Title: Seuratkaamme häntä!
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seuratkaamme häntä!" ***


SEURATKAAMME HÄNTÄ!

Kertomus


Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ


Suomentanut

M. L.



Porissa,
Gust. Roneliuksen kirjakaupan kustannuksella,
1902.



SISÄLLYS:

Jouluvieraita.
Mies ja vaimo.
Joulutervehdys sydänmaasta.
Koti!
Koivun rungossa 1860—1890.
Toteutuvia ennustuksia.
Hyvällä tuulella.
Ison sisaren häät.
"Syntistä elämää".
Kirjojen jouluyö. Fantasia.



Henryk Sienkiewicz.


Henryk Sienkiewicz kuuluu vanhaan liettualaiseen aatelissukuun ja on
syntynyt 1846. Hän opiskeli Warsowan yliopistossa. Kahdenkymmenen
kolmen vuoden ikäisenä julkaisi hän ensimäisen romaaninsa, _Turhaan_,
jossa hän kuvailee oman aikakautensa elämää. Mutta vasta v. 1878,
matkansa jälkeen Amerikassa ja useissa Europan maissa, alkoi hän
saada pysyväistä mainetta ensi luokan kirjailijana. Siltä ajalta
ovat m.m. teokset: _Hiilipiirroksia_ (suomeksi), _Janko musikantti,
Leipätaistelun aikana_ (suomeksi), _Bartek voittaja_ y.m., jotka kaikki
ovat täynnä lyriikkaa, huumoria, katkeruutta ja syvää surua kärsivien
tähden. Mestarin kädellä maalailee hän kurjien valtiollisten ja
yhteiskunnallisten olosuhteiden aikaan saamat kurjuudet.

Verrattomissa historiallisissa romaaneissaan: _Tulella ja miekalla,
Vedenpaisumus, Herra Wolodyjowski ja Ristiritarit_ kuvailee kirjailija,
joka on lämmin onnettoman isänmaansa ystävä, asianymmärryksellä ja
tarkkuudella Puolan sankaritaisteluja Saksan ritaristoa, kasakoita,
turkkilaisia ja ruotsalaisia vastaan.

Sienkiewiczin teokset nykyisestä Puolasta ovat: _Ilman dogmeja_ (1890)
ja _Polanieckin perhe_ (1894). Edellisessä hän ruoskii uskottomuutta
ja henkistä laiskuutta, jälkimmäisessä esitetään yhteiskunnan
parannuskeinoksi kristillisyys ja siitä johtunut tarkka velvollisuuden
tunto.

Nerokkain hänen kirjoistaan on epäilemättä _Quo vadis?_ (1895), joka on
suomeksikin ilmestynyt. Siinä käsitellään keisari Neeron aikoja, Rooman
paloa ja kristittyin kauheata vainoa sekä näytetään Kristus siksi
johtotähdeksi, jonka avulla maailman arvoitus saatetaan ratkaista.

_Seuratkaamme häntä!_ on suurenmoisempi sisällölleen kuin _Quo vadis_.
Nopeasti toisiansa seuraavissa kuvissa liukuvat siinä ohitsemme
ihmiset ja tapahtumat Roomassa, Aleksandriassa ja Jerusalemissa,
noissa kolmessa antiikisen sivistyksen Centrumeissa. Siinä saamme
myös tarkastella uskonnollisen kehityksen kolmea astetta: pakanuutta,
milloin rakastettavana ja hienona, milloin taasen raakana ja julmana:
juutalaisuuden ankaria lakeja; kristillisyyden oppia rakkaudesta ja
anteeksi-antamisesta.

Päähenkilöt teoksessa ovat: Cinna, Antea ja Pontius Pilatus. Ne ovat
psykologisia muunnoksia _Quo Vadiksen_ Viniciuksesta, Lygiasta ja
Petroniuksesta. Mutta kuolevan pakanamailman sijasta kohtaa meitä
täällä Hekaten kummituskasvot, apostolien Pietarin ja Paavalin asemesta
itse Kristus, Neeron cirkuksen sijasta Golgatha. Esillä ovat myös
kreikkalaiset filosofit ja juutalaisten korkea raati.



SEURATKAAMME HÄNTÄ!



I.


Roomalainen patrici Cajus Septimus Cinna oli viettänyt nuoruutensa
legionissa ja siellä kokenut sotilaselämän vaikeat vaivat.

Sitte hän palasi kotiin Roomaan, nauttimaan sotilaskunniastaan sekä
loistosta ja mukavuudesta, jonka voi hankkia melkoisella omaisuudella.

Heti hän syöksyi huvien pyörteeseen ja nautti kyllästymiseen
saakka kaikesta, mitä tuolla ihmeellisellä maailmankaupungilla
oli suinkin tarjottavana. Yönsä vietti hän hurjissa juomingeissa
muhkeissa huviloissaan, jotka sijaitsivat etukaupungeissa, päivänsä
ruumiinharjoituksissa lanistain [henkilöitä, jotka kouluttivat
gladiatoreja arenaa varten. Suom.] luona, keskusteluissa reetorien
kanssa, termeissä, missä kaikenlaisia asioita keskusteltiin, sekä
kaupungin juoruja kuunneltiin ja levitettiin, tai myöskin cirkuksessa
ja gladiatorein arenalla, tracilaisten velhonaisten ja Arkipelagin
saarilta kotoisin olevien lumoavien tanssijattarien parissa.

Hän oli sukua äidin puolelta kuuluisalle Lukullukselle ja oli
tältä perinyt himon kitalaen nautintoihin. Hänenkin pöytänsä
notkuivat nimittäin kreikkalaisten viinien, Neapelin ostronien sekä
Vähästä-Aasiasta tuotujen ja Numidian hunajaan hillottujen syötettyjen
heinäsirkkain painosta; yleensä kaikki harvinaiset herkut, mitä Rooma
vain suinkin saattoi tarjota, olipa ne sitte joko kaloja Punaisesta
merestä taikka valkeita peltokanoja Dnjeprin rantamilta, eivät suinkaan
saaneet puuttua Cinnan aterioista.

Mutta tästä ajallisesta hyvyydestä nautti hän, ei kuten ahmatti
sotilas, vaan niinkuin läpeensä hienostunut patrici ainakin.

Hän oli koettanut uskotella itselleen — ja oli kenties siinä
onnistunutkin — että hän muka intohimoisesti rakastaa taiteen
tuotteita. Hän oli hurmaantunut Korinton raunioista kaivettuihin
kuvapatsaisiin, attikalaisiin lamppuihin, etruskilaisiin
vaaseihin, savitavaroihin, jotka olivat kotoisin idän usmaisista
maista, roomalaisiin mosaikkiteoksiin, Eufratin kankaisiin ja
Arabian lemuaineisiin, lyhyesti sanoen kaikellaisiin niihin
ylellisyystavaroihin, jotka tavallisesti täyttävät ylimyksen tyhjän
elämän.

Semmoisista saattoi⁻ Cinna asiantuntijana ja harrastajana keskustella
hampaattomien ukkojen kanssa, jotka pöytään käydessänsä seppelöivät
paljaat päälakensa ruusuilla ja aterian jälkeen pureksivat heliotroopin
lehtiä saadakseen hengityksensä hyvänhajuiseksi. Hän kykeni arvostamaan
kauneutta niin hyvin Ciceron ajatuksissa kuin Horatiuksen ja Ovidiuksen
värsyriveissäkin. Koska hän oli opiskellut erään ateenalaisen reetorin
johdolla, puhui hän virheettömästi kreikkaa, taisi ulkoa kokonaisia
lauluja Iliadista ja saneli pikari kädessä Anakreonin säkeistöjä siksi,
kunnes juopuneena vaipui syvään uneen. Kiitos opettajansa ynnä toisten
reetorein, omasi hän myöskin riittävästi suuret tiedot filosofiassa,
käsittääkseen niitä rakennustaiteellisia muistomerkkejä, joita muinoin
Hellaassa ja siirtomaissa pystytettiin ihmisellisen neron kunniaksi.
Myöskin hän tiesi, ettei näistä rakennuksista enää ollut muuta jälellä
kuin korkeat rauniokasat.

Hän oli persoonallisesti tuttava useampain kanssa stoalaisten joukosta,
vaikkakin hän oikeastaan oli vihamielisellä kannalla heitä kohtaan
sekä piti heitä valtiollisena puolueena ja askeetteina, jotka elämän
nautintoja halveksivat. Skeptikot olivat usein hänen pöytävierainansa
ja ehtivät ruokalajien lomassa repiä alas monta filosofista
järjestelmää, sekä täysinäisiä viinipikareita kohottaessaan selittivät,
että huvi on pelkkää turhamaisuutta eikä totuus voi koskaan tulla
todellisuudeksi eikä viisaalla ole muuta päämäärää kuin lepo ja tyyneys.

Tarkkaavaisena kuunteli Cinna heidän keskusteluansa, mutta ei antanut
sille erityistä arvoa. Hän ei omaksunut kumpaakaan ajatuskantaa,
ei myöskään halunnut saada omaa mielipidettä. Hänen käsityksensä
mukaan oli Cato personoitu ääretöin voima ynnä lisäksi ääretöin määrä
tyhmyyttä.

Hänen mielestään oli elämä kuin meri, jossa alinomaa vaihtelevat tuulet
puhaltelevat. Viisaus on siinä, että osaa kulloinkin laittaa purjeet
niin, että alus aina kulkee eteenpäin.

Mutta hän pani myös paljon arvoa leveihin hartioihinsa, hyvään
vatsaansa ja hyvin muodostuneeseen päähänsä kotkaprofileineen ja
tarmokkaine suineen. Hän oli myöskin vakuutettu, että hän täten
varustettuna saattoi joka tapauksessa viettää hauskaa elämää.

Kuulumatta skeptilliseen kouluun oli hän kuitenkin elämässään
skeptillinen ja samalla kertaa cyreneläinen, vaikka hän hyvin tiesi,
että huvi ei onnea tee. Hän piti itseänsä epikurolaisena, mutta ei
tuntenut Epikuron opin sisällystä.

Yleensä oli hänestä filosofia älyn harjoitusta, yhtä hyödyllistä kuin
voimistelu lanistain luona.

Jos keskustelu alkoi tuntua väsyttävältä, meni hän cirkukseen
saadakseen nähdä veren virtaavan.

Hän uskoi yhtä vähän jumaliin kuin hyveisiin, totuuteen tai onneen;
ainoastaan noituuteen hän luotti. Hän oli taikauskoinen, ja tuo
itämaisten uskontojen salaperäisyys miellytti häntä.

Orjilleen oli hän hyvä, ellei vaan ikävystyminen kiihoittanut häntä
julmuuteen.

