Title: Kuningattaren romaani : ynnä alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren romaani : ynnä alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia" ***


KUNINGATTAREN ROMAANI

ynnä

Alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia



Kuopiossa,
Kuopion Uusi Kirjapaino,
1897.



SISÄLLYS:

Anaski, kirj. _Kauppis-Heikki_.
Laivan kannella, kirj. _Kauppis-Heikki_.
Kummitus rukissa, kirj. _Kauppis-Heikki_.
Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä, kirj. _Otto Tuomi_.
Kuningattaren romaani, kirj. _Emil Peschkau_.



Anaski.

Kirj. _Kauppis-Helkki._


I.

Anaskin elinkeinot.

Hänen varsinaiset elinkeinonsa ovat kortista ennustaminen, onkiminen
kesällä ja viulun soittaminen. Tämä viimeksi mainittu ehkä enemmän
huvin kuin hyödyn vuoksi. Omissa puheissaan kertoo hän edullisimmaksi
elinkeinokseen huolettomain tavaran tallentamisen ja joskus ovat
muutkin tulleet havaitsemaan olevan siinä puheessa perää, vaikka ei
niin suuressa määrässä Kuin hän itse uskottelee. Ijältään on Anaski
jo vanha, ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä kulmien
varjossa. Sitä ei tapahdu koskaan, ettei hän jaksaisi hillitä itseänsä.
Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauraisivat katketakseen, istuu
Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta asiata
maailmassa. Ja että hänen elämästään ja varsinkin kertomuksistaan
löytyi joitain naurettavia paikkoja, panen tähän näytteeksi muutamia
otteita.


II.

Anaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.

Oli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain
kanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen
möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski
oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän
tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan
ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan
leikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli
herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli
kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon
miehiä.

— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen
itseänsä pöydän päässä.

— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.

— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.

Anaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli
leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.

— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.

Vieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:

— Tuolta ollaan Helsingistä.

— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.

Hän laski tuohisen pöydälle.

Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin
pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun
ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin
syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja
kysyi että mitä se ruoka maksaa.

— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti
maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski
vakavasti.

Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.

— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin
minä tuon vielä viime palaksi voitakin.

Kuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta
röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi
kumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan
puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.

— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.

— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän
kotimieheksi, kertoi Anaski.

— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?

— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen
isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun
se oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.

— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne
kipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.

— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on
maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina
täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä
isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla
aina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon
että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä
ymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka
kukkura kappoja antaa.

— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon
suurempi teille tuli.

— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen
tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja
kantaa jälestä aittaan.

— Hyvä on poikakin vaarilla.

— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.

— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin
muille?

— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä
muille kerrokaan.

— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?

— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on
heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.

— Miksikä yöllä?

— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun
yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen
sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se
suureen kokoon tee suurta lovea.

— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.

— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos
muutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin
eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin
jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.

— Niitä pitäisi neuvoa.

— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.

Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan
etsintään, taikka jatkamaan jahtia.

— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä?
arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa
ampua kuin silloin tällöin.

— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin
hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille
kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä
tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon
laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä
näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että
talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.

— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo
ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.

Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski
vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.


III.

Anaski povarina.

Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat
nyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja
etsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä
lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää
ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa,
muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöksenteli
nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun
tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään,
muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni
sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.

— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.

— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.

— No, povataanpa sitten tosia.

Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä
käsillään ei hän viitsinyt moni kertaan korttiansa sotkea, ilmankin
olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vaan nelikulmaan ja loksitteli
sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä
ne muka merkit löytyivät.

— Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut
ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä
karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.

‒ Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.

— En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit... Niin,
ja nyt taitaa olla mielessäsi semmoinen toinen koulu. Tämä valkoverinen
nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se
taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on
tässä ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni
polveke, niin täältä löytyy miltei pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin
se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä
virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.

— Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.

— No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole
hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten
itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen
parempaa.

— Ettäkö vanhaksi piijaksi.

— Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä
pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan
leipää, niin kauvan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa
viimeiseltä. Ikäsi loppuun asti pääset onnellisesti, jos vaan ei
mitään onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko
kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi eli on jo kadonnut.
Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.

Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen
pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän
siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki.
Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi
leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt,
Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt
kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla
huolissaan.

Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti
mennessään, vaan ottakoon.


IV.

Anaski jauhopuuhassa.

Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien
ruokahalua, kun muutamana iltana jauhovene tulla töllötti etelästä
päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti muutamalle
maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän
ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.

Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua
veneeseensä ja sillä jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta
ja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo
ennätti kulkea, kun vene tarttui selälle kiviseen luotoon kiinni.
Anaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli
sen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli
pitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään
keinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään
asti, jolloin varsinaiset kuljettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä
venettään katselemaan.

— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa, sanoivat miehet
vihaisesti Anaskille.

— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille.
Kaikellaisia tallukoita niitä pannaan jauholastia kulettamaan, kun
panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi
sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä,
niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.

Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan
siitä hyvästä, kun on heidän veneitään varjellut.

Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään
lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet
yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine nousuineen.

— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.

— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille.
Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi,
vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.

— Mitenkä sinä niitä jauhoja puuhasit?

Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin
tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:

— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kytkäsevät
pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole
silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että
avuksi tulisivat.

— Mistäpä ne ovat sen tietäneet ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä
se semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.

— Mikä siitä tulee, vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän
enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman
osan ikääni.

— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä,
nauroi isäntä.

— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä se tämäkään
yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön
tienestiä.

Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.

— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?

— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään...
Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen
etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.

— Mihinkäs se oli aikomus viedä?

— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.

— Entäs siitä?

— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut
lähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien
pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät
tulleet avuksi.

— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen
paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet "vanhaan
taloon" povariksi, puheli isäntä.

— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle
lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja
milläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.


V.

Potaatilla eläminen.

Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi.
Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata.
Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille
osasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin,
kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä
huvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja
muita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä
se missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.

Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski
ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi
potaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä
jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin
ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita
jaloissaan.

Jo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin
kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä,
sillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä
kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.

— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki
tahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.

Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin
kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin
eläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi
helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.

Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.

— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski
ja mökin joukot arvelivat samaa.

Hän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen
nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa
muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja
kertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.

— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.

— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan
Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.

— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.

— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui
sielläpäin, arvelivat muut.

— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne
päin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä
potaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.

— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo
Anaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.

— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä
hänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.

— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.

— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan,
pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että
millä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.


VI.

Anaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.

Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä
hän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli
palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli
uusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli
verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli
ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen
omaan tapaansa.

— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen
ikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla,
ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi
se nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä
monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan
perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen
vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja
lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan
sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla
joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta
tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään,
eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin,
niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin
ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona
kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin
että siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa
jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja
mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään.
Minä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi
ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut
kolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

       *       *       *       *       *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta
ja kysyi:

— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä
milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja
valehtelemiseen?

— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

— Milloinka tuo sattui?

— Toissa syksynä se sattui. Ahvenet olivat herenneet onkea ottamasta
ja minä makailin tuolla Haapasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä.
Siellä yksinäisyydessä, lämpöisen saunan lauteella, ajattelin että
heitän pois nuo entiset tapani ja elelen täällä erilläni muista elämäni
loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen
Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu
leipää ja lihaa. Pian minultakin loppuivat entiset eväät ja makailin
sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä.
Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin
pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä.
Sorsat vaan karnuttivat rantasilla, ja kuikka parkui selempänä. Viimein
jo potkasi ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on
kiinni ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu
sisään päästäkseen. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan
omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä
makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että
toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana
myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä
jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä
toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja
hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei
vähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt ja se on
lupautunut pystyttämään hautani päälle tuon vanhan viuluni pohjan ja
eläissäni kirjoitutan siihen sanat että

    minä vaivanen mato ja matkamies,
    vaeltanut monta vaarallista retkee ja
    odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat
valmista.

Tämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja
tehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.



Laivan kannella.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.


Höyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla
hyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin
että peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein
salmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja
kipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen
itse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi
vastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat
kapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa,
menivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan
lähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.

Vähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa
vaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun
verran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen
talonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti
ympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:

— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.

— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti.
Eikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?

— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut,
vaikka on näin pitkältä kulettuna.

— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti
Antti ivallisesti.

— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin
ostetaan olutta, sanoi Kustaa.

— En minä huoli olutta, kun ei ole jano eikä palava, selitti Antti.

— Tule sitte muuten, vai itketkö salonkimaksua, pisti Kustaa puolestaan.

— En aijo vielä yhden markan mies olla, vaan minua ei, suoraan sanoen,
huvita herrain seurassa matkustaminen.

— Ole nyt joutavata, houkutteli Kustaa, onhan ne melkein kaikki jonkun
verran tuttuja, ja sinä sitä paitsi sen verran lukenut ja tietävä, että
pystyt keskustelemaankin, jos niin tarvitaan.

— Sinä et käsitä minua, sanoi Antti. Käypäs tuohon istumaan, niin
koetan selittää.

— Saas kuulla, sanoi Kustaa ja istuutui.

— Sinä sanoit puollustukseksi herrain seurassa olemiseen meidän luvut
ja tiedot.

— Niin sanoin.

— Minkä arvon sinä luulet niiden antavan meidän luvuille ja tiedoille,
kun niillä ei ole tutkintoa suoritettuna. Tutkinnot ne tekevät ihmisen
sivistyneiden seuraan soveliaaksi.

— Sinä puhut kateudesta, mutta minäkin pidän arvostani.

— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.

— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin
ja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja
herroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei
tahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.

— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.

— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat,
että tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat
tavoitella herrain tapoja ja suosiota.

— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin
ajatelkoot, innostui Kustaa.

— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä
kannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään
mihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua
suomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden
tekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän
välistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä
meiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä
olla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen
vaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt
tästäkin sanot?

— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua.
Mutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut
tolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.

— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy
talonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja,
jotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla
juosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden
tungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta
käyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi
sopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut
tavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo
paras arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli.
Siinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu,
jolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään
ymmärrä.

— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat
sillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.

— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja
sitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla
tavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä
sillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en
paremmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se
päättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain
puheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi,
niin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo
niin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee
keskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja
kieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot
mieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa.
Kadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa
tallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo
Suomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä
lausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle
rummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun
soittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti
kumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin,
että jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa
sopivaa viskattaisiin.

— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle
asialle taidat?

— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä
raukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille
vieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä),
että jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei
toki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset
harrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin,
niin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa
viskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä
vahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi
rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi
talonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta
suuhunsa kerätä.

— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin
joutuisaan mennä.

— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä
ei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa
vereksiltä rummun soittajilta.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.

— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule
juomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.

— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.

Laiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta.
Salonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari
ilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.



Kummitus rukissa.

Kirj. _Kauppis-Heikki_.


— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois
Pekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut
kummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta
hurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo,
niin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi
puolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat
tiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara,
että se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää
rinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet
minun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat
monesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle
ihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan,
muutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin
kanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta,
sillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili
uunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin
leikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin,
ennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä
ensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan
mentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme.
Minä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja
muutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan
pihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan
nähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti
niin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut.
Kiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen.
Emäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä
siinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt
se oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä
karautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin
rapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven
avauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei
ole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt
ristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla,
pyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita
eroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin
äänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja
voivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä
ja ärjäsin että "lienet vaikka itse tulimainen p----le, vaan nyt
asetut" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt
pyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat
ympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi,
kun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet
hävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi
noutaa ruoka pöytään.

Pelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet
kauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla
kurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa
ilveitään näytellä.

"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin
lauvantai-iltoina", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.

"Kyllä se vasta joutuukin", sanoi emäntä nöyrästi, "eikä se nytkään
olisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään,
niin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita."

Isäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan
metsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi
panna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään.
Nyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä
herättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen
kontanneen naapuritaloon kylään.

Pelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin
tahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin
kompuroinut vuoteelle.

"Missä sinä olit illalla", aloin minä siltä aamusilla kysellä. "Tokko
sinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?"

"En minä tiedä", sanoi Antti, "olin kylässä."

Minä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä
kummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan
väliin.

"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?" kysyi Antti,
kun ei sattunut muita olemaan tuvassa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin kummastellen.

"Minä vaan arvaan", naurahteli Antti.

"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!" aloin minä tiukata.

"No kuulehan", sanoi Antti tullen lähemmäksi. "Elä puhu kellekään
mitään, minähän sitä pyöritin."

