Title: Synnin mitta : Kertomus nykyaikaisesta Lapista
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Synnin mitta : Kertomus nykyaikaisesta Lapista" ***


SYNNIN MITTA

Kertomus nykyaikaisesta Lapista


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



I.


Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana
siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta
leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat
vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin
kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan
kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta
erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista,
ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon
hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.

Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta
lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan
viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen
kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei
mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes
kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti
nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.

"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää
yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti
päästy."

Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä
alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista
lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin
hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään,
lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä
saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron
kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion
kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen
hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä
lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli
pitkällä.

Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään,
joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui
kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana.
Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen,
jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.

Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki
tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian
kuin mahdollista.

Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut
poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut
kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi
lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli
käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt.
Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan.
Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä.
Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin
enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa
rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja
niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs
rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin
porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei
ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina
peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."

Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä
kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan
valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi
jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi
korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen
vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa
rantatörmässä kiinni.

Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia
kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja
hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen
pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.

Kotona oli.

Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän,
että eläimellä oli nälkä.

— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli
asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.

Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle,
joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.

Aslak astui sisään.

— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä
tovereitaan.

Toiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.

— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.

Senkin toiset tiesivät.

— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi
kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.

— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.

— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.

— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän
poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.

— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.

— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun
valmiina karkaamaan toisten kimppuun.

— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!

— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.

— Valekristitty!

Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi
jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.

Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä.
Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen
ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat
lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua
taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.

Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen
konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja
nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää
oli takakenossa, vähän kallellaan.

— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin
paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen
jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme
kaikki—kaikkivaltias..."

— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan
pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta
Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.

Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä
jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi
pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä
silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja
virkkoi haukotellen:

— Päivää... mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.

Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy
suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta
kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta.
Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.

— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen
jokaista sanaa.

— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät,
vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.

— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?

— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.

Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän
hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?

— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.

— Peeratunturin laidasta...

Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti
toisen asian täydelleen.

— Vai niin... no paljonko sinulla on tällä kertaa?

— Kymmenen poron lihat, ihan verekset...

— Jaa, jaha... Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta
satakunta.

— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.

— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä
nilkkarautoja, hah, hah!

Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa
loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?

— En minä aio sinun kanssasi kaatua.

Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai
puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias
väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän
suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että
Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä
olla riittävästi.

Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi
lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.

— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu
purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti
Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta
hän on rajoilla parastaikaa.

— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.

— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki
merkitsevän liikkeen kädellään.

Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa
vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat
jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.

Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen
hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti,
sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät
pienimmästäkin liikahduksesta.

— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka
sorkan, lausui poika miehekkäänä.

Aslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:

— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?

— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.
Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?

— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.

— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole
enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin
kristitty, eikö olekin?

— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa
ympärille.

— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?

— Tietysti.

Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.

Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti
ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat
härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne
olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin
pappa... Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika
kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden
isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti
kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän
kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa",
niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin
poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei
murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin
katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika
käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että
kolahti.



II.


Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia.
Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli.
Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin
palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja
juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies,
jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa
toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä
mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen
luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta
muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä
jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina
suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon,
että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein
oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin
merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa
kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden
joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta
muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan.
Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja
ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.

Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen
kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse,
joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän
näköinen mies kerrassaan.

Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa
hän huomasi viisikymmenkruunusen.

Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan
ja työnsi sen papin eteen.

— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle... sellainen pieni uhri, sanoi hän,
katsoen pastoria hymyillen.

— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?

— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa,
että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi...
niinkuin jonkunlainen kiitosuhri... Jumalalle.

Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!

Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.

— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.

— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.

Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon
uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä
kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa
vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa
ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin
ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä
katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli
iloa lapinkylässä... Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti.
Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän
toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi
siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja
suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua
kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera... Pitäisi vain tulla
katsomaan.

Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja
pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.

Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se
oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten
aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi",
mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui
nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi
Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo
nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa,
joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".

Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut
oven.

— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva
eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin
tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit
antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista
oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen
maksaa, päivitteli hän.

— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei
Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin,
— varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä
tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.

Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa
ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.

Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän
suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka
ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha,
repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat
paikatut päreillä.

Se oli Rauna-muorin talo.

Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli
heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin
sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan
luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja
puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.

Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa
häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.

— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä
sinä nyt liikut?

— Synninretkillä... Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole
syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.

— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja
sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?

Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä
omassaan.

Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:

— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.

— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin
kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää
tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.

Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta
asiasta...

Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.

— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se
tehtäisiin?

— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta
ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen
luoksensa seuroissa ja tunnusta... joka poro... joka nahka.

— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi
minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka
silmäkulmassa.

— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi
kristitty? Mitä luulet, Aslak?

— Mikä ettei olisi? Tietysti on.

— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!
Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää
Nikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?

Poika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroin
Aslakkia.

Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän
poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen
anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli
kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden
ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli
kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut
katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä.
"Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti,
Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää,
että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen
sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta
joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut
voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan
tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt
hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä
johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä
lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.

Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai
vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!...

Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.
Virkkoi sitten yht'äkkiä:

— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä
täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja
esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin
suruton lappalainen konsanaan?

— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä
on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään
vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi,
niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.

— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi
sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.

Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa
jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun
verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä
hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon
vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.

Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia
ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin,
ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen
jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen
jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti
kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman
kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset.
Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja
hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän
silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän
oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan
verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja
yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä
jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli
mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli
hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on
Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti
hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi.
Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi,
että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi
metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään
olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä
loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne
kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella
kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti
niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta
kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa.
— Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli
vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen
koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi
tuho. — Siihen hän oli herännyt.

Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan.
Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli
vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin.
Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään,
minkävuoksi.

— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.

— Minä join jo pappilassa...

Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti
täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.

— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?

— Enpä häntä... on sitä juotukin.

Hän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:

— Tule illalla seuroihin!

Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten
astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.

Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi:
Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen
ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori
luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt.
Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se
tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan,
nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin
haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti
vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen
selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja
tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se
ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan
sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin
tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta,
astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat
poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak
Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me
ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka,
kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan
nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'

Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä
ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin
kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang
vastaan hänen lahjansa.

Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän
huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä
riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää
tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä
on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan...

Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.

— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja,
mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.

Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi
silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli
tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä
erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei
ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne
olivat pehmeät ja vähän uinailevat.

— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka
Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —
Eipä erityisiä... siinähän menee.

Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin
viereensä lattialle.

Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin
katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.

— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.

Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein
käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.

— Eikö Rosto niitä tunne?

— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia... Aslak siristi silmiään.

— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.

— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?

— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.
Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.

Katso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.

— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.

— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.

Vaitiolo.

— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?

— No enpä erityisemmillä... Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen
papin palkkarästit maksettavat.

— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.

— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut
riidellä.

— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty
mies?

— Tiesi jo, mikä lie ollut.

Nimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.

— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?

— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt
uutta pappia?

— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.

— No miltä tuntui?

— Mikäpä siinä... höyli mies...

Tuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.

— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja
silmäsi paistia.

— No eipä juuri... mistäpä sitä... Toin tämän vain sinulle lahjaksi,
jos otat vastaan.

Nimismies kävi vähän hämilleen.

— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.

Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin
kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut
mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!

Hän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.

— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä
pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.

— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä
läikähti jotakin kovaa.

— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen,
mutta en myy hinnalla en millään.

— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.

Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.

— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei
mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?

Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!

— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse
koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!

Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa
jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi
oven auki ja astui pää pystyssä ulos.

Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä
kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se
oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli
jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa
se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto,
muistaa sen, totisesti muistaakin.

Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän
poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja
sieltä korjatkoon, kuka halunnee.

Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään
niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt
nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa
täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli
Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus
oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen
ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan
päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin
tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja
asiasta.

Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin
muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät
tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin
käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.

Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea
valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.

Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi
kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän
toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa.
Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori
Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.

Siellä Outa-Jussa piti seuroja.

Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin,
ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.

Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja
tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.



III.


Seurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan
lukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden
muassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, "setä Jussas", joka pitkän
toimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri
papille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa
kookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät,
joista jokainen "sedän" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo
edeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä.
Hänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista.
Hänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta
kumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan
entinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken
tunnettu "vanhan poliisin" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden
sivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä,
Kalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä
näytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin
sanoillakin.

Pappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt
kamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut
ketään ujostella.

— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi
nöyränhiljaisella äänellä.

— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän
hyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.

— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa
keskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan
saarnamiehiä. Missä sitten lie vika?

— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanha
Aatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!

— Kaikillapa tietysti...

‒ Ju ‒ ju.

— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena
ympärilleen.

— Siivolta minusta näyttää tämä uusi pappi.

— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori
käännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä.
— Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.

— Mistäpä sen niin varmaan tietää, jos olisi pappi parannuksen
tehnytkin?

Rauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä,
luiseva, mustapartainen mies.

Kuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullut
Aslak Rostolta.

— Mitä se Aslak sitten...? kysyi vanha poliisi varovaisesti.

— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on —
elävä kristitty!

Miehet nauroivat.

— Se on Aslakkia! Hah, hah!

Kurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut
vaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:

— Saattaahan se Aslak sen tuntea...

— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori
sylkäistä pihautti halveksivasti.

— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen
itsekin nähdä.

— Sepä kumma! urahti setä Jussas.

— Jo vain, myönsivät miehet.

Keskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset
puoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne
uskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla
läsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.

— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas
leikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on
heti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!

— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain
kanssa, nauroi Kalttopää.

— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai
pappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha
poliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!

— Niin vain... yksi parihan se riittää, myönteli poliisi.

— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit.
Vaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli
tulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta
ja antanut pappia otsaan!

Naurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen
voimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön
pannuksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille,
se oli jäänyt siivosti taskuun.

Lukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe
lähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla
viikolla.

— Saapa nähdä, missä hinnassa ruijalainen pitää riekon tänä talvena.

— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä
lähtee päästä.

— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan,
jolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta
silloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat
muutamat talot talvessa.

Se oli eri aikaa, sedän nuoruudessa?

‒ Ju — ju, viisikymmentä vuotta sitten.

— Sepä se.

Outa-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin
viidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja
ruskeat, vilkkaat silmät.

— Jussa lähtisi kamariin. Minä toisin kahvia, kehoitti lukkarin emäntä.

— No eikö täällä saata juoda? Täällähän on muitakin.

Emäntä tarjosi kahvia ja Jussa kysäisi:

— Markkinoistako ne miehet...?

— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot
kunnossa.

— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole
käynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?

— Miksi ei.