Hänen käsityksensä mukaan oli elämä kuten amfora [poltetusta savesta
tehty ruukunmuotoinen viiniastia, noin 26 litran vetoinen. Suom.], jota
kalliimmalla viinillä sen täytät, sitä suurempi on sen arvo. Myöskin
hän koetti täyttää elämänsä paraalla, mitä maailma voi antaa.

Hän ei rakastanut ketään, mutta löytyi paljon, josta hän piti, kuten
esim. hänen oma kaunis päänsä muhkeine aivokoppineen, ja somat
patricilaiset jalkansa.

Iloisen elämänsä ensi vuosina oli hän huvitellut hämmästyttämällä
Roomaa ylellisillä oikuillaan; siinä oli hän osittain onnistunutkin.

Mutta sittemmin oli hän kyllästynyt myöskin siihen huviin.



II.


Cinna oli joutunut häviöön.

Hänen omaisuutensa oli mennyt velkojille; hänelle itsellensä ei ollut
jäänyt muuta jälelle, kun väsymys, semmoinen, jota tuntee raskaan työn
jälkeen, sekä kyllästyminen — ynnä vielä jotakin, mitä hän ei ollut
ennen kokenut: epämääräinen, mutta syvä levottomuuden tunne.

Sitä ennen oli hän täyteen mittaan nauttinut rikkaudestaan ja
rakkaudesta — siinä merkityksessä kun sen käsitti silloinen maailma —
nauttinut kaikellaisesta uhkeudesta ja sotilaskunniastaan.

Hän oli koetellut vaaroja, enemmän tai vähemmän lähestynyt ihmisellisen
ajatuksen rajoja sekä työskennellyt runouden ja kaunotaiteiden kanssa.

Siksipä hän saattoikin uskoa saaneensa elämältä kaikki, mitä se suinkin
voi antaa.

Ja nyt oli hänellä hämärä aavistus, että oli jotain laimiinlyönyt ja
että tämä jotain oli suuresta merkityksestä. Mutta hän ei voinut saada
selkoa, mitä se olisi ja mietti sentähden ankarasti sitä.

Usein hän koetti näitä ajatuksiansa poistaa, yritti itsestään ravistaa
tätä levottomuutta, joka hänet oli vallannut, sekä uskotteli itseänsä,
ettei muka löydy mitään enempää, ei voi löytyä mitään enempää elämässä.
Kuitenkaan ei levottomuus haihtunut, vaan päinvastoin kasvoi, kasvoi
siihen määrään, että hän rupesi huolehtimaan, ei ainoastaan itsensä
vuoksi, vaan koko Rooman tähden.

Skeptikoita hän samalla kertaa sekä kadehti että piti narreina, syystä
kun he väittivät, että tyhjyyden voi täyttää olemattomuudella.

Cinnassa näytti olevan kaksi ihmistä: eräs, joka ihmetteli
levottomuutta ja toinen, joka vastoin tahtoaankin huomasi sen
täydellisesti oikeutetuksi.

Omaisuutensa menettämisen jälestä nimitettiin hänet Aleksandrian
maaherraksi — kiitos siitä mahtavain sukulaisten vaikutusvallalle —
ja hän matkusti uuteen virkapaikkaansa iloisessa toivossa, että voisi
tuossa rikkaassa maailmankulmassa vielä parantaa taloudellisen asemansa.

Mutta Brindisissä astui levottomuuskin mukana laivaan ja teki
uskollisesti seuraa koko matkan.

Hän toivoi, että uusi virka, uudet ihmiset, uusi maailma ja uudet
vaikutukset piankin karkottaisivat tuon painajaisen.

Mutta siinä hän pettyi.

Kuukausi kului nimittäin, toinenkin, ja, kuten se siemenvilja,
jota Demetrius toi Italiasta, kasvaa rehottaa uhkeammin suistomaan
viljavassa maanlaadussa, loi Cinnan levottomuuskin hänen sieluunsa yhä
synkemmän varjon niinkuin tuuheaksi seetripuuksi ylennyt pensas.

Hän koetti sitä haihduttaa viettämällä samanlaista elintapaa kuin ennen
Roomassa.

Aleksandria oli muhkea kaupunki, jossa vilisi vaaleanvereviä,
hieno-ihoisia kreikattaria, joiden jäsenet olivat Egyptin auringosta
saaneet merenkullan läpihohtoisen värin.

Niiden sylissä etsi Cinna unhotusta.

Huomattuaan senkin turhaksi joutui hän itsemurhan-ajatusten
kiusattavaksi.

Itsemurhalla olivat monet hänen ystävistänsä vapauttaneet itsensä
elämän kärsimyksistä, ja tehneet sen paljoa vähäpätöisemmistä syistä:
jotkut vain sentähden, että heillä oli ollut ikävä taikka tunteneet
elämänsä tyhjäksi; toiset taasen syystä, kun olivat menettäneet
halunsa maallisiin nautintoihin. Itsemurhaanhan tarvittiin muuten
vain ainoastaan, että joku orja piteli silmänräpäyksen ajan miekkaa
voimakkaalla kädellä.

Itsemurhan-ajatus siis valtasi Cinnan, ja olikin hän juuri
toteuttamaisillaan sen, kun muuan ihmeellinen uni tuli esteeksi.

Hän uneksi nimittäin olevansa purjehtimassa erään joen yli. Äkkiä hän
huomasi toisella rannalla levottomuutensa, väsymyksestä riutuneen orjan
haahmossa. Tämä tervehti häntä seuraavin sanoin:

"Minä tulin edeltä ollakseni vastassasi."

Cinna peljästyi ensi kerran elämässään.

Hän käsitti, että ellei hän ilman levottomuutta saata ajatella elämää
haudan toisella puolen, niin levottomuus varmaan sinnekin häntä seuraa.

Tarttuen viimeiseen keinoon, päätti hän sentähden tavata noita viisaita
miehiä Serapeumissa, heiltä saadakseen arvoitukseensa ratkaisun.

Mutta eivät nämäkään filosofit kyenneet tätä arvoitusta ratkaisemaan.
Sen sijaan, ikäänkuin selityksen korvaukseksi, antoivat he Cinnalle
arvonimen _viisas_, joka nimitys tavattiin lahjoittaa korkeasukuisille
ja ylhäisessä asemassa oleville roomalaisille.

Kehno lohdutus. Arvonimi _viisas_ annettuna miehelle, joka ei kyennyt
saamaan selvitystä siinä, mitä hän eniten mietiskeli, tuntui suorastaan
ironialta.

Mutta hän ajatteli, ettei Serapeum kai yhdellä kertaa ilmoittanut
kaikkea tietoansa, ja saattoi siten pitää yllä heikkoa toivoa.

Etevin Aleksandrian filosofeista oli tuo jalo ateenalainen Timon,
arvossa pidetty Rooman kansalainen. Jo useita vuosia oli hän asunut
Aleksandriassa, jonne oli tullut tutkiakseen Egyptin salaisia tieteitä.
Sanottiin, ettei kirjastossa löytynyt sitä pergamenttirullaa eikä
paperikääröä, jota hän ei ollut läpilukenut, ja että hän muka omasi
koko ihmisellisen viisauden.

Lisäksi oli hän lempeä ja tarkkanäköinen.

Ahdas-älyisten selittäjäin ja sanansaivartelijain parvesta eroitti
Cinna hänet heti, kiintyi häneen ja teki hänen tuttavuuttansa sekä tuli
lopulta hänen uskotuksi ystäväkseen.

Nuori roomalainen kuunteli hämmästyksellä tuon vanhuksen
dialektista taitoa ja kaunopuheisuutta, kun hän pohti ihmisyyden ja
maailmankaikkeuden korkeata merkitystä.

Mika erittäinkin Cinnaa ihmetytti oli se, että Timonin syvämietteisessä
puheessa oli kaihomielisyyden leima.

Myöhemmin, kun heidän ystävyytensä oli tullut sydämmellisemmäksi,
tunsi hän suurta halua kysyä vanhalta filosofilta syytä tuohon
surumielisyyteen sekä sitte vuorostansa avata sielunsa hänelle.

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin tilaisuus siihen ilmestyikin.



III.


Eräänä iltana, vilkkaan keskustelun jälestä sielun kulkuteistä
ylimaailmallisissa tienoissa, olivat Timon ja Cinna jääneet kahden
kesken terassille, josta oli laaja näköala merelle.

Nuori roomalainen tarttui vanhuksen käteen ja tunnusti hänelle elämänsä
suurimman tuskan sekä kertoi, minkätähden hän oli etsinyt Serapeumin
oppineita ja filosofeja.

"Timon", lopetti hän, "siitä oli minulle kumminkin se hyöty, että
opin sinut tuntemaan, ja nyt tiedän, että ellet sinäkään voi elämäni
arvoitusta ratkaista, niin ei kukaan muukaan kykene sitä tekemään."

Timon silmäsi pitkän aikaa vedenpintaa, joka levittäytyi heidän eteensä
ja kuvasteli kalvossaan puolikuun sirppiä, sekä lausui vihdoin:

"Cinna, oletko nähnyt lintujen parvia, kun ne talvisin muuttavat tänne
pohjolan pimeydestä? Tiedätkö, mitä ne etsivät Egyptin maasta?"

"Kyllä. — Lämpöä ja valoa."

"Myöskin sielu etsii lämpöä, joka ei ole mitään muuta kuin rakkautta,
ja valoa, joka on samaa kuin totuus. Mutta lintu tietää, mihin sen
on kulkunsa suunnattava saavuttaakseen onnensa; sielu sitävastoin
harhailee ympärinsä tietämättömyydessä, surussa ja levottomuudessa."

"Minkätähden, jalo Timon, ei hän kykene löytämään tietänsä?"

"Muinoin antoi usko jumaliin meille rauhaa. Nyt on tämä usko sammunut,
kuten lampun liekki. Sitte luultiin, että filosofia totuuden auringon
tavalla valaisisi sielun. Kuten tiedät, istuvat nykyään, niinhyvin
Roomassa kuin Ateenassa ja täälläkin, filosofian raunioilla skeptikot,
jotka luulottelevat antavansa rauhaa, mutta tuottavatkin vain
sekasortoa. Sillä kääntyä poispäin valosta ja lämmöstä, on samaa kuin
jättää sielu pimeyteen, ja pimeys on levottomuutta. Koettakaamme siis,
kädet eteenpäin ojennettuina, hapuilla uloskäytävää..."

"Sinäkään et siis ole sitä löytänyt?"