Minun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti
kysellä että "millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei
tuvassa näkynyt ristinsielua."

"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä
pyöritin", selitti Antti.

"Ja sinä säretit minulla rukin", kivahdin minä ja tavoitin tukasta,
vaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä
talonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.

Heitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä
kummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan,
eikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun
urhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä
niin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin
minä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin.
Antti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut
emännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan
alle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä
liikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt
tuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli
sitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut
vähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin
emäntä ja mekin toiset.

Sillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle
täytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä.
Ensi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä
arki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.

Pekan kertomuksen loppupuoli sai meidät kummituksilla nauramaan,
vaikka alkupuolta kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja ilman
selityksettä olisi jäätynä siihen varmaan uskoon, että kummitus on
pyörittänyt rukkia.



Kauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä.

Kirj. _Otto Tuomi_.


Tapansa mukaan nousi kauppaneuvos Ekbom kl. 1/2 6 aikana. Hän pukeusi
tavalliseen aamupukuunsa: vanhoihin housuihin, joiden takapuolet
olivat nahkasta, suoraan, laajaan nuttuun, jonka hihoissa oli paikat
kyynärpäissä, ja vanhoihin leveäkärkisiin kenkiin, joissa oli paksut
moninkertaiset pohjat.

Pukeutuessaan hän tavattomasti ryki, sillä hänellä oli omituinen
kiusallinen vaiva kurkussa, jolle lääkäritkään eivät olleet mitään
taitaneet. Tästä rykimisestä heräsivät aina piijat kamarissaan yhden
huoneen ja kahden seinän takana ja kiiruhtivat toimiinsa.

Pukeuduttuaan meni hän ruokasalin lävitse kyökkiin, astuen täydellä
painolla, ja yhtään varomatta löi ovet kiini jälkeensä. Kyökistä juoksi
piika piikakamariin, toisella kädellään kannattaen alushameitaan,
toisella suojellen avonaisia rintojaan. Hän oli alushameisillaan tehnyt
teekeittiöön tulen että kauppaneuvos huomaisi jo oltavan valveilla.
Muuten tuli aina kauppaneuvos kyökkiin ja sanoi:

— Tytöt, on jo aika nousta!

Kauppaneuvoksen tehdessä tämä kiertokulkunsa heräsi tavallisesti
rouvakin huoneessaan salin takana konttoorin vieressä, tai jos hän ei
ennen herännyt, niin heräsi hän nyt siitä, kun kauppaneuvos veti suurta
seinäkelloa seinän takana konttoorissa. Siellä vielä makasi Feeliks,
hänen poikansa edellisestä naimisesta. Feeliks oli tylsämielinen, ei
ollut voinut lukea ja sen tähden oli jäänyt konttoorin vahdiksi ja
asiain kävijäksi. Kauppaneuvoksen tullessa heräsi hän, käänsi päätään
ja tuijotti isäänsä kulmainsa alla kuin tuntemattomaan henkilöön,
mytistellen suutaan. Hän oli muuten kauppaneuvoksen näköinen, vaan
piirteet kasvoissaan olivat elottomat, katse tylsä. Feeliks nousi ja
alkoi pukeutua sillaikaa kun kauppaneuvos avasi konttoorin akkunan
tuulettamista varten ja tarkasti lämpömittaria ja ilmapuntaria. Talon
koira ”Morre”, joka makasi keskellä lattiata, nousi istumaan ja
unissaan haukotteli.

Kohta oli teekin valmis, jonka juotuaan hän otti turkkinutun päälleen
ja meni konttoorin läpi ulos, Morre venytellen jälessään. Konttoorissa
Feeliks veteli pitkällä luudalla lattiaa.

Kauppaneuvos teki kierroksen ympäri kartanon, tarkastellen kaikkialla.
Joka kohdasta oli hänellä muistuttamisia ja valittamista. Milloinkaan
ei tahdottu tehdä hänelle mieliksi, koskaan ei tehty niin kuin
omaa työtään, vaan niinkuin vieraan ja sillä tavalla hänet pian
hävitettäisiin, jos hän ei jaksaisi vielä tarkastaa kunkin töitä.
Osansa saivat sekä piijat että rengit, päiväläiset ja muut kasakat.

Klo 7 ajoi hän tehtailleen. Musta suuri ori kiidätti lemmon kyytiä ja
Morre laukata vunttasi rinnalla. Morre palveli ehdottomasti kuuliaisena
isäntäänsä, vaan kestään muista se ei välittänyt. Se vetelehti sekä
päivät että yöt konttoorissa, jossa se makasi Feeliksen kanssa, eikä
juuri milloinkaan muulloin liikkunut kuin minkä kauppaneuvoksen
matkassa. Häntä se seurasi kuin ajutantti kenraalinsa rinnalla,
virallisesti ja arvokkaasti, mutta sai ainoastaan harvoin käden
taputuksen.

Sillaikaa tulivat konttoristit toimeensa kl. 1/2 8. Säntilleen he
tulivat konttooriin, vaan kauppaneuvoksen poissa ollessa he vähän
laiskottelivat, laskivat leikkiä ja narrasivat Feelistä. Kun Feeliks
tuskastui, uhkasi hän aina kaivata kauppaneuvokselle.

— Mikset sinä koskaan kaipaa _isällesi?_ kysyivät toiset.

Mutta Feeliks ei sanonut koskaan syytä siihen, miksi hän isäänsä kutsui
noin arvonimeltään. Sen teki hän kai suuresta kunnioituksesta.

Kauppaneuvoksella oli suuri huoli viinan puhdistajasta. Entinen hyvä
oli kuollut ja hänen jälkeensä oli jo kolmas koetuksessa. "Jos minä en
saa parempaa puhdistajaa, saan minä lyödä rukkaset lautaan ja lähteä
keppi kädessä maantielle", ja oli hän sanonut edelliselle ja samaa hän
valitti nykyisellekin puhdistajalle.

Konttoorissa konttoristit haukottelivat ja venyttelivät kädet niskassa,
vaan kun kauppaneuvos tulista kyytiä vilahti akkunain ohi, sai jokainen
ikään kuin töykkäyksen kylkeensä, leikki taukosi ja kynät rupesivat
rapisemaan paperia vasten.

Kauppaneuvos meni kamariinsa, jossa hän selaili muistikirjaansa.
Eräässä läheisessä huoneessa lapset aterioitsivat ja tinkivät pitämään
kovaa ääntä, vaan äitinsä heitä alituiseen varoitti. Piti olla hyvin
hiljaa, kun kauppaneuvos oli kamarissaan, muuten tuli hän ovelle,
katsoi vihaisesti rouvaansa ja sanoi: — Eikö kukaan saa hillityksi
noita lapsia, että saisi olla rauhassa! Vaan kun he olivat hiljaa,
tuli kauppaneuvos aikanaan heidän luokseen, sanoi hyvän huomenen ja
mahdollisesti vähän hymyilikin lapsille. Rouva seisoi lasten takana
kuin lapsen piika, joka pelkää muistutuksia lasten hoidosta.

Rouva oli kolmen lapsen äiti. Hän oli ennen ollut kaupppaneuvoksella
"sisäneitsyenä" ja hoitanut kivuliasta rouva-vainajata, kauppaneuvoksen
edellistä vaimoa. Hän oli ollut lasten hoitajanakin, ja kohta kun
kivulias rouva oli silmänsä sulkenut, oli _hän_ lisännyt perhettä
yhdellä terveellä, reippaalla pojalla, joka oli niin kauppaneuvoksen
näköinen, ettei sitä vastaan kukaan kyennyt väittämään.

Kauppaneuvos oli arvostaan pitävä mies ja oli tottunut vastaamaan
teoistaan. Kaikkien ihmeeksi otti hän sisäpiikansa vaimokseen. Mutta
häät olivat pienet, ei niinkuin ennen. Vaan hän oli korottanut
vihityksi puolisokseen sen, jonka hän oli alentunut viettelemään, ja
tehnyt hänen lapsensa lailliseksi perillisekseen.

Oli ennen puhuttu "kauppaneuvoksen Almasta", jolla käsitettiin
kepeäkenkäistä, hauskan näköistä naista, jolla oli kylliksi ylevä
käytöstapa säästääkseen hänet renkimiehiltä ja käsityöläisiltä
kauppaneuvoksen lapsenhoitajaksi.

Tapansa mukaan pikimältään perhettään tervehdittyään meni kauppaneuvos
konttooriin.

Hänen konttoorissa ollessaan vallitsi häiritsemätön hiljaisuus. Hän
istui perimäisenä pulpettinsa takana, konttoristit kahden puolen hänen
edessään.

Hänen suora, pitkä nenänsä, korkea otsansa, johon ihmetyksestä,
odottamatonta kuullessaan tai jotakin uutta havaitessaan ilmestyi
sarja erittäin selviä ja säännöllisiä juovia, tuuheat kulmakarvat ja
suora ryhti tekivät hänet omituiseksi säntillisyyden perikuvaksi,
joka läheisiinsä ehdottomasti vaikutti. Tukkansa alkoi harmaantua
ja korvistaan pisti esiin tukku harmaita karvoja. Kun hän tähtäsi
katseensa käskynalaisiinsa, vaikutti se kuin komentosana sotamiehille:
pää pystyyn, rinta ulos ja vatsa sisään!

Konttoristit istuivat samaan tapaan suorana ja kirjoittivat samaan
tapaan hienoa ja säännöllisesti kaltevaa kuin kauppaneuvoskin. Hän
ei ollut muunlaiseen käsialaan tyytyväinen ja sen vuoksi olivat
konttoristit opetelleet kirjoittamaan sellaista. Ainoastaan "tarkka
kello", vanhin konttoristi, joka oli vanhempi kauppaneuvosta, kirjoitti
omalla tavallaan pystyä ja paksua.

Pitkäheilurisen seinäkellon käynti kuului hyvin selvästi konttoorin
äänettömyydessä. Kelloa hoiti kauppaneuvos itse. Häntä miellytti tuo
kello hairahtumattomuutensa vuoksi ja hän sanoi useasti apulaisilleen:
— Kun te olisitte kuin tuo kello! — Kello oli kuin konttoorin sieluna,
se oli tämän kauppahuoneen todellinen ilmestysmuoto. Sen pitkän
heilurin verkkasat, varmat, perin säännölliset liikkeet vaikuttivat
painavasti. Kun kello oli kerran puhdistettavana ja sen sijalla pieni
kello vilkkaasti käydä reppasi, tuntui konttoorissa oikein hauskalta.

Rouva tuli konttooriin ja kevein askelin arasti lähestyi
kauppaneuvosta. Hän sai hetkisen odottaa ennen kuin kauppaneuvos
kääntyi hänen puoleensa.

— Mitäs sinä?

— Minä pyytäisin talouteen yhden säkin vehnäjauhoja, yhden topin
sokeria ja viisi kiloa kahvia.

— Etkös sinä aivan vasta saanut niitä?

Rouva luetteli talouskirjastaan, joka oli hänellä kädessään, milloin
hän mitäkin oli saanut.

— Niin, niin — niin niin, vaan paljo sitä vaan näkyy kaikkea menevän.
Menköön Kusti antamaan.

— Kiitän pappaa! kiitti rouva nöyrällä katseella.

Konttoorissa oli niin painostavaa. Jokaisella oli kuin raskas kuorma
hartioillaan, vaikkei työn paljous heitä suinkaan rasittanut.
Konttoristit vuorotellen paperikorista rutistivat taskuunsa paperia,
ottivat avaimen ovensuunaulasta, niin että sen "ukko" kuuli ja
pujahtivat ulos, — ei kuitenkaan muuta varten kuin päästäkseen hetkeksi
vapauteen ja tupakoimaan.

Konttoorissa suoritettiin useimmat asiat kirjeellisesti, vähän siellä
ihmisiä kävi. Jos joku sattui siellä käymään, oli se konttoristeista
hyvin hauskaa konttoorin ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa.

Erään kauppaneuvoksen vuokratalon asukas, suulas leskirouva, oli
edellisenä päivänä käynyt valittamassa, että heidän ruokasalinsa sillan
alta levisi kamala haju. Sitä oli kauppaneuvos itse käynyt katsomassa,
vaan hän väitti, että piijat ovat vaan likavesiä sinne valuttaneet,
josta vähän hajua tulee, jonka vuoksi hän ei suostu siltaa auki
repimään. Sen jälkeen oli rouva omalla vastuullaan nostattanut sillan,
ja sieltäpäs löytyi rotan raato, niin kuin hän oli väittänyt. Nyt tuli
hän konttooriin perimään työstä maksua ja kertoi rotan olevan tallessa,
jos kauppaneuvos ei muuten uskonut.

