Title: Suomalaisia näyttelijöitä : Lapsuuden ja nuoruuden muistoja
Author: Kouta, Aarni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia näyttelijöitä : Lapsuuden ja nuoruuden muistoja" ***


SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ

Lapsuuden ja nuoruuden muistoja


Kirj.

AARNI KOUTA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.



SISÄLLYS:

Esisanat.
Ida Aalberg.
Kaarola Avellan.
Emelie Stenberg.
Aurora Aspegren.
August Aspegren.
Taavi Pesonen.
Axel Ahlberg.
Adolf Lindfors.
Knut Weckman.
Katri Rautio.
Aleksis Rautio.
Iisakki Lattu.
Olga Poppius.
Kaarle Halme.



Esisana.


Ihaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta
puuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri
kehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut
muodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi
korkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella
vain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman
tuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan
uumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti
juurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä
sitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on
tässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää
ja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon
taimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia
vastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja
hentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.

Edellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja
huomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on
pystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan
johonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään,
vieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä
etenevään ja edistyvään kulkuun. —

— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme
kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden
vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa
olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä
tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme;
heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista
aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat
meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita,
joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden
muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta
mielenkiintoakin.

Helsingissä v. 1910.

_Aarni Kouta_.



Ida Aalberg.


Mainitessamme vapaaherratar _Ida Aalbergille_ aikeestamme ja
pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa
vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi.
Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen
joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta
muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä
oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä
pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre
luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen
hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden
raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin
turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita
pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa
ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin
jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan
voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli
vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty
tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei
syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta
nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten
lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä
oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan
leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja
maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen
itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti
tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä
tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi
muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa
ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme
kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton.
Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta,
vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa
kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet
milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta
kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut
niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.

"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti,
"ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua
rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan
siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt
heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan
perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta
ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei
taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin
täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa
varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit
opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on
mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen
hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat
oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg
"_Adlercreutzin_" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut
läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti
ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa
mainitun runon lausumisen johdosta.

Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar
oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut.
Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita,
jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi.
Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "_Kassan avain_", jossa
emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin
nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut
teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät
vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset
sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin
oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan
tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi.
Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin
tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä
koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana
laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat
esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta
— sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla
pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.

Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen.
Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi
kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin
henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen
päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti,
ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan
eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen
teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa
näytelmäkappaleessa "_Lemun rannalla_", ja sai senkin jälkeen esittää
yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin
mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään
riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa
oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia
kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli,
kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen
onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän
oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista
huolimatta.

Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin
opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili
joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen
mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti
sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia
jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä
avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa
markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta
pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa
jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta,
rouva _Seebachista_ tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva
ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla
opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo
eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain
ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin,
kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla
myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton
tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva
oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi.
— Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli
tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä
erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse
oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen
näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan,
oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin
"_Valapatosta_", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri
voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa
kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen
jälkeen huudahtanut.



Kaarola Avellan.


Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse
ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista
henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista
piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin
tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut
tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen
eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä.
Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi
itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti
hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian
lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen
oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset,
toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa
luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään
puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä
itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja
todemmin kuin syrjäinen.

"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain
myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat
sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä
myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous."
Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan
ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset
olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa
mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes
hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön"
lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en
Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig".
Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja
nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot
ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja
niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata,
että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren
myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia
siihen.

Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi
taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön
hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän
sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta
hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." —
Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus
on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä
pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin,
veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen
psykologia ja — lohdutus.

Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain
ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon.
"Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä
virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan
saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä
niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä
ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi
pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin
kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina
yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja
hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää,
missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä.
Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.

Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie
Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken
purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä
laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki.
Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma
ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota
syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten
vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli
maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein
suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten
hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä
kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä
soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon
surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet
oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en
suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on
itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun
minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin
vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä
toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin
huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli
ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä
kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina
ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä
tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta
j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia
salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden
esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää —
silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."

Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin
kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien
urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä
pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin
sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi
hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän
tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa
hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän
sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin
laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse
Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä
nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista
elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen
saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.

Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka
käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä
pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen
aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään",
virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua
taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta
ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä
suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten
myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja
häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin
saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti
asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä
palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi
ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut
ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut
sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti
Avellan.

Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen
ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin
vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin
rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin,
ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain
kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse
olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt
luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —

Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä
Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne
kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan,
ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva
Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon
sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman
kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten
ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle
näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret
vaikeudet!"

Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle,
missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli
suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi
ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä
1876. —

Mitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut
milloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain
työtään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan
valmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan
voinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille;
vieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan
sitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti
kaunoluvun opettajan toimen, "jossa toimessa sitten taas sain vapaasti
elää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää", lopetti
taiteilijatar haastattelun.



Emelie Stenberg.


— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti
Stenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta
matkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä
minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota
tapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana
jouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen.
Syystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten
sinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan,
eivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä
tyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.

— Entäpä muistot tuosta uudesta lapsuuden kodista? koetimme udella.

— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa,
jossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät
leikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja
kukot sekä naapurin koira.

— Minkä ikäisenä sitten aloitte ensi kerran teatteria ajatella?

— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän
laitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin
antoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen —
korvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla,
ja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri
jonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista
näyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti
korvapuusti. "Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!"

— Kuinka sitten itse jouduitte ensi kerran näyttämölle?

— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin
avustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana
esiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen
kappaleessa "Ett skärgårdsäfventyr", ellen aivan väärin muista.

— Siitä pitäenkö ajattelitte näyttelijäuralle antautumista?

— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat
ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi
aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat,
sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.

— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä
sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?

— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän
kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi
minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina
päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin,
ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli
liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta
sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta
siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut,
että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä
täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä
elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot
hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon
yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen
lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin
elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli,
matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.

— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne?
kysäisimme.

— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun
esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit
Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.

— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?

— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä
matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin
osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.

— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?

— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei
siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin
ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?

— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen
myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli
tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli
kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö
oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja
saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi
täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin
minä empimättä teatterista.

— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette?
virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista
erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi,
että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja
miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen,
kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen,
kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.

Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva
kukko tähän komean kiekauksensa.



Aurora Aspegren.


— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren
häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön.
Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle,
toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut
paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan,
sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin
saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina
ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin
missäkin muodossa.

— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar
kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein
yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties
mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla
sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani
lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden
julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen,
missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä
pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni
johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.

— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat
viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu
antautua teatterialalle?

— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä.
Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen
tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa
milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento.
Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta
kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin,
asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä
sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja
rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi
unelmaksi.

— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?

— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin,
sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai
liittymistäni teatterin palvelukseen?

— Sitä tarkoitimme.

— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä
parin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856,
ja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani
oli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta
vuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka
kuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat
ensimmäiset teatteriyritykseni.

— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä
näyttämöllä?

— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863
kappaleessa "De små fåglarna" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.

— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes
suomalainen näyttämömme perustettiin?

— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin
oppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen
teatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa
1872 Malinin osassa näytelmässä "Eevan sisaret". Samana vuonna tohtori
Bergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin
ensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin.
Ensimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään "Kukka
kultain kuusistossa" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän
teatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August
Aspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.

— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti
minulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset
sitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen
aina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun
laskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin,
vaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri
itsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä
ainoana ilonani oli "Daniel Hjortissa" Katrin osa, jonka näyttelin
sellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja
mietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä
sain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin
toht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen
selitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain
suloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen
perästä Johannan osan näytelmässä "Työväen elämästä", ja siinä
osassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön
olen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan
kehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun
hartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön
taiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.

— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran
viisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar
haastattelun.



August Aspegren.


Lukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät
ole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku
nimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun
aikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen
syitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä
allekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä
— aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet
seuraavat rivit:

 "Maksamaa, Tottesund Kesäk. 7 p:nä 1910.

 K. Herra Aarni Kouta, Helsinki.

 Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi
 numeroa "Helsingin Kaikua", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden
 pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.

 Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa
 tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.

                                             Kunnioittaen
                                            Aug. Aspegren."

Runsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille
itsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä
sitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut.
Myöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia
uupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet
siihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen
veistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka
pelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta
vesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten
tietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme
juuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston
kirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja
ystäviä.

Hänen luokseen saapuessamme saimme kuulla m.m. seuraavaa:

"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista
vanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan
ensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana
Westermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu
rouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli
pääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan
myöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen
yksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta
perustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin
perusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli
Aspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä
Vilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät
aatteen aikaisemman toteuttamisen."

"Missähän osassa herra Aspegren mahtoi ensi kerran esiintyä?"

"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että
hän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella
syysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'.
Mitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa
häntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri
koskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet
myöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja
välittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla
hän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin
tyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa
Nummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan
pienempiä sivuosia."

Pyysimme sitten vielä jonkinlaista luonnekuvaa.

"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän
perusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet
edes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta
teatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä
ja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä
sivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan
Aspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja
harjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo
äkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset
keskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista,
mutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin
luota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt
siksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin.
— Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan
tyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi
sieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa."

Sen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli
haastatteluasiassa.



Taavi Pesonen.


— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi
meiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä
lueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.

— Prof. Lang oli siis tuttavianne?

— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän
tiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori
kuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että
jouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.

— Kertokaahan nyt enemmän tuosta professorista! pyysimme.

— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion
lukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna
varojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin
eräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona
Hollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin,
tässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa
Lahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt
olivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs
pienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua
m.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran
ratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin
sadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa
kokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni
päätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen
opettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani
mieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa
minua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että
prof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta
tohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin
olin kahdeksankolmattavuotias.

— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi
antautumista?

— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri,
jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin
ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita
halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume",
josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja
se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.

— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti
itse suurta Josef Kainziakin.

— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen
väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa
näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka
eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman
poikkeusta, kuten on tapana sanoa.

— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.

— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin
syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan
ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän
esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten
kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä
sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä
pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.

— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?

— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti
siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua
milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin
kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin
ulkomaanmatkoihin.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?

— Se oli _Fiorillon_ osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä
taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa _Hän ei ole
mustasukkainen_. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli
kulumassa.

— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?

— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni.
Ensimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa _Riita—asia_.

— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä
suomenkielisiä kappaleita esitettiin?

— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan
nähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään.
Kenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa
oppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti
ruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista;
Riita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.

— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai
luonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni.
Lapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla.
Jouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta
unohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen
leivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni
vuoksi.

— Tiedustelisin vielä, millaiseksi näyttelijäuran uneksitte.

— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä
täyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia.
Päinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset
sangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni
Papagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale.
Ääniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin
esittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en
ollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.



Axel Ahlberg.


— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on
mahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä
sitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa,
ja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja
viisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle
maailmalle.

— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme
lepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista,
niistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä
sielussa ja siitä edelleen kehittyä.

— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti
taiteilija jyrkästi.

— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?

— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea
rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi
vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin
vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin
tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan
minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa
koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä
taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat
täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös
tulevaisuudelle.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua
enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on
niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen
katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti,
lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan
yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista
kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä,
joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."

— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen
voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.

— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan
esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi.
Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta
ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun
lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan,
lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat
länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä
niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen
alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli
mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti
haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman
hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta
sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo
hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä,
mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa
kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet
ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu
sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan,
sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota
sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten
lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina
palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä
koskaan säästetty.

— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi
taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan,
avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista
takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa.
Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista
vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein
uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia
oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta
suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani
näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen
kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon
myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi.
Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota
synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut
olen myöskin, että _Kaarola Avellanin_ ja minun kielenkäyttöni ovat
ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä
kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia
lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.

— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet
alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.

— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten
ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin
seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate,
saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai
kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin
leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan
pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin
perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi
mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa
määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen
varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten,
luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä,
tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan
taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.

— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?

— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten
äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää,
tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä
olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin
tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun
kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä
istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua
katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa
kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.

— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?

— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla
oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana
näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa
"Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä
kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi
ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton
vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille.
Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä
harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin
mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin
siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua
tympäisivät ja ajoivat minut "_Åbo Underrättelser_" nimisen lehden
toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.

— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa
vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli
prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä
lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä
avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan
ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä
varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni
lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino".
Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei
vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi
kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna
ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut.
Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin
perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain
sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä
Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni,
ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen
Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".

— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia
päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole
taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se
kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija
haastattelun.



Adolf Lindfors.


— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne,
väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen
tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja
vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin
itsekin.

— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen
kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane,
ehdotimme.

— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu
— niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen
muuhun keskusteluun kyllä olen valmis... No, Tolstoihan on nyt siis
lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta...

— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen
sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin
kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim.
"Damaskuksen" kolmas osa.

— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään
tullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt
kiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan
itsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut
kysymys.

— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta
varten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja
kehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.

— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät
kenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään
sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme
kirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi
aivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä
ei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.

— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä,
hän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan
neli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän
ajanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen
määrin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.

— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt
te vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella
haastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette
itsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.

— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi
totta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän
kuvan teistä.

— Kuinka niin, miksi se ei olisi totta?

— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin
merkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä
osassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?

— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä
pienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin
Pikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä
milloinkaan kirjoittanut muistiin.

— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset,
teatteri-into?

— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin
Arkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta
tonttuja siinä esiintyi paljon... Tästähän nyt näette, etten mitään
muista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa
varten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut
kuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan
sitten poltetut.

— Minkä ikäisenä sitten jouduitte vakinaisesti teatterin palvelukseen?

— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen
Ruotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla
ensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se
ja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne
eivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa
kohtaa kehityksessäni.

— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä
esityksestänne.

— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin
Frans Hedbergin kappaletta _Dalkarlarne_, jossa minulla oli muuan
vähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin _Engelbrektin_
osan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin
soittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen
esiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut,
en edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en
vilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin
osan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin
kuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa
tutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!

— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin
siirryitte Suomalaiseen?

— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin
merille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.

— Mikä aiheutti niin jyrkän käänteen elämässänne?

— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla
naurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä
puhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin,
jossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin
pian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua
synnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti
kunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä
teatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti
kaikki unohtanut.

— Sitten palasitte kotimaahan?

— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka
esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta
merkittävää osaa.

— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?

— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen
olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs
ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla
samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät
vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani
Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George
Sand'in kappaleessa "Sirkka".

— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?

— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee
asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura
se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä
mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria,
harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän
täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa
salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja
rajoitettu.

— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja
saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta
puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.



Knut Weckman.


— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin
kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan
nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen
normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu
Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa.
Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen
näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan
osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin
kaksitoistavuotias, kuten sanottu.

— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan
näyttelijäuralle antautumista?

— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan,
niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten
näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta
varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä,
jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin
kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden
matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan
taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan
huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä,
eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti
palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään
sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois
tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen
melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran
perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.

— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä,
jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä,
kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies,
kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme
olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän
sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä
oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä
koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli
sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne
varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas
vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo
poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin
oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin
parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin
sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.

— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?

— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme,
sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen
tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä
lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman
iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että
varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen
esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin
Runebergin _Sotilaspojan_. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto
tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui
entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin
sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta
hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja
onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa
teatteriin liittymään.

— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.

— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin
olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän
Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta.
No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht.
Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen
esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä
ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa
sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten
laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin
muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan
tahtonut päästää lapsia maistamaan.

— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?

— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin
siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään",
niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa
tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht.
Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili
silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään
tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa,
ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä
sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista
osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä
tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä
koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja
katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette
nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin
palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä
osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta,
ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä
Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin
riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut
aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen
sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin
palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.

— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko
oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?

— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan,
vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja
menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista.
Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin
"_Valapatossa_", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät
minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni
kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan,
että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan
jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä
osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi _Nikitan_ osa "_Pimeyden
vallassa_" ja _prinssi Erikin_ osa Strindbergin "_Kustaa Vaasassa_".
Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta
en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.

— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne
toteutuneet?

— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten
kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää
kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi,
mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti
jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista,
niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä
eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia,
sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä
todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi
murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen
saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen
mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja
mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin
kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija
haastattelun.



Katri Rautio.


— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen
köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.

— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä
ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?

— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia
päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan
mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä
pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni
ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin
taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta
sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään
erikoista.

— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule —
näyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne
teatteriin?

— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa
olen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin
kaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin
tyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani
opinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini
luona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta
sain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä
olinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää.
Silloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin
teatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti
päätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.

— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan
lähellä?

— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin
harvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain
kokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara
silmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja
joka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa
olin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se,
etten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle
antautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni
ankarasti vastusti.

— Kaikki nämä vaikeudet ja vastukset kuitenkin voititte.

— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja
silloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille,
joka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki
muutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi
niin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin
Hämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita,
tällä kertaa yksityisopetusta nauttien.

— Mitä sitten sattui vuoden päästä?

— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että
Suomalainen teatteri aikoi näytellä _Tuhkimo_ nimisen kappaleen, jonka
tekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida
Aalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin
minäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin
ja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa
samaisessa Tuhkimo kappaleessa.

— Oliko tämä kappale ensimmäinen, jossa eläissänne esiinnyitte?

— Ei ollut. Ajatelkaahan, tuo Tuhkimotaru on ollut minulle ihan
kohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni
esiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin
nelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä
Hämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun
pantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden
joukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut
salaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista
ei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi,
haluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen
tilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili
parveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut
tätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin
tyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka
kuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä
hommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.

— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne
välikirjan teatteriin?

— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon
ensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen
vähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka
kai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis,
en tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina
ensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen
pääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua
teatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä
elämänurallanne.

— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei
mielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy
oppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan
suunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä
ilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen
elänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina,
esiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka
kerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin
luopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten
tallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti
taiteilijatar haastattelun.



Aleksis Rautio.


— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin
iloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän
kuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin
joutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa ...

— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan
lukematta?

— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin
lukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin
vuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa
tässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti
mies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut...

— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on
julkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme...

— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä
suurimmaksi osaksi oli johtamassa.

— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä.
Saanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.

— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio,
ja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen
teatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini,
farmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi
perin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti
hankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai
ystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis
kiinnittämään minut teatterin palvelukseen.

— Tohtori Bergbom tunsi teidät niinmuodoin ennestään?

— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin
näet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina
näytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa
vieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän
mukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.

— Tässäkö seurassa esiinnyitte ensi kerran eläissänne näyttämölavalla?

— Tässä juuri, ja silloin olin jo kaksikymmenvuotias nuorukainen.
Näyttelin janakkalalaisen rusthollari Lindin osan _A. Oksasen_
suomentamassa "_Riita-asia_" nimisessä kappaleessa.

— Tietysti teissä oli jo ennenkin ilmennyt näyttämöllisiä harrastuksia
tai ainakin viittauksia tulevaan elämänuraanne.

— Olihan niitä, vallankin ihan lapsena; koulunkäyntiajan olin paljon
rauhallisempi. Pikku poikana etsin ja sain käsiini kaikenmoisia
kappaleita, varsinkin ruotsinkielisiä, joita sitten näytellä tolitin
tovereille; etupäässä yksin, kun en mitenkään tahtonut saada sisartani
taipumaan vastanäyttelijäksi. "En minä tuollaista viitsi", hän
tavallisesti vastasi.

— Mutta kertomus varsinaiseen teatteriin liittymisestänne jäi kesken,
emmeköhän jatkaisi siitä?

— No, mikäpäs siinä. Niin varsinkin lauluääneni takia tahtoi
toht. Bergbom kiinnittää minut teatteriin. Olimme kaikesta muusta
yksimieliset paitsi palkasta, joka ei siihen aikaan ollut suinkaan
näyttelijöillä suuri, korkeintaan 50 markkaa kuussa vasta-alkajilla.
Mutta enhän minä mitenkään sellaisesta summasta suostunut jättämään
paljon parempaa paikkaani. Viimein lupauduin 100 mk:n kuupalkasta
teatterin palvelukseen, ja niin oli se asia järjestetty.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jossa teatteriin liityttyänne
esiinnyitte?

— Kaupunginpalvelijan osa _Tyko Hagmanin_ sommittelemassa pienessä
"_Kyökissä_" nimisessä kappaleessa. Ensimmäinen laulukappaleeni oli
"_Laululintunen_", sitten "_Nürnbergin nukke_" j.n.e.

— Saitteko sitten heti välikirjan teatteriin?

— Sain sen sopimuksen mukaan seuraavana kevännä, v. 1882, jolloin olin
täyttänyt 24 ikävuottani.

— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan
kuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.

— Pianhan se alkoi laajeta, ja _Minna Canthin_ kirjallisuuteemme
ilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain
Hoppulaisen osan "Murtovarkaudessa", ja sitten hiukan myöhemmin niitin
ensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona "_Työmiehen
vaimossa_". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen
tyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää
koomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut
traagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka
niissä järjestään epäonnistuvat.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä vastoinkäymisiänne ja murheitanne?

— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi
minua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin
täällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä
minulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni
olin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.



Iisakki Lattu.


— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä
kylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja
isoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin
oli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan
näytelmän "Viimeinen ponnistus", niin tunnette samalla kansamme sekä
isoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus
hänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla
ja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta
sitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin
vaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan
mitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin "kieliopinnoilla". "Meidän
poika tahtoo lukea venättä", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden
pojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä
pipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään,
kukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin
Suomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja
pääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään
seuraavanlaisia: "Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn" (s.o. saat
kämmenellä pääkuoreesi), "sinä tarvitset patukkaa" j.n.e. Tämän, koulun
loputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni
lähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin
vallan merkillisenä ja sopimattomana. "Osaathan sinä jo lukea ja
kirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti." Mutta siihen en kuitenkaan
tyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten
pehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.

— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto
näyttämötaidetta kohtaan?

— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani
kylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin
vain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin
Jyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta
me oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin
näytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten
yksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen "Väkinäinen
naiminen". —

— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne?
Minkä ikäinen silloin olitte?

— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta
esityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin
viisi- kuusitoistavuotias.

— Varsinainen teatteri oli teille ehkä siihen aikaan vielä verrattain
outo laitos.

— Olipa melkein. Hatsina nimisessä lähikaupungissa vieraili kuitenkin
niihin aikoihin eräs venäläinen teatteriseurue, jota minunkin piti
välttämättömästi päästä katselemaan. Siellä näin sitten ensi kerran
eläissäni oikean teatteriesityksen. "Venäläiset häät" oli kappaleen
nimi, tekijää en varmuudella muista.

— Tämä tietenkin innosti teidät yhä enemmän teatteria ajattelemaan?

— Se kyllä ja vielä enemmän Suomalaisen teatterin esitykset, joita
satuin Pietarissa käydessäni näkemään. Näyttelijä Vilho toimi silloin
johtajana, toht. Bergbom hoiteli Helsingissä pääasiallisesti oopperan
asioita. Moserin "Yhdistysjuhla" oli ensimmäinen suomenkielinen
kappale, jonka teatterilavalla esitettynä olen nähnyt. — Niihin
aikoihin toimin jo opettajana kotipuolessa, jossa toimessa olin
kokonaista kahdeksan vuotta. Parhaani mukaan koetin siinä tyydyttää
näyttämöhaluani ja pian tempasin koko seudunkin mukaani. Eräs
toverini, lukkari Suni, kirjoitti kappaleita, joita sitten koululla
esitettiin. Paikkakuntalaiset kiintyivät näytöksiimme niin, että
alkoivat napista, jos esityksiemme väliaika milloin rupesi käymään
hiukan edellisiä pitemmäksi. Mutta ei tämäkään lopulta tyydyttänyt,
varsinkaan ei opettajan toimi, sillä siitä koitui työtä ihan liiaksi.
Oli näet koulussani aina vähintäin 140 oppilasta, vieläpä toisinaan
satakuusikymmentäkin, joita ihan yksin sai ohjata ja valistaa.
Tuumiskelin tointa jos jonkinlaista ja päätin lopulta ruveta
lähetyssaarnaajaksi, mutta siihen ei Suni lainkaan suostunut, sanoi
vaan "että kyllä me täällä näyttelemistäsi paremmin ymmärrämme kuin
pakanat Ovambomaalla". Ja siihen se tuuma raukesikin.

— Eikö sitten mieleenne juohtunut milloinkaan Suomalainen teatteri?

— Juohtuihan se, vallankin kun veljekset Matti ja Tuomas Kurikka minua
sinne kovin kehottivat lähtemään. Kirjoittipa Matti vielä asiasta toht.
Bergbomille, joka kehotti vain tulemaan kokeille. Teatteri oli silloin
Tampereella. Hankin itselleni viransijaisen ja matkustin sinne päätä
pahkaa. Tämä tapahtui syksyllä 1883.

— No, sillekö tielle sitten jäitte?

— En, vielä tässä hiukan juttua piisaa. Tampereella minut otettiin
sangen kylmästi vastaan; kokimiksi sain lausua muutamia runoja, vieläpä
lukien esittää toht. Bergbomille Nummisuutarien Eskoa, jonka kappaleen
ensimmäisen näytöksen olin jo ennen kotipuolessa esittänyt. Näytteeni
kyllä hyväksyttiin, mutta ei vain minua mielihyvällä. Palkattomana ja
pääasiallisesti kuiskaajana sain sitten seurata teatteria Turkuun,
jossa viivyimme pari kuukautta.

— Mikä oli ensimmäinen julkinen osanne Suomalaisessa teatterissa?

— Aivan vähäpätöinen muurilla seisovan sotilaan osa Topeliuksen Regina
von Emmeritzissä. Siinä innostukseni minut muutoin sekoitti. Ruhtinas
Emmeritz kysyi:

    "Näkyykö vihamies,
    vaara onko Iässä?"