"Minä olen etsinyt sitä, mutta en ole löytänyt. Sinä olet sitä
etsinyt huvien pyörteistä, minä sitä vastoin ajattelemisesta. Ja
molempia meitä ympäröi sama pimeys. Et sinä yksinäsi kärsi, vaan se on
maailmankaikkeuden sielu, joka sinussa kärsii... Onko siitä pitkä, kun
olet lakannut jumaliin uskomasta?"

"Roomassa niitä palvellaan virallisesti, vieläpä on sinne tuotu uusia
jumaliakin, jotka juontavat alkunsa Aasiasta ja Egyptistä; mutta
kenties ei kukaan muu niihin oikeen todenteolla usko kun vihannesten
kauppias, joka aamuisin tulee maalta kaupunkiin."

"Ja ainoastaan hänellä on rauha."

"Samalla tapaa kuin niillä, jotka täällä kumartuvat maahan kissojen
edessä."

"Ja myöskin niillä, jotka noiden kylläisten eläinten lailla eivät halua
muuta kun saada rauhassa nukkua, sitte kuu ensin ovat ahtaneet itsensä
täyteläisiksi."

"Asianlaidan näin ollessa, onko sitte eläminen laisinkaan vaivan
arvoista?"

"Tiedämmekö me, mitä kuolemalla on varastossa meidän varallemme?"

"No, mitä eroitusta on nyt sinun ja skeptikkojen välillä?"

"Skeptikot tottuvat pimeyteen tai ainakin teeskentelevät olevansa
siihen tottuneita, minä kärsin siitä."

"Ja etkö näe vapahdusta?"

Timon oli vaiti hetkisen, lausui sitte hitaasti, epäröiden: "Minä
odotan vapahdusta."

"Mistäpäin?"

"Sitä en tiedä."

Hän nojasi päätänsä kasvoihinsa ja jatkoi — kenties ympärillä
vallitsevan hiljaisuuden ja rauhan vaikuttamana — matalalla äänellä:

"Ihmeellistä! Toisinaan tuntuu minusta, että meidän ei pitäisi tuntea
ollenkaan levottomuutta siinä tapauksessa, jos maailma ei sisältäisi
enempää kuin sen, mitä me jo tunnemme, ja siinä tapauksessa, jos
ei meistä tulisi enempää kuin me nyt olemme... Siis tuon minä
juuri sairauden lähteestä parantumisen toivon... Usko Olympiaan ja
filosofiaan on kuollut. Mutta kenties löytyy terveys jossakin uudessa
totuudessa, jota minä en tunne..."

Vastoin kaikkea odotusta, tuotti tämä keskustelu Cinnalle todellista
lievennystä. Kun hän sai kuulla, ettei hän yksin kärsinyt tästä
sairaudesta, vaan koko maailma hänen kanssansa, tunsi hän samanlaista
tunnetta kuin se ihminen, jonka seljästä nostetaan raskas kuorma ja
jaetaan se tuhansille hartioille.



IV.


Päivä päivältä tuli Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys yhä
sydämmellisemmäksi. Usein he kävivät toistensa luona, jakoivat leipänsä
ja vaihtoivat ajatuksiansa.

Vaikka Cinna olikin paljo elämästä kokenut ja sitäpaitsi sairasti
liikanautinnon aiheuttamaa väsymystä, oli hän kuitenkin siksi nuori,
että maailmalla vielä varastossaan löytyi jotain hänelle tähän asti
tuntematointa hurmausta.

Tämän hurmauksen löysi hän Timonin ainoassa lapsessa, Anteassa.

Se arvo, jota Antea Aleksandriassa nautti, ei ollut suinkaan vähempi
sitä suosiota, jota hänen isälleen osotettiin; jalot roomalaiset,
jotka seurustelivat Timonin talossa, häntä kunnioittivat, samoin
kreikkalaisetkin ja Serapeumin filosofit sekä koko kansa.

Timon ei pitänyt häntä gyneceumiin [naisten huone. Muinaiskreikkalaisen
talon sisin osa, jossa naiset asuivat. Suom.] suljettuna, kuten yleensä
oli tapa naisten suhteen; päinvastoin koetti hän häntä tutustuttaa
kaikkeen siihen, mitä itsekin tiesi.

Tuskin oli Antea lapsuuden ijän taaksensa jättänyt, kun isä oli antanut
hänen lukea kreikkalaisia kirjoja, jopa latinan ja hebreankin kielisiä
teoksia, sillä, ihmeteltävällä muistilla varustettuna, oli tuo nuori
tyttö, joka oli kasvatettu kosmopoliittisessa Aleksandriassa, saanut
tilaisuuden oppia kaikkia näitä erilaisia kieliä.

Hän vaihtoi ajatuksia isänsä kanssa, kuten toveri, otti osaa
keskusteluihin Timonin huoneessa pidetyissä symposioissa [pidoissa], ja
usein onnistui hänen yksinään, niinkuin Ariadnen muinoin, löytää oikea
suunta noissa vaikeain kysymysten labyrinteissä sekä johtaa toiset
perässään. Itse isänsä tapasi semmoisesta hämmästyä ja kunnioitti
tytärtään suuresti.

Oli kun jotain lumouksellista, salaperäistä, melkein pyhää Antean
ympärillä. Hänellä oli profeetallisia unia ja hän näki näkyjä, jotka
olivat salatut toisten kuolevaisten epäpyhiltä silmäyksiltä.

Tuo vanha filosofi rakasti tytärtänsä niinkuin omaa sieluansa, sitä
enempi vielä siitä syystä, että hän pelkäsi menettävänsä hänet. Antea
väitti nimittäin, että hänelle toisinaan näyttäytyi unessa vihollinen
olento kummallisessa valonliekissä, mutta hän ei voinut sanoa,
ennustiko se hänelle elämää vaiko kuolemaa.

Tähän asti oli ainoastaan rakkaus häntä ympäröinyt.

Ne egyptiläiset, jotka kävivät Timonin huoneessa, nimittivät häntä
lotuskukaksi, varmaankin sentähden, että sille kukalle Niilin rannoilla
osotettiin jumalallista kunnioitusta, sekä varmaan myöskin sentähden,
että se, joka kerran oli Anteaa katsellut, hänen tähtensä unhotti koko
muun maailman.

Hän oli yhtä kaunis kuin viisaskin. Egyptin aurinko ei ollut hänen
ihoansa ruskottanut. Aamuruskon kultaiset säteet näyttivät kokoontuneen
häneen, kuten läpinäkyvään helmisimpukkaan. Silmillänsä oli Niilin
azuuriväri [taivaansini. Suom.], ja silmäys niistä näytti tulevan
samasta salaperäisestä lähteestä, josta tuon salaperäisen joen vesikin
virtasi.

Kun Cinna tuli kotiin sen jälkeen kun hän ensi kerran oli nähnyt
Antean ja kuullut hänen puhuvan, tunsi hän halua pystyttää tälle
alttari asuntonsa atriumiin [katettu pylväskäytävä muinaisroomalaisessa
asunnossa; siitä mentiin muihin huoneisiin. Suom.] sekä uhrata sillä
valkeita kyyhkysiä.

Elämässään oli hän tavannut tuhansia naisia, alkaen äärimmäisen pohjan
nuorista tyttäristä, joiden tukka on kypsyneen tähkän värinen, aina
mustiin, jähmettyneen laavan värisiin numidiattariin saakka. Mutta hän
ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, sellaista sielua. Ja
jota enemmän hän katseli häntä, kuunteli hänen sanojansa ja tunkeutui
hänen henkensä syvyyteen, sitä suuremmaksi tuli hänen ihmetyksensä.
Toisinaan luuli hän, ettei Antea muka olisikaan Timonin tytär, vaan
taivaan lapsi, puoliksi ihminen, puoliksi jumalatar.

Pian rakastui Cinna Anteaan.

Hänen rakkautensa oli syvää ja voittamatointa, aivan erilaista kuin
hänen muinaiset tunteensa, samaten kun Anteakin oli erilainen toisia
naisia.

Hän tahtoi omata Antean yksinomaan vain sitävarten, että, saisi
jumaloida häntä, ja sen oikeuden saavuttaakseen oli hän valmis antamaan
sydänverensä. Mieluummin köyhänä Antean kanssa kuin Caesarina ilman
häntä!

Kuten pyörre meressä vastustamattomalla voimalla tempaa mukaansa
kaiken, mikä tulee sen kierroksen ulottuville, samoin otti rakkaus
valtoihinsa Cinnan sielun, sydämen ja ajatukset, hänen yönsä ja
päivänsä, koko hänen elämänsä.

Myöskin Antea tunsi rakkauden suloa.

"Onnellinen sinä Cinna!" sanoivat hänen ystävänsä.

"Onnellinen sinä Cinna!" sanoi hän itsellensä hääpäivänänsä, kun tuon
nuoren neidon jumalalliset huulet olivat lausuneet vihkimäsanat:

"Missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä Caja olla."

Silloin tuntui Cinnasta, että hänen onnensa oli kuten meri, ääretön,
rajaton.



V.


Kului vuosi.

Kodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen
esineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja
valonsa.

Kun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on
luoteensa.

Vuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat
näyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa.
Kasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon
vaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat
kuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli
valkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.

Cinnan asunnon päällä leijailivat korppikotkat. Egyptin maassa luultiin
sen ennustavan kuolemaa.

Antean näyt tulivat yhä hirvittävimmiksi. Keskellä valoisaa päivää,
kun maa kylpi auringon puhtaassa valossa ja kaupunki oli hiljaisuuteen
vaipunut, oli tuo nuori vaimo kuulevinansa näkymättömän olennon nopeita
askeleita sekä etäällä ilmapiirin syvyydessä eroittavinansa kuihtuneet,
kellertävät, aavemaiset kasvot, jotka yönmustilla silmillään häneen
tuijottivat. Ja ne silmät näyttivät kutsuvan häntä pois, pois
tutkimattomaan pimeyteen.

Silloin vapistuttivat Antean ruumista vilunväreet, ja kylmä hiki tihkui
hänen vaaleista kasvoistansa. Kodillisen lieden jumaloitu papitar oli
muuttunut avuttomaksi, säikähtyneeksi lapseksi, joka piilotti päätänsä
puolisonsa rinnoille ja verettömin huulin rukoili:

"Pelasta minut, Cajus, pelasta minut!"

Cinna olisi ryhtynyt taisteluun vaikka kaikkein haamujen kanssa, jotka
Persefone suinkin voi manalasta lähettää, mutta hän ei nähnyt ketään.

Kuten aina puolipäivän aikana, oli nytkin hiljaista ja yksinäistä
heidän ympärillänsä. Kirkas auringonvalo syleili kaupunkia, meri lepäsi
liikkumattomana, valkeanhehkuvana, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan
taloa kiertäväin korppikotkain kiljunta.