— Sieltä on tullut monet kirjat ja kutsut, jonkavuoksi pitäisi käydä.

— Sinne tuleekin paljon väkeä, joten luulisi seuroihinkin riittävän.

— Niin vain...

— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt
piippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.

— Siinäpä se.

— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole
maallisista estettä.

— Niin vain...

Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi
muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä
ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen
tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan
jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva.
Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman
selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja
kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli
koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit,
milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen
hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään.
Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja
vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen
pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen
tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa,
huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.

— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen
veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon
muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja
kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme
veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.

— No mitä teitte mokomalle?

Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin
raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko
otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi
edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi
piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa —
jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. —
Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.

Kalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.

— Semmoista se on erämaan laki.

— Semmoista se on... Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas
loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua
piiskurille — vaivoista! Hih, hih!

— Kova mies se Joonas...

— Kova... Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi —
arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.

Miehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.

— Kuka se oli?

— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.

— Ka se, jopa arvattiinkin... Voi sitä Joonasta! On se miestä, on
totisesti!

Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin.
Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti
tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa
pahasti — noin.

Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja
luimisti kulmainsa alta.

Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista
siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä
ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin
"muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot.
Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä
milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu
nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty,
moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä
joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli
"muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut
"kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin
maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi
nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. —
Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat
vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin
vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu,
usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording,
norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin
kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin
matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa
ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa
joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan
mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä
lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen
kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan
kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut
Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli,
väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin
"herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!

Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa
luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin
taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat
miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella
Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille,
merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä
nuoruuden maailma.



IV.


Suujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin
mehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka
paikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän
ylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli
runsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan
laiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina
ulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa
niin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta
ja käheä-äänistä mekastusta.

Salkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä
tiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli
arkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan
elukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten
kirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko
ei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja
pakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.

    — Salmon Salkko,
    houkka poika,
    koko maailman houkka,
    tosi juoppo.
    Voiaa naa-naa...
    Ei oo vieläkään niin köyhä,
    kuin te toivotte...

joikkaili hän ja löi härkää hihnalla selkään.

Kyläpoliisi oli huomannut lappalaisen puuhat ja juoksi paikalle.

— Et sinä saa täällä ajaa! huusi hän ja tarttui poron sarviin.

Ajaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin
väkijoukosta.

Salkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli
itsetietoinen ilme.

Minä olen maksanut, sanoi hän nikotelleen. ‒ Viisi kruu—nua, hik...

Poliisi katseli häntä iloisena ja naurahti.

— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän.
Tuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta
ajo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!

Salkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan
väentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen
ahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä
mäellä.

    — Salmon Salkollapa on
    kaksisataa
    naarasporoa.
    Voiaa naa-naa...
    Salmon Salkon sakeapäät
    ovat jo niin päisevät,
    että, että
    voiaa naa-naa
    kunne kuullaan nulkastaneen
    koko elo ruukaltaa
    perässä...
    Voiaa naa-naa
    na-na naa

joikkasi hän ja ajeli mäkeä ylös.

Laitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa
muutaman lantalaisen kanssa.

— Hei, Aslak Rosto! huusi hän ja pysäytti poronsa.

— Tulepas tänne!

Aslak katsahti taaksensa.

— En minä nyt jouda, sanoi hän kärsimättömänä.

— Hei, tulepas vain, tahi haluatko kuulla sinne? Aslak tuli ja
tiuskaisi:

— Mitä sinulla nyt...? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen
kanssa turisemaan?

— Äläpäs, äläpäs... Vai turisemaan... mutta sinun on nyt pakko turista
— tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.

Aslak Rosto silmäili häntä tuimasti. Mitä höpiset? Sano asiasi!

— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan
"kuollut tavara"? — Se on rappeutumisen merkki.

— Mitä tarkotat?

Tarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla
varastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä
puhuttelemassa Kortsa-äijää.

— Sinun nisujauhopussisi...? Niin, sinähän sen otit?

— Baergalak!

Aslak Rosto kirosi niin että mäki kajahteli.

Salkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.

50

Hyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!

Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin
pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus,
kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua
sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä,
Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti
pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta
sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten
tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa
merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja
voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak
kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi
vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran
ilmisaanti.

Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut
oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon
pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella
valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku
tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa
alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi
ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta
siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko
Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai
rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen
ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti"
Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se
oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut
yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli
ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän
oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin
poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se
oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen
itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!

Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat
häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin
takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa
kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että
kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa
käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi,
ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut
hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt
vanhan Kortsan kosto!

Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia,
osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen
monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui
harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli
kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti
kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven
päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen
puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili
lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi
venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä
lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.

Vanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:

— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa,
eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun
Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla... Siinä
makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.

— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.

— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti
suruton... Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka
ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.

— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?

‒ Niin, heitäpä, heitä juuri... nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta
sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken
puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.

‒ Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun
kuuluu? kivahti eukko.

‒ Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet
varastettua tavaraa...

‒ Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista
parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit
viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa
kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet
aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että
hukatkin kauhistuivat.

‒ Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen
vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.

Vanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.

Aslak oli kaivanut eväänsä esillä.

— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen
äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna
ihmisten olla rauhassa.

Vanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken
aikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:

— Oletko jo ostanut jauhot?

— Olen. Aslak muikisti hermostuneesti suutaan.

— No hyvä. Saitko helpolla?

— Sain. — Hän sanoi sen melkein ärjäisten,

— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille...
Kuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi,
kuin anteeksipyytäen.

— Vai niin.

— Niin, Ylitalossa on seurat. Outa-Jussa pitää. Täälläkö hänkin on?

— Täällä tietysti... täällä missä on kansaa... kristillisyyttä
julistamassa.

— No niin, no syöhän nyt vain.

Isä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi
helposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies,
vaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen
molemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli
erotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.

Aterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt
toimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa,
ennenkuin se oli paikoillaan.

Hän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi
muiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja
lähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot
edelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen
ja poistui nopeasti.

Ei ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän
huokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja
palasi pirttiin.

Siellä heittäytyi hän penkille pitkäkseen ja vaipui pian uneen.

Kun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella
loikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.

Ei ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta
karjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.

Aslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista,
joita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän
kuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.

Hän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä
heti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään,
yltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.

— Mikä hätänä? kysyi Aslak tultuaan pihalle.

‒ Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet
muassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.

Aslak tarttui renkiään peskinkaulukseen ja kysyi hätäisenä:

— Milloin se tapahtui —?

— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala
näky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja
toinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki.
Verta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat
olivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat
hajaantuneet kaikille ilmansuunnille.

— No etkö kuullut kodalle mitään — yöllä?

— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa
huvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti,
kun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin
paljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.

Renki osoitti kuollutta poroa tikapuiden vieressä.

— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme
heti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?

— Kyllä, kun saan ajokkaan, sillä tuosta ei enää ole mihinkään.

— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla
raidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan.
Minä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.

Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se
oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä
ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.

Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen
kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä
saarnamiehen pöytää.

— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että
kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.

— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle
sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.

— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia.
joka pakoittaa minut lähtemään.

Hän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.

— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje
yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän
tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.

Vanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi
ulos.

Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään
sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:

    Ah kuinka taivaan valtakunta
    on halpa monen silmissä!...

... Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin
taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen
valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua... Ehkä sitten vanhana, niinkuin
isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli
isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio
poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja
veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin
sellainen.

Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo
toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko
ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta
heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut
taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston.
Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt!
Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei
vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.

       *       *       *       *       *

Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen
ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden
vetämään etelää kohti.

Aslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.



V.


Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä
porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä
kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa
tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön
he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa
kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat
kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa
kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla
poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden
voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään
suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät
miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä
saavuttavansa tihutyöntekijät.

Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli
ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä.
Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä
näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin
rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken
kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan
puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat
juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.

— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —
Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.

— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää
ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että
saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla
kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen
Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat
polkeneet pehmeään lumeen.

Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No
pojat! Annamme hurista taas!

Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä
kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se
teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset!
Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo
ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se
röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat,
niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä
mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä.
Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään
kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa
maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla
jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!

Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät
leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro
pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti
Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka
silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän
vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi
tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut
karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin
tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —

Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät
vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie.
Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale
kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on
noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä... Taas loivempaa
rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä
jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa,
— ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin
miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin
valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan
lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.

Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä
ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus
häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi
jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu
syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.

Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä
ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja
riisuivat poronsa.

— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut,
sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan,
se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].

Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat
matkan päämäärässä.

— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi
Piera.

— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan...

Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi
ajane... Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.

Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu
nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen
jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään
jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.

Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi
kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun
uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.

— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen
rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana
pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset
yösijoiltaan.

— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi
kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.

— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi
Piera.

— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana
Ruijaan lähtenytkään.

— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt
näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu
Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka
on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt
Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.

— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon
pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi
käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.

— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.

— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran
Pahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies... kömpelönnäköinen,
mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.
Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa...

— Mitä tuo sanoi?

— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi
ohitse.

Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat
jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he
hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle
vuomalle.

       *       *       *       *       *

Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili
Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän
välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut
mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten
kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui
sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja
käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin.
Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka.
Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva.
Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen
harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä
kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka
koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.

— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun
loitommas nuotiosta.

— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.

Salkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja
murahti:

— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin
liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän
on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien
polvilleen.

— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi
niskassamme ennen aamua.

‒ Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät
kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.

Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä
juomaan.

— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan
vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.

Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen
reunalle ja nousi suksilleen.

Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä,
viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja
suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan
joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.

— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.

— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.

— Ovatko kaivaneet?

— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia,
mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii
villimään koko elon.

— Eroamaanko pakkaa?

— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.

— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas
koira. —

— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken
päästä.

— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.

— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille
nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.

— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin
kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika
ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.

Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu,
kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.

— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia
koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut
Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö
se ollut niin?

Hän nauroi ja täytti piippunsa.

— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet
kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]

— Mitäs äiti siihen?

— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli
ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä
jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja
ajoi eteenpäin.

— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista
maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin
mikäkin — tuomari.

— Niinhän se!... Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.

— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi
parempaakin tehtävää...

Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä
harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa,
että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti
vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan
asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella
tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja
oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka
kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo
kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään
vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä
asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi
koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta.
Johan sille olisi nauranut koko maailma... Nuorinkin jo viisitoista
täyttänyt... Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä.
Ehei...

Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää
veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja
veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät
yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä,
kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta
kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia
tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin
entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja
vaaranalaisia kokemuksia.

Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan,
retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin
mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli
ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin
majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi
hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen
vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä,
kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat
laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat
konsanaan... Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään
vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli
Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun.
Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja
ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja
kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen
suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun
he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli
monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto:
Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!...

Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä
räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi
kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä
oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti
selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni
etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!"
Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri
sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt
lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan... Mutta merkillistä:
jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta...
Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei
Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä
kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten
huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan
surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen
vierestään...

Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli?
Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske.
Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei
nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin
läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä
liikahtanut... Mitä? Ammuttu?... Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli
kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän
käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta
juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt,
mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä
vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä
turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi... Iholle virtasi
jotakin lämmintä ja kosteaa... Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin
koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi
siihen liikkumattomana makaamaan.



VI.


Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen,
istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä,
Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne
kiireen kaupalla.

Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli
kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan
yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva
oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia.
Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän
margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr.
Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä
tahriintuneita valokuvia.

Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä
ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla
istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli
kahvinkeittopuuhissa.

Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei
tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja
sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn
nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia
oudonnäköisenä ja kysyi:

— Kuka sinä olet?

Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi
tyynesti:

‒ Minä olen pappi.

— Pappi —?

Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?

— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.

Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.

— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja
hymyillen lapsenomaista hymyään.

Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,

— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?

— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi
kahvikuppeja.

— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.

Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin
kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.

— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.

Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.

— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. —
Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta
en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi
meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua
hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.

Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.

Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä
ripittämään.

Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen.
Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär
auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa
vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja
ollenkaan.

Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko
ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja
katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.

Pastori kumartui hänen puoleensa.

— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.

— Ovatko ne kiinni?

Pastori nyökäytti jälleen päätään.

— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.

— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti
loppunut.

Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin
kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä
myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti
pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.

Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen
omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.

Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja
hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut
se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen
johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei
ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli
aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli
kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa.
Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli
hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli
muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan
muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin
omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset",
oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut
menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana
tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen
lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden
yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he
puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat.
"Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille
heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut
se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle
vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.

Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa
oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta.
Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen
kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset
ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti
ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe
uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi
ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he
oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon
isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me
emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut
papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he
pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen
selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin
"rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.

Siinä sitä oli oltu.

Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja
myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut,
tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä
peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.

Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin
hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka
kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.

Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän
muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan
myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä.
Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin.
Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä
ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se
väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman
kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät
he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana
todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa
mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että
kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.

Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa?
Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi
saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun
olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo
vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä
niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan?
Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli
tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston
valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston
tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He
ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak
tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli
pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut
aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei
hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston
aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen
puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu
kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja
pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa"
uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina
esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan
antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut
muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla
— hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin
monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin
vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista
suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta
voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.

Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut,
että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän
kömpi ylös reslasta.

He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.

‒ Mitä nyt? kysyi hän.

— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?

Pastori kuulosti.

Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:

    — Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo
    'vanhus' se astelee
    palkista pitkin.
    Suopunki kädessä.
    Kun tuo heitti 'vanhus',
    niin jopahan tarttui!

Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan
naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja
tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.

— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.

— Kenenkähän se mahtanee olla?

— Aslak Roston... Tunnen äänestä.

Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet
kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman
laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja
siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi.
Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.

Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi
toinen vähän jälempänä.

— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.

— Jumal' antakoon! vastasi pastori.

— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.

‒ Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?

— Jo vain!

Miehet tervehtivät toisiaan.

— Mistäpäin Rosto ajelee?

— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme
olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?

— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.

— Aa, vanhan Piritan... Joko erkani?

— Ei vielä, heikoksi jäi.

Aslak Rosto sytytti piippunsa.

— Kuka se tämä toinen?

— Etkö tunne? huusi kyytimies.

— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!

— Terve, terve!

‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —
Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.

— Onko se tien varrella?

— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.

— No sittenhän sopii.

Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot
lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti
perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin
mentiin hyvää vauhtia.



VII.


Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli
piippuansa.

Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli
sikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski
riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla.
Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan
perällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja,
kapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme
miehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja
poronvatsoja, "salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.

Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä
purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä
hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille
oli heittänyt sen.

Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin
pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.

— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka
kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.

Poika nosti pannun syrjään.

— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä
Aslakkia.

Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.

— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui
hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän
toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli
hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo... Ja sitten vielä kotona Vilggis
ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.

— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?

— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja
Ränni.

— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?

— Niin... ja Tösselin.

— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon?
Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta... saat uskoa,
Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.

— Niinpä taitaa...

— Jo vain! Muista minun sanoneen.

Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa
liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin
rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.

Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla
likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli
silmiään haukotellen pitkään.

— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.

— Onhan se.

— Löivätkö ne pahoinkin sinua?

— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.

— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.

— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä
toinnun tästä muutenkin.

— Hyvä olisi vain, poika parka.

Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen
ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.

— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. —
Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty
lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä
koirilta y.m.]

Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan
luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla
paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.

Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme
kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle
paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan
sulamaan.

Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin
pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän
tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.

— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein,
poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän
alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!... Annapa se lapa tänne...
Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä... Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia,
poikani.

Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja
heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:

‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää
minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas...
kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.

Vanhus huokasi ja jatkoi:

— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä
muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään
ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli
evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa.
Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta... tuli
sentään joku. O-hoo!

— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.

— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen... en muista
nimeä. Ja monta muuta.

— Vai oikein kauppiaan rouva?

— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen
ollut vähän ylpeänsekainen.

Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle
täyteisen kupin.

— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se
Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan
kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee... kun
nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.

Pikku-Jouni höristi korviaan.

— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?

Vanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;

— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta
samassa kodassa?

— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli
renkinä.

— Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.

— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat hämmästystä.

— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.

— Niin... mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut
teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.

— Kylläpä on sitten huono...

Pikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.

Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli
hävinnyt. Silloin lakkasi hän.

Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta
päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.

‒ Eihän vain Aslak?

‒ Tiesi jo.

Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti
tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja
naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.

‒ Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.

Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma.
Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun
sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi
suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää.
Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli
puolelta toiselle.

— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.

— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan.
Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän
selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu
kuten edellisilläkin kerroilla.

— Mikä kätesi on pilannut?

Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä
kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen
päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja
rauhoittui.

Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja
kaaristaneet irti eväslaukkunsa.

— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen
kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:

— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on
sentään vielä vieraankin vara.

Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt
puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.

Pappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden kulmakarvainsa
alta.

— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain... Ja pappi sai tulla
oikein isomman porolauman kera.

— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?

— Satakunta.

— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti paimenneta?

Aslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.

— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän
yksikantaan.

Vanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.

— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin
keitto tulelle.

Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja
huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja
vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:

— Pane kahvi myös tulelle.

Hän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.

— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli
saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä,
joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle
kuuliaiset'?

Vanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen
silmissään.

— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti pappi on
kristitty! Sehän on selvä!

— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät
ole kristityitä.

Pastori katseli hymyillen isää ja poikaa ja virkkoi viimemainitulle:

— Antaahan vanhuksen kysellä vain. Minä en sellaista pelkää.

Hän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti
perässä:

— Olitkos ne vielä oikein kristityt, kun apostoli näin kirjoittaa?

Siihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös
alkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta
Testamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan
kaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei papin
vastausta heti kuulunut.

Pastori oli huvitettu vanhuksen puhetulvasta ja lausuikin:

— Kuulee, että vanhus on perehtynyt raamattuun.

— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan kykene,
virkahti Aslak välinpitämättömästi.

Vanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi papin
huomautukseen:

— Saahan sitä lukea ja saahan sitä tietää, mutta ei se ole vielä
pääasia.

— Mikä se vanhuksen mielestä on pääasia?

‒ No että on pyhä henki.

— Niin vain... mutta onko vanhus sitten varma, että teillä se on?

— Minäkö? Olenpa tietysti, huihai!

‒ Mitenkä se vanhus on hengen saanut?

— Niin minäkö? Minä sen kyllä tiedän, mutta papinhan pitäisi myös
tietää, miten henki saadaan.

— Mitenkähän tuo mahtaisi olla?

Pastori katsahti veitikkamaisen näköisenä Aslakkiin, joka oli nostanut
padan tulelta ja kaasi parastaikaa keittoa kuppeihin.

— Vaari pääsi taas vauhtiin, ärähti hän uudelleen.

— Tietysti pappi tietää semmoiset asiat.

‒ Niin vain...

Vanhus kävi vähän neuvottomaksi, mutta jatkoi itsepintaisesti:

‒ Sanokoonpa sitten, kun tiennee.

— Eiköhän tuota saataisi... rukouksen kautta? Papilla oli suu täynnä
poronlihaa.

— Mene huukiin! Ei, hyvä mies!

— No mitenkä sitten?

— Ka, kättenpäällepanemisen kautta, tiedämmä.

— Hm.

— Niin se saadaan! innostui vanhus ja hänen kirkkaat silmänsä loistivat
itsepintaisina. — Joonas-Pieti pani kätensä minun päälleni ja todisti
synnit anteeksi... ja silloin tulin minä kristityksi ja sain pyhän
hengen. Ja niin pitäisi papillekin käydä.

— Niinpä pitäisi...

— Katso sinä... yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet
töykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:

— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi
jaksa kuulla sinun puheitasi.

Pastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta
nähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.

Aterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivän
Ruijan-raitojen kimpussa.

Pastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat
kylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän
katveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa
siellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta.
Etempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli
metsä.

Aslak purki muuatta ahkiota, kun pastori tuli hänen luoksensa.

— Ei olisi pitänyt vanhusta keskeyttää.

— Mitäpä hänen tarvitsee aina siitä uskostaan...

— No mutta jos hän nyt kerran on siinä sydämellään kiinni...

— Mitä joutavia! — Aslak teki kädellään torjuvan liikkeen.

— Kun nyt ei kuitenkaan olla oikeita kristityltä...

Hän väänsi jauhosäkin selkäänsä ja lähti sitä kantamaan luovalle:

— Pitää kantaa jauhot suojaan, puheli hän mennessään. — Niissä on
näissä Tydalin säkeissä niin ohuet kuoret...



VIII.


Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.

Sen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.

Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli
myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli
sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla
istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään.
Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut
lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään
valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt
pois.

Näin kertoi Kurun Heemi.

Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin
rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta,
alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille.
Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja
että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli
palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän
oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven
pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu
nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta
lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut
äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen,
kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak
Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se,
mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla
on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa
kahvia juodessaan.

Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei
ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä
ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto
saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli
Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy
leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista
ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli
kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti,
mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.

Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten
käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi
kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä
kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä
päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän
käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien.
Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak
pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan
läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti
liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä.
Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi
Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja
helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman
läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan
hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta
täyttyy!" pauhasi hän.

Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli
Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut
paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista
istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava
ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak
enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti
alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin
mitta, synnin mitta"... "Piru vieköön koko eukon!"

