Title: Suomen kansan eläinkirja : Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan eläinkirja : Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä" ***


SUOMEN KANSAN ELÄINKIRJA

Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä


Kansansaduista sommitellut

Osmo Iisalo [Eino Railo]



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 167 osa



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

         »Suomen kansan eläinkirja», alkulause.
      I. Eläimet tekevät tiet Metsolaan; kettu työpehtorina.
     II. Ahkerat palkitaan; karhu ja muurahainen; pyyn tarina;
         ketun palkka.
    III. Laiskoja rangaistaan; päästäjäinen kirotaan;
         käärmeen tarina.
     IV. Samoin; palokärjen tarina, haukka ja hiiriäistuuppa;
         käen tarina.
      V. Samoin kyyhkynen ja sammakko, kyyhkynen ja metsäkana; tiainen
         rangaistaan; rastaan tarina; pääskysen tarina; yökön tarina.
     VI. Karhun ja suden ahneus sekä Tapion rangaistus. — Koira
         menee ihmisen luo.
    VII. Kettu tutkii loukkaan ja houkuttelee siihen karhun, jonka
         hiiri pelastaa.
   VIII. Koira pelastaa Pohjolalle elämisen mahdollisuuden. — Mies
         rakentaa pyydyksensä eläinten teille; hänen ja eläinten
         sopimus molemminpuolisista
         oikeuksista. — Karhun ja suden synty.
     IX. Kettu houkuttelee suden kuoppaan. — Kettu ja teeri.
      X. Variksen vala; sammakon tarina.
     XI. Kettu ja varsa; korpin juusto; harakka ja suksipuun hakija;
         kettu ja varis.
    XII. Kettu ja jänis.
   XIII. Kettu ja kurki.
    XIV. Karhu ja jalopeura sekä heidän sotansa; mies vaimonpoika.
     XV. Karhun eukon kuolema; itkijän ja lapsenpiian haku; kettu
         itkijänä; tuulensuunnat; meden haku.
    XVI. Suden kirjavoiminen; kolmen puun nimi; tamman alahuuli;
         susi oppii lentämään.
   XVII. Kettu ja suden akka; kettu pakenee muille maille; hänen
         muinainen kataluutensa.
  XVIII. Lähtö Ilmolaan pahantekoon; avulias akka palkitaan; kolme
         oinasta; Horpon ruuna ja karhu; sormikoukun veto ja muut
         karhun onnettomuudet; jänis ja paarma auttavat karhua.
    XIX. Horpon isännän ja karhun yhteinen kaski. — Metson
         isänmaanrakkaus. — Karhu rovastina.
     XX. Piippolan sika ja päivän nousu; sian lersa kärsä. —
         Immilän ylpeä kukko.
    XXI. Immilän kukon esi-isän kuninkaissa käynti.
   XXII. Kettu ja Immilän kukko; eläinten rauha; kukon ja kissan talous.
  XXIII. Kettu ja Piippolan vaarin kalanpyynti; karhu onkii hännällään
         kaloja; kettu syö kirnuuksen; »Sairas tervettä kantaa»;
         karhun kosto; kettu syö uudelleen viiliä.
   XXIV. Susi Kääpälään; Merkin vanhuuden onnettomuudet; susi
         auttaa Merkkiä; Merkki kertoo penikalle tarinan susista ja
         kadonneesta pöytäkirjasta.
    XXV. Susi, pukki ja pässi; susi ja räätäli; porsasten kastaminen;
         pukin maan vakoaminen; pässien riidan ratkaiseminen;
         lampaille veisaaminen; tamman passin katsominen.
   XXVI. Merkki juottaa suden humalaan.
  XXVII. Jänis ja pakkanen. — Kissan ja hiiren synty. — Jäniksen ja
         kissan yhteinen talous. — Jäniksen pelastuskeinot. — Kissa
         ja päästäjäinen. — Kissan vilja ja jäniksen vilja. — Kissan
         ja koiran metsästys. — Jänis jättää kissan. — Kissan osuus
         lehmän antiin.
 XXVIII. Hiiren ja hänen sukunsa historia; hiiri ja sammakko; hiiri
         räätälinä; katti kosiomiehenä; kello kissan kaulaan.
   XXIX. Pukki ja Kääpälän vaari; pukki Katilan autiotuvassa ja hänen
         karkoittajansa: karhu, hukka, peura ja kukko. — Jänis
         takaisin Metsolaan.
   XXXX. Horpon isäntä juottaa karhun humalaan. — Karhu loukkaassa.
         — »Maksan niinkuin maailma maksaa.» — Jänis, hevonen, koira
         ja kettu tuomareina. — Ketun palkka.
   XXXI. Karhun, suden ja ketun kaskenkaato; Piippolan muorin voipytty;
         ketun ristiäisissä käynti; kettu karkotetaan.
  XXXII. Kääpälän kissa ketulle rengiksi; kissan topakka suku.
 XXXIII. Kettu kertoo karhulle ja sudelle uudesta rengistänsä; sen
         kärpäset, nimet ja aseet; ja susi kärpäsiä katsomassa; karhu
         ja susi herra Vinkkeliä katsomassa.
  XXXIV. Karhu ja susi laittavat pidot herra Vinkkelille ja ketulle.
   XXXV. Karhu ja susi hakevat herra Vinkkeliä ontosta hongasta.
  XXXVI. Metsän eläimet ryhtyvät sotimaan kotieläimiä vastaan.
 XXXVII. Kääpälän vaari joutuu kärpän saaliiksi; yön vietto.
XXXVIII. Yötä viettäessä tarinoidaan: Orava, neula ja kinnas.
  XXXIX. Lisää tarinoita: Jalopeura, hevonen, susi ja karhu; kettu
         houkuttelee karhun syömään suoliansa.
     XL. Kevät; rastas ja Vänskän Aatami; metsäkana; Kirppu-Jussi
         ja korppi.
    XLI. Lintujen käräjät; pajulintu ja köyhän miehen kylvös;
         pääskysen silkinvarkaus.
   XLII. Pääskynen ja varpunen; varpunen ja raunioruntti; raunioruntti
         ja kivenviha.
  XLIII. Raunioruntti ja västäräkki; västäräkki, rastas ja koskikara;
         västäräkki ja rantasipi.
   XLIV. Tiltaltti, rastas, kyyhkynen ja varis; tiainen ja Musti;
         käki ja närhi; rastas ja koppelo.
    XLV. Karhu, susi ja kettu polttavat kaskensa.
   XLVI. Immilän kukon oluenjuonti ja humala; eläinten retki
          maailmanloppua pakoon.
  XLVII. Ilmolan pelimanni opettaa karhua soittamaan.
 XLVIII. Kiisken kirkko; kalojen käräjät Airistolla; kiiski kalojen
         kuningas.
   XLIX. Kerjäläisakka, karhu, susi, repo ja jänis.
      L. Koiraseläimet ja Kääpälän kissa pakenevat Immilästä.
     LI. Immilän rikkauden alku: mustan härän tarina.
    LII. Outo vieras autiotuvalla ja sen karkoitus.
   LIII. Karhu, susi ja kettu leikkuupellolla, riihessä ja myllyllä;
        karhu ja susi maistavat ketun puuroa; karhun puuronkeitto;
        suden kuolema.
   LIV. Karhu tahtoo syödä Horpon isännän hevosen; ketun neuvot;
        »Karhujen tappaja ja miesten sitoja»; karhun kuolema.
    LV. Ketun palkka ja kuolema.
   LVI. Tiet tehty Suomen ympäri, Metsolan eläimet karkoitettu.



Alkulause.


»Suomen kansan eläinkirja», joksi olen uskaltanut tämän suomalaisen
eläinromaanin kokeen nimittää, on syntynyt eläinsatujemme pohjalla.
Lähteinä ovat olleet pääasiallisesti professori _Kaarle Krohnin_
julkaisemat eläinsadut [Suomalaisia kansansatuja, I osa, eläinsatuja.
1886. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 67 osa]; lisäksi
olen tarkastanut joukon julkaisemattomia toisintoja, saamatta niistä
kuitenkaan sanottavampia lisiä.

Eläinsatuja lukiessani on mielessäni aina herännyt ajatus, että niissä
piilee enemmän kuin paljas tarkoitus huvittaa lapsia sukkelilla
jutuilla. Ensinnäkin ne ovat ikäänkuin jäljelle jääneitä tahi
näkyvissä olevia sirpaleita jostakin uponneesta, kerran eheästä
kokonaisuudesta, joka olisi yhtenäisesti kertonut eläimistä ja
ihmisen suhteesta niihin. Toiseksi ne ovat, kuvatessaan tämän suhteen
vaiheita, joutuneet kertomaan siitä, kuinka ihminen vähitellen voittaa
metsän eläimet, karkoittaen heidät yhä kauemmaksi viljelyksen tieltä.
Kolmanneksi on kansamme runollinen mielikuvitus nähdäkseni saavuttanut
niissä erään kauneimmista voitoistaan luodessaan onnistuneen,
humoristisen luonnekuvan useista metsän ja kodin eläimistä.
Neljänneksi se on niihin sisällyttänyt paljon tavallisessa elämässään
saavuttamaansa luonnonkäsitystä, siveellisiä periaatteitansa ja omaa
kulttuurihistoriaansa, vaistomaisesti asettaen siinä oman kokemuksensa
mukaisesti ikäänkuin kaiken keskustaksi ja huipuksi maanviljelyksen,
karhu paran suurenmoisen kaskenkaadon. Kokonaisuutena siis eläinsatumme
muodostavat mielestäni rikassisältöisen viljelyksen eepoksen, jossa
veikeän ja humoristisen puvun alla on vakava ja ankara tosiasia.

Sadut lienevät enemmän kuin muu kansanrunous aiheiltaan kansojen
yhteistä omaisuutta. Eläinsatuihinsa on meidän kansamme kuitenkin
mielestäni painanut niin paljon oman luonteensa, luonnonkäsityksensä
ja kokemuksiensa leimaa, että niiden pohjalla syntynyt eläinromaani on
erikoisesti suomalainen, enimmäkseen toista kuin esim. kuvaannolliset
Reinecke-historiat. Nämä jälkimmäiset ovat pääosaltaan moralisovia
kettujuttuja, vailla korkeampaa runollista perusaatetta, joka taas,
kuten ainakin allekirjoittanut on asian käsittänyt, muodostaa meidän
eläinsaduissamme huomattavalla kauneustasolla olevan pohjan; tämän
antamassa valossa on sitten nähty kaikki muu, ylinnä kettu juoninensa.

Kertomuksen juoneksi olen asettanut metsän ja kodin eläinten sekä
ihmisen, s.o. Metsolan ja Ilmolan vastakohdan, niinkuin se itsestäänkin
saduista ilmenee; tämän rinnalla, välittäjänä ja viejänä tapauksesta
toiseen, toiminnan antajana, esiintyy pääasiassa kettu. Tähän lankaan
olen sitten koettanut ripustaa näkyville kaikki ainekset, niin paljon
kuin suinkin olen niitä saanut kokonaisuuteen mahtumaan. Ainekset olen
aluksi luokitellut aiheitten mukaan käyttäen siinä apuna professori
_Antti Aarnen_ tyyppiluetteloita [Verzeichnis der Märchentypen.
F F Communications n:o 3, 1910; Finnische Märchenvarianten. F F
Communications n:o 5, 1911; Sama, Ergänzungsheft 1, F F Communications
n:o 33, 1920]; nämä eri toisinnot olen sulattanut yhteen yhtenäisiksi
tapaussarjoiksi ja koettanut samalla puoleksi ulkoa lukien tehdä
omakseni niiden kansanomaisen kielen ja kertomatavan. Näin menetellen
luulen yleensä onnistuneeni välttämään suurempaa väkivaltaa ja »omia»
lisäyksiä.

Mitä kertomatyyliin muuten tulee, olen katsonut siinä oikeudekseni
kykyni mukaan pyrkiä mahdollisen suureen mehevyyteen, jopa
kansanomaiseen leveyteenkin. Käsitykseni on nimittäin se, että kansamme
kertoo — ainakin itäsuomalaisella alueella — omissa oloissaan, vain
tuttua väkeä kuulijana, satunsa elävästi, mehevästi ja laajasti; tästä
on itselläni varma muisto lapsuuteni ajalta Suomussalmelta, jossa
kolmisenkymmentä vuotta sitten sadunkertominen vielä oli pirttien
suosittua iltahuvia. Mutta heti kun kirjaanpanija, satujen kerääjä,
joka useinkin on ylioppilas tahi muu »herra», saapuu kyninensä ja
papereinensa kertojan ääreen, valtaa tämän luonnollisesti ujous, ja
koska hän muutenkin pitää satuja »loruina», tulee hän väkisinkin
muuttaneeksi kertomatapaansa. Niinpä ovatkin usein kirjaanpannut
toisinnot yksittäin luettuina sangen »kuivia», jopa vähäpätöisiäkin,
sisältäen kuitenkin tavallisesti sen ytimen, joka sopivasti
paisutettuna antaa sille tarpeellisen lihan ja veren.

Teokseni synnystä on minun kiittäminen _Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuraa_, jonka arvoisa johtokunta salli minun sitä yrittää ja joka
on kunnioittanut työni tulosta ottamalla sen »Toimituksiinsa»;
professori _Kaarle Krohnia_, joka on pitkin matkaa avustanut minua
arvokkailla neuvoilla, m.m. kohdistamalla huomioni Metsolan ja
Ilmolan vastakohtaisuuteen ja lukemalla käsikirjoitukseni, jolloin
hänen neuvoistaan tulin ymmärtämään monen lyhennyksen ja korjauksen
tarpeellisuuden; maisteri _E.A. Saarimaata_, joka samoin on lukenut
käsikirjoitukseni ja antanut useita arvokkaita neuvoja sekä tehnyt
kielellisiä silityksiä; tohtori _E.A. Tunkeloa_, joka hyväntahtoisesti
on lukenut korjausarkit ja saanut minut kiitollisena korjaamaan monet
kielelliset ja tyylilliset epätarkkuudet; tohtori _Santeri Ivaloa_
ja tohtori _Juhani Aho_ vainajaa, jotka suopealla ja luottavalla
suhtautumisellaan yritykseeni ovat minua paljon siihen innostuttaneet.
Näille arvoisille henkilöille lausun parhaimmat kiitokseni, valittaen,
ettei Juhani Ahon oltu sallittu olla teokseni kummina niin pitkälle
kuin hän itse asiaan mieltyneenä, sen alkuvaiheiden aikana, sanoi
haluavansa.

Pälkäneellä, elok. 27 p. 1921.

_Osmo Iisalo_.



I.

TIE KÄYDÄ, HAKO LEVÄTÄ.


    Susi juoksi suota myöten,
    Karhu kangasta samosi.
    Suo liikkui suden jälessä,
    Kangas karhun kämmenissä.

Olipa kerran, kauan aikaa sitten — siitä on jo niin pitkiä aikoja,
ettei sitä voi kukaan sanoa — Suomenniemellä niin soma elämä, että
eläimet osasivat puhua, haastella, tarinoida, jopa oikein selvällä
ja ymmärrettävällä kielellä asioitansa toisilleen ilmoittaa. Silloin
olivat täällä salot koskemattomat, järvet pyydyksen heittämättömät,
kaikki luonto ihanana ja kauniina Tapion ja Mielikin häiritsemättömässä
rauhassa. Missä tuli nälkä, siinä sen luonto kohta tyydytti, missä
jano, siinä heti juotavaksi kirkas lähde kumpusi, missä uni, siinä
pehmeä sammal nukuttavaksi. Eläimet elivät sopuisasti metsän lakien
mukaan, kukin luontonsa jälkeen, tyytyväisinä Pohjolan kultaisen kesän
ja valkoisen talven raikkaassa hoivassa.

Väliin hekin kuitenkin tuskittelivat, kun piti saalista etsiessä juosta
murrokoissa ja risukoissa, rikkoa jalkansa karkeissa kivikoissa,
sokaista silmänsä sakeissa tureikoissa. »Kunpa olisi täällä hyvät tiet
kaikkialla, joita myöten juoksennella, niin eri helppoa olisi meillä
elämä», arvelivat he ja neuvottelivat asiasta keskenään. Niinpä siitä
vihdoin herää ajatus ja kypsyy päätös: »Täytynee ruveta tässä teitä
tekemään ja risukkoja raivaamaan, viidakoita aukomaan, että on hyvä
mennä vilahduttaa sileätä polkua pitkin saalismaille.» Ei muuta sitten
kuin ruvetaan sanaa asiasta toisilleen saattamaan. Karhu mörisee sitä
kankailla kulkiessaan ja marjoja makuisasti syödessään, susi ulvoo
sen ilmoille istuessaan pesänsä edustalla, korppi kronksahuttaa sen
lentäessään, harakka nauraa räksähyttää sen kuuluville pyrstöään
heilauttaessaan, kärppä vie sen vilauksessa hiirille ja kaikille
sammalen asukkaille — pian on se Metsolan asukkailla tietona ja kohta
kaikki hokemaan: »Ka, tien tekoon on nyt tästä lähdettävä, tien tekoon
jotta oikein», ja pienet hiiretkin uhkaavat ylpeästi: »Tien tekoon
täytyy nyt ryhtyä, muu ei auta!»

Alkaa siinä sitten vilske metsässä, kun elävät kaikki kokoontuvat
Metsolan suurelle kankaalle päättämään yhteisestä tien teosta. Tulee
vyöryen karhu karvaröllö, tulee susi korentoselkä, kettu neulasilmä,
tulee kurki pillisääri, kärppä vikeväjalka ja hiiri siimahäntä. On
siinä ääntä ja jaaritusta, kun koko Metsolan väki pitää neuvoa tien
teosta, mistä alotetaan ja kuinka työ sitten tehdään. Puhutaan,
puhutaan — ei tule selvää miten on asiaan käsiksi käytävä. Sanotaan:
»Päällikkö tässä tarvitaan — kuka nyt mieluisimmasti siksi rupeaa ja
luulee osaavansa päällikkönä olla?»

Katsotaan toisiinsa töllötetään, karhu vilpittömästi katsoa illistelee,
susi tyhmästi, mutta kettu viekkaasti silmiänsä raottelee vasten
päivää. Kun ei kukaan sano mitään, vaan kaikki odottavat, niin jo
hyppää kettu neuvoskivelle, leuhauttaa tuuheata häntäänsä ja julistaa:
»Minä olen Mikko, mielevä mies, kyllä minä osaan olla päällikkönä.»

No, tuosta ei kovin hämmästytä, sillä huomannut on jo Metsolan väki
ketun viisaaksi ja mieleväksi mieheksi ja nähnyt hänen neuvokkuutensa
monessa paikassa. Urahdetaan vain, että no, ruvetkoon sitten kettu
päälliköksi, vaikka älytäänkin, että laiskuuttaan se siihen tarjousi,
kun ei, liuvari, koskaan mitään työtä viitsisi tehdä. Mutta ei siitä
nyt ruveta riitelemään, sovinnollisia kun ollaan, vaan alistutaan Mikon
johtoon. Tämä rupeaakin topakasti töitä järjestelemään, kääntyy karhun
puoleen ja sanoo:

»Sinä karhu, kuomaseni, joka ylen väkevä mies olet, sinun pitää vääntää
pois kannot ja kivet...»

Karhu mörisi, että raskaimman työn sinä nyt hänelle annat, mutta kettu
siihen ehätti liukkaasti sanomaan:

»No, susi, kuomaseni, sinä toinen vankka mies, korentoselkä ja
vonkulasääri, sinä kantelet pois kannot ja kivet, joita kouko irti
vääntelee. Ja missä ei sitä työtä riitä, vaan maat ovat sileät,
siinä sinä maata kuovit, viskot pois lahopökkelöitä ja liekoja pois
kanniskelet...»

Nousevat siitä karhu ja susi sekä lähtevät työmaalleen, mutta kettu
sievästi edelleen toimittaa:

»Te, hiiret, sammalta pois tieltä repikää ja lykätkää; ja sinä, kärppä
sihtimuoto, valvo hiirien töitä. Jos käyvät työssä vaivaisiksi ja
kuolevat, niin ne kanna pois, ja elleivät tee työtä, niin saat syödä
niitä sen kuin jaksat.»

Ja topakasti kettu edelleen julistaa:

»Sinä ilves, metsänkiivas, saat repiä teiltä kanervia ja juuria,
sinulla on hyvät kynnet pehertää ja pehmittää tien paikkaa. Ja sinä,
jänis, mulkosilmä, jolla on niin villavat takajalat, sinä saat
sitten sen tasoitella, mitä ilves kuopii. Mutta orava pöyryhäntä ja
silvankaristaja hypätköön edellä tien suuntaa näyttämässä...»

Siitä toiset sanomaan, että kovin tulee mutkainen tie sillä tavalla,
mutta kettu määräsi: »Ei se haittaa mitään, olkoon vain mutkia metsän
teissä.»

Mutta linnuille kettu selitti:

»Teidän pitää syödä marjat pois tieltä ja repiä puolukan lehtiä ja
marjanvarsia.»

Sanoa keikahutti siihen silloin kurki, pitkäkaula:

»En minä viitsi tietä tehdä. Minä asun suolla enkä kankaalla.»

Mutta kettu kovasti varoitti kurkea tottelemaan ja pakotti hänet
työhön. Metsäkanan harakopran hän pani katkomaan latvoja ja syömään
urpuja niistä paikoista, mistä orava menee, että nähdään tien paikka.
Metsäkana, joka syntisyydessään oli käynyt Ristuksen haudalla kirota
vätkyttämässä, ei saattanut nytkään pahaa sisuansa hillitä, vaan lähti
menemään sadatellen, että »se tuhat tulinen p--rkele sinulle rupesi
tietä paaraamaan.» Teeri, se kiveräpyrstö kukertaja, sai tehtäväkseen
syödä tien paikalta koivun urvut, mutta pyylle kukkapäälle, metsän
synkän piiskuttajalle, annettiin lepän urvut. Metso, värisilmä ja
kupumaha, otti syödäkseen tiellä olevista petäjistä havuneulasia
merkiksi, pannen vielä akkansa, koppelon, samaan puuhaan. Orava
kerskasi: »Kukas muu kuuseen kuvahtaa, ellei orava osaa», meni
kuusikkoon, karsi käpyjä, söi siemeniä ja pudotteli kävyn suomuja
maahan. Mutta kuusanko, Tapion lintu, hienorinta metsänpiilo, ja
käpyhakkari puunkopistaja, ottivat männynkävyt osalleen, uhaten niitä
koota ja niillä rikastua.

Niin oli vihdoin saatu työt kullekin määrätyksi, mutta monet Metsolan
eläimet olivat jääneet työhön tulematta. Toiset kuitenkin tekivät työtä
sitä uutterammasti, karhu vääntäen kantoja ja kiviä yhdeksän miehen
voimalla, susi hänen jälkiänsä siivoten, hiiret kovasti ponnistellen ja
väsyen sekä joutuen voutinsa, kärpän vikeväjalan pois kannettaviksi.
Kettu liuvari vain käveli ylimpänä työpehtorina milloin missäkin, söi
ja huvitteli sekä jakoi mahtavasti määräyksiään, paistatte!! päivää
aurinkoisella rinteellä, ja nauroi itsemielessään muitten eläimien
tyhmyydellä. Mutta siitä, että toiset jäivät työstä pois, toisten
raskaasti raataessa, kylväytyi Metsolan eläväin keskuuteen ensimmäinen
kateuden ja eripuraisuuden siemen, josta heille vastaisuudessa koitui
paljon vahinkoa ja turmiota. He tekivät kuitenkin ahkerasti työtänsä
iltaan saakka, jolloin Pohjolan kesäyön pehmeä hämärä laskeutui ja
he kaikki riensivät yöteloillensa tahi luontonsa mukaan hankkimaan
saalistansa. Metsolan suuri salo muuttui salaperäiseksi, lumoavaa
loihtua täynnä olevaksi maailmaksi, jossa metsän väki ja ilman
ihmeet juoksivat ja lensivät omilla äänettömillä teillänsä, yötuulen
suhahdellessa korven kuusikossa ja huuhkajan harmaakaulan kaameasti
huhuillessa.



II.

AHKERUUS ON ONNEN ÄITI.


    Tuosta tunnen virkun miehen,
    Pian söi, välehen kenki,
    Pian pistihen pihalle,
    Terävähän töille lähti.

No, saadaan siitä vihdoin Metsolaan eläväin tiet valmiiksi. Kaikki
on nyt kunnossa. Tietää nyt kontio, mistä sen tulee samota, tietää
ilves metsäpolkunsa, orava osoittimensa, kärppä kaikki käymäpaikat,
tietävät teeret tien urpukoivuihinsa, metso männikköihinsä ja
peherryspaikoillensa, hirvet taistotanterillensa — kaikki on nyt
selväksi urat rastittu jokaiselle. Ei muuta kuin vielä kerta
kokoonnutaan suurelle Metsolan tanhualle tien teon päättäjäisiin. Kettu
siinä taas esiintyy puuhamiehenä kuin ylimmäinen työpehtori ainakin ja
julistaa kokoontuneelle Metsolan rahvaalle:

»Nyt kun on tiet tehty ja kaikki metsän viljan polut laitettu, käydään
ahkeria palkitsemaan, mutta laiskoja ja huolimattomia rankaisemaan. Se
on Tapion ja Mielikin tahto, jonka he ovat minulle tarkoin selittäneet
ja teille ilmoittaa käskeneet. Kuka teistä on nyt kovimman työn tehnyt?»

Karhu, pitkävilla mesikämmen, siinä vielä siivoili pihkaa ja naavaa
turkistaan eikä puhunut mitään, mutta toiset huusivat:

»Karhu on kovimman työn tehnyt. Hän on oikea metsän nurinkääntäjä! Ja
väkevä!»

Mutta silloinpa kuului maasta pientä ja jäntevätä ääntä. Muurahainen se
sieltä todisti:

»Minä elävistä kokooni nähden vankin olen. Olen varmasti! Kokoiseni
kiven nostan helposti leuvoillani. Koettakoonpa kontio sitä konstia.
Vaikka puuhun sen vien!»

»No kaikkia tässä vielä!» mörähti karhu halveksivasti, mutta muut
eläimet rupesivat muurahaista puolustamaan:

»Totta puhuu! Väkevä on kokoonsa nähden tämä pieni mies. Ota, kontio,
kivi tuosta suuhusi ja koeta viedä se puuhun. Sittenpähän nähdään!»

Koetti karhu hamuilla leukoihinsa suurta kokoistansa kiveä, mutta
eihän siitä mitään tullut. Hänen siinä äkäisenä yrittäessään piukasi
muurahainen jo männyn latvasta, että täällä ollaan, ja pudotti sinne
viemänsä kiven karhun niskaan sekä tuli alas. Mutta karhu suuttui ja
roppasi pikku miestä suurella kämmenellä selkään, niin että toinen
aivan hävisi hiekkaan. Säikähtyneinä ruvetaan häntä hakemaan, kun hän
jo ilmestyykin hiekan sisästä kuin vedestä ja alkaa kiivaasti kannella
karhun niskaan. Mutta kettu sanoi:

»Ole vaiti! Karhu on sittenkin Metsolan väkevin urho ja siksi on Tapio
määrännyt hänet valtiaaksi Pohjolan metsiin. Kun hän tekemillämme
teillä kävelee, pitää muiden mennä tieltä pois.»

Äkäinen muurahainen laahautui puolivaivaisena ketun eteen ja valitti:

»Kaikki pienet rikat minä olen nokkinut ja kantanut pois ja nyt minua
karhu tällä tavalla runteli! Mitä minä nyt teen?»

Kettu vastasi lohduttaen:

»Saat niitä rikkoja kantaa koko ikäsi ja niistä tehdä talosi ja
kartanosi. Ja minkä vain yhdytät tielläsi, niin sen saat tappaa, jos
voitat. Ja me keitämme sinulle vielä sellaista väkevää voidetta,
että silmät sokaiset kun sitä vain päälle ruiskutat. Ja heinänkorren
verran me sinulle vielä annamme voimaa lisäksi, että tosiaankin olisit
kaikista elävistä kokoosi nähden vankin mies.»

Rauhoittui siitä muurahainen, mutta karhu mulkoili häneen vihastuneena
kämmentensä takaa ja päätti syödä hänet missä tapaa, koska rupesi hänen
kanssaan voimista kilpailemaan. Ja niinpä karhu vielä tänäkin päivänä
syöpi muurahaisen missä vain yhdyttää.

       *       *       *       *       *

Jakaa kettu edelleen niitä Tapion palkinnoita. Tulee saapuville
hukka, irvihuuli, ja työssä on suunsa revennyt suureksi ja poskinahat
vyyhdellä riippuvat. Ulisee hukka, että mitä hänelle Mikko antaa
palkinnoksi. Mikko toimittaa, että ota mitä saat syödäksesi, lammasta,
sikaa, vuohta. Hukka siihen mukautuu: »No, omianipa olenkin niitä
ottamaan, kun olen oppinut tässä kantamaan selässäni juurikoita ja
puita.»

Jakoi kettu liuvari palkinneita. Antoi ilvekselle nopeat jalat ja
koppurakynnet sekä viskasi lopuksi hiirien kokoamia mustia ja valkeita
kivenrakeita sille selkään, ja niin siitä tuli kirjava papumus.
Otti ymmyrkäisen heinän tuppuran ja heitti sillä jänistä housuille,
ja niin sai jänis palkinnokseen tuppurahännän. Tempasi terävän ja
soukan, ymmyrkäisen tikun, ja heitti sen rotan perään, jolloin se
muuttui hännäksi sitten. Huusipa vielä takaisinkin ja teroitti sen
kynnet, että pääsee seinääkin myöten nousemaan, jos tahtoo ja hätä
on. Kärpälle vahvistettiin voutivalta syödä hiiri, niinkuin oli tien
teossakin hänellä lupa ollut; ja kun orava, neulanrosvo, kuusen oksalla
malttamattomana tirskui ja löi näppiä muulle kansalle, sieppasi kettu
pitkän kasvin, jossa oli paljon karvoja ja villaisia pöyhtyviä, ja
kun orava sen huomattuaan lähti kiireesti hyppyyn, viskasi kettu sen
hänen jälkeensä. Sepäs juuttuikin kiinni pakanain väliin ja niin sai
orava mahdottoman kauniin hännän, josta sitä vieläkin pöyryhännäksi ja
kantakeikkeliksi sanotaan.

Mutta teeri keikisteli koreana koivunsa latvassa ja kysyi muulta
kansalta alituiseen ja uteliaasti: »Onko kukkaroa? Mitä minä sitten
saan?» Kettu määräsi: »Saat syödä urpuja puista, marjoja maasta ja
suolle saat, tanssipaikan.» Istui siinä pyy, pyrstönsä päristäjä
surullisena kuusen oksan juuressa, pää kallellaan kuunnellen, mitä
hänelle onnettomalle annettaisiin. Kovahan olikin hänen kohtalonsa!

Olipa näet kerta kaukana näiltä mailta Herramme Jeesus ajellut kirkkoon
messua kuulemaan hevosella kiirevällä. Oli varhainen sunnuntaiaamu,
sumuinen ja pilvinen, ja sumuinen oli myös Herramme sydän maailman
syntien vuoksi. Ajoi hän siinä soita, ajoi maita, pitkin heliäistä
hiekkatietä, kunnes saapui Kidronin ojalle, sinisen sillan sivuhun.
Pyrähtipä silloin pyy, joka siihen aikaan oli härän kokoinen, lentoon
synkästä korven kuusikosta sellaisella voimalla, että maa järähti,
Jeesuksen sydän särähti ja Herramme varsan säärivarsi taittui.
Surumielin nyt Vapahtaja rankaisi pyytä, koska se oli tehnyt teon
suuruutensa ylpeydestä ja ylimielisyydestä, ylenkatsoen kaikkia
muita luontokappaleita. Hän määräsi, että sen pitää pienenemistään
pienetä maailman loppuun saakka, päivä päivältä, vuosi vuodelta,
niin kauan, että mahtuu vaimon sormuksesta läpi lentämään siipien
laitaan koskematta. Siitäpä on tullut sanonta, että pienenee kuin pyy
maailmanlopun edellä, ja siitäpä pyy on synkkien, surumielisten korpien
hiljainen ja alakuloinen lintu.

Tämä oli pyyn tarina ja kettu hänelle nyt antoi luvan syödä urpuja
puista sekä pienen pillin, jolla pyy vielä tänäkin päivänä hiljakseen
soittelee ja suruvirttänsä sirittää, odottaen aikaa, milloin mahtuisi
vaimon sormuksen läpi lentämään siipien laitaan koskematta. Mutta
silloinpa on maailmanloppukin lähellä.

Tuleepa siinä töiltänsä taas tapansa mukaan rivosti kiroileva
metsäkana, vilkkasilmä kupurinta, ja alkaa ketulle vannoa: »Kaperr,
kaperr, voi vietävätä, käytävätä, avojaloin, avojaloin, käy kivikkoa,
käy kannikkoa, voi vietävätä, käytävätä.» Mutta kettu häntä hillitsi
ja määräsi, että metsäkana saa talveksi valkoisen turkin ja kesäksi
kirjavan hameen. Sadatellen tämä lähti lentämään ärjäisten: »Kopeikka,
kopeikka!» ja vielä tänäkin päivänä se karvaisissa housuissaan vaeltaa
tiheässä viidakossa ja kiroaa illan hämärässä poikain ansoja: »Pojat
p--rkeleen pallipäät hakkaa risukkota, rasikkota, ettei saata kävellä
täyteen askeleeseen.» Metso, harakopra, kiveränokka riippamaha,
sai luvan syödä petäjän latvoista neuloja, kun oli siihen tietä
tehtäessä oppinut. Kevääksi annettiin hänelle tanssin ja laulun
mahti, niin suuri, että itsekin toisinaan pyörtyy siitä laulusta ja
ilosta. Kuusanko putkipursto sai sen edun, että sitä ei saa ammutuksi
metsämies. Kuusangon ruumis on niin pieni, että luoti harvoin siihen
osuu, vaikka pörröisiä höyheniä pölyyttääkin. Tulipa siihen sitten
käpyhakkari, marjasilmä kävynmurentaja, palkinnolleen, ja näytti
hänelle silloin Mikko mielevä mies koloa puun kyljessä ja määräsi:
»Tuohon saat pistää kävyn kiinni, kun sitä hakkaat ja siitä suomuksia
irroittelet; nokkasi väännetään ristiin, niin että kun nostat sillä
irti kävyn suomun, niin helposti saat samalla kielesi työnnetyksi sen
juuressa olevaan siemeneen.»

Niin jakoi siinä kettu Tapion palkintoja, jakoi, kunnes olivat kaikki
työssä olleet osansa saaneet. Mutta eläinten sitten poislähtöä tehdessä
sanoikin Mikko mielevä mies: »Mitä annatte nyt Mikolle, kun olen ollut
työn teettäjänä ja pitänyt kaikesta suurta huolta?» Rupesivat siinä
eläimet miettimään, mitä annetaan työpehtorille palkinnoksi, kunnes
keksivät: »Me annamme sinulle jokainen kolmannen osan viisauttamme.»
Muuta eivät olisi pystyneet sille antamaankaan, ja sillä on kettu nyt
niin viisas, viekas ja kavala.

Oli jo tullut ilta palkintojen jaossa ja eläimet taas hajautuivat
öisille asuinsijoilleen. Mutta kettu uhaten ilmoitti, että kaikkien
niiden eläväin, jotka eivät olleet ottaneet tien tekoon osaa, tuli
seuraavana päivänä saapua kuulemaan Tapion lakia, jota ei kukaan saa
rikkoa. Ja niin laskeusi taas Suomenniemen ylle lenseä yö, jolloin
kuului kaukaa teeren sointuva kukerrus, metson soiminen, suden kaamea
ulvonta, pyyn hiljainen, alakuloinen vihellys, karhun matala mörähtely
ja koko salon väen salaperäinen keskustelu. Arkoina odottivat eläimet,
mitä rangaistusta Tapio oli säätänyt työstä poissa olleelle Metsolan
kansalle.



III.

TYLSÄ ON VEITSI LAISKAN VYÖLLÄ.


    Koivun oksa konnan palkka,
    Nuora pettäjän perintö.

Ruvetaan siinä nyt seuraavana päivänä kovaa tutkintoa ja tuomiota
pitämään. Ilmestyvät ketun eteen muurahainen ja hiiri, ja alkavat
äkäisesti päästäjäisen niskaan kannella:

»Me kahden rupeamme ahkerasti teitä tekemään, raivaamme ja
ponnistelemme, kun samalla kuulemmekin tämän päästäjäisen piipityksen
sammalikosta. No, me hänelle huutamaan, että tule mukaan, niin pääset
meille, lujemmille työmiehille, osamieheksi. Mutta eihän tämä supiainen
suveronokka, neulahammas tienvarjo, ollut siitä tietääkseenkään,
vastasihan vain ylpeästi, ettei hän teidän teitänne tarvitse — hän
menee muka omia teitänsä. Mutta mepä sanoimme silloin, että jos et
tietä kerran rupea tekemään, ei sinun pidä meidänkään teittemme yli
pääsemän, vaan kun tielle tulet, niin siihen on sinun myöskin kuoltava.
Vahvista nyt, kettu mielevä mies, tämä kirouksemme.»

Ja kettu sanoi:

»Vai sinä laiska koira! Etpäs tullut tietä tekemään! Niinpä saatkin
nyt tielle joutuessasi siihen kuolla, kuten muurahainen ja hiiri ovat
sanoneet.»

Ja usein tapaakin metsissä kulkiessaan keskeltä tietä kuolleena
silkkikarvan pienen päästäjäisen, joka on siihen kellahtanut oman
laiskuutensa ja ylpeytensä sekä siitä saamansa muinaisen kirouksen
kaatamana.

Näkeepä kettu sitten ahman eli kampin ynseänä ja vihaisena kankaalla
kävellä körrivän ja huutaa hänellekin moittivasti, että etpäs
tullut tietä tekemään. Mutta kamppi selitteli muristen, ettei hänen
luonnollaan ole teitä tarvis. »Minä kuljen yöllä enkä päivällä,
enkä minä kävele teitä myöten; teen kierroksia kulkiessani, menen
vastapäivään ja teen koukun, ja kun saan sen koukun kuljetuksi
sakaralle, teen uuden koukun ja kuljen taas vastapäivään.» Hyväksyi
siitä kettu selityksen, mutta määräsi kuitenkin rangaistukseksi,
että ahman pitää puusta saaliin niskaan hypätä ja pahaa nestettä
rakossaan säilyttää, niin että kaikki häntä sekä pelkäävät että
inhoavat. Tuskinpa oli ahma sen kuullut, kun jo ylenkatseellisesti ja
pahan luontonsa osoitukseksi raiskasi nestettään, niin että kaikki
eläimet kauhuissaan ja kuono irvellä karkasivat kauemmaksi, sillä niin
inhottava ja tukahduttava on ahman löyhkä. Mutta tämä vain jatkoi
ynseänä ja pahanilkisenä yksinäistä murjottavaa vaellustansa ja on
samanlainen vielä tänäkin päivänä, erämaiden pahasisuinen jurrikka ja
jurottaja.

Kiisipä siihen samalla kuin vilaus näätä sihtisilmä ja hienovilla,
sanoen huolettomasti: »Tulinpa näkemään, mitä te olette tässä tehneet.»
Mutta silloin tuomari suutahti ja julisti: »Kyllä minä joutilaat
näkijät opetan! Sinä et saa tehdä pesääsi maahan ollenkaan, vaan
lahopuuhun, ja sukkelana kuin oravan pitää sinun aina puita pitkin
kulkea ja honkia myöten vaeltaa. Siinä on sinulle tehtävätä!»

Tuli siihen sitten majava suomuhäntä ja häntä myös kovasti
kovistettiin, ettei tullut tietä tekemään, sekä kiellettiin teille
tulemasta. Majava sanoi silloin rauhallisesti: »No, samapa se on —
en tahdokaan, sillä minähän asunkin joissa ja teen niiden rannoille
asuntoni, sellaisen kuin osaan.» Siihen kettu kyllä suostui, mutta
määräsi, että hänen on vielä rangaistukseksi puremalla puut kaadettava
ja saatava rakkoonsa sellaista ainetta, majavan haustaa, joka kaikki
eläimet puoleensa viettelee. Ja niinpä vieläkin erämaiden metsämies
hieroo pyydyksiinsä majavan haustaa houkutellakseen niihin saalistansa.

Matelipa siihen sitten käärme ja hänelle kettu nyt ärjäisi: »Teeppäs
tiliä toimistasi ja synnystäsi, kun et ollut, mokoma, tietä tekemässä,
vaikka koko ruumiillasi maassa matelet, senkin jouhikielinen
myrkkyhäntä.» Ja käärme rupesi kertomaan:

»Käveli Vapahtaja kerran meren rannalla ja näki siellä Syöjättären
sylkemän venkaleen. No ei muuta kuin pani siihen hengen ja pisti
pellavan siemenistä silmät, ja siitä minä synnyin. Tulipa sitten
vedenpaisumuksen aika ja Noakki huomasikin, että oli jäänyt arkkiin
iso naulanreikä, eikä ollut äijällä enää vehkeitä, millä sitä tukkia.
Minäpäs silloin tarjouduin pistämään häntäni siihen naulanreikään, jos
vain lupaisi ottaa minut arkkiinsa. Ja täytyihän sen luvata, kun muuten
olisi koko luomakunta hukkunut, ja niin pääsin minäkin mukaan ja sain
siemeneni säilymään. Ei olisi muuten Noakki ottanut, minä kun olen niin
myrkyllinen eläin.»

Karattiin siitä kaikin käärmeen kimppuun, karsittiin siltä jalat pois
ja nyhdettiin kaikki karvat sekä sanottiin uhaten: »Sinä et saa syödä
muuta kuin maata ja myrkkyä, mitä löydät, ja kuka vain sinut kohtaa,
hän saa sinut tappaa.»

Samoin löttöturvalta, räpyläjalalta sammakolta kaiken karvan repivät
vihoissaan pois, sisiliskon myös silittivät, ja niin tuli molemmista
alastomat elävät. Tässä ei otettu huomioon sitä, että sammakko samoin
kuin sisiliskokin on alkuaan ihminen, jonka vuoksi niitä ei mielellään
tapeta. Häntä vain on sisiliskolla käärmeen sukua ja siksi se usein
sen hädissään jättääkin irti. Sen nimikin on oikeastaan »sisar-Liisa»,
vaikka on siitä ruvettu sievemmästi sanomaan »sisiliskoksi.»

Tuli sitten lintujen vuoro ja kova oli kohina metsässä, kun siihen
lensivät kaikki ilman ja veden linnut kuulemaan tuomiotansa.



IV.

SIINÄ NÄKIJÄ, KUSSA TEKIJÄ.


    Lapin laajoilta saloilta,
    Pohjan pitkältä perältä,
    Muotoa monen näköistä,
    Kynttä kaiken karvallista.

Valittaen ja ruikuttaen siinä huusi palokärki varakopra, huusi ja itki
niin että metsä kaikui: »Ptrui lehmäni, ptrui lehmäni, ptrui kotiin,
ptrui kotiin, ptrui Sunterin, ptrui Lauterin, ptrui Maatikkin, tulkaa
lypsettää, tulkaa!» Kysyttiin siltä silloin: »Miksi alati noin huudat
ja valitat sekä lehmiä kotiin kutsut kuin mikäkin metsän emäntä?»
Kertoi siitä palokärki:

»Olin minä ennen suuren talon emäntänä, rikkaan talon; ylpeänä
kävelin mustassa silkissä, punainen huivi päässä, joka päivä, meninpä
punahuivi päässä pyhäiltanakin kutsumaan lehmiä kotiin. Tulipa sitten
kerta leipomispäivänä pirttiini pieni poika, ja arasti pyysi pientä
kakkarata, koivunlehden kokoista, lemmenlehden paksuista. No, leivoin
minä hänelle pienen kakkaran ja annoin pojalle. Tämä pisti sen uuniin
paistumaan ja sanoi: 'Kasva, kasva, kaunis kaakku, Luoja leipäni
levennä!' Silloin siitä tulikin niin iso leipä, ettei se tahtonut sopia
uunista pois tulemaan. Nytpä kateus heräsi mielessäni enkä antanutkaan
sitä pojalle. Poikapa yhä nöyryytti itsensä ja pyysi vielä pienempää
kakkarata. Annoinkin sen, mutta siitä paisui uunissa vielä suurempi
kuin äskeinen. Otin onneton kateudessani senkin pois. Pyysi poika
rukka vielä kolmannen kerran, mutta silloin minä pahansuopaisuudessani
muka kiireessä sanoin, etten nyt jouda antamaan, kun pitää kesken
leipomisen lähteä vasikoita katsomaan. Silloinpa poika, joka olikin
itse Jeesus, kyllästyi pahuuteeni ja sanoi, että niinpä mene sitten,
ja niin minun täytyi lintuna pujahtaa lakeistorvesta taivaalle, lentää
ja ikäni kutsua vasikoita että ptrui, ptrui, ptrui, ptrui! Ja siitä
silkkihuivista on päälakeni punainen, siitä ylpeästä silkistä muu
ruumiini musta. Tso hunnii, tso hännii, voi ihmisrukat, kun eivät katso
eläviään!»

Kun oli näin syntinen eikä lisäksi ollut tullut tietä tekemään,
viskattiin palokärki vielä valkeaan ja yhä enemmän noessa mustattiin
sekä määrättiin, ettei saa tuoreisiin puihin koskea, mutta lahoista
ja kuivista puista saa kyllä matoja hakata. Se osa määrättiin
palokärjelle, ja valittaen tämä taas lähti ikuista metsänemännyyttänsä
hoitamaan huudellen uupumattomasti: »Ptrui Tiirik, ptrui Muurik, ptrui
Mairik, ptrui oikea Omena, ptrui kellokaula Kestikkini, musta lehmä
Muurikkini, ptrui...!»

Kuuluipa sitten nakutus puun kyljestä ja otettiin siitä tikka
talttanokka lujille: »Miksi sinä et tullut tietä tekemään?» Kettu
viittasi hiirille ja rotille, jolloin nämä alkoivat kokoilla kirjavia
kiviä, mustia, punaisia ja sinisiä, sekä kasveja monen värisiä. Pahaa
aavistaen silloin tikka kysäisi: »Tik tik, mitäs minulle teet?» ja
aikoi puikkia pakoon. Mutta eipäs veijari ehtinytkään, vaan paiskattiin
kaikki kirjavuudet sen päälle ja niin siitä tuli tikka kirjava lintu
metsään. Vielä päätettiin, ettei tikka saa nakuttaa tervettä puuta,
vaan ainoastaan kuivanutta ja rosoista: siitä itselleen toukkia
hakekoon.

Tulla kohahtipa ylpeästi ja mahtavasti kokko sekä sanoi ynseästi,
ettei hän teitä tarvitse; hän asuu puissa ja tekee puihin pesänsä.
Häntä kovasti nuhdeltiin ja sanottiin, että hänen nyt ainakin olisi
pitänyt olla tien teossa, kun on niin väkevä ja paljoa huonommatkin
ovat olleet raatamassa. Kokkopa vain silloin niskojaan nakkasi ja
sanoi: »Kot, kot, mitäpä minulle teette! Lintujen omilla käräjillä
minut on pantu kaikkien pienten lintujen herraksi ja tuomariksi petäjän
latvaan, ja minä saan syödä ja repiä niitä silloin kuin tahdon. Ei
minun tarvitse ruveta kellekään teitä tekemään.» »Vai niinkö luulet,
sinä vesuinnokka»! suututtiin siinä kotkalle, karattiin käsiksi ja
väännettiin nokka kippuraan sekä kynnet koppuraan. Mutta kun kokko
pääsi irti, niin se heti uhkasi: »Kyllä minä teidät mokomat palkitsen
vielä, älkää yhtään huoliko!» Silloin heitettiin kokkoa kahdella
mättään kappaleella ja kirottiin: »Sinun ei pidä saada kuin kaksi
poikaa, ja niiden ei pidä päästä lentoon, ennen kuin ovat itsesi
kokoisia; niin kauan sinun pitää niitä elättää». Lopuksi vielä
ryvetettiin kokkoa vihreällä kedolla, josta jalat kävivät keltaisiksi,
ja sanottiin, että lennä nyt tiehesi, hiirien tappaja.

Lensipä siihen sitten haukka, kovelonokka, ja häneltä taas tiukasti
vaadittiin selitystä, miksi ei tullut tientekoon niinkuin käsky oli.
Mutta ennen kuin tämä ennätti ruveta vastaamaan, lennähti viereiseen
puuhun suokuiri harmaaturkki, jolla on mahdottoman pitkä nokka. Haukka
rupesi sitä siinä kesken kuulustelun pelkäämään ja sanoi: »Onpa
vaarilla nokkaa». Suokuiri vastasi siihen vaatimattomasti: »Onhan
sitä, vaan mitäpä tuosta lie, kun on noin hontelota». Siitä haukka
riemastui ja saaden takaisin rohkeutensa kehaisi: »Minullapa on yhtä
pitkä kuin paksukin». Hän aikoi jo kaikkien hämmästykseksi rynnätä
suokuirin niskaan, kun hänet samassa uudelleen vaadittiin tilille,
jolloin hän rupesi valehtelemaan. Sanoi elättäneensä hiiriäistuuppaa
sen pesään, kun sillä on niin suuri pää ja suuret silmät, siinä
toivossa, että saisi siitä oikein jalon miehen. Juuri kun piti tien
tekoon lähdettämän, sattuikin hän huokaisemaan, että huh, huh, kun
nyt on paha ilma. Siitäpä olikin hiiriäistuuppa huomauttanut: »Ei
tämä ole mitään sitä ilmaa vastaan kuin silloin oli, kun Tiirinlinnan
sillan alla tapeltiin». Mutta silloinpa olikin haukka tarttunut
hiiriäistuuppaa päästä kiinni ja vääntänyt siltä niskat nurin kuultuaan
sen jo niin ylettömän vanhan olevan, vaikka hän sitä vielä kasvamaan
odotteli. Ja siitä päivin on hiiriäistuupan pää pyörinyt ympäri
kaulassa. Mutta tässä touhussa olikin koko tien teko unehtunut... »Vai
sinä valehtelija!» sanottiin, karattiin haukan kurkusta kiinni, pantiin
jänikset ja kaikenlaiset pienet elävät sitä rusikoimaan, väännettiin
nokka kippuraan ja kynnet koppuraan, rytyytettiin sitä kedolla, niin
että jalat kävivät keltaisiksi, heitettiin neljällä turpeella ja
määrättiin: »Sinä saat neljä poikaa, mutta saat tappaa niistä kaksi ja
syöttää ne toisille, koska kovin konstikas olet!» Lähti siitä haukka
lentoon vannoen kostoa ja tuikaisikin mennessään suokuirin niskaan,
syöden hänet surkeasti.

Mutta ei joudettu siitä nyt enempää huolimaan, vaan ruvettiin
kalasääskeä tutkimaan. Tämä oli ollut lintujen omilla käräjillä
tuomarin sijaisena, mutta antanut, kurja, vääriä tuomioita, joten se
oli sysätty joukosta kokonaan pois. Niinpä nyt tuomio vahvistettiin ja
määrättiin, että sen pitää laittaa pesänsä korkeaan, järven rannalla
olevaan, kuivalatvaiseen puuhun, jossa ei ole mitään suojaa, järvestä
urkkia ruokansa, vaikka ei osaa uida, mutta ei saa maalta ottaa.
Kiireesti sekin sitten työnnetään pois ja otetaan varis, harmaamaha
raakuttaja, siitä tilille ja kysytään, miksi ei tullut tien tekoon.
Tämäkös selvittämään:

»Terehtyör, terehtyör! Älkää nyt minua tappako — minä en asukaan enää
teidän luonanne, vaan muutan ihmisten ilmoille, jossa syön kaikkea
roskaa mitä saan, hevosen lannasta jyviä, ja teiden varsilla minä
asun...»

