Title: Maan hiljaiset : Romaani suurten selkosten takaa
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maan hiljaiset : Romaani suurten selkosten takaa" ***


MAAN HILJAISET

Romaani suurten selkosten takaa


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



I


Pieni tyttö taapertaa karjakujaa pitkin, jonka molemmin puolin
törröttää seipäitä epäjärjestyksessä. Ne ovat pikku tyttösestä
salaperäisiä olentoja, jotka oksasilmillään seuraavat hänen kulkuaan.
Pikku Sabina puhelee niille: »Mie menen lehmiä hakemhaan. Lehmät
makhaavat mettä eikä äiti saa maitoa. Mie menen hakemhaan lehmät
kothiin.» Hän vaeltaa hiljaa eteenpäin, silmäten taakseen silloin
tällöin... Ei näy muuta kuin kaivonvintin varsi. Joku käyskentelee
vanhan pirtin kupeella...; se on ukki, joka asettelee tossujaan
kuivamaan. Pikku Sabina hymyilee: hänelläkin on jalassa ukin tekemät
tossut, jotteivät havunneulaset pistä... Metsätiellä on paljon
havunneulasia... sen on Sabina kokenut. Toissapäivänä hän kävi pikku
veljen kanssa lähellä Riimitievaa. Sieltä on hauska katsella järven
yli. Mutta — tievalle [kumpu] ei uskalla mennä, sillä siellä asuu
Riimiäijä syvässä maakuopassa. Jos sinne menee, tulee äijä esiin
ja vie muassaan manalaisten kaupunkiin. Ja sinne jos joutuu, ei
osaa takaisin, vaikka kuinka haluttaisi... Isänkin oli kerran pikku
poikasena vienyt, kun tämä meni Riimitievaan... Oli kuljettanut
manalaisten kaupungissa ja näytellyt sen komeuksia. Siellä oli ollut
kivisiä palatseja ja korkeita kirkontorneja... ja väkeä ihan mustanaan.
Ja kaikki mustansinervää... ihan mustansinervää, niin että pahaa oli
tehnyt. Isäriepu oli kulkenut Riimiäijän perässä ja pyydellyt päästä
pois. Mutta ei ollut äijä luvannut. Oli vain sanonut: »Syöhään ensin
ja lähethään sitten.» Mutta isäriepu oli muistanut, ettei manalaisten
kaupungissa saanut mitään syödä. Ei ollut ottanut, vaikka mitä oli
tarjottu... piirakoita, lettuja, marjahilloa ja viiliä. Oli vain
pudistanut päätään, sillä ruuatkin olivat olleet mustansinerviä...
viilikin. Silloin oli Riimiäijä lopulta armahtanut ja tuonut takaisin.
Mutta niin oli laihtunut isäriepu, ettei ollut jaksanut kotiin kävellä.
Sieltä ... Riimitievan kupeelta, oli ukki hänet löytänyt makaamasta.
Oli valittanut niinkuin linnunpoikanen, jolta on siipi poikki...

Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina,
joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä
lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on
malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso
ja lihava ... ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika,
jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat
nauhakengät ja kultaiset napit takissa... Se on kymmenen vuoden vanha
ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani...

Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut
isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia
Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma
raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille
kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se
kiitti sillä lailla.

Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi
pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne
nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis
ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»

Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt
kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi
ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät
Sabinalle hyvästiä.

Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä
poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti
Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi
lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.

Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle.
Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.

Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti
jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä
tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä... kuunteli
niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon
heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman
loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa...
Se oli ollut karhun silmä... ja se oli kiilunut luolasta lappalaista
vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?

Sabinaa hiukan puistatti. Silmiin kihosi kosteaa ja hän muisti äidin
sanat: »Sapina on herkkä kuin haavan lehti...» Mitähän äiti sillä
tarkoitti?

Kaukaa näkyi Lunnasjärvi. Se kimmelsi niin kirkkaana, että silmää
huikaisi. Auringon säteet sattuivat hohtavina sen pintaan. Koti näytti
pieneltä... niin tavattoman pieneltä; kaivonvinttikään ei ollut
paksumpi aidanseivästä... Joku kulki kaivolle. Kaivonvintti taipui
hiljaa alas... Se oli varmaankin äiti, joka vinttasi vettä... vai
olisiko ollut ämmi? Sabina ei voinut erottaa, kumpi se oli. Hänen
sydänalassaan ailahti kaipaus. Olisiko palata kotiin...?

Mutta — lehmät olivat yön metsää maanneet.

Isä oli aikonut illalla lähteä hakemaan, jolleivät ne siihen mennessä
olisi tulleet. Pikku Sabina oli päättänyt yllättää isän. Hän toisi
lehmät jo ennen iltaa. Olihan hän jo iso tyttö... kohta seitsemän
vuoden vanha.

Hän kääntyi reippaasti vaaran rinnettä alas. Polku johti jyrkkänä
laakson pohjaa kohti. Siellä ... alangossa vallitsi hiukan hämärä.
Siellä oli kostea, kuusta kasvava notkelma.

Oi, kuinka kauniita sotakukkia! Sabina taittoi sellaisen ja rupesi
sillä huiskimaan ahdistavia sääskiä. Täällä kasvoi paljon komeampia
sotakukkia kuin Putkikaltiossa.

Sääsket ahdistivat häntä vimmatusti. Sabina huiski sitkeävartisella
sotakukalla, mutta nuo pikku elävät eivät siitä paljon välittäneet.
Hänen täytyi kiirehtiä notkelmasta ulos. Onneksi polkukin taas rupesi
kohoamaan. Kaamaslaen harmaa laki vilahteli edessäpäin puiden latvojen
välistä.

Entäpä hän kulkisikin malmiherran talolle saakka? Ottaisi sieltä Jonnen
matkaansa ja niin lähtisivät yhdessä lehmiä hakemaan?

Mutta eihän hän osaisi puhua ruijalaispojan kanssa. Eikä se varmaan
lähtisikään. Repisi vaatteensa ja pudottaisi kultaiset nappinsa... ja
sen isä toruisi. Ei, kyllä hän lehmät yksinkin löytää.

Sabina astui reippain askelin. Hänen mielensä oli valoisa ja kirkas.
Tällainen kulku yksinäistä metsätietä pitkin miellytti häntä suuresti.
Pihka tuoksui ja kostea jäkälä polun molemmin puolin kiilsi somasti.
Se oli kuin kirjailtua laahustimen reunaa kuninkaantyttären vaipassa.
Sellaisen kuvan oli Sabina kerran nähnyt. Se oli ollut uistinpaketin
ympärillä. Ja setä Juhani, joka paketin oli tilannut, oli lukenut
käärepaperista kauniin luvun. Sabina muisti vieläkin muutaman kohdan
ulkoa: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että
kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.» Setä Juhani oli antanut
kuvan Sabinalle ja siellä se nyt riippui pirtin seinällä, kellon
alla... siinä, missä oli äidin koivunkääpä neulojen pitoa varten...

Sabina piti setä Juhanista. Hän kertoili satuja ja lauleskeli omituisia
surumielisiä lauluja. Niitä hän oli oppinut voudin rouvalta, siltä,
joka asui kirkonkylässä ja jolla oli paljon koreita pukuja. Ne
kertoivat aina jostakin ja aina oli niiden sävel surullinen. Nyt niitä
muistellessa johtui Sabinan mieleen hiljainen kotipirtti.

Hänen sydäntään hipaisi kaipaus. Niin... pirtti... koti. Se oli jo
kaukana eikä lehmiä vieläkään kuulunut. Mitä, jos hän palaisi?

Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Vain sääsket survoivat entiseen tapaansa. Niiden ääni
hymisi metsässä ja niitä parveili Sabinan ympärillä tuhansittain,
pakottaen hänet huiskimaan sotakukan varrella. Kukan varsi taittui ja
Sabinan oli lähdettävä liikkeelle.

Ei hän palaisi. Kyllä hän kulkisi niin kauas, että löytäisi lehmät.
Olipa sitten hauska tulla kotiin lehmänkellojen soidessa. Isä sanoisi:
»Sapinapa ne löysi.» Niin... hänpä ne löysi. Häntä kahvitettaisiin kuin
parasta vierasta ja äiti puhelisi: »Ota nyt sokeria, Sapina.» Ja hän
ottaisi. Kolme palasta...

Sabina jatkoi kulkuaan. Taas rupesi tie kohoamaan. Kaamaslaen huippu
vilahteli puiden välistä... Nyt se näytti harmajammalta kuin ennen.
Lumiläikkiä kimalteli sen kiireellä, jolta nyt kohosi kevyt usvapatsas
ilmaan. Tunturi tupakoitsi.

Voi, kuinka täältä näki etäälle! Sabina seisoi vaaran laella ja katseli
ympärilleen. Kaukana oikealla kimalteli hopeisen nauhan kaltainen
juova. Se oli Siosjoki, joka vei väylän varteen, äidin syntymäsijoille.
Sitä myöten oli isä sauvonut äidin kanssa ylös. Mutta häntä ei silloin
vielä ollut.

Missähän hän oli ennen syntymäänsä ollut? Äiti sanoi: taivaassa. Mutta
kumma, kun hän ei muistanut siitä mitään. Hän oli kerran käynyt isän
kanssa Kopsassa... viime talvena... hevoskelillä... ja siitä hän muisti
vaikka kuinka paljon. Muisti Kopsan isännän, joka oli isän serkku ja
puhutteli tätä aina »sukulaismieheksi.» Ihme, ettei isä siitä pitänyt,
vaan rupesi heti hermostuneena kopeloimaan taskujaan, aivan kuin
jotakin etsien... Johtuiko se siitä, että Kopsan isäntä puhuessaan niin
omituisesti nauroi? Vai mistä se oikeastaan johtui? Ei Sabina sitä
ymmärtänyt. Mutta häntä isäntä kutsui kummityttärekseen ja ihmetteli,
että »koreanpa ne antoivat sinulle nimen — mitä kieltä lieneekhään?»
Johon isä oli vastannut, että ruijaa se oli, selvää ruijaa. Siitä
olivat johtuneet puhumaan Muurmannin herrasta ja »tipeistä.» Isä oli
selittänyt, että niitä se rakenteli... tippejä, ja ampui toisinaan niin
että tunturit vapisivat.

Niin — ne tipit. Niitä piti olla Kaamaslaen laiteilla, mutta eivät
ne tänne sopineet näkymään. Sabina koetti katsoa, siristää silmänsä
yhdeksi viivaksi, mutta mitään kummempaa ei näkynyt. Hän lähti
jatkamaan matkaansa. Hän oli ollut jo pari tuntia kulussa ja aurinko
kiipesi yhä korkeammalle; se paistoi jo niin, että niskaan koski. Mutta
nytpä eivät sääsketkään jaksaneet lentää. Niiltä sai toki rauhan ja se
oli hyvä.

Äkkiä Sabina pysähtyi. Mitä ihmettä! Polulla näkyi tuoreita
lehmänsorkan jälkiä. Tästä oli karja kulkenut yli ja poikennut metsään.
Sabina ilostui. Nytpä hän oli jäljillä. Hän rupesi huhuilemaan:

    — Tprui Mansikki, tprui Heluna,
    ptrui-uu...

Kaiku vastasi tuntureista:

    ... tprui-uu!

Sabina juoksi metsään. Hän noudatti jälkiä tarkasti. Varmasti olivat
lehmät kulkeneet tästä.

Poronjälkiä ne eivät olleet. Sabina oli jo siksi iso, että kykeni ne
erottamaan.

Hänen suruksensa metsä kuitenkin loppui pian. Aukeni eteen laaja jänkä.
Mikähän jänkä tämä oli?

Sabina ei ollut koskaan käynyt näin etäällä. Jänkä oli outo: Hän
tarkasteli lehmänjälkiä mättäikössä. Tuossa oli jussinpäämätäs vajonnut
liejuun, kun lehmä oli siihen polkaissut.

Mutta — nyt kastuivat tossut. Sabina nilisti ne jalastaan ja lähti
tossut kädessä tarpomaan jängän reunaa.

Jalka upposi toisinaan syvään. Teki kipeätä nilkkaan, kun Sabina kiskoi
jalkansa ylös. Mustasta mättään kuopasta kuului ilkeää urahtelua. Aivan
kuin olisi joku vihoissaan murissut.

Sabina muisti kertomuksen manalaisten kaupungista. Mitäpä, jos hän
kulkikin sen päällä? Hän rupesi juoksemaan niin paljon kuin jaksoi.
Urahtelu vain kasvoi hänen jäljessään. Varmasti hän oli manalaisten
kaupungin päällä.

Sabinaa rupesi peloittamaan. Kyllä nyt pian ilmestyisi joku häntä
houkuttelemaan. Ihan varmaan. Mutta — hänpä ei lähtisi. Panisi vastaan.
Taikka: jos oli pakko mennä, hän ei söisi mitään, ei kerrassa mitään.

Tuli vastaan pajupensaikko. Sabina lähti tunkeutumaan sen läpi. Oksat
löivät häntä kasvoihin ja jalka siljahteli ilkeästi. Tuntui siltä kuin
ne olisivat puhelleet: »Sapina, Sapina!»

Sabina pääsi pensaikosta ulos. Hän pysähtyi hengästyneenä
tarkastelemaan itseään. Esiliina oli revennyt kahtia ja toinen tossu
oli pudonnut.

Nyt muistui koti väkevästi mieleen. Kuninkaantyttären kuva pirtin
seinällä kellon alla tuntui kaukaiselta. Mutta siitä huolimatta Sabina
muisti sen elävästi ja hänen mielessään soivat sanat: »Ja sitten
rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän
suli sitä katsellessa.»

Sabinan pikku sydämessä ailahteli omituisia tunteita, herkkiä,
väreileviä, nyyhkyttäviä. Ne olivat kuin kädettömiä pikkulapsia. Ne
pyrkivät tavoittamaan jotakin — jotakin, jota niillä ei ollut. Tällä
hetkellä olisi Sabina ollut valmis purskahtamaan itkuun. Mutta — jos
hän olisi itkenyt, hän olisi itkenyt vain pudonnutta huopatossua ja
sitten vasta kotia, jonka muistoon huopatossu niin läheisesti liittyi.
Mutta hän oli rohkea pikkutyttö. Erämaassa kasvaneena ei erämaa häntä
peloittanut. Hän oli siksi usein jo metsässä yksin kulkenut vielä
kertaakaan eksymättä. Tunnelma vaihtui siis toiseen. Heloittava
aurinko ja hänen keltaisia kiharoitaan leyhyttelevä tuuli nostatti
hänen sielunsa pinnalle toisenlaisen kuvan: hän oli eksynyt prinsessa
Kunigunda, jonka kuninkaanpoika löytäisi ja veisi linnaansa. Siihen
ajatukseen sisältyi jotakin hivelevää, jonka pohjana oli kuitenkin
epämääräinen levottomuus siitä, mahtaisiko hän löytää lehmät. Vieläkään
hän ei ajatellut eksymisen mahdollisuutta. Kuninkaanpoika ja prinsessa
anastivat kaikki hänen ajatuksensa. Oikeastaan tuntui jollakin
tavoin hauskaltakin se ajatus, että hän eksyisi. Oli siis verrattain
hupaista ajatella prinsessaa ja kuninkaanpoikaa. Ensinmainittu oli
tietysti hän itse, Lunnasjärven Sabina, joka vaelteli huopatossu
kädessä pitkin äänettömän jängän reunaa. Nyt oli huopatossukin kultaa,
kultainen kenkä, jonka prinsessa panisi jalkaansa vasta kuninkaan
linnan portilla. Pikku prinsessaa ei yhtään vaivannut ajatus, että
toinen tossu oli pudonnut pajupensaikkoon. Ei tehnyt mieli lähteä
sitä hakemaan. Se olisi särkenyt kuvittelun. Niinpä siis Sabina kulki
eteenpäin huopatossu kädessä. Hän keräsi siihen auringonsäteitä
valaistaksensa niillä tietänsä, jos tulisi pimeä. Häntä ei häirinnyt
yhtään sellainenkaan sivuajatus, ettei nyt voinut tulla pimeä, koska
oli kesä; hän ei tahtonut sitä ajatella. Hän ajatteli vain prinsessa
Kunigundaa ja hänen kultaista kenkäänsä.

Mutta aurinko kiersi taivaalla ja tunnit kuluivat. Pikku Sabina oli
jo aikoja sitten kiertänyt jängän ja saapunut uudelleen metsään.
Lehmänjäljetkin olivat hävinneet. Nyt hän tunsi nälkää ja se herätti
hänet todellisuuteen. Hän muisti polun, jolta oli poikennut, ja
ensimmäinen ajatus oli löytää se jälleen ja palata kotiin. Nyt
särkyivät kaikki kuvitelmat yhdellä iskulla. Huopatossu hänen kädessään
muuttui jälleen huopatossuksi ja vaeltavasta prinsessasta tuli pieni
Lunnasjärven Sabina, Ampru Lunnasjärven ja hänen vaimonsa Karuliinan
tytär, joka oli eksynyt metsään. Nyt puhkesi itku kutsumatta esiin.
Mutta nyt ei Sabina itkenyt kadonnutta huopatossua, vaan kaukana olevaa
kotiaan. Toisen tossun katoaminen häiritsi nyt hänen tuskaansa yhtä
vähän kuin äsken hänen kuvitteluaan siitä, että hän oli prinsessa,
jolla oli kultaiset kengät. Hänen tuskansa oli eheä ja syvä. Se johtui
yksinomaan siitä, että hän oli kaukana kotoa, eksyksissä. Hän lyyhistyi
mättäälle itkemään.

Aurinko kiersi korkealla. Se ei viitsinyt edes aleta sen vertaa,
että olisi paremmin nähnyt Lunnasjärven Sabinan epätoivon. Mitäpä se
aurinkoa liikutti. Se näki nytkin kyllin selvästi, että vaaleatukkainen
tyttö vaelsi itkien metsässä, huudellen äitiä ja tuontuostakin
vaipuen puun juurelle istumaan. Auringon tehtävänä oli vain valaista
Lapin kesäistä yötä, tehdä raja yön ja päivän välillä mahdollisimman
hienoksi ja siten sekoittaa eksyneen pikkutytön ajatukset yhä enemmän.
Sabina ei enää pystynyt huomaamaan sellaistakaan seikkaa, että
lintujen laulu lakkasi. Hänen mielestään oli tällaista tuskallista
hiljaisuutta kestänyt jo kauhean kauan. Kun auringon kirkastuessa
ensimmäiset lintujen äänet kajahtivat metsässä, ne päinvastoin toivat
hänen mieleensä kaksinkertaisella voimalla ajatuksen, että hän oli
eksyksissä, kaukana kodista ja äidistä.

Taas on Sabina saapunut avaralle jängälle. Monesko se oli, sitä ei hän
muista. Nälkä vaivaa vain häntä hirveästi. Jängän reunoilla kasvaa
hilloja, jotka juuri rupeavat kypsymään. Mutta Sabina ei uskalla
niitä syödä. Hän on nyt vakuutettu, että haltiat ovat johdattaneet
hänet manalaisten kaupunkiin. Hänen väsymyksen voivuttamalle
katseelleen avautuu peloittavia, outoja näköaloja. Hän näkee korkeita
torneja, jotka ulottuvat pilviin ja valkeita lehmiä, joita rumat,
lyhytsääriset tytöt paimentavat. Ne ovat manalaisten karjaa. Sabinan
väsyneessä mielessä välähtää ajatus, että pitäisi heittää lehmän
ylitse messinkirengas taikka tinanappi. Silloin olisi lehmä hänen ja
se seuraisi häntä kotiin. Saisipa äiti siten uuden kadonneen Helunan,
Mansikin ja Tanstokan sijaan. Mutta samassa hän muistaa, missä hän on.
Uusi nyyhkytys puistattaa hänen väsynyttä pikku ruumistaan. Hän peittää
esiliinalla päänsä, suojatakseen itseään sääskiltä. Siinä asennossa hän
istuu kauan, nyyhkyttäen katkonaisesti. Vihdoin voittaa hänet väsymys
ja hän nukahtaa rauhattomaan uneen.

Kolmatta kierrostaan tekee aurinko jo taivaalla ja yhä vaeltelee
pikku Sabina ympäri outoja maita. Toinenkin huopatossu on pudonnut ja
pikku jalat ovat verinaarmuja täynnä. Sääsket ovat pitäneet ilojaan
hänen itkettyneillä kasvoillaan. Nekin ovat veriläikkiä täynnä
ja pahasti turvonneet. Hänen päässään on kaikki sekaisin. Hän ei
enää muista kotia eikä mitään. Hän kulkee vain kuin tajuton. Jokin
vaistomainen tunne vain kuiskaa hänelle, että on oltava liikkeessä...
etsittävä, haettava... mitä. Jotakin... joka on hyvin kaukana ja
jonka ajatteleminen häpäisee niin riuduttavasti pientä sydäntä.
Sabinan jalannousu on jo sangen raskas ja tuontuostakin hän kompastuu
silmälleen, jääden toisinaan pitkiksi ajoiksi makaamaan jonkin mättään
koloon.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä Sabinan lähdön jälkeen löysi hänet metsästä
Suomen-Huotari, herra Muurmannin palveluksessa oleva kivimies, joka
oli lähetetty Lunnasjärveen ruokatarpeiden hakuun. Hän oli poikennut
polulta syrjään nähdäkseen lappalaisten vanhoja peuranpyyntihankaita,
jommoisia oli kuullut näillä tienoin löytyvän. Hän se löysi
Lunnasjärven Sabinan ja kantoi hänet Tunturimajalle, Malmi-Muurmannin
taloon, jonne ei ollut pitkälti löytöpaikalta.

Sattui niin omituisesti, että herra Muurman oli juuri kertomassa
pojalleen tarinaa prinsessa Rosamundista, jonka ritari Snorre löysi
kuolleena metsästä, kun ovi avautui ja Suomen-Huotari ilmestyi
kynnykselle.

Herra Muurman keskeytti kertomuksensa ja tuijotti ihmeissään tuttuun
mieheen, jonka äkillistä paluuta hän ei voinut käsittää.

— No, mite nyt? Mite sie kantta?

Suomen-Huotari astuu sisään ja silmää sivuseinämällä olevaa vuodetta.

