — sanoi vanha ritari työntyen lähemmäksi.

Hän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa
kaikkien suosion, huudahti heti:

— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajan
Burlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!

— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen
sotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi
Zagloba.

— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja
ryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?

Zagloba iski silmää Skrzetuskille ja vastasi:

— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut
minulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava
yhteishyvän takia.

Lubomirski punastui tyytyväisyydestä, ja Zagloba jatkoi:

— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän
ylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla
ilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän
saada Kannenbergista.

— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti,
sillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme
kuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.

Zagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne
olivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan
jo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän
kuvasi ruotsalaisten tappionkin.

Kaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi
yhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:

— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei
kuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin
jäänee jokin suupala.

Tähän vastasi Zagloba:

— Teidän ylhäisyytenne! Ei tätä voittoa saanut herra Czarniecki!

— Kuka sen sitten sai?

— Herra Lubomirski!

Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi
suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen
kuin olisi tahtonut kysyä tältä:

— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut
hämilleen, vaan jatkoi:

— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä:
"Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan
Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että
hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että
näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa
itsensä kuin lampaat!"

Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan
kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt
olivat.

— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?

— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä
toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.

— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa
toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!

Zagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi
partaansa:

— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.

— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.

— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin,
että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen
kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme
ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski!
Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!"
Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei
koskaan elämässään ole valehdellut!

Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan
myöten ja mutisi jotakin.

Mutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen
lähettiläitä.

— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä
ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on
suloinen kuin hunaja!

— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan
suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti
marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.

Nyt Zagloba vuorostaan innostui:

— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa
ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet,
Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen
elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on
viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan
nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti,
oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa
vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin:
tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta
kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni?
Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut
turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi)
ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain
sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille.
Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään
antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja
voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että
hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten
muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on
uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa
hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan,
koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme
valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon
meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"

Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä
liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan
hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen
edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan,
hengitti syvään ja lausui viimein:

— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien
kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme
perustus... Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala
on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin,
joihin kansalaisen ei tule katsella... Mitä taas tulee sotaväen
päällikkyyteen... niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan.
Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä
syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään
valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on
unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono
sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti
Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan
meille voiton vihollisesta!

— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan
käteen ja painaen siihen huulensa.

Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski
tälle silmää.

Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi
yhä voimakkaammaksi.

— Viiniä! — huudahti marsalkka.

Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten
herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi
lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja
voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle
ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.

Viimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja
kysyi:

— No, Jan?

— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja
kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen
kertoisi!

Mutta Zagloba sanoi:

— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi
pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi
sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia
teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan
yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista),
niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko
hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?..." Minä tunnen nuo
tuommoiset!... Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun
hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut
toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon... No, mitä sanot, Jan?
Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?

— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!

— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja
kärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin
koiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat
sinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään
nähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät
pullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin
oli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin
suuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut
minulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun
tavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole
sen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa... Niin,
niin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa
peukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet
niinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen...
Niin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali,
niin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia... Roch Kowalski
antaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi
vastustuspuolueen jäsenet... Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti
kruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan
suurhetmanin... Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija... Hänpä vasta
kiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen
saanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin
käteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on?
Jostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun
osakseni... Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa
miestä siitä, että kirjettä ei viety perille... Semmoista on ihmisten
kiitollisuus... Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea... Toiset
istuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä,
vanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!

‒ Zagloba viittasi kädellään ja jatkoi:

Vähät ihmisten kiitollisuudesta! Kuoltava on kerran kuitenkin, ja
mieluisaa on tietää sitä ennen palvelleensa isänmaata. Paras palkinto
on hyvät toverit. Kun mies nousee hevosen selkään, niin sellaisten
kelpo veikkojen kanssa kuin sinä ja Michal voi mennä vaikka maailman
ääriin... Semmoisiksi olemme me puolalaiset syntyneet. Hevosen
selkään vain ja sitten... Saksalainen, ranskalainen, englantilainen
ja mustanaamainen espanjalainen hyppäävät heti silmille, mutta
puolalaisella on ihmeen paljon kärsivällisyyttä ja hän antaa tuollaisen
ruotsalaisrakkarinkin pitkän aikaa härnäillä, mutta kun se menee liian
pitkälle, niin hän iskee ruotsalaista kuonolle niin että mies tekee
kolme kuperikeikkaa. Sillä uljaita miehiä meillä vielä on, ja niin
kauan kuin niitä on jäljellä, niin kauan pysyy valtiokin pystyssä. Pane
se korvan taakse, Jan!

Kauan vielä puheli Zagloba tähän tapaan, sillä hän oli hyvin
tyytyväinen itseensä, ja semmoisissa tapauksissa hän oli tavallista
puheliaampi ja täynnä viisaita mietelmiä.



KUUDES LUKU.


Czarniecki ei todellakaan uskaltanut uneksiakaan, että herra
kruununmarsalkka rupeaisi hänen komentonsa alaiseksi. Hän halusi
vain yhteistoimintaa ja pelkäsi, että siitäkään marsalkan suuren
kunnianhimon takia ei tulisi mitään. Ylpeä ylimys oli usein lausunut
upseereilleen tahtovansa ahdistaa ruotsalaisia omin päin, sillä jos hän
ja Czarniecki yhdessä saisivat voiton, niin koko kunnia siitä tulisi
Czarnieckille.

Czarniecki tunsi marsalkan ajatustavan ja oli levoton. Hän luki yhä
uudelleen lähettämänsä kirjeen jäljennöksen päästäkseen selville, oliko
kirjeeseen pujahtanut jotakin, mikä voisi loukata tuon kunniastaan aran
herran itserakkautta.

Hän katui muutamia sanojaan kirjeessä ja lopulta sitäkin, että oli
kirjeen lähettänyt. Synkkänä hän istui asunnossaan, meni tavan takaa
ikkunan luo ja katseli, joko lähettiläät palaavat. Upseerit näkivät
hänet ikkunasta ja arvasivat, mitä hänellä oli mielessä, sillä hän oli
huolestuneen näköinen.

— Katsokaa! — sanoi Polanowski Wolodyjowskille. — Nyt ei ole hyvää
tulossa, sillä päällikön kasvot ovat kirjavat, ja se on paha merkki.

Czarnieckin kasvoissa oli nimittäin paljon rokonarpia, ja kun hän
oli hyvin liikutettu tahi levoton, niin niihin ilmestyi vaaleita ja
tummia läikkiä. Kun hänellä oli terävät piirteet, hyvin korkea otsa,
tuuheat kulmakarvat, kotkannenä ja läpitunkevat silmät, niin hän noiden
läikkien ilmestyessä kasvoihin oli suorastaan peloittavan näköinen.

Hän herättikin pelkoa sekä omissa miehissään että vihollisissa.
Kasakkapäälliköt kadottivat kokonaan mielenmalttinsa, kun heidän oli
taisteltava Czarnieckia vastaan. Itse Chmielnicki pelkäsi häntä.
Juuri hän oli tuottanut kasakoille kauhean tappion Beresteckin luona.
Mutta hänen maineensa kasvoi suureksi vasta tuon taistelun jälkeisenä
aikana, kun hän tataarilaisten kanssa kulki kuin kaikki hävittävä palo
yli arojen, surmasi viimeiseen mieheen kapinoitsevat joukot, valtasi
väkirynnäköllä kaupunkeja ja varustuksia ja kiiti myrskyn nopeudella
Ukrainan toisesta päästä toiseen:

Yhtä raivokkaasti hän nyt ahdisti ruotsalaisia. "Czarniecki ei,
lyö sotajoukkoani taistelussa, vaan tappaa sen kuin salamurhaaja",
sanoi Kaarle Kustaa. Mutta Czarniecki katsoi nyt ajan tulleen lakata
salamurhasta ja ryhtyä taisteluun. Häneltä puuttui vain kokonaan
tykkejä ja jalkaväkeä, joita ilman ei voinut saada mitään pysyväistä
aikaan. Tämänpä vuoksi hän halusi yhtyä Lubomirskiin, jolla tosin
oli niukasti tykkejä, mutta sen sijaan vuoristolaisista kokoonpantu
jalkaväkijoukko.

Czarniecki oli kuin kuumeessa. Viimein hän ei enää voinut pysyä
asunnossaan, vaan meni ulos ovesta ja tavattuaan siinä Wolodyjowskin ja
Polanowskin kysyi:

— Eikö lähettiläitä näy?

— Ei, nähtävästi heitä pidetään hyvänä! — vastasi Wolodyjowski.

— Mutta minun kirjettäni ei pidettäne hyvänä, sillä muutenhan marsalkka
olisi lähettänyt miehiään tuomaan vastauksen!

— Herra kastellaani! — sanoi Polanowski, joka nautti päällikön suurta
luottamusta. — Ei maksa vaivaa huolehtia. Jos herra marsalkka liittyy
meihin, niin hyvä on, jos ei liity, niin jatkamme entiseen tapaan.
Verta vuotaa joka tapauksessa ruotsalaisesta ruukusta, ja tunnettu
asiahan on, että kun ruukku on alkanut vuotaa, niin se pian tyhjenee.

— Mutta meidänkin valtakuntamme vuotaa! — vastasi Czarniecki. — Jos
ne nyt pääsevät käsistämme, niin ne voimistuvat, saavat apujoukkoja
Preussista, ja hyvä tilaisuus on mennyt käsistämme!

Hän teki kärsimättömän liikkeen kädellään. Mutta silloin alkoi kuulua
hevosten astuntaa ja Zagloban bassoääni, joka lauloi:

    — Kaska leivintupaan meni.
    Sanoi Stach: Oi kultaseni!
         Ota mukaan!

    Tuuli vonkuu, sataa lunta,
    eikä ulkona nyt unta
         vedä kukaan!

— Hyvä merkki! He tulevat iloisina takaisin! — huusi Polanowski.

Tulijat olivat huomanneet Czarnieckin, hyppäsivät pois satulasta,
antoivat suitset palveluspojan hoitoon ja lähestyivät reippaasti. Äkkiä
Zagloba heitti lakkinsa ilmaan ja huusi matkien marsalkan ääntä niin
taitavasti, että se, joka ei nähnyt huutajaa, olisi erehtynyt:

— Vivat herra Czarniecki, johtajamme! Czarniecki rypisti kulmakarvojaan
ja sanoi:

— Onko teillä kirje minulle?

— Ei ole! — vastasi Zagloba. — On sen sijaan parempaa. Marsalkka
koko sotajoukkoineen alistuu vapaaehtoisesti teidän ylhäisyytenne
käskynalaisuuteen.

Czarniecki loi häneen tutkivan katseen ja kääntyi sitten Skrzetuskiin
päin aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Kerro sinä, sillä tuo tuossa on päissään! Zagloba oli tosin jonkin
verran kallistellut pikaria. Mutta Skrzetuski vahvisti hänen puheensa
todeksi, ja Czarniecki oli aivan ällistynyt.

— Tulkaa kanssani! — sanoi hän tulijoille. — Herra Polanowski ja herra
Wolodyjowski, tulkaa tekin!

Kaikki astuivat taloon sisälle. He eivät olleet vielä ennättäneet
istuutua, kun Czarniecki kysyi:

— Mitä hän sanoi kirjeestäni?

— Hän ei sanonut mitään! — vastasi Zagloba.

— Miksi, se selviää kertomukseni lopussa, mutta nyt _in cipiam_...

Ja hän kertoi koko asian kulun. Czarniecki katseli häntä yhä enemmän
ihmetellen, Polanowski piteli päätään, ja herra Michal kierteli pieniä
viiksiään.

— Todellakaan en ole tuntenut teitä tähän asti! — huudahti viimein
Czarniecki. — En usko omia korviani!

— Minua on jo kauan mainittu nimellä Odysseus! — vastasi Zagloba
kainosti. — Missä on kirjeeni?

— Tässä.

— Huomaan olevani pakotettu antamaan teille anteeksi, että ette ole
toimittanut sitä perille. Siinä vasta kettu! Kansleri saisi oppia
teiltä, miten neuvotteluja käydään! Totisesti, jos minä olisin
kuningas, niin lähettäisin teidät Konstantinopoliin...

— Silloin tänne ilmestyisi satatuhatta turkkilaista! — huudahti herra
Michal.

— Kaksisataatuhatta, jos vähänkään olisin voimissani! — oikaisi Zagloba.

— Eikö marsalkka epäillyt mitään? — kysyi taas Czarniecki.

— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän
räjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi
imartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.

— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä
toivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela
mies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi
näinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat
Sandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu
nousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten
paluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin... Te olette
tehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös
herra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on,
että hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.

Hän löi kesiään yhteen ja sanoi paashille, joka astui sisään:

— Hevoset heti tänne!... Rauta on taottava kuumana!

Sitten hän kääntyi everstien puoleen:

— Te kaikki tulette kanssani! Tahdon, että seurueeni on suuri!

— Tulenko minäkin? — kysyi Zagloba.

— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi
on teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät
kaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni,
muuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!

— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni,
sillä voimani ovat vähissä.

— Millä tavoin vahvistaa?

— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän
saakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se
parempaa kuin marsalkan.

— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin
on pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan
Czarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan
pohjaksi ja lähdettiin matkaan.

Marsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti
yli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat
matkaansa Czarnieckin johdolla.

Sieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun
niin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon
ja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän
sarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi
Czarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia
joukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui
ruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot
tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä
sortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät
tahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla.
Muukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat
karata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan
murtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.

Ei siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet
"puolueet" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat
kaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten
harvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen
taisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada
ruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet
avuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon,
ja "Allah! Allah!" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen
sotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään
pistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat
hälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin,
ja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä
näkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten
ruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin
osa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan
ja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä
miehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka
kuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi
hänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki
viikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin
ruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo
tapa epäkristillisenä.

Silloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia.
Epätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka
joutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi.
Jokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta
ainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja
jäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä,
että Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän.
Tämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka
kädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka
täten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla
voimalla.

Marsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen
luonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin,
voiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan
eikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut
ruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän
suuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet
hänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt
häpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.

Mutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se
verhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski,
Sandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse
Czarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut
johtajan ominaisuuksia.

Nämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat
menivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki
- ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että
pienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle
Kustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen
läsnäolonsa rohkaisisi miehiä.

Mutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla
oli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista
miehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi
levähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona
kuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä
vähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen
kuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä,
hyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.

Puolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla
ruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri
Roch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä
molemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.

— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä
varsalla?

— Maalaispoika! — vastasi Kowalski.

Poika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun
varsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen.
Poika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.

— Mitä tahdot? — kysyi Szandarowski lähestyen.

— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on
niiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.

— Paljonko niitä on?

— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua,
mutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:

— Kuka sinut lähetti?

— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla,
olin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat
eivät nähneet minua!

Pojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti
hän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi
upseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset
hajallaan ja läähättäen.

— Entä missä on ruotsalaisten muu sotajoukko?

— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi
nukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.

Szandarowski sanoi:

— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut
totta, niin pyydä mitä tahdot!

Poika lankesi maahan hänen jalustimiensa luo:

— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan
korkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!

— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki
epäluulot nyt olivat hälvenneet.

Joukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika
ratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan
kantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.

Kun kylä jo oli näkyvissä, poikkesi poika maantieltä lepikkoon.

— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat
pienen matkan päässä oikealla.

Joukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata,
ja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto
alkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.

Noin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä
pappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.

Jättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten
selässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen
suuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat
odottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen
leijonalippu.

Etempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt
lepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän
voinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.

Szandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän
hillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski
laski raskaan kätensä pojan olalle.

— Kuulehan, poika! — sanoi hän. — Näitkö kuninkaan?

— Näin, korkea-arvoinen herra upseeri! — kuiskasi poika.

— Minkä näköinen hän on? Mistä hänet tuntee?

— Hyvin musta kasvoiltaan ja punainen, leveä nauha kupeella..

— Entä hänen hevosensa?

— Pikimusta, laukkipää.

— Pidä varasi ja näytä minulle hänet!

— Hyvä on! Joko kohta lähdemme?

— Pidä suusi kiinni!

He vaikenivat, ja Roch alkoi rukoilla Pyhää Neitsyttä, että tämä soisi
hänen joutua kuninkaan läheisyyteen ja ohjaisi taistelussa hänen
kättään.

Äkkiä Szandarowskin hevonen hirnahti. Yksi vartiojoukon ritareista
hätkähti satulassaan ja laukaisi pistolinsa.

— Allah! Allah! Lyö! Tapa! Uha-u — lyö! — kajahti lepikosta.

Ja joukko syöksyi lehdon pimennosta kuin rajuilma ruotsalaisia kohti.

Alkoi hirveä taistelu vain sapeleilla ja miekoilla, sillä ei kukaan
ennättänyt ampua. Silmänräpäyksessä ruotsalaiset ratsumiehet tungettiin
laipiota vasten, joka rytisten kaatui, ja heitä iskettiin niin
hurjasti, että he joutuivat epäjärjestykseen. Kahdesti he koettivat
yhtyä, ja kahdesti heidät erotettiin eri ryhmiksi, jotka vuorostaan
jakaantuivat vielä pienempiin ja lopulta hajosivat kuin akanat tuuleen.

Äkkiä alkoi kuulua epätoivoisia huutoja:

— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Kaarle Kustaa oli heti
taistelun alkaessa juossut ulos ovesta pistoli kädessä, hypännyt
hevosen selkään, jota ratsumies oven edustalla piteli, ratsasti nyt yli
kaatuneen aidan ja yhtyi ratsumiesjoukkoon, joka piti puoliaan talon
piirittänyttä puolalaisjoukkoa vastaan.

— Eteenpäin! — huudahti Kaarle Kustaa.

Ja kaadettuaan yhdellä miekan iskulla maahan puolalaisen ritarin, joka
oli nostanut sapelinsa iskeäkseen häntä, hän yhdellä hyppäyksellä pääsi
pois taistelun telmeestä. Hänen jäljessään syöksyvät ruotsalaiset
ratsumiehet katkaisivat puolalaisten rivin ja lähtivät kiitämään täyttä
laukkaa niinkuin hirvilauma, jota koirat ajavat.

Puolalaiset ratsumiehet käänsivät ratsunsa heidän jälkeensä ja
takaa-ajo alkoi. Pakenijat ja takaa-ajajat joutuivat maantielle,
joka vie Rudnikista Bojanowkoon. Heidät nähtiin etupihalta, jossa
päätaistelu oli parhaillaan käynnissä, ja kuului huutoja:

— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Noin kahtatoista
ruotsalaista ajoi takaa lähes kolmekymmentä puolalaista, Roch Kowalski
etunenässä.

Poika, jonka oli määrä näyttää Rochille kuningas, oli häipynyt
jonnekin, mutta Roch tunsi Kaarle Kustaan itsekin punaisesta nauhasta.
Hän ajatteli nyt hetkensä tulleen, kumartui eteenpäin satulassa,
kannusti hevostaan ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

Puolalaisten kevyemmät ja nopeammat hevoset saivat välimatkan heidän
ja ruotsalaisten välillä yhä lyhenemään. Verraten pian saavutti
Roch ensimmäisen uhrinsa, nousi seisomaan jalustimien varaan ja
löi kauhealla iskulla ruotsalaisen käden poikki, niin että lapaluu
irtaantui. Pysähtymättä hän sitten kiiti eteenpäin silmät kuninkaaseen
suunnattuina.

Roch sivuutti miehet ja hevoset antautumatta taisteluun, jotta vain
voittaisi aikaa. Hän alkoikin päästä yhä lähemmäksi Kaarle Kustaata.
Vain kaksi ratsumiestä oli enää heidän välillään muutaman askelen
päässä toisistaan.

Nuoli, joka oli lähtenyt jonkun taempana olevan puolalaisen jousesta,
suhahti ohi Rochin korvan ja tunkeutui edellä ratsastavan ruotsalaisen
niskaan. Ruotsalainen alkoi huojua satulassa, retkahti taaksepäin,
korahti kamalasti ja putosi maahan.

Rochin ja kuninkaan välillä oli enää vain yksi mies.

Mutta tämä yksi päätti pelastaa kuninkaan ja käänsi hevosensa. Roch
ryntäsi häntä vastaan ja pudotti hänet satulasta semmoisella voimalla,
kuin tykin kuula olisi mieheen sattunut, sekä syöksyi raivokkaasti
huutaen eteenpäin.

Kenties kuningas olisi ryhtynyt taisteluun ja siinä saanut surmansa,
mutta kun Rochin takaa lähestyi vielä muita, ja vähän väliä lenteli
nuolia, jotka olisivat voineet haavoittaa hevosta, niin kuningas
kannusti ratsuaan, painautui sen harjaa vastaan ja lähti kiitämään kuin
pääskynen, jota haukka ajaa.

Roch ei tyytynyt enää käyttämään vain kannuksia, vaan pisteli hevostaan
sapelin kärjellä, ja niin jatkui yhä huima meno. Puut, kivet ja oksat
vilahtelivat hänen silmissään ja tuuli suhisi korvissa. Kuninkaan hattu
lensi pois päästä, ja tahallaan hän heitti kukkaronsa ajatellen, että
takaa-ajaja tyytyy siihen. Mutta Kovalski ei siihen katsahtanutkaan ja
hoputti yhä hevostaan, joka jo oli läkähtyä väsymyksestä.

Ilmeisesti oli Roch unhottanut koko maailman, sillä kiitäessään
eteenpäin hän alkoi huutaa äänellä, jossa oli sekä uhkausta että
pyyntöä:

— Seis! Jumalan tähden, seis!

Kuninkaan hevonen kompastui niin pahoin, että kuningas vaivoin sai
pysyneeksi satulassa. Roch mylvähti kuin villihärkä, välimatka hänen ja
kuninkaan välillä lyheni huomattavasti.

Samassa kuninkaan hevonen kompastui uudelleen, ja ennenkuin kuningas
sai sen taas ennalleen, oli Roch tullut jo muutaman sylen päähän.

Hän kohosi jo satulassa iskeäkseen. Peloittava oli hän nähdä. Silmät
pullistuivat ja hampaat välähtivät ruskeitten viiksien takaa... Vielä
yksi hevosen kompastus, vielä hetkinen — niin koko valtakunnan kohtalo,
koko Ruotsin kohtalo ja sodan vaiheet olisi ratkaistu! Mutta kuninkaan
hevonen lähti taas juoksemaan, kuningas kääntyi satulassa, kahden
pistolin piiput välähtivät ja kaksi laukausta pamahti.

Toinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi
takajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata
vastaan.

Kuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja
iskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi
muita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui
satulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.

Roch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää
kuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja
alkoi murista kuin karhu.

Mutta kuningas kiiti yhä kauempana ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.

Huutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli
kuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat
kamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.

— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.
Toiset taas huusivat:

— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itse
Carolus!

— Tuo sapeli oli vähällä pelastaa koko valtakunnan yhdellä iskulla!

— Ota kukkaro!

— Ota hattu!

— Tämä oli oiva hevonen, mutta näillä rahoilla saat kymmenen sen sijaan!

Roch katseli heitä tuijottavin katsein, nousi viimein ja huudahti:

— Minä olen Kowalski ja tuo on rouva Kowalski... Menkää helvettiin!

— Hän on tullut hulluksi! — alettiin huutaa.

— Antakaa minulle hevonen! Saavutan hänet vielä! — huusi Roch.

Mutta he ottivat häntä käsistä ja veivät hänen rimpuilemisestaan
huolimatta hänet takaisin Rudnikiin rauhoitellen ja lohdutellen häntä
matkan varrella.

— Annoitpa hänelle kyydin! — huusivat he. Siitä sai tuo
voittaja-sankari, tuo niin monen valtakunnan, kaupungin ja sotajoukon
kukistaja!

— Hahhaa! Sai tehdä tuttavuutta puolalaisten ritarien kanssa!

— Häntä alkanee jo tympäistä olo Puolassa! Tulivat ahtaat ajat!

— Vivat Roch Kowalski!

— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä
kenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä
pohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.

Sillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät
ruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella,
joka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli
yllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi
joukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen
kosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan
niin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan
heidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit
ja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu
sukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua
se taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat,
kuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten
rintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten
sydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa
hiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat
pudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät
aseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä
miehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja
hevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.

Sininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse
joukko pieneni pienenemistään.

Szandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä
raivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon
ruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt
vihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön,
niinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana
pyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.

Lipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli
peloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja
puolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat
äänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään
armoa.

Alettiin kesken mylläkän huutaa:

— Ottakaa lippu! Lippu!

Sen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa
vauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä
levitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.

Samalla kaatui sininen lippu.

Lähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta
poika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi:

— Se on minun! En anna sitä! Se on minun!

Viimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs
pisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki
jäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.

Sen jälkeen ojentui muutamia verisiä käsiä poikaa kohti.

— Lippu! Anna lippu! — alettiin huutaa.

Szandarowski tuli hänen avukseen.

— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän
itse sen ylipäällikölle!

— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin
kokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne
olivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki.
Nähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia.
Szandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.

Szandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain
kulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada
sanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.

— Itse kuningas oli... en tiedä... pääsikö pakoon...

— Pakeni! Pakeni! — sanoivat ne, jotka olivat seuranneet takaa-ajoa.

— Lippu on otettu!... Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki
ratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen.
Parisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa
vieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan
tukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot
olivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä.
Päällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju
oli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja
katseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun
paikalle.

— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein,
— ja olen tyytyväinen teihin!

Miehet heittelivät verisin käsin lakkejaan ilmaan ja huusivat:

— Vivat Czarniecki!

— Suokoon Jumala pian uuden taistelun!... Vivat!... Vivat!...

Kastellaani sanoi heille:

— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun
vihollisilta?

— Etsikää poika käsiin! — huudahti Szandarowski. — Missä hän on?

Sotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota,
joka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä
hengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan
enää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua
molemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.

Hänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin,
rinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi
päällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä
säihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.

— Kuinka? — sanoi hän. — Tämä poikako riisti kuninkaan lipun?

— Omin käsin ja oman verensä hinnalla! — vastasi Szandarowski. — Hän
myös ensimmäisenä toi meille tiedon ruotsalaisista ja osoitti sitten
taistelussa sellaista kuntoa, että voitti siinä minut itseni ja kaikki
muut!

— Niin on! Se on totinen tosi! — huusivat toverit.

— Mikä on nimesi? — kysyi Czarniecki pojalta.

— Michalko!

— Kenen miehiä?

— Papin.

— Olit papin, mutta pääset vapaaksi mieheksi! — huudahti Czarniecki.