Sanottiin hänelle sitten: »Kyllä me sinutkin opetamme, kun et tullut
teitä tekemään. Ja niinpä muutakin täältä pois, talveksi vielä
kauemmaksi, ja marjojakaan et saa syödä metsästä. Poikiasi saat elättää
pesässä siksi, kunnes ovat itsesi kokoisia.» Ja siinä sitten vielä
enemmän sydännytään, puristetaan kurkusta varista ja kökkeröitetään
sitä porossa, niin että se menetti siihenastisen kauniin laulunäänensä
ja tuli likaisen harmaaksi. Suutuksissaan siitä varis lähti lentää
laahustamaan tiehensä ja sadatteli mennessään: »Raato, raato!»

Tulipa siihen korppi mustaturkki, vahingon ennustaja, joka lintujen
käräjillä oli saanut varkaudesta kovan tuomion ja siitä vihoissaan
kiljui ja ärjyi monella äänellä. Kysyttiin häneltä, miksi ei tullut
tietä tekemään, mutta korppi ronkahti ylpeästi: »Hyvin olette tekin
tietäjiä ja ääneltä koreita, mutta ette te tiedä ihmisen ajatusta —
minäpä sen tiedän ja ihmisen kieltä osaan haastaa». Kysyipä syrjästä
silloin kurki, mistä hänelle se tieto tulee. Korppi sanoi; »Tulipa se
mistä hyvänsä, minä sen kuitenkin tiedän, ja tiedänpä vuorokautta kahta
ennen, mitä tulee mistäkin kohti. Vähätpä minä siis teidän teistänne
ja poluistanne!» Suututtiin siinä korpille ja sanottiin: »Hoi sie
korppi koito lintu, korppi kolmen lemmon lintu! Koottu olet kodan
noesta, sysilöistä synnytetty!» Paiskattiin se sitten kuumalle kivelle,
niin että varpaat kähähtivät. Lentoon hyppäsi siitä korppi ja alkoi
huutaa lentäessään: »Lompatit jäi, lompatit jäi!» Lopuksi se rupesi
selittämään, että olisi hän silti tullut tien tekoon, mutta joutuikin
tuonne palaneen hongan rosoon, eikä tahtonut sieltä mitenkään osata
pois, vaan viipyi kauan ja vielä ryvettyi näin mustaksi. Olisihan sitä
jo siinäkin ollut rangaistusta kylliksi. Mutta hänelle määrättiin,
ettei hän saa syödä muuta kuin sisiliskoja ja kuolleita raatoja,
joiden herra saa olla. Kukaan elävä, ei varis eikä harakkakaan, ei
saa tulla raadolle, ennen kuin hän lähtee pois. Ja jos nälkä tulee,
pitää korppien repiä toisiaan. Lopuksi vielä varmuuden vuoksi lyödä
hotaistiin korppia, joka vihdoinkin siitä lähti ja huusi mennessään:
»Kronk, kronk!» eli »ronkkaan häntä lyötiin.»

Siitäpä nyt lennähti saapuville harakka, hahistinsiipi räkättäjä, ja
rupesi itseään kovasti puolustamaan. Ei hän halua olla Tapion metsissä
ollenkaan, vaan hänkin menee variksen mukana ihmisten majoille ja
asuu siellä. Puuhun hän kuitenkin tahtoisi pesän tehdä, jos vain lupa
annettaisiin. No määrättiin siitä: »Saat tehdä pesäsi puuhun, mutta
sinun pitää, kun istut johonkin paikkaan, kiikistää ja keikistää sekä
sanoa että 'koska' ja nauraa, että olisi sinulla edes vähän temppua
tehtävätä. Poikasi sinun myös pitää elättää itsesi kokoiseksi, että
olisi sinulla työtä ruoan kantamisessa niille.» Ja juuri kun harakka
oli menossa pois, heitettiin hänelle tulessa mustuneita kekäleen sälöjä
jälkeen ja siitä tuli harakalle musta, kiiltävä pyrstö.

Närhi kirjavaturkki ja miekkakylki siellä kuului riitelevän palokärjen
kanssa. Soimaa palokärkeä: »Ei sinulla, kiilasuu, ole mitään karjaa»,
mutta palokärki siihen äkäisesti vastaa: »Meillä muilla onkin kaikilla
karjaa, pait sinulla ei ole! Sinä olet halvan päällä eikä sinulla ole
muusta huolta kuin rosvoamisesta!» »Mitä minä olen rosvonnut?» tiukkasi
närhi äkeästi, mutta silloin kaikki huutamaan, että tiettyhän se on!
Kun piti muka sotaan lähteä eikä ollut mokomalla miekkaa, niin käeltä
varasti miekan ja vielä nytkin kehtaa sitä sivullaan kantaa ja siksi
sanotaankin miekkakyljeksi. Siitä sai närhi itselleen varkaan nimen ja
äityi sitten päntiönään varastamaan, niin että koko talven ruokansakin
ihmisten haasioista näpistelee. Suuttuivat siitä tuomarit närhille
kovasti, ottivat käsille, kurittivat ja hautasivat — oli siinä haudassa
sinikirjavia kiviä ja punaista multaa — sekä sanoivat: »Piinataan sinua
nyt kappale aikaa, kun et tullut tietä tekemään.» Niin tuli sitten
närhistä ruskomullan värinen. Närhillä oli ennen ollut hyvä laulunääni,
mutta kun kehtasi varastaa käen miekan, niin kuritettiin siitäkin vähän
ja sanottiin: »Minkä nyt laulat, sen laulat rääkymällä, etkä sitäkään
saa tehdä niin kauan, kuin käki kukkuu.» Ja närhin pojat eivät saa
lentää, ennen kuin ovat emänsä kokoisia. Tuli siinä siten tuomiota
närhille aivan kyllältänsä.

Lehahtipa siihen vihdoin käki, harmaaturkki ja kirjavakylki, koivun
latvaan ja päästi sorean »kukkuu!» Kovistettiin häntä nyt, että miksi
ei tullut tien tekoon, kun muutenkin oli laiskureita niin paljon. Sanoi
silloin käki kauniisti: »Antakaas kun kerron!» Ja hän kertoi ja kukahti
väliin:

»Ennen muinais-aikana minä en ollutkaan käki, vaan sorea kuninkaan
tytär, jolla oli ihmeen ihana ääni. Huokasi nyt kerta tämä kuninkaan
tytär palavan toivomuksen, että kunpa hänestä tulisi semmoinen, jota
kaikki kansa kuuntelisi! Kuulipa silloin luoja hänen huokauksensa
ja muutti hänet käeksi, ja käkenä minä kuninkaan tytär nyt lentelen
Suomenniemellä ja kukun tänne kultaa ja kevättä. Kaikki kansa minua
kuuntelee ja minä tuon salolle kesän sanoman teille kaikille iloksi,
sekä laulan ihmisen elon pituuden. Mutta pidettiinpä sitten kerran
lintujen käräjät ja minut pantiin sinne lautamieheksi; minun pitää
siitä pitäen ahkerasti lentää manuulla ja käydä joka puussa kukkumassa,
ja pikkulintujen pitää sillä aikaa elättää minun poikani. En jouda enää
omaa pesää laittamaan, vaan munin munani jonkun pikkulinnun pesään.
Hän se sitten munani hautoo ja poikani ruokkii, kunnes tämä kasvaa
suureksi. Vihamieheni väittävät, että minä silloin muutun haukaksi ja
surmaan ruokkijani, mutta se on valhe. Kiireellisen manuulla-lennon
vuoksi minä en nyt joutunut tien tekoon, mutta minä kukun teille
entistä ihanammasti, kunhan vain minua armahdatte. En näet mitenkään
ehdi enkä jaksa joka puussa kukkua, niin että siinä suhteessa pyytäisin
helpotusta. Kukkuu!»

Armahdettiin siinä sitten käkeä ja määrättiin, että kunhan vain kukkuu
paikassaan niin kauan, että lopuksi täytyy kakistaa, niin sitten ei
tarvitse joka puussa käydä, ja niinpä käki vielä tänäkin päivänä
lopettaa kukkumisensa, että »kukkuu, kukkuu, kah-ka-ka!» Ja raikui nyt
salo käkösen ihanasta kukunnasta.

Huuhkaja, ovelanokka huuhkuttaja, lensi siihen silloin kissanpää
kynsissä. Tiedettiin, että se osaa laulaa sadallatuhannella kielellä,
laulaa kuin vaskikello, haukkua kuin koiranpentu ja itkeä kuin lapsi.
Kysyi siltä nyt kettu, että miksi ei tullut tien tekoon. Huuhkaja
kertoi silloin löytävänsä »muuta syötävätä, tarvitsematta maassa
kävellä». Ei muuta kuin lyötiin huuhkajalta pää poikki ja pistää
jurautettiin sijaan se kissan pää sekä sanottiin: »Lennä nyt, ja muuta
et saa syödä kuin hiiriä ja laulaa saat vain yöllä!» Huuhkaja siitä
säikähti ja kun sai nyt itselleen kissan pään, menetti samalla entisen
kauniin äänensä ja panee nyt vain öisin: »Huu! huu! huu!»

Siinäpä tulikin jo hämärä, sillä kovin paljon oli tässä tuomittavia
kokoontunut. Yön sipinä ja supina alkoi kuulua metsän pöheiköistä,
pöllöt lentelivät ja yököt nopeasti illan ilmassa risteilivät.
Seuraavana päivänä määräsi kettu jäljellä olevat rikolliset eteensä
tulemaan, leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi — minne lienee
kadonnut öisille retkilleen Kettu Repolainen.



V.

KYLLÄ VAKAA VANNOA TOHTII.


    Pääskyläinen päivän lintu,
    Päivän lintu, yön lipakko,
    Lenteli kesäisen päivän,
    Kevätpäivän keikutteli.

Kyyhkynen sulkanokka oli salaperäinen ja arka lintu. Se karttoi kaikkia
muita lintuja, oleskeli korkeissa, kauas näkyvissä puissa, piti vahtia
ja läksi heti lentämään, kun vain kaukaakin näki jotakin lähestyvän.
Senpä vuoksi siitä Metsolan väki kertoi paljon ja kaikenlaista, sekä
hyvää että pahaa.

Olivatpa kerta kyyhkyläinen ja sammakko kerskailleet ja väitelleet
keskenään. Kyyhkynen ylisti terävää näköään ja sileää höyhenpukuaan,
sammakko taas kopeili ihmeen tarkalla kuulollaan. Sattui siinä ääressä
mies kylvämään palomaahan naurista, jonka johdosta sammakko sanoi:
»Kun lienet niin tarkkanäköinen, niin sanoppas, mitä tuo mies tuonne
palolle heittelee?» Kyyhkynen katsoi tarkasti ja vastasi: »Mikähän
musta tosiaankin tuolla maassa muljottanee — jahka käyn katsomassa ja
näytän sinullekin.» Sitten kyyhkynen kävi hakemassa palolta nauriin
siemenen ja päättäen koetella sammakon kehutun kuulon tarkkuutta vei
sen korkean korpikuusen latvaan, josta pudotti salaa siemenen kuusen
juurelle vesilätäkköön. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun
sammakko samalla kohottikin päätään ja kysyi: »Mikä se paukahti?
Kivelläkö viskasit?» Silloin täytyi kyyhkysen tunnustaa: »Kyllä olet
tarkka, vaikka olet jo vanha.» Ja sammakkokin myönsi puolestaan, että
tarkka oli kyyhkynenkin, vaikka olikin jo ikämies. Niin tuli heillä
sovinto ja herkesivät väittelemästä. Mutta metsässä ruvettiin sen
jälkeen sanomaan: »Tarkka silmä kuin kyyhkysellä ja tarkka korva kuin
sammakolla.»

Pikkulinnut taas juorusivat, että kyyhkynen oli ollut muinoin
mahdottoman ahne hakemaan ja juomaan pikkulintujen munia. Silloinpa
nämä olivat tehneetkin liiton, että kokoonnutaan koko joukko ja
mennään katsomaan, kun se taas varkain juo pikkulintujen munia. Niinpä
mentiinkin ja pyrähdettiin kyyhkysen ympärille, kun tämä parhaillaan
oli munia ryöstämässä. Kyyhkynen säikähti ja nielaisi koko munan
hädissään, niin että kuoret särkyivät kurkkuun, ja siitä hänellä
pilautui laulunääni, ettei pysty sanomaan muuta kuin »uur, uur!» Monet
Metsolan asukkaat kuitenkin väittävät tätä juttua vain lörpöttelevien
pikkulintujen panetteluksi ja säälivät kyyhkystä, joka oli heidän
mielestään arka ja siivo lintu, ei tehnyt kellekään pahaa, vaan oli
päinvastoin joutunut metsäkanan petollisuuden uhriksi. Kyyhkysellä
kun oli alkuaan kymmenen munaa, niin metsäkana sanoi hänelle: »Saat
vaihtaa! Minulla on tosin vain kaksi munaa, mutta nepä ovatkin kultaa
molemmat!» Kyyhkynen, joka on hiukan yksinkertainen, ihastui ikihyväksi
ja vastasi:

»No, vaihdanpahan, kun ovat nuo niin hyviä!» Siitä ruvettiin sitten
munimaan — ja eipä tehnytkään kyyhkynen kuin kaksi, mutta metsäkana,
jumalaton, tekikin kymmenen. Ratkesi siitä kyyhkynen valittamaan:

    »Kyy, kyy, kymmenen munoa,
    Kaikki kahtehen katosi,
    Kahtehen kananmunahan,
    Kultaiset ei kumpikana.»

Kysyttiin häneltä nyt, miksi ei tullut tien tekoon, johon hän vastasi
olleensa kantamassa jyviä pellolta, eikä sitä lyytä joutaneensa. »Tee
toukoo, tee toukoo, älä syö siemenii, syö mäen päält' sammalii, niin
minäkin teen!» laulahti se ja selitti: »Minun täytyy tästä joutua
kylvömiestä neuvomaan, muuten se kylvää tyhmästi peltonsa.» — »Miten
sinä sitä neuvot?» kysyttiin häneltä. »Tee, tee toukoo, tee, te toukoo!
Kylv' kymmenen kappaa, saat sata vakkaa!» Sitten kyyhky vielä väitti,
että hän asuukin enimmäkseen puissa eikä paljon käy, jos maahan
joutuukin. Lähdettiin häntä siitä ajamaan ja ajettiin aina pesälle
saakka, jossa kahden munan kohtalo hänelle lopullisesti vahvistettiin.

Tiainen tiitterehtäjä siihen lennähti ja hetkeksi veti koko käräjäväki
suunsa pitkään nauruun, sillä niin oli monta juttua tästä tiitterästä
linnusta levinnyt Metsolan väen keskuuteen. Hän luulee aikoinaan
päässeensä lintujen kuninkaaksi ja sillä nyt hävyttömästi joka paikassa
suuna päänä ärhentelee, väittäen itseään sekä urhoollisimmaksi että
myöskin suurimmaksi eläimistä, jopa karhun kokoiseksi. Kun häneltä nyt
kettu tivasi, miksi ei ollut tien teossa, kuului syrjästä äkkiä kurki
kiivastuneena valittavan: »Vai tien teossa vielä! Kun koko ajan on
lentänyt minun kimpussani ja haukkunut minua pitkillä, Jumalan luomilla
säärilläni, että kun sinulla on noin pitkät sääret»! Vakavasti nyt
kysyttiin tiaiselta, mitä hänellä oli tähän sanottavana. Tiainenpa
siitä kimmastui ja sähähti: »Täällä ei auta oikeudessa ei suuruus,
ei pienuus, ei pitkien säärten pituus, vaan mitä oikeus vaatii-tii!
Ja huomatkaa minun sukuni vanhuus, sillä minähän olen linnuista
ensimmäinen: 'Paju ensin puita syntyi, otsonen metsän omia, ilman
lintuja tiainen.' Ei minun siis sovi tällaisia töitä tehdä!» Huomattiin
siitä, että kovin on peijakkaalla paha sisu, otettiin käsille ja
ryvetettiin viheriäisellä kedolla, niin että höyheniin tarttui
viheriäistä ja keltaista, lyödä jysäytettiin päälakeen kekäleellä,
niin että se meni mustaksi, ja määrättiin lopuksi, että tiaisen
pitää laulaa yhdeksällä lailla. Mutta eipä ollut vielä sisu äijältä
loppunut, vaan äkeänä se siitä piukasi vastaan: »Senkö ihmeen voimalla
minä laulan, kun on rintani käynyt aikoja sitten raskaaksi murheesta
teidän joutavuutenne tähden. Johan minulta meni laulunääni silloin,
kun linnut minua kielaudesta kurittivat!» No, pidettiin siinä vielä
vähän neuvoa tiaisesta ja säälittiin häntä, kun oli murheen vuoksi
laulunäänensä menettänyt, ja annettiin sen pienuuden tähden sille
hiukan etuoikeuksia: se saa käydä nokkimassa ihmisten asunnoilla talia
kuivamassa olevista nahoista ja lihoista ja siten saamassa kieleensä,
joka oli ollut niin kielas ja valehtelija, rasvaa ja voidetta
loppuiäksensä. Ja niin lähti talitiainen lentää tuivertamaan omille
seikkailuilleen ja talinhakumatkoilleen.

Mutta pian häipyi tiaisen viserrys ihmeen ihanaan lauluun, joka kumpusi
ilmoille kuin kultavirta, riemuiten, iloiten, nousten ja laskien,
puhellen ja haastellen, naurattaen ja samalla tehden kaihoisaksi.
Katsottiin ihmeissään, mistä vuotaa tämä sävelen hopea ja nähtiin
korven korkeimman kuusen latvassa pieni, ruskeahko, vaatimattoman
näköinen lintu, joka voimalla ja taidolla helkytteli pientä kurkkuansa,
päästäen sieltä niin kirkkaan ja kauas kuuluvan sävel virran, ettei
sitä tahtonut voida todeksi uskoa. Kutsuttiin siitä laulaja saapuville
ja kysyttiin, kuka hän oli. Hänpä vastaamaan:

»Minä olen rastas, korven laulaja, jolle jo silloin, kun ääniä
annettiin kaikille linnuille, joutui enemmän kuin kaksitoista kieltä.
Siihen aikaan minä olin köyhä kuten nytkin, lentelin lintujen
kaupungissa ja laulelin leipäni edestä. Jouduinpa siitä kerta
rikkahan tiltaltin talolle ja kuuntelin oven takana, kuinka sille
opetettiin kaikkia maailman lauluja. Ei se mitään oppinut muuta kuin
oluen tipunnan tynnyristä että 'til-tal', mutta minä opin kaikki
laulut. Ja lensinpä taas kauas maailmalle, laulelin, ja tulin viimein
ihanaan kuninkaan hoviin, jossa parhaillaan vietettiin kuninkaanpojan
häitä. Voi, kuinka siellä kauniisti nuorelle parille laulettiin!
Minä sitä kyynelin kuuntelin ja painoin mieleeni, voidakseni täällä
Suomenniemellä samoja lemmenlauluja viserrellä. Ja niin minä taas
läksin lentämään, lensin, lensin, kunnes näin kaksi saksalaista,
jotka tietä kulkivat ja vilkkaasti keskenään haastelivat. Minäpä
siitä opettelin vielä saksankin kielen, jota väliin täällä lystikseni
haastelen. Panettelevat minua pahasti, että olisin metsolta harakan
avulla hänen laulunsa varastanut, mutta ei ole siinä mitään perää, ei.
Ja olinhan minä viimein lintujen käräjillä asianajajana sekä kirjurina,
josta jäi muistiini sellainen mahdoton paljous kaikenlaisia juttuja,
että niitäkin väliin korven kansalle iltaisin ja öisin haastelen.»

Sellainen oli rastaan tarina ja mielellään sitä siinä Metsolan kansa
kuunteli. Kun hän nyt lupasi laulaa sadalla eri tavalla, annettiin
hänelle tien teon laiminlyönti anteeksi, mutta määrättiin, että yöllä
on laulut laulettava. »Ja koska olet sellaiseksi laulajaksi ruvennut,
niin olekin laulaja ikäsi, mutta aina yhtä köyhä kuin tiltaltin oven
takana ollessasi». Ja siitä saakka on rastas samoin kuin muutkin
laulajat Suomessa ollut köyhä ja laulellut yksinään alakuloisessa
Pohjolan illassa synkän korven korkeimman kuusen latvassa.

Peipponen kupurinta ja pulmunen lumitykky siinä kuuluivat hiljaista
väittelyä pitävän ja taistelevan ilmantiedolla. Pulmunen sanoi: »Minä
tiedän tarkalleen, milloinka paha sää tulee.» Peippo sanoi: »Se on
vähä tieto se! Minäpä tiedän, milloin kesä ja hyvä sää tulee. Puoli
kuuta peipposesta...» Eikä ruvettu siinä enempää peipon viisautta
kuuntelemaan, vaan pistettiin hänelle hiirenkakkare suuhun ja
kovistettiin, että miksi ei tullut apuun, kun tietä tehtiin. »Hyi,
hyi!» sanoi peippo, »kun ette nyt minua enää rankaise, niin minä laulan
monella lailla, viserrän keväällä, että 'pui, pui, kesä tulee', ja
pidän toisten lintujen kanssa semmoista iloa ja säveltä, että koko
luonto ihastuu.» No, annettiin hänelle nyt asia anteeksi ja päästettiin
menemään, ja kun pulmunen lähti lentämään hänen perässään, heitettiin
jälkeen hiukan mustaa, ettei aivan viattoman valkoiseksi jäisi, kun
luvattomasti oli poissa tien teosta.

Kuului kohinaa ilmasta ja tuli suuri parvi kaikenlaisia pieniä lintuja.
Taivaanvuohi tuli mäkättäen tavallista akanvirttänsä: »Kitkut, kätkyt,
tekisin kätkyttä, tekisin kätkyttä, ei ole veistä, ei ole veistä»,
johon hänen ukkopuolensa tapansa mukaan halveksivasti myhähti:
»Myhähä!» — Rantasipi hätäili: »Älähän tässä, älähän tässä! Kyllä tässä
joudutaan! Kivi, kivi, kivi viivytti, kivi, kivi, kivi viivytti!»
Kettu rupesi lautamiehineen niitä tilille vaatimaan, mutta nepä yhteen
suuhun visertämään: »Emme tulleet tientekoon, sillä emme tahdo tiellä
asuakaan! Me asumme nevoilla, rannoilla ja rämeillä, joilla emme teitä
tarvitse, ja keväällä me laulamme ja pidämme sellaista soidinta, että
siitä ovat kaikki mielissään.» Ja niin lähtivät ne taas lentämään,
mutta ehdittiinpä siinä heittää niiden jälkeen poroa, keltaisia kasveja
ja kasvivettä sekä varoittaen sanoa: »Vai ette tulleet!» Niinpä saivat
nämä linnut monenkirjavan höyhenpuvun, jossa on keltaista, punaista,
sinistä jos muutakin..

Ja tuskin oli tämä parvi kadonnut, kun jo tuli toinen, vielä suurempi,
raskaalla voimalla ja kohinalla. Ne selittivät asuvansa vedessä,
nevoilla, jokien ja järvien rannoilla, missä ei tarvita teitä. »No,
ettepä siis saakaan tulla tänne!» sanottiin niille, ja viskattiin
niiden perään jos jotakin, nahanpalasia ja muita helpeitä. Joutsenen
ja kalalokin päälle sattui lunta, hanhen päälle nokea ja sorsan päälle
kaikenlaista sekakalua, niin että niistä molemmista tuli kirjavia.
Haapanan päähän sattui tulista hiiltä, niin että sen pää paloi
punaiseksi, ja tulista poroa, niin että siitä tuli ruumiiltaankin
paikkapaikoin punertava. Niin saivat vesilinnut värinsä, mutta kiinni
ei tavattu muuta kuin tavi. No — sitä siinä hakattiin, niin että se
kävi aivan pikkuiseksi, ja määrättiin: »Saat olla tavi, kun sinut
tavattiin».

Jopas kuului silloin metsästä mukavata kutsuntaa: »Luk, luk, poikani,
tule pois, poikani, lätävarvas tallaa!» Ja perään kuului korkea
kiekaisu: »Kukko, kukko kiikaa, tule katso nuorta piikaa!» Kukko ja
kanahan sieltä tulla touhottivat, perässä suuri poikalauma, eivätkä
olleet milläänkään, vaikka eivät olleetkaan olleet tien teossa.
Ajettiin siitä kukon päähän hiiltä ja tulista poroa, niin että heltat
kävivät punaisiksi, ja kanalle ennustettiin, että sen pitää munia
melkein ympäri vuotta, mutta ei itse saa muniansa pitää. Ja niin lähti
siitä kukon väki tiehensä kovasti kotkottaen ja uhaten mennä vielä
kerran pois koko Metsolasta.

Jo nyt näyttivät kaikki rikolliset tuomituilta, ja kettu kysyi, oliko
vielä ketään vikapäätä saapuvilla. Helähdyttipä sieltä ilmoilta
pääskynen liverokieli sivertelijä: »Silkin varkaat, silkin varkaat!
Jumala kaikkivaltias, Jumala kaikkivaltias! Panin silkit kulkun alle,
sakset häntään, när-rii! Niin on pitkät, vielä pitemmäksi vir-ruu!
Pesin pyykkiä, panin aidalle kuivamaan, niin vietiin, varastettiin!»
Otettiin se siitä rangaistavaksi, ajettiin sen selkään nokea ja
kuritettiin siinä. Sepä koko ajan huusi: »Päästä! päästä!» jolloin
sanottiin: »Pääskynen saat todella olla ja metsästä saat mennä kokonaan
pois!» Mutta kettu määräsi: »Koska et kerran tullut tien tekoon, saat
vielä lisärangaistukseksi sanoa, miksi aina kerrot varkaudesta, Neitsyt
Maariasta ja Ristuksesta, ja sitä asiaa alati ilmoille valitat ja
livertelet?» Jutteli siinä silloin pääsky näin.

»En ole aina pääskynen ollut, vaan ihmislapsena, ihanana neitona,
kasvoin kerran kauniissa Kalevan maassa. Tulin suureksi, sain sulhasia,
kunnes menin parhaalle heistä puolisoksi, miniäksi Ilmolan ylpeään
taloon. Mutta enpä raukka tiennytkään, minkä surman suuhun siinä
jouduin! Sainpa siellä anopin niin häijyn ja ilkeän, ettei sitä
olisi voinut todeksi uskoa, ellei olisi kokenut. Tuskin olin yhden
yön uudessa kodissa maannut, kun se jo varhain aamulla minut ylös
ajoi ja pani kangasta kutomaan. No minä kutomaan, sotkemaan silkkiä,
sulkkua, samettia, mutta se oli työlästä työtä. Paha anoppi leikkeli
aina kankaan poikki, väitti minun varastaneen sakset ja viisi kyynärää
liinaa, siihen silkkiponnet, saksettimet, vaksettimet, sit, vit,
veisuu, ähkymet, sorihtimet, karat, närät, neijaa, nirrii-ii, vannoi
Marja Mataleenan ja Santta Maarian minua rankaisevan, mutta minä
sanoin että 'saksit, vaksit, kultakerä, uusi hame, ompeluneula, panin
sormikkaat seipään nenään, siitä varastettiin, kyllä sen itse Herra
Jeesus tietää'. Sain sitten lopuksi kankaan kudotuksi, kun kyynelin
sitä kastelin pitkin päivää, kunnes anoppi pani minut pirttinsä seiniä
pesemään. Sain taas vaikeata työtä, sillä anoppini minua kiusatakseen
hakkasi kirveellä seinät hyvin sälöisiksi, mutta ahkerana ja kilttinä
sain ne sentään pestyksi. Vivikli, kukukli! Sitten minut pantiin
saunaa lämmittämään ja minä teinkin tulen kiukaaseen, mutta anoppi
kävi salaa sammuttamassa, heittämällä vettä pesään. Tulee sanomaan,
että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän toisen kerran tulen
palamaan, kun näen taas anopin menevän ja sammuttavan sen. Kohta hän
sitten tulee sanomaan, että saunan pesä on sammunut. Menen ja viritän
tulen kolmannen kerran, jolloin vihdoinkin saan saunan lämmitetyksi.
Kylvin minäkin, vitvelin, vatvelin, pesin kultasormustani ja itkin
haikeasti kovaa kohtaloani, kun vihasi anoppi eikä suojellut sulho.
Rukoilin palavasti, että luoja armahtaisi ja päästäisi minut kovasta
rangaistuksestani, ja tulin minäkin vihdoin pirttiin takaisin. Siellä
sanoin anopilleni, ylpeälle Ilmolan emännälle: 'Kolme kovaa minä olen
kokenut: solmuisen kankaan kutonut, sälöisen seinän pessyt ja hikisen
kiukaan lämmittänyt. Mutta jo kärsin kärsittäväni, en enää, emäntä
rukka, kärsi niulast', neulast', piikist', piakan vart-taa. Pikiil' Ja
niin luoja pelasti minut, muutti minut pääskyseksi, ja turhaan koetti
sulhoni minua tavoittaa. Paitani liepeestä vain kiinni sai, mutta sepä
repesi, ja niin on nyt pyrstöni halki vieläkin. Tirrai! Ja niinpä nyt
lennän ja laulan, ja tuon kesän lämpimän Suomeen, sillä pääskysestä
ei ole kesään enää päivääkään. Ja siksi minä aina itseäni puolustan
pahan anoppini syytöksiä vastaan, vaikka kyllähän hän on Jeesukselta
rangaistuksen saanut, kun palokärkenä metsänemännyyttä hoitelee!»

Kettu nyt määräsi, että koska pääsky on ihmisistä lähtöisin, hänen
pitää ihmisiin mennäkin, niitä auttaa ja huvittaa, kärpäsiä ja muuta
paholaisen räkkää tappaa pois ja aina laulaa lauluansa. Niin läksi
pääsky lentämään ja ihmisen majaa hakemaan, minne räystään tahi
vuolihirren alle pesänsä rakentaisi. Se oli pääskysen tarina.

Taas kysyi kettu, olivatko kaikki syylliset saaneet tuomionsa?
Odotettiin ja luultiin jo kaikkien käyneen tuomarin edessä, kun samalla
lentää piirsi saapuville yökkö nahkasiipi, yöropponen. Ei hän teitä
tarvitse, yöllä lentää, ei koskaan maassa käykään. Ihmeissään siinä
Metsolan väki häntä katsoo ja jo sanoo kettu: »Kuinka olet, yöropponen,
niin kolkon näköinen? Mikä olet oikeastaan, kun ilmassa lentelet,
vaikka et liene lintukaan? Kuka sinut loi ja mistä olet kotoisin?»

Vastasi siihen yökkö irvistäen: »Minä olen paholaisen lintu. Silloin
kun maailmaa ja eläinkuntaa luotiin, rupesi Jumala vihdoin tekemään
lintujakin ja loi pääskysen, antoi sille mustan selän, punaista leuan
alle ja pitkät sakset pyrstöön, pani sen lentämään ja iloisesti laulaa
livertelemään. Kateellisena katseli paholainen syrjästä luojan puuhia
ja nähtyään pääskysen kerskasi: 'Saatan minäkin tuommoisen tehdä!'
Rupesi sitten paholainen tekemään pääskystä, ompeli nahasta siivet,
pani niihin kynnet, laittoi korvat pitkät kuin rotalle ja yritti panna
lentämään, mutta eihän se lentänytkään, kun ei saanutkaan paha siihen
henkeä. Ei auttanut muu kuin rukoilla luojalta henkeä sille ja antoihan
luoja, jolloin pahan tekele läksi lentää rääpeltämään. Suuttui jo
paholainen itsekin koko otukseen, kirosi sen ja määräsi, ettei sen pidä
päivillä näyttäytyä koskaan, yöllä vain, ja niinpä minä ainoastaan
öisin lentelenkin.»

Kylläydyttiin siinä pahan linnun irvistykseen ja sanottiin:
»Valehtelet, onnettomasta miniästä pääskynen on tehty, niinkuin tässä
tarkoin on kuultu!» Lyötiin ja kuritettiin nahkasiiveltä ruumis
ilkeäksi, pois kiskottiin viimeisetkin karvat, niin että aivan on
alaston ja nahkapalan näköinen. Sitten määrättiin iankaikkiseksi
lentämään öisille urillensa.

Nyt loppuivat vihdoinkin eläinten suuret käräjät, jotka olivat
johtuneet yhteisestä tien teon asiasta. Samoinkuin oli saatu raivatuksi
jokaiselle eläimelle omat tarpeelliset uransa Pohjolan metsiin, oli
myös saatu annetuksi heille heidän tuntomerkkinsä, äänensä ja tapansa,
pantu heille valtiaat ja johtajat, erotettu viisaat ja erotettu tyhmät.
Tarkoin oli tämä kaikki tehty, paljoa tarkempaan kuin mitä tässä on
voitu kertoa. Niin jatkui taas Metsolan väen elämä Suomenniemellä
Tapion lakien mukaan, leppoisan kesän ja raikkaan talven vaihdellessa,
kunnes ketun kavaluus ja ihmisen ilmestyminen Ilmolan suuria taloja
asumaan tuotti uusia ja outoja vaiheita metsän väen elämään.



VI.

SAALIS AHNEEKSI TEKEE.


    Siellä karhut tappelevat,
    Kontiot kovin elävät,
    Rautaisella kalliolla,
    Vuorella teräksisellä.

Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan
aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä
luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä
käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä
ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle
keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta
enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin
Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan
ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä
raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.

Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja
koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin
oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää
käymään sekä saatiinkin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa,
niin tulipas tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa.
Karhu kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet
näille kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja
luopua saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:

    »Kyllä tiedän koiran synnyn,
    Arvoan alun penikan,
    Tehty on rikkatunkiolla,
    Vainiolla valmistettu!»

Katkerina ja myrrysmielin lähtevät siitä koira ja kettu Tapion luo ja
tekevät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän
rauhan rikkomisesta. Tapio tutkii asiaa ja huomaa sen oikeaksi sekä
käypi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustavatkin
ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupaavat antaa korvauksen. Niin
tehdään entinen rauha taas ja Tapio käypi kotihinsa.

Mutta kun ruvetaan uudelleen jakamaan saalista, saa karhussa ja sudessa
taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitetaan kettu ja koira,
jotka ylen katkerina uudelleen käyvät Tapiolle kantelemaan. Tämä
rauhoittaa heitä, tulee saapuville ja tekee sovinnon.

Hänen pois mentyään syntyy kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu
ja susi eivät ole tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja
äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajavat heidät jyrkästi matkoihinsa,
ja ärtyneinä kiiruhtavat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä
julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähtee
Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, astelee
tuohuksissaan, niin että salo kohajaa, ja saapuu saalispaikalle, mutta
siellä onkin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. »Kun en nyt teitä
tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen», sanoo Tapio siinä, —
»asetanpa ansat eteenne!»

Tekee Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle Vipusen, ja lähtee
vääryyttä kärsineiden kerällä takaisin Tapiolaan, heitä siellä
lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo
tulevat karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä
haistelemaan Herkut ovat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmitaan
eikä muistetakaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa »jump!» loukas putosi
karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi
rientää ystävänsä avuksi ja silloin »vhip!» tempautuukin hukka vipuun
että selkä venähtää. Siinäpä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja
kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimeinkin karhu sai
kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua.
Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystävänsä apua.
Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein kangen ja
alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa tätä ansasta.
Hukka parka huutaa, elämöipi ja telmää hädässä ja tuskassa siinä, mutta
turhaan — karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella selkään. Katkesi
toki viimeinkin nuora, hukka putosi maahan ja alkoi suoria matkoihinsa
huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui pahanpäiväiseksi. Osasi
siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivatpa molemmat sen jälkeen
metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän alati sen jälkeen karhun
selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti kankeaksi.

Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän
metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden
volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille,
niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon
kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille
missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi
niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.



VII.

KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.


    Autit muinen mutkat miestä,
    Mutkat muinen, juonet ennen,
    Ei sitten sinä ikänä.

Eletään siinä sitten aikoja Metsolassa, eletään ja käydään metsällä
omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo
unehtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan,
mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin
miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän
metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.

Olipa kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin
outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä,
rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne haisivat
sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin
kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.

Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun
tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on
kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja
ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen
pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä
sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti
häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo
tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja
hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä
varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen
ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan
häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä
virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne.
Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti
hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan
oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli
hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs
sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti
nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä,
kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:

»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset
karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan
siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat
sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä
valkoinen.

Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu
tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No,
mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu
aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion
loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni
pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis —
ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa
sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa
näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen.
Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan
neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»

Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja
pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt
sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat
takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat
nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin
neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka
takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän
huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen,
hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä
vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan
karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti,
vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi
pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa
eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri
puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren
rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän
sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni
hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet,
mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin
saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti
ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata
muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja
järsimään pahinta loukashirttä poikki.

Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä
irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin
olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki
tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa
uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on
ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.

Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle
kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki,
alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»



VIII.

TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.


    Joka hyvän hylkää,
    Se pahaan puuttuu.

Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään,
mutta sitten hänkin huomannut eläinten polulla noita pyydyksiä, kuullut
ketun ja karhun seikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo pyydykset
viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullutkin Ilmolan
suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut
asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunutkin.
Ja niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja
kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet täällä
ihmisten ilmoilla asumaan. Pian saikin koira miehelle palkita hänen
hyvän tekonsa.

Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan oli Jumala
vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän
joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi
kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen
akkansa ynseili: »Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin
tähkää!» Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta
ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä
putosi, ja kysyi: »Joko härkäsi tuolla elätät?»

Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta
säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut
eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhäkin ynseili ja marisi: »Vähä
on vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee.»

Silloin Jumala riipaisi näppiään vieläkin ylemmäksi, pudotti pois
tähkän seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: »Piisaako nyt olkea
tarpeeksesi?» Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä
Jumalan töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhäkin
akka arvosteli: »Ei piisaa, vielä saapi enemmältä tulla olkea.»

Silloinpa Jumala tempaisi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti
siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi
hänen härälleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti
Jumala siiloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan
tyytyväinen.

Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen, ja
rupesi vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä
oljesta pudonnut pois ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja
kuolema. Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä
määrätty koiran osaksi; ja kun koira näki, että jo riipaisee luoja
hänenkin tähkänsä pois, niin se rukoili: »Heitä, rakas luoja, minun
osani tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen
verran!» Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi,
ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt luoja
näki, että koirakin ymmärtää etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja
älyää rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja
säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola,
vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes
sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.

Näin saattoi koira miehelle kiitollisuudenvelkansa maksaa.

Lähti sitten mies linnun pyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo
ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satimia laittamaan. Olivat nyt
jo sekä kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää
hänelle kostaaksensa. Niinpä he näkevätkin eräänä päivänä, jolloin
karhu oli jo unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulkee ja
virittelee metsän teille ansojansa. Tulevat siihen nyt kettu ja karhu
sekä kysyvät: »Mikä sinä oikeastaan olet ja minkä tähden sinä teet
noita meidän teillemme, vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi
antamassa?» Siihen mies vastasi: »Mikäkö olen? Olen ihminen ihala,
sukukunnan suuri luomus. Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta
rakettu, jolle Herra hengen antoi, luoja suustahan sukesi». — »No,
eipä tuota juuri uskoisi», arvosteli karhu halveksivasti, »mutta sepä
silleen. Sano nyt sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän
teillemme?» Mies koetti vältellä: »Minä kuljen teitä niin monesti,
että ne kuluvat minun allani ja paranevat siitä.» Mutta kettu osoitti
loukasta ja kysyi uudelleen: »Mitä varten sinä tuon laitit tielle?»
Taas mies vastasi vältellen: »Joka ei ymmärrä varoa, se menköön sen
alle viisautta oppimaan.» Silloin karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja
sanoi: »Ihmisen sukua minäkin olen! Minulla on tyhmän miehen mieli ja
yhdeksän miehen voima. Kuinka sinä kehtaat tuollaisia laitoksia meille
kiusaksi tänne minun metsääni laittaa!» Taas vastasi mies: »Se, joka
ei viitsi kiertää, menköön siihen,» mutta kettu suuttui ja rupesi
haukkumaan ja manaamaan miestä: »Hävytön olet, kun laitat noita meidän
vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä varoa! Mutta minäpäs en
loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun kuljen matkoillani?»
Silloin mies nauroi ja sanoi: »Älä huoli, kyllä minä sinullekin
keinon keksin: minä laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti, että
sinäkin käyt rautoihin.» Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen hajunsa
tuntevansa.

Ruvetaan siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: »Minä kaadan
sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et
tullut niitä tekemään.» Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut,
uhkasi myös: »Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain
kovasti työtä tehdä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska
nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita
asettelet.» Ja yhdessä sitten varoittivat: »Sinä et saa käydä enää
meidän polkujamme!» Mies sanoi siihen: »Minä myös rupean tekemään
teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä
lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse
jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea
minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni
ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi
ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä.» No, sovittiin siitä
nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat
syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie
ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: »Kyllä minä nyt rupean tekemään
teitä niin paljon kuin voin», sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin
saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän
ja karhujen valta. Ei kuitenkaan jaksanut mies raivata teitä niin
pian kuin olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja
rauhassa hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis,
vähäväkiset olivat teiden tekijät.

Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä
oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa
loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi,
mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen
kotieläimiään, jos niin tahtoivat.

Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta,
mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu
siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin
oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty
isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa
siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain:
»Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille».
Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten
konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä
tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille
hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän
talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle
toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika
meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko
yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja
maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan
mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo
hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään,
ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien
karhujen alku matkaan lähti.

Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi.
»Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista
tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja
rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä
vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin
kertoihan hukka kuitenkin.

»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat
erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja
yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja
sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja
meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee —
'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti
kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet
sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja
vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä
siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen
voima on niin suuri...» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan
näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat
lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä.
Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten
olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja
siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä
kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä
ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa
tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä
pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen,
karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty
on.»

»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä
eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta
Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar.
Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta
kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi
kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka
sykkö syntyi...»

»Aina sinä...!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi
kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.

Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä
kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja
ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita
akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella.
Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi
aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan.
'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut.
'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun
rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja
lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen
saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille
kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin
emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä
hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä
huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies
kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu
antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.

»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä
itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni
hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja
yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada
antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän
rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa
jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa,
joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani,
kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan
antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle
ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille
lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä
oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden
kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen
tarinaansa kontio ja kettu.

Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien
poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi
niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan,
minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia!
— hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi
omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä
pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.



IX.

TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.


    Suu veti suden ritahan,
    Kieli kärpän lautasehen.

Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis.
Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja
pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia
ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt.
Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan
varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: »Onpa siinä tirehtöörille
käynyt huonosti — ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!» — »Mitä
varoitusta?» kysyi hukka. »No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun
houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tantereita, että 'kerta syö,
kahesti katso, kupehelle kummallekin'.» »Ei näy muistaneen», vastasi
hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: »Syödään tuo varis.» »Kumpi sen
syö?» kysyi kettu ja huomautti: »Ei pyyssä kahden jakoa». »Kumpi ennen
ennättää», muljautti hukka siihen vastaan. »Kovin on siitä kilpailusta
variksen raato laiha palkka», arvosteli kettu, »mutta jos lisäpalkintoa
veikkaan pantaneen?» »Pannaan vaan!» innostui hukka, »jos ennen
pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!» Kettu, jolla oli paha
mielessä, suostui ja lisäsi vielä: »Jos ennen pääset perille, niin minä
saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi.» Sovitaan niin siinä
sitten veikasta.

No eihän muuta kuin lähdetään juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu
päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä
edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota
tomahti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen
puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä,
kurkisti reunalta ja kysyi: »Mitenkäs kävi, mies?» Susi vastasi haudan
pohjalta: »Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!», meni nurkkaan
kykkimään ja sanoi: »Äh, äh!» Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen
vastasi: »Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä.» »Kuinka
niin?» kysyy nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoo: »Nouseppas pois,
tokko pääset». Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän
se miten pääse ja repo sanoo: »Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan
tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois.» »Sehän tästä
eteen tullee!» huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.

Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, rupesi
kettu, jumalaton, nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden
päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä
malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien
sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden
seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja
tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti
paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt
ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun
onnettomuudesta hämmästyneenä: »Äh, äh!» Ketulla siinä palasi heti
mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä puimasta pelastua.

Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: »Menihän päiväinen armas!»
Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin
se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja
rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää
suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä
vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. »Kuule!» ehdottaa hän hukalle,
»nouseppas pystyyn sinä, niin minä nousen sinun olkapäillesi katsomaan,
joko päivä nousee.» Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään seinää vasten
seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois haudasta. Kun
siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi häntä auttamaan
vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän voi auttaa, ja
pilkkasi vielä: »Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti kuin selkää,
niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!» Sitten hän siirrähti
syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.

Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja
löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi
voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: »Enkös
minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun siinä niin tyhmästi menit
kykkimään!» Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä
kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen
virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.

Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi
aamiaista nälästä hurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren
polkua tuli hän miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta
käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman
poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja läksi polkua
edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: »Nyt kävi hullusti,
nyt se syöpi minut», ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun
kidasta. Jo arveli siinä:

    »Kiistahan tulevi tuuli
    Kurjoa kuletettaissa,
    Katalata kannettaissa?»

Kuuli kettu siinä teeri paran kysymyksen ja kun oli juuri äsken
haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta,
vaan sanoi: »Lännestä» — silloinpa suu aukesikin suureksi, teeri
livahti lentoon ja pääsikin oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan
polulla ja vannoi vastaiseksi:

    »Joka vielä teeren saisi,
    Ei sille tuulia lukisi,
    Eikä säitä arvelisi!»

Mutta tämän verta tätä.



X.

VARAKIN VARIS JALALLA.


    Mies vanha variksen ampui,
    Tiesi tetren saanehensa,
    Koppelon kopannehensa.

Ennen kuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa,
miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan
syöttiseipääseen.

Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä
Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän
oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta
talousmatkaltaan siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän
yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut
kerta kiisteleminen: »Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä
näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia
hallita, toisen matkoilla käydä!» Niin siinä tinkivät harakka ja varis,
kunnes harakka viimein kikahtaa: »Sinä saat matkoilla käydä, minä
olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin,
kääntyäkin!» Myönsihän varis, että harakka oli pyrstön lepsahdukselta
ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi
tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti, ihan ulkomaille saakka. Tältä
hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa
pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: »Menin
Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen,
sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan, siitä
vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!»
Vanhana ja viisaana hänen täytyi hymähtää leivoselle, joka touhuissaan
kiipesi taivaaseen päin ja kehui: »Minä menen taivaaseen Jumalata
tappamaan!», kunnes vähän ajan kuluttua tulla tömähtikin alas jälleen
puolustellen itseään: »Kurikkani jäi, kurikkani jäi!» Mutta kun hän
samalla itse näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei hän
malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: »Vaari, vaari, tarhas' on
klaari!», sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki
kukahti: »Käy koukkuun, käy koukkuun!» Mutta vaari vihasi tämän vuoksi
käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla
nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan
pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi
miettimään, mitä saisi syödäkseen.

Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota
pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: »Tee kauppaa, tee
kauppaa!» Mies katsoi hänen jälkeensä ja heristäen nyrkkiään naurahti:
»Mitäs maksat?» »Kolm' markkaa, kolm' markkaa!» huusi varis ja lopetti,
kun mies kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: »En minä
niin vähästä myö», huutamalla: »Saat harrjakaiset!» Mutta tämä oli
vain sitä vanhan talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman
sen vakavampaa tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla
mutahaudalle tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään
syötävää. Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran
raadon paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: »O-o-o-letkos
saanut paistia? — O-o-o-len! — Mi-mimi-mist' sitt'? — Ky-ky-kyläst'!
— 'Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? — Ka-ka-ka-nan!» — »Vai
kanan tässä vielä!» hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan
mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi
muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan
jalkain juuresta loikkasikin veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti
mutaan.

Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti
tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan
sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella
äänellä hän sanoi: »Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!»,
mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: »Kurr! En minä
tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!» Taas varis koettaa
houkutella: »Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!» Sammakko taas
varovasti vastaa: »En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!» Kolmannen
kerran varis makeasti maanittelee: »Minkätähden kultaneitsyt rapakossa
makaa? Nouse pois, kullannuppu!» Sammakko yhä vain estelee: »Mutta
sinä, mustatakkinen, tossaat minut!» Jo lupaa varis: »Minä teen
valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näköisälle!» Ei vieläkään
sammakko uskalla, pään vain pistää veden pintaan ja sanoo: »No,
alapa vannoa!» Varis vannoo: »Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön
ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!» Silloinpa viimein
väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla
hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä
hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: »Missä vala? Missä
vala?» Mutta nielaistuaan sammakon lähti varis lentoon ja rääkäisi
pahalla äänellä vastaukseksi: »Vala vatsassa, vala vatsassa!»

Niinpä sanotaankin tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.

Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle,
tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan
sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan
neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.

Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen
kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata,
eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli
vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti
huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta
toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta
hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan
sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!»
Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi
tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua
sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.

Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan
mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka
kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt
varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä.
Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen
naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis
suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai
veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista
ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta
siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti
harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen
edustalle.

Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen
ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat
entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän
rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani
suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi.
Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis
ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti
katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä
koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä
edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa
ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä
sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi
sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa
saaliin.

Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.



XI.

EI KETULTA KEINOJA PUUTU.


    Min rastas raataa,
    Sen pyyhyt pyytää.
    Onneton ottaa,
    Vaivainen varastaa.

Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään
päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne
katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin
samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi
hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta
ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta
pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan
hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä
nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään,
päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja
odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin
sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt
ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin
saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä
meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko
Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja
vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi
toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia
kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut,
ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä
oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut
häntää eikä huultakaan!

Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta
päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä
kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale,
mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne
kiireesti juoksemaan.

Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa.
Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle
laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti
viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen
siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi
sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman
kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii
maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.

Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat
vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran
räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa.
Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta
äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele
oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa
nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin
ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan
— harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta
siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan
etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä
moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti
koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen
puijatuksi.

Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti
kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin
hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen
prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan
tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!»
Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta,
mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen:
»Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta
rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui
korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi
laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu
vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on
ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä
tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla
ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan
suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen
sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston
vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.

Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli,
kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul'
rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan
rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä
sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi
harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.

Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita
tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin
sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä
katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano
mitään.

Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy:
»Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole
puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee,
kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta.
Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan:
»Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne
kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun
juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta
suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa
on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä:
»No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.»
Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan
huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen
luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan
tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.

Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa
perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen
harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta
litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta
hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana
tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan
ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija,
itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja
pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?»
»Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista.
Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan,
kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa
yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain
naureskellen tiehensä.

Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt
antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä
ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja
lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa
vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla:
»Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo,
mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä
aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa
eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin
nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.

Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla
kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi
istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä
pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole
löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se
kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon
kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa
puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua
säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että
ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis
sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua:
»Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja
vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»

Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs.
Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena
kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin
mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei
huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo
notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo
ja lähtee tiehensä.

Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle
viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on
variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On
repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy
heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän
rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.

Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa
pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo:
»Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta
toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo
kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää
toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen.
Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin
pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja
sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt
varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan
repoa. Sanoo:

»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat
nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä
varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan
sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä —
anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi
luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä
ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että
tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa
siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et
syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki
metsän viisaus sentään ole hänen päässään.

»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa
seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen
kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä
miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.



XII.

JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.


    Jänis juoksi, pää järisi,
    Perä pyöri, pelto liikkui.

Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on
ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan
kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea
litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen,
joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu
rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet
vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä
hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni,
vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati
pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti
loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven
rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä
pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä
vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon
vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka
säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä
lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin
pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan
itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti,
että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin
satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että
ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä,
jotka häntäkin pelkäävät.

Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on
syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin
jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja
kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» —
»Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti
ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle
lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun
ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni
olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi
peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä
palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko
ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka
minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä
minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi.
Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle
ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä
pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan
korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat
sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka
oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee,
Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden
virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan
todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun
viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni.
Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen
äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä
näytän, että minua pelätään.»

»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.

Havaitsipa jänis silloin lammaslauman aidan vierellä ja kun vanhastaan
tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon.
Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle.
Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti,
että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten
ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin
hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi
Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut,
eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on
viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti
siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään.
Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra
näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan:
»Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä
rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen
pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee
kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi
tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja
ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä
murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu
jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!»
Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään
taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!»
mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa.
Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa
ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin
suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee
harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä
aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan
ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä
metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja
lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on
julmin jutuissa!»



XIII.

OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.


    Kurki istui kannon päässä,
    Märän mättähän nenässä,
    Sormiluitansa lukevi,
    Jalkojansa nostelevi.

Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä
sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli
oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan
lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä
hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä
litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet
päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään,
aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.

Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla
kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu
aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet
korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka
se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on
minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla
kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä.
Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä
tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen
laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun
hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä
oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa,
että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain
tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua
luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati
terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi
kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen
laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita
nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä
hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja
nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi
nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.

Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan
aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet
naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla.
Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen,
kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti
nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan
mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa
kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli.
Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun
lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun
orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata
kostoa.

Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän
oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut
nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta
humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta
ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään
aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan
tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä
kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen
tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia
ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo:
»Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla
on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma
sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että
kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat
kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo
rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja
pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo:
'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.»
No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo,
näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!»
Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut,
ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea
sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan
lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät,
olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään
vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi
oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei
ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän
kuitenkin täytyi.

Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun
syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli
ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen
nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki
muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun
lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun
lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy:
»Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni
jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua
elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka
muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään»,
sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta
sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka
kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään
saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti,
lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä
pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään,
kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään
hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.»
— »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä
kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan
taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan
ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni,
lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin
saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki,
»kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui
jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen
petollisuutensa.

Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka
leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili
voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan
minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja
koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko
mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi.
Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta
taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.



XIV.

MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.


    Jo tästä jokin tuleepi,
    Luiden luske, päide pauke,
    Hammasten hajoitusvuoro.

Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin
uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu,
joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen
aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut
talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään
tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan.
Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään
eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa
karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.

Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata
talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan
iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen
jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.

Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina
toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä
eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja
sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut
paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja
matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat
jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä
pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi.
Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki
lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne,
talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän
majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu
häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan
karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet.
Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän
aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon
voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille
ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa
tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi
rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi
kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä
ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi
karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja
hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna,
kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä
vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion
kimppuun.

Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu
oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie
kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin
murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko
karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa.
Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa
tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska
heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen
menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi
itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat
ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset
tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin
päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää
majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla
juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.

Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se,
joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta
karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat
möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio,
joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.

Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista
ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle
eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden
ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi
muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista
asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin
jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa:
»Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua
määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut,
kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?»
»Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi
ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin
uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä
väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa
käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka
sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa.
Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja
oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli
silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.»
Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi
karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt
kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja
kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi
siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä
täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa
jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan
jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena:
»Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään,
kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan,
kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä
keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan,
kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta
koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän
houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan
hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen
valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on
tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies
se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt,
»niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät
vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut
uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt
hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain
sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana
voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona
jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää
halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten
suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä
vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun
päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen
ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy
samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee
suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle
kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni
poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos
tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee
mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko
tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten
on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan
miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt!
Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies
eteesi sukeutuu.»

Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä
varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja
painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja
kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti,
»pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?»
kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.

Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä
tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna
ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi.
Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden
virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota
konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna
siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua
vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa
rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti
kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin
suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja
ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen
hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut
kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi:
»Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä
vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin
pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan
hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta
riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän
pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä
leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli
henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti
sai turvaan karhun luo.

Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs
kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian
jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin
rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko
sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti.
Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä
voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja
sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla
hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»

Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen
kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen
karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja
rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»

Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta
haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi
silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän
kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin,
kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun,
mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun
nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta
sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet
viisas ja hyvä mies.»



XV.

SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.


    Villainen emosen vitsa,
    Jos rupeeman ruoskikahan,
    Vitsa vierahan verinen,
    Jos on kerran koskekahan.

Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja
toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa
kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan
tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa
hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa,
tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää
ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä
aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään,
ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin
lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee
tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla,
jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.

Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja
tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta
yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista
sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti
päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin
varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen
rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen
oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska
sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin.
Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan
vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen
— ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi
taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä
kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja
päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa
katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen
akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä
päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi:
»Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen
ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No
tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat
ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt
on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan
molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri
elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!»
Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain
sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se
oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen
akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin
kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin
olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian
olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi
tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli,
että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa:
»Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»

Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään,
rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!»
Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu
ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin
paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa
yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan,
mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä
talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu
olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen
akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.

Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen
sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun.
Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona,
ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä
tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen,
niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat
pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia
kehuskellut.

Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka
oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli
vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii
sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa:
»Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti
valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän
laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua
laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään
laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä,
kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä
laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi
etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi
matkaansa.

Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä,
ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?»
tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja
lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä
vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.»
»Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä:
»Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu,
pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli,
rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.

Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin
karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei
kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei
karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes
vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen.
Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin.
»Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas
selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!»
vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?»
vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja
lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —

»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui
kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen
kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien
sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui
kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin,
allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani
kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä
äänellä loilottaa:

    »Laulan, laulan lapsen kielin,
    Linnun kielin lipsuttelen,
    Suvilasten sukkaseen,
    Talvilasten saappaaseen.
    Ohdolla on somaiset poiat
    Sekä piiat pikkaraiset,
    Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
    Syötän, juotan, kapaloin,
    Nukutan maata, tuutilullaa,
    Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»

Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän,
»itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin
lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.

Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä,
arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa.
Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.

No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä
tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla
ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä
huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset
saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti
vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti».
Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee
raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy
sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä
on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta,
perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset
voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu.
Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan
töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy,
ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli
syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru
hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» —
»Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat»,
sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti
kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään,
ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa
ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä
lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla
vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut,
vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi:
»Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä
menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen
muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova
hengen hätä.

Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja
päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän
rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen
retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta,
joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta,
mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!»
— »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu
vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas
valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen
tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta
kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen
selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut
mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu
menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!»
Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi
irti!

Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä
jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:

    »Näin sitä kettu keikuttelee
    Karhun poikia täynnä!»

Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen
pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut:
'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka
vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä
olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta
kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun
ulotu!»

Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta,
ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän
lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän
kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle,
että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle
mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla
himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos
tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun
kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään
hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.

Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki
karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla
päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä
paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja
kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa
kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen
pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua
avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä —
kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos
vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti
käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois,
jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä
maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi
juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu
siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka
luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi
hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»

Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa
kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli
päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen.
Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa,
sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin
tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.

Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.



XVI.

EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.


    Jo on tukka tuulta nähnyt,
    Hivus säitä hirveöitä,
    Parta päiviä pahoja.

Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden
pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä
kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen
häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo
ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan
komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari
sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän
tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen
vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan
söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon
suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin
ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä
aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli
tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi
nauraa!»

Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu
liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka
kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan
vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän
siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan
jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi,
viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja
hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä
pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet
sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan
henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon
sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti:
»No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan,
jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä
semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta
puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän
välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.

Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka
sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan
hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan
kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka
kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain
vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.»
Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi:
»Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni,
minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan
tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui
siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle,
niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka
totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa:
»Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin
vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja
alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen
hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa
kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä
kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan,
johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä
tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu
tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.

Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta
on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti
varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken —
muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes
jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan,
jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei
tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy
vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat
kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas,
virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin
tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»

Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta
kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä
tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä
päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko
sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja
hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja
julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin
hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta
kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam
tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta
kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle
ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen
himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä,
sudella karvat karrella.

Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on
edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu
ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri
susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa.
Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?»
Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja
ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää:
»Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta
kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen
häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se
lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte
itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä
pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään
ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan.
Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään,
kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!»
myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.

Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla
riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla
päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian
— odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä
asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu
liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen:
»Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!»
Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli
pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä
ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»

Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla,
sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut
saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja
kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta
nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä
kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan
silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei
tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa
juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle,
ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin
mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi!
Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten
niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle
kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla
maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.

Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä
ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan,
sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin
lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun
minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti
ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit
lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.

Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, läksi hevonen myös menemään, minkä
ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä kivestä
kiveen, puusta puuhun. Huutaa kettu perään ilkkuen: »No nythän sinä
lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanutkin sinua
lentämään!» Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo
sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:

    »Minne nyt Anterus ajavi,
    Lehtopekka leuhkaisevi?»

Surkeasti valittaen ja huutaen kerkesi susi hänelle siinä vastata:

    »Jumala tiesi, Jussi kulta,
    Minne tästä vietänehen,
    Kussa yötä lietänehen,
    Kunne kuletettanehen,
    Turkuhun vai Turun taakse,
    Porihin vai Pohjanmaalle:
    Silmät tähtiä lukeepi,
    Sääret honkia hosuupi.
    Tokko vauhti vaimennevi,
    Retki kurja rauennevi,
    Ennen kuin kaula katkeavi,
    Hammas suusta lohkeavi,
    Leuka kahdeksi menevi!»

»Näyttääpä todellakin siltä», kauhisteli mielessään siinä jänis, »kuin
ei sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria
määrätty!»

Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jälessä,
näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä
paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä
tiedä, vaikka niilläkin vielä jotakin tekisi. Mutta nyt hän pisti ne
vain piiloon ja läksi takaisin suden pesälle ilmoittamaan leskelle
surusanomaa hänen miehensä surkeasta kohtalosta. Mielessä hänellä
kuitenkin oli kepponen, jollaista ei vielä ollut Metsolassa tapahtunut.



XVII.

AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.


    Kontti konnalla selässä,
    Jonka saapi konnuudella,
    Sen kokoopi konttihinsa.

Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle.
Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi
pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin:
»Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä»,
ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän
uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä
kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun
kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat
kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli
sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas
kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen
piiloon odottamaan ketun tuloa.

Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan
ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on
tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut.
Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy
odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu
puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan
ajamaan.

Juostessaan kettu koko ajan miettii, millä tavalla saisi suden akalle
parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään
asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan
tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä.
Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi
arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä
mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin
vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä
aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan
häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt
itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin
paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti
kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven
rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan
mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten
rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä
muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka
saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen
perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria
tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa,
vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi
menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi
suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui
nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti
takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä
nauraa jo koko maailma!»

       *       *       *       *       *

Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan,
että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän
väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä
hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia
maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee,
kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita
säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo
lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun
hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on
tuossa säkissä?»

»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?»
— »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli
menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle
poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen
sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää
kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo
tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan
säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä
kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka,
hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon
hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät
siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän
sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni,
jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi
kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu
liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla
ja piillen piilojansa.

Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja
kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan
sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa
sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä
silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen
hämärästä muinaisuudesta.

»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on
määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin
nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi:
'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle
jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös
jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka
juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan
hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.

»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi
ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu
lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä
palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani',
vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen,
että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan
paikan päälle, niin paranisitte kohta.'

»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja
vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan
suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu
liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko
ainaisena työnä.»

Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja
kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta
ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt
näytti hävinneen Metsolan mailta.

Semmoinen se!



XVIII.

MILLÄ KYNSITÖN PUUHUN NOUSEE.


    Näki hiekalla hevosen,
    Kuloharjan kuusikolla,
    Senpä tukka tulta tuiski,
    Harja suihkivi savua.

Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua,
joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan
sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja
loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin
tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he
rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt
Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu
sudelle: »Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna,
se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu
repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään
ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin». Ne olivat kaikki
Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.

Karhu kuljeskelee Horpon maille ja onnistuukin pian kaatamaan
karjalaumasta härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten
jatkamaan matkaansa. Mutta mitenkä nyt sattuikaan niin onnettomasti,
että hän polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja
tarttui niin lujaan kiinni, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän
koetti kolmella jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonostihan se
kävi, ja yhä tuimemmin rupesi jalkaa viha voimaan. »Mikä ihme tässä nyt
tulee neuvoksi!» valitti hän ja lähti kömpimään tielle päin toivoen
kohtaavansa jonkun, joka voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui
tielle, sattui siitä kulkemaan vanha akka, joka paikalla lepsahti
istualleen säikähdyksestä nähtyään karhun. Tämäpä vain rauhallisesti
meni akan luo ja ojensi hänelle kämmentänsä, jossa törrötti ruma
piikki, ja akallapa oli sen verta älyä, että ymmärsi kiskaista sen
pois. »Kas sillä lailla!» ihastui nyt karhu, »sinäpä ymmärtäväinen akka
olet, sinua täytyy palkita, odotahan!» Mutta kun karhu kääntyi menemään
pois, yrittikin akka lähteä tiehensä. »No on siinä akkaa!» suutahti nyt
ohto, »miten minä voin sinua palkita, kun pois lähdet!» Ja estääkseen
akan poistumasta hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen
helmaansa arvellen, että »etköhän nyt pysy paikoillasi», ja kävi sitten
kiireesti hakemassa kaatamansa härän komean reiden akalle paistiksi
ja poistui. Vasta kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut
vierittää kiveä pois eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata
enää takaisin, vaan jatkoi matkaansa.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut
emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan
vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella.
Tulipas silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille ja kysyi
jyrkästi: »Mikä nimesi on?» Toinen vastaa: »Oinas!» Karhu siihen vain
ilmoittaa: »Minä syön sinut!», ja niin söi.

Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää
ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja
samat teki oinaalle lopuksi temput.

Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää
ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen
tapaansa: »Mikä nimesi on?» Vastasi toinen: »Oinas!» Karhu uhkasi:
»Minä syön sinut!» Silloinpa kolmas oinas ärjähtää: »E-et syö, minä
piikillä pistän, ruudilla poltan!» Kovasti siitä nyt kontio ällistyy
eikä uskalla ruveta syömään. Torataan vain ja jankataan.

Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisee karhulle:
»Kun sinua sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen
alle ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota;
minä täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!» Karhu taipuu ja menee
tekemään, kuten käsketty on, ajatellen: »Kun se tuolta jyryn kanssa
tulee kurkkuuni, niin silloin minä sen syön.» Mutta oinaspa panikin
suuren kiven vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan,
niin samassa olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni,
ennen kuin ukko riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää
syömään oinaita, jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla
vainiolla.

Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin,
että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan.
Jumala kuitenkin häntä rankaisi ja sanoi: »Sinä olet paljon pahaa
tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa.» Yhä kovempi nälkä tulee karhulle ja
hän uhmaa Jumalan rangaistusta ja päättää itsekseen: »Lähden ja otan
hevosen!» Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon suurta
ruunaa, jolla on iso pelotinkello kaulassa.

Ruuna on aholla laitumella, kun karhu siihen ehättää ja vimmoissaan
hyppää sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan
aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni
ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja
pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta
kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi
kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan,
mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin
sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa
toisillensa: »Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee,
pyhäristi kainalossa!» Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan
asti, jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi
siitä laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.

Niin nyt karhu hioo hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle
ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähtee heitä hakemaan.
Tuleekin siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kyntää
niin että pöly pilveilee. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi:
»Vedetäänpäs sormikoukkua!» Mutta Horpon isäntä vastaa vain: »Tuossa on
minulla isä-vanha aidan takana — menehän ensin sen kanssa vetämään.»
Karhu menee aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaatii sitä
sormikoukun vetoon.

Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. »Sopiihan tuota
koettaa, sormikoukun vetoa», sanoi hän ja raotti kirveellään pölkyn
tiukkaa halkeamaa hiukan. »Pistähän aluksi tuonne sormesi», sanoi hän,
»ja repäise, vankka mies kun olet, vaikkapa tämä pölkky kahtia.» Karhu
pistikin halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt, jolloin tämä
tempaisikin kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle, etteivät
tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään muisti nyt karhu sen
medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä
samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennen
kuin käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa
Horpon isäntä häneltä kysyi: »Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua
isä-vanhan kanssa?» »Kyllä vedin», vastasi karhu kynsiänsä puhallellen,
»kyllä vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin.» Ja
hän lisäsi pahanenteisesti: »Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa
vasenkätisenä!» »Ethän vain minun hevostani syöne?» kysyi Horpon
isäntä säikähtäen. »Sinunpa sinun». »Odota, veikkonen, iltaan saakka,
että saan tämän kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesikin
lakata vihavoimasta». »Jos mä häntä odottanen», mukasi karhu ja meni
pöheikköön käpäläänsä nuolemaan.

Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle
oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja
sanoi: »Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle
miehelle.» Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: »Milläpä sinä kostat?»
»Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän
hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen.» Ja niin jänis
meni, mutta mies älysi: »Nyt siellä on jänis ranteläjän takana», otti
rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja
takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.

Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään
tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin saa selitetyksi
asian, niin on vaiva kova, mutta paarma lohduttaa: »Älähän ole
milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen
hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rapeaa hyppimään ja särkee
sekä auran että miehen». Ja niin paarma lentääkin samalla hevosen
pärstöön ja siellä puree sekä siivillään rapikoitsee. Hevonen rupeaa
hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasikin paarman pois
sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen
uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: »No nyt
minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!» Tuumitaan
siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä on tehtävä, kunnes tulee ilta
ja karhu sanoo: »Nyt minä menen ja syön sen hevosen!»

Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen
illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään.
Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen
harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tulee lähelle, niin
ruuna alkaa samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen ole
ollenkaan menemistä. Karhu menee puun suojaan ja alkaa sieltä hosua
terveellä, vasemmalla käpälällään, rapaten sen kiinni ruunan lautaseen.
Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään semmoisella
voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet tuhoutuivat ja
jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä takajalkojensa
varaan aivan surkeaan tilaan.

Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä
ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli
kahdella jalalla, kun ei hennonnut laskea kipeitä etujalkojaan maahan.
Isäntä kysyy: »Miksi kävelet kahdella jalalla?» Karhu vastasi: »Tuo
sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja tuo vahva isäsi
toisen». Arvelee siihen silloin isäntä: »Kun sinä olet nyt noin
vaivainen eikä ole muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä sinä nyt
tuumaat?» Pahoillaan siihen karhu vain vastaa: »Mitäpä minä osaan
tuumata! Täytynee kuolla nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta
ruoan kieltäneen.» Rupeaa jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän
ukkoa ja sanoo: »Olisi tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha
hevosen raato, mitähän jos menisit syömään sitä!» Synkkänä vastaa
karhu: »Ei tässä sentään vielä raatoja ruveta syömään, ennen vaikka
tähän tyydyn.»



XIX.

HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.


    Ei se jaksa pieni lintu,
    Ei mennä meren ylitse,
    Välehen vähä väsyvi,
    Pian heikko hengästyvi.

Ei saa karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta ja
yhä enemmän äityy heitä vihaamaan. Kuulee hän eräänä päivänä metsästä
kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja menee
katsomaan, mikä siellä on hätänä. Siellä Horpon miehet ovat kaskea
kaatamassa. Karhu suutahtaa, istahtaa siihen ja ilmoittaa: »Tähän ette
saa kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani.» Silloin Horpon
isäntä sanoi: »Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä
töihin toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta,
tyvetkö vai latvat?» Karhu siitä suostuukin työtoveriksi, ilmoittaa
haluavansa tyvet ja rupeaa töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen
repii pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten
kylvetään rukiiksi huhta ja ruvetaan odottamaan, mitä tuosta tulisi.
Heti kun oras rupesi vihottamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa,
mutta Horpon isäntä nauroi hänelle ja sanoi: »Enhän minäkään vielä ole
saanut; tulevana kesänä vasta!» Täytyi karhun suostua odottamaan.

Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas
nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla, hakien itselleen mukavaa
nukkumapaikkaa, mutta ei löytänytkään mieleistään, vaan kulki edelleen,
kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon painautui
hän nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn tuulen
vinkunaa. Kuulipa hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä
haastelevan metsolle ja houkutelevan tätä pitkälle matkalle. »Nyt on
jo aika», sanoo kurki, »lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin
kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille.»
Metso siihen kuitenkin jurottaen kuuluu vastaavan: »Olenpa minä siellä
tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin.» Kun toinen
ei vieläkään tunnu heittävän, vaan yhäti vaatii mukaansa, sanoo metso
lujemmin: »Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennen
kuin menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle».
Niin vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassaan nieleksivänsä
kuin lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn
kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska
hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole
tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli
pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja
metson sanat tunsi karhu kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen
ja tunsi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu,
jolla on karhun tanakka, mieli.

Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin
nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tulipa sitten hyvän rekikelin
aika, ja renki läksi hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkineen
sen ladon eteen, jossa karhu veteli talviuntaan. Avaa ladon, ajaa
hevosen eteen ja alkaa luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken
kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota
lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen
ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä,
joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö
häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki
horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä,
niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin
laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella
jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan
kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.

Jo kaukaa tuntee pastori rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan
ja vakavan miehen seistä tojottavan. »Olisikohan», arvelee pastori,
»itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on
totisesti!» Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu
päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan
huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, arvelee tämä pahoillaan:
»Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut,
vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti.»

Vähän matkan päässä tulee taas kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on
tuntenut rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan
varren seistä tojottavan heinähäkissä. »No totta tosiaankin on itse
rovasti käynyt heinällä», ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä
ja tervehtii nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain
hätäyksissään ja piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa
hirmuista vauhtia. Tulee siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu
uskomaan samat kuin pastori ja lukkari sekä lopuksi myös samat
ihmettelemään. Täydellä vauhdilla porhaltaa hevonen viimein ison
pappilan kartanolle.

Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja
ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkeekin, kuinka
hevonen vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu
ja vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että
heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja
syöksee pihalle. »Maaherra varmaankin tuli», ajattelee hän mielessään
ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo,
hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennen kuin rovasti kerkeää
ulos pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä
metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki
Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan
häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!

Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään
mennä talvimakuulle, vaan läksi katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla
näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä.
Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa
pyörähtikin hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi
kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä
ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu
unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän
oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennen kuin ketun kalansaaliista
kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan
maille saavuttuaan toimittanut.



XX.

SATEHELLA SIKA VIISAS, LAISKA EHTOOLLA VIREÄ.


    Ketulla on keveät kengät,
    Ne ei pauka pakkasella,
    Ei kolka kovalla säällä.

Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt
litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin
karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin olikin hän saanut
kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan
taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu
Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi.
»Saattaneehan noissa käydä», arveli siihen Mikko Repolainen, joka
vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja
läksi mennä kälpäilemään Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa,
kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan
tavaton voin ja piimän valmistaja.

Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja
se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä
sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen:
»Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä tuhma
röllötät vesirapakossa! Mitä sinä siinä teet?» Sika kääntää kylkeä ja
röhkäisee: »Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta.» »Mistä
sinä sen tiedät?» halveksii häntä kettu. »Siitä», vastaa sika, »että
vaarnikkatäi kylkeäni puree.» Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu:
»No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!»
Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta,
joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta
sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: »Olen minä yhtä viisas
kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee!
Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!» Torataan
siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään:
»Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saapi oluttynnyrin».

No, mennään siitä metsän rantaan. Kettu asettui makaamaan pää sinne
päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi,
käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään.
Maataan siinä ja odotetaan.

Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä
kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamaan:
»Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!» Repo ihastui ja sanoi
vahingoniloisena: »Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän
sinä tiennytkään, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat,
vaarnikkaviisauksia!» — »Vai en!» äyväsi sika, »tule vain tänne ja
katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa». Repo juoksi sinne
sian luo, katsoi ja tunnusti: »Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin
saitkin sen oluttynnyrin! Poispa lähdenkin viisaampieni luota, sillä
eihän sinusta ollut narrattavaksikaan! Eipä uskoisi moista tuommoisesta
rumasta lersakärsästä!»

»Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu
valmiiksi!» röhähti siihen nyt sika. »Kuinka niin?» kysyi kettu
ihmetellen. »No», sanoi sika, »parhaillaan kun Jumala oli minua
luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että
päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin
pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi hän ainoastaan:
'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas,
että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni
haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun
kerta häätyi olla suutarina — otin harjaksia omasta niskastani ja
käytin kärsääni vasarana. Hyvin se työ kävikin, paitsi että vasaran
kärki levisi entistä enemmän terskalle.»

Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi
saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt
samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin
oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon
oluttynnyrin pilautui sika riepu niin pahaksi juopoksi, että vielä
tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa
röhkää, ylen elää siivottomasti. »No on se tuo Piippolan sika!»
ihmetteli repo sanoen lopuksi:

    »Tynimys sinun emosi,
    Kynimys sinun isosi,
    Kynin, kynsin kynnä maata,
    Kärsin käännä turpehia!»

Niin tuli hän siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko,
kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui
jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt,
vaan ylpeästi lauloi: »Tukholmiin mennään!», kun sitä vastoin jäärä
surkeasti tärisevällä äänellä valitti: »Herra, armahda tätä päivää!»
Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta
aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: »Elo hyvä lienee!»
Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain:
»Ainapa tuota aikaan tullaan!», mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei
uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: »Hätä neuvoksi lienee!» Juuri
siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta
puheli emännälle: »Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!»
Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.

Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kälpäili varovaisesti odotellen,
mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin
metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen
metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä
Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. »No kana sillä on
akkanakin!» haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo
oikeastaan kuuluisikin hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet
metsässä ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään.
Pantiin veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön,
ja niin lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa
paljoa parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun
tämä sen huomattuaan olikin huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen
höyhenisten säärtensä vuoksi. »Katsopas sääriäsi!» se oli huutanut,
»kuinka sinä noin kehtaat kylään tulla — nypi toki karvat koivistasi
pois!» »Ja minä onneton», sydäntyi metsäkana kiroamaan, »olin niin
tyhmä, että häpesi n karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään,
jolloin kyläkana pääsi sivuitseni perille». — »Vai niin ovelaa on se
Immilän kukon väki», ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti:
»Niin on. Ilman sen kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja
komean, sen maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa
pitkin sileätä pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä
käytävätä, käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko,
niin kysy koppelolta!» — »No hyväinen aika!» ihmetteli jälleen kettu,
»eihän moista ole kuultukaan».— »Sanos muuta!» sydäntyi taas metsäkana
ja nauraa räkätti vahingoniloisesti. »Mutta viime kesänä sen oli käydä
huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!» sanoi hän. »Oli kana elättänyt
talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla,
että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja
sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan.' Kana alkoi
uida sorsan jälessä ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' — 'Kun uppoat, niin
uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt
maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!»
rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.

Läksi siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin,
mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysikin metson akan
sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian sanoi
koppelo: »Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas
raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen
kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä
laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä
siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki?
Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka aina
ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus — se kukko ja
varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin minä
siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen
Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää — tiedänpä
vaikka tulipalonkin!' — 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' 'Tiedänhän minä',
selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin varpaani
varistuvat puulla ollessa.' En osannut sitten enää muuta kysyä kuin:
'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on niin hyvä
ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä muut
lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivänkin antaa; hän
asuskelee mieluimmin omassa talossaan.»

Tällaisia kertoi koppelo ja ihmeissään kysyi kettu: »Mistähän se niin
ylpeäksi lie tullut?» Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: »En tiedä
oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan
harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa
kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan
ilmeiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista,
joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi
kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele
sievästi.»

Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin
mahdottoman ylpeä, ja läksi juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka
ei ollutkaan kaukana. Siellä hän kohta tapasikin vanhan metsovaarin,
joka riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet,
laati mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan,
murahtelihan vain: »Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä
vanhoja juoruja juttelemaan!» Kettu kuitenkin siinä rupesi pää
käpälällä sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso
vähitellen leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.



XXI.

SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.


    Kukko lauloi kullallensa,
    Kanan lapsi kaunollensa.
    Varis lauloi vaahtokuulla,
    Kevätkuulla keikitteli.

Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso,
niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena
kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia.
Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo
silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan
tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain
seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään.
Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä
kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja
rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa
läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.

Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista
asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut,
että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen
myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut.
Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa
katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran
voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin
takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit
miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!»
Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.

Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa
kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin
siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko
kiekaista heläyttää vastaukseksi:

    »Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyräjämähän.»

»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai
kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?»
Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne,
minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.

Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa,
kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt
kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan
taas laulaa hujauttaa ylpeänä:

    »Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyräjämähän!»

»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä
tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko
taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen
tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!

Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun
tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse
kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko,
levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:

    »Kuninkaihin kukkumahan,
    Herroihin hyräjämähän!»

»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin
mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten:
»No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään
vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja
hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan
kartanoa.

Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa,
kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa
käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä
mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen,
leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa
heläyttää:

    »Kukoll' on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!»

Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta,
siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla
ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee,
ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan
kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois,
rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset
kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko
näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen
vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää
tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne
tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta
vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni
ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven
kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt
rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä
kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko
vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas
noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato
pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven,
niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään
pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse
taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi:

    »Kukoll' on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!»

Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»

Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta
erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa
alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että
heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin
eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin
nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta
kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein
rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin
tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki
härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja
haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää
kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla
kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven
raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii
miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas
oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo
toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta
kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun
on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on»,
määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin
eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä
ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja
riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään
ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä
kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista
rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain
elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii
sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon
sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää
sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:

    »Kukoll’ on kultainen kypärä,
    Kuninkaall' ei hiippaakaan!
    Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
    Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»

Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi
tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on
kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne,
niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä
julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!

Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä
lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa
nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä
esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja
kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun
on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen
haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes
kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se
nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka
vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas
näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii
vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti
miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin,
ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle.
Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois,
kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja
vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo
tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta.
Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja
hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa
hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.

Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti
oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä
nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:

    »Kuninkaista kukkumasta,
    Herroista hyräjämästä,
    Kukuin siellä kuusi vuotta,
    Lauloin seitsemän keseä,
    Kaikenpa kaheksan vuotta,
    Ympäriinsä yhdeksänkin,
    Puolen vuotta kymmenettä.»

»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?»
— »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi
ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen,
jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.

Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat
ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja
läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja
ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla
oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet
vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi
taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan
varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa
sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin
toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa
ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli
vastaan kiekauttaa:

    »Kuninkaissa kukkumassa,
    Herroissa hyräjämässä,
    Kukuin siellä kuusi vuotta,
    Lauloin seitsemän keseä,
    Kaikenpa kaheksan vuotta,
    Ympäriinsä yhdeksänkin,
    Puolen vuotta kymmenettä!»

»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin
kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait
palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät,
hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun
vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin
ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan
ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja
hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa
veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin
sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi:
»No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?»
Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»

Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä
muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs
eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa
rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei
sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja
kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni
ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet
aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta
kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan
sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla
perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa
kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut
itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman
ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan
lakea katselee.

       *       *       *       *       *

Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää
kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä.
Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että
sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja
miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta
litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut,
Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä
ulos!

Nyt se loppui!



XXII.

HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.


    Ku käski pahalle työlle,
    Kenpä kehnolle kehotti,
    Nokkoasi nostamahan,
    Kärseäsi kääntämähän!

Saapui sitten kettu taas Immilään sitä suvustaan, ylpeätä helttaniekkaa
katsomaan ja huomasikin, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko
korkealle orrella, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään
tavoittaa hampaisiinsa. »Annahan olla», arveli kettu, »kunhan koetan,
kuinka viisasta väkeä tämä on», ja lähestyi sileän ja rauhallisen
näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli
taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset
tarinat. »Nythän on», sanoi hän, »tehty rauha kaikkien eläinten
välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa». Kukko
ja kana kuulevat tämän ihmeissään ja sanovat: »Vai on tehty sellainen
rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi se tappaminenkin tästä
maailmasta.» — »Joo, loppuu se nyt!» jatkoi kettu puhettansa ja katsoi
vilpittömästi kukkoon ja kanaan. »Tulkaa tekin», houkutteli hän sitten,
»alas sieltä orrelta, sillä mitä te siellä teette, kun maassa kuitenkin
asutte ja sieltä ruokanne saatte.» »Hjaa», sanoivat siihen kukko ja
kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä siinä tehdä;
eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua ja
epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattuipa silloin kana huomaamaan,
että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi kukolle
kuin muuten vain huomauttaen: »Kas, kun Kääpälän Merkkikin näkyy
tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!» Eipä tarvinnut ketun enempää
kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään,
jo älyten ketun kavaluuden: »No, miksi pois menet? Meillähän olisi
ollut niin hauska yksissä iloita, kun Merkkikin näkyy olevan niin
leikkisällä päällä!» »Olisi, olisi!» vastasi kettu takahankaan pois
kiiruhtaessaan, »mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä tuosta
yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän kahden
välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!» Jo älysi kukkokin, mistä
tässä oli koko ajan ollut kysymys, ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua
pelottaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän
yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä
maata lakaisi. »Odotahan, riivattu!» vannoi kettu puittiessaan suojaan
metsän peittoon, »kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran
sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!»

Kettu mietti sitten suvikauden, millä metkulla hän saisi kukon
valtaansa, mutta ei huomannut mitään, joka olisi oikein ottavalta
tuntunut. Syksympänä hän kuuli, että kukko ja kissa olivat ruvenneet
pitämään yhdessä taloa, ja paikalla hän läksi tarkastamaan asiaa
lähempää. Siinä oli sitten leikkuuväki pellolla ja oli niille keitetty
tuoreita herneitä päivälliseksi. Kettu kävi varastamassa herneitä ja
hiipi kissan ja kukon tuvalle. Siellä hän kuuli, kuinka kissa ilmoitti
lähtevänsä ulkotöihin ja varoitti kovasti kukkoa laskemasta ketään
tupaan. Kukko keekoili pöyhkeänä lattialla, kiekaisi kerran ja pari ja
lupasi. Meni siitä sitten kissa tiehensä, mutta kettu rupesi tekemään
temppujansa kukon ikkunan takana, käpälillänsä siinä koetteli, pitäen
herneitä suussansa. Jopahan saikin ikkunan auki ja laski herneet
laudalle. Paikalla poukaisi kukko siihen ja rupesi niitä nokkimaan,
mutta samalla ampaisi hänelle myös kettu hyväkäs niskaan. Ei muuta kuin
lähtee siitä kukkoa siivestä riepoittamaan metsää kohti ja kukko pitää
sen päiväistä meteliä ja parkunaa, että kettua jo ihan iljettää koko
yritys. Kiireesti hän kuitenkin koettaa jouduttaa saalistaan piiloon.
Mutta juuri kun hän on voittopuolille pääsemässä, tunteekin hän kuin
olisi tuhansilla neuloilla pitkin silmiä raapaistu, vierestä kuuluu
kukon kirkunan lisäksi paha marmatus ja sähinä, kylkeen tarrataan
kiinni kuin naskalilla, ei auta muu kuin heittää kukko siihen ja
kiireen vilkkaa painua pöheikköön miettimään, mikä ihmeen tohahdus se
oli, joka niin topakasti häneltä kukon riisti!

Se oli tietenkin kissa, joka oli työmaalleen kuullut kukon kotkotuksen
ja parkunan sekä ajatellut, että kyllä se nyt, senkin hyväkäs, on
siellä päästänyt jonkun niskaansa ja sitä nyt kotkottelee. Täytyy kai
sitä mennä auttamaan. Ja kissa meni ja vapahti kukon ketun kynsistä,
nuhteli häntä ankarasti ja telkesi tupaan, uudelleen kieltäen häntä
ketään sinne laskemasta. Mutta kettu, joka ei ollut ennen koskaan
nähnyt kissaa eikä tiennyt, kuinka tavattoman topakka elävä se on.
tuli tästä kovin uteliaaksi ja päätti vasta heittäytyä kissan kanssa
ystäväksi, sillä se oli sen terävien kynsien vuoksi varmasti parasta.
Kukon hän nyt heitti toistaiseksi ajatellen, että sielläpähän pysyt
Immilässä tallella vastaisen varalle.

Siinä Piippolan ja Immilän vaiheilla kettu sitten rupesi talvea
viettämään, kunnes joutui osalliseksi Piippolan vaarin kalansaaliiseen,
mikä kävi seuraavalla tavalla.



XXIII.

PYYTÄVÄ KALOJA SAAPI, NUKKUVA UNEN NÄKEEPI.


    Ahven ainoinen kalanen,
    Sekä hauki harvahammas,
    Tule onki ottamahan,
    Väkärauta vääntämähän.

Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Piippolan vaaria, joka oli kova
kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan väliä. Tulipa siinä sitten
sydäntalvi ja ihmeekseen näkee kettu, että nyt vaari vasta oikein
vauhtiin yltyi. Ei muuta kuin haalaa rantaan suuria rysiä ja niitä jään
alle pitkillä saloilla upottelee ja järjestelee. Kettu pitää kaukaa
häntä silmällä, korkean kiven päällä istuu, mieteksii ukon puuhia ja
aina väliin huuliaan nuolaisee. Jopa näkee sitten kerran, että on vaari
tullut ihan laitioreellä jäälle ja että aivan koko reellisen on äijä
saanut kaloja. Kovasti nyt revolla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa
ja hän miettimään, miten niitä saisi äijältä peijatuksi. Jopas äkkääkin.

Menee kettu repale — aika liuvari — sille tielle, jota tiesi vaarin
ajavan kotiinsa kalakuormineen, ja heittäytyy tien viereen hyvin
näkyville muka kuolleeksi. Kauniisti loistikin hänen punertavan ruskea
turkkinsa valkoiselta lumelta ja hiljoikseen ajella nytkyttelevä
äijä huomasi hänet heti. »Ka! repo viruu tien kyljessä», sanoi äijä
aivan ihmeissään, »jopa minua nyt hyvä onni kohtelee, kun sain näin
paljon kaloja ja vielä kuolleen revon ihan sulin käsin!» Ottaa siitä
revon ja heittää rekeensä peräpuolille — sinne ihan loimella kettu
repaleen peittelee, mutta itse istahtaa seville ja alkaa taas hyvillä
mielin ajaa nytkytellä eteenpäin, väliin ihastuksissaan ruunaansa ihan
lyömällä kiirehtien. Kettupa sillä välin hiljaa siellä loimen alla
pelailee ja toimiskelee, mättää kaloja maalle sen kuin ikinä kerkeää,
ukon vain tyytyväisenä hevostansa kiirehtiessä. Ja kun oli saanut
kaikki kalat sillä tavalla toiselta anastetuksi, niin ei muuta kuin
viivana metsään, eikä äijä sitäkään huomannut, ajeli vain tiehensä.
Mutta kettu kokosi kalat läjään ja rupesi syömään, ja silloin hänet,
kuten sanottu, yllätti karhu.

Kovastihan kettu aluksi säikähti karhua, luullen, että nyt tuli hänelle
tarkka suoritus vanhoista veloista, mutta sitten hänellä juolahtikin
mieleen lepyttää kontio noilla kaloilla. Sehän ei ollut vaikeaakaan,
sillä karhulla oli hiukaiseva nälkä ja siksi toiseksi ei karhu ole
juuri niitä pitkävihaisimpia. Syöpi siinä nyt karhu kaloja, kettukin
jonkun näpistää leukoihinsa mielessään kiroten, kun täytyi koko hyvä
saalis tällä tavalla kontion vatsaan mättää, kunnes saa jo kouko
nälältänsä puheen vuoroa ja kysyy: »Mistä sinä, kettu repale, näin
paljon kaloja olet saanut?» Silloin pahuus taas meni kettuun ihan
kurkkua myöten ja hän vastasi viekkaasti karhua puijaten: »Tuoltahan
minä niitä kävin viime yönä Piippolan avannosta onkimassa». —
»Onkimassa! Millä ihmeellä sinä ongit? Eihän sinulla ole onkea.» — »Se
oli seikka semmoinen», valehteli nyt kettu karhulle, »että viime yönä
oli kiiluvaisia paljon taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä.
Menin sinne avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahduttanut
koko yönä. Aamulla oli kala joka karvan nenässä ja sillä niitä tuli
noin paljon». Karhu innostui: »Tarttuisikohan noita minullekin?» — »No
varmasti tarttuu!» uskotteli hänelle vain kettu, »tänäkin iltana on
paljon kiiluvaisia taivaalla, joten on tulossa hyvä onkiyö. Saatanhan
minä lähteä sinulle oppaaksi sinne avannolle, jos haluat». »No
tietysti», vastasi karhu hyvillään.

Mennään illalla sitten Piippolan avannolle ja kettu vielä opettaa
karhua: »Kun nyt pistät häntäsi tuonne, niin älä yhtään häilytä,
vaan kökötä siinä liikkumatta aamuun asti. Hyvästi tehoo, jos vielä
luet: puutu suuri ja pieni ja kaikki!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu
innoissaan ja pisti häntänsä — se oli karhun häntä vielä siihen aikaan
pitkä — avantoon, vaikka jäinen vesi häntä hirvittikin, ja jäi siihen
kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Kettu
juoksi tiehensä.

Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt
pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan
olkapään yli: »Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä
kettukin.» Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin
ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat
suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa
miehelleen: »Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään
kaloja, saatikka sitten kettua!» — »No johan nyt on ihme paikka!» penää
Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan — todeksi havaitsee
akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: »No petti peijakas
se repo hiljankin minut!» Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan takaisin
omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata metsän
peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin
kirota tuon kettu liuvarin viekkautta.

Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on
karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain
taaksensa nuuhkaisten. »Kyllä se nyt on kiinni!» päättelee kettu
vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se
mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä
ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi
sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa, sotkemassa,
kunnes älyääkin kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton
suulle ja huutaa huilauttaa reppänän lävitse: »Akat hoi! Karhu, se Iso
Matti, on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!» Ja siitäpä
syntyikin tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan,
sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää
alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä
huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on
jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian
hirmuinen metakka.

Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei
tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkottaisi
kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että
nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuvat kiinni. Kuta kauemmin
hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa
tunnusteli hän vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun
se liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, ilostui hän kovin,
luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää
istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee
siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta
ilmestyy taivaalle, kun alkaakin samalla kuulua rannalta kova meteli.
Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan
— no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot
kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt
hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on
häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä
joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee
akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän
onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät
sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat
ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti
tempaisee, että — häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä häviää karhu silloin
akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä
jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulipunainen pani
karhun jäädyttämään häntäänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän
aamun ihmeet vielä tällä hyvät.

Naureskellen näki kettu liuvari katolta akkain menon ja arveli
itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on
ongiskellutkin koko yön — »mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä
Piippolan pirtissä näyttää!» Näin sanoen kettu mennä kälpäili katolta
alas ja huomasikin, että olivat akat jättäneet pirtin oven sepposen
selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat kaikki. Näki
kirnun, haistoi sitä, jo maistoikin: hyvää oli, — kurkotti päänsä
yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi, söi, ei
enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaakin
pirttiin Piippolan iso akka. »Kettu halvattu on pirtissä ja vielä
kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä
kirmauksetkin syödään!» kiljaisee akka, saapi siitä männän kouraansa ja
tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiäpä tämä selviytyykin kirnusta,
kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt
lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin
että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee
kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän
viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia
karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun, Ylimääräisesti sitä
nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisee. Näin pääsee kettu vihdoin
pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.

Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes
tulla tomahtavatkin yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena
kettuun ärjäisee karhu hänelle heti: »Aina sinä minulle valehtelet!»
ja tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan
sanoo karhulle: »Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain,
kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee.» Karhu
suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun
karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, rupeaa kettua
naurattamaan. Sen huomattuaan tarraa karhu häntä niskasta kiinni ja
sanoo: »Ähäh! Jopas valehtelit!» Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin
heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: »Älä nyt minua tapa, sillä minä
olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi.
Näethän, että aivot päästäni valuvat.» — »Minuahan ne hakkasivat!»
murisi karhu, »kun ovat korvanikin ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet
ja sinne jäi häntänikin avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin
veijari!» — »En minä jaksa!» valitti kettu, »minä tässä kipeämpi olen,
koska kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!» Karhu
siinä hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä
surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. »Tule nyt selkääni
sitten», sanoo hän ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.

Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu
häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä
menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla
ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:

    »Sairas tervettä kantaa,
    Vähävoipa nytkyttää.»

Mutta karhu kuuleekin hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. »Mitä
sinä siellä laulelet?» ärjäisee hän ketulle. »Katselen noita taivaan
tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen», vastasi kettu
tekopyhänä ja lisäsi: »Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta
liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta
kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin.» Karhu tyytyi ketun selitykseen
ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas
itsekseen hyräilee:

    »Sairas tervettä kantaa,
    Epävoipa nytkyttää.»

Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja
tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa
siitä, kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää
haikeasti: »Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen
tuolla puhelee». Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu
jälleen hyräilee:

    »Sairas tervettä kantaa,
    Lyhythäntä rötköttää.»

Mutta nyt kuulikin karhu selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet
selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa,
niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä.
Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurihan alla hyvä
piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Kuitenkin oli karhu niin hänen
kintereillään, että kun hän pujahti juurihan alle, saikin kontio hänen
toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla
maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää eikä
menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettukin muka ilkkuen huusi karhulle:
»Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!» Karhu
hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä
ja aukaisi kitansa sekä tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni.
Kettu ei liioin viivytellyt vetäistessään säärensä turvaan, mutta
rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti
voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan raatelee. Karhu
puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi
sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: »Sinnekö avantoon
sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!»

Niin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät
vielä päättyneet tähän seikkailuun, se oli kettu veijari, Mikko
Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota,
kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja
vannoi: »Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran
syön!» Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä
myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään
häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa
viilissä ja kysyivät: »Mikä nyt on ketulle tullut?» Hilpeästi ja
surematta vastata hivautti kettu: »Niin minua, ristiveikkoseni, tuolla
aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!» — »Jopa löivät
kovasti kettu riepua!» surkuttelivat miehet ja rupesivat ottamaan
Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli pitkin metsiä ja
maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä myöhästyivätkin
retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yölläpä kettu hiipi
Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppänän läpi huutaa
huilautti: »Vieläkö on viiliä kirnussanne?» Heräävät siitä akat ja
unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä
huutelemaan, ja vastaavat: »Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!»
Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: »Vai niinkö tuo roisto
teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan mihinkään
jäädä?» Iso vointekijäakka siihen jo ilmoittaa: »Mitä häntä lie vähän
tuonne laudalle jäänyt — jahka mä aukaisen oven, niin syö siitä!»
Kompuroipi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven luullen
matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä väliin
kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti siitä
pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta huutaa
huilautti oven pielestä mennessänsä: »Kahdesti olen teidän viilinne
syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!» No, heräävät siitä taas
akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.

Kettu mennä kälpäili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli
kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti
vastaamaan. »Ahaa!» ajatteli kettu, »jopahan on susi kuoma lähtenyt
Ilmolan taloja tutkimaan!»



XXIV.

HÄDÄSSÄ AUTTAJA TUNNETAAN, ONNEN TIELLÄ UNHOITETAAN.


    Hiisti ensin hiljemmältä,
    Harviammalta murahti,
    Perän lyöden pientarehen,
    Hännän maahan torkutellen.

Sai siitä sitten susikin akkansa kanssa välinsä selviksi revon
tekosien jälkeen ja päätti lopulta hänkin lähteä Ilmolan puolta
tutkimaan. Karhun määräyksen mukaan hän suuntasi kulkunsa Kääpälään,
astua jolkotellen omia aikojaan pitkin yhteisiä metsäteitä, ollenkaan
osaamatta kuvitella mielessään, mitkä ihmeelliset asiat ja tapahtumat
häntä odottivat. Hän muisteli mielessään, että hänellähän piti
oikeastaan olla Kääpälässä sukulaisiakin, Kääpälän Merkki, jonka eno
hän oli, jos oli uskomista siihen sanaan, että susi on koiran eno.
Päättää siinä susi kulkiessaan ensiksi katsastaa, mistä saataisi
kohtaamaan vanhan tuttavansa Merkin.