Yhä useammin esiintyivät näyt, lopulta joka päivä; ne vainosivat
Anteaa ulkona kadulla ja sisällä atriumissa, vieläpä sisäisimmässä
kammiossakin.

Lääkärin neuvosta käsketti Cinna egyptiläisiä harpunsoittajia ja
savihuilua puhaltavia beduineja meluavalla musiikillansa hämmentämään
näkymättömän aaveen askelten kaikua.

Mutta turhaan. Mitä korkeaäänisemmän puhelun aikanakin eroitti
Antea nämä askeleet, ja silloin kun aurinko seisoi niin korkealla
taivaslaella, että ihmisen varjo makasi hänen jaloissansa, kuten
olkapäiltä luisunut viitta, näkyivät kuumuudesta värisevässä
ilmakehässä nuo aavemaiset kasvot, jotka lasimaisilla silmillään
tuijottivat Anteaan sekä hitaasti vetäytyivät poispäin, ikäänkuin
sanoen:

"Seuraa minua!"



VI.


Toisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat,
toisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia
kovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.

Vain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä
kauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta
vaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan
valmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.

Cinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän
miekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut
lievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä
voisi tehdä!

Koska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana,
silmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen
oman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa
murhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.

Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka
Antealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet
säikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia.
Hänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle
nuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.

Silloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata
härkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän
jumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä
tirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.

Hänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän
aavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne
seinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.

Iltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään
unenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät
hänen nukkuneen ijäksi.

Lopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea
ja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.

Cinnan vanha levottomuus palasi kahdenkertaisella voimalla ja otti
täydellisesti ylivallan hänen suhteensa. Se oli sekoitus pelkoa Antean
elämän vuoksi sekä omituista vaistomaista aavistusta, että Antean
sairaus oli jossakin selittämättömässä yhteydessä sen kanssa, mikä oli
ollut hänen ja Timonin tuttavallisten keskustelujen aineena.

Kenties tuo vanha filosofi ajatteli samoin kuin hänkin. Mutta Cinna ei
uskaltanut häneltä kysyä.

Sillä välin sairas kuihtui kuihtumistansa ikäänkuin kukka, jonka
teriöön myrkyllinen mato on piiloutunut. Mutta toimettomuudestaan
huolimatta koetti Cinna koko epätoivonsa voimalla suojella puolisoansa.

Aluksi muutti hän hänen kanssaan erämaahan, Memfin lähelle.

Mutta kun hän huomasi, että oleskelu pyramiidien juurella ei
vapauttanut Anteaa noista julmista näyistä, tuli hän takaisin
Aleksandriaan sekä ympäröitsi hänet kipuja manaavilla velhonaisilla ja
noidilla — oikeinpa kokonaisella joukkiolla noita julkeita loihtijoita,
jotka salaisilla tempuillaan pettävät herkkäuskoisia ihmisiä.
Cinnallahan ei ollut parempaa valittavanaan. Hän käytti kaikkia
saatavissa olevia keinoja.

Tähän aikaan saapui Caesareasta Aleksandriaan kuuluisa lääkäri,
hebrealainen Josef Kusan poika.

Tämän Cinna heti kuletti vaimonsa luokse ja uusi toivo syttyi hänen
rinnassansa.

Josef, joka ei uskonut Kreikan eikä Rooman jumaliin, hylkäsi heti sen
otaksumisen, että muka Hekate olisi sairauden aiheuttajana. Pikemmin
oli hän taipuvainen uskomaan, että siinä oli demooneilla suuri osansa.
Hän sen vuoksi kehoitti heitä jättämään Egyptin, jossa, paitsi
demooneja, olivat tuon nuoren vaimon terveyttä uhkaamassa myöskin
soisesta suistomaasta nousevat höyryt. Hänen ajatuksensa oli — kenties
siksi, että hän itse oli juutalainen — että heidän pitäisi muuttaa
Jerusalemiin, siihen kaupunkiin, jossa eivät demoonit voi raivota, ja
missä ilma on puhdas ja raitis.

Cinna seurasi tätä neuvoa sangen mielellään, ensiksikin sen vuoksi,
ett'ei hän tiennyt mitään muuta keinoa ja toiseksi siitä syystä, että
Jerusalemissa hallitsi muuan hänen ystävänsä, ystävä, jonka esi-isät
olivat olleet hänen perheensä klienttejä.

Maaherra Pontius Pilatus otti heidät vastaan avoimin sylin, kuten
jo edeltäpäin saattoi arvatakin, sekä antoi heidän käytettäväkseen
ulkopuolella kaupungin muureja sijaitsevan huvilansa.

Mutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin
olivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella
olivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa
perille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin
Aleksandriassakin.

Ja siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman
odotuksessa.



VII.


Huolimatta suihkukaivosta, varjoisasta portiikista ja aikaisesta
aamuhetkestä, oli atriumissa sangen lämmin. Kevätauringon säteet olivat
paahtaneet tulikuumaksi valkean marmorin.

Onneksi kasvoi lähellä asuinhuonetta vanha pistaciapuu, jonka laajalle
haarautuneet oksat varjostivat melkoisen alan. Silloin tällöin lehahti
tuulenpuuskakin tämän avonaisen paikan yli.

Siihen käski Cinna asettaa Antean kantotuolin, joka oli koristettu
hyasinteilla ja omenapuun kukilla.

Itse hän istui nuoren puolisonsa viereen, otti käteensä tämän
alabasterinvaalean käden ja kysyi:

"Onko sinun nyt hyvä olla, rakkaani?"

"Erinomaisen hyvä", vastasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja sulki
silmälautansa, kuten uinailuun.

Tuli hiljaisuus. Ainoastaan tuuli suhisi puiden oksissa, auringonsäteet
tunkeutuivat lehtien lävitse ja tanssivat kantotuolin ympärillä,
heinäsirkat sirisivät harmaiden kallioiden välissä.

Hetken perästä aukaisi Antea silmänsä ja "anoi:

"Cajus, onko totta, että tässä seudussa löytyy filosofi, joka parantaa
sairaita?"

"Täällä sanotaan sellaisia miehiä profetöiksi", vastasi Cinna. "Olen
kuullut puhuttavan hänestä ja tahdon mielelläni lähettää häntä
noutamaan. Mutta hän kuuluu olevan viekas loihtija. Sitäpaitsi herjaa
hän tämän maan pyhiä asioita ja uskonoppia. Sentähden on maaherra
tuominnut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan."

Antea antoi päänsä vaipua alas.

"Tulee vielä aika, joka sinut parantaa", sanoi Cinna, kun hän luki
surua puolisonsa kasvoista.

"Aika on kuoleman, mutta ei elämän palveluksessa", väitti Antea
hitaasti.

Tuli jälleen hiljaisuus.

Kultaiset auringonsäteet loistivat ja kimaltelivat edelleenkin
kantotuolin ympärillä, heinäsirkat lauloivat kovemmin ja kallion
halkeimista ryömi pieniä sisiliskoja, jotka paneutuivat maata kuumalle
kivipaadelle.

Silloin tällöin heitti Cinna silmäyksen Anteaan, ja ainakin tuhannennen
kerran heräsi hänessä se lohdutoin ajatus, että kaikki toivo on turhaa,
että pian ei tuosta rakastetusta olennosta ole enää muuta jälellä, kun
pakeneva varjo ja kourallinen tuhkaa kolumbariossa [hautakomero. Suom.].

Antea näyttikin jo kuolleelta, kun hän tuossa makasi kukkaisvuoteella
pitkin pituuttaan ja suljetuin silmin.

"Minä seuraan sinua!" mumisi Cinna.

Samassa silmänräpäyksessä kuului askelten ääntä. Antea tuli vieläkin
vaaleammaksi. Hänen puoliavoin suunsa imi halukkaasti ilmaa ja rinta
aaltoili läähättävistä hengenvedoista. Tuo marttyyriraukka luuli,
että näkymättömäin olentojen joukko oli taasen tulossa ja ennusti
tuijottavasilmäisten aavekasvojen ilmaantumista.

Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja koetti tyynnyttää häntä.

"Antea", sanoi hän, "älä pelkää! minä kuulen askeleet!"

Hetken perästä hän lisäsi:

"Se on Pontius, joka tulee meitä tervehtimään'"

Tien käänteessä näkyikin maaherra tulevan kahden orjan seuraamana.

Hän oli jo ikäpuoli mies, varustettu pyöreällä puhtaaksi ajetulla
leualla. Huomasi kyllä, että hänen majesteetillinen ryhtinsä oli
teeskenneltyä, vaan väsymyksensä ja huolekkaisuutensa sitä vastoin
todellista.

"Terve sinulle, jalo Cinna ja sinulle, jumalallinen Antea!" sanoi hän,
astuessaan pistaciapuun varjoon. "Merkillisen kuuma päivä niin kylmän
yön perästä! Tuottakoon se teille molemmille onnea, ja alkakoon Antean
terveys myöskin kukoistaa uudelleen, kuten nuo hyasintit ja omenapuun
kukat, jotka koristavat kantotuolia!"

"Terve myöskin sinulle, Pontius!" vastasi Cinna. "Tervetuloa!"

Maaherra istui kallion kappaleelle, katseli tuota nuorta vaimoa,
rypisti sitte kulmakarvojaan sekä lausui:

"Yksinäisyys synnyttää sairautta ja ikävystymistä, kun sitävastoin
ihmisvilinässä ei ole sijaa aiheettomalle pelolle. Myöskin tahdon minä
antaa teille neuvon. Täällä ei löydy mitään leikkejä eikä arenaa; jos
tänne esim. cirkus rakennettaisiin, repisivät fanatikot sen alas jo
seuraavana päivänä. Täällä ei kuule koskaan mitään muuta sanaa kuin
'laki' ja 'laki'; se asettuu kaikkea vastaan. Monta vertaa mieluummin
asuisin Skytiassa kuin tästä maassa."

"Mitä sinä aioit sanoa, Pilatus?"

"Se on totta, minä poikkesin aineestani. Huoleni ovat siihen syynä.
Minähän sanoin, että kansanvilinässä ei ole tilaa aiheettomalle
pelolle. Juuri tänään voitte te saada nähdä oikean näytelmän.
Jerusalemissa saadaan olla vähään tyytyväisiä. Erittäinkin pitäisi
meidän asettaa niin, että Antea puolenpäivän aikana saapuisi
kansanjoukkoon. Tänään on kolme miestä kuoleva ristillä. Jotakin on
aina parempi kuin ei mitään. Ja sitäpaitsi kokoontuvat pääsiäisen
johdosta kaupunkiin kummallisimmat ryysymekot maan kaikilta kulmilta.
Te voitte siten kaikessa mukavuudessa katsella kansaa. Minä annan
käskyn, että teille annetaan hyvä paikka aivan ristin äärellä. Minä
toivon, että ne kuolemaantuomitut käyvät miehukkaasti kuolemaan. Yksi
niistä — merkillinen ihminen — nimittää itseänsä Jumalan pojaksi. Hän
on lempeä kuin kyyhkynen. Vilpittömästi sanoen, ei hän ole tehnyt
mitään, joka kuolemanrangaistuksen ansaitsisi."