Mutta Michalko ei enää kuullut näitä viimeisiä sanoja, sillä
verenvuodon uuvuttamana hän kaatui maahan päällikön eteen.

— Ottakaa hänet ja hoitakaa häntä hyvin! — määräsi Czarniecki. —
Vakuutan, että hänet ensi valtiopäivillä julistetaan teidän kaikkien
vertaiseksi säädyltään, niinkuin hän jo on teidän veroisenne
sydämeltään!

Michalko pantiin paareille ja vietiin pappilaan.

Sitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten
herra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki
suuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti
lamauttamaan Kaarle Kustaata.

Yhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:

— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan
olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti
tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.

Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch
Kowalskin eno.

Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty
mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt
latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta
seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen
alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse
hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.

— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin
saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on
(sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta
näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"

— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa
päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta... Ja minä kun jo olin niin
lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet
satulaansa!... Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!

— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet
oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että
sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!

— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva
Kowalski...



SEITSEMÄS LUKU.


Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin
ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin
takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan
myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski
seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa
verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin.
Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän,
mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.

Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat
helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta
puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun
vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.

Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara
oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla
toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista
vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne
eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti
heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa
nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi
Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.

Mutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.

Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä
aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla
toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.

Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia
luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi
jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden
neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt
ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä
varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.

He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi
vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät
voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät
karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa
jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä
vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää
puoliaan.

Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja
elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta
rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.

Linnoitus joutui puolalaisten käsiin.

Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan
ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi
sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.

— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse
Czarniecki saa surmansa!

— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset
kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.

Hän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.

Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset
ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia
ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava
linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet
kuulla.

Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan
kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin
viisisataa siellä olijaa.

Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat
huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:

— Puolalaiset lentävät taivaaseen!

Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir
oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli
suljettu jokien väliseen nurkkaan.

Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia
ja piti silmällä ylimenopaikkoja.

Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen
toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.

Näin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.

— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet
toisilleen.

Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt
ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.

Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja
sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle
rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.

Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa
yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein
ja musketein.

Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin
molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet
lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he
näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.

Alkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas
loppua.

Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen
rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja
neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.

Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen
aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti
isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia
uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.

Liettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania.
Päinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui
sellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.

— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan!
— sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on
mainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita.
Ruotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä
harvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt
ruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen
kateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!...
Mutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen!
Vakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä
Sapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä
tynnyrien tapit aukeavat...

— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan
Skrzetuski.

Keskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo
erottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle,
mutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti
huomannut heitä.

— Katsokaa! — sanoi Zagloba. — Onpa poika laihtunut!

— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole
onnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman
näköinen.

— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa
piirittämässä Marienburgia.

— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba
väliin:

— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin
captivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi
linnoitusta kuninkaaseen?

— Katsokaa, Babinicz on jo tulossa meitä kohti! — keskeytti Skrzetuski.

Andrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti
väkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He
tervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.

— Mitä kuuluu? Mitä olette tehnyt ruhtinaalle? — kysyi Zagloba.

— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä.
Nyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen
nauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on
hyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.

— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?

— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut
rikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta
tule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä
vuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha
ja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä
edellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme
täällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet
ruotsalaisten verta!

— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole
sopivaa, että teen sen itse.

Koko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti,
jonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista
kunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli
ruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin
runsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia.
Ylenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta
illan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.

Silloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen
teltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista
saalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.

— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset
taas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa
tulla auttamaan Ruotsin kuningasta.

— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä
selviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä
monen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että
me tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole
käskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!

— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän
vain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa
kaikki lupauksensa ja valansa.

— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz
meille retkestään!

— Niin, kuunnelkaamme! — sanoi Skrzetuski.

Vähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken
käydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw
löi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.

— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte
tataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!

Kmicic vastasi:

— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra
Skrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä,
niin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa
tarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!

— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! —
huudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi
erämaassa kuin Boguslawin käsissä.

— Ei tee mitään! — huudahti Wolodyjowski.

— Kyllä te vielä tyttönne saatte!

— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen
kunnioituksensa ja rakkautensa.

— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te
anastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin... muistatteko?

— Sitä en enää tee!

Andrzej huokasi raskaasti, mutta sanoi vähän ajan kuluttua:

— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw
ryösti minulta vielä toisenkin.

— Siinäpä todellinen turkkilainen, jumaliste! — huudahti Zagloba.

— Minkä toisen?

— Ah, se on pitkä juttu! — vastasi Kmicic.

— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi
häpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi
sisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia
julkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra
Sapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö
pois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen
paikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan.
Mutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta
parittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein
neidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle.
Tyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen... Minäkään en enää
ole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten
maatuneet mullassa.

— Mikä tyttö se oli? — kysyi Zagloba.

— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan
kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte...

— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.

Zagloba hyppäsi myös pystyyn.

— Malttakaa mielenne, herra Michal!

Mutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.

— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?

— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet
onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä
Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka
turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin,
niin upseerin nimi oli Glowbicz.

— Missä se mies on?

— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä
olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä
oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä
on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt
väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme!
Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme
käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.

— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä
elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän
maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä
minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää
rukouksen.

Herra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa
sapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin
kanssa ei käynyt leikkiminen.

— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän
ajan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin,
kun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt
tuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin!
Minulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän
sapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei
vapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin
tahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että
petturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta...

— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea
yhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri
puolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.

Kmicic oli hetkisen vaiti.

— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet...
Kunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun
täytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni...

— Minä opetan teille kaikki temppuni! — huudahti Wolodyjowski.

— Taikka minä! — sanoi Zagloba.

— Ei, suokaa anteeksi! — vastasi Kmicic. ‒ Tahdon oppia herra
Michalilta.

— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en
pelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.

— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua
kerskumisesta.

— Pyh, ei minulle mitään tapahdu!

Roch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli
nyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa
koko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi
terveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.

— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä
voittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä
Varsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro.
Kuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies,
joka osaa tehdä paremmin laskelmat.

— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi
Zagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat
pitää henkensä!

— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi
Jan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat
Krakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen
käsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on
meillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.

— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch
silmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?

— Sinä olet tyhmä, Roch! — sanoi Zagloba.

— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä
rannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä,
että ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään,
niin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille
ritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.

— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana
löysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.

Mutta Kmicicin sieraimet laajenivat.

— Ajatus ei ole ollenkaan hullumpi! — sanoi hän.

— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille,
jotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä
poikanulikoita.

— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään
mieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.

Kaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen
rukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta
hurskaan unta.

Mutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen
toiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan
leirissä liikettä.

— Jeesus Maria! — huusi Zagloba. — Ruotsalaiset hyökkäävät.

— Mitä puhuttekaan! — vastasi Wolodyjowski siepaten sapelinsa.

— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti
sisarenpojan läheisyydessään.

Mutta Roch ei ollutkaan teltassa.

Juostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja
kaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja
laukaukset pamahtelivat tiheämpään.

— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti
rannalla.

Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa
hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut
mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.

Tämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.

— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää
vartijat!

— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.

— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba
epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa?
Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista
kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä?
Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!

— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!

— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!

Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja
tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana,
joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään.
Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki
valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.



KAHDEKSAS LUKU.


Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni
Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten
leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja
onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.

Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän
alkoi lohduttaa tätä:

— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi
kuljettanut hänen ruumistaan.

— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen
juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi,
vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.

— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun
pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat
leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun
määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!

— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala
antaisi hänen palata takaisin.

— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on
paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te
ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen
sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani
hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.

Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille
asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä
hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia.
Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän
puhui sujuvasti saksaa.

Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban
tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa
torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat
veneeseen ja lähtivät.

He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina
venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja
sanoi:

— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat
lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!

— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät
lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.

— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies,
joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin
joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.

— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.

Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella
rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli
keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään
silmiään ja alkoi tähystää.

Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien,
ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.

— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle!
— huusi Andrzej näyttäen kirjettä.

Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja
laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin,
sekä lausui latinaksi:

— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut
saamaan tietoja hänestä.

— En osaa latinaa — vastasi upseeri.

— Moukka! — murahti Zagloba.

Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:

— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla
tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!

Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen
suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion
huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella
Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle
kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja
miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli
myös armeijan pääosa.

— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! —
sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.

— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!

— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin
kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.

— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei
kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!

— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin
luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään
lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan
viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin
pylväät ja töllistävät meitä.

Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti
katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan
asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen
kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.

Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt
mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat
suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja
sanoi puolankielellä:

— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska
sinne on matkaa, toimme teille hevoset.

— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.

— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.

Kmicic meni äkkiä hänen eteensä.

— Tunnetteko minut?

Sadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.

— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja
Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!

— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?

— Ettekö sitä tiedä?

— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua
kohdella, mutta jätin hänet henkiin.

— Hän kuoli.

— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.

— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?

Sadowski naurahti:

— Onpa kylläkin!

— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan
hänet täältä. Jumalan kiitos!

— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski

— Miksi ei luovuttaisi?

— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi
mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun
vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?"
Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin
minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti
ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja
vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi
minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut
kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä
sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?"
Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme
kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli:
"Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki
todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja
antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies.
Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että
yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään
näytelmän lopun!

— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä
vaikkapa kolme hyvää upseeria.

— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on
nykyisin harvinaista.

— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin
puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä
sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän
kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja
puristi sitten Kmicicin kättä.

— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka
olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän
riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa,
että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.

— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.

— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.

— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! —
vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.

Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin,
jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista
aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut
tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä,
sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen
kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla
sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla
tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli
niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt
oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä.
Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä,
jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski
puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:

— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on
taalalaista jalkaväkeä!

— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä
Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset
riippuivat kahden puolen päätä.

— Ne ovat lappalaisia, kaikkein pohjoisimpana asuvaa kansaa.

— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa
yht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.

— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun.
Ruotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain
kummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä
on palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.

— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic
tehden ristinmerkin.

— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja
tiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.

— Onko niillä sielu?

— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät
animalibus.

Kmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti
hänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten
takaisin maahan ja sanoi:

— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin
antaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten
harvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.

— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin
iljetystä! — sanoi Zagloba.

— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut
peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä
mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä
parempi.

He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon
luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja
lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.

He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha
Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta.
Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle
Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista
vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu
repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa,
luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät
selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään,
että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun
Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja
etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.

Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä
välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä
nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat
kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän
mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien
välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat
vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä
ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa
melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen
kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies,
yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen.
Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran
voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se
sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin
alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.

Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki
hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen
herra Michaliin ja sanoi:

— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät
kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:

— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!

— Arvonne? — kysyi kuningas.

— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?

— Vilnon vojevodan sotajoukossa.

— Ja jätitte hänet yhdessä toisten kanssa? Petitte hänet ja minut.

— Olen oman kuninkaani alamainen, en teidän majesteettinne.

Kuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät
alkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.

Äkkiä kuningas sanoi:

— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia
pidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras
sapelin käyttäjä tässä valtakunnassa...

— In universo! — sanoi Zagloba.

— En viimeinen, — vastasi Wolodyjowski.

— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen
todellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on
rikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan
Siewierskissä.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki,
vaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla
kuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.

Müller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi
kuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli
tarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:

— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa.
Tiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista
miehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.

— Teidän majesteettinne lausui totisen totuuden! — sanoi Zagloba.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei
olisi täällä!

Kuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät
kulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.

— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi
Kaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.

— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa,
eikä hän ole meitä vapauttanut.

— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä
(hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En
tarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte
sitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme
vastaan Golembiessa, vai kuinka?

— Hän on unohtanut sen matkalla Jaroslawista, — vastasi Zagloba.

Kuningas ei vihastunut, vaan naurahti.

— Minä palautan sen hänen mieleensä!

— Jumalalla on onnen ohjat.

— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän
vastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt
hevoseni, jatkan matkaa!

— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba
kumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.

Kuningas sanoi:

— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita
taistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte
jokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä
siinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan!
Herra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin,
niin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä
sotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä
liian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista.
Mutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin
annan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.

— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei
suinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa
minulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä
taas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin
neuvonantaja.

— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa
tätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä
ole peruuttanut tuota lupaustaan.

Hän viittasi kädellään Rochille, joka yhä seisoi paikoillaan:

— Tulkaahan lähemmäksi!

Roch saapui muutaman askelen päähän ja seisoi suorana.

— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua
ahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!

Sadowski toisti vangille kuninkaan kysymyksen.

— En lakkaa! — huudahti Roch.

Kuningas ymmärsi vastauksen ja alkoi taputtaa käsiään.

— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista
sotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut
kolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties
hänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee
heti vapaaksi.

— Älä ynähdäkään, poika! — kuiskasi Zagloba.

— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa
hänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän
valtakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten
tekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.

Kuninkaan kulmakarvat rypistyivät, ja hymy oli kadonnut hänen
huuliltaan.

— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä
olen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole
teitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut
parannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja
rangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne
tähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden
virtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun... jos
ette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa
ja hirsipuuta!

Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä
hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta
oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä
hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:

— Kiitämme teidän majesteettianne!

Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.

— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan,
ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi
ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta
ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet
kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä
on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet
mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein
meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä
olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää
pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä
nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch!
Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt
anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen
ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!

— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.

— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän
sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee
susi pässiä... Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on
henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön
niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä
Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme
niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.



YHDEKSÄS LUKU.


Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa
ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille
kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen
oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin,
mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta
päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen
joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole
hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi
huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut
kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät
joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet
lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin
pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä
oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli
esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja
uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet
vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät
kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan
he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät
hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten
kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos
hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika,
kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla
Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin.
Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa.
Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan,
mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa
suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.

Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat
samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä,
asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat
ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin
Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli
tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat
jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja
Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi
ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan
kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä
jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että
luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.

Mutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.

Maaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan
piirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko,
joka saattoi rientää auttamaan kuningasta.

Toiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja
riensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.

Molemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot,
hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi
ruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.

Sanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin
armeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten
puolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli
vielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa,
saattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin
edustalla.

Puolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin,
että Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse
pois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä
vastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle
voiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.

Asianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin
liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö
pysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten
ja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat
estääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.

Koko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään
ja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen
suuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin
sydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja
miestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä
aseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko,
vaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja
taisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä
voinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan
varmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat
tuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.

— Jumalan avulla voittoon! — huusi hän.

— Jumalan avulla! Voitamme! — vastasivat voimakkaat äänet.

Tuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi
pilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.

He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet
haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa
tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja
joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät,
kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos
mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut
pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin
oli välttämätöntä hevosten takia.

Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista
eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät
ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset
seurasivat jäljessä.

Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen
kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin
kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut
mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.

Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin
luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi
koko sotajoukkoineen oli Warkassa.

Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan
selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.

Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa
Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi
murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten
joukkoon.

— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen
satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa
olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia
huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja
Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin
kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja
yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan,
niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto
vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään
oman hevoseni korvat!

— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!

— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin
suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin
lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?... Huoju vain, vanhus, hevosen
selässä, huoju, kunnes huojut hautaan... Eikö siellä kellään ole
nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta...
Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan
asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole.
Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!

— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! —
sanoi Roch.

— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta
pelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!

— Jos minä olen härkä ja eno on minun enoni, niin mikä on eno sitten?

— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti
tulen, että hän istui uunin ääressä?

— Mitä se minuun kuuluu?

— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka
oli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta
Euroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.
Ymmärränkö?

— En ymmärrä, mutta jos olisi syötävää, niin söisin.

— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on,
herra Michal? Miksi me pysähdyimme?.

— Warka näkyy! — sanoi Wolodyjowski. — Kirkon torni loistaa kuutamossa.

— Olemmeko kulkeneet Magnuszewin ohitse?

— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä
puolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön
ja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.

Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan
metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän
tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että
yksikään hevonen ei hirnahtaisi.

Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten
innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat
nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui
sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin
tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.

— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.

Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa
kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse
kuitenkin läheni.

— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.

Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut
muuta kuin satakielten laulu lepikosta.

Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului
noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä,
vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut
laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin
rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra
Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien
piippujen savun.

Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti,
kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi
miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:

— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa
päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!

— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua
kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja
palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin
taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi
vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on
johtaja!

— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.

— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.

— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti
Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen
kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.

He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin
metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa,
hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei
kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten
ääniä.

— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.

Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät
sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa.
Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas
aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.

Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi
tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto:
"Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi
aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat,
kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia
saatettu loppuun.

Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja.
Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta
vankia.

Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei
kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli
vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.

— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.

— On viisikolmatta.

— Ja paljonko pääsi pakoon?

— Nec nuntius cladis. Kaikki on otettu tahi tapettu.

— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti
kuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.

Czarniecki kääntyi menemään ja sanoi poistuessaan:

— Olkaa valmiina, sillä saattaa tapahtua, että heti hyökkäämme!

— Kuinka? — kysyi Zagloba.

— Hiljaa nyt! — sanoi Wolodyjowski.

Ruotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät
Badenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja
ratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli
nyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului
veteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen
sotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen
osasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin
puolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei
aavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten
kaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.

Tuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja
huusi:

— Witowski, käskekää soittamaan lähtömerkki!

Puoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa
kevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi
näkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi
vuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.

Czarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä
näkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli,
että jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.

Vasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä,
alkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten
ratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien
välillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle
tasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten
nähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla
jalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein
saapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat
paikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle.
Kaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä
aurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.

Pilica erotti toisistaan kaksi sotajoukkoa.

Ruotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut
ja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen.
Czarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.

Äkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä
jokea.

— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas
hevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman
vastaanne! Johtakaa!

Wasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen
lähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.

Kolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi
kolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.

Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat
musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi
joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien
sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea,
vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa
ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.

Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.

Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa.
Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli
rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.

Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli
kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois
silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.

— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon
sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää
hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.

Mutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin,
mikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun
keskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi.
Sillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui
tiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia
käskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.

— Czarniecki tapattaa nuo miehet! — huudahti äkkiä Lubomirski.

Myös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti,
ja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä
itseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin
käsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi
jokea.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan
turhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!

— En minä sitä tahdokaan! — vastasi Czarniecki.

— Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo? Mitä meidän on tehtävä?

— Jokea kohti kaikki! Jokea kohti! Menkää paikallenne!

Ja Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että
Witowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.

Armeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen
suunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä
tietänyt, mitä tämä tarkoitti.

Äkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa
hehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan
kuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän
tempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:

— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut
yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi
emme kykene uimaan tuon joen yli!

Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa
jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä
voimakkaammin:

— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!

Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja
hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.

— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli
kunnostautunut.

Ja hänkin syöksyi veteen.

— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.

Hän oli jo vedessä, ennenkuin oli lopettanut huudahduksensa.

— Jeesus Maria! — huusi Zagloba kannustaen hevostaan.

Rykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt
maidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet
kannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät
sieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä
muodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.

Czarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä
valuessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti.
Kastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:

— Eteenpäin! Lyö!

Szandarowskin johtamalle rykmentille hän huusi:

— Noitten jälkeen!

Ja näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän
itse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!

Kaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui,
mutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät
lähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä
vastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti
kuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan
jälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.

Czarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan
niin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.

Nyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia
anastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko
armeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt
eikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko
vihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun
kolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti
muodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos
mieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki
ja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti
viholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä
mylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät
yli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun
metsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät
toimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten
varret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen
rykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi
toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi
tullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta
kuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja,
aseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu
näkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja
sitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin
maa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.

Sivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja
hyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.

Savupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot
miehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten
jälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet,
jalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun
vallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua,
jotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat
pidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja
selkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot.
Joka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei
kukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita
makasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi
vain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli
lakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.

Koko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat
eskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa
kevyet ratsuväkiosastot.

Mutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut
ympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.

Hurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne
ruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi
maakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja
joutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista
jalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita
ja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin
kuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan
hajosi metsiin ja erämaihin.

Ennenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta
tehty loppu.

Alkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen,
sillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo
laskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin
metsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä
pitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki
kuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin,
aseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän
väliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä
oli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut
kiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät
vielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa
sekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja,
torvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.

Hieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut
miesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina
laukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina
tykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet
tykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä
vielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti
laskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä.
Veren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja
hevosten hikeen.

Czarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman
keskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon
valossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili
hurraaville joukoille:

— Ei minulle, hyvät herrat, ei minulle, vaan Jumalallemme!

Hänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen
kirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen
kasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa
taisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin
käsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat
joukkonsakin huusivat:

— Vivat Czarniecki, dux et victor!

Kateus oli jo alkanut jäytää marsalkan sydäntä.

Yhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja
kaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja.
Syntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja
pistoleilla ampumista.

Aurinko painui yhä alemmaksi.

Silloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua
iltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi
Piekarski aloitti virren: "Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt
Marialle...", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen
voimakkain äänin.

Kun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti,
joka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin
jalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:

— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään
merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että
ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein
hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja
Czarniecki ymmärsi merkin.

Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat
kalisten puhua katkonaisella äänellä:

— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!... Vilu puistattaa
ruumistani... Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä
ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää... Läpimärkää
joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten
verta... Jos olisin koskaan aavistanut... että vielä elämässäni
nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia... niin ihme se olisi ollut...
Suurin voitto tässä sodassa!... Mutta toiste en ratsasta veteen!...
Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle...
Jo se riittää minun ikäiselleni... Halvaus tästä tulee... Viinaa,
Herran tähden!...

Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan
vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.

Zagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.

— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! —
sanoi Czarniecki.

— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.

— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu
kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!

— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.

— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.

Nyt oli Wolodyjowski jo saanut takaisin puhelahjansa.

— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin,
kreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.

— Entä maakreivi Fredrik? — kysyi Czarniecki.

— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos
hän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.

Tässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi
Schlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi
linnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan.
Varsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa
pelastuivat.

Oli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli
kenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät
ruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit,
kaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet
puolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin
suuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen
uhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka
itse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri
avoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä
puolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä
valtavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se
kasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään,
että Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee...
Ehkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan...

Hänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas
ja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.

Nyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan
kääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:

— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut
uimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!

Marsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka
ratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:

— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään
kirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!



KYMMENES LUKU.


Tämän voiton jälkeen Czarniecki antoi vihdoinkin armeijansa levähtää
ja syöttää perin väsyneitä hevosiaan. Sitten oli tarkoitus taas
pikamarssissa mennä takaisin Sandomirin luo ja kukistaa Ruotsin
kuningas.

Tähän aikaan saapui eräänä iltana leiriin herra Charlamp tuoden sanomia
Sapiehalta. Czarniecki sattui olemaan eräällä tarkastusmatkalla, ja kun
Charlamp ei häntä tavannut, meni hän suoraan Wolodyjowskin asuntoon
lepäämään pitkän matkan vaivoista.

Ystävät ottivat hänet iloisesti vastaan, mutta hän näytti jo alusta
alkaen surulliselta ja sanoi:

— Teidän voitostanne olen kuullut. Täällä meille onni hymyilee,
mutta Sandomirin luona se on meidät hylännyt. Carolus on livahtanut
pois satimesta ja lisäksi tuottanut pahaa häiriötä liettualaiselle
armeijalle.

— Se on mahdotonta! — huudahti Wolodyjowski. Molemmat Skzretuskit ja
Zagloba olivat kuin pilvistä pudonneet.

— Kuinka se tapahtui? Kertokaa Herran nimessä, pian!

— Ei henki kulje! — vastasi Charlamp. — Olen ratsastanut yötä päivää ja
olen aivan uuvuksissa. Kun herra Czarniecki tulee, niin kerron kaikki
ab ovo. Antakaa minun edes hiukan hengähtää!

— Carolus on siis päässyt satimesta! Aavistin, että niin kävisi.
Muistatteko, että ennustin sitä teille? Kowalski voi sen todistaa.

— Eno ennusti! — sanoi Roch.

— Ja minne Carolus on mennyt? — kysyi Wolodyjowski.

— Jalkaväki meni jokea pitkin lotjilla, ja hän itse meni ratsuväen
kanssa Veikselin vartta Varsovaan.

— Oliko taistelua?

— Oli ja ei. Sanalla sanoen: antakaa minun olla rauhassa, sillä minä en
voi puhua.

— Sanokaa vain yksi asia vielä. Onko Sapieha voitettu perin pohjin?

— Voitettuko? Hänhän ajaa takaa kuningasta, mutta ei hän kykene saamaan
tätä kiinni.

— Hän on yhtä etevä takaa ajamaan kuin saksalainen paastoamaan! — sanoi
Zagloba.

— Jumalan kiitos! Armeija on kuitenkin kunnossa! — huudahti
Wolodyjowski.

— Vetivät nenästä yksinkertaisia! — huusi Zagloba. — Huono juttu!
Meidän pitää taas yhdessä paikata valtakunnan rikkinäinen kohta.

— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. —
Carolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan
tekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin
Ujscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa.
Joutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei
siis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte
hänet oman onnensa nojaan!

— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba
nyrpeästi.

— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että
Jumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut
parempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan,
että kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat
yhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.

— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat
päättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla
syytä myöskin teissä!

— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen!
— sanoi Zagloba.

— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat
vain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä
luottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan
vaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:

— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta.
Czarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja
alkoi huutaa:

— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja
päässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon
vojevodalta!

— Missä mies itse on? — huudahti Czarniecki.

— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma
tehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan
hyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän
asuntoon.

Kaikki hypähtivät pystyyn hänen saapuessaan, mutta hän nyökäytti heille
vain päätään ja sanoi:

— Antakaa kirjeet!

Charlamp antoi hänelle sinetillä suljetun kirjeen. Kastellaani meni
ikkunan luo, sillä huoneessa oli jo pimeä, ja alkoi lukea kulmakarvat
rypyssä ja tuiman näköisenä. Väliin välähti vihastus hänen silmistään.

— Kastellaani on kiihtynyt! — kuiskasi Zagloba Skrzetuskille. —
Katsokaa, miten hänen poskensa hehkuvat! Kohta hän alkaa sammaltaa,
niinkuin hän aina tekee, kun suuttuu.

Czarniecki luki kirjeen loppuun, kierteli vähän aikaa viiksiään ja
ajatteli. Sitten hän sanoi terävällä äänellä:

— Tulkaa lähemmäksi, toveri!

— Palvelukseksenne!