Nyt olivat Kääpälässä asiat sillä kannalla, että juuri muutamaa
päivää aikaisemmin siinä oli kaksi kukonpoikaa pihalla riehaantunut
tappelemaan niin vimmatusti, että olivat ihan olleet toisensa tappaa.
Merkki oli pihalla makuuttanut päätä käpälällä ja äreänä katsellut
äärestä miettien itsekseen, että kai se on tuon Immilän ison kukon
ylpeys periytynyt näihinkin, kun tappelevat kuin mitkäkin herrat. Ja
on hyvinkin saattanut periytyä, sillä ei sen kukon vaelluksen laadusta
ole mitään takeita, kun kesäkaudet siipeä laahaa niin pitkälti kuin
kylää ja kanan nimellistä riittää. »Mutta ihan ne nuo kukonpoikaset
tuossa silmät repivät päästänsä!» ihmettelee Merkki uudelleen, kun ei
vain heitetä, vaan äheltäen ja vastakkain hyppien uupumatta tapella
touhutaan. Jo käy vanhalla talon vahdilla tällainen meno sisulle,
hän murahtaa käskevästi, että siivolla siinä, ja kun siitä ei ole
apua, niin siirrähtää tappelevien viereen ja sivaltaa toisen niskasta
erilleen. Kuinka olikaan nyt Merkki parka väärin laskenut leukainsa
voiman tällä kerralla, on vaikea ymmärtää, mutta niin siinä nyt kävi,
että hänen hampaissaan ollut kukko ei kuin kerran kiekaisi ja siihen
oikaisi koipensa. Ja siitäkös vasta nostettiin rähinä: kaikki huutamaan
akat ja miehet, että tuo Merkkihän nyt vasta julmettunut on, kun tappaa
kukon ihan keskelle pihaa! Ei muistettu enää Merkin ansioita, että hän
oli vanha kartanokoira, aikoinaan isännän uskollisin toveri, joka oli
jakanut kaikki talonsa surut ja ilot, nälät jos muutkin vastukset,
siinä palvellut ja harmaantunut, jopa menettänyt melkein kuulonsa ja
näkönsäkin. »Siinä kyllä aina makaa ja ruokakuppinsa ääreen tunkeilee,
mutta eipä enää virkaansa hoida, vaan pahuutta tekee ja nyt vielä
tappoi tuon kukon!» Katkeralla sydämellä Merkki pihalla makaa ja
ymmärtää, mistä nyt on kysymys, ja kuuleehan sen huonokuuloinenkin,
kun suulaat akat oikein rupeavat motkottamaan. Jo sanoo joku julmasti,
että tappaahan se pitää, sillä mitä tästä vanhasta koirasta enää käypi
syöttämään ja elättämään. Mutta lapset rupeavat itkemään ja vanha sokea
Kääpälän vaari nousee uskollista Merkkiänsä puolustamaan, uhaten,
että ennen hänen saavat tappaa kuin Merkin. Vaikenevat siinä silloin
akat, mutta päättävät olla antamatta Merkille ruokaa, arvellen, että
siitäpähän sitten kuolee itsekseen. Nuorta penikkakoiraa sen sijaan
kyllä lellitellään ja sille rieskamaidot kuppiin kaadetaan, mutta
Merkki ei saa mitään, ulos vain ajetaan yön selkään.

Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa
ja päätellen, että tämä nyt sitten lieneekin hänelle sopivin
paikka, niin ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen
vaivaa. Siinä hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka
ovat aikoneet, muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaakaan,
niin ovat leikkeihinsä kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee
itsensä vanha koira siinä maatessaan, kun samalla sieltä yön hämystä
ilmestyykin hänen eteensä synkkä pää, keltaiset silmät ja pitkät,
terävät hampaat. Tunteehan Merkki tulijan, sillä ei hän nuorra miessä
ollessaan paljon noita hampaita pelännyt, vaan oli usein tapellutkin
suden kanssa ja kerran tehnyt sille aivan verrattoman kepposen. Ei hän
nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla päivillään joutua suden vatsaan, vaan
kuolla kunniallisesti, ja sanoo siksi tulijalle: »Älä vie minua, yksiä
volonaamojahan olemme. Mitäs minusta saat muuta kuin paljaat luut;
tehdään sovinto! Hankin sinulle pullon viinaa.» Vaikka hukalla ei ole
viemisen aikomustakaan, niin hän on silti kuin armosta suostuvinaan ja
kysyy, mitä naapuri nyt siinä tunkion laidalla niin yksikseen makailee,
jolloin Merkki kertoo hänelle kaikki ja valittaa: »Parasta olisikin,
että söisit minut, sillä eihän minulle anneta enää ruokaa talosta,
vaan nälkään pitää tässä nääntyä.» — »Älä ole milläsikään!» lohdutti
nyt hukka häntä, »en minä rupea sinua syömään, vaan laitan niin, että
sinulle annetaan ruokaa.» »Miten, millä neuvoin?» ihmettelee Merkki.
»Tuollahan teillä», vastaa susi, »on joka päivä lammaskatras aholla
laitumella ja penikkakoira siinä höveltää ympärillä?» — »Niin on»,
vahvistaa Merkki. »Annatko minulle pässin siitä katraasta, niin saat
leipää; ole varma siitä?» — »Ka pitänee antaa», huokasi Merkki, josta
tuntui ilkeältä tehdä täten kauppoja suden kanssa. »Hyvä on», vastasi
susi, »tule sitten huomenna sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin
vastustaa, kun minä vien sen pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi
ottaa, niin antavat kyllä sinulle mokaa. Mutta se on katsottava, ettei
pentu ole silloin saapuvilla.» — »Hyvä on», myönnyttää Merkki, ja niin
on asia sovittu.

Seuraavana aamuna Merkkikin läksi keralla paimeneen, vaikka häntä
ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä
paimenet laskeneet häntä edes tulellekaan. Penikkakoira siellä vain
jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysyttelee
katraan luona ja kun susi iskee pässin ja lähtee viemään, niin silloin
hän nostaa kovan rähinän ja alkaa panna vastaan. Ponnistelee siinä muka
kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta
ennen kuin ehtivät, vie hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat
Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan
tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halventavat, että kun ei nyt
pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa
ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajavat
Merkin paimenesta.

Suruissaan menee Merkki takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja
matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa.
Tulee ilta ja illan kerällä hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja
kysyy: »No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?»
— »Vielä ne ruokaa!» valitti Merkki, »kun vain yhä enemmän halvensivat
siitä, etten sinulta pässiä riistänyt.» — »No mutta nythän ihme on, kun
eivät enää vanhat neuvot tepsi!» viheltää hukka kummissaan ja keksii
uuden: »Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden lähistölle,
niin tehdään toinen temppu.» — »Ja mikä se sitten olisi?» kysyy Merkki
epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. »Aamusilla kun on vielä
pieni päivä», selittää susi, »tulee lapsi paitaressu pihalle portaiden
eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta hampaisiini ja
lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää minun kimppuuni,
jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti silloin sinulle leipää
ja kaikkea hyvää antavat.» Mutta Merkistä tämä ei ole hauskaa ja hän
kysyy epäillen: »Ethän vain pientä lasta pahasti pidä?» — »En!» —
»Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?»

»En! Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!» Näin vakuuttaa hukka ja
Merkki uskoo, joten taas sovitaan asia.

Aamulla sitten puikahtaa pikkuinen piltti paitatilkussaan pihalle ja
susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon,
Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa:
»Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!» Pentu siinä nilkuttaa
ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee,
kunnes tämä sopimuksen mukaan heittääkin lapsen ja juoksee tiehensä.
Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta
Merkille makean leivän päivät alkavat — häntä kaikki syöttämään ja
juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopas sanotaan,
että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin
varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti
vastaan vunnelehti! Niin sai Merkki suden sanan jälkeen eliniäkseen
puuttumattoman leivän.

Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli
häntä, jolloin tämä sanoi: »No niin, maksa sinä minulle velkasi
toinen kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja
siksi minä en syö sinua! Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin
tulen maksua perimään, ja sidoin on se lupaamasi viinapullokin hyvä
olemassa.» Niin sanoi hukka ja läksi katselemaan Kääpälän maita vähän
muualtakin kuin Merkin tunkion kupeelta.

Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikkakin heittäytyi hänen
kanssaan ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen.
Merkki pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret
jäykkinä ja arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut
penikalta riittävät alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut
tervehtimään häntä koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan ettei Merkki
sentään häntä kovin vihannut, heittäytyi penikka puheisille ja kysyi
uteliaasti: »Setä, minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme
tällä tavalla?» Silloin juolahti vanhan Merkin mieleen koiruus ja
hän päätti syöttää tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja
paksusti pajuköyttä. »Eihän se mitään tervehtimistä ole!» murahti hän,
»kadonnutta pöytäkirjaahan sitä etsitään.» — »Mitä ihmeen pöytäkirjaa?»
kummastelee peni — »en minä ole kuullutkaan.» — »Mitäpä — tuollainen»,
vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: »Se tapahtui ennen nuorra miessä
ollessani — siitä on jo aikoja...» — »Eikö setä kertoisi?» houkutteli
peni. »Ka saatanhan tuon kertoakin», sanoi viekas Merkki ja jutteli
seuraavan tarinan.

»Siitä on hyvin kauan», valehteli Merkki, »olin silloin nuori ja niin
väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju
nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä,
kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun
mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita
isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan
mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä
ja sarvesta härkää, ja niin meninkin pois Kääpälän mailta ja rupesin
asumaan eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa.
Muutamana yönäpä tunsinkin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta
ilmestyikin hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan — ne olivat
noin pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville
ole tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka
olet — mutta enhän minä ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin minä
sieltä ladosta ärisin sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista.
Jopa talttui siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen.
Silloin minulle juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen ja minä
päätin, että annahan kun minä jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä
ryssää, ja niin minä sille sitte vastasin, että minä olen suutari, ja
oikein ulosoppinutta lajia. No se hullu heti uskoi ja rupesi kärttämään
saappaan tekoon, kun on, sanoi, niin kova hankiainen, että se repii
kyntyset rikki. Eihän tässä mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin minä
hukalle, kun ei ole saappaan aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan,
niin voihan noita koettaa tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä
samassa oli susi tiessään ja toihan se kuin toikin minulle vasikan
saappaan aineiksi ja kysyi, milloin ne valmistuvat. Sovittiin siinä
sitten, että saa käydä kahden viikon kuluttua kysymässä.»

Näin valehteli Merkki penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään
silmät suurina. »Entä sitten?» kysyi hän henkeään pidätellen. Merkki
jatkoi vakaasti:

»Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi
jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä
vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut
kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten minä ärjäisin
hukalle ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut
harjaksia, millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy
hakemassa sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo
susi törmää kylään päin sitä sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään,
ennen kuin minulla oli siinä sianliha popsittavana, ja ylen se olikin
rasvaista ja makeaa. Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat
päivät kuin vielä äsken, jolloin sinä panit minut tunkion laidalle
kuolemaan. Ä-—äh! No niin, hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita
sitten saisi tulla hakemaan, ja kun minä näin, että sitä sikaa
riittäisi minulle syötäväksi viikon päiviksi, sanoin, että tulla nyt
vaikka viikon kuluttua — mene, penikka, tuo maitokuppisi tänne, että
saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy sinulle tässä turhia loruta,
ä-—ääh! Niin, mihinkäs minä nyt jäinkään, niin että viikon perästä —
mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä takapihalle, kun ihan korvat
lumpeeseen rääkyy...

»Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan
kysymään, jolloin minä ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat,
kunhan vain haet minulle lampaan voideaineeksi, että saan heidät
hyvästi rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä
samassa taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin
oli minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista
se olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes
unta näkemään!»

Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle
penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen
mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. »Entä sitten?»
sai hän kysytyksi ja Merkki jatkoi totisena:

»Kolmen päivän kuluttua tuli susi ladon ovelle kysymään, joko saappaat
nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin minä rupesin ärisemään niin
mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin
niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja
ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta:
'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet
kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian
eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesikin, että siitä kohta alkaisi
sellainen tappelu, ettei moista vielä olisi nähty tämän maailman
aikaan. Kohta susi röyhistikin luontonsa, ärisi hänkin puolestaan,
kohotti niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni,
ja uhkasi syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt.
'Ei sutturukka siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin
halveksien hartioitani, ’mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin
mennään oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia.' Susi näkikin
parhaaksi suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman
jännittävä oikeusjuttu siitä tulikin...»

»Kuka olikaan tuomarina?» uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki
vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:

»Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli,
aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi,
että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyykin päästä
kylään ja koirain pitääkin mennä metsään, käski tuomari asiallisten
poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari
julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän
talosta ei ole edes väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut
olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi
Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei
ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut,
vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin
kantaja on esittänyt, harkitsee oikeus kohtuulliseksi tuomita hänet
maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella
vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta, jonka
asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on tähän
päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen päivän
kuluessa tästä lukien... Tuollainen tuomari saa mennä kissan häntään,
ajattelin minä mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle
sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa
jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas
oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule,
sutturukka', sanoin minä silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että
sinä tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne
päinkään! Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin
hae vain — minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten
koetetaan, kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!'
Susi suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille
samalle saappaanvalmistus-niitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan
löytynyt, kun minä sen sijaan toin siihen torapaikalle Toverit, hain
Hallit, saattelin Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin
Pilkkikoirat, peräti Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran
nimellistä vähän eri tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä
on, kun käypi yhtenään jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen
toiset akat: 'Ei ole isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa
tuolla niityllä haukkua luskuttavat.' Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun
tuulen viuhina yhtenänsä käypi kuin olisi kova myrsky?' 'Ei ole myrsky,
vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat',
vastaavat siihen taas toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean
paljon koiria koolla, kun piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään
jäädä, susi vai koira. Ja itse minä niitä siinä johdin.

»Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää
menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaakin niin
sakeasti, että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on
niin mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtuakaan, vaan
ihmiset rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta —
kun on tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin,
ettei enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat
kuin hurjat. Mutta sainpa minä lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni
ja ärjäisin sille, että tuostapa tulevatkin hyvät saapasnahat, ja
silloin kun ne pyörsivätkin äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä.
Mennään pakoon ja me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat
ne mennessään, että tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta mepä
kiljaisimme vastaan: 'Missä pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa
tuomarilta pöytäkirjoja, joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta
usko ilman laillista paperia. Niin me ajoimme sudet pois toiseen ja
kolmanteen pitäjään.

»Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme
ajaneet sudet kokonaan pois. Koko kylä piti kokouksen, jossa
päätettiin, että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa
ja ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoistakin. Tämä päätös kirjoitettiin
oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi.
Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme
tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan,
etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen
vuolen rakoon, ja niin me lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi
miehissä niitä susia kyytämään.

»Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli,
mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä
päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli
soutaa. Mutta mepä vastaamme, että meillähän on asiasta pöytäkirja,
jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs
minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä
noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Eipä siis
muuta kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaakin
sen. Mutta kun sitä tarkastettiin, olivatkin hiiret sen hakanneet
pahasti pilalle ja pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää
yli kuljettaa'. 'Ehei poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä
pöytäkirjoilla ketään yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida.' Mekin
siinä silloin tuumimme, että tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä,
kun ei tuo lautturi pöljä näy meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja
muutaman tuuheahäntäisen hännän alle talteen, ettei kastuisi. Niin
lähdettiin uimaan ja uitiinkin toiselle rannalle.

»Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin
sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheahäntäistä ja
sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin!
Siinä sinulta putosi pöytäkirja!' Mutta tuuheahäntäinen vänkää vastaan:
'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat, että se
pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan tutkimaan,
olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta ei —
hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään saakka,
vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä alkaen
on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle — kaikki vain sen
pöytäkirjan vuoksi.

»Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta pöytäkirjasta, niin että paina
mieleesi!»

Lopetettuaan näin kertomuksensa lähti Merkki selkä suorana ja jalat
jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan
niin houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan,
pyöri kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi
käppyrään maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä
nukkui siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle,
mielessä nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä
hänen kustannuksellaan.



XXV.

PAHA ON SYÖDÄ SAAMATONTA, AJAA NÄKEMÄTÖNTÄ.


    Surma syömättä elääpi,
    Maan kumma makoamatta,
    Kova onni kuolematta.

Erottuaan Merkistä, jolle oli tehnyt niin arvokkaan palveluksen,
käveleskeli hukka pitkin Ilmolan maita ja Kääpälän seutuja, kunnes
löysikin Katilan autioksi jääneen kaskituvan ja rupesi sitä pitämään
yöpaikkanaan. Lähdettyään sitten taas kerran vaellukselleen,
katselemaan itselleen aamiaista, näkikin hän jo kaukaa, että on tulossa
vastaan pukki ja pässi. Sitä nyt hukka pysähtyi ihmettelemään, mikä
on saanut pukin ja pässin näin kauas metsään, ja vielä nämä Kääpälän
vanhat elukat.

Hukka ei tiennyt, että Kääpälän pukki ja pässi olivat tulleet todella
vanhoiksi, eivät jaksaneet enää raataa eivätkä saaneet kylässä
tarpeellista rauhaa. Päättivät, äijä parat, lähteä pois koko kylästä,
varsinkin kun akat rupesivat katsomaan kieroon, että noitahan nyt tässä
syöttää saa, vaikka eivät enää pysty mitään tekemään. Pois lähtivät
siis vanhat palvelijat ja yhtenä nyt mennään tietä myöten, kompuroidaan.

Oli siinä sitten tiellä vanha jauhokulin kuori ja äijät seisattuivat
sitä katsomaan. Lopuksi sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään,
sitä tiellä tarvitaan, heitä kuli sarvillesi.» No, pässi otti sen
jauhomaton siitä sarvilleen ja niin lähdetään taas kulkemaan.

Oli siihen sitten tielle kulkijalta pudonnut kaksi kaalinpäätä, isompi
ja pienempi. Taas sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä
tiellä tarvitaan: pane nuo kaalinpäät siihen kuliin.» Pässi teki kuten
sanottu, ja sitten he poikkesivat isolta tieltä metsätielle ja lähtivät
kulkemaan sitä. Kulkivat hyvän aikaa, kun jo näkevätkin, että itse
hukka on tulossa vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Seisotaan ja katsotaan
siinä, kun hukka tuleskelee hiljalleen.

Mutta pukki keksitkin keinon. Kun hukka on jo niin lähellä, että
hyvästi äänen kuulee, sanoo hän pässille käskevästi: »Otappas se suden
pää kulista!» Pässi ottaa säkin sarviltaan ja sieltä, sen pienemmän
kaalinpään. »Ota se isomman suden pää!» komentaa pukki ja pässi ottaa.
»Kas, nyt meillä on jo kaksi suden päätä ja tuosta saadaan kolmas,
kunhan tuo hukka vain saapuisi lähemmäksi. Ollaanhan pelottelematta
sitä! Sudet ja varsinkin suden päät, ne ovat vasta makeita syödä!» Näin
toimittaa pukki pässille ja pässi on vihaisen näköinen ja aina tuon
tuostakin töpsäyttää jalkaa, mutta pukki haukkaa kaalinpäästä suunsa
n ja kehuu sudenpäitä hyviksi.

Oudostellen kuuntelee nyt tätä keskustelua hukka ja ihmettelee
itsekseen, että nämähän nyt taitavat vasta väkeviä miehiä olla, kun
ovat jo kaksi sutta tappaneet ja syöneet. Eipä taida ollakaan syytä
aivan iltikseen niiden kimppuun käydä, vaan parempi on katsoa, ettei
ole katumista. Siksipä susi poikkeaakin syrjään tieltä tarkistaakseen
kulkijain puuhia.

Mutta pukki ja pässikin poikkesivat tiepuoleen ja rupesivat keittämään
niitä kaalinpäitä suurella, kahden korvon vetoisella kattilalla,
jonka viinankeittäjät olivat sinne jättäneet. Juuri kun he siinä
keittopuuhissa hommailivat, kuulivat he risun räsäyksen ja näkivät
hukan taas lähestyvän. Silloinpa äijät tapasikin kova pelko ja
molemmat kapasivat suureen puuhun katsomaan, tulisiko hukka heidän
keittopaikalleen. Tulihan se, ihmeissään lähestyi ja nuuski sekä
pataa että puuta, katsellen ylöspäin. Silloin valtasi pukin pelko ja
hän määkäisi pässille: »Minä putoon!» Pässi häntä koetti vahvistaa
ja sanoi: »Älä putoo, se syöpi!», mutta pukki määkäisi surkeasti:
»Putoon minä! En ole enää kuin sarvieni nenistä kiinni!» Ja siinä
samassa pukki jo pudota muksahti suoraan suden niskaan, jolloin tämä
vilauksessa katosi metsään. Luuli näet, hukka, että nyt se tuli,
hyväkäs, häntäkin ottamaan, että saisi lisää sudenpäitä kattilaansa,
joka sekin näkyi olevan niin tavattoman suuri. Niin söivät pukki ja
pässi sitten rauhassa keitoksensa, jota oli niin paljon, että pässi jo
lopuksi tuumi: »Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä heikot sääret!»
Niin pääsivät he jatkamaan tietänsä. Viimein he tulivat Katilan
autiotuvalle, nukkuivat siellä yönsä ja lähtivät seuraavana aamuna
virkistyneinä jälleen kotiinsa kertomaan, mitä kaikkea olivat nähneet
ja kokeneet.

       *       *       *       *       *

»Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli», valitti hukka mielessään, kun
pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen,
joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että
edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua
isolle tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattuikin olemaan kylän
laiha räätäli, joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin
kuultuaan tämän ilmoituksen: »Nyt minä sinut syön!» »Älä, hyvä veli,
sitä tee!» rukoili räätäli, »laihahan minä olen. Jos säästät minut,
teen sinulle verkavaatteet.» — »Olkoon menneeksi», ihastui nyt susi,
»nehän tosiaankin saattaisivat olla hyvät olemassa.» — »Otetaanpas
sitten mitta», tuumi räätäli, »pidäppäs hiukan tuota rässirautaa.» Ja
näin sanoen hän tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella
hänen selkäänsä kyynäräkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun
vihdoinkin pääsi erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi
matkaansa kylää kohti.

Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan
kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi,
heitti pois ja sanoi: »Suu tuoretta toivoo!» Niin hän tuli vihdoin
kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri
siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi
tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: »Ennen otan lampaan pellolta
yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen
katsoo.» Mutta sitten susi huomasikin jotakin, ja eihän vain: siinähän
on joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle,
sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi
juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasikin hänet ja
rupesi rukoilemaan: »Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan
ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia kaikki!
Ja sallinethan toki minun itsekin lähtövirren laulaa?» Ei olisi ollut
sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä
hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä
mielitekoa evätä ja suostui. »No kasta heidät!» virkkoi hän ja istui
katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni
itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja
suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa
itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman
tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö
mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasikin, kuinka viereisellä
niityllä kaksi pässiä puskee toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykittää ja
lammaskatras syödä jyrsiskelee. Siihen syöksähti susi heti paikalla.

Tempasi joukosta pukin hampaisiinsa ja sanoi: »No nyt pääset tämän
maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt minä sinut syön!» Mutta
pukki parkuu suden hampaissa: »Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota
vähäisen, että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin
meidän kanssamme kauniin lähtöveisuun veisaat! Sen jälkeen syö, kun
mielesi tehnee!» — »No olkoon», suostui susi ja lisäsi: »Käyn mä häntä
vaikka noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta
meneekin, niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!» Ja niin
meni susi pässien luo ja sanoi: »Nyt niinä teidät syön.» Mutta pässit
selittivät: »Älä meitä näin riitaisina syö, sillä muuten me rupeamme
sinun sisässäsikin puskemaan, ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?»
Ei ollut vieläkään mieltä suden päässä, vaan rupesi hän siinä riidan
ratkaisijaksi kahden pässin välille ja oli henkensä menettää, kun
pässit oikein vastakkain puskivat. Jo pelkäsi susi, että meni häneltä
päivällisenkin toivo, ja ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat
sanoivat, ettei näitä pidä vielä syödä, karitsoja, ennen kuin niille
veisataan, ja susi rupesi sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivätkin
yhteen joukkoon ja alkoivat kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa
kotiin päin, karitsat edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä
hyppäsivät katsomaan, mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen
pieksää sudelta, joka vähissä hengin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo
tyhmyytensä ryntäsi susi takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki
olisi tullut peltonsa vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta
mitä vielä: eihän siellä enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat
juosseet jo aikoja sitten väen luo turvaan!

Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain
mennä palan hakuun. Näkipä hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui
taas ja arveli:

»Luulin minä jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta tulikin
oikea ilon ja riemun päivä, koskapa sittenkin saan tuosta tavallisen
aamiaisen!» Hän meni tamman luo ja sanoi: »Sinun pintasi on niin
ihana ja sinun lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi
maistaa?» — »Eihän toki!» vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli: »Minä
syön tuon sinun varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan
sinulla vain onkin siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä
tienoilla kävellä!» — »On minulla Kääpälän isännän antama passi»,
sanoi siihen tamma, »niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen
sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani — se on
kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä.» Ei ollut
mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman
takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma
lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi
hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma
laukkasi varsoineen tiehensä.

Selvittyään pyörryksistään rupesi susi katkerasti itkeä öllöttämään
ja moittimaan itseään. »Voi hupsua, mikä olin», kiljui hän siinä
nyt tuskissaan. »Olinko minä mikään pappi, että minun piti pitää
huolta sian lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut
pakko päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin
pässien riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten
lapsille veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia
katsella!» Ja niin muisti hukka Merkin ja päätti mennä vaatimaan
häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran
näin huonosti päättynyt tämä päivä.



XXVI.

EI NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.


    Luotu on lintu lentämähän,
    Humalainen huutamahan,
    Viinainen viheltämähän,
    Huolellinen laulamahan.

Illan hämärissä hukka hiipi hiljoilleen Kääpälään ja ulvahti hiukan
siellä tunkion reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuuluikin
aikamoinen ilakoiminen ja puheen sekä laulun sorina havaitsi
tarkkakorvainen Merkki heti, että nyt on varmaankin susi tullut
velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen luun hampaisiinsa ja meni
katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä. Susihan siellä häntä odotti.

»Kuule nyt, kuomaseni!» sanoi susi, »nyt minulla on niin kova nälkä,
että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi mukaan
antaa minulle ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja
onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa,
jonka myös olet minulle luvannut.» Ja susi kertoi itkeä öllötellen,
mitkä kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat
sattuneet. Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle
luun ja sanoi: »Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi,
kunnes tulee pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt
Kääpälässä häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain
maltamme odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro.» Ja susi jyrsi, niin että
korvat keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.

Sattuipa siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja
hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että saisi
hiiren, kun näkikin samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui
hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut
tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden
niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä
ollutkaan, ja niin hävisikin kissi saman tien kuin leimaus, ällistyneen
suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku
vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja
kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä kysyi hän
Merkiltä: »Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?» Merkki ei
tahdo saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti oli
käynyt sutta iskemässä, ja vastaa vain hyvin salaperäisesti: »Se on
herra Vinkkeli.» Koettaa susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei
Merkki sano siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra,
paljon vierailla mailla matkustellut, ja on nyt asettunut tänne Ilmolan
kylään asumaan. »Yhyy», arvelee siihen susikin ja tyytyy, jyrsien vain
ahnaasti luutansa.

Tulee sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoo Merkki
sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten
puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä
nukkuu raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki ovat ovet kaikki,
kukaan ei huomaa mitään. Väliin joku nostaa päätänsä ja näkee Merkin
ja toisen isomman koiran, mutta pitää vain talon koirina eikä ole
millänsäkään, vaan nukkuu uudelleen. Pääsevät siitä kuokkavieraat
vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä vetää vieraalleen syömistä
minkä kerkeää. Pöydän alla sitten herkutellaan. Susi syö kyllältänsä,
kunnes muistaa taas sen viina-asian ja kysyy: »Onko sinulla se puteli
jo varustettuna — tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?» — »On kyllä»,
vastaa Merkki, »meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla
pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä.» Ja pian oli puteli siinä
veljesten välillä lattialla.

Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: »Ryyppää sinä,
hyvä perheenmies, ensiksi itse!» Merkki esteli, mutta suostui sitten,
ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että »ääh!» Sitten tuli hukan
vuoro ja hänpä vasta kallistikin pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja
puhallellen että »äää-äh!» ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä
nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja
Merkki kehoittaa: »Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!» Ja susi
ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta
varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään.
»Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!» ja
susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä
rupeaa ihanasti läikähtelemään.

Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään
lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: »Älä,
älä, lanko pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!» Ei susi
häntä kuitenkaan paljon kuuntele, relluttelee ja sanoo: »Laulanko,
lanko, laulanko, volaunko ääneen?»-—-»Älä, veikkonen, volau, äänestäsi
tuntevat!» Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken
aikaa, kunnes jälleen kysyy: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko
ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!» — »Älä, älä, veli
veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!» varoittaa
jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, että juopunutta
sutta ei ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi aikaa, ottaa
taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia. »Laulanpa
laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni volau»,
relluttelee hän vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää korvia
särkevästi ulvomaan:

    »Paimenen huilu se huutelee
    Ja leppätorvi se laulaa,
    Mutta se lemmon pämppätorvi
    Kovin karsivi kaulaa!»

Mutta siitäkös vasta nousikin hirmuinen meteli. Odottamatta mitään
karkasi Merkki hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai
härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan
että »kuka toi suden tupaan!» sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät.
Vaivoin pääsi susi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä
sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin
aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka
lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas
ylisteli Merkkiä ja sanoi: »Te olette pitäneet koiraa tähän saakka
kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes
täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee,
niin vielä vasta panna pään alle!»

Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi
vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saapi. Kesällä se ei
kuitenkaan viitsi koiraa syödä, kun saapi kyllälti parempaa ruokaa,
sanoo vain halveksien: »Huut’ pois!» ja sitten:

    »Mene, kuonokas, kotihin,
    Käske tänne kärsäkästä,
    Lennätä läpäkkäkieltä!
    Kyllä sun talvella tapoan,
    Sydänkuulla kunnioitan.»



XXVII.

ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.


    Anna juosta vääräsäären,
    Kierosilmän keikistellä,
    Tulla tänne tuusimatta,
    Varomatta vaapotella.

Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon,
laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen
metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta
nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta
laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta
hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen
ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli
vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei
anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen.
Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa
ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka
pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää:
»Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun
pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion
lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat.
Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun
ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän
saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää
pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä
huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen,
pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo
tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi
hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa
keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan,
piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!»
Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan
jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!»
sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»

Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa
Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän
pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja
kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui
eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan
kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua
ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä
makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi,
eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi
tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun
tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella
ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja
rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän
laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että
harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa
mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne
kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi!
Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia
kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli
mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo,
kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». —
»Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin
ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka,
höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa
ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin
joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» —
»On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka,
»sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»

Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän,
»mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun
yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät
pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on
aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli
Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli
taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon
kertoa», sanoi harakka.

Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta
paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa.
Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin
vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla —
hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle.
»Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta
pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan,
heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana
ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se
syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle»
»noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat
nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen
estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä
vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla
vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä
istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty...

Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi
arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet
tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä
kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen,
niin täytynee kestää sekin koettelemus...

Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan
saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten
olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden
askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja
kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät
ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki
viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin
arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen
kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan
autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi,
kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen
päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.

Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi
yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö
sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla
itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen
munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja,
joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat
ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan
autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän
päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset,
kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse
kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi
näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä
siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa
pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä
yhtenä elämään.

Mutta pian huomaa jänis, ettei kissistä ole hänelle sanottavaa apua
talon hoidossa, kun on yhtenään ja alituiseen omilla millä lienee
kyläretkillään. On kerrankin Jussi parhaillaan pihalla hulikoita
huuhtomassa, kun tulee kissi kotiin ja aikoo aivan sanan puhumatta
paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malta enää silloin siivoluontoinen
Jussi olla vaiti, vaan kysyy pilkaten kissalta:

    »Kylästäkös kyykkänä tulevi,
    Nahkasilmä naapurista?»

Ei ole katti kuulevinaankaan, makaa vain rentonaan ja tuskin hiukkasen
silmiään raottaa. Se suututtaa Jussia. Uudelleen hän kysyy vähän
terävämmin:

    »Kalastakos katti nyt tulevi,
    Rannaltakos raippahäntä?»

Ei liikahdakaan kissi, rentonaan vain makaa eikä enää viitsi Jussin
kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttuu siitä Jussi ja
myrkyllisesti sähähtää asuintoverilleen:

    »Söisi se kattikin kaloja,
    Vaan ei kastaisi kynsiänsä!»

Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän
vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:

    »Kuule tuon puuppanan puheita,
    Nallinaaman nauskutusta!»

Ällistyneenä katsoa pöllötteli Jussi kissaa vasten naamaa, mutta tämä
nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa,
haukotteli ja sanoi uudelleen: »Niin, niin,

    »Kuule tuon kuuppanan puheita,
    Pyyräsilmän pyyläystä!

»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy
ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen
kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!»
Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja
niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.

Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia
tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin
mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen
halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne.
Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut
mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet
ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut
sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut
itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa.
No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.

Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa
ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja
tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän
karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti,
ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin
yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja
hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko
pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa,
»sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin
karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas
edelleen.

Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä
vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut
pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän
varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta
tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu
koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella
syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista,
joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut
rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta
takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka
hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt
ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut
karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan
jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.

Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin
lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli
itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta
saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona
kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin
edelleen saalista hakemaan.

Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten
ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä
ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja
kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa
luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi
puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan
kaikki.»

Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi
vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti
viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin
vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?»
vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa
niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle.
»Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?»
kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja
juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.

»Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että
sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä
syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat
uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat
ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran
kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen
oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen
silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin
pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät
virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä
laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti
ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä
tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin
päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu
kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja
sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!'
koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin
et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni
nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä
tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen
aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen
läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan
kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli
aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?'
Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa
virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.'
'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?'
ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä
otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään
mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'

»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista
töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista,
joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin
viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä
meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää
voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau
mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä
nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän
minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule
näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka
kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle,
niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu
kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen
sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä
säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso
säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä
niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä
sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä
kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin
pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa,
ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun
päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta,
niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä
hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän
kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli
kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi
saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata,
jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin
minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät
pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan
ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!'
— 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut
uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä
takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi,
että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat
kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen
peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.

»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten
kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin
valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan
ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä
niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta
harmittaa.»

Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli
korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta
kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä
ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen
hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo
elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan,
vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi
kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee
otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä
ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa
sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt,
ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se
nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun
pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken
perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan,
sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei
tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi
ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä
ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt
ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.

Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja
keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa
halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi
siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No
jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja
opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä,
on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla
kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne
jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.

»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran
kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle
ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista
ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä
arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja
saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet,
niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta
kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä,
niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen
kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä
tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova
hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän
salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä
enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei
eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.

»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa
metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika,
mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut
hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään,
kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä,
minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt.
'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira
siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin
komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään,
mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli.
Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä.
'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään
saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään.
Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen
saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat
koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei
tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani
huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman
evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä
kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani,
niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin
kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä,
sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.

»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti
niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi
aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että
nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin
ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla
kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin
että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös
nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit
kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran
täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää
olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»

Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli
Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta»,
sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos
miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että
sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni»,
sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä
minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan
kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti
kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin
kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun
kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten
Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin,
sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa
vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!»
sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten
minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia
milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti
siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla
silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan
kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan
minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä
haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän
mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä
ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.»
Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä
kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että
se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen
puolesta sen tappaa!»

Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta
turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan,
sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän
laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli
kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä
tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja
syö, mutta mahan heittää siltään.

Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa
nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin,
mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle
ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten
paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien
lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon
määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria
pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät
sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret
tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja
kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen
ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden
vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka
saanut kaikki utaret poltetuksi.



XXVIII.

KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.


    Siinä kohta kourihinsa
    Kaappasi käpälihinsä,
    Tappoi hiiren hirveästi
    Ja kaotti kauheasti.

Ennen kuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin
annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä
on jo aikaisemminkin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin
suuri merkitys.

Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan
sille koppariksi. Alottelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa itselleen
talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustellaan siinä naapurukset,
käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta tuli nälkä ja kova
aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan. Molemmilla olikin
melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron ja hiiri talon
multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät veivät saaliinsa
kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonkos nyt kuolleesta
russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että ehkäpä sammakko
antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon talolle. Täällä
isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin paljon, että ihan
kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä ja arveli mielessään,
että on sammakolla poikia, vaikka toiselle syötettäväksi. Tottapa hiiri
oli niin nälkäisen näköinen, koskapa sammakko älysi hänen ajatuksensa
ja vihaisesti ärjäisi: »Mitä sinä minun pesälleni tulet! Syöt vielä
kaikki minun poikani.» — »Enhän minä söisi niitä», puolustelihe hiiri,
»jos heitä nyt vähän maistaisinkin!» Sammakko ryntäsi silloin vieraansa
niskaan ja siinä syntyi semmoinen tappelu, että se nyt oli vallan
hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa, sillä jos hän olisi antanut hiiren
edes maistaa poikiaan, niin kyllä tämä pian olisi makuun päästyään
niistä kaikistakin selvän tehnyt.

Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka
molempain sappi kiehuikin aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää
sanoi hiiri eräänä päivänä: »Miksi sinä vedessä asut ja mitäs siellä
teet? Parempihan toki on maalla olla.» Sammakolla juolahti silloin
koston tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen. »Ei veikkonen! Parempi
minun olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta
sinäkin veteen niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän
tämä maalla olo tunnetaan.» Silloin tuli hiiri todellakin uteliaaksi
ja pyysi: »No, viepäs minutkin veteen, että saan koettaa, mitenkä
siellä eletään.» Sammakko oli heti valmis ja neuvoi: »Laitahan lanka
jalkaasi, että sidotaan sinut sillä minun kinttuuni.» Hiiri teki käskyn
mukaan ja niin mentiin yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi
vetämään hiirtä veden alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli
ja pyöriskeli Tuonpa näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukkaa
tuikaisi alas ja otti hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli
lähtö yläilmoihin. Niin saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset
surkeasti surmansa.

Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan,
arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä
täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpäs muuta kuin hän avasi
räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä se
suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta eräänä
päivänä ilmestyikin työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä
katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku
räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. »Tulin takkia teettämään
mestarilla», vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka
istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi.
»Ka, mikäpäs siinä, tehdään vain herralle takki!» sanoi hiiri, tempasi
mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa
työn joutuin ja hyvin.

Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle
mitään ommellut ja niinpä hän leikkasikin kankaan pilalle eikä saanut
siitä takkia syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren
ilmoittaa, ettei siitä takkia tullutkaan. »No mikä siitä tuli?» kysyi
nyt kissa hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehtelu »Housut.» Kissa
tyytyi siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui
odottamaan niiden valmistumista.

Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat
olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään
tunnustaa: »Ei niistä housuja tullut.» — »No mikä niistä tuli?» —
»Liivit». Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan
liiviensä valmistumista.

Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti
pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. »Ei siitä liivejä
tullutkaan», selitti hän kissalle. »No mikä siitä tuli?» — »Lakki.»
Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.

Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan
tilkuista lakkia, mutta turhaan. »Ei siitä lakkia tullutkaan», hätäili
hän kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.

»No mikä siitä tuli?» — »Tuppi.»

Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit,
arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle
seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan
tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa
sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen
surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja
omistaja täten menetti henkensä.

Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut
syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan,
aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori
lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut
penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja
sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan,
kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana
hiiri silkin lähti pakoon.

Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia
vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri
silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka

    »meni veikko, joi vähäisen,
    meni sinkku, puolet lappoi,
    menin mie ja kaikki kaadoin.»

Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian
kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja
ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan
rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla
on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin
muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä
puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja
möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin
ajellakseen.

Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että
hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle
poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun
hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen
perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja
vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä
rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten
kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui,
kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri
säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä
vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.»
Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei
hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta
kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt,
ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen
mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren
antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka
siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi
hyvänsukuisen!

Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä
ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan,
mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello
ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli
kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja
näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka
menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin
rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että
oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan
mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti
kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»

Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen, eivätkä
sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin rotta.
Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin rotta tuli
ja söi ne. Kertapa kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt on rotta
hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni. Tämäpä
vain pelkäämättä isoitteli kissalle: »Minäpä saan juosta paksuin
vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!»
— »Odotahan!» sähisi kissa, »kyllä minä vielä sinut kiinni saan, ja
silloin saat maksaa siitä, että söit minun saaliini!» — »Et sinä minua
kiinni saa», nauroi rotta, »minulla on hoikat ja pikkuiset jalat,
joilla minä astun tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan.» Ja
tätä puhuessaan ja pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan
tullessa perässä, kunnes rotta samalla pyörähtikin ahtaaseen reikään ja
sanoi: »Tule nyt ottamaan kiinni, jos mahdut.» Kissa sydämistyi tästä
niin, että siitä päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.

       *       *       *       *       *

Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten
kävi.



XXIX.

PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.


    Pukkipa kipokaponen,
    Jo teki tihua työtä,
    Rupesi rumille töille,
    Painui töille törkehille.

Kauhuissaan Jussi laukkaa takaisin asunnolleen Katilan autiotuvalle.
Suoraa päätä töytää hän pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää
peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle
kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea,
leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee
Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen
— ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä
puikkimaan kuin henkensä edestä.

Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi
peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt
tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan
hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin,
joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.

Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli
vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta
paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja
surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä
laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari
portilla ja kysyy: »Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi
rukka, tänäpänä?» Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata
hivautti ylimielisesti: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä
sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.»
Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli
paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.

Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja
varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä,
syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti
kotiin. Mutta taaskin pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän
kysymykseen: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen
tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä
silloin sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun
oli hänen pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä
seuraavana päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti
syötetyksi.

Niinpä lähtikin ukko itse seuraavana päivänä pukkia laitumille
saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille
edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Eipä
pukki malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: »Söin: kun
lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun
hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» — »Ahaa, vai sellainen otus sinä
oletkin!» ärjäisi tähän vaari, köytti pukin, niininuoralla aitaan
kiinni ja repesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän
veitsi tylsä, ei sen terä vienyt; silloin ukko lähti kiireesti pajaan
juoksemaan, sen vielä siinä samassa teroittaakseen. Mutta sillä aikaa
kun hän kikli ja kikli siellä pajassa, puri pukki niiniköyden poikki ja
läksi mennä huristamaan salolle pakoon mokomata vihaista vaaria.

Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi
oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset.
Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä
ja pitkän partansa, nousi hänen rohkeutensa ja hän ärjäisi: »En
pelkää, vaikka tulisi kuusi sutta!» Mutta siinä paha, missä mainitaan:
kun hän käännähti, seisoikin hukka hänen takanaan. »Vai et pelkää»,
sanoi hukka miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, »sehän hyvä on —
mitäpä minussa on pelkäämistä!» — »Voi, hyvä hukka!» ratkesi nyt pukki
puhumaan aivan toisella äänellä, »etkö näe, että olen aivan humalassa!
Mitäpä juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä
kerta vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!» — »Niin» sanoi
hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut
pahoin nälkäinen, »niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon
menneeksi.» Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi
Katilan autiotuvalle.

Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui
koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa
sivuitse, ja kysyy: »Mitä sinä itket, mitä sinä murehdit?» — »Itken»,
vastasi jänö, »murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut
minun pirttiini — sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti
pahalla äänellä, niin minä siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime.» —
»No johan nyt jotakin», ihmetteli karhu, »mikähän se sellainen elukka
mahtanee olla? Lähdetään, niin kyllä minä ajan sen sieltä pois?»
Mennään siinä yksissä, tullaan kynnykselle ja avataan uksi — siinä
samassa pukki taas prähähtää pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä
kestänyt kontionkaan sisu sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko
puikkimaan, niin että häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun
juurelle surkeuttansa itkemään.

Tulee siinä sitten hukkakin, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja
kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin
hukka tarjoutui ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö
vastaa: »Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei
saanut.» Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan
siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein
pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja
valitus koivun juurella työksi.

Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja
tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää
moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloinpa
Jussiakin jo naurattaa ja hän vastaa: »Ei sinussa ole ajajaa, sinähän
olet vielä arempi kuin minä!» — »Pois minä sen ajan!» kerskailee peura,
»minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä
täyteen.» No, mennään siitä sitten, uksi avataan, mutta kun pukki taas
prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä menivät
siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaakin nyt
jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä
tuhertamaan.

Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan
taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän
siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että
mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä — sarvet on suuret ja
itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi siitä
suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin
sellainen peto, »olisikohan ollut peura vai mikä?» — »Ehei ole peura!»
vastaa jänis, »suora oli sarvinen, villainen, suuri.» Jopas nousi
silloin kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: »Läkkä, minä ajan
sen sieltä pirtistä pois!» Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi
kukolle: »Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan
käyty kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!» Mutta Immilän iso
kukko siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa
ja todistaa: »Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä
pienetkin ollaan!» Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan
autiotupaa kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.

Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin
kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi
pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi tuvan
ovelle. Ja kun kukko siitä toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään
räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä tietä
tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi oistonaan
sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin korentona lensi
pukki ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että mieluummin
vaikka pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten petojen
ja ränkyjäin kanssa otteluun.

Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka
yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta ei
jänö siihen taipunut. »Pois minä lähden», sanoi hän, »näiltä Ilmolan
mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois
menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen.» Ja
niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen
pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä
yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin
Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten
siitä kanoillensa kerskailla.

Sitten sitä ei ollutkaan enempää.



XXX.

JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.


    Tuki korvat tuomarilta,
    Lahjo kaikki lautamiehet,
    Nimismiehet miellyttele,
    Silmät silkillä sitele.

Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin
seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa,
eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan.
Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista
hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa,
miten siellä viljat valmistuivat. Tuli siinä sitten rukiin tähkiä
maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui niin huhdassa
käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntäpä siitä suuttui ja vannoi:
»Kylläs tavoitan!» Kavalan keinon keksikin nyt viekas Horpon isäntä.
Hän kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja
myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui
halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko
ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.

Se oli kuulakas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapuu
halmeelle tavallista reittiänsä, yritti jo mennä viinapadan sivu, kun
samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen sieraimiinsa.
Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: »Mikähän tässä niin makoisalta
haiskahtaa?» Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin, että tuosta
kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tulla. »Mukavaa vettäpä siinä
tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko silti mettä
lienee!» Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen ja mietti.
»Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään mahtane
tappaa? Johan se nyt tappaisi — vesi!» Karhu kastoi ensin hiukan
kielensä päätä, liposteli ja sanoi: »Ah!» Sitten hän kastoi koko
kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. »Mutta tämähän vasta
pannahisen hyvää vettä onkin!

»Enpä ole moista ennen maistanut, tämä on parempaa kuin mesi, paljonkin
parempaa, tässä asuu eri voima, täytyypä ottaa vieläkin kulaus, koska
tuntuu niin janottavan.» Ja karhu täräytti naamaansa sellaisen ryypyn,
että täytyi ihan vatsan pohjasta sen jälkeen ähkäistä.

Vähän ajan kuluttua tunsi karhu erinomaisen suloista aaltoilua koko
ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä
ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata satakieltä. Metsä, pelto,
koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja
hän rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa.
Äkkiä hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, hän nousi
kahdelle jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: »Hih!»
Musta kaskenkanto tuntui siinä katselevan niin uhmailevasti — karhu
tempasi sen juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi:
»Vai mitä, häh!» Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja
irti vääntämään ja niitä mäkeen mäikyttämään. »Vai siinä toljotatte,
häh, ettekö usko vähemmällä, häh!» Niin hän raivosi hikipäissään kauan
aikaa, kunnes vihdoin tunsi väsähtämistä ja palasi lähteensä ääreen
juomaan mettä janoonsa.

Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan
aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja
lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen
onnellinen. Väliin kasvoi riemu niin suureksi, että täytyi hypätä
pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas
niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen
paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti
ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen
makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä
hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli
elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä
itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään.
Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta,
metsää, männikköä, Horpon isäntääkin, koko maailmaa, tehdä sula,
ilmeinen, ikuinen sovinto — ja rauha — ja rakkaus — hik! — heidän —
hik! — kanssaan...

Karhu nukkui siihen multaiselle kasken reunalle syvään ja
häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että
Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen
kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin
konsanaan kuollut karhu ainakin, pääsi heiltä iso ilo ja kiireesti he
toivat metsän reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin
ääreen. »Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?»
arveli renki. »Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu
vielä. Ja kuoleekin se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut»,
vastasi isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua kovasti.
»Mutta eiköhän olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla
kiinni, sen varalta, että tiellä virkoaisi?» ehdotteli taas renki.
»Ei noin juopunut niin äkkiä herää», sanoi isäntä, »nostetaanhan vain
kärryille ja viedään kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista.»
Ja niin nostaa rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja
lähtivät ajaa rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.

Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että
kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti
häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta
ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa.
Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen — ja
heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa
kärryillä ja — niin, siinä vierellähän astelikin itse Horpon isäntä.
Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän
viekkaita vehkeitä.

»Vai niin!» ärjäisi hän äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn.
Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja
isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä sattuivat kärry
isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon
ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei
tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan ja kiukuissaan hän läksi
etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa
maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä
ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun
ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla
hänen viimeisensä.

       *       *       *       *       *

»Katsoppas äijää, kun sattuikin pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni
vuoksi!» harmitteli Horpon isäntä, »mutta on niitä vielä muitakin
keinoja. Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahtikin kiinni.

»Ahah! Jopas minä, ukko, sinut tavoitin!» sanoi isäntä sitten
iloissaan, kun tapasikin aamulla karhun loukkausta. Karhulla oli kova
hätä, että nyt se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään
hänet irti. »Minä tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle
niinkuin maailma maksaa», lupasi hän. No, isäntä arveli siinä,
etteihän toki sovi kasken osamiestä hengiltä ottaa ja päästikin hänet
irti, nähdäkseen, mitähän hyvää karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu
päässyt loukkausta, kun hän jo uhkasi tappaa miehen ja syödä hänet,
kun tuollaisia surmapaikkoja metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa
karhulle, että tämähän oli luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja
karhu myönsikin luvanneensa sen tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen
pahalla palkita, sillä niinpä aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin
sanoi Horpon isäntä: »En minä anna itseäni syödä! Mennään oikeutta
etsimään, että saadaan nähdä, kumpi meistä on väärässä.» Karhu myöntyi
ja niin lähdettiin tuomaria etsimään, päättäen, että pannaan se
tuomariksi, joka ensiksi vastaan tulee.

Sattuipa siinä silloin tulemaan Jussi piippakorva ja hänelle nyt
esitettiin asia ja pyydettiin häntä tuomariksi. Tärkeänä Jussi harkitsi
oikeusjuttua ja tuomitsi viimein Horpon isännän olevan väärässä. »Sillä
kaikkihan tietävät, että maailmassa melkein aina hyvä teko palkitaan
pahalla», huomautti hän. Paikalla karhu tahtoi tappaa isännän, mutta
tämä sanoi: »Ei vielä, ennen kuin ainakin kahdet tuomarit kuullaan.» Ja
pitkämielisyydessään karhu suostui uutta tuomaria etsimään.

Kuljetaan sitten eteenpäin tuomaria etsimään, kunnes tuleekin Kääpälän
vanha uskollinen Laukki vastaan. Ihmettelee siinä Horpon isäntä, että
mitä nyt on Laukki lähtenyt yksin kulkemaan, pysähdyttää sen ja kertoo,
mikä on hänellä karhun kanssa asia. Kuultuaan, mistä on kysymys, sanoo
Laukki murheellisena: »Senpä se maailma näyttää antavan palkaksi.
Viisitoista vuotta olen minäkin uskollisesti isäntääni palvellut,
paljon työtä tehnyt ja hyviä varsoja saanut, ja kuitenkin aiotaan minut
huomenna tappaa. Syö pois vain, karhu kuomaseni, miehesi, sillä olet
aivan oikeassa.»

