Title: Veneellä poikki Suomenniemen : Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla
Author: Korhonen, Arvo E.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veneellä poikki Suomenniemen : Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla" ***


VENEELLÄ POIKKI SUOMENNIEMEN

Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla


Kirj.

ARVO K. [Arvo E. Korhonen]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.



SISÄLLYS:

       Lukialle.
    I. Alkupuuhat.
   II. Oulusta Tervolaan.
  III. Tervolasta Rovaniemeen
   IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.
    V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.
   VI. Paanajärvellä.
  VII. Retki Vartiolammille.
 VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.
   IX. Kuusamon kirkolla. Karhujahdille. Kuusamon kansa ja sen olot.
    X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.
   XI. Iistä Ouluun.
  XII. Lopuksi.



Lukijalle.


Yleensä tunnettu ja valitettu on se köyhyys, joka muutoin jo
varttuvassa kirjallisuudessamme on vielä vallalla etenkin nuorison
luettavaksi kelpaavaan matkakertomus-kirjallisuuteen nähden. Tämä
seikka on allekirjoittaneelle antanut syytä aiheen tarjoutuessa ryhtyä
nyt yleisön luettavaksi tarjottavan teoksen kirjoittamiseen. Alkuaan
tosin aikomus oli, että kertomus tulisi julkaistavaksi ainoastaan
jossain sanomalehdessä matkakirjeinä, mutta saamieni kehoitusten
johdosta ryhdyin sittemmin sitä muodostelemaan kokonaisemmaksi ja olen
sen nyt uskaltanut siis ulosantaa erityisenä teoksena. Tämä olkoon
mainittu etenkin siitä syystä, että lukija yllä olevan seikan huomioon
ottaen antaisi anteeksi kertomukseni monet heikot puolet.

Samalla kun siis teoksen tarkoituksena on osaltaan — niin vähäinen
kuin se lieneekin — koettaa poistaa jo mainittua puutetta
kirjallisuudestamme, tahdotaan sen kautta kääntää maamme urheilevan
nuorison huomiota erääseen urheilun alaan, joka etenkin maallemme on
ominaista, vaan joka verraten vähän on vielä käytäntöön tullut. Tehdään
näet kyllä meilläkin kävelyretkiä ja ajetaan polkupyörillä, vaan
samalla jätetään hyväkseen käyttämättä maamme monet järvi- ja jokitiet;
korkeintaan tyydytään johonkin pieneen purjehdus- tai kanoottiretkeen.
Ja kuitenkin, mikä maa tarjoo soveliaampaa tilaisuutta laveille
vesiretkille kuin meidän Suomemme tuhansine järvineen ja jokineen,
mikä urheilumatka koskaan on hauskempi, monipuolisempi, vaihtelevampi
kuin veneretki kautta järvien milloin peilikirkasten, milloin
myrskyn käsissä hyrskyväin selkien, jokien juhlallisten suvantojen,
koskien vaahtoisain kuohujen, sydänmaan tyynten, salaperäisten
purojen ja lampien! Semmoiseen retkeen yhdistyy paljon muutakin
eikä vaan yksistään urheilun tuottama hyöty ja hauskuus! Sillä
olemme tilaisuudessa näkemään maamme luontoa sen vaihtelevimmissa,
viehättävimmissä muodoissa, monella tavoin nauttimaan matkastamme ja
huvittamaan itseämme samalla kertaa. Ja sitten tuo vapaa, raitis elämä
kesäisen luonnon sulorikkaassa helmassa! Mikä onkaan virkistävämpää
talven työstä ja ponnistuksista väsyneelle nuorisolle kuin juuri moinen
retki kautta satojen järvien, jokien, salmien ja salojen! Tosi kyllä,
että sillä kenties! saa nähdä vaivoja ja vastuksia, kestää monet
kovatkin ponnistukset, luopua monista mukavuuksista, joita muullaiset
retket tarjoovat, mutta monin kerroin ja monipuolisesti se myös
palkitsee kaikki koetut vaivat, kestetyt ponnistukset.

Jos kertomukseni, jossa olen koettanut osapuilleen kuvailla veneretken
sekä vaivoja, vastuksia ja hankaluuksia että myös sen monia hauskoja
puolia, voi edes jossain määrin saavuttaa urheilevan nuorisomme
mieltymystä ja herättää edes jonkun mielessä halun itsekkin tuommoista
retkeä koettamaan, niin on teoksen tarkoitus saavutettu. Enempää ei
sillä ole pyydettykään, sillä — vasta itse kokien kukin voi tulla
oikein vakuutetuksi veneretkien verrattomasta monipuolisuudesta
muullaisiin urheilumatkoihin nähden, — Reippaille veneretkille siis te
Suomen urheilua harrastavat nuorukaiset! Maamme tarjoo kyllä sadottain
eri kulkureittejä.

Suuresti teoksen hauskuutta tietysti olisi lisännyt, jos siihen olisi
voitu monista tarjona olevista sekä matkaa kuvaavista että Pohjolan
harvinaisen kauniista maisemakuvista ottaa niin monta kuin suinkin.
Teoksen lajin uutuus sekä kuvien tuottamat suuret kustannukset ovat
kuitenkin pakottaneet tyytymään ainoastaan vähäiseen osaan, valitsemaan
enimmäkseen vain matkaa kuvaavia. "Pohjolan Sweitsin" lumoavat maisemat
eivät siis, ikävä kyllä, voi edes kuvien muodossa tarjoutua lukijain
ihailtaviksi, kuvauksien! vajavaisuuden täytöksi. Vaan — unhotin sen —
eihän niistä todenmukaista käsitystä saakkaan kuvista yhtä vähän kuin
kynällä tehdyistä kuvauksista! Ne pitää itse omin silmin nähdä, niin —
nähdä ne, nauttia niistä, ihastua, hurmaantua niihin!

Helsingissä, syyskuun 25 p. 1895.

Arvo K.



I. Alkupuuhat.


Kenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt,
sitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna
talvi-iltana pistäysin "Kasarmikadun puulaakiin" parin toverini luo,
(— voimmehan kutsua toista "tohtoriksi", koska hän sen arvonimen
piakkoin sai, toista taas "insinööriksi" koska hänellä oli toivo
tulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan
pohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi
toveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta
retkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin "kättä päälle" ja asia oli
päätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa
pohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut.
Olimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan
Pohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että
melkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen,
ettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista
tarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys,
sen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka
olivat uskaltaneet tuonne "karhujen asuinsijoille" pistäytyä. "On
sielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään
ja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa
maastamme", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut
olivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan
tuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan
Kuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän
luonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat
he. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita
ylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.

Mutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska
jalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja
ei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat
ovatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan
monipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja
pakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen
kuljettavana kuin meidän "tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat
jokien maa"!

"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä
vesiteitä", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija.
Ihan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei
mahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä
kannaksia näkyykin kartalle merkityn.

"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!" esitti tohtori päättävästi

"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini", säesti tuohon jo
toinen innostuneena. "Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään,
joka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun
taipaleen kävelemisellä itseään rasittaen."

Melulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran
oltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi
tehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.

Näin se tuli kesäretkemme päätetyksi.

Ja sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu
retki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja
niiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.

Yhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus
mennä siellä pidettävään laulujuhlaan.

"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla
urheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos
tehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin", esitteli taasen
joku tuumiaan.

Ja sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään
Vaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten
kolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen
retkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin,
mukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä
alkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea
aina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä
Auttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan.
Auttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas
pyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen.
Sieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä
taivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta
olisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien.
Kun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä
sittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen
myötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten
Paanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa
kuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet
kääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme
selkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea
Kuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme,
välillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.

Näin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään
mahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen
toteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme,
sen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten
kauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme
kuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli
kuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä
lähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä
siirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa
nousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille.
Kumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava
Emäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä
pian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli
aikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme
katkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.

Osapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että
monellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin
retki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä
noilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli
vesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan
joet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin
sydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja
arvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi
voinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.

Niin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin,
luulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä
viikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —

Näitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut
kaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei
kuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti
ja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja
ruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin
kalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että
saisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja
lohien kanssa.

Tietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta
retkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet
retkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi
kuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut,
että koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset
harrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja
kansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä
oli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.

"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä", arvelimme epäilijöille
vastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta
siksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien
voittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.

"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan", oli viimeiset sanat, kun kättä
lyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa
viettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.



II. Oulusta Tervolaan.


Ei ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan
toteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.

Vaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä
tohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut "odottamaton este", saimme
jälestäpäin kuulla.

Ja entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin "kuivi
siihen kuin lasareetin suurus." Insinööri ei näet ollut ehtinytkään
saada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli
hänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja
korjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.

Juhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen
Ouluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni
K-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle
puuhaamaan "voimalla millä hyvänsä", jos niin tarvittaisiin. Oulun
asemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.

Tosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli
itse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna
ja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m.
varustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin
valmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime
hetkeen asti koetettiin kyllä saada "poikia" luopumaan tuosta vaaroja
varavalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut,
sillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat
lähtemään.

Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.

Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja
metsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli "vesille lykättäessä"
saanut nimekseen "Täräys", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat
sen tahtoneet ristiä "Uudeksi Vegaksi" — lastattuamme, karttui meille
painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.

Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle
saatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli
luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva "Pohjolaan"; edellisenä
päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei
tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo
pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta
suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti
heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville
tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja
kummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko
matkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet,
väljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien
pieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti
poimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta
olivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä
pääasiallinen matkapukineemme. Ja "hauskan näköiseksi" se teki
joukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.

Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli
tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren
pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään
häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme
aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin
mielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo
tyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin
johonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on
ryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista,
vaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa
levottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa
tuottavaa nautintoa.

Mainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla
tapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme.
Kyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin,
vaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin
me hänestä tulimme, sillä niin kovin "kevytmielisesti" hän mielestämme
puheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli,
ettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin
"bagatelli". —

Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.

Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä
koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan.
Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että
saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja
veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.

Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme
vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin
tehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi
Kemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin
saavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä
tiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen
Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta "vuoroin sitä
vieraissa käydään", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan
meitä kysymyksillä ahdistelemaan.

"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin
suuri lastikin", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo
hyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän
hyvät rahat sieppaavan.

Koetimme selittää, ettemme mitään "maankiertäjiä" olleet, vaan että
tutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan.
Tahdoimme näet käyttää "pieniä tutkimuksiamme" tekosyynä tuommoisiin
tiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan
on uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle
vaivaloiselle retkelle lähteä.

"Vai niin, vai niin! No –." Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos
minkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle,
ettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa.
Ukot kyllä viimeiseen asti koettivat. —

Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin
väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen
puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän
taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta.
Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt
tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka
laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan
kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa
hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea
viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet
käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.

Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski
se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren
suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että
ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun
kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan
sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää
puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua;
aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle.
Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella
venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin
mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi
tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.

Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat
koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään.
Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun
aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin
päästiinkin.

Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan
asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene
täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle
pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen
terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta
ei suinkaan viimeinen.

Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen
käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä
mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille
kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin
"siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli
näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan
suinkin veti.

Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä
kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään
kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa
se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin
oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan
vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen
mielihyvällä.

Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten
kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä
kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta
täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —

Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei
kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi,
kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä
katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta
pilaillen kuitenkin toisilleen.

Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä,
mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu
kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin
samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun
sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen
kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä
kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset
menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka
hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin.
Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo
syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin
yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin,
näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —

Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa.
Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo
vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia
oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä
olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä
iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää.
Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko
hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi
hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä
kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi
käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka
oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja
puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut
pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas
kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.

Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi,
kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti
päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi
putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden
kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta
"valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme.
Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi
ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan.
Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken
kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen.
Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen
olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi.
Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.

"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä
säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä,
että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme... Hengen hätää tuossa
nyt ei kuitenkaan vielä... Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään
ollut."

Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo
viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä
soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan
näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis
lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin
päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme,
ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo
ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.

Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen
ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän
kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut;
ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. —
Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa
suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin
jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se
hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan
kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään
kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se
itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein
veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti
sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo
Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin
tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä
partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa
lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi
suuhun oli herahtanut. —

Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä
enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa
perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi
sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.

Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme
tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun
jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia
sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin
pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän
ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee
jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan
leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei
noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne
toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.

Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan;
sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella
siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita
koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan
mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen,
eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen
hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen
tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli
meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen
irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin
koko koskestakaan.

"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi
kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan
tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut
läheisistä taloista hevosta hakemaan. —

Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme
juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että
naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa.
Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen
avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen
kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista
tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi
kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan
puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että
useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."

Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet
hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin
matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski
vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun
tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa,
jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten
jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10
metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä
tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.

Kun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin
taasen purjetta puuhun ja "annettiin luonnon lykätä." Pitkälti siinä
olikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei
kuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja
sauvomiin. —

Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme
sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan
tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme
olleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten
parhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten
sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.

Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja
tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti
toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta
päässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu;
käytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville
omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.

Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan
kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista
kuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot
kärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies
tuumaili, jotta "jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä
vuosina halla." Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö
pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin
pienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo
pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä
siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee
ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä
metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta
kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt
supistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta.
Kammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut
ainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin
syttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme
varrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla.
Tuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun
että yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin,
kun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman
päässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli
kerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää
ollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä
viikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli
taistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja
pysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa
yhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin
kuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. "Ei kait niihin
paikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin
puu", arvelivat ukot.

Meidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo
savupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman
harmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —

"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;" niinpä meidänkin. Kokonaista
viisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut
ainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme
ystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.

Kuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan "emme olleet
enään ensi kertaa pappia kyydissä." Hyvän palan taivalta vielä sinä
iltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille
koskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. "Siellä se vasta kova eteen
koituu", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! "Kun on
kerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin", me
puolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: "Ei se mitään
tähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa", jota saimme kuulla
alituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta "alko ääni kellossa
muuttumaan."

Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan,
missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä
houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut
laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat
olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli
tuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan
— vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet
tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme
päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa
telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet
suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme
ulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian
jatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä
talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan
olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.

Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken
päälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista
nurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä
ei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten
kuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin
kanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja,
— emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin
"sääskien varalta" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun "kaakamolaisia"
kovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme
juurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle
katsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin
veneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta
kuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan
kysymyksiään insinöörille.

"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?" kaikki nuot tavalliset
kysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.

Vakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen:
"Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia
tekemään." Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa
toiselle: "No, enkös mie sitä jo arvannut." — Tuon kaiken kuultuamme
täytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.

Teltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta
rannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen
olivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä
kummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat.
Erittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he
papistaan pitävät. "Eikhään sillä pärjää", hän näet virkahti lakoonisen
lyhyesti.

Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me
taas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle
tuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta
saadaksemme.



III. Tervolasta Rovaniemeen.


Kovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme
tai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen
sijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut,
eikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja
aina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai
selälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta
olikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata
pannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin "tartu sapeleihin vaan
taasen", jos mieli eteenpäin päästä.

Happamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan.
Vähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku
lauluksikin, jotta:

    Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän,
    Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.

Ja kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei
mitään olisi tiedetty. —

Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle
"lossipaikalle". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken
olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se
muulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme
vedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin
samaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun
oli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan
olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme
vastaisen varalta.

Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa.
Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen
vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa
ylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota
he loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja "vastineeksi"
laatiessaan; saimme täällä kuulla sen "ilosanoman", että Rovaniemen
kirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä
tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.

Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle",
kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin
ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme
kolmella neljällä markalla suoriavamme."

"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi... Ei auttanut
muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä
tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä
saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta
tiedossa ollut... Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa
maksavamme... Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."

Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä
tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua
veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon
suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme
siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi
pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat,
mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin
sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä
voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme
hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta
iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan.
Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa,
oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan
pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin
insinööriltä:

    Älä sure sä.
    Että jätän mä.
    Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.

Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken
ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille
ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee
vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin
sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon
rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo
voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet
vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan
joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös
jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme
itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin
siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten
pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi
runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti
olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.

"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea... Jopa vain!
Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen... Kymmeniä vuosia
mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki
kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain
kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie
sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie
panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie..."

Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että
kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme
jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet
malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko
päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin.
Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen
kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan
saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies
vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä,
saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen
tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa
muinaistutkimukselle.

Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme
kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut
hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin
mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen
itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa
huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin
loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä
muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat
ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä
niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —

Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla
sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä.
Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan
oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja
silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi
hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille
koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä
se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä,
että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka
ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan
jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli
hän vieläkin.

Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin
tuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät
ainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille
todisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä
tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen
tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli
"kaupunkiin", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret,
luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta
maailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen
hankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla
asuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka
alkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan,
hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät
elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä
todistuksia. —

Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen
toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut
kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa
purjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin
veteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen.
Tuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä
sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia,
mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin
jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin
mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen
ja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet
tuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus
hyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.

Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme,
ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken
partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin
oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli
siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen;
kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa
neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman
kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin
valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin
luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna
tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut
mukaansa ryöstetyksi. —

Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä
matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen
penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja
laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa
ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin
kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli
jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista
jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari
kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen
maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —

Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet
Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista
penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono
"rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta
ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme
osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy
Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja
myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.



IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.


Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen
päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa
pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla
postikonttoriin viedä.

Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme
laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu
vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne
jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut,
vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä
ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla
tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä
sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski
noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.

Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle
Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä
tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna
se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta
kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea
emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet
oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.

Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt
ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.

Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä
saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä.
Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet
summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan
veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin
iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta
voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä
Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman
epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi
kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai
mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä
väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa,
miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen
olla Kemijoessakaan. —

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla
ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina
kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin
kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on
niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa
matkustavaisia.

Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat
veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon
ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta
joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli
tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten
olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta
tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse
on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan
tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin
suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten
siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin
ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain
tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.

Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen
saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen
kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään
voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on
tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien
keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa
siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin
päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa
venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua.
Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne
ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin
leikistä suoriuta. —

Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden
sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan
aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen
miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli
vene niin lastissa kuin meidän.

"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme...
Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee,
sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun
sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan
palaaminen."

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto
kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli
otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika
alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu
riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.

Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää
puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin
päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme
helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo.
Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan,
heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä
saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat
värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se
kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli
tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään.
Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme
tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon,
pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti
ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan
muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme
kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö
tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon
kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin
matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita,
minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi.
Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin
tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan:
jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita
tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies
pistäysi muutaman sanan haastamassa.

"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta
sanomassa.

Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina
katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.

"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan
talossa!" — Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä
olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.

"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie
'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein
toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.

Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää
tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen.
Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan
sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein
mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista
vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille
jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä
ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos
poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia
pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä
jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin
ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin
menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä
siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.

Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten
antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan
jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun
"Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä
metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta
suoriuduttu.

Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen
Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan
jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. —
Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan
työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä,
että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta
vuorokautta. —

Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen
Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän,
ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät
että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet
enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi
ikusäveltään. —

Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme,
ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin
hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen.
Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei
siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä
olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se
kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.

Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli
pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies
tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän
osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin
oli kosket tukkinut.

"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan
matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo
"lakiäänellä".

"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies,
uhkamielisenä hänkin.

"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen,
vetäen povestaan taskukirjansa esille.

"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi
saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä!
Kyllähän tässä miehissä... Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin... Ovat vähän
väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo
aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan
toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.

Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat:
"Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen
kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.

Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan
menneet.

Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.

Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen
vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä
omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut
ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan
alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia
sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen
uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä
olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen
siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina
kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia.
— Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus
ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema
sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella;
siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken
asemesta.

Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet
Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä
kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.

Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä
avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä
oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa
asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina
puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen
välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan
mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön
purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin
patounut valtava joki on.

"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille
uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat
hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä
kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn
nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen
tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä
ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun...

Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen
ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa
elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä
siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien
he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä
vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset
kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista
junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut,
kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen
toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.

Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo
asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi
juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.

"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan
mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"

"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan
joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan
"kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine
ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta
osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki
tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin
kunnianimenä toisten huulilta.

"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli
hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.

Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan
ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse
kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten
vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme
ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan
vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei
tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.

Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet
siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme
kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut.
Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin
tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää.
Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että
penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin
korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät
muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille
näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan
ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten
parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat
purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin
etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut
kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä
miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta
hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan.
Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla
laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden
lyöneet.

"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä
niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä
meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."

Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi
kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti
ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa:
kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla
pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin
niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.

Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan
niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.

"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan
juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana
kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.

Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen.
Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä
alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia
pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli
veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme
malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin
kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.

Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet
oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.

"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee
veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä... Ja sitten ne
köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi
putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä
kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että
tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin... Kurtti
siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne
kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän
silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä
muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan
solautettiin putouksen alle."

Ylempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen
latvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.

"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville
vesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta
muusta pääsee, vaan ei pahasta akasta", arveli Niilo lopuksi. "Hyvästi
nyt vaan ja onnea matkoillenne", toivotti hän jättäessään meidät erään
toisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä
komensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: "Ajatteles miltä
itsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi
pulaan puuttuessasi", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi
tahtonut ainoaa keksiään antaa.

"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa", sanoi hän sysäten
lakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa
kohti, mennessään laulellen:

    Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla.
    Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.

    Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu.
    Siellä ne saappaat likoaa ja housun "pultit" kastuu.

    Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra,
    "Patenttiliiveri" taskussa ja vitjat viisin kerroin.

Toisen junkkarin saattelemina nousimme sitten "rosvon väylää", s. o.
matalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän
meille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle
tarjosimme, niin arveli: "Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun
ole maksua perittävä." Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin
astuskelemaan.

"Suomalainen tuokin", virkahti joku meistä tuon johdosta.

Ei ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä
olleet, vaan "ei tässä silti auta suremaan ruveta", tuumiskelimme
tuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi
siltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —

Kappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen
Vanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset
koko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden
puolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he
sitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia
tukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika
hurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät,
veden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa
kivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien
kumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa
katselimme tuota hauskaa näytelmää.

Rännille oli miehiä keräytynyt aika lauma. Luulimme ensin, että ne
kaikki olivat siinä työpuuhissa. Tuosta erehdyksestä kuitenkin pian
pääsimme, kun muuan miehistä tuli meiltä tiedustelemaan jotta: "Mitä
niitä valokuvia tulisi puolitusinaa maksamaan, jos niinkuin otattaisi
itsestään?" — Muuan edelliseltä koskelta jo ennen meitä tänne ehtinyt
mies oli näet kertonut meillä valokuvauskoneen muassa olevan ja nyt
tukkipojat aikoivat käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja "panettaa
naamansa paperille", niinkuin mies selitti. "Olisi näet niin sopivaa
aina taloissa saada tyttölöille jättää naamataulunsa muistoksi."

Hukkaan meni heidän hyvät toiveensa kuitenkin tällä kertaa. Selitimme
näet heille, että koneemme oli ainoastaan omia tarpeitamme varten ja
ettemme siis maksunkaan edestä muille valokuvia ota. Noloina pojat
siis saivat lähteä tiehensä, vaikka jo niin valmiina valokuvattaviksi
olivat jotkut tulleet, että oikein villahuivikin oli solmulle kaulaan
kääräistynä.

Matkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että
aijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat
he meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta
Iin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja
järvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin
vesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki
sitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen.
Paljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet
sanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon
hänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen
sukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:

"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä
vaikka mustilaisia." — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti
nauramaan. —

Luulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista,
kun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma
matkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet.
Tuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin
taasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla
oli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä "suma", s.o. ylempää
tulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä
moninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten
päästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma "lukossa"
alempana olevien suurten ruuhkain takia.

Arvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä —
ilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän
rantaan laskiessamme.

"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä", arveli
hän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia
olekkaan matkustajain varalta. "Olisihan niitä kyllä talossa toisella
puolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi."

"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään
pitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan", kehoitimme häntä;
olimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää
venettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin
koluutuksista.

Vastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan.
Talosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi
rantaan, niin huusi hän heille: "Täällä on herroja, jotka tahtovat
vähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan."

Ihmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi
palasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. —
Kuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen
kautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä
tuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin "herroja"
olevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle,
että olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän:
"Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän
olisivat kantaneet."

Ei auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he
vetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan
alituiseen vastukseen ja arvelimme, että "antaapa jätkänkin hiukan
ponnistella." Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen
miesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä
tuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi
vettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei
siis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua
se kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa,
ennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me
sinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan
"lautamiehen" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä
päivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole
niinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat
olleet voitettavinamme. —

Jotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana
aamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja
tukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin,
väliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se
tahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa
tukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei
siinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin
juoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä
työnnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä
oli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden
päällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi.
Monestikin siellä kyllä "housun pultit kastui", vaan eteenpäin sitä
myöskin aina hiljoilleen päästiin.

Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennenkuin koski taasen
voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle näet oli
ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä
oli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet
oli tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme,
kappaleen aikaa odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun
kannettiin vene kuiville jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella,
oikealla sivulla olevaan mutkaan.

Tukit olivat pudonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken
pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden
hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella,
miten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt
työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion
missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille,
kaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia,
kuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen
luolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi
oli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät
kovettuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä
olevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon
kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s.
hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin.
Pohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi
hivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla
koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut
noista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet
vesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan
edestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja
kaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin
kierivien kivien hivonnasta. —

Pitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle, parisen kilometriä
vaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä kaltainen
onkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari kolme
metriä korkeana, jyrkkänä könkäänä.

Tukit olivat pudonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää
olivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan
heitä enään avuksi.

"Väylähän on auki", saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi
siitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon "väylän" tehneet.

Omin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän
kuitenkin ollut miltei mahdoton päästä mutta kun vesi tukkipadon
takia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä
tavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä
hyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä.
Kun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani "härkävoimansa"
liikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin
nousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin
siitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä
muustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään,
että auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla,
suu auki katsella ällistellen.

Puhaltaa meidän täytyi hiukan, kosken niskalle päästyämme. Ja aika
tyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion ääressä levähdellessä ja
vaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi kerran koko
matkalla; "värkkiä" kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana
aterioidessa käyttää "saijua" tai "kaakaota", joita pian pyöräytimme
nuotiotulella. —

Säpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin saavuimme Autin talojen
kohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan, jota soutelimme
vastatuulen aikalailla puhallellessa.

Oli niitä useampiakin Autin taloja siinä luonnonkauniilla paikalla,
korkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen alipuolella olevan pienen
järven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä sisällä pistäymättä.
Kohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen Kemijoesta
Auttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli
meidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän
varalta.

Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan
taloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja
rikkaiksi niitä mainituinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen.
Talosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme.

"No eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään", oli vanhan isännän
vastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. —

Muutoin, vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys
tahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä
kuitenkin toisellainen kuin edellisen porokuninkaan luona.

Syötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme, lähdimme puuhaamaan
venettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet
Pirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan
kovin vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää
hiukan aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen
poikki, pahimman kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin
vielä aikalailla, ennenkuin pääsimme toista kilometriä talojen
ylipuolella Auttijoen suulle.

Hauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää Kemi-joki kaikkine
vastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että vaikka se
nyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli
ollut Eikä retkemme ollut tähän saakka juuri suurta nautintoa meille
vielä tuottanut. Masentua kuitenkaan ei mielten annettu, ei matka-innon
laimeta, sillä tästä lähtien, niin toivoimme, matkan hauskempi puoli
vasta alkaisi, vastukset väheneisivät, kulku helpponeisi, kaikki
kävisi paremmaksi. Talossa oli kyllä meille sanottu, että kyllä siellä
vieläkin kova monet kerrat eteen koituisi, vaan huoli siitä, kunhan
pienemmille vesille vaan päästiin ja erilleen noista kiusankappaleista
tukeista, niin kyllähän kaikki muut vastukset aina voitettaisiin.
Hyvillä toiveilla ja ilomielellä jätimmekin nyt hyvästit Kemijoelle,
jota parikymmentä penikulmaa olimme nousseet kahdeksassa päivässä,
saaden taistella monenlaisten vaivojen ja vastusten kanssa.

Mitä muutoin tukkoihin tulee, joiden kanssa olimme saaneet niin
vastenmielistä tuttavuutta tehdä, ihmetytti meitä varsinkin se, että
pitkin matkaa melkein kaikki puut olivat kuorimattomia. Arvaa kyllä,
mimmoiseksi jo moinen joukko tuoreita, pihkaisia puita muuttaa veden
niinkin valtavassa joessa kuin Kemijoki onkin. Mutta kun vielä sen
lisäksi irtaunut puunkaarna jää mätänemään koskiin ja suvantoihin, niin
ihmekkös, jos kalat joesta vähenevät; mikäpä kala olostuisi asumaan
tuommoisessa pihkavedessä. Kun ihmettelimme tuota seikkaa muutamalle
isännälle, kysyen, eikö kuoripäällisten puiden laskeminen ole laissa
kielletty, arveli hän: "Kyllähän se laissa kielletty on, vaan siitäkös
ne tukkipohatat välittävät... Maksavat vaan sakot ja sillä hyvä.
Ennenhän kannattaakin muutamia satoja sakkoja suorittaa kuin ruveta
kuorituttamaan satojatuhansia tukkeja... Se tulisi tuhansia maksamaan...
Ja tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi, ennenkuin jokisuulla ovat; siitä
kosket kyllä huolen pitävät... Mitäpä ne muusta semmoiset välittävätkään
kuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret
vahingot hyvänsä." —

Ennenkuin eroamme Kemijoesta, tahdon vielä lisätä jonkun sanan yleensä
oloista ja elannosta Kemijokivarsilla, sen verran kuin pikaisella
matkallamme niitä tulimme huomioon ottaneeksi.

Jos tahtoo lausua arvostelunsa ainoastaan sen mukaan, mitä silmä
näkee, niin täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin
asuttuja ja varakkaimman näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet
muhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä
vähäpätöisiltä näyttäneet. Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään
erhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja
löytyy. Kuitenkin, joka pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin,
että yhtenä sen pääomituisuutena on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä
se vaikuttaa paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo,
että talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekkin, olipa sitten
varallisuuden laita muutoin vaikka niin ja näin. Voipi sanoa, että
kun savolainen tai karjalainen perustaa talon, raivaa hän ensiksi
itselleen peltoja niittymaita, hankkii karjaa ja puuhaa yleensä
taloudellisen toimeentulonsa vakaannuttamiseksi, tyytyen itse sillä
välin asumaan pienessä mökkipahasessa. Sitten vasta, kun hän näkee
tulevaisuutensa turvatuksi, ryhtyy hän rakentelemaan majaansakin hiukan
muhkeammannäköiseksi, kuitenkin pysyen siinä suhteessa aina jokseenkin
vaatimattomana. Niin ei tee pohjalainen. Hän käy päinvastaisessa
järjestyksessä, pitäen ensiksi huolen omasta mukavuudestaan ja siitä,
että talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa
talon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä.
Siitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat
enemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina,
talon maanviljelys huonossa kunnossa, karjanhoidonkin laita niin
ja näin. Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja
tarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin
raihnaisuus ja — köyhyys.

Tosin kyllä maa ei kaikistellen niin huonoa ole, ettei se voisi
asukastaan elättää, jos sen muokkaamiseen työtä, vaivaa ja
järjellisyyttä käytettäisiin, mutta — missä vika lieneekin — kuitenkin
Kemijokivarsilla yhtä vähän kuin yleensäkkään Pohjanmaalla moni talo
vuoden ympäri omilla eloilla toimeen tulee, vaikka hyväkin vuosi
tulisi. Ja kuitenkaan ei halla noilla kuivaperäisillä, joen suojaamilla
mailla ole läheskään niin tavallinen vieras kuin monilla muilla
Pohjanmaan perukoilla; ihan tuntematon se kuitenkaan ei ole. — Kuivuus,
jonka tekemät tuhot varsinkin kauvempana sisämaassa olivat erittäin
tuntuvat, teki matkakesänämme paljon vahinkoa sekä viljan että heinän
kasvulle Kemijokivarsillakin.

Karjanhoito, järkiperäisellä tavalla järjestettynä, on nähtävästi
tulevaisuudessa näiden seutujen pääelinkeinoksi kehittyvä. Sitä
ennen on kuitenkin välttämätöntä, että perä-Pohjolan liikennesuhteet
tulevat melkoisesti parannetuiksi, maamme rautatieverkko tuollekkin
syrjäiselle kulmakunnalle ulonnetuksi. Sillä vaikka karjanhoidon
suhteen onkin viime aikoina jo edistytty melkoisesti täällä, samoinkuin
muuallakin Suomessa, on kuitenkin selvää, ettei se voi vakavalle
kannalle ja kukoistukseen päästä ennenkuin ollaan tilaisuudessa
suuremmitta vaikeuksitta sen tuotteille ulompana omia nurkkia menekkiä
hankkimaan. — Muun karjanhoidon ohessa lienee mainittava myöskin
poronviljelys, jota vielä melkoisessa määrässä hajotetaan Rovaniemen
takalistoilla ja Kemijärven seutuvilla, vaan joka kuitenkin monellaisen
vastuksellisuutensa takia on vähitellen menettänyt suuren osan
merkitystään.

