Title: Mainio kertomus suutarimestari Simeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä
Author: Kojo, Viljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mainio kertomus suutarimestari Simeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä" ***


MAINIO KERTOMUS SUUTARIMESTARI SIIMEON LESTIN SYNTYMÄSTÄ JA
SANKARILLISESTA ELÄMÄSTÄ

Hänen omakätisen runomuotoisen memoaarinsa mukaan


Kirj.

VILJO KOJO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.



ENSIMMÄINEN LUKU


Suutari Siimeon Lesti on mestari suuri kooltaan ei, vaan tarkoitan:
suutari jumalan armosta juuri — suutari, jolla ei missään maailman
nurkassa vertaa, suutari, joka voi kaikki muut suutarit tiedossa,
taidossa mollata kymmenen kertaa.

Suutarimestari tämä on syntynyt saamaan ihmeitä aikaan, ihmeitä,
joittenka takia häntä vois noidaksi luulla, jos uskoisi johonkin
taikaan, luulla: tuo mies se on varmaan sielunsa pirulle myönyt; mutta
ken sellaista uskoo, jopa on kirveensä kerrassa kivehen lyönyt.

       *       *       *       *       *

Silloin kun Siimeon syntyi — savusaunassa tietenkin niinkuin sinä tai
minä — kesäpäivät silloin loisteli lämpöisinä, ei merkkiä taivaalla
mitään öin eikä päivin sinä kesänä nähty, katsoitpa länteen tai itään.

Merkkiä muuta ei ollut kuin rinnassa piltin pienen yks lestin kuva,
kuva päivä päivältä yhä vain tummentuva. Suku töllisti merkkiä sitä,
mut selvää ei tullut. Kuoleman merkkinä vain piti lestiä muutamat
hullut.

Niinpä ei äiti tulkinnut merkkiä juuri: pojasta tästä on tuleva suutari
suuri — niin hän uskoi, mutta ei virkkanut mitään, ennenkuin Siimeon
kasvoi ja varttui ja kaikkien ihmeeksi saappaan tekohon heti kuin
mestari tarttui.

Lapsena Siimeon yöt sekä päivät rääkyi, suu auki korvia myöten kuin
eksynyt pässi hän määkyi. Hyvä ei auttanut, pahasta parku vain nousi,
sama, jos sylissä kantoi tai häntä suuressa sinisessä lullassa sousi.

Kotimökkiin se ääni ei millään mahtua voinut: koko kylässä ei sitä
seinää, jonka hirsistä ei olis kiljunta kaikuna soinut. Naapurit
suuttuivat, sättivät kakaraa jos vaikka miksi, aavistamatta, että he
poikaa kerran kumartaa saavat ja sanoa mestariksi.

Vuosia kaksi: tulipa huudosta loppu, mut pian ilmeni toinen jo harmi ja
hoppu. Tuskinpa huokaista ehtivät naapurit tuosta, kun alkoi jo Siimeon
kylässä kaikkien kiusana juosta.

Ikkunaruudut hän pirstaksi kivillä viskoi, mansikkamaista hän pensaat
marjoineen, juurineen kiskoi. Kissan jos kiinni vain sai, heti hännän
hän katkoi, kanat kaikki paljaspyllyiksi äkkiä raastoi ja ratkoi.

Ukkojen tervatut kengät hän hapanmaitotiinuihin peitti. Simon löytämän
sammakon emännät kiukkuiset monasti rokassa keitti. Jos oli lampaitten
villoissa takkiaistulloja myötä, niin heti arvattiin: se on tietenkin
Lestin Siimeonin siivoa työtä.

Äiti ei vitsahan tarttunut. Jopahan toki! Vitsan kipua itse hän
liiankin usein lapsena koki. Naapuri jokainen vihalla kohteli poikaa ja
pilkalla pisti, silläpä entistä hullumpi tenavasta tuosta vain saatiin
kiusa ja risti.

Jos joku uskalsi Siimeonin äidille kieliä kantaa, äksysti eukko
jok'ainoan sanan kuin myrkkynä osasi takaisin antaa:

»Jokainen teistä», hän sanoi, »pilkalla köyhän pentua katsoi ja tyrkki,
siksipä varoa saatte ja pelätä vielä, kun kasvaa sen nyrkki».

Joskuspa kylässä piiskattiin tätä mokomaa lasta, mutta voi kuitenkin:
silloinpa hänestä vastus saatiinkin vasta. Silloin hän yltyi, silloin
hän, nähkääpäs, suuttui, ja silloinpa kylä kuin kiehuvaks helvetiks
muuttui.

Silloin jo kissat ja kanat ne hirttonuorassa riippui, isännän parhaat
saappaat korkean viirin huipussa viippui, lantut ja nauriit tuo
riivattu pelloilla listi, siat tuli hulluiksi, pyörivät, kiljuivat,
Siimeonin tulkkaama neula kun saparossa istui ja pisti.

Verkot ja rysät hän repi ja veneet hän vesille kiskoi, mitä vain
rannoilta löysi, kaikki hän aaltojen vietäväks viskoi. Sisälle
uunit savun kaikki lykkäsi, tietty ei miksi, ennenkuin huomattiin,
että Siimeon katoille kiipi ja piippuihin säkkiä, sammalta lykkäsi
tukkehiksi.

Vaivalla kuivatut heinät hän ladoista sateeseen heitti, haravat, hangot
ja työkalut yleensä kaikki hän särki tai iäksi peitti. Terävät kirveet
ilokseen hakkaili kiviin, juomansa kananmunat asetteli aitan rapuille
kauniisti riviin.