Mutta kauppaneuvos ei olisi tahtonut sittekään ruveta maksamaan sillan
nostoa, vielä vähemmin lattian maaluuta, kun maalaus siltaa auki
penkoessa oli turmeltunut. Rouvan sieti soittaa suutaan hyvän aikaa ja
kuvailla asiaa monelta puolen, ennenkun kauppaneuvos suostui maksamaan
sillan noston 2 mk. Lattiaa hän ei suostunut maalauttamaan millään
ehdolla. Rouva poistui hyvin kiihottuneena.

Harvinainen hauskuus sattui tänään konttoorilla, kun kaupungissa
yleisesti tunnettu juoppo nikkari Vänskä tuli konttooriin. Kun
etehisestä kuului epävarmoja askeleita, meni nuorin konttoristeista
katsomaan ja huomattuaan hänen olevan täydessä seilissä alkoi hän
häätää häntä pois.

— Minulla on asiaa itselleen komersrootille, selitti Vänskä ylpeästi ja
tunkeutui vaan sisään. Hattu kourassa, tukka silmillä ja kasvot liassa
hän nöyrällä äänellä tervehti kauppaneuvosta.

— Mitäs asiaa? kysyi kauppaneuvos.

— Minä olen Heikki Vänskä, jos herr... herr komersrooti tuntee.

— Mitä on asiaa? kysyi kauppaneuvos ankarasti.

— Mi — nä olen kahdeksantoista vuotta herr komersrootin viinat juonut
ja monet markat siitä teille tuonut.

— Ajakaa ulos tuo mies!

— Seis, minä sanon. Minä olen saaliissa herr komersrootilta ko-korkoja
niistä viinarahoista, mitä minulta on teille tullut — en puhukaan kuin
hullut.

Vänskä tiesi sanoneensa painavan sanan ja silmät turjallaan odotti
vaikutusta.

Hetki oli jännittävä. Konttoristit pysähtyivät työssään ja innolla
odottivat, mitä tuleman piti.

Kauppaneuvoksen nenä tuhisi. Hän otti kukkaronsa ja viskasi markan
rahan Vänskän eteen pöydälle.

— Siin'on! Mene nyt pois.

— Kiitos, herr komersrooti. Markka on jo paljo rahaa, se ei tee suulle
pahaa.

— Mene nyt siivolla pois.

— Soisin, että siivolla oisin ja tämän markan kiltisti joisin. Hyvästi!

Vänskän käynnistä oli konttoristeilla ääretön riemu. Mutta he eivät
voineet siitä kuin ainoastaan sydämessään iloita, sillä kukaan ei
uskaltanut konttoorissa nauraa. Ainoastaan silmissä loisti ilo, kun
he vilkuivat toisiinsa. Mutta konttoorista päivälliselle päästyä klo
3 he kadulla päästivät sitä suuremman naurun, ja siitä riitti heille
puhumista pitkäksi aikaa.

Konttoristien mentyä istui kauppaneuvos vielä konttoorissa. Hän
tarkasteli mitä kukin oli tehnyt, sillä vieraisiin ihmisiin hän ei
paljoa luottanut.

Parhaiksi hän jouti menemään päivälliselle. Rouva ja lapset olivat
saaneet odottaa. Istuessaan pöydän päähän olivat hänen ajatuksensa
vielä kiini kauppa-asioissa ja hän teki veitsen kärellä näkymättömiä
numeroita lautasensa pohjaan.

Rouva toi kädestä vanhinta lastaan ja varovasti istuutui pöytään,
asettaen tämän lapsensa kauppaneuvoksen ja itsensä väliin. Hänellä näet
oli vaistomainen tunne siitä, että tämä lapsi, pieni sievä poika, —
muut lapset olivat tyttöjä — hänet oikeastaan liitti kauppaneuvokseen
ja oli korottanut hänen vaimokseen.

Rouva oli totuttanut pienet lapsetkin olemaan hiljaa isän
läheisyydessä, kun hänellä vaan näytti olevan jotain ajattelemista, ja
sitä hänellä olikin aina. Hän söi ahneesti, samalla kiihkeästi miettien
erästä kauppayritystä. Pöydässä ei juuri muuta puhuttu kuin minkä rouva
kysyessään: — Tahtooko pappa lisää?

Feeliks tuli pöytään tavallisesti varpaisillaan ja pelonalaisesti
pälyen, söi paljon, ei virkkanut halaistua sanaa, ja syötyään poistui
varovasti kuin varas.

Kiireesti suunsa pyyhittyään palasi kauppaneuvos konttooriin tekemään
laskujaan. —

Iltapäivällä tuli kauppaneuvoksen luo erään saksalaisen kauppahuoneen
asiamies, jonka kanssa hän oli vanha tuttava. Vieras oli hyvin
tervetullut. Kauppaneuvos vei hänet kohta saliin. Siellä rouvakin
tuli häntä tervehtimään, taluttaen pikku poikaansa rinnallaan.
Saksalainen, joka puhui vaan saksaa ja huonosti ruotsia, ei ymmärtänyt
yhtään rouvaa, joka puhui ainoastaan suomea. Kauppaneuvos jotenkin
virallisesti tulkitsi heidän keskensä muutamia sanoja, jonka jälkeen
hän yksinomaan puheli vaan vieraan kanssa. Rouva istui äänetönnä,
tehden käsityötä ja lapsi riensi kohta muihin huoneisiin.

Jonkun ajan päästä siirtyi kauppaneuvos vieraineen salista omaan
kamariinsa, jossa heidän oli mukavampi pakista, kahvia ja likööriä
juoden. Rouvasta se oli mieleen, sillä hänestä oli kumminkin ikävä
istua heidän kanssaan, kun hänelle ei mitään puhuttu eikä hänkään juuri
tohtinut sekaantua heidän puheeseensa tietäen miehensä olevan hyvin
aran häiritsemisestä. Kuitenkin hän oli muuttunut entistä iloisemmaksi
ja liikkui huoneissa tavallista reippaammin. Jopa hän hyräili jotakin
hauskaa lauluakin mennessään kyökkiin sanomaan että pitävät kahvia
varalla.

Koin kaksi tuntia oltuaan kahden kesken vieraansa kanssa, tuli
kauppaneuvos, poskipäät punottaen ja hyvän tuulen näköisenä, etsimään
rouvaansa ja lapsiaan.

— Miksi te jätätte meidät aivan yksin? Tulkaa nyt tänne tarinoimaan
meidän kanssamme.

Hän tarttui rouvaansa hyväillen vyötäisiin ja vei hänet sekä lapset
kamariinsa vieraan luo.

Nyt oli hän kuin aivan toinen mies. Hän oli vilkas ja hauska eikä muuta
tehnytkään kuin mitä rakastettavimmalla tavalla tulkitsi rouvaansa
vieraalle ja päin vastoin. Rouva myös oli muuttunut. Häntä olisi
tavallisissa oloissa luullut hiljaiseksi ja umpimieliseksi, vaan nyt
hän oli mitä puheliain ja hauskin. Lapset olivat kadottaneet ujoutensa
ja arkuutensa ja rupattelivat vapaasti; heitä myös kauppaneuvos
tulkitsi ja kertoili heistä vieraalleen. Että rouva täydellisesti voisi
olla heidän mukanaan ruvettiin nyt kauppaneuvoksen ehdotuksesta juomaan
krimiläistä viiniä, josta kauppaneuvos erittäin piti.

Oli aivan outoa tässä talossa tuollainen iloinen seura, mikä nyt oli
kauppaneuvoksen kamarissa. Sitä ei tapahtunut monta kertaa vuodessa,
mutta sitä suuriarvoisempia ne hetket rouvalle olivat. Täytyi kuukaudet
pitkät, jotka tuntuivat vuosilta, elää kuin linnassa, jonka ankaran,
umpimielisen herran edessä kaikki vapisivat, ei mitään vierailuja
kaupungilla, sillä niistä ei kauppaneuvos pitänyt; olla pelonalainen
kotivanki, jonka ilona ja huvituksena toki olivat omat lapsensa, vaan
joitten kanssa hän aniharvoin uskalsi antautua iloisiin leikkeihin
pelossa että niistä tulisi liika vallattomia, josta kauppaneuvos
ei pitänyt — tämän kaiken jälkeen tuntui rouvasta kuin juhla- ja
riemupäivältä saada olla muutama hetki vapaasti ja luonnollisesti
omassa kodissaan ja nähdä kauppaneuvosta rinnallaan hellänä, hauskana
aviomiehenä, joka hyväili häntä ja haasteli hänen kanssaan. Hän oli
siitä suuresti kiitollinen tuolle saksalaiselle vieraalle, jonka tulon
jälkeen hän jo kohta oli saanut hyviä toiveita.

Joka oli nähnyt kauppaneuvosta tavallisessa olossaan, ei olisi voinut
tuntea samaksi sitä iloista, puheliasta miestä, joka hän nyt oli.

— Minun pikku vaimoni ei ole suurta eikä rikasta sukua, kertoi hän
vieraalleen, ottaen vaimonsa käden omaansa — onpahan vaan pienen talon
tyttö maalta, mutta hän on sitä parempi minusta: hänessä ei ole oikkuja
niin kuin ensimäisessä vaimossani, vaan hän on hyvyys itse, oikea
enkeli! Milloinkaan ei ole hänessä ollut syytä, se on aina minussa,
jos joskus on väittelyä sattunut. Minä olen ollut monta kertaa paha,
alituisesti paha ja hyvin ikävä puoliso, mutta minun pikku Almani se
on sittekin aina niin kiltti ja hyvä. Hän on lahjoittanut minulle näin
kauniita lapsiakin.

Vaimonsa ja lastensa ympäröimänä ja heitä hyväillen ei voinut muuta
kuin ihailla heidän onneaan, eikä saksalainen ollenkaan uskonut hänen
puheitaan omasta pahuudestaan.

Kassööri tuli ilmoittamaan että konttoristit olivat menneet ja kysyi
pitikö hänen odottaa kauppaneuvosta kassan laskemista varten. Nyt oli
näet kuukauden viimeinen päivä, jolloin aina kassa laskettiin.

— Tulkaa tänne yhteen seuraan, lasketaan kassa sitte, sanoi
kauppaneuvos.

He viettivät koko illan hauskaa seuraa, ja kaikista hauskinna oli
kauppaneuvos.

Illallisen syötyä ja vieraan mentyä mentiin lukemaan kassaa.
Kauppaneuvos tahtoi kaikin mokomin rouvaansakin siihen toimitukseen
ja pikku Albert, joka vielä oli valveilla, tuli myös mukaan. Feeliks
makasi konttoorissa sikeässä unessa.

Kauppaneuvos keksi mielestään sievän tempun siinä, että luki rahoja
rouvansa helmaan.

— Miksi sinä Alma niin harvoin käyt täällä konttoorissa? torui hän
hellästi. Täällä on muutenkin niin ikävää ja yksitoikkoista, että olisi
hauskaa kun sinä aina kävisit täällä.

— Enhän minä tahdo tulla häiritsemään, teillä kun on täällä kaikilla
tärkeätä työtä.

— Siitä viisi! Minä olen itse niin jörö ja kylmä ja olen varmaankin
hyvin ikävä koko ympäristölleni. Mutta sinä, joka osaat olla niin
hilpeä ja viehättävä, sinun juuri pitäisi tulla aina tänne häiritsemään
meitä vähäsen. Se tekisi niin hyvää. Kyllä minä aina huomaan, kun
konttoristit joka puolen tunnin päästä ottavat paperikorista paperia
ja helistävät avainta... heillä on täällä niin ikävä, että pitää
olla jotakin huvitusta. Mutta minä en mahda sille mitään, minä olen
niin jäykkä. Minä olen myös liijan tarkka ja pikkumainen, kyllä minä
sen monta kertaa jälestä päin huomaan, mutta minä en mahda sillekään
mitään... Näin puheli hän rahoja lukiessaan, josta ei tahtonut oikeata
tolkkua tulla; hänen täytyi alottaa aina uudestaan. Viimein hän hylkäsi
koko toimituksen ja paiskasi kaikki rahat rouvansa syliin.

— Kyllä ne ovat oikein, oikeinhan ne ovat olleet aina ennenkin. — Vaan
minun mieleeni muistuu se juoppo Vänskä, joka kävi täällä päivällä.
Minä tein tyhmästi että annoin hänelle mitään; hänen vaimolleen ja
lapsilleen minun piti antaa. Lähetä sinä tämä hänen vaimolleen huomenna.

Näin sanoen antoi hän satamarkkasen rouvalleen ja kertoi sitte Vänskän
käynnistä. Hän näytti asiata ajatelleen jo ennemmin, vaikka hän vasta
nyt siitä puhui.