Entä pappilassa?

Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä
vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli
otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi
käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen
havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen
innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak
innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta
papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili
yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä
juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin,
kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun
jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan.
Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta
palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt
suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä
— mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja
mennyt nimismieheen.

Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta
nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus
oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli
lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle
valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut
lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun
pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut
poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia...
Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut?
Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin
piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa],
pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka
kysymykseen, että "ei, eihän niitä..." j.n.e. Se oli keventänyt hänen
mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän
unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja
papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän
jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja
porokuningas. —

Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun
entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei
saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.

Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli
keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:

— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin
poron!

— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo... Hyvä Jumala! Ampua
toisen yösijallensa!

Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä
nyt keitän? Johon mies oli vastannut:

— Pane se Aslak Roston tuoma... näytti olevan lihava. —

Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi
ruokasalissa.

— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.

— No kuka?

— Aslak Rosto.

— Aslak Rosto!

— Niin.

— No mutta voi...!

— St!

Pastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.

— Siitähän puhutaan...

— Niin... kamaloita asioita.

— Että hän olisi...

— Tappanut miehen... Kummajärven Salkon.

— Oh, hyvä Jumala!

— Sitä ei vaan hänestä uskoisi... niin rehdin ja kunnon miehen näköinen
hän on...

Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto
oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän
noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan
ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa
oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.

Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu
oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.

— Sehän on täällä nyt.

— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?

— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.

— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?

— Ei.

— Siinäpä se.

— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.

— Missä se olisi tapahtunut?

— Norjan puolella, sanotaan.

— Onko ruumista löydetty?

— Ei.

— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?

— Ei.

— Siinäpä se.

Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet
rinnalleen, sormenpäät vastakkain.

Poliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:

— Tiedän minä toisenkin uutisen.

— No?

— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.

Nimismies oli viheltänyt pitkään.

— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.

— Mutta siihenkään ei ole todistajia?

— Ei.

— Siinäpä se.

Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi
ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin"
kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut
puhumattomuudellaan häiritsijät.

Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä
oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän
alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet
olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli
tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja
joikannut:

    — Tenomuotkan nimismies
    käsirautoja takoo
    Rosto-Aslakille.
    Voiaa naa-naa...

Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut
Aslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:

    — Paisunut nepo,
    'vanhus' se astelee
    palkista pitkin
    suopunki kädessä...
    Kun heitti tuo, 'vanhus',
    niin jopahan tarttui!

Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja
keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni
ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.

Sillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.



IX


Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen,
sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen
asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni
Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista
vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma
sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum
olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää,
ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.

Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen
vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan
niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.

Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä
huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen:
Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.

Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein
säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen
lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi
mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa,
sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla.
Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu
Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät
siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin
Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia
"paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan.
Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot
joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja
oli päättänyt kostaa.

Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa.
Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle.
Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä
olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä
varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak
Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli
joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli
liiaksi naapurien merkkien kaltainen.

Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota
hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli
luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.

Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston
merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi.
Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen
tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.

— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.

Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun
suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.

— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.

Kodan edustalle ilmaantui Aslak Rosto.

— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan
renkien luo.

Mutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen
vanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti
vaaputtelemaan Aslakin jälkeen.

— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto
pyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:

— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha
merkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin,
niin kauan kuin sellaista tarvitset.

Niila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään
kiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies,
— vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia
kädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka
heitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä
muutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui,
että porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät
tahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.

Niila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän
tunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään
juoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo,
vaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa.
Niilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui
kostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi
pysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös
hänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat,
kostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo,
sekin uhoi kostoa.

Mutta miten?

Sillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti
järjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin
kulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki
mukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä
puhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta
hän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.

— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin
toiselta laidalta eloa.

— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse
tolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti
läpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen.
Hänkin oli kerinnyt.

Rengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi
luuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.

— Joko tulivat? kysyi hän ja kohottautui vähän.

— Jopa, vastasi Antras venäyttäen ja heitti suopungin kodan nurkkaan.

— Paljonko on?

— Meidän puolella on kuusitoista.

— Entä Niilan?

— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun
koiralle ja virkkoi:

— Olisivathan nuo saaneet olla... sen vertaset.

— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla
on hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä
kilosta paistit poisluettuina. —

— Niin vain... mutta kirkkohärän olisit saanut...

— Kirkkohärän... lempo, sinun kirkkohärkäsi!... Niinkuin ei olisi muita
poroja enää...

Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen
puhetuulikin oli hävinnyt.

— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.

— Mieluin...!

Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja
virkkoi tuokion mentyä:

— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle... poro kuin poro... Eikä
taida kauan viipyäkään...

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa
minun vuoroni tulla... Siltä tuntuu.

Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime
aikoina.

— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto
hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus
pitäisi tehdä.

— Oletko itse ajatellut nuorena?

Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika
tiesi, millainen hän oli ollut.

— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus
synti on... tiedän, tiedän.

— Taisit varastaa paljonkin...?

Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä
leimusivat.

— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli
entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla
olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian
myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.

Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta
halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen
hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi
vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi
antamatta.

— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja
hypähti pystyyn.

Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän
hajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.
Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski
Pieran koota elon ja ajaa laitumelle.

Piera kohotti sauvansa ja katsoi lähinnä makaavaa Rannia tuikeasti
silmiin.

— Birra! [Ympäri!] komensi hän.

Mutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten
ja luimisteli.

Mutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja
kiukkuisena kajahti komento:

— Birra, baergalak!

Koiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa
päätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita
poroja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat
liikehtiä päinvastaiseen suuntaan.

— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi Aslak
Niilalle ja lähti astumaan konttuurille.

Siellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti
kiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia.
Vastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin
rintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta
jähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi
eteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui
hänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi
isävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin
teki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä
rinnassa sojottavaa puukkoa päähän. "Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä",
kulki hänen ajatuksissaan. "Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti
kuunnella." Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja
kävi toiseen poroon käsiksi.

Niila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti
kieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä
saadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti
verenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin
viimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui
eläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin
ryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui,
korisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten
kyljelleen koipiaan sätkytellen.

Se oli vanhan Roston kirkkohärkä.

— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen
mielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.

Hän pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksia syrjään ja lisäsi:

— Pitää huolellisemmin istua päälle, ettei pääse ryöstämään irti...

Hän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin
vastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.

Pian olivat porot teurastetut, nyljetyt ja lihoiksi laitetut.

Aslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi
rengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta.
Ylihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.

Hän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja
katsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan
oli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran
oli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti
nutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut
vereen.

Mieli jonkun verran oudon tunteen vallassa ryömi hän kotaan.



X.


Aavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.

Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen
hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran
vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät
ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat
kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle.
Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen
kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs
muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin
kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille
puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat
omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?

Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?

Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän
tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen
vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan
kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat
kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.

Se on ihminen, elävä ihminen

Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii
epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se
käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi
pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste
lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen
silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies
laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan.
Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut
poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi
vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri
ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi
pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti
asettautua sitä väijymään.

Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa
pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei
viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.

Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet
toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin
parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan
kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten
jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan
pajupensaikkojen kupeita.

Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma
säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena.
Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä
parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt
vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan
paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka
pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen
rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.

Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti
saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella.
Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut
sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.

Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies
hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.

Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän
paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti.
Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin
väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui
aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia
tihutyön jälkien hävittämisessä.

Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän
haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.

Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta
kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille,
tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja.
Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista
korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan
toiseen paikkaan.

Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden
juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota.
Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan
[harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle
vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti
laittautua yöksi.

Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki
tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä.
Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli
ainakin parin penikulman päässä.

Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden
taljoista allensa ja ryhtyi syömään.

Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa
tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän
oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä
puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon,
jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle
toimittanut suuria lihalähetyksiä.

Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut
hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan
poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä
syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei
omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon
mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun
kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla
matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. —
Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin
yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä
luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä
veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli
tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin,
ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös
peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla.
Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan
pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet"
poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki
oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen
pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen
peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa,
hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan
salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot
eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä
nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak
tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu
varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan
olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki
kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin.
Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia,
mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan"
tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se
muistutti entistä peuranpyyntiä.

Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana
seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin
kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin]
ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.

Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä
tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli
onnistuttava paremmin.

Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli
lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.

Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta
tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Mutta uni ei tahtonut tulla.

Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä
ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa,
toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.

Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta,
kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti
korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta
keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo
vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän
reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä,
jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen
ääressä lepäävää miestä.

Mikäs paikka tämä olikaan?

Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen
havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.

Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän
käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi.
Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan
juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä,
jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti
hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää
tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa
säveltään.

Uskottoman tieva!

Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.

Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa
kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana.
Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista
eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut
kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen
tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!'
oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös
oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?'
'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?'
'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella
eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala
on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan
pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on
pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä
ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei
poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.'
Oli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta
[talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja
hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".

Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin
ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti
pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen
tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä
väleissä... Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi,
että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut...

Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei
tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa
ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo,
vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?

Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän
rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen
paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään... Hetkistä myöhemmin hän
nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.

Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen
viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia
jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto! Tunnetko
minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä
haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan.
Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön
aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle
ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa.
Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"

Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et
mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se!
Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen
ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi hän ja katseli
Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän
viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja
Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken
kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak
tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi
niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat
nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"

Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en
saata, en saata!" rukoili hän.

Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et
saata!" "Sepä kumma!"

Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa
vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat
arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu,
Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli
Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan:
"Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on
sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren
alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle
kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa...

Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili
hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.

Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli
sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti
helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.

Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!

Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului
yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen
se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.

‒ Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.

Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja
myrsky ryski metsässä ja tievan takana.

— Vastaa, taikka minä ammun!

Ei vastausta.

Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken
päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin:
Voi, voi!

Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak
vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra
Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.

Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan
menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi
ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla
kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi
suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään
niin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät
häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin
hätä ja tuska kurkussa.

Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen
käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni:
— Voi, voi!

Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä
kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi
viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui
yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät
täydellisesti.

Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen
vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita
ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.

Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen
vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä
vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot
olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli
heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa
hankaantumisesta — valittava ääni.

Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään.
Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että
kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.

Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma,
jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.

Aslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.

Pian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.



XI.


Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut
niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo
oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta
tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman
lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet
lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta
kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut
ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa
paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä
hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä
en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut
siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he
häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He
tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata.
Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen
laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat
usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli
saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen.
Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti,
niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan
vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin
Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin —
viinanvarkaudesta!

Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli
kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa
vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös
heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt.
Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot
olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina
ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden
jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös
Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän
kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko
kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin
hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen,
jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko
oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta
siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei
kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.

Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja
kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän
ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.

Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi
menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.

Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt
pappia noutamaan.

Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa
kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen
poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa
vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa
maannut heikkona sairaana.

Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli
ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi
käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?

Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja
laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!...
Tuleehan se kuolema... vanhalle... sehän on luonnonlaki semmoinen...
Eihän siinä mitä ihmettä... Kahdeksankymmentä vuotta äijällä
hartioilla... Omituista, että pitää aikamiehen hourata... ja vaivata
itseään vanhan akan jaarituksilla... Synnin mitta... joutavia...

— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui
sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen
nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi
yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin
päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.

Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja
häntä ahdisti. Kummajärven Salkko... Niin, niin... se olisi saanut
jäädä tekemättä. Tappaa mies... oh, se oli kamalaa!... Mutta kun oli
kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin... Viedä kokonaisia
parttioita niin usein... ja niin röyhkeästi... Sitä ei kenenkään sisu
kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen
hänen asemassaan... ampunut kuin koiran... armotta. Mutta vaikka Salkko
olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä... väliin
öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli
ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut... Ei ollut
saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.

Huh!... Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä,
odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut... ei
mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu... Mistä
lie Rauna-muori sen onkinutkin?... Synnin mitta... synnin mitta!...
Sitä se vaan hoki... joka näkemässä... akanhöperö!

— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!

Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja
lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja
pakeni kuin henkensä edestä.

Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut
kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä
niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla
lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat
mustia varjoja sen valkeaan pintaan.

Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa
tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa
metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut
joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä
tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin
tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat
jokaista pienintäkin risahdusta.

— Uuooaa!

Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen
usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon.
Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.

Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta
vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren
pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta
eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella.
Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.

Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin
riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli
liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen,
silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun
Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui
sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. —
Baergalak!

Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä
hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen
äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän
painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.

Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se
niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?

Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti
kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä
voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi
kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan
läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta
suunta ei muuttunut.

Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia
ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui.
Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä
selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko
rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat
löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi
poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.

Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä
sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan
rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.

Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia.
Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun
asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.

Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä
ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän
ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet.
Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi
pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille
ilmoittamassa hänen asiataan.

Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak
erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon
kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'

Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.

— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?

— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia
hakemaan.

— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota... sinulla on poro tietysti?

— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.
Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.

— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.

Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion
kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.

— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak
työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.

Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.

Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.



XII.


Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla
on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa.
Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa
Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea
lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin
välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.

Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle.
He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei
ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle
tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.

Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus
kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli
kirkolla.

— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen
hihnanpään Niilalle.

— Vielä, mutta kovin on huonona.

— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.

Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.

Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla
risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat
likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät
paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha,
likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.

Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja
kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin,
päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.

— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti
koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi.
Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.

— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa
kyyköttävän rengin jalkoihin.

Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.
Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.

— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän
kerkesin.

Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt
pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.

Hän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.

— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.

Tämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.

— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja
sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.

— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?

Sairas nielaisi muutaman kerran.

— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia
rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi
rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas... oi, voi!

Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi
tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja
kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli
kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset
sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän
hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.

— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi,
sanoi hän hetken päästä.

— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?

— Minä olen varastan... yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti
hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.

— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti
tunnustuksen.

— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti
päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.

Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus
oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja
katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja
tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:

— Minä olen ollut varas... alma [tosi] varas... En voi sanoa lukua...
mutta paljon niitä on... omasta ja naapuriseurakunnista... pappi
rakas..!

Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:

— Niitä on paljon, paljon... kaikenikäisiä... mutta vaatimia ja
vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle... Se elo, jonka minä...

Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa
alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin
terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle,
puoleksi tajuttomalle ilmeelle.

— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka
muistutti koiran ulinaa:

Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää
mennä... palavaan pätsiin... oi, voi!

Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.

— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti
avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.

— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa... Ajattele, koko
järven selkä täynnä... Siinä on paljon... monta tuhatta... Minun käteni
ovat veressä!

Hän ojensi käsiään pappia kohden.

Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen
äänensä soi yhä niin avuttomana.

Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui,
mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin
torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.

— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon... koko järven selkä...
verta ja suolia... oi, voi!

Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.

— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.

Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui
ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa,
kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki
näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit
olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja
peljästyneinä.

Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli
käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä
istualleen ja huusi katkonaisesti:

— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa... Ruijaan ja Lainioon... ja
Hukka-Salkolle!

Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta
samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta
vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri
kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa
ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä.
Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle.
Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt
enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä
tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne
pahimpaan...

Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo
hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!

Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt
hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.

Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton
henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin
ukonilman edellä.

Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi
piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti
äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän
kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.

— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi
niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.

Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:

— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä
kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.

Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut
synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi
hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin
epämääräisessä syvyydessä.

— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle
arkku.

Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen
kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.



XIII.


Kolme miestä ajelee pohjoista kohti.

Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä
pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden
oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen
ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat
erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat
hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.

Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi.
Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski]
alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka
on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin
rinnuksessa loistelee hopeasolki.

Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli
kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt
renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema
oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut
vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin
että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei
ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla
pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen
tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän
ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden
Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen
lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä
kihlajaisissa.

Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä.
Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka,
täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä
liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, —
oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei
Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui
siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä
kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen
pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon
eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan
oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla,
palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin.
Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka
vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli
maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein
tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.

Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista
kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja
tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä,
Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne
olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin
päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu
Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut
puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini-
ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen
voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa,
häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä
oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset.
Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän
alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha
Rosto saanut kunniallisen hautauksen.

Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni
Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut
selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi
ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli
Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta
rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo
ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan,
vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi,
jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:

    'Silmänsä pitää pestä sen,
    joka sen tytön pangoittaa...'

[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]

Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään
kepein mielin.

Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta.
Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak
oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä
olla perillä.

Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän
aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten
kuin kotona.

Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen.
Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa
musta kahvipannu lämpenemässä.

Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.

— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla
herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.

Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta
isäntäänsä.

— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset
saanut? kysyi hän sitten.

— En... muistelehan.

— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka]
niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli
moittinut, heh, heh!

Renki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.

Aslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.

— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti
se kaivelee sisua... Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon
ottanut.

Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi
sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:

— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?

— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä
leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno,
joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.

Vanhus joutui hämilleen ja virkahti:

— Mitäpä minusta... Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole,
kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.

— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo
ennestäänkin.

— Taitaapa olla.

— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.

— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa
päähän ja haukkasi.

— Ei.

— Sitä tyttöä ei taidakaan olla niin helppo pangoittaa?

— Siltä tuntuu.

Aslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan
suhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen
matkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava,
josta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää
eikä näyttänyt miehiä huomaavan.

— Siinäpä on Hukka-Salkon kunteus [neljännellä vuodella oleva poro]!

Niila kääntyi katsomaan.

— Kas vaan! Sama joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.

— Sama... Täälläpäinkö Salkko nykyään paimentaa?

— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä... oli ainakin viime viikolla. —
Jos ei lie jutamassa [muuttamassa].

Poro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja
laukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti
taas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.

Aslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta
taaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä
ajan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa
Salkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri
huultansa.

— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen
suopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!

Hänen sieramensa laajenivat ja katse oli terävä.

Niila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki
kädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan
neljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää
täysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin
terva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.

Hän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja
liikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli
kiinni etujaloista.

— On se julmettu rohkea, mutisi vanha Pieti piippuaan täyttäen.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin poro oli nyljetty ja lihoiksi lyöty.

— Tuohan sieltä ahkion keulasta säkkiä! huusi Aslak.

Niila vei säkin.

— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan
lihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä
enää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta
poroja; ei raski omiaan käyttää... Mutta olipa pappikin päässyt hänen
perilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä
tuonoin, kun tavattiin.

Aslak heitti koparat Niilalle ja jatkoi:

— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa... Joo, niin sanoi
pappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa,
mutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä
olen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku
poikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut
seurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan
kahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu
ylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin
paljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko
menon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan,
Niila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me
emme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko
Hukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei,
ripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.

Aslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan.
Aslak otti taljan ja palasi nuotiolle.

— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion
keulaan.

Miehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo
alenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.

       *       *       *       *       *

Oli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään.
Heidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan
repiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten
kiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa
ovelle ja ärjäisi: "Siit, baergalak!" tuli hiljaisuus ja koirat
ryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.

— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies,
jonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta
ryypiskelemisestä.

Sarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka
pakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle,
missä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa,
korjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.

— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään
oviaukosta.

Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden
päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.

— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.

— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.

Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa,
ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.

Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä
asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa
huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin
tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä
naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä
paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta
komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän
muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli
kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava...
ja kierosilmäinen... vaikka rikas... ehkä rikkaampi kuin Rosto.
Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona.
Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen.
Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa
kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin
sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta
kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.

Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa
liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui
sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen
ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän
ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi
yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä,
pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän
nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden
[säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet,
jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen
rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran
vaaputtelevaa.

— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään
siristäen.

— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten
pääsisi asian alkuun.

— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?

— Ainahan se joku...

Pieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin
ottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.

— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken
vaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla
vähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.

Oula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen
esitystä.

— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin... Olisihan se jo saanut ennenkin
tämän tempun... mutta se kun ei ole tullut.

Pieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat
rypyssä odotteli jatkoa.

— Ei ole tainnut olla asiasta ennemmin puhetta, mutta nythän sopisi
puhua.

Kun ei kukaan virkkanut mitään, paukautti Pieti vihdoinkin pään:

— Se tämä Aslak ottaisi akan ja pyytäisi tytärtäsi.

Se oli sanottu. Nyt sai Sarre puhua suunsa puhtaaksi.

Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis
vastaamaan:

— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä
asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa
kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti
sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää.
Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. —
Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.

Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi
hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten
ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.

— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua
vaimokseen.

Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä
ja huokasi syvään.

— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.

— En minä tiedä...

— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?

— Ei.

Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli
synkkä.

— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos
kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.

He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet.
Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi
valoisa taivas käydä pilveen.

Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa
siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä
vasten.

Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden
revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.

— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja
katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea,
mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.

— En tiedä, vastasi hän hiljaa.

— Rakastatko toista?

Anni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.

— Kyllä, kuiskasi hän.

— No miksi et ota häntä?

Anni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.

— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän
osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.

— Kuka se on?

— Sitä en saata sanoa.

— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.

— Älä kysy, en saata sanoa.

Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa,
liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin
kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun.
Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.

— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.
Hyvästi, Anni!

Aslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.

— Ei sinun silti lähteä tarvitse... Aslak katsoi häntä kummissaan.

— No mutta kun et minusta huoli?

— Enhän ole sitä sanonut. Sovi isän kanssa.