Niinpä hän kylässä tuhot sai aikahan moiset, vieläpä kanssaan kujeisiin
näihin hän villitsi myös pojat toiset. Hirmuista sortoa harjoittivat
nämä pikkuiset pirut, neuvoille, käskyille, kurille, uhkalle antaen
pitkät lirut.

Kunnes se sattui se kutsumus oikea Siimeoniin kohti, kutsumus, jota jo
äiti syntymämerkistä pohti: Sattuipa suutari, koiranleuka ja vekkuli
taloon, vetäen piankin Siimeonin lahjat oikeaan valoon.



TOINEN LUKU


Sanoi se suutari: »Kuuleppas, Siimeon, tässä on suutarinmarkka.
Sen sinä saat, jos osannet olla nyt oikein viisas ja tarkka. Jos osaat
narrata tunniksi tieheen ukon ja akan, piikin saat ja saat vielä
lisäksi oppia konstit käytössä naskalin, virven ja lakan.»

Siimeon verensä viemänä aina on ilolla katsonut suutarin työtä,
katsonut arvonannolla, hengessä ollen myötä. Räätälit saksiaan,
neulojaan, rantojaan, syyrinkeitänsä varoa saivat, suutarille ei
koskaan Siimeonin takia koituneet mitkään harmit, ei vaivat.

Ei, sillä ammattivaisto jo Siimeonin verissä sykki. Hartaana, siivona,
tarkkaavaisena suutarin vieressä aina hän kykki. Ihmekö siis, jos
ihan auliisti auttoi hän suutarin tästä, talon veikeän tyttären takia
tulleesta pälkähästä.

Silmääpä iski vain Siimeon suutarille, liittoon pääsivät kunniakkaaseen
Ruuskasen Kalle ja Laasosen Ville. Siinäpä meni vain yksi sen siunaama
hetki: ukolle nauriskaskeen, akalle hernepeltoon tuli jo kiukkuisa
retki.

Kalle ja Ville ne juoksutti ukko parkaa: heti kun kiinni on saamassa,
silloin nuo saamarit karkaa. Herneessä Siimeon itse käpäliään käytti,
antausi, karkasi, itki ja nauroi ja pitkiä neniä kimmassa kiehuvan
eukon kiusaksi näytti.

Siimeon toisessa talossa palkkansa kantoi, ja suutari, aivan kuin
luvannut oli, saappaan teossa ilmaista oppia antoi. Suutarin temput
kaikki ne Siimeoniin kuin piki virpehen tarttui, salaisimmatkin
ammattitiedot tuon naskalin päähän kuin väkisin karttui.

Nytpä jo kohta naapurit kummia kuuli: mestarisuutariks vintiö tuo,
jota jokainen mihinkään kelpaamattomaks luuli. Saappaan se kädestään,
kuulkaahan, sellaisen päästää, että sen nähtyään jokainen moitteensa
säästää.

Saappaan sellaisen teki Siimeon, tuo pojan nappi, että sen kunniakseen
olis pitänyt vaikkapa pappi: keltainen tikki saumoissa oli kuin pistämä
koneen, pohjat kun naulata nappasi, eipä vain kahdesti naulahan iskenyt
moneen.

Siinäpäs saapas! Puolin ja toisin kelpasi sitä jo katsoa, koittaa.
»Siimeon», sanottiin, »mestarin itsensä kohta jo taidossa voittaa». Se
oli totta. Tiedossa Siimeonin oli jo maalaissuutarin jokainen niksi.
Mut se ei riittänyt pojalle, sillä suureksi tulla Siimeon tahtoi
suutarimestariksi.

Pian siis Siimeon pillit pussikin pisti ja lähti suureen kaupunkiin
uskoen, että hän sielläkin loistaa kuin mikä pyrstötähti, nousee kuin
vehnäinen taikina maineen tiellä, yhdessä virven viuhkeessa löytää
onnen ja rikkauden siellä.



KOLMAS LUKU


Mut jopa erehtyi Siimeon ottamaan pirulta pestin: kuukauden kaksi
purkaa ja paikata sai tahi naulata höstejä reunoihin lestin, virpiä
tehdä ja viilata taittuneet naskalit teräviksi jälleen. Niinpä siis
Siimeonin ylpeä nousu se alkoi murheen merkeissä tälleen.

Ei hyvä sillä: mestari moitti ja piinasi päivällä, yöllä, haukkui ja
voiteli pemppua pitkin ja poikin tikkausvyöllä. Voi sitä kurjuutta!
Karkuun ois Siimeon halunnut juosta, mut oli mestari oppilasjoukkoaan
kuritushuoneella uhannut tuosta.

Entäpäs mestarin matami! Voi sitä akkaa! Se se vasta poikia kurissa
pitää ja patukalla hakkaa. Paha peri, jos ken ei mestarin käskyjä
kuullut, pahempi vielä, jos ei jo ajoissa matamia talossa isännäks
luullut.

Simo toki, silloin kun lyötiin, huusi ja potki, hyppi ja verstassa joka
paikan mullin mallin sotki. Paljon se auttanut ei, toki hiukan verran:
meteliä peläten anteeksi pienemmät temput jo annettiin muutaman kerran.

Mestari poikien työllä vain ryöväsi rahaa kuin roskaa, voita ja läskiä
söi, mutta pojat ei eteensä saaneet muuta kuin kuivuneet leivät ja
jotakin moskaa. Toiveet sälliksi tulosta, mestarin kirjoista jäivät,
haihtuivat sikäli sinnemmäs mikäli kuluivat päivät.