— Tämä on Lunnasjärven tyttö... löysin metsästä. On eksynyt...
nähtävästi... ja heikossa tilassa. Sydän lyö vielä, mutta tajuihinsa
hän ei ole tullut. Nyt on pikainen apu tarpeen.

Herra Muurman suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän on käsittänyt
tilanteen. Se on prinsessa Rosamund, jonka ritari Snorre on löytänyt
metsästä, mutta tämä Rosamund on vielä hengissä ja hänet on saatava
virkoamaan, niin totta kuin Hänen nimensä on Bernt Muurman ja hän on
haaskannut dynamiittia Kaamaslaen kupeisiin leiviskäkaupalla.

Suomen-Huotari saa määräyksen lähteä pikamarssissa Lunnasjärvelle sanaa
viemään. Hän tuokoon muassaan myös ryynitavaraa, jos saa, sillä lasta
on syötettävä varovaisesti, varovaisesti, ymmärrätkös?

Herra Muurman lausuu sen samanlaisella äänenpainolla kuin opettaessaan
miehiään purkamaan dynamiittikuormaa.



II


Tämä se oli hänen valtakuntaansa!

Malmi-Muurman seisoi tunturin laella, avopäin, lakki kädessä ja nautti
valtavasta näköalasta, joka levisi hänen eteensä.

Niin kauas kuin silmä kantoi vain äänetöntä, liikkumatonta erämaata.
Alhaalla tunturin juurella järvi peilikirkkaana, rasvatyvenenä.
Vasemmalla ja oikealla toisia järviä ja lampia, »lompoloita», yhtä
kirkkaita, yhtä kimaltelevia. Salaperäinen kesäyön valo verhosi ne
kaikki läpikuultavaan vaippaansa. Ei missään varjoja eikä selviä
ääriviivoja. Kultainen kimmellys näytti tulvivan yli järvien
äyräitten ja leviävän rannoille. Kauempana jänkiä, soita, kapeina
viheriänkeltaisina nauhoina. Mutta sielläkin sama omituisuus: ei
voinut tarkkaan eroittaa, missä suo ja metsänranta yhtyivät. Turhaan
sai silmä etsiä jyrkkiä rajaviivoja, jyrkkiä värien vaihteluita. Värit
sekaantuivat toisiinsa: hopeaa, kultaa, tumman- ja vaaleanpunaista,
viheriää, opaalinruskeaa ja oranssinkeltaista, — mutta kaikki niin
merkillisesti yhteensulaneina, ettei jyrkkiä rajoja ollut. Sen vaikutti
aurinko, tuo taivaalla vaelteleva ylhäinen pallo, joka hetkeksi oli
vetänyt hunnun kasvoilleen ja siivilöi valoaan sen lävitse kuin
kultainen seula.

Eivät edes tunturit näyttäneet pysyvän paikoillaan. Ne uiskentelivat
hiljaa tuossa salaperäisessä valomeressä. Ei tehnyt edes mieli
todeta, mitä ne kukin olivat. Kesäyön ihmeellinen kirkkaus virtasi
ihmisen sieluun kuin suoraan taivaasta valuen. Tuntui kuin olisivat
näkymättömät kädet ylhäältäpäin laskeneet alas läpikuultavaa,
harsomaisen hienoa, vipajavaa verkkoa, jossa näkymättömät langat
värehtivät, loistivat ja kimaltelivat. Tuo verkko sulki piiriinsä
maiseman, ympäristön, kaikki — ihmisenkin, joka mielellään antautui
sen saarrettavaksi ja nautti sanattomasti, olematta oikein selvillä
itsestään ja ympäristöstään, — aivan kuin olisi sisällisesti häilynyt
jossakin oudon ja selittämättömän vaiheilla.

Pohjoisessa rajoitti taivaanrantaa tuntureiden pitkä, katkeamaton
ketju. Niitä kirkasti sama kellanhohteinen valo. Se oli vain vielä
loistavampaa, kuin olisivat tunturit sielläkäsin olleet lähempänä
aurinkoa, itse kirkkauden alkulähdettä.

Etelässä peittivät metsät taivaanrannan. Siellä se ei saanut sitä
kuulakkuutta kuin vastakkaisella ilmansuunnalla. Se johtui siitä,
että taivas, joka pohjoisessa hohti läpikuultavankeltaisena, tummeni
vähitellen etelää kohti.

Malmi-Muurman vetää ilmaa keuhkoihinsa. Pieni ja vähäpätöinen oli
ihminen tämän valtavan luonnon keskellä, vaikka hän suunnittelikin
suuria. Tässä hän nyt seisoi järkytettynä suuresta, mahtavasta
näköalasta ja hänestä tuntui, kuin olisi hän Mooses, joka Neebon
vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla.

Hänkään ei saanut omistaa tätä erämaata. Hänhän oli tullut hävittämään
sen rauhaa. Malmi, malmi!

Malmi-Muurman panee lakin päähänsä ja istahtaa kivelle. Hän muistelee,
kuinka hänet oli ensi kerran vallannut halu löytää malmia, kultaa.

Hän oli seisonut Bergenin lukion museohuoneessa muutamalla välitunnilla
ja katsellut erään kaapin hyllyllä olevia kivenkappaleita. Opettaja
oli näyttänyt niitä edellisellä tunnilla ja selittänyt, että ne oli
löydetty vuoresta, kalliosta. Eräs koulun entinen oppilas, joka
oli matkustanut Etelä-Amerikkaan ja ruvennut kullankaivajaksi, oli
lähettänyt ne näytteiksi löydöistään. Muutaman kiven syrjässä oli ollut
tulitikunpään kokoinen keltainen rae. »Se on kultaa», oli opettaja
sanonut... »vuorikultaa.» Ja sitä sanoessaan olivat hänen silmänsä
oudosti leimahtaneet.

Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo.
Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun
hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun
entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli
tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se
kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se
oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin
tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen
perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien
kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä
hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta
— sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin,
jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se
sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla
tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää
tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he
totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään
olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen
penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale,
jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen
vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta
kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa
osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli
tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet
kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja.
Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään
tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti.
Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli
soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä
suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet.
Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut
sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut,
oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut
valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten.
Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi
timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten
ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.

Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai
hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian.
Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia
vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää
aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan
tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan
vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan
kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat
ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto
ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli
Jonnen äiti.

Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli
kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta.
Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia.
Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään
eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt
Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen
valtakuntaansa.

Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui
tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se
soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi
järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.

Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi
kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta,
jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat
sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret
sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet
sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota
eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän
houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.

Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti.
Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät
kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.

Malmi, malmi! Täällä... näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö
välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua
malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka
yläpinta oli kirkas ja sileä... sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli
oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.

Alhaalta, tunturilaaksoista rupesi nousemaan usvaa. Se leijaili järven
yli, peittäen hetkeksi joutsenet hänen näkyvistään. Kauempana soilla
oli sumua enemmän. Ne kääriytyivät vähitellen kokonaan sen peittoon.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Aurinko rupesi kirkastumaan
ja samassa virisi tuuli. Malmi-Muurman pani lakin päähänsä.
Ylhäällä tuntui kolealta. Tuuli kuljetti hänen ohitsensa vaaleita
sumuriekaleita, jotka huokuivat värisyttävää kylmyyttä. Malmi-Muurman
halusi kuitenkin istua ja odottaa auringon kirkastumista.

Jo syntyi alhaalla järven yläpuolella liikettä. Usvaharsot rupesivat
venymään ylöspäin, muodostaen kummannäköisiä ajelehtivia kielekkeitä.
Oli kuin olisi joku näkymätön olento liidellyt järven pintaa pitkin ja
puhaltanut usvan hajalle. Se oli tuuli.

Jo erottautui järvenpinta sumun läpi. Joutsenet olivat pysähtyneet
kallioseinän suojaan. Ne kohottelivat siipiään saaden veden pärskymään
ja päästelivät samalla metallilta helähtäviä ääniään.

Yht’äkkiä rupesi läheiseltä suolta kuulumaan outoa räminää. Tuntui,
kuin olisi joku rämisyttänyt suurta kattilajoukkoa. Sankojen kirkkaampi
kilinä sekaantui itse patojen synnyttämään rämeämpään ääneen. Ne
olivat kurkia, jotka heräsivät aamu-unestaan, vastaten tällä hiukan
arkipäiväisellä tavalla joutsenten juoksevaan lauluun.

Sumu hälveni. Auringon terä loisti taas kirkkaana. Malmi-Muurman
tarkkasi seutua edessään. Se oli ihmeellisesti muuttunut.

Järvenpinnan rikkoi tuulenviri, hävittäen yks' kaks' sen äskeisen
kultaisen kimmellyksen, joka kuin pakoon pyrkien karehti pitkin
eteenpäin kiitävien laineiden harjaa. Suo, joka värinsä puolesta oli
äsken näyttänyt sulautuvan sitä reunustavaan metsään, oli saanut
takaisin selvät rajansa. Siellä kimalteli ja loisteli nytkin, mutta
se oli vain mättäiden kosteaa kiiltoa. Suon yläpuolella liiteli
kurkiparvi pitkänä kiilana pohjoista kohti. Siellä matkasivat äskeiset
rämisyttäjät uusille seuduille.

Nyt oli sumu täydellisesti haihtunut. Näköpiiri oli kirkas ja selvä.
Saattoi asettaa kukkulat ja tunturit paremmin paikoilleen kuin äsken.
Saattoi todeta niiden nimet.

Siellä oli Kaamaslaki oikealla. Sen kupeet hehkuivat auringon valossa.
Näytti siltä, kuin olisi se antanut valomerkkejä naapureilleen,
Seulakkopäälle ja Kiiluvaiselle. Samalla tavalla välkähtelivät
niidenkin rinteet. Aurinko paistoi paasien kosteisiin kylkiin, jotka
säteilivät kuin valtavat peilit.

Malmi-Muurman seurasi hartaana tätä värien vaihtelevaa leikkiä. Se oli
oikullista ja yllätyksiä täynnä.

Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.

Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat
innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas
yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat
vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella
kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille
puhumaan!

Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä
paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma,
mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui
Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva...
ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs...
se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se
leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin
eri värivivahdukset. Ja nyt... nyt vasta oli koko tunturi kirkas.
— — Sellaista oli myös malminetsijän työ... siinäkin oli omat
yllätyksensä...

Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen
raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä
lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa
kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan
innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän
taas työhönsä... tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto
etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan
kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran
koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta
silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt
juhlitaan!

Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että
hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti
ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä
vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli
yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi
erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin
mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin
rantaa vasten lyövän mainingin kohina.

Erämaa oli herännyt.

Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja
kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule,
äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää.
Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.

    — Oi, Thule, tuntureitas
    en kyllin kiittää voi!
    Valolla yö ne verhoo
    ja päivä purppuroi.
    Kuvastuu keilahuiput
    veen pintaan välkkyvään.
    Oi, Thule, tänne, tänne
    ma matkamies jo jään!

    Oi, Thule, tuntureitas
    ma palvon paljain päin!
    Unohduin unten teille,
    kun huippus kerta näin.
    Lumoihis loihdittua
    ei mailma nähdä saa.
    Oi, Thule, täällä, täällä
    Luvattu vain on maa!

Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli
hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät.
Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta
katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään
sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä,
valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen
yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät
Ja ne osoittivat pohjoista kohti... tuonne, missä Siosjoki kapean
nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia
kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen
päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.

Yht’äkkiä tärisytti tienoota voimakas paukahdus. Se pani tunturit
vapisemaan. Sen synnyttämä kaiku kiiri kauas kuin ukkosen jyminä,
ponnahtaen moninkertaisena takaisin vuorten kallioseinistä.

Malmi-Muurman seisoo tunturin laella. Nyt on hänellä lakki päässä
ja varsi on suoristautunut täyteen mittaansa. Kasvoilla innostuksen
hohde hän katselee sinnepäin, mistä paukahdus kajahti. Hän ei ole enää
Joosua. Hän on Napoleon, joka katselee Austerlitzin taistelua. Suuret
kallionjärkäleet hänen ympärillään ovat hänen esikuntansa. Kautta
Jupiterin! Hänen miehensä aloittivat täsmälleen.

Hän silmää kelloa. Se oli yksi. Hän työskenteli nykyisin kahdella
vuorolla. Piti nostaa kiveä ilmoille mahdollisimman suuret määrät.
Siksi piti käyttää tarkkaan Lapin lyhyt kesä. Saattoihan kyllä
toisinaan työskennellä myöhäiseen syksyynkin, vieläpä talvellakin.
Mutta lumenluonti ja suojakatosten laitto nieli paljon varoja. Sen
vuoksi hän oli ottanut käytäntöön nykyisen järjestelmän.

Hän antoi katseensa liukua yli seudun. Äsken hän oli tuntenut oman
pienuutensa. Nyt hän taas tunsi voimansa ja mahtinsa... tunsi,
mihin hän kykeni. Totisesti! Kaamaslaki ei jaksaisi vastustaa hänen
rynnäkköään. Sen täytyisi antautua. Ja sitten seuraisivat vuorossa
muut, viimeksi Kumputunturi. Sen verran vain piti niissä ammuttaa,
että valtaukset säilyivät. Mutta kerran hän pommittaisi niitäkin
dynamiitillaan samalla tavalla kuin nyt Kaamaslakea.

Hän tarkasteli tuntureita hallitsijan ilmein. Täällä hän seisoi
auringon kirkkaasti heloittaessa, voimansa tunnossa ja mittasi erämaata
katseellaan. Se oli kyllä laaja, suunnattoman laaja, mutta hän
valloittaisi sen sittenkin.

Hänen silmänsä säihkyivät. Tuolla alempana tunturin rinteellä seisoi
hänen rakennuttamiansa »tippejä», varppikasoja.. Ne vartioitsivat
kaivossuun aukkoa kuin kiviset jättiläiset. Tunturi oli laaja — olihan
tämä hänen toiseksi suurin valtauksensa — ja kaivosaukko näytti myyrän
kololta ympäristöön verrattuna. Mutta siitä kolosta hän, Malmi-Muurman,
tunkeutuisi tunturiin ja toisi päivänvaloon, mitä sen kätkössä uinui.

Hän lähti kapuamaan tunturinrinnettä alas ja hänen sydämensä sykähti
joka kerta, kun uusi paukahdus jymähti Kaamaslaesta.

Työpäivä oli alkanut.



III.


Ei ole Muurmannin Jonne tyytyväinen oloonsa. Hän kaipaa Norjaa,
ennenkaikkea merta.

Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa.
Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullut
Suomen-Huotarilta.

Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä
oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet,
jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen
avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla
vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä
hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan
sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja
jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko
lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.

Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan
kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät
mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti
poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia
muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten
siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan
asioissa, joita isä olisi kauhistunut.

Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt
Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin
kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut
aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä
seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli
potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun
Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän
otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.

Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt
kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt
irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän
huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli
syntiä.

Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta,
joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että
Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja
että se juuri oli niin jännittävää?

Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa
sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan
kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu
miehistä sai kiikuttaa postiin.

Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet
naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa.
Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa
kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.

Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen
seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun
Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta
tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu,
koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.

Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten
turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku
kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman
lapsuutensa muistot.

Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen
syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän
oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.

Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä
oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli
monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita.
Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja
sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta
ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä,
jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.

Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja
katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä,
että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta
eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula
halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt,
että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään
ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.

Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet
laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien
erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai
tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli
ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta
malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta
olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi
vastannut myöntävästi.

Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin
erilaista kuin muualla... sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa,
mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi
vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla),
oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili
rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen
tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa
oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut
hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän
suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla
kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.

Hän oli jo silloin osannut tavata.

Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen
ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten
jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin
limaista, niljakasta... samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä
oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä
loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis.
Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta
Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä
se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin
punaista, veden alta kiiluvaa silmää.

Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat
kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea.
Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita
nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili
punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä
istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään
maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen
lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan.
Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä
pahaa... niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka
kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.

— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään
poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet
olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin
vasara kädessä kuin vihastunut Odin.

— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?

Miehet katselivat ihmeissään vihastunutta isäntäänsä. Eivät he
ymmärtäneet, mitä tämä tarkoitti.

— Kertto taas niite roskajuttu... senkin sikat! Eivät he mitään
roskajuttuja olleet kertoneet.

Se kun Mäkelä vain oli muistellut, mitä hän kerran näki Liikkuvan kiven
maassa...

— Liikkuvan kiven maassa! Kylle mie näyttä senkin... Eikö te ymmärtä,
ette juuri tuollainen juttu turmele poika?

Miehet olivat ymmällä. He olivat niin tottuneet siihen, että Jonne oli
aina läsnä, etteivät he yhtään osanneet ottaa sitä huomioon. Sitäpaitsi
he olivat toisinaan puhuneet paljon »rouvimpaa.» Mutta kyllä he vasta
pitäisivät varansa.

Ja siitä sai keskustelu uuden käänteen. Noista äskeisistä
lavertelijoista ja roskan puhujista tuli yks' kaks' mitä kiivaimpia
moraalifilosoofeja, jotka mitä monipuolisimmin valaisivat elämästä
otetuilla esimerkeillä, kuinka turmelevia sopimattomat puheet
saattoivat olla. Kunnes joku heistä kertoi oikein rasvaisen esimerkin,
jolle toiset yht'äkkiä räjähtivät nauramaan.

Sellaista oli elämä ja ympäristö Tunturimajalla, jossa Muurmanin Jonne
oli seitsenvuotiaasta saakka elänyt. Ei siis ihme, että Malmi-Muurman
rupesi vähitellen huomaamaan paikan sopimattomaksi kasvavalle
pojalle. Mutta — mihinkä hän hänet lähettäisi? Appivanhempain luo
hän ei halunnut häntä toimittaa. Poika olisi joutunut aivan liian
kauas. Hän halusi pitää hänet lähettyvillään; hänhän aikoi kasvattaa
hänestä malminetsijän, seuraajan itselleen. Sen vuoksi oli hyvä, että
poika jo nuoresta tottuisi Lapin yksinäisyyteen eikä osaisi kaivata
pois. Hän muisti omat vaikeutensa. Kuinka hankalalta hänestä alussa
oli tuntunutkaan esim. vaatepäällä nukkuminen. Se oli ollut ihan
tuskallista. Monen kuukauden kokemus ja harjaantuminen oli vaadittu,
ennenkuin hän vähitellen oli tottunut. Nyt hän ei toisinaan riisuutunut
viikkokausiin. Talvisin se olisi ollutkin melkein mahdotonta, siksi
hatara ja kylmä oli Tunturimaja. Hän halusi siis totuttaa poikansa,
kasvattaa hänestä spartalaisen. Sitäpaitsi hän halusi itse häntä
opettaa. Hän ei luottanut oikein nykyajan kouluihin.

Mutta — kuten sanottu —- viime aikoina olivat hänen silmänsä ruvenneet
aukenemaan. Hän oli huomannut, että jätkäseura oli pojalle kaikkea
muuta kuin terveellistä. Tietysti ne kertoivat ja losottivat mitä
hyvänsä... maailmanrannan kulkurit. Ja tietysti poika kätki kaikki
visusti muistiinsa. Olihan hän toisinaan kuullut tämän kiroilevan ja
vielä tavalla, joka häntäkin, vanhaa kiertolaista kammoksutti. Keneltä
poika sellaista oppi? Miehiltä tietysti.

Malmi-Muurman päätti lähettää poikansa Lunnasjärvelle joksikin aikaa.
Lunnas-Amprun väki oli yksinkertaista ja hurskasta. Siellä ei poika
ainakaan mitään sopimattomia kuulisi. Ja ajan oloon ehkä haihtuisi
jätkäjoukon epäterveellinen vaikutus.



IV.


On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien
hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta
eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei
isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi
kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi
lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut
taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt
oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse
ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein
huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa,
vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin
Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain
ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista
kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin
käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa,
no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan
samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän
ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään.
Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No
jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa,
kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa
itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No
jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran
kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö
mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä
nyt olhaan ja... siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha
sellainen leikkisä mies.

Mutta tämä Sabina... se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.»
Niinkuin ei vaivannutkaan... erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin
ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä
säännöllisesti... metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut
pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika!
Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta
puhui kuin aikaihminen.

Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä
puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli
kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.

Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä
elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat
elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren
maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat
olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut
heidät.

Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut
pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille
satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä
toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä.
Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta
nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut
hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä
ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa.
Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä...
ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille
tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.

Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.

Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut
monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi
soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä
Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia
herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet
monituiset kerrat... sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka
hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset
pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä
ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista
ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina
jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko
pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä
Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa... kehrääviä
kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.

Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli
joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa
kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua
varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda.
Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä,
Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa... kehräsi
juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt
itsekseen. »No, olkhoonpa sitten... mokomakin rinsessa.»

Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja,
jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman
syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille.
Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät
valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta
ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun
Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista... milloin ei
jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko
Kopsaan tahi Könkäälle.

Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa.
Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin
puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli
enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin
pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.

Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja
viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä
sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä,
että talossa oli olemista ja elämistä.

Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle.
Malmi-Muurmanni... ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka
hakkasi puita rantteella.

Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi,
että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän
oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja
odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun
hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki
kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä.
Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan
siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa,
jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.

Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi
sisään.

— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin
kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.

— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se... niin jo Muurmanni-herra
itte... tuota... ja Jonnekin matkassa...

Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen
penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.

Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi
kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan;
ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään
sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.

Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen
koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin
uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui... ylöspidosta oikein.
Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.

Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan
harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan
loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin.
Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille
ylöspidot laitettaisiin... sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan
sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa
saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.

Sovittiin siis, että Muurmannin Jonne jäisi Lunnasjärveen. Äiti
Karuliina laittaisi vain kamarin kuntoon. Siellä oli vielä vanha
harmonikkasänkykin, jonka Piise-hosmestari aikoinaan kuljetti tänne ja
sitten jätti. Siinäpä passasi Jonnen köljöttää.