— Puhukaa totta! — sanoi Czarniecki painokkaasti. — Tämä kirje on niin
etevästi kokoonpantu, että siitä ei saa mitään selvää... Mutta...
puhukaa totta kaunistelematta: onko armeija lyöty hajalle.

— Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne!

— Montako päivää tarvitsette kootaksenne sen taas?

Tässä Zagloba kuiskasi Skrzetuskille:

— Hän koettaa pistää miehen pussiin! Mutta Charlamp vastasi empimättä:

— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään
kokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut
kaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle
siitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt
hyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.

— Ettekö menettäneet tykkejä?

— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät
voineet ottaa mukaansa.

— Huomaan, että puhutte totta. Kertokaa nyt, miten kaikki tapahtui.

— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen
armeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan
niiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli,
että ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille
joitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään.
Mutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan
suussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme
vojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään
Babinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri
alkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista
ja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta
sukupuolesta...

— Ja pitää paljon myös kemuista! — keskeytti Czarniecki.

— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään
kohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.

— Ehkäpä joudutte sinne pikemmin kuin luulette! — sanoi Czarniecki.

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen ja sanoi:

— Jatkakaa!

— Babinicz siis tuo sen tiedon, mutta vojevoda sanoo siihen: "Ne vain
ovat hyökkäävinään! Eivät ne ryhdy mihinkään. Pikemminkin (sanoo) ne
menevät Veikselin yli, mutta pidän heitä silmällä ja hyökkään siinä
tapauksessa itse. Nyt (sanoo) älkäämme antako häiritä iloamme!" Alamme
silloin syödä ja juoda. Soittokunta rupeaa soittamaan, ja itse vojevoda
ottaa osaa tanssiin...

— Kyllä minä hänet tanssitan! — keskeytti Zagloba.

— Hiljaa! — sanoi Czarniecki.

— Tulee uusi sanoma, että ruotsalaiset pitävät kovaa melua. Mutta se
ei vaikuta mitään. Vojevoda lyö paashia korvalle: "Mitä sinä tänne
tuppaudut!" Tanssimme aamun sarastukseen asti, nukuimme puolipäivään.
Keskipäivällä huomaamme ruotsalaisten luoneen korkeita valleja, ja
niillä on isoja tykkejä. Väliin ne ampuvat, ja niiden kuulat ovat
hirmuisia, kuin ämpäreitä ikään, joista kyllä kyytinsä saa...

— Älkää vätystelkö! — keskeytti Czarniecki — Ette ole nyt hetmanin
luona!

Charlamp nolostui pahasti ja jatkoi:

— Keskipäivän aikaan saapui itse vojevoda. Ruotsalaiset olivat noitten
vallien turvissa alkaneet rakentaa siltaa. He tekivät työtä iltaan asti
meidän suureksi ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että joskin he
saavat sen rakennetuksi, niin he eivät pääse siitä yli. Seuraavana
päivänä he jatkoivat työtään. Nyt alkoi vojevoda järjestää sotajoukkoa,
sillä hänkin uskoi nyt, että syntyy taistelu.

— Mutta silta olikin vain silmänlumetta, ja he tulivat yli alempana
toista myöten sekä hyökkäsivät kimppuunne sivulta, — keskeytti
Czarniecki.

Charlamp katseli silmät selällään ja suu auki, oli vähän aikaa vaiti ja
sanoi sitten:

— Onko teidän ylhäisyytenne jo saanut selostuksen tapahtumasta?

— Eikö mitä! — kuiskasi Zagloba. — Mutta kaikki sota-asiat ymmärtää
päällikkömme jo edeltäpäin aivan kuin näkisi ne edessään.

— Jatkakaa, — sanoi Czarniecki.

— Tuli ilta. Sotajoukko oli valmiina, mutta johtajalla oli taas kemut.
Aamulla aikaisin kulkivat ruotsalaiset toisen sillan yli, jonka olivat
rakentaneet alemmaksi, ja tekivät heti hyökkäyksen. Äärimmäisenä
seisoi joukkoineen herra Koszyc, hyvä soturi. Tämä piti puoliaan.
Avuksi hänelle riensivät lähinnä olevat vapaaehtoiset, mutta kun
heitä alettiin ampua tykillä, niin he lähtivät käpälämäkeen. Herra
Koszyc kaatui, ja hänen joukkonsa kärsi pahasti. Mutta vapaaehtoiset
syöksyivät leiriin ja saivat aikaan yleisen hämmingin. Kaikki
rykmentit, jotka olivat valmiina, lähtivät vihollista vastaan, mutta
emme saaneet mitään aikaan ja menetimme tykit. Jos kuninkaalla olisi
ollut enemmän jalkaväkeä ja tykkejä, olisimme kärsineet vakavan
tappion, mutta onneksi oli suurin osa jalkaväkeä ja tykit lähetetty
yöllä pois proomuilla, mistä meillä myöskään ei ollut mitään tietoa.

— Sapja on tehnyt tuhmuuden! Aavistinhan sen! — huudahti Zagloba.

— Saimme käsiimme kuninkaan kirjeenvaihdon, — jatkoi Charlamp, — jonka
ruotsalaiset kiireessä pudottivat. Siinä sanottiin, että kuningas menee
Preussiin ja aikoo tulla takaisin vaaliruhtinaan joukkojen kanssa,
koska, niinkuin hän kirjoittaa, hän ei selviydy yksistään ruotsalaisin
voimin.

— Minä tiedän sen! — sanoi Czarniecki. — Herra Sapieha on lähettänyt
minulle sen kirjeen.

Sitten hän mutisi aivan kuin itsekseen:

— Meidän pitää mennä Preussiin hänen jäljessään.

— Sitä olen jo ammoin sanonut! — lausui Zagloba.

Czarniecki katsoi häneen vähän aikaa mietteissään.

— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt
Sandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet
ruotsalaiset viimeiseen mieheen!... Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta
joka tapauksessa tuho perii nuo rosvot...

— Niin on! — sanoivat kaikki yhteen ääneen.

Ja taas täytti rohkeus sydämet, joihin äsken oli pyrkinyt epätoivo.

Zagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos
ovesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään
Wolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.

— Olisi suuri suosionosoitus yksinkertaiselle soturille..., — sanoi hän.

— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja
tiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!

— Kuinka niin? — kysyi Wolodyjowski hämmästyen.

— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan
armeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon
avuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on
hänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä
pidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin
herra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun
kauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin
siis jättää sen teille näyttämättä... Minulla on aivan sama tunne, kuin
jos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani... Mutta juuri siksi,
että määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää
velvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!

Wolodyjowski kumarsi uudelleen maahan asti, mutta oli niin ymmällä,
että ei voinut lausua sanaakaan, ja kun Czarniecki syleili häntä,
alkoivat kyynelet tippua hänen silmistään hänen keltaisille viiksilleen.

— Mieluummin olisin kaatunut! — sanoi hän surullisesti. — Olen tottunut
taistelemaan rinnallanne, suuri johtaja, eikä voi tietää, miten vielä
käy.

— Herra Michal, älkää välittäkö määräyksestä! — sanoi Zagloba
liikutettuna. — Kirjoitan itse Sapiehalle ja annan hänen kuulla
kunniansa!

Mutta herra Michal oli ennen kaikkea sotilas, ja hän tulistui tästä
ehdotuksesta.

— Te olette ikuisesti partiolainen! Parempi olisi pitää suu kiinni, kun
ei ymmärrä asiaa! Virka velvoittaa!

— Oikein! — sanoi Czarniecki.



YHDESTOISTA LUKU.


Kun herra Zagloba tuli hetmanin eteen, ei hän vastannut tämän iloiseen
tervehdykseen, vaan pani kädet selän taakse, venytti huulensa ja alkoi
katsoa häneen kuin oikeamielinen, mutta ankara tuomari. Sapieha tuli
tuon ilmeen nähdessään vielä iloisemmaksi, sillä hän odotti jotakin
kujetta, ja kysyi:

— No, miten voitte, vanha vekkuli? Miksi nyrpistätte nenäänne kuin
tuntisitte pahaa hajua?

— Kaikkialla Sapiehan sotajoukossa haiskahtaa bigos [= liettualainen
ruoka, jossa on kaalia ja lihaa].

— Bigos? Kuinka niin?

— Sen vuoksi, että ruotsalaiset ovat hakanneet kaalipäitä!

— Ahaa! Se oli kohteliaisuus! Vahinko, että eivät teitä hakanneet!

— Minäpä olenkin palvellut semmoista kenraalia, joka antoi meidän
hakata, mutta ei meitä hakata!

— Hitto teidät vieköön! Kunpa olisivat hakanneet edes kielenne pois!

— Millä minä sitten ylistäisin Sapiehan voittoa? Hetmani synkistyi ja
lausui:

— Hyvä veli, älkää jatkako tuohon tapaan! On monia, jotka ovat
unohtaneet isänmaalle tekemäni palvelukset ja syyttävät minua. Jos
ei olisi tuota suunsoittamista, niin asiat voisivat luistaa toisin.
Sanotaan minun kemujen vuoksi unohtaneen vihollisen, mutta ei muisteta,
että tätä vihollista ei koko valtakuntamme kyennyt vastustamaan!

Zagloba heltyi jonkin verran hetmanin puheesta ja sanoi:

— Sellainen on tapa meillä, että aina kaikesta syytetään johtajaa. En
minä ole niitä, jotka pitävät kemuja pahana, sillä mitä pitempi päivä
on, sitä tarpeellisempi on vatsan kestitseminen. Herra Czarniecki on
suuri sotapäällikkö, mutta se vika hänellä minun ymmärrykseni mukaan
kuitenkin on, että hän tarjoaa sotajoukolle aamiaiseksi, päivälliseksi
ja illalliseksi vain ruotsalaisten lihaa. Hän on parempi johtaja kuin
kokki, mutta hän tekee pahasti, sillä semmoisella ruokolla paras
ritarikin pian kyllästyy sotaan.

— Oliko herra Czarniecki hyvin vihainen minulle?

— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan,
että sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: "Jumala johtaa asiat,
ei ihmisvoima!" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion.
Kunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä
olisi Aristidesten maa!

— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi
hetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse
sitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton,
mutta hän ei ole niitä miehiä.

— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha
semmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät
ole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.

— Olette siis tyytyväinen siihen, että olette taas luonani?

— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti
puhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.

— Heti käymme pöytään. Mitä herra Czarniecki nyt aikoo?

— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee
Stenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja
jalkaväkeä.

— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko
valtakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen
sinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.

— Ovatko ruotsalaiset uudelleen vallanneet Lublinin?

— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on
ollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö
pyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä
kuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni
pääsyä.

— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät.
Kun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin
sieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.

— Senkin turkkilainen!

— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen
mies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.

— Tehän olette vanhempi kuin minä!

— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen
nähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa,
teidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö.
Lupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä,
ja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.

— Hyvä on! — sanoi hetmani. — Minä menen kirjoittamaan kirjeet.

Hän lähti huoneesta.

Heti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen
arvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle
hankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita.
Sitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He
olivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä
liikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä
oli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin
luona sattuneen nolauksen muisto.

Alkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic
harjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan
hämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin
pään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian
oli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa
itse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa.
Toisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun,
että hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään
mukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa
olivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri
kiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa
laudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä
mihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta
myöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja
hänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:

— Kmicic on kuollut, Babinicz elää, ja eläköön hän!

Lublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa
Varsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir
hetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen.
Niinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta
pääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi
nyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi,
joka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi
Sapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi
ilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei
liian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut,
metsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä
kulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava
kymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli
kaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat,
kauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.

Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen
rykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien
rinnoista:

— Varsova! Varsova!

Huuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui
tiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: "Varsova! Varsova!"

Monet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa,
ja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki
pidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät
ristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he
seisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha
valkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen
ohi.

— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä
ensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme
ruotsalaiset pääkaupungista!

— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta
rinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!

Silmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät
hampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa
korkealle ja huusi:

— Eteenpäin!

Pragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt
selvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina
taivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät
ilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet
mitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen
kuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi
ja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta
kohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat
olleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan,
selittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin
oli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä
kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse
kaupunkia.

— Katsokaa tuota tornia aivan keskellä Varsovaa! — puhui hän. — Se
on arx regia! Jos eläisin yhtä monta vuotta kuin siellä olen syönyt
päivällisiä kuninkaan pöydässä, niin Metusalem olisi nulikka minun
rinnallani. Ei ollut kuninkaalla läheisempää uskottua kuin minä.
Saatoin valita staarostakunnista minkä tahansa yhtä helposti kuin
valitaan pähkinöitä ja jakelin niitä mieleni mukaan. Paljon miehiä
olen auttanut ylenemään, ja kun minä astuin sisälle, niin senaattorit
kumarsivat minulle syvään.

— Mahtava talo! — sanoi Roch Kowalski. — Ajatelkaahan, että nuo koirat
ovat anastaneet kaiken sen itselleen!

— Ja ryöstävät hävyttömästi! — lisäsi Zagloba. — Olen kuullut, että
he irroittavat seinistä ja lähettävät Ruotsiin pylväitä, jotka ovat
marmoria tahi muuta kallista kiveä. Vaikea on tuntea entisiksi
rakkaita nurkkia, ja syystäpä useat scriptores ovat maininneet tätä
linnaa maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä paitsi tätä on Ranskan
kuninkaalla komea linna, joka kuitenkin on hökkeli tähän verraten.

— Mutta mikä on tuo toinen torni lähellä sitä oikealla?

— Se on pyhä Jan. Sinne johtaa pylväskäytävä linnasta. Siinä kirkossa
minulle tapahtui ilmestys. Kun jäin sinne kerran vesperin jälkeen,
kuulin holvista äänen: "Zagloba, sota syttyy Ruotsin kuninkaan kanssa,
ja suuret calamitates ovat tulossa!" Kiiruhdin henki kurkussa kuninkaan
luo ilmoittamaan kuulemastani, mutta arkkipiispa pani vastaan ja sanoi
minulle: "Älä juttele tyhmyyksiä, olit juovuksissa!" Siinä se nyt on!
Tuo toinen kirkko tuossa vierellä on Collegium Jesuitarum, kolmas torni
kauempana on curia.

— Entä tuo komea talo vasemmalla linnasta?

— Se on pallatium Radziejowskianum. Sitä pidetään maailman yhdeksäntenä
ihmeenä, mutta rutto sen syököön, sillä sen seinien sisäpuolella juuri
alkoikin valtakunnan onnettomuus.

— Kuinka niin? — kysyivät useat äänet.

— Kun alikansleri Radziejowski joutui kiistaan vaimonsa kanssa,
niin kuningas asettui rouvan puolelle. Tiedätte, mitä ihmiset siitä
puhuivat, ja varmaa on, että alikanslerikin luuli vaimonsa rakastuneen
kuninkaaseen ja kuninkaan häneen. Silloin hän mustasukkaisuudesta meni
ruotsalaisten puolelle, ja sota alkoi. Olin tosin siihen aikaan maalla
enkä nähnyt asian loppuvaiheita, vaan kuulin siitä vain toisilta,
mutta sen tiedän, että kanslerin rouva heitteli siihen aikaan suloisia
silmäyksiä aivan toiseen mieheen kuin kuninkaaseen.

— Keneen sitten?

Zagloba kierteli viiksiään.

— Siihen samaan, jonka ympärillä kaikki pyörivät kuin kärpäset hunajan
ääressä, mutta minun ei sovi mainita hänen nimeään, sillä en ole
koskaan pitänyt kerskumisesta... Sitäpaitsi on mies jo vanhentunut,
vanhentunut ja kulunut kuin luuta lakaistessaan isänmaata puhtaaksi
vihollisista, mutta aikoinaan ei ollut minun veroistani komeudessa ja
hovitavoissa, niinkuin Roch Kowalskikin voi todis...

Zagloba katkaisi puheensa, sillä hän huomasi, että Roch ei voinut
mitenkään muistaa noita aikoja. Hän viittasi kädellään ja sanoi:

— Muuten, mitäpä hän tietäisi!

Sitten hän näytti sotureille vielä Ossolinskien ja Koniecpolskien
linnat, jotka olivat yhtä komeita kuin Radziejowskin palatsi, sekä
kauniin villa regian, mutta sitten aurinko laski ja pimeys peitti maan.

Varsovan muureilta kuului tykin pamahdus ja torvet antoivat pitkiä
merkkejä ilmoittaen vihollisen olevan tulossa.

Sapieha puolestaan ilmoitti tulonsa antamalla ampua musketeilla
rohkaistakseen kaupungin asukkaita. Sitten hän vielä samana yönä alkoi
viedä sotajoukkoaan Veikselin yli. Ensin menivät yli laudalaiset,
sitten Kotwicz joukkoineen, sen jälkeen Kmicicin tataarilaiset ja
sitten vielä kahdeksantuhatta miestä. Siten ruotsalaiset kaiken
anastamansa saaliin kera saarrettiin ja heidät estettiin saamasta
mitään lähetyksiä. Sapiehan tehtäväksi jäi vain odottaa toiselta
puolen Czarnieckin ja toiselta puolen kuninkaan tuloa ja pitää sillä
välin silmällä, että yhteys kaupungin ja muun maailman välillä pysyi
katkaistuna.

Ensimmäiset tiedot saapuivat Czarnieckilta, mutta ne eivät olleet
erikoisen ilahduttavia. Hän ilmoitti nimittäin miestensä ja hevostensa
olevan niin väsyneitä, että hän ei tällä hetkellä voinut ollenkaan
ottaa osaa piiritykseen. Warkan taistelun jälkeen hän oli ollut tulessa
joka päivä ja vuoden alkukuukausina taistellut ruotsalaisten kanssa
yksikolmatta suurta taistelua, pikku kahakoista puhumattakaan. Hän voi
luvata enintään pidättää sitä ruotsalaista armeijaa, joka Radziwillin,
kuninkaan veljen ja Douglasin johdolla aikoi Narvasta käsin tulla
piiritettyjen avuksi.

Ruotsalaiset valmistautuivat puolustukseen heille ominaisella tarmolla
ja nopeudella. Jo ennen Sapiehan tuloa he olivat polttaneet Pragan, ja
nyt he alkoivat ampua kranaateilla kaikkia esikaupunkeja. Palatsit,
kirkot ja talot syttyivät palamaan. Päivällä leijaili savu kaupungin
yllä synkkinä pilvinä, yöllä nuo pilvet punoittivat ja syytivät
kipinöitä taivasta kohti. Muurien ulkopuolella harhaili suurina
joukkoina kaupungin asukkaita, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä
eikä leipäpalaa. Naiset piirittivät Sapiehan leiriä rukoillen kyynelet
silmissä apua. Lapsia kuoli nälkään laihtuneitten äitiensä syliin. Koko
ympäristö muuttui kyynelten ja murheen laaksoksi.

Sapieha, jolla ei ollut jalkaväkeä eikä tykkejä, odotti odottamistaan
kuninkaan tuloa ja koetti sillä välin auttaa hädässä olevia
lähettämällä heitä vähemmän hävitettyihin seutuihin, joissa saattoivat
tulla jotenkuten toimeen. Muuten hänelle tuotti paljon huolta
edessä oleva piiritys, jonka hän ymmärsi vaikeaksi, sillä taitavat
ruotsalaiset insinöörit olivat tehneet Varsovasta lujan linnoituksen.
Muurien sisäpuolella oli kolmetuhatta oivallista sotilasta taitavien
kenraalien johdossa, ja ruotsalaisia pidettiin mestareina kaikenlaisten
linnoitusten piirittämisessä ja puolustamisessa. Surullisia ajatuksiaan
Sapieha haihdutti panemalla toimeen joka päivä pitoja joissa pikarit
kiersivät ahkerasti, sillä tällä kelpo kansalaisella ja oivallisella
soturilla oli se vika, että hän piti iloisesta seurasta ja lasien
kilinästä enemmän kuin mistään muusta, saattoipa laiminlyödä sen takia
virkatehtävänsäkin.

Auringon laskuun asti hän koko päivän työskenteli ahkerasti, lähetti
tiedustelijoita, kirjoitti kirjeitä, tarkasti itse vartijoita ja itse
kuulusteli vankeja. Mutta heti illan tultua alkoi hänen majapaikassaan
ilonpito. Ja kun hän pääsi hyvään alkuun, saattoi hän tehdä minkä
mitäkin. Hän lähetti kutsumaan upseereita, niitäkin, jotka olivat
vartiotehtävissä tahi määrättyjä lähtemään tiedusteluretkille, ja oli
tyytymätön, jos nämä eivät tulleet kemuihin. Tästä häntä ankarasti
nuhteli Zagloba, mutta iltaisin usein Zagloba itsekin kannettiin
kemuista tukkihumalassa Wolodyjowskin asuntoon.

— Sapja saisi vaikka pyhimyksen lankeamaan, — selitteli hän seuraavana
päivänä ystävilleen, — saati sitten minut, joka olen aina pitänyt
hauskasta seurasta. Hänellä näkyy sitäpaitsi olevan erikoisena
intohimona upottaa minuun erinäisiä pikareita, enkä minä voi käyttäytyä
niin moukkamaisesti, että loukkaisin isäntää. Olen jo tehnyt lupauksen
että ensi adventtina annan piestä itseäni, sillä vallattomuus vaatii
katumusta, mutta toistaiseksi minun pitää pysytellä Sapiehan seurassa,
etten joutuisi huonompaan seuraan.

Oli sellaisia upseereita, jotka ilman hetmanin silmälläpitoakin
suorittivat virkatehtävänsä, mutta oli niitäkin, jotka laiminlöivät
velvollisuutensa.

Vihollinen oli nopea käyttämään sitä hyväkseen.

Pari päivää ennen kuninkaan ja hetmanien saapumista Sapieha pani
toimeen tavallista komeammat pidot. Kaikki huomattavimmat upseerit
olivat läsnä. Hetmani selitti, että kemut oli nimenomaan kuninkaan
kunniaksi toimeen pantu. Skrzetuskien, Kmicicin, Zagloban,
Wolodyjowskin ja Charlampin luo tuli erityinen lähetti pyytämään,
että he olisivat läsnä, koska hetmani tahtoi erityisesti osoittaa
heille kunnioitusta heidän suurten ansioittensa tähden. Andrzej oli jo
nousemassa hevosen selkään lähteäkseen tiedusteluretkelle, niin että
lähettinä toimiva upseeri näki hänen tataarilaisensa jo menossa.

— Te ette voi osoittaa herra hetmanille semmoista epäkunnioitusta, että
kiittämättömästi jättäisitte noudattamatta hänen kutsuaan! — sanoi
upseeri.

Kmicic astui alas hevosen selästä ja neuvotteli toveriensa kanssa.

— Tämä sattuu hyvin sopimattomaan aikaan! — sanoi hän. — Olen kuullut,
että Babicin luona on nähty jokin huomattava ratsujoukko. Hetmani itse
on käskenyt minua lähtemään ja ottamaan selville, mitä joukkoa se on,
ja nyt hän kutsuu minua pitoihin. Mitä minun on tehtävä?

— Herra hetmani on lähettänyt käskyn, että Akbah-Ulan saa mennä
tiedusteluretkelle! — vastasi lähetti.

— Käsky on käsky, ja sotilaan on toteltava! — sanoi Zagloba. — Varokaa
antamasta huonoa esimerkkiä; älkääkä vetäkö päällenne hetmanin
tyytymättömyyttä!

— Ilmoittakaa, että tulen! — sanoi Kmicic lähetille Herra Sapieha otti
tapansa mukaan vieraat avosylin vastaan. Koska hän jo oli tullut hieman
liikutetuksi juodessaan maljoja vieraittensa kunniaksi, ryhtyi hän heti
leukailemaan Zagloban kanssa.

— Päivää, herra ylijohtaja! — sanoi hän.

— Päivää, herra juomanlaskija! — vastasi Zagloba.

— Koska nimitätte minua juomanlaskijaasi, niin annan teille sellaista
viiniä, joka jotakin tekee!

— Kunhan ei ole semmoista, mikä tekee hetmanista juomarin!

Muutamat vieraista hätkähtivät tuon kuullessaan mutta Zagloba oli
rohkea puheissaan aina, kun näki hetmanin hyvällä päällä. Sapieha
puolestaan piti hänestä niin paljon, että ei suuttunut, vaan nauroi.

Pidot olivat hauskat. Itse herra Sapieha esitti tavan takaa
vieraittensa maljoja, juotiin kuninkaan, hetmanien, molempien kansojen
sotajoukon, herra Czarnieckin ja koko Puolan malja. Innostus ja
äänenpito kasvoi kasvamistaan ja pistettiin lauluksi. Ulkopuolelta
kuului myös kovaa ääntä, vieläpä aseitten kalskettakin. Siellä
palvelusväki oli joutunut keskenään tappeluun sapelit kourissa.
Joitakin aatelismiehiä hyökkäsi ulos palauttamaan järjestystä, mutta
melu tuli vain kovemmaksi.

Äkkiä alettiin ulkona huutaa niin kovasti, että huoneessa-olijat
vaikenivat.

— Mitä se on? — kysyi eräs päälliköistä. — Palvelusväki ei voi pitää
sellaista meteliä!

— Hiljaa, hyvät herrat! — sanoi hetmani levottomana ja kuunteli...

Yht'äkkiä kaikki ikkunat alkoivat täristä tykkien ja muskettien
paukkeesta.

— Uloshyökkäys! — huudahti Wolodyjowski. — Vihollinen hyökkää!

— Hevosten selkään! Aseihin!

Kaikki syöksähtivät ulos. Ovessa syntyi hetkeksi tungos. Sitten
upseerit juoksivat avoimelle paikalle ja kutsuivat palvelijoitaan
tuomaan heidän hevosensa.

Mutta yleisessä sekamelskassa ei ollut helppo löytää omaansa. Edempää
pimeästä alkoivat monet äänet huutaa:

— Vihollinen on kimpussamme! Herra Kotwicz on tulessa!

Kaikki kiiruhtivat joukkojensa luo ollen taittaa niskansa pimeässä.
Koko leiri oli jo hälyytetty jalkeille. Kaikilla ei ollut hevosiaan
käsillä, ja se synnytti hämminkiä. Jalka- ja ratsuväki sekaantui
toisiinsa pääsemättä selvyyteen, kutka olivat omaa väkeä ja kutka
vihollisia. Huudettiin ja meluttiin yön pimeydessä. Jotkut alkoivat jo
huutaa, että Ruotsin kuningas nyt oli hyökkäämässä koko sotajoukkonsa
kanssa.

Itse asiassa oli ruotsalainen hyökkäysjoukko tällä välin käynyt rajusti
Kotwiczin miesten kimppuun. Onneksi hän itse ei pienen pahoinvoinnin
takia ollut voinut mennä kemuihin ja saattoi aluksi jotenkuten
torjua hyökkäyksen, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä ylivoima ja
muskettituli pakotti hänet peräytymään.