Joesta on Kemijokivarren asukkailla ollut ainainen tulonlähde. Se
antaa varsinkin tuota Pohjanmaan kuulua lohta ynnä taimenta ja siikaa.
Kemijoki onkin maamme parhaimpia "kalajokia". Valituksia kuitenkin
kuului, ettei se jokikaan enään anna niinkuin ennen muinoin. Näyttää
siis siltä kuin tuo huomauttamani epäkohta tukkien suhteen ei
todellakaan olisi ajan pitkään vaikuttamatta kalain joesta katoamiseen;
eihän näet Kemijoen suuremmoinen tukkiliike vielä niin ikivanha ole.
— Muut sivuelinkeinot ovat vähempiarvoisia. Mainitsemista kuitenkin
ansaitsee se vilkas liike, jonka tukkipuuhat aikaan saavat, ja joka on
monet kauniit markat jokivartelaisten kukkaroihin tuottanut.

Mitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista,
toimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta
kuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee
tuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian
koteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on
liikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen
kehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien,
niinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä
pohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten
välillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren
asujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat
kelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin
vertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten
erilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa
kansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden
kehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri
Kemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin
parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä
seuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.



V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.


Toiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen
vastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen
Kemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä
sukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei
virran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta
kuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen
haukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle
kuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan
parisen neljännestä.

Maisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan
kuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki
rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat
vähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen
havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä
jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla
myös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi
väliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen
asti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme
maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan
hurmasi meidät.

Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut,
sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin
yhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret
rauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan,
koskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on
näet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion
sydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia
revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle
veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle
molemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella,
metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla
halkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä
kuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä
ja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan
salaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä
tuonne vuoren vihreille harjanteille.

Kuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata,
kenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!

Ja tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme
aikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina
edelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä.
Kauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen
avautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä
korkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni
jokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä
tyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri
kymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu
tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat
jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla
kädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin
väkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko
sittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä
äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan
säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja
säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet.
Veden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään
ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää
vuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen
läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä
sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja
pohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin
paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana
vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa
vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan
tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen.
— Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä
jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti
paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden
vihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka
on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden
vinhaa vauhtia pidättelemään.

Olihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin
tyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja
korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron
tyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi
rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille,
käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä
ryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan
vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin
taasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen
itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt,
tai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja
mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen
vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena
lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä
ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää
pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven
kulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa
juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja
hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena,
vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen
korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —

Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan
hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin
tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson
putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.

Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita
Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman
Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan
ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi?
Tuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet
olla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin
olimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään "Alppi-maisemaan", joksi
sitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki
oli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren
osan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein
tulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain
suuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että
tukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, "ettei niitä
putoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi". — Olikin siellä
putouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien
lomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin
kadonneita tai muutoin sinne joutuneita.

Kaikella on kuitenkin "varjopuolensa", niinpä luonnossakin. Ja jos
ei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen
pitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin oli tuossakin sydänmaan
kuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää
sen kauneutta, puhtautta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo
se näet ei ole kammonut kajota tuohonkin, tekisipä melkein mieli sanoa
luonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin
olikin siinä vasemmalla puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu
tukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikotellen
sisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi
rännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut
hirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan ei ollut niitä suojaamassa.
Siten se vieläkin katsojalle kertoi, että moni tukki siitä oli
kuitenkin sujona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut
voittamattoman esteen eteen panna. — Vaikka tuo jo osaksi rappiolle
joutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se
kuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli,
miten ihminen pystyy luonnon raa’an voiman voittamaan, sen laatimat
pahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimallaan,
vaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa
jonkunlaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman
voittajana, sen ylpeyden masentajana. —

Aikamme tuota kaikkea katseltuamme ja ihailtuamme, kiivettyämme ränniä
myöten ylöskin, katsomaan miltä putous ylhäältäpäin näytti, täytyi
meidän ruveta puuhaamaan itsellemme illallista ja yösijaa.

Tekasimme lammen rannalle kivikolle nuotion. Tullessa uistimilla
saamiamme kaloja panimme paistumaan ja kiehumaan. Eikä kauvan
viipynytkään ennenkuin yksinkertainen illallisemme oli valmis.

Sillä aikaa kun insinööri puuhaili keittohommissa, koetimme me tohtorin
kanssa nakata onkea tuossa kuohun alla, nähdäksemme sattuisikko lohen
poikaa tai harria siellä uiskentelemaan. Kun ei kalaa kuitenkaan
kuulunut, niin lähdimme teltille paikkaa katselemaan. Sitä ei ollut
helppo kohta löytää. Muutamalla sivulla oli kuitenkin kallion kupeeseen
muodostunut ikäänkuin porras, juuri siksi suuri, että siinä kasvavalle
ruohikolle telttimme hyvin mahtui. Kun ei sinne ollut kovin vaikea
pääsykään, niin mitäpä muuta kuin kyhäsimme sinne sauvomien varaan
teltin kuntoon. Eihän siihen kyllä niin kovin mukavaa eikä pitävää
voinut saada, vaan arveltiin tuossa yksi yö toimeen tultavan.

Nuotio olisi ollut kyllä hyvä teltin edessä palamaan, jokseenkin
viileältä kun näet ilma alkoi tuntua tuolla "umpilaaksossa";
semmoiseksi sitä oikeastaan ei voinut nimittää, sillä eihän siinä
ollut muuta laaksoa kuin järvi, josta yön tultua alkoi kylmänkostea
usva vielä muun hyvän lisäksi uhomaan. Arvelimme kuitenkin, että
kun on lämmin illallinen syöty, niin eiköhän tuota sentään tarkene
näin kesäisnä yönä. Ja niin kiertäyttiin mukana oleviin peitteisiin
ja koetettiin saada unta. Mikään helppo asia ei kuitenkaan ollut
saada aluksi unen päästä kiinni, kylmä kun näet kovin tuntuvasti
tahtoi jäseniä hyväillä. Nukuttiin sitä kuitenkin yö miten nukuttiin,
toistensa liki pusertautumalla koettaen hiukankaan säilyttää ruumiin
lämpöä. —

Kun aamulla hyvään aikaan heräsimme, tuntui siltä kuin jäsenet
olisivat melkein jäässä olleet Emme olisi illalla uskoneet, että
tuolla onkalossa niin raittiin yön saisimme. Ilma tuntui kuitenkin
olleen viileänlainen ja tietysti tuo omituinen yösijamme ei ollut
siinä tapauksessa ensinkään viisaasti valittu. Muutoinkin näet jo
tuommoisessa alhaisessa vuorilaaksossa kosteine ilmoineen on paljon
raittiimpi kuin esim. vaaran päällä.

Hierottuamme unen tähteet silmistämme ja laitettuamme itsemme
muutoinkin niin hyvään kuntoon kuin voimme, kiipesimme vielä
kerran ränniä myöten putouksen päälle, vieläpä ylemmäksikin,
lampea rajoittaville kallioille, mitataksemme äyrästen korkeutta.
Barometri-mittauksen mukaan saimme siten könkään eli putouksen 28
metrin, ympärillä olevat vuoret taas 35—40 metrin korkuisiksi. Hiukan
liikaa oli siis Niilo pannut arvostellessaan könkään korkeutta, vaan ei
se mitättömän matala ollut semmoisenakaan kuin se todella on.

Sitten sitä saatiin ruveta tuumimaan, miten vene saataisiin könkään
ohi, sillä ylipuolelle se oli saatava voimalla millä hyvänsä, jos
mieli matkaa jatkaa. Ränniä myöten se kyllä olisi mukavimmin noussut,
kun meillä oli näet köysiä ja väkipyöriä eli "plokeja" matkassa, vaan
kun rännin alaosa oli hajonnut ja kuohut tuossa alempana muutoinkin
niin pahoja, ettei sinne venettään juuri uskaltanut panna, niin täytyi
meidän tuosta tuumasta kohta luopua. Ei ollut siis muuta keinoa
jälellä kuin kiskoa vene käsivoimilla maata myöten yli vaaran. Tuohon
työhön ryhtyminen ei tosin näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun näet
rinne paikotellen oli niin jyrkkä, että oli täysi työ jo sitä ylös
kiivetessä. Ja tuommoista vetotietä oli noin puoli kilometriä, koko
matkan jyrkkää vastamäkeä. Täytyi näet palata takasin ensimäisen
kallion halkeaman alapuolelle, josta oli jonkunlainen polku vaaran
yli. Kun nimittäin ennen muinoin on tämän kautta Kuusamosta voita
y.m. veneillä kuletettu, niin on täytynyt siinä taivaltaa lastit
könkään ohi, kuitenkin niin, että silloin oli ollut eri vene yli ja
eri alapuolella köngästä. Ainoastaan joskus tarpeen pakosta kuului
miesvoimalla vedetyn venekkin yli vaaran. — Nämät tiedot saimme vasta
myöhemmin. Tähän asti oli meille näet kerrottu, että on sitä tietä
ennekin kulettu ja kuormia taivallettu.

Kolkolta näytti yli pääsy, vaan koettaahan täytyi. Tyhjensimme siis
veneen aivan puhtaille pohjille, laittelimme nuorat ja väkipyörät
kuntoon ja — niin sitä ruvettiin hinaamaan ylöspäin.

Ihmeen helposti se sentään nousikin. Jyrkimmän paikan ohi kun pääsimme,
paiskasimme köydet ja muut vetotamineet tiepuoleen. Pantiin kalikoita
poikittain vaan tielle ja kolme vankkaa kopraa kun tarttui kiini
veneeseen ja oikein voimain väellä ponnistettiin, niin juoksujalassa se
aina nousi kappaleen matkaa. Läähättää ja huohottaa sitä kyllä sitten
täytyi aina niin että keuhkot haleta tahtoivat, vaan huolipa tuosta,
kunhan eteenpäin päästiin.

Näin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa "Täräyksemme" taaskin
työnsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.

Nyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain
kantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä
jalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka
selässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin
leikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen
taasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa
taivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin
retkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin
edun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos
semmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla
väsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun
oli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei
aikaa riittänyt.

Sievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet
tietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle,
josta Auttijoki alkaa.

Ei tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman
pituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään
se ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin
puolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine,
sievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen.
Etenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka
tummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen
toisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle
järvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa
on varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa
tuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat
luovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella
rannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän
auringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät
puhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä
sanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.

Tämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen
omituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka
vuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa,
ja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista.
Suurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella
tiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä
suuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki
nuot kummallisuudet.

Alku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen
suuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka
tähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein
luotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli "lanttu" Korojoen vetänyt
melkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen.
Vihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä
muutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan
joensuuta löytynyt.

"Jo nyt vesille taidettiin joutua", täytyi väkistenkin sanoa
tuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. "Niin — ja entä sitten, kun
tämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi", tuumimme hiukan alakuloisina.

Sauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään
soutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin
syveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui
pikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin
muljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten
harvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien
rauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi
veneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta
siellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin
suuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —

Pian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se
kiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy
eteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti
taakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja
kuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo
aivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin
saattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin
maat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta
pääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen
paremmaksi muuttunut.

Ilta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan
siitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin
yöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä,
joita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä
emme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme
niin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa.
Ja sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla
illasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön
palaisi. —

Korkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä.
Olimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin
ollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan
huoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään
olimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa
olisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä
nähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.

"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä,
kun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole", siinä alakuloisina
aprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt
ihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla
vihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.

Enkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen
housuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän
selitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä
luota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja
samalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä
olevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli
ihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan,
jotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.

Ensi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot
tavalliset kysymykset.

"No jopa taipaleelle lähittä", arveli mies kohta, kuultuaan minne
meidän matkamme piti. "Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä
isosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle
siinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä
Kurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin
viitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti
mukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se
tästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi,
että tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen.
Ja Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä
siellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni,
jotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin
pohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen
on pilannut kokonaan... Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta
monta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma
parisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja
monen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on
nyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata
minultakin... Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole
yrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä
syliä... Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei
näytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous... Ja ihan kuiva se on
koski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista.
Taivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä,
vaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa... No
— kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta,
vaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä... Eipä
siinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan
Aartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei
siellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa
karttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos
Aartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin!
Posiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä
pääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas,
kun välinen joki siinäkin on kuivana... Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi
Koppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee
kaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle
laskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien", selitteli
mies toimessaan.

"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä
veneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla... Kyllähän
sieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne
pääsee", tuumiskeli isäntä tosissaan.

Kauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta
yhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin
luopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime
hädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota
matkaa samalla veneellä voisi suorittaa.

Hyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan,
lähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään
eteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta
toivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin
koettaa.

Pian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki
vielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin
se muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen
astua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä
poikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa.
Ja kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella
sydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki
joen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä.
Ei siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä
hakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta
pääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi
näytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein
kuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa
hiljalleen.

Sivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen
suulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta
hietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.

Kävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme
päästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta
kuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme
siis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.

Riisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn
tiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut
muutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi
mutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten
vetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme
luulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin
vähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella
kulunutkaan. —

Koivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa
varten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean
vaaran.

Aijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös,
nähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä
vetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme
sentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa
ja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei
kulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko
matkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro
näytti menevän ohi itäpuolitse.

Sateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme
kulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa,
väki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi.
Oikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän,
könkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli
jo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva
kerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon
irroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle
ilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon
korkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään
vertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä
kuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen
syntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.

Könkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia
rakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää
olleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä
saloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas
vasemmalla. —

Könkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme
hakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi.
Löysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten
palasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään.
— Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa
pitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä
koipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti
joukkomme kummalliselta.

Tien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan "nyt se vasta paras
alkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa". Mäki siinä oli julma
edessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin
katsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi.
Laskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä
jokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.

Kun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä
ollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa
vetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten!
Mahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme
taivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.

Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut
meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta
kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten
vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se
kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä
kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä.
Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena
rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse,
omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta
korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten
vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva
joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä,
laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen
kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.

Mutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi
siinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli
ponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin "löimme
telttimme ylös" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja
ilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan
puuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten
kylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi
jo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta.
Raukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet
kuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten
seurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon
rehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut.
Sanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama
peli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa
kunnossa kun oltiin.

"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla",
arveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.

"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat
lopussa", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. "Enkä muutoinkaan
enään tunnu jaksavan... Eikö liene parasta että joku lähtee talosta
ruokaa ja apua hakemaan."

Samaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä
ehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä
lähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen
luo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.

Kahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä
kertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin.
Miten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme
pois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties
kuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa
valitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle
heittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin.
Näin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa
kulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin
talo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan
enään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää
huomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä
kappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten
oikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei
kuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä
kyllä näkyi liikkuvan talon luona.

Yhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista
rantaa. Hänen lakooninen lauseensa: "Häntä" oli kylliksi minullekkin
selville saattamaan, mitä hän oli havainnut.

Ihan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut
olla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin
toverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi
mieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin
unohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä
noutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja
huutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää
pitää.

Pojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona.
"Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne
vaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta
tarvittaisiin", tuumi poika.

Lähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä
talo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle
pistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. "Sen talon isäntä se
oli, joka teidät joella oli tavannut", tiesi poika kertoa.

Toiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli
viljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle
lyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin
avun puutteessa.

"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä
varten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu
ajamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte
siihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi", arveli isäntä
leikkisästi vastaukseksi.

Tuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän
kyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen
isäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin
tulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme
poikki kannasten.

"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän
siinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin
tulee veätetyksi", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että
ymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. "Talossapa häntä
tarkemmin tuumitaan", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.

Sisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan
painoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa
puheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin
talojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.

"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin", vastasi isäntä katkeralla
äänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.

"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?" utelimme edelleen.

"Johan ne hyvät tehtiin! Semmoiset, jotta meni metsät melkein
kuin nopen suuhun... Kaikista ne on myöty tämän lohkon taloista... Ja
kokemattomia kun oltiin metsäkauppoihin, myötiin summakaupoissa ja
niin menivät komeat metsät ihan polkuhinnasta. Kun sitten jälestäpäin
ruvettiin laskemaan, niin oikein hirvittämään rupesi: liekö tullut
kymmentä penniäkään puun hinnaksi. Ja kun edes ihmisittäin olisivat
ottaneet, vaan ihanhan ne veivät metsät paljaiksi... Kävin kerran
vedonaikaan katsomassa ja silloin kun muuatta kuormaa tarkastelin, niin
siinä jo viidestä puusta kokonaista kolme oli alamittaisia... Enempää ei
tehnyt mieli näkemään... Samoin ne on menneet metsät muiltakin."