Vastatessani säkeellä

    "Tiheillä joukoilla
    on hän tänne rientämässä",

siinä muutoin koko osani, sai intoni minut tekemään lausuntoon noin
kymmenkunnan väärää painostusta, loppusoinnun kerrassa kirkaisin, mikä
toht. Bergbomia ei suinkaan miellyttänyt. Merkittävin osani tältä
ajalta oli kuitenkin Karrin osa Nummisuutareissa. Sitä näytellessäni
en kuitenkaan enää oikeastaan kuulunut teatteriin, sillä olin saanut
toht. Bergbomilta jo lähtökäskyn. Turkulaiset innostuivat esitykseeni
niin, että panivat näytöksen jälkeen toimeen oikein juhlaillatsut,
joissa pidettiin puhe meille kahdelle Inkerinmaalaiselle, neiti
Lilli Kurikalle (nyk. rva Robert Kajanus) ja minulle, johon sitten
vastasinkin. Ja läksin takaisin omalle maalleni.

— Ette siitä kuitenkaan siis lannistunut?

— En, tahto oli siksi luja. Matti Kurikka kirjoitti sitten taas
toht. Bergbomille, joka käski minun saapumaan seuraavana syksynä
1884 Viipuriin. Otin silloin kerta kaikkiaan eron virastani, pistin
tavarani kokoon, lähtöpäivä koitti ja paikkakuntalaiset pitivät juuri
parhaillaan läksiäisjuhlia minulle, kun saapui kirje toht. Bergbomilta,
jossa hän jyrkästi kieltäytyi vastaanottamasta minua teatteriinsa.
Kiellosta huolimatta läksin kuitenkin Viipuriin, ja mitäpä muuta
tekemistä virattomalla miehellä olisi ollutkaan. "Tehän kuitenkin
tulitte", kivahti tohtori minut nähdessään, "enkö minä kieltänyt?"

— No, välikirja syntyi kuin syntyikin kumminkin?

— Siitä ei puhettakaan. Armosta ja palkatta sain sitten jäädä teatterin
palvelukseen. Elätin itseäni puhtaaksikirjoitustyöllä, korjaamalla
tovereiden kelloja, jonka ammatin opin rahattomana ensin omaani kuntoon
laitellessa, j.n.e. Paras osani niihin aikoihin oli Nummisuutarien
Antreas, jota tohtorikin oli tovereille kiitellyt, ei minulle
kuitenkaan.

— Milloinkas sitten välikirjat syntyivät?

— Vasta seuraavana kevännä, ja noin vain sattumoisiltaan. Teatteriin
kiinnitettiin paljon väkeä, minua ei vain. Miksi se ja se otetaan eikä
minua, kyselin aina tohtorilta. "Hän osaa maalata", vastasi tohtori
m.m. "Osaanhan minäkin." En ollut milloinkaan sivellintä pitänyt
kädessäni. "Näyttäkää!" — "Pääsenkö sitten teatteriin?" — "Pääsette."
Harjoittelin kovasti ja sain kuin sainkin koivun kankaalle. Se
hyväksyttiin ja välikirja tuli, ei auttanut enää muu.

— Paljon oli siis alussa vastuksia.

— Olihan niitä, mutta oli iloakin, kun aina keksin jotain uutta, joka
vähitellen teki minut laitokselle välttämättömäksi. Oopperanuotteja
rupesin monistelemaan hektograafilla, jota konetta tohtori ei tuntenut,
ihmetteli vain, miten nopeasti nuottien kirjoittaminen sujui j.n.e.

— Entäs sitten unelmanne näyttelijäurasta?

— Korkeathan ne olivat, korkeammat kuin mitkään muut, ja suuri oli
myöskin kunnioitus toht. Bergbomia kohtaan, vaikka hän usein melkein
aiheettoman tylysti minua alussa kohteli.



Olga Poppius,


Kysyessämme kirjeellisesti rouva Olga Poppiukselta suostuisiko tämä
haastattelussa kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista ja
muistoista, kirjoitti hän vastauksessaan m.m. seuraavaa:

"Arvoisan kirjeenne johdosta täytyy minun ilmoittaa, ett'en
parhaimmalla tahdolla ja vilkkaimmalla mielikuvituksella voi pusertaa
esiin mitään 'mieltäkiinnittävää' lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Olin
aivan tavallinen lapsi, leikin 'teatteria', kuten tietääkseni kaikki
muutkin lapset, enkä edes hämärästi muista, koska näyttelemishalu
minussa 'heräsi'. En myöskään jaksa muistaa, että nuorena tyttönä
olisin ollut toisenlainen kuin nuoret tytöt yleensä. Jos jotain
itsenäisempää on tullut luonteeseeni, niin se on siihen ilmestynyt
vasta myöhemmällä ijällä, ja siitähän ei nyt ole kysymys. — — —"

Tämä ei ollut kuitenkaan vielä omiaan säikyttämään urhoollista
haastattelija-sydäntämme, ja niinpä istuimme kuin istuimmekin eräänä
kirkkaana syysaamuna savolaisissa kievarikärryissä, jotka sivumennen
sanoen ajoimme säpäleiksi, myöhästyimme nokan ohi kiitävästä
junasta ja vietimme umpioudolla rautatienasemalla pitkää pitemmän
päivän hiljaisissa, ikävissä mietiskelyissä kohtalon omituisista ja
säälimättömistä oikuista. Mutta tämähän nyt ei oikeastaan kuulu asiaan,
riittänee vain se tieto, että eräänä seuraavana sateisena päivänä
todellakin saavuimme ehjin nahkoin kaupunkiin Kallaveden rannalla ja
riensimme saamaan lisätietoja seuraavia muistiinmerkitsemisiä varten.