Vuosia kolme, neljäkin katosi niinkuin suohon. Lauhtui jo Siimeonin
sisu, tylsästi tyytyi hän orjana olemiseen tuohon. Kunnekka vihdoinkin,
onneksi, mestari sairastui sekä kuoli, ja ihme ja kumma: tulipa hänelle
ennen kuolemaa Siimeonin mestarinkirjoista huoli.

Huoli se juolahti mestarin mielehen komentamalla — kuolemanhetkeensä
asti hän olihan matamin tohvelin alla. Matami, hänpä se mestarin
sydämen jalosti silleen, että mestari jälkeensä mestarin arvoa suositti
Lestille, »parhaalle kisällilleen».

Kun oli paperi valmis, niin heti matami kysyä muisti, vieläkö ollenkaan
avittamatta ja alusta loppuun mestarin viimeinen isämeitä luisti. Hän
sanoi sen aivan kuin sanonut miehelle oisi, että tämä vihdoinkin siitä
jo pikemmin lähteä voisi.

Mestarin kuolema siis oli Lestille onnen potku, vaikkapa jälkeen sen
heti sattui hankala, huolekas, sitkeä sotku. Mutta se osaltaan sekin
vain lujitti mestarin asemaa, avitti miestä, joka ei ole orjaksi luotu,
vaan syntynyt toisten niskassa pitämään pikistä iestä.



NELJÄS LUKU


Siimeon Lestistä oli nyt varttunut mies mitä uhkein. Eipä siis ihme,
matami että sai viettelemään tätä poikaa muodoin muhkein. Viittein
selvin hän itsensä tarjolle työnsi, temppuili tavoin ja toisin, kunnes
jo Siimeon eksyi ja hänelle itsensä myönsi.

Nyt olis kelpaavan luullut — jo kai toki, köyhän pojan — pienellä
pappilamatkalla hypätä komeasti ylitse köyhyyden ojan. Mutta ei
Siimeon: yhä hän mietti ja empi, vaikka jo matami häntä kuin omaansa
konsanaan syötti ja hoiti ja lempi.

Niinäpä aikoina vapaata lempeä saarnasi muutamat hullut, mut ei se
onneksi kuitenkaan lopulta kaikkien tavaksi tullut, vain oman aikansa
oli se ihmisten suissa ja päissä ja toimitti pastorin virkaa myöskin
Simon ja mahtavan matamin häissä.

Valmista verstaa nyt niinkuin ainakin mestari Siimeon piti. Rahaa oli
kyllä ja ruokaa ja hellyyttä — kuitenkin ikävä nuoren mestarin sielussa
yhä vain iti. Mörkkinä aina hän istui, pikisen nyrkkinsä varassa poski;
istui, vaikkakin tiesi, että se matamin sydämeen syvälle koski.

Matami hymyllä koetti lääkitä armaansa surun ja vaivan — matamin suu
oli suloinen vaikka jo hampaaton aivan — lääkitsi, sanoi: »Mikähän
suru on armaani mieltä noin pimittämässä? Rahaa on piirongin loorassa,
pöyrässä ruokaa, jos tahrot pussata kultaas, niin se on tässä.»

Huokasi Siimeon, kämmentä viittasi hälle, suuttui ja selkään antoi
hän pojalle irvistävälle. Mitäpäs, tyytyä täytyi, vaikka oli mielessä
muuta: Siimeon haaveili, nähkäätte, pussattavaksensa nuorta ja punaista
suuta.

Työväen rientoja seurata — huvikseen — alkoi nyt Siimeon parka,
vaikkapa poikien tähden olikin aluksi tuntonsa arka. Sillä, niin mietti
hän, minäpä juuri, tuon aattehen mukaan, heikkojen verta ja hikeä imen
jos kukaan.

Niin, hän huomasi kylläkin olevansa porvari paha — mut minkäpäs mahtoi:
mukavaa mukavuus oli ja rakasta raha. Niinhän se äitikin sanoi: »Kun
olet köyhä, niin kehu vain ett' olet rikas; kun tulet rikkaaksi sitten,
niin — taas sanojes mukaan — köyhyys on ainainen vikas.»

Niinpä ei mennytkään kauan kun hänen tuntonsa paatui, mukaiseks toisten
suutarien hän muuttui ja maatui, sorrosta puhui ja pauhasi — sellainen
olihan aate — kotiin kun pääsi, niin parhaana kukkona poikia sorteli
kaulassa punainen ammattivaate.

Sattuipa Siimeon sitten, jossakin työväen juhlassa, sievään neitihin
kohti, jonka oli suipussa punainen suu ja posket verevät tiukassa
nuoruuden lihassa hohti. Sydänjuuria myöten se liikutti Siimeonin,
sellainen näky. Siinäpä hänelle viekoitteleva, tuores ja makea täky.

Tuttavuus tehtiin, ja seuran tekoa, sellaista, melkoiset ajat jo kesti.
Aviollisen elämän viihtyisyysmahdollisuudet se vihdoin tykkänään esti.
»Se nyt on kumma, se sellainen seuroissa juoksu», matami sanoi ja
pisti: »Jokos on tähteelle alkanut maistua nahkan ja pikilangan tuoksu?»