"Ja kumminkin olet sinä tuominnut hänet ristinkuolemaan?"

"Minulle oli tärkeätä välttää mieliharmia sekä olla liikuttamatta
tuota surisevaa ampiaispesää temppelissä. He jo muutenkin lähettävät
tarpeeksi paljo valituksia Roomaan minun päälleni. Eihän tässä
sitäpaitsi ole kysymystä kestään Rooman kansalaisesta, vai kuinka?"

"Se ei lievitä tuomitun kärsimyksiä."

Maaherra vaikeni. Hetken perästä alkoi hän puhua ikäänkuin omissa
ajatuksissaan:

"Löytyy muuan asia, jota minä en voi kärsiä. Se on liioittelu. Jos
vaan joku lausuukin sen sanan minun läsnäollessani, menetän minä
koko päiväksi hyvän tuuleni. Viisaus käskee nimittäin minun käymään
kultaista keskitietä. Ja varsinkin täytyy tässä maassa olojen pakosta
niin tehdä, enemmän kuin missään muussa paikassa maan päällä. Voi,
kuinka kaikki täällä on minulle kiusallista! En löydä missään
tasapainoa tai rauhaa, en kansassa enkä luonnossa. Niin esimerkiksi
on meillä nyt kevät. Entä sitte? Yöt ovat kylmät ja päivät niin
kuumat, että kivet polttavat jalkojen alla. Nytkin on vielä pitkältä
puolipäivään ja on jo kuitenkin niin kuuma. Mitä taasen ihmisiin
tulee, on parasta olla mitään puhumatta. Minä oleskelen täällä, koska
olen siihen pakotettu... Jaa, mutta eihän ollutkaan kysymys siitä.
Taasen olen poikennut asiasta... Siis menkää katsomaan mestausta! Olen
varma siitä, että tuo natsarealainen menee miehukkaasti kuolemaan.
Minä annoin ruoskia häntä, sillä luulin siten pelastavan! hänet
kuolemanrangaistuksesta. En ole julma... Kun häntä lyötiin, oli
hän kärsivällinen kuin lammas sekä siunasi vain kansaa. Kun hänen
verensä vuoti, kohotti hän silmänsä taivasta kohden ja rukoili. Hän
on merkillisin ihminen, mitä minä olen milloinkaan nähnyt... Siitä
hetkestä saakka ei puolisoni ole suonut minulle yhtään rauhaa, vaan
kertaa alinomaa: 'Anna sen onnettoman elää!'... Sitähän minä itsekin
kaikkein mieluummin tahtoisin. Kaksi kertaa astuin ulos tuomiosalista
ja puhuin noille raivoaville papeille ja tuolle katalalle joukolle.
Mutta turhaan! Päät taaksepäin taivutettuina ja suu ammollaan aina
korviin saakka kirkuivat he niinkuin yhdestä suusta: 'Ristiinnaulitse
hänet!'"

"Ja sinä annoit myöden?" kysyi Cinna.

"Muussa tapauksessa olisi tullut kapina kaupungissa, ja minähän olen
täällä juuri ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyi tehdä velvollisuuteni.
En pidä liioittelusta. Sitäpaitsi olen hirveästi väsynyt... Jos minä
olen päättänyt jonkun asian, niin uhraan ilman harkitsematta yhden
ihmisen elämän kaikkein hyväksi; mieluummin vielä teen sen tässä
tapauksessa, sentähden että tuo natsarealainen on sangen vähäpätöinen
henkilö, josta ei kukaan mitään välitä. Se on paha hänelle itselle,
ettei hän ole roomalainen."

"Aurinko ei valaise ainoassaan Rooman yli", lausui Antea.

"Jumalallinen Antea", vastasi maaherra, "minä voisin vastata sinulle,
että aurinko paistaa maan päälle ainoastaan Rooman valtakunnan tähden,
ja sentähden pitää kaikki uhrata sen hyväksi. Nyt on asianlaita siten,
että kapinannostajat saattavat valtakunnan vaaraan... Mutta ennen
kaikkia pyydän, ett et koettaisi yrittää minua tuomiota peruuttamaan.
Cinna voi vakuuttaa, ett'ei se käy päinsä. Kun tuomio on langetettu,
saattaa ainoastaan Caesari sen peruuttaa. Niin muodoin en minä
voisikaan sitä tehdä, jos tahtoisinkin. Eikö totta, Cinna?"

"Täydellisesti totta."

Tämä puhe oli nähtävästi tehnyt kiusallisen vaikutuksen Anteaan,
sillä hän sanoi ikäänkuin itseksensä: "Siis voi joutua kärsimään ja
kuolemaan, vaikka olisi kuinkakin syytön?"

"Ei löydy ketään syytöntä", väitti Pontius Pilatus. "Totta kyllä
on, ett'ei tämä natsarealainen ole tehnyt mitään rikosta; sentähden
olenkin minä maaherrana pessyt käteni. Mutta ihmisenä hyljään minä
hänen oppinsa. Tahallani puhelin oikein kauan hänen kanssansa. Tahdoin
tulla selville hänestä ja sain sen vakuutuksen, että hän opettaa
semmoista oppia, josta ei ennen ole kuultu puhuttavankaan... Jaa, se
on sangen vaikeata ymmärtää. Elämän täällä maailmassa pitää perustaa
järjelle. Hyve on välttämätöin. Kuka sitä voisi vastaan väittää? En
minä suinkaan. Itse stoalaiset määräävät, että pitää tyynesti kohdella
toisin ajattelevia. Mutta eivät he vaadi, että pitäisi luopua kaikista,
koko omaisuudestansa, vieläpä jokapäiväisestä leivästäänkin. Kuule
nyt, Cinna, sinä, joka olet ymmärtäväinen mies: mitä sinä ajattelisit
minusta, jos minä ilman pienintäkään syytä antaisin tämän huvilan,
jossa te asutte, noille ryysymekoille, jotka päivää paistattaen lojuvat
Jaffa-portilla? Semmoista juuri natsarealainen vaatii... Hän sanoo
myöskin, että pitää yhtälailla rakastaa kaikkia ihmisiä: hebrealaisia,
roomalaisia, egyptiläisiä, afrikalaisia j.n.e.... Se oli minusta
liikaa... Toiselta puolen taas, kun oli kysymys hänen omasta elämästään
tai kuolemastaan, käyttäytyi hän niinkuin ei asia olisi lainkaan häntä
koskenut. Hän opetti ja rukoili. Ei suinkaan ole minun velvollisuuteni
pelastaa semmoista, joka ei itsestänsä välitä. Se, joka ei voi pitää
itseänsä aisoissa, osottaa, että häneltä puuttuu ymmärrystä. Siinä on
jo tarpeeksi, että hän kutsuu itseään Jumalan pojaksi. Mutta myöskin
hän järkyttelee yhteiskunnan perusteita ja siten vahingoittaa ihmisiä.
Itsestänsä ajatelkoon hän mitä tahtoo, mutta yhteiskunnan perustuksia
ei hän saa järkytellä... Yksityisenä miehenä vastustan minä siis hänen
oppiansa. Minä en kyllä usko jumaliin, mutta se ei mitään tee. Minä
olen sitä mieltä ja vakuutusta, että uskonto on jotain välttämättömän
tarpeellista, varsinkin ohjaksiksi kansanjoukoille. Hevoset täytyy
valjastaa vaunujen eteen, vieläpä hyvin valjastaa... Muutoin ei
natsarealaisen pitäisi kai paljokaan kuolemaa peljätä, sillä hän sanoo
nousevansa ylös kuolleista."

Cinna ja Antea vaihtoivat silmäyksen, joka oli täynnä ihmetystä, ja
huudahtivat:

"Nouseeko hän kuolleista?"

"Kolmen päivän kuluessa, ei enemmän eikä vähemmän. Niin ainakin
väittävät hänen opetuslapsensa. Minä unhotin häneltä itseltä kysyä
siitä... Kuitenkaan ei semmoinen puhe suuria merkitse, koskapa kuolema
päästää kaikista lupauksista. Myöskään ei hän mitään kadota siinäkään
tapauksessa, ett'ei hän nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaan
alkaa todellinen onni ja ijankaikkinen elämä vasta kuoleman jälkeen.
Siitä puhuu hän täydellä vakuutuksella. Hänen Hadeksessaan mahtaa
olla valoisampi kuin maan päällä, ja se, joka täällä eniten kärsii,
pääsee varmimmin sinne. Siihen ei tarvitse muuta tehdä kuin rakastaa,
rakastaa, alituisesti vain rakastaa."

"Ihmeellinen oppi!" virkkoi Antea.

"Ja joukko kirkui: 'Ristiinnaulitse hänet!'" kysyi Cinna.

"Se ei minua suinkaan ihmetytä. Tämän kansan sielu on vihalla täytetty.
Ja mikä muu kuin viha saattaisikaan pyytää ristiä silloin kun rakkaus
on tarjolla."

Antea pyyhkäsi otsaansa kuihtuneella kädellänsä ja lausui:

"Ja hän on varma siitä, että voidaan elää ja olla onnellinen kuoleman
jälkeen?"

"Juuri sentähden ei hän pelkää ristiä eikä kuolemaa."

"Miten ihanaa se olisi, Cajus!"

Hetken kuluttua kysäsi Antea taasen:

"Mutta kuinka hän sen tietää?"

Maaherra kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

"Hän sanoo saaneensa sen tietää kaikkein ihmisten Isältä, joka
on juutalaisille sama, mitä Jupiter on meille, kuitenkin sillä
eroituksella, että hän, natsarealaisen mukaan, on ainoa Jumala ja
laupias."

"Kuinka ihanaa se olisi, Cajus!" kertasi sairas.

Cinna aukasi huulensa, ikäänkuin aikomuksessa jotain sanoa, mutta
vaikeni ja niin pysähtyi keskustelu.

Pontius Pilatus mietiskeli varmaankin natsarealaisen oppia, sillä hän
puisteli päätään ja kohautteli olkapäitänsä.

Vihdoin hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset.

Äkkiä virkkoi Antea:

"Cajus, menkäämme katsomaan natsarealaista!"