Muurmannin herra lähti ja Jonne jäi. Hänestä oli hauskaa tällainen
vaihtelu. Olihan tämä sentään toisenlainen paikka kuin Tunturimaja ja
täällä oli toisenlaisia ihmisiäkin... Sabinakin. Jonnehan tunsi hänet
erinomaisen hyvin.



V.


Oli sentään Lunnasjärvellä yksi paikka, johon ei Malmi-Muurmannin
puuhien aiheuttama levottomuus ollut päässyt tunkeutumaan. Se oli
vanhan Tahvon pirtti pihan toisella puolen.

Se oli oikea tonttujen asunto, pikkuinen ja ahdas. Suuri luonnonkivistä
kyhätty muuri vei enemmän kuin puolet huoneen pinta-alasta.
Peräseinällä ikkunan edessä oli pöytä ja sen molemmin puolin sänky,
isoisän ja isoäidin makuusijat. Sivuseinällä seisoivat kangaspuut.
Niiden ja muurin väliin jäi vain kapea kuja, josta vain vaivoin pääsi
perälle tunkeutumaan. Eikä perälläkään ollut sen tilavampaa. Mutta
eivätpä vanhukset isoja tiloja kaivanneetkaan.

Orsi oli täynnä kuivamaan ripustettuja vastavalmistuneita huopatossuja.
Niitä oli isompia ja pienempiä, joukossa hyvinkin pieniä. Iltahetkinä
tuntui siltä, kuin olisi tonttujoukko riisunut tossut jaloistaan ja
pujahtanut nukkumaan mikä sängyn, mikä pöydän alle, mikä minnekin. Nuo
kaksi piippua polttelevaa vanhusta olivat kuin heidän vanhempansa.
Siksi iäkkäitä he olivat kumpikin.

Vanha Tahvo oli miehuusiässään paljon kulkenut. Hän tunsi Ruijan sangen
tarkkaan. Hän oli näet Jäämerellä pyydystänyt liki parikymmentä vuotta,
nähnyt myrskyn jos tyvenenkin. Olipa hän toisinaan palvellut renkinäkin
jollakin Ruijan kauppiaalla kyllästyttyään alituiseen veneessä
keikkumiseen.

Ei ollut Ruija häntä erikoisemmin viehättänyt. Jos ei hänellä jo
lähtiessään olisi ollut vakaata aietta perustaa uudistalo korpeen,
hän kukaties olisi jo aikaisemmin palannut. Mutta vanha Tahvo oli
jo nuoruudessaan peljännyt velkaa ja sen vuoksi hän oli päättänyt
koota pääoman millä alkaa. Hitaasti se tosin oli karttunut, sillä
ansiot olivat olleet pienet siihen maailman aikaan, — varsinkin jos
ei pystynyt omaa venettä hankkimaan. Niin paljon oli Tahvo sentään
ansainnut, että oli kolmenkymmenenviiden korvissa uskaltanut lähteä
paluumatkalle mentyään sitä ennen naimisiin.

Hän oli nähnyt maailmaa tarpeekseen. Hän oli laskenut liinoja, ollut
»höysmannina» eri pyytäjien veneissä ja työskennellyt valaiden
»läkkäyspaikalla» Vesisaaressa. Olipa hän jonkun aikaa pitänyt pikku
kahvilaakin merimiehille ja kalastajille ja näppärä tarjoilija oli
hänen vaimonsa Anna-Stiina ollut. Mutta maailman iloihin hän ei silti
ollut isosti osaaottanut.

Kuten sanottu — hän oli siis nähnyt maailmaa tarpeekseen. Sen vuoksi
hän ei ollut viitsinyt asettua Kopsaan, missä muuten hänen sukunsa
asui, vaan oli muutamana päivänä lyönyt kontin selkäänsä, ottanut
mukaan vaimonsa ja poikansa, joka silloin oli ollut yhdeksän vuoden
vanha, ja painunut korpeen. Pilkoittaen puita kulkusuuntansa merkiksi
hän oli päätynyt Lunnasjärven rannalle ja päättänyt asettua siihen.

Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli ruvennut rakennuspuita kaatamaan.
Siihen aikaan ei ollut vielä hosmestareita, ainoastaan
metsäpäällysmiehiä, mutta paperit hän oli saanut uudistalolleen.
Papille hän oli sanonut menevänsä metsään ja rakentavansa sinne talon.
Johon pappi oli huomauttanut, että 'mene vaan'. 'Sillä tavalla se on
moni muukin mennyt ennen sinua.'

Talo oli kohonnut. Vuoden päästä he olivat saaneet muuttaa uuteen
pirttiin, asuttuaan sitä ennen saunassa. Mutta vähitellen vuosien
vieriessä oli asumusta täytynyt ruveta laajentamaan. Pirtin päähän oli
pitänyt rakentaa hellalla varustettu keittiö, oikein herraskeittiö.
Siinä oli useampi hosmestari vuosien kuluessa ruokiaan laitellut.
Keittiön päähän oli vielä rakennettu vierashuone, jossa Amprun lasten
mielestä oli maailman kauneimmat seinäpaperit, oikein sellaiset
ruusukiehkuraiset, jommoisia ei tavata edes pappiloista, saatikka
sitten muista taloista. Tahvo oli ne kerran tuonut Könkäältä ja voudin
rouvan kanssa niitä oli yhdessä ihailtu.

Niin olivat vuodet vierineet. Vanhin poika Ambrosius oli nainut
lähimmästä väylänvarsikylästä... samoihin aikoihin kuin vierashuone sai
koreat seinäpaperinsa. Karhunkaatajasukua oli Amprun vaimo, ja hän oli
ollut heti valmis lähtemään uljaalle metsämiehelle, joka isänsä kanssa
oli jo kaatanut kymmenkunta karhua. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut,
oli Karuliinalla pienoinen tytär ja kolmas polvi aloitti elämäänsä
kirkkaan tunturijärven rannalla.

Vanha Tahvo rakasti Lunnasjärveä. Sitä ympäröivät joka puolelta
korkeat tunturit. Vuosisadasta toiseen ne olivat katselleet kuvaansa
erämaajärven tyvenessä pinnassa, jonka tuulenviri vain harvoin
rikkoi. Vuosisadasta toiseen ne olivat vartioineet järven hiljaista
rauhaa. Harvoin osui sen rannalle kulkijan jalka. Vain kontio saloa
kierrellessään sammutti janonsa sen kylmällä kaltiovedellä. Vain hukka
juoksi sen yli talviseen aikaan, kohoten sen läntistä, jyrkkärinteistä
rantaa ylös ja kätkeytyen Kiiluvaistunturin lukuisiin luolakoihin.
Joskus halkoi hirvi, kiveliön kruunupää, sen kirkasta pintaa tai ui
rantaruohikon katveessa sorsaparvi poikineen. Ei muuta ääntä kuin
purolohen polskahdus sen niskalta lähtevässä koskessa tai joutsenen
heleä, juokseva joiunta, joka muistutti kellon ääntä ja hukkui erämaan
avaraan syliin. Ne olivat ainoat merkit, joilla Luoja merkitsi ajan
kulun. Sillä aurinko, joka kesäkuukausina vaelsi seudun yllä laskematta
ollenkaan, osoitti pikemmin, että aika oli lakannut olemasta, kun
ei päivä vaihtunutkaan yöksi. Ja talvella taas, sydänkuiden aikana
retkeili kuu samoja reittejä, julistaen Lapin talviyön toivotonta
pituutta. Ei tiettynyt silloin reenjalaksen jälki Seulakkopäällä moniin
viikkoihin, sillä Lunnasjärvelle ei ollut kenelläkään asiaa. Vain
huopatossu- ja juustokuorma vaelsi kerran talvessa yli tunturin ja
silloin sai kahlauttaa hevosta mahaa myöten.

Sellainen oli seutu, johon vanha Tahvo oli sydänjuuriaan myöten
kiintynyt. Erämaan rauhaa ei häirinnyt kukaan. Sillä ne muutamat
metsänhoitajat, jotka joskus kesäisin käväisivät seudulla, hävisivät
yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.

Kunnes saapui Muurmanni, Malmi-Muurmanni ja kuin yhdellä iskulla rikkoi
erämaan hiljaisen rauhan.

Vanha Tahvo vihasi Muurmannia. Hän ei voinut käsittää, mitä varten
tämä oikein oli tullut. Malmia etsimään. Niin — Tahvokin kyllä
uskoi, että tuntureissa löytyi sitä, löytyi oikein kosoltakin. Mutta
se oli vuorenhaltian omaisuutta, johon ei ihminen saanut kajota.
Malmirikkauksiansa katsellessaan unohtivat haltiat ihmisen, jättäen
hänet rauhassa elämään. Metallin kiilto huikaisi niiden silmät niin
etteivät ne nähneet. Mutta nyt aiottiin herättää kaikki tunturin
haltiat ja saada kiveliö riehuvia paholaisia täyteen. Ja tämä kaikki
yhden hullun ihmisen päähänpiston vuoksi.

Vanha Tahvo istuu sängyn laidalla ja tuijottaa tuleen. Hänen mustat
silmänsä hehkuvat. Huonosti olisi jo käynyt, jollei hän olisi
loitsuillaan estänyt onnettomuuden tuloa. Kyllä hän vuorenväen tunsi.
Niiden kanssa ei ollut leikkimistä.

Yöllä, kun talo nukkuu, kulkee vanha Tahvo ympäri loitsuja lukien. Hän
kiertää asuinrakennuksen ja navetan, heinäladon ja saunan. Hän uskoo,
että paha vaaniskelee ympärillä joka paikassa ja että sitä vastaan
piti aina olla varuillaan. Ainoastaan, jos omasta lihasta ja verestä
nousi paha, niin sitä vastaan hän oli voimaton. Ja vanha Tahvo uskoi,
että vuorenväki, jonka Malmi-Muurmanni ammuskelullaan herätti, saattoi
silläkin tavalla kostaa.



VI.


On kulunut kaksi vuotta edelläkerrotusta. Muurmannin Jonne on
viettänyt kevätkappaleen Lunnasjärvellä isän ollessa »alhaalla.» Työt
Kaamaslaessa ovat olleet seisauksissa koko talven. Malminäytteet, joita
oli viimeksi saatu, olivat olleet huonoja. Entiset yhtiökumppanit
olivat luopuneet yrityksestä, joka näytti toivottomalta. Mutta nyt
on Muurmannin herra löytänyt uusia yhtiökumppaneita, pari rikasta
norjalaista. He ovat saapuneet hänen muassaan »ylös» paikan päällä
todetakseen, minkä verran Malmi-Muurmannin puheissa oli perää.

Olihan niissä. Herrat olivat viikon ryskänneet tunturissa ja palanneet
lauantai-illaksi Lunnasjärvelle, Malmi-Muurman halusi noutaa poikansa
omaan taloonsa Kaamaslaen toiselle puolen.

Oli taas kerrankin elämää ja vilkkautta Amprun matalassa pirtissä
Ukko Tahvokin oli vääntäytynyt omalta puoleltaan etelän herroja
tervehtelemään. Vanhuksen ilmestyminen herätti iloisuutta herrojen
kesken... Malmi-Muurman oli kertonut, että vanhus oli suuri noita ja
tietäjä.

Mitä vanha isäntä arveli heidän puuhistaan? Tulivatko onnistumaan?

Malmi-Muurman tulkitsi kysymyksen vanhukselle. Tämä tuijotti hyvän
aikaa lattiaan ennenkuin vastasi. Sitten hän kääntyi hitaasti
Muurmannin puoleen, tarkasteli tätä pienillä ruskeilla silmillään,
jotka tuuheiden kulmakarvain alta kiiltelivät kuin karhun silmät, ja
vastasi yksikantaan:

— Maa pitää omansa, uskokaa, jos tahotte. Parasthaan se ei teille anna.

Mikä se parasta oli?

Malmi, oikea malmi. Eihän tähän saakka oltu saatu kuin pintaroskaa ja
sehän ei kelvannut mihinkään.

Kyllä sekin kelpasi, kunhan vain saataisiin paremmat kulkuneuvot.

Siinäpä se oli — kulkuneuvot. Mutta näille maille ei Jumala ollut
aikonutkaan sen parempia kulkuneuvoja kuin itse kunkin omat jalat.
Niin oli hänkin paikalle tullut — omilla nappuloillaan ja niihin oli
turvautuminen, jos mieli vaikka Kopsassa käydä.

Mutta nyt nosti Ampru ison hälinän. Isä se aina vänkäsi vastaan. Mitä —
kun rakentavat rautatien, niin kyllähän silloin kannatti.

Tahvo-vanhus sylkäisi halveksuvasti. Vai rautatien! Hmh! Pyörälle
olivat panneet jo pojankin pään. Tämä malmihomma oli ollut sitä
vihoviimeistä maailman alusta asti. Eikö sitä oltu jo näillä kulmilla
koettu? Paukuttivat tynämeeteillään hereille kaikki kiveliön karhut,
jotka vimmoissaan hyökkäsivät karjan kimppuun, repien uutistalokkaan
viimeisenkin elatuksen avun. Viisi lehmää oli viime syksynkin kuluessa
joutunut Kopsan tienoilla karhun kitaan. Ainoastaan Lunnasjärvi oli
säästynyt tähän saakka.

— On tainnu Taffo tehhe taikkatemppu? naureskeli Muurman.

— Vaikkapa öisinkin, vastasi tämä salaperäisenä.

Mutta Ampru oli kerran päässyt vauhtiin. Eiköhän ollut Jumalan
meininki ja tarkoitus, että nämäkin seudut pääsisivät muun maailman
yhteyteen? Malminetsintä se juuri avasi heillekin, lunnasjärveläisille,
mahdollisuuksia parempaan toimeentuloon. Palijouvessa. Jollei muun
vuoksi, niin viilin hakuun tulisivat ainakin — etelän herrat, — niillä
kun siellä lannanmaassa oli jo jos jonkinlaiset maito- ja voimasiinit,
jottei rehellistä viiliä enää missään.

— Juu... viilin hakku ne tule... etälän härrat. Siinä sinulla on oikke,
Ambru. Viilin hakku on meekin tullu ja olis hyve, jos Karuliina panis
pöythen juuri varssin.

— Näe nyt! sanoi Ampru isälleen. — Näe nyt! Seurasi yleinen nauru.
Ruijan herrat nauroivat oikein sydämensä pohjasta. Ampru ei oikein
ymmärtänyt, mille ne nauroivat. Kaipa sille, että hän oli niin
loistavasti voittanut väittelyssä. Ei hän ollutkaan niitä tyhmemyksiä,
Ampru, huihai. Ei olisi Könkään voutikaan vieraaksi kutsunut, jos
olisi tyhmänä pitänyt. Eikä olisi Siosjärven pappi makuuttanut häntä
virkakonttoorinsa lattialla, jos hän ei miesten kanssa olisi puheissa
pärjännyt. Hevonenkin vietiin talliin niinkuin suuren herran ja samassa
ruokapöydässä hän oli syönyt rovastin ja ruustinnan kanssa, kuin olisi
ollut mikäkin piispa.

Pirtin loukossa istuen oli Sabina kuunnellut miesten keskustelua. Ei
hänkään ymmärtänyt isoisää, minkävuoksi tämä aina pilkkasi malmiherroja
ja heidän puuhiaan. »Pahan ne tuovat mukanhaan, lapsi... pahan», oli
isoisä sanonut. »Katto etheesti vain!»

Sabina ei käsittänyt, mitä pahaa isoisä tarkoitti. Päinvastoin hänestä
olisi ollut paha, jos Jonne olisi kokonaan muuttanut pois. Nytkin, kun
tiesi hänen aamulla lähtevän, tuntui ikävältä. Heillä oli ollut hauska
kevät. Yhdessä he olivat kulkeneet verkkoja kokemassa, isä kolmantena.
Jonne oli saanut lainata isoisän tuumastukkia ja hän oli mitannut
jokaisen siian ja harrin, pitäen niistä tarkkaa kirjaa. »Mie kirjoitan
Kalastuslehtheen», oli Jonne sanonut. »Isäkin kirjoittaa toisinhaan,
mutta hänellä ei ole tarkkoja mittoja; hän liioittelee ja hänelle
naurethaan. Mutta mie en kärsi, että minulle naurethaan.»

Niin oli Jonne puhunut ja pitänyt kirjaa kevään saaliista. Juhani-setä
oli sitonut hänelle postipaperiarkeista erityisen päiväkirjan. Se oli
Sabinan mielestä ihmeellinen laitos. Jonne kirjoitteli siihen muutakin
kuin kaloista — hänestäkin. Muutamallakin sivulla seisoi: »Lunnasjärven
Sapina on maailman hauskin tyär. Kun mie tulen isoksi, mie nain hänet
ja sitten mie rakennan huvilan Kaamaslaen huipulle ja siellä met sitten
asuthaan yhessä.»

Sabinan sydänalassa sykähti. Hän oli usein ajatellut huvilaa Kaamaslaen
huipulla. Se oli vain kovin korkealla. Hän ei ymmärtänyt, miten sinne
vettä saataisiin. Kaivon rakentaminen oli yksi tärkeimpiä toimia taloa
perustettaessa. Hän oli monesti kuullut isän matkamiehille kertovan,
ettei heillä ollut oikein hyvää kaivon paikkaa. Piti kaivaa mahdottoman
syvälle, ennenkuin vettä ilmestyi. Hän oli huomauttanut siitä Jonnelle,
mutta tämä oli vastannut reippaasti: »Mie laitan vesijohon!»

Niin — ei Sabina sitä epäillyt. Jonne pystyi kaikkeen. Eikö hän ollut
oppinut sauvomaankin jo neljä vuotta sitten. Ja ansanlaiton hän oppi
käden käänteessä. Ei tarvinnut isän kuin kerran näyttää, niin jo heti
osasi.

Siellä istui Jonne pöydän päässä herrojen kanssa ja söi suurella
puulusikalla. Tuumastukin pää pisti housunlahkeen sivutaskusta esiin
niinkuin Suomen-Huotarillakin. Sen oli äiti saanut siihen neuloa
muutamana iltana, kun isoisä oli luvannut tuumastukkinsa. Äiti oli
kyllä vastustellut: »Mithään pappa sanoo?» »Pappa ei sano mithään,
neulokaa vain, täti.» Hän kutsui äitiä tädiksi ja sekin tuntui
Sabinasta somalta. Äidin kalpeat posket aina hiukan punehtuivat. Niin
oli äiti neulonut Jonnelle taskun ja tämä oli ollut tyytyväinen.

Herrat keskustelivat ruijaksi. Jonnekin sanoi aina jonkin sanan ja
silloinkos toiset nauroivat. Hänen äänensä muuttui vain niin kumman
laulavaksi, että Sabinan piti oikein kurkottaa nähdäkseen, oliko se
todellakin Jonne, joka noin puhui. Oli kyllä. Hän nuoli parast’aikaa
lusikkaansa, selittäen jotakin isälleen ja nauraen samalla kertaa.

— Eikö nuoliakin lusikka aina syönnin jälkheen? kysäisi Jonne äkkiä,
kääntyen Sabinan puoleen.

Sabinaa ujostutti. Mitä hän nyt vastaisi? Jonne oli selittänyt, ettei
herroissa nuoltu, mutta nuoleminen oli hänestäkin kaikkein mukavin ja
yksinkertaisin keino.

— Ei ne herroissa nuole, vastasi Sabina ujostellen.

— Kuulepa nyt, mite Sabinakin sanoo, huomautti vanha Muurmanni.

— Älkhööt! Miepä en rupeakhaan herraksi.

Malmi-Muurman tulkitsi pojan vastauksen vieraille. Nämä nauroivat,
silmäten tuontuostakin loukossa istuvaa Sabinaa. Tätä hävetti ja
ujostutti tavattomasti.

— S' oon mies, joka lusikkansa nuolee eikä jätä sitä toisten
pestäväksi, lausui vanha Tahvo verkalleen, työntyen pirtistä ulos.

— Kuulepas, mitä Sabinan ukki sanoo ja hän on senthään vanha mies,
lausui Jonne, pistäen lusikkansa seinänrakoon, missä hän oli sitä koko
kevään säilyttänyt.

— No niin... no niin... Malmi-Muurman oli taas juttuamassa vieraittensa
kanssa. Hän selitti ja viittoili, otti välistä taskustaan muistikirjan
ja puhui, puhui herkeämättä. Lopuksi hän asetti silmälasit nenälleen ja
selitti oikein olan takaa.

— Ambru lehte meille huomen oppaks Kiimaspee. Neme härra epeile, ettei
sinne kannatta männä. Mutta mie näyttä, ette kannatta.

— Mihinkäs mie jään? kysyi Jonne silmät pyöreinä.

— Sie jee tenne viele viikko. Seuraava sunnuntai oppasta Juhu
Lunnasjervi sinut Tunturimaja.

Jonne hypähti haltioissaan pöydän päästä.

— Hei, Sabina, minun ei tarvitsekhaan lähteä! Saamme vielä pyytää
kaloja ja mitata ne yhessä.

— Mitata? Mite sie mitta?

— Kaloja... siikoja ja harria. Mie ole mitannut jokhaisen kalan, jonka
olemme kevhäällä saanheet, ja pannut kirjhaan.

— No, siehän... mitä vartte?—

— Mie kirjoitan Kalastuslehtheen.

— Sie!

Malmi-Muurman rupesi nauramaan ja tulkitsi pojan vastauksen vierailleen.

Nämäkin nauroivat aluksi, mutta sitten kävi toinen äkkiä vakavaksi.
Jonne sai käskyn tuoda esiin päiväkirjansa.

Mutta kaikkein hämmästykseksi poika jyrkästi kieltäytyi.

Malmi-Muurman katseli häntä vihaisena.

— Etkö aio tottele?

— En!

— Mitte ihme? Malmi-Muurman nousi uhkaavana.

— Mäne hetti hakkeina peivekirja, ette härrat saa nehde. He ovat siitte
intresseerattu.

Pirtissä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Kaikki katseet olivat suunnatut
tuohon isokasvuiseen poikaan, joka korviaan myöten punaisena seisoi
keskellä lattiaa uhmaten isäänsä katseellaan. Pojan sydämessä kohotti
ensi kertaa päätänsä ajatus, että hän nyt oli puolustamassa jotakin,
joka kuului yksinomaan hänelle. Hän oli kirjoitellut päiväkirjaansa
joukon kauniita asioita Sabinasta ja itsestään eikä halunnut niitä
vieraiden silmien katseltaviksi.