— Sinullako ei siis ole mitään vastaan?

— Ei.

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin
toista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se
oli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan
lähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa.
Anni oli suostuvainen.

Hän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun
tulosta.

— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas
ja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.

— Minun ratkaisuni on selvä: ota tyttö, kun saat. Eihän siinä enempää.

Oula Sarre nauroi ja katseli ympärilleen silmiään räpytellen.

Asia oli siis valmis. Aslak käski Niilan noutaa laukun sisään.

Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen
ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos
minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja
[solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.

Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän
surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.

Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa
viinanassakan ahkiosta.

Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri
kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin.
Annikin maistoi vähän.

— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi
annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.

Oula ryyppäsi ja irvisti.

— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos
minullakin.

Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä
houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.

Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan
valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka
vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.

Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre
oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä
kehuskelemaan.

— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo
moni vienyt, mutta ei ole annettu.

— Ei lisä luotaan lykkää. On sitä koparakarjaa minullakin.

— On, on.

— Kumma, ettet ole ennemmin nainut, Aslak?

— Ei ole sattunut sopivata.

— Mutta nyt sattui, totisesti!

Viina kulki kierrostaan ja iloisena kaikui puheenpajatus.

— Vieläkö on sama pappi teillä? kysyi Aslak.

— Ei ole. Entinen muutti pois. Uusi tuli viime jouluna.

— Minkälainen mies?

— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt.
On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia
on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission
= lähetys, tässä: pitäjämatka.]

Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin
Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi
korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että
olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous,
mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.

Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä
katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan
pastorin.

— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se
poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa
Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu... suurina lohkareina!

— Onpa se saarnamies.

— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän
hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja
mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.

Aslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.

— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat
kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin
näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät
niinkuin ei mitään.

— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies...

Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä
silloin ollut keskusteluaineista puutetta.

Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui
Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä
olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli
Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä
leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut
tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan
"myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli
opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle
vertoja veti.

Aslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.

— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin
kansakoulut minä sittenkin panisin noin!

Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin
olisi heittänyt jonkun nurin.

— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.

— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!

Koko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.

— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi
pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa
jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää
muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.

— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila!
Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat
kaupunkia katsomaan!

— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.

— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen
kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!

— Na, na, älähän niin tyrkkää... kaatuu maahan...

— Ann' kaatua! Kyllä täällä on... ja ahkiossa lisää!

— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan
vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten
ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii
lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias
enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.

— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja
sylkäisi.

— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi
ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla,
kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen
kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen
juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se
ei peloita.

— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat
juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja
punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä
sattui kulloinkin saamaan.

— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi
kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin
kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin...
vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja,
että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta
ulos.

— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.

— No miten?

— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden
joukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät
vaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.

— Eikö tarkastanut kynsiä?

— Kuka siinä kiireessä jouti.

— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei
kauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan
isäntä.

— Eihän päässytkään.

— Ei kyllä, mutta ei olisi päässyt yrittämäänkään.

— Tiesi koranuksen.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti
tiukasti yhteen:

— Kyllä minä merkin tunnen! — Et tunne!

— Baergalak! Tuon merkin minä tunnen pimeässäkin.

— Et tunne!

Ääni oli terävä ja äkäinen ja Aslak kuuli, että se oli Niila Skum.

— Sehän on Hukka-Salkon merkki, yhtyi puheeseen kolmas.

— Se on vale kuin kissa! Se on meidän isännän merkki!

Aslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa
ympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka
merkitty korva pisti esiin nuoran alta.

Hän kirosi hengessään. Olikin pitänyt jättää korva leikkaamatta!

— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja
piilotti korvan.

Rengit vetäytyivät mutisten ulommas ja Aslak ryömi takaisin kotaan.

Siellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto
höyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi
pinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä,
pienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen
voimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.

Otettiin ruokaryypyt ja käytiin käsiksi illalliseen.

Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat
keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat
olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja
viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan
lailla hiipii elon kimppuun.

Kesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:

    — Nuoruuden aikana
    käy ihminen
    iloisin mielin
    elämän tietä...

— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.

— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä
paimenessa joikkaa päivät kaiket.

Hetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:

    — Voi voi voi
    laa laa laa
    luu luu luu
    fam fam fam
    huo huo huo!...

— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.

Pojat tuntuivat olevankin laulupäällä.

    — Dat i oidnu
    silke ige golli siste.
    Dat lae nu faurro
    atte im lae oidnam
    daggar dam mailmest,
    gost laem golggam,
    imge aiggo luoppat,
    ouddalgo jamam...

    [Sitä ei näy
    silkin eikä kullan sisästä.
    Se on niin kaunis,
    etten ole nähnyt
    sellaista tässä maailmassa,
    missä olen kulkenut,
    enkä aio erota,
    ennenkuin kuolen.]

lauloi reipas, sointuva ääni.

— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selitti
Maria-emäntä.

— Kenen tyttäriä se on?

— Suntion, sen Naakeli-Salkon, joka on Lainiosta muuttanut
Äkässuvantoon.

Oula Sarre kömpi ovelle ja huusi:

— Pojat, tulkaa syömään!

Rengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat
maistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista
poskipäistä.

— Vai on se Tommallakin morsian? sanoi Aslak Rosto. — Terveheksi vain!

Hän ryyppäsi.

— Pitäähän se rengilläkin... murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.

Illallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka
tyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta
ja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä
osoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään
Sarren kodan räppänästä.



XIV.


Kirkonkylä nukkui.

Pappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet.
Alapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt
tulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta
ikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta
turinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.

Tuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään
mäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa
loikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset
kasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein
häntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen
lattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa,
mutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja
kirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin
vaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt "se kun vain" lojumaan
ovensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa
käymätalossaan.

Miehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu
maksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä
kaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.

— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä
heinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.

— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva
vanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta
kun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut,
että saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.

Hän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun
takkaan ja sylkäisi.

— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet,
kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.

— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin
seitsemän penniä.

Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä
auttamaan ja tokaisi:

— Oli sitä siinäkin...

Aslak sylkäisi pitkän syljen.

— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se
onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.

Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan
pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.

— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä
sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan:
No ei, vaikka mikä!... Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut
oikeassa. Kristittyhän se... mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään
inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.

Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen.
Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan
myöten.

— So, miehet! Siinäpä olisi.

Miehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat.
Kuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain
puhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.

Ensimäisenä kerkesi Metsu-Piera.

— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla
suutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila
sen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun
paikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se
Kolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik'
impari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin
Kiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie
ajattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan.
Mutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.

— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi
näin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat
suuhun uskottomalla papilla.

— Mainitsi se siitä kirkossakin, huomautti Kurun Heemi.

— Mitä hän sanoi?

— En niin tarkkaan muista... jotakin riettaan hengistä.

Vaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen
yksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori
mies, jolla oli lakki silmillä:

— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko
liikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin.
Liikkumaan vaan pakkaa.

Puhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin
puhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut
viitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja
toinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät
metsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan
ja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat
kastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille
kuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen.
Yksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla
takkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin
vaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa.
Hän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne
häntä enää huvittaneet.

— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti
piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme
nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri
apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan.
Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan
yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt
ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin.
Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka
itse rietas-äijä, niin yli minä tuon... Mutta arvaatte kai, että
hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain
kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei
ollut ketään.

Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa
oli jo melkein pimeä.

— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä
uteliaisuudesta ja jännityksestä.

— Tiesi jo...

— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.
Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.

Miehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.

— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko... Hukka-Salkko nimittäin...

Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan
rikkonut vaitioloa tuokioon.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa,
istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä
kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä
olikin tärkeitä kerrottavia.

Nimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli
valahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän
pysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys
oli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.

— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja
katsoen hievahtamatta Niilaa.

Tämä naurahti ja silmäsi nimismiestä kummissaan.

— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän
on niin... Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki
taljan monikin.

— Kuka esimerkiksi?

— No Proksin Antras ja Iakka.

— Kuka se Iakka on?

— No sen Turra-Lassin veli, Tomma... en minä hänen huutoaan
[sukunimeään] muista.

— Nikodemusko?

‒ Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan
lakaksi käsketään.

‒ Jaa-a. Nimismies merkitsi nimet muistiin.

— Niin, mutta nämä miehet ovat Norjassa? Niitä on vaikea saada käsiin.

— Iakka on täällä nyt. Tuli illalla Seyrisvaaran Mikkalan kanssa.

— Vai niin. Missä he täällä oleskelevat?

— Taapa-Tuomaassa.

— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän
päästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä
Tenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?

Niila pyöritteli lakkiaan ja katseli nutukkaansa kärkeä.

— Kyllähän ne jumalattomia ovat... meidän kulmalla varsinkin.

‒ Niin. Kamaloita sieltä kuuluukin. Liekö kaikissa perää?

Niila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen
arkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:

— Puhuvathan... minkä mitäkin... Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja
tuli aivan Niilan eteen.

— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja
tarkkasi Niilan kasvoja.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään,
kuinka Niila siirsi jalkaansa.

— Olen... kyllä, sanoi hän ja katsahti pelästyneenä nimismiestä.

— Mitä olet kuullut?

— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on
pitkiin aikoihin liikkunut.

— Etkö ole muuta kuullut?

Niila mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.

— Olen senkin, että hän olisi... hävinnyt.

— Millä tavalla?

— No että joku olisi hänet... surmannut.

— Etkö ole kuullut ketään epäiltävän?

— Kyllä...

— No ketä?

— Aslak Rostoa.

— Etkö sinä ole mitään huomannut?

Niila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja
samalla itsensä?

— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten
lukea hänen ajatuksensa.

Nimismies käveli muutaman askeleen edestakaisin.

— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan
puolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.

— Oltiin...

— Etkö siitä matkasta tiedä mitään kertoa?

— En muuta, kuin että meiltä oli hajonnut elo ja karannut Norjan
puolelle.

— Miten se oli hajonnut?

— Tiesi jo... Useinhan se poroelo hajoaa...

— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi
hievahtamatta Niilaa silmiin.

— Emme.

Se tuli varmasti ja vähän kuin kummeksien.

Nimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui
pohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo
aikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia
eikä hänen.

Niila nousi lähteäkseen ja jätti hyvästit.

— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi
nimismies, kun hän jo oli ovessa.

— Tietysti..

— Milloin palvelusaikasi loppuu?

— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen,
jolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.

— Hyvä. Olet siis jäävitön käräjäaikaan.

Niila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat
revontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät
ne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia
verhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä.
Mutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin
leimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti
yhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne
laajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama
yli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu
kosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin
oli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa,
monimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs
helmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin
olo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan
metallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja
avaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea,
millaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja
puristaa kruunun rauta.

Etelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes
se äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi
itsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin
aitta yön varjossa. "Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata",
mietti hän käydessään.

Kurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden
punainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi
varovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.

Miehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti
vielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti
pöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella
tikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.

Niila painautui oviloukkoon lattialle ja veti lakin silmilleen.

Samassa liikahti joku penkillä ja uninen ääni kysyi:

— Niilako se on?

Se oli Aslak Rosto.

— Joo, murahti Niila ja oli nukkuvinaan.

— Missä kävit?

— Tuolla... kievarissa.

— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä
varten hän nyt sitä kysyi?

— Kotona sanottiin olevan, vastasi hän verkalleen.

— Mahtaneeko tulla pykällykseen?

— Tiesi vain...

Olisipa Aslak tiennyt...! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa
Aslak aavistanut...! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään...

Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse
eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta
jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.

Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut
tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt
oikein vai väärin?

Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan
täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että
kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi... "Rakkari! rakkari!
rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?...
"Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän
kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin
olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen
yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.

Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja
ummisti päättävästi silmänsä.



XV.


Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli
pykällyspäivän aamu.

Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon,
raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli
noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli
aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi
piilossa vuorokaudet läpeensä.

Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon
tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä
tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto,
palkisen poroisäntä.

— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.

— Odotetaan poroisäntää. Hän lupasi lähteä yhteen matkaan.

Tuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni
kirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.

Lappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa
poroisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten
luona ja tervehti:

— Huomenta! Täälläkö ollaan jo lähdössä?

— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä,
tummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta
tehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta
luottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä
vuoksi.

Miehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi Kurun
Heemin vaimo tuvan portaille ja huusi:

— Aslak, kahvipussisi jätit! Aslak palasi takaisin.

— Vanhuusko sinulle jo tulee, kun et muista kapineitasi? nauroi eukko.

— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak
tukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.

— Taitaa olla pahan edellä...

Aslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.

Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan
kyökistä tuikki tuli.

Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie
järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.

Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän
erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki
tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus
tulla pykällykseen?

Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme.
Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli
siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku
kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen
edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.

Poliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.

— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.

— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.

— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.

— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.

— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.

Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt
jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet
jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat
naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin
saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin
porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu
lähes puoli penikulmaa.

Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä
alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden
juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki
aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti
muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien
ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun
matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin
koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana
urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.

Etupäästä rupesi kuulumaan laulua:

    — Voi kaimaa, voi kaimaa,
    kun laskee 'kuin tulisäkene'
    Salangin pienestä solasta...
    'Mikä Jumalan varjelus piti olla,
    kun ei itseänsä loukannut'

lauloi karhea ääni.

— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.

— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.

Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia
lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat
"kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.

Hetken kuluttua alkoi toinen ääni:

    — Salmon Salkollapa on
    sellainen ajokas,
    voiaa naa
    että,
    kun hän lähtee ajamaan,
    sillä on
    voiaa naa
    puol'toista säkkiä kahvia ahkiossaan
    voiaa naa
    ja se vielä juosten menee.

Se oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut
pykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.

    — On sillä pojalla
    vähän rahaakin,
    nunnuta nuu.
    On sillä
    Näkkälän aitan luhdissa
    nunnuta nuu
    kulta- ja silkkiliinat.

— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi
edessäajajalleen.

— Ei. Puolikuppinen "mikstuuraa" paremman puutteessa, niin sillä se jo
lähtee.

Joko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä
hän joikkaili edelleen:

    — 'Tuomaan vilkuna',
    naa-naa
    hän on tosi rikas vilkunoista.[1]
    naa-naa
    hänellä on
    tosi etelän vilkunoita,
    nuu-nuu
    hänellä on
    niin paljon vilkunoita,
    naa-naa
    että
    kun hän niitä ajaa,
    on hänen pakko
    naa-naa
    järveä myöten haukuttaa...

[1] "Vilkuna" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä
hyppimään tieltä syrjiin.

Joiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain
tahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä
tiellä...

Edessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs.
Näytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman
kilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin
päitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan
päästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa
piti pykällyskaarteen olla.

Aurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet
saapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja
pykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli
täynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan
ulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa
tuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin
levottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain
naske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä,
mikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin
kaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka
kilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon
hyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma
siihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä.
Poromassa "rullasi" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka
vihaisessa virran vuolteessa.

Pykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä
täällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.

Tuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo
kirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin
terveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli
kirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: "Burist, burist!"
"Terve! Jumalan terve!" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn
ja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.

Aslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä
loikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.

Aslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän
parissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa
keskustelussa Metsu-Pieran kanssa.

— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti
poliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.

— Äkässuvantolaisten? Piruko niitä ulis' tenne tuonut?

— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi
vartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.

Aslak höristi korviaan.

— Kuka se oli?

— Seyrisvaaran Mikkala.

— Seyrisvaaran —?

— Niin.

Aslak ei puhunut mitään. Tuijotti vain mietteissään tuleen.

— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten
saatuaan tulen piippuunsa.

— Hän väittää, että hänen merkkinsä olisi muutettu.

— Muutettu? Kuka sen olisi muuttanut?

— Tiesi vain...

— Na minkälainen sen merkki un?

— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta.
[Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo;
halkein = halki leikattu korvan nokka.]

— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja
sylkäisi.

Kahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin
aikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen
neljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan
poroisännän luo.

Hetkisen kuluttua tuli poroisäntä Aslakin nuotiolle.

— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän
kaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.

Tämä kavahti pystyyn.

— Vai väittää! No sehän saadaan heti selville.

— Mutta hän väittää, että niiden merkki olisi muutettu.

— Mitä se minuun kuuluu? Aslakin silmät leimusivat suuttumuksesta.

— Hän väittää, että niitä olisi sinun merkissäsi.

— Väittää! Baergalak, sehän mies väittää kohta mitä tahansa!

Aslak Rosto astui nopeasti norjalaisen luo.

— Sinäkö olet tullut tänne syyttämään minua varkaudesta?

Norjalainen mittaili tyyneenä Aslakkia katseillaan.

— Niin olen. Sinun merkissäsi on minun porojani.

— Baergalak, heittiö! Saat vastata puheestasi!

— Älä intoile! Minulla on mies mukana, joka voi sen todistaa.

— Kuka se on? Aslak Rosto katseli ympärilleen.

— Se on Iakka.

— Iakka —?

Aslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä
edellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä
pohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia
poroja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha
himo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien
muuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana
päivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran
Mikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo
kaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.

— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka
valehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja
sinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä
tarvittaisiin.

— Joo, ne vain ovat valmiit, vastasi poliisi ja nauroi.

— Onko Taapa-Tuomas saanut vetomiehiä? huusi poroisäntä.

— Kyllä niitä on.

— Mitäpä siinä sitten muuta kuin veräjät auki vaan!

Miehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän.
Pykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla
merkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro]
molemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa
veräjästä sisään.

Se tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan
suopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi
päätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta
vetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä
ulos.

— Se on Roston! huusi pykältäjä ja veti viirun Aslakin nimen alle.

— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusi
Aslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.

— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on
karva korvissa.

Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja
poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden
vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat,
hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.

— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut
nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut,
kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi
eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse.
Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava
jauhosäkki.

Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja
kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat
isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne
laudankappaleilleen.

— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan
merkitsijäin ohi.

— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.
Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.

Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa
oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki
oikealta.

— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta
onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.

— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.

Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään
epäilyttävää.

— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos
leikkaus olisi viimesyksyinen.

Suopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli
vähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.

— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi
Naakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle
haasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi
pahaenteisesti suutaan.

— Parastahan on, että annat sen heti, lausui poliisi.

— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti
viisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen
kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!

— Ei tässä nyt haasteta... Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti
poroisäntä.

— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja
työnsi syrjään Aslakin ojennetun käden.

— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa,
kievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä
en kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! —
Jopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa
varkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.

— Pidä suusi, kruunun koira! Kyllä minä tiedän, mitä puhun.

— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa
sinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi
käräjiin!

Muutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä
rähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle
haasterahaa.

— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun
on pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.

Aslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen
tällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.

Vetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa
ja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.

— Roston! huusi merkintuntija.

— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusi
Aslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.

— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — Jos
Aslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.

Aslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen
kulkua.

Vetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen.
Seyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei
yhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja
jonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi
katselemaan eväitään.

Lyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi.
Puolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen
verta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla
myyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro,
jonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat
merkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia
luettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat
hikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat
mustapintaiset kahvipannut.

— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion
ääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.

— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan
miehistä varovasti.

— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta
puolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.

— Eikö ole löytynyt koulumiehen lasten ajokasta? kysyi poliisi.

— Ei ole. Olen kulkenut yläkaarteenkin poikki ja halki, mutta ei vaan
näy.

— Missähän se on? Sehän oli hyvälahjainen poro, huomautti joku.

— Tiesi vain...

Samassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja
kehuskeli leveänä:

— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon
nyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!

— Istuhan alas, muuten palaa peskisi, varoitti poliisi.

— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös,
näetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.

Aslak heittäytyi nuotion ääreen ja joutui istumaan Salkko Hukan viereen.

— Hei, Salkko, mitä murjotat? Eikö ole puhdas omatuntosi?

— Tutkihan omaasi vain äläkä huolehdi muista.

— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät
käyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto
olisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.

Hän tuhersi tulta piippuunsa ja lallatteli juopuneen äänellä:

    — Pai-su-nut ne-po,
    van-hus se as-te-lee
    pal-kis-ta pit-kin...

— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat
lensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin
koskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän
lähempää katsella.

Poliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen
loiste, kun hän ojensi ne Aslakille.

Tämä otti ne ja katseli joka puolelta.

— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä...
tietysti... eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?

Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle
uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.

‒ Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.

— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan
kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa
eleitä.

— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että
Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs
ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin
vuoksi näitä koettelen... leikin päältä vain...

Aslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.

— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja
kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.

— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea
avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja
ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet
käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.

— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti
hiukan.

— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.

— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.

— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin
vakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä
vangitsen sinut poronvarkaudesta.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja
miehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli
käynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.

— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen
päästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on?
huudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?

— Täyttä totta. Olet varastanut Salkko Hukalta poron.

— Salkko Hukalta —? Minkä poron?

— Sen, joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.

Salkkokin oli kömpinyt pystyyn.

— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt.
Oikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.

Aslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti.
Väliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä.
Väliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat,
kun hän puri hampaitaan yhteen.

— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui
poliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.

— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia
käsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!

— Enemmän kuin tarpeeksi.

— Sano!

— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro.
Sinä lähdet meitä saattamaan.

Salkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja
vetäisi peskivyötä tiukempaan.