"Sitte täytyy teidän kiiruhtaa", sanoi Pilatus, "sillä teloituskulkue
lähtee heti liikkeelle."



VIII.


Puolipäivän aika lähestyi.

Aamu oli valjennut lämpimänä ja kirkkaana, mutta nyt alkoi kerääntyä
pilviä. Luoteesta nousi mustia ja kuparinkarvaisia rajuilmaa ennustavia
jänkäleitä. Siellä täällä näkyi vielä sentään taivaslaen syvä siniväri.
Mutta piankin tulisivat pilvet toisensa kohtaamaan ja koko ilmankannen
peittämään. Silmänräpäyksen ajan reunustivat niitä kultaiset
päivänsäteet.

Kaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu
taivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.

Golgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä
ihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin
teloituskulkue oli kaupungin jättänyt.

Kiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi
tasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat
ainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta
sentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi
korkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään
sumuun.

Kauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi
kallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä
kasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin.
Laakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut,
kuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina
auringonpaisteessa.

Lähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta.
Kaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä
oli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.

Yhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella.
Oli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti
vallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat
suojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.

Vaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät
tavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt
tilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen
raskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka
muistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä
vallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla
olivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin,
odottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.

Nyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran
sotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin
paljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin
vieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.

Antea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi
puolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä
tapasivat esiintyä.

Hän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja
se sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain
ihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.

Sen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin
ruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo
tyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen
välttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen,
todellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen
maailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa,
että vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä,
todellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että
ainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän,
joka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana
totuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se
näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.

Hän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle?
Ero Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys,
tyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi
tulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää
jollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston
rakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta
tyytymään kohtaloonsa.

Ja sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta,
saakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle
kaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini,
profeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta
korkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja
tuomittiin ristiinnaulittavaksi.

Antea ajatteli: "Minkätähden hän saarnaa niin, vaikka ainoa palkinto,
jonka hän saa, on risti. Jotkut tavoittelevat valtaa; hän ei siitä
välitä ja jää sentähden vähäpätöiseksi. Toiset himoitsevat palatseja,
loistoa, vieraspitoja, purpuravaatteita, elfenluisia ja peerlemoisia
vaunuja, hän on elänyt kuin paimen laumansa keskellä. Hän saarnaa
rakkautta, sääliväisyyttä, köyhyyttä; siis hän ei voi olla ilkeä
eikä tahdo tahallaan pettää vertaisiansa. Jos hän niinmuodoin puhuu
totuutta, olisi kuolema siinä tapauksessa siunaus, maallisen alennuksen
raja, suurempi onni pienemmän sijaan, valo sammuneille silmille,
siivet, jotka kulottavat ijäisen ilon majoihin."

Nyt ymmärsi Antea puheen ylösnousemisesta kuolleista.

Sairasraukan henki ja sydän tarttui innolla tähän oppiin. Hän
muisteli isänsä usein sanoneen, että ainoastaan uusi totuus kykenee
nostamaan väsyneen ihmissielun ylös pimeydestä ja päästämään sitä
painavat kahleet. Tässä hän nyt löysi tuon uuden totuuden. Kuollessaan
voittajana tuli se, tuoden mukanaan pelastuksen.

Antea oli niin syviin ajatuksiin vaipuneena, että ensi kerran pitkään
aikaan ei hänen kasvoillansa näkynyt noita puolipäivä-hetkenä
tavallisia tuskan merkkejä.

Teloituskulkue jätti kaupungin ja vaelsi Golgataa kohden.

Siltä korkealta paikalta, johon Antean kantotuoli oli asetettu, saattoi
eroittaa pienimmätkin erityisseikat.

Siinä oli ääretöin kansa-joukko. Selkoselälleen avatusta
kaupunginportista tulvi lakkaamatta uusia ihmisaaltoja, jotka saivat
lisäystä niistä joukoista, jotka odottivat muurien ulkopuolella.
Tuon elävän virran kummallakin sivulla parveili laumottain lapsia.
Kulkueen väri vaihteli miesten hohtavan valkoisten pukimien ja naisten
punaisten tai sinisten pääverhojen mukaan. Keskessä välkkyivät
roomalaisten legionalaisten miekat ja keihäänkärjet. Alussa kuuluivat
äänet epäselvänä sorinana, sitte selvemmin ja selvemmin. Vihdoin
saapui kulkue niin lähelle, että sen ensimäiset rivit alkoivat kiivetä
kukkulalle.

Kansa-joukko hyökkäsi valtaamaan paraita paikkoja, ettei vain
ainoakaan yksityiskohta jäisi näkemättä mestauksesta. Siten joutui
kuolemaantuomittujen vartioväki perimmäiseksi.

Ensiksi tuli lapsia, enimmäkseen alaikäisiä, puolialastomia poikia,
joilla oli vaateriepu vyötäisillä, lyhyeksi keritty tukka, josta
kaksi pitkää kiharaa riippui ohimoille, öljymarjankarvainen iho,
siniset silmät ja kirkuvat äänet. Kimakasti huutaen he alkoivat
kiskoa kivenpalasia rapautuneesta kalliosta, niillä heitelläkseen
ristiinnaulittuja.

Heidän takanansa ponnisteli kirjava joukko vuorta ylöspäin.

Kaikkein kasvot loistivat toivosta saada nähdä mieltä kiinnittävää
näytelmää, mutta ei kukaan näyttänyt vähintäkään säälin tai
myötätuntoisuuden merkkiä.

Kiljunta, innokas puhelu ja vilkkaat liikkeet herättivät Anteassa
kummastusta, vaikka hän kyllä Aleksandriassa oli tottunut näkemään
meluavia, lörpötteleviä kreikkalais-joukkoja. Miesten keskenään
puhellessa näytti siltä kuin aikoisivat he hyökätä toistensa kimppuun.
Ne pitivät semmoista meteliä kuin olisi ollut kysymyksessä heidän
ijankaikkinen autuutensa.

Centurio Rufilus tuli lähelle kantotuolia ja antoi tyynellä, vakavalla
äänellä selityksiä ja tietoja tuolle nuorelle vaimolle sill'aikaa, kun
yhä uusia ihmisaaltoja tulvaili kaupungista.

Kansa-joukossa nähtiin hyvinvoipia Jerusalemin porvareita, jotka
pitivät itsensä erillään esikaupunkien roskaväestä, juhlalle
tulleita talonpoikia perheidensä seuraamina, maa-työntekijöitä
laukut selässä sekä hyvänsävyisiltä ja ujoilta näyttäviä paimenia
vuohennahka-turkeissaan.

Paljo naisia oli myöskin joukossa, ei kuitenkaan kaupungin varakkaita
rouvasihmisiä, jotka eivät mielellään kotiansa jättäneet, vaan
pää-asiallisesti talonpoikaisvaimoja ja ilotyttöjä; viimemainitut
koreissa puvuissa, hiukset värjättyinä, kulmakarvat ja kynnet
maalattuina, prameillen loistollansa sekä levittäen narduksen tuoksua
laajalta ympärillensä.

Vihdoinkin näyttäytyi Sanhedrin [korkea raati, juutalaisten korkein
kansallisoikeusto Jerusalemissa, 72 jäsentä. Suom.] Keskustassa
näkyi Hannas, vanha ukko, jolla oli korppikotkan kasvot ja punaiset
silmälaudat, sekä Kaifas, kantaen päässään kaksihaikoista ylipapin
päähinettä ja rinnallaan kultaista rintakilpeä. Heidän perässänsä
tuli eri luokkiin kuuluvia farisealaisia: semmoisia, jotka laahasivat
jalkojansa ja tahallaan satuttivat itseänsä tiellä oleviin esteisiin;
niitä, jotka vapaaehtoisesti piiskasivat ruumiinsa veriseksi ja
kolhivat päätänsä seiniin; sekä myös niitä, jotka kulkivat koukuissaan,
selkä vääränä, ikäänkuin kantaisivat hartioillansa koko kansan synnit.
Kopeasta, kylmästä, synkästä ja vihaisesta kasvojen sävystä eroitti
heidät helposti tuosta rähisevästä roskajoukosta.

Cinna tarkasteli ohikulkevia semmoisen miehen koko ylenkatseella,
joka tietää kuuluvansa hallitsevaan kansallisuuteen. Antea katseli
niitä pelolla ja kummastuksella. Aleksandriassa asui kyllä monta
hebrealaista, mutta ne tuntuivat siellä puolittain kreikkalaisilta; nyt
hän ne näki ensi kerran semmoisina kuin maaherra oli heidät kuvaillut.

Antean nuoret kasvot, jolla jo oli kuolon leima, koko hänen olentonsa,
joka enemmän muistutti varjoa kuin elävää ihmistä, veti puoleensa
yleisen huomion. Joukko tirkisteli häntä niin uteliaasti, kun
kantotuolia suojelemaan määrätyt saattaja-sotilaat vain suinkin
sallivat. Myöskin tässä sai huomata, kuinka muukalaisia vihattiin ja
ylenkatsottiin; ei edes ainoatkaan kasvot ilmaisseet sääliväisyyttä
sairasta kohtaan. Noissa raivostuneissa silmäyksissä näkyi pikemmin
iloa siitä, ett'ei uhri enää päässyt pakenemaan välttämätöintä kuolemaa.

Silloin Antea käsitti minkävuoksi nämä ihmiset vaativat
ristiinnaulittavaksi natsarealaista, tätä profetaa, joka saarnasi
rakkautta, ja äkkiä tuntui hänestä juuri kuin tämä olisi hänelle
sukulainen, melkein rakastettu olento.

Natsarealainen on kuoleva, hän, Antea, myöskin. Natsarealaisen tuomio
on langetettu, kukaan ei voi häntä enää pelastaa; myöskin hänen
tuomionsa on jo julistettu. Siksipä tuntuikin hänestä, että heidän
välillänsä on olemassa eräänlainen sukulaisuus, joka heidät yhdistää
onnettomuudessa ja kuolemassa.

Mutta natsarealainen kävi ristiä kohden lujasti uskoen huomispäivään,
häneltä sitä vastoin puuttui semmoista uskoa. Ja hän oli tullut tänne
löytääksensä toivon natsarealaisen luona.