Sabinakin oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vanhan Muurmannin käskyn.
Hän oli ihan säikähtänyt. Hänestä oli tuntunut, kuin olisi häntä
vaadittu riisuutumaan alasti noiden outojen herrojen edessä. Hän ei
ollut osannut aavistaakaan, että heidän yhteisiä pikku salaisuuksiaan
uhkaisi mikään vaara. Lapsensydämessään hän ihaili Jonnea, joka seisoi
tuossa valmiina uhmaamaan vaikka koko maailmaa hänen puolestaan. Tänä
hetkenä näytti Jonne hänestä suurenmoiselta. Hänen tunne-elämänsä oli
varhain kehittynyt. Ensimmäinen lujan kiintymyksen oras pisti päänsä
esiin hänen pikku sydämessään.

Malmi-Muurman astui uhkaavana poikaansa kohti, tarttui tätä niskaan ja
talutti ovelle. Poika pani ensin vastaan, mutta taipui sitten.

— Sie mäne kammaris, mörisi isä, — etke neytte itses ennen aamu. Ja
huomen varhhain lehte Juhu Lunnasjervi viemmä sinu Tunturimaja.

Kaikki olivat hämmästyksissään.

— Mikä poikaan meni? kysyi toinen vieraista — sama, joka oli halunnut
nähdä päiväkirjaa.

Vanha Muurman huitaisi kädellään.

— Muurmannien itsepäisyys istuu hänessä, mutta minä hänet kyllä
pehmitän.

Hän vilkaisi kuin moittien nurkkaan näin, missä Sabina istui. Tämä
tunsi sen ja rupesi avuttoman näköisenä nyppimään esiliinansa nurkkaa.

Ampru-isä ja Karuliina-äiti eivät ymmärtäneet tästä kaikesta mitään.
He olivat vain käsittäneet, että jotakin oli tapahtunut, mutta mitä,
tämä meni yli heidän ymmärryksensä. Sabina näytti käsittäneen enemmän,
koskapa allapäin hiipi pirtistä ulos. Sabina oli sellainen käsittämätön
olento, jota eivät omat vanhempansakaan aina ymmärtäneet. Äiti
Karuliina heitti huolestuneen katseen hänen jälkeensä, otti rukkinsa
ja rupesi kehräämään. Herrat syventyivät asioihinsa omalla kielellään.
Ampru istui penkillä, kaivellen piippunsa koppaa ja tuijotellen tylsänä
eteensä.

Mutta eteisessä kamarin oven takana seisoi Sabina ja kuiski oven
halkeamasta:

— Jonne, älä sie ole pahoillasi Eivätpä saanheet sitä.

Kamarista kuului kolinaa ja vihaista ähkimistä. Sitten kuulosti, kuin
olisi jotakin revitty kappaleiksi.

Sabina hätääntyi.

— Jonne, älä sie revi päiväkirjhaa! huudahti hän epätoivoisena. Hän oli
viime aikoina ruvennut ahkerasti harjoittelemaan kirjoitusta ja hän oli
toivonut pian voivansa omin silmin lukea, mitä Jonnen kaikki kauniit
koukerot merkitsivät.

Mutta kamarista kuului tukahutettu nyyhkytys. Siellä Muurmannin Jonne
itki.

Sabinankin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän juoksi navettaan
ja itki siellä, itki niin, että hento ruumis vavahteli. Hän oli
kokenut ensimmäisen suuren pettymyksen elämässään. Jonnen päiväkirja
oli merkinnyt hänelle sadun suurta, salaperäistä aarretta, jonka
omistaminen oli jo kangastanut hänelle samanlaista iloa tuottavana kuin
joulun odotus. Silloin laittoi setä Juhani oljenkorsista »himmelin»
pirtin kattoon ja riutuvan takkatulen hohteessa kuulsivat korret
kuin hienot kultapuikot. Kerran oli pikkuveli vahingossa huitaissut
suksisauvalla himmelin rikki. Silloin hän oli itkenyt katkerasti.
Nyt oli Jonne repinyt päiväkirjan ja se koski yhtä kipeästi, melkein
kipeämmin.



VII.


Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.

Se on mitä ihmeellisintä soittoa, sellaista, jota kuulee vain
huhtikuisena yönä, — silloin, kun lumi sulaa ja kevät saapuu Lappiin.

Kelloja, kulkusia, syvää, sointuvaa kuminaa. Hankien alla muodostuneet
pienet purot lirittävät kuin leivoset. Ne juoksevat kuin hiiret
lumenalaisissa käytävissään hakien ojaa, puroa, joka pauhaa tuolla
keskellä aapaa kuin pienoinen koski.

Pienet purot ujeltavat iloissaan. Nuo auringon henkiin hautomat
myyränpojat juoksevat ja kiemurtelevat päästäkseen pakoon laajaa
valkoista kattoa, joka niitä painaa. Yks' kaks' sulkee suuri,
viheriänkeltainen möhkäle niiden tien.

Pikku purot hyökkäävät sitä vastaan, niillä on kiire. Edessäpäin,
jossakin lähellä laulaa suoniityn oja kuin mikäkin humalainen. Sille
on kevät noussut päähän, ja se solisee voimakkaasti aivan kuin se
huutaisi: »Katsokaapa minua! Enkö olekin jo aika kurkkio?»

Pikku purot ryntäävät jäämöykkyä vastaan. Mikä itsepintainen pahkula se
oli, joka ei antanut tietä? No niin... kyllä heillä oli keinoja. Kun ei
antanut, niin ei antanut. Kyllä pikku purot aina selvisivät.

Yksi puikahti pahkulan alitse, toinen kaivoi itselleen käytävän sen
sivuitse — ja nyt alkoi taas sama iloinen pulitus, joka yhteisen
neuvottelun aikana oli hetkeksi vaiennut. Sehän oli jäätynyt
jäkälälimppu, saman miehen pudottama, joka nyt seisoi tuossa
tienkengällä poroineen ja kallellaan olevine heinähäkkeineen. Se oli
Lunnas-Ampru, joka palasi heinännounnista. Päivällä pudottivat jo
tiet, joten jängille oli aivan mahdoton päästä. Yöllä saattoi sentään
paremmin kulkea.

Ympärillä humahteli omituisesti. Siellä hanki painui alas kuin
voimattomuudessaan hiljaa huokaillen. Se ei kestäisi enää monta päivää.
Ainoastaan tienkenkä oli vielä kova. Se yksin aikoi uhmata kevään tuloa.

Metsässä jängän reunalla risehti. Kuului heikkoja humahduksia, kuin
olisi joku pehmeästi hypännyt hankeen. Lunta putoili puiden oksilta.
Ylhäältä kuului ronkkuvia ääniä. Ampru töllisteli sinnepäin. Kurkiparvi
lensi pitkänä kiilana pohjoista kohti.

Kronk, kronk! Kesä se tuli... ihan vängällä.

Kurkiparvi painui pohjoiseen. Sinne se lensi kohti Kaamaslakea. Siellä
olikin nyt koko talven vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Ei ollut
yhtään paukahdusta kuulunut. Rahoja säästeli Malmi-Muurmanni...

Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa
kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen
hihna Muurmannin louhoksella.

Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.

Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se
ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat
elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa.
Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä
sinne navetan nurkalle...»

Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli
hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha.
Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä
siitä vain seuraisi... ja oli jo seurannutkin.

Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä
alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä
se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään...

Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna....
mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä
tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.

Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut
ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja...
sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat
ihmiset ja sitte mentiin.

Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä
vaunuja... tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.

Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle
kotona kertoa.

Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä
yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta
laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.

Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa
lirisevä puro.

Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui... Ihan varmaan siinä kaatuisivat
häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä.
Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas
se nyt muka kokokin porho!

Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan.
Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut
perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla... kasteli vain
karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi
hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.

Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.

Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen
kuvittelunsa junasta. Mokomakin...! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi»
veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.

— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?

Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan
kuolemantaudin.

Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi
korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain
kaatuisi...

Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli
tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei
vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan
padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.

Kyllä tämä nyt...! Kiusoja niitä oli kiveliön asukkaalla... oli... oli.
Kun nyt näin...

Amprun saappaissa hölttäsi vesi, mutta hän ei nyt joutanut sitä
ajattelemaan. Piti koettaa saada kelkka tielle...

Hän tarttui jalaksiin ja tempaisi voimainsa takaa. Jo nousi kuorma.
Mutta juuri kun hän oli sen saamaisillaan kuiville, tempasi jäljessä
tuleva poro kelkan jalakseen kiinnitettyä hihnaansa ja heinäkuorma meni
nurin.

Kirous ja kadotus! Ampru silmäsi epätoivoisena ympärilleen ja häneltä
oli päästä itku. Tässä nyt oltiin. Jalkoja paleli, leuat rupesivat
loukkua lyömään, ja viisi poroa seisoi vielä ojan toisella rannalla.

Mutta samassa tuli apua. Malmi-Matti, joka oli ollut teeren soitimella
jängän rannassa, oli huomannut Amprun hädän. Hän riensi juoksujalkaa
apuun.

— Johan nyt kevi hullu! huusi hän jo kaukaa.

— Niin, kaatui heinäkelkka.

— Ele huoli, kylle met teste perje.

— Muurmanni-herra kastelee nyt ittensä, huomautti Ampru kuin
anteeksipyytäen.

Hän seisoi keskellä ojaa ja nosti heinähäkin pystyyn. Sitä tehdessä
hänen täytyi kyykistyä, jolloin vesi vuosi melkein hartioihin saakka.

— Paha paikka sie yritti yli.

Niinpä niin... mutta kun ei parempaa ollut.

Puolisen tuntia ponnisteltua olivat kelkat onnellisesti yli. Mutta
— miehet olivat ihan märkiä. Ampru hytisi vilusta eikä ollut
Malmi-Muurmanninkaan laita juuri parempi.

— Nyt jouttu yli jenge ja metsän reuna tehde tultta, komensi
Malmi-Muurman. Se oli hän, joka nyt otti johdon.

Ampru hölkkäsi saappaat vettä puolillaan ja Malmi-Muurman peloitteli
poroja perästä käsin. Hetkinen vain, niin jo oltiin metsässä.

Ampru ryhtyi kiireen kaupalla tekemään tulta. Pian roihusikin iloinen
nuotio ja molemmat miehet hyppivät paljain säärin tulen ympärillä.

Vaatteet väännettiin kuiviksi. Pahinta oli se, että Malmi-Muurmannilta
oli kastunut paitakin. Ei auttanut muu kuin riisua se pois ja panna
kuivamaan. Ampru antoi lapintakkinsa Malmi-Muurmannille.

— Ele huoli... miula on lemmin aine laukkusa, sanoi Muurman, kaivaen
esille alumiinisen taskumatin. — Ryyppe tost, Ambru, niin peese sulama.

Ampru ryyppäsi ja hänen ruumiissaan rupesi niin somasti kiertelemään.
Varsinkin sydänalan paikkeilla. Oli Ampru ennenkin tulijuomaa
maistanut, mutta ei vielä koskaan näin hyvää.

— Taitaa olla kolomen tähen haaparantalaista?

— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.

Joopa joo... Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän.
Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran
siellä käydä.

Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä
junaan. Kyllä se veti.

Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka
Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta —
junalla... sillähän sitä kyllä... Ka se.

— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.

Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies.
Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo... miksi ei. Mikäpä se siinä, kun
olisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi... — Annahan vielä,
Muurmanni-herra... tuntuu hiukan kylmäävän.

Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän
nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän
ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli... penäsi
tämä... meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen
käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.

He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä
nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman
hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti... lämmitti ihan
ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:

— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas
riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä
Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa
Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä
kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.
Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa
Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan
elävän.

— Hyve on, virkahti hän vain.

— Joo, meiltä saa, kehuskeli Ampru. — Meiltä saa mitä ihmisen mieli
tekhee... juustoja ja leipää... piimää ja huopatossuja... mitä vain. Se
on isäukko maailman parhamus tossujen tekijä.

Kyllä vain. Ukin tekemät tossut oli hänelläkin, Malmi-Muurmannilla.
Tuossa kuivuivat kannon nokassa.

Ampru otti käteensä toisen Malmi-Muurmannin tossuista.

— Joo... se on sitten kenkä, joka kestää ja pitää lämmintä. Jos
ei nyt suoraa päätä pudonnut sulaan, niin kuin he äsken. Siinä ei
kestänyt mikään... ei hapriikin kenkäkään. Mutta — jos ei kastunut...
niin jo. Siosjärven rovastikin käytti aina ukin tekemiä tossuja...
ja Könkään vallesmanni ja vouti. Olipa niitä lähetetty alaskin....
Ristiniemelle... Muuan rautatieherrakin kuului käyttävän.

Mikäpäs siinä. Hyviähän ne olivat.

Joo... hyviä. Kelpasi sen Ristiniemen rautatieherrankin junia lähetellä
ukin tekemät huopatossut jalassa... Ei palellut. Mutta... tuota... se
junanlähetys. Muurmanni-herra oli puhunut siitä kerran. Tuota... käden
pyörittämistäkö se totteli?

Niin... sillä tavalla ne tekivät Ruotsissa ja Norjassa... piirsivät
rengasta ilmaan... milloin myötä- milloin vastapäivään... sen mukaan
kuin kulloinkin tahtoivat eteen- tai taaksepäin. Malmi-Muurman näytti.
Saakuri! Tuo nyt ei ollut konsti eikä mikään. Kyllä hänkin, Ampru, sen
osasi.

Ja pyörittäen kättään vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, näytti Ampru
kerrassaan mahtavalta.

Hän oli nimittäin aikonut hakea tatsuunan hoitajan paikkaa, sillä
Lunnasjärvelle tulisi tietysti sellainen. Siksi hän kysyi, jotta olisi
kaikki selvillä, kun kerran rautatie valmistuisi.

Malmi-Muurman vaipui mietteisiinsä. Sellaisia ne olivat nämä
yksinkertaiset sielut... ottivat kaiken ihan kirjaimellisesti. Hän oli
kyllä puhunut rautatiestä — eikä hänkään pitänyt mahdottomana, etteikö
se joskus näillekin seuduille tulisi. Varsinkin, jos malmia rupeaisi
enemmälti löytymään. Mutta ei hän luonnollisesti ollut hetkeäkään
ajatellut Amprua asemapäälliköksi. Mutta Ampru oli päässyt vauhtiin.
Peijakas sentään! Ei tarvitseisi heidänkään Muurmanni-herran kanssa
täällä metsässä kyyköttää paljain säärin kuin mitkäkin karvakoipiset
apinat, vaan saisivat laskettaa junassa selkäkenossa sikaaria
poltellen. Heinät hangottaisiin Hirvijängältä junaan ja käskettäisiin
tipauttaa navetan nurkalle. Niin juuri... navetan nurkalle, sillä
siitä kai se tulisi kulkemaan heidän pirttinsä editse... Vai mitä
Muurmanni-herra arveli? No — kukaties.

Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo
järvenrannassa... talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän
pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.

Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet.
Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa
että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:

    — Älä sie heilani sitä sure,
    jos mie joskus rälhään.
    Ens kerta kun mie Torniosta tulen,
    kihlat mä pöythään mäihään!

Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlat
Torniosta? Joo-o... Torniosta... Pohjan Toorniosta.

Kyllähän Muurman sen uskoi... mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan
matkaa.

Joo-o... se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.

Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä
pukeutumisessa.

— Ka se... se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan
töitä... auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle
kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie
olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä
mie Sapinan Jonnelle arinan... ihan varmhaan. He näkyvät olevan
naimameiningeissä... Ja mikäs siinä... Jonne jo täysi mies.

Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö Jonne
Sabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?

Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru
heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.

Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne
kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen
malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko
Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.

Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon
etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.

Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin.
Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa
asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.



VIII.


Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen
oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.

Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin
kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli
Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain
ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun
hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois
Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta
vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta
kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä
arvoinen siinäkin suhteessa.

Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen
tavaransa Kopsaan.

Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut
vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut
sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä
oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan
aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa
neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei
päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla,
että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli
säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt
malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän
hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika,
sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.

Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen
kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän
olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita
ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.

Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä
ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä
hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se
turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi
Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu
olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi»,
joka kiipeisi huipuille... näille tuntureille, kunhan hän vain olisi
pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan
mitään.

Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla
oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat
muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä
oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli
jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen.
Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia,
että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne
suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin
tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi
kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli
malminetsijän ainekirjoitus.

Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli
postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.

Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi
etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan
Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä
eivät ennustaneet hyvää.

Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman
sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana
kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä
viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut
hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen
harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.

Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä
hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän
toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut
kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen
mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi
retkilleen.

Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin
saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa
talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin
kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä
lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta
Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut
syvemmät syyt.

Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut
yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää
hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli
mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka
ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa
käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat
keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi
tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne
nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle
hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät
hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan
suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se
on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin
sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt
Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa
silkkihuivia.

Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä
vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on
ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa...
Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!»
huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No,
sitten se on Lunnasjärven tyttö.»

Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.

Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa
käydessään.

Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä
itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen
markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No,
se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän
sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.

Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne
äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä
loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla
kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.

Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata
dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa
suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman
markkinoille?

Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?

No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri
määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit
Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle,
rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se
olisi jotakin!

Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset
omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat
myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden
niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle...
ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei,
suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan
poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas
hovitanssiaisissa.

Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti
lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»

Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä
kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin
lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti
kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin
tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea
vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista
huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä
viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!

Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka
pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut
käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista?
Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan
pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut
tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt
kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi.
Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu
heille maksamaan.

Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni
kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta... ja kenraali! Mitä
hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään... hän
vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan
päinvastoin.

Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä
lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä
puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.

Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.

Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä
pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä.
Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt
vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja
oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan!
Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.

Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran
tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka
kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää,
sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa.
Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä
vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen
tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon,
naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa
Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo
rotuvaistot.

Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin
hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa
paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas?
Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen
apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?

Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi
ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi
veren ääni... tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri,
jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin,
mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta
Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia
avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä
uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia,
epävarmuutta joka taholla.

Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas
kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita,
mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas...
tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta
nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä
yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa.
Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat
yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes
hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta
kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala!
Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi?
Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä
uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi.
»Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt
jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»

Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin.
Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt,
vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi
tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa.
Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs
kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut
nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta
tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää
Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt
oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin
rikkaampi malmisuoni.

Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua,
loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin
menetettäisiin.

Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laittelee
Suomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.

Muurman pyyhkäisee pörröistä päätänsä.

— Kuulehan, jos sentte lehtis Kumpputunturi ja nostais nuo viisi
kubiikkisylttä kivi. Otta pari miestä matkaan. Teille on Kaamaslaki
viiden peiven moona. Mie tulen heti pärässä, kun vain saan nuo kirottu
neyttet posti.

Suomen-Huotari laskee taakan hiukan varomattomasti maahan. Hän on
kärsimättömän näköinen.

— Ele helkkari! huudahtaa Muurman. — Lasketta ilmaan koko talo! Enkö
mie ole sannonu sen seitsemen kertta, ette dynamiitin kans pitte ole
varovainen!

Se vaikuttaa Suomen-Huotariin yhä ärsyttävämmin. Hän tikaisee:

— Koira lähteköön Kumputunturiin! Minun puolestani se saa jäädä.

— Mutta itsehen sie olet huolettinnu, ettei valtaus menette.

— Piru tässä rupesi ilman palkkaa rehkimään!

Siinä se oli taas Ilman palkkaa! Olisivatpa nyt Kristiaanian herrat
olleet kuulemassa. Olisivat saaneet nähdä, millaista oli malminetsijän
elämä.

Samassa Malmi-Muurmannin povessa kiehahti. Häntäkö tässä jätkä
komentaa? Silmät salamoiden hän hyppäsi Suomen-Huotarin eteen,
tempasi taakan maasta ja löi sen miehen selkään niin että tömähti,
yhtään muistamatta, että hän äsken oli toista moittinut samanlaisesta
menettelystä. — Sie mäne, kun mie kertta keske! Ja viikkon peeste saat
palkka tahi ei minu nimi ole Muurman!

Suomen-Huotari säpsähti. Pahus vieköön! Olisi saattanut lennättää
ilmaan koko mäen, koko tienoon... senkin äijä! Kymmenen kiloa
dynamiittia laukussa.

Hän kääntyi nöyrästi herransa puoleen:

— Kukas Könkäälle lähtee... näytteitä viemään?

— Keske joku mies tenne... esimerkki Karppinen.

Suomen-Huotari lähti.

Vanha Muurman seisoo rappusilla ja katselee miehen menoa. Hän on taas
terästä koko mies... oikea Malmi-Muurman.

Kaamaslaesta kuuluu jymähdys. Se johtaa Muurmannin mieleen hänen
äskeisen lupauksensa. Sähkösanoma oli laitettava ja heti. Rahat tahi
äkkikeskeytys! Muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.

Hän palaa kamariin, kirjoittaa sähkösanoman ja lähtee itse viemään sitä
Lunnasjärvelle. Lunnas-Juhani saisi juoksuttaa sen Siosjärvelle ja ihan
tuossa tuokiossa.



IX.


Seudun yli kiirii huumaava pauke. Se panee tunturit vavahtelemaan.
Kaiku kantaa sen moninkertaisena etäisyyteen, kunnes se lopulta häipyy
kuulumattomiin.

Siellä Malmi-Muurman ampui tunturia, niin että maa tärähteli. Hän
haluaa tunkeutua maan uumeniin, kuten isoisä sanoi, mutta ennen pitkää
loppuisivat häneltä voimat ja varat.

Kahdeksan kesää oli tuota pauketta kuulunut melkein yhtämittaa. Olipa
toisinaan kuulunut talvellakin. Ainoastaan sydänkuiden aikana oli
ollut hiljaista. Silloin Muurman vietti »luppoaikaansa», kuluttaen sen
etupäässä metsästykseen, milloin ei alamatkoja tehnyt.