— Kyllähän se on surkeata, että viina tekee semmoisia raukkoja kuin
sekin Vänskä, puhui hän. Mutta ei se ole yksistään viinan syy. En
minä viinaa sitä varten valmista, että ihmiset sillä juovat itsestään
älyn ja voiman, — se on heidän oma syynsä. Minä valmistan sitä
nautintoaineeksi ja järkevästi käytettäväksi, — niin kuin kaikkea tässä
maailmassa on käytettävä järkevästi. Minkä minä taidan, että maailmassa
on niin paljo raukkoja, jotka yhdellä eli toisella tavalla syöksevät
itsensä turmioon? Mutta semmoisten onnettomia perheitä on autettava,
sillä ne ovat viattomia kärsimään. Sinä saat, Alma, etsiä muitakin
semmoisia perheitä, niin minä autan heitä. Ne olisi pantava linnaan
pakkotyöhön semmoiset miehet.

Näin hän useinkin puheli pienessä hutikassa ollessaan. Selvänä
hän oli niin kokonaan kiini kauppa-asioissaan, ettei hän joutanut
niistä puhelemaan, kun oli niin umpimielinen. Mitä hän lupasi, sen
hän myös täytti. Selvänäkin hän oli joskus ajatellut köyhäin lasten
kasvatuslaitosta, joka olisi hänen kaupunkiin perustettava, ja vaikkei
se aate ollut hänessä vielä aivan suurta valtaa saanut, oli se
kumminkin kehittymässä.

Levolle ruvetessa riisui kauppaneuvos itse Albertin ja laittoi
hänet nukkumaan. Ja hän oli niin hauskana ja sukkelana, että hänen
vaimonsa täytyi paljon nauraa. Hän oli nuortunut kolmekymmentä
vuotta ja oli kuin vasta nainut onnellinen aviomies. Vaimoltaan hän
polvillaan riisui kengät ja sukat, ja kaikilla muilla ylenmääräisillä
kohteliaisuuksillaan oli aivan tukehuttaa hänet, kun piti niin paljo
nauraa.

Jo yöpuvussaan ollen pyysi kauppaneuvos häntä vielä katsomaan lapsia.
He menivät. Kauppaneuvos ei malttanut olla toista tyttöään ottamatta
syliinsä ja suutelematta häntä, josta lapsi heräsi ja nähtyään olevansa
isänsä sylissä, isänsä, joka niin iloisena katseli häntä, rupesi lapsi
herttaisesti nauramaan ja uni karkottui häneltä kokonaan. Kauppaneuvos
pani sukat hänen jalkaansa ja vei hänet sylissään saliin, jossa he
kolmen rupesivat piilosille. Se oli lapsesta äärettömän hauskaa. Siinä
joutuivat huonekalut epäjärjestykseen, ja kaikki oli niin hauskaa,
kun he valkeissa vaatteissaan juoksentelivat. Kerran kun lapsi oli
etsimässä, löysi hän piilossa olijat sohvan takaa suutelemassa
toisiaan...

Aamulla kauppaneuvoksen jo mentyä konttooriin järjesteli rouva salissa
huonekaluja. Hän oli niin onnellinen, hän tunsi niin paljo iloa
rinnassaan. Sillä eilen oli hänellä ollut harvinainen juhlapäivä, josta
hän oli niin paljo iloa nauttinut. Samalla liiteli hänen ajatuksissaan
muistot niiltä ajoilta, jolloin kauppaneuvos häneen rakastui.
Samallaisella hauskalla tuulella oli hän aina silloinkin ollut, niin
hyvä ja rakastettava. Väliajoilla hän oli ollut hänelle kohtelias ja
huomaavainen. Silloin kun kauppaneuvos voitti hänet lupauksillaan,
silloin hän oli ottanut hänen päänsä niin sievästi käsiinsä...

Lapset tulivat hänen luokseen saliin silmät kirkkaina, ja toinen
tytöistä kysyi:

— Mamma, oliko se totta, kun yöllä oltiin täällä papan kanssa
piilosilla, vai oliko se unta?

— Totta se oli, lapseni.

— Miksi ei meitäkin herätetty! valittivat toiset pahoillaan.



Kuningattaren romaani.

Historiallinen novelli.

Kirj. _Emil Peschkau_. Suom. F.A.C.


Erään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva,
niin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään
seisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen
selitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin
totisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä
kasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan
silmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät
ja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu,
ikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat.
Huomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä
omituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar.
Vaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja
ehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten
ameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on
yllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran
aukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat
pitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät
punaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse,
ja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista
jaloista turkiksista tehty myssy.

Jos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren
kuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on
meille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.

Kristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli
1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen
seuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin "holhoojahallituksen"
turvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä.
Kasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli
vielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin
erityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle
hengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa
tahi sydäntä liikuttaa.

Hallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului
tieteelle.

Hän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat
henkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta
Euroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa
kutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri
Akseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi
kätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle "Suurelle
vaaliruhtinaalle'"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin
tuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti
juhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin,
ja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin
velvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän
toistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla
pakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan
vallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.

Kuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon
ei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin
käy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole
jättänyt koskettamatta.

       *       *       *       *       *

Eräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen
murhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.

Edellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka
"Stortorgetin" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven
luo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan
muurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja
vahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa
mustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut
kadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä
kolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle
päin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita
aatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat
auttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi
tahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman
vimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon,
sitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat
vaivoin esille puserretut sanat: "Elkää häntä uskoko — hän on minut
houkutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen
salaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi..." Lopuksi kuultiin
ainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää
retkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.

Muutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit
olivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. "Herra Galeas
Salvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari
uhkaavasti aatelismiestä.

"Taaskin muukalainen!" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu
käydä tämän kimppuun.

Vahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi
hiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.

"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont", sanoi tämä äänellä, joka
tosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. "Herra Galeas
Salviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä
hyökkäystä, sillä _hän_ se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi,
vieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti
selviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan
kaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset,
muukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä,
olenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut
suututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä
salaisuuteen tulee... no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin
salaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen
voitte uskoa."

Sitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota
taas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas,
miellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa
tuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo
terveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine
vaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat
tukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman
synkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli
perinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon
juonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät
ainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.

Surullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi,
kun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan.
Ilmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista
kiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka
hänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip,
Roche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän
voittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli
Alankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta
rikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään
köyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle
lahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa.
Pitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa
Mendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä
ajettiin maasta pois.

Ollen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja
niin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti
veti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita.
Oppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset,
Heinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset,
täyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat "pohjoismaisesta
Pallas Atheenasta" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta
kummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa
tasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont
ei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että
Ruotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin
onnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä
välinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien.
Markiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin
rakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa
kokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta
vastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten
ihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin
suosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut
maanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä
ollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa
ellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana,
tuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi
lähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas
Salviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan
jonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja,
mutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä
karkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka
siitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että
yöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen
hyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi.
Markiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara,
jota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella
siitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti
näyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt
oleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt
ketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin
kävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli
kadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää
tätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä
paitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota
kyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.

Niinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta,
jonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.

Näiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin
ne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa,
oli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan
haavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi
asia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän
kauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin
persoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että
he ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan.
Kun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä
vitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului:
mestauskuolema.

Samana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan
siitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli
ainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen
myötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman
selityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän
herttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti
hän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti
poskellekin ja suuteli sitte otsalle.

"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii," oli hänellä tapana sanoa.
Politikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren
kunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta "lapselle" taas, joka oli ainoastaan
muutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä
tunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti
hänen povessaan.

Helena ei ollut vähän kummissaan siitä, että kuningatar näytti
siveellistä tyytyväisyyttä markiisin tuomiosta. "Majesteetti", uskalsi
hän vastustaa, "jos tuo markiisi-poloinen kumminkin on syytön, jos
herra Galeas Salvius karkasikin hänen kimppuunsa.”

"Tuomio on joka tapauksessa oikea", keskeytti Kristiina tulisemmin kuin
muutoin oli hänen tapansa. "Ryöväri ei Galeas Salvius ollut, hän oli
oppinut — tosin oppinut, joka... Jos oli päälle karkaaja, silloin oli
hänellä syynsä hyökkäykseen."

"Ja mikä olisi syy ollut, Majesteetti?" kysyi Helena.

Kuningatar nauroi ylenkatseellisesti ja sanoi pilkallisesti:
"Kummallakin oli luonnollisesti rakkausjuttuja! Rakkausjuttuja ja aina
vaan rakkausjuttuja! Ikäänkuin ei olisikaan muuta parempaa tekemistä!
Nyt heillä on kumpaisellakin palkkansa ja sen ovat kumpainenkin
ansainneet."

Helena katseli salavihkaa hallitsijatartaan ja sanoi sitte arasti ja
hienolla hymyllä:

"Majesteetti on julma rakkautta kohtaan, julma ja puolueellinen.
Minkätähden olisivat runoilijat lauluissaan niin huikaisevilla väreillä
ylistäneet rakkautta korkeimmaksi maailmassa?"

"Runoilijat etsivät ainoastaan kiitollisia aineksia omituisille hengen
lahjoilleen. Ja arki-ihmisten alhaiset himot ovat luonnollisesti heille
kiitollinen aine, kuten filosoofeillekin, jotka eläimiäkin tutkivat.
Mutta minkätähden sinä niin kiivastut — olisitko...”

"En, hyvä Majesteetti — en tunne rakkautta, puolustan sitä vain, kun
Majesteetti sitä tuomitsee. Majesteettikaan sitä ei vielä tunne. Mutta
jos eräänä päivänä tulette sen tuntemaan —"

Kuningatar purskahti nauruun.

"Olet lapsi! Mutta lapsenkin pitäisi huomaaman... Missä olisikaan se
mies, joka minut rakkauteen käännyttäisi? Myöskin henkisesti korkealla
oleville miehille on rakkaus leikkiä ja nainen, joka on rakkauteen
taipuvainen, leikkikalu. Miehet tarvitsevat leikkikaluja ja meiltä
koetetaan soaista silmät, kuvitella meille jotakin löytyväksi, mitä
ei olemassa ole, siinä mielessä että olisimme taipuvaiset heitä
palvelemaan. Minä ja rakkaus! Lapsi, lapsi, mitä on mennytkään päähäsi!
Siitä voisin miltei tuntea itseni loukatuksi. Mutta puhelkaamme muista
asioista! Olen päättänyt näyttää teille, etten ole mikään hiuskarvan
halkasija ja ettei minulla ole mitään muistuttamista huvia vastaan, jos
sillä vaan tarkoitetaan jotakin järjellistä tahi edistetään korkeaa
ajatusta. Ainoastaan tarkoituksen mukaisuuden puute minua vihoittaa
sekä tavallinen huvin himoitseminen. Olen juuri lukenut neuvonantajieni
Meibomin ja Kauden kirjoitelman vanhojen kreikkalaisten soitannosta
ja tanssista, mainion teoksen, joka on minut hurmannut. Niinpä siis —
teidän pitää saaman tanssijaiset, mutta tahdomme tehdä vanhan Helleksen
eläväksi! Naude antakoon opetusta muutamille soittajille tetrachordan
käyttämisessä ja Meibom tulee tanssia johtamaan. No, lapsi, mitä sanot
sinä?"

Helena katsoi käskijäänsä, silmät selällään tuijottaen. "Meibom",
sammalsi sitte, "Meibom — tuo vanha kirjatoukka — johtaisiko tanssia?"'

Nyt näytti kuningatar todenteolla tuskastuvan. Kulmakarvansa
rypistyivät kokoon, niin että se pieni juova, joka niiden välissä jo
oli olemassa, uhkaavasti syventyi ja todenmukaisesti olisi ukonilma
lauvennut tyttörukan päälle, ellei kuningattaren käsikirjuri juuri
samassa olisi tuonut kirjettä espanjalaiselta lähettiläältä, Kuningatar
luki sen ja pudisti kummastuneena päätään. "Kirje hallitsijattarelta,
jonka kirjeen erään Brysselistä kotoisin olevan naisen on määrä
persoonallisesti toimittaa minulle — se on kummallista. Minkä näköinen
on tuo nainen?"

"Nuori ja kaunis ja hyvin murheellinen. Hän on aivan mustiin puettu."

"Viekää hänet vastaanottohuoneeseen ja sanokaa, että minulla ainoastaan
on lopetettavana eräs tieteellinen työ. Tulen häntä sitte vastaan
ottamaan."

Kirjuri kumarsi ja meni, mutta Kristiina kirjoitti vielä kaksi kirjettä
Meibomille ja Naudelle.

"Tahtoo näyttää, ettei ole utelias", ajatteli Helena de la Gardie.
"Mutta utelias hän on kumminkin — aivan niin kuin minäkin."