Ensimmäisenä tuli hänen avukseen Oskierka rakuunoineen. Mutta hekään
eivät kestäneet vihollisen hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä
jättäen jälkeensä kaatuneita. Kahdesti Oskierka pysähtyi tekemään
vastarintaa ja kahdesti hänen joukkonsa hajoitettiin. Viimein se
hajaantui kokonaan, ja ruotsalaiset tunkivat vastustamattomana
virtana hetmanin majapaikkaa kohti. Yhä uusia rykmenttejä tuli
kaupungista taistelukentälle. Jalkaväen jäljessä saapui ratsuväkeä ja
kuljetettiinpa kenttätykkejäkin. Todellinen taistelu näytti olevan
syntymässä.

Sillä välin oli Wolodyjowski kiiruhtaessaan hetmanin luota puolivälissä
matkaa kohdannut laudalaisensa, jotka, aina valppaina, olivat
lähteneet laukauksia kohti. Heitä johti Roch Kowalski, joka myöskään
ei ollut kemuissa, koska häntä ei oltu kutsuttu. Wolodyjowski käski
kiireesti sytyttämään muutamia latoja valaisemaan taistelupaikkaa
ja kiiruhti taisteluun. Matkalla häneen yhtyi Kmicic mukanaan
peloittavat vapaaehtoisensa ja se osa tataarilaisia, joka ei ollut
tiedustelumatkalla. He saapuivat parahiksi pelastamaan Kotwiczin ja
Oskierkan tuhosta.

Ladot paloivat jo, ja nyt oli niin valoisaa kuin päivällä. Laudalaiset
Kmicicin avulla hyökkäsivät ruotsalaisen jalkaväen kimppuun, ja alkoi
taistelu miekoilla. Ruotsalaisten avuksi tuli ratsuväkeä, ja he
puolustautuivat urhoollisesti, mutta heitä kaatui niin sankat parvet,
että syntyi häiriötä riveissä. Kmicic syöksyi hurjapäisine miehineen
pahimpaan temmellykseen, Wolodyjowski teki kuten aina puhdasta jälkeä,
ja hänen rinnallaan kamppailivat molemmat Skrzetuskit, Roch Kowalski ja
Charlamp.

Torjuttujen ruotsalaisten avuksi riensi uusia rykmenttejä, mutta
Wolodyjowski ja Kmicic saivat apua Warikowiczilta, joka oli lähellä
ja pian oli saanut joukkonsa järjestetyksi. Viimein sai hetmani koko
sotajoukon taistelujärjestykseen ja aloitti hyökkäyksen. Syntyi, ankara
taistelu koko rintamalla, joka ulottui Mokotowista Veikseliin.

Silloin Akbah-Ulan, joka oli ollut tiedusteluretkellä, ilmestyi hevonen
vaahdossa hetmanin eteen..

— Effendi! — huudahti hän. — Ratsuväkijoukko on tulossa Babicista
kaupunkiin kuormien kanssa ja pyrkii muurien sisäpuolelle!

Sapieha ymmärsi nyt silmänräpäyksessä, mitä tuo hyökkäys Mokotowista
päin tarkoitti. Vihollinen tahtoi vetää toisaalle Blonskin tienoilla
olevat joukot, jotta nuo saapuvat ratsumiehet ja elintarvekuormat
pääsisivät kaupunkiin.

— Rientäkää Wolodyjowskin luo! — huusi hän Akbah-Ulanille. — Sulkekoot
laudalaiset, Kmicic ja Wankowski niiltä tien! Lähetän heille heti apua!

Akbah-Ulan kannusti hevostaan, ja hänen jälkeensä lähti toinen ja
kolmas sananviejä. Kaikki tulivat Wolodyjowskin luo ja toistivat käskyn.

Wolodyjowski kääntyi heti ympäri, Kmicic tataarilaisineen saavutti
hänet, ja Warikowicz seurasi jäljessä.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lähes kaksisataa kuormaa oli jo päässyt
portille, ja niitä seuraava oivallinen ratsuväkiosasto oli melkein
kokonaan linnoituksen tykkien suojassa. Vain takajoukko, noin sata
miestä, ei vielä ollut päässyt tykkien turviin. Mutta sekin ratsasti
täyttä laukkaa.

Kun Kmicic näki ne palavien latojen valossa, päästi hän niin
läpitunkevan ja kamalan huudon, että hevoset hätkähtivät. Hän oli
tuntenut ne Boguslawin ratsumiehiksi, samoiksi, jotka Janowon luona
olivat ratsastaneet hänen ja hänen tataarilaistensa yli.

Unohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun
jättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina
ratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa.
Samassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään
takajoukon muusta joukosta.

Tykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa
pulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja
Kmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään
pelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas
hevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä
antautuvansa.

Vapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan
jatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja
ankara ääni:

— Ottakaa ne elävinä! Ottakaa vangiksi!

— Ottakaa ne vangiksi! — huusi Kmicic.

Sapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa
vangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin
kiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.

Everstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä,
Wankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa,
joita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä
kuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi
Kmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden
joukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin
sapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej
oli epäluuloinen.

Äkkiä huudahti yksi tataarilaisten taluttamista vangeista hänelle:

— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun
päästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!

— Hassling! — huudahti Kmicic.

Hassling oli skotlantilainen ja oli aikoinaan palvellut Vilnon
vojevodaa. Kmicic oli oppinut tuntemaan hänet Kiejdanyssa ja piti
hänestä.

— Päästä vanki! — huusi hän tataarilaiselle. — Ja astu itse alas
hevosen selästä!

Tataarilainen hyppäsi nopeasti satulastaan, sillä hän tiesi, että oli
vaarallista kuhnailla, kun Kmicic jotakin käski.

Hassling kiipesi huohottaen tataarilaisen korkeaan satulaan.

Äkkiä Kmicic tarttui hänen ranteeseensa, puristi sitä niinkuin olisi
tahtonut murskata sen ja kysyi tuskin hengittäen:

— Mistä tulette? Sanokaa heti, mistä tulette! Jumalan tähden, pian!

— Taurogista! — vastasi upseeri.

Kmicic puristi hänen kättään vielä kovemmin.

— Entä... onko neiti Billewicz... siellä?

— On!

Andrzejn puhe kulki yhä vaivalloisemmin, sillä hän kiristi yhä enemmän
hampaitansa.

— Ja... mitä on ruhtinas hänelle tehnyt?

— Ei ole saanut mitään aikaan.

Seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua Kmicic otti päästään
ilveksennahkaisen lakkinsa, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi:

— Olen haavoittunut kahakassa ja verenvuodosta heikontunut...



KAHDESTOISTA LUKU.


Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan.
Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta
taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin
rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita,
mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se
jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat
hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat
tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat
kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta",
joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit
lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut
sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin
suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös
tavallista tarkempiin varokeinoihin.

Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen
johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän
tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen
Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon
tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja
syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.

Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen
mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja
oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien
tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui
vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.

Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin
sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä
kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun
jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä
kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi
kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä
yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran,
että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion
Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai
kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen
lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat
hartaasti kutsuneet.

— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.

— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä
valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa
leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen
päällikkö, — vastasi Zagloba.

— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin
Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen
luokseen.

— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan
Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän
tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä
eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun.
He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet
huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole
Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän
ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat
paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas
eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin
rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.

— Missä kuningas sitten on?

— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit
ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli
uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin
saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana
olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois
satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.

Keskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.

— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.

— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.

— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.

— Ettekö te sitä tiedä?

— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka
ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri,
olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.

— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.

— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa,
kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille
eikä minulle!

— Niin teenkin, jumal'auta!

— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija
vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä
te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.

Molemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.

— Onko teillä jokin keino?

— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin
tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin
keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään,
saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle
pikari simaa, sillä täällä on kuuma!

— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!

— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa
kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!

— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä
eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi
Kmicic.

— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen
kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja
tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä
piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme
sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme
eikä hetmaneja.

— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota,
joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas
lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun
armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.

— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?

— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on
myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei
voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja
omavaltaisia.

— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.

— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä
piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.

— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa
vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.

— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. —
Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä,
mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on
sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi,
mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut
höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!

— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle
silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä
hänelle sotilaallisesti kunniaa.

— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!

Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka
juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.

— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän
vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon
temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen
pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten
ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on!
Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat
hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana
ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen
mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut!
Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan,
sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!

— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.

Samassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.

— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy
Veikselin toisella puolen.

Kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.

Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat
tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten
tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja
ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija
kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti
kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi
vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui,
sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista
armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen
tyhjä ala.

Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle,
ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia.
Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun
varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja
ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli
päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu,
käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle
polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin
lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan
vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan
lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita.
Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi
kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta
syleili häntä.

Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli
yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän
painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka
ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta
joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen
yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään
empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut
henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.

Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties
saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan
pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla
varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan
huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla
huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja
rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:

— Vivat Joannes Casimirus!

— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!

— Vivat liettualaiset!

Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit
vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.

— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba
liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä
jo vetistelen!) Isämme!... Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt... nyt
häntä puolustaa satatuhatta sapelia... Oi, laupias Jumala!... En voi
puhua kyyneliltä... Eilen hän oli maanpakolainen, tänään... ei Saksan
keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.

Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän
huusi Rochille:

— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!

— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.

— Totta tämä on, totista totta!... Hyvät herrat, minä olen hävennyt
tämän valtakunnan puolesta... mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään
toiseen kansaan maailmassa!... Satatuhatta sapelia!... Saakoon joku muu
tämmöistä toimeen!... Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!

Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt
noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista
palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.

Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi
satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia
ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa
suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset
hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä
päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi
häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.

Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne
luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat
kahden viikon kuluttua.

Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan
kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että
ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi
tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua
kenraalia.

Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti
puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua
kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin.
Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä
hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin
hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että
kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas
ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista
ammusvarastoista.

Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti.
Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki
ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja
kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta
ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt,
kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat
linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt
Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin
hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään
rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton
kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit
seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg.
Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt
kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin
niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja
syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa
ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden
palkkarahoilla.

Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän
etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg
itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli
tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli
kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies,
jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä
nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli
Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa.
Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen
Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet
tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.

Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir
ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen,
varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin,
mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki
saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi
muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista
lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä
väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain
sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.

Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei
voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien
sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja
kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä
mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin
olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen
portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit
käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti
vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui
paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita,
myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä
kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa
tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin.
Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia
kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin
sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien
pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita,
joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten
kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn.
He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet
lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset
olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia
käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin.
Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä
vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa
ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät
sadoittain uhreja.

Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti
sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa.
Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua
hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa
ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin
vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä
päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva
Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella
omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret
sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.

Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan
pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden
eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin
vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli.
Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt
kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin
bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä
suunnalta tehdä väkirynnäkön.

Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan,
koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin,
mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat
johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt
toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti
sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.

Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä
viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä
niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas
oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.

Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston
palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen
vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä
multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun
oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen
vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat
heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi
kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät
juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien
luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan,
joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta
huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi
viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja
osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli
mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.

Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan
tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että
parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta
ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä
vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja
lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä
eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.

Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput
vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten
vallien suojaan.

Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten
käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla
tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä
tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa,
kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun
ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti
sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa
palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta
samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin
torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.

Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle
selostusta asiasta.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä
vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan
kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään
portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien
saavuttua.

Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin
kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:

— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?

— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.

— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä
tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään
sieltä!

— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi
Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä
ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on
varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen
kullassa!

— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä
kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.

Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti
tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä
useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena
kranaatteja.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,
Tiesenhausen!

— En näe mitään, teidän majesteettinne!

— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa
mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?

— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä
tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.

— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit...

— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä
kranaatteja putoilee kovin tiheään.

— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat
muutakin ajateltavaa!

Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä
myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin
nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.

Kuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:

— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat,
haluaa mennä hänen sijaansa?

Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan
läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.

— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä
ratsuväessä palveleva upseeri.

— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.

— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.

— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.

Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja
lähti ratsastamaan linnaketta kohti.

Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja
sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman
hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin
tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.

— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos
savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.

— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.

Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja
koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten
palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet
estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä
ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.

— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin
kaatua! — sanoi kuningas.

— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.

— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi
Tiesenhausen.

Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski
täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät
silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla,
tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:

— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake
valloitettu!

Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui
paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:

— Teidän majesteettinne!

— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.

— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo
toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan
ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!

— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.

— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.

Toisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:

— Siinä on ritarin uljuutta!

— Se vasta on sotilas!

Senjälkeen he sanoivat Grylewskille:

— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö
teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi
silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!

Grylewski vastasi:

— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa
vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun
on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties
kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta
sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" —
sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne
lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä
päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta
te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että
näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen
päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes
ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin
yllin kyllin tekemistä.

— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.

— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän
lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä
antaudu, kunhan saan syötävää!"

— Mutta voiko siellä olla?

— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut!
Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget
korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta!
Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy
pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat
makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta
laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet
tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi.
Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja
taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.

— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei
ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen
palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten
ruotsalaisten huomion.

— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, —
huomautti Tiesenhausen.

— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat
Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti
ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.

Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen
ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun
ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:

— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo
noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!



KOLMASTOISTA LUKU.


Tehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä
vastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä
kuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä
linnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat
jonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas
sai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa
halveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan
lannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain
tuli entistä suuremmaksi.

Mutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja
Czarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä
ja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa
ollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön.
Otaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi
viimeinen.

Suuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne
alkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten
haupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän
linnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.

Hän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin
kuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti
nuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun
hetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan
tahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta
pökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen
hallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen
molempien sotajoukkojen keskuudessa.

Muitten ritarien mukana onnittelivat häntä myös Wolodyjowski ja Zagloba.

— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari,
— miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä
sotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa.
Puhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut
liettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten
julmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea.
Sapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja
niiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki
oli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: "On vain
yksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz." Toiset yhtyivät heti
siihen.

— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi
Kmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan
vain, kunnes valloitamme Varsovan.

— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.

— Sen tiedän. Miten Ketling voi?

— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?

— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana
englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.

— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri
viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että
Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on
päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.

— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.

— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun
väkirynnäkkö on tulossa!

— Menkäämme siis nyt!

— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.

— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan
Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä
tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan,
jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat
heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli
lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli
kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä
jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli
kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen.
— Huomenna teette väkirynnäkön... Hyvä on terveitten olla!... Jumala
teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin
velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah,
millaista simaa! Tunnen elpyväni!

Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset
silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden
ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.

— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä.
Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean
teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada
kansalaisoikeus.

— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi
Hassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.
Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.

— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On
ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.

— Minä viihdyn hyvin täällä!

— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi
kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin
tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.

— Kysykää minulta, minä vastaan!

— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot
punastuivat.

— Joka päivä! — sanoi hän.

Kmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.

— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?

— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja
olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä
kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette
tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw
saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi,
siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun
he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin
rakastunut.

— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.

— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut.
Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä
lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas
Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat
ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä
uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan
valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me
vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.

— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi
Zagloba.

— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt.
Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit
kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja
vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli
vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo
itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta
neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia
neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut
Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet
säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti
vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään
tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että
neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.

— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän
paremmin kuin muut!

— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset
kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.

— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä
oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin,
ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan
hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se
kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo
oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille,
minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia;
jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan
voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen
neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä
ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä
lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja
ruhtinas...

— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.

— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi.
Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja,
nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli
neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni
ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja
huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana
sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet
monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella
rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän
jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.

Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä
hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.

— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole
kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.

— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät
tämän tytön! — huudahti Kmicic.

— Siksipä sanoinkin: "eikä se olekaan ihme", — vastasi Hassling.

— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa
Boguslawin hiljaisella tulella...

— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet
käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!

— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän
nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan,
huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti
hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä
jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin
koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin
pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös
Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa.
Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli
tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun
tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa
vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti
raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi
vielä samana iltana neiti Billewicziä.

— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.

— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka
hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta
kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri
kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin
Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.

— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla
äänellä.

— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella,
mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli
jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain
Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty
Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli
kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että
tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön,
ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että
Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne,
jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas
väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta
hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on
laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa
neitseellisen viattomuuden kukkasen.

— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.

— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.

— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme
mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on
tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.

— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.

— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. —
Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka
ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta,
oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä.
Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin
tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin
herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle
puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen
oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä
ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili
hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.

— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.

— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.

Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori
skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.

— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa,
mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!

— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.

Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle
ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta,
hän sitten kohta taas jatkoi:

— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin
että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia.
Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui
asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi
tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin
joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin
hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon,
että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja
pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli
miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä
tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui
taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on
myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle
retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä,
oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet
luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on
ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei
voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa
uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien...

— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.

— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona
kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin
Taurogiin.

Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti
viiksiään. Viimein hän sanoi:

— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten
joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!

— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään
pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te
huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on
sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että
se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa
sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja
lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin
taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.

— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.

— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä
kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että
häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään
häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on
erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset
taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi...

— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.

— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi
Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen
läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on
kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen
ainakin sata kertaa.

— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain
saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat,
jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä
Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein
kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin
ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli
loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin?
Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa
tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa
ennemmin tai myöhemmin jotakin.

— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas
Wolodyjowski.

— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling,
— ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti
Taurogissa...

— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.

— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle,
niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla
kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.

— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.

— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo
saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.

— Ja hänen nimensä on Sakowicz.

— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?

— Niin... miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä,
mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat
pitkin Zagloban pintaa.

— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti
Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä
ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta
mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä
ärsyttääkseen... mene tiedä... minulle vain kertoi salaisesti eräs
kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi
suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan
piakkoin...

Tässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan
lopussa.

— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän
kiireesti.

Wolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:

— Minne he aikovat paeta?

— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn... Ah, en jaksa puhua.

Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti,
joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun
paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:

— Käsky asettua paikoilleen huomista rynnäkköä varten!

— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.

— Haa, huomenna! Huomenna!

— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono
väkirynnäkköpäivä... Piru vieköön moisen helteen... Jumalan äiti!
Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka
antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme... Vaan kylläpä tykit
nyt pitävät ääntä!... Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin...
toista on avoin taistelutanner...

Taas ilmestyi uusi upseeri ovelle.

— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.

— Olen!

— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!

— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät,
että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet
törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä
tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä
itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan
syöksyn suin päin taisteluun... Minkäpä luonnolleen taitaa!... Hyvä on
hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen!
Haa, huomenna! Huomenna!... Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo
järjestelee kirjojaan... Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia
pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten... Uhhuh, huomenna!



NELJÄSTOISTA LUKU.


Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi
nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti
kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen
lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon
Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia
arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin
varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.

Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen.
Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan
oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena,
olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen
varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo,
jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi
päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi
suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin
puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien
kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja
lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli
valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen
taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.

Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa
ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin
rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat
muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä
tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista
vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle
kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän
vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin
ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.

Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen,
kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan
johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan.
Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret
tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan
perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon,
mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja
kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.

Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä
häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin
taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun,
masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.

Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie
Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta
masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä
ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen,
taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen
viimeiseen mieheen.

Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri
ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen,
ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät
eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja
Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun
heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta
puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui
kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi
linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan
murhaavalla tulella.

Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen:
"Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä
ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla
ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli
silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja
viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka
liikahteli ja pyöri omassa veressään.

Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta.
Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin
ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin
ratkaisi taistelun tuloksen.

Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt
luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi
läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli
saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä
tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä
vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen
joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen
eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen
myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja
verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin
toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli
täyttänyt epätoivo ja raivo.

Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin
helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja
savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet
kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa
voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat
heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin
aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista
sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa
olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä
tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin
mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan
portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa
miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita
seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin.
Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä
mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että
hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä.
Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin
kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että
siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.

Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen
ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!

Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti
laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri
mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse
sytytyslangan ja komensi:

— Syrjään! Seinien viereen!

Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan.
Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut
murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja
vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta
isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.

Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret
painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui
paljastaen ammottavan aukon.

Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko
tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli
valloitettu.

Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea
käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen,
käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat
jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi
alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta
masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa.
Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä
annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita,
että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja,
mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät
niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut
ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat
väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän
kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen,
mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman
alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän
maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja
muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla
kasvoillaan tätä kuolemaa.

Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen
syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet
hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa
Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet
kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan
olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä
ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se
kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa.
Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat
puistoon ja palatsiin etsimään saalista.

Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus
suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä
hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka
katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.

Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät
olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo
laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan
käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja
kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet
olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.

— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.

Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen
rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.

Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan.
Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja
joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille
ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba
jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella
häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä,
kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi
raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä
kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa,
kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä.
Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja
hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät
pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:

— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!

Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine
miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat
toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan.
Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui
kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän
veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän
Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch
Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa
apinain syleilystä.

— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.

— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista
miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman
minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa
ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain
arvoisia!

— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä
seisova upseeri.

— Simiarum destructor! — huusi toinen.

— Victor! — lisäsi kolmas.

— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!

Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä
rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset
vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun
syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin.
Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien
paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. —
Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.

Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi
nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen
ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle
ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan
portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.

— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli
melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt
ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa
kohti suunnattujen tykkien suut.

— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.

— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä!
Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon
hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin
enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo
häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään
apinain kuninkaaksi!

— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.

— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien
palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!

— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.

— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.

Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien
ääressä.

— Laukaiskaa!

Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi
kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa
ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa,
ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon
sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan
pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet
miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme!
Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu
yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään
lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön
helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja
ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia
huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:

— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!

Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta
samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin
joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä
hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan
sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren
lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa:
"Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon
kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa,
ruotsalaisille ikuista lepoa.

Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse
Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi
palatsin edustalle.

— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että
se kuuluu yli pauhun ja melun.

— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä
vojevodan eteen. — Minä!

— Nimenne?

— Zagloba!

— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa
verisen sapelinsa kärjellä porttia.

— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit
muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!

Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin —
ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.

Samassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:

— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!

Ruotsalaisten tuli heikkenee yhä.

— Seis! — komentaa vojevoda.

Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä
ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.

Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky
kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat
muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg
vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.

Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia
lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät
väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten
seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä
laukkaa kuninkaan luo.

Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän
pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni
ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava
puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen
ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa,
kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen
sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja
haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset.
Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä
perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti
jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw
Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun
ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.

Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot
alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että
pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia
myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja
leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset,
olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin
mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen
lähtöä.

Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki
sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita
näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat
niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi
heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia
komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi
kaupungista mitään saalista.

Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö
keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille.
Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän
jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan
kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin
askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin
sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat
heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten
tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä
niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä
asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.

Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton
ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko
kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan
puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu
kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:

— Wittenberg saapuu! Wittenberg!

Siinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine,
Lewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat
uteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta
nuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän
todellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat
kasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset,
joiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä
nenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään
musta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan
pikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset
vitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä
osoittivat hänen korkeata asemaansa.

Ratsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän
esikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat
nostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen
kalpeilla huulillaan.

Mutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja
kaikkien huulilla oli sana: "Wittenberg! Wittenberg!"

Hetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka
muistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja
silloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta.
Tuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä
voimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi
voinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.

Puolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat
katseita kuninkaaseen.

— Mitä se on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jan Kasimir.

Silloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen
jyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto,
kun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon
paisteessa.

— Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi kuningas toistamiseen.

Ei kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi
lähinnä Sapiehaa:

— Se on Zagloba!

Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet
tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies
niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa
puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän
nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin
halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja
vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi
pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli
kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti
täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan
palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun
päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka
välttämättömästi seurasi voittoa.

— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo
viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä
vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat
Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat,
ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui
sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei
silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta,
säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme
omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme
isättömiksi... (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja
tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä
on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä
hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme
pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen,
kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni,
missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain
häpäisijä!... Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden
iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä
Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja
kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä
vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt!
Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken
minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne!
Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!

Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta
hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi
vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi
sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi
Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi
hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan
puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos
se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy
näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan
huomaakaan, mistä on kysymys.

Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun
sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan,
ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti
ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille!
Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä
verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin
sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista
esikuntaa.

Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä
oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. —
"Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä
sanaansa!"

Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä
paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa.
Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia
kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot
tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit,
palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi
paholaisten kuin ihmisten näköisinä.

Myöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin
palttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä —
tuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin
monen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo
vanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui
pois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat
hervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille
vitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä
lähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka
puolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.

Muut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin
soturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki
silmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi.
Hänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin
täysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot
sekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät
aikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä
läpipääsemättömänä muurina.

— Kuninkaan luo! — huusi pieni ritari.

Ja he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka
huitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he
työntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin
susien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.

Wolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä
Wilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja
yhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.

Mellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin
yhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko
välittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit
hänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei
ollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja
niinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun
pyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan
kuninkaan jalkojen luo.

Siinä hän lankesi polvilleen ja tarttuen kuninkaan jalustimeen huusi:

— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän
kuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu,
pelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!

Nähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi
vastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:

— Rauhoittukaa, herra sotamarski!

Mutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä
oli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui
uhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa
ja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön,
mutta miten päättyisi kaikki tämä?

Kuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään
raivostuneena nostoväen kurittomuudesta.

Kansleri Korycinski sanoi:

— Teidän majesteettinne, täytyy noudattaa sopimusta.

— Tietysti! — vastasi kuningas.

Wittenberg, joka koko ajan oli katsonut heihin kääntämättä silmiään
muualle, päästi helpotuksen huokauksen.

— Teidän majesteettinne! — huusi hän. — Luotin sanaanne kuin Jumalan
sanaan!

Siihen sanoi vanha kruununhetmani Potocki:

— Miksi sitten te itse olette rikkonut niin monta valaa, niin monta
sopimusta ja antautumisehtoa? Niinkuin kohtelee toisia, niin tulee itse
kohdelluksi... Miksi vastoin antautumisehtoja otitte vangiksi Wolffin
rykmentin?

— En minä sitä tehnyt, sen teki Müller! — vastasi Wittenberg.

Hetmani katsoi häneen halveksien ja kääntyi sitten kuninkaan puoleen.