Uusia ja yhä uusia insinöörejä oli paikalla käynyt, mutta kaikki ne
olivat ennen pitkää kaikonneet pois. Kyllästyneen näköisinä ne sitoivat
laukkujaan Amprun pirtissä, heittäen hyvästit talonväelle. Heidän oli
turhaa yrittää enempää. Ampru ja setä Juhani kantoivat vuorotellen
heidän taakkojaan Kopsaan. Alakuloisina he lähtivät pihamaalta
matkaan. Rautatietoiveet olivat taasen häipyneet heidän mielestään.
Ne matkasivat noiden outojen herrojen mukana kohti etelää kuin
muuttolinnut. Isoisä katseli tupansa edustalta voitonriemuisena heidän
jälkeensä. Sinne painuivat etelän herrat notkelman taa... ja painukoot.
Turhaan he täältä rikkautta etsivät. Jumalan tarkoitus ei ollut, että
sen, minkä hän aikojen alussa oli vuoreen kätkenyt, piti joutua ihmisen
saaliiksi, nautinnon ja hekuman välikappaleeksi. Työn, tavallisen
työn oli Luoja säätänyt lapsilleen — kyntämisen ja kylvämisen. Mutta
muutamat kuten Muurmannikin halusivat äkkiä rikastua ja siinä innossa
kuluttivat viimeiset varansa tyhjään. Tunturi piti omansa — kaikesta
paukutuksesta huolimatta.

Ampru ja setä Juhani kantelivat insinöörien taakkoja Kopsaan. Matkalla
ei puhuttu juuri monta sanaa. Herrat kiroilivat Muurmannia, joka oli
houkutellut heidät Lapin soita rämpimään — pahimman »räkän» aikana.

Mutta paluumatkalla he vilkastuivat. Heistä tuntui, kuin olisi Kopsan
kievarin pihalle herrojen kantamusten keralla jäänyt myös heidän oman
epäuskonsa taakkakin. Oli helpoittanut niin ihmeellisesti heti, kun
olkaremmit oli irti saatu. He ryyppäsivät kahvit kiiruusti ja riensivät
tuttua polkua takaisin. He eivät halunneet niinkään vain antautua.
Paluumatkalla he uskoivat taas jos jonkinlaisiin mahdollisuuksiin.
Pysähtyessään pistämään piippuun jonkin maan laidassa he saattoivat
kinastella, kummaltako puolen vaaraa rautatie tulisi kulkemaan. Juhani
väitti, että oikealta, mutta Ampru penäsi vastaan. Ei, vaan vasemmalta!
Katsopas, sillähän oli kuin luonnollinen tie tuon kurun kautta, joka
aukeni Hirvijängälle. Mutta millä ihmeellä aikoi Ampru mennä jängän
yli? Heh, kyllä kruunulla konsteja oli — jollei muuten, niin laittoi
sillan. Sillan? Ole houraamatta! Mitäs se nyt siltoja, kun vaaran
oikealla puolen kohosi kuiva kumiseva kangas. Tosin tarvittiin pieniä
leikkauksia... pieniä leikkauksia, mutta nehän nyt eivät tuottaisi
suuriakaan vaikeuksia...

Veljekset istuivat tupakoiden, kinastellen ja vältellen, mutta siitä he
olivat yksimielisiä, että rautatie tulisi. Kuullessaan etäältä kumean
paukahduksen he iskivät toisilleen silmää:

— Kuulepas, siellä se Muurmanni ampuu. Sitä poikaa ei epäusko vaivaa!

Heistä kummastakin oli ruvennut tuntumaan aivan välttämättömältä
rautatien tulo. He näkivät siitä unta öisin ja päivillä he istuivat
syvissä mietteissä samaa asiaa ajatellen. Muurman oli kertonut, että
valtio pakkoluovuttaisi maata runsasta korvausta vastaan. Silloin saisi
Ampru rahaa ihan ilmaiseksi. Ja Juhani-setä, taitava seppä, kuvitteli
saavansa junankuljettajan viran. Erämaan lapsen herkin mielin he olivat
eläytyneet näihin kuvitelmiinsa. Ne olivat muuttuneet heille eläväksi
todellisuudeksi, jota ilman he eivät enää voineet tulla toimeen. He
siis uskoivat lujasti ukko Muurmannin puuhiin ja jokainen paukahdus
tunturista oli kuin taivaasta tullut vahvistus heidän ajatuksilleen.

Ampru saattoi toisinaan ihan yksityiskohtia myöten kuvitella
ensimmäisen junan tuloa. Hänen talonsa olisi tietysti asema eikä se
isoja muutoksia kaipaisi siksi kelvatakseen. Uudet portaat ja porstuan
ovet ja joitakuita lasiruutuja rikkinäisten tilalle. Porstuan oven
päälle pantaisiin kirjoitus: »Lunnasjärvi»; sen saattaisi vaikka Juhani
maalata... taitava, kätevä mies. Siitäpä saisivat reisantit lukea,
että se tämä nyt oli ja että täällä saakka nyt oltiin. Karuliina
tarjoskelisi kahvia ja viiliä kamarissa matkustavaisille. Ampru
oli jo miettinyt hinnatkin. Kahvikupista leivän kanssa piti saada
kaksi markkaa ja ilman leipää markka. Viilipytty taas maksaisi viisi
markkaa. Sen sai tosin nykyään neljällä, mutta markan korotus ei nyt
kummia tekisi. Paljonko hän tahtoisi aseman vuokraa, oli vaikeampi
ratkaista. Valtiolta saattoi saada paljonkin, jos vain osasi pyytää.
Mutta — ehtipä hänestä vielä sopia. Samoin piti saada eri palkka
käden pyörittämisestä. Malmi-Muurmannihan oli kertonut, että junalle
piti pyörittää kättä silloin kuin se tuli ja lähti..., tehdä rengasta
vasempaan ja oikeaan... ja että tuo virka kuului asemamiehelle. Palkan
hän siis siitäkin ottaisi. Sekö tässä ilman rupesi renkaita ilmaan
piirtämään kruunun junille... työstä ja rehkimisestä vaivaituneilla
käsillään! Palkka piti saada... ja tietysti sen saisikin. Olihan
Muurman niin sanonut.

Juhani-setä taas eleli junankuljettajamietteissään. Hän ei ollut
koskaan junaa nähnyt paremmin kuin Amprukaan, joten hänellä ei siitä
ollut minkäänlaista käsitystä. Sen hän vain oli kuullut, että se kulki
rattailla. Minkälainen siinä oli se konelaitos, sitä ei Juhani-setä
pystynyt tietämään. Mutta — olisikohan tuo nyt paljon kummempi kuin
puimakonekaan, ja sellaisen hän oli kerran Könkäällä pannut käyntiin
ihan noin vain. Oli vain ensin katsellut ja ihmetellyt, että mistä se
käyntiin pantiin. Olipa lopulta kysäissyt sitä Kujalan Aapolta, joka
oli konetta hoitanut. »Mistä se käynthiin pannaan?» »No tutki nyt,
siehän olet seppä ja mestari.» (Se Aapokin oli toisinaan niin mahtava.)
Häntä oli hiukan sapettanut. »Saako tämän sitte panna pyörimhään?» oli
hän kysynyt. »No pane, jos oshaat.» Siinä oli sojottanut muuan kampi
koneen etuosassa. Hän oli tarttunut siihen ja vääntänyt voimakkaasti.
Silloinkos se oli riehaantunut käymään, hyrrännyt niin, että päätä
oli huimannut. Rusamasiina oli kolkkaissut kuin tyhjä pärekoppa, jota
miesjoukolla potkitaan, ja Aapokin oli jo huuassut: »Älä helkkarissa
särje pelauksia!» Hän oli vääntänyt kammin kiinni ja kone oli asettunut.

Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten,
kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä
rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja
toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä
siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.

Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru.
Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon:
vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin
alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.

Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista
maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat
hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa
paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut
tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha,
kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin
Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä
aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.

Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin
sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien
ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin
luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin,
ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut... Hän oli
lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava
yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt
herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan
jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset
pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan...
tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan
nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi
ja puhellut: »Jaha... me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa,
mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut
Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat
silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt
täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut
lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.

Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen,
puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin... ainakin
aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli
hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut
päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta
loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea.
Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä
tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle
uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja
elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi,
veisi emännäksi taloonsa.

Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli
ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa
suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään.
Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä
tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä
hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.

Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla
kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui
Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä
varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö
aina.

Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että
Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos
tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen.
Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä... kauniimpia kun täällä.
Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan
kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on
yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi,
kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on
onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»

Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita
asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina
ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain
reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas
hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan
päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän
säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat,
hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt,
mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa.
Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset.
Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan
silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle
ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava
ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne
oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen,
koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli
hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti
ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta
hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista
kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle
riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.

Mitä oli rakkaus? Ei Sabina osannut sitäkään itselleen selittää. Oliko
se sitä, että kaipasi ja että auringonlaskun aikana rinnan täytti outo
ikävä? Oliko se metsän hiljaista kohinaa vai sinihorsmien äänetöntä
heilahtelua? Hänestä tuntui toisinaan, että kukatkin kaipasivat.
Minkävuoksi ne muuten olisivat taivuttaneet latvojansa toisiaan
vasten? Ne puhelivat kai silloin salatuita asioita. Vai oliko rakkaus
myrskyä? Toisinaan — varsinkin syksypuoleen — riehui tuntureilla
myrsky. Se lennätti koivunlehtiä yhtenä ryöppynä ilmaan. Sabina oli
joskus joutunut sellaiseen säähän ja silloin häntä oli rauhoittanut se
ajatus, että lentelevät keltaiset koivunlehdet olivat toiveita, jotka
matkasivat maailmalle. Ainakin se oli tuntunut helpoittavalta. Mitä oli
rakkaus? Hän oli joskus ajatellut metsävalkeaakin, joka poltti kuloksi
kaiken. Oliko rakkaus senlaatuista? Sitä oli tosin vaikea ajatella,
kun sydämessä asui niin paljon sellaista, jota olisi voinut verrata
vanamoihin taikka onkikukkiin. Nehän käpristyivät heti; jo tulen kuuma
henkäyskin tappoi ne. Ainakaan hän ei itselleen toivonut sellaista
rakkautta. Hänen rakkautensa oli pikemminkin, tuollaista hellän
sydänalan oloa, — vähän samantapaista kuin silloin, kun ruoka ei oikein
maistunut...

Äiti ei näyttänyt paljon piittaavan siitä, mitä hän ajatteli, — tai
äiti ei käsittänyt. Sen hän kyllä huomasi, että Muurmannin poika
kirjoitteli, mutta milloinkaan hän ei kysellyt muuta, kuin että mitä
se nyt puuhaa, — taikka tuleeko tännepäin piakkoin. Näihin kysymyksiin
oli helppo vastata. Äidin mieleen ei nähtävästi juolahtanutkaan epäillä
mitään. Hän piti kai luonnollisena, että Muurmannin poika kirjoitteli
Sabinalle, koskapa tämä oli ainoa kirjoitustaitoinen koko talossa. Isä
Ampru ehkä arvaili enemmänkin, mutta hänkään ei kysellyt mitään. Ja
tuskinpa Sabina olisi kertonutkaan...

»Siitä se korven raataja tulisi», oli isä sanonut Jonnea tarkoittaen,
»mutta herran se siitä tekhee — Muurmanni...»

Sabinaan teki isän puhe aina hiukan hermostuttavan vaikutuksen. Miten
hänen sitten kävisi, jos Jonnesta tulisi herra? Eihän hän saattaisi
seurata häntä alas — sinne suureen maailman kaupunkiin. Siellä oli
kuninkaat ja hovit ja jos jonkinlaiset oudot meiningit. Miten hän
siellä tulisi toimeen?

Kaamaslaessa vain paukkui. Jymähdykset kiirivät voimakkaina tunturista
toiseen. Kävi sellainen pauhu kuin ukonilmalla. Tällaisina hetkinä oli
surullista ajatella, että Jonnesta tulisi herra.

Sabina nojaa aitaa vasten ja katselee tielle, joka karjakujaa
pitkin nousee mäkeä ylös Riimitievaa kohti. Hän muistaa eksymisensä
kaksitoista vuotta sitten. Nytkin tuntuu siltä, kuin olisi hän
eksynyt... jotenkin... omassa sisimmässään. Hän oli silloin muistanut
prinsessa Kunigundaa, joka kumarsi kuninkaanpojan edessä. Lapsellisessa
mielikuvituksessaan hän oli odottanut kuninkaanpoikaa noutamaan
häntä... opastamaan metsästä ulos. Mutta — sellaista ei ollut tullut...
sehän oli vain satua. Se »kuninkaanpoika», jota Sabina nyt odotteli,
oli Muurmannin Jonne... Mutta häntäkään ei kuulunut; hän oli ollut
poissa kokonaisen vuoden... Sabina rupeaa hyräilemään:

    — Olipa Karen Lindamo...
    hän metsätietä kulki,
    kun urho uljas varreltaan
    tien hältä naurain sulki:
    »Ken oot sa tyttö ruususuu? —
    »Ma oon vain Karen Lindamo.»

    Vavahti Karen Lindamo,
    kun katsoi miestä kerran,
    kahdesti ehkä korkeintaan
    ja tunsi linnanherran.
    Se kauhistus vain riemastuu:
    »Vain oot sa Karen Lindamo!»

    Hymähti Karen Lindamo,
    ohitse mennä aikoi,
    kun katse linnan valtiaan
    jo hänet tyyten taikoi:
    Hän pysähtyy ja punastuu,
    hän on vain Karen Lindamo...

    Ja niinpä Karen Lindamo
    istuupi hetken päästä
    sylissä linnanherran tuon,
    mi suuteloit' ei säästä.
    — »Kenelle kuuluu ruususuu —
    sulleko, Karen Lindamo...?

    Senjälkeen Karen Lindamo
    käy niinkuin lumottuna.
    Kasvoillaan vuoroin vaihtelee
    nyt kalvakkuus ja puna.
    Hän itseänsä oudoksuu:
    Ma oonko Karen Lindamo —?

    Tulipa Karen Lindamo
    viekkaasti vietellyksi.
    Mut jäljellä, ah, vielä on
    hänellä keino yksi.
    Hän lammen rantaan laskeuu
    poloinen Karen Lindamo...

    Olipa Karen Lindamo
    jo kaunis eläessään,
    mut kaksin verroin kauniimpi
    paareilla levätessään.
    Hymyili kuolossakin suu:
    Ma oon vain Karen Lindamo.

Sabinan mieli valahtaa surulliseksi. Tuo setä Juhanin opettama laulu
johtui aina tällaisina hetkinä mieleen. Mikä siinä oli, joka niin
erityisesti hänen mieltänsä kiinnitti? Tytön surullinen kohtaloko?
Mutta — eihän hänelle suinkaan tarvinnut niin käydä... Hyvä Jumala!
Olivathan Jonnen aikomukset rehellisiä.

Taivaalla purjehti yksinäinen vaalea pilvi. Se oli kuin laiva, jota
näkymätön käsi ohjasi. Se suuntasi kulkunsa Kaamaslakea kohti ja
ehdittyään huipun yläpuolelle se hajaantui pieniksi höytyviksi.

Sabina muistaa toisenkin laulun Karen Lindamosta. Senkin oli setä
Juhani opettanut. Sen sävel oli vain edellistä surullisempi.

    — Olipa Karen Lindamo...
    hän siivet saada halas
    ja lentää kun tul' illansuu
    pilveen ja sieltä alas:
    Hän tahtonut ois nähdä vaan,
    miss' sulho viipyi matkallaan.

    Vain päivä, Karen Lindamon
    jo Herra toiveen täytti:
    Tullessa toisen illansuun,
    kas, kuolo tietä näytti
    luo sulhon turhaan vuotetun. —
    »Näin kohtasin nyt, armas, sun!»

    »Oi kallis Karen Lindamo,
    tääll' yhtyivät siis tiemme.
    On seuranamme tähdet, kuu,
    me henkiä nyt liemme...
    Mut avaruuden aution
    lempemme lämmittävä on!»

Sabinan silmään kohoaa kyynel. Ei hän olisi sillä tavalla halunnut
Jonnea tavata.

Yht’äkkiä iskee häneen outo ajatus. Mitä, jos hänkin odotti Jonnea
turhaan? Jos Jonne olikin kuollut. Pariin kuukauteen ei ollut kirjettä
tullut.

Mutta — ei. Olisihan siitä sanoma saapunut. Toki hänen isänsä olisi
saanut sen tietää ja ilmoittanut heillekin...

Aurinko painuu kohti Kaamaslaen huippua... tyynesti... tasaisesti.
Sitä ei säikytä tunturista kuuluva jymähtely. Se valaisi vain
maailmaa... tätä surullista kaipauksesta riutuvaa erämaata, jossa
kahdeksantoistavuotias uutistalon tyttö tuntee itsensä merkillisen
yksinäiseksi... Mutta — nyt astui joku mäkeä alas. Sabina vavahti. Kuka
se mahtoi olla? Olisiko joku Muurmannin miehistä, joka oli lähetetty
ruokien ostoon? Suomen-Huotari —?

Mieshenkilö se oli... astui reippaasti, pystyssä päin, jalassa
pitkävartiset pieksut.

Yht’äkkiä tunsi Sabina sydäntään kummasti kouristavan. Olisiko
mahdollista —? Milloin, milloin hän olisi tullut —?

— Jonne! kuiskasi hän onnellisena ja hypähti karjakujalle tulijaa
vastaan.

Se oli Jonne, Muurmannin Jonne! Karjakujan päässä hän asteli
hymyilevänä Sabinaa vastaan. Tämän polvet kävivät niin kumman
voimattomiksi. Häntä nauratti ja itketti yhtä aikaa. — Iltaa, Sabina.

Ääni kuulosti reippaalta. Sabina jäi seisomaan kujan varteen, silmissä
kostea kiilto. Sieltä tuli nyt kuninkaanpoika ja tässä seisoi prinsessa
Kunigunda vapisevin polvin ja sydän onnesta pakahtumaisillaan.

— Jonne! kuiskasi Sabina, ojentaen arasti kätensä.

Hän ei sanonut muuta, mutta tähän ainoaan sanaan sisältyi kaikki. Siinä
purkausi ilmoille vuosikauden ikävä ja odotus, epäilys ja usko.

Muurmannin Jonne käsitti sen. Hän puristi tytön kättä hellästi ja
pitkään. Sitten hän veti hänet hiljaa luoksensa. Tämä ei vastustellut.
He seisoivat heinäladon edessä, keskellä karjakujaa. Sabina tunsi
hajuheinän suloisen tuoksun, johon omituisesti sekaantui ruijalaisen
tupakan haju. Hän ei ajatellut, kuinka nämä molemmat niin erilaiset
tuoksut tällä hetkellä sekaantuivat toisiinsa. Hän nojasi vain päätään
Jonnen rintaa vasten. Tämä siveli hänen keltaista, aaltoilevaa
tukkaansa ja kuiskaili korvaan:

— Biina, Biina. Ja Sabina sanoi:

— Mie jo ajattelin, että sie olit kuollut. Mie muistin Kaaren
Lintamuuta.

Hän hymyili valoisasti, painaen päätään Jonnen rintaa vasten.



X.


Sinä iltana valvottiin Amprun pirtissä pitkään. Oli saapunut kauan
odotettu vieras.

Isä-Ampru oli innostunut. Hän näki Jonnen tulossa vahvistuksen
unelmilleen. Malmi-Muurmanni oli viisas mies; hän kouluutti pojastaan
apulaisen itselleen. Etelän insinööreistä ei ollut mihinkään...
kyllästyivät heti alussa ja läksivät pois, kuukauden, parin päästä.
Toista oli Jonne, joka lapsesta saakka oli Lapissa kasvanut. Hän
toteuttaisi yhdessä isänsä kanssa rautatien. — Ampru sanoi Jonnea
insinööriksi.

— En mie ole mikhään insinööri, naureskeli puhuteltu. — Mie olen vain
Jonne... ja mie sanon teitä eelleenkin sedäksi ja tädiksi.

No niin... mikäs siinä. Ampru vetäisi tuppivyötään lujemmalle. Oli vain
hauskaa, ettei Jonne ollut ylpistynyt siellä suuremmassa maailmassa...
oppireissussa. Hän oli nyt aivan vakuutettu rautatien tulosta.

— Nämä Suomen herrat eivät meinaa uskoa vaikka mie olen niille sanonut,
että kyllä Muurmanni-herra rautatien rakentaa, toimesi Ampru ottaessaan
päreellä tulta piippuunsa.

— Ja täällä on Sapina oottanut kokonaisen pitkän vuoen, jatkoi hän,
imeä lupsutellen piippuaan, joka ei ottanut syttyäkseen.

Hän puhui kuin linnunpoikasesta, jonka lapset ovat löytäneet, ja jonka
isä nyt kantaa hellävaroen ulos laskeakseen sen vapauteen jälleen.

Jonne ei halunnut panna vastaan Amprun rautatiepakinoita, koska hänestä
tuntui hupaiselta kuulla, että Sabina oli häntä odottanut. Pitkältä oli
hänestäkin tuntunut kulunut vuosi. Vuoriopistossa oli ollut tavattoman
kuivaa. Ei hänestä tullut herraa tekemälläkään. Jätkänä oli paljon
parempi olla.

Ampru hämmästyi. Häneltä sammui piippu. Soh, soh! Ei nyt niin sopinut
puhua. Vai jätkänä! Eihän nyt toki Muurmanni-herran pojasta jätkää
tehty... Mitäs varten niitä kouluja käytiin?

Jonne huomasi menneensä liian pitkälle. Täällä yksinkertaisten erämaan
ihmisten keskellä ei sopinut leikinlasku. Nämä eivät ymmärtäneet
haljuilemista.

Hän muutti keskusteluainetta ja rupesi kertomaan etelän oloista.

Siellä se kuhina kävi! Ihmistä kuin luokoa! Ja kaikki mahdollisimman
mukavuutta rakastavia. Ei siellä isosti kehdattu kävellä. Asuntoonkin
noustiin hissillä.

Ampru innostui. Arvasihan sen ison maailman. Missä asti olikaan nyt
se kouluspaikka? Taisi olla ihan Ristiaanissa, siellä kuninkaan
kaupungissa?

Jonne selitti ja kertoi. Ei se nyt ihan pääkaupungissa sentään... mutta
oli hän sielläkin kerran käynyt ja nähnyt kuninkaan.