Pianpa Siimeonin retkistä lisäysten kanssa jo kielittiin matamille.
Matami ankaran, pauhaavan kiellon nyt pöllytti tukkahan Siimeonille:
Vapaa rakkaus! Olkoon! Mutta vain matamiin nähden. Painakoon mieleensä
Siimeon, että ei maita ja metsiä maleksi tyttöjen tähden.

Siitäpä jutusta alkoi nyt risti ja harmi: matami joka päivä lakia
luki niin että Siimeonin selkäpiitä karmi. Kylläpä menossa siinä jo
haihtuivat työväen aatteet, vaihtuivat taas pikipöksyihin mestarin
»fiinimmät» vaatteet.

Haikein mielin hän rummulla istuu jälleen, kastelee nahkaa ja
lappaelee, ja niinkuin entinen mestari nöyrä jo on emännälleen.
Poikihin, poloisiin, kaiken hän vihansa viskoo, niitä hän
tikkausremmillä lyöpi ja tukasta, korvista kiskoo.

Kunnes jo eräänä keväisnä päivänä laukesi luontonsa tappi, kiehahti
sisu ja ratkesi katkera sappi: matamin eteen hän saappaantekeleen
vimmalla, voimalla paukkaa, ovelle säntää ja hammasta purren ja kiroten
kadulle laukkaa.

Ei auta matamin enää nyt jälestä juosta. Iäksi päiväksi haihtui kuin
haihtuikin Siimeon piinasta tuosta. Pois koko kaupungista ja — takaisin
luontoon nyt Siimeon reisaa, päivän, toisen synkkänä kulkee, kolmannen
aamuna maantiellä iloista virttä jo veisaa.

Mikäpäs hätänä valmiissa maailmassa! Niin kauan kulkee kuin piisaa
taskussa kassa. Se kun on lopussa, pysähtyy, taloihin kääntyy, toiselle
päällensä istuu ja surutta, huoletta aivan taas suutariks sääntyy.

Aurinko ihanasti paistaa, kukkaset suloisesti tuoksuu ja kesälinnut
laulaa. Hyvä on vapaana kulkea, poiketa taloissa syömään ja kermalla
kastella kaulaa. Maailma kaunis on niinkuin taivahan yrttitarha, elämä
hymyilee, orjuuden viimeinen muisto on haihtunut kauas kuin unen ilkeä
harha.

Niin tuli rahoista loppu ja joutui se hetki, jolloinka päättyi nuoren
suutarimestarin vapaa ja iloinen retki. Taloihin ylpeihin poikkeili
poika ja taitonsa kenkiä, saappaita neuloen näytti, aikansa muutenkin
avoimin silmin ja sydämin hyväkseen käytti.

Hoi sitä kultaista aikaa! Olla kuin lintunen taivaan! Huolta ei muuta
kuin mitä pikemmin päivät iltahan sai vaan, iltahan, jolloin ne
odottivat aittojen ovet, sykkivät Simolle kauneiden, rikkaiden tytärten
pulleat povet.

Sellaista elämää! Kuin mitä Kaanaan häitä ne olivat ajat! Ainaista
iloa, jolta on poistettu rajat. Sellaista elämää saanut ois jatkua
iäti, aameneen asti ja sivukin siitä. Päiviä moisia mies mikä tahansa
konsanaan ei koe niitä.

Sellaista elämää Siimeon ilokseen eli ja mainetta niitti. Kunniaa,
rahaa ja lihavaa ruokaa ja lempeä tähteeksi jäämäänkin riitti.
Keisari varmaankin moisesta onnesta kateeksi olisi tullut, jos olis
siitä vain kuullut, mutta hän lienee vain Simoa köyhäksi, kurjaksi
suutarinsälliksi luullut.

Pystyssä päin kävi Siimeon hypystä hyppyyn. Ei ollut huoli, ei murhe
tikannut reippaan suutarin kulmia ryppyyn. Mihin vain tuli hän,
naurussa suut oli heti, ja kaikkien mielet hän voitti, sillä hän
iloinen oli ja niinkuin Herran enkeli huuliharppua soitti.

Kunnes, kuulkaapas, Siimeonin paulaansa kietoi enkeli vaimoksi tullut,
enkeli sellainen, että sen perässä pitäjän parhaatkin pojat juoksi kuin
hullut. Sellaisen hedelmän pauloihin joutui nyt suutari sorja, mut
mikäs sen sievempää, mikäs hurskaampaa toki onkaan kuin olla suutari
suuri ja ihanan enkelin orja.

Niinpähän kai, jos ei Rienaaja pelihin puutu, jos ei vain ihana enkeli
avioliitossa piruksi muutu. Sellaista ennenkin nähty on, montakin
kertaa, taivaan riemua mokomaa, jonka ei kiusalle helvetin piinakaan
vetäisi vertaa.



VIIDES LUKU


Rikkaiden talojen tytöt, nuoret ja somat, mielellään olisivat olleet
sorjan suutarimestarin, suuharpun soittajan, mainion tanssijan omat.
Mutta nyt sattui jo Siimeonin tielle se Kohtalon asettama ansa, vipu,
johon viisainkin tarttuvi aikanansa.

Näinpä se sattune Simolle tärkeä seikka, joka oli hänelle onni ja
autuus ja myöhemmin kunniaa tuottava kuperkeikka. Parkkosen talossa
palveli kuuluisa Iita, köyhä mut kaunis kuin synti, Iita, josta oli
pitäjän pojilla ainainen kilpa ja riita.