— Teidän majesteettinne! En puhu tätä kehoittaakseni myös teidän
majesteettianne rikkomaan sopimuksen, sillä jääköön sanansa syöminen
heidän ansiokseen.

— Mutta mitä on tehtävä? — kysyi kuningas.

— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta
aatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi
ennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen
sotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa... Kuulkaa, teidän
majesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!... Täytyy ensin saada hänet
turvaan... Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä
pitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!

Silloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui
mahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:

— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja
olkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä
suojelen aatelilta... Koettakootpa vain riistää häntä minulta!

— Mutta kuinka saatte suojelluksi hänet matkalla sinne? — kysyi
kansleri.

— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole
jalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!

— Ei ole muuta neuvoa! — sanoi kansleri.

— Ottakaa hänet sitten, herra staarosta! — päätti kuningas.

Mutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut
vaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.

— Tätä me emme odottaneet! — sanoi hän.

Potocki viittasi kädellään tielle ja sanoi:

— Olkaa siis hyvä ja menkää, me emme teitä pidätä, tie on avoin!

Wittenberg vaikeni.

Kansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle
aatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään
Zamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo
tiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo
suuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja
valloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.

Kuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei
ollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti
nostoväen ainainen kurittomuus.

Czarniecki pihisi kiukusta.

— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma
huomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee
kehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä
tuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.

— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi
kuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo
suorittaneensa tehtävänsä.

— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä
revittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.

Käskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että
myrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin.
Häntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin
parista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että
kuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään
toivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli
antanut toimittaa messunkin.

Viikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan
vallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat:

— Antakaa kuuluttaa, että herra Zagloban ei enää pidä piileksiä, sillä
me kaipaamme jo hänen sutkauksiaan!

Ja kun Czarniecki tämän johdosta ilmaisi tyytymättömyyttä, lisäsi
kuningas:

— Ken tässä maassa tahtoo olla yksinomaan oikeamielinen eikä ollenkaan
armahtavainen, sillä pitäisi olla sydämen asemesta kirves rinnassaan.
Ei missään rikota niin helposti kuin täällä, mutta ei missään myöskään
tehdä niin nopeasti parannusta!

Näin puhuessaan kuningas ei niin paljon ajatellut Zaglobaa kuin
Babiniczia. Tuo nuori ritari oli juuri edellisenä päivänä anonut
kuninkaalta lupaa saada lähteä Liettuaan. Hän sanoi tahtovansa nostaa
siellä kansan sotaan ja ahdistaa ruotsalaisia niinkuin hän aikoinaan
oli ahdistanut Chowanskia. Koska kuninkaalla muutenkin oli aikomuksena
lähettää sinne sodankäyntiin harjaantunut upseeri, oli hän suostunut
pyyntöön. Hän siunasi Kmiciciä ja kuiskasipa vielä hänen korvaansa
toivotuksen, joka sai nuoren ritarin kiitollisena lankeamaan kuninkaan
jalkoihin. Tämän jälkeen lähti Andrzej heti hetkeäkään hukkaamatta
matkalle itää kohti. Saatuaan runsaan lahjan salli Supanhazy hänen
ottaa mukaansa vielä viisisataa uutta tataarilaista, niin että
Kmicicillä oli mukanaan puolitoista tuhatta oivallista miestä, joitten
kanssa saattoi todella ryhtyä jotakin hommailemaan. Nuoren miehen
mielen täytti halu taisteluihin ja sotaisiin töihin, ja kunnian
saavuttamisen toiveet hymyilivät hänelle. Hän kuuli jo hengessään,
kuinka koko Liettua kunnioittaen ja ihmetellen mainitsi hänen nimeään.
Hän kuuli myös, kuinka sitä lausuivat erään rakastetun olennon huulet,
ja hänen sielunsa sai siivet.

Jo senkin vuoksi hän vielä lähti matkaan niin iloisin mielin, että
kaikkialla, minne hän saapuisi, hän saisi ensimmäisenä kertoa sanoman,
että ruotsalaiset on voitettu ja Varsova valloitettu. Varsova on
valloitettu! Missä vain hänen hevosensa kaviot kopisivat, siellä
alkoi koko ympäristö kaikua näitä sanoja, siellä kansa tervehti häntä
kyynelsilmin tiellä, siellä kaikuivat kirkkojen kellot ja laulettiin
"Te Deum laudamus!" Kun hän kulki läpi metsien, niin niiden tummat
hongat, kun hän kulki ohi peltojen, niin niiden kullankeltainen vilja
tuulessa aaltoillen tuntuivat hänelle humisten toistelevan samaa
riemullista sanomaa:

— Ruotsalaiset on lyöty! Varsova on valloitettu! Varsova on valloitettu!



KUUDES KIRJA;



ENSIMMÄINEN LUKU.


Vaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä,
niin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille
kaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että
hän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.

Ruhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz,
ja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen
vankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.

Tämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän
kyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju,
että tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois
suunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin
kanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:

— Sakowicz, minä tulen hulluksi!

Mutta Sakowicz tiesi keinon:

— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää
mehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia
aineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.

Mutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä
oli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle
ilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen
vuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka.
Yhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi
kaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia
ilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä
muodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos
hän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon
uskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.

Toinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan
puoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta,
missä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja
saattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta
hän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä
mies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka
taivaaseen asti huutaisi kostoa.

Mutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt
Kuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä
hirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa.
Billewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti
ryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi
tämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.

Radziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla
välittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle,
niin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat
saattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea
tietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka
ja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.

Ruhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös
poliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen
itserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän
piti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä,
erinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana.
Oliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti
mukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten
naisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä,
mahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri
nimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan
tavallista aatelistyttöä?

Sitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun
tytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin,
hehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle
avoinna.

Väristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä.
Hän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi
väliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.

Ennen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa
huolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja
ajatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden
ja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin
sopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään
sattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä
varmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei
peloittaisi tyttöä.

Samalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut
merkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven.
Kaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän
huomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee
toista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi
siihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi,
jotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi
noihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja
myös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen
mukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa
tuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja,
tahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa
terävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen
oleskellessaan Ranskan hovissa.

Hän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin,
että taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen
yksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi
tulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.

Oleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli
tavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt
Kuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat
joutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne
keräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin
ruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi
sijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat
Taurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine
hoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.

Boguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina
olevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki
tottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan
hänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään
ottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw
elvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.

Kerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna
hopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma
sininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista
ritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä
oli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut
tarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain
joukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä
ja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat
voimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät
kunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon
hehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi
neidon käden huulilleen.

Toisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli
koirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna
keskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan
myös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle
avuksi.

Oleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä
veri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla
ihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli
häntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.

Joka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä,
ja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan
ruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista
olentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät
hänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä
sanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua... Lumous ympäröi neitoa
joka puolelta.

Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään
ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli
kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä
Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen
päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.

Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset
lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden
ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät
ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset
sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen
keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi
nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun
timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.

Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää
puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?... Karttaa nuorta ruhtinasta
oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen
kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään
lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta,
aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli
rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen
petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka
oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian
huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin
hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.

Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas
tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän.
Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz
tuomitulle armahdusta.

— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi
kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa!
Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään
kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja
unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!

Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru,
sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut
hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen
kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään
kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen
silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä
omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa
itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut
häntä unhottaa eikä vihata.

Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä
iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta
ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua
Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori
ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan
isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän
ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että
ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä
käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä
tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta
Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi
voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.

— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw
neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus
käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä
enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar
Ludwika säästää hänen henkensä.

Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,
joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan
ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle
kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu
täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että
kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän
ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa.
Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka
teki hyvää murheiselle sielulle.

Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta
ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan
asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen,
huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle
valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään
kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä
nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja
ihailua ruhtinasta kohtaan.

Hänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla
Radziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla
tämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen
käsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden
ja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän
ensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat
useamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon
kanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin
vesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli,
kiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta
ajattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.

Boguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli
olevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja
vihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin
oli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä
ja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli
rakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan,
tummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati
kunnioitusta.

Mutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauhea
unennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitä
Sakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.
Mutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.

Eräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha
oli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli
kuollut linnan raunioihin.

Kaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana
päivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan
ministereitä ja vaaliruhtinas.

Hän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan
alkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä.
Alettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw
oli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli
yhä ilmeisemmäksi.

Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla
Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän
tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet
voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.

Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen
suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi
mielellään hänen lähteä ja sanoi:

— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte
olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.

Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa
eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle
kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja
vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen
selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli
huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.

Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella
sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.

Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.

— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee
Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat,
että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet
hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?

Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.
Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:

— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!

— Minä?... — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.

— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni
auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki... teidän tähtenne.

Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa
kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan
luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui
kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun
polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!

— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään
nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette
puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette
minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?

Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen
ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös
surullinen kuin huokaus:

— Ah, neiti! Neiti!...

Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä
rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun
kuningattaren käskyä.

— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja
vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen
ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa
minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten
vältettävä paulat?

Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen
estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.

— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.

— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä
huomannut?

Oleńka peitti kasvot käsiinsä.

— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on
vain hyvyyttä hänen puoleltaan.

— Hyvyyttä!... toisti upseeri kuin kaiku.

— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä
onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani
uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt
hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia
ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.

Ketling päästi huokauksen.

— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

— Puhukaa!

— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson.
Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta
kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen
kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki,
mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät,
niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan
käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on
teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen
rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei
mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna.
Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää
antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan,
olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella.
Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole
maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan
en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään
ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat
teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!... Mutta ensiksi surmaisin
Sakowiczin... Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin
kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät
omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.

Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa
suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi
yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.

Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä
huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja
tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa
katseessaan.

— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala
minua auttakoon!

— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin
neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen
valitsemansa tie ei vie perille...

Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.

Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä
hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta
holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi
virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei
hän tahtonut siitä puhua.

— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen
kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan
puolella?

— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, —
että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa
saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.

Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat
vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan
kuluttua hän lisäsi:

— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat
haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.

Oleńka ei vastannut mitään.

Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta,
mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei
tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.

— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.

Upseeri alkoi lähestyä ovea.

Äkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

— Sana vielä, herra ritari!

— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus...

— Tunsittehan herra... Andrzej Kmicicin?...

— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä,
kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.

— Onko totta... puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic
oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?

— En tiedä... Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään
Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään
ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja
lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin.
Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille,
että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin
voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei
koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy
semmoiseen..." Muuta mitään en tiedä... Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas
kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin:
kai se niin oli...

Neiti Billewicz puristi yhteen huulensa.

— Kiitos! — sanoi hän.

Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.

Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua
mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon
petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja
kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu,
linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja
sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn
keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan?
Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta
kykenevätkö he häntä suojelemaan?... Kenties mukaan lähtisi myös
Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä,
jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja
kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa
liian kalliin hinnan?

Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen,
melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata
hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen
itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi
tuho ja häpeä?

Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli
hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina
vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena
pelastui Herodeksen vihan alta."

Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain
edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat
kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin
salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa
varma turvapaikka.

Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri
niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu
saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen,
eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi
vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit
ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet
herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin
vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.

Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan
olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä
että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli
neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.

Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä
Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken
oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.

Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!... Kunhan miekankantaja
vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.

Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi
— luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa
kaikki ihmiset, kaikki murheet...



TOINEN LUKU.


Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli
Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti,
eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää
ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi
viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin
joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja
vettä.

Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja
kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.

Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti
Oleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin
puristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!"
Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:

— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja
moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä,
mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön
vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi
emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala
minua rangaissut... Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai
sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!... Mutta
maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!

— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.

Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin
verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:

— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin
muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia.
Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja
vääräuskoisen linnassa!

— Hyvä! — vastasi neiti.

— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. —
Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on
pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit
yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä
siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!... Sinä olet
Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta
ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!

Sitten hän kääntyi neidin puoleen:

— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri
niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko
aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei
välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko
Puola on puolellamme!

Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä
rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai
hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia
erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.

Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin
luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti
kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin
talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä
Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä
olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava
siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja
ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan
kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan
olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen
päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään
ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon
keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin,
että ruhtinas Boguslaw oli poissa.

Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana
päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä
miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista
rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka
olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta
mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana,
jota hän olikin.

— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan,
niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.

— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi
miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken
peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme
Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.

— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää
sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten
antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan
tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.

— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.

Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat
lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan
kanssa seuraavana päivänä.

Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä
preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla
loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.

Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa
vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja
ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä,
ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.

— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, —
sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan
vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava,
tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta
vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut
vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole
itselläänkään.

— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi
kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista
rikkauksista.

— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä
minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän
kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta
maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat
kapinoitsijain käsiin.

— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle
korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.

— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!

— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz,
että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan
ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa
teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.

— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä
on?

— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties
on saman verran.

— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta,
mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan
aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.

— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän
aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.

— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!

— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.

— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä
aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin,
jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen
isänmaanystävän rahoilla!

Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli
vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli
joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä
keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen
harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan
kaksikin.

Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan
lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata.
Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson
kertoi, mistä oli kysymys.

Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka
olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja
luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.

Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri,
kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja
hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.

Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen
kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin
tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä
varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo
kylmyys johtui siitä.

Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten
tervehdysten jälkeen:

— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus
minua on kohdannut?

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan
kuolemasta? — vastasi miekankantaja.

— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo
tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus.
Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle
isänmaata rakastavalle kansalaiselle.

Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.

Mutta ruhtinas jatkoi:

— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää,
olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten
allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta
vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta,
että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin
suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen
olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa
ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä
ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut
kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen,
hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse
mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt
niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan,
ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen
perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan
vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni
tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa
serkkuni murhaajaa vastaan.

Tähän sanoi miekankantaja:

— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me,
se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset
tarkoitusperät.

Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää
Oleńkalle.

Ruhtinas huomasi tämän.

— Minua ei uskota! — ajatteli hän.

Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan
vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että
kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä
katsovat sopivaksi valehdella.

— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa
minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä
käteinen raha on minulle nyt tarpeen.

Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.

— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme
näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja
ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.

Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki
asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.

Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään
suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti
erinomaisen älykkäänä.

— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.

Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:

— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille
en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on
ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei
koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja,
mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten
mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka
hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan
molemmat ja tuomme kaikki rahat.

Boguslaw katsoi häneen terävästi.

— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja
jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.

— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti
Billewicz.

— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka
voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.

— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat
ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!

— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja
voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.

— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.

Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin
nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.

— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi
rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.

— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on
meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.

— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti
Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis
itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!

Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui
siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:

— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman
vartiostoa tahi minä en anna rahoja!

Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen
kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja
koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä
loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän
jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein
mahtavimmankin vihamiehen silmille.

Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan
ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus
sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?

Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä
tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta,
vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi
iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut
ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen
vaaraan.

Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei
koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä
hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi
ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti
kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa
hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja
hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana
piileksi tiikeri.

Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa
sokaisemana edelleen:

— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät
tunnetaan!... Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia
te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele
teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä
tapoja... senkin nulikka!

Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset
miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:

— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän
säätyoikeutenne!

— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.

— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.

Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja
paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän
väliinsä.

— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.

Ruhtinas pysähtyi.

Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät
säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta,
ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin
katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.

Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa
Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja
sanoi:

— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!... Sydämeni on niin täynnä
murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään,
ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa
huudahtaen:

— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!

Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa
huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan
sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin
tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan
kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat.
Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta
rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa
tyydytetyksi tahi kuolla.

Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän
sanoi:

— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani,
suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?... Ei koskaan
ennen minulle ole sattunut tällaista!...

— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin
paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!... Hahhahhah!

— Hölmö!

— Hyvä on!

— En tarvitse sukkeluuksianne!

— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön
ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa... miekankantajan nyrkin. Hyi
hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?

— Hölmö!

— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja
lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa
korkean arvon peloittaa itseään!

— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin
tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä
huonomminkin!

Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin
miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä,
joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:

— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea
perusoikeuksia?

— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö
omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka
suojelisi teitä.

— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!

— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut
minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä
suorastaan en voi hallita järkeäni... Kunpa olisitte nähnyt, miltä
hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!... Mutta tehän olette
tomppeli!... Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista,
pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa...

— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.

— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän
kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!... Menenkö
minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?

Sakowicz tuli vakavaksi.

— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!

— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen
rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän
ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"

— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!

— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!

— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun
neuvoani?

— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko
Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi!
Muuten en saa mitään aikaan... Riittää! Tässä on suuri asia
kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen
ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin
mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen
tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!

— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen
Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne,
sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää
vielä kyllä.

Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.

— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut
tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa...

— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!

Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen
kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:

— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut
ystäväksenne Sakowiczin!

— Mitä uutta! Mitä uutta!

— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli
pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja
siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan
koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä
varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut
luovuttaa samanuskoista.

— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!

— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua.
Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen,
ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin
kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän.
Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi,
ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi
sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen
lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi,
ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin _crescite et multiplicamini_. Minä
ensimmäisenä annan siunaukseni.

— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän
täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa.
Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta... Oi,
herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa
päästänne eikä palkinto jää tulematta... kyllä minä...

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti
Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä
vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä
rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle...
Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että
vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa
teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan
tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä
missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?

Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi
vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:

— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä
Sapiehaa vastaan.

— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti
selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi
sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas
tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät
voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.

— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.

Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei
kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin
vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti
hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.



KOLMAS LUKU.


Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.

— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni
viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa
talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä,
joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt
olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni
välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte,
että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä,
vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä
jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin
empien, ja sanoi:

— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras
hyvitys!

— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!

— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.

— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.

— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.

— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.

— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.

— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.

— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.

— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä
käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen,
jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt!
Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että
arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin
rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan
joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden...

Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.

— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?

— Teille nimenomaan, rakas ystävä!

— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää
rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei
ole lupa häntä häväistä!

— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa
vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa
minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!

Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli
vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi
hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin
ympärilleen. Viimein hän sanoi:

— Näenkö unta vai olenko valveilla?

— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin
tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas
Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari,
pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta,
pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.

— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne
tarpeeksi punninnut asiaa?

— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!

— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?

— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle
suvullenne?

— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä
vanhasta Roomasta, mutta...

— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti
ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme
voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään
kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin
ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se,
jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda,
nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä
neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä.
Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa,
niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka
hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on
aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi
kuin Billewicz?

Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.
Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:

— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne
jalomielisyyden!... Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota
erotusta uskonnoissa...

— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!

— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys
Jumalan siunauksesta!

— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo
kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään
ihanan pojantyttärenne takia.

Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä
valaissut.

— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta!
— sanoi hän.

Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja
kuiskutti hänen korvaansa:

— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!

— Hihihii!

— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.

— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien
näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa
yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun
Billewiczit noin kohoavat arvossa?

— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!

— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta
jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon
Sinun tahtosi!

— Amen! — lisäsi Boguslaw.

Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:

— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin
vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan
ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin
sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista,
oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle,
ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että
pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua
toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin
kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö
minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien
kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet
kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme
liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä
johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä
kehoittaa.

— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.

— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.
Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.
Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!

— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän
korkeutenne menee naimisiin?

— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt
minua epäisänmaallisuudesta... Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko
minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?

Miekankantaja mietti.

— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä,
vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.

— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja
mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun
veroiseni.

Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli
aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas
lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:

— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan
voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa,
sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli
pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja
paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.

— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!

— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin
mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.

— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!

Boguslaw hypähti pystyyn.

— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla
Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä,
minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten
mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden
päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä
valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan.
Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää
salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi
kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä
annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä
ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten
lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä!
Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!

Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi
pois huoneesta.

— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan
tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että
Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä
ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä... Mutta katsoipa
asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä... Hm! Se on ainoa
mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset
paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi
loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy
miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi
hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta,
mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.

Hän lähti Oleńkan luo.

Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.

— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän
Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan
puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun
sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi,
hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko
joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö
odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien
silmänsä ja pannen kätensä ristiin... Maltahan sinäkin! Suutelen silmät
päästäsi!... Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!...
Milloin Plaska voi saapua tänne?

— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.

— Ei kestä... Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa... Kun voisi
vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!... Onko teillä avioliittosopimus
valmiina?

— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne
nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin
teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?

— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä
tyttö sanoo... Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!

— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja
siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja
kauneuttanne.

— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani
sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.

Ruhtinas meni kuvastimen luo.

— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut
tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan
kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan
kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?... Tahtoisin
jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä...
suudella... päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan
Plaska ei eksyisi...

— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.

— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.

— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle
tuulelle.

— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!

He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän
hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni
yhä.

Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon
hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen
jalkansa vielä heikot.

Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen
ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin
että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat
runsaasti vahaa.

— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se
ennustaa?

— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.

— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!

— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.

— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan
puhuaksenne hengistä!

Syntyi taas äänettömyys.

Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti
Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi
seisomaan.

— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.

Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.

— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin
testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei
kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne
puolisoksi, koska ei teitä rakasta.

— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.

— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, —
mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.

— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.
— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?

— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —
Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi
Kmicicille.

— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!... Kyllä minä näytän teille
Kmicicin!

— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!

Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw
iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten
ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.

— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.

Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen
rintaansa vastaan ja sanoi.

— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen
sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti
äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi
häitä!

Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli
Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.

— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä
huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni
häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi,
tulkaa! Katsokaa!...

Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen
suulleen.

— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan
pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin
riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse
luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!

Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään
huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja
paiskasi hänet sohvalle.

Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin
tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:

— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa
asiansa?

Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen
tuli neiti Aleksandra.

Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan
epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.

Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja
alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.

Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi
ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän
kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla
onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.

Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.

— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.

— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.

— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä,
että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut
itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä
neiti Kulwiecia.

— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla
yläkerroksessa.

— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!

— En sinulle, palvelija! Pois!

Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.



NELJÄS LUKU


Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä
toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin
hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää
tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen
hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja
ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni
ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään
puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen,
josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.

— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.

— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?

— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta
niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne
vielä on heikko.

— Antakaa ne heti tänne... kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw
luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:

— Huomenna lähdemme Podlasieen.

— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.

— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!

Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului
danzigilaisen kellon tikutus.

— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —
Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.

— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn
niskoilleni, — vastasi Sakowicz.

— Koska neuvoitte hassutuksia.

— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka
heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.

Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.

— Luuletteko?... — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.

— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?

— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on
noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun
oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne.
Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?... Ei
ainakaan tyttö, sillä hän on siveä... eikä miekankantajakaan, sillä hän
on liian tyhmä...

— Vaikkapa tuo täti...

— Olisiko se mahdollista?

— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini
hänen kurkulleen ja... voitteko kuvitella, teidän korkeutenne... kun
tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.

— Näyttäkää!

— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En
tahtonut sitä enää koskettaa.

— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui... Riensin tytön luo
kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin... sen vain tiedän, että tyttö
huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin
suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet
osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa.
Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin
taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi
kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät
ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset...

— Entä senjälkeen?

— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa
pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani
hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan...
kuinka sanoisin... ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä
raukenemista... Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en
nyt puhelisi kanssanne.

— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin
näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin
hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.

— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt
lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.

— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen
korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.

— On pakkokin olla välittämättä... Mutta nyt olen vapaa koko himostani.

— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!

— Ei käy päinsä!

— Miksi?

— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on
kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat
ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat
pakko-otolla... Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin
niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä
rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse
huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun
ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja
turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.

— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän
ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi
minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija,
yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää
häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt
teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.

— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!

— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?

— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty
käskyni mukaisesti?

— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä
Kovnoon ja odotettava siellä... Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä
täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee
mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen
antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja
varsinkaan ei talonpoikia.

— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?

— On.

— Siis myös Paterson?

— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti
haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea
upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen
ottamasta osaa retkeen.

Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä
pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä
lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.

Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa
upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen
hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot
tekivät lähtövalmistuksia.

— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui
hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä
homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat
tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.

Tähän rohkeni Paterson lausua:

— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.

Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai
skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan
kasvot.

— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että
koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.

Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat
palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:

— Amen!

Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä.
Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä
kotiinsa.

Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet
sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka.
Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei
oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen
turvajoukon päällikkönä.

Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän
ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja
alkoi miettiä pakoa.

Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän
kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti
mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen
aikeet.

"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia
maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä
sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi
vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten
vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä
tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta,
ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi
sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan
teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja
haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että
sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan
palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat..."

Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja
huusi:

— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle
liikenee!

— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas
kirjeen silmiensä lähelle. "... Tämän rahasumman hakemisella en tahdo
teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan,
minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."

Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle.
Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa,
sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:

— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!

Mutta Oleńka sanoi:

— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta
on kohta täysi!



VIIDES LUKU.


Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä
lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi
sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli
niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.

Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi
vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he
alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.

Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes
Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen
sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea
suostuttaa.

Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään
saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin
tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin
nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa
vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta
vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla
oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi.
Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää
paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten
kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää
asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän
maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä
tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei
Boguslaw ollut koko Puolan valtias.

Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo
saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.

Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä
kunnioitusta ja ihailua.

Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin
onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten
paraneminen edistyy, Ketling vastasi:

— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.

— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen
osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti
tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin
palvelusaikanne päättyy?

— Vasta puolen vuoden kuluttua.

Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi
kauniilla silmillään ja sanoi:

— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle:
teidän pitää poistua täältä!

Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada
häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada
työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin
kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:

— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan
turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä
olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa,
minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja
hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta
kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.

Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan
kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja
vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:

— En voi, neiti! En voi!

— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen
Oleńka.

Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.

— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole
noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa.
Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani.
Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät
tuskan, joka on minulle ylivoimainen!

Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus
ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä
ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin
ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että
sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja
aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden
palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset.
En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani
lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen
olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan
porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä
mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli.
Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää
minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa
kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille
ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin
aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt
sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko,
mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä...
kunniaani en voi, en voi antaa!

Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut
aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen
jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että
viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.

Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut
paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet
lausutuksi sanaakaan.

Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi
toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa
onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti
käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui
tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti
hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen
viikkoon nousta vuoteesta.

Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä
vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä,
niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja
vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin
vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.

Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä
oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:

— Herran tähden, mitä kuuluu?

— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.

— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo
auttaa?

— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni
lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.

— Miksi, Herran nimessä?

— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!

— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —
Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!

Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.
Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:

— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa
mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen
lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!

Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli
miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:

— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes
kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän
näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja
itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke,
ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo
auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin
toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä
et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!

Oleńka pyyhki silmänsä.

— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.

— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on
mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.

— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman
pian miettimään!

Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat
saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.

Kauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin
ensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat
toivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta
miestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi
voittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä
vartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.

He alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika
odottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään
oltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.

Ketling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyä
Oleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:

"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona.
Muutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän menee
Tykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz."

Se vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava
ritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska
hän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista
ritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä,
mutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.

Hänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle.
Turhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että
ruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan
kanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut
hänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka
hänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.

Myöhemmät sanomat näyttivät osoittavan hänen pelkonsa aiheelliseksi.

Muutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossa
ilmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. "Koko
Podlasie", kirjoitti hän, "on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herra
Sapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan".

— Herra Sapieha joutuu myös tappiolle, — ajatteli tyttö.

Mutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma
toisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin
se tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin
legendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:

— Częstochowo! Częstochowo! — kulki suusta suuhun.

Sydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon
lämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan
Kuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan;
kranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat,
ruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän
kasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.

Kuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät
toisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin
myöhään.

— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me
olemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!

Sitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä
Itämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja
hurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin
syttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli
näyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.

— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka
hänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!

Boguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli
aivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin
jääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan
epävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan
kohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei
voinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz
tataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen
sanansaattajansa.



KUUDES LUKU,


Eräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten
saattamana neiti Anna Borzobohata.

Braun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko
tehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse
oli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin
hovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna
oli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin
semmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla
hiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli
Taurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan,
joka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan
kohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.

Anusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta,
sillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan.
Miekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi
häneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen
huudahtamalla:

— Kunnia Jumalalle korkeudessa!

— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette
kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja
minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut
tullut minua hakemaan... Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia,
sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra
Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.

— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään.
— Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan
suureksi soturiksi.

— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia
vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas
on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin
ahdistelevat ruotsalaisia... ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.

Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai
miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista
uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä.
Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.

Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo,
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Älkää itkekö... Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella... Mitä
te itkette?

Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui
kokonaan.

— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme
täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset...

— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?

— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.

— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti
itke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän
on hieno ritari ja pitää arvossa naisia.

— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! —
vastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei
ole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein
lurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra
Sapieha antaisi molemmille aika kyydin!

— Jos antaa, niin antaa... Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä
hänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni
nopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin
ja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua,
sillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.

— Näetkö nyt? Mitä sanoinkaan sinulle? — sanoi miekankantaja Oleńkalle.

— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia.
— Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran
luonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle
tataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan
minulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja
ruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin
nyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä
tulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt
ei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.

— Jo me koetimme! — sanoi Oleńka.

— Eikö se onnistunut?

— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. —
Lyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, mutta
hän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuo
Braun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.

Anusia loi silmänsä alas.

— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi
tulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.

— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui
miekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme,
tuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini
Wolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.

— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole
herra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä,
varsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa),
niin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään
niinkuin herra Kotczyc.

— Eiväthän he vain liene kaatuneet, kun ette nähnyt heitä?

— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi
puhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi.
Vaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi,
että jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä
vastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.

Miekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli
huoneessa pitkin askelin ja kysyi:

— Te siis tunnette hyvin herra Michalin!

— Kyllä, olemme monta vuotta olleet yhdessä.

— Varmaankaan se ei mennyt ilman rakastumista?

— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman
näköiseksi.

— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa,
sillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.

— Siellä on eräs, joka korvaa ne kaikki.

— Kuka se on?

— Herra Babinicz Witebskin vojevodakunnasta. Olette kai kuullut hänestä?

— En ollenkaan, ja se minusta on kummallista.

Anusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla
tapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi
sankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se
voisi olla.

— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden
nimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin
edespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on
valenimi. Hm! Babinicz!... Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä
kepposet Zamoyskillekin.

— Ah, hän on suurenmoinen! — huudahti Anusia.

Miekankantaja tuli hyvälle tuulelle.

— Niinkö? — sanoi hän asettuen kädet puuskassa Anusian eteen.

— Kenties te ajattelette, mene tiedä, mitä kaikkea? — sanoi Anusia.

— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?

— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että
hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten
rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.

— Suokoon Jumala!

— Minä sanon teille, miksi luulen niin... Joka kerta nimittäin, kun tuo
Babinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.

— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.

— Varmasti!... Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.

He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että
Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä
yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.

Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui
päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan
olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.

Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu,
kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea
vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla
mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta
jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.

Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi
kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa
sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen
tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He
puhuivat hänestä usein.

— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain
tataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina
käskevästi: "Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!" Kunpa hän samalla olisi
ollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa,
että hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin:
"Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!" Mutta jonkin ajan
kuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin
katsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo
valtasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa...

Oleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin
harmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli
toiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt
Jumalaa.

Mutta Anusia jatkoi viehättyneenä muistelemaan:

— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin
hetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon
näin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota
olisin pelännyt.

— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta
sitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.

— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin... hiukan vain... Hän itse
puhui minulle: "On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä
lakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi
lampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö."

— Mitä sinä hänelle siihen vastasit?

— Sanoin hänelle: "Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?"
Mutta hän vastasi: "En minä kysyisikään!" Mitä tuommoiselle voi
tehdä?... Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on.
Kysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut.
"Parasta on", — sanoi hän, — "olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä
kohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit... petturit!" Ja tämän
sanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut
painua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä... Mutta mitäpä
tästä, ei hän ole minua varten, ei ole!

— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on
semmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta
häntä, kun panet muitten päitä pyörälle!

— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan,
että hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta
pyhä Nikolaus ei vihastuisi.

— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän
itseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada
miesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo
upseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.

— Pyh! Braun ei koskaan suostu meitä päästämään.

— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden
silmänsä alas.

— Entä Fitz-Gregory?

— Hänen laitansa on samoin! — vastasi tyttö vielä hiljempaa.

— Von Irben?

— Samoin!

— Tepä vasta olette!... Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole
onnistunut selviytyä!

— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia
järjestyy ilman häntäkin.

— Ja te luulette, että he eivät pane esteitä, jos pakenemme?

— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen
silmiään.

— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas
lähtemään vaikkapa jo tänään! —

Ryhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi
odottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi
Samogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta.
Vierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät
päinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen
kaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka
ei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat
puolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja
ranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin
vahvojen sotaväkiosastojen turvissa.

— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi
Anusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan
kysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.

— Minä kokoan oman joukon!

— Ennenkuin sen olette saanut toimeen, olette jo menettänyt henkenne.

— Tietoja ruhtinas Boguslawista täytyy piakkoin saapua.

— Olen käskenyt Braunia ilmoittamaan heti kaikesta.

Braunilta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut minkäänlaista ilmoitusta.

Ketling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he
kerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä.
Nuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään
ruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä
pienestäkin voitosta.

— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi
Ketling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on
vaikea pelastua.

Muutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia.
Saatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko
väsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä
päivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua
ja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja
tapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän
ahdistajan olevan Babiniczin.

— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. —
Kuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä
mitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa
ansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin
sankari? Herra Andrzej!

Herra Andrzej!

— Mikä herra Andrzej? — kysyi Oleńka kalveten.

— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse
sanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra
Babinicz! Mikä sinun on, Oleńka?

Neiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin
karkoittaakseen pahan ajatuksen.

— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään
kuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas
Boguslawille, ja hänenkin nimensä oli... Andrzej.

— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me
muistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran
on syytä!

— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas
niin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän
saattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja
hevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.

— Tehkää niin, neiti, tehkää niin! — huusi miekankantaja innostuen.

— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä... Ehkäpä hänkin unhottaa
tuon arvottoman ja minuun rakast...

Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus
välähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja
sanoi:

— Mutta jos ei, niin minä otan herra Wolodyjowskin!



SEITSEMÄS LUKU.


Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana
saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi
neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina,
enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon
Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki:
sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa
oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli
vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun
tuoksinasta.

Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki
ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät
olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra
Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat
vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut
yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja
nöyryytettynä.

Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat
ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet
nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan
jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti
sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan
jälkeen muista.

Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten
asiat olivat.

— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko
herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille
seuduille.

— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri,
— sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka
sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja
Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei
ainakaan ole nopeata.

— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei
voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?

— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta.
Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt
ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja... Älkää
erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen,
että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen
sotaretkelle lähtöä.

Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu
lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun
jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen
ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt
Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä
tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu
kuin koiraa.

— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.

— Pidin velvollisuutenani...

Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut
Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän
olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.

— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että
tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole
kieltänyt teitä minua varoittamasta.

Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:

— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni
käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta
minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu
virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon:
Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin
surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan
apuun.

Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka
pidätti hänet.

— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian
puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia
palvelemaan!

— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos
en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on
myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt
hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa
hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan
kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin
jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi!
Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.

Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti
piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa
osoittautuivat turhiksi.

Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin
nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.

Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja
kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka
saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.

Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi
palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon
aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi
yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten
sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas,
nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon
hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.

Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan
ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän
aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun
sanomalla:

— No, kaikki meni hiiteen!

— Meni! — sanoi Sakowicz.

— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei
olisi tuonut sinne tuota Babiniczia... Älkää kertoko siitä kenellekään,
turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!

— Minä en kerro... Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä
kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille
saappaansa luona makaavana.

— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä.
Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin
sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo
käsissäni... ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan,
vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!... Hänen suonissaan täytyy
virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli
vallassani, oli... ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio
taistelussa.

— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.

— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet
nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta
rummun!

— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.

Ruhtinas alkoi nauraa:

— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!... Kaikki konnuutenne
olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska
katsella!

— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin
käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia,
ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti,
että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.

— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea,
mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.

— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte
näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa,
että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!

— Nuoraan!

— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.

— Riittää!

— Nöyrin palvelijanne!

— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat,
ja palauttaa järjestys!

— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat
nuorassa, sillä tuuli on kova.

— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin
päälliköksi?

— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin
minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät,
että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että
tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.

— Selviydyttekö myös kapinallisista?

— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa
tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä
ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja
jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni
johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi
tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.

— Minä annan minkä voin.

— Myötäjäisrahojako?

— Mitä tarkoitatte?

— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.

— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta
miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.

— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin
lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän
ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?

— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja
sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.

— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.

— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!...
Antaisin hakata teidät kappaleiksi... Miksi te niin haluatte tätä
tehtävää täällä?

— Koska tahdon mennä naimisiin.

— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.

— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.

— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen
kuullut jostakin jälkisäädöksestä...

— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän
ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja
mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä
tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja
joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa
loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö
suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään
tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.

— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan
minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti,
ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan
suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin
ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.

— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat
vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.

— Toivoisin, että saisitte rukkaset.

— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta
minulle eivät rukkaset sovi.

— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet
päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain
naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.

Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä
himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan
puheen leikiksi:

— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee
kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana,
rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!

— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä
pahasti noiduttaisiin!

— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista
kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.

— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte
minusta yhä inhoittavammaksi.

— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt
uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain
kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen
siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.

— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!

— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän
kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä
on.

Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas
tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin
kiitollisuudella.

Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan
nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.

Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä
kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.

— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte,
— sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.

— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia
huoaten.

Ruhtinas naurahti.

— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä
Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta
se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan
putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti
kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä
täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä
pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti
sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän
matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja
rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon
merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua
antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa,
vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne
harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.

— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.

— Juuri Taurogista.

— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse...

Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen,
että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin
hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt
hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:

— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille.
Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin
päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja
taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä
täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi
tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän
asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan
muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille
vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten
saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin
parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä
hänen kanssaan.

— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.

— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa
teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän
vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee...

— Ketäpä minä voisin viehättää!

— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.

Mutta ääneensä hän lisäsi:

— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä,
sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.



KAHDEKSAS LUKU.


Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla
kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi,
joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä
vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta
tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka.
Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri
siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan,
jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista
puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan
tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.

Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä
ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.

Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään
korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa
tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli
osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias,
arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan
välimatkan päässä.

Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa.
Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa,
käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat
upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan
tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan
rukousnauhaansa.

Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö
kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa
Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas
Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa
erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.

— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he
kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä
ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista,
mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan
päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei
päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on
myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi
ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei
olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin,
tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää
hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen
Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet
häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.

Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana
Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan
naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä
ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta
syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien
olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin
Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli
heidät julistanut.

Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään
Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta
vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta
alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä
paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä
tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja
vankeuteen.

Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä.
Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö
muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan
mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan
voinut olla varma huomispäivästä.

Mutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.

Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan
lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei
vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista,
että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin
ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle
yhden vuoden ajaksi.

Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle
ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua,
jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin
tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä
uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen
vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.

Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin
kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei
varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja
asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän
ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi
heitä poltettiin tulisilla raudoilla.

Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä
myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä
lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi
liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta
talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.

Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia.
Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin
lähelle.

Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi
väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen
sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa
käytettäviksi.

Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut
mistään löytää.

Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla,
vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.

Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta
Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää
tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat
kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin
nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän
alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja
murheitten kautta luostarin rauhaan.

Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja
silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa
ja nauroi niin että metsä kajahteli.

Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren
jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset
aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta
onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta,
ja maassa oli yhä levottomampaa.

Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan
tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella,
hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä
antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.

Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin
lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän
vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.

Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan
metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon
kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon
nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan
vihollista maasta.

Ruotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.

Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset,
valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen
luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin
luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton
Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten
ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.

Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin
kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa.
Loppu näytti olevan aivan käsissä.

Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain
öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.

Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan
luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin
mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin
tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä,
purskahti itkuun ja sanoi:

— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!

Seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.

Oleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala,
jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut
jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut
enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa
puolalaista verta _pro patria et libertate_ eikä minun veripisarani
ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun
vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa
asuu _amor patriae_ ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi
ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua.
Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä
annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin
jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin
sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä
Neitsyt, Kuningattaremme."

Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa
setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi
Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta
hattua päästään kysyi raivon vallassa:

— Missä on setänne?

— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!

— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä,
katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:

— Tiesin — entä sitten?

— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas... Te vastaatte ruhtinaalle!

— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!

Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Sakowicz puri hammasta ja meni.

Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli
saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten
puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka
julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.

Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja
myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa
ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien
kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas
pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran
sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.

Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden
jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki
huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille
välttämättömän tarpeellinen.

Taurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.

Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz
taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen
lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat
lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä
käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä
antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille
ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.

Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot,
joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin
lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.

Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä
päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.

Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein
vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.

Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa
hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä
ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet
Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että
vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan
riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli
aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan
lähtöä vastaan.

— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi
hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.

— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu
jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin
pahanpäiväiseksi.

— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.

— Minäkö en saisi toimeen?... Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi,
että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen,
tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja
vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa
raukeaisivat.

Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen
iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan
näköinen.

— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin
Billewiczejä pakoon?

— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz
rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä
voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.

— Onnea matkalle!

— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?

— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette
liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin
ette ainakaan te olisi se.

Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei
olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän
seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja
sanoi aivan kuin leikillään:

— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien
mennessäni.

— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan
ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en
eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut
Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut
tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa
tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!

— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä
vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!

Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.

— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen
ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun.
Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian
aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!

— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?

— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.

Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan.
Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että
Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin
ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä
lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi,
niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:

— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä
Billewiczejä!

Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä
ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät
odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo
useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi
Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon
johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun
toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri
tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja
surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.

Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut
tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät
kapinoitsijat taas edempänä.

Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi
hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko
Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas
suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.

— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti...
Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte,
niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin
meren taakse ilman minuakin.

Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.

— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren
takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja
minä, sitten pakenimme?

— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.

— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!

— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!

Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä,
sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken
jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut
myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.

Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli
eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi,
mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:

— Varsova on valloitettu!

Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten
taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka
siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli
melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine
vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg,
joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo
ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja
ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!

Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen
voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä,
omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen
kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja
lähestyivät taas lisätyin voimin.

Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi
pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja
ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville,
missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän
pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.

Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai
Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja
toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin
villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli
ollut petturin oikea käsi.

Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.

— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?

Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren
taakse Ruotsiin.

Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran,
saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen
kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:

 "Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani
 olen menettänyt. Myöhäistä on jo _recedere_, sillä kiihtymys minua
 vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun
 mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on
 vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa
 menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu
 tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin
 taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä
 toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä
 tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee
 ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus
 tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille
 suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa.
 Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina
 on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä
 kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa
 uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin,
 että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä
 taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon.
 Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes
 jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta.
 Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa,
 vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten
 kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä
 Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on
 piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen
 Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään
 kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte,
 että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet
 kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta
 se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin
 kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt,
 sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita
 kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."

Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja
terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat
uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto
päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja
asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan
jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän,
Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt?
Mentäväkö Preussiin?

Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin
tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli
meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli
Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat
valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin,
mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi.
Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli
Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen,
ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole
ennen kuultu.

Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän
ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.

Seuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun

Bützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.

Päätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.

Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin
Anusian luo.

Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja
mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti
Oleńkan luo.

— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on
paettava!

— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten
samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.

— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu
kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra
Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä.
Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä
ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!

Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä
semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:

— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?

— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut
mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne!
Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä
myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin
kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano,
olenko minä mieletön?

Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin,
kohotti katseensa ja sanoi:

— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä,
siunatkoon ja varjelkoon häntä!



YHDEKSÄS LUKU.


Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän
pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli
vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten
sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli
valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin
estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi
Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali
Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill.
Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon
ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon
Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion
muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock,
toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.

Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire,
ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta
ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän
arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että
tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä
ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin
hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli
heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa
Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan
lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas
Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt
jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille.
Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi
ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja
meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen
rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic
yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten
etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin
divisioonassa.

Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi
hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic
oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet
oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten
kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen
saattajiston.

Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain
silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät
voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa
hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot,
jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö
taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli
tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta
kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti
siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin
leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit,
niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa.
Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi
kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.

— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.

— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.

Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta
hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi.
Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.

Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan
silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.

Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.

Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään
selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi
Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei
ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla
houkutella hänet ansaan.

— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän
Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin
susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen
häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän
puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä
livistämään.

Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei
pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei
ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi
vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä.
Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui.
Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen
kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu
jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.

— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa
ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, —
sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin
tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi
joutuu elävänä käsiimme.

Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta
päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa
ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit
olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon
Babiniczille. Niin kävikin.

Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni
Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja
sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi
nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan
rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli
kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.

Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz
tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä
ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui
Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen,
jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas
Boguslawin kimppuun.

Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli
todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä,
hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.

Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin
näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin
jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä,
mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt
aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin,
kun se on taistelussa.

Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle
Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi,
asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi
odottaa.

Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään,
mutta hän pidätti heitä sanoen:

— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole
tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on
hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä
jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.

Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko
kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin
laukauksia.

Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä,
aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.

Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan
pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä
suurinta varovaisuutta.

Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään
toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa
liikkeelle.

Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä
merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin
korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä
mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä
paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt
missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot
joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien
tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato,
josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw
oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas
ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.

Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä
miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin
etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.

— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?

— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan
nähdä, kun oksia on edessä.

Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän
muskettisotureillamme.

Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti
eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka
liikkumatta seisoivat puun juurella.

— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.

— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.

— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka
heidän täytyy kuulla lähestymisemme.

Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä
seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta
kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.

— Nuo miehet on hirtetty!

— Niin on! — vastasi Douglas.

He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä
jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat
vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.

Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten
aivan kuin itsekseen:

— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä
kulkeneet.

Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään,
oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä
Ostrolekaan johtavalle valtatielle.

Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne
olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat
ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.

Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?

Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa
voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä
peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.

Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen
miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw
oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin
yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista
ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.

— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät
saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän
tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan
pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti
olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän
yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin
suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä
joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä
sodassa sitä ei voi välttää.

— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?

— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.

— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?

— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien
läpi välttääkseen tataarilaisia.

— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin
tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä.
Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin
kokenut sotapäällikkö.

— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan
johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne
luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.

— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille
kuumat paikat!

Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin
ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana
päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi
joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti
sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.

Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä,
joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin
kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä
lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse
Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin
innostaa joukkoaan.

Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä
tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin
yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan,
ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka
Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi
ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta
taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta
Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.

Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin
pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa.
Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen
kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.

Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta
levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus
siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei
hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja
Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo
mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan
sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.

 "Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää
 vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan,
 mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla
 kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja
 perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."

Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa
estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan
viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.

Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan
mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen
hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi
pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen
divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.

Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä
koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen
taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa,
mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin
pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan
kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti
huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää
jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia.
Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita
sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton
tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset
jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa,
mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.

Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse,
toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän
teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista
ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista,
rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.

Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten
keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin
armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut
vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan.
Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan
Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin
mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että
eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan,
mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja
puhuen tähän tapaan:

— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni
sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on
jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa
panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne
kaikki kiiruhdamme.

— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis
Varsovan luona mukana.

— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.

— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen
lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun
tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut
hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan
saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne
tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia,
sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni
kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut
viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään
huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle
tien vapaaksi.

— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski
tyytyväisenä.

— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin,
että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin
kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä
paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa
ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.

— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, —
että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne
sotimaan teitä vastaan.

— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic
vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme
toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta,
mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin
opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan
kanssa, että käteni ei kangistuisi.

— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli,
se on poikaa!

Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:

— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja
tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla,
toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan
Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.

— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.

— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän
on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi.
Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas
Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja
katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula.
En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta
mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan
laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista
hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla
tavoin hylännyt.

— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on
kuitenkin silmäteränne.

— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan
ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin
tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.

— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!

— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!

— Tekö muka sen valloititte?

— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit
otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja
kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut
meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra
Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille,
kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.

— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että
lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan
edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin
saan tietää jotakin varmaa.

Zagloba pani sormen otsalleen.

— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä
nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti... kuin että tuo pikari seisoo
edessäni... Eikö se seiso?

— Kyllä, kyllä! Puhukaa!

— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme...

— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.

— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal!
Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö,
miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette
pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy
mitenkään!

Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa
pöytään ja huusi:

— Te puhelette pötyä!

— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret
ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas
isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä
taistelussa perätysten... ja sota jatkuu vain entiseen tapaan,
aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat
säädyt... Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella,
tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun
ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa,
niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä
kaupanpäällisiksi.

Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:

— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule
tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni
ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita,
paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on
odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia
tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta
Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä... Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä
odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä
odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa...
hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin
on juttu lopussa.

Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten
äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä
kurkkua:

— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.

— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!

— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski.
— Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan,
vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.

— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta.
— Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää... Jumala
auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte
Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet
vaimoksenne, saatte paljon lapsia... Kuivukoon kieleni, jos ei käy
niinkuin sanon... Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!

Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä,
kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät
jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja
vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen
käsivarteensa.

— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?

— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa
teille koko parven... älkää pelätkö! — Uh!

— Vivat — huudahti Wolodyjowski.

— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!

— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen
sapeleitaan.

— Vivat! Voitto!



KYMMENES LUKU.


Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle
Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen
hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa,
että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan
mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja
näitä seutuja suojelemaan.

Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan
olivat Radziejowski ja Radziwill.

Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin
harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan,
joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin
Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.

Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä
onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat
kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan
alueisiin.

298

Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti
taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten
valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön
käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja
kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat
miekan uhreiksi.

Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä
kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja
vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten
seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua
kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa
polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä
puutarhojen puita.

Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin
päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat
surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan
etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan
suorastaan uivat ihmisveressä.

Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen
täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut
käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki
sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto
häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä
kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja
varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.

Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla,
ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis
rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan
välikappale.

Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien
saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot
sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton
hartaudenharjoituksessa.

Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä
liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät
entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin
hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen
entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki
ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin
saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle
hyödyksi!

Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön
omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin
tekoihin ainaiseksi.

Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin
hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin
ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat
voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:

— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua
muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä,
yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä
aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten
kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun
tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos
ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!

Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista
kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi
hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta
edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot
Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.

Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan.
Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin
muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti
kaksikymmentä talonpoikaa.

Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti
ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien
ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen.
Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä
viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi
häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain
puolustautumaan, vaan myös ahdisti.

Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä
samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella
ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö
saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki,
ja sen maine kulki Itämereen saakka.

Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja
ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän
ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella —
isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan
puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen
suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun
ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja
vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin
Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin
voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."

Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat
hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli,
kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja
tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli
täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.

Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola
oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko,
niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas,
Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki
oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut
muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan
tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.

Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata
multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.

— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä
maa vereen!

Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa
viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme
kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen
tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja
he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat
taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan
avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet
sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman
etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin.
Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa
tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa
raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.

Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen
kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa,
ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset
taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa.
Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään
liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan,
että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita
saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat
metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he
taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman
osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui
Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä,
jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.

Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.
Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.

Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka
hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne
kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi
takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää
joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia
tietoja asiain kulusta.

Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic
oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että
kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut
tappiolle, mutta mistä syystä?

Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä
jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa
valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena
eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten
puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan
parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja
kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä
ihmettelivät.

Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän
oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos
kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut
päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.

Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin
aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä
kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan
kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli
vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut
tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta
nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt
kauemmaksi sisämaahan.

Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki
siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että
sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa
voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo
äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut,
mutta joka lupasi hyvää.

Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot
olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle
Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän
itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic
viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.

Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin
levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen
miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten
keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin
taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona
kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet
Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien
käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu
ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.

— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä
pikemmin, — ajatteli Kmicic.

Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt,
meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen
asutuksen kimppuun.

Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt
heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään.
Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.

Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan
taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin
Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin
kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas
yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan
luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän
Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla,
että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi
niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell,
kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista
ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut
mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo
innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan
luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan
oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.

Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa
käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan
kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta
ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun
jälkeen.

Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan
oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata
ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.

— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee
tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.

Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin
että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa,
saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia
isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi
ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan
päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.

Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin
rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä
ritarilta.

"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia
vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu
tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."

Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että
aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö
tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö
Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan
voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään
Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi
senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän
aikoi mennä.

Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin
herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli
liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan
päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä
oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli
hetmanin johdossa.

— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja
sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan... Mutta meidän asiammehan on
vain totella ja taistella.

Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi
joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän
kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti
tervehdittyään sanoi:

— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat
valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.

— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.

— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.

Ja he syleilivät taas toisiaan.

— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti
Kmicic liikutettuna.

— Niin minäkin luulen.

— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä,
jolloin kohtaan hänet.

— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä
en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman
vääryyden.

— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!

— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi
ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella
myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja
ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi
täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi
tehneensä.

— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?

— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan
turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.

— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa
yhteen.

— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?

— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!

— Ruhtinas Boguslaw!

Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa
ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti
kasvonsa käsiinsä.

Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.
Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.

— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala
meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä
Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen
kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.

— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden
kautta! — huudahti Kmicic.

— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka
omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.

— Te siis ette ollut siellä?

— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut
käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi
tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.

— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.

Wolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:

— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan
taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman
kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle
terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi
isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi
sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja,
jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty
uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä
päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua
vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla.
liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski,
ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän
lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni
eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä,
niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He
kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän
allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan
torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla
niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän
täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät
savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa:
"Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta
sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut
vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet
makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta
husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät
ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen.
Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu
pauketta, tykit jyrisevät... me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa
savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu,
kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua... he ovat
raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät
kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus... ja kaarti
hajoaa kuin tuuleen...

Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti
kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:

— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!

— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni
ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt,
mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka
silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun
husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka
myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja
huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää!
Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata
väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät
kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla.
Hän hyökkäsi eteenpäin... ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että
tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin
hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit
syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies
rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti
aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta,
niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch
halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.

Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta
Kmicic huudahti:

— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!

— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän
hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri,
— "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi
pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut
hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään
kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää
avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja
ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois
kypäröineen.

— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi
Kmicic repien tukkaansa.

— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. —
Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli.
Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen
nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut
päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia
vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei
ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä
kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun,
sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän
aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai
huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet
ylistävät sitä.

Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:

— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä
valaiskoon...

— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.

Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen
samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra
Michal sanoi:

— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan
paratiisiin.

— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!

— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden
hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.

Kmicic huokasi.

Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä
olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa
oloni aikaa.

— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa
sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.

— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu
hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi
Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen,
joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!

— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että
hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon
husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa.
Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn.
Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan,
näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien
vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua
tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."

— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.

— Oli.

Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi
niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta
kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:

— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa!
Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole
ansainnut niin suurta armoa!

Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi,
sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.

— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! —
sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.

— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?

— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!

Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:

— Tähdet jo kalpenevat! _Ave Maria_...

Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys.
Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten
kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi
maantielle.

Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi
keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin
veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä,
tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti
liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko
kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.

Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat
niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.

Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.

Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.



YHDESTOISTA LUKU.


Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi
lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota
voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää,
mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.

Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle,
ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen
osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi
väsyneitä.

Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada
vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin
käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat
tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin
vallihautojen takaa.

Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä
preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin
von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa
rykmentissä.

Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla.
Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun
oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan.
Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain
kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista
rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä
ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi
niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.

Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä
totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös
ruotsalainen kenraali Israel oli.

Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että
kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi
Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä
aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin
taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin
tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta
näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.

Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma
voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan,
mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää
liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.

Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja
siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän
oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin
liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi
kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi
toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella
kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen
vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi
varustuksensa.

Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten
Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö
Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra
Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt
jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis
muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin
Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä
leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa
saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.

Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin
tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä
kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän
oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille,
joka ei osannut saksaa.

— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni
ritari.

— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan
vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.

— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?

— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.

— Onko hän ruhtinaan mukana?

— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.

— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.

— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet
vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.

Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:

— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette
vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?

— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä
ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä
saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas
Radziwill.

— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?

— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa.
Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti
kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun.
Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää,
miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen
taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili
ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään,
sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta... hm: ihan
peloittaa ajatellessa!... Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei
kukaan pysty voittamaan millään aseella.

— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.

Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel
katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän
olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja
hillitsi itsensä.

Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi
purren hiukan huultaan:

— Huomenna nähdään!

— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä
vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.

— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä.
Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä
ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski
heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai
itse kuumeen pelästyksestä.

— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.

— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen,
lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui
lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän
lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin
lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel,
kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä
upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui
siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut
terve.

Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz
eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään
polviinsa ja huudahti:

— Kas veijaria, minkä keinon keksi!

— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi
pieni ritari.

— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun
ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.

— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —
Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.

— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi
Wolodyjowski.

— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen
sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset
mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä
sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.

Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut.
Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä
ankarasti pudistella.

— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!

— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen
on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka
aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz
katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari
huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.

— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin
väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa
talutusköydessä.

Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän
astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.

— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa
mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa!
Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin
olisin saanut kirveen iskun ohimoon.

Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.

— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.

Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus
kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.

Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli
matkalla.

Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin
lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia
ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta
hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat
tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista
seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. —
Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. —
Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.

Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen
Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen
jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat
kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä,
eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.

Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään
niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin
satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili
hartaasti:

— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan
puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita
minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja
minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä
päivänä koko elämäni ajan!

Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka
puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä
haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon
täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin
suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän
saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet
sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi
häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.

Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset
heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa
kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan
virran kohinaa.

Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi
petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.

He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi
tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he
pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli
matkaa enää vain puoli penikulmaa.

Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia
taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa
vihollisen leiristä.

Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen
joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.

— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.

— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! —
vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole
riittävästi rattaita.

— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?

— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä
sen?

— Opastakaa minut kukkulalle!

Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli
jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli
vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon
pimeyteen, joka oli hälvenemässä.

Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti,
mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä
seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu
kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin
pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin
pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä
sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.

Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja
lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului
kumeata kohinaa.

Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti
valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta
liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat
tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä
otettiin alas valleilta.

— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.

— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä.
Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa,
ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin
menettävät tuon jalkaväkijoukon.

— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen
mennessä saapuu hetmani tänne.

— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.

— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät
viivyttelisi kovin paljon.

— Kuten käskette!

— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?

— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän
jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.

— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski
tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa
pääjoukon luo.

Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.
Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.
Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle.

Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten
seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat
miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä
sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä
eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli
muitakin laskelmia.

Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun
rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli
tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut
paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin
saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset
eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.

Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen
kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja
joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän
riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo
oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli
tulossa ulos leiristä.

Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:

— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla
piilossa.

Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä.
Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten
pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia
välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:

— Jeesus, Maria!

— Allah-hu-Allah!

Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan
takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja
siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja
rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.

Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin
kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti
tykkejä.

Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan
askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty,
jonka keskellä virtasi pieni joki.

Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea
savupilvi.

Taistelu oli alkanut.

Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.

— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää
vastaan!

Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.

— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen
kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi
häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat
painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia,
joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he
syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat
leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He
saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.

Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä
kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset
olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: _Feuer_! ja
tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.

Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja
miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja
taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä
käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä
ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin
teräslevyjä olisi taottu pajassa.

Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi,
sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta,
mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät
paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet
lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen
jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko
voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja
pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä
vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa
taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten
iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin
nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun
ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen
selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä,
huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa
ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan
miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi
kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään
ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.

Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo
käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä
pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet
tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät,
pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen
yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut
taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta
harjaantumatonta miestä.

Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota
vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki
saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat
sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen
ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja
Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna
rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic
taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja
Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki
joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja.
Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt
oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä
oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä.
Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen
kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi
ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi
lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon
kauhean miekan iskuja.

Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi
käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui
keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina
nopeasti pääjoukon luo.

Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki
äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri
kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.

— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski
avukseni.

Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset
vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät
puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä
savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.

Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.

Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin
kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja
muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.

Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat
epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi
päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti
olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli
kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.

Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta
voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan
pölypilviä sen toisella rannalla.

Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi
mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.

Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin
kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella
vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:

— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi
toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen
he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen
yli meno.

Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä
laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.

Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi
hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.

— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?

— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi
Wolodyjowski.

— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi
oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun
sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.

Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:

— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten
kerrassaan viisi.

Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua
joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään,
lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä
koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.

— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää
jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.

— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.

Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.
Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.

— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja
kiiti Woynillowiczin luo.

Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat
taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui
yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen
toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.

Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!"
Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.

— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien
apujoukkojen olevan tulossa sivulta.

Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat
siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja
monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin
salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä
välähti ajatus:

— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska
he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.

Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä
laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten
päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi
niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat
takajaloilleen.

Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja
silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.

Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti
lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.

Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin
myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä
näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti,
kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen
tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi
luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan
olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja
tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn
nostettu miekka.

Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat
olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien
välillä lyheni nopeasti.

Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat
iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka
oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla
harppauksella.

Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.

Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä
vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi
syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui
kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja
oikealle pitkin joen rantaa.

Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta
siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.

Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni
äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.

Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.

Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz
kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää,
hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin
miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin
panssaripukuiset ratsumiehet.

Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin
preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä
puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin
tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja
syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.

Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.

Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan
liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko
taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.

Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja
silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.

Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat
puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset
olivat hitaampia.

Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet
koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät
jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui
taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin
maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.

Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien
muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck
eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi
pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja
jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen,
mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat
arvanneet tulevaksi.

Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko
preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin
kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän
rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät
heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko
puhkaistu.

— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.

Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät
kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä
ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat
husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.

— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.

Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit.
Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon
töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!... Aivan edessään savun
keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten
kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten
rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" —
saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"

Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia
ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan,
mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli
Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta
taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten
ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.

Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat
huutaen:

— Lauda! Lauda!

Siinä Wolodyjowskin joukko taisteli toisen jalkamiesneliön kanssa.

Mutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua
preussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi
käyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda
taisteluun.

Waldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä
hän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta
kaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä
suuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä
rykmenttiä.

Bies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin
kuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen
kasvoillaan.

— Tataarilaiset ovat leirissä! — huutaa hän Boguslawille.

Samalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja
se tulee yhä lähemmäksi.

Kohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia
ja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee
epäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten
vetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa
jalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja
joka pian alkaa horjua ja sekaantua.

— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja
päästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.

Samassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun,
törmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset
nelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava
ruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa
ratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat
jalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois
aseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan
suurimpia tappioita koko sodassa.

Nähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja
osan ratsuväkeä tuhosta.

Yli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja
ratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea
kohti.

Hänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen
Radziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen
joukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.

Ratsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten
nopeus voi heidät enää pelastaa.

Husaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon
kimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet
pakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.

Boguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen
turhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule
häntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun
pääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.

Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä
tuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja
joelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä
piilossa.

Se oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä
kahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen
pakenevilta tien.

Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä
hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja
hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä
ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat
miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta
tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita;
tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti
lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat
tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.

Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen
iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän
näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja
kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.

Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli
juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin
laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman
joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta,
kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.

Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen
jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi
eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli
Boguslaw ja kaulana Kmicic.

Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin
koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä
vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat
pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle.
Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta.
Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi
hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto
muuttui verestä punaiseksi.

Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi
kasvaa.

— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään
tataarilaishevonen saavuttaa.

Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan,
pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:

— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin
saavutan toiste!

Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli,
nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin
takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä
vastaan.

Herra Andrzej päästi rajun riemuhuudon ja kohotti sapelinsa.

— Olet kuoleman oma! — huusi ruhtinas.

Ja voidakseen paremmin tähdätä iskunsa hän alkoi pidättää hevostaan.

Kmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa
niin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin
miekkaa vastaan.

He törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat
yhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin
nopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden
liikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic
toisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin
kypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä
kovemmin vastakkain.

Muutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa.
Kaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta
miekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen
otsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä
oikeassa kädessään... Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja
lopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan
iskun, että hattu lensi hänen päästään.

Kmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin
kädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin
sapelin kärki hänen otsaansa.

— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti
selälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian
entiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi
alas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi
ruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat
yhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.

Hänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa
juuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman
kenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.

Boguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan
jokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas
äkkiä:

— Älä tapa minua! Lunnaat!

Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja
sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys.
Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin
surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi
ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle
vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin
jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.

Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan
vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin
jalka painoi kovasti hänen rintaansa:

— Tyttö... kuule...

Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta
ja kohotti sapelinsa.

— Puhu! — sanoi hän.

Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän
sanoi jo voimakkaammalla äänellä:

— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut... Määräykset on annettu!

— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.

— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon...
evankeliumin kautta.

Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä
taistelua. Viimein hän sanoi:

— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä
kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua,
valapatto!

— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan
kirjallisen määräyksen.

— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä
sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen... Sillävälin saat olla
tataarilaisteni vankina.

— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.

— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni
ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että
jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella
mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt
minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!

— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin
lähellä vettä... Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!

— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.

Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai
heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:

— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö...

Hänen huulensa kalpenivat.

Kmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.

Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle,
sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista
Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään
verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla
maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi
voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti
kiinnitetyn raudan.

Tämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.

— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.

Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic
lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa
näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko
tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt
etsimään johtajaansa.

Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät
riemusta lakkejaan ilmaan.

Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä
otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen
tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa
ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan
kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin
että harja heilui ilmassa.

— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme
sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet
teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan
sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja
viekää sidottuna leiriin!

— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat
tataarilaiset kuin yhdestä suusta.

Ja taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.

Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa
tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.

Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta
upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa
vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä
ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten
kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat
suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä
kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului
taistelukentän kaikilta puolilta.

Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät
molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen
irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi
nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin
markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.

Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut
ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta
siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä
vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät
hevosten jalkain alla.

Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten,
muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri
kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.

Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan
olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak
ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he
tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa
sekä vihollisen tappion suuruuden.

Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka
ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka
sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:

— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä
taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti
todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman
häntä emme olisi päässeet joen yli!

— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!

— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —
Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.

Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri
puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella
kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä.
Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan
taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan
kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä
vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.

Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi
jyrisevällä äänellä:

— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!

Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus
valtasi kaikki.

Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu
jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen
viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja
huusi:

— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!

— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.

Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää
niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut
onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.

— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani.
— Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai
vankeina, armeija on kokonaan tuhottu...

Hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla
kauempana... Kuinka hänelle on käynyt?

Wolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä
vastasi kiireesti:

— Ruhtinas Boguslawia on Jumala rangaissut tämän käden kautta!

Näin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi
hänen syliinsä.

— Minä en kadehdi teitä! — huudahti hän. — Jumala teitä siunatkoon!

— Te olette harjoittanut käteni! — vastasi Kmicic liikutettuna.

Heidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas Michal
Radziwill kysyen:

— Onko serkkuni surmattu?

— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle
hänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan
tulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!

Kun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen
kasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi
muutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti
lähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi
muutaman kymmenen askelen päähän vallista.

Silloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti
vankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen
asemansa nyt muuttunut!...

Hän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi
pääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt
jalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua,
likainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli
ritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa
ei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin
yhdestä suusta:

— Kuolema petturille! Hakatkaa hänet palasiksi sapeleilla! Kuolema!
Kuolema!

Mutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli
kuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä
hän punastui ja huudahti:

— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen
ollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken
nostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!

Ritarit vaikenivat.

Ruhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa
ja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten
valtaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten
alkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan
oli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt
kuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa
väleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit
pistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat
Radziwillin klienttejä, huusivat:

— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!
Pakanat eivät saa häväistä jaloa verta!

— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.
— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. Herra
Woynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänet
väkisin, jos eivät muuten saa!

— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra
Gnoinski.

Wolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:

— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!

Kmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.

— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin
hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa
kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen
päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin
hän on kaikki täyttänyt!

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo
saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet
laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.

Samassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.

— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.

— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa
lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin
luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.

Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui
esille ja sanoi:

— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!
Hetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus
tähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten
käsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.

Ruhtinas Michal hillitsi kiihtymyksensä ja sanoi Kmicicille:

— Sanokaa, mitä tahdotte!

— Että hän täyttää sovitut ehdot, ennenkuin pääsee vapaaksi!

— Hän täyttää ne, kun pääsee vapaaksi.

— En usko!

— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä,
jota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään.
Muussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.

— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on
ruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan.
Minä luotan kunniasanaan.

— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään
pelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin
huostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.

— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan
toisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä.
Sitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.

Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi
ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun
hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta
taaleria, hän rauhoittui.

Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin
huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat
vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin
kärjellä, ja haava oli vaaraton.

Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli
säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko
päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.

‒ Jumalan tähden! ‒ huudahti hänet nähtyään pieni ritari. ‒ Kaikkea
muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon
petturin!

‒ Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! ‒ vastasi Kmicic
synkästi. ‒ Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen
kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?... Että
Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä
saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään...
Mitä saatoin tehdä... Kristuksen nimessä... Mitä saatoin tehdä...

Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta
Wolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:

‒ Minä ymmärrän teidän tuskanne... mutta sentään... te, nähkääs,
päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle
raskaita onnettomuuksia... Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria
palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten
etujenne takia.

— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että
veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?

Wolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.

— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?... Mutta
Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan
henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi
viattoman veren joutua vuotamaan.

— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun
laupeutesi mukaan!... Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman
armaani kuolemantuomion...

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä.

— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!

— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan
esille papereita.

— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä
on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja
ruotsalaisille komentajille... Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka
tuskin jaksoi liikuttaa kättään... Ruhtinas Michal itse pakotti hänet
siihen... Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan!
Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta
hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua...
olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski... myönnän sen!
Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!...

Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen
luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:

— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!
Lyökää rintaanne! Pian! Pian!

Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea
maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän
ei enää tietänyt mitä tekisi.

Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli
rauhoittunut, hän kysyi häneltä:

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen,
kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan
Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.

— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.

— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä
täällä on jokin vähäinen varusväki.

Herra Michal huokasi.

— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä
hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana
vapaaehtoisia... Kuulkaahan, veliseni!... Kun tapaatte ne molemmat,
niin... pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi
mitään pahaa!... Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle...

Näin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.



KAHDESTOISTA LUKU.


Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat
onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona
lähellä Taurogia.

Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän
ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja
tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja.
Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko
sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan
tyttöjään!

— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. —
En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa
ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että
petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta
käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.

Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea
häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa.
Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas
kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska
hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen
ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.

Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä
ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli
tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus
oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät
keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka
enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin
erilaisia.

Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta
patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa
metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään
minkään kaupungin kimppuun.

Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan
alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät
joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat
pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä
vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja
pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat
kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä
mitenkään karkoittaa.

Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä
vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet
uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet
Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä
tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki
joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.

Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan,
että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat
ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat
kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä
varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.

Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa
Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta
suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.

— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja
siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan
teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte
jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin
metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja
että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun
luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin
tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.

Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli
muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin
edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.

Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun
ruotsalaisista, ja sitten... sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo.
Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän
tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin
vainoa.

— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten
joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki
ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona.
Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.

— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, —
huomautti nuori Jur Billewicz.

— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin
siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat.
Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta
meitä ei kukaan löydä.

— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja
teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi
miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään
tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.

Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan
ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia,
joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.

Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia.
Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla
jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi
päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä
selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli
kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.

He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla
ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.

Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen
vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän
nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja
öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat
ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi
kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi
ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi
haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut
totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.

Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista.
Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä
metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti
häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin
balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä
vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili
sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi
hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti
yleistä kunnioitusta.

Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät
Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä
kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa
rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa
häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.

Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle
tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla
saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen
porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan
esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi
sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma
oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut
tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas
Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas
myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut
muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat
sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä
ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi
ennallaan.

Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle.
Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto
Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien
muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat
vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat
ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö,
katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten
hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"

Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään
unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin
hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin
oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä
suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka
huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää
vastaan.

Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin.
Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen
hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta
sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon
sydänparkaan.

Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies
olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja
hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan
olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi
mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!...

Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn,
sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle
koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa... Oleńka ei alussa
tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta
viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui
suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen
olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia
sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka
oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:

— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot
käsiinsä.

— En... voi!... — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän
heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet
hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:

— Katsohan... en voi!... Sinä olet onnellinen!... Sinun Babiniczizi
on jalo, mainehikas... Jumalan... ja isänmaan edessä... Sinä olet
onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan... Täällä on
kaikkialla verta... raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt
isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!... Olin jo antanut
anteeksi kaikki... Kiejdanyssa... sillä ajattelin... sillä rakastin
häntä... koko sydämestäni... Mutta nyt en voi... oi laupias Jumala!
Minä en voi!... Soisin olevani kuollut... ja hänenkin kuolleen!

— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on
armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein
eivät tiedä, — sanoi Anusia.

Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen
lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.

Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja
Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat
häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia
ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut
kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja
autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet
Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset
vartioivat omaisuuden jäännöksiä.

Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten
yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen
oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata
kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin
ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei
nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin
sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.

Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen
koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä
kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada
jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa
metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä
kylään.

Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja
hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu
kädet pois.

Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset
oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.

Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui
uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti
kulkivat suusta suuhun.

Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä
ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon
Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat
toinen toistaan satumaisempia.

— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin,
Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja
sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa
kaikkien huulilla: Babinicz.

— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, —
puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin
käsin ruhtinas Boguslawin.

Ja edelleen:

— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli
Samogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.

Ja lopuksi:

— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja
piileksii metsissä.

Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian
huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.

Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi
ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli
kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:

— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra
Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra
Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan
hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä,
että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa
vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista... Kuukaudessa hän varmasti on
karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.

Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää
epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista
pohjoista kohti.

Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen
joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen
jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun
everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui
ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille
asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä
ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.

Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan
maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia
kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut
vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi
päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät
häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti
vihollista vastaan.

Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta,
jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi
melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki
seurasivat.

Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen
soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja
aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.

Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli
aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi
tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen
uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia
ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen
suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti
kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.

Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla
käy pian hänelle liian vaikeaksi.

Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur
Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi
tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.

— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun
tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme
paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti,
kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?

— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja
loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!

— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!

— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?

— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.

— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi
päästä hänen luokseen.

— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain
voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi
heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä
hän ei kieltäisi apuaan.

— Ja kuka vie hänelle kirjeen?

— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.

— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki,
mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin
piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että
Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen
yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.

Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että
hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz
ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta
joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla
itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi:
"Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut
(vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen
Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte
minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa
hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on
antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti
Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä
ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan
herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko
hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt,
mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina
koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa
kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen
teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota
nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni
aina kuolemaani asti."

Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä
vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä.
Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä
matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien
vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.

Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti
päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he
kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut,
mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi,
ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa
myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista
joukkuetta.

Molemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.



KOLMASTOISTA LUKU.


Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti
asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa
olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja
he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon
kimppuun.

Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä
oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan
olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä
huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan,
hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai
kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet
laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta
myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian
vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen
oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen
silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi.
Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa
ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset
pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli
häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa,
koetti arvata hänen ajatuksensa.

Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle
sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi
pettänyt hänet.

Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on
hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä
vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja
ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin
muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä,
mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin
haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen
käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet
haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema
kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä
saisi.

Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan
luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä
valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä
Wolmontowicziin.

Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan
voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi
vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne
tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin
pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja
pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.

Samaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja Kiejdanysta
Sakowicz.

Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään
hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua,
mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin
odottaa.

Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin
vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja
miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti
Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen
korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita
aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän
tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri
noihin läpipääsemättömiin metsiin.

Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa
Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli
päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa
paikassa.

Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin
hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi
sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista
kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä
tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko
pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli
karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli
Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita,
hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä
takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja,
joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut
joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin
peloittavia vieraita oli tulossa.

Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka
olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin
sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta.
Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä
mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut
pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän
reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle
kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki
näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin
ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa
oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut
kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa.
Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä
vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli
niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden
takana kauan pitää puoliaan.

Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä
hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan
miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.

Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös
pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja
sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri
vihollisjoukko kintereillään!

Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä.
Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja,
ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden
aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä
kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan
täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä
jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät
melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan
hirsikasojen luo.

Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen
luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan
jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu,
sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.

Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin
laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti,
sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi
peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.

Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.

Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa
nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän
ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän
paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla
oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän,
joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan
tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien
vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen
liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat
saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi
itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin
pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan,
ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin
kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa
tuomiopäivään asti.

Mutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.

— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja
kynimään höyheniä!

Toiset taas huusivat:

— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi
tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!

Ja sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.

Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan
toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja
sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä.
Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa
alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä
eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut
ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät
näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana
eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.

Ratsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:

— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!

— Vivat neiti Billewicz!

— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset
silmät ovat katselemassa!

— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! —
huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät
ennen ruudin keksimistä.

— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut
tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.

Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan
takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli
sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään
takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä
ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan
eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.

Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi
vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa
vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja
kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi
vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti,
jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.

— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan
ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen
hyökkäystä.

Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi
taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.

Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta.
Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli
siten vähemmän alttiina luodeille.

Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi,
sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.

Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli
soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin
että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä
paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.

Herra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.

Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa
kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.

— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen
herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.

— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.

— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.

— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon
jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!

— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.

— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä
välin metsiin!

Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla
kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan,
joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon.
Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.

Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili
päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.

Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä
etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa
kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta
tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt
Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä
tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.

Ainoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen
jalkaväen.

Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa
lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian
syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää.
Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan
kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen
rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.

Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa
tietä.

Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa
ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä!
Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului
sotamiesten huutoja.

Miekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen,
josta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.

Hän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä
eteen ja huusi:

— Kaatukaamme joka mies! Vuodattakaamme veremme uskon ja isänmaan
puolesta!

Hänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla
reunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat
voiton varmuutta.

Mutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon
keskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?

Melu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan
voittoa, vaan pelkoa.

Tuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin
ratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella
oleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.

— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa
miekankantaja.

Vastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli
saapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja
sapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin.
Palon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä
on tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi
tullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää
kohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät
lähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne
lakaisevat maahan Sakowiczin joukon.

— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat
meikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.

— Babinicz! — huutavat kaikki hänen miehensä.

— Babinicz! — huutavat kauhistuneet äänet Sakowiczin joukon riveistä.

Ja koko vihollisjoukko kääntyy oikealle päästäkseen jalkaväkensä luo.