Oliko tullut käydyksi itse kuninkaan talossa?

Ei nyt sentään... hän oli vain nähnyt kuninkaan, kun tämä palasi
Tanskasta. Laivarannassa oli seissyt muiden katselijain joukossa.

Ampru katseli totisena ympärilleen. Saakuri! Se poika oli nähnyt
kuninkaan... ja nyt se istui tuossa hänen pöytänsä päässä, pistellen
viiliä hänen tekemällään puulusikalla...

— Pane sie, Karuliina, kahvipannu piishiin, virkkoi hän vakavana.

Jonne jutteli ja söi. Opistossa oli ollut melko ankaraa — varsinkin
hänen muotoiselleen, jolla oli hatarat alkutiedot. Eihän hän oikeastaan
osannut muuta kuin porata tunturia, puhumattakaan ansojen panemisesta
ja verkonlaskusta.

— Mutta siinä Jonne onkin mestari, pauhasi Ampru. Hän pani asialle sitä
suuremman arvon, koska oli itse pojalle nuo taidot opettanut.

Olihan sentään opiskelukin sujunut... kutakuinkin. Ja tutkinnossa hän
oli läpäissyt, vaikka arvosanat eivät olleetkaan häävit.

— Pih! sanoi Ampru. Vai arvosanat! Pääasia, että mies pystyi
näyttämään, mitä osasi. Ei hän arvosanoista välittänyt.

Tuntui perin somalta, että Jonne istui tuossa ja jutteli
»kuulespestyyrelsistä.» Se olikin tämä Muurmannin Jonne niin alhainen
mies, vaikka olikin niin korkean opin saanut. »Sahtmestari.»...
Amprusta se oli enempi kuin insinööri.

— Viipyykö Jonne kauankin tällä kertaa? kysyi Karuliina ujosti takan
luota. Hän oli ottanut Amprun neuvosta vaarin ja pannut pannuun
höystöjä puolitoista mittaa yhden asemasta.

— Se riippuu siitä, miten nämä meijän hommat menestyvät.

— Mikäpä niissä, jos vain raha riitti, tuumi setä Juhani. — Kapitaali
se on, joka konteeraa.

Setä Juhani oli ollut Könkäällä takomassa ja oppinut siellä tämän uuden
sanan.

Jonne pisteli viiliä ja pudisti tuontuostakin päätään. Hän ei ollut
oikein selvillä isänsä kapitaalista.

— Minua ne nyt eivät suuresti liikuta, lausui hän verkkaan. — Mie voin
olla missä vain. Maailma on avara. Kyllä sinne aina yksi mies mahtuu.

Hän katsahti Sabinaan. Tämä näytti surulliselta.

Mutta siihen ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota. Isä-Ampru seurasi
kiinteästi kahvin valmistumista ja setä Juhani oli ruvennut
kirvesvartta vuoleskelemaan.

— Se on miehen puhetta, toimesi Ampru. ( — Panitko hööstöjä
riittävästi?) — Maailma oli avara. Kyllä se aina yhen miehen elätti.
Täytyihän tässä joukollistenkin pärjätä.

Ampru koetti arvailla Jonnen aikeita. Mahtoikohan tuo Sapinaa ottaa.
Hän oli viime aikoina elänyt epävarmuudessa. Muurmanni-herra oli käynyt
kovin umpimieliseksi. Vikoi jotakin... ilmeisesti.

Jonne ehdotti, että lähdettäisiin vanhoja paimennusmaita katselemaan.
Oikeastaan ei hän, Jonne, ollut nähnyt niitä sen jälkeen kuin hän
kerran asui täällä poikasena... kokonaisen kesän. Se oli ollut hauskin
kesä hänen elämässään ja häntä haluttaisi nähdä entisiä merkkipaikkoja.
Missä olikaan nyt se Nooakin arkin maa? Hehän olivat sielläkin kerran
Sabinan kanssa paimentaneet. Sehän oli puolen penikulman päässä
talosta. Eikö Jonne enää muistanut? Siellähän oli se tavattoman suuri
kallionlohkare, joka oli kuin Araratin vuorelle jäänyt arkki. Siitä
maankin nimi.

Nuoret lähtivät. Karuliina-äiti huusi heidän jälkeensä:

— Siellä on sitten Jonnelle peti kamarissa, kun palaatte.

       *       *       *       *       *

Valoisa Lapin kesäyö. Aurinko vaeltelee taivaalla huntuunsa
verhoutuneena.

Jonne ja Sabina istuvat suuren kalliopaaden suojassa kuiskaillen
keskenään.

Muurmannin Jonne oli päättänyt selvittää suhteensa Sabinaan. Mutta —
nyt kun hän on Sabinan kanssa kahdenkesken, hänen on mahdoton sitä
tehdä. Hänellä ei ole rohkeutta.

Hänen täytyy siis puhua aivan muuta. Ja mistäpä olisi sen helpompi
puhua kuin rakkaudesta. Onhan hän, Muurmannin Jonne, kuiskutellut
siitä jo niin monen tytön korvaan, että hän saattaa kuiskutella siitä
Sabinallekin. Tässä oli vain se ikävä juttu, että tyttö rakasti häntä.
Nuo toiset olivat osanneet suhtautua leikkiin niinkuin pitikin.

Milloinka Sabina oli huomannut rakastavansa Muurmannin Jonnea?

Ei Sabina osaa sitä oikein sanoa. Se on syntynyt niin hiljaa,
huomaamatta tämä hänen rakkautensa. Ehkä se oli tapahtunut silloin, kun
Jonne vietiin Tunturimajalle... sen päiväkirjajutun jälkeen.

Oh, se päiväkirja. Silloin hän oli ensi kerran taistellut Sabinan
puolesta. Tästälähtien hän taisteleisi aina... koko pitkän elämänsä
ajan. Kukaan ei saisi olla paha Sabinalle.

Kyllähän Sabina sen uskoi. Olihan hän aina luottanut Jonneen. Nytkään
ei tuntunut yhtään peloittavan, vaikka he istuivat kahden metsässä...
puolen penikulman päässä kotoa.

Jonne teki mielessään vertailuja. Kuinka toisenlaisia olivatkaan ne
tytöt, joiden kanssa hän oli viime talven seurustellut. Iloisia,
hilpeitä, vallattomia. Heidän olennossaan oli jotakin, joka kiihoitti,
sai veret kuumina virtaamaan. Heidän perässään kannatti juosta. Se oli
kuin virvatulen takaa-ajoa. Mutta sitten, sitten kun kiinni sai, tuli
palkka... suloinen, suloinen palkka.

Sabina oli aivan toista maata, hiljainen ja uinaileva... ja niin
täydellisesti luottavainen. Hänen voittamisekseen ei tarvinnut tehdä
mitään. Hän antautui itsestään. Mutta sittenkään ei hänen kanssaan
saattanut menetellä niinkuin Norjan tyttöjen.

Jonne muisti useita viimetalvisia tuttavuuksia. Niiden joukossa oli
neulojattaria ja piikatyttöjä, joiden kanssa oli toisinaan pidetty
hyvinkin hauskaa. Eipä siinä oltu aina muistettu luvallisen rajaa.
Varsinkin jos oli punssia päässä, saattoi tapahtua mitä hyvänsä.

Näiden elämysten keskeltä oli Sabinan puhdas ja valoisa olento
kajastanut mieleen kuin kaunis kesäinen kuva. Mieltä oli hipaissut
kaipaus ja sellaisina hetkinä hän oli kirjoittanut Sabinalle. Ikävä
vain, että tyttö oli ottanut hänen kirjeensä täydestä ja kiintynyt
häneen erämaan lapsen välittömyydellä.

Jonne tunsi joutuneensa pahaan umpikujaan. Tässä istui hänen vieressään
tyttö, jonka vietteleminen oli mitä helpoin, mutta samalla mitä
vaikein. Hänen viattomuutensa suojeli häntä. Niin paljon kokemuksia
kuin Jonnella näissä asioissa olikin, hän tunsi, ettei hän saattaisi
Sabinaa pettää.

Mutta - toiselta puolen hänen oli mahdotonta tunnustaa totuuttakaan...
sitä, ettei hän enää rakastanut. Siis täytyi hänen sittenkin pettää.

Valoisassa kesäyössä kajahtaa kirveen iskuja jostakin läheltä. Jonne
muistaa kuulleensa, että Katajan Matti, muuan talonpoika Kopsasta,
rakentaa itselleen uutistaloa Nooakin arkin maahan. Hän tuntee Matin
sangen hyvin ja tietää, että tämä rakastaa Sabinaa.

— Katajan Mattiko siellä rakentaa?

Hän tietää sen, mutta kysyy kuitenkin. Hän haluaa nähdä, minkä
vaikutuksen se tekisi Sabinaan.

— Niin... hän aikoo saaha pirttinsä valmhiiksi ensi mikkeliksi.

Ei minkäänlaista merkkiä siitä, että Sabina ajattelisi Mattia.

— Meneekö Matti pian naimishiin?

Tyttö katsahtaa häneen hiukan pelokkaasti, kuin vaaraa aavistaen.

— En mie tieä. Ei ole Matti koskhaan mithään puhunut.

— Tieätkö, että Katajan Matti rakastaa sinua?

Uusi säikähtynyt katse. Mutta säikähdys ei johdu siitä, että hän kuulee
Katajan Matin häntä rakastavan, vaan epätietoisuudesta, mitä poika
tarkoittaa.

— Tieän kyllä.

— Mistä sen tieät? Onko Matti mithään sinulle puhunut?

— Ei... mutta kyllähän sen näkee. Rakkauenhan voi helposti nähhä.

— Näkeekö minustakin?

Tyttö hymyilee valoisasti, hiukan ujosti.

— Sinusta on vaikeampi nähhä, mutta sitä ei tarvitsekhaan. Siehän olet
sen sanonut.

Jonnen sydämeen pisti. Hän ei ole niin turmeltunut, ettei kyennyt
tuntemaan, mikä suunnaton ristiriita vallitsee hänen ja tytön välillä.

Hän muistaa erästä norjalaista tyttöä. Hän oli ollut kotiopettajatar ja
onnettoman rakkauden vuoksi jäänyt naimattomaksi! »Miehet valehtelevat
aina», oli hän sanonut.

Tänä hetkenä Jonne katui, että oli antanut Sabinalle toiveita. Miksi
hän olikaan kirjoittanut? Taikka — jos olikin — niin miksi hän oli
kirjoittanut juuri niin kuin oli tehnyt? Olisihan hän voinut kirjoittaa
kuin hyvälle tuttavalle. Miksi hänen oli pitänyt käyttää sellaisia
sanoja, että yksinkertainen lapintyttö oli ottanut ne täydestä? Olihan
hän Sabinan kirjeistä nähnyt, millä tavalla tämä asian käsitti. Piti
itseään hänen kihlattuna morsiamenaan.

Kylmä hiki kihosi Jonnen otsalle. Hän oli pahemmassa kuin pulassa.
Sabinalle olisi pitänyt sanoa totuus, mutta siihen häneltä puuttui
rohkeutta.

Hän rupesi juttelemaan kaikenmoista tyynnyttääkseen levottomuuttansa.
Mutta Sabina kävi yhä hiljaisemmaksi. Lopulta hän ei puhunut enää
mitään. Istui vain allapäin ja tuijotti eteensä.

— Mitä sie nyt mietit?

Sabina kohotti päätään. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.

— Sie puhelet minulle kaikenmoista suuresta maailmasta, mutta yhtä
asiaa, jonka mie haluaisin kuulla, et sano. Jonne, et ole vielä
kerthaakaan paluusi jälkeenh sanonut, että rakastat minua.

— Mutta äskenhän sanoit, ettet sitä ephäile.

Sabina hymyili kyyneltensä lomasta.

— En mie ephäiiekhään, mutta... tieätkö... sitä on niin hauska kuulla.
Se, joka rakastaa, tahtoisi aina kuulla, että häntä rakastethaan.

Jonne pureksi heinänkortta. Hän ei puhu mitään.

— Ja ennen sie juttelit häistä... kerroit, minkälainen morsiushuntu
minulle laitethaisiin. Muistatko, Jonne?

— Olenko mie sellaista kertonut?

Sabina hämmästyi.

— Etkö muista? Vielä lähtösi eellus-iltana puhelit siitä! Huntu kuin
kesäaamun auer! Etkö muista?

Tyttö oli suloinen nähdä. Povi nousi ja laski kiivaasti. Poskilla
paloi vieno puna. Kyyneleet kimaltelivat silmäripseissä. Jonnesta hän
oli tällä hetkellä hurmaava. Hän ei enää muistanut, mitä varten oli
pyytänyt Sabinaa kävelylle kanssaan. Hän heittäytyi hetken vietäväksi.

— Kyllä muistan! huudahti hän sulkien tytön syliinsä. — Huntu kuin
kesäaamun auer, valkea kuin kosken vaahto. Oikeassa olet, Sabina, niin
olen sanonut ja sanon taas uuelheen. Sellainen ... juuri sellainen
sinulle laitethaan... siintävä ... hohtava... läpikuultava. Sen alta
välkkyvät sinun keltaiset kiharasti kuin himmeä kulta... Jokaista
sanaa säesti suudelma. Sabina sulki silmänsä. Rakkaus kantoi hänet
korkealle... pilviin... korkealle kuin kotka saaliinsa...



XI.


Tunturista ei kuulu pauketta enää. Siellä on nyt hiljaista,
sanomattoman hiljaista... On kuin olisi aikakin pysähtynyt.

Aurinkokin, joka nyt jo kaartelee alempana, näyttää sen näköiseltä kuin
tekisi se taivaaltaan vain vanhasta tottumuksesta. »Minua ei tarvita
enää», näyttää se puhelevan. »Ja kahden kuukauden päästä minä häviän
täydellisesti.»

On saapunut syksy, »ruskan» aika.

Mistä on tämä merkillinen hiljaisuus tullut? Ennen täällä jymisi
niin, että tunturit vapisivat. Kiiluvaisella ja Seulakkopäällä ei
tuntunut olevan muuta tehtävääkään kuin vastata Kaamaslaesta kuuluviin
paukahduksiin. Nyt ne seisoivat totisina kuin ennenkin. Lunta kimalteli
niiden kiireellä.

Amprun pirtissäkin on merkillisen hiljaista. Ei luista puhe. Isäntä
korjailee poronkelkkaa, mutta tekee työtään kuin jotakin kuunnellen. Ei
pauku enää. Merkillistä! Jokohan loppuivat Muurmannin hommat?

Setä Juhani samoin istuu hiljaa. Hänkin on muuttunut ihmeellisen
vähäpuheiseksi. Ei suju satu hänen huuliltaan iltahetkinä. Turhaan
saavat pirtin nuorimmat pyytää: »Setä, muistele Tuonka-raukasta.»

Sabinakin on muuttunut. Hän saattaa vaipua tuntikausiksi istumaan
kädet velttoina sylissä. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt. Äiti
Karuliina tarkkaa häntä tuon tuostakin töidensä lomasta. »Pahaksipa on
Sapinakin ottanut», ajattelee hän, mutta ei puhu mitään.

Sabinan sydämessäkin on hiljaista. Siellä ei soi yhtään ääntä. Missä
oli entisyys? Tuo vielä äsken hänen povessaan asustanut valoisa maailma
oli särkynyt. Hän on eksyksissä itseltään. Jonne, Muurmannin Jonne,
jota hän luuli kuninkaanpojaksi, olikin vain valepukuinen ilmestys,
joka oli houkutellut hänet manalaisten kaupunkiin. Sieltä ei ollut
ulospääsyä. Hän oli maistanut kiellettyä ruokaa.

— Setä, laula Kaaren Lintamuusta, pyytelevät lapset.

Sabina säikähtää. Se vielä puuttuisi. Hän on viime päivinä ajatellut
Karen Lindamota. Jospa hänkin saisi kuolla niinkuin tämä...

Hän oli aikonut hukuttaa itsensä. — Lunnasjärvessä oli paikkoja, joista
ei löydettäisi naaraamallakaan. Mutta äidin vuoksi se oli vaikeaa...
mahdotonta... äidin, joka ei aavistanut mitään.

Hän katsahtaa rukoilevasti setäänsä. Eihän tämä vain rupeaisi
laulamaan. Se tuntuisi niin toivottomalta.

Mutta ei ole setä Juhanikaan laulupäällä. Hän on ruvennut auttamaan
isää takkavitsain vääntämisessä.

— Älkhäähän nyt, lapset, meiän pitää saaha heiniä kothiin
Hirvijängältä. Kun ripsahuttaisi vain lunta sen verran...

Setä Juhanin puhe rikkoi lumouksen. Se avasi Amprun suun. — Niin...
heiniä on saatava kothiin. Entinen elämä on aloitettava taas. Ei
tulekhaan meille rautatietä...

Nyt pääsee puhe vauhtiin. Ajatus seuraa toistaan. Ne ovatkin pitkän
aikaa kieppuneet tuon yhden ja saman asian ympärillä.

Mahtoiko olla totta, että Muurmannin herran oli lopetettava työnsä
Kaamaslaessa? Suomen-Huotari oli käynyt talossa ja muistellut, että
herralta oli loppunut rahat. Eivät olleet yhtiökumppanit ruvenneet
lähettämään. Liian huonoina pitivät tuloksia. Toissapäivänä oli
tuotu sähkösanoma kirkolta. Viimeiset rahat oli Muurmanni antanut
sähkösanoman tuojalle. Heillä, miehillä, oli kahden kuukauden palkka
saamatta, vaikka oli luvattu maksaa joka päivä.

— Hithaja ovat herrain kiirheet, lausahti setä Juhani yksikantaan. Hän
oli katkeroitunut.

— Niin, niin, toimeaa Ampru, kuuntelematta sen tarkemmin setä Juhania.
Kyllähän se on jo nähty, mitä mieltä niin Suomen kuin Norjankin herrat
ovat olheet Malmi-Muurmannin puuhista. Epäuskoa täynnä.

Ainoa, joka on säilynyt entisellään, on vanha Tahvo. Hän on hyvillään.

— Loppui se jyminä kerrankin! Koko kesän olenkin sitä kuunnellut
kiusalle saakka.

Hänen pienet karhunsilmänsä kiiluvat vahingonilosta.

— Ei niistä herroista ole muuta kuin vahinkoa... metsäperukoien
asukhaille. Panevat kaikki sekaisin.

Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa.
Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanut
Jonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. —
Olivatko kaikki miehet sellaisia?

Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne
kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti
rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen
käskyn rikkomista.

Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan.
Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa.
Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.

— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa
syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.

Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.

— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen
vastattiin hänen tervehdykseensä.

Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?

Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka
nyt työntyi pirttiin.

— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten
täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden
yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka
neekin ova nielheet vuusia.

Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä
muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt
kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin
tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut
rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta
koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti.
Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka...

Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa
Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin
vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.

— Mutta... jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.

— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste,
mie anta palttu!

Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.

— Missä Jonne nyt on?

Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.

— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen.
Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski
puhu ja höpsi.

Sabina tunsi poskiensa kuumenevan. Mitä oli Jonne unissaan puhunut?

— Ei se ole täälläkhään käynyt sen koommin kuin viimeksi lähti. Milloin
se nyt olikhaan... joo, Perttulin aattona. Sapinan kanssa vielä yhessä
lähethiinkin.

Hyvä Jumala! Puhuivat aivan kuin luonnollisesta asiasta.

— Ja mitä kummia se oli siellä Nooakin arkin maassa tehnyt. Heitellyt
kalliopaaen kappalheja muutamhaan kurhuun. Mie satuin viime viikolla
paikalle, niin eikös ollutkin kuru melkhein puolilhaan... Kukapa se muu
kuin Jonne... haanhan se reistaili toisinhaan, jos mitä.

Sabina olisi halunnut vaipua maan alle. Hyvä Jumala! Vielä ne
kertoisivat koko asian. Kukatiesi oli joku ollut näkemässä. Ehkä
Katajan Matti...?

Hän oli toivonut, että Jonne olisi käynyt häntä katsomassa. Minkä
vuoksi, sitä hän ei oikein ymmärtänyt. Hänhän olisi kuitenkin tuntenut
vain inhoa Jonnea kohtaan. Mutta siitä huolimatta hän oli häntä
kaivannut. Rakastiko hän Jonnea vieläkin? Nyt tuntui melkein siltä,
kun hän katseli Jonnen isää, joka istui tuossa ikkunalautaan nojaten
ja puhalteli paksuja savuja ilmaan. Heillä oli samanlainen nenä...
isällä ja pojalla. Jonnen oli vain vielä hienopiirteisempi. Samoin kuin
alahuuli oli Jonnella paksumpi kuin isällään.

Sabina olisi suonut, että Jonnekin olisi tullut. Ehkä hän sittenkin
rakasti Jonnea vielä. Ehkä kävisi vielä päinsä unhoittaa tapahtunut.
Olihan Jonne luvannut ottaa hänet...

Könkäällä oli kosolta kauniita tyttöjä. Ja ne olivat kilvan Muurmannin
Jonnen perään. Ampru-isä oli siitä kertonut. Sekin Alapään tyttö oli
ihan hulluna. Kirjoittelikin vähän väliä. Oli Jonnekin maininnut
siitä...

Mustasukkaisuus nosti päätään Sabinan sydämessä. Hän ei ymmärtänyt
nyt itseään yhtään. Hänenhän olisi pitänyt inhota ja halveksia
Jonnea. Rovasti oli rippiluvussa selittänyt, että sellainen hävitti
molemminpuolisen kunnioituksen. Ei Sabina siitä paljon ymmärtänyt...
mitäpä kunnioitusta heidän välillään tarvittaisiinkaan. Rakkaus — se
oli toista.

Apeaksi painui mieli, kun Muurmanni-herra lähti. Olisi tehnyt mieli
kysäistä, aikoiko Jonne tulla täälläpäin käymään. Mutta uskallusta
puuttui. Setä Juhani oli lähtenyt Muurmannin taakkoja kantamaan.

Suomen-Huotari jäi jäljelle. Hänen piti vielä ennen yötä palata
Tunturimajalle. Siellä ei nyt ollut ketään, kun se »pojan huipparikin»
oli Könkäällä.