Olihan Simokin litasta aiemmin kuullut, mutta kun tuntenut ei, oli
turhaksi loruksi sellaista ihmettä luullut. Nytpä hän Parkkosen isännän
saappaita neuloo, ja jokainen sauma ja tikki leimuaa lempenä Iitaan
kuin uunissa kuivattu taula, kuin ruuti ja rikki.

Sellaista Simolle ei ollut sattunut koskaan, niin kauan kuin muisti,
että hänen saumansa yrittivät vinoon ja virvistä harjakset luisti. Nyt
nekin sattuivat kummat ja vielä jos jotakin muuta, koska hän yhtenään
vilkuili Iitaa, suloja sen ja sen huikean kauniisti hymyilevää suuta.

Emännälle myös piti saappaat talveksi laittaa, mut silloinpa vasta,
kun tuli Iitan vuoro, silloin se työ vasta Simosta alkoi maittaa.
Kuka on onnellisempi kuin suutari, koska hän kauniin ja siveän immen
jalkaa mitalla koittaa! Niinkuin ihanat sinfoniat jalon suutarimestarin
sielussa silloin soittaa.

Niinkuin kärpänen makean paakelsin ympäri, niinpä nyt Siimeon hääri,
kun Iita kuin rinssessa Parkkosen penkillä istuen hiukkasen helmojaan
kääri. Kahtapa sellaista hetkeä tuskin vain jaksaisi kestää; onni niin
suuri saattaisi, nähkääs, jo normaalin ajatustoiminnan estää.

Siimeon mittoja ottaa, katsoo ja kinttuja kauniiksi kiittää. Iita
jo reippaasti sanoo: »Ei niin pitkiä varsia. Alapuolelle polvenkin
riittää.» Siimeon pitemmät varret Iitan saappaihin soisi. »Arvelin»,
sanoo hän, »että jos oikein kalastussaappaat ommeltu oisi».

Niistäpä Iitan saappaista saappaat tulivat vasta, saappaat niin
kauniit, että vain näyttäen niitä vois naurattaa itkevää lasta. Ne oli
saappaat oikean kaupungin mestarin työtä, sen näki jokainen, mutta ei
tietänyt moni, jokaisessa naskalin pistossa että oli rakkaus myötä.

Siitä se alkoi nyt rakkaus suuri ja julma, ja suutarimestarin iloisen
elämän tielle nyt astui toinenkin puntti ja pulma. Uhkaili pojat:
»Ennenkuin Iitan sormessa suutarin kihlaset kiiltää, täytyypä suutarin
nahasta hiukan liepeitä viiltää.»

Suutarimestari pelkäsi, sillä hän uskoi kyllä, mitä hänen nahastaan
sanotuks tuli jo yllä. Siksipä vasara taskussa suutari kulki nyt
iltamiin, häihin, voidakseen tarpeen tullen tottunein kopsuin pompata
kihlausjulkaisun poikien päihin.

Tansseissa kerranpa sanoikin sankari muuan jo että: »Simo se ei pirtua
juo, sen nahka se kestäisi vettä.» Riita ja mellakka samalla pantiin
nyt pystyyn, ja Iitakin luuli, että on mennyttä suutari, sellaiset
sanat kun nurkassa vavisten kuuli.

Tällaiset vakavanpuoleiset sattuivat nyt sananparret: »Teetänpä
suutarin omasta nahasta saappaanvarret!» Suutari vasaralla hakkasi
otsiin ja neniin ja leukoihin kamalat kuplat, sanoen: »Lyödäänpäs
ensinnä entisiin tukevat tuplat!»

Vasaraa pakohon sankarit saivat jo juosta. Ei jäänyt jälelle kuin paha
pirrun löyhkä vain joukosta tuosta. Niinpähän julkaisi kihlauksensa
siis suutari vakaa. Ja että se naulaus pitää, sen koko pitäjän anturat,
Siimeonin tekemät, takaa.

Sellaisen rytinän kanssa sai Siimeon Iitansa soman, sai kuin saikin
tuon tytön kauniin ja vallattoman. Niinpä — jos enää mistään merkistä
lienee taikaa — suutarimestarin uskoisi alkavan elää nyt ihanaa onnensa
aikaa.

Häämatka Imatran kuohuja katsomaan tehtiin, ilmoitus liitosta —
niinkuin »herskapit» ainakin — annettiin sanomalehtiin. Haaveiltiin
onnesta, joka kuin kultainen kuutamon silta välkkyvi vaiheilla heidän
niin kauan kuin joutuu jo rauhaisa elämän ilta.



KUUDES LUKU


Lempeä kylläkin tyttönä oli tuo Iita, mutta kun naimisiin pääsi, jo
alkanut kiivas ja katkera on jokapäiväinen riita. Miestään hän soivaa
ja sortaa ja laiskaksi haukkuu, ja oikein kun vimmalle sattuu, niin
antaapa, totta vie, molemmille korville niin että paukkuu.

Ensimmäistä menoa Siimeon nauraen kuunteli, huusi — leikillä tietenkin
—: »Tuki nyt äkkiä, eukko, tuo leveä suusi!» Siitäkös Iita nyt niinkuin
pirulta riivattu suuttui, jalkaa polki ja huusi ja lopulta kymmenin
kynsin suutarin tukkahan puuttui.

Pahasti holhosi Iita niin suutari parkaa, tahallaan oikein, tietäen,
että ei Siimeon pois hänen luotansa karkaa, vaikka on — Simo oli
litalle kerran kehunut tuota — karannut vanhan ja rikkaan matamin luota.