Aita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa
täyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan
ja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja
sapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan
jalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin,
katoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä,
lyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi.
Vielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa
viidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.

Miekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista,
joita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa
paikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten
sortui, kuului äkkiä jokin ääni:

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Se oli myrskyn puuska!

— Noista vainotuista ei yksikään pääse hengissä! — lisäsi toinen.

— Hyvät herrat! — sanoi äkkiä miekankantaja.

— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?
He ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.

— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi
vihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja,
naisia, lapsia ja molemmat neidit.

Tulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu
valloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta
kohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:

— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet
meidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!

Ja vanhat Butrymit sanoivat kuin yhdestä suusta:

— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisi
Wolmontowicz jo mennyttä!

Oi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli
sama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja
miekalla!...

Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita.
Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja
antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.

Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja
tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli
saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.

Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan
kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut
silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta
ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan
vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa
henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.

Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli
vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että
hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän
itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä
kaulaan puhellen sekavia sanoja.

— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja
koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet
että ruotsalaiset?... Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän
tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen
onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei
edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän
tänne takaisin, sano?... Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten
hirnuntaa...

Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului
kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä
täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut
tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.

Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi
yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa
takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko
sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että
Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.

Mutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.

Anusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.

— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? —
ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne...

Tyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat
toisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.

Jos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salama
Wolmontowicziin, mutta... ei sinun tähtesi, Anusia!

Kului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä
poistunut kylästä.

Anusia ei puhunut mitään.

— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani
ja synneilläni! — ajatteli hän.

Kolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä
tiedusteluretkelle.

Nämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli
valloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän
senjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.

— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi
miekankantaja.

Anusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai
upseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.

Viidentenä päivänä hän sanoi Oleńkalle:

— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän
epäkohtelias!

— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra
Babinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.

— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää...

Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut
samantekevää.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Sakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin
tuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin
läheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä
uskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi
Poniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen
ja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska
suuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi
oli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin.
Hänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta
hän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli
yleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista
päästäkseen surmasi vankinsa.

Onneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi,
mutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut
palannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli,
joka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.

Maa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa,
sillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään
laidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.

Ratsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten
joutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.

Lopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät
henkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka
kaatuivat väsymyksestä.

Viikon kuluttua he itse alkoivat pyytää everstiään ryhtymään taisteluun
Babiniczin kanssa, sillä heistä oli parempi kuolla taistelussa kuin
nälkään.

Hamilton noudatti heidän toivomustaan ja pysähtyi vastarintaa
yrittämään Androniszkiin. Ruotsalaisten voimat olivat niin paljon
pienemmät, että englantilainen ei voinut uneksiakaan voitosta. Mutta
hän oli itsekin perin uupunut ja tahtoi kuolla.

Taistelu, joka alkoi Androniszkissa, päättyi Troupin läheisyydessä,
missä viimeiset ruotsalaiset kaatuivat.

Hamilton kaatui sankarina puolustautuessaan muutamia tataarilaisia
vastaan eräässä tienristeyksessä. Tataarilaiset tahtoivat ensin ottaa
hänet elävänä, mutta suuttuivat hänen vastarinnastaan ja pistivät hänet
viimein kuoliaaksi sapeleillaan.

Mutta myös Babiniczin joukko oli niin väsynyt, että se ei jaksanut
lähteä lähellä olevaan Troupiin, vaan yöpyi taistelupaikalle
sytytettyään nuotiot aivan vihollisten ruumiitten keskelle. Syötyään
he nukkuivat sikeään uneen. Tataarilaisetkin jättivät ruumiitten
ryöstämisen seuraavaan päivään.

Kmicic suostui tähän levähdykseen etenkin hevosten takia.

Mutta seuraavana aamuna hän nousi aikaisin tarkastaakseen sitkeän
taistelun tuottamia vahinkoja ja jakaakseen saaliin oikeudenmukaisesti.
Hän asettui kummulle samaan paikkaan, missä Hamilton oli kaatunut,
ja puolalaiset ja tataarilaiset päälliköt astuivat vuorotellen hänen
luokseen tekemään selkoa mieshukasta ja muista seikoista. Kmicic
kuunteli niinkuin tilanomistaja kesällä kuuntelee voutinsa selostusta
ja iloitsi runsaasta sadosta.

Akbah-Ulan lähestyi häntä enemmän pelätin kuin ihmisen näköisenä,
sillä hänen nenänsä oli taistelussa lyöty mäsäksi, kumarsi ja antoi
Kmicicille veren tahriman paperin sanoen:

— Effendi, tämmöisen kirjeen löysimme ruotsalaisten johtajalta ja
annamme sen käskyn mukaisesti! Kmicic oli kerta kaikkiaan määrännyt,
että kaikki kaatuneilta löydetyt paperit oli annettava hänelle heti
taistelun jälkeen, koska niistä usein voi saada tietoja vihollisen
aikeista.

Mutta tällä kertaa asia hänestä ei ollut kiireellinen. Hän nyökkäsi
Akbah-Ulanille ja pisti paperin takkinsa sisälle. Akbahin joukkoineen
hän käski heti lähteä Troupiin, jonne ne saisivat jäädä pitemmäksi
aikaa lepäämään.

Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat
tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä.
Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella
tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna
niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita
ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä
miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä
heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli
jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja
kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt
heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista
ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he
teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat
toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.

Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään
ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että
säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä
tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko,
jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista
vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka
nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu
samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin,
oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä
miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki
vaivat.

Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia.
Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun
johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä
oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät
olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä
rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko
armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.

Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo
väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen
säännölliseen sotaan.

Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja
tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun
täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän
jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta
ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.

Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin
olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään,
ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä.
Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt
hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin
täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet
siihen; mihin hän.

Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta
miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes
Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka
oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin?
Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan
Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.

Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on
levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat
joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä
itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat
hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva
hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi
tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt
välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan
oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen
isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa
ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava
huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!

Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä
Troupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?

Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut
ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti
kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

Kirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen
kirjoittama osoite:

"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja
vapaaehtoisten joukkojen päällikölle." — Minulle?... — sanoi herra
Andrzej.

Sinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti
sitä kädellään ja alkoi lukea.

Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat
vavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:

— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulle
Sinun käsistäsi!

Hän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä
sitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää
Jumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen
sydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.

Se oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur
Billewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin
käsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti
kuin tataarilaisten nuolet.

Oleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana.
Ja hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon
Wolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut.
Ilmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän
saisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia
kohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt.
Saattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo
harmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata
häntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz,
joka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut
saksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen
Samogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut
rikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan
ja isänmaan puolustaja!

Jo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa
kaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen
tekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku
jo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja
kieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta
oli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli
tuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin
kanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta
sitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!

Mutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja
semmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja
sanoa: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!" Hänellä oli oikeus
huutaa yli koko Samogitian: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!"

Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa
Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain
juuressa.

Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja
huudahti ratsupalvelijalleen:

— Tuo hevoseni! Pian! Pian!

Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta
pysähtyi äkkiä ja huudahti:

— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista
päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!

— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.

Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen
päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään
eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan,
niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.

— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen,
että minun onnistui tavata teidät.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.

— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin
tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään
sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen
suurhetmani Sapiehalta.

— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te
puhutte?

— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull
antaen hetmanin kirjeen.

Kuumeisesti Kmicic mursi sinetin. Sapiehan kirje oli näin kuuluva:

 "Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen
 on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty
 asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä,
 valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla
 eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän
 on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan
 nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään
 viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan
 etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta
 viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen: _periculum
 in mora_! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi
 vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja
 Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava,
 luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain
 kannustimenne."

Lopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi
käsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein
hän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella,
tukahtuneella äänellä:

— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun
riennettävä etelään?

Wierszull kohautti olkapäitään.

— Kysykää herra hetmanilta Brzesissä! Minä en voi sanoa mitään.

Äkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat,
hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:

— Mutta minä en mene sinne! Ymmärrättekö?

— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys,
ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää
saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin,
etsin mieluummin muuta seuraa.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle
ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja
säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.

Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli
aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa
kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja
harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat
kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla
vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki
silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.

Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja
alkoi puhua itsekseen:

— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli
mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on
liikaa!... Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia
öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka
siitä?... Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta
molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja
kärsimykseni suuremmaksi... Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma
menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää
Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa.
Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset
siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka
niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä
onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä
pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö
vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä
on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se
vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja
kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!... Me olemme tehneet syntiä, mutta
olemmehan tehneet parannuksen!... Olemme jättäneet kotimme, nousseet
ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet
omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme... Miksi siis et anna meille
anteeksi? Miksi et meitä pelasta?

Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni
taivaasta olisi puhunut hänelle:

— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton,
juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun
ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin
vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat
uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et
tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi
ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa,
kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!"
Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!... Voi teitä! Voi sellaista
kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!

Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi
väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:

— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!
Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.
Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja
rauha, ja hän rukoili vielä:

— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni
kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että
tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan.
Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni!
Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän
raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas
Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen
kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä
suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi... ja
sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.

Mutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot
kirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa,
sillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.



VIIDESTOISTA LUKU.


Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan
sotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.
Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.
Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;
Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.
Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.

Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot,
suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu
aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus
mursi vihdoin vihollisen voiman.

Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on
maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista
harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa
kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa
majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko
maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He
eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät
hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.

Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja
valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska
tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui
puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.

Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni
Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta
oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä
ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat
siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja
miekalla.

Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä
rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa,
ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta,
Lubomirskilta ja Czarnieckilta.

— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain
päästätte meidät menemään! — huusivat he.

Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta
aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.

Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti
vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen
Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen
karkoittamiseen.

Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä,
aurat ilmestyivät taas pelloille.

Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo
rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.

Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla,
olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.

Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät,
kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla
palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.

Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja
miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään
Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi
olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi
Wodoktyssa.

Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn
hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta
vuodelta menisi nunnaksi.

Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja
ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän
häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut
hänelle:

— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!

Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että
hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista,
ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä
ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen
pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.

Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli
Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset
väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.

Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen
olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että
hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja
niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä,
murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.

Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta
luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet
sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta
kokoontua.

Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa
luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei
vain itselleen, vaan koko luostarille.

Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei
vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.

Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja
työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä
tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä
saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka
ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista
käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin
paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten
kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään,
sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät
Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa
palaneitten sijalle.

Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin
taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät
pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa,
niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.

He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla
vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta.
Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi
poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset
ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.

Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:

— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.

Oleńka luki edelleen rukouksiaan.

Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä,
kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi
taas puhua aivan kuin itsekseen:

— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän... Entistä
Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton
mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään
kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.

Hän kääntyi Oleńkan puoleen:

— Mitä mieltä sinä olet?

Tyttö vastasi:

— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!

— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun
se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu.
Oikeus on meidän puolellamme.

— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä
määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa
sen!

Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti
hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla.
Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli
kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella
hohteella.

— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun
kehää.

— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.

Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä
näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät
parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden
ympärillä muutamia ratsumiehiä.

— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.

Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.

Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.

— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?

Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:

— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.

— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.

Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä
ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus,
Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä
hän oli ja mitä tapahtui.

Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut
kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli
tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi
rattailla... Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään
rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa
näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin
veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät
olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus
ilmaissut hänen olevan elossa.

— Jumalan huomaan!... — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.

— Seis! — huudahti Oleńka.

Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:

— Onko hän vielä elossa?

— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin
kasvoihin ja sanoi:

— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.

— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän
tahtoo kuolla siellä.

— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!

— Hyvästi!

Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä
laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin
läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan
matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi
miekankantajan puoleen:

— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —
Lähteköön heti joku Upitaan!

Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti
huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.

Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi
oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.

Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota
luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja
lausui:

— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden
kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!

Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan
hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.

— Joko hän?... — kysyi hän voimatta sanoa enempää.

— Hän elää vielä, — vastasi pappi.

Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia
Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon,
että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta
sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä
ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada
voimia.

Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä
päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä!
— samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen
katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki
tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa
anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas
palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin
ennenkin... Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken,
mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.

Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon
ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä
alkoi horjua.

Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he
olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:

— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!

— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi
tyttö.

— Katsohan... sinä olet mennyt heikon näköiseksi... Hm!... Kenties
sinä vielä... Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni
tietää, mitä sinä oikein ajattelet... Etkö ole sitä mieltä, että
isoisävainajasi tahto on täytettävä?

— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle
takaportin avoimeksi... ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee
hänenkin tahtonsa täytetyksi.

— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä
täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat
sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut
vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on
myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!

— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi
tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi,
varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa... Ihmisillä on kuitenkin
aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen
aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen
vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma
etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei
ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä
ansio se on?... Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset
aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi
ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow...

— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on
katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat
siirtyneet kuninkaan puolelle.

— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi
Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan,
mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa
sen?... Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen
tekemättömäksi... mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa!
Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua
syntejään... Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa
itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako
omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt,
se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen
siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että
Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan... Mutta riittää
jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa,
mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä
vielä enemmän... Jumala häntä auttakoon!...

Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan
itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut
kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha
hänen mieleensä.



KUUDESTOISTA LUKU.


Nuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista
verhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun
jälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut
tajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli
Lubiczissa.

Hän kutsui luokseen uskollisen Sorokan.

— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että
en kuole!

— Kuten käskette! — vastasi vanha soturi pyyhkien kyynelen nyrkillään.

Kmicic jatkoi aivan kuin itsekseen:

— Katumuksen aika on lopussa... minä huomaan sen selvästi. Jumala
armahtaa minua!

Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti, mutta hänen huulensa liikkuivat,
sillä hän rukoili.

— Soroka! — sanoi hän taas hetkisen kuluttua.

— Kuten teidän armonne käskee!

— Kuka nyt asuu Wodoktyssa?

— Neiti ja herra miekankantaja Billewicz.

— Kiitetty olkoon Herran nimi! Onko kukaan käynyt kysymässä vointiani?

— Wodoktysta lähetettiin sitä kysymään siihen asti kun saatiin tietää,
että teidän armonne tervehtyy.

— Ja lakkasivatko he sitten kyselemästä?

— Sitten lakkasivat. Siihen sanoi Kmicic:

— He eivät vielä tiedä mitään, mutta saavat tietää kaiken minun omasta
suustani. Etkö ole sanonut kenellekään, että minä olen sotinut täällä
käyttäen nimeä Babinicz?

— Ei ole käsketty, — vastasi sotamies.

— Eikö herra Wolodyjowski laudalaisten kanssa vielä ole palannut.

— Ei vielä, mutta heitä odotetaan tuleviksi minä päivänä hyvänsä.

Siihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa
myöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja
seuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.

— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä
Jumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.

Soroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta
heiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät
matkaan.

Kun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan
käsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen
penkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut.
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli
sodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen,
luulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut
kirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka
palasivat sodasta maatiloilleen.

Vähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun
aatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin
seuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen
messun täytyi tulla Upitaan saakka.

Kmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään.
Hurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen
tuli ihmisiä.

Silloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta
surulliset kasvot.

Tyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja
peräytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten
kalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti
liikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui
miekankantaja.

Sekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa
käsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin
sydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui
herra Andrzej:

— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!

— Iankaikkisesta iankaikkiseen..., — vastasi Oleńka puoliääneen.

Sen jälkeen he eivät sanoneet enää mitään toisilleen.

Sillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella
häntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen
vierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia
ikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään.
Hän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen
silmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella
hänen hengitystään...

— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi
meidän yhtyä kirkossa...

Ja hänen sydämensä ja ajatuksensa toistelivat yhtämittaa tuota nimeä:

— Oleńka! Oleńka! Oleńka!

Väliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi
sellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Oleńka oli edelleen polvillaan kasvot peitettyinä käsiin.

Pappi lopetti saarnansa ja astui alas saarnastuolista.

Silloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten
kapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: "Laudalaiset tulevat!" — ja
sitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui
huudoksi:

— Lauda! Lauda!

Kansanjoukko alkoi liikkua, ja kaikkien päät kääntyivät oveen päin.

Ovessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon.
Etunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset
kilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko
kirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen,
minkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.

Laudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys
esti tervehtimästä ketään.

Mikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet
ulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä
ruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien
iskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin
kirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja,
Gosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin
neljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta
Wolodyjowskin johdolla.

Monet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät
turhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät
omansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä.
Silloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta
vaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa,
miekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii
kyyneleitä tuuheihin viiksiin.

Kellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan
vaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja
hänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.

Mutta pappikin oli liikutettu, ja kun hän ensimmäisen kerran kääntyi
kansan puoleen lausuen: Dominus vobiscum! niin hänen äänensä värähti.
Mutta kun hän pääsi evankeliumiin saakka ja kaikki sapelit yht'äkkiä
paljastettiin merkiksi, että Lauda aina on valmis puolustamaan uskoa,
saattoi hän tuskin hillitä liikutustaan.

Mitä suurimman hartauden vallitessa sitten messu suoritettiin loppuun.
Mutta pantuaan sakramentin ciboriumiin pappi toimituksen päätyttyä taas
kääntyi seurakunnan puoleen ja teki merkin, että hänellä oli vielä
puhuttavaa.

Syntyi hiljaisuus. Pappi tervehti ensin sydämellisin sanoin kotiin
palanneita sotilaita ja ilmoitti lopuksi, että laudalaisen rykmentin
päällikön mukanaan tuoma kuninkaan kirje nyt luetaan.

Syntyi entistä syvempi hiljaisuus, ja hetken kuluttua kaikui alttarilta
yli koko kirkon kuuluva ääni:

 "Me Jan Kasimir, Puolan kuningas, Liettuan, Masowian ja Preussin
 suuriruhtinas etc. etc. etc. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, amen.

 "Niinkuin pahain ihmisten rikolliset teot Majesteettia ja Isänmaata
 vastaan jo täällä ajassa saavat rangaistuksensa, ennenkuin ne joutuvat
 taivaallisen tuomioistuimen eteen, samoin on myös kohtuullista, että
 hyve ei jää vaille palkintoa, joka kohottaa itse hyveen kunniaan ja
 antaa jälkeentulevaisille intoa seurata hyviä esimerkkejä.

 "Tästä syystä Me teemme tiettäväksi koko ritaristolle ja nimenomaan
 sotilas- ja siviilivirkojen haltijoille, _cujusvis dignitatis et
 praeeminentiae_, samoinkuin kaikille Liettuan suuriruhtinaskunnan ja
 Samogitian staarostakunnan asujamille, että ne _gravamina_, jotka
 ovat haitanneet jalosukuisen, Meille rakkaan herra Andrzej Kmicicin
 mainetta, nyt hänen myöhempien ansioittensa ja loistavien tekojensa
 takia on ihmisten muistista poistettava, jotta hänen kunniansa ja
 maineensa esiintyisi täysin vähentämättömänä."

Tässä pappi keskeytti lukemisensa ja katsahti penkkiin, jossa Kmicic
istui. Tämä nousi seisomaan, mutta istuutui taas samassa ja nojasi
päätään penkin laitaan aivan kuin olisi menemäisillään tainnoksiin.

Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kaikki alkoivat kuiskailla:

— Herra Kmicic! Kmicic! Kmicic! Tuolla, Billewiczien vieressä!

Mutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden
vallitessa:

 "Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen
 sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt
 sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista,
 sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla
 hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään
 muuta tietä käyttäen _salus reipublicae_ oli saavutettavissa.

 "Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi
 hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan
 ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä
 muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme
 vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic
 päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän
 ja onnettoman isänmaan puolesta..."

— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra
Andrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.

Pappi luki edelleen:

 "Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni
 Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa
 ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä
 suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman
 piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui
 vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä
 häntä poltettiin tulella..."

Eri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan
kuin kuumeessa.

 "Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin
 suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun
 palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen
 hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen
 miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän
 henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein
 hengettömänä tuotiin taistelukentältä..."

Oleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti
raskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:

— Oi Jumala! Jumala! Jumala!

Ja taas kaikui papin ääni, sekin yhä suurempaa liikutusta ilmaisten:

 "Kun hän huolellisen hoidon avulla tervehtyi, niin hän ei vieläkään
 suonut itselleen lepoa, vaan jatkoi sotimista hankkien itselleen
 katoamattoman kunnian, niin että molempien kansakuntien hetmanit
 mainitsivat häntä esikuvana ritareille. Näin hän taisteli Varsovan
 valloitukseen asti, minkä jälkeen hän lähti Preussiin käyttäen nimeä
 Babinicz."

Kun tämä nimi mainittiin, muuttui äänten sorina kirkossa myrskyn
pauhun kaltaiseksi. Hän siis oli Babinicz! Tuo ruotsalaisten kauhu,
Wolmontowiczin pelastaja, niin monen taistelun voittaja oli siis
Kmicic! Äänten sorina kasvoi yhä, ja väkijoukko alkoi painautua
alttaria kohti nähdäkseen hänet paremmin.

— Jumala siunatkoon häntä! Jumala siunatkoon häntä! — kaikuivat sadat
äänet.

Pappi kääntyi penkkiin päin ja tehden ristinmerkin siunasi Kmiciciä,
joka yhä edelleen nojasi penkin laitaa vastaan ja oli enemmän kuolleen
kuin elävän kaltainen, sillä onni riisti hänen sielunsa irti ruumiista
ja kohotti sen taivaaseen.

Sitten pappi luki vielä:

 "Siellä hän hävitti vihollisen maata tulella ja miekalla, vaikutti
 tehokkaasti voiton saamiseen Prostkin luona, voitti ja vangitsi omin
 käsin ruhtinas Boguslawin. Lähetettynä senjälkeen Samogitiaan hän teki
 meille verrattomia palveluksia. Miten monta kaupunkia ja kylää hän on
 suojellut viholliselta, sen tietävät parhaiten sikäläiset _incolae_."

— Tiedämme! Tiedämme! — kaikui kaikilta puolilta.

— Hiljaa! — sanoi pappi kohottaen ylös kuninkaan kirjeen. Ja hän luki
vielä:

 "Tämän vuoksi Me ottaen huomioon hänen kaikki Meille ja isänmaalle
 tekemänsä palvelukset, jotka ovat niin suuret, että poika ei voisi
 tehdä isälleen ja äidilleen suurempia, olemme päättäneet julistaa
 hänen ansionsa tässä kirjeessämme, jotta niin jalon ritarin sekä
 uskon, Majesteetin ja valtakunnan puolustajan ei tarvitsisi
 enää kärsiä ihmisten nurjamielisyyttä, vaan hän saisi nauttia
 ansaitsemaansa kunnioitusta ja rakkautta. Ennenkuin valtiopäivät tämän
 lausumamme tahdon mukaisesti vapauttavat hänet kaikesta syyllisyydestä
 ja ennenkuin Me voimme palkita häntä Upitan staarostan viralla, joka
 _vacat_, pyydämme kaikkia sydämellemme rakkaita Samogitian asukkaita
 säilyttämään mielessään ja sydämessään nämä sanamme, jotka _justitia,
 fundamentum regnorum_ on pakottanut Meidät tietoonne saattamaan."

Pappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi
äkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti
katseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois,
kohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.

— Oleńka! — huudahti Kmicic hämmästyneenä.

Mutta tyttö nousi, veti harson kasvojensa eteen ja sanoi
miekankantajalle:

— Setä! Menkäämme! Menkäämme heti!

He poistuivat sakariston oven kautta.

Herra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei
voinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Neljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin
ja Zagloban tukemana.

Sankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset
irtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat
sukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan
niin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva
staarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta
täytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.

— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä
tuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt
Wodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!

Zagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki
laudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat:

— Eläköön herra Kmicic!

— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!

— Wodoktyyn kaikki! — huusi taas Zagloba.

— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan
yhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!

Syntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään.
Väkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin
mahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli
peltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:

"Wodoktyyn!" Tiet täyttyivät kaikenkarvaisista ihmisistä.

Kmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili
heitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja
sitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat
hyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.

Zagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset
pelkäsivät:

    — Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa,
    mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!

Anusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt
jäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka
vuorotellen valvoivat.

Koko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia
ennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.

Tuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa
ja Oleńka syöksyi huoneeseen.

— Jeesus! Maria! Mitä on tapahtunut? — huudahti Anusia nähtyään hänet.

— Anusia! Tiedätkö, kuka Babinicz on?... Se on Kmicic!

Anusia hypähti pystyyn.

— Kuka on sinulle sanonut sen?

— Luettiin kuninkaan kirje... Herra Wolodyjowski toi sen...
Laudalaiset...

— Onko siis herra Wolodyjowski tullut takaisin? — huudahti Anusia.

Ja hän heittäytyi äkkiä Oleńkan syliin.

Oleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa.
Hän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa
hehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.

Hän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä
kirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut
huoneessa ja toisteli vähän väliä: "Minä en ole hänen arvoisensa!" Hän
moitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu
tehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen
puolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen,
isänmaan ja kuninkaan puolesta.

Turhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että
hän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä
silmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin
kiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta,
Prostkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas
omasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava
luostarissa.

Hänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi
huoneeseen ja huudahti:

— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja
Babinicz on aivan varmaan mukana!

Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri
ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja
vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He
saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan
ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja
heittelivät lakkejaan ilmaan.

Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa
istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.

Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin
paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski
hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin,
ottaen hänet väliinsä.

— Väistykää! — huusi Zagloba.

— Väistykää! — toistivat laudalaiset.

Väki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui
kuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka.
Kmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea,
mutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä
hämillään että onnellinen.

Oleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat
hervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen
kasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää.
Kmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt,
että hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain
katkonaisella äänellä:

— No, Oleńka? Mitä?...

Tyttö lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.

— Andrzej! Minä en ole kyllin arvokas suutelemaan sinun haavojasi!

Mutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa.
Hän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa
vastaan.

Niin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja
viimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset
alkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä
näkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita,
jotka huutelivat:

— Vivat Kmicic! Vivat neiti Billewicz! Vivat nuori pari!

— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui
yleiseen meluun.

Wodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin
miekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta
esille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat
ja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat
palvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.

Pääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein,
kun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä
seuraavan maljan:

— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne,
vanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet
alttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen.
Teidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä
on tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle
rakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin
toivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten
tulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän
säilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja
verellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat
ajat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt,
että ei ole sellaista tilannetta, josta ei _viribus unitis_ Jumalan
avulla voisi selviytyä!

       *       *       *       *       *

Kohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli
syttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan
loistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot
Szeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään
uutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän
sai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan
ikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana.
Panettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän
kaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan
tunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa
vaimoltaan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vedenpaisumus III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.