— Tulittehan kuitenkin, alotti rouva Poppius keskustelun, varoitinhan
teitä, minulla ei todellakaan ole mitään tiedossani, ei mitään
kerrottavaa.

Sitä emme tietysti uskoneet.

— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta
syvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia
kenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin
kovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa
muistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä,
niin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja
tarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille
valmiina tarjoamaan.

Olihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi
rohkeasti suoraan asiaan:

— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän
näyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?

— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden
kaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset
minulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.

— Ihanko hengelliset harrastukset?

— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu,
johan minä — — —

— Vallanko nyt niin, eihän tuo niin "vaarallista" liene?

— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista
taiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.

— Rajoittui vain koulun piirustusopetukseen?

— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä,
mutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.

Olimme ihan samaa mieltä, varsinkin kun tahdoimme päästä taas
käsiksi näyttämötaiteeseen. Tiedustelimme senvuoksi taiteilijattaren
ensimmäistä näyttämöllistä esitystä ja sen tekemää vaikutusta häneen.

Eräässä tuttavaperheessä lapset olivat keskenään leikkineet ja
näytelleet, ruotsinkielellä, Z. Topeliuksen pienen kappaleen "Ole
armelias köyhille", jossa taiteilijattaremme 15-vuotiaana oli esittänyt
Brita muorin osan. Hauskaahan se etupäässä oli ollut, mutta kovin
vakavasti se oli otettu, täydellisellä hartaudella ja antaumuksella
esitettiin esitettävä.

— Ei siis tämä johtanut ajatusta teatteriin, synnyttänyt edes hämärää
aavistusta tulevasta toimialasta?

— Eipä tietenkään, koska vuotta myöhemmin koulusta erottuani rupesin
erään suuren tamperelaisen liikkeen kassanhoitajattareksi ja siinä
toimessa sitten pysyin kaksi vuotta.

— Entäs sitten kahden vuoden kuluttua?

— Läksin silloin teatteriin.

— Ajatus siis kypsyi kassanhoitajattarena.

— Silloinpa tietenkin.

— Esiinnyittekö Tampereella missään seuranäytelmässä?

— Esiinnyin, kuten nuoret ihmiset yleensä esiintyvät heitä sellaisiin
tilaisuuksiin avustamaan pyydettäessä. Ensimmäinen osani tältä
ajalta oli _Alman_ osa kappaleessa "_Tätä nykyä_." Tekijän salanimeä
en muista, mutta älkää kirjoituksessanne mainitko kuulemaanne
oikeata nimeä, sillä en tiedä lainkaan, haluaako hän esiintyä
julkisuudessa. Suomalainen teatteri kyllä esitti näytelmän aikoinaan,
ja on se painettuna kirjanakin ilmestynyt. Nämä esiintymiset eivät
suinkaan vaikuttaneet ratkaisevasti uranvaihdokseeni, päätös siitä
kypsyi hiljalleen ensimmäisen siellä viettämäni vuoden kuluessa,
ja luultavasti ikävän ja työalaani kyllästymisen aiheuttamana.
Seitsentoistavuotiaana kirjoitin sitten äidilleni, että ehdottomasti
tulen pyrkimään teatteriin ja että minua on turha kieltää siitä, sillä
kaikesta huolimatta lähden kumminkin.

— Halu oli siis järkähtämätön ja vakava joka tapauksessa.

— Siitäpä se näyttää.

— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme
kuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle
astuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon
arkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.

— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja
korkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta
maallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka
vain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä
oikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin
on sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja
hyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.

— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton?
uskalsimme kysäistä.

— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella
polvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis
näyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella,
vähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella
valmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me
saimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa
kuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle,
mutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka
kerran Turussa vierailtaessa näyteltiin "Kylän heittiö" nimistä
laulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku
edellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt
suorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin
piru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä,
ja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin
kiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan
ollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin
ennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista.
Ja siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava,
pakottava ruoska.

— Mistä se sitten johtui?

— Siitä ankarasta kunnioituksesta työtä kohtaan, jonka minulle antoi
neiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan
sai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen,
ja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta,
neiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta
kiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei
näet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan
uhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa,
ellei "Finneä oteta teatteriin". Ja sitten on hänen ansiotaan koko
se kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa
mahdollisesti on ollut ja vieläkin on.

— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten
pääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?

— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen
sattuma. Muistattehan Molièren "_Luulosairaassa_" pienen Louison
nimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun
tehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka
oppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan
suustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi
minut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin,
että sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa
koenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis
oltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.

— Silloinko esiinnyitte ensi kerran vakinaisen teatterin lavalla?

— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa "_Kullervossa_"
Kivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri
ilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.

Kysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen
voiton ja menestyksen johdosta.

Se oli tapahtunut hänen esittäessään _Boriskan_ osaa samassa "Kylän
heittiössä", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin
katkerasti itkenyt.



Kaarle Halme.


— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen,
virkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain
kunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että
mitäs tällaisista pojista...

— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä
vastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin...
Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi... Mutta
tosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että
voisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen,
jollaisella sen alotinkin...

— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin
testamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken
vielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän
saakka tapahtuneeksi.

— Ja kuitenkin on niin paljon tapahtunut.

— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin
Suomalaiseen teatteriin...

— Miten sinne jouduitte?

— Menin vain, kuten jo sanoin. Olin siihen aikaan Turun
lääninhallituksessa, jossa sain toimen v. 1883. Teatteri vieraili
kaupungissa syksyllä 1887, minä menin tarjolle ja kelpasin.

— Muitta mutkittako?

— Täytyi tietysti ensin esiintyä Turussa ja antaa vielä koenäytäntö
johtokunnalle Helsingissä, sitten oli kaikki sitä myöten valmista.

— Missä kappaleessa ensin esiinnyitte Turussa?

— Näyttelin Marokon prinssin osan _Shakespearen Venezian kauppiaassa_,
Portian erään kosijan. Katsomossa istuivat kaikki virkatoverini
virnistellen, mikä minua hermostutti niin, että ratkaisevassa
silmänräpäyksessä unohdin koko osani. Kuiskaaja pani parastaan. Portia,
rouva Rautio, koetti hänkin supattaa jotakin minulle, mutta mikään ei
auttanut, ennenkuin ennätin rauhoittua ja itse muistaa vuorosanani.
No niin, otin sitten viransijaisen kahdeksi viikoksi, lääninsihteeri
Rydman, jonka täydellisessä suosiossa olin, antoi minulle oikeuden
olla poissa kokonaista 2 vuotta paikkaani menettämättä, ja suori
minut matkalle Helsinkiin, vaikka ei erittäin kehottanut teatteriin
liittymään, mutta ei tahtonut estääkään.

— No, sille Helsinginmatkalle jäitte?

— Sille jäin, aluksi 100 markan kuukausipalkalla, joka ei vieläkään
niin ruhtinaallinen ole. Silloisista virkatovereistani istuu usea nyt
20000 vuosituloilla, jotka kai minullakin olisi, ellen olisi antautunut
tuolle epäkiitolliselle taiteilijauralle. Olinhan jo nuoruudestani
huolimatta ollut Liedon nimismiehen sijaisena; alku oli siis hyvä.

—. Minkä osan esititte sitten johtokunnalle Helsingissä?

— _Daniel Hjortin_. Heti esityksen päätyttyä nousi Jaakko Forsman
paikaltaan, muutoin vanha kotipitäjäläinen, Hämeenkyrön poika, ja
lausui: "Tervetuloa Helsinkiin!" Tiesin sen kohtaloni ratkaisuksi, ja
heti sitten sainkin välikirjan.

— Olitte tietysti näytellyt jo usein ennen teatteriin liittymistänne.
Minkä ikäisenä ja missä osassa ensi kerran eläissänne esiinnyitte?

— Hämeenkyrössä esiinnyin ensi kerran ja olin silloin kymmenvuotias.
Joku vanhempi koulupoika oli kirjoittanut _Saul_ nimisen kappaleen,
jonka sai myös pitäjäläisten suureksi ihastukseksi lavalle, ja pisti
sievät rahat taskuunsa. Tässä kappaleessa näyttelin Davidin osan.
Muistan, että minulla oli m.m. pitkä yksinpuhelu, jonka tahdoin piirtää
hiilellä esiripun yläosaan, mukavuutta rakastava kun olen aina vähin
ollut, mutta siihen eivät muut suostuneet.

— Tästäkö sitten teatteri-intonne alkoi, vai oliko se jo ennenkin
ilmennyt?

— Ei ennen, eikä tästäkään. Pääharrastuksenani oli kirjoitteleminen,
joka ei vieläkään ole sammunut, kuten tiedätte. Turunkin sanomalehtien
alakertoja täyttelin novelleilla, joista ei maksettu paljon mitään.

— Harrastitte näyttämötaidetta tietysti Turussakin?

— Harrastinpa tietystikin, ja ihan teatterin ohjaajana. Nämä puuhat
saivat alkunsa siten, että muuan Vankka niminen toveri oli puutteessa
ja hänen hyväkseen panimme toimeen pienet näyttäjäiset. Useita muitakin
köyhiä tovereita autettiin siten. Niin, ensi talvenahan vietän
teatterinjohtajajuhlaani, jolloin näyttämölle asettamieni ja ohjaamieni
kappaleiden luku nousee sataan, Turun näytännöt niihin luettuina.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä näyttämötaiteellisia menestyksiänne ja
voittojanne.

— Ensimmäinen suurempi merkkitapaus taiteessani oli tohtori _Rellingin_
osa Ibsenin _Villisorsassa_. Silloin aloin hallita tekotapaani
ja järkiperäisesti eritellä osiani. Toinen voittoni oli _Ahman_
osa Santeri Ivalon _Juho Vesaisessa_, jolloin liitin pysyväisesti
ohjelmistooni kotimaisten aiheitten esittämisen. Kenraalikuvernööri
_Mörnerin_ osa Arvid Järnefeltin _Samuel Croëlissa_ merkitsi sitten
viimein valmiutta taiteessani. Sitä esitystä oli muun muassa katsomassa
kirjailija Birger Mörner, joka näytännön jälkeen tuli kiittämään
minua siitä, että oli saanut nähdä sukunsa kantaisää niin hienosti ja
sielukkaasti esitettävän. — Ja nyt kai pääsen rauhaan tärkeimmät tiedot
saatuanne? lopetti taiteilija.

Mikä kumartaen myönnettiin.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisia näyttelijöitä : Lapsuuden ja nuoruuden muistoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.