Viisi minuuttia myöhemmin meni kuningatar vastaanottosaliin.

       *       *       *       *       *

Kristiinan ensimäinen ajatus vieraan nähdessään oli arvostella
miespuolista sukupuolta. Että nämä herrat huomasivat kaiken
yhtä "kauniiksi", mikä vaan naisvaatteita kantoi eikä ollut
nimenomaan rumaa! Miten oli mahdollista sanoa noita vähäpätöisiä
kasvoja kauniiksi! Noita värittömiä, intohimon tahi muun taudin
syövyttämiä kasvoja, noita silmiä, jotka muistuttivat katoolilaisten
naismarttiirain kuvia! Ja kuinka vähän henkeä olikaan tuossa
hallitsijattaren lähettiläässä! Millä harhailevilla sanoilla hän ojensi
hallitsijattarensa kirjoituksen!

Kristiina otti kirjeen, mursi sinetin ja luki, sillä aikaa kuin
vieras, vieläkin kummastuksissaan tarkasteli nuoren kuningattaren
miltei miehenpuolista pukua ja sitte, ikäänkuin olisi äkkiä herännyt
unesta tahi kylmästä kosketuksesta tullut uuden ajatuksen valtoihin,
kiinnitti suuret tummat silmänsä kuumeentapaisella kiihkolla
Kristiinan piirteisiin. Tämä ei näyttänyt minkäänlaista liikutusta
ja sanoi lopulta välinpitämättömästi: "Olette siis Donna Luisa de —
de Mendez? Se tyttö, joka viekottelutti itsensä Roche Talmontilla,
samalla miehellä, joka pääkaupungissani on tehnyt itsensä syypääksi
kammottavaan rikokseen."

Donna Luisa lyyhistyi kokoon ja jotakin vihan tapaista lensi hänen
kalpeille kasvoilleen. "Majesteetti", sammalsi hän, "hänen korkeutensa,
hallitsijatar..."

"Olen lukenut hänen korkeutensa kirjeen. Herra markiisi saa siinä
hyvän todistuksen, ja sen suopeat sanat, sen melkein runollinen
kokoonpano saattavat minut siihen luuloon, että rakkaudenhistoriallanne
olette kääntänyt meidän ylhäisen sisaremme silmät samoin kuin vanhan
holhoojannekin ja kunnon isänne, jota päälle päätteeksi olette
vaivannut hänen kuolinvuoteellaankin mokomilla uskotteluilla."

Näitä sanoja kuullessaan puhkesi nuori nainen äkkiä kovaan
nyyhkytykseen ja Helena de la Gardie riensi häntä tyynnyttämään.

Kuningatar kohautti olkapäitään, mutta kovuus pakeni nyt hänen
kasvoiltaan, jotka olivat kaikkea muuta, vaan eivät tylyt, ja äänensä
kaikui nyt leppeämmin. "En tahtonut mieltänne pahoittaa", sanoi
hän. "Eihän ole kaikkien osa nähdä läpi ihmiselämän arvottomuutta
ja kohota sen yläpuolelle. Olen kirjeestä havainnut, että ansiokas
isänne on kuollut ja teille jättänyt joltisenkin omaisuuden. Ja nyt
juoksentelette te tuon markiisipoloisen jälessä, ettekä ajattele hänen
haluavan naimisiin kanssanne ainoastaan rahojenne vuoksi."

Donna Luisa, joka jälleen oli tullut tajuunsa, pudisti rajusti päätään.

"Majesteetti unhoittaa", sammalsi hän, "että hän olisi ollut valmis
lähtemään kanssani maailmalle silloinkin, kun minulla oli vähemmän kuin
hänellä."

Kuningatar kohautti taas olkapäitään.

"Silloin olitte hänen leikkikalunsa, jonka hän olisi hylännyt
kauniimman ja rikkaamman tieltä. Mutta jättäkäämme se seikka! Tuskin
onnistunee minun pelastaa teitä hullusta intohimostanne, joka näyttää
teille asiat toisenlaisessa valossa kuin ne ovat todellisuudessa,
vaikka mielelläni pelastaisinkin, kun minä niin säälin teitä. Oletteko
kuullut, että oikeus jo on julistanut tuomionsa?"

Ankara vavistus valtasi tytön olennon, hän oli pakahtumaisillaan ja
olisi nyykistynyt siihen paikkaansa, ellei hovineidin käsivarsi olisi
ottanut häntä vyötäisistä kiinni. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
riuhtasi itsensä irti ja syöksyi käsiään väännellen kuningattaren
jalkojen juureen.

"Armoa!" voihki hän, "armoa onnettomalle!"

Kristiina oli ääneti. Vasta hetkisen kuluttua sanoi hän tyynesti,
totisesti ja varmasti, mutta ilman kylmyyttä:

"Tuomarit ovat tehneet oikean tuomion, enkä tule siinä mitään
muuttamaan. Nouskaa ylös ja ajatelkaa, että mies, jonka hyväksi
puuhaatte, on murhannut ihmisen ja ajatelkaa myöskin, ettei noiden
molemman väliseen riitaan voi olla mikään muu syynä kuin taasenkin joku
rakkausjuttu."

Donna Luisa oli seurannut kehoitusta nousemalla ylös ja näytti siltä
kuin olisi hän oitis muuksi muuttunut. Ei hän enää itkenyt eikä enää
vapissut. Jotakin uhkan kaltaista oli hänen piirteissään ja kumminkin
jotakin parempaakin kuin uhkaa, hänen silmistään loisti nyt vielä
enemmän kuin ennen marttiiranaisen ylevyyttä.

"Kaikkivaltias suokoon tämän julmuuden anteeksi", sanoi hän miltei
tyynesti. "Teidän Majesteettinne ei tunne rakkautta, muutoin te
uskoisitte uskollisuuteen. Roche Talmontin markiisi on surmannut tuon
ihmisen puolustaessaan itseään. En tiedä minkätähden, mutta otan
kumminkin valalleni, ettei hän ole kestäkään toisesta naisesta pitänyt.
Onko minun sallittu tavata sulhastani?"

Kuningatar tarttui kelloon ja kutsutti yhden vahdissa olevista
upseereista luokseen.

"Saattakaa Donna Luisa de Mendez vankilaan", sanoi hän tälle. "Sanokaa
päällysmiehelle, että sallin tämän naisen puhutella Roche Talmontin
markiisia niin kauvan kuin häntä haluttaa, ilman vieraita miehiä.
Puhuttelu tapahtukoon yhdessä valtiovankien kamarissa. Ja kolmen päivän
aikana auringon noususta auringon laskuun sallin näin tapahtuvan." Sitte
osotti hän keveällä käden liikkeellä, että Donna Luisa sai mennä ja
tämä teki sanattoman kumarruksen ja seurasi upseeria.

       *       *       *       *       *

Kristiina palasi Helena de la Gardien saattamana omiin
yksityishuoneisiinsa. Hän ei virkkanut mitään, mutta kasvonsa
ilmaisivat, että henkensä oli kiihkeässä toiminnassa. Yhtäkkiä
seisattuen sanoi hän:

"Jos salaista käytävää käytämme, voimme olla vankilassa ennen donnaa."

Helena katsoi häneen kummastellen. "Mitä mielii Teidän Majesteettinne
tehdä?"

"Tahdomme tutkia rakkautta, lapsukaiseni", sanoi Kristiina
pisteliäästi. "Mutta joutuin! Voit saada vaippani. Joudu nyt!"

"Majesteetti", väitti Helena vielä kerran pelokkaasti vastaan, mutta
kuningatar loi häneen yhden noita silmäyksiä, joiden edessä miesten
moisten kuin Oxenstjernan ja Torstenssoninkin vastustus raukesi
tyhjiin. Sellaisina hetkinä muistuttivat hänen kasvojensa piirteet,
ryhtinsä, koko olentonsa niin merkillisellä tavalla hänen suurta
isäänsä, että kaikki notkistui. Oli kuin olisi Kustaa Aadolfin
lannistamaton henki yhtäkkiä ilmi eläväksi vironnut.

Kristiina kävi vaatteushuoneessaan ja otti ylleen yhden niitä
ratsastusvaippojaan, joita hän tavallisesti kantoi päällyspukunaan.
Sitte pani hän turkkimyssyn päähänsä, ja hovineitsyenkin oli
valitseminen vaippa ja myssy, ja tuskin viittä minuuttia myöhemmin
seisoi kuningatar jo vankilan päällikön edessä, joka oli joltisestakin
hämillään niin odottamattomasta vierailusta. Kuningatar toisti sen
tehtävän, jonka vähää ennen oli antanut vahtivalle upseerille, ja
kysyi sitte, olivatko valtiollisten vankien kaikki kammiot varustetut
tarkastelu-luukuilla.

Päällikön vastattua tähän kysymykseen myöntävästi, käski kuningatar
viemään Roche Talmontin parhaaseen semmoiseen kammioon ja jättämään
hänet sitte sinne kahden kesken Donna Luisan kanssa.

"Myöskin toivon", pitkitti hän, "että kaksi hyvää ateriaa ynnä viiniä
viedään heille sinne... ja nyt viekää meidät siihen loosiin, josta
käsin voimme nähdä ja kuulla kaikki, mitä kamarissa tapahtuu."

Päällikkö kumarsi äänettömänä, näytti siltä kuin ei olisi osannut mitä
sanoa. Hän johti kuningattaren pieneen huoneeseen. Helena huudahti
hämmästyksestä, kun päällikön juuri sulettua tuon ikkunattoman
huonepahaisen huomasi sen eräässä seinässä olevasta aukosta vangittujen
huoneen.

"Mutta täältä meidät huomataan, majesteetti", sanoi hän.

"Se on mahdotonta", vastasi päällikkö. "Luukut ovat niin hyvästi
salattuina seinäpeitteiden koristeisiin, että niitä tuskin mitenkään
voi nähdä. Sitäpaitsi on täällä niin hämärä ja vaikka vanki olisi
löytänytkin luukun, ei hän kumminkaan voisi mitenkään huomata, mitä
täällä tapahtuu."

Kristiina ilmaisi tyytyväisyytensä ja lähetti sitte päällikön pois.

Hiukkasen aikaa sen perästä nähtiin, miten vankihuoneen ovi avautui ja
markiisi vahtimiehen saattamana astui huoneeseen.

"Täällähän on viehättävää", sanoi Roche Talmont melkein iloisesti,
käydessään tuohon valoisaan, ystävälliseen koppiin. "Voipi nähdä
sinitaivaan, ja todellakin, puut ovat jo käyneet vihreiksi! Täällä on
minun siis asuminen — kunnes...?" Hän teki kädellään liikkeen poikki
kaulansa ja kasvonsa olivat niin rauhalliset kuin olisi kysymyksessä
ollut vain joku pila. Muutoin oli hän ainoastaan hieman muuttunut, oli
vain käynyt jonkun verran kalpeammaksi.

Vahti nyykäytti päätään ja jätti sitte huoneen. Kuultiin raskaan salvan
työntyvän ovelle mutta ainoastaan muutamia minuutteja kului kun ovi
aukeni uudestaan. Huudahdus, joka kiihdytti kuuntelijain verien juoksua
— vielä toinen — ja Donna Luisa makasi markiisin sylissä. Hetkisen
kuluttua irroitti tämä hänen käsivartensa olkapäiltään, otti hänen
kätensä omiinsa ja katsoi häneen hellästi.

"Lapsi raukka!" sanoi hän. "Oletko todellakin sinä itse? Ensin luulin
näkeväni unta."

"Isäni on kuollut, Fiilip", sammalsi tyttö, "kaikki esteet ovat
raivatut tieltä. Saavuin, muassani kirje prinsessalta kuningattarelle."

Roche Talmont puristi huulensa hampaittensa väliin ja keveä varjo
lennähti hänen kasvoilleen. Sitte veti hän vapisevaa tyttöä käsistä,
asetti hänet tuolille istumaan ja otti toisen tuolin vierelle
itselleen. Musta pitsihuivi oli valunut Donna Luisan hartioille
ja putosi nyt kokonaan maahan. Kuningatar huomasi hontelon, mutta
täydelleen kauniin vartalon. Roche Talmont silitteli hyväillen tytön
mustaa tukkaa ja vei sitte hänen kätensä huulilleen.

"Tiedät kaiken?"

Nyt virtasivat kyyneleet yhtäkkiä Donna Luisan silmistä, nyyhkyttäen
nojausi hän Roche Talmontiin, painoi päänsä hänen syliinsä ja pani
käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän otsa synkistyi. Kyynel herahti varkain hänen kasvojaan myöten
alas partaan.