Suomen-Huotarin Jonnesta käyttämä nimitys pisti Sabinaa.

— Onkopa se Jonne sen pahempi huippari kuin siekhään?

Asianomainen vain nauroi.

— Kas, kas... onpa tainnut tämänkin talon tyttö jo iskeä silmänsä
Muurmannin poikaan. No... ensimmäinen et liene... jollet viimeinenkään.
Sillä on morsiamia viisi joka sormelle. Norjassakin kolme...

— Se on valhe!

Sabina oli kavahtanut seisomaan ja katseli nyt Suomen-Huotaria vihan
puna poskillaan.

— Sie mokomakin rutale tulet tänne leksottelemhaan tyhjänpäiväisiä!

— No mitäs Sapina nyt...? Ampru katseli ällistyneenä tytärtään.

— Ei se mitään, jutteli Suomen-Huotari rauhallisena, äänessä entinen
kiusoitteleva sävy. — On tainnut Sapinakin sotkeutua Muurmannin pojan
verkkoihin.

— Se on valhe, valhe!

Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään
välkkyi ja hän ihan kähisi.

— No älä nyt leikistä suutu.

— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.

Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.

—- Ne ovat vähän... sopimattomia... leikkipuheiksi.

Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä
kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin
kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä
koski Muurmannia.

Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen
vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa...

Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku.
Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.

Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin
pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet
kaikesta kiitollisuuden velasta.

Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä
nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli
Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei
kuulunut kenellekään.

Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah,
kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.

Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema
teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista
nielevää... ikäänkuin irvissä hampain huutavaa... väkisten vievää.
Hän halusi heittäytyä itse... pehmeästi, mukavasti... ikäänkuin äidin
avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli
pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää...

Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin
katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi!
phyi!...» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli
rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.

Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken
päättyä näin —?

Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen
toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen
monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne
oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä
purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä
viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo.
Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle.
Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen...

... »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä
naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen.
»Katsopas... tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut
itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.

»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»

Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.

Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi
kerran... yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?

Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?

Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.

Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin.
Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kun
Muurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunut
heidän liittoonsa...

Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden
tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa
oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut
hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän
rakkaus heidän syntinsä...

»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran
sanonut.

Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja
aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen
taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat
näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka
hulmuavat tuulessa.

... Sieltä... kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne...
ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä... ilman
satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden
vaahtopääpärskyt.

Nyt kulki hänen tiensä ylös... ylös kosken kuilusta. Hevosen harja
hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä... yrittää toisella, mutta ei pääse.
Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi
kuta ylemmäs hän nousee... ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen
vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi
kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni... silloin hän olisi
kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi
veneeseen.

Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä
tuli?

Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta...
kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa
saunassaan.

Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman
vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen
käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.

— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?

Niin... Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen
täytynyt astua koskeen ja auttaa.

— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa
koskheen.

Niin... ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran
suljahtanut...

Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein
pimeä.

Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet
kotiin... Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen
surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli
sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja
lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut...

Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun
he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin
sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei... muuta se on», oli
hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain
jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti
kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli
sen tulkinnut...

Vene töksähti rantaan.



XII.


Muurmannin Jonne on kirjoittanut Sabinalle. Siitä on Sabina nyt iloinen.

»Minun täytyy matkustaa Norjaan, sillä meillähän ei nyt ole siellä
mithään tekemistä. Sitäpaitsi minun täytyy syksyllä jälheen opistoon.
Mutta vuoen päästä mie tulen takaisin ja silloin mie toivon, että
voimme aloittaa uuelheen. Äläkä ole murheissasti siitä viimeisestä.
Kyllä mie sinut hyvitän.»

Mitään osoitetta ei Jonne ollut ilmoittanut. Mutta — kaipa hänelle
saattoi kirjoittaa Kristiaaniaan. Kyllä kai Malmi-Muurmannin poika
siellä tunnettiin.

Sabina oli saanut sen käsityksen, että Jonne pyyteli anteeksi ja aikoi
korjata rikoksensa.

Hän oli vastannut odottavansa. Setä Juhani oli Könkäällä käydessään
itse vienyt kirjeen postiin. Postineiti oli hymähtänyt omituisesti
nähdessään kankean päällekirjoituksen. Muurmannin pojan lähdön jälkeen
oli tuollaisia kirjeitä mennyt useampiakin. Missä seisoi »Ristiaani»,
missä taas »Gristiaani.» Tässä, jonka setä Juhani työnsi postiluukusta
sisään, seisoi »Kiristi Aanija.»

Mutta setä Juhani oli seissyt tärkeän näköisenä postiluukulla. He
olivat ottaneet Sabinan asian omakseen — kaikki lunnasjärveläiset.

Sabina kulki kalpeana pirtin ja navetan väliä. Syrjäinenkin näki, missä
tilassa hän oli. Eikä siitä enää vaiettukaan. Kun tyttö kerran oli
Muurmannin pojan kihlattu morsian, sai sen jo tietää koko maailma.

Luonnolapsen avomielisyydellä jutteli Ampru asiasta Könkäällä
käydessään. Hän istui voudin konttorissa paksua sikaria poltellen
tyytyväisen ja onnellisen näköisenä. Olihan nyt joku hyöty siitäkin —
malmihommasta. Saipahan Sapina edes miehen ja vielä vallassäätyisen.

Vouti iski rouvalleen silmää. Tässä piti pysyä tyyneenä. Ei saanut
vetää suutansa nauruun. Ampru oli erämaan lapsi, jolta ei voinut vaatia
kummempaa.

Siellähän se Nooakin arkin maassa oli saanut alkunsa tämä »etesotto»,
toimesi Ampru. Saakuri! Ei osattu Karuliinan kanssa arvatakaan, kun se
Sapinakin oli vielä siihen aikaan sellainen hiljainen nuhjus. Mutta
siitäkös se riippui... kun kerran asiat oli valmiiksi puhuttu.

Vouti, hiljainen mies, istui ja kuunteli. Hänen rouvansa sai yht’äkkiä
asiaa kyökin puolelle.

Milloinkako odotettiin? Kuinkas se nyt olikaan? Olihan se äiti
Karuliina pannut almanakkaan merkin. Siinä se oli huhtikuun puolivälin
paikkeilla. Mutta sitä hän vain halusi tiedustaa, suostuisiko vouti
rouvineen kummiksi.

Vouti otti tuumailevan ilmeen. No — kunhan nyt ensin katsotaan, kuinka
kaikki selviäisi. Saatettaisiinhan sitten asiasta keskustella.

Ka miksikäpä ei — se kun hän, Ampru, muuten vain sattui kysäisemään.
Ei ollut heillä usein Könkäälle asiaa, jotenka hän arveli, että sopisi
ehkä nyt jo... niinkuin sitäkin kysäistä.

No niin. Eihän se mitään. Mutta — oliko Ampru sitten niin varma, että
Muurmannin poika pysyi sanassaan?

Sanassaan? Totta kai, kun kerran asiat olivat jo sillä mallilla.
Mutta kuinkas —? Hän, Ampru, oli siksi paljon seurustellut sekä isän
että pojan kanssa, että kyllä ne... Viilipytystäkin maksoivat markkaa
enemmän kuin muut herrat.

No niin... hyvä, jos pysyisi. Hän, vouti, oli vain kuullut, että
Muurmannin pojalla pitäisi olla muitakin morsiamia.

Hehhee! Sai niitä olla. Oli hänelläkin, Amprulla, ollut yhtä aikaa
kolme, mutta Karuliinan hän sittenkin oli ottanut.

Vouti naurahti. Tämä Lunnasjärven Ampru oli soma mies. Jutteli
toisinaan kuin oikea maailman velikulta, mutta oli sittenkin
harvinaisen viaton miehekseen.

Ampru ryyppäsi kahvit voudin konttorissa, sai sikarin liivinsä
ylätaskuun ja purjehti palttoo levällään portaita alas.

Kotona Lunnasjärvellä hän kertoili matkoistaan. Tuvan väki kuunteli
henkeä pidättäen. Karuliinan mielestä hän oli käyttäytynyt
taitamattomasti. Mutta Ampru otti kovasimen ja rupesi hiomaan veistään.
Sitten hän virkkoi suu leveässä hymyssä:

— Kestää se fouvi sentään pikkuisen suoneniskun... ja sinuahan se,
Karuliina, ei yhthään haittaa. Kuppautathan sie muutenkin.

Sutkaus oli Amprun mielestä erikoisen onnistunut ja hän ryhtyi
korjaamaan lypsinkiulua.

Oli vuoden pimein aika, mutta Amprun pirtissä paloi takkatuli aamusta
iltaan. Lunnasjärven yksinkertaiset asukkaat elelivät onnen unelmissa.
Ampru veisteli pitkiä lastuja ja ajatteli, että kun jo hänen tyttärensä
herralle kelpasi. Merkillistä! Ennen hän oli salaa toivonut, että kun
saisi Sabinan edes Katajan Matille naitetuksi. Se oli tuntunut jo
sangen tavoiteltavalta päämäärältä. Mutta nyt — itse Malmi-Muurmannin
poika tuli ja koppasi tyttären talosta. Heh!

Mikä siinä Sabinassa oli sitten niin puolensa vetävää? Tavallinen tytön
hölttänähän se oli ja vielä päällepäätteeksi kesakoinen. Silmätkin
sellaiset haaleat kuin vedellä sekoitettu maito. Mutta — kaipa se
ymmärsi asiat... Muurmannin poika, koska oli kerta valintansa tehnyt.

Elettiin kuin unimaailmassa. Sabinaa odottava onni heitti kajastuksen
koko pirttiin. Setä Juhani oli mitä parhaimmalla sadun kertomapäällä.
Hän kertoi Tuonka-raukasta, lappalaisnoidasta, joka kerran oli
asustanut Lunnasjärven ja Kopsan välillä, jutteli Piessa-rosvosta, joka
palveli renkinä Kaunismaassa ja nai talontyttären. Siinä kävi niinpäin;
tässä, Sabinan historiassa, taas näinpäin... vaikka eihän Sabina
mitään huonoa lähtöä ollut niinkuin Piessa-raukka, vaan kunniallisen
uutistalon tytär.

Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä, vilkaisten silloin tällöin
Sabinaan, joka kehräsi takan kupeella. He eroittivat vain rukin pyörän
ja Sabinan kädet, jotka pitelivät lankaa. Sabina itse istui pimennossa.

Setä Juhani rupesi laulamaan:

    — »Prinsessa Kunigunda
    hän istui linnassaan
    ja kultakehrävarrella
    niin valkoista kuin lunta
    hän kehräs lankaa.

    Sanoivat saattoneiet:
    »On meille kerrottu:
    prinsessa lähtee luostariin. —
    Se totta liene ei, ett'
    tuo hunnuks tehdään?»

    Prinsessa Kunigunda
    nyt tuohon vastas näin:
    »On prinssi Rikhard uljas mies,
    uneksii häistä unta. —
    Tää hunnuks tehdään.»

Niin — rinsessa Kunikuntastahan se tämä Sapina aina halusi niin
hartaasti kuunnella. Se sanoi toisinaan itsekin olevansa rinsessa
Kunikunta.

Sabina ei vastannut mitään. Hänen sormensa vain hiukan vapisivat,
kun hän kumartui ottamaan kehruupaloja kopasta. Morsiushuntu...
niin, sellaisia käyttivät rikkaat. Köyhälle riitti vain tavallinen
puku. Mutta — yhtäkaikki tuntui somalta kuulla setä Juhanin laulavan
prinsessa Kunigundan morsiushunnusta. Ja... kukaties vaikka Jonne
hänellekin sellaisen hankkisi...

Äiti Karuliinakin oli muuttunut puheliaammaksi, kun Sabinan asioista
oli selvä saatu. Tosin hän toisinaan pelkäsi ja epäusko pakkasi
päälle. Mutta olihan sellaista ennenkin sattunut, että herra nai
talonpoikaisen. Niinkuin se sama Piessa-raukan eukkokin, joka sittemmin
joutui vaimoksi Inarin papille.

— Entäs Ponnin Sohja? toimesi Ampru. Muistihan isä Tahvokin, että
Ponnin Sohja keikkui emäntänä Könkään pappilassa sen Junnu-papin aikana?

Kyllähän Tahvo-vaari sen muisti, vaikka olikin hiukan epäuskoinen
Muurmanneihin nähden. He olivat hänen mielestään liiaksi kulun päällä
olevia... sellaisia ajelehtijoita, ettei hän oikein tiennyt. Mutta...
saattoi hyvinkin... ei hän halunnut vastaankaan panna, vaikka toisinaan
vahvasti epäilikin.

— Mikäs siinä, toimesi Ampru. — Kyllä Sapina rouvaksi kelpaa...
varallakin yhtä hyvin kuin Ponnin Sohjakin.

Sabina istui takan kupeella pimennossa ja kehräsi. Häntä hiukan kiusasi
omaisten vapaa juttelu. Isä varsinkin oli sellainen... kummallinen.
Otti kaikki niin verisen vakavasti... vaikka tässä tapauksessahan tuon
nyt sai ottaakin. Kyllä hänkin luotti Jonneen.

Ettäkö ylpeäksi —? Sabina pysäytti rukkinsa ja kuulosti. - Mitä se isä
nyt taas oikein puhui? — Niin... tässä vain tuli mielheen, että kun sie
tietysti reissaat sinne Ristiaaniin, kuninkhaan kaupunkhiin, ja saat
nähhä kaiken sen komeuen, tulet ehkä ylpeäksi etkä enää muista köyhiä
vanhempiasi.

Pyh! Isä taas joutavia. Minne Ristiaaniin se hän... Tännehän
Jonne asettuisi heidän naapurikseen. Uutistalokas hänestä tulisi,
korvenraivaaja ja karhunkaataja. Ei hän Ristiaaneista välittänyt.

Mutta nyt rupesi isä Ampru panemaan vastaan oikein voimainsa takaa.
Hän oli kerran saanut ajatuksesta kiinni eikä halunnut sitä noin vain
jättää. Muurmannin Jonne oli herra, kouluja käynyt ja puhui kahta
kieltä. Vahinko olisi sellaisia lahjoja korpeen haudata. Niiden piti
joutua käytäntöön. Ei hän, Ampru, hyväksynyt koko uutistalohommaa.
Se kuului heille, oppimattomille, tämä metsässä möyriminen. Herra
oli herra ja hänen piti hankkia herran paikka. Tiesi vaikka vielä
ministeerinä pohottaisi Muurmannin Jonne. Sabinan täytyi väkistenkin
hymyillä. Olihan hänkin joskus sellaista ajatellut, vaikka olikin
sitten lyönyt sen mahdottomaksi. Mutta hiveli sentään hänen
lapsenomaista sieluaan kuulla isän tuollaisia juttelevan.

Nyt otti setä Juhani sananvuoron. Hän oli kerran lukenut muutamasta
työmiehestä, josta tuli ministeeri. Missä se nyt tapahtuikaan... siellä
jossakin Eklannin maassa. Ja hän oli sentään tavallinen työmies. Oli
kannellut jauhosäkkejä laivahaminassa selkä jauhossa. Mutta sitten kun
pääsi kuninkaan lähimmäksi mieheksi, löi pitkän takin selkäänsä ja
käyttäysi kuin herra. Koska raa'asta runtotyömiehestä saattoi tulla
ministeeri, miksei sitten Jonnesta, jonka äitikin oli kuulemma ollut
Ruijan hienointa aatelia — opsysmannin tytär Vesisaaresta.

Setä Juhani oli oikeassa. Peijakas — oli sitä tuota tiedon roskaa
Lunnasjärvelläkin! Se jos olisi tuo Juhani saanut kouluja käydä, olisi
se pappi taikka rohvessoori.

Juhani setä pyyhkäisi pitkää partaansa. Olihan sitä elämän varrella
tullut opituksi yhtä ja toista. Harva se taisikin niin tarkkaan
präntätyn käyttää kuin hän, joka luki yksin uistinpaketin kuoretkin.
Kerrankin oli sattunut käteen eklanninkielinen lappu. Senkin hän oli
lukenut, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt muuta kuin »Lonton.» Se kuului
olevan sen niminen kaupunki... jossakin siellä Tanskan takana.

Näin kuluivat talvi-illat takkavalkean ääressä. Sabinasta ja häntä
odottavasta onnesta lähtivät puheet matkaan, kierrellen kaiken
maailman meret ja maat ja päätyen aina lopuksi Sabinaan ja hänen
onneensa. Se oli kuin maan pyörintää auringon ympäri. Niin — siitäkin
oli keskusteltu muutamana iltana. Sitä pani Ampru ensin jyrkästi
vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Muurmannin Jonne oli sen kerran
Tunturimajalla juurta jaksaen selittänyt, niin täytyi Amprun uskoa.
Hollannin juusto oli ollut maapallona ja kattolamppu aurinkona. Sen
ympäri oli Jonne kuljettanut juustoa, näyttäen, mille puolen maapalloa
päivä kulloinkin paistoi. Se oli ollut hyvin järkeen pystyvä asia.

Mutta — se rautatie jäi sittenkin tulematta ja se pakkasi hiukan
harmittamaan. Isä Ampru innostui vanhaan unelmaansa. Olisi se nyt ollut
mukavaa Lunnasjärveltäkin piipahtaa Sabinaa katsomaan.

— Ei kaikki hyvät yhellä kertaa, huomautti Karuliina.

Eipä ei... mutta olisi se nyt ollut tavattoman lystiä rautahevosella
jyryyttää. Ei muuta kuin istua selkäkenossa ja antaa huhkia vain. Kyllä
kruunun voima veti.

Näin he keskustelivat nuo erämaan hurskaat sielut ja aina palasi
keskustelu Sabinaan ja hänen onneensa.

Oliko tullut kirjettä vieläkään?

Ei ollut tullut ja sehän juuri Sabinaa huolestutti. Liekö mennyt
perille sekään ensimmäinen kirje?

Ojah, perille oli mennyt. Se kun vain Jonne ei muuten joutanut
kirjoittamaan. Sillä oli lukuja paljon.

Mutta — tiesikö kukaan, minne ukko Muurmanni oli hävinnyt? Hänestä ei
oltu kuultu pitkään aikaan. Oliko setä Juhani kuullut?

Olihan hän jotakin. Ristiaanissa kuului viime tietojen mukaan
oleskelleen kuningasta puhuttelemassa. Aikoi perustaa oikean
rautavalimon jonnekin Ruijan rantaan.

Siltä äijältä ne eivät neuvot loppuneet. Jos yhdessä maassa tie nousi
pystyyn, niin aloitapas toisessa. Ja rahoja se aina sai. Liekö vielä
Jonnen äidin perintöön koskenut.

Eihän äijällä ollut siihen oikeuttakaan. Siitähän kuului olevan oikein
kirjakin. Ei ollut Jonne koskaan kertonut, kuinka suuri summa oli?

Ei ollut Sabinakaan kuullut; ei ollut tullut kysytyksi. Mutta kaipa
sitä oli jonkin verran, koskapa Jonne oli kerran kertonut, että sillä
oli turvattu tulevaisuus.

Tulevaisuus! Se sana soinnahti kauniilta lunnasjärveläisten korvissa.
Kaipa Sabina hiukan avustaisi heitäkin, kun kerran naimisiin joutuisi?

Sabina ei osannut siihen mitään sanoa. Ei hän ollut sitä ajatellut.
Tietysti hän avustaisi, jos kerran jotakin saisi.

— Saisi edes kerran oikeaa hapriikin lankaa, tuumaili äiti Karuliina. —
Se oli kuulemma niin liukasta kutoa.

Kyllä kotikehruulanka oli aina parempaa, arveli Ampru. Mutta, kunhan
saisi oikean äkeen, jolla jyräisi näitä kivikkopeltoja. Se olisi
jotakin!

Jokaisella oli joku toivomus. Setä Juhani toivoi sorvipenkkiä. Hänestä
oli sorvaaminen aina näyttänyt erikoisen hupaisalta työltä. Hän oli
kerran Könkäällä katsellut, kuinka nikkari sorvasi sängyntolppaa. Niin
syntyi koivupökkelöstä ruusattu sängynjalka, että ihan ihme. Mitäs ne
lapsukaiset toivoivat? Yksi toivoi rusinoita, toinen siirappivoileipää.
Ampru oli kerran tuonut jouluksi puoli litraa siirappia Siosjärveltä.
Siitä oli tehty siirappivoileipiä koko väelle. — Vähäänpä sie
tyytyisit. Sabina hymähti. Pikku Anni oli viisas. Hän ei havitellut
liikoja. Vaikka — kyllä kai nyt Jonne joskus antaisi sen verran, että
saisi sisarilleen ostaa jonkun vaatekappaleen.

Vaatteista tahtoikin Amprun perheessä puute olla. Muuta oli
sittenkin... kutakuinkin. Vaate oli kallista. Nytkin oli pikku Annilla
Sabinan vanha röijy. Hihat oli kääritty laskoksille, jotta pikku kädet
paremmin pääsisivät näkyviin.

Mistä se hänkin hääleningin saisi? Eihän nyt kehdannut vanhoissa,
kuluneissa ketineissä Jonnen rinnalla vihillä seistä.

Mutta kyllä kai Jumala siitäkin huolen piti.

Kiitollisuus valtasi Sabinan mielen. Asiat olivat sentään paremmalla
kannalla kuin alussa oli uskaltanut toivoakaan. Jonne ei ollutkaan
hyljännyt häntä, vaikka hän niin oli luullut.

Sitä hän vain suri hiljakseen, että hän oli rumentunut. Entinen kukkea
ihonväri oli kadonnut ja sijaan astunut kalvakkuus. Hän katseli
muotoaan Suomen-Huotarin lahjoittamasta peilistä ja silloin hän
toisinaan raskaasti huokasi....

Epäilyskin kohotti päätään. Miksi ei Jonne kirjoittanut? Oliko niin,
ettei hän joutanu?

Iltahetkinä kun omaiset nukkuivat lueskeli Sabina Jonnen entisiä
kirjeitä. Muuan lause on erikoisesti painunut mieleen. Jonne oli
kirjoittanut »Mie toivoisin, että elämä kukkisi meille kuin verenpisara
kotipirttisi ikkunalla.»