Sillä välin lisääntyi rähinä etäällä. Kuului vihellys, sitte rääkyminen
ja sen perästä tuli hiljaisuus. Kuului legionalaisten aseiden kalske
ja raskaat askeleet. Joukko väistyi taaksepäin ja kuolemaantuomittujen
vartio-saattue ilmaantui kantotuolin tasalle. Edellä, sivuilla ja
perässä marssi sotamiehiä pitkäveteisessä tahdissa. Keskellä näkyi
kolme ristiä, jotka näyttivät kulkevan itsestänsä, sillä niin kuormansa
alle köyristyneinä olivat ne miehet, jotka niitä kantoivat. Saattoi
huomata, ettei niistä yksikään ollut natsarealainen. Kahden kasvoissa
oli nimittäin selviä jälkiä paheista ja rikoksista ja kolmas oli
vanhanpuoleinen maanmies, joka varmaankin kantoi ristiä jonkun toisen
sijasta.

Näiden takana kulki _Jesus Natsarealainen_ kahden sotamiehen välissä.
Hänen vaatteidensa päälle oli heitetty purpuramantteli ja hänen
orjantappuroilla kruunatusta päästänsä tippui verta. Hiljalleen
vierivät pisareet alas kasvoja pitkin; muutamia oli jähmettynyt otsalle
ja näyttivät siinä koralli-helmiltä.

Hän oli kalpea. Kävelemisensä oli hidasta sekä askeleensa väsyneet ja
horjuvat.

Keskellä roistoväen pilkka-sanoja näytti hän vajonneen unelmiin,
jotka olivat kaukana tästä maailmasta; hän oli jo maasta irtaantunut
sekä kokonaan kuuro vihan huudahduksille. Kasvojensa sävy julisti
anteeksi-antamusta, sellaista anteeksi-antamusta, joka on suurempi kuin
ihmisellinen anteeksi-antamus ja laupeutta, jota ei voi ihmisellisellä
mittakaavalla mitata. Hänen ympärillänsä näytti jo säteilevän
ijankaikkisuuden kunniakehä; hän oli jo yläpuolella maallista pahuutta,
kantaen lempeänä maailman suurta sairautta.

"Sinä olet totuus!" mumisi Antea vapisevin huulin.

Tässä silmänräpäyksessä saapui kulkue aivan kantotuolin ääreen, jopa
kokonaan pysähtyikin siihen syystä, että etummaisten sotilasten oli
pakko raivata tietä väkivoimalla.

Siinä näki Antea nyt natsarealaisen ainoastaan muutamien askeleiden
päässä itsestään. Hän näki tuulen leikittelevän hänen hiuksillansa sekä
punertavat heijastukset manttelista hänen kalpeilla läpikuultavilla
kasvoillansa.

Joukko ryntäsi häntä vastaan ja ryhmittyi tiheään piiriin sotamiesten
ympärille, niin että niiden oli pakko turvautua aseisiinsa
suojeluksensa kuolemaantuomittua kansan raivolta. Joka paikassa kohosi
nyrkkiin puristettuja käsiä, nähtiin raivosta ulospullistumaisillaan
olevia silmiä, teräviä hammasrivejä, pystyssä seisovia hiuksia sekä
vaahtoa pureksivia ja kirouksia lennätteleviä huulia.

Mutta hän katsahti ympärillensä ikäänkuin kysyäkseen:

"Mitä minä olen teille tehnyt?"

Sitte hän nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

"Antea, Antea!" huudahti Cinna.

Mutta tämä ei hänen huutoansa kuullut. Suuret kyynelpisareet valuivat
hänen poskiansa myöten alas. Hän unhotti kipunsa, unhotti senkin,
ett'ei hän moneen aikaan ollut kyennyt kantotuolia jättämään. Hän nousi
pystyyn ja vapisten säälistä, armahtavaisuudesta ja vihasta tuota
hullua joukkoa kohtaan, alkoi riistää kantotuolistaan hyasintteja ja
omenapuun-kukkia sekä heitellä niitä natsarealaisen jalkoihin.

Tuli hiljaisuus.

Joukko hämmästyi nähdessänsä ylhäisen roomalaisen kunnioittavan
kuolemaantuomittua.

Tämä katseli nuoren naisen kalpeita, kuihtuneita piirteitä, ja hänen
huulensa liikkuivat ikäänkuin siunaten.

Silloin Antea vaipui takaisin kantotuolin tyynyille. Hän tunsi, että
hänen päällensä valui kokonainen virta valoa, hyvyyttä, toivoa ja
onnea; sen valtaamana hän vielä kerran mumisi:

"Sinä olet totuus!"

Sitte hän puhkesi kyyneleihin.

Kuolemaantuomittu oli jo mennyt ohi. Hänet vietiin sille paikalle,
jossa erääseen kallion-lohkeemaan pistettyinä kohosivat ne kolme
paalua, joiden oli määrä tukea ristejä. Joukko varjosti hänet Antean
silmiltä, mutta kun mestauspaikka oli hyvin ylhäällä, näki Antea taas
hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappura-kruununsa.

Vielä kerran täytyi legionalaisten turvautua aseisiinsa asianomaisen
matkan päähän karkoittaaksensa roskaväkeä, joka oli esteenä
ristiinnaulitsemisen valmistuksissa. Molemmat ryövärit ripustettiin
sivuristeille. Keskimmäisen yläpäässä oli valkea lauta, joka liehui
tuulessa.

Kun sotamiehet lähestyivät natsarealaista ja riisuivat vaatteita
häneltä, kuului katselijain joukosta huuto:

"Kuningas, kuningas, älä anna sen tapahtua, kuningas... Missä ovat nyt
sinun legionasi?... Puolusta itseäsi!"

Tähän huutoon sekoittui naurun-rähähdyksiä. Tuntui siltä kuin kamala
pilkkanaurunhöhötys panisi koko kukkulan vapisemaan.

Kuolemaantuomittu heitettiin maahan sitä varten, että hänen
kätensä voitaisiin naulata siihen poikkipienaan, jolla hänet sitte
nostettaisiin ylös ristille.

Samassa tapahtui, että muuan pitkänuttuinen mies, joka seisoi
lähellä kantotuolia, sirotteli tuhkaa päänsä päälle ja huusi kovalla
epätoivoisella äänellä:

"Minä olin spitalinen ja hän paransi minut. Hänetkö aiotaan
ristiinnaulita?"

Antea tuli kalpeaksi kuin kuollut.

"Hän paransi hänet... Kuuletko sitä, Cajus?"

"Kenties tahtoisit mennä jo kotiin?" kysyi Cinna.

"Ei, minä jään tänne."

Ääretöin, raju epätoivo valtasi Cinnan, kun hän rupesi ajattelemaan,
ett'ei hän ollut etsinyt natsarealaiselta parannusta sairaalle
puolisollensa. Mutta tässä silmänräpäyksessä pitivät sotamiehet nauloja
tuomitun käsien päällä ja alkoivat niitä vasaralla lyödä läpi. Kuului
koleata ääntä kun rauta iski rautaa vasten; sitte kun naulain kärjet
olivat lävistäneet käden ja rupesivat puuhun tunkeutumaan, tuli ääni
selvemmäksi. Taasen joukko vaikeni, ikäänkuin voidakseen paremmin
nauttia siitä valitushuudosta, jonka kipu pakottaisi lähtemään hänen
huuliltaan. Mutta hän oli vaiti, ja koko kukkulalla ei kuulunut muuta
ääntä, kun ainoastaan vasaran kammottavia iskuja.

Kun naulaus oli toimitettu, nostettiin poikkipiena ylös sekä sen
mukana kuolemaantuomitun ruumis. Centurio antoi käskyjänsä laulavalla,
yksitoikkoisella äänellä, ja muuan sotilaista alkoi kiinninaulata
Jesuksen jalkoja.

Pilvet, jotka aamusella olivat alkaneet ryhmittyä, pimittivät nyt
auringon. Etäisiä vuoria ja kukkuloita valaiseva häikäisevä paiste
sammui äkkiä. Synkkä, kuparinkarvainen varjo ikäänkuin kietoi
vaippaansa koko seudun; se tiheni tihenemistään sitä mukaa kun aurinko
vetäytyi pilvien joukkoon.

Näytti siltä, kun joku ylhäältäpäin levittäisi pimeyttä. Tuntui muuan
tulikuuma tuulenleyhähdys, toinenkin, sitte tyyntyi tykkänään ja ilma
tuli sietämättömän raskaaksi.

Yht'äkkiä sammui punainen valo. Yönmustat pilvet levittäysivät
äärettömissä joukoissa koko ylätasangon ja kansan yli. Myrsky oli
tulossa... Koko luonto hengitti tuskallisesti.

"Menkäämme kotiin!" virkkoi Cinna taasen.

"Minä tahdon nähdä hänet vielä kerran!" sanoi Antea.

Hämärä esti näkemästä ristillä riippuvia ruumiita. Cinna käski sen
vuoksi siirtää kantotuolia lähemmäksi pääkallon-paikkaa.

Tuon tumman hirren päällä ja ympärillä vallitsevassa hämärässä näytti
ristiinnaulitun ruumis ikäänkuin kuunsäteistä kudotulta. Hänen rintansa
kohoili raskaista hengenvedoista, mutta silmät olivat yhä käännettyinä
taivasta kohden.

Kaukaa pilvien sisästä kuului kumea jyrinä. Vihdoin se puhkesi
kamalaksi ukkosenilmaksi, joka korvia huumaavia pamauksia laukoen
kulki idästä länteen. Lopuksi se näytti lyövän alas pohjattomaan
syvyyteen, jossa tukehtui, mutta alkoi uudelleen sekä päästi viimeisen
räjäyksensä, joka tärisytti maata aina sisuksia myöten.

Samassa rikkoi pelottava, sinertävä salama pilvipeiton, ja valaisi
kirkkaasti taivaan, maan, ristin, sotamiesten varustukset sekä ihmiset,
jotka tunkeutuivat läjään kuin pelästynyt lammaslauma.

Salamaa seurasi vielä synkempi pimeys.

Kantotuolin luo kuului ristin juurella seisovain naisten nyyhkintä.
Keskellä yleistä hiljaisuutta oli heidän itkunsa liikuttavaa.

Ne, jotka olivat saapuneet yhdessä, vaan tungoksessa joutuneet
erilleen, huutelivat toisiansa.

Siellä ja täällä kuului tuskallisia ääniä:

"Voi, kunhan ei vain olisi ristiinnaulittu vanhurskasta miestä!"

"Hän todisti totuudesta!"

"Hän herätti kuolleita!"

Joku rääkkyi:

"Voi, sinuas Jerusalem!"

Muuan huusi:

"Maa vapisee."

Uusi salamavirta lähti pilvistä, jotka näyttivät jättiläiskokoisilta
tulesta leikellyiltä silhueteilta. Ihmisäänet vaikenivat, taikka
oikeammin sanoen ne voitti myrsky, joka raivossaan yhä kasvoi, niin
että se repi vaatteet päältä ja heitteli sinne tänne maahan.