"Jospa et olis minusta mitään kuullut!" sanoi hän tukahtuneella
äänellä. "Mielelläni tahtoisin kärsiä kaikki maailman kidutukset,
jos sillä voisin pelastaa sinut tästä tuskasta, rakas lapseni. Mutta
rohkaise mielesi. Kaikki ei vielä ole kadoksissa. Kuningatar voi minut
armahtaa."

Donna Luisa pudisti päätään epätoivoisesti.

"Tuosta julmasta naisesta elä mitään toivo! Olen maannut hänen
jalkojensa juuressa ja rukoillut edestäsi, mutta se oli turhaa."

Roche Talmont huokasi ja Donna Luisa nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi
tuntenut tarvetta katsoa hänen silmiinsä. Tämä nojasi hänen kasvonsa
rintaansa vastaan ja silitteli häntä, kuten lasta rauhoitetaan.
Huulillaan majaili hymyily ja äänensä kaikui jälleen varmana ja
iloisena.

"Kantakaamme tyynesti mitä osaksemme on määrätty", sanoi hän. "Rakastan
elämää ja jätän sen sitä suuremmalla kaiholla, kun olen sinut löytänyt.
Myöskin surettaa minua, kun en voi valaista tätä pimeyttä, enkä
kunniaani pelastaa. Mutta en pelkää kuolemaa, olen joka hetki valmis
ottamaan sen vastaan ja kävisin naurusuulla sen eteen, ellei minulla
olisi sinua!"

"Tulen kanssasi kuolemaan, Fiilip", kuiskasi Donna Luisa.

"Ei, ei! Se olisi rikos ja säilyttäisi raskaan taakan hartioilleni.
Ja miksikäpä kuollakaan? Kun ensimäinen tuska on ohitse, tulee niin
olemaan kuin olisin luonasi. Kuvani tulee alati sinua ympäröimään, eikä
milloinkaan tule mikään varjo, mikään sattuma lempeämme himmentämään,
mikä kyllä muutoin niin usein tapahtuu. Kuolema ei ole mikään kuolema
rakkauden edestä, Luisa, ja kuta kauvemmin elät, sitä kauvemmin elän
minäkin, sillä minun sieluni on sinun sielussasi."

Donna Luisa katsoi häneen ja kyyneleistä vielä kosteissa silmissään
välähti omituinen tuli.

"Oi Fiilippini, jos kuningatar kuulisi sinun noin puhuvan,
mahtaisikohan hän sinua silloin vielä edelleenkin pitää pahantekijänä?"

"Olen tehnyt rikoksen", vastasi Roche Talmont, "ja tuomio on tosin
ankara, mutta ei väärä. Minun olisi pitänyt ainoastaan häätää
luotani päällekarkaajani; mutta jouduin vihan vimmaan ja oitis
työnsin miekkani tuon miehen ruumiiseen. Kenties olisi kuningatar
mieluumminkin laupeuteen taipuvainen ellei tässä olisi kysymyksessä
vanhan ruotsalaisen aatelissuvun jälkeläinen. Vierasten hallitusta
ei katsota laupein silmin ja maan aatelisto on vallanhimoinen eikä
rakasta Kristiinaa, se tuskin taitaisi hänen edessään taipua, ellei hän
olisi Kustaa Aadolfia tytär. Kristiina on kylläksi järkevä, ettei tätä
myöntäisi ja jos minut tavottaa lain koko ankaruus, niin olen kukaties
ainoastaan valtioviisauden uhri."

Donna Luisa pudisti rajusti päätään.

"Olet liijan hyvä Fiilippini. Puolustat vielä tuota sydämetöntä naista.
Mutta tahdon kostaa hänelle puolestasi. Niin, elää halajan, mutta
ainoastaan pelastaakseni kunniasi, ja rangaistakseni niitä, jotka ovat
sinua vastaan rikkoneet."

Roche Talmont vei taas hänen kätensä huulilleen.

"Uskon, että kumpikin vielä tulemme elämään ja että minun kerran
onnistuu selvittää kaikki arvoitukset. Sisällinen ääni sallii minun
edelleenkin toivoa, että Kristiina minut armahtaa. Sydämetön hän ei
ole. Sitä en voi uskoa. Nainen, joka hänen tavoin harrastaa mikä on
korkeinta, ei voi olla sydämetön. Hänen on ainoastaan kiero opetus
vienyt harhaan, ympäristönsä, kunnianhimonsa olla suuren isänsä
tytär tahi mieluumminkin hänen poikansa. Tahtoo miehiä jäljitellä
eikä ole vielä havainnut, että löytyy korkeampaakin kuin miehenä
olla: olla ihmisenä! Hänellä on se himmeä tunne, että on suloista
tuntea maailmaa ja vallita ihmisiä henkisesti, mutta hän sekoittaa
tiedon ja tieteilemisen toisiinsa. Ajatus on kummallinen... olen
ainoastaan muutamia vuosia häntä vanhempi... mutta tahtoisin olla
opettajansa! Tahtoisin kulettaa hänet kirjojen keskeltä kansan keskeen,
kukkakokoelmista kukkimisaikaan, tahtoisin... hänellä olisi pitänyt
olla opettaja, joka taitaisi, mitä minä taitaisin; joka hänelle luonnon
avaisi luonnossa ja kaiken inhimillisen esille ihmisestä, mutta ei
menneisyyden tomusta eikä yksinäisten uneksijain aivoista. Luisa —
sääli on tuota kuningatarta — niin kuin on sääli niin monen monituista
maailmaan sirotettua siementä, paikan löytämätöntä, missä kukkisi ja
hedelmiä kantaisi! Kummeksit, Luisa, minun näin puhuvan? Niin, minäkin
huomaan sen kummastusta herättävän, että niin paljo voi elämältä oppia."

"Kummastelen vaan sitä," keskeytti häntä Donna Luisa, "että niin paljo
mielessäsi puolustat tuota kuningatarta. Mutta hänellä on kyllä niin
kauniit punaiset posket ja niin kauniit siniset silmät, että ainoastaan
vaikeasti voi kuvailla mielessään hänen inhottavaa luonnettaan."

Tässä silmänräpäyksessä salpa työnnettiin syrjään ja kumpanenkin
katsahti ovelle. Vahti näyttäytyi, mutta paikalla sen jälkeen tuli
sisään kaksi palvelijaa ruokakorineen ja pulloineen. Muutamissa
minuuteissa oli pöytä katettu ja sitte jätettiin pari taas kahden.

"Tämähän näyttää erittäin hauskalta", sanoi Roche Talmont leikkiä
laskien. "Pitäkäämme se ensimäisenä merkkinä siitä, että kuningatar on
kääntänyt minulle armonsa. Tule, rakkaani, sinä tarvitset vahvistusta."

Donna Luisa ei tahtonut mitään nauttia, mutta markiisi pisti hänelle
piakkoin palasen suuhun ja pian oli hän pyynnöillä ja hyväilyillä
saanut aikaan, että hän joi myöskin pienen määrän viiniä. Markiisi
näytti niin sydämellisesti pitävän hänestä huolta, ettei Donna Luisa
voinut vastustaa. Tytön silmät olivat haaveellisesti kiintyneinä
sulhonsa kasvoihin, jotka nuorteina ja rohkeina, tuskin rahtustakaan
entistään synkempinä, katselivat ulos maailmaan, ja itsensä unhottaen
kuunteli hän heidän rakkautensa ensimäisten aikojen kuvaelmia, joita
sulho osasi esille loihtea pilalla sekoitetun liikutuksen värityksellä.
Kuuliaisena söi hän, mitä tämä asetti hänen lautaselleen ja joi, niin
usein kuin sai kehoituksen lasin kilistykseen. Vähin erin saivat
kasvonsa punertamaan hieman eloisammin ja kärsimystä kokeneiden
piirteiden keskeltä loisti miltei yliluonnollinen onni. Mutta yhtäkkiä,
kun Roche Talmont oli ollut ääneti ainoastaan parin sekunnin ajan,
joutui Donna Luisa kuin kuumeen väristyksen valtaan, kalpeni ja sysäsi
pöydän niin voimakkaasti taaksepäin, että lasinsa särkyi sirpaleiksi
lattiaan; karkasi sitte, kyyneleihin puhjeten, nytkähdellen ja nyyhkien
kuin raivotar Roche Talmontiin kiinni, puristi tämän syliinsä ja painoi
hänen päänsä rintaansa vastaan.

"Tappavat sinut, Fiilippini", voihki hän, "mutta heidän on tappaminen
minutkin, kuolen kanssasi! Olen vaimosi, enkä sinua heitä, menen sinne
minne sinäkin. Ei, ei... ei vielä... elä mene vielä... jää luokseni!
Kolme päivää on hän meille lahjoittanut, vielä saamme elää, ei vielä
mitään verta, Fiilippi, hirttäjän ei ole vielä lupa tulla! Oo,
Jumalani, suutele minua, Fiilippi, suutele minua, elämmehän vielä!"

Tämä otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli häntä innokkaasti,
silitteli hyväillen hänen kulmiaan, hänen olkapäitään, veti hänet
syliinsä ja saneli lohduttavia sanoja, aivan kuin olisi sairasta lasta
tyynnytellyt. Täynnä alttiiksi antavaa hellyyttä turvautui Donna Luisa
häneen ja kuunteli häntä jälleen. Kasvonpiirteensä rauhoittuivat pian
ja saivat väsymyksen ilmeen, ikäänkuin voisi hän siten, silmät hänen
silmiinsä vaipuneina, uinahtaa hänen rinnallaan. Vihdoinkin sanoi
hän viehkeällä onnellisella äänen väreellä: "Nyt tahtoisin kuolla,
Fiilippini, tällä lailla kuolla!"

"Ei tule kuolemaan, mutta vain nukkumaan", vastasi Roche Talmont
vienosti. "Olet väsyksissä, tämä kaikki on liijaksi sinulle. Tule,
paneudu levolle!"

"Kaikki kuin tahdot, Fiilippini." Tämä otti hänet syliinsä, nosti
kuin lapsen ja kantoi sille koruttomalle vuoteelle, joka oli kamarin
yhdessä pienessä komerossa. Asetti hänet sille, kouhotteli päänaluisen
mukavaksi ja levitti sitte harmaan villapeitteen hänen jaloilleen.

Donna Luisa myhäili ja huulensa koskettivat hänen kättään.

"Istuudu viereeni, Fiilippi!" Tämä nouti tuolin, asetti sen vuoteen
viereen ja istuutui tuolille hänen sivulleen.

Tytön kädet tarttuivat Roche Tolmontin oikeaan ja tämän vasempi käsi
lepäsi hänen ohimoillaan. Väliin Roche Talmont hiljalleen hiveli
hänen mustia kutriaan ja tämä katsoi häneen lempeästi, samalla kun
silmänluomensa vaipumistaan vaipuivat umpeen.

Vihdoinkin oli Donna Luisa nukkunut. Roche Talmont ei hievahtanut,
katseensa lepäsivät nukkujassa. Mutta kasvonpiirteensä kävivät yhä
totisemmiksi ja totisemmiksi, kaikki viivat syventyivät, näytti siltä
kuin olisi hän tullut vuosia vanhemmaksi. Siten istui hän miltei
kokonaisen tunnin ja miltei kokonaisen tunnin tarkasteli kuningatar
salaisesta lymypaikastaan silmiään räpäyttämättä rauhaisaa miestä
kasvoihin.

Yhtäkkiä Donna Luisa vavahti. Pelästyneenä, ajatukset sekaisin,
katsahti hän Roche Talmontiin ja sitte ympäriinsä huoneessa. Roche
Talmont kuletti hänen kätensä melkein kunnioittavalla liikkeellä
huulilleen, ja tyttö tuli järkiinsä. Samassa hän kumminkin pelästyi
uudestaan oudosta punervasta valosta, joka tuossa tuokiossa tunkeutui
huoneeseen.

"Mitä se on?" huusi hän hypähtäen jaloilleen, "tulipaloko?"

"Aurinko laskee", vastasi puhuteltava, katsoen akkunaan päin. "Aurinko
laskee, Luisa ja meidän on toisistamme eroaminen huomiseksi."

Donna Luisa hieroi silmiään ja katsahti häneen pelokkaasti.

"Olen todellisuudessa siis nukkunut? Niin kauvan?"

"Niin, lapseni. Se oli sinulle tarpeen. Nyt on sinulla taas voimia."

Donna Luisa katsoi akkunaan päin ja Roche Talmont kuunteli ovelle päin.

"Todellakin näkyy se olevan aurinko — nyt pimenee —"

"Ja minä luulen, että tänne ollaan tulossa... Elä tervennä, Luisa...
huomiseksi..."