Samanlainen katkeruus ilmausi kaikkien puheissa, kun vaan metsäkaupat
tulivat keskustelun alaisiksi. He olivat huomanneet tulleensa
petetyiksi, mutta huomanneet sen liian myöhään. Satoja tuhansia puita
kertoivat he sillä tavoin menneen melkein kuin lahjaksi. Ne muutamat
kymmenet tuhannet, joita talolliset olivat saaneet, mitäpä olivatkaan
ne semmoisista sydänmaan vankoista metsistä muuta kuin pila hinta!
"Kulettamisen hankaluus se varsinkin pelotti omiin puuhiin ryhtymästä",
selittivät isännät meille, kun kysyimme miksi he itse eivät olleet
hakanneet metsiään ja laskeneet tukkeja merenrannikolle, niistä siten
suurempia hintoja saadakseen, kuten olimme kuulleet joidenkin muiden
yksityisten menetelleen. —

Ulkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta
odotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.

"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi
isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut
pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main,
vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."

Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä
veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta
oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet.
Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä
ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä
kaukana.

Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme
kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen,
hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa
ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme
harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme
näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että
itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen
poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt.
Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme
hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän
kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen
päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin
oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin
sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä,
jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä
ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen
olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa
oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta
jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän,
jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että
toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo
niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat
nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa
ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —

Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme
vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli
kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä
sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!

Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron
kummallisuuksista kerrottavan.

"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla... Kyllä
kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.

Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla
käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin
olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta
oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä
neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.

Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin
eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju
kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon
väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin
melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja
kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin
sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla
pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja
kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin
kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin
rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi
koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle
kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka
siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen
idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro
muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee
jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine
kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen
näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin
häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.

Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun
sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä
samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle
päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli
niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista
ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.

Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta
paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron
kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin
saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme.
Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti
jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että
kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin
omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi
kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta
vuorimaiseman.

Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta
näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit
laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella
niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia,
jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai
yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon.
Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään,
pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön
kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian
vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan
salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen
tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla
ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.

Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta
alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista
ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran
kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän
metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen
olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä,
ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —

Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi
Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin
saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista
syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen
hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on
tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet,
ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein
innostui tuota kertoessaan.

"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista
vielä koskaan ole kuullut... Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen
kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan
päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette... Ei sitä
ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan
ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi... Onhan sitä tietä
kyllä ennenkin kulettu... Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut
olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja
metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä;
kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli
vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin
kulotettiin. Mutta kolme miestä... No sen minä sanon, että joku kontrahti
kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä
pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait
se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin...?"

Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä
myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi
huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin
lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen
vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja
tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti
koskisia ne ovat."

Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi,
näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet,
kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin
kiveriksi ovat käyneet?"

Tietysti emme sitä arvanneet.

"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa
istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa
puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan... Vaan mitäs te arvelette
Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen
aikana uskaltaisi alas laskea?"

"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä... Kovin on kova koski siinä ja
niin julman paha paasikko pohjana."

"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin
alas hurauttanut. Jo vain... Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea
koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja
hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.

Kovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut
matkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta
vanhuksesta.

Majataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme
taasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan,
että hän lähtisi meitä "kyytiin" tuolle kahdeksan kilometrinkin
taipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis
ilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos
sateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin
väsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden
katsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä
taipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia.
Niinpä "painettiin pää pehkuun" ja hyvästi se uni maistuikin. —

Illalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän
kanssa matkalle.

Aartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei
siinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä
aisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin
vene eteenpäin, että kangas kaikui.

Reet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä
niitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla
veneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset
täytyi taasen kierrättää järvien ympäri.

Kun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja
niin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.

"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla", jutteli isäntämme.
"Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei
muuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja
tee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin
mitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan
se muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin,
vaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä
hakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan
mikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja
lahonneet ne ovat sillatkin... Kyllä sen todellakin tietää syövänsä
leivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa... Ei
suinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune... Ei
rastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun
menet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa."

Kun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut
parempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli
isäntä leikillisesti: "Puutteensa ne on sentään muualla jos on
täälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin
pitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin
kaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin
leiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan...
Lihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää
lisäksi jaksaa puuhata... Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä..."

Säälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä
kolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen
maailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli:
"Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi
niistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen
parantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten
herrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin
olisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan,
kun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin
perukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan."

Niin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon
kirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille
Posion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin
tuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen
tuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —

Siellä sitä muhjattiin yö puoleen, kilvan miehet jos hevosetkin,
ennenkuin taival oli katkaistuna. Työtä ja tuskaa oli monestikkin
päästessä kuorminemme läpi murrokkojen ja kannokkojen, yli sillattomain
soiden ja purojen. Ja muun hyvän lisäksi vielä sataa tihuutteli melkein
koko matkan, niin että läpimärkinä olimme kaikki, ennenkuin Koivulahden
perukkaan saavuimme. Siitä huolimatta kuitenkin, hevoset rannalle
syömään jätettyämme, vielä soutelimme rankkasateessa puolen penikulman
päässä olevaan Saraniemen taloon, jonne isännällämmekin sattui hiukan
asiaa olemaan.

Siisti oli siinä talo, niinkuin isäntämme oli vakuuttanut. Oikeinpa
nautinnolta tuntui saadessa heittää märät vaatteet yltään ja päästessä
lepäyttämään rentoutunutta ruumistaan mukavalla vuoteella. Sitä ennen
otimme kuitenkin hyvästit hyväntuuliselta saattajaltamme. — Kymmenen
markkaa me maksoimme mielellämme hänelle kyydistä, vaikka sateen
olimme saaneetkin, sillä emme katsoneet sitä paljoksi kaikista matkan
vaivoista ja — hauskasta seurasta. Iloluontoinen itse ollen näet
isäntä oli pitänyt meitäkin koko matkan hyvällä tuulella, jokaisessa
vastuksessa aina jonkun uuden kompapuheen keksien ja naurettavia
juttuja haastellen. Matka kaikkine vastuksineen olikin meistä ollut
hauskimpia koko retkellämme.

"En totta vie minäkään muita kyytiin olisi lähtenyt, vaan tuommoinen
hauska joukkue kun on kulussa, niin mielelläänhän sitä silloin auttaa
sen minkä voipi", vakuutteli puolestaan isäntäkin. "Ja pian te tuon
kymmenisen kyllä takasin tienaatte. Venekyyvit näet täällä eivät ole
kovinkaan huokeita. Otetaan väliin parikymmentä markkaakin venekyyvistä
tästä Saraniemestä Vasaraperään, vaikka matkaa ei ole kuin viijettä
penikulmaa... Laukkuryssät ne tämän kautta kulkevat usein sekä Venäjän
puolelle täältä että myöskin kotoaan Suomen puolelle, matkoillaan
lyöttäytyen yhteen isommaksi joukoksi, niin että kymmeniä niitä väliin
on yhessä matkueessa." —

Seuraavan päivän matkasta ei ole mitään sen merkillisempää kerrottavaa,
kuin että puolenpäivän rinnassa Saraniemestä lähdettyämme soutelimme
viitisen neljännestä kovanlaisessa vastatuulessa ja sadekuurojen
tuon tuostakin vettä romautellessa. Posiojärven rannalla olevaan
Aholan taloon sitten yövyimme. — Hieman vaihtelua, vaikkei niin
viehättävääkään, oli kuitenkin se, että muutamassa kohden soudimme
hyvän matkaa harhaan ja tulimme lopuksi umpiperään lahteen; kartta
näytti niiltä seuduiltakin "kyselyn mukaan" tehdyltä: olevia saaria oli
pois jätetty ja olemattomia sijaan pantu. —

Aholasta seuraavana aamuna lähdettyämme, soutelimme kovassa sateessa
Ahven- ja Varrassalmien kautta Ylikitkalle. Parissa paikassa täytyi
meidän tuntikausia olla suojassa pahimman vedenvalon aikana. Matkamme
ei juuri sukkelaan siis edistynyt. Kitkalle päästyämme kuitenkin meno
muuttui. Saimme näet oikein hurjan myötäsen ja niin ne laskettiin
Ylikitkan suuret selät, Turjan-, Vasikka- ja Tolvanselät, muutamissa
tunneissa, vaikka matkaa karttuukin nelisen penikulmaa. Kitkajärviä
varten me pääasiallisesti olimme varppeet veneeseemme laittaneet ja
kyllä ne nyt tarpeen olivatkin; hyödyksi ne olivat olleet kyllä jo
monessa muussakin paikassa ja olivat edelleenkin.

Vaikka veneemme tuommoista hurjaa vauhtia kiiti, heitimme kuitenkin
uistimia perään, kun näet oli kerrottu Kitkassa lohia olevan. Turhaa
tuo puhe ei ollutkaan, sen huomasimme, sillä kokonaista seitsemän lohta
tuolla matkalla puuttui uistimiimme. Niistä kuitenkaan emme veneeseen
saaneet kuin kaksi, vaan hyvä niinkin; lujat siinä näet sai leukapielet
lohella olla, kiinni pysyäkseen semmoisessa kyydissä. Tavallisen
kokoisia ja aika komeita järvilohia saamamme olivat. Isompiakin tuntui
järvessä kyllä olevan, paha vaan, että sivu suusta menivät meiltä,
kun näet pääsivät. — Hyvänniemen kohdilla näytti lohilla varsinainen
"asuntopaikka" olevan, sillä sen ohi kiitäessämme oli meillä kokonaista
neljä kiinni ihan vähällä ajalla ja siinä me nuot kaksi saimmekin. —

Mitä muutoin Kitkajärviin tulee, olivat ne mielestämme kauniimpia
koko matkallamme. Nuo suuret selät, paikotellen kolmea neljännestäkin
leveät, korkeine, metsäisine rantoineen ja pitkine järveen pistävine
niemineen tekevät kulkijaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Komea oli
varsinkin muuan näköala. Siinä myrskyn käsissä kuohuva järvi lahtineen,
saarineen ja salmineen, kaikki mitä viehättävimmässä sopusoinnussa. Ja
tuossa oikealla rannikkomaisema semmoinen, jonka veroista saa hakea!
Sievästi siinä kaareilee järven ranta, metsäisten maiden taustalla
aaltomaisesti milloin yletessä, milloin aletessa. Metsän vihreän
keskellä sitten helottaa tuossa kappale kullankeltaista hiekkätörmää,
joka etäältä katsoen muodostaa metsää vasten mitä omituisimpia muotoja,
näyttäen kuin tarumaailman mahtavalta linnalta torneineen, valleineen
ja uhkeine portteineen. Ja kaiken tuon äärimmäisenä taustana ovat
mahtavat Valtavaaran ja Rukatunturin harjanteet, jotka kohoovat
majesteetillisen komeina yli muun ympäristön; pienemmät kukkulat ja
niiden väliset vaarat ovat ikäänkuin jättiläisperheenä noiden kahden
valtavanhuksen ympärillä. —

Aukeaa Tolvanselkää viilettelimme me illan suussa. Tuuli kuitenkin
alkoi jo tyyntyä ja loppui vähitellen kokonaan. Näimme siis parhaaksi
asettua taasen taloksi ja niin laskimme muutaman niemen nenässä olevan
talon rantaan.

Kesäläksi taloa sanottiin. Muhkeimpia se ei juuri ollut muodoltaan,
vaan toimeenhan siinä silti tultiin. Kun saatiin olkia lattian
pehmikkeeksi kylen alle, niin maistuihan se uni lohipaistin päälle
olillakin. —

Pääsy Ylikitkasta Alakitkaan Kilkilönsalmen kautta ei ole oudolle
niinkään helppo asia. Siinä on näet niin mutkaiset salmet monilukuisten
saarien välitse kuljettavana, että satunna vain siitä kuului tietä
tuntematon osaavan neuvomallakaan; karttaan niilläkään seuduin ei ollut
paljon luottamista.

Parastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen
kilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin
meille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan
palata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä
olimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten
soutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta
kohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa
minuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin
Kokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon,
itseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa
salmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo
kyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen
nähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä
asti siinä oli kolmelle miehelle.

Kokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla,
joka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi
onneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä
tehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä
kuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta
kaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta
jalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen.
Päätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme
Kuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.

Kauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan
kuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan
selkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan
talossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon
pilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme
tuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän
nyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän
suunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —

Kiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei
tuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa.
Tuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin
monet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei
tuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki
enimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.

Yli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota
oikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä
aijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket
niin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla
kysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä
lohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät
juuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä
saaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa,
on "sporttia", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan
kosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa
vauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain
jännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä
pysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee,
milloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta
maailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta
nykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan
kiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima
sinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään
mielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään
sitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä,
aina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota
menoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu
ja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. —
Lohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen
urheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan
verratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on
paljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä
kuin karhun ampumisesta. "Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu,
niin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa
mielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin
vihdoinkin käsiinsä saapi." — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään
suurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan
koskissa — mutta hauskaa tuo oli "trissata" pienempienkin kanssa. —
Sivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille
koskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella
nimellä "forelleiksi", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan "tongoiksi" ja
"kiltuiksi", Kuusamossa taas niillä on nimenä "kulmakka", "tammakko"
tai yksinkertaisesti "lohenpoika"; hiukan eri lajia ovat ylimaan
järvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on "nieriäinen".

Aikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu
ei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes
suojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat
niin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai
kuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui
äkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.

Yö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän
levolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle
yöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi
saanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme
jo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran
niskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu
siinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta
lähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt,
koski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan
taivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut
muu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä
aamua odotellaksemme.

Veneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin
lämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa
paria mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä
jonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä
pari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä
laitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle
asetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —

Aamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi.
Varustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja
ensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.

"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä,
kun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan
pahempia näin kuivana aikana", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä
vielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu
Juuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä
alas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat...
Ja joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää
kuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. "Niin ovat
kertoneet siellä käyneet", toimitti emäntä.

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä "hätä se käskee
härjän juosta, pakko paimenen paeta". Myllyn ohi veneen vedimme
— emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun
muutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa
laskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.

Alkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven
ja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina
keskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit
pitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä
Kallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen
sitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein
"suomalaisia kaunottaria" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti,
että meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet
ollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä
pääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin
epävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas
niin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —

Hankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli
eteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia,
ettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä
ensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä,
soudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin.
Pitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille.
Ja sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä,
Vääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki
penikulman taipaleella.

Pikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja
kulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista
koskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita;
harvassa niitä kumpiakin tapasi.

Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea
hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei
ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen
jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen
juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja
sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.

Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan.
Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri
kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle
olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei
niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt
vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun
virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten.
Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja
pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin
saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin
vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta,
niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen
hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella
minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.

"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin,
seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että
ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.

Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja
laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä,
olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut,
mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari
kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut,
vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.

Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota
paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme
tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta
siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta
pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa,
väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine
kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia
kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi
ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat
pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia
paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä
keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä
muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä
nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa
sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki
ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen
sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja
niin koettamaan!

Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi
niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin,
aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan;
köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen
mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä,
olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli
kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis
pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut
ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas
nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas
lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi
väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen,
täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi.
Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle
joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti
tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan
eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän
räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi
venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä
tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon.
Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein
nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit
ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että
vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi
jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden
käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka
"härkä"-nimen oli saanut voimistaan.

Toinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä
kiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä
kuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu
auttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti
veneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella
kuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin
edellisessäkin. —

Saarikoskelle saavuimme myöhään illalla.

Ylhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa
laskea sen alle, vaan: "parempi katsoa kuin katua" arvelimme toisekseen
ja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.

Huomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme
varovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä
niskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää
aallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä
vesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden
parin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt,
jos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole
laskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä
olikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.

Kun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi.
Sopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly
kosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty
myllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se
hyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan
sijan teltille.

Nyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. "rakotulen".
Sitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan
sill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin,
oikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien
kumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme
siitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme,
havaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva,
ettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin
hakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin
selkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi,
ennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran
alkamaansa.

Miehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion.
— Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista
sylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä
kupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty,
nostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja
asetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin.
Ylimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi,
litteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun
halkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät
tulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja
pölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo
tarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset,
niin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin
tavallinen "ropsunuotio". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei
pala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan
tavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata
myöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota,
jolla maataan, "ponninpuukin" — tavallisesti karsittu koivuranka —
turvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.

Sopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla,
kaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen
illalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein
sydämmen pohjasta pistimme lauluksi: "Här är ljuft och godt att vara".
Kaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä
pistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —

Yön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme
sitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin
mieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme
uskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata
myöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä.
Ja niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.

Puolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman
taloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta
tiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.

"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta", päättelivät talossa.
"Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole
laskettu eikä lasketa... Ei siinä kenenkään vene kestä."

Sama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.

"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies
muistiin kuin yhen kerran... Kurttin ukko vainaja se laski muutaman
toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna
kuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän
olikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen... Jyrävä ja
Kumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse,
silloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!" tuumiskeli talon vanha
vaari.

Arveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme,
kuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin
jyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten
tahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä
muutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla
koskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: "Kunhan se
Mikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi,
kun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet."

Aikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin
kutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän
ohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.

Tyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: "Taitaa siinä kyllä
kovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua
siellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita
vetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa
tule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia", lisäsi hän
hyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.

Saimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin
taasen koettamaan.

Kohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen
koski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen.
Niskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski
taittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään
uurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran
alla olevaan pieneen lampeen.

Kertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta
soutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään
ruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi.
Tottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei
oikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut,
kuin laskea vene köydessä, rannalta "rompsimalla"; rompsimiseksi
sanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan
kiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei
ainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja
aika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —

Lammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan
Mylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi
Mikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä
saisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja
Jyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.

Koetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se
kävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon
olletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten
vetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin
vaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.

Työtä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän
korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä
myrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä
kuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme
sitten koskea katsomaan.

Kumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion
onkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa.
Maaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä
perustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta.
Vaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui
eteemme putous, jota ei äsken unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät
kallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä.
Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten
vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät
toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi.
Sen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia
metriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden
metrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko
tuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena.
Siinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon
kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen
alempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä
kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Ja itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin
se oli!

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto
ja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne
vaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona
vengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa
kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä
ja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena
kuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen
putouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina
pyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden
aukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei
kuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan
vauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä
saattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva
avanto tuon "suvannon" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä
umpeen ryytää.

Tuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että
pääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean
kuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä
tuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa
kupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi.
Tuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se
sitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta
kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan.
Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin,
aina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki
kuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen.
Veden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen
vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen
ihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa
höyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean
jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla
alhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.

Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä
kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi,
millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Kauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan
Imatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet
Imatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on
kuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan
aikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin
verroin enemmän kuin meidän käydessämme. "Silloin suuri honkakin
murtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä
kohoo ylös putouksen alla", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin
olevan koskeen kovin ihastunut. "Ei siitä harri eikä lohikaan ylös
mitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun
alta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa
aina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää",
tiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.

Toinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: "Tokkohan se Imatrakaan
tuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne
muijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty
koskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa
kuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna", lisäsi hän tuohon vielä
pohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa
"sotakoulussa" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.

Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos
toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.

"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme,
siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti,
kun veneelle pääsimme.

Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon
keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin
olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan
ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä
vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu
parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi.
Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä,
uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli
vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.

Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa.
Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata.
Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin,
jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia
puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että
katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta
kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme"
taas keinuin varsinaisessa elementissään.

Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He
juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan
näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun
retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä
rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä,
sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät
saattajamme kotiaan palailemaan.

Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää
vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta
kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto
edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan
luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden
tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä
huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme
pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot
keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —

Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita,
vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta
Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.

Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja
jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän,
mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä
omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen
arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin
suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle
jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun
sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan
lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian
lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei
eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa
se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä
pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan,
kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle,
ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä
kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen
hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla
hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun
toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos
nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain
jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on
vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —

Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille
pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme
arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan
ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen
nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt,
että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä
olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka
paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla
korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin
katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun
olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä
nukuimme yön makeasti teltissämme. —

Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä
emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin
päivistä kovimpia meille koko matkalla.

Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin
siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan
muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia
pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään
hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen
venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin
matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein
pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka
eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä,
särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa.
Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja
rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja
kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia
onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja",
kuten Mikko oli niitä nimittänyt.

Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta
Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä
Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan
samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein
kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia
maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden
kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne,
voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa,
melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän
paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin
viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin
ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin
vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina
kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin,
huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja
laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana
kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla
kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden
välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä,
milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä
tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä
keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta,
vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota
kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot
mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen
kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas
koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut
elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan
näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää
eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja
niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva
toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja
erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne
pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua... Todellakin, totta puhut runoilija
sanoessasi:

    "Jos nähdä tahdot ihmemaan.
    Niin käyös Pohjolaan!"

Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun
häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt
meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken
kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa
venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se
vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi
tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta.
Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen
vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki
vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme
tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —

Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman
kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme
varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää
sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa
mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa
alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan
vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin
korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo
kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut
varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki
pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme
eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa
vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat,
kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta
kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja
jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä
kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan
koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo
kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta
pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan.
Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.

Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet
ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100
metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri
mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen
tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli
kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!

Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä.
Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että
insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla
minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä
pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se
kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla
katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa
nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja
rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi.
Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti
köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät
löytäisi.

Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut
valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon
olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta,
aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja —
taitoommekin.

Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo
arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se
loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa
vauhtia alas kosken kuohuissa.

Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes
pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten
kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna
jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.

"Halloo!" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei
meillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja
sykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös
vaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme
olisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.

"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa
odottamassa", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin
koettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta
kosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä
kuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin.
Törmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä
mukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta
livistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli
alati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme
matkaa jatkamassa. —

Alempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä
alavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä
täytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa
kahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten
milloinkin sopivimmaksi näkyi.

Vielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti
päättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia.
Joki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten
kallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin,
ettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne
päässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen "Alppijärvi".
Mahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean
puolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna
vankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta
lakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin
vaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee
alasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti
suippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin
ylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan
tuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla
pilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on
tuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja
etualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna
virtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi
ympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava
silmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.

Kaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival
Jyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa
muualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin
helpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs
ja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo
väsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme
lasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —

Ei ole kosket haittana Oulankajoella. Tyynenä ja leveänä, mutta samalla
väliin liiankin matalana se virtailee pitkin tasankomaata. Keltaiset
hiekkarannat välistä pistäytyvät pitkinä särkkinä melkein poikki
joen, siten usein ollen esteenä kulkijalle. Ei liioin jälkeäkään näy
enään Kitkan jylhänkomeasta luonnosta; joku vaara vaan siellä täällä
etäämpänä vielä osottaa, ettei millekkään laajalle alankomaalle silti
ole tultu.

Toista penikulmaa Oulankaa soudeltuamme, saavuimme vihdoinkin puoliyön
aikaan Paanajärvelle.

Vaikka tosin kohta Paanajärveen laskiessa huomaa noista jo etäällekkin
uhkeille näyttävistä, järveä rajoittavista vaaroista, että jotain
erikoisempaa nyt taasen on edessä, ei kuitenkaan ensi vaikutus, minkä
Paanajärvi meihin teki, ollut niin suotuisa kuin olimme odottaneet.
Lienee tuohon vaikuttanut sekin seikka, että juuri äsken olimme
jättäneet taaksemme maisemat semmoiset, kuin Kitkajokivarret olivat
meille tarjonneet. Syynä oli osaksi kuitenkin sekin, ettei järven
yläpää juuri mitään erinomaista olekkaan, onpahan vaan kuin monen
muunkin tavallisen järven; rannat näet eivät siinä päässä järveä ole
erikoisen kauniit ja Oulankajoki on vielä lisäksi lykännyt siihen
suuret hietamatalikot, jotka eivät juuri kaunistukseksi ole. Taisipa
sitä paitse aistimemme olla kovin väsyneet päivän ponnistuksista ja
kaikesta siitä, mikä niitä niin monella tavalla oli kiihottanut.

Soutaa kitkuttelimme vielä viimeisillä voimilla puolisen penikulmaa
järveä Rajalan taloon päästäksemme, se kun kuului tavallinen käyntitalo
olevan.

Pitkiin puheisiin ei taloon päästyä tehnyt mieli ruveta uteliaan
isännän kanssa. Kun syöneiksi vaan olimme saaneet, niin sitten kiireen
kautta levolle. Ja tosi hyvältä tuo tuntuikin taasen monen yön perästä
saada nukkua ihmisten tavalla. —

Näin olimme puolessakolmatta viikossa suorittaneet tuon
viitisenkymmentä penikulmaa pitkän vaivaloisen matkan Kemijoen suulta
Paanajärvelle.



VI. Paanajärvellä.


Omituisia nimiä antaa kansa useinkin seuduilla liikkuville
tiedemiehille heidän eri tutkimuksiensa mukaan. Niin kuulee puhuttavan
"kiviherroista ", "runoherroista", "ruohoherroista", "räkkäherroista"
y.m.; etenkin huvitti meitä tuo viimemainittu nimitys, jolla
tarkoitetaan hyönteisten kerääjiä, hyönteisiä kun näet kutsutaan
Kuusamon puolessa "räkänöiksi" ja "räkiksi".

Useissa paikoin tiedusteltiin meiltäkin, tokko me tuommoisia herroja
olimme ja nauraen kerrottiin heidän lapsellisesta ruohojen, perhosten
y.m. kokeilemisesta ja pyydystelemisestä. Vaikea oli meidän saada
kansa uskomaan, että omaksi huviksemme vaan tuommoiselle vaikealle
retkelle olimme lähteneet. Epäluuloisena jäikin moni siihen uskoon,
että olimme joko metsiä katselemassa niitä ostaaksemme, tai ainakin —
kullan etsinnässä, s.o. kultahiekan eli kultasuonien, ei "kainaloisten
kanojen".

Rajalassa kerrottiin meille että talossa pari "kiviherraa" oli ollut,
jotka olivat meidän tulostamme tietäneet kertoa; samana päivänä
ikäpuoleen olivat lähteneet toiseen päähän järveä. Heidän nimiä
ei kyllä kukaan muistanut, suomalaisen kun on aina vaikea saada
muistissaan pysymään noita hänen mielestään kummallisia ruotsalaisia
nimiä. Kuitenkin arvasimme kohta, ketä nuo "kiviherrat" olivat.
Tiesimme näet erään geoloogin ja hänen apulaisenansa — erään toverimme
— lähteneen Kuusamon vuorilajeja tutkimaan.

Seuraavana päivänä puolen päivän rinnassa lähdimme mekin soutelemaan
toiseen päähän järveä, tavataksemme jos mahdollista noita tuttujamme.
Muutoinkin oli aikomuksemme käydä järveä katselemassa ja samalla tehdä
pienempi retki Paanajärveltä Venäjän Karjalan puolelle.

Kauniina esiintyi nyt kesäpäivän kirkkaana helottaessa tuo kapea järvi,
joka samanlevyisenä, keskikohdallaan pienen taitteen tehden ulottuu
kolmatta penikulmaa suoraan lännestä itään. Uhkeina kohoovat sen
metsäiset rantavaarat 100—150, jopa lähemmäs kaksisataakin metriä yli
järven pinnan. Tuo ympäristön tavaton korkeus tekeekin sen, että järven
leveys näyttää aivan vähäiseltä, vaikka kyllä se kilometriä leveä on
melkein koko pituudeltaan. Omituisen vaikutuksen tekevät muutoinkin
järveä ympäröivät vaarat Tuolla kaukana pohjoisessa, juuri Paanajärven
laaksossa näet vuoden keskilämpö tulee maassamme korkeimmaksi. Kun
nimittäin harjanteet joka puolelta suojaavat laakson kylmiltä tuulilta,
on siellä kesällä niin kuuma, että pihka päiväpaisteella "kiehuu"
huoneitten seinillä; kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin sen takia
aivan keltaisen pihkan peitossa. Halla ei Paanajärvellä teekkään
sentakia tuhojaan juuri koskaan. — Talot, joita on rakennettu jokaiseen
pienempäänkin notkoon kalliovaarojen kupeille niin ettei rakentamatonta
talonpaikkaa näkynyt, ovat yleensä hyvissä varoissa, vaikkeivät
kovin uhkeilta ulospäin kaikki näytäkkään. Paanajärvi onkin Kuusamon
rikkaimpia kyliä, kerrottiin meille.

Omituista järvelle on vielä sekin, vaikka kyllä luonnollista, että
sillä puhaltaa aina länsi- tai itätuuli, milloin ei tyyni ole. Korkeat,
pitkin järven rantoja olevat selänteet ne näet muuttavat niin tuulen
suunnan; jostain harjanteiden välistä vain tuntee sivultapäin joskus
tuulen puuskan tulevan. — Lämpimät ovat kesällä nuo Paanajärven
"passaadituulet", vaan talvella ne oikein purevan kylmiksi viimoiksi
kuuluivat muuttuvan.

Melkein omassa rauhassaan ovat nuokin pari-, kolmekymmentä perhekuntaa,
jotka ovat Paanajärvenkylän asujamistona, saaneet elää tuolla
"paratiisissaan" aina näihin saakka, sillä vasta viime kevännä oli
maantie kirkolta Paanajärvelle asti saatu jonkunlaiseen kuntoon.
Venäjältä eli "Vienan puolelta", kuten tavallisesti sanottiin, heidän
sitä ennen täytyi kulottaa kaikki tarpeensa. Karjalaiset kauppiaat
heille tuossa tietysti apuna olivat, mutta ottivatkin sitten hyvät
voitot vaivoistaan. —

Niin — järvi ympäristöineen oli todellakin kaunis. Täytyy tunnustaa,
ettei noita seutuja syyttä sanota "Suomen Sweitsiksi". Järveltä,
varsinkin keskeltä molempiin päihin, on näköala mitä viehättävin.
Korkeina, metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen
toistaan ylemmäksi. Järvi kimeltelee tumman sinervänä, kapeana
suikaleena vaarojen välissä kuin helmi avatussa kuoressaan. Talot taas
rantatörmillä pienine, kellertävine viljavainioineen ja vihertävine
niittytilkkuineen, antavat tuolle kaikelle mahtavalle kuitenkin
viehättävän kotoisen, idyllimäisen värityksen. Tuosta tosiaankin
Kalevalan sanoin saattaa lausua:

    "Ohoh kultaista kylästä!
    Nurmet alla, pellot päällä.
    Keskellä kylä välillä.
    Kylän alla armas ranta.
    Rannassa rakas venonen."

Lisätäppä tuohon vielä muuan säe, esimerkiksi:

    Ympärillä vankat vaarat,
    Vankat vaarat, kolkot korvet
    Jotk' on ilmoille yleni
    Kantta taivahan tavotti,

ja kuva Paanajärvestä on täydellinen. —

Soutelimme järveä sen itäistä päätä kohden. Matkalla tuli vastaamme
mainittujen "kiviherrain" saattomies. Hän vakuutti meidän kyllä
tapaavan herrat Mäntyniemen talossa, jonne ne muutamiksi päiviksi
olivat asuntonsa aikoneet ottaa, sieltä jalan läheisille vaaroille
tutkimusmatkojaan tehdäkseen.

Sivu soudellessa poikkesimme katsomaan Paanajärven kuulua
"Ruskeakalliota", jonka oli sanottu kerrassaan kahdensadan jalan
korkeudesta äkkijyrkästi, suorana kuin seinä putoavan järveen.
Mitättömän matalalta se kuitenkin tuonne järvelle näytti. Olisippa
vedon suurenkin uskaltanut lyödä, että jo olivat loruja sen
korkeudesta puhuneet. Mutta kun alle ehdimme, niin jopa hiukan rupesi
arveluttamaan, jotta totta sittenkin taisivat nuo kehumiset olla.
Huiman korkealta se näet näytti, kun sitä oikein alta katseli. Ja niin
suoranjyrkkä se on kuin kirveellä veistetty. Oikein niskanikamiin otti,
kun tuonne ylös ällistyi alta katsomaan. — Takana olevan vaaran korkeus
se niin huomaamattomaksi hävitti kallion korkeuden, petti silmän sitä
järveltä arvatessa.

Katselemiseen yksistään emme tyytyneet. Kiipesimme kallion päällekkin
vasemmalle kädelle kallioiden kulmaukseen syntynyttä, hiukan loivempaa
uraa myöten. Jonkun verran tukea sai kiivetessä muutamista pikku
pensaista ja ylempänä puista, joita halkeamissa kasvoi, mutta täysi työ
oli sittenkin ennenkuin kallion päälle pääsimme.

Tuolta kahdensadan jalan korkeudelta luulimme jotain erikoisempaa
saavamme nähdä. Siinä kuitenkin petyimme, sillä järvelle ei näköala
juuri sanottavasti muuttunut ja takana kohosi vaan metsäinen vaaran
rinne.