»Kas kun et karkaa!» ilveili Iita, kun tösähti vähän ja joskus tuskaili
toinen. Suutarin sisulle monasti läikähti kiusaus moinen, mutta hän
tyyntyi taas, koki jälleen sopua laittaa, vaikka tuon enkelin lempeys
toisinaan oli hänen jäsenensä taittaa.

Iita vain yltyi, yhä vain uusia temppuja keksi. Hänenpä tahdostaan tuli
Siimeon sällinkin ottaneheksi. Sellaisen verevän veitikan sai, jonka
rinnalla itse hän näytti keltaisen kalpeelta niinkuin se lampaan nahka,
jota hän saappaan vuorina käytti.

Sälli se oitis oli kuin kotona ikään, siitä ei oudolta tuntunut temppu
niin mikään. Mestarin uudet patiinit lainasi, joi ne, ja mestari tuosta
kun sätti, niin matamin, Iitan avulla moitteet takaisin Siimeonin
silmille mätti.

Pilasi sitten se parhainta patiininahkaa kyynärän verran. Mestari
suuttui ja käski nyt säliinsä lähtemään viimeisen kerran. Lähtikös
sälli jo tuosta? Vieläpäs mitä: Iitahan heti kuin poikaansa puolusti
sitä.

Iita ja sälli ne olivat aina vain Simoa vastaan, toinen toistansa
puoltaen niinkuin lastaan. Iita niin kylmäkskin Simolle muuttui kuin
olis ollut jo jäässä, ja tuosta niin mestari lannistui, että eli vain
päivästä päivään kuin puuroa päässä.

Kunnes jo talvehen päästyä alkoivat häntä ne höperönä pitää, ja kunnes
jo mestarin mielessä alkoi ilkeä epäluulo itää. Korvilleen mestari sai,
vaikka ahersi niin että päätä jo huikki, milloin hän kiireen kaupalla
joskus pihan yli luikki.

Kaiken tuon Simo kesti kuin kestää mestari aimo, kaiken kesti niin
kauan kuin uskoton ollut ei vaimo. Haukkukoon, lyököön, viis sille
suutarimestari veisaa, mut hänen enkeliään, hänen piruaan syrjäinen
näpätä ei saa.

Mutta se tuli se päivä, jolloinka Simo ei tietänyt luottaa, milloin
hänelle eukko tuon iankaikkisen häpeän tuottaa. Niinkuin kuumilla
kivillä suutari istuu ja vimmatun voimalla virpeä kiskoo, hermostuu,
jotakin etsii ja kappaleet kaikki kuin hullu hän hujan hajan viskoo.

Vihdoin hän sanoo: »Varokaa! Minä en ole silmätön sokko! Varokaa jo,
sillä kohtapa, kuulkaa, tässä on vimmattu pokko, vimmattu, villitty
sellainen, että tuo renki — tuo sälli — jos erkane ei, niin vanhaa
virvenpätkää kohta ei maksa sen henki!»

Siitäkös eukko vain yltyy, nauraa ja sällille, rentulle, jotakin
kuiskaten haastaa. Mokoma temppu on sydämen mestari Lestin rinnasta
juurineen raastaa. Vihdoinpa mestari mokomaan peliin ja lopulta
työhönkin kyltyi, työt kaikki nurkkaan heitti ja juomahan yltyi.

Reissäsi kaupunkiin Siimeon myrtynein mielin — vihaa ja vimmaa ja
harmia sellaisen miehen on vaikea kertoa kielin. Mutta nyt päätti hän
hummata, juoda niin paljon, että se ylitse läikkyy. Kylläpä, kun hän
kotihin palaa, Iitat ja sällit jo säikkyy.



SEITSEMÄS LUKU


Hotellista toiseen — mitä kun kaupungissa oli vain kaksi —
suutarimestari seilasi rentona niinkuin kulunut saappaan raksi. Pöytiä
kaatoi, toisille tasajaloin hyppi, kunnes jo poliisi hänet kuin
varpusen häkkihin nyppi.

Mut mitä auttoi se putka! Ja mitä se meinasi sakko! Simolla oli nyt
juomiseen, hulinaan, pahantekoon pakko, sellainen pakko, jota ei arvata
saattanut kukaan, pakko, jota ei arvostella voi maallisten mittojen
mukaan.

Kyllä hän kuuli, latkien melkein pirtua silkkaa, että jo ihmiset ympäri
— tuolla — alkoivat veistellä hänestä pilkkaa. Mutta hän kaikille
kovalla äänellä haistatti vain hevonhännät ja nauraen kohotti sitten,
näytteille oikein, molemmat pikiset, lakkaiset suutarin kännät.

Riemun ja unhon laineita soutaen huusi hän: »Huh-hei! Tässä on mestari,
jollaista toisesta helpolla tu' ei! Tulkaapas meille! Tulkaa, te
nuljuksen naskalit meille. Minäpä näytän kerrankin oikean suutarin
kuranssin teille.»

Äkkiä suutarimestari muijaansa muisti. Silloinpa pöydältä kaikki hän
sirpaleiks suisti, laskun kutsui ja lausuili verkkaan sitten: »Oppikaa
tietämään, mikä on mökä, ja mikä on meininki herrojen johtajitten.»

Maksoi runsaasti kaikki ja sitten hän lähti. Ulkona, taivaalla jenkkaa
jo tanssi jok'ainoa tähti. Tanssivat hänelle tähdet, vaikka tuli lunta
sen minkä taivaasta ehti. Sellaista pikkuista seikkaa ei huomannut
ollenkaan suutari rehti.

Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän
näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari
miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit
talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»

Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun
Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti,
ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain
kunnialla kotihin viedä.»

Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen
pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut
Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne
pyöri.

Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi
mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti,
tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään
panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»

Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti
kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui,
kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi
kaikui.

Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi,
Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti,
tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö
mestarin silmää se sällin tikki!»

Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän
vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa.
Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä
tikkaama silkkinen täkki.

Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin
että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja
Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut
ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja
verensä sakoi.

Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi
syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään
kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.

Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari
hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona
lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama
käske tai kiellä.

Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi
hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa,
kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin
topsakka ukko.

Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös
viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti
karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä
suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut
poikki.

Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli
ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu
huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa
maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista
uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.

No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän
sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei
ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus
kykene vetämään vertaa.



KAHDEKSAS LUKU


Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä
hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin
hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon
ja tuskaisen vaivan.

Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa
helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja
musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.

Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo.
Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut
mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja
karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.

Vihdoin hän hetkeksi selkenee, arvaten jotta sellainen, jollaisen näki
hän, se ei ole totta. Nousee hän pystyyn ja verisin silmin nyt ympäri
tarkkaa: ketään ei missään. Onkohan taskussa rahaa? On niinkuin onkin
viidestä tuhannesta tähteenä satasen markkaa.

Taskujaan Siimeon yhä vain vavisten, säikkyen kaivaa — resepti —
sellainen muisto kuin hämärä uni mieltänsä vaivaa. Ilostuu! Siinähän
resepti, jolla siis itsensä parantaa voisi, jos olis joku, joka sen
apteekin tiskille veisi ja ainetta toisi.

Itse hän ei voi lähteä, ei vaikka tulisi loppu. Onpa nyt Simolla edessä
vaikea hoppu. Yksinään pirujen kanssa ja pelko on sielussa suuri, pelko
ja katumus katkera, polttava niinkuin ahjosta otettu punainen rauta on
juuri.

Sälli on lähtenyt, akka on juossut jo karkuun, pitkin kyliä varmaankin
piileillen ratkennut surkeaan itkuun ja parkuun. Niinkuin hyypiö
aution kaupungin raunioläjällä koikkii, niinpä hän yksin nyt pirstaksi
lyötyjen kamppeiden keskellä hulluuden näkyjä torjuen nurkasta
nurkkahan loikkii.

Niin piti käymän. Tuska ja vaiva ja häpeä ahdisti suutari parkaa, möröt
ja kärpäset, pirut ja pikkuiset ukot ne hirvitti sielua arkaa. Ei mihin
kasvonsa kätkeä: aina on vastassa kurjuus. Silloinpa suutarin valtasi
huimaava hurjuus.

Asemalle, silmänsä raivonharmaina, värjyvin sieluin hän hyökkää,
piletin Imatralle ostaa ja itsensä vauhdissa olevaan vaunuhun työkkää.
Vauhdissa olevaan vaunuun! Ihmiset aivan jo säikähti tuosta, mut mitäs
suutari, hän olis mielestään vaunujen allekin joutanut juosta.

Vaunujen alle hän oliskin juossut, mut on yks tehtävä hällä, se kun
on tehty, sen koommin ei virkaa olekaan elolla tällä. Niin, yksi on
tehtävä suutari Siimeonilla, ennenkuin astuu hän askeleen, joka on
oleva sielun ja ruumihin pilla.

Yksi on tehtävä, jota ei jättää saata, sillä Iitaansa rakastamasta ei
suutari koskaan voi laata. Iita siis saakohon tietää nyt, mikä miehen
on salaisin mieli, vaikka sen kertomiseen ei olekaan taipunut suutarin
kieli.



YHDEKSÄS LUKU


Hotellihuoneessa tälläpuolen Imatran siltaa suutarimestari Siimeon
Lesti nyt kulutti viimeistä iltaa, piirrellen värssyjä paperille
kirjaimin selkein, jäähyväisvärssyjä litalle vakavana, mietteliäänä ja
ylväästi melkein.

Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi —
suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet
helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa
pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.

Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee,
sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa
on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille
nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.

Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä
se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä
jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin
riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.

»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella
heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi,
seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo
oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»

»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä
millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka
taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan
halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.

Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä
puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi
häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää,
sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.

Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä!
Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota
Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!

Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat
takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui,
tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa
kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla
kuurattu kahvipannun vaski.

Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen
illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan,
takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä
juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.

Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat
kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella
rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama
hän kuivalle kämpi.

Taskusta reseptin kaivoi, reseptin, jossa oli määrätty hänelle pirtua
silkkaa. Sitä hän noutamaan pyysi nyt kiireen vilkkaa. Sillä — niin
arveli suutari — paha jos janohon nääntyy, paha niinikään jos vilustuu
vielä ja kuolemansairaaksi kääntyy.

Juoksipa sukkelin mies heti apteekista nyt riitä, ansaiten suutarin
suuret kiitokset siitä. Niinpä taas kaikki oli hyvin ja virkahti reipas
suutari että: »Huh! kuinka koskessa tuossa on kylmää vettä.»

No niin no, eipähän sitten sen enempi tuosta. Suutari ryypyn sai ja
alkoi taas sitä kyytiä kotihin juosta. Matami ihmeen kuultuaan palasi,
antoi Simolle ansaitun sovintomuiskun, mutta jo samana iltana niinikään
ansaitun ankaran tukkatuiskun.