"Maa tärisee!" kirkui taasen joku joukosta.

Jotkut koettivat pelastua paolla, toiset seisoivat paikallaan ikäänkuin
halvattuina pelosta, kykenemättöminä mitään ajattelemaan ja mielessään
synkkä aavistus, että jotain kamalaa oli vastikään tapahtunut.

Mutta vihdoinkin alkoi taas taivas seljetä. Tuuli ajoi pois pilvet,
venytteli niitä, läjäsi niitä jälleen ja taas repi rikki juurikuin
kuluneita vaaterepaleita. Valo sai loistetta. Lopulta repesi tuo
synkkä huntu ja halkeamasta tulvasi kokonainen virta auringonsäteitä
loistollaan valaisten koko seudun, Golgatan, ristit ja peljästyneet
kasvot.

Natsarealaisen pää vaipui vahankeltaiselle rinnalle. Silmänsä olivat
auki ja huulensa ruumiinvaaleat.

"Kuollut", mumisi Antea.

"Kuollut", kertasi Cinna.

Samassa silmänräpäyksessä pisti centurio keihäänsä ristiinnaulitun
kylkeen.

Nähdessään taasen auringon ja kuolleen, näytti kansanjoukko
rauhoittuneen sekä tunkeusi lähemmäksi mestauspaikkaa, josta
sotilaatkaan eivät ketään pois ajaneet.

Jotkut äänet huusivat pilkaten:

"Astu alas ristiltä, astu alas ristiltä!"

Vielä kerran katseli Antea tuota kaunista, kumartunutta päätä ja sanoi
hiljaa ikäänkuin itsekseen:

"Onkohan hän todellakin nouseva ylös kuolleista?"

Hän tarkasteli hänen silmiänsä, hänen huuliansa, joilla oli sinertäviä
pilkkuja, hänen jäykistyneitä, liikkumattomia käsivarsiansa, hänen
elotonta, kokoonpainunutta ruumistansa, ja tarkastuksen päätyttyä
ilmeni hänessä epätoivoa ja epäilystä.

Sama epätoivo kidutti myöskin Cinnan sielua. Hänkään ei uskonut
natsarealaisen ylösnousemista, mutta hän oli vakuutettu siitä, että
tämä yksinään olisi elinaikanaan voinut tehdä Antean terveeksi hyvän —
taikka pahan — voimansa avulla.

Syntyi tungosta ristin ympärillä.

Yhä pilkallisemmin kaikui:

"Astu alas rististä, astu alas rististä!"

"Astu alas!" rukoili Cinnakin sydämensä pohjasta ja epätoivoisena. "Tee
Antea terveeksi, niin saat ottaa minun sieluni!"

Vielä olivat vuoret sumun verhoamina, mutta Golgatan ja Jerusalemin
kohdalla oli kirkasta. Antonia-linna loisti auringonvalossa, kuin olisi
se itse ollut aurinko. Puhtaassa ilmassa lenteli tuhansittain pääskysiä.

Cinna antoi merkin kotialähtöön.

Puolipäivän hetki oli jo mennyt aikoja sitte. Kun Antea lähestyi
huvilaa, lausui hän:

"Tänään ei Hekatea kuulunut."

Cinna oli jo ajatellut samaa.



IX.


Eikä näyt esiintyneet seuraavanakaan päivänä.

Sairas oli hyvin vilkas, sillä Timon, suruissansa tyttärensä
terveydentilasta ja pelästyneenä Cinnan kirjeestä, oli kiiruusti
jättänyt Aleksandrian ja matkustanut Caesareaan, nähdäkseen vielä edes
kerran, viimeisen kerran ainoata lastansa.

Cinnan sydämen ovelle alkoi toivo uudelleen kolkuttaa ja pyysi päästä
sisälle lasketuksi. Mutta hän ei uskaltanut avata, ei uskaltanut toivoa.

Jo Aleksandriassa ja erämaassa oli ollut tuommoisia tyynempiä aikoja,
jolloin ei noita vähitellen kuolettavia näkyjä ollut Antealle
ilmestynyt. Mutta semmoista oli kestänyt ainoastaan yhden päivän, ei
kahta. Sentähden ajattelikin Cinna, että tämä tilapäinen lievennys
johtuu siitä, että Timon oli tullut, kuin myöskin siitä, että Antea oli
saanut Golgatalla niin suloisen vaikutuksen, niin syvän vaikutuksen,
ett'ei hän edes isänsäkään kanssa tahtonut puhua muusta kuin siitä.
Timon kuunteli tarkkaavaisena tekemättä laisinkaan vastaväitteitä,
tutki asiaa ja kyseli tarkasti natsarealaisen opista, josta Antea ei
kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä maaherra oli kertonut.

Mutta hän tunsi itsensä terveemmäksi ja voimakkaammaksi; toivon säde
syttyi hänen silmissänsä kun puolipäivän-hetki oli mennyt ilman mitään
tapahtumatta. Hän sanoi useita kertoja, että tämä oli onnellinen päivä
sekä pyysi puolisonsa asettamaan merkin siihen.

Muutoin oli se synkkä ja pilvinen päivä, Matalalla kulkevat,
yksiväriset pilvet vuodattivat loppumatointa sadetta, alussa rankasti,
sitte tihmuten kylmästi ja läpitunkevasti.

Vasta illan tullen taivas selkeni ja auringon suuri levy värjäsi
kullalla ja purpuralla pilvet, erämaan harmaat kalliot ja huvilain
valkeat marmoriportiikit sekä vihdoin vajosi kauas Välimeren syvyyteen.

Mutta kolmantena päivänä oli ilma ihana. Aamu oli viileä, taivas
pilvetön ja maa niin valettu taivaankannen loistolla, että kaikki
esineet saivat taivaallisen loiston.

Antea antoi muuttaa kantotuolinsa lempipaikallensa koko kumpua
hallitsevan pistaciapuun varjoon, nauttiakseen hymyilevän maiseman ja
sinisen ilmapiirin katselemisesta.

Cinna ja Timon olivat alituiseen sairaan läheisyydessä sekä
tutkistelivat pienintäkin muutosta hänen piirteissänsä. He huomasivat
hänessä eräänlaisen levottomuuden, jota ei nyt aiheuttanut se tappava
pelko, joka tapasi hänen saavuttaa puolipäivän-hetken lähestyessä, vaan
pelkästään odotus. Tänä päivänä olivat hänen silmänsä kirkkaammat ja
poskensa heleät.

Silloin uskalsi Cinna hetket läpeensä toivoa, että hänen puolisonsa
vielä paranisi, ja ajatellessaan sitä, tunsi hän itsensä niin
iloiseksi, että hän olisi voinut itkeä ilosta ja siunata jumalia. Mutta
hänen sydäntänsä alkoi jälleen ahdistaa, kun hänen mieleensä tuli, että
tuo paremmuus oli kenties ainoastaan viimeinen tuikahdus lampusta, joka
oli sammumaisillaan.

Koska hän — maksoi mitä maksoi — halusi saada vahviketta toivollensa,
käänsi hän silmänsä useasti Timoniin päin, mutta epäilemättä tälläkin
oli sama ajatus, sillä hän koetti välttää Cinnan katsetta.

Kukaan ei vähimmälläkään tavalla edes viitannutkaan puolipäivän
lähestymiseen. Mutta Cinna, joka alituiseen tarkkasi auringon kulkua,
tunsi sydämensä sykkivän sitä nopeammin mitä lyhemmäksi varjot kävivät.

Siten istuivat he vajonneina unelmiinsa. Antea itse näytti olevan
kaikkein vähimmän levotoin.

Maaten pitkällään peittämättömässä kantotuolissaan ja nojaten päätänsä
purpuratyynyyn, hengitti hän halukkaasti sitä raitista tuoksua, jota
länsituuli toi mukanaan mereltä.

Puolipäivän aikana asettui tuuli ja kuumuus lisääntyi. Huumaava tuoksu
levisi auringonpaahtamista nardus-taimista. Vuokkoryhmän päällä
leijaili kirjavia hyönteisiä. Pienet sisiliskot, jotka olivat tottuneet
ihmisiin ja kantotuoliin, ryömivät pelkäämättä esiin koloistansa, mutta
tirkistelivät kuitenkin varovasti ympärillensä. Maa nautti lepoa valon
ja lämmön siihen vaikuttaessa ja kirkkaan, sinisen taivaslaen sen yli
kaarrellessa.

Myöskin Timon ja Cinna näyttivät sulautuvan tuohon loppumattomaan
rauhaan.

Ikäänkuin unen rasittamana sulkeutuivat sairaan silmälaudat ja hänen
rintaansa kohotti syvä huokaus, joka katkaisi hiljaisuuden.

Nyt huomasi Cinna, että varjot makasivat aivan lyhyvinä jaloissa.

Puolipäivän tunti oli käsissä.

Äkkiä aukasi Antea silmänsä ja sanoi ihmeellisellä äänellä:

"Cajus, anna minulle kätesi!"

Cinna nousi rivakasti. Veri jähmettyi hänen suonissansa. Näkyjen hirveä
hetki oli tullut.

"Näetkö", sanoi tuo nuori vaimo, "valoa joka tihenee tuolla kaukana
eetterissä?' Miten se tärisee ja kimaltelee sekä kiitää minua kohden.

"Antea, älä katso sinne!" pyysi Cinna.

Mutta, oi ihmettä! Antean kasvot eivät ilmaisekaan kauhua. Hänen
huulensa aukenivat, silmänsä laajenivat ja kasvoissa seisoi luettavana
rajatoin ilo.

"Muuan valopylväs tulee minua kohden", virkkoi hän. "Minä näen!... Se
on hän, _Jesus Natsarealainen_. Hän hymyilee... Oi se lempeä!... Oi
se laupias!... Ikäänkuin äiti kurottaa hän minuun päin lävistettyjä
käsiänsä... Cajus, hän tuo minulle terveyttä, vapahdusta! Hän kutsuu
minua luoksensa!"

Cinna virkkoi kalveten:

"Jos hän meitä kutsuu, niin seuratkaamme häntä!"

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin näkyi Pontius Pilatus tulevan vastaiselta puolelta,
pitkin kaupungista johtavaa kivistä tietä. Hänen kasvoistaan saattoi
lukea, että hänellä oli uutinen, jota hän itse — tuo viisas mies — piti
ainoastaan herkkäuskoisen, tietämättömän joukon päähänpistona.

Ja aivan oikein, hän jo pitkän matkan päästä huusi, kuivaten samassa
hiestä valuvaa otsaansa:

"Voitteko ajatella!... Nuo ihmiset väittävät, että _hän_ on
ylösnoussut!"




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seuratkaamme häntä!" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.