Samaan aikaan, kuin Donna Luisa jätti huoneen, nousi kuningatarkin
seisoalleen. Sanaakaan sanomatta poistui hän lymypaikastaan ja Helena
de la Gardie seurasi häntä. Upseeri, joka päällikön käskystä oli
käytävällä vahdissa, kuletti molemmat vankilan ja linnan salaiselle
yhdistyskäytävälle saakka. Täällä jätti hänet Kristiina ja nyt näytti
tämä itse tuntevan halua virkkamaan jotakin.

"Luulenpa niin", alkoi hän hieman kiihtyneellä äänellä, mutta
ainoastaan puoliääneen, "että tuomarit ovat tuominneet liijan
ankarasti."

"Roche Talmont ei voi rikoksen tekoon pystyä," vastasi Helena
painavasti.

"Hän kyllä puhuu mainiosti", pitkitti kuningatar. "Paljoa paremmin kuin
Vossius, joka kumminkin on kaunopuheliaisuuden tohtori."

"Onko teidän majesteettinne nyt oppinut tuntemaan rakkauden?

"Myöskin on valtiomies hänessä mennyt hukkaan. Näkyy tarkastaneen
aateliani paremmin kuin minä itse. Uskon että nuo ylpeät vallanhimoiset
kääpiöt ovat hänet tuominneet ainoastaan vierasta, tahi vielä paremmin
kuningatartaan yllättääkseen."

"Teidän majesteettinne tähtää nyt kenties kumminkin liijan loitolle."

"Rauhoitu! Tiedän ettei veljesi eivätkä muutamat muutkaan siihen
puolueeseen kuulu."

"Tuleeko teidän majesteettinne armahtamaan Roche Talmontin?"

"Olet utelias. Tulen huomenna hänen kohtalostaan päättämään."

Kuningattaren astuessa yksityishuoneidensa etukamariin, ilmoitti siellä
vahdissa seisova hovipoika, että tohtorit Meibom ja Naude olivat jo
odottamassa olleet kaksi tuntia. Majesteetti oli kutsunut heidät
saapumaan jo kl 5.

"Saavat mennä taas matkojaan", vastasi Kristiina tyytymättömästä. "En
tahdo tänään enää ketään puhutella.... Seis, vielä yksi asia! Tänään
ei ole yhteisiä päivällisiä. Katettakoon pöytä minulle itsekseni
työhuoneeseeni."

Hovipoika meni ja Helena de la Gardie tahtoi seurata kuningatarta.
Mutta tämä jätti hänet tuota hyväänsä, tavallistaan vähemmän
ystävällisesti, sanoilla: "huomiseksi, Helena!" Katosi sitte
työhuoneeseensa ja Helena vetäysikin pois pelästyneenä niistä
ajatuksista, jotka myrskyvuoksen virtauksen koko voimalla olivat
äkkiarvaamatta hänet vallanneet.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna kutsuttiin Helena tulemaan erittäin varhaisella
hetkellä kuningattaren puheille. Hän näki suureksi kummakseen
Kristiinan jo olevan täysissä tamineissa. "Vai eikö olisi ensinkään
mennyt vuoteeseenkaan?" ajatteli hän huomatessaan hallitsijattaren
joinkin määrin väsyneet kasvot.

"Helena", sanoi tämä, selaillen papereja, joilla kirjoituspöytänsä
oli peitetty, "tarvitsen apuasi. Olen rikas kuningattarena, mutta
naispuolena köyhä. Vaatesäiliössäni löytyy ainoastaan hallitsijapukuja
ja... ja arkipukuja. Tahtoisin tänään astua naispuolena esille, mutta
kumminkaan en näissä loistovaatteissa. Tahtoisitko lainata minulle
uuden vaatetuksesi — tuon punasilkkisen, jossa olit niin mieleni
mukainen? Meillähän on vartalo samaa mallia — vaatetus tulee minulle
käymään — ja luulen siinä tulevani hyvin edulliseen valoon."

"Majesteetti", sammalsi Helena, "kaikki, mitä minulla on, on
luonnollisesti hallitsijattareni omaa —"

"Kummastelet", keskeytti häntä kuningatar. "Mutta asia on sangen
yksinkertainen. Tahdon pitkittää mitä eilen olen alottanut. Tutkia
rakkautta loppuun saakka. Tuossa..." hän otti käsiinsä vihkon, joka
oli kirjoituspöydällään — "... eilen lähetti minulle rouva de Scudéry
kirjoituksensa rakkaudesta. Luin sen vielä ennen makuulle menoani.
Miten yksinkertaista se on! Luulen ettei rouva de Scudéry milloinkaan
ole muuta tehnyt kuin kirjoja kirjoitellut, ja nyt mielii rakkaudesta
kirjoittaa! Mene lapseni ja haeta puku tänne! Ja sitten — eikö niin,
olet minulle jonkunverran apuna? Tiedät, että en suvaitse kamarirouvia."

"Menen, majesteetti", sanoi Helena, joka ei enää uskaltanut tuoda
mitään vastaväitteitä.

"Niin — joutuin — ja sitte lähetä tänne joku hovipoika!"

Helena de la Gardie poistui ja kuningatar otti paperilehden, jonka jo
oli kirjoittanut täyteen, ja sulki sen sinetillä.

Sillä välin oli hovipoika tullut huoneeseen ja Kristiina antoi kirjeen
hänelle.

"Vankilan päällikölle", sanoi kuningatar. "Menet itse ja ilmoittaudut
palattuasi."

Jäätyään taas itsekseen nousi hän seisoalleen kävi akkunan luokse
ja katsoi ulos tuoreeseen viheriään kasvimaailmaan, joka iloiten
pisti päätään näkyviin mustanharmaiden muurien ja tornien keskeltä.
Lujaluontoisuuden piirre hänen vielä tyttöä osoittavissa kasvoissaan
astui nyt selvemmin näkyviin ja myöskin kulmakarvojen välinen juova.

Rintansa kohoili voimakkaammin, kasvonsa yltyivät punertamaan, noissa
ei varsin syvässä kuopassa olevissa suurissa teräksen sinisissä
silmissä kuvastui intohimoisen, tyydyttämättömään tulokseen vieneen
mietiskelyn leima. Moisessa mielen murteessa oli hän Helenan palatessa
takaisin, ja kuningattaren mielentila näytti yhä kiihottuvan sill'aikaa
kun pukua levitettiin hänen eteensä. Vetäysiin sitten pukuhuoneeseensa
ja Helenan oli odottaminen jotensakin kauvan, ennenkuin Kristiina
ilmestyi jälleen.

"Tämä on tapahtunut omin neuvoin", sanoi hän hymyhuulin. "Vai onko
sinulla vielä mitä muistuttamista?"

"Majesteetti on ihmeen kaunis", vastasi Helena todellisesti
haltioissaan, kulkien kehässä ympäri hallitsijattarensa ja tätä joka
suunnalta tähystellen.

Tuon damastintapaan kudotun silkin himmennetty ja kumminkin väkevä
puna vaatetti kuningatarta erinomaisesti. Terveen hiviönsä täytyi
ehdottomasti herättää ajatuksen "maidosta ja verestä" ja kellertävä
tukkansa, josta ainoastaan yksi hohtokivitähti säihkyi, vaikutti nyt
entistään vielä valtaavammin ja jalosti selkeää, vapaata otsaansa
luonnollisen kruunun tavalla. Silloisen ajan tavan mukaan oli puku
avonainen olkapäihin saakka ja hartiot kohosivat heloittavina niistä
kultalangoilla kudotuista pitseistä, joilla nyöriliivin muotoinen
miehusta sekä sen pullottavat hihat olivat reunustetut. Samaan tapaan
oli myöskin koristettu hänen lantioista jonkun verran leviävä, mutta
muutoin suorana alaspäin laskeuva takkinsa, jonka pitkien liepeiden
vaikutuksesta Kristiina näytti kookkaammalta kuin olikaan.

Mutta mikä kenties vielä enemmän kuin vaatetus enensi hänen kauneuttaan
oli se hämillään olo, jota hän tunsi.

Kun hovineitsyt vielä oli taideasua viimeisen kerran viimeistellyt,
palasi hovipoikakin sillä sanomalla, että Roche Talmontin markiisi,
kuten kuningatar oli käskenyt, tuodaan hoviin kymmenen aikana.

Kristiina antoi vielä muutamia käskyjä, jonka jälkeen hovipoika
poistui. Helena de la Gardie tuli jälleen säikähdytetyksi pois siitä
viattomasta ilosta, jonka hallitsijattarensa koristaminen oli hänessä
synnyttänyt. Ajatuksien vuoksi kuohui esille uudestaan. Mitä aikoi
kuningatar?

"Minä toivon", sanoi tämä, "ettet osota mitään liikutusta — et
kummastusta, etkä osanottoa. Roche Talmont ei tule henkeään menettämään
— tyynny! Mutta me emme tahdo laskea käsistämme tilaisuutta, joka
tuskin milloinkaan enää palaa toistamiseen. Tahdomme nähdä, mitä
rakkaudessa on. Eilen tunsin likipitäin heikkoutta. Mitä on Roche
Talmont näyttänyt toteen? On kauniisti puhunut, erinomaisesti puhunut —
mutta mitä on hän _tehnyt_? Olkoon niinkin, ettei hän pelkää kuolemaa,
mutta rakastaa elämää, enemmän kuin elämää — onnea! On eilen näyttäynyt
jalompana kuin sata muuta miestä. Sentähden vaatiikin onnelta sataa
kertaa enemmän kuin muut. Sentähden on hänellä myöskin jano sielussaan,
joka ei tule sallimaan että kestäisi viimeistä koetusta. Mutta kukapa
tietää, eikö vain lienekin kerskailija ja mikä häntä pystyssä pitää, on
minun armoni toivo. Ja mitä onkaan minusta lörpötellyt? Että apinoisin
miehiä? Ei, herra markiisi, en tahtoisi toki ollakaan mikään teidän
laisenne olento. En mikään mies, mutta en myöskään miehen leikkikalu!
Rakkaus on miehille yhtäpaljon kuin lasi viiniä, hälvenevä nautinto,
naisessa on se hulluutta, uskoa, taikauskoa, petosta, häneen istutettua
että taipuisi miesten kaikkien oikkujen mukaan. Tule, Helena — vastaan
ottoon!"

Helena katsoi kuningatarta samalla kummastellen ja huolestuneena.
Kristiina näytti jälleen saaneensa vanhan varmuutensa, oli jälleen
Kustaa Aadolfin tytär... Kustaa Aadolfin poika. Ja kumminkin oli
hänessä vielä jotakin muuta, mikä hovineidin sydämeen tuotti
vaistomaista pelkoa. Tämä nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja
asettausi kalvakkana, kovasti tykyttävin sydämin, haltijattarensa
tielle.

"Majesteetti", rukoili hän, "en pyydä itseni takia. Tunnen julmaa
pelkoa. Teidän Majesteettinnehan toki kuulee kanslerinsa neuvoa
ajoissa, jotka valtakuntaa koskevat. Nyt on kysymyksessä asioita,
joissa kenties tytön himmeä tunne joutuu voitolle, tytön, kuten minun,
jolla ei ole paljoa ymmärrystä, mutta jotakin rinnassaan — Majesteetti,
antakaa Roche Talmontin mennä, elkääkä enää ilvehtikö hänen kanssaan."

Kuningatar kuunteli häntä hymyillen.

"Kuules vaan!" sanoi hän sitte, "uutta kaunopuheliaisuuden tohtoria!
Mutta tule nyt! Tiedät että aina olen säntillinen ja... Tule!" Hän
avasi itse varmalla riuhtasulla oven — niin voimakkaalla, että paassit
eli hovipojat oven takana keikahtivat kohoksi, aivan kuin olisi ukkonen
heihin iskenyt. Helena seurasi häntä kintereillä — syvästi huokasten.
Kulku oli hänestä kuin mestauslavalle kulkua.

Vasta vastaanottohuoneessa hän rohkasiin. Kuningattaren jalo ryhti,
hänen silmiensä voitokas loiste, mahtava hymyily, joka ilkamoi hänen
pienellä, pehmeällä, mutta samalla lujapiirteisellä suullaan, sai
Helenan joutumaan hämilleen. Mitä voikaan olla pelättävää? Syytti
itseään huppeloksi ja arveli Kristiinan olevan oikeassa, kun kutsui
häntä lapseksi.

Huomattuaan Roche Talmontin, himmenivät kaikki moiset ajatukset sen
melkein hempeän tunteen tieltä, jonka tämä sai hänessä väräjämään.

Kuningatarkin oli nähtävästi hänen läsnäolonsa synnyttämän vaikutuksen
alla. Kasvojensa naurahtelevat, pilkallisen mahtavat poimut katosivat;
hän kävi totiseksi ja kääntyi ilman ylpeyttä, jonkunlaisella
myötätuntoisuudella ja äänensä soidessa lämpimämmin hänen puoleensa.