Tämän kuultuansa aikoi karhu heti tappaa Horpon isännän, mutta tämä sai
hänet kuitenkin vielä hillityksi, ja niin matkattiin edelleen uutta
tuomaria etsimään.

Kuljetaan taas hiljoilleen, niin jopas tavataan vanha koira, joka
rampana ja nälinkuoliaana oli siinä puun juurella kuolemaa tekemässä.
Otetaan nyt koira tuomariksi, selvitetään asia juurta jaksaen ja
pyydetään tuomiota. »Tämähän on selvä juttu», sanoo koira. »Karhu on
aivan oikeassa, sillä tämän maailman tapahan on, että hyvä pahalla
palkitaan. Olinhan minäkin ennen hyvä metsäkoira, näätää ja oravaa
haukuin ja saukkoja kaivoin sekä hyviä pentuja sain, mutta kuitenkin
minut nyt, kun olen tullut vanhaksi ja heikoksi, on heitetty tänne
metsään nälkään ja kurjuuteen kuolemaan. Täysi oikeus siis on karhulla
tappaa isäntä.» »Joko nyt uskot!» ärjäisi karhu siihen ja alkoi
uhkaavasti lähennellä, jolloin Horpon isännälle tuli totinen hätä
käteen. »Älä vielä tapa», rukoili hän, »mennään vielä yhden tuomarin
eteen, jos hän sattuisi olemaan lakia tuntevampi kuin nämä.» No, karhu
taas suostuu siihen, ettei isäntä voisi väittää hänen vääryydellä
henkeä vieneen.

Kuljetaan täten edelleen, kun jo kopeutuu itse Mikko mielevä mies,
Repolainen, vastaan. Horpon isäntä heti laatii mieluiset puheet
ja kysyy, mihin Repolainen nyt on matkalla. »Virkani teitä vain
juoksenteIen toimittamassa», huomaa kettu siihen vastata. Isäntä siinä,
kun jutellaan ja karhu ketulle selittää asiaa, salavihkaa kuiskaa
ketulle: »Pidä, veli kulta, minun puoltani, niin saat syödä kukot ja
kanat meiltä.» Kettu ei ole kuitenkaan milläänkään, vaan kuuntelee
tarkasti asian esitystä ja sanoo sitten pitkään ja miettivästi: »Hjaa,
ei tätä sovi seisoen tutkia, tässä on työtä istuallaankin», ja kun
kaikki kolme olivat istuutuneet kukin mättäälleen, lisäsi hän: »Ensin
asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan.»

Tarkoin kyseli nyt Mikko asian mieheltä ja karhulta, oli hyvin viisaan
näköinen ja harkitsi kauan. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän voinut
juttua lopullisesti — vaikka se näyttikin karhulle hyvin pahalta —
tuomita, ennen kuin hän oli nähnyt itsensä tapahtumapaikan, loukkaan,
jossa karhu oli ollut, sekä sotketun ruishalmeen. Siellä oli pidettävä
tarkastus paikan päällä ja sitten sen perusteella, mitä siitä vielä
ilmenisi, asia ratkaistava. Mikäpä siinä, reilusti suostui karhu
lähtemään takaisin loukaspaikalle, jossa kettu jatkoi tutkimuksiaan.

Kettu tarkasti halmeen ja päätteli: »Kyllä olet paljon mieheltä huhtaa
syönyt ja sotkenut.» Siitä sanoo karhu: »Mutta lähdetäänpäs katsomaan,
minkälaisen minulle surmapaikan laati», ja niin tultiin sitten
loukkaalle.

»Tjaah», sanoi kettu, »miten tämä vehje oikeastaan viritetään?
Viritäppäs, Horpon isäntä, loukkaasi, että saadaan nähdä, miten se
oli, kun kantaja lähestyi sitä. Vai näin, jaahah, vai tällä tavalla
siis loukas on vireessä. Jos nyt kantaja paremman selvyyden saamiseksi
lähestyisi sitä samalla tavalla kuin silloin, kun hän joutui siihen
kiinni, niin, aivan sillä tavalla, niin se olisi oikeudelle erittäin
selventävää ja asiaa valaisevaa... Mitenkäs se sitten tuo loukas
laukesi, kun karhu siihen joutui? Ahah! Vai tällä tavalla!»

Jumpsis! Loukas laueta jymähti ja siinä oli taas karhu poloinen
oman tyhmyytensä vuoksi kiipelissä. »Nythän tämä pulmallinen
kysymys selvenikin!» ihmetteli kettu ja jatkoi: »Tuomio on näin
päivänselvässä asiassa lyhyt ja suora: ei muuta kuin hyppää päälle
ja lyö kirvespohjalla otsaan!» Ei siinä Horpon isäntä liioin kauaa
viivytellyt, vaan rupesi kirvespohjalla karhu parkaa pieksämään,
niin että tämä olisi siihen henkensä heittänyt, ellei loukas
olisi rikkoutunut ja äijäpaha päässyt puolipyörryksissä pakoon
pötkimään. »Tule ensi viikolla osillesi ruishalmeelle!» huusi isäntä
vielä pilkaten hänen peräänsä. Mutta revolle hän sanoi: »No niin,
lähdetäänpäs nyt niitä palkkakanoja valitsemaan!»

Mentiin siinä sitten Horppoa kohti, isäntä edellä ja kettu juosta
litvitellen tyytyväisenä perässä. Kun tullaan Horpon aukealle, niin
nähdään, että emäntä onkin siinä suolaamassa voita kartanolla. Kun
emäntä huomaa isännän ja ketun, huudahtaa hän: »Nyt tulee isäntä kotiin
metsästä ja vielä kettu perässä!» Hän rupeaa viittilöimään, että viekää
kiireesti kanat ja kukot turvaan, ettei kettu niitä saisi, mutta kettu
taas luulee, että nyt se hänelle viittoo ja kanoja toimittaa siihen
pihalle syötäväksi. Hän ryntää heti kanojen kimppuun, mutta emäntä
tempaakin kepin ja alkaa sillä häntä peitota, että siihenkös tulet,
senkin kananvaras. Kettu parkuu surkeasti ja puolustautuu: »Sinun
syysi, sinun syysi, sinäpä sormellasi sohoit tulemaan!» Vähissä hengin
pääsi Mikko mielevä mies lopuksi pakoon. Perin nolona hän sitten
itseksensä jahkaili asiaa, tunnusti karhun ja edellisten tuomareiden
olleen oikeassa, kun väittivät hyvän pahalla palkittavan, ja lopetti
mietelmänsä sanoen: »No niinhän on maailman tapa!»

Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa
osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti:
»Kun narrasit etkä antanutkaan!» — »Annoinhan minä», vastasi isäntä,
»itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat
latvat, jos niitä luulet paremmiksi.» Karhu tyytyi siihen, mutta arveli
samalla, että taitaa olla parasta, kun kaataa itse kasken itselleen,
niin saa pitää sekä tyvet että latvat.



XXXI.

JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.


    Tiuskipa tiainen puusta:
    »Eipä nouse Osmon ohra,
    Ei kasva Kalevan kaura,
    Ilman kasken kaatamatta,
    Tuon tulella polttamatta.»

Samaan aikaan kun karhulle juolahti mieleen tämä oma kaskituuma, oli
kettukin saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden.
Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle
monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään
ja sanoi: »Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva
tuuma kerrottavana.» Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän
tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset
esiin puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon
hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa
äsken kirkossa, jossa oli kuuluutettu suden ensi viikolla pääsevän
lammaspaimeneksi. »En usko», murahti susi halveksivasti. »Kuuluutettiin
siellä muutakin», jatkoi kettu, »sellaista, että ensi viikolla tulee
suuri sudenmetsästys.» »No sen kyllä uskon», sanoi susi, »mutta mikä se
sinun oiva tuumasi olikaan?»

Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi,
miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin:
»Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin
on lisänä sekin, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahankin
nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille
pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin
pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena
metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä
talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä
lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on
pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon
tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä
nykyään!»

»Ei ole!» kiihtyy siitä susikin vakuuttamaan. »Nälkähän minullakin on
talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran
kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko
siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi
siepatuksi, — minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta
eteen?»

»Minkäpä minkä!» vahvisti kettu ja jatkoi sitten: »Hauskempaa olisi,
kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle
nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkeissani, että meidänkin pitäisi
ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään
sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin
edes siemeneksi.»

Hukka harkitsi asiaa. »Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin siitä
sitä jo tulisikin siementä. Kuule, meneppäs sinä pyytämään Horpon
isännältä, että hän antaisi puida yhden riihen.» Kettu tuli hiukan
epävarman näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä,
kun sieltä äsken sellainen kyyti annettiin. »Parempi sinun on sinne
mennä kuin minun», sanoi hän, »ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää
kesällä etkä talvella pahaa, niin varmasti antaa meille yhden ahdetun
riihen puitavaksi.» Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.

Mutta siinä samassa palaileekin karhu myrrysmielin Horpon huhdalta
ja hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät
pystyyn hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan
jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhistikin pelottavasti
niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi
rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että
nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. »Voi miesparat!»
säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, »ettehän te tunne näitä
maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin te ne siemenet kylvätte,
kun ei ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää
kaataa ja sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa
hukka käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä
yksiin tuumiin, niin mikäs siinä — kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat
ja muut asunnot. Minähän olenkin tässä juuri niissä aikeissa.»

Muka innostuneena asiaan yhtyi jo puheeseen kettukin, arvellen,
että kaipa karhu oli jo vihansa unohtanut. »Ruvetaan vaan», sanoo
hän, »kasken kaatoon, mutta ensin kai on yhteinen pirtti tehtävä!»
Karhu päästi ison naurun ja sanoi: »Kas kun kettukin salan aikana
pirtistä puhuu! Talvella sinä kyllä kovalla pakkasella aina vannot,
että kun tästä kesään pääsisi, niin varmasti pirtin laittaisi, mutta
kesän tultua ovat rakennuspäätöksesi sulaneet lumen mukana pois. Ja
muistetaanhan tuo, kun sitten kerran ruvettiin pirttiä tekemään.
Minä tein sen syksyllä, puisen laadin hyvän, mutta sinulta jäi koko
työ talveen, jolloin muka viisaana rupesit jäästä pirttiä laatimaan.
Turhaan minä varoitin, että älä laita, kettu repale, jäästä pirttiä
— se sulaa keväällä; 'ei sula', tämä muka viisaudessaan vänkäsi ja
laittoi pirttiään. Niin päästiin kevääseen ja sulihan se, jolloin
rupesi tunkeilemaan minun pirttiini. Niin että toisenlaiset ne pitää
olla talon tekijät kuin tämä kettu repale, jos mieli nurkan ruveta
nousemaan.» Hukkakin oli hyvillään siinä kuunnellut, kun karhu
haukkui kettua, ja rupesi hänkin repoa halventamaan. »Niin ne ovat»,
sanoi hän, »tuon ketun talonpuuhat kuin Kääpälän Merkin, joka on
minulle sukua ja josta kuulin tätä kerrottavan. Kun sillä kesällä
on kovin väri, niin se etsii pimenneitä ja hyhytellessään vannoo,
että jos nyt vain talveen elää, niin hän tekee jääkodan itselleen
maatakseen. Ja kun sillä on talvella kovasti nälkä, niin se odottaa
kesää tehdäkseen itselleen naurishalmeen, että saisi sitten oikein
kyllältään naurista syödä. Mutta siihenpä ne ovat koiralta jääneet sekä
jääkodat että naurishalmeet, ja siihenpä ne taitavat jäädä ketunkin
talonrakennuspuuhat.»

Kettua harmitti karhun ja suden pilkka ja hän sanoi siinä vain: »Erihän
ne ovat rakennusmiehet, jos ovat rakennuksetkin, asutaan sitten kukin
omassa talossaan. Mutta sitä minä tässä arvelin, että hyvä olisi
varata hiukan parempaa evästä, kun on edessä niinkin raskas työ kuin
kaskenkaato. Näin tuolla äsken tullessani Piippolan muorin panevan
suuren voipytyn aittaan, johon kyllä helposti voi päästä; suostutteko,
kuomat, tuumaan, niin mennään yhdessä ja otetaan voipytty?» —
»Suostumme!» huusivat karhu ja susi yhteen suuhun ja niin lähtivät he
kolmisin taloa kohti. Tultuaan Piippolaan huomasivat he talon aivan
tyhjäksi, hiipivät aitalle, ja karhun jäädessä vahtiin murtautuivat
kettu ja susi sisään, saivat pytyn ja lähtivät takaisin metsään.

Tullaan nyt kaskirinteelle, jolloin karhu kysyy, kuinka tämä eväsvoi
sitten jaetaan. Kettu arveli siihen, että annetaan pytty kokonaan
sille, joka enimmän muistaa, ja kehui: »Minä muistan ylen ammoisia
asioita ja vieläpä tiedän kaikki.» Silloin suuttui kontio, painoi
pytyn jalkainsa väliin ja kiljaisi: »Suusi kiinni, repo! Mitä
ammoisia sinä muistat, itsekin kolmikesäinen ollen!» Kettu huomasi
silloin, ettei tässä auttanut liiaksi persouttaan näyttää ja sanoi
välinpitämättömästi: »Tuossa näkyy olevan aukko ison kiven alla —
eiköhän, hyvät kuomat, panna saalistamme sinne piiloon, sillä ei
sitä voida nyt ruveta jakamaan, koska kuuluu jo ihmisääntä tuolta
takaamme? Ja siellä se säilyy meille vaikka jouluvoiksi.» — »Kuuluuko!»
säikähtivät siitä karhu ja susi, »pannaan vaan!» — ja niin pantiin
pytty sinne kiven alle piiloon ja lähdettiin kaskimaalle. Mutta kettu
veijari vannoi mielessään, että kyllä hän sittenkin sen voin, sieltä
yksin syö.

No, rupeavat nyt kuomakset kaskea kaatamaan. Karhu ja susi kaatavat
puita ja raatavat kovasti, mutta kettu siinä vain heidän vaiheillaan
liehuu muka toimessa, mutta ei teekään mitään. Karhu siitä jo
hänelle kovenee, mutta kettu selittää: »Minähän täällä puita pidän,
etteivät päällesi kaadu, kun sinä niin kovasti raadat.» Tyytyvät
siihen selitykseen karhu ja susi sekä raatavat hartaasti edelleen.
Näkipä kettu sitten kovasti marjaisen pihlajan, rupesi siitä maljoja
himoitsemaan ja sanoi karhulle: »Kaadapas tuo pihlaja, että vien siitä
marjoja vanhalle äidilleni.» Tämä oli karhusta kaunis pyyntö ja hän
kaatoihin ketulle pihlajan. Kettupa silloin hotkaisi marjat suuhunsa,
jolloin karhu kummastuneena kysyi: »Etkös vanhalle äidillesi viekään?»
Mutta kettu vastasi ynseästi: »Kyllä hänellä on yhtä kirkkaat silmät
kuin minullakin, hakekoon itse vain!» Kovin oli tämä karhusta rumasti
sanottu, mutta ei hän siitä sen enempää kuitenkaan välittänyt, vaan
kaatoi taas suuren puun, mutta niin pahasti, että se tuli siihen
tielle, joten täytyi ruveta sitä syrjään vetämään. Karhu huusi kettua
avukseen, jolloin tämä toimessaan neuvoi: »Ota sinä tuo latvapuoli
olallesi, minä lykkään täältä tyvestä!» Karhu teki kuten kettu
käski, ja rupesi vetämään puuta vastahankaan, kunnes kuuli takaansa
epäilyttävää ääntä. Hän vilkaisi sinne ja näki, että kettu hyväkäs
istuikin puun tyvellä ja antoi siinä vain itseänsä herroina vetää.
Silloin karhu suuttui ja läksi aika hamppua kettua tavoittamaan, mutta
tämä luikaisi juurikan alle ja sieltä lepytteli karhua, luvaten tämän
jälkeen ahkerasti työskennellä. »No», sanoi karhu lopuksi ja ruvettiin
taas kaskea kaatamaan. Niin tuli ilta ja paneuttiin nukkumaan. Kettu
vain ajatteli sitä voipyttyä.

Seuraavana aamuna ei kettu olisi viitsinyt lähteä raskaaseen työhön
ollenkaan, vaan himoitsi voita ja älysikin karhulle ja sudelle
uskotella: »Kuulkaapas, hyvät kuomat, täällä kävi yöllä, kun te
makasitte, Ilmolasta Kyllölän talon koira Turva minua hakemassa
ristiäisiin kummiksi; siellä on emäntä saanut pieniä.» Kovin tämä
nyt oli karhusta ja sudesta sopimatonta keskellä kiireintä kasken
kaadantaa, mutta sanoi karhu kuitenkin: »No, kun sinua on kerta haettu,
niin menehän sitten.» Kettu mennä sipakoitsi ilomielin kivelle, jonka
alla voipytty oli, otti sen sieltä ja alotti laidasta syöntiä sekä söi
niin paljon kuin jaksoi, jonka jälkeen pisti kannen kiinni ja pytyn
taas piiloon. Paluumatkalla hän sai vielä lammaslaumasta pienen vuonan
kiinni ja söi siitä takapuolen, mutta etupuolen vei karhulle ja sudelle
tuliaisiksi. »No olikos hauskaa?» kysyi karhu heti, »ja mikä pantiin
lapselle nimeksi?» — »Hauskaa oli!» kehaisi kettu, »hyvät ja rasvaiset
olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin lapselle
Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teillekin vähän tuliaisia!» Kettu
siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat
kitaansa ihmetellen, että sievänpä se osasikin Kyllölän emäntä panna
nimen lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö.

Aamulla siinä taas kettu herättelee tovereitaan ja sanoo, ettei
hänestä ole tänäänkään työhön, kun yöllä heidän nukkuessaan käytiin
häntä Ilmolaan ristiäisiin käskemässä. »Siellä kuuluu nyt Kääpälän
emäntä saaneen pieniä.» — »No johan nyt jotakin!» ihmettelivät karhu
ja susi, »mikä niille Ilmolan emännille nyt tuli! Kumma kun ei
meitäkin kutsuttu.» — »Eihän sinne vanhoja rötköjä käsketä rojuksi
huoneisiin!» sanoi kettu ylpeästi, ja vaikka ketun meno olikin
karhusta ja sudesta hyvin joutavaa kiireenä työaikana, sanoi karhu
kuitenkin lopuksi: »No mene sitten, mutta muista myös meitä!» Ja
menihän kettu, sipakoitsi, iloiten voipytylle, aukaisi kannen ja söi
kyllältänsä kuten edelliselläkin kerralla. Takaisin palatessaan hän
sai kiinni vanhan variksen ja toi sen mukanaan tuliaisiksi. »No olikos
hauskaa ja mikä nyt nimeksi pantiin?» kysyi taas karhu uteliaana.
»Hauskaa oli!» kerskaili kettu, »ja paljaat oli siellä herkulliset
linnunlihat syötävänä. Lapselle pantiin nimeksi Keskuti Keskuti, —
tässä olisi teillekin vähän niitä ristiäisruokia». Eihän karhusta ja
sudesta variksen raato erähäinen syötävä ollut, mutta söiväthän sen
sentään hyvillä mielin ja kiittelivät, kun oli Kääpälän emäntä heidän
mielestään kauniin nimen osannut panna lapselleen. Ruvettiin sitten
taas yölevolle ja raskaan työn tehneet karhu ja susi nukkuivat kohta
sikeästi hyvän omantunnon turvissa. Kettu viheliäinen vain valvoi ja
mietti uusia metkuja.

Aamulla kettu jälleen kiirehti herättämään tovereitaan ja sanoi
hämmästyksissään, ettei hänestä ole tänäänkään työhön lähtijäksi,
kun taas yöllä käytiin ristiäisiin kutsumassa. »Siellä on nyt Horpon
emäntä saanut pieniä». »Ho!» murahti siihen susi ja karhu oli aivan
ihmeissään. »Eikö se nyt», sanoi hän, »lapsen saaminen siellä Ilmolassa
lopukaan, mistä niille nimetkään kaikille löydetään! Mutta mene nyt
kuitenkin, koska sinusta niin paljon näytään pidettävän, että ihan
joka ristiäisiin kummiksi vaaditaan. Tuo sentään meillekin jotakin.» —
»Kyllä tuon!» lupasi kettu ja mennä sipakoitsi taas sinne voipytylle,
jonka nyt lopullisesti puhdisti. Mitään tuliaisia mukaansa tuomatta
hän sitten palasi karhun ja suden luo ja ilmoitti, että lapsen nimeksi
pantiin Lopkuti Lopkuti. Maata mentäessä sanoi nyt karhu: »Koska et
tuonut meille mitään tuliaisia, vaikka itse olet kolmena päivänä
ristiäisissä herkutellut, syömme me suden kanssa huomenaamulla sen
voin, varsinkin kun saimme jo tänään kasken kaadetuksi.» — »Syökää
vain, hyvin te olette sen ansainneetkin, kun olette näin suuren kasken
kaataneet», mukasi siihen kettukin herttaisesti ja niin nukuttiin
seuraavaan aamuun kuin työtä tehneet ainakin.

Lähdettiin sitten aamulla sinne kivelle, jossa voipytty oli,
avattiin kansi ja nähtiin, ettei ollut enää kuin muutama nokare
jäljellä. Synkeinä siinä karhu ja susi tuijottivat ensin toisiinsa
ja sitten kettuun kunnes karhu kirosi karmeasti ja sanoi ketulle:
»Sinä riivattu olet varmaankin käynyt pytyllä ja syönyt kaiken voin
suuhusi, häh!» Ja hukka näytteli pitkiä ja keltaisia hampaitaan ja
lähestyi repoa pahaa ennustavan näköisenä. Repo katsoi tarkkaan, mistä
paras pakotie olisi avoinna, mutta ei vielä asiaansa heittänyt, vaan
rupesi puolustautumaan. »En minä ole teidän voitanne syönyt», sanoi
hän, »ristiäisretkillähän minä olen ollut melkein kaikki päivät.
Itse lienette syöneet voin minun poissa ollessani ja nyt siitä minua
syytätte. Mutta pannaanpas maata tuonne päivänpaisteeseen, niin
nähdään, kenen suusta rasva rupeaa tirisemään, sillä sen se tekee,
jos niin paljon voita kerralla syöpi.» Karhu ja susi ällistyivät
revon röyhkeydestä ja hänen syytöksestään sekä suostuivat kokeeseen
kerrankin revon omilla aseilla todistaakseen hänen syyllisyytensä.
Pantiin kalliolle lepäämään päivänpaisteeseen ja karhu sekä susi,
joiden jäseniä ankara hakkuutyö vielä raukaisi, nukkuivat siihen
kohta. Silloinpa kettu hiljaa kävi kokoamassa viimeisetkin voinokareet
ja voiteli niillä karhun ja hukan kuonon. Heti kun voi oli ruvennut
sulamaan, herätti hän molemmat ja sanoi: »Nouskaa pian ylös, nyt on
suunne vallan voissa!» Häpeissään huomasivat susi ja karhu, että niin
oli todellakin asia, mutta epäilivät siitä huolimatta, että tämä kaikki
oli vain ketun kureja. He rupesivat kettua haukkumaan ja muistelemaan
kaikkia sen pahoja töitä, kuinka se oli heitä pettänyt, turkit
polttanut, hännän avantoon katkaissut, suden akkaa pahoinpidellyt,
houkutellut karhun kynnet kiipeliin ja jos mitä ilkeyttä tehnyt, ja
niin päättivät he ajaa ketun pois koko Metsolasta, jossa se sai vain
pahuutta ja onnettomuutta aikaan.

Taas täytyi siis revon puikkia pakomatkalle, pois vihaisen karhun ja
hukan ulottuvilta.



XXXII.

KEN EI KISSAA ELÄTÄ, HIIRIÄ ELÄTTÄKÖÖN.


    Kissa on saatu kiukahalla,
    Nenä neittä, pää jänistä,
    Häntä Hiiden palmikkoa.

Näihin aikoihin sattui Kääpälässä sellainen surullinen tapaus, että
kissa, talon vanha palvelija, joka oli uskollisesti toimittanut
tehtäviään jo neljätoista vuotta, hiirtä maitohuoneessa tavoittaessaan
kaatoi maitoruukun ja se siinä särkyi muruiksi. Ja vaikka tämä oli
ensimmäinen vahinko, mikä kissalle koskaan oli sattunut, sydäntyi
Kääpälän akka siitä niin, että sanoi isännälle: »Tuo kissa tapa pois!»
Mutta isäntä tuumi siihen: »Minun on sääli tappaa häntä, vanhaa miestä,
— vaikka hänet salolle saattelen ja sinne eksytän; pitäköön, jos
tahtoo, itselleen siellä jotakin elatusneuvoa.» Ja niin hän pani kissan
säkkiin sekä vei metsään, jonne eksytti vanhan palvelijan.

Vakavin, elatushuolien painostamin miettein ja itkeä tihrustellen
kissa siinä nyt kävelee pitkin saloa, kun jo sattuukin itse Mikko
tulemaan vastaan. Ei ollut hänenkään mielialansa niitä hilpeimpiä,
mutta ei varsin matalakaan, sillä hän oli tottunut siihen, että
nokkela mies aina selvittää itsensä vaikeastakin pulmasta. Nähdessään
kissan, elävän, jota ei ollut koskaan Metsolassa huomannut, hän rupesi
arvailemaan, mikä otus tuo mahtaisi olla, ja päättelikin kuulemiensa
kuvausten nojalla, että tämä nyt on varmaan itse herra Vinkkeli,
kissa. Tuumien, että kissan ystävyydestä saattaisi olla näissä oloissa
melkoista hyötyä, hän laati kissalle sulavan tervehdyksen sanoen:
»Kotsa Muilovits Artamonovits, mihin nyt matkasi pitää?» Kettu oli
näet aikoinaan vaellellut Ryssänmaalla ja siellä oppinut suurilla
arvonimillä ja sulavilla sanoilla toisia puhuttelelemaan. Kissaa
miellytti tämä kohteliaisuus ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja
miten hänet sitten oli metsään eksytetty. Täällä hän nyt salolla
kuljeskeli etsien jotakin suuhun sopivaa. »Mutta minne olet itse,
kettu kuoma, nyt matkalla?» kysyi hän lopuksi. Kovasti suruissaan
kettu puolestaan selitti, kuinka karhu ja susi olivat käskeneet hänen
poistua näiltä mailta kokonaan ja kuinka hän nyt harhaili täällä
puoleksi piilossa, etteivät vain vihamiehet saisi häntä kynsiinsä.
Niin kova tuomio oli hänelle langetettu. Silloin sanoi kissa: »Ota
minut rengiksesi, niin ei tarvitse mennä muille maille. Annat minulle
palkaksi ruoan ja hoidon, jos sinulla on, mistä antaa.» — »Ainahan sitä
sen verta olisi», tuumi siihen kettu, »mutta en minä silti tohdi olla
täällä, sillä kyllä karhu ja susi sinun voimiltasi minut tappavat».
— »Ole huoleti!» vahvisti häntä silloin kissa, »minä olen siksi
topakkaa sukua, että minä tapan ne molemmat, jos tahdon, kuten teki
ukkovaarinikin, vaikka siinä oli vielä jalopeura kolmantena». Ketulla
menivät silmät suuriksi tämän kuullessaan ja hän tiedusteli kissalta,
milloin ja kuinka tämä oli tapahtunut, koskapa hän ei ollut sattunut
koskaan siitä mitään kuulemaan.

»Se oli seikka semmoinen», kertoi kissa, »että niihin aikoihin, jolloin
täällä Metsolassa vielä eleli jalopeurakin, eräs esi-isistäni sattui
istua kököttämään aidalla, juuri kun jalopeura, karhu ja susi kulkivat
siitä ohitse. Ylimielisyydessään silloin jalopeura sanoi sudelle:
'Syö sinä tuo eläin, minä en rupea, en viitsi ryhtyä noin pieneen
eläimeen.' Silloinpa vaarini, joka oli kuullut jalopeuran sanat,
suuttui, köyristi selkäänsä ja sanoi: 'Jos minä tahdon, niin minä tapan
teidät jok'ainoan'! Tästä oudosta uhkauksesta nyt jalopeura, karhu ja
susi säikähtivät kovasti ja rupesivat miettimään sekä pelkäämään kissan
aikomuksia ja menivät autiotupaan piiloon. Karhu meni lattian alle,
susi päreorsille ja jalopeura uunille, ja niin ruvettiin odottamaan,
mitä tuo kissa hyväkäs mahtaisi tehdä. Eipä aikaakaan, kun jo kissakin
tuli pirttiin hiiri suussa, hyppäsi pöydälle ja rupesi siinä syömään
saalistansa, hiljaa marmattaen syödessänsä. Karhu tuli kovin uteliaaksi
tämän merkillisen äänen kuullessaan, ja liikahti piilossaan paremmin
nähdäkseen, miten kissa sitä ääntä pitää. Mutta silloinpa vilahtikin
hänen korvansa lattianraosta, kissa huomasi sen, luuli hiireksi ja
hypätä loikkasi tämän luullun hiiren niskaan, tarttuen karhua korvasta
kiinni. Kamalasti säikähtäen tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja luullen
viimeisen hetkensä tulleen karhu umpimähkään yritti töytäistä pakoon
sieltä permannon alta, mutta, taittoihin niskansa lattian rakoon ja
kuoli siihen heti Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän säikähdyksissään
kun hiireksi luulemansa näin äkkiä muuttui karhuksi ja niinpä hän
puolestaan hirmustuneena pökäisi päreorsille pakoon. Hukka, joka
vavisten oli nähnyt, miten karhun oli käynyt, luuli silloin oman
vuoronsa tulleen ja henkiriepuaan säilyttääkseen karkasi orsilta
lattialle. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kun hän
hätäännyksissään harppasi eikä tarkoin katsonut, mihin loikkasi, niin
paiskasikin äijäpaha päänsä pankon kylkeen aivan puhki ja siihen kuoli.
Aivan kauhistuneena puolestaan kissa hyppäsi orsilta uunille, arvellen,
että siellä ei nyt ainakaan mitään petoa liene, ja silloinkos sieltä
tuli jalopeuralle kiire ja käskemätön lähtö. Ei muuta kuin korentona
peto potalsi ovea kohti, löi päänsä puhki ovenpieleen ja siihen kuoli.
Sillä tavalla siis kissa tappoi ne kaikki kolme, aivan kuten oli
uhannutkin.»

Näin kertoi kissa ja kettu sanoi siihen syvämietteisesti, että
»ahaa». Ketulle johtui kissan kertomuksesta mieleen, että ehkäpä
tässä sittenkin kissan avulla hyvinkin puoliansa pidettäisiin, ja
niin hän pestasi siinä kissan rengikseen, lupasi syöttää häntä
puhtaalla linnunlihalla, sekä vei hänet talolleen, jossa rupesivat
yhdessä elämään. Tarkoin siellä nyt kettu perehtyi kissan elämään ja
vaiheisiin, sillä hänellä oli omat tuumat mielessänsä.

Näin tuli Kääpälän vanhasta mirristä Kettu Repolaisen renki.



XXXIII.

KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.


    Rusko on mullasta ruvennut,
    Karvahalli kankahalta,
    Noussut suolta suurijalka,
    Lehosta leveäkämmen.

Kettu ja kissa rupesivat sitten pitämään yhteistä taloutta, mutta
pian huomasi kettu renkinsä hiukan laiskanpuoleiseksi. »Menisit nyt
sinäkin», sanoi hän eräänä päivänä, »hakemaan ruokaa, sillä enhän
minä jaksa sitä meille molemmille riittävästi kantaa, varsinkaan kun
en uskalla vielä aivan vapaasti liikkua.» Kissaa suututti hiukan tämä
huomautus, mutta läksihän hän kuitenkin. Ja onni potkaisi häntä niin,
että hän löysi aholta vasta tapetun hevosen. Hän nirhaisi siltä korvan
ja vei sen ketulle näytteeksi, sanoen: »Tuollaisen elävän minä nyt
tapoin; sillä on tuommoiset korvat, menehän aholle katsomaan!»

Uskaltautuipa silloin kettu katsomaan tätä kissan suurta saalista ja
lähti sanotulle aholle päin, mutta kohtasikin suden, joka hänelle
pahasti irvisti. Pysytellen varovasti ulohtaalla kettu nyt lepyttelee
hukkaa ja kysyy makeasti ja ystävällisesti: »Mitenkäs olet nyt, hukka,
voinut?» Hukkakin siinä ketun suopeudesta leppyy ja sanoo: »No kyllä
olisivat tässä jo kääntyneet hampaani naulaan, ellemme olisi saaneet
Pekan kanssa vihdoinkin isketyksi isoa hevosta.» — »Vai siinä se kissan
iso saalis nyt olikin!» hymähti kettu mielessään, mutta rupesi muka
kyselemään, missä raato oli. Susi sanoi olevansa sinne menossa ja kettu
seurasi häntä. Kun tultiin paikalle, oli siellä jo karhu aterioimassa
ja irvisti ketulle niin, että tämä pysyi sangen tarpeellisen välimatkan
päässä. Söivät siinä sitten karhu ja susi hevosta ja kettu katseli
kaukaa vesi suussa.

Lopuksi hän ei enää voinut hillitä nälkäänsä, vaan pyysi hänkin saada
vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan sanoi
kettu silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela
palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta.
»Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että nekin jo pystyisivät ajamaan
teidät tiehenne». — »Ohoh!» pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja
kysyi ihmeissään: »Mikäs se sekainen palvelija on?» — »Sillä on
montakin nimeä», vastasi kettu, »mutta Kattes-Johannekseksi sitä
tavallisissa oloissa sanotaan». — »Onpa se merkillinen renki»,
ihmetteli karhu nyt oikein todella; »minkä näköinen se on?» — »Ei se
ole pitkän pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee»,
sanoi kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen
pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen
kannusjalka, seiväsperä metsimies. »Silmätkin sillä kiiltävät kuin
lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi
sinua.» »Ohoo!» ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista näistä
oudoista sanoista, »onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan pitää?»
— »Jo toki», vastaa kettu, »nehän sillä vasta hyvät onkin, kiväärit,
pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se on muuten
minun vanhempi veljeni», lasketteli kettu edelleen, »joka on kauan
matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne kotipuoleen,
kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen.» — »Vai
niin», sanoi karhu hiukan rauhattomasti, »enpä ole sattunut ennen
kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä veljeä?» —
»Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta muutakin
nimeä», sanoi kettu, »jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne sanovat sitä
siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra Vinkkeliksi,
Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minuakin se väliin
vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa, mukavasti
ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'.» Näitä jutteli siinä kettu
hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki kuunnellessa
ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. »Joo», murahti vihdoin
susikin, »totta taitaa puhuakin tää kettu repale. Näet kun minä
tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion
laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä
tupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä
ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikäs tämän näin ylpeän miehen nimi on,
sanoi Merkki sen nimeksi herra Vinkkelin.» — »Pitäisi päästä näkemään
sitä otusta», arveli karhu. »Somaapa tuo olisikin», myönsi susi, mutta
kettu pisti siihen väliin: »Silloin katsokaakin niskanne ja korjatkaa
koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäsetkin katsomassa, niin siinäkin
on mokomille taipeeksi.» Mutta karhun sekä suden siinä ajatellessa
ketun uutta renkiä ottikin kettu äkkiarvaamatta raadon vierestä ison
pelotinkellon, joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti
ja huusi: »Heee-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä
soittaa helistän!» No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu
jalat allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat
miehet paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin sai kettu
paljon tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleenkin.

Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun
kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä, joka
niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan taas
eräänä päivänä ketun, ollut ollenkaan muistavinaankaan hänen äskeistä
keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille
ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen,
ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on
sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. »No näyttäisit edes ne
sen kärpäset», pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui.
Iloissaan huusi hukka karhullekin: »Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä
kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidätkin pois ajavan!»
Eikähän karhua tarvinnut kahdesti käskeä.

Lähtipä Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa
noiden kärpästen luo ja veikin heidät aivan oikein ampiaispesälle.
»Tuossa niitä on», sanoi hän osoittaen pensaassa olevaa harmaata
kotteroa, jolloin hukka pyysi häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi
kuitenkin: »Aukaiskoon Pekka tuon pesän». Karhu teki työtä sanottua,
meni ja kouraisi kämmenellään sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä
pilvenä pamahti ampiaisia hänen ja hukan kimppuun Mikko itse oli
viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi. Kamalissa tuskissa siinä nyt
karhu ja hukka keturoivat ampiaisten käsissä ja koettivat ajaa niitä
pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei auttanut enää mikään ja
karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa äitiään ja huusi sitä
apuun. »Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun, Mikon kärpäset
tappavat minut!» huusi hän, mutta kettu vastasi: »Ei se tohdi tänne
tulla, ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa kahdesta kuin
kolmesta!» — »No tule sinä, Mikko, apuun!» voivottelivat silloin hukka
ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan ja huiski
sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja hukka
kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko nyt
mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä ovat
kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan sen, hukka ja karhu,
Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.

Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja saikin sieltä
jäniksen kaapatuksi sekä läksi viemään sitä kotiin. Puuttuipa susi
vastaan tiellä korvessa ja kysyi: »Kuhunka jänistä kannat?» — »Vien
kotiin perheelleni», vastasi kettu. — »Minäpä ryöstän sinulta
saaliisi!» uhkasi susi. — »Älä ryöstä!» — »Ryöstänpä varmaankin!»
Silloin suuttui repo ja sanoi: »Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä
voimalla voi puoltani pitää, mutta annahan kun minä kaipaan meidän
Katal Ivantsalle, niin tiedätkin ryöstäneesi saaliini!» Susi säikähti
siitä eikä hirvennyt ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään:
»Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan
saattaa!» Niin vei repo makean saaliinsa kotiin.

Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja läksi viemään
sitä kotiinsa, kun puuttuikin karhu tiellä korvessa vastaan. »Kuhunka
tuota teertä kannat?» kysyi karhu. — »Perheellenipä tietenkin»,
vastasi repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo
taas lopuksi älysi sanoa: »Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi
sinulle puoliani pitää, mutta odotahan kun minä kaipaan meidän Katal
Ivantsalle, niin tiedätkin teeren ryöstäneesi!» Karhu vastasi siihen
ylpeästi, ettei ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi
kuitenkin sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanutkaan ottaa teertä
ketulta. »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin
pahaa matkaan saattaa», ajatteli hän. Niin sai kettu taas saaliinsa
säilytetyksi.

Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen,
mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä
himoitti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan
niin perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisinkin pelätä. »Kovasti
se repo hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän
nyt täytyy saada se edes nähdä.» Näin juttelivat he toisilleen ja
päättivät mennä ketun asunnolle.

Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu,
joka heitä jo odottelikin, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut
virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle
viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja
jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: »Mitä
sinä nyt siinä teet?» — »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen»,
vastasi kettu, »on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu,
ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli
väkimies toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt
olevan.» Ja niin kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja
pirtistä kuului tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi
kauhistuneena: »Mikä tuolla pirtissä möykkää?» — »Kattes-Johannes
kuuluu ruvenneen lihoja suolaamaan», vastasi kettu, »ja siellä niitä
nyt hakkaa pienemmäksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies
ainakin, mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille.» »Onko se iso, se herra
Vinkkeli väkimies?» uskalsi susi vielä kysäistä. — »Ei se ole sinunkaan
kokoisesi, — mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä», neuvoi
kettu, »mutta älä mene pahasti, se syöpi», varoitti hän lopuksi. Ei
malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään
ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon.
Samassapa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan
kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään
pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. »En saanut nähdä», sanoi
hän, »Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon
pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että
vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta
vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä
viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja
suolasi».

Ylen ymmällä kuunteli nyt karhu näitä sanomia, pudisteli päätänsä
ja vannoi: »Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin
sitä katsomassa!» Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsikin ketun
talolle vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus
oli tämä Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa
Muilovits Artamonovits, jolla oli niin monta nimeäkin, ettei niitä
tavallisesti kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa,
näki kaukaa karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni
itse kaivolle niitä virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu,
näkee oudostuen, että yhä siinä kettu jotakin viruttelee ja kysyy
viimein: »Mitä sinä nyt, kettu, siinä teet?» Kettu vastasi: »Viimeistä
suolenmutkaa tässä viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko
ja muu, ettei ole joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää
Vinkkeli väkimies, Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman
karhun kuin mitä sinä näyt olevan.» Koetti karhu siinä koventaa ja
vahvistaa luontoansa, mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat
tutajamaan ketun kamalaa puuhaa siinä katsellessa ja kuunnellessa,
kun pirtistä rupesikin kuulumaan outo jyske. »Mikä se tuolla pirtissä
tuolla tavalla möykkää?» kysyi hän sitten silmät pyöreinä kauhusta.
»Katal Ivantsa siellä tuntuu töille ruvenneen», selitti kettu, »on
tässä aamupuhteen makaillut kuin saamamies ainakin, mutta nyt kuuluu
ryhtyneen lihoja suolaamaan ja talia hakkaamaan». — »Mitenkähän sen
saisi nähdä?» tiedustelee karhu siinä pelkonsa uhallakin. »Tuollahan
se on pirtissä», vastaa kettu, »mutta älä pahasti mene, sillä jos
se saapi nähdä, niin se syöpi.» Karhu läksi sinne hiipimään, ei
malttanut, vaikka pelko karmikin selkäluita, hiipi tuvan ovelle, raotti
sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta silloinpa sen sattui näkemään
Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli hiireksi ja ampaisi kiinni kuin
vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono, tyrmistyksissään hän karkasi pakoon
ja painalsi sitä lyytä suden luo sanoen: »En saanut muuta nähdä kuin
että häntä oli pitkä ja tulisoihtu oli kummassakin kädessä!»

Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen
tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän
kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului
olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota
makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä
yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli
monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla
mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.



XXXIV.

KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.


    Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
    Tämäniltaista iloa,
    Päivän laskun laulantoa.

Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja
tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen:
»Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot
ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme.
Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät.
Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me
olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!»
ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään
hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.

Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä
päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut
mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti,
näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt
näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä
minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi,
ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä
syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt
sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!»
Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan
vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä
karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain
ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää
puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä
meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä
löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä:
mentiin ja lehmä kaadettiin.

Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin,
jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista
ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu,
»Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea
selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen»,
valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se
olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin
vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä
tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.

Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti
vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää
eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua.
Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa
pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja
ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä,
kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet
häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun
kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli
ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle
hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en
muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi,
raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle
kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä
menet yrittämään uudestaan.»

»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli
ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista
nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän
täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa
pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi:
»Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet!
Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas
kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä
sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa
Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka
ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut!
Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa
piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi
sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat
täällä!

Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he
rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti
turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän.
Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin
taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi
raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä,
mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin
estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä
sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.

Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle,
kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota,
jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä
käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Senpä kuuli karhu ja
sopotti hiljaa sudelle: »Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee
tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!» Haistaessaan
sitten tuoretta lihaa rupesi kissa luontonsa mukaan kovasti ja
vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle
sudelle: »Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti
tärisee jalkain alla, kun kävelee!» — »Jos se väheksii ruokaa?»
pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli
selin kissaan. Kettu huomaa suden ja suhahtaa hänelle: »Kyllä siinä
on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!» Kun
kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että »vähä, vähä, vähä», jolta
se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä,
suhahti karhu ketulle: »Mikä sillä tuossa liikkuu?» — »Se on hänen
miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee», kuiskasi kettu vastaan.
»Millainen se lienee otus, kun se noin pelottelee?» ihmetteli susi
siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä
sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa
kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä
katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle
onnettomasti.

Vaikka hän koettikin varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui
hännän pää kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti
vanha luonto ja hän puhaltautui kuin salama sen luulemansa hiiren
niskaan. Kauhistus valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten
hätähuudon: »Tuli minuhun käsiksi nyt tämä!» hän lähti menemään minkä
käpälistä irti sai, parkuen surkeasti mennessään: »Tule, Mikko, hätiin!
Tule, Mikko, hätiin!» Mutta eipä ollut itse kissakaan vähemmän hädän
vallassa. »Mikä tämä näin suuri elävä!» säikähti hän kokonaan ja
karkasi lähimpään puuhun kuin paukku.

Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon
täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa,
kierähti karhulla maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa
vilahti hätäinen ajatus: »Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja
nyt se tulee minua syömään!» Kumeasti parkaisten loikkasi hän puusta
korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen
ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta
yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja
karvat pörhöllään, sekä kiukkuisena sähisi pakenijoiden jälkeen:

    »Pyssy sunkin pyyhkäisevi,
    Reikärauta raiskoavi
    Miehen mahtavan käsissä!
    Sepä nahan nauloavi,
    Puun on päällä pelttoavi,
    Pakkasen pakottimeksi,
    Herrain turkin kaulukseksi!»

Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja
suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena:
»Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä
olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt
isäntiäsi rupeat tappamaan!» Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet
näkyviltä ja kuuluvilta, muuttikin kettu äänen kelloonsa ja sanoi
riemuiten: »Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä
liharuoan ääreen!» Ja kissakin pian rauhoittuu, laskeutuu maahan ja
tuumii juron tyytyväisesti: »Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!»
Aletaan syödä ja syödään kylläkään, ihan viikkoja syödään, mutta karhu
ja susi eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät,
vaan ensi kertaa toisensa tavatessaan he keskustelivat asiasta yhä
entistä enemmän ymmällä. »Ei se kumma ole», sanoi susi, »että se on
ennenkin suden tappanut, kun niin äkkiä minutkin löysi risuläjästä,
töytäsi päälle ja oli viedä kokonaan!» Siihen arveli karhu: »No, sehän
nyt ei vielä kumma ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta
se oli jo vallan ihmeellistä, että se tiesi minun olevan siellä puussa!
Ja kun kerkesi siinä lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni
kipeät!»

Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen
ihmeellisen ja pelottavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa
Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon
ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu
Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.

Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli
kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön
toivomus.



XXXV.

EI SE OLE HULLU, JOKA NARRAA, VAAN JOKA ITSENSÄ NARRATA ANTAA.


    Pian hurskas hullummalla
    Salmen syvän sauvottaapi —
    Itse soutavi matalan.

Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin
tullaankin toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi
himoittamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta
kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taaskin kyllältänsä
kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan järven
rannalle ja löysikin sieltä rannalta kalan, mutta eipä syönytkään sitä.
Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja läksi juoksentelemaan Piippolan
pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen:
»Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!» Akka huomasikin
hänet ja kysyi: »Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?» —
»Järvestä, järvestä», vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan
tekemään kalaa mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa
luomassa, ja sanoi: »Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketullakin
on». — »Mennään vain», mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle, ja
saatiinkin runsas saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä
kaloja kaksi, joista toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: »Älä
sano kenellekään!» Mutta kissipä ei malttanutkaan, vaan kävi sanomassa
rengille, renki sanoi piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä
sanoi isännälle. Isäntä siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan
kissiä, joka hyppäsi isoon puuhun. »Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!»
vannoi kettu ja pudisti puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle
suuhun. Riemuissaan sanoi kettu silloin: »Luulin olleen sokeripalan,
mutta olikin valkoinen katti ja katin kala!» Ei kuitenkaan raahtinut
Mittymykselle pahaa tehdä, otti siltä vain kalan pois, mutta tästä
kissa suuttui julmasti ja läksi takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen
loppui se ketun ja kissan yhteinen talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan
luikki takaisin metsään iloissaan, kun oli taas saanut kaloja syödä.

Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus
mielessä, kun tulivatkin hänelle vastaan susi ja karhu. »Mitenkäs nyt
renkisi jaksaa?» kysyi susi heti. »Hyvin jaksaa», vastasi kettu, »mutta
niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa makaa ja
itseään syötättää.» — »Missä!» tohahtivat heti karhuja susi uteliaina,
»jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan sisässä?»
— »Eihän hongan sisään voi nähdä», nauroi kettu, »mutta jos se sieltä
hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan, jos mikä hyvä
keino siihen keksittäisiin.» Lähdetään ketun suurelle, kaatuneelle
hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt, ja kettu
varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo: »Pannaan
tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin eiköhän
sieltä tule Mittymykselle lähtö.» — »Ka, miksi ei», sanoi karhu,
»tehdään vain niin», ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun honkaan,
sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itsehän istui hongan päälle ja
käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.

Tultiin sitten kosken rannalle, jolloin kettu pudottautui pois hongan
päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: »Minä työnnän, menkää vain
veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten
koski vie, kun se joutuu virran niskaan!» Toiset tekevät kuten kettu
käskee, ja menevät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tulikin veden
varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan.
Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: »Tule,
Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!» Mutta kettu vastasi siihen,
että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla
sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat
kuitenkin onnettomat hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat
suvantoon päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.

Mutta siellä häntä odottikin suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli
kova metsämies, oli osunutkin hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa
hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä
sanoi Mikko heti: »Kun et ota minun poikiani, niin minä neuvon sinulle
hukan pesän». Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan
pesälle ja tappoi hukan poika parat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä
karkua takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen
heille, mitä oli tapahtunut. Pian hän tapasikin heidät ja huusi:
»Kattes-Johannes on mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on
tappanut kaikki hukan pojat!»

Silloin sanoi hukka synkästi: »Tästä tulee sota!»



XXXVI.

EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.


    Sorea sotahan kuolla,
    Kaunis miekan kalskehesen,
    Äkin poika pois menevi,
    Laihtumatta lankeavi.

Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja
tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä
enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa
laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä».
»Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä
kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin
kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan
luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy
lehmää kaatamaan.

Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu
hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan
innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä
pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää
ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko
tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon,
laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana
perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei
saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja
siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän,
»niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä»,
sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä
on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!»
»Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu
vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki
kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.

Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee
Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo,
että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi.
Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki
koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi
ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät,
lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle
kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja
karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja,
susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla
puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin
marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.

Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja
alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin
pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain
komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat
silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle,
teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä
taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä
samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja
niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina
siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin
petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät
vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit
häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat,
»sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät
uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät
päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat,
niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri
höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa
molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin
vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.

Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa
pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin
susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla
itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään
ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen
huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn,
kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen
sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi:
»Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi
iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä
— kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti
kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo
noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee
johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.

Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava
huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen
kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä
jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu
säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka
kurkkuani topistaa!»

Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät,
että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä
kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä,
lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä
meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole
oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi
hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja
näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen
edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan,
että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan
tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»

Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja
seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen,
huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin,
kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä
taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei,
pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista,
sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja
läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä
samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo
tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.



XXXVII.

MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?


    Puhas putki valkolainen,
    Kaunis talven karvallinen,
    Ainoa ahokananen,
    Kukka kuusen juurellinen.

Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova
metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja
karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti
tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän
juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään
kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa.
Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja
toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi
tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he
aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin
sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.

Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna,
kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli
ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö
oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti
joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen,
kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin
liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka
laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää
pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut
mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena
kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:

    »Itse puuttui pihtilöihin,
    Latsistihe lautasihin!»

    »Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten
    touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää
    miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika
    miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.

    Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun
    näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria,
    ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain
    aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava,
    kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista
    pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle
    lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi
    viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.

    »Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon
    riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja
    pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut,
    jumalaton, vaikka kiellettiin».

    Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi
    päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy
    vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.

    Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu
    eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata
    kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:

        »Mitä vedät, jänöjukka,
        Jäljessäsi jylkyttelet?»

Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin
vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.

    »Kannan tätä kantamista,
    Riuhdon tätä riuhtomista,
    Ukkoa, pahoa miestä.
    Kun tuo vanha äijä-reppu
    Pani pihdit pirtin päälle,
    Lautaset latikan päälle,
    Meille metsän juoksijoille,
    Huutehen vilostajille,
    Hämärässä häksäjille,
    Pimeässä piksajille,
    Kastehessa kahlojille,
    Rahakarvan kantajille,
    Päällä puiden puikkiville...»

»Mutta», ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten
ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi
lopuksi julisti entiseen tapaan:

    »Itse puuttui pihtilöihin,
    latsistihe lautasihin!»

»No jopa nyt peräti!» ihmetteli kettu. »Saisiko tulla mukaan?» — »Ka
tule, kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!» Haukkasi kettu silloin
aimo palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa
edelleen. Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja eipäs muuta
kuin että hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa
vetää junnaamaan. Mennään siinä taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse
kontion tulla jylkyttelevän vastaan.

    »Mitäs, veikkoset, vedätte,
    jäljessänne jylkytätte?»

kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on
siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä,
jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän
selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen
makuullemeno-matkansa täten keskeytyikin, innostui hän kuitenkin
yhteiseen asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi
jutkoon hänkin junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina
kaikin jutkosta kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan,
narskuttaa ihmeissään oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin
siinä nyt mennä jylkytetään. Selitetäänhän asia oravallekin aivan
tarkalleen, ei kitsastella, käsketään hänenkin haukata pala ja tarttua
vain jutkoon, tätä Kääpälän pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän
orava joukkoon, jutkoon tarrasi hänkin kiinni ja lähti vetää vänkäämään
hartaasti omalta osaltaan, haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.

Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin
haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja pianpa
ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntuipa jo vähän
väsyttävänkin, ja kettu rupesi tuumailemaan, minnekäs tässä nyt yöksi
joudutaan. »Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta», neuvoi karhu,
»mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske». »No mennään
vain», mukautuivat toisetkin ja niin mentiin vanhaan susihautaan yöksi.

Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja
koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli
vain suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla,
kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo
kettu: »Ei tulekaan meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten
iltaa rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?»
Toisistakin oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: »Minä
kerron, tarinan tiedän ylen soman!»



XXXVIII.

SIINÄ SE PIENIKIN PISTELEIKSE, MISSÄ SUURIKIN KÄÄNTELEIKSE.


    Oravainen kumman kukka,
    Kummun kultainen omena,
    Oksalla ojenteleikse
    Lehvällä levätteleikse.

»Olipa kerran», alotti kertoja — »orava sellainen, ettei moista, —
minun ukkovaarini se olikin. Siltä olivat menneet housut rikki, niin
lähti neulaa lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa,
etsi, kunnes löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein
hyvällä neulalla. Mitäpäs muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa
lainaksi, sanomaan: 'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni
paikata.' Koira, joka oli siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin,
ja niin ukkovaarini paikkasi pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta
siinä hän oli huomannutkin neulan niin teräväksi, ettei raskinutkaan
siitä enää luopua, vaan arvellen, että lienee noita koiralla neuloja
liikenemäänkin, karkasi kuuseen neuloineen. Koira siitä kuitenkin
vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan kiivaasti neulaa takaisin, niin
äkäisesti, että ukkovaarikin jo suuttui ja pilkkasi: 'Teeppäs nyt
turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille ikuinen viha, niin että
kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa sen puuhun ja jo ennen
haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo, neulanrosvo!'

»Mitäs ollakaan. Sai sitten tämä orava kauniit poikaset, ihan yhdeksän
poikaa sai, ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli,
hoiteli ja soudatteli. Tulipa sitten harmajan nahan aika ja orava
sekä poikaset, jotka eivät enää pesässään maanneet, vaan siinä
vaiheilla vain hyppivät, näkivät miehen tulevan koirineen. Jo
osuu mies huomaamaan pesän, sanoo koiralleen: 'Taitaa olla pesä',
keikkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä on', sanoo, ’ei ole mitään'.
Silloinpa ukkovaarinikin heräilee, kun kuulee miehen puhetta, ja
käskee: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset
haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja palaavat vaarille
sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava kuin mikähän vain,
karvat kiiltävät.' — 'Entä mies?’ kysyy orava. 'Mies on', sanovat
pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on hyvin kaunis, vaskella
puolitiehen silattu.' — 'Pankaa maata vain', määrää silloin vanha
orava, 'ei tule mitään.' Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousikin.

»Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana
päivänä taaskin ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä
räyskää. Keikkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä
saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen,
haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on
siellä ampujat, mittyiset haukkujat.' Menevät pojat, katsovat, ja
törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on
hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssykin on hyvä,
vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään.— 'Maatkaa
edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös
lähtenytkin mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti
puun juurelle.

»Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle
koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä
havahtuukin siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee
silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset
ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä
samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva
takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono
semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä ei
ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloinpa
ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi juojat! Nyt se
kumma tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi!
Nyt silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'

»Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista
tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja
kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua:
neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee,
ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaankin elämään. Alkaa heillä
sitten kerta saalista himoittua. Silloin päätetään lähteä miehissä
saaliin etsintään. Kävellään! siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on
huutaa toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.

»Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitäs ollakaan: jo
rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä, piipitys, jotta ihan näin:

    »Kiidä, kiidä kintahaisein,
    Oiottele, oravaisein,
    Löyti neula löytösen,
    Saipa neula saalihin.

»Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa
neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään:
'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisen vesirapakkoa: 'Ka
tuossa!' — 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siinä
toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet
pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein
huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle
taas nukkumaan.

»No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja
kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava
vielä kovinkaan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä
heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua
oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja
kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat
hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula
osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt.
Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat, että
vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa selkään
minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään lähtevät
he sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.

»Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään
uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi
onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin omalle
haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee ja
katselee, niin jopas huomaakin: peurat järvessä syövät kortteikossa.
Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee, siellä
itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jopas tulee peura,
hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaiseekin neulan vatsaansa.
Mutta tämäkös silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä
pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu
kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja
alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla:

    »'Kiidä, kiidä kintahaisein,
    Oiottele, oravaisein,
    Löyti neula löytösen,
    Saipa neula saalihin!'

»Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät
halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos
uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs
vielä, valehtelee se meille taaskin.' Mutta kun neula yhä vain huhuaa,
ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka
taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta,
vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin
tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä
saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'

»No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei
mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan
on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nytpä huomataan, etteivät
ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta
kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että
saatiin hyvä tuli, millä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin se
peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se.»



XXXIX.

ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ


    Joka yöllä yksin käypi,
    Luullahan varastelevan,
    Joka vanhoja puhuupi,
    Luullahan valehtelevan.

»Eikös ollutkin hyvä kertomus?» kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin
toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: »Eipä
tuosta saa selvää.» Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien,
että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse.
Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. »Osaan sentään», väitti
kettu, »osaanpas vain.» — »No kerro sitten, äläkä kerskaile», murahti
siihen karhu, ja kettu kertoi.

»Kertapa Ilmolan isäntä», lausahteli kettu sulavasti, »kengitti
hevosensa hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään
laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli
jalopeurakin ja sattuikin nyt tulemaan tiellä hevosta vastaan.
Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen oli, rupesi jalopeura vaatimaan
sitä kanssansa voimain koetteluun. Hevonen suostui, mutta sanoi,
että hän menee leikkiin vain sillä ehdolla, että koetetaan voimia
kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan
potkaista säväytti hän heti kiveen ja sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika
kapsaus!' — 'Eihän tuo nyt mitään ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi
sitten vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat.
Äkkiä silloin meni jalopeuralta häntä koipien väliin ja hän läksi
kiireimmiten pakoon mutisten mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä,
sinua pitää pelätä!'

»Peläten hevosta kulki nyt jalopeura kiireesti tietänsä, kun sattuikin
tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle
hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon,
niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen
minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi
oikein todeksi uskoa! Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä
käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttukos olisit hevosia syönyt!'
Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi
jäykäksi iäksi päiväksi...»

»Pysy asiassa!» murahti susi. Kettu jatkoi:

»Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki
vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä
uskaltanut mennä sitä syömään.' Karhupa silloin tuntien suuret voimansa
— sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä — kerskasi, että
hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät
sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' kysyi hän, 'lähdetäänpäs
katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa.' Mennään silloin
varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun
se siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan',
osoitteli hän karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan
vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan
uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin
näkee paremmin...»

»Joko sinä riivattu taas!» murahti karhu syrjästä, »ettäkö jalopeura
olisi nostanut karhua?»

»Nii-in», intti kettu. »Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti
hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt
ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä
samassa...»

»Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale», murahti taas
karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja
halventamaan.

»Vähättele vain», sanoi kettu, »mutta kerronpa silti, miten siinä kävi.
Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, heittikin tämä
henkensä.»

»Heitti henkensä. No minkä tähden?» kysyi karhu epäilevästi.

»Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se
tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja
huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten
maahan sanoi jalopeura ihmeissään: 'No oli siinäkin väkevä mies!
Kerskasi syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään
pääsi!'»

»Minä sinun riivatun opetan!» räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua
kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että
minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. »Kertokoon vain!» sanoi
karhu kyllästyneenä, »mutta minä lyöttäyn maata.» Ja kun kaikkia
muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiinkin siinä vihdoin levolle ja
nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.

       *       *       *       *       *

Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä
nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään,
raotti silmiään ja kysyi: »Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?»
Kettu älysi heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu
nälkäänsä kuuluuttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: »No, pienimpiä,
pienimpiä!» Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennen kuin
kärppä ja orava ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut
heidät ja nielaissut yhtenä suupalana! Mutta ketun kävivät silmät
pyöreiksi, kun karhu näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen
tiedusti, mitäs tässä nyt syödään. »Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä»,
neuvoi edelleen kettu ja sanoi hiljaa viitaten jänikseen: »Syödään
nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta.» Otettiin silloin ja iskettiin jänö
rukka, syötiin pois tästä pahasta maailmasta, mutta ei ollut vieläkään
karhun ruokahalu tyydytetty. Irvistellen kysyi hän ketulta, syödäänkö
vieläkin pienimpiä, vai mitä. Nokkelasti ehätti kettu vastaamaan:
»Eihän minusta, pätö retaleesta, ole kenenkään syötäväksi — syödään
mieluumminkin tuo karvaröllö tuosta,» ja hän viittasi varkain suteen,
joka vielä siinä unimielissään torkkui. Ja eikös ollutkin karhu asiaan
valmis! Ellei susi olisi sattunut ajoissa heräämään ja suinpäin
rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen viimeinen hetkensä ollut
käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen raukaisemaan ja hän pani
jälleen maata.

Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa
kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi
hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten
odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo
herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään
suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä
ja hän kysyy: »Mitä sinä nyt syöt?» Kettu vastasi rauhallisesti:
»Syön tässä nälkääni omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin,
kun ei ollut parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet
käyneetkin. Kun syödä tahtonet, niin tee sinäkin samalla tavalla, sillä
sinun suolesi ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä.» »Eikös se
käy kovin kipeästi?» tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti
vain ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei. Äsken yritin syödä omia
Jumalan luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut.
Mutta suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea.»

Vesissä suin on siinä karhu katsellut ketun syömistä ja kuultuaan tuon
veijarin neuvot tekee hän ruton päätöksen. »Sepä nyt ihme, etteivät
tässä muut ruokaa saa», sanoo hän ja suurella kämmenellään jauristautuu
vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen
tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa
pitkät ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä
ajoin vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maailman menoon kömpi
karhukin viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui
suoraa päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan
raskasta talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta
tulevan suven ihanuudesta.

Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen
kaikki valkealla vaipallaan.



XL.

TYHJIÄ TIAISEN VIRRET, RASTAHAISEN RAKSUTUKSET.


    Metsän piika pikkarainen,
    Simasuu Tapion neiti,
    Soitellos metinen pilli,
    Simapilli piiperoita.

Tulikin sitten taas kevät ihana Ilmolan ja Metsolan maailmaan,
tuli tuulineen ja sateineen, kuulakkoine öineen ja kirkkaine
päivänpaisteineen. Ihmeellinen elon voima virkosi hereille kaikissa
luoduissa. Heräsi karhu konnultaan ja läksi samoamaan maita ja
mantereita, painui susi salon syvyyteen pesimäpaikkaa itselleen
hakemaan, lähtipä kettu liuvari kulkumatkoilleen ja oli hyvin
iloissaan. Joka paikasta, joka puusta ja pensaasta, kaikui lintujen
viserrys, joka kankaalta kuului metson sointi ja teeren kukerrus, joka
korven kuusen latvasta virtasi rastaan hopeinen laulu. Kaikesta saattoi
huomata, että oli tullut ihmeellinen kevät, jota varmaankin seuraisi
vielä ihmeellisempi kesä.

»Johan nyt on kummallista», arveli Immilän eli Vänskän Aatamikin
halonhakkuussa ollessaan, kun metsästä äkkiä alkoi kuulua
houkuttelevaa puhetta. »Istu mättäälle, istu mättäälle», kehoitteli
ääni ja jatkoi viekoittelevasti: »Paa piippuun, paa piippuun, ei
kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä, ei kiirutta,
ei opo-ollenkaan!» Hämmästyneenä Aatami arveli, että onhan tässä
tosin vielä keväistä päivää istahtaakin ja pani piippuun, jolloin
ääni metsästä rupesi uudelleen tyytyväisenä hokemaan: »Halkomies,
halkomies, istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun!»
— »No kyllä, kyllä», sanoi Aatami, »kuulenhan tuon vähemmälläkin
kehoittelulla.» Mutta silloinpa ääni rupesi häntä kiusoittelemaan
ja haukkui: »Kivipiippu, puupiippu, talon tupakoita tärvää, renk'
roisto, renk' roisto!» — »Höss’» suuttui nyt Aatami ja uhkasi
laulajaa piipunvarrellaan, mutta äänipä silloin ilkamoimaan:
»Viskataan, viskataan, visapiippu, visapiippu, tiitteräkoppa,
vaskivarsi, räkätättärä, titurituritu!» — »Vähättelen minä sinun
haukkumisistasi!» ynseili Aatami, nousi kiveltä ja yritti pistää
piippuaan taskuunsa, mutta silloinpa ääni metsästä neuvoi viisaasti:
»Perät suuhun, perät suuhun!» Suu hymyssä Aatami totteli neuvoa ja
viskasi perät suuhunsa niin että lopsahti. Sitten hän riisui takkinsa
ja rupesi ahkerasti hakkaamaan. Äänikin oli vaiennut.

Aatami hakkasi hikipäissään halkoja ja ihmetteli itsekseen, mikä kumma
nyt on Tapion metsään tullut, kun ihmisen äänellä puhuu. Ja siinä
samassa alkoi taas ääni kuulua ja jutella kuin sääliväisesti: »Aatami,
Aatami?» sanoi se kysyvästi. »No mitä nyt?» vastasi tämä hiukan
ärtyisesti, jolloin ääni jatkoi: »Paitas' on rikki, paitas' on rikki!»
Tämä oli Aatamista sentään jo liikaa ja hän ärjäisi vihastuneena: »Niin
on, mutta minkä minä sille teen!» Heti oli ääni valmis neuvomaan: »Ota
akka, ota akka!» Ällistyneenä ajatteli Aatami, että tuohan nyt vasta
merkillinen neuvoja on ja huusi metsään, ettei hän saa akkaa, vaikka
haluaisikin. »Oo juu, oo juu!» vastasi ääni, »tiijän vissiin, tiijän
vissiin, kyllä saat, kyllä saat, nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!»
Korvallistaan kynsien Aatamikin silloin yhtyi leikkiin ja sanoi, ettei
Kirppu-Liisa hänelle tule. Mutta silloin ääni sanoi vakuuttavasti:
»Oo juu, oo juu, tiijän vissiin, tulee se, tulee se!» — »Pidä suusi
kiinni!» sydäntyi nyt Aatami hänelle sanomaan, jolloin ääni valittaen
huusi: »Kas se on mies, kas se on mies, kun suuttuu sitten, kun suuttuu
sitten, kun minä neuvon, kun minä neuvon!»

Aatami pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli, että horajavatko hänellä korvat,
vai mitä tämä tällainen juttelu merkitsee. Hän ryhtyi uudelleen
ahkerasti hakkaamaan, kun jo taas alkaa ääni kuulua ja tällä kertaa
hyvin houkuttelevasti: »Aatami, Aatami!» — »No mitä nyt taas?» —
»Ryyppääks' viinaa, ryyppääks' viinaa?» — »Ahaa!» kirkastui siitä
Aatamin ilme ja hän vastasi suutansa pyyhkäisten ja nielaisten pitkän
syljen: »Kyllä, mutta mistäpä minä sitä saan?» Neuvoen vastasi silloin
ääni hänelle: »Koassa tippuu, koassa tippuu, puupiiput, puupiiput,
kippahattu, kippahattu, Maija kokki, Maija kokki, käyppä sisälle,
käyppä sisälle!» — »No mutta kaikki se vintiö tietääkin!» säikähti nyt
Aatami ja koetti tehdä koko asian tyhjäksi sanomalla, että tokko tuolla
Maijan kodassa mitään sellaista tippunee. Mutta ääni vakuutti varmasti:
»Tippuu, tippuu, vielä pyttyyn, vielä pyttyyn!»

Aatami kynsi korvallistaan ja ihmetteli itsekseen. Olikin jo tullut
ilta ja hän läksi kotiin kyllästyneenä tuohon outoon haukkujaan, joka
koko päivän oli hänen kanssaan puhetta pitänyt. Mutta eipä se vieläkään
hellittänyt, vaan lauloi hänen peräänsä pilkaten, niin että salo
raikui: »Ka laiska, ka laiska, pien' pino, pien' pino, vähä on halkoja,
vähä on halkoja, lyö vielä, lyö vielä!» Aatamista tuntui jo kaamealta,
varsinkin kun ilta jo hiukan hämärsi, ja kiireesti asteli hän kohden
Immilää.

Kun hän tuli kotiin, ei siellä muusta puhuttukaan kuin kaikesta
siitä ihmeellisestä, mitä metsistä ja vainioilta näinä päivinä oli
kuulunut. Kääpälään oli samana iltana saapunut matkustavainen mies,
puoli pökerryksissään säikähdyksestä. Hän oli kertonut, että kun hän
hämärissä oli tullut viidakon läpi, sieltä joku oli alkanut karmealla
äänellä hänelle haastaa: »Herra, herra, parta pois, vieläpä koko
pää!» Olivat siinä jo kovasti muutkin säikähtäneet, että jokohan nyt
olivat tihulaiset liikkeellä ihmisiä uhkaamassa, ja jo olivat aremmat
piiloonkin pujahtaneet, kun muutama uskalias pojan norssi olikin
lähtenyt sinne viidakkoon katsomaan, mikä siellä uhkailee. Poika kun
siellä kuunteli aikansa, niin jopas ääni sanoa säräytti hänellekin
pöheiköstä: »Herra, herra, parta pois, parta pois, vieläpä koko pää!»
Kovasti oli poikakin silloin säikähtänyt, mutta kuulikin samalla
siipien vihinää ja tuttua ääntä: »Kupeek, kupeek!» Ylpeänä palasi poika
takaisin ja sanoi halveksien, ettei hänen ole ennenkään tarvinnut
metsäkanoja pelätä, sillä eivät ne vielä tähän saakka ole pystyneet
keneltäkään päätä pois leikkaamaan. Älyttiin siinä jo asia ja ruvettiin
sitä äskeistä kulkevaista kovistamaan, että mitä hän nyt sellaisia
kauheita juttelee, kun huomattiinkin, että hänhän oli, poloinen,
kovasti päissään, jolloin hänet pistettiin nukkumaan. Mutta kun itse
Kääpälän isäntä kertoi, että kun hän samana aamuna meni rysilleen,
siellä häntä joku lintu ihan ihmisen äänellä liukkaasti neuvoi:
»Mies hoi, mies hoi, paa rysä risuun, paa rysä risuun, saat hauin
lierii, saat hauin lierii!» — niin silloin jo uskottiin, että jotakin
ihmeellistä oli nyt tulossa, kun linnutkin haastelivat ihmisen äänellä.
Ja kun isäntä oli sitten murahtanut, että saanenpa tuon sitten panna
rysän risuun, oli lintu ruvennut tyytyväisenä hokemaan: »Hauki liikkuu,
hauki liikkuu, paa vatiin, paa vatiin, muru kullenkin, muru kullenkin,
papu miniän osa, papu miniän osa!» Siihenpä sitten yhtyi renkikin
kertomaan, että hänen kyntäessään joku ääni alituiseen metsästä hänelle
haasteli kysellen: »Kuka se kyntää, kuka se kyntää, mies kyntää, mies
kyntää, tpu liki, tpu liki!» kunnes yltyikin valittamaan: »Rikka
kiassain, rikka kiassain, mitenkä se sieltä pois suahaan, mitenkä se
sieltä pois suahaan?» Itse oli ääni kuitenkin itseään lohduttanut
sanomalla: »Neuvoilla, neuvoilla» ja taas kysymällä: »Minkälaisella
neuvolla, minkälaisella neuvolla, tir-ri-ll-iit?»

Sellaisella päällä oli tänä keväänä luomakunta ja paljon siitä kierteli
juttuja Ilmolan kylässä. Niinpä kertoi Hoipon vaari, jota kylän
kesken sanottiin Riippu-Jussiksi, nauraen, että kun hän ikäkululla
hevosella oli kelirikolla viimeistä heinäkuormaa hakemassa, niin
eikös ilmestynyt siihen korppi vierelle lentämään ja vaikuttamaan,
että »kelp' ukko, kelp' ukko!» — »Mitähän se nyt minusta kehuu?» oli
vaari silloin itsekseen ajatellut, kun korppi olikin samalla hänelle
ennustavasti huomauttanut: »Olkka ruuna siinä!» — »Ahaa!» oli asia
valjennut vaarillekin — »se toivoo ruuna paran kuolemaa!», jolloin
korppi oli kehoittavasti jatkanut: »Kirppu-Jussi, Kirppu-Jussi, markka
naula, markka naula, laukku tulee, laukku tulee, tiuku pois, tiuku
pois, pelkkä luu, pelkkä luu, tuo kankia, tuo kankia!» Ja metsään
lentäessään oli vielä toivorikkaasti huutanut: »Tuolta suahaan, tuolta
suahaan!» Sattuikin siinä nyt niin kummallisesti käymään, että ruuna
äkkiä kuolikin aisoihinsa, jolloin vaarin täytyi lähteä marssimaan
jalan kotiin. Mutta mennessään hän ehti kuulla, kuinka korppi jo
iloissaan laskeutui raadolle ja uudelleen arvosteli: »Pelkkä luu,
markka naula», mutta hännän alle tokaistuaan ilostuikin ja kehui:
»Ihraa kaikki!»

Näistä lintujen pakinoista tekivätkin ilmolaiset aivan oikean
johtopäätöksen, sillä asiahan oli niin, että nyt oli kaikkien
lintujen suuri käräjäkevät. Sillä heitä liikkuikin Metsolassa niin
suunnattomat joukot ja sillä he myös kaikki olivat niin puheliaita
ja liukaskielisiä, kun olivat valmistuneet kukin käräjilleen
oivallisesti asioitaan ajamaan. Merkillisiä asioita oli siis Metsolassa
tapahtumassa, varsinkin kun muistetaan, että tänä keväänä piti karhun,
suden ja revon polttaa ja kylvää yhteinen kaskensa. Ennen kuin suvi
oli loppuun kulunut, saatiin vielä nähdä monta muutakin kummaa, joka
osoitti ihmeellisen vimman vallanneen ei ainoastaan Metsolan, vaan
vieläpä Ahtolankin asujamet.



XLI.

LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.


    Riidoiksi rikasten miesten,
    Käräjiksi kansan köyhän.

Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät tässä
on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut paljon kuulumaan valituksia
väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan,
kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät
nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin
ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesikin, tuntui kuin olisi se kukkunut
tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut
kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat,
juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen
sorinaa.

Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut, kenen
kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurkipa silloin,
pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa määrätyksi
toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä vastaan
ei ollut paljon kellään mitään sanomista, sillä olihan kurki yleensä
tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti
kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, herätti
se ankaraa vastustusta. »Vai varikset tässä vielä valamiehiksi»,
murisivat linnut äkeissään, »niin kuin ei niitä variksen valoja
jo vanhastaan tunnettaisi!» Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti
kuninkaan käskyn ja sitähän siis oli totteleminen.

Alotettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin.
Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen
pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja
käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty
ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti
kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin
onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta.
Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka
oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti
variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät
tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.

Kun sitten pajulintu oli saatettu oikeuden eteen, rupesi vanha varis,
joka toimi yleisenä syyttäjänä esittämään kannettansa syytettyä
vastaan, puhuen laajasti ja monisanaisesti käreällä kurkullansa.
»Oli köyhä mies», sanoi hän, »hyvin köyhä mies, joka kynti ja kylvi
peltonsa, ahkerasti ja taitavasti toimitti työnsä. Ja paljonko
oli köyhällä miehellä kylvämistä? Ei äijää: kynti kymmenen vakoa,
kylvi kymmenen jyvää. Ei olisi siis pitänyt mennä näitä hänen
viimeisiä jyviänsä ottamaan, ei, sillä sehän olisi ollut suuri
rikos. Mutta kuinkas kävikään? Tuskin oli köyhä mies parka mennyt
pois kynnökseltään, kun siihen jo keräytyi lintuja. Tuli peipposia,
hakahtivat siinä harakat ja närhit näppäsivät, kävivät sirkut
sissimässä ja varpuset varastamassa. Tulivat samassa viranomaiset
paikalle varkaita kiinni ottamaan, niin jopas äkättiinkin siellä itse
teossa tämä pajulintu palkulainen, kun se oli viemässä viimeistä
jyvää. Mitäpäs siinä — pistettiin äijäpaha nuoriin ja tässä hän nyt on
kuulemassa korkean oikeuden tuomiota.»

Kauhuissaan olivat muut linnut kuunnelleet kanneviskaalin puhetta ja
ne, jotka myöskin olivat olleet köyhän miehen kynnöksellä, pistivät
päänsä siiven alle, ettei heitä olisi tunnettu. Mutta samalla kaikki
olivat hyvin äkeissään siitä, että sellainen suuri varas kuin varis,
oli nyt muka puhtaana tuomarina, tuolle pikku raukalle, jonka varkaus
joka tapauksessa oli hyvin viatonta laatua. Mutta niinhän aina on,
miettivät he mielessään että isot varkaat kyllä irti käyvät, vieläpä
pieniä tuomitsevatkin, mutta pienet — ne ensiksi nuoriin lyödään ja
hirtetään! Mutta kuullaanhan, mitä tuomarilla on variksen puheen
johdosta sanomista.

Huutipa nyt kurki kulkustansa: »Oletko ottanut jyviä köyhän miehen
kynnökseltä?»

Pajulintu palkulainen raotti vaivalloisesti silmiään ja kuiskasi
heikolla äänellä: »Söin minä kaksi, korkeintaan kolme jyvää.»

Oikeus harkitsi asiaa tämän selvän ja mutkattoman tunnustuksen
kuultuaan. Vihdoin kurki taas kurotti kurkkunsa pöydän yli lausumaan:
»Koska siis olet ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä, ja koska
varasta ei saa sääliä, sinulta on korvat karsittava, kaula poikki
katkottava ja pää pois järitettävä.»

Kuullessaan tämän kamalan tuomion vavahtivat kaikki linnut kauhusta,
sillä heidän oikeudentuntoansa oli nyt kovasti loukattu. Kaikki
katsoivat toisiinsa ikäänkuin odottaen, eikö löytyisi mistään sellaista
lintua, joka uskaltaisi panna vastalauseensa tätä hirveätä tuomiota
vastaan. Ja se löytyikin. Korkealta sinitaivaaita rupesi kuulumaan
kirkasta liverrystä, joka oli niin veikeätä ja suloista, että kaikki
unohtuivat sitä kuuntelemaan. Pääskynen sieltä pujahti nuolena
paikalle, kuuli asian ja sanoi kohta reippaasti: »Varastat sinäkin,
kurki, otat mielin määrin ohria, rukiita ja kauranjyviä.» Hämmästys
valtasi silloin kaikki kuulijat, kun nyt pääskynen ihan oikeuden
puhemiestä syytti samasta rikoksesta, josta tuo pikku raukka juuri
ikään oli hengiltä tuomittu.

Kurjen naama venähti entistäkin pitemmäksi ja varikset sekä laklat
olivat nolon näköisiä. Kohtapa kurki kuitenkin ärähti pienelle
pääskyselle: »Olenko minä varastanut köyhän miehen kylvöksestä?
Taidanhan minä ilmankin elää, jos en muuten, niin lennän synkkään
saloon, jossa verotan rikkaitten kaurahalmeita, tahi syön marjoja
metsästä ja suolta karpaloita». Mutta pääskynen visersi rohkeasti
vastaan: »Varkautta se on rikkaankin halmeen riipiminen, mutta minäpä
en varasta, vaan olen ihmisten ilona, kaiken ristikansan riemuna,
saattelen suven sanoman ja laitan päivän lämpimämmän.» Suuttuneena nyt
kurki uudelleen ärjäisi: »Vai et varastal Johan sinua Neitsyt Maaria
varkaaksi sanoi; olit vienyt Santa Maarialta sakset ja silkkikerän.»
Mutta sitäpä ei kurjen olisi pitänyt sanoa.

Tuskin oli pääskynen tämän vanhan syytöksen kuullut, kun sekä hän
että tuhannet hänen paikalle saapuneet toverinsa alottivat semmoisen
laulun pirinän siitä varastamisesta, että koko käräjäväellä menivät
korvat lumpeeseen. »Kuusi vuotta olin kuninkaalla piikana», lauloi
pääsky kiivastuksissaan, »sain kultasormuksen, pesin ja panin aidalle
kuivamaan, niin varpunen senkin vei, vivikli, kukukli, Santa Mariia,
hiera haara hiekkis! Sitten minä olin pippilässä pappilassa kolme
vuotta piikana, sanottiin siksit, saksit saattaneeni, ompeluneulat
ottaneeni, en, Kies' aut', sielun päälle! Olin minä sitten Leivolassa
piikana, niin Toivolan emäntä löi leipilapiolla hameeni halki. Mutta
minä otin Ristuksen todistajaksi ja sanoin, että kyllä Ristus itse
tietää, ja sitten minä panin säkin seipään nenään, niin se vietiin,
varastettiin! Meninpä silloin kylään, jossa kakkara katolla paistui:
alkoivat syyttää minua kakkaranvarkaaksi, jolloin minä menin räätälin
luokse; räätäliltä katosivat sakset ja kultakerä. Suutuinpa siitä,
menin Saksaan, sain saappaat, Saksa sanoi minun verkaa varastaneeni,
kun oli vähä verkaa rinnassani; minäpä menin Ruotsiin, sain ruokaa,
sain liinasen, sain ruojuut, panin jalkaan, kävin kuraan — silloinpa
menin Savoon, sain saviset housut, tulin Turkuun, sain turkit, nytpä
sikeri, sukeri, menin kaivolle, nostin vettä, tein tein sotkuja, vik,
vik, kuker Marii, pesin liinasen, pesin puhtaaksi, kiulasin, kaulasin,
pesin pynskäni, pesin hanskani, pesin riepuni, räpäleeni, pesin
sukkani ja sormikkaan! panin pistolle, panin aidalle kuivamaan, niin
tuli Viron varas ja vei. Menin taivaaseen, niin Neitsyt Maaria sanoi
minun varastaneen häneltä punasilkin, sinijakun, lampaanraudat, mut
kiellä-än...»



XLII.

ENSIN ASIA TUTKITAAN.


    Sitä sikaa vingutetaan,
    Joka aidan raossa tavataan.

»Saavatkos naapurit tästä selvää?» kysyi kurki koetettuaan hetken
aikaa turhaan ottaa selkoa siitä, mitä pääskynen todella tahtoi sanoa.
»Ei, emme saa mitään selkoa», vastasivat varikset ja laklat, »ylen on
meille tämä puheen vuodatus kiivasta lajia.» — »Taidamme siis laskea
tuon pajulintu palkulaisen niine rangaistuksineen, jotka on jo saanut,
koska näyttää tuomiostamme näin hirveä meteli nousevan?» ehdotti kurki.
Toiset suostuivat siihen, jolloin kurki keikahutti kovan sävelen
julistaen äskeisen tuomion peruutetuksi ja pajulinnun vapaaksi sekä
kutsuen uudet asialliset tutkittaviksi.

Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen jälleen pääskynen ja tällä
kertaa päällekantajana. Altavastaajana esiintyi tuikean ja murjottavan
näköinen varpunen, joka jo tullessaan äkäisesti tiuskahteli. »No, mikä
ihme teillä nyt on riideltävänä?» kysyi kurki hiukan hermostuneesti,
sillä hän pelkäsi pääskysen uudelleen päästävän sellaisen liverryksen
kurkustaan, ettei korkea oikeus voisi saada koko kanteesta selvää.
Mutta pääskynen rupesi reippaasti ja kirkkaalla äänellä asiaansa
selittämään.

»Tuskin minä äsken», selitti se liukkaasti, »pääsin rakkaaseen
kotitalooni, niin kukas siellä on muu kuin tämä varpunen tonajamassa
räystäällä ja minulle vastaan äyväämässä: 'Minä olen täällä ollut',
sanoi se, 'vilussa värissyt, pakkasessa, kurjottanut ja sinun tupaasi
tukkinut, ja sinä tulet kuin valmiille vain. Minä kun vanhastaan
tunnen tämän varpus-äijän äreäksi ja pahansisuiseksi, en ruvennut
siinä heti hänen kanssansa tappelemaan, vaan koetin häntä hyvällä
lepytellä ja houkutella. Tius, tius', sanoin minä hänelle, 'kyllä
minä maksan työstäsi, kunhan vain pois menet, tuonpa vielä sakset,
vaksit ja ompelukoukut sinulle ulkomailta.' Mutta ei tämä muuta kuin
pahantuulisena ärisee vastaan, että vähät minä sinun koukuistasi, kun
et niitä aikoinaan tuonut, ja vähät minä sinun saksistasi — onhan
minulla ollut täällä itsellänikin työkalut. Ei minun nyt auttanut muu
kuin turvautua nöyrään rukoukseen, että anna toki minun asua omassa
pirtissäni, sillä enhän minä siinä ole kuitenkaan enempää kuin kolme
kuuta vain. Mutta ei sekään auttanut. Paatuneena vaipunen vain vastaan
jurnutti: 'Vielähän minä nyt sinua tänne päästän, minähän tänne olen
vienyt uudet höyhenetkin ja kaiken muun hilannut ja haalannut, ja kun
minä olen kerta yhdeksän kuuta pirttiäsi hallinnut, niin en minä huoli
sinua niin vähän ajan vuoksi tähän ollenkaan ottaa, mieluummin vaikka
auttelen uuden pesän teossa. Tuossa on parsi ja siinä tyhjä paikka,
tee siihen pesä itsellesi, niin minä rupean apulaiseksi.' — 'Tee uusi
pesä!' rupesin minä siinä itkemään, 'miten tässä nyt enää uusi pesä
ehditään tehdä, kun ei ole edes kivijalkaa valmiina. Mistä minä tässä
peruskivet ja muut saan?' Silloin sanoi varpunen pilkaten:

    »'Hae itse pohjakivi
    Pohjan pitkästä perästä,
    Tuolta puolen tunturia,
    Norjan vuoren notkelmasta!'

»Eihän siinä mikään auttanut, vaan kun varpunen ei mennyt pois minun
pesästäni, täytyi ruveta uutta ajattelemaan. Olenhan minä hyvä muurari,
lohdutin siinä itseäni, ja varpunen kehui olevansa hyvä rakentaja ja
tulevansa auttamaan. Mutta kun ruvettiin työhön, niin se vaatikin, että
minun pitää hänelle laittaa hyvä ruoka, rukiin ja ohran jyviä sekä
liinan siemeniä. Kysyin häneltä silloin, milloin sitten pesä tehdään,
kun savikin on niin kaukaa hankittava, mutta hän vain arveli, että
onhan meitä, pääskysiä muka, monta veljestä, jotka kyllä herkeävät
hänen ruoanlaitoiltaan saveakin hakea. Minä väitin, että ne veljet ovat
unohtuneet matkasta pois meren yli kuljettaessa, tuulilla tuimilla,
myrskyillä kovilla, mutta ei varpunen muuta kuin tiuskui ja ärjyi,
kunnes lopuksi karjaisi minulle, että tee itse talosi. Silloinpa minä
päätinkin tulla korkean oikeuden eteen vaatimaan, että varpunen on
häädettävä minun talostani pois, tirrai...»

Tämän sujuvan ja peräti liukkaasti lausutun kannepuheen aikana oli
varpunen jo kymmenenkin kertaa yrittänyt ääneen, mutta ei ollut
saanut sanasta kiinni, kovin kun on luonteeltaan juro ja kieleltään
kankea. Leuka vain väkätti kiukusta ja silmät olivat tuikeina kuin
mustat katajanmarjat. Kun sitten tuomari ankarasti kysyi, oliko perää
kantajan puheessa, rupesi varpunen sähisten ja katkonaisesti haukkumaan
pääskystä, että mokoma siinä vain haittana elää ihmisten pihoissa,
mutta pitemmälle ei päässyt, kun jo pääskynen lipevästi sotki häneltä
puheen. »Mitä se sinua liikuttaa», sanoi se, »jos olenkin ihmisten
tuttava, kunhan en varasta. Mutta sinäpä varastat, kun minä taas
eleIen vaikka pihan rikoilla!» Siitä oli sitten syntyä kova rähinä ja
tappelu, kun varpunen mieli rikkoa käräjärauhan tarraamalla pääskystä
niskasta kiinni, mutta oikeus kyllästyneenä esti sen ja käski kaikki
asialliset ulos. Hetken perästä sitten kurki julisti päätöksen, jonka
mukaan varpusen käskettiin muuttaa pääskysen pesästä pois kesän tullen.
Ellei tottele, niin saapi ihminen hävittää varpusen pesän, mutta
pääskysen pesää pitää kaikkien suojella. Ja iloisena lennähti pääsky
sinitaivaalle kertoen riemuiten Neitsyt Maariallekin, kuinka hän oli
voittanut korkeassa oikeudessa ja kuinka itse ihminen oli määrätty
hänen kotinsa suojelijaksi, niinkuin on vielä tänäkin päivänä.

Mutta varpunen oli perki tyytymätön ja sanoi: »Ei tässä niin helpolla
heitetäkään, kun on kerta lakitupaan lähdetty. Hakekaa tänne se
raunioruntti, sillä nyt se on isäni taposta hirteen vedettävä!»
Ihmeteltiin siinä, kuinka on mahtanut raunioruntti sellaiseen tekoseen
erehtyä, ja sanottiin, että käyppäs tänne, runtti, vastaamaan, kun tämä
hottinen sinua miestaposta hirteen vaatii. Ja ankarasti kysyi tuomari
pitkän kaulansa kärjestä: »Oletkos tappanut tämän varpusen isän?».—
»Enhän minä sitä tappanut!» vastasi urheasti runtti, »kärppähän sen
tappoi!» — »Niin, mutta sinä sen paikkasit», tiuskasi varpunen. »Kerro
tarkoin, kuinka asia on», määräsi nyt tuomari, ja raunioruntti kertoi.

»Sehän oli niin, että kun olin tehnyt pesäni kiviraunioon ja yritin
sinne sisään, niin varpunen, tämän isä, jolla oli aivan samat konstit
kuin pojallaankin, aina lentää löyhähti siihen eteen ovelle, etten
päässytkään pesääni. Uhkailin ja komensin sitä, ja vaadin lähtemään
pois pihaltani, mutta mitäs se! Ei muuta kuin kerskaili käyvänsä
parempienkin talojen tantereella ja tässäkin silloin kuin mielensä
tekee, minun voimatta häntä estää. Kiukustuneena mietin, minkä neuvoit
keksisin tuolle mokomalle viholliselle, kun näinkin samalla kärpän,
kun se siinä pujahteli. Sanoin kärpälle, että saat hyvän palkan, jos
hukutat taloni vihollisen, sekä kerroin, mitä varpunen oli tehnyt.
'No kernaasti', sanoi kärppä, meni raunioon vahtiin ja kun varpunen
uudelleen tuli siihen rehentelemään, ei hänestä pian ollut jäljellä
kuin höyhenen pöläys, jos sitäkään. Kärpälle annoin sitten vanhan
pesäni pohjan pirtiksi. Sehän tämä nyt oli, varpusen tappo, eläs eto
asia!»

Varpusen leuka oli taas väkättänyt kiukusta, mutta ei ollut hänellä
mitään kertomuksen todenperäisyyttä vastaan väitettävää. Oikeus silloin
julisti, että hengiltä se varpunen olikin otettava, kun sillä tavalla
toisen pesälle tulee kiusaa tekemään; näkyy olevan sukuvika se tässä
linnussa, sanottiin, ja katsottiin varpusta pitkään. Sadatellen tämä
läksi lentämään tiehensä sanoen vähättelevänsä koko oikeudesta, mutta
oikeus siirtyi seuraavaan juttuun.

Silloinpa sanoi raunioruntti tuohtuneena: »Koska tässä kerta on
oikeuteen jouduttu, niin tulkoon sitten samalla selvä kaikista
asioista. Missä on kivenviha? Käyppäs tänne vastaamaan, kun minä
vaadin sinua tilille siitä pesän paikasta.» Oikeus ällistyi, että
nythän näitä juttuja taitaa ilmestyä enemmän kuin on luultukaan, mutta
käski kuitenkin kivenvihan saapuville ja kysyi asiaa, kuinka oli.
Raunioruntti selitti.

»Silloin kun minä», sanoi hän, »olin saanut itselleni kivilinnoituksen
asuinpaikaksi, niin eikös lennäkin siihen kivenviha ja ala vaatia
itselleen asumaosuutta siinä rauniossa. 'Minä kivilinnoituksen
pidän', sanoin minä vain, enkä päästänyt häntä lähellekään, mutta hän
vain änkää, että kivessä hänkin on syntynyt ja kiveen hänkin tekee
itsellensä linnoituksen. Jopa lopuksi kerskasi, että hänellä on senkin
vuoksi parempi oikeus kivilinnoitukseen tulla, kun hän muka pelaa
ilmassa viisi peliä siihen kun minä kiven päällä maassa vain yhden,
niinkuin se nyt mikään syy olisi toisen asuinpaikkaa vallata. 'Kuule,
kivenviha', sanoin minä sille silloin, 'laskeudu sinäkin maahan, että
saadaan silmästä silmään katsella, kun keskustellaan', ja silloin se
tuikaisi sieltä taivaalta tantereelle, jolloin minä puolestani sille
todistin, että 'sinäpä et osaa pelata yöllä, niinkuin minä, etkä
varsinkaan auringonnousun edellä.' Tämä silloin rupeaa minua haukkumaan
ja sanoo, että minä en muka laiskuuttani viitsi päiväsydämellä laulaa.
On tämäkin puhetta, sillä milloinka minä sitten lepäisin, kun ensin
yökaudet pelaan ja sitten vielä pitäisi päivälläkin laulaa — tokihan
minun pitää saada edes jollakulla aikaa vuorokautta levätä, hä! Eikä se
muuta kuin yhä vain sinne minun kivirauniooni vänkää, että tähän hänen
pitää saada tehdä pesänsä. Ratkaiskoon nyt korkea oikeus asian.»

Kivenviha ei ollut kuulevinaankaan raunioruntin syytöstä, vaan
piukaisi kiveltään kimakasti, kuin kaikkia pilkaten: »Tilvoist',
talvoist', tilvoist', talvoist', lampun lapsille vaatteet tehdään, jos
jää», ikäänkuin olisi runtti parka ollut hänen lampuotinsa. Oikeus
arveli, että heidän riitansa oli ollut peräti sekavaa inttämistä ja
haukkumista, mutta että mitä se kivenviha siellä runtin rauniossa tekee
— tehköön pesänsä raunion viereen maahan, jossa on kyllä tilaa ja johon
hänen on mukavampikin taivaalta pudotessaan tuikaista. Ja kivenviha
olikin tuomioon tyytyväinen, sanoen vain hiukan runttia kiusanneensa,
kun se niin tärkeänä aina tienviertä lentää ja pyrstöä lempsauttaa.
Sitten se kohosi kiireesti taivaalle ja huusi sieltä ilkkuvalla
äänellä, niin että kaikki hölmistyivät: »Viipuri näkyy, Viipuri näkyy!
Jo näkyy!» Mutta ei siinä ehditty kauan hämmästellä, sillä samalla
kuului metsästä kova jytinää ja tuskin ehtivät maassa istuvat linnut
siivilleen kohota, kun samassa karhu mennä tömisti siitä ohi, kerta
vain lintujen puoleen katsoa muljauttaen.



XLIII.

JUTTU JUTUSTA TULEVI.


    Sileä sovinnon jälki,
    Karhea käräjänkäynnin.

»Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?» kysyi kurki
ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. »Karhu
se vain oli», selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: »Sillä on huhta
kaadettuna tuolla, eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin
kaunis ilma.» — »Yhyy», ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin
jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi kiipesi raunioruntti
taaskin oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.

»Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on», arveli kurki
hiukan kiusaantuneesi ja kysyi väsähtäneellä äänellä: »Mitä sinulla on
vielä valittamista?»

»Törkeät on minulle tehty vääryydet», sanoi raunioruntti synkästi,
»ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät
rankaisemattomina keskellämme.»

Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi
juhlallisesti: »Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita
hänet.»

»Keväisin se tänne saapuu», selitti runtti, »ja pyrstöllään sytee jään
läpi, niin että kahden viikon päästä sen tulosta syntyy avanto järveen.
Ja sehän ei vielä mitään olisi, mutta kun se onneton siinä heikolla
jäällä pöyhisteleiksen ja houkuttelee sekä ihmisiä että eläimiä
jälkeensä sanoen viekkaasti: 'Tule jälestä, tule jälestä! Kyll' kestää,
kyll' kestää!' niin rupeaa se olemaan jo vähän liikaa.» — »No, mitä
pahaa se sitten sinulle on tehnyt?» kysyi tuomari vakavasti. »Kyllä»,
sanoi runtti murhaavalla äänellä, »se varasti minulta keskimmäisen
varpaan», — »Kuka varasti?» — »Ka västäräkkipä tietenkin!»

Tämän kuullessaan rupesi käräjäväki visertää tirskumaan ja hihittämään,
mutta kurki vaati ankarasti hiljaisuutta ja käski runtin kertoa, miten
asia oli ollut. Ja tämä kertoi.

»Minullahan oli ennen», kertoi se, »varpaita sellainen runsaus, että
oli edessä neljä ja takana vielä yksi, kannus sellainen. Kelpasi niillä
seisoa ja kävellä ruoputtaa, ja kovasti niitä kaikki ihmettelivätkin,
varsinkin västäräkki, joka ei ollut nähnyt millään linnulla niin paljon
varpaita; sillä itselläänhän, onnettomalla, ei ollut siihen aikaan
niitä enempää kuin kaksi edessä ja yksi takana kannuksen paikalla.
Aina se sitten juosta piipersi tahi lentää räpisteli rinnallani, kun
minä tein töitäni, kehui kauniita vaatteitaan ja ylpeili kauniisti
laulavansa, sekä moitti minua kömpelönlaiseksi lentäjäksi. Pian minulle
selvisikin, mitä se siinä alituisesti rinnallani ährää, kun se eräänä
päivänä rupesi valittelemaan, että mitenkähän hän saisi itselleen yhtä
monta varvasta kuin muut linnut. 'Eiköhän ole parasta, että ollaan
kukin omillansa', arvelin minä siihen huomatessani hänen kateutensa,
mutta hänpä vain rupeaa änkäämään, että minulla on niitä muka liikaa.
'No en anna, en', sanoin minä, mutta se vain, että antaa pitää, kun
on kerta liikaa ja hänellä on niin peräti vähän. Kun ei muu auttanut,
niin se rupesi taas pilkkaamaan minun Ientoani ja houkutteli vetoon,
sanoi, että se, joka meistä on nopeampi, saa toiselta ottaa varpaan,
että jos minä voitan, niin saan ottaa yhden hänen vähistäänkin, sen
takakannuksen. Silloin minua riipaisi tyhmyys. Enhän ollut koskaan
västäräkin kanssa kilpaa lentänyt ja kun pidin itseäni melkoisena
lentäjänä, ajattelin, että koskapa se nyt sitä niin tahtoo, niin
otanpahan siltä pois vielä yhden varpaan, että saapi sitten
mielikseen kaikkien nauruna kahdella hyppiä koikkia. Niin lyötiin
veto ja lähdettiin lentämään. Mutta onkos kummempaa nähty. Vastoin
luuloani olikin se lurjus nopeampi lentäjä, voitti minut ja rupesi
kirkumaan minulta varvasta, mutta minä en antanut. Hän oli viekkaasti
houkutellut minut väärään peliin, jonka vuoksi puikin pakoon minkä
kerkesin ja pääsinkin pistäytymään kiviraunion koloon suojaan. Mutta
onnettomuudeksi sattui kolo olemaan niin pieni, että jalkani eivät
sinne mahtuneetkaan, vaan jäivät perääni suoriksi, ja eikös se hyväkäs
silloin tullutkin ja nipistänyt minulta keskimmäisiä varpaitani pois.
Eikä sillä hyvä, vaan siinä se viheliäinen vielä hyppeli ympärilläni,
haukkui raunioruntiksi, käski vain laulaa, että 'tiks, taks' ja
harjakselta pyrstöä lempsauttaa, sekä uhkasi syödä minulta munat, jos
vain käsiinsä saa. Ja sellainen rosvo se on, että minun täytyy yhäkin
sitä pelätä ja senkin vuoksi pesääni raunioihin piiloitella. Eikös
tämä, korkea oikeus, ole ilmeistä rosvousta ja vääryyttä, ja eikö
minulla ole oikeus vaatia pois siltä varpaitani?»

Oikeus oli vakavan näköinen ja kurki katseli totisena pitkin nokkaansa.
Asiaa harkittuaan oikeus kuitenkin arveli, että kun kerran vetoon
menit ja siinä hävisit, niin minkä sille mahtaa — olisit pysynyt
erilläsi leikistä, niin et olisi varpaitasi menettänyt. Niin että
olkoon ennallaan asia, ei niitä sovi enää ruveta varvasjärjestyksiä
muuttelemaan. Kiukustuneena silloin runtti äänsi lyhyen laulunsa ja
lempsautti pyrstöänsä västäräkille, joka syrjässä nauraa kihersi, kun
samassa varikset päästivät kovan varoitushuudon. Ollaan varuillaan ja
katsotaan, mikä oli tulossa, niin jopas nähdään, kuinka susi hyvää
vauhtia painelee käräjäpaikan sivu samalle suunnalle kuin äsken
karhukin. Ja varis kuului tuolla puussa selittävän, että se on menossa
sinne karhun huhtapaikalle kaskenpolttoon, niillä kun on se huhta
yhteisenä. »Yhyy», ymmärrettiin asia taas ja päästiin oikeudenkäyntiä
jatkamaan.