Äyräälle ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan, jos ei mieli tehnyt
pienelle ilmamatkalle. Koetimme kuitenkin heittää kivellä järvelle,
nähdäksemme minkä verran kallion korkeus vaikuttaisi kiven lentoon,
s.o. missä kivi putoaisi, mutta — turha vaiva tuo oli; rinteen
peittämän rajan sisäpuolelle se aina jäi. Kallion korkeuden
mittasimme borometrilläkin ja huomasimme, ettei liikoja oltu puhuttu.
— Järvilaakson ilmanalaa todistavaa muutoin on niiden marjojen
erilaisuus, joita täällä löytyy. Niinpä alaalla tuossa kallion
halkeimassa olimme saaneet syödä mansikoita, viinamarjoja, vatukoita
ja vaaraimia, joita siinä kasvoi pienellä alalla vähänsä kutakin.
Kallion päälle päästyämme taas löysimme kypsiä mustikoita, juolukoita,
vareksenmarjoja ja joutumaisillaan olevia puolukoita. Varmaan olisi
löytynyt hillojakin vaaran rinteillä olevilta soilta.

Alas laskeuttuamme, joka muutoin oli yhtä hankalaa kuin ylös
kiipeäminenkin, teimme vielä huvin vuoksi mittauksia järven syvyydestä
kallion kohdalla; oli näet kerrottu järvessä "pohjattomiakin paikkoja"
löytyvän. Syvä siinä olikin, neljäänviiteenkymmeneen metriin vettä ihan
lähellä rantaa, mutta "pohjatonta paikkaa" emme joutaneet etsimään.
— Luonnollisesti kyllä tuommoisessa vuorten välisessä järvessä on
vettä syvälti, paikotellen saattaa moniin satoihin metroihin nousta,
niin ettei ihme, jos kansa pohjattomia paikkoja arveleekin löytyvän.
Kerrottiinpa niinkin, että järven rannat sukeltautuisivat yhtä paljon
ja yhtä jyrkkinä veden alle kuin ne ilmoille kohouvat, siis aina pariin
sataan metriin. —

Saavuimme sitten Mäntyniemeen. Taloon rannasta noustessamme huomasimme
polun varrella olevan ladon seinää vasten asetetut tuohuseli
tuulastusvehkeet, jotka ihan ujostelematta oli siihen kaikkein
nähtäväksi jätetty. Tuumimme tuossa, jotta kyllä näkee, ettei lain
rautakoura pelottavana ulotu sydänmaahan. Olipa tohtori ottanut
atraimen, sitä oikein käsistään katsellakseen, kun samassa kuului ladon
takaa: "Paneppas pois poika se arina" ja pitkä, parrakas mies astui
esiin ladon nurkitse.

"No ei tuosta nyt silmä osaa ottane", virkahti tuohon tohtori sen
tarkemmin miestä katsomatta ja rupesi hyvin nolatun näköisenä
asettelemaan arinaa seinää vasten.

Iloinen nauru, jota emme voineet pidättää tohtorin liikkeet ja nolon
naaman nähdessämme, muutti kuitenkin pian hänenkin muotonsa ja: "No
terve, terve mieheen! Olitpa vähällä minut säikäyttää pahan pilalle",
säesti iloisia kädenlyöntejämme. —

Toverimme se näet olikin, jota noin parrottuneena ja villin näköisenä
emme ensi hetkellä olleet tuntea.

Talossa se meni sitten iltapäivä pakinoidessa. Meidän aikomuksemme oli
kyllä ollut vielä samana iltana jatkaa matkaa rajan taa Vartiolammin
kylään, jonne tuli pari penikulmaa jokimatkaa, vaan sinne tänne
tuumittuamme suostuimme kuitenkin jättämään lähtömme seuraavaan aamuun,
kun toisetkin silloin aikoivat mukaan lähteä. Hyvissä ajoin päätimme
nousta ylös ja lähteä yhdessä joukossa, kaikki viisi miestä, kahdella
veneellä.

Talossa siis yön nukuimme tai paremmin sanoen tappelimme russakoitten
ja luteitten kanssa. Niiden tuttavuuteen olimme kyllä tulleet vähin
pitkin matkaakin, useimmissa taloissa Rovaniemeltä lähdettyä, mutta
niin runsaasti tuolla "viljalla" siunattua taloa emme vielä olleet
sattuneet tapaamaan.

Silmän täyttä emme unta sinä yönä saaneet, emme ainakaan tohtori ja
minä, jotka olimme pienempään, talonväen tavallisesti asumaan kamariin
sijamme saaneet. Kaikki keinot kyllä koetimme. Tapoimme niitä ensin
minkä jaksoimme, sitten koetimme vaatteet päällä nukkua, lavitsat
makuusijoiksi tuoleista ja sängyn kannesta laitettuamme, kun emme
sängyssä hetken rauhaa saaneet, mutta kyllä ne osasivat sittenkin
vainottavansa löytää. — Toisilla oli hiukan parempi yö ollut, he kun
näet olivat olleet niin varovaisia, että illalla jo varalta olivat
noille kiusankappaleille laittaneet "lääkettä", joka ne piti hiukan
loitommalla, ottipa hengenkin, jos uskalsivat kielletyn rajan yli tulla.

Mielihyväliä näimme aamun koittavan. Jo kello 5:n aikaan olimme
jalkeilla, vaikka väsyksissä kyllä olimme tuon yöllisen sodan jälkeen.
Kello 7 olivat kaikki jo valmiit ja niin lähdimme soutelemaan
Paanajärven itäistä perukkaa kohden kahdella talon veneellä, mies
kummassakin oppaanamme; oman veneemme kumosimme rannalle kuivamaan ja
käskimme sillaikaa tervata sen pohjan, sillä kovin kuluneeksi se alkoi
jo käydä.



VII. Retki Vartiolammille.


Soutelimme ensin tuon pari kilometriä pitkän matkan järven päähän.

Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen
polvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee
järven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan
enään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja
kokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä
jo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä
ovat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä
edellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen,
toiset taas melassa.

Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin
onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään
päästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja,
oikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —

Luonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä
Oulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia,
maisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin
rannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää
salojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla
taas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan
ole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen
ja Kivakkavaaran välille.

Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se
on tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen
sullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki
salvetut pyöreistä hirsistä "kurjen kaulalle", kuten suomalainen
salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea,
ovat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen
toistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. —
Mökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä
taloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän
Karjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin
köyhempienkin rakennukset siellä.

Kovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme
kuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne
siksikin tuvat sisältä olivat.

"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!" saimme tuvassa työskentelevältä
muijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän
vielä nuot tavalliset kysymykset: "onko rauha maassa" ja "onko metsä
siivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut", kertoi sitten
kaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin
joitain naisia ja "noapurin Pietro voarj" vain oli kotosalla.

Kappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä
suoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli
mennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle,
jonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa.
Ennenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan "Pietro voarjkin"
ja alkoi meitä "hoastattelemaan".

Siin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset
piirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti
arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen
paita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut
jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen
esiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän
tulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.

Pitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän
kuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon
huomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla,
kun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani
onkivarustustemme hyvyydestä.

"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan
tempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää... Ja
perhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää",
veisteli hän näet.

"Ka, jo on heillä keinot mokomatkin", arveli tuohon ukko, vähintäkään
epäilystä osottamatta. Rupesipa hän pyytelemään että hänellekkin moisia
kalastusvehkeitä antaisimme. Kun tuohon emme voineet suostua, pani ukko
kieltomme hiukan pahakseen. Ja kun kuuli, että meillä koskelle matka
piti, virkkoi: "Ka, lähtöähän voin minäkin", lykkäsi veneen vesille ja
niin lähti soutaa kiskaltamaan koskelle päin.

Oli siihen sill'aikaa saapunut rantaan muuan nuorenpuoleinen nainenkin.
Hieman kummallinen oli hänenkin pukineensa: päässä omituinen, naitujen
naisten myssy, päällä pitkä, melkein paidan tapainen mekko, joka väljän
viitan tapaisesti ulottui yhtenä aina kaulasta jalkoteriin saakka;
vyötäisiltä mekko oli hiukan kokoon kutaistu, niin että se suurina
poimuina jäi rinnan yli repsottamaan. Hän pahoili sitä, ettemme olleet
pyhän aikaan sattuneet tulemaan. "Silloin olisi tanssiaisiksi pantu ja
olisitte saaneet nähdä meidänkin puolen tyttöjä", toimitti hän. —

Joella tapasimme taas ukon ennenkuin koskelle pääsimme.

Nyt oli toinen ääni torvessa. Vihaisena alkoi ukko tiedustelemaan,
tokko meillä on lupaa kalastella ja linnustella heidän puolen vesillä;
olimme näet tuossa joella juuri muutamia vesilintuja ampuneet.

"Vartokaahan vaan, kun miehet kotiin palaavat, niin kyllä te täältä
katoatte, täällä käyntinne vähemmälle heitätte", uhkaili ukko.
"Kyllähän teillä nyt on hyvä rehennellä täällä, kun minä, vanha ukko,
yksin kylässä olen."

Koimme sanoa meillä "keisarista" luvan olevan, vaan tuota ei ukko
oikein ottanut uskoakseen. Jupisi vaan vieläkin, jotta: "Pysyisitte
omilla puolillanne... On meillä itselläkin kyllin kalan syöjiä... Eikähän
mekään pakkauta teidän puolelle."

"Niin — vaan saajia kun teillä ei ole, niin tahdomme teitä
opettaa, miten niitä kaloja saadaan", virkkoi tuohon joku joukosta
leikillisesti. "Ja näin se käypi päinsä", lisäsi samassa, alkaen
nujuutella ylös aikalaista harria, joka oli antanut perhon pettää
itsensä.

"Eikä sillä, ettette tekin meidän puolella käy... Yli Suomenhan
reppuinenne kulette kansaa peijaamassa", lisäsi tuohon vielä toinen.

Molemmin puolin siten hammastellen oli saavuttu jo kosken niskalle.
Koetimme vielä suorin sanoin huomauttaa ukolle, kuinka sopimattomasti
hän teki kohdellessaan vieraita matkustajoita noin. Emmehän näet yksin
kalastuksen vuoksi olleet heidän vesilleen tulleet, vaan tutustuaksemme
tuohon meistä vierauneeseen veljeskansaamme. Kalastelimme sivumennen
vaan huvin, eikä saaliin vuoksi, koimme selittää.

Tuosta ukkokin jo häpesi äskeistä käytöstään ja, jotain vastaukseksi
vielä muristen, laskea suhautti toista rantaa kosken alle, jossa
onkimaan rupesi. Me taas laskimme rantaan kosken niskalle. Siinä toiset
rupesivat nuotiopuuhun, että aterian saisimme, toiset lähtivät koskelle
onkia koettamaan. —

Se koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen,
pienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen
koski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa
jyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken
korkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta
— siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana
kohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja
vasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja
sen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen
Kivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja
lamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei
sitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin.
Jyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan
suurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa
metriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden
puolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun
muistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa
Kumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi
putoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin
oli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun
matkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet
vakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme
kuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli
jo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme
hankalaksi tulevan. —

Kalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen;
saimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. —
Insinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro
vaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo
hyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja
siunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää
hyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan
poikkinaisella ongellaan.

Kosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut
siinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne
suuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi
halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —

Olimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin
lavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka
näkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi
yö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet,
ja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja
sauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, —
emme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi
jättää vaaralla käynnin "toiseen kertaan". Sitäpaitse eivät toiset
toverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli
vielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen
olivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä
oli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että
Kivakkavaarallakin jäi käymättä.

Niin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.

Nyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen
keskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —

Hauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta
paluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli
näet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet
olimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.

Mäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa
taloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon
"asukasten" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt:
asetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi "desinfisioituamme" sen
saimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet,
ettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat
luista kalunneet.



VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.


Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme
veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari
penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta
vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin,
jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka
kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin
nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien
kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis
veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan
perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia
lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa
oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä
kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli
niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla
loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun
hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä
kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että
pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat
tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin,
että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään
levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu
— saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin
tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen
osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä
työtä kovemmin kuin jätkä. —

Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä.
Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran
rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä
taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin
löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu
louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat
nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa
siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä
Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä
matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan
koskennousemista. —

Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana
haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä
oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa
joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he
lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.

"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa
siinä on ihan keskeymätöntä koskea... Niin — kun se ies oikeaa koskea
olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja..."

"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa
kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota
kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen
vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat
veneellä Paanajärvelle... Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin
kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet
tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen
pohjasta huuhtoa."

"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme
tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista
puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.

Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä,
mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo
monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja
onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä..."

Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli
eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri
kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä
sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai
sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna.
Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun
koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen
suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota
hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin
kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei
niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni
sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina
levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme
silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa
kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin
puhalteli.

Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana
arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista
kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään
kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin
"jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa
eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi.
Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja
oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin
että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme
venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat
eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa
kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä
kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko
Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin
kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä
paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.

Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja
lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat
yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä
kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että
huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan
yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea
hyvää. —

Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin
päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin
asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä.
Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin
hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten
voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti
vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen
seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain
palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä
vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän
läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi
vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat
käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme.
Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle
varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille
pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että
kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen
noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan,
innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa
antoi. —

Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä
tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta.
Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa
koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha
ja matala... Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan
eteenpäin pyrkien...

"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään",
tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo
kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen... ei näy. Jo
kallistui iltapuolelle... ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.

Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista,
mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin
vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten
saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli.
Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko
velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi
tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia
muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää,
mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa
tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään
kovinkaan innostavia.

Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta
taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa...

"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi
joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas..."

Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti
kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi
kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta
Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki
tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota
ilohuudahdusta.

Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki
mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei
vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin
mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu...
niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi
äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.

Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja
tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän
Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.

"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä
kuivalla... Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua
kivien koloissakaan?"

Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja
eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.

"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin,
että kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen
kanssa", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä
ollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan,
josta kyllä saisi.

"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset
rannalle nuotion tekoon!" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä
jossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä,
vaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.

"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin
jotta rutisee", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota
ehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.

Mies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan
taloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja
piimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan
vasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä
vähempää.

Sillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se
olisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. "Mitä siitä semmoisesta
nälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee", toimitti tohtori,
kun mielimme sitä liian paksuksi moittia.

Eivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun
olivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja
sitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi
annettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi
vähän... niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki
voimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka
enimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa
tainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu
maltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään
enempi vetää.

Tuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin
olo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta
katkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo
kulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä
jäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan
kaikki oli meille jo vanhaa tuttua.

Lujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella.
Jopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan
päässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin;
muutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä
vastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus
ei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä
koettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia
ja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan.
Toivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon
paremmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean
vuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin
tunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta
tosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.

Sankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme
puoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. "Yöjalkalaisiksi" tai
mustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta
herättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille "matkapassin"
antaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta
"oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin". Ja niin saimme
talossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.

Huvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät
matkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria
maksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana
aamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä:
"Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo".

Ja arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä?
Tuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin
hyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein "kaksi kuppia
mieheen", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme
uutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut
maistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin
määrin. — "Taksaa" ei saatettane kalliiksi moittia.

Noin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin
pidimme "prinsiippinämme", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille
maksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä.
Kun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme
toivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi
ensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän
päästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni
hyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin
tyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —

Seuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria
penikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja
ja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella.
Eikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä
aikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin
vesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin,
vaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat
ruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.

Pari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti
näet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa
lyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla
siitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi
mainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on
kovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian
suuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin
sanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi
että "humu kuului ja kärty haisi". Tuumi tohtori tuossa venettä
vedettäessä jotta: "Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos
niitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat
tämmöisissä 'tokumenteissä'... Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää
ja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia
tietystikkin." — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri
kosken kohdalla joen poikki.

Suiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän
yli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —

Nyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme
myötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten
päiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen
hallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään
suosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan
olevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei
vahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa
vastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän,
sitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta
kaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme
sitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.

Nyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen
latvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja
edelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva
Pistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia
tietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen
soutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän
muutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme
näet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja
ilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme
muutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme
puolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät
kotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.

Muosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen
mainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille
kerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä,
varakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä
välttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet
ja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä
kulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli
oli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku
myrskynä.

Välijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta
Virransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.

Toivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin
se kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti
ponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja
perästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa
Kantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme
viisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin
säätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven
eteläistä rantaa.

Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi
pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta
nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli
aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina
hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle,
vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun
ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon
ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui
ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut
näyttää voimiaan.

Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman
kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme
loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi
kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi
Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen
siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti
rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille
me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön
tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien
sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän
läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.

Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä
ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin
pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti
se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden
luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän
kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli
viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —

Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet
olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia.
Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt.
Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa
kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein
kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle.
Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen
ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan
niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan
varrella on nähnyt.



IX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.


Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai
oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli
aika jo, kun me ylös kyhäysimme.

Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille
annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset
eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat
olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin
uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla,
kun kirjeitä saimme.

Kuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta
hevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta
tovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin
luopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet
oikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri
oli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä
maksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua
lähteä tuonne kylmään ilmaan, kun "saattoi vielä sadekkin tulla
kaiken muun hyvän lisäksi"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan
7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä
tuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi
vilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa
jo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en
minäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka
yhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin
jäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen
sijaan kyläilemään iltapäiväksi. —

Oli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt
muutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan
kirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla,
pari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden
kovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä.
Meitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma,
että odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies
hakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa
näet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli
välttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.

Tietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa
tilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi
katsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin
insinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi
kaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että
prinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin,
eikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan
lähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa
karhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen
nyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon
muusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä,
sille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene
mielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu... Ja kuitenkin koko
retkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista
paremmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet
siitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme
nimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan
tuuminut: "Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten
kylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään".

Siihen saatiin siksi kertaa tyytyä. Pakoiltiin kyllä, että niin
ajattelemattomasti oli asiaa puuhattu, kun ei näet pyydetty miestä
itseään koirineen mukaan.

"Tokko tuolla koko koiralla mitään olisi tehnytkään", oli kuitenkin
joku jo tietävinään. "Kuuluu se kyllä jonkun kerran karhua — sanotaan
kahtakin — metsässä haukuskelleen ja ahdistelleen yhdessä kohden
pysymään useampia tunteja, kunnes miehet ehtivät kotoa aseita noutaa,
vaan osanneeko tuo silti jäliltä etsiä." — Sillä lohduttelimme muutkin
mieliämme, että turhaa olisi taitanut ollakkin lähteä sellaisella
koiralla hakemaan; ei olisi löytynyt kumminkaan...

Illan kuluksi juteltaessa saimme kuulla, että meiltä oli jotain
erinomaisempaa näkemättä jäänyt. Kuului siellä näet Kuusamon takamailla
kohoavan uusia Kullervoita kaksikin. Toisen niistä sanottiin olevan
Ellalan talossa Kiitämän rannalla: seitsenvuotinen poika, joka on niin
tavattoman tukeva ja vankka, että työreen miehineen päivineen kantaa
kuin ei mitään. Toisen taas pitäisi olla Sosson talossa Muojärven
rannalla: se oli nelivuotiaana jo niin suuri ja turpea ollut, ettei
suurimmat miehet olleet ympärysmitassa piisanneet. Puhuttiinpa vielä
kolmannestakin "ihmelapsesta", — Kallungin Antiksi häntä mainittiin
— joka, käsitön ollen, kuului jaloillaan oikein hienoakin puusepän
työtä tekevän; yksinään hänen sanottiin mökissään asuvan ja hoitavan
koko taloutensa, viljelevän pienet peltonsa y. m. — Totena nämät jutut
meille kerrottiin, vieläpä sen tekivät semmoiset henkilöt, joita
ei ollut ensinkään syytä epäillä. Olimme kuitenkin jo sivu noista
"ihmeistä" kulkeneet, emmekä enään niiden näkemisen takia viitsineet
takasin palata, vaikka uteliaita kyllä olisimme olleet. —

Ennenkuin jätämme Kuusamon, tahdon vielä lausua muutaman sanan
kuusamolaisista sekä heidän oloistaan ja elinkeinoistaan, mikäli me
pikaisella matkallamme ehdimme niihin tutustua.

Kansan luonteen silmäänpistävinnä pääomituisuutena on tuo yleensäkkin
pohjalaisissa tavattava oman arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden
tunne, sekä suoruus, joka kansaan perehtymättömästä usein saattaa
tuntua ylpeydeltä, jopa väliin loukkaavaltakin. Noista ominaisuuksista
älköön kuitenkaan kukaan ottako loukkautuaksensa, sillä tuossa suorassa
luonteessa piilee sittenkin pohjalla paljon hyväntahtoisuutta,
ystävällisyyttä ja vaatimattomuutta. Voipa melkein sanoa, että
esim. kemiläiseen kuusamolaista verratessa tuo luonteen pohjalainen
ominaisuus, suoruus, jälkimmäisessä ilmenee koko joukon lauhkeammassa
muodossa. Verratessa näitä molempia taas esim. Oulujärven ympäristöjen
vakaaluontoiseen savolaissukuiseen asujamistoon, huomaa edellisten
iloisuutensa, vilkkautensa ja reippautensa kautta yhä vieläkin
todistavan karjalaisesta sukuperästään. Väittelyn alaisena on
oppineiden kesken kyllä vielä tänäänkin noiden pohjanperukan asukasten
sukuperä. Toiset ovat todistelleet heidän polveutuvan karjalaisista,
toiset taas hämäläisistä, vieläpä jotkut muinaisista kainulaisistakin,
jotka taas vuorostaan olisivat olleet hämäläis-sukuisia Pohjanlahden
pohjoisrannikon asukkaita. Miten tuon kysymyksen laita lienee
oikeastaan, kuitenkin ainoastaan kansan luonteen ominaisuuksia silmällä
pitäen olisi taipuvainen uskomaan että nykyinen Pohjolan asujamisto
pikemmin polveutuisi karjalaisista kuin hämäläisistä. Jo kansan muodon
yleistyyppikin puollustaa tätä otaksumista.

Ompa muitakin jälkiä tuosta karjalaisluonteesta vielä näkyvissä etenkin
kuusamolaisessa. Samalla kun hän näet on kohtelias, palvelevainen
ja ystävällinen, voipi tuon kaiken takana piillä omanvoiton pyynti,
ahneus, jopa viekkauskin. Varsinkin saavat nuot taipumukset kiihdykettä
kuusamolaisen kaikenlaiseen kaupantekoon taipuvasta luonteesta, sekin
karjalaissukuisten ominaisuuksia. Kauppoja tehdessä nuo kuusamolaisen
luonteen heikommat puolet pääasiallisesti saavatkin tilaisuutta
esiintymään. Tuo kuitenkaan ei ole missään ristiriitaisuudessa
mainitsemani luonteen suoruuden kanssa, kun ymmärrämme suoruuden
semmoisena kuin se pohjalaisessa esiintyy, ei näet ihan samana kuin
rehellisyys. Muutoin ovat kuusamolaiset yrittelevää ja eteenpäin
pyrkivää kansaa kaikissa suhteissa, niinpä sivistyspyrinnöissä ja
kirjallisissa harrastuksissakin. — Poikkeuksia tietysti näistä
kansan luonteen pääpiirteistä löytyy niin kuusamolaisten kesken kuin
muuallakin.

Asumuksien uhkeuteen sekä puhtauteen ja siisteyteen nähden jää Kuusamo
paljon jälille Kemijokivarsista. Tosin kyllä talot ovat laatuunkäypiä,
niin että niissä matkustaja voi toimeen tulla kun ei ole kovin
suuria vaatimuksia, mutta mikä tahtoo kaikkialla kiusaksi käydä,
on monenlaisten "syöpäläisten" paljous; russakat varsinkin, joiden
sanotaan Venäjän karjalaisten mukana ilmauneen, näkyvät hyvin Kuusamoon
perehtyneen.

Mitä taas elinkeinoihin tulee, niin on vaikea sanoa, maanviljelyskö
vai karjanhoito Kuusamossa on pääelinkeinona: kumpaakin hajotetaan
rinnakkain melkein saman verran, vaan erittäin edullista ei kumpikaan
niistä ole.

Hiekka- ja kivisekainen maa ei ole laadultaan kovinkaan hedelmällistä;
peltoja näkeekin ainoastaan viestävillä järvien rannoilla. Ennen aikaan
kun huhdan poltto oli luvallista, kuului sitä harjotetun melkoisessa
määrässä, etenkin ruunun metsissä, ja sanottiin siitä saadun hyviä
satoja väliin. Mutta sitten tuli kielto, metsä kun näet siten tuli
haaskatuksi, ja niin täytyi kuusamolaisten turvautua peltotilkkuihinsa.
Vaan kun halla ei täällä ole mikään outo vieras, niin ei pettukaan ole
tuntematonta; omilla eloillaan ei Kuusamo milloinkaan toimeen tule.

Karjanhoidolle on haittana se, että noilla vaaraisilla mailla
laidunmaat eivät ole erittäin kehuttavat. Talvikonnun saanti varsinkin
on vaikeaa, kun niityt ovat pienet ja huonot. Siitä syystä "konnun
nuusa" ei ole harvinainen Kuusamossa. Muun hyvän lisäksi vielä metsän
kuulu kuningaskin usein käypi tervehtimässä korpiloissa laitumella
kulkevia karjavähäisiä ja sen vierailut eivät tietysti aina ole
viattominta laatua.

Poronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on
ennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja
rahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina
on kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet
poronviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas-
ja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä
tehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille
tekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja
alituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä
rettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet
paljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen
pakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta
ravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa
eli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle
mieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden
puun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää,
että tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy
vankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä
kielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty
karsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin
päästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti
poromiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa
tulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen
lain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden
sekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää.
Mutta minkäs teet, kun on "suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei
kussaan". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet
porot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta
— sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa
siten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien
rakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin
luvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten
tarkotusta saavuttaa.

Sivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä
kalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.

Kalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi,
jopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan
muikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa
kuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä
ja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin.
Vielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee.
Venäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten
olosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä
jo kadottaneet.

Metsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja
ja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului,
että varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina
olisi, vaan "Jussi" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä
muutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta
"laukkuryssä" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin,
vaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa
synkissä korvissa harvinaisia.

Mitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista
kauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten
tapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, "maailmaa nähdäkseen",
kuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että
juuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa
suurinakin liikkeen harjottajina.



X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.


Kerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.

Mitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana
aamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää
kuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin
päättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme
Pistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia
alkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon
vesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen
latvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta.
Aikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen
järveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan
toista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden
jakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle
Vienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi
panneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä
taivallettu.

Vanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro
pieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei
sitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se
suurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo
suussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja
liejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo
meno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä
venettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko
joesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri
näkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo
kerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä
eteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa
myöten kosken päälle.

Muutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn
sisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat
varppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä
tuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se "kulkuväylä" oli. Isommalla
vedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin
kuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä
Vanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin
sitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku "kaupunkiin", s.o. Ouluun,
on melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten
Kuusamoon saatiin.

Iättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun
ei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman
pituisen Vanttajajärven toiseen päähän "Valittajan vanhuksia"
tervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua,
Iijärveen venettämme taivaltaaksemme.

Terveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se
vanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko
myöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa
kanssa saattajaksikin meille.

Kuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä
huvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa
Iijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: "No sinnehän se taitaa mennä
kappaleen toiselle neljännekselle". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin
näyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään,
että niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.

"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa
vieläkin", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.

"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä
nähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?"
kysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta
kuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.

"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan
tahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia
tuntemaan", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan
johdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän
toiseen huoneeseen. —

Niin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki
härjän vuodasta leikatuilla "poronhihnoilla", joita Vanttajan ukko oli
mukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin "sulin
käsin" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.

Matkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko
kertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita
lastejaan "kaupunkiin" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa
olleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun
"tukkipohatan" Kurtinkin ensimäistä voilastia. "Velaksi kuului sen
kylältä keräillyksi saaneen", tiesi vaari vakuuttaa. — "Jo vain ei
olisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu",
tuumiskeli hän.

Sievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen
mainitsi: "Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin
kirjoittaneen".

"Niin — kuuluuhan se..." virkahti tuohon vanhus hymähtäen. "Vaan mitä
niistä kirjailijoista... Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin
meistä kertoessaan." —

Ainoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin
taivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka
olivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.

Nyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan
eteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea
lahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän,
kaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti
kuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä.
Niinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana
harjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta
lujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo
edellisestä taivaltamisesta.

Aukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen
pohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään,
itäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven
pinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren
pinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman
matalammat Ahven- ja Penikkavaarat.

Sieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä
puroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne
päin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun
taas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen
vedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen
Vienanmereen.

Iijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä
saaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen
raja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että
se tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko
maailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran
nimen mukaan on "ioliitiksi" ruvettu kutsumaan. —

Yleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset
huomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät
ole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia
lukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä
voi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme
kulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien
soutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan
lyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan
joissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän
kyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista
hiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta
Iijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin
kosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla
nimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole
kuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.

Soutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan
rannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan
ruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien
vaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä,
ettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta
häiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta
ja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki
alkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme
vielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken
niskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi
jo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi,
näytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan
mukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken
niskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen
kilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan
yksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat
huolen pitivät. —

Aamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea
koskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.

Purjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen
perukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen.
Tuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin
juoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan,
jota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme
soutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se,
luultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.

Raakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki
soudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa
välillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen
sen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula.
Koettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin
hullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti
siinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä
myötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen
maalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt.
Köysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.

Lieneekö äskeisen "hirven" näkemisestä metsämiesluontomme kovin
kiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun
Vähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli
ihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita,
tällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin
niitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme.
Tuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä
pian läheiseen viidakkoon... Katsotaan neljän miehen, katsotaan
tarkastikkin... Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen
päätökseen tulimme yksimielisesti.

Tuostakos sitten touhu nousi.

"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja
ja heidän koiriaan", joukosta joku jo innostuneena huudahti.

Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli
jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta,
pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon... Ne kahdelle miehelle
aseiksi... Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta
hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa... Ja
onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia
surma-aseita...

Soudetaan rantaan, min keretään... Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon,
ensin edes jälkiä nähdäkseen... Ja tuossahan ne jo... "No voi sun
perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla
ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi
pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan
menivät siis taasen hyvät humalat.

Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin,
miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta
näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä
erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me".
Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä
voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin
näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja —
epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —

Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea
olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin
purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa
vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme
soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta
Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon
järvimaisemien kauneudesta.

Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan
Irniniemen taloon. —

Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai
Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven
pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava
Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme
arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten
olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme
kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven
ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät
aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.

Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä
Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin,
"mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."

"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin...
Kovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä",
vakuuttelivat talon miehet.

Noiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo
lopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan
alas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain
meillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman
taivalluksen suorittaneet.

Aamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet
jäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä
pistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.

"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia... Tulvan
aikaan ne varsin hirvittäviä ovat... Ja kyllä siellä oppimaton joutuu
pahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa... Onhan
tuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena
siellä saa olla sittenkin."

Noin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien
tavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin
isompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme
ohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä.
Myöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme
onkimisen siihen.

Laskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene
sentakia koskiakin niin pahoiksi "maalailleet". Sanoimme kuitenkin
koettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja
niin lähdimme talosta. —

Ilta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea
olimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään
ovat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella
vielä erittäin mainittiin "Iinkka" eli ensimmäinen suurempi korvake —
Isolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski,
Lohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.

Jyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki
lyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin,
mutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi.
Eipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin
meistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille
nimiä keksimään, vieläpä oikein "voimakkaita". Kemijoella taas useinkin
sanottiin: "Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin... Ompahan
vain joku niva tai karikko suvantojen välissä". Ja kuitenkin useat
noista "nivoista" ja "karikoista" olivat niin väkeviä kuin Iijoen
isommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.

En kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä
vähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika
kyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo
aika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen.
Emme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme
koskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme
vaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen
mukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen
pohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin,
ettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen
enimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät
kerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro
tuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut
kenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: "Ann’ huhkia vain!" meni sitten
syvin eli matalin. —

Kurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä
ennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan
Jokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan
koko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.

Ylempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin
pahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa
suurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin
halki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle.
Mieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.

Pari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa
yöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut
näkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli
tehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin
niskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen
ladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle
makuupaikaksi... Ja heiniä melkein täynnä... Parempaahan ei voinut toivoa.
— Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti
höyhenpatjoilla. —

Seuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin
yöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari,
Taljakosken "linkka", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski,
Harjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari,
Jäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka,
Kallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski,
Kiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski,
Matoniva ja viimeksi Taivalkoski.

Toiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas
niin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä
vedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei
niillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.

Taivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin
siten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita
käyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden
tähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään
uskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat,
että siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken
alle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan
tyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan,
miten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät
vastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä
sen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut
oikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä
tulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin,
hauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.

Päivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme
isäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan
lähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —

Valtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika
tulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian
koskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä
viisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja
Jurmun.

Huijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin
lintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään
eteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti
vielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti
veteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä
kuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä
tarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan
viitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat
laskea hurottelivat silloin!

Luonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla
tavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei
ole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun
ne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei
nuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket
kävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi
itsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta
puolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon.
Ja sen teimmekin.

Pieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei
koskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet
vesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea
patruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.

"Olkoon sitten sisällä", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja
viskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa
se laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi
aikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana
seisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka
vaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa
loppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.

Koskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine
meistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies
tervehti meitä leikillisesti sanoen: "No siinä ne nyt taitaa tulla ne
maanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa". — Kuusamosta päin tuo
tieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —

Seuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin:
Teaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio,
Räpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja
ja hyviä, miten mikin.

Mitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi.
Samallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen
soutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku
seikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin
hauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden
kaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.

Nelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei
ilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun
pitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet
hillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota
suomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin
saimmekin oikein maalaiskylvyn. —

Sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan
kosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari,
Yli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta
ja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva,
Ämmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. —
Omituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on
Sotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti
oikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet
sen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin
päässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen
pistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo
omituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden
kautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa
alempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta
taas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri
uransa uurtaa. —

Sotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen
koskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen
hyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. —
Muutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen.
Eipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja
vähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.

Olisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti
myötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet.
Riensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme
malttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka
tuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti
vastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä
järveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi
erääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.

Pudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja
ennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran
koskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät
enään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla
jo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa
olikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme
näet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden
kivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä
olevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene
syöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo
hyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä
syöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo
ryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas
kalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti
kosken alle.

Tuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan
tunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin
kouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme
kuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille,
kun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti
pelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen
tehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.

Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen.
Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä
särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara
meiltä niin onnellisesti välttyi.

Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle
uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta
ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis
yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle.
Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia"
ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken
takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin
päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka
solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin,
tuttu kun näet oli väylä hänelle. —

Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä
nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi.
Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen,
jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä
niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista... Kun laskee sitä väylää,
josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee
pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun
väylälle taasen pääsee", selitteli hän.

Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa.
Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen
allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän
painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan,
että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset
emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä
pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet
jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.

Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne
kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä
tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin
tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo
siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä
sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin
vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —

Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme
ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta
jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa
uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan
katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta
miehiltä.

Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli
siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä
säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja
siitä sen sanottiin väylän menevän.

Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi
katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät
he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin
tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’
eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".

Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla
hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen
pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan
säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.

Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se
vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —

Omituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on
suurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene
hallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat,
niin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa
vaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän
räpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa
kyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan
se ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu
taito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa
muussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman,
pahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt
uskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin
epäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. —
Tarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.

Huolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee
viilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan
veneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa,
onko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa,
niin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet.
Sitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden
veden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi
voimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen,
alempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen
pääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, "haijavettä myöten",
kuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen
sitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen
roiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla
varma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.

Pahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana,
vaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen
koskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten
valitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat
veneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa,
niin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään
rupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä
huonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä,
voimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi
helposti "juoksuttaa" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos
niin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan
ja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran
poikitse.

Hetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät
täytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen
keulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa
laskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien
välistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan
ole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja
vasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski
ei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos
hullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti,
sillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää
tulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään,
vaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin
hullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä
sittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei
se kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian
hukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin
sauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen
monesti matkallamme koimme.

Semmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä:
vaaransa sillä on jos huvinsakkin.

Soutumies sillaikaa vetelee vain tyynesti ja tanakasti, vauhtia
veneelle siten lisätäkseen, koska sitä silloin on helpompi ohjata. Ei
siinä saa ruveta sivuilleen vilkuilemaan: ei auta, ole rauhallisena
vaan niinkuin ei asia sinua ensinkään liikuttaisi. Hänellä on kuitenkin
aikaa tekemään havaintojansa, jotka voivat olla sekä huviksi että
hyödyksikin. Omituista näet on siinä istuessaan tarkastella niitä eri
ilmeitä, jotka laskumiehen kasvoilla, silmissä ja kaikissa liikkeissä
kertovat soutajalle jokseenkin tarkkaan edessä olevan väylän laadun.
Näet hänen kasvojensa lihasten jännittyvän, silmien kuin suurenevan
ja sitten tarkasti tähtäytyvän määrättyyn suuntaan, sormien lujemmin
kouristuvan melan varteen ja varmaan voit arvata hänen silloin
keksineen edessä jonkun vaarapaikan, jota ei voi muutoin välttää kuin
päättäväisyydellä ja silmänräpäykselleen lasketulla melan liikkeellä.

"Airo ylös vasemmalta!" kuuluu lyhyt komennus. Koko vene nytkähtää
äkkinäisestä voimakkaasta melan liikkeestä ja samassa silmänräpäyksessä
näet kallion kären vieritse vilahtavan, veneen peräpuolta kenties!
kuitenkin sivumennessään hiukan jyrsäisten. Sitten ei muuta kuin:
paina tyynesti taasen airot veteen ja ala kiskoa, kunnes saat uuden
komennuksen, silloin oikean puolen airolla, tai kenties! molemmillakin
saman liikkeen tehdäksesi.

Kun vaarapaikka on sitten ohitse, näet viilettäjän silmät kuin ilosta
välähtävän, kasvojen lihasten kuin laukeavan jännityksestään. Samalla
hän jo kuitenkin taasen luopi huolekkaasti eteenpäin tarkastelevan
katseen. Samat temput, samat liikkeet ja samat komennukset uudistuvat
aina vähä väliin siksi kunnes koski on jäänyt selän taka.

Pitkiä puheita ei sillä välin kuulu, lyhyitä komennuksia vaan, joita
säntilleen totellaan. Kaikki ovat juhlallisen vakavina, sillä tieto
joka hetkellä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta väkisinkin painaa
leimansa leikkisimmänkin kasvoille.

Vaikka tuo jännitystila onkin tavallaan kiihottavan hauskaa, pääsee
kuitenkin kuin itsestään helpotuksen huokaus, kun kosken alle on
onnellisesti päästy. Sitten kyllä kielen kannatkin irtautuvat.
Perämies varsinkin mielihyvällä kertoo tekemänsä havainnot, joiden
mukaan venettä ohjasi. Toiset taas tekevät muistutuksiansa siinä,
missä tuntevat eri mieltä olevansa. Arvo myönnetään tietysti kuitenkin
laskijan päättäväisyydelle ja hätäilemättömyydelle, jos hän on
onnellisesti kosken alle veneen vienyt vaikkapa vaarallisempaakin tietä
kuin oikeastaan tarve olisi ollut, jos väylän edeltäpäin olisi tuntenut.

Ylempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa,
vaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin
olivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme.
Niillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan
kuuluukin. —

Onnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin
hurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin
ihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka
laskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään
sen päälle. "Hyvää huomenta!" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta
tervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme
kosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä
pitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä.
Melkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle
suhauttaa. Sitten meno muuttui.

Tähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin
sentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta
leveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin
laidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä
vesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin
metrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin
ei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin
että kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä
pitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski
mitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella
vielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä
samallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti
sanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena
mahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä
sanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta
tuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä
pitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein
puolet menetimme.

Kierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää
kyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan
jokisuun jo sivuutimme.

Kakon talossa käytyämme itseämme "muonittamassa", lähdimme laskemaan
pahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui.
Näet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa
oli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki
vaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin
että sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo
vettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että
koski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt,
ellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin
ponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin
saikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan,
veneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa
koskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen
pohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei
hän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli
kivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin
ylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen
matkan päähän tarttunut kiville kiinni.

Sauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten
yritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt
pujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme
siitä pulasta.

Alempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa
kohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin
pahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat
Kälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas
hurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme
enään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella
Niskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.

Täälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme,
että hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille
koskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut
kukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin,
mutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että
kenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme
Pohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa
suostuttiin tohtorin tuumiin.

Toinen talon miehistä kuuluikin oikein "verolaskija" olevan, tiesi
akkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan
kiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla.
Tuumi kuitenkin: "Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi
teijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi".
Kun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin
suostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta
kuin: "Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!" komennukseksi emännälle,
hieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —

Pitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon
parempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin
oli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien
välitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi
läpi kiitäessään.

Laskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja
harvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme
niinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun
vene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan
kiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: "Kummapa on, kun ei enään
näitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet... Ja tuo
venekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt... Eihän sitä
taho arvata ensinkään viilettää". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi
lähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee.
Tuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen
kiviin kasahteleminen. "Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan,
ettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut", vakuutti hän.
— Samaa sanoivat kaikki muutkin.

Hiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää
sille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat
vielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat
nekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin "päät käärivät".
— Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.

Ikon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia
ja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän
vastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä
toisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille
ryöppyäville koskille.

"Saisi sitä vejellä taas lujempaa", tuumi laskumiehemme tyynesti
koskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä
saikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on
näet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa
aironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat
tarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen,
milloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi
sivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia
pohjapaateroja.

Raasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean
louhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä
kuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni
laskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin
muutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan
juoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen
huolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan
melaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta
niinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.

"Kylläpä siinä oli kovallainen koski", arvelimme me alas päästyä. "Ei
taittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä".

"Onhan se... Vaan ei se nyt mitään... Tulvan aikana se vasta paha on...
Monet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla
veellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi.
Silloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot
siinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät... Jo siinä kerta
oli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun", kertoi
laskijamme.

Joki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen
saari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa
lasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on
päältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen:
hirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä
mennä myllertää. —

Jälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski,
Uiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja
olleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin
sitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.

Yhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen
kauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme.
Sitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä,
jos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta
Iin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo
kello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa
lyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin
käsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka "kutsumus" kyllä
olisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan
jyvää suuhun panneet.



XI. Iistä Ouluun.


Muuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme
meren rantaan.

Omituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän
nähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina
kuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta
meri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin
omainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta:
olimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie
taasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet
muun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen,
korpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten
keskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta
"suuressa maailmassa" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta,
jota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota.
Tuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän
mielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se
alituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka
alkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti
virkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä
ollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi
kuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa
voitollisesti suoriuneensa. —

Epäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen
käsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme.
Turvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä
vesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin
kovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä.
Ja sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli
haittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen
ja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään
eteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin
kuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat
nauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain
aironvetojen — käsissä.

Kohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen
asti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.

Kun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli
muutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei
vaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin
jaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä
perille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut.
Arvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista
mutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla
pitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan
pohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.

Odottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme
eräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa
purjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan
kapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin.
Ihmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta
arvaillen virkahti: "No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin".

Helpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu
matkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan
ollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista
älyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini
Olimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna,
mutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin
vanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään.
Ja ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston
perästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla
viisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.

Jopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun
jo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo
vähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut
odottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi... Kiusaksi
alkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.

"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme:
lasketeltaisiin omalla Täräyksellämme", jo muuan tuskauneena virkahti.

Vaan tuossahan se viimeinkin "Pohjola" pyörtää saaren päitse kaarevassa
suunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme
sen luona...

Iloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen
tervetulleiksi pitkältä matkaltamme.

Laivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita
oudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa
vieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: "Kuuluvat olevan
turisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken". —
Kapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.

Pian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä
kiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi
yksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua...

"Meillä on täällä korkeita vieraita", virkahti kapteeni kättä
tervehdykseksi puristettaessa.

Pian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan
kannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies,
jonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli
siinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät "hänen
ylhäisyytensä" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä
vieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän
puoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut
"hänen ylhäisyytensä" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan
kanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä
huvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja
eleille herättävän. —

Omituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen,
joka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan
"bagatellinä" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme
kuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea
olisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä
suoriaisi. —

Omituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui
kuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta
lähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli
kaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta
vaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani,
jos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti
lähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine
seikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan
kuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta
näyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa,
mutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin
vielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani
tyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää,
johonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten,
kaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on
mielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on
jälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta,
sitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on
vaatinut. —

"Salmen" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme
saarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.

Suhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää
vaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä
"Täräyksemme" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin
kukaan ollut uskonut enään näkevän.



XII. Lopuksi.


Näin oli viisiviikkoinen veneretkemme nyt päättynyt.

Kaikkiaan oli matkaa karttunut hyvän joukon toistasataa penikulmaa.
Kymmenkuntaa jokea — niissä kaikkiaan kolmattasataa koskea — ja noin
kolmeakymmentä isompaa ja pienempää järveä olimme kulkeneet. Kokonaista
kaksikymmentä kertaa — milloin pitemmälti, milloin lyhemmälti — olimme
taivaltaneet venettä maata myöten, pikku vetoja lukuun ottamatta. Ja
melkein kolmannen osan öistämme olimme viettäneet teltissä. — Jotain
sitä jo tuommoisella retkellä ehtii kokea!

Kalliiksi ei kesäretkemme pituteensa nähden tullut, kuusikymmentä
markkaa vaan mieheen. Ja siihen on luettuna veneen hinta neljäkymmentä
markkaa, laivamaksut mennen tullen sekä kaikki yhteiset matkaostokset,
niinkuin kahvipannut, kattilat, matkaeväät y.m. Hevostaivallukset ne
enimmän kukkarolle kuluksi kävivät; muuten koetimme matkalla olla niin
säästäväiset kuin suinkin. — Huokea retki siis rahallisessa suhteessai,
mutta niin olimmekin itse "päivän kuorman ja helteen kantaneet". —

Seuraavana aamuna oli ensi työmme vetää vene maalle, nähdäksemme ja
tarkastellaksemme sitä sisältä ja päältä. Emme olleet Paanajärveltä
lähdettyä liijoin uskaltaneet sen pohjapuolta silmäillä. Kovin olikin
se kurjassa kunnossa: mieluummin olisi luullut alipuolta turppaaksi
kuin veneen pohjaksi, niin olivat kivet sen pahanpilalle möyhentäneet.
Ja siellä täällä näkyi vielä suuria arpia molemmin puolin,
muistomerkkeinä ankarimmista sysäyksistä kiviä vastaan. Monta täräystä
oli todellakin "Täräysparkamme" saanut osakseen, monta kovaa kolausta
kokea.

Semmoinen oli veneen ulkopuoli. Paljon paremmin ei ollut laita
sisäpuolenkaan: useimmat pohjalaudat halki, kaaret jokainen — lukuun
ottamatta siestimiä — poikki useammasta kohden, muutamat kolmesta
neljästäkin. Eipä ihme, että vene olikin ruvennut pahallaisesti
vuotamaan loppumatkalla. Muuttunut oli se koko muodoltaankin, rumaksi
levetä lätistynyt, kun poikkinaiset kaaret eivät laitoja enään oikein
tukeneet. Ihme vaan että sillä ehein nahoin olimme viimeisetkin
kovat kosket päässeet! Saimme todella kiittää sen lujuutta siitä,
ettemme ainakaan sille retkelle ijäksi jääneet, kuten ennen lähtöämme
oli meille ennusteltu. Mutta niinkuin tässä matoisessa maailmassa
tavallisesti käypi, kiittämättömyyden se sai "Täräyskin" palkakseen
kaikista hyvistä töistään ja vaivoistaan: se tuomittiin käytäntöön
kelpaamattomaksi. Kokalleen se sai jäädä siihen rannalle keuvottamaan
päivän paahdettavaksi. Pian kait sen kylissä ammottavat raot
irvistelivät tämän maailman nurjuutta. Ja niin siitä "Täräyksestäkin"
tuli siis lopuksi "irvikuva menneestä komeudesta". —

Sen päivän vierailimme vielä yksissä Oulussa, vaan seuraavana aamuna
puristettiin kättä erojaisiksi ja — niin hajauttiin kukin omille
elomailleen, ei kuitenkaan ijäksi, vaan piakkoinkin jo taasen
tapautuaksemme pääkaupungissa, siellä muistellaksemme seikkailujamme ja
niistä yhdessä vielä monet ilot pitääksemme.

Kahdenkymmenen vuoden päästä tuon retkemme uudistamme, niin sovittiin
erotessa. Silloin emme kuitenkaan aijo koskia koluta, vaan viiletellä
vapaampia väyliä, "ilmojen kautta, lintujen tietä", ilmalaivalla näet,
jonka insinöörimme lupasi erittäin tuota retkeä varten "konstrueerata".
Ja peukaloa sitä oikein pistettiin "sen asian päälle", niin jotta
kyllä kait se lupaus on pidettävä. Silloin siis voin luvata lukijoille
juttelevani hiukan oloista ja matkustuksista yläilmoissakin, jos
nimittäin ensinkin nämät juttuni ovat heitä huvittaneet.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veneellä poikki Suomenniemen : Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.