Niinpä on suutarin luona taas rauha ja rakkaus jälleen. Mutta kuinkahan
moni vain kykenee pitämään akkansa aisoissa tälleen. Siellä hän istuu
nyt, Siimeon, rumpunsa päällä ja uljaasti vetää taas pikilankaa, kenkiä
tekee ja korjaa ja pohjat ja kannat kiiltävän mustiksi hankaa.

Mitäs nyt sanotte tästä te räätälit? Tokkopa vertaa teissä on
suutarissäädylle tällä kertaa. Kyllähän jokaisen pätii suutansa
soittaa, mutta niin helppo ei olekaan manalle mennä ja pauhaava kurimus
voittaa.

Moni ei Imatraan hyppää, vaikkapa suuttuisi kuinkakin pahoin, ja
yksikään temppua tuota ei tee ihan ehjin nahoin. Sen teki suutari!
Kunnia suutareille! Iästä ikäänpä Siimeon Lestin tempun jo luulisi
kelpaavan valtiksi heille.



KYMMENES LUKU


Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen
se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — matami lihoo ja lempeämmäksi
muuttuu, harvoin hän miestänsä nyt enää mistään neuvomaan puuttuu.

Joskus jollekin hyvälle vieraalle Iita voi lukea julki, millaisin
tuntein, millaisin runollisin mielin suutarimestari kerran suoraan
kuoleman sylihin kulki. Siimeon kuuntelee syrjästä, sanoen hiljaa:
»Annahan olla.» Mut vieras kuuntelee suutarin joutsenlaulua suurella
nautinnolla.

Niinpä ei vaatimaton olis Siimeonin sijassa monikaan toinen, hänen
mainettansa jos kultailis sankarin sädekehä moinen. Simo ei kehu,
ja — jos joku Imatran laskuhun puheen vain vääntää — kainosti,
ylpeilemättäpä suutarimestari kohta sen toiseen tarinahan kääntää.

Iita on ommellut pyyhinten peitinliinoja kaksi, itselleen toisen ja
toisen Simolle, joka käy päivä päivältä hänelle yhä vain rakkaammaksi.
»Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!». Sanat nuo ovat Siimeonin
liinassa koukerokauniit ja kehystetyt kukkasin sorein. »Ah, untako
vainen on elo tää?» tuo kysymys Iitan liinassa seisoo kirjaimin korein.

On suutarimestari vaatimaton ihan varmaan, mut joskus, kun kylillä
tietää hän olevan matamin, Iitansa armaan, käsin vapisevaisin hän
matamin laatikon avaa ja runoa, sinisellä silkkinauhalla vyötettyä hän
hartaalla äänellä tavaa.

Ja mieleen hänelle tulevat muistot ajalta tuolta, jolloinka sydän oli
täynnänsä rakkauden tuskaa ja huolta, ajalta, joka oli kyllä niin paha,
ettei se muuttua vois pahemmaksi, mut kuitenkin ajalta, joka teki
hänet, tavallisen suutarimestarin suorastaan runoilijaksi.

Jos tahtonet nähdä tuon suutarimestarin mainion runoelmanäytteen, niin
saammepa siitäkin parille sivulle sievän täytteen:

    Suutari Mestari
    Siimeon Lestin
    syntymästä ja
    Sankarillisesta
    Elämästä;
    Oma käsi:

    1.
    Synnyin ja kasvoin onnellisena
    Lapsuus riemuista
    rikas, kunnes oppihin
    viisitoista vuotisena.

    2.
    Opissa Tuhannet sain vaivat
    ja vastukset koittaa
    Ahkeruus ilomme on
    ja Kovan Onnen Voittaa.

    3.
    Olin jo mestariks
    Oppinut, Toisia
    Suutariks koulinnut,
    Vaan syttyi suuri se
    Rakkauten tuli Ja siinä
    se sytän paloi ja suli.

    4.
    Maailma oli kaunis
    kuin Luojan Yrtti tarha
    Elämä hymyili
    Saavutin neitosen Parhaan.

    5.
    Rakkauten surut ne
    minutkin saivat
    viinahan villiytymään
    Sekä myös elämään
    onnettomaan
    Kokonaan kyllästymään.

    6.
    Ah miksi
    olit sää petollinen
    Vaikka minä olin Sulle
    Uskollinen??

    7.
    Imatra koski kuohu pää
    Ylitse käynyttä ei ole sen
    Viihtymykseen laulaa tää
    Mieleni murheellisen

    8.
    Sinne Unholan Satamaan
    aloin jo onneton halajaan
    Sinne kulkuni johti
    Lumo Laineita kohti.

    9.
    Rauhan Sytän jo kohtaa.
    Hyvästi Iitani Rakas?
    Hyvästi Elämä.
    Hyvästi Kaikki.

    10.
    Kunnioittaen
    Suutarimestari
    Siimeon Lesti.
    Oma käsi.

Sellainen se on suutari Siimeon Lestin laatima runo. Eipä vain jokainen
suutari sellaista runoa kokohon puno. Mut mitäs — muutenkin Siimeon
Lestin ja tavallisen suutarin välillä suuri on ero: suutari hyväkään ei
ole muuta kuin suutari, Simo on nero.

Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen
se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — tänään jos syntyy riita, se
huomenna päättyvä on sovinnolla, Simo kun lukee vain sanat: »Hyvän ja
iloisen tulee ihmisen olla!»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mainio kertomus suutarimestari Simeon Lestin syntymästä ja sankarillisesta elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.