Kuultuaan asiansa lopun oli västäräkki aikonut pujahtaa tiehensä,
mutta silloinpa kuuluikin joukosta kimakka huuto, ettei pidä päästää
vielä västäräkkiä pois, sillä on sillä muutakin omallatunnollaan. Ja
tulkoon rastas samaan pesuun, koskapa oli kerta siinä tukinlaskussa
päällysmiehenä eikä estänyt västäräkin vääryyden tekoa. Katsottiin,
kuka tämä kiukkuinen oikeuden anoja nyt onkaan, ja nähtiin, kuinka
sieltä koskikara raivautui kiireesti väkijoukon lävitse valapöydän
ääreen. Mutta västäräkki ja rastas sanoivat kummissaan: »No on sillä
sisua!»

»Kerro siis asiasi, koskikara», määräsi silloin kurki ja tämä kertoi:

»Meillähän oli tässä taannoin yhteinen tukinlasku», kertoi koskikara;
»minä ja västi olimme keksimiehinä ja rastas päällysmiehenä. No kun
siinä sitten laskettiin tukkeja, niin minä istuin kivellä kekseineni,
kehjotin, koko päivän ja varjelin tukkeja kiinni tarttumasta, ettei
olisi syntynyt ruuhkaa, mutta västäräkki kävi aina niskasta uuden puun
hakemassa ja tuli sen päällä alas, ikäänkuin ei puu olisi koskessa
ilman häntäkin alas tullut. Mutta ei siinä kyllin, vaan aina kun se
tuli kohdalleni, niin siinäkös se hyppi ja ilakoitsi tukilla ja härnäsi
minua, joka siinä rannalla työntelin tukkeja keskemmäksi koskea. En
siitä kuitenkaan sen enempää olisi välittänyt, ellei minulle olisi
sitten illalla tehty palkanmaksussa sulaa vääryyttä: sehän rastas
maksoi minulle puolta vähemmän kuin västäräkille. Silloin minun sisuni
kuohahti ja minä ärjäisin rastaalle, että senkö täytisen vuoksi
minulle pienempi palkka maksettiin kuin tuolle rimppakintulle, joka
on koko päivän lystiä ajanut sillä välin kuin minä olen hikipäin
rannalta tukkeja virtaan työnnellyt? Mutta rastas vain väitti, että
minä muka olen koko päivän joutilaana rannalla istua kehjottanut enkä
ole tehnyt mitään; olkoon kuitenkin, sanoi, tämä ensi päivä niinkuin
opinotto-aikaa, että saan katsoa, miten västäräkki tukkeja uittaa,
mutta että ellei muka huomenna tästä kohene, ei makseta senkään vertaa
kuin tänään, vaan pannaan kokonaan työstä pois. Ja tämän se kehtasi
minulle sanoa, vaikka hyvin tiesi minun olleen tällä koskella enemmän
kuin västäräkin ja osaa van tehdä työtäkin paremmin. En kuitenkaan
välittänyt siinä mokoman kanssa kiistellä, vaan ajattelin vain, että
no, huomennahan se nähdään.

»Aamulla kun sitten mentiin koskelle, määräsikin rastas, että se pannaan
toisen päällysmieheksi, kumpi paremmin pölkyllä pysyy, ja sille myös
maksetaan isompi palkka. Ei minullakaan ollut mitään kilpailua vastaan
ja niin noustiin pölkylle, minä asetuin tyvelle edellä-menijäksi,
västäräkki ripakoitsi takanani latvuksella. Aletaan sitten mennä koskea
alas, ja mikäs minun, vanhan ja tottuneen tukkimiehen, oli siinä
tyvellä pysyessäni! Mutta juuri kun tukki oli päässyt kiivaimpaan
vauhtiinsa, kuulinkin takaani västäräkin hätäisesti huutavan, että
nyt mennään. Säikähdin siitä ja arvelin, että nyt se rymä putosi
koskeen, jossa sille varmasti käypi huonosti, kun ei osaa uida, ja
vilkaisin taakseni nähdäkseni, miten oli käynyt. Mutta eihän se mitä
ollut koskeen pudonnut! Siellähän se vain ilakoitsi ja hevelsi tukin
hännällä, mutta minä — minäpä sen sijaan taakse katsoessani ja tukin
heilahtaessa menetin tasapainoni ja jouduin pää edellä kiehuvaan
koskeen. Pianhan minä kuitenkin, tottunut uimari kun olen, pääsin
sieltä taas tukkini selkään ja niin luistettiin kosken alle. Mutta
siellä oli jo rastas vastassa ja määräsi, että koska kerta putosit
tukilta, niin olkoon siis västäräkki päällysmiehenäsi ja saakoon
paremman palkan, niinkuin oli sovittu. Kun en siihen mielisuosiolla
suostunut, niin lopuksi ihan suuttui ja ajoi minut pois koko koskelta.
Semmoisen vääryyden tekivät minulle tukinlaskussa nämä naapurit ja
siksi heitä, herra tuomari, täytyy nyt rangaista oikein olan takaa.»

Tämä oli koskikaran esitys asiasta. Kuultuina väittivät kuitenkin
syytetyt, että mitä se tyhjää puhuu, ei se mitään tukkeja rannalta
työnnellyt, vaan kehjotti siellä kivellään koko pitkän päivän ja aina
väliin mulahti koskeen kuumuuttaan vilvoittelemaan, sillä välin kuin
västäräkki yhtä mittaa mennä huilasi tukin selässä koskea alas. Ja kun
todistajatkin väittivät hänen väärin asiansa esittäneen, arveli lopuksi
oikeus, että sai sen pannakin pois työstä, mokoman tukkilaisen. Ja mitä
se koskikara kesällä siellä koskella tekee — menköön edes kesäksi pois,
kun kuitenkin koko talven siellä jäiden keskellä muljailee. Niinpä
katoaakin nyt koskikara koskesta heti, kun västäräkki keväällä sinne
ilmestyy, ja sanotaan sen menevän kesän ajaksi lähteeseen pulikoimaan,
miten sitten lienee. Se oli nyt sen koskikaran jutun loppu.

Mutta nyt oli iloluontoinen västäräkkikin jo hiukan kiivastunut, kun
häntä vastaan tällä tavalla käräjiä käytiin. Hän oikaisihen ylpeästi
ja sanoi: »Koska tässä nyt kaikkia pikku vääryyksiäkin tällä tavalla
pengotaan, niin hakekaa, rättärit, saapuville rantasipi, sillä meillä
on vanhastaan vähän kalavelkoja selvitettävänä.» Mitäpäs siinä:
riepoitettiin siten paikalle rantasipi ja sanottiin västäräkille, että
ala lukea kannekirjelmääsi, kun kerta lienee sinulla mitä valittamista,
ja västäräkki alkoi:

»Minä kun keväällä», sanoi, »tulen ja rupean pesän laittoon, sen
perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi
ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää
kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni,
jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta tällaiseen
katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten pesäsi, jos
uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan; siitä jäänokare
juuri meni ohitse virran mukana. Kun minä en ole pelkuriksi luotu,
varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle silloin,
että jahka minä tulen, niin nähdään. Niin meninkin sille jääpalaselle
ja rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa
tyrkkäsikin minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit
ja hukutit minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin
pääsin maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani
paisui sappeni vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas
olla, tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saa
nähdä, miten sinun käypi, kunhan itseni kuivaan. Jo tuleekin sipi,
siivittää, mutta minä sanoin, että tule vain; nyt minä olenkin mies,
kun en olekaan meren päällä; siellä minulla oli huoli ja hätä, että
miten itseni varjelisin. Ja niin me siinä kappaleen aikaa tapella
nuivasimme ja rantasivin täytyi jättää minut rauhaan ainakin sillä
kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus, tällainen ryöstöyritys ole kaikella
lain ankaruudella rangaistava?»

Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä,
joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä
merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit
anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä
ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat
lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty
tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että
kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen
meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli
kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä
takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta
ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä
tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä
myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui
siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä
kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä
pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän
se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa
myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita
on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja
kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät
linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä,
ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin
äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä,
kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi.
Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä
peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin
ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan.
Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli
viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No,
siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin
tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä
viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»

Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai
sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi
rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen
pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä
kertaa menemään.

Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He
olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan
heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain
leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on
matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa
sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä
kasakkamiehenä.



XLIV.

EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.


    Jota kantaja parempi,
    Sitä juttu selkeämpi.

»Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa»,
tuskitteli nyt kurki, »ja nälkäkin jo tulee sekä tuomareille että
käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki asiaanne esittää
minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että
kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa.» Tämä oli
linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin
vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten
puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja
kielevyydellä juttujansa selvittämään ja haukkumaan toisiaan, viisaan
kurjen silmät puoli ummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan
saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti haukkua, niin
taidatte olla jo siihenkin tyytyväisiä.

Ja tästäkös nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset
lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla
rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan
turhaan, heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli
ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa
jätettiin viimeiseksi, niin ettei jäänyt enää mitään jäljelle, ja
kuinka sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni
ja tapin narahdus, että »til-tal, til-tal, jert-jert». Mutta rastas
soimasi häntä ja sanoi, että valehtelet. »Sinähän, rikkaan lapsi,
oikein laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta
ääntä kuin sen oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin
kuninkaanpojan häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin,
vaan myöhästyit ja sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma
syysi?» Tiltaltti ei osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi
kerskaamaan, että hänpä kyllä tiesi, mistä laulun oppi oli otettava.
»Minä kun lensin Ilmolan pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa
kynti, jaahkasi ja aina pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä
käänsi, niin siitäkös minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa
samalla tavalla lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään,
sitten panna mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää.
Eikös olekin!» Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen
lähti muillekin sievää konstiaan näyttämään, luullen, mies parka, että
kaikki sitä katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta
kuului sitten yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli
päästä puheen alkuun. »Kyy-kyy», sanoi se, »kyy-kyllä minä olisin
tiheämmän pesän oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut,
kuten lupasi.» — »Opettanut», ärähti rastas kiukkuisesti vastaan,
»opetinhan minä, laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin
ensimmäiset puut pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta
silloinhan sinä itse jo rupesit hätäilemään, että kyykyllä sinä nyt jo
tiedät. Tee itse, kun tiedät, — mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä
itseäsi, ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin
hatara pohja, että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä
malttanut, niin olisin sinulle vielä neuvonut, että savihan miestä
on, sammal kaikista parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti
rupeaa hokemaan, että kyy-kyy-kyy...»

»Huono sinä olet pesän teon neuvoja!» huusi nyt varis puolestaan.
»Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit
saavasi niin tarkan pesän, mutta ethän sinä viitsinyt tehdä sen enempää
kuin hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksitkin, mokoma
päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää
tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän
se minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi.» — »Ja saakin paistaa
— tuommoisen raakujan pesästä!» tiuskaisi rastas ja meni tiehensä,
pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: »Mitä se varis siellä vaakkuu,
joka ei osaa laulaa ollenkaan — sinähän raaut juuri kuin hevosen raadon
päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!»

Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: »Vai talin varkaaksi
te minua haukutte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!» rähisi hän
kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, »vai minä talin varas!
Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta
murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi
siihen Horponkin isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena
aitan parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää
sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan
yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se
maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin
aitan vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja
lohdutin isäntää, että ’pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä
mitään puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin
kuunteli isäntä tuota tarinaani, kunnes viimeinkin murahti itsekseen,
että mitä sillä tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun
se aina luukusta ulos pujahtaa, ja niin kiipesi hän katsomaan. Ja
kuulkaa, kaikki nyt tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa
syödyksi, niin ettei ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin
se silti otti tuon luun hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului
naurahtavan akalleen, että ’sen verran junkkarilta sain särvinruokaa,
jotta alku tiaisen toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä
siis mikään talin varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön!
En-en-en-en-en ole!» Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.

»Mutta», kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, »eikös sinua, mikäli
kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat
sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?» — »Se on eri asia», pinkaisi
tiainen vastaan, »se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena,
jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin
silloin ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin,
mutta eivät ynseydessään minua päästäneetkään, vaan tapailivat kiinni
tappaakseen. Tämänpä näki vanha Musti, jota minä kerta olin syöttänyt
ja hoitanut, kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana,
kaappasi suuhunsa talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta
talonväki huomasikin sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko
talosta, kun muka rapeaa varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan.
Surullisena Musti lähti juosta jolkottelemaan tietä pitkin, ja minä
lyöttäydyin hänen seuraansa häntä lohduttamaan. Lopuksi me päätimme
yhdessä kostaa julmalle Sipilän väelle, ja käännyimme takaisin.
Siinäpä samassa Sipilän isäntä tuleekin ajaen komealla hevosellaan.
Paikalla minä pinkaisin hevosen silmille eikä kestänyt kauan, ennenkuin
hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä sen jaloissa, kun se siinä
temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä kalvoimme viinatynnyrien
pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut kantamaan pois viljoja
laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä talo tyhjää täynnä.
Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että voipa minua köyhää
miestä! — sillä kuka käski olla luontokappaleille niin armoton!» Näin
lopetti tiainen touhuissaan, kertomuksensa, eikä kurjella ollut siihen
mitään sanomista.

»Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se
suuttuu, niin meille käy tässä huonosti», varoitteli nyt syrjästä
peipponen, lisäten vielä leikillisesti: »Sehän oli, julmettunut, kerta
lyönyt karhunkin tantereeseen kuin vanhan rukkasen.» — »Kitasi kiinni,
sinä papukaijan pettäjä!» haukkui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen
sitä tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja
saattoi sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain
nauroi iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän
tulon ajan tietävänsä:

    »Puoli kuuta peipposesta,
    Viikko vitsalintusesta,
    Kiurustapa kirpun verran,
    Pääskysest' ei päivääkään!»

Nytpä tuntui koko käräjäin manuumieskin heränneen omista oikeuksistaan
huolta pitämään, koskapa joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä
närhille. Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä
närhi kerran varasti. Olipa nimittäin kerta vietetty Ilmolassa häitä
ja sanottu, että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa
ja viinaa riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli
halukas lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla
kurkkimassa ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi
muuta syönytkään kuin parhaita hääherkkuja. Mutta olipa edes yksi este
hänen lähdöllensä: eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita,
ja ilman niitä ei tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt
närhi mietti, mistä voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun
jo huomasikin: käeltähän ne saapi, sillä käki oli hyväluontoinen
lainaamaan, ja hänellä oli siihen aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs
ollakaan! Lainasihan käki närhille vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa
pitämään tämän nuhrautuneita nursuja, ja niin pääsi närhi häihin.
Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli komeasti, ja käki tyytyi
odottamaan. Vihdoinkin käki kyllästyi ja meni vaatimaan pukuaan pois,
mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaankaan koko asiaa, sanoi
vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut niitä pois. Niin vei
närhi käeltä miekan lisäksi vielä vaatteetkin ja siitä he taas pitivät
kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin oli eikä oikeuskaan
tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen vain, että on tässä
muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista vaatetoraanne.

Turhaan koetti oikeus kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä kaikkea linnut
siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että
heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin rupesivat
hanhet kovasti lonklattamaan: »Elekee laskee, elekee laskee!» Tulipa
siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoakin, metso ja koppelo,
ja metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei
se enää päästä häntä käymään koko pesässä, eikä tottele, vaikka on
vaari koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti
kiivaasti puolestaan sanoen: »Sinulla on kannukset ja paksut siivet,
sinä särjet hellät munat!», jolloin metso karautteli vihaisesti
vastaan: »Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin.» Jo akkakin
siinä hiukan myönnytte!! arvellen, että »saatathan mielen puolesta
olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa.» Tuskastuneena
silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: »No, enkö minä saa pesäänikään
vahtia haudonta-aikana?» Nytpä oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi
isällisesti: »Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä
ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi
ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti
herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinäkin vain pesää kiertämään ja
sitä vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittääkään — sillä tavalla
teillä pysyy eheänä kotirauha.» Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti
tyytyvänkin kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo
on munat allensa saanut.

Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei siitä saanut
selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri julistaa koko
toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi nousemaan
sankka savupatsas. »Voi!», ihmettelivät linnut, »kuinka nousee tuolta
sakea savu! Jokohan minun pesämetsäni palanee!» Tämän hätäisen arvelun
kuultuaan lehahtivat kaikki siivilleen lähtien kiireesti katsomaan,
oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa. Hetken
kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla, läheiseltä suolta kaikui
vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla ilmoitti
sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle, lintujen
kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä oli
päätetty.

Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.



XLV.

KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.


    Minä kylvän, kyyhättelen,
    Luojan sormien lomitse,
    Käden kautta Kaikkivallan.

Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän
käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi
pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan
saloista, tunsi karhu eräänä päivänä hengessään, että kevät oli
tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden
ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan.
Kiireesti läksi se kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita
puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä
suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja
voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkänsä. Mutta tuskin oli saanut
sen tehdyksi, kun jo muistikin suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän
oli kaadettuna valtainen kaski ja nyt oli se siis poltettava,
muokattava ja kylvettävä.

Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko läksi kontio mennä
vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun.
Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä
Suomenniemellä jonkunmoinen tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki
ja siivosi metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi
paremmin kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein
puolukat ja mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita
maasta, että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki
kaikenlaista sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä
huhdan, osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä
kaikki voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä kiirehti siis karhu
suden pesälle.

Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja
paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä,
kun se hänen takkuista turkkiaan niin suloisesti lämmitti. Hän oikein
säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä
kovalla äänellä rönkäisi: »Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!»
Eikä hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennen
kuin näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä.
Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle
sivu mennessään: »Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!» —
»Siunatkoon!» räsähti kettu, »kyllä tullaan, jahka huttu syödään!»
Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien perään.

Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa
puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. »Enpä minä nyt
viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtäkin
mokoma tuherrus,» ajatteli hän siinä, mutta arveli sitten kuitenkin:
»Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen
sattuu,» ja hän läksi mennä litvittelemään karhun jälkeen.

Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli vain
omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta. Lintujen
käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että eipä taitaisi pikku
paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle saatu,
koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut, hänet ajoissa
huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja viimein, vaikka
kuinka olisi viivytellyt, hänkin joutui perille, näki sakean savun
nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi ahkerasti nokisia
puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti polttivat. Ei
hirvinnyt kettu lähteä siihen joukkoon, vaan makasi ensin pensaassa
hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään istumaan ja katseli
viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin huomasi hänet karhu ja
äyhkäisi vihaisesti: »Tule polttamaan kaskea! Mitä siellä laiskana
istuskelet!» — »Minäkö, laiskanako?» kysyi kettu muka ihmetellen,
»johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut, ettei kulo pääse
metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te, kuomat, vain
ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen, ettei pääse
vahinkovalkea irti.» — »Vartioitset, mitä vartioitset, mokoma veijari»,
murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen naamansa aivan noessa
kuin kaskenpolttajalla konsanaankin, mutta karhu kuitenkin tyytyi
arvellen: »No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja mitäpä hyötyä
sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa olisikaan,
sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella.» Kettu totteli
mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja veti unta
päähänsä hyvät tovit.

Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja
rupeavat kyntää rytyyttämään. Kontio on kova kyntömies, vetää auraa
niin että suuret juuret katkeilevat ja pehmeäksi sekä muheaksi
muokkaa pellon, hiki päässä raataa suden kanssa. Saadaan jo pelto
muokatuksi ja ruvetaan aitaa panemaan, jolloin muistetaan kettukin
ja huudetaan hänetkin työhön. Mutta kettu sieltä vain vastaa, että
pankaahan, kuomat, te se aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette
loukkaa itseänne. Susi taas murisee mokomalle laiskurille, mutta
karhu tyytyy työinnossaan, kovin kourin tarttuu suuriin honkiin ja
nostelee ne keveästi aidan selkään —ihan mahdottoman jykevän aidan
laatiikin kaskelleen, ettei ole metsän juoksijoilla, vaikka kaikki
hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista hänen kaskelleen. Niin saadaan
kunnollinen aita valmiiksi ja ruvetaan kylvämään. Entisen aikeen mukaan
oli susi käynyt Horpon isännältä pyytämässä siemeniä ja isäntä oli
antanut sillä puheella, ettei saa enää tehdä pahaa hänen elukoilleen,
ei kesällä eikä talvella.

Silloinpa karhukin jo hiukan väsyneenä karjaisee ketulle: »Tule
kylvämään nyt!» — »Voi hyvät kuomat», vastaa kettu, »enhän minä miten
täältä kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa,
etteivät linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs
sitten, jos nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät
tänne meidän ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin
huhtaamme kohota!» — »Ka no», mukautui nyt karhu asian ymmärtäen,
mutta susi murjotti vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta,
joka vain laiskana makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja
toivotettiin Ukon, ylijumalan, siunausta touon kasvulle.

Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntuikin ihanalta lähteä pitkin
saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen
kopeutuisi. Lähtevät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun
iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulevatkin äkkiä ilmolaisten
tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti
ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu
olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan
roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti
sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka
sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhukin innostuneena koetti parastaan,
otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta eihän
se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan hehkuvaan
haudan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun
kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta
tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pianpa
nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisikin hänen
jälkeensä vannoen: »Minä sinut syötävän...!» Huutaen ja peläten kettu
karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään,
niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat. Kuka
tietää, kuinka ketun olisikaan käynyt, ellei hän olisi jaksanut
juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskottamaan. Päivä paahtoikin
tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan
väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkun matkaa, hän
rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä
tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon,
jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle
sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä
vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä
tavataan.

Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin
jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties olisi hän
jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue
olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.



XLVI.

MONTA JUOJALLE TULEVI.


    Ohrasta oluen synty,
    Humalasta julkijuoman.

Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään
kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa,
herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti
kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi
vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti
ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle
huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan,
että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa
taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.

Huolestuneena seurasi hänen menoansa syrjästä hänen uuttera ja
uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: »Mikähän sitä
tuota meidän isäntää oikein vaivaa?» Koetti hän kyselläkin, mutta
ei kukko mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän
alkoi vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviäänkin, kohosi
kanan huoli ja harmi korkeimmilleen ja hän ajatteli päättäväisesti:
»Ei, lääkettä sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen
palauttaisi hänen iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa.» Ja tapansa mukaan
ryhtyi kana puuhakkaasti toimeen.

Hän kiiruhti varastoilleen, jossa hänellä oli kätkettynä löytämänsä
ohranjyvä, ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän tekikin
kana oluen, ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti
humaloilla hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi:
»Juo, äijä rukka, ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle
laulutuulelle.» Ja Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen:
»Mielelläni otan, eukko kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle
koskaan pahaa tee!» Mitäpä siinä — äijä istui pöydän ääreen ja akka
juoksutti hänelle haarikalla olutta eteen.

Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana
menetellyt, sillä iso kukko ei muistanutkaan pitää kohtuutta, vaan joi
ylettömästi, niin että päihtyi aivan kokonaan. Ja silloinpa löytyi
äijästä entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä
Immilän tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui makeasti ja reilusi
aivan humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja
peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei
kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain
nestettä riitti. »No johan tuo on huilu mies!» päivitteli kana
tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo
tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati
kaikkia Ilmolan kukkoja kanssansa otteluun. Mutta liian myöhään ryhtyi
eukko rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa,
reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan
sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan
loppuneet.

Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa aivan pilalle, niin että
hän siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. »No
kyllä sinä olet koko äijän kahmu!» torui kana tuskissaan. »Kiireesti
kaivolle, että saan siellä viruttaa, housusi!» Ja kana tarrasi ukkoaan
niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi
vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.

Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin
vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsästi eteensä,
kuunteli hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset
aatteet juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattuipa silloin keväinen,
vilkas tuuli lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi
helmoissaan, heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti
uudelleen viemään, kunnes sattuikin lehti kaivon aukon kohdalle.
Sinnepä se ehti pujahtaakin ennen kuin tuuli ehti sitä uudelleen
korjata, ja niin se leijaili kanan nokan editse alas kaivon pimeään
syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen, hölmistyi ja koetti katsoa, mikä
se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä enää selkoa ja jäi pesukarttu
kourassa asiaa miettimään.

»Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?»

»Jaa, kampurainenko kaivoon?» heräsi kukko synkistä mietteistään
kysymään. »Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin
ennustanee?»

»Ennustanee?» koetti kana halveksia häntä, »mitä se nyt ennustaisi, jos
jotakin kaivoon putoaa! Hyh!»

Mutta sydämessään tunsi hän outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli
kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla
oli synkkääkin synkempi ilme muodollansa, säikähti hän kerrassaan ja
kirkaisi:

»Taivas hyvästi siunatkoon — mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?»

Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen
paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:

»Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?»

Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että
vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen
pudottua ja hän jo vastasi varmasti:

»Nousi — tuleeko se maailmanloppu nyt aivan pian?»

»Tulee — saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti,
akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille.
Siellä kukaties pelastumme.»

Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa
halutti kukolla nyt nauraa nähdessään akkansa mennä leuhottavan
kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. »Jopa sille kerrankin
tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle», ajatteli hän halveksien,
mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi
ajattelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko
ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, lähtivät
he kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko edellä
ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.

Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he
huomasivat, että metsän elävätkin olivat oudossa liikkeessä. Tuossa
tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi
heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat
menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: »Maailmanloppua pakoon.
Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä
olemme suojapaikkaa etsimässä.» — »Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!»
siunasi pyy säikähtyneenä, »lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen
hävitys on tulossa», ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.

Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennen kuin heidän seuraansa olivat
vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis.
Kun jänis oli muljottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt
naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko
joukon puolesta vastannut: »Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon
tietenkin. Näetsen, — Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle — mikäs siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?» — »Niin
aina», mukautui jänis, »täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun
itse Jumala kaivoon putoaa!» Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt,
ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään
muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena
sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa
viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo
vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä
peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä,
akan kokiessa tulla perässä.

Mutta hetken kuluttuapa heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun
pensaan takaa ilmestyikin eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtävät
siinä kovin maailmanlopun pelkääjät, sillä he tuntevat Mikon
vanhastaan, ja niin seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa
syntymään. Mutta Mikko, mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista
olevan tekeillä ja kysyy maireasti ja sulavasti: »Minne olette menossa,
hyvät naapurit ja kylänmiehet!» Vastaa silloin kukko reilusti:
»Maailmanloppua pakoon. Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen
kampurainen alas keikkui ja Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin
ei voi muu olla edessä kuin maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa
kiiruhdimme ja nämä hyvät naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule
sinäkin!»

Silloin kettu ajatteli mielessään: »Tästä tulee hauskaa!» Ääneensä
sanoi hän, ollen muka peräti peloissaan: »Ka lähden, rakkaat veljet,
mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?»
Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät
olleet vielä itsekään miettineet. Noloina he katselivat toisiaan
arvellen, ettei ole vielä päätetty, minne mennään — onpahan vain
yleensä pakomatkaa tässä alotettu, mutta kettupa samalla aina viisaana
miehenä päästi heidät pulasta. »Minäpä tiedän», sanoi hän, »minne
mennään — tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa
pitää, kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!» —
»No mennään!» ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt
asettuikin kettu kulkuetta johtamaan.

Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tuleekin susi vastaan ja yksivakaisesti
muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen
kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä olikin nyt mies
vastaamassa, kun oli itse kettu. »Terve, kuoma!» sanoi hän reilusti,
»maailmanloppua tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin että
lyöttäydyt joukkoon, sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin
palaneiden karvain katku.» — »Älä nyt!» säikähti susi paikalla, »mistä
sinä tiedät, että maailmanloppu tulee?» — »Tiedät», matki kettu
halveksivasti, »johan sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko
ja kana olivat kaivolla — niin, se minulta jäikin kysymättä, että mitä
te siellä kaivolla oikeastaan teitte?» Kukko oli hiukan vaivautuneen
näköinen ja koetti nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana
vastasi rehellisesti: »Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita
housujahan minä siellä virutin.» Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi
vain: »Ahaa», ja jatkoi sitten sudelle: »Niin, kun nyt tää kana
viruttaa siellä kaivolla ukkonsa likautuneita housuja — niin, sehän
minulta jäikin kysymättä, kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?» Taas
nyki kukko ja suhditti akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti:
»Niin no, itsehän se ne sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa
pörräsi ja reilusi.» Taas nauroivat kaikki ja kukko ärähti akallensa,
että täytistäkö sinä kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan.
Tämä ei taaskaan muuta kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: »Niin, kun
tämä kana siellä kaivolla virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita
housuja, niin yhtäkkiä kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja
siinä samassa näyttää kuin lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen
kampurainen lähtisi liitämään, eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti
itse Jumala kaivoon, jotta ei muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle.
Äkkiä silloin kukolle selvisi, että se maailmanloppu, jota hän ja hänen
sukunsa oli ijän kaiken odottanut, oli nyt tulossa.» Ja sitten kettu
huusi suurella äänellä: »Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että
kiireesti pakoon kaikki, jolla on vähänkään jalan nimellistä allansa!»

Kuullessaan ketun kertomuksen ajatteli kukko itsekseen, että oli
hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää
terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo
kettu veijari olevan vielä jonkun verran häntä parempi. Ääneensä
hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä
silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta
kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei
aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa
selvitetyksi ja sanoi vavisten: »Kettu kuoma, rakas veljeni, ota
minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minuakin neuvoillasi,
jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!» — »Kyllä kyllä, tietysti»,
vastasi repo, »jouduhan vain matkaan!» Ja niin lähdettiin taas
menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten ne muut.

Eipä oltukaan kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahtikin
heidän eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin
ketun, joka vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään.
Hän ajatteli jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo
unohdettuaan äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti,
että minnekäs nyt naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkös
vasta kettu sai aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi
maailmanlopun niin hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan
sammalelta ja kysyi kauhistuneella äänellä, että »häh!» Ja kun
kettu sitten antoi tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla
takavillat tutisemaan ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät
veljet, kiireesti pakoon.

Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä
kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaankin
marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaakin uuden asian, istahtaa
hännälleen ja julistaa: »Kuulkaapas, ristikansa, mitäs me sitten siellä
tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?» Ällistytään siinä ja
ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa.
Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: »Marjoja syödään, makuisia
marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita
— poimitaan niitä!» Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä
ovat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä
muuta kuin aletaan kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian ovatkin ropeet
täynnä itsekullakin ja niin vihdoinkin päästään matkan päähän, Katilan
autiotuvalle. Sinne leiriydytään ja ruvetaan pitkästä matkasta
väsyneinä levähtämään.

»No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla», arveli siinä vihdoin
susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa
ketun tavallisiksi kujeiksi. »Saisipa hyvinkin», vastasi siihen kettu
yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli
akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin
linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että
täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa
pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten
vaiti ja syödä nahisteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin
nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu
oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle,
muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: »Joka nuo tuosta
käy syömässä, sen minä tapan!» — »Kukapa ne nyt söisi!» ihmetteli
kettu vilpittömästi, »eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei
maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät.»
Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa
tärähteli.

Kettukin oli nukkuvinaan, mutta makasikin hauin unta. Kun kaikki muut
olivat vaipuneet sikeään uneen, nousi hän hiljaa, pujahti kiukaalle
ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä
vaille, otti hän sen viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden
huulelle, joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään
hän vasta rupesi todenteolla maata.

Aamun hämärtäessä sitten karhu heräsi, venyttelihen makeasti, kunnes
kömpi pystyyn ja kahmusi kiuasta kohti syödäkseen säästämänsä marjat
aamutuimaansa. Mutta voi sinun vietävä! Marjoja ei ollutkaan.
»Prrr...!» ärjäisi karhu vihastuneena, niin että kukko tuupertui
alas kynttensä nokasta, »kuka riivattu on käynyt minun marjani
syömässä?» Heräsivät siitä kaikki hämmästyneinä, kun kontio kahdella
jalalla seisten tuvan keskellä hirmuisesti pauhasi ja kirosi. Kettu
ainoastaan säilytti mielenmalttinsa, lähestyi metsän valtiasta
nöyrästi ja sulavasti sekä viittasi salavihkaa suteen, joka vielä
unimielissään, silmät sikkarassa ja huuli lerpullaan, ihmetteli mikä
oli hätänä. Ja ketun viittauksesta, että sudella oli huulen mutkassa
marja, karkasi karhu hänen kimppuunsa kuin suunnaton sammalmätäs.
»Vai sinä tässä uskalsit minun marjani syödä, mokoma volonaama, mutta
nytpä minä syön sen sijaan sinut itsesi!» karjaisi hän ällistyneelle
sudelle, joka tuskin vieläkään ymmärsi muuta kuin että kovin oli nyt
kaskenkaatotoveri raivostunut. »No en silmäänikään!» ehti hän vain
huudahtaa ja loikkasi samalla ovesta ulos niin pitkällä hypyllä, että
meni tosiaankin kuin korento ilmassa, karhun ehtimättä häntä saavuttaa.
Yhä enemmän tästä kiukustuneena kontio puhisten katseli ympärilleen ja
huomasi ketun, joka siinä matalana ja lipevänä odotteli, mitä tästä
kaikesta piti tuleman. »Kuule, kettu» sanoi karhu synkästi, »eipä sitä
taida sitä sinun maailmanloppuasi tullakaan. Kuule, kuka sen asian nyt
oikein pani alulle?» Ja karhu lähestyi vitkalleen repoa, joka sitä
mukaa väistyi ovea kohti. »Kukkohan siitä ensiksi kertoi», vastasi hän
totuuden mukaisesti ja katsoi, oliko pakoreikä selvä. »Vai niin, vai
tää kukko se olikin», puhui nyt karhu ja siirrähteli kukkoa kohti, joka
hänkin levottomana kurkkaili oveen päin. »Enhän minä, tuo kanahan se
ensiksi kampuraisen näki», ehätti hän akkansa niskaan kantelemaan. »Vai
niin, vai tää kana se siis olikin», vaihtoi karhu kysymystään ja läheni
kanaa vuorostaan.

Silloin kaikki ymmärsivät, että tässä oli nyt tulossa tuhon päivä,
ellei ajoissa pakoon päästy. Hirmuisesti kotkottaen ryntäsivät kukko ja
kana ovesta ulos, metsäkana rupesi kiroomaan ja sadattelemaan kauhealla
äänellä sekä meni sen tien perään, kettu luikaisi kankaalle kuin
sukkula ja metso akkoineen torui karhua korkealta orrelta minkä jaksoi.
Turhaan koetti ukko ottaa heitä kiinni ja ajaa takaa: mikä oli menevää,
se meni. Niin loppui nolosti tämä Immilän ylpeän kukon maailmanlopun
puuha.

Mutta hänen itsensä kohdalle ei päivä vielä ollut tällä lopussa. Tuskin
oli hän päässyt akkansa kanssa rauhassa alottamaan paluuretkeään,
kun akka jo törmää hänen niskaansa ja alkaa armottomasti peitota
mokomaa ukon turjaketta, joka ensin juopi itsensä humalaan, sitten
sotkee housunsa, sitten ennustaa maailmanloppua ja vihdoin koettaa
sysätä kaikki viattoman akkansa syyksi. Mutta nyt hän olikin kaikesta
hulluudestansa saapa täyden tilin, saapa niin, että pysyisi järjillään
loppuikänsä, mokomakin kuninkaissa kukkuja, herroissa hyrisijä — ja
heltasta retuuttaen kuljetti topakka akka ukkonsa kotiin ja paiskasi
hänet häpeällisesti kanahuoneen nurkkaan pahnoille suuria aatteitansa
miettimään ja selvittelemään.

Sellainen oli elukkain maailmanlopun retki.



XLVII.

SORMET SOITTAJAN KULUVI.


    Tuota käänti, tuota väänti,
    Tuota sormin suoritteli,
    Kynsin kymmenin piteli.

Päästyään näin pakoon hirmustuneen kontion kynsistä mennä lerkkasi
kettu yksikseen tietä pitkin odotellen mielessään, mitä ihmeitä tahi
hyviä syötäviä nyt sattuisi eteen osumaan. Eipä aikaakaan, kun jo
rupesikin tien mutkan takaa kuulumaan peräti outoa ja kummallista,
ketusta vallan kaunista äänen pitoa, ja uteliaana sekä hämmästyneenä
hän istahti tiepuoleen odottamaan, mitä tuosta tulisi. Hetken kuluttua
hän näki, kuinka mutkan takaa saapui iloisin askelin ja keveästi
hypähdellen mies, joka piti leukansa alla omituista konetta, sitä
jollakin kapulalla hangaten. Koneesta tuli tulvanaan noita äskeisiä
kauniita ääniä. Niin mies, joka oli Ilmolan kylän pelimanni, pelata
kriikutti siinä kulkiessaan; hän oli menossa häihin ja nautti siitä
ilosta jo etukäteen.

»Mitä sinä nyt teet?» kysyi kettu, kun tuo kulkevainen mies, joka
pelata taisi, tuli hänen kohdalleen.

Pelimanni ällistyi, kun kettu yhtäkkiä tällä tavalla rupesi häntä
puhuttelemaan, mutta selvisi pian hämmästyksestään ja vastasi:

»Minä pelaan, mutta mitäs sinä siinä vahtaat?»

Silloin kettu valehteli, että hän muka vahtasi siinä hanhia, jos
sattuisi niitä edes yhdenkään saamaan. »Vai hanhia!» hymähti
soittoniekka, »mitäs hanhia tässä olisi. Mutta tule tänne niin opetan
sinut soittamaan ja kauniisti!»

Ja kun kettu, unohtaen tavallisen viisautensa ja varovaisuutensa, meni
pelimannin luo, kaappasi tämä häntä hännästä ja pyöritti häntä yhdeksän
kertaa päänsä ympäri sekä heitti sitten tiepuoleen että luut rutisivat.
»Joko opit soittamaan?» kysyi hän sitten ilkamoiden ja rupesi itse
jälleen iloisesti kriikuttamaan. »Jo», sanoi repo pökerryksistä
selvittyään, »jo opin nyt tarkoin tämän konstin. Äkkiäpä se kävikin.
Opetatkos muillekin?» — »Kyllä», vastasi mies, »jos vain on halukkaita
oppilaita.» — »Ainahan niitä löytyy», arveli repo ja läksi kiireesti
nilkuttamaan tiehensä.

Se kulkevainen mies, joka pelata taisi, meni iloisena edelleen ja
kitkutti viuluansa kulkiessansa. Sattuipa silloin häntä vastaan
saapumaan susi, joka omia aikojaan kuljeskeli maailmanlopun tuvalta
pakoon päästyään. Kuullessaan miehen kauniisti soittavan susi pysähtyi
häntä odottamaan, tunsi halua laulahtaa ja miehen tultua paikalle kysyi:

»Mitäs sinä nyt teet?»

Mies säikähti pahanpäiväisesti, kun hallava hukka hänet yhtäkkiä tällä
tavalla pysähdytti, mutta vastasi sitten pelottomasti:

»Minä kuljen ja soittelen viulullani että metsä raikuu. Mutta mitäs
sinä sitten teet?»

»Minäkö?» kömmähti siinä susi, »enhän minä tässä mitään erikoista,
katselen vain, sattuisiko jonkun lampaan saamaan.»

»Hui hai!» sanoi siihen viuluniekka, »eihän täällä mitä lampaita, mutta
tule lähemmäksi, niin opetan sinutkin kauniisti soittamaan.»

»No kas se», vastasi susi tyytyväisenä ja meni miehen lähelle, mutta
tämäpä tempasikin samalla seipään maasta eikä muuta kuin sillä sitten
sutta pitkin selkärankaa, että turkki pölysi. Surkeasti ulvoen läksi
hukka mennä tömistämään pitkin kangasta, mutta mies arveli nauraen:
»Jopahan opit soittamaan», ja läksi hilpeänä edellensä häätaloa kohti,
jonne hänelle oli pitkä matka.

Sillä aikaa mennä latmisti kettu niin nopeasti kuin pääsi hakemaan
karhua, sillä uusi koirankuje oli tullut hänen mieleensä. Tultuaan
autiotuvalle hän löysikin lähistöltä karhun, joka oli unehtunut
kaivamaan muurahaispesää ja murahteli mielissään syödessään makeita
muurahaisen munia. Vaikka hän olikin jo aivan leppynyt äskeisestä
suuttumuksestaan, ärähti hän kuitenkin ketulle:

»Täytistäkö tulet siihen norkkaiiemaan!»

»Älkää, arvoisa kuoma, suuttuko», pyysi kettu sulavasti ja nöyrästi,
»vaan tulkaa kanssani tounaisemaan, sillä löysin tuolta pari hevosta,
jotka kuolivat silloin, kun olimme Katilan autiotuvassa maailmanloppua
piilossa.»

Näin kettu valehteli kavalasti vain saadakseen karhun mukaansa. Ja tämä
oli moisesta löydöstä kuullessaan heti valmis, sanoen: »Ka lähdemme,
kuoma! Kovin onkin maittavaa hevosen liha.»

Kiireesti kettu nyt läksi opastamaan karhua oikoiseen sen tien
varteen, jota tiesi soittajan kulkevan. Saavuttuaan perille he
pysähtyivät ja kettu sanoi karhulle, että odotetaan, niin saadaan
kuulla ihme ja kumma. Karhu tuli jo uteliaaksi, että mitähän tässä
oikein tapahtuneekaan, kun samalla rupeaa metsä raikumaan ja se
soittotaitoinen kulkijain tuli sieltä iloisena kuin varsa ja vingutti
viuluansa. Pyöreiksi piti siinä karhun silmäin lentää, kun ihan tuntui
koko maailma helisevän miehen kaunista soitosta. Kontio istahti
hännälleen, kuunteli ja ihmetteli sekä sanoi ketulle: »No voi sun
peto!» — »Eikö olisi hauskaa osata soittaa tuolla tavalla?» kysyi kettu
silloin. »No sano vielä muuta», ihasteli kontio. »Minä kun tuolla
tavalla soittaisin, niin pitäisi siinä olla koko Metsolan kansalla
rattoisaa.» — »Meneppäs pyytämään, että tuo mies opettaisi sinuakin
soittamaan». — »Ei se, mitä se minusta, minulla on niin kovin puisevat
käpälät ja pitkät kynnet», epäili karhu. »Kyllä mies ne pian lyhentää»,
väitti repo. »No, ehkäpä sitten menenkin», innostui lopulta karhu ja
läksi miehen luo, ketun jäädessä syrjemmälle katsomaan, kuinka tuossa
kävisi.

Karhu tömähti sieltä viidakosta sen pelaavaisen miehen eteen ja
sanoi: »Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?»
Mies säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan
sillä tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin
pian nähdessään, ettei äijällä ollut mitään pahoja aikeita. »Vai,
soittamaan?» vastasi hän, »ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän
taidon oppii, jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?» —
»No niin mielelläni», vastasi karhu, »etkö rupeaisi minua opettamaan?»
— »Ka, saattanenhan tuota ruveta», arveli mies ja katseli ympärillensä
kuin jotakin hakien. »Mitäs haet?» älysi karhu kohta kysäistä. »Haen
tässä välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi
saattaa», vastasi mies, »sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain
koneesta hienot kielet poikki». Ja sattuikin mies siinä huomaamaan
tiepuolessa paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita
koivun vitsoja ja rupesi vääntämään vitsaksia. »Mitä sinä noilla teet?»
kysyi karhu taas. »Käillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi
silitetään.» »Ahaa», sanoi karhu, »vai niillä se tehdään.» — »Näilläpä
näillä.»

Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: »Jos nyt sitten
ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan
pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin». — »Sillä
tavallako sitä oppii?» kysyi karhu. »Sillä, tee vain niin kuin minä
sanon», puhui mies, »niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin
luuletkaan». Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja
kysyi: »Entäs nyt, mitä nyt tehdään?» — »Näin», puhui mies, »näinhän
tätä oppia parhaiten otetaan», ja siinä karhun kanssa jutellessaan hän
samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän oli
saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: »Joko minä nyt osaan pelata?» — »Jo
osaat», vastasi mies, »ei puutu muuta kuin tappien voitelu», ja sitten
kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin voi synkeä
surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio paralta,
valitus semmoinen, että miehestäkin tuntui kaamealta. »Kovinhan sinä
opitkin lujasti pelaamaan!» ihmetteli hän, »ei sitten muuta kuin jatkat
vain samalla tavalla, niin kuulevat sinun taitosi pian muutkin», ja
niin tarttui hän taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään
hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.

Kettu huvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli käynyt,
ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. »Vai tällä
tavalla sitä oppii soittamaan!» ihmetteli hän ääreen päästyään, »ja
kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin laulun
tapaista.» — »Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset, että
pääsen tästä irti», murahti karhu, mutta kettu vastasi: »Eivät minun
hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista
sen aikaa kun käyn suden hakemassa». Ja niin kettu läksi juosta
litvittelemään tiehensä.

Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvänkin
aikaa, mutta kohtasikin pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi
jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, heittäysi hän rehelliseksi
ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. »Mitä se siellä tekee?» kysyi
susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata vellotusta.
»Se opettelee soittamaan», selitti kettu, »sillä oli äsken se
kulkevainen mies opettajana.» — »Mennään katsomaan!» innostui susi ja
niin he menivät. Pianpa sitten susi puri poikki vitsakset ja niin pääsi
äijä taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle,
kun tämä oli niin pian avun tuonut.

»Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!» vihastui
karhu sanomaan, »se ei ole voinut kauas ehtiä.» — »Niin tehdään»,
sanoi susi, »sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minuakin pitkin
selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee.» — »Ja minua se pyöritti
kuin sammaltukkua», tunnusti repo. Ei siis muuta kuin lähdetään mennä
tömistämään. Jopas nähdäänkin pitkällä kangas-ojelmuksella miehen mennä
telläävän, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää
takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: »Kas tuolla tulevat
nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat
nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!» Kuullessaan
tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta
ja ketustakin. »Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää
katsomaan?» tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: »Mene sinä, kettu,
ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!» — »Ka», arveli kettu,
»saattanenpa mennä», ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli
tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen huomasi hän,
kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi:
»Etkös vielä oppinut soittamaan!» Sitten hän sanoi kiirehtien akalle:
»No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt —
ota ja manaa ne nyt oikeueetn!» — »Hop-pop!» huusi akka, »vai siinä ne
ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!»
Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu
pyörsi pakoon aika kierua ja sanoi karhulle ja sudelle: »Ei sinne ole
menemistä — jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on se
hullu akka». — »No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin on»,
arvelivat toisetkin ja läksivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja
pelkääväisen näköisinä.

»Mutta missäs ne olivatkaan ne hevosen haaskat?» havahtui nyt karhu
revolta kysymään. »Nekö?» vastasi kettu, »vielä niitä nyt enää olisi,
kun on tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi
ei minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy
mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi.»

Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta
kohti omaa tuttua korpeansa jälleen.



XLVIII.

MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.


    Kiiskinen kaloja vanhin,
    Vata vanhin pyydyksiä,
    Pata vanhin astioita.

Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä
kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli
vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä
suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli
kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun
muistiin painunut.

Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut
hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki
sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä
kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti,
kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen
ahmatin pedon vuoksi.

Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän
tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja
kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi
uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki
mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa
kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin
suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti
kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä
kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen
asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:

»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman
kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja
komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä
täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»

»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki
jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä
häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä
Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu
saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon
muuta kalakansaa?»

»Saapuu, saapuu!» todisti kiiski innokkaasti, »tule vain nopeasti,
että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut
kirkossakin.» Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin
tullessa laiskasti perässä kuin mikäkin lieko. Tultuaan rysän luo
kiiski huusi: »Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta
koolla!», meni nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli
tehty hyvin harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä,
päätyi hänkin nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt
ulos. Silloinpa alkoikin rysässä julma poru. »Syö nyt minut!» huusi
kiiski ja varoitti: »Ei kirkossa saa pahaa elämää pitää! Ellet voine
olla siivolla, niin tule pois, jumalaton!» — »Odotahan, riivattu!»
puhisi hauki, mutta kiiski ui ilkkuen tiehensä.

Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään kaikki
viimeisetkin voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi
siitä pois livahtamaan. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla
syömään pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeäkin, mitä
vain siinä kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti
kaikille, että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle
käräjiin. »Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä
eikä esivallan kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa
piikkiset limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan
kunniallisia, ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä
on nyt kerta kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas,
joka ymmärtää opettaa teille lakeja ja asetuksia.» Näin pauhasi iso
hauki mahtavasti, mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet
rysään, pinkaisi äkäisesti: »Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma
suursyömäri ja pikku kalain surma. Toki tarvitaankin täällä kuningas
meidän raukkain turvaksi, mutta sinua ei siksi ikinä valita!» Hauki
tavoitti kiiskeä kitaansa, mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle
ja pörhisteli siellä piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.

Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävikin
siinä, vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki
uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo
keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen
kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja
kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. »Missä on
lohi?» rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt
sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään,
sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan
virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan
paikasta.

Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. »Mitä!» hönähti
silloin hauki halveksivasti; »totta se nyt on kuningas valittava,
koska kerta on sitä varten tänne tultu». »No kuka sitten valitaan
kuninkaaksi?» kysyivät toiset kalat suu ammollaan. »Kukako!» murahti
taas hauki, »totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan
kaloista. Katselkaapas ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen
vaatimuksen täyttää.» Ja hauki lekautti isoa pyrstöhän ja loksautti
leukojaan, niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi
kahmalollinen pieniä siniäisiä. Mutta silloinpa pinkaisi joukosta
äskeinen kiiski äkäisesti kuin äyriäinen: »Älä rentoile, rosvo,
voimillasi, sillä emme me nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse.
Mieluummin otamme sitten lohen, sillä se on näiden vesien jalo
ruhtinas.» »Ei lohi jouda teidän kuninkaaksenne», sanoi hauki, »sillä
kesät sen menee aika jokia noustessa ja talvet se velloo valtamerillä.
Eikä se muutenkaan ole niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen
luut ovat niin pehmeitä. Senhän täytyykin aina huoata pyydykseen
jouduttuaan, että jos hänellä olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua
verkoin vedettäisi, eikä nuotin nostettaisi.'» — »No silloin saatte
valita vaikka minut», sanoi kiiski, »sillä ei suinkaan minulle turhan
vuoksi ole kiviä päähäni pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista
vanhin ja vahvin!»

Siitäkös nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän
kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamieskään huoli veneeseensä kuin
aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaankaan, sen kuin
vain melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahvenkin siinä jo ilmestyi
vakaana paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: »Jos tässä
kiiskestä puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!» Mutta
nyt kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: »Kun niikseen tulee,
niin voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi,
jos voitan?» Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua
sekä lupasi kaikkien puolesta: »Jos voitat uinnissa, niin valitsemme
sinut kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta
tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?» — »Uidaan tuonne kukkarokivelle
ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä
alkaen kaikkien kalojen kuningas», esitti kiiski ja toiset hyväksyivät
ehdotuksen.

Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla
Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat,
vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä
yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni.
Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti
katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään,
kun voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennättikin kiisken
korkealle kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle
ja saapuvalle kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa
kuuluttamasta: »Täällä kiiski, missä kala!» Hauki oli mahdottoman nolo,
kun ei voinut mitenkään kieltää kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen
hän murahti halveksivasti kokoontuneelle kalaparvelle: »Karheita
ovat kaikki kalat, mutta karhea on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt
se kinasuu ruhtinaaksenne!» Ja niin sanoen hauki tempasi joukosta
oikein lihavan ja ison särjen kitaansa ja katosi kuin salama heidän
joukostaan, kalaparven säikähtyneenä pirahdellessa joka haaralle.

Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä
Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen.
Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna
painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan. He
olivat nimittäin lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että
ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille,
ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään
ja vastannut vain: »Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää
aita kumoon!» No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan
pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta,
mutta kiiski julisti: »Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!»
ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta,
kunnes kiiski sen keskeytti ja julisti:

»Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin
viisaasti, sillä vaikka minä olen tämän näköinen, niin ei minua saisi
moni mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas
ja kuhan luu, tietäkää se. Ja nyt minä hajoitan nämä suuret käräjät
sekä käsken jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne
Kukkarokiven alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte.»



XLIX.

JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.


    Akka vanha, vaippa päällä,
    Kylän kynnysten kävijä,
    Mieron teiden tietelijä.

Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla,
oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen
ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti keppinsä
varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa. Hänellä
naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja kaikkialla
häneltä kysyttiin: »Joko olet tavannut ne manattavasi?» Ja hän vastasi
aina samalla tavalla: »En vielä, mutta kyllä minä ne kohta tapaan.»
Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: »Kunhan minä tapaan ne
hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!»

Kun he nyt ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat
kahden pitkin poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa,
istahti kivelle ja kysyi: »Sanoppas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat
sillä käräjiin manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä
muistan?»

Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua ainakin:

Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen
kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin
eloja riittää, mutta sitten rupeaakin jo nälkä ahdistamaan, jolloin
täytyy lähteä mierolle. No mitäs siitä, akka panee kotat, sellaiset
matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja
taloon tultuaan yösijaa kysyy. Hyvät olivat siinä talossa haltijaväet,
syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi
yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: »On minulla nämä
kottaset, minne minä ne voin panna?» »Kottaset kottasien koskeen»,
neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanookin: »Enpäs panekaan toisten
kottasien koskeen, vielä, siitä häviävät, panenpas kanasien joukkoon»,
ja niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.

Aamulla herättyään lähtee eukko hakemaan kottasiaan kanasten joukosta,
mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin
hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on
annettava kottasien sijaan kananen. Ja talonväellä käy eukko sääliksi,
kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavatkin hänelle kanasen,
koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee
edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.

Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja
juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata
pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta
ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten
joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaankin
lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen
kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se
kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä
sanookin, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle
ja talutti lammasta perässänsä.

Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin
panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan
pistääkin lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei
toisiin sekaannu. Lehmätpä tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana
aamuna rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui
olemaan hyvin rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivatkin akalle
lehmän sanoen, että menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena se
kulkevainen akka läksi menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi
taas yöksi uuteen taloon.

»Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?» kysyi akka sitten seuraavassa
talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin.
»Totta kai lehmäsien joukkoon», neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä
taas oli itsepäinen ja sanoi: »Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien
joukkoonpa panenkin», ja eikös pannut! Hevosetpa potkivatkin lehmän
kuoliaaksi, jolloin akka seuraavana aamuna nostikin vasta kovan
metelin, niin että talonväen korvat rupesivat suhisemaan. »Lehmäsen
tilalle hevonen!» kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä,
niin että tämän piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se
auttanut. »Hevonen!» sanoi, »lehmäsen sijaan hevonen!» akka vain
pauhasi, niin että kaikki jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun
akan kanssa oikein tässä joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan
se talo hyvin rikas ja varsinkin hevosia hyvin paljon, niin että isäntä
suivautuneena jo määräsi: »Ka, antakaa tuolle akalle sitten sen lehmän
sijaan hevonen, että herkeää räyskämästä ja lähtee tiehensä!» — »Ja
reki ja länget ja suitset ja päitset ja piiska vielä kouraan!» vaatii
akka yhä tiukemmin, niin tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille
hyväkkäälle nekin. Mitäs ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää
rekeen, lyö virkkua vitsalla eikä muuta kuin oistona tielle.

Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan
hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes
talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja
salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee
kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset
tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu
ajatuksiinsa, kunnes herääkin siihen, ettei hevonen enää tahdo
mennäkään eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo,
korskuu vain äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja
hämmästyy: siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä,
kuinka lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.

Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen,
mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne
ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös
ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» —
»Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan
mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten»,
lupasi vihdoin akka.

Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä,
ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun
on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde
minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei
etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi
kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma
nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui
kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli:
»Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain
huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin
rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa
enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä
täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies»,
mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.

Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa,
karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään
peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin
vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä
pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä
nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen
jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin
akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii
siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs
nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää
akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!»
— »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä
hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo,
»minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja
vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi
akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja
herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä
hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo
hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta
repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka
sitten lopuksi päättynee.

Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas
säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä,
mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen
edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis
siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa
kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt
sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu
vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin
lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen».
— »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan
ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan»,
mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.

Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin
pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä
kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä
parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko
kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin
saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja
elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien
selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.

Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi
pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on
vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat
siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä
ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän
mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin
hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa
vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.

Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi
lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta
suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten
turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene
sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti
keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan
perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta
tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin
vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi
menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi
akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja
sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen»,
sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa
rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja
sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»

»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän
saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa
hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».

Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata
koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se
vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten
siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää,
mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän
palasi tielle.

Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään
miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne
ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota
tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa
huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa
ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa
siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee
akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on
olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!

Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta
kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä
säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin
huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!

Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut
silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se
akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän
saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli
siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät
lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät
kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.

Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen
luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde
manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä
hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!»
ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?»
— »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» —
»Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin
lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon
itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset,
mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin
hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja
hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi
käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.

Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se
kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista,
milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä
sitä häätaloa kohti astua telläämään.»

Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen
matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.



L.

EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.


    Oi emoni, vaimo vanha,
    Pane ruoka ruttoisesti,
    Syödä miehen nälkähisen,
    Haukata halun-alaisen.

Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär
sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan
kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen
viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt
niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni,
musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät
aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa
isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa
loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti
lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka
kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään
niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»

Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli
siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se
sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt
hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti
loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen
mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla
vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia
persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että
ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän
juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet
vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni
kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen
pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!»
Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.

Kohta sen jälkeen tulivatkin miehet sonnia tappamaan, mutta tätäpä ei
ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni
on karannut, kytkyt on purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä
emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään,
että mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas
lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: »No ei tässä ole muuta
isompaa koiraspuolta enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan
rokka siitäkin!» Kissapa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän
määräystä, luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. »Astu, veikkonen,
tietä härän jälkeen», selitti hän, »muuten panevat lihaksi.» Eikähän
sitä tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa, pian oli hänkin tiessään, mutta
kissapa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt
keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä
nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on
vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa
tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa siankin
saman tien kuin edellisetkin.

Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: »Kun et vartioitse
elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon
rumilas tuosta rääkymästä!» Niin lähetään Immilän pönäkältä ja suurelta
kukoita kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään: taas on
kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella touhulla
hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun nyt
sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa
palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottalsiin paisti ottaa.
Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan
ja kiljaisi:

»Se tästä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat
käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo
Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta
rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa
kerjäämästä!» Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä
nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. »Tämä minun
vielä piti saada kuulla!» sähisi hän kiukuissaan, »ensin käsketään
häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen
ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta
rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat
silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea
äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat
antamaan.» Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysikin heidät
pian läheiseltä aholta.

Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras pakoon mennä ja
mistä suojapaikka saada, kun iltakin oli jo lähenemässä. Kissahan
siihen neuvon tiesi. »Mihinkäpä tästä muualle», sanoi hän, »mentäisiin
kuin sinne Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikös
tämä kukko hyväkäskin mennä touhottanut sinne sitä maailman loppuansa
pakoon? Niin ettei muuta kuin pian tielle, että saadaan yöksi kattoa
päämme päälle». Ärtyisesti kissa näin toimitti kaikki matkaan ja niin
lähdettiin mennä nykyttelemään, ensimmäisenä härkä, sitten ruuna,
sitten sika ja kukko sekä viimeisenä pahantuulinen Kääpälän kissa,
mauruten ja pitäen pahaa ääntä.

Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa
pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja
katsovat myöskin. Jopas nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa
niin että korvat ovat luimussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa
hänet ensiksi tunsi, pysäytti tulijan vähän äkkiä ja kysyi lyhyesti
ja tuimasti: »Minne Jussilla matka?» — »Minnekäkö?» ihmetteli Jussi,
»tottakai häihin, sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu
kaikki, mitä on ilman lentäväistä tahi jalan juokse väistä». Katkerasti
vastasi siihen kissa: »On nyt sillä tavalla, että niissä häissä
on lihan puute. Älä, veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään
teuraaksi! Parempi on, että lähdet meidän mukaamme.» — »No voi rakkaat
veljet!» kiitteli heitä nyt Jussi sääret kenkkulassa, »olipa toki
hyvä, että satuitte vastaani juoksemaan, etten suin päin surman suuhun
lentänyt! Se kettu hyväkäshän minut tälle matkalle houkutteli. Mutta
mihinkäs te nyt sitten olette menossa?» Kissa selitti asian, jonka
kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä onkin Katilan autiotuvasta
ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee mukaan, koska sattuu näin hyvää
seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon viimeisenä tulla kyykkimään.

Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja
asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen
päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin
alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui
mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle.
Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen
murahtelemaan ja puhumaan.

»Kiittämättömyys on maailman palkka», kuului hän sanovan. »Olisi
luullut Immilässäkin olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta
ruveta meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan
— minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden.
Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki
mierolle syötetään!»

»Käh-käh-käh!» sähähti siihen kissa liedeltä, »sano muuta äläkä
valehtele! Mutta mitä sinä tarkoitat sillä, että sinun esi-isäsi olisi
tuonut Immilään sen rikkaudet? Sitäpä minä en ole sattunut kuulemaan.»

»Niin on kuitenkin asia», vastasi härkä juroon tapaansa, »mutta se on
vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan.»

Toiset olivat kuitenkin tulleet perin uteliaiksi ja kärttivät
kiihkeästi härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua
ja niin hän haasteli seuraavan sukutarinan.



LI.

KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.


    Hämehessä häntä häilyi,
    Pää keikkui Kemijoella,
    Sata syltä sarvet pitkät,
    Puolta toista turpa paksu.

Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei
siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset
menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut
ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta
härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä
syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää
kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin
kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta
suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä
härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten
rakoon murusta haalia.

Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän
kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena
vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään
jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan
vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko
eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän,
sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä
heilumaan ja nyhtämään.

Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei
nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin
ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin,
katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan
pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua
niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:

»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»

»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi
sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu
ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli
sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla
toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan
ja mulkoillen suurilla silmillään:

»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta
korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin
katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni
heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä
on voimaakin takana, vai kuinka?»

»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi
sitten, tässäkö härkä asui.

»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin
tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian
sieltä Immilän vaari huutaakin:

    »Hoi on härkäni kotihin,
    Päivä kaatuu kuusikolle,
    Karkoaa katajikolle,
    Vieree vehkavaarasille!»

Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään
pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään
hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:

»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»

Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:

»Kun hypännet, niin hyppää!»

Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti.
Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä
on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän
selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin
kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.

Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi
tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se
puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata
kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin
että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä
hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun
töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen
tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä
perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut.
Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli
takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä
leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen,
mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot
ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa
taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan
härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle
tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin
laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle
saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta
nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko
turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi,
kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli
hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä
tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli
Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla
iltasuitsun ääressä.

Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä
korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne
jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki
tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä
heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän
päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole
oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa
moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.

Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin
karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain
syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia
naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran
sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla
vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa
suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa
sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden
älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee.
Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon
ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän
leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti
huolettomasti mennä heistelemään.

Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että
uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta
härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin
ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen
kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään:
»Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan
kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.

Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi
menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain
harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja
härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi
ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut
mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat
siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan
heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui
susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka
tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain
painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi
sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain
henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi.
Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä
olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta
takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon,
lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää
niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja
hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla
silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.

Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään,
vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni,
jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä
tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin
tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja
lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää
syömään.

Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra
pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä
liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja
silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt
härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät
selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet
karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin
nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta
kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa
kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo
olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta
ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi
hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä,
»eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin
kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!»
ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun
aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi,
»ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois
vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä
jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä
heistelemään Immilää kohti.

Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi
härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli,
että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu
hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän
tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle.
Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka
tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen
hyppäämään... ka... no... hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää...
henki tässä menee...» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin
kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän
tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana
kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin
tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti
mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille
kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli
niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.

Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä
sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan
syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä
jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin
meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle
paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä
sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka
tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä
taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.

Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä
luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan
ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet
silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian
pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken
kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut,
kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei
kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa.
»Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi
ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että
mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun
hänelle tulee kotiin lähtö.

Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen
päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi
tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis
olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan
niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari
hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi
suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli
häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että
syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta
nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan
ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:

    »Kaksipa kalosarvustani,
    Kaksipa hörppäkorvastani,
    Kaksipa silmämäljäriä!
    Pää kuni Jumin kurikka,
    Häntä kuin Hämehen miekka,
    Kieli kuin kesäorava!»

Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti
kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi
kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa
ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin
omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin
kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan
karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan
näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta
vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä
karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi
kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni
ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko
silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain,
jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion
kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti
istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän
tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla!
Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle
apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti,
mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta
on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina
sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu,
»minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle
suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt
ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja
entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan
kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät
olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja
epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?»
— »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt
ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen
hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka
kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.

Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden
karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa.
Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan,
sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi
irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä
nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen
vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita
viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän
ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!»
sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle
suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa.
»Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla,
jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan,
»vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee
miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään
varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko
kurkullasi.»

No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään
housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa
jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä
aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa
jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet
mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut
makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!»
suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään
näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän,
kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina
väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto
tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» —
»Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä,
kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo
kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi
ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka
ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun
toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet
ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.

Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen
istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä,
ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin
ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko,
veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion»,
vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään
noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis
tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No
mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli
kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa
hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären
kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari,
»kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla
sinut irti päästän», ja niin päästikin.

Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain
kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten
niitä tuomisia odottelemaan.

Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään
pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin
vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin
metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään.
Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan
maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan
yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat
leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän
kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan
villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja
kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt
hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.

Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli,
että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan
salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen
voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan.
On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin
kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä
on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä
ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.

No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna
taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa
partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä
kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan
tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon
lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan
pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin
että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas
saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta
kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa
menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne
kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki,
mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».

Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan
kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja
tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä
kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee
heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin
kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä
hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei
moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa.
Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en
varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan
ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen
jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin
hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun
vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä
isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti
ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä.
Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis
koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas,
mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi
jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki
siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan
tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!»
sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen
enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi
selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen
enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista
kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.

Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri
tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven
takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis
niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa
oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa
ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen
ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut
se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys
Immilästä kaukana.



LII.

PELKO PAHIMMAT TEKEE.


    Ohtosen! ainoiseni,
    Mesikämmen kaunoiseni,
    En sua kiellä kiertämästä,
    Enkä käymästä epeä.

»Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi
Immilään kaiken sen rikkauden», ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti
vielä jurosti: »Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan
iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi.»

Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään
ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli
kuunnellut sitä ja sanoi:

»Olipa siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet,
samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin.»

Sitten kisa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi:
»Kylläpä nyt onkin pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten
äsken tuolta ulkoa sellaista hiljaista tissutusta ja kähnimistä?»
Kummastuneena härkä kielsi, jolloin kissa taas sanoi: »Kyllä siellä
varmasti joku oli ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi
niitä tihulaisia.» — »Mitä ihmeen tihulaisia?» kysyi nyt härkä, ja
heräsivät siinä jo toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus
keskeytynyt.

»Käh-käh-käh!» kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla
rupesivat häneltä niistä tihulaisista kyselemään. »Mistäpä minä
tiedän!» sanoi hän, »kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että
senkö tonttuja ja tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan
autiotuvassa, kun siellä kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan.
Ne tihulaiset ja tontut, ne ovat taas sellaisia paholaisia, mitä
lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka monisarvisiakin, ja jos ne
valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada millään pois. Kuulin
isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen omistaja oli luvannut
vaikka mitä sille, joka saisi sen paholais-äijän pois hänen suuresta
tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen ja varsinkin öisin
möykkämään.» Näin selitti kissa oudosteleville kuulijoilleen, mutta
härkä sanoi tyynesti: »Jos hän tänne yrittää, niin lähtö täältä tulee.
Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!»

Siinä samassapa kuuluikin ulkoa sellaista kähnimistä, että sen
huomasivat kaikki pirtissä olijat, ja ennen kuin ehdittiin sen enempää
sitä ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu,
kuin olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään kävellä. Samalla
se päästi oudon ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi
tupaa. Jäätävä kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain
hetkeksi, sillä pian selvisi härkä säikähdyksestään ja karjaisi:
»Mikä tänne tulee yörauhattomuutta tekemään!» sekä tölmäsi samalla
voimainsa takaa outoa rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti
nurinniskoin lattialle. Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä
jaloilleen, kun ruunakin jo oli saanut mielenmalttinsa takaisin,
heitätti takapuoltaan ja lasketti molemmilla takakavioillaan tulokasta
otsaan sillä seurauksella, että tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta
lentänyt tallukka. Jopa pakeni tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen
se rupesi hakeutumaan takaisin ovelle päin. Siinäpä silloin jänis alkoi
laukata ympäri penkinaluksia kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään
lähelle liettä, sähähti sieltä kissa hänelle vasten naamaa kuin olisi
tuhannella äimällä yhtaikaa pistää jurautettu. Huumautuneena syöksyi
tulija silloin suinpäin ovea kohti, mutta vielä mennessä ehti sika
rohmaista häntä torahampaillaan sääreen. Jytinää vain kuului hetken
yön pimeydestä ja niin oli tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa
pääsivät vihdoin eläimet yötänsä viettämään.

Mitä oli sitten oikein tapahtunut?

Eihän mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut
näkemään kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä
nähdäkseen, minne he oikein olivat menossa. Huomattuaan heidän
menevän Katilan autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne
yöksi oli ketulle juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästähän nyt
karhu saisi korvauksen niistä kuolleista hevosista, joista hän sille
oli äsken valehdellut, ja siinä sivussa saisi hänkin, kettu itse,
maistaa hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta toimeen! Hän läksi kiireesti
mennä litvittelemään sinne päin, jossa arvasi karhun oleskelevan,
eikä aikaakaan, kun jo löysikin hänet yksinään pimeässä korvessa
nuuhkailemassa. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella, kun olivat selkä
ja sivut kipeät sen soiton opettelemisen jäljeltä, ja muljautti
vihaisesti kettuun päin. »Mitä kureja sinulla nyt on?» kysyi hän
istahtaen mättäälle. »Ei, eno kuoma, nyt joudetakaan istumaan!» sanoi
kettu, »nyt onkin vasta maku pirtissä.» — »Missä pirtissä?» kysyi karhu
epäilevästi. »Katilan autiopirtissä», selitti kettu, »ei ole muuta kuin
menet ja otat vain! Tule pian perässäni, niin äkkiä on haju nokassasi.»
— »Tiedä häntä — niitä sinun makujasi», murisi karhu ynseästi, »onhan
niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi.» Hänen uteliaisuutensa
oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myöskin samassa jylisytti hänen
vatsaansa, lähti hän tulla nulkkaisemaan ketun perässä, joka mennä
lipoi liukkaasti edellä.

Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen
itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä
isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu
samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän
ja sanoi: »Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät
pääse pakoon livahtamaan.» »Kyllä», sanoi kettu, »kyllä vartioitsen,
eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan
vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää.»

Vähän ajan perästä rupesikin tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä,
että ketulla nousivat karvat pystöön. »Rovastipa se eno nyt siellä
painiikin», arveli hän, »on tainnut se härkä ruvetakin puskusille,
antamatta tappaa itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hyvinkin hevonen
vielä potkaista säväytellee vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla
ruoanhankinta-aikomukset, jos mieli asiansa lopulleen toimittaa.»
Eikä kettu ehtinyt juuri sen enempiä tuumallakaan, kun samalla tuvan
sysimustasta oviaukosta lennähtääkin musta rumilas kuin heinähaasia
hänen eteensä pihalle ja alkaa mennä vyöryä hirveätä vauhtia metsää
kohti. Kettukin meni siinä hiukan sekaisin luullen, että se hänen
vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon, ja pemahti uljaasti
hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni. Pimeässä korvessa
laukataan peräkkäin ja jo kettu tapailee ajettavansa häntävilloja,
kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se vietävä onkin.
Samassa tämäkin pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua käpalällään
ja sanoo: »Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat; kun annan
tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan pitää vain
jäädä!» Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli päätänsä, piteli
kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja valittamaan.

»Eno, mikä teitä vaivaa?» kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi
kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, »ettekö saanutkaan sitä makua
nitistetyksi hengiltä?» Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi:
»Makua!» sanoi hän, »ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet
tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä
sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla
saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis
tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla
jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarillaan otsaan, ja sotamies,
pinkkapöksy, mikä lienee ollut — vanha se ainakin oli, koska oli
vaikeahko — rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien,
jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten
pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan
rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua.

»Ovella vielä suutari rohmaisi veitsellänsä sääreeni. Ja koko ajan
kikkaniska kiljui orrelta, että 'ota koukku, pistä perään ja vedä
tänne!'»

»No voi hyväinen aika!» ihmetteli kettu, »ja minä kun näin omilla
silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän
sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?» —
»Kuule, kettu», sanoi karhu, »paljoon pahaan olet minut jo houkutellut
ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan
vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken
päälliseksi pilkkaat, niin minunkin pitkämielisyyteni loppuu ja minä
nyljen sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän
nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin
olla silloin paikallasi!» Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan
poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.

Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja
satoisana keinuili. »Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään»,
ajatteli hän, »maanviljelys se on sittenkin paras miehen elättäjä.» Ja
hän kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan
hyvää makua — ei ollut vielä kovin paljon, mutta aluksi kuitenkin.

Tällainen oli se kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki
pääsi hääviinoistaan selviämään, läksivät he etsimään elukoitaan
ja löysivätkin ne kaikki sieltä autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa
popsimasta. Elukat ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään
kiireellistä tuoreen lihan tarvista, saivat he rauhassa ruveta elämään
vanhaan tapaansa.



LIII.

TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.


    »Kun ei tuosta kyllin liene,
    Syökse tanko taivahasta
    Tahi kultainen korento,
    Suulahalle suulakehen,
    Tuonen lukko leukaluihin,
    Manalan kivi kitahan!»

Niin tulikin vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin niin
viileän ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis
tuntu ja yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu
keskeytti marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja
ketulle, että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska
ihan kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti.
Ja huhdalle mennessään tunsi karhu mielensä ilosta läikähtelevän
nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas
nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasti ahersivat.

Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon
tällaisina raikkaina päivinä, jolloin metsonpoikasia tiheiköt pyrisivät
täynnään, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta olikin tullut
tiukka isäntä. Eikä hän siinä leikkuussa keksinyt mitään veruketta,
jonka varjolla olisi saattanut pysytellä laiskana, vaan hiki hatussa
täytyi hänen kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla.
Vasta sitten kun ruvettiin eloja ajamaan riiheen, keksi hän edes sen,
että sai sen ajan reessä istuksia, kun karhu ja susi vetivät. »Joka
taakseen katsoo, sitä heitetään kirveellä!» sanoi hän, ja karhu sekä
susi arvelivat, että ehkä lieneekin siinä sellainen taika, eivätkä
uskaltaneetkaan taakseen katsoa.

Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuiksi sekä lämmittää
poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa.
Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa
kumpikin ja karhu sanoo revolle: »Mene sinä nyt parsille, kun olet
noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan. Kun
olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin puida
jutkistamaan.» Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä, millä
keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli lyhteitä
lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa raksautti
siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun selkään.
»Hös!» sanoi karhu, »mitä sinä niitä parsia pudottelet, joudu puimaan
vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan täynnä!» — »Hyvät
kuomaseni!» vastasi kettu ihan muka tuskissaan, »minähän täällä
koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun ihan väkisellä
tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät, vankat miehet,
yksinänne, niin minä täällä parsia pitelen, etteivät enää päällenne
putoa.» Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja tyytyivät
siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan makaili
siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin tällöin
ilkeyksissään jonkun parrenkin, kun ne olivat niin raskaita muka,
että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Vähin hän siellä
itsekseen hyräilikin, laulun laati moisen:

    »Pui, pui, sutturukka,
    Minä parsia pitelen,
    Parret päähän paukahtaapi,
    Laki päälle lankeaapi.»

Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä
valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia,
valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin,
puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän sanoi kettu karhulle:
»Kyllä olikin jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää
siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita — koetas, veljeni, kuinka
hirveästi olen hiessä!» Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin
hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu
sipaisi sitä kämmenenään ja murahti väsyneenä: »Hikinen näkyy olevan!
Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä
vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?» Silloin kettu
esitti nöyrästi:

»Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka
enimmän työn ovat tehneet ja koko asiankin alkuun panneet, isommat osat
saaliista tulevat.» Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi:
»Näkyykö minua täältä?» — »Ei näy», vahvistivat karhu ja susi. Silloin
kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: »Näkyykö minua
täältä?» — »No ei näy sieltäkään», todistivat taas toiset. Nyt kettu
meni viljako'on taakse ja kysyi: »Entäs nyt?» — »No hyvinkin näkyy»
ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: »No, tästähän tämä
jakaminen mukavasti selviääkin — mitäs muuta kuin annetaan isoimmalle
isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä!
Sitä vastaanpa ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?» — »No ei»,
tyytyivät siihen toisetkin ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi
olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa
talteensa. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle
uutista jauhattamaan.

Tullaankin sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään
jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: »Mistäs näitä sait,
mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?» Karhu ja susi
jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa olkia
kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain kivet mennä
sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin, siissun-siissun,
syyssin-säässin. Kettupa riihikuivia jyviä näppärästi pistelee kiven
silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin, rouskun-rauskun,
hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä karhu ja susi katsomaan
ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen hänen kiviensä panevan aivan
toisella äänellä kuin heidän. »Miksi», ihmettelee karhu, »sinun kivesi
panevat jyrin-järin, mutta minun tissis-tassis?» — »Ja minun», urahtaa
susi, »panevat hissin-hassin, kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö.»
— »Voi veikkoset!» remahti silloin kettu nauramaan, »ettekö te ole
huomanneet panna pieniä kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein
minäkin, niin vasta rupesivatkin kivet panemaan jyrin-järin!» — »Ahaa!»
nauroivat karhu ja susi, »siinäkö se vain vika olikin — no äkkiähän se
on autettu», ja niin tuppasivat molemmat äiät somerta kivensilmään niin
runsaasti, että riittää piti ja äänen muuttua.

Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja
ruvettiin puuhaamaan kotiinlähtöä. Kun karhu sitoi valtaisen
suurta olkijauhosäkkiään kiinni, katseli hän aivan säälien ketun
pikku pussosta ja sanoi: »Näytäs, kettu rukka, minullekin niitä
jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat.» Kettu totteli, aukaisi säkkinsä
ja siellä oli valkoisia, kauniita, vielä myllyn jäljeltä lämpimiä
ja tuoksuvia jauhoja. »Mitenkäs?» kummastelivat nyt karhu ja susi,
»sinun jauhosi ovat näin kauniita ja valkoisia, kun meidän ovat niin
peräti ruskeita ja karkeita, melkeinpä mustia?» — »No olette tekin
myllymiehiä!» sanoi siihen kettu, »tottakai jauhot ovat mustia, kun
ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan mylly on aina joen rannalla, että
likaiset jauhot pestäisiin, sillä mustiahan niistä muuten tulee, kun
on viljat savuriihessä kuivattu. Peskää nyt toki tekin jauhonne,
mutta varokaa, ettei virta niitä vie.» — »Niin, mitähän olisi, jos
koettaisimme noita pestä», arvelivat siinä karhu ja susi, ja päättivät
koettaa. He menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja
virtaan — vilauksessahan ne menivät virran mukana. »Emme me tätä
pesukeinoa osaa»; arvelivat he silloin ja päättivät syödä jauhonsa
sellaisinaan, vaikka mustiakin olivat.

Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja
makeaa siitä tulikin. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä,
tuli karhu hänen luokseen ja kysyi: »Puuroako sinä syöt?» — »Ka
puuroa, uutispuuroapa tietenkin», vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana
lähemmäksi katsomaan ja sanoi: »Voi kun sinun puurosi on valkeaa
ja kaunista! Annappas kun minäkin maistan.» Kettu antoi, jolloin
karhu makustellen tuumi: »Mitenkä sinä olet sitä keittänyt? Minun
puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista.» »Siinäpä se onkin
konsti, keittämisessä», selitti repo. »Pantuani puuropadan haahloihin
kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani ja nousin
sitten haahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa pataan.
Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinäkin samalla tavalla
äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaakin: sitä parempaa puuroa
tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän
koskesta vaahtoa lisäksi — silloin kyllä hyvä tulee!» — »Vai sillä
tavalla se puuro onkin keitettävä», ihmetteli nyt karhu ja läksi
talolleen hänkin tätä keinoa koettamaan. Uudelleen hän pisti patansa
haahloihin, kiehutti veden, sekoitti, siihen tasaisesti hierimellä
karkeat olkijauhonsa, laittoi alle hyvän tulen, sekoitti uudelleen
peukalollaan, vaikka sitä ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas
paloi, ja kiipesi sitten haahlaorrelle istua kököttämään. »Voi hyvä
isä, kuinka polttelee, polttelee, puh-puh!» ähisi hän istuessaan
siinä savussa ja takavillojen kärventyessä, »kyllä tämä hyvän puuron
keittäminen on vasta kovaa työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä
ja pakaroita vihavoipi — eihän tätä mikään voi kestää! Paha on
tällä orrella muutenkin istua, ähhäh! — eikö sitä rasvaa rupea jo
tippumaan...?» Karhu koetti kurkistaa jalkainsa välistä pataan, joko
sinne olisi ruvennut rasvalampareita ilmestymään, mutta hojeltuikin
siinä samassa tasapainostaan ja pudota mätkähti omaan puuropataansa
istualleen polttaen itsensä pahanpäiväisesti. »Voi sinua kettu ryökäle,
minkä paulan minulle taas asetit!» älysi hän silloin koko asian ja
karjahteli tuskissaan, rientäen sitä kyytiänsä myllypurolle viileässä
vedessä takapuoltaan vilvoittelemaan. Kauhean ja lopullisen koston hän
nyt vannoi revolle, uhaten ettei armahtaisi, vaikka toinen medeksi
sulaisi hänen edessään.

Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan,
minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi
vei hän padallisen omaa mustaa, ruumen jauhoista keitettyä sotkuaan.
Nähtyään ketun puuron ihmetteli hänkin sen tavatonta valkeutta ja
pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että
työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten
saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, sanoi hän
yhtäkkiä: »Katsopas, mikä tuosta sivuitse menee!» Susi ällistyi ja
kääntyi katsomaan, mutta repopa samalla roppasi hänen padastaan omaansa
aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi
maistamaan: »Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä.» Susi
silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen
hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: »Yksi on
mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla,
huttukeiton keittäjillä — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!» —
»Niin vain», myönsi siihen kettukin ja siirsi joutuin padat syrjään,
ettei olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.

Aika olikin jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuoltapa
näkyikin karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa
kohti. Ketulle tuli kova hätä päästä pakoon, mutta ei olisi mielinyt
sitä sudelle näyttää, ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille
päässyt. »Tuolla näkyy karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle»,
sanoi hän, »odota sinä tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä
menin hakemaan hänelle nauriita tuolta Horpon halmeen nauriskuopasta.»
Näin sanoen kettu loikkasi tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta
kuulemaan, mitä karhulla olisi sudelle sanomista. Raivoissaan
karhu selitti sudelle, mitä oli tapahtunut, että koko riihenpuinti
ja viljan jako oli silminnähtävästi vain ketun paljasta petosta,
jonka uhriksi he molemmat olivat joutuneet. Ja sitten karhu näytti
palaneita peräpuoltaan ja sanoi: »Toki se lienee minun surmani, se
kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa saatane henkeä pois! Nytkin se
viekkaudellaan meiltä viljat kavalsi ja poltti häntäni ja peräpuoleni.
Mistähän sen repaleen nyt voisi saada käsiinsä?» Kuullessaan karhun
kertomuksen oli susikin saanut silmänsä auki ja ymmärtänyt revon koko
oveluuden sekä ilmoitti heti: »Horpon nauriskuopalle se sanoi menevänsä
sinulle hyviä nauriita hakemaan — se on siellä Horpon halmeen reunassa,
tiedäthän?» — »Tiedänpä hyvinkin», todisti karhu ja kiirehti: »Ei
nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja nahka orteen!» Touhuissaan
molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle päin.

»Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!» ajatteli kettu hiukan
huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään sudenkin yhtyvän samaan
päätökseen. »Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida tämän
jälkeen tulla mitään kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta
lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä.
Lienee parasta minunkin mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten
nämä kuomat siellä minua tappamaan ryhtyvät. Ehkä sentään tässä jokin
keinoksi koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan.» Näin ajatellen
kettu lähti mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.

Sattuipa niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat
nauriskuopalle, ilmestyikin halmeen laitaan itse Horpon isäntä sen
vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet
pysähtyi karhu epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja
vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi
suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen sanoi
karhu hänelle silloin kuopan suulta: »Täällä on halmeella Horpon
isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu,
minä pistäydyn tuohon näreikköön.» Susi totteli ja kyyristyi tyhjän
kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyikin siihen
kettu, joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten
puhuttelemaan Horpon isäntää.

Tämäpä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi
heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. »Ka, kun on repo
tuossa pellolla!» ihmetteli isäntä ja katseli jotakin asetta, millä
sitä heittää, mutta kettupa silloin sanoi salaperäisesti: »Maku on
nauriskuopassa». — »Häh!» kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt,
mitä repo tarkoitti. »Jotta maku on nauriskuopassa», ilmoitti nyt repo
kovemmasti ja viittasi kuopalle päin. »Ahaa!» ymmärsi isäntä asian,
tarttui kirveeseensä ja läksi menemään.

Ja nyt oli tullut vihdoinkin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa,
viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja
pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset
jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä
kun Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti
hyökätä siitä ulos, antoi isäntä hänelle kirvespohjalla sellaisen
täräyksen vasten otsaa, ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka
sääret kankeina maassa kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: »Ähäh,
lampaanvaras, joko loppuivat retkesi!» Ja pitkää aikaa ei kulunut,
ennen kuin hukan nahka oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi
sen lihoja palkaksensa.

Se oli hukan surkea loppu.



LIV.

TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.


    Lulloseni, lalloseni,
    Omenani, ohtoseni,
    Ällös olko milläskänä,
    Ei sua pahoin pidetä:
    Sima sulle syötetähän,
    Mesi nuori juotetahan.

Kauhistuen oli karhu nähnyt näreiköstä piilostaan, miten sudelle
oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle
että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli
visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin
helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja
varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaistakin,
että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomenniemen,
joten metsän miehillä ei muka ollut enää — sillä niinhän oli sovittu
— oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä
uskonut, kun ei noita teitä näky nyt enempää kuin ennekään: samat
olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.

Saatuaan viljansa korjuun rupesi Horpon isäntä sitten kyntämään sänkeä
vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut.
Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että
isäntä antaisi hänelle jonkun syyn käydä päälle; on näet karhulla
luonto sellainen jalo, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei
tämä itse asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä
auran kynsi sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan
pysähtymättä sitä irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi
suitsia riuhtaisten: »Äss, sinä karhun syötävä siinä!»

Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan,
on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii; muuten ei hyvä
seuraa. Karhupa tiesi tämän ja ilmestyikin kohta paikalla isännän eteen
ja sanoi: »Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen
syön.» Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä.
Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. »Älä, hyvä veli», sanoi hän,
»syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!»
— »Syön!» vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä
turvautui houkutteluun: »Eihän tästä», sanoi, »olekaan nyt syötäväksi,
kun on kesäajoissa laihtunut paljaaksi luuksi ja nahaksi. Odotahan
syksyyn saakka, että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä
haluttaa.» Karhu katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin
lyöttyneeksi ja laihaksi. »Olkoon menneeksi», myöntyi hän sitten,
»mutta sitten syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyykin sinun
lupauksesi mukaan tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen.»
— »Kyllä tuon», lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa,
sillä hänellä ei haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.

Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli
pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti
lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa
ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä olkia sieltä
hakemaan. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun äkkiä
huomaakin, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle toista
etukäpäläänsä. »Mitähän se tuo repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä
viittilöipi?» ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi
silloin puheisille.

»Mitäs niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?» kysyi kettu. »Tulin
tyhmyyttäni», vastasi tämä, »sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi
ja täytyy nyt se viedä sille.» — »Älähän huoli», lohdutti häntä repo
ja kysyi: »Mitäs maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä
karhun kaupan päälle?» — »Mitäpä minä», sanoi isäntä, »osannen sinulle
antaa. Mitäpä pitäisi olla?» »No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa»,
vastasi kettu, »mutta tyydyn minä siihenkin, kun vain yhdenkään karhun
suolen mutkan antanet?» — »On siellä navetassa suuria kesällisiä
kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat.» Kettu lipoi jo
etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän
silmissä, vaan kysyi: »Sattuuko sinulla olemaan kotona sellaista
kuivattua lehmänrakkoa?» — »On kyllä», vastasi isäntä, »kun tässä äsken
teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat
pirtin orteen kuivamaan.» »Mene kiireesti hakemaan se», määräsi kettu,
»ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia kuivia
leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin neuvo
pidetään.» — »Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee», epäili
isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa mainitut
tarviskapineet. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ketun rypeneen
lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin
että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli.
»Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?» kysyi isäntä sitten, vetäen
suutansa naurun irviin ketun jääkalkkareet nähdessänsä.

»Ota nyt», neuvoi repo, »tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä
sido sitten se häntääni — kas sillä tavalla niin — no hyvä! Sido nyt
kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni — aivan niin. Kuule
nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan,
niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja
kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun
karhu sen kuulee — ja kuuleehan se toki näin oudon äänen — niin
se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä
sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika
karhunjahdissa — sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja —
sano mitä tahansa, kunhan vain pelottelet äijän oikein hyväksi. Saat
sitten nähdä mitä tapahtuu.» — »Oli menneeksi», lupasi Horpon isäntä,
»eipähän ota, jos ei annakaan!» ja lähti halmeelle.

Siellä olikin jo karhu odottamassa. Voi kuinka oli lihonut ja paisunut,
kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt
pehmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja
kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvällä
mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: »Sanasta
miestä, sarvesta härkää! Näytpä haluavan pysyä miesten kirjoissa,
Horpon isäntä, koskapa toit hevosesi syötäväksi. Se onkin minulle
vallan sovelias eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle.
Riisuhan ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä
hampaissani, kun rupean syödä reuhtomaan.» Sääli oli isännällä
vankkaa ruunaansa, joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten
korskahteli, ja hän kysyi: »Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään
sovinnolla järjestää? Näethän itsekin, että on aivan järjetöntä tappaa
tällaista vankkaa työhevosta.» — »Ei», ilmoitti karhu, »ei voida!
Nopeasti luokki maahan!»

Murheellisena silloin Horpon isäntä lähestyi ruunansa pääpuolta
päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta
säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului vasta
kummallinen rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja
säikähti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista
merkillistä ääntä. »Mikä rapisija se on?» kysyi hän isännältä, »kun
noin merkillisesti kalkuttelee?» Nähdessään karhun säpsähtävän virisi
hiukan toivoa isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti:
»Onpahan vain — semmoinen — jospa lienee itse kuninkaanpoika
karhunjahdissa, kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne
Harakkavaarankin metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Sillä
kuninkaanpojalla kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!» —
»Kuninkaanpoika ja karhunjahdissa!» hirvistyi siitä nyt kontio, »kun et
sinäkään sanonut sitä ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!»
— »Eihän siitä mitään sopimusta ollut», sanoi isäntä, »hevonenhan
sinulle ahmatille piti vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että
pidät silmäsi auki, sillä se onkin sellainen karhujen tappaja ja
miesten sitoja, etteivät sen kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka
kontiot irtautuneet, jos vain ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne
joutuvat, kun sillä on sellaiset kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi
hajun tuntevat.» — »Jottako vaikka kiven läpi», masentui nyt karhu
aivan kerrassaan, »mikä minut poloisen nyt perii — houkka kun tulinkin
tänne!» — »Jopa», sanoi isäntä, »houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se
on sellainen pyssymies ja metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni
saapi — eikö tuo liene sinunkin surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota
hevosta, että pääsen tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet.» — »En minä
nyt hirviä sitä syödä», sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen
ja entistä kovemmin siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja
rakkoansa sekä huuteli huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä
karhua näkynyt, meni häneltä viimeinenkin luonto ja hän lupasi
hätäyksissään Horpon isännälle: »Kun et, veli kulta, vain minua sille
ilmoita, niin en minäkään syö hevostasi!» — »No en ilmoita», lupasi
isäntä ja karhu köllähti pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä
niin hyvin nähtäisi.

Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden
menneen nousi kettu isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä
isännälle: »Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?» Isäntä vilkaisi
karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu
kuiskutti hiljaa: »Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto.» No isäntä
silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa on,
näkeehän sen nyt sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa
rämäytti hyvin pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: »No olet
sinäkin hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon
vierellä, mutta et älyä rekeesi sitä vääntää!» Isäntä taas vähän
ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä iski hänelle vain silmää ja sanoi:
»Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa.»
Mitäpäs siinä — Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja saikin hänet
väännetyksi rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi
sitten kysyvästi repoon päin. Tämäpä taas römeällä äänellä nauraa
hohottaa ja taas häntä moittii: »Olet sinäkin», sanoo, »hullu mies, kun
et köytä kantoa kiinni — luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä
muuten pysyvän!» Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi
karhuun, joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: »Ole köyttävinäsi, mutta
älä, veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!» Isäntä
otti silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden
salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä
piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä
ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja
uudelleen huutaa huilauttaa: »No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä
tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto
milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!»
Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: »Älä, veli
kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!» Mutta
Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä,
sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka
inahtamatta siihen raukesi.

Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka
oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian
levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet
surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja
raa'asta voimasta oli hänessä kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja
hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi
metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli
ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla
kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden
mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut,
että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta,
jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan
karhuvainajaa lauloivat metsän linnut ylimääräisen laulun, jänikset
hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja
ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko
luomakunta.



LV.

VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.


    On sitä minullai mieltä,
    Mutt' on surma sukkelampi:
    Käypi viisaskin vipuhun,
    Hullu huhtovi sivutse.

Vaikka se ei olisikaan ketulle mikään puolustus, on kuitenkin
mainittava, että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja
ymmärsi karhun kuolleen, tuntui hänen tunnossaan ikäänkuin jonkinmoinen
vihjaus. Se hälveni kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän
viereen katsomaan kuollutta karhua. »Päästä nyt nämä vehkeet pois
kaulastani ja hännästäni», pyysi hän ja isäntä teki niin. Sen jälkeen
hän hyppäsi syrjemmälle ja nauroi isännälle: »Raha oli miehellä
kädessä, vaan ei ollut neroa pitää!» Isännän silmät välähtivät
viekkaasti, mutta hän kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan
ja arveli: »Niinpä kyllä, oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt
nyljettävä.» Sitten isäntä nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat
irti ja pisti ne sitä myöten säkkiinsä talteen. Ketulla himoitti
oikein sitä parasta paistia maistaa ja hän kaivausi sinne säkkiin sitä
syömään, mutta silloinpa isäntä sitaisikin säkin suun kiinni. Kettu
heittäysi rukoilemaan sanoen: »Päästä, veli kulta, minut pois, niin
neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vastakin tarpeellinen.»
Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahden vaiheella, mutta arveli
sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat aina
kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana neuvomaan:
»Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää säkkisi suu
kiinni!»

Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä
palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy
koko Ilmolan aukea ja paljon muuta maailmaa, rupeaa kettu kovasti
ihmettelemään: taloja onkin jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan
silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa
hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen
jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. »Kovastihan tämä
ilmolaisten maailma onkin paisunut», sanoo hän Horpon isännälle,
joka siihen vain murahtaen vastaa että »joo». »Mistä te ihmiset
oikein lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljonkin?»
kysäisi kettu sitten ajatuksissaan. »Tiedä häntä», murahti isäntä,
»kuului kerta vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi
meni metsään ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli
sammakko, ja kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa.'» —
»Vai niin», vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä
sitten lisäsi, että, kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin
alkujaan oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan
enää lehmiä ja lampaita tappaa. »Eikö tuo lie sen vuoksi karhullekin
sattunut kuoleman hetki eteen?» arveli hän siinä lopuksi ja katseli
pahanenteisesti kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja
yksinäisyyden tunne.

Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: »Älä
huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia,
jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat
tänne.» Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle
koirain reviteltäväksi, jäi hän siihen tyytyväisenä odottelemaan.
Vähän ajan perästä hän näkikin isännän pullollaan olevan säkki selässä
tulevan kujaa myöten. »Päästähän yksitellen!» sanoi kettu isännälle,
»että saan ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä
juoksennella.» — »Yksitellenpä hyvinkin!» naurahti Horpon isäntä siinä
ketulle ja puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen
Musti-koiransa. »Kiittämättömyys on maailman palkka!» kerkesi repo vain
kiljaista ja niin sitten mentiin, että vilisi.

Riu-rau repo rukka, kun saitkin nyt laukata oikein henkesi edestä.
Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja
niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta äreänä ja
sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo,
koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja,
mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä.
Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain samosi
sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt — yhä
kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan revon
omissa jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian
pääsisi johonkin turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta
ja hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle,
joka oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta
täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden
houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten ehti hän ahtaasta
ilmareiästä pujahtaa sinne — isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut
kuopan suun — kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja
koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.

Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut
enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja
sutta. »Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit
haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei,
vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu
kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä hän
tänne samoaisi ja auttaisi minut pois tästä pälkähästä. Mutta ei ole
enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa
kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereena valkenemassa!
Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa
tapellessa!» Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: »Mitä te,
silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?» Silmät vastasivat
peläten: »Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä
johdatella.» — »Hyvä on», vastasi repo, »oikein teitte, kun sitä vain
ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?»
Peläten jalat vastasivat: »Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme.» —
»Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte», kiitteli repo ja kääntyi sitten
äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä hän nyt
katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen kysyi:
»Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?» Täristen häntä silloin ankaralle
herrallensa vastasi: »Mitäpä minä, perässä tulin vointini mukaan, puita
sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni.» — »Niinpä niin», sanoi
repo uhkaavasti, »perässä tulit ja monta kertaa oli Musti saada minut
sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet semmoinen,
niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän sinut syököön,
niin lakkaat pensaisiin tarttumasta.» Ja sillä puheella repo vihassaan,
unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan reiästä
Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Mutta sepä ei riittänytkään,
vaan koira vetikin turhaan vastustelevan revon hännästä ilmoille ja
nitisti hänet siihen surkeasti samalle suden ja karhun kuolinpaikalle.
Niin sai repo ansaitun palkkansa kaikista konnanteoistaan ja pian
olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit ja muut haaskalinnut
ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti tuumiessa: »Joka toiselle
kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse.»



LVI.

PÄÄTÄ JUTTU VAATII.


    Näit' ennen isoni lauloi
    Kirvesvartta vuollessansa,
    Näitä äitini opetti
    Väätessänsä värttinätä.

Näin on nyt kerrottu karhun, suden ja revon sekä monen muunkin
Metsolan asukkaan elämästä siellä Ilmolan taustalla. Kaikkien niiden
monien vuosien kuluessa, joita oli ehtinyt mennä siitä, kun eläimet
kokoontuivat tien tekoon, olivat ilmolaiset ahkerasti eläinten kanssa
tekemänsä sopimuksen mukaan rakentaneet teitänsä, ettei metsän väki
enää saisi heidän karjaansa ja muita kotieläimiänsä surmata. Niinpä
pilkottiin ja raivattiin tie täältä tuonne Kokkolaan saakka ja yhä
kauemmaksi pohjoiseen päin, tehtiin maantie aina Kivijärven kirkolle ja
siitä taas Karstulan rajalle ja yhä eteenpäin, kunnes tultiin Turkuun
ja mereen sekä sen synkän ja pahan valtakunnan rajaan saakka. Ja kun
näiden pääteidenkin väliin rastittiin teitä ja polkuja, niin että pian
päästiin kulkemaan mistä hyvänsä, huomattiinkin lopuksi, että nyt oli
sitten eläinten kanssa tehty urakka täytetty. Huomasivathan sen toki
eläimetkin, eivät enää syöneet ihmisten elukoita, vaan väistyivät yhä
kauemmaksi selkosille, missä arvasivat vielä tiettömiä taipaleita ja
koskemattomia saloja olevan, ihmetellen sitä valtaa ja voimaa, joka
ilmolaisilla näytti olevan. Sillä sitä myöten kuin teitä lisääntyi,
ilmestyi teiden varsille uusia asuntoja ja vihantia peltoja, joista
ilmolaiset korjasivat satoisia viljoja aittoihinsa, kooten itselleen
kaikkea elämisen hyvyyttä ja eläenkin niin onnellisesti kuin se yleensä
tässä maailmassa mahdollista on.

Mutta yhtä asiaa eivät ilmolaiset koskaan unohtaneet: karhun, suden
ja revon muinaista elämää siellä Ilmolan taustalla ja kuinka niiden
kanssa täytyi tehdä tällainen sopimus teiden valmistamisesta, jos
mieli ollenkaan päästä elämisen alkuun täällä Pohjolan perillä. Niinpä
ei ollut Ilmolassa sitä tölliä, jossa ei isä tahi äiti, kirvesvartta
vuollessansa tahi värttinätä väätessänsä, olisi pyytävälle lapselleen
heistä kertonut. Ja kun lapsonen oli rengassilmin aikansa tätä kaikkea
kuunnellut ja jutun loputtua kysynyt, onko se totta myöskin, oli
isä ottanut hymyillen piipun suustansa ja sanonut: »Kysy, lapseni,
Piippolan äidiltä. Hän kyllä kuoli menneenä vuotena, mutta isä elää
vielä.»

Ja sitten oli tuli liedessä riutunut, ulkona oli vinkunut talven
tuiskutuuli, mutta töllissä oli ollut lämpöistä ja turvallista. Uneen
oli vaipunut lapsonen ja uneen koko Ilmolan kansa, turvaten siihen,
joka Suomenkin niemen yllä kättänsä pitää.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen kansan eläinkirja : Kertomus Metsolan ja Ilmolan väestä ja elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.