— Jo vain! Siihen minä olen valmis.

— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan.
Aslakista ei ole nyt ajajaksi.

— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan
päässä.

Hetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen
Aslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa
oli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.

Yhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat
pykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.



XVI.


Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin
virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä
vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski
toiss'iltaista vangitsemista.

— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran
näköinen mies.

Se oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.

— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty,
vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!

Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja
katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.

— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.

— No joo. Se on kyllä totta.

Oltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.

— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken
päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin
ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa
huudossa viime aikoina.

— Onpa tainnut.

— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena
viisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.

Papin rouva toi kahvia.

— Aina se mamma minulle kantaa, hah, hah! Johan minä join kyökissä.

— No kyllä tämä vielä menee.

— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä
kumma!

Kirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen
näköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut
pöydän päähän.

— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa
tällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma!
puheli kirkkoväärti juodessaan.

— Niin, häntä ei ole näkynytkään. Poika toikin kuulutukset.

— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on
nimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.

— Ei näy lukkariakaan, huomautti papin rouva.

— Tuossa näkyy juuri tulevan.

Samassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui
lukkari sisään.

— Huomenta! Jopa se setä Jussas on ollut aikaisin liikkeellä.

— Sepä kumma! Kellohan on kohta yksitoista, hah, hah!

— Taitaa olla sedän kello edellä?

— Älä jo! Kyllä se käy juuri auringon kanssa.

— Vai auringon kanssa.

— Ju-ju. Tarkka se on.

Papin rouva toi kahvia lukkarille.

— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä,
joka selkäkenossa poltteli piippuaan.

— 'Joka ennen ennättää, sille kakku leivotaan.' Hah, hah!

— Niin vain.

Lukkari laski kupin pöydälle ja kiitti.

— Nythän kuuluu kummempia, alotti pastori ja kääntyi lukkarin puoleen.

— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime
aikoina.

— Onpa tainnut.

— On. Hyvä vain, että joutuisivat varkaat kiinni.

— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin
ja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.

— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa
seurustella.

— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti
tyytyväisenä suutaan.

Lukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti.
Kirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.

Hetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli
kivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko
lappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi
Rauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.

— Hyvää huomenta, pappi! Jopa täyttyi Aslak Roston synnin mitta!

Rauna-muorin katse oli pistävän kirkas.

— Joo, niinhän kävi. Ei olisi uskonut...

— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän
kuin monta pitäjää yhteensä.

Pastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa
rupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.

       *       *       *       *       *

Puolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin
sisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: "Teidän pitää kuolemaan
teidän synneissänne."

Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä,
kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita
hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen
omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin
ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi
seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa
ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen.
Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan
kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros
kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä
talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän
Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy
täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa,
että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee
uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla
yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun
selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi
pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki
lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.

Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui
lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies
makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella
suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen
veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka
jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa.
Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla
koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni
mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen
asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja
nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen
pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen
piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin.
Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.

Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin
vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli
hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta:
kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi
päätään.

Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät,
ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi
pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä
oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen
vaiti oltuaan jatkoi:

— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä
todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi
tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin,
varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin
esivallankin tuomio.

"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin
surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin
"seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois
ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.

Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja
vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat
"Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja
nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin
pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä
ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.

Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan
kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman
poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro]
vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi,
niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian
taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen
nulpon... niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt
ensimäisen varastamansa vasikan.

Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista
oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän
olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon?
Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen
oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta
syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna
— poronulpon taposta!'

Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä
rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan.
Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen
katkeruutensakin.

Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli
ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se
oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että
rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin
oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan
kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt
ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa
tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli
tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat
horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut
milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen
vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata,
oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta
viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut
ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa
oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies
saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma,
että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.

Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä
kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin
korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.

Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä
hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen
vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo
vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua
olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan
nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli
onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan
jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut
kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut
hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli
ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan
oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä
varkaudesta toiseen.

Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana
ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen
saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston
iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko
Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti.
Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo,
joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut
tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten
aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt
huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet
tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut
hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten
tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut
tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän
korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli,
rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa
luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.

Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi
kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen
kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä
on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se
oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut
verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta
oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään,
että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin
vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin
kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt
toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja
hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa
jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka
tiesi?...

Aslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti
kuuloaan.

— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä,
ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.

— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä... ja
mainitsi vähän Aslakistakin.

— Vai mainitsi... Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne
isommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon
aivan tuossa paikassa.

Aslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan
täyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää,
missä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta "väärtistään".

Hän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta
vääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys
pappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin.
Olihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen
tungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak,
oli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut
kärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä
penkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä
ollut suvainnut häntä parjattavan... Ja nyt oli pappi saarnannut
hänestä... puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan... ja
katkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen
miehen kanssa kuin Aslak Roston... poronvarkaan ja heittiön!

Hän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut
väärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut,
että sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä
se olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta
turhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.

Aslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella
pappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin
oli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat
tiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin
liikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi
silmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän
oli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:

— Soh, Aslak, syömään! Me lähdemme tästä heti Laimioon.

Tunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja
kävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan
pihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että
virkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän
arvasi, että se oli pappi.

Kurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko,
kun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja
huusivat haukkumasanoja poliisille.

— Joko sai kruunun hukka kerrankin mieleisensä paistin?

— Rietas periköön sinut, nimismiehen renki!

— Kun ajaisit palatessasi kaltioon ja sinne jäisit, kirottu!

— Kaunis esivallan edustaja! Itse vanha poron varas!

Ja haukkumasanojen lomasta kuului hyvästijättöhuutoja Aslakille:

— Hyvästi, Aslak! Pian palaat takaisin!

— Aslak, hyvästi! Muista meitä!

— Aaslak, Aaas—lak! Hyy—västi!

Muutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja
kiroilivat.

Mutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli,
kuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi
sisään ja virkkoi Nikke-pojalle:

— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke,
juuri niinkuin pappi sanoi.

Ja kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia
tarkoittaen:

— Hän taitaa sittenkin olla kristitty...



XVII.


Oli jouluaattoilta.

Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat
Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta
siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja
järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä
rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana
valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto
reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi
aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven
eteläpäässä.

Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti
polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen
kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset
olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi
se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut
kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna
jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa,
mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut
tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova
miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja
haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä
pihautellen valkeaan.

Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa,
vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa,
hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi
hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä
rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.

— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria
silmäten tuimasti poikaansa.

Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun
kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen
solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta,
vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että
eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.

— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä
siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin
Turkitamvaaran väelle.

Nilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui.
Ohoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan
näköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.

Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon
tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu
valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.

Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja
ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta
siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon.
Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät
vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja
ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot
yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne
ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.

Se oli joulustaalon väkeä.

— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka
tyttönen.

— On kyllä.

— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten
kihotesssa silmiin.

— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran
kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt
lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt
ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano.
Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön
kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se
tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja
tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että
olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula
vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.

Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui
yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.

Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi
kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.

— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole
hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.

Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen
muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut
kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.

— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka
oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.

— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja
ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.

— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.

— Niin, Iakka on siellä käynyt.

— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.

Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään
näköisenä sisaruksiaan.

— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.

Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi.
Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita.
Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa
elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla
ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli
olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina
vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.

— Mutta jos Lasse pelkää?

— Eihän Lasse pelkää, jos aedne kertoo joulustaalosta?

— Eeh.

— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro
Turkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat
innostuksesta.

— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat
olivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja
niiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi
ja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos
alkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät
poronkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät
häitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa
muutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin
tuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy
hullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin
lapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.

— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo
kuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen
alle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta
itse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa,
laskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän,
niin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli
suurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä
kyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan,
missä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille
padan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi
heitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa,
staalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset
tukehtuivat.

— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen
kirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään.
Mutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua
kököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten
käsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään
ja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli
siihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein
pikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin
sanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria
keskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä
lihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että
äiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka
hän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.

Äiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja
kasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin
reiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat
aivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin
hieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.

— Pelottaako Lassea? kysyi äiti.

‒ Eh.

Pikku mies katsoi häntä ja räpäytti silmiään.

— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.

— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi
isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan
kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos,
että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä
ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman
jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle
kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää,
huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret,
elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo
oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä
päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka
oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo
myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee
saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa
erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut
varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä
ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa
vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin
ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä
takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi
myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli
jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena
maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi
hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle
suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät
lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut.
Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo
heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen,
poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle
kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä
kivet vieläkin nähtävinä.

Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä
hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä
Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla
tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa
alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on,
sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille,
jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi
ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs
pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat
syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa
kiinni.

Äiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.

— Kukahan sieltä ajaa?

Isä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.

— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.
Pikku Lasse rupesi itkemään.

— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.

— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.

Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta
saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.

— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. —
Siunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan... ja
jouluaattona?

Sillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, Aslak
Roston vaimo.

Isä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään,
joka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta
ulvahdellen tulijan ympärillä.

— Siit! ärjäsi Oula koirille ja astui naisten luo.

— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää
tytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.

Äiti Maria talutti itkevän tyttärensä kotaan.

Tämä lyykähti kiirolle oven suuhun ja painoi kädet silmilleen.

— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —
Onko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?

— On, nyyhkytti tyttö, — Aslak on... vangittu.

— No jopa nyt... Mistä syystä?

— En minä tiedä. Sanovat hänen varastaneen Hukka-Salkon| poron.

Anni pyyhiskeli silmiään ja koetti tyyntyä.

— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat
Aslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla
kulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.

— Se se luultavasti on.

— Nimismieskö vangitsi?

— Niin...

— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä
meidän "länsy" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa
lappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan
kanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin
korviinsakaan.

Oula Sarrea suututti. Joutava oli Suomen virkakunta. Sen hän oli aina
sanonut.

Mutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli
onnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että
oli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin
kosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä
komeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli
yksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä
katsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa...

Äänettömyyden vallitessa syötiin illallinen.

Kun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa
tahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa,
että staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja
sen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus
nimittänytkin Aslakkia "kaiken maailman kulkuriksi"? Olipa niinkin.
Jussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä
käynyt enonsa ja renkinsä kanssa. "Kaiken maailman kulkuri" oli
varmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona.
Ja sellaisen vei aina staalo.

Kun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja
joulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen
hauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä,
ja mahdottoman suuret silmälasit... Aslak nukkui Annin vieressä, mutta
hän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo
laskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä
joka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka
oli "kaiken maailman kulkuri". Sitten pisti hän Aslakin poveensa
ja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä
oli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui
unissaan...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Synnin mitta : Kertomus nykyaikaisesta Lapista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.