"Herra markiisi", hän lausui, "miten onnettomuus lienee tapahtunutkin,
joka tapauksessa olette rikkonut. Tuomarini ovat tuominneet, kuten
heidän piti lakien mukaisesti tuomitseman, mutta minun tahtoni on
yläpuolella lain ja minun tahtoni on lahjoittaa teille rankaisu
teostanne. Mutta ehto on lahjoitukseeni liitetty. Vaikka tahtoni onkin
yläpuolella lain, niin on se kaukana minusta, että valtakunnassani
menetteleisin mielitekojeni ja mielen kiihkojeni ohjaamana. Mitä
tapahtuu, tapahtuu vain sen tähden, että niin tahdon, mutta tahdon
ainoastaan sitä, minkä maltilla olen punninnut olevan sopusoinnussa
suuren isäni henkiseen perintöön, josta olen hänelle kiitollisempi
kuin haltuuni jättämistään maista ja kansoista. Olen huomiooni ottanut
teidät, herra markiisi, ja jos teillä on halua antautua palvelukseeni,
niin on teille silloin tie avoinna, joka kenties vie valtakunnan
korkeimpiin kunniavirkoihin. Tulitte tänne onneanne etsimään — hyvä
niin, onni hymyilee teille? Mutta tunnette aatelistoni mielialan,
tunnette ne valtioviisauden velvollisuudet, jotka minulla ovat. Teidän
täytyy tulla ruotsalaiseksi, särkeä jokainen side kotimaahanne,
sulautua tähän aateliin, solmiutua siihen siteillä, jotka yhdistävät
sen edut teidän etuihinne, niin ettette enää ole vieras, vaan meidän
kansalaisiamme. Löytyy muutamissa itserakkaudessaan loukatuissa,
vallanhimossaan haavoitetuissa yltiöpäisissä aatelisissani se
turhanpäiväinen aivokummitus, että olisin taipuvainen synnyttämään
muukalaisten isännyyttä tässä maassa. Tiedemiehillä, joita suojelen,
ei ole pienintäkään vaikutusta hallitukseeni ja valtioni neuvostossa
on ainoastaan ruotsalaisia tahi semmoisia, jotka jo aikoja sitten
ovat ruotsalaistuneet, kuten teidänkin on tehtävä. Oletteko valmis,
herra markiisi, luopumaan suhteistanne espanjalaiseen Donna Luisa de
Mendeziin ja etsimään itsellenne puolisoa maani tyttäristä?"

Roche Talmont oli kuunnellut kuningattaren puhetta tyvenenä ja
kunnioittavassa asennossa; viimeisten sanojen kaikuessa hän kumminkin
lensi aivan suoraksi kuin olisi joku häntä lyönyt, silmänsä säihkyivät
ja vieno puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Kiitän Teidän Majesteettianne armollisesta huolehtivaisuudestanne,'"
vastasi hän varmalla äänellä, josta ei kumminkaan puuttunut
tunteellisuutta. "Olisin mielelläni taipuvainen palvelemaan Teidän
Majesteettianne kaikella, minkä Kaikkivaltias on minulle lahjoittanut,
päälläni, käsivarsillani, verelläni! Mutta Donna Luisa on minulle yhtä
kuin vihitty vaimoni, eikä mikään voi minua hänestä eroittaa, paitsi
väkivalta. Täytyy luopuani Teidän Majesteettinne armosta, jos se on
riippuvainen moisesta ehdosta."

Kuningatar katsoi häneen eikä onnistunut kokonaan salaamaan
tyytymättömyyttään. Kasvonsa punehtuivat, kulmakarvat vetäysivät kokoon
ja oikeassa kädessään olevan pitsihuivin rutisti hän yhdeksi palleroksi.

"Muutoin ette ensinkään näytä rakastuneelta narrilta, herra markiisi",
sanoi hän, ääni vihasta vapisten. "Saattaa kenties jossakin olla
semmoinen naisen puoli, jolle ansaitsee uhrata elämänsä. Mutta tuo —
tuo Donna Luisa! Mitä ihmeen taikajuomaa on hän teillä juottanut, herra
markiisi, kun hänen tähtensä panette menemään elämän, joka voisi viedä
teidät ihmis-onnen kukkuloille?"

Roche Talmont ei heti vastannut. Katsoi kuningattareen ja kuitenkin
oli kuin katseensa olisi tunkeutunut johonkin kaukaisuuteen. Silmänsä
vetistyivät ja saivat uneksivaisen kiillon. Vihdoinkin paneutui hänen
huulilleen hieno hymy ja hän sanoi huokasten:

"Rakastan Donna Luisaa. Siitä saakka kuin tunnemme toisemme on minusta
kuin olisi hän osa itsestäni. Vaikka olimmekin erillämme oli hän
kuitenkin aina omani, hän on sieluni täyttänyt, minä elin hänessä.
Katsokoon Teidän Majesteettinne muita naisia kauniimmiksi, paremmiksi,
viisaammiksi, mutta Donna Luisan olento on yhtä samaa olentoa kuin
minunkin. Jos häntä solvaisen, solvaisen omaa itseäni, jos hänet
teen onnelliseksi, teen oman itseni onnelliseksi. En ole mikään
puolijumala, vaan ainoastaan heikko ihminen, tunnen sen viettelyksen
koko voiman, että eläisin, toimisin, mikään palkinto ei ole liijaksi
korkealla, ettei se näyttäisi olevan saavutettavissani! Mutta jos tämän
rakkauden tahtoisin kuolettaa, kuolettaisin itsenikin, kaiken ilon
itsestäni, kaiken kyvyn, millä jotakin voi toimittaa. Rakkaus, Teidän
Majesteettinne, on kohtalo, vaikka onkin suloinen kohtalo, täynnä
liekkumaa. Sitä vastaan ei voida sotia ja ken sitä koettaa, murtaa
omasta itsestään juuri sen verran, mitä siinä on jotain arvokasta."

Kristiinan piirteet olivat käyneet kovemmiksi, kylmemmiksi.

"Kenen filosoofin koulussa olette tuon oppinut, herra markiisi?" kysyi
hän ylenkatseellisesti.

"Majesteetti", vastasi markiisi, "minulle on elämä sen opettanut.
Koettelemus on kyllä usein tullut eteeni, mutta jokainen pieni
hairahdus on maksanut minulle tunnon vaivoja, jotka minulle tulivat
opettajiksi. Kaikkivaltias olisi kyllä luonut vaimot voimakkaammiksi,
ellei olisi tietänyt, että meidän rakkautemme _täytyy_ heitä palvella."

Kristiina oli kääntynyt hänestä ja keskeytti nyt hänet
kylmäkiskoisesti: "Kylläksi, herra markiisi, palatkaa vankilaanne!
Tulen neuvonantajineni punnitsemaan mitä vielä on asiassanne
punnittavaa."

Sitte, ilman että hänelle olisi silmäystä omistanut, astui kuningatar
pari askelta ovelle päin.

Mutta mielenkiihko, johon hän oli joutunut, ei sallinut hänen ajatella
outoa asuaan. Jalkansa kietoutuivat laahustimeen, hän kompastui
ja olisi langennut, ellei Roche Talmont olisi ehtinyt saada häntä
syliinsä. Roche Talmont piti käsivartensa hänen vyötäistensä ympärillä,
ja kun kuningatar kohosi ylös, nojautuen hänen rintaansa vasten, tunsi
hän hänen hengityksensä otsallaan. Ja tuossa silmänräpäyksessä olivat
kasvonsa, hartiansa, niskansa purppurapunan vallassa, rintansa aaltoili
myrskyisenä, hänen tajunsa näytti katoavan. Helena de la Gardie riensi
myös hallitsijattarensa avuksi; mutta kuningatar hänet nähtyään toipui
heti entiselleen. Hän riuhtasiin irti, hengitti syvään ja katsoi
pyörryksissä, kuten unesta havaiten kumpaiseenkin. Hän huomasi, että
kumpikin oli tullut kuoleman kalpeiksi, ja näki markiisista, että tämä
oli hänet ymmärtänyt — että tämä tiesi, miten lähellä yhtä maailman
mahtavaa valtaistuinta hän tällä hetkellä oli ollut.

"Kiitän teitä, herra markiisi", kääntyi kuningatar vapisevalla äänellä
häneen. "Ja vielä yksi asia. Luulen, ettei oppinne kaikkiin sovellu.
Mutta tahdon teidän elävän ja vapaana olevan. Käykää linnaanne jälleen
ja odottakaa, kunnes teidät vapautetaan."

Roche Talmont polvistui ja huulensa koskettivat kuningattaren pukua.

"Palatkaa kotimaahanne ja onni olkoon kanssanne", pitkitti tämä vaivoin.

Sitte ojensi hän hänelle kätensä suudeltavaksi, Helena näki hänen
vapisevan ja näki myös kostean kimaltelun Roche Talmontin silmissä.
Hän ei voinut täysin punnita näiden minuuttien merkitystä ja ratkaista
seurauksia, mutta kyyneleensä tulvasivat häneltä kumminkin kasvoja
myöten alas, kun hän kuningatarta seuraten vastaanottohuoneesta poistui.

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä alkaa Kristiinan luonteen silmiinpistävä muuttuminen,
josta historiallisissa teoksissa kyllä kerrotaan. Hän, joka jo sangen
nuorena tyttönä oli herättänyt Oxenstjernan arvoisten valtiomiesten ja
Torstensonin arvoisten sotaherrojen ihmettelyä samalla haavaa lujalla
ja häikäisevällä hengellään, valtiollisella tarkkanäköisyydellään,
totisella mielenlaadullaan, väsymättömällä työkyvyllään, rauhallisella,
varmalla ja samalla ihmisille otollisella luonteellaan, muuttui
yhtäkkiä oikulliseksi, tuhlaavaiseksi, huvituksen haluiseksi ja
niin yltiöpäiseksi toimissaan, että hän saattoi valtiolaivan aivan
tosivaaran alaisiin pyörteisiin. Vuonna 1649 valitutti hän, kuten
alussa kerroimme, orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäkseen ja jo 1654
luopui itse — vasta kahdeksan kolmatta vuotiaana — kruunusta. Helena
de la Gardien saattamana muutti hän Italiaan, sitte kuin julkisesti
oli kääntynyt katooliseen uskoon. Mutta ei uskonnon vaihhos eikä
taiteen klassillinen kotimaa palauttaneet hänelle kadottamaansa rauhaa
takaisin. Hän matkusti Ranskaan, jossa hän yksin ranskalaistenkin
mielestä eli joinkin määrin liijan ylimääräisesti, kiintyi sitte
uudestaan tieteellisiin harrastuksiin ja — pyysi vihdoinkin taas
kuninkaallista kruunua, nim. puolalaista, joka Juhana Kasimirin
luopumisen kautta oli joutunut vapaaksi. Viimeiset vuotensa eli hän
Roomassa, jossa kuoli huhtikuun 19 päivänä 1689.

Mainitsemamme Roche Talmontin markiisin seikkailun salaisuus tuli vasta
pitkien vuosien perästä päivän valoon. Muutamat aateliset, jotka olivat
kuningatarta vastaan virittäneet nopeasti tukahdutetun vallankumouksen
yrityksen, olivat Roche Talmontin palvelijan kehuskelevista sanoista
ruvenneet epäilemään, että markiisi halajaisi kuningattaren suosiota.
Koetettiin lahjoa poikaa, joka ottikin vastaan rahan ja sanoi sitten
mitä häneltä kyseltiin ja katosi. Mutta salaliittolaiset päättivät
syrjäyttää Roche Talmontin ja heittivät arpaa toimeenpanijoista. Toinen
näistä, Galeas Salvius, oli joutunut tehtävänsä uhriksi, toinen päässyt
pakenemaan.

Roche Talmont ja Kristina eivät enää toiste nähneet toisiaan elävin
silmin. Kristiina kyllä vähää ennen kuolemaansa tuli sille päälle,
että aikoi matkustaa katsomaan, oliko Roche Talmont onnellinen, mutta
lääkärit eivät enää silloin, hänen tautiin kääntymisensä takia,
voineet sallia semmoista matkustusta. Mutta kirjeen hän sai vielä
kuolinvuoteellaan, jossa Roche Talmont kertoi onnensa pysyväisvydestä
ja muista perheellisistä seikoistaan. Valittihan vaan, että elämässään
oli kumminkin yksi varjo — muisto, joka häntä vaivasi kuni huokaus,
joka syyttä oli hengäisty ihmissydäntä painajaisena vaivaamaan...




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren romaani : ynnä alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.