Huokaus pusertautui Sabinan rinnasta. Sitä hänkin toivoi. Mutta elämä
tuntui toisinaan niin toivottoman raskaalta. Tämä odotus, odotus.

Se oli pitkä kun iäisyys.

Amprun väki rupeaa laittautumaan levolle Sabina siirtää rukkinsa
syrjään. Taas oli kulunut yksi päivä ja kevät oli askelta lähempänä.
Ei ollut syytä heittäytyä huolten valtaan. Jonne saapuisi kuin
kuninkaanpoika noutamaan Kunigundaa, joka tosin nukkui lattialla, mutta
sittenkin pystyi uneksimaan kuin saduissa.

Sabina nukkuu ja näkee unta Jonnesta ja Ristiaanista. He kulkevat
Ristiaanin katuja ja kaikki ihmiset katsovat heitä. Kuningaskin
tulee vastaan ja pysäyttää Jonnen. »No, Muurmanni, hyvinkös malmia
löytyy?» »Hyvinpä löytyy, herra kuningas... löytyypä niinkin ja aina
vähän muutakin.» Jonne osoittaa Sabinaa ja jatkaa: »Tämänkin mie olen
löytänyt Lapista.» Kuningas katselee Sabinaa tutkivasti ja sanoo
viimein: »Sillä on pisamia kasvoissa ja se näyttää hiukan kalvakalta.»
»Niin näyttää, herra kuningas, mutta kylläpähän siitä vuonkuu...
kevätpuolheen...» »Aivan oikein, Muurmanni, kevätpuolheen. Mutta — hoia
sie sitä hyvin, jotta punaruusut jälleen kukkisit sen poskilla.» Jonne
kumartaa kohteliaasti ja kuningas taputtaa Sabinaa olalle...



XIII.


Katajan Matti on saanut saunansa valmiiksi aikoja sitten. Hän on
kylpenyt säännöllisesti joka lauantai ja tyytyväinen hän on ollut. Nyt
ahertaa hän taas uutisrakennuksensa kimpussa; hän mielisi saada sen
valmiiksi mikkeliksi.

Talvi on mennyt, sitä seurannut kevät ja kesä ovat takanapäin. On taas
käsissä syksy.

Katajan Matti istuu hajareisin rakennuksensa katolla, kiinnittäen
paikoilleen harjalautaa. Hän on onnellinen. Pirtin muuri on muurattu.
Kuusi-Tuomas väylän varrelta on ollut hänellä muurmestarina ja itse hän
on autellut, minkä on kerinnyt. Nyt oli vielä eteiseen saatava ovi ja
ikkunat. Silloinpa olisikin pirtti valmis.

Katajan Matti antaa vasaran hetkeksi levätä ja vaipuu katselemaan
edessään leviävää maisemaa. Kaamaslaki kohoaa mahtavana suoraan
pohjoisessa. Sen huippu on kuuran peitossa ja alempana tunturin
rinteellä muuttaa koivunlehti väriään. Keltaista ja punaista, tummempaa
ja vaaleampaa näkyy joka suunnalta, mihin vain hänen katseensa kääntyy.
Metsät ympärillä ovat noita värejä ihan kirjavanaan. Ilma on kuulakas
ja kirkas. Viime yönä on käynyt halla.

Tapahtuu erämaassakin jotakin. Ei yksin tämä halla, harmaja vieras
kyläile mailla. Lentelee etelän lintukin, se haikaraksi mainittu,
toisinaan yli Kiiluvaistunturin ja pudottaa tuomisensa lakeistorvesta
sisään.

Viime huhtikuussa se oli saapunut jo ennen variksen tuloa ja tuonut
Sabinalle — pojan.

Kajahtaa pari, kolme vasaran iskua. Katajan Matti on lyönyt naulan
harjalautaan. Siinäpä se olikin tarpeeseen; puri laudansyrjän tiukasti
pärekerrokseen kiinni.

Kummat tunteet vellovat Katajan Matin povessa. Ei hän vihainen ole,
kaukana siitä. Hänen piti vain kopauttaa naula tuohon paikkaan. Muuten
olisi harjalauta jäänyt irvistämään.

Tapahtuu erämaassakin jotakin... tapahtuu... Sellainenkin ihmeellinen
asia, että Katajan Matti, hiljainen mies, jonka silmissä aina asustaa
kostea kiilto, rakastaa Lunnasjärven Sabinaa — siitä huolimatta, että
tämä on saanut toiselle miehelle lapsen.

Ei ole Katajan Matti koskaan Sabinalle mitään puhunut, ei edes
viitannut sinnepäinkään. Hän on niin omituinen; hän puhelee vain
itsekseen. Rapatessaan syvennystä muurin kupeeseen on hän sanonut
puoliääneen: »Siinäpä on Sapinan kirnulle paikka», ja rakennellessaan
pirtin ulkoportaita: »Askellauat on laitettava leveät, jottei Sapinan
jalka luiskaha hänen navetasta tulleshaan maitokiulun kanssa.»

Niin — navettakin oli valmis. Yksin lypsyjakkarankin hän oli tehnyt.
Sitäkin rustatessaan hän oli ajatellut Sabinaa.

Katajan Matti ei yhtään epäile, ettei hän Sabinaa saisi. Se ei johdu
hänen mieleensäkään. Hänestä se on päivänselvä asia. Kun hän kerran
Sabinaa rakastaa ja kun ei se Malmi-Muurmannin poikakaan tullut, on
selvä, että Sabina suostuu häneen.

Ei hän alunpitäenkään ollut uskonut, että Malmi-Muurmannin pojassa
olisi ollut sanansa pitäjää. Hän oli tutkinut sen miehen. Olihan hän
siksi monta kertaa Muurmannin pojan taakkoja kantanut ja melkein joka
kerta tämä oli tinkinyt sopimuksesta.

Samalla tavalla se oli tietysti tinkinyt Sabinankin asiassa.

Katajan Matti tarttuu vasaraansa ja jatkaa työtään. Vasaran iskut
kajahtelevat kuulakassa syysilmassa. Niissä soi voima ja rehti,
päättäväinen aikomus. Hän, Katajan Matti, ei Sabinaa pettäisi. Hän
hoitaisi hänet ja hänen lapsensa...

Se pisti hiukan Matin sydäntä, että Sabinan pojan nimi oli Jonne. Miksi
piti vielä tuon petturin nimi pojalle antaa? Eikö nyt muuta nimeä oltu
keksitty?

Mutta — sehän oli Malmi-Muurmannin pojanpoika. Kaipa sille oli sitten
ollut annettava isänsä nimi.

Katajan Matti tyytyi siihenkin. Mitäpä se häneen kuului. Pääasia, että
hän ottaisi Sabinan ja pitäisi hänestä hellää huolta.

Iltapäivällä oli Katajan Matti päättänyt pistäytyä Amprun pirtissä.
Silloin hän puhuisi asiansa.

       *       *       *       *       *

Tämä syksy erosi suuresti edellisestä. Silloin oli vielä toivottu, nyt
ei enää.

Muurmannin Jonne ei ollut tullutkaan.

Kuinka hartaasti Sabina oli häntä odottanut! Joka ilta viime kesäkuussa
hän oli kävellyt Jonnea vastaan. Sieltä... Kaamaslaen takaa hänen piti
tulla, hänen sydämensä valitun. Hän oli odottanut häntä jokaisessa
tienkäänteessä. Mutta — Jonnea ei ollut kuulunut.

Kerran — muutamana pyhänä hän oli kulkenut Tunturimajalle saakka.
Siellä oli ollut kuollutta ja liikkumatonta — paksut rautakanget ovissa
ja luukut ikkunoissa. Vain tuuli oli vaisusti puhallellut puiden
latvoissa ja yksinäinen orava oli katsellut häntä kuusen oksalta...

Hän oli palannut sydän tuskaa täynnä, väsyneenä ja onnettomana. Näinkö
Jonne hänet hylkäsi —?

Kotona hän oli hiukan virkistynyt. Siellä potki kehdossa pieni
pulleasäärinen poika. Se hymyili hänelle. Sabina nosti lapsen syliinsä,
painoi sitä rintaansa vasten ja nyt vasta heltisivät vapauttavat
kyyneleet hänen silmistänsä.

— On sitä surkeutta kerraksheen! pauhasi Ampru. Hän oli muuttunut
häijyksi ja kärtyisäksi sen jälkeen kuin toivo Muurmannin pojan
paluusta oli sammunut.

— Kaikkia rutkaleita niitä ihmisinä kohellaankin! On sitäkin...
kuvatusta tässä kahvilla helssattu senkin seittemät kerrat ja tuon se
nyt teki!... Ja kaikhiin maankulkureihin se siekin, Sapina, luotat.

Hyvä Isä sentään! Luottaneethan he olivat kaikki, isä etupäässä.

Mitä? Ampru kiivastui. Hänkö luottanut? Se oli valhe — musta valhe!

Amprua hävetti ja suututti, että hänkin oli mokomaan luottanut. Mutta
hän ei halunnut sitä tunnustaa eikä siitä saanut puhua — ainakaan hänen
kuultensa.

Mutta isähän oli kuvitellut kuninkaat ja kaikki virkakunnat tämän asian
yhteyteen. Mitäs nyt oikeaa asiaa kieltää.

Silloin Ampru lopullisesti suuttui. Hän sieppasi kirveen, työntyi
rantteelle ja nyt saivat rangat tuntea hänen vihansa voimaa.

— Älä sie isää kiusaa, rauhoitteli Karuliina-äiti. — Yhenkaltaisessa
erhetyksessä tässä on eletty kaikin.

Niin — totta puhui Karuliina... juuri samankaltaisessa. Hänkin, setä
Juhani, oli ihan todesta luottanut Muurmannin poikaan.

Niin — setä Juhani ja äiti ymmärsivät ottaa asian rauhallisesti. He
tyytyivät kohtaloon. Isä ja ukki olivat katkeroituneita, viimemainittu
varsinkin. Sabina ihan pelkäsi häntä. Tuuheiden kulmakarvojensa
alta tuijotteli vanhus häntä pahaenteisesti. Hän ei puhunut mitään,
mutta kun hän tavantakaa pudisteli päätään ja huokasi syvään, tuntui
Sabinasta toisinaan oikein kamalalta.

Näkikö ukki mitään? Hänhän oli oikeastaan tietäjä. Moni kopsalainen oli
käynyt häneltä neuvoa kysymässä ja aina oli vanhus auttanut. Mutta —
nyt saattoi hän toisinaan puhua sellaisia kummallisia sanoja, että ihan
selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.

— Kummempia vielä kuulhaan, sanoi hän kerrankin. — Mie en tieä, mitä se
on, mutta risthiin lentelevät koivuvarvut, kun luutia tehen.

Karuliina hätääntyi.

— Älkää nyt suotta peloitelko tyärriepua. Eikö sillä ole jo tarpheeksi
kärsimistä.

Ukki ei vastannut mitään, istui vain kyyryssä ja pudisteli päätään.
Toisen kerran hän sanoi:

— Kun omasta verestä nousee paha, on sitä vasthaan voimaton.

Sabina kuunteli ukin puheita pelko ja vavistus sydämessä. Mitä —
kuolemaako se ennusti — ukki? Ei kai äidin pikku poju vain kuolisi?
Ei, ei, ukki vain omiaan höpsi. Se oli taas sillä päällä. Kyllä Jumala
taivaastaan varjelisi heitä.

Sabina istui mietteissään ja tuuditteli lasta. Kaikenlaisia ajatuksia
kulki hänen päässään. Mikä oli tuleva hänen pojastaan kerran? Herrako
vai talonpoika? Sillä oli — pikku Jonnella kaikki isänsä tuntomerkit:
kaunis, kaareva nenä, siromuotoinen suu ja musta tukka. Ainoastaan
silmät olivat äidin: — ne olivat haalakat.

       *       *       *       *       *

Illalla tuli Katajan Matti. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja
kellonperät riippuivat rentoina rinnalla. Ne olivat hiukan omituisemmat
kellonperät kuin tavallisesti. Ne olivat karhunhampaista tehdyt. Matin
isä oli ollut kuulu karhunkaataja ja hän oli kerran Haaparannalla
käydessään teettänyt kellonperät karhunhampaista. Mihinkäs Matti nyt
aikoi, kun oli noin sonnustautunut?

Isä Ampru silmäili tutkivasti Mattia, aivan kuin aavistaen tämän asian.
Olisipa toki hyvä, jos Matti korjaisi tyttären tästä pois. Jaloissahan
tuo oli, kun ei joutanut talon töihinkään. Lapsi vei kaiken ajan.

Hän oli kerran ennen toivonut samaa. Silloin oli Sabina vielä
tyttö. Oli tullut sitten sellainen aika, jolloin hän oli nauranut
aikaisemmille kuvitteluilleen. Sabinako Matin vaimoksi? Heh! Muurmannin
poika oli ilmestynyt näyttämölle ja lyönyt Matin laudalta kuin kuivan
tallukan. Nyt hän taas taipui aikaisempiin ajatuksiinsa.

Pantiin kahvipannu tulelle. Matti teki niin juhlallisen vaikutuksen,
että kahvipannu lensi lieteen kuin itsestään.

— Kopsaanko aiot? kysäisi Ampru äkkiä.

Matti kaiveli piippuaan. Hänen oli hiukan vaikea päästä alkuun. Vaikka
ei hän yhtään peljännyt. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, ettei
epäonnistuminen tullut kysymykseenkään. Yhtäkaikki mietitytti, miten
asian aloittaisi.

— En.

— No... mitäs sie nyt noin — tällissä? Harjakaisiako aiot pitää?

Matti silmäsi Sabinaa kuin salaa. Ahaa, jo pääsi Ampru varmuuteen.
Tytärtä se meinasi.

Sabina oli myös huomannut Matin silmäyksen. Sama kostealta kiiltelevä
katse kuin ennenkin. Hän muisti kesäyön Nooakin arkin maassa. Silloin
oli Matti tuonut hänet kotiin. Samoin syysillan kosken niskassa.
Silloinkin oli Matti tuonut hänet kotiin.

Tulisiko hän nyt noutamaan häntä kolmannen kerran?

Äiti Karuliina pesi kuppeja pöydän päässä. Hänkin oli miettiväinen.
Hiljainen myhäily leikki hänen huulillaan. Kihlajaisetko tässä
tulivatkin?

Hän oli ajatellut toisenlaisia kihlajaisia. Tuossa pöydän päässä,
kellon alla, istuisi Muurmannin Jonne selkä kenossa, Ruijan leikkoja
poltellen. Ja hän, Karuliina, kaataisi sille kahvia kuppiin käden
hiukan vavahdellessa.

Mutta — vavahtelemaan pakkasi käsi nytkin — vaikka hän oli vasta
kuppeja pesemässä. Vaikuttiko siihen epävarmuus Matin onnistumisesta?

— Sinulla alkaa talo olla valmis?

Ampru istui kahareisin penkillä ja leikkasi tupakkaa kukkaroonsa.

— Mikkeliksi pääsen asumhaan... vakituisesti.

Ampru innostui. Hän oli herkkä innostumaan.

— Niin se mies rytkää! Laittaa talon kylmhään mettään ja ihan yksin.

— Onhan sitä nyt aina väliin apuakin ollut... muurarikin ja muitakin...
silloin tällöin.

— No joo... mutta vähän sie olet sittenkin muien apua tarvinnut. Onhan
tässä joku hirsi kiskotettu miehissä ylös, mutta sittenkin...

Kyllähän Katajan Matti sen kiitollisena myönsi, että auliisti oli
Amprukin apua tarjonnut, silloinkuin hän oli tarvinnut.

— Etkä sie sekhaantunut sen Malmi-Muurmanninkhaan homhiin, vaikka oli
toisinhaan hyvätkin tienat tarjolla.

Eihän hän isosti. Jonkun taakan oli nakannut Kopsaan. Siinä kaikki.

Matti poltteli ja mietti. Laatuunkäypä mies tämä Ampru. Hyvän appiukon
siitä saisi.

Nyt oli Karoliinalla kahvi valmiina. Hän kaasi kuppiin ja kehoitti
Mattia ottamaan.

Matti siirtyi pöydän päähän. Hän kulki pikku pojan kehdon päitse. Siinä
nukkui Muurmannin Jonnen poika. Se auttoi asiaa alkuun.

— Jaa... sinulla se on jo valmis poikakin, sanoi hän hymyillen.

Sabina painoi päänsä alas. Hän ei vastannut mitään.

— Mie tässä arvelin, että etköhän sie nyt tarvitseisi sille isää, kun
ei tullut se vasittu...

Sabina punehtui. Kyllä hän ymmärsi Matin tarkoituksen, mutta ei nytkään
vastannut mitään.

— Mie tässä olisin... niinkuin emäntää vailla ja ajattelin sinua
kysyä...

Nyt ei Ampru enää jaksanut itseään hillitä. Hän lausui:

— Kuulepas, Sapina, Matti pyytää sinua vaimokseen.

Suuret kyyneleet rupesivat vierimään Sabinan poskia pitkin. Minkävuoksi
hän itki? Siksikö, ettei tuo pöydän päässä istuva mies ollut Muurmannin
Jonne, ja että hänen nyt ehkä piti vastata kieltävästi? Vai siksikö,
että tuo mies oli Katajan Matti, jolle ehkä sittenkin oli vastattava
myöntävästi? Ei Sabina sitä itsekään tiennyt.

— Älä sie turhia itke, Sapina. Sinunhan pitäisi päinvastoin iloita,
että Matti niin rehellisesti pyytää sinua vaimokseen.

Eihän Sabina itsekään tiennyt, oliko se iloa vai surua. Pääasia vain,
ettei hän tahtonut kieltääkään. Hän ei puhunut mitään.

— Mie otaksun siis, ettei sinulla ole asiaa vasthaan.

— Mutta... jos Jonne palaisi, sai hän lopulta sanotuksi.

— Ei palaa, huokasi äiti ja samaa sanoi setä Juhanikin.

— Huihai! toimesi Ampru. — Vai että palaisi! Johan nyt, kun heinäkuun
alussa tuli jo vuosi eikä ole ees kirjoittanut.

Isän puhe ei Sabinaan isosti vaikuttanut. Hän puhui kuin tuuleen.
Toista oli äidin ja setä Juhanin. Kun he kerran olivat toivonsa
menettäneet, oli kai turhaa enää hänenkään rimpuilla vastaan.

Hän ei vastannut mitään, katsahti vain hiukan ujosti Mattiin ja punoi
palmikkonsa päätä.

Matti luki kuin kirjasta. Nuo olivat pettämättömät myöntymyksen merkit.
Hän virkkoi:

— Sitten lähen ensi viikolla kuulutusta ottamhaan.

Sabina ei äännähdäkään. Asia on päätetty.

Niin lähtee Katajan Matti kahvit juotuaan ja ohjaa askelensa
uutisrakennukselleen. Hän on tyytyväinen ja hyräilee laulunpätkää.
Ei hän monta sanaa ollut Sabinan kanssa vaihtanut, mutta mitäpä
tarvittiinkaan...

Katajan Matti panee nukkumaan pirttinsä lattialle. Hänen toiveensa on
täyttynyt. Tässä pirtissä askartelisi Lunnasjärven Sabina kuukauden
päästä... Mutta kehto hänen piti tehdä aivan ensi tilassa. Tietysti ei
Ampru halunnut luovuttaa omaansa; ehkä itsekin vielä tarvitseisi...

Mutta ei hätää. Hänellä oli kuivia lautoja. Niistä hän kyllä pian
kehdon kaputtelisi kokoon. Laittaisi oikein ruusatut jalat... sellaiset
kiperänokkaiset. Siinäpä oli Sabinan sitten hyvä lastansa keinutella.

Katajan Matti nukkuu onnellisena nähden unta Sabinasta.

Mutta Amprun pirtissä lattialla lepää Lunnasjärven Sabina avoimin
silmin, katsellen tuikkivaa iltatähteä.

Hänestä se on niin lohduttoman kaukana.



XIV.


Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin
vaimo.

Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on
heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin
nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli
lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä.
Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli
lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin ... niinhän se...»

He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa
kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit
ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No... mitenkä se nyt tämä
kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani
Siosjärven pappi?»

Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli... pojan ressun nimi..

»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette siellä
Lunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»

»Olihan se», oli Matti vastannut... »Jonnehan se oli se Muurmannin
poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty... tämäkin Jonne...» »Se
kun on sellainen... soma nimi...»

»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä
veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»

Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.

Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin
Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli
täytynyt sekin synti tehdä.

Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti
syntien paljouden... niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.

Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain
kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»

Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli
sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu.
Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt
lasta.

»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»

Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla
ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran... sen pojan
taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli
kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.

Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli
lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan
mieltä... vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi,
vaikkapa hänestä puheltiinkin... kaukanaolevasta ja takaisin
tulemattomasta...

Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä
uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa
kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä
ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se
oli... Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut...

Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri
syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli
mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli...» Ka...
mikäpä ettei... hyväsydäminen... kerrassaan hyväsydäminen ja rehti
mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä
Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet...
ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin
poika sanoi sääskistäkin pitävänsä... sanoi, ettei Lappi olisi Lappi
ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli
kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken
tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin
poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema
yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka
verenhimoisuutensa... kuulemma... houkuttelikin sen suoraan surman
suuhun.

Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli
ollut... se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä
poikaansa...

Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta.
Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne... sellainen
kummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. Oliko
Matti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita... sillä Muurmannin
Jonnella?

Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta
Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä.
Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi
lepältä... Hän vastaili tyynesti... hiljaisesti... niin että häntä
kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.

Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua.
Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut
hänen mieltänsä pahoittaa.

»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä...»

Niinhän se... Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen... paha ja
petollinen.

He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi
tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi
viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui
jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.

Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudesta
Sabinaan.

Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa
kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli
ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja
lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»

Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon.
Hänkin oli sanonut: »Niin... nyt olhaan sitten kotona...» Mutta hänen
sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui
henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta,
rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei
ollut saattanut viime aikoina tehdä.

Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan
tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä
eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen
itsensä... ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti
kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi
kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle
tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille
tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja
Sabina oli siitä Matille kiitollinen.

Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan
niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää
kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti
Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat.
Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia
vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.

— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli
Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä
on ihan verissä.

Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut
varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.

Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain
rauhallisesti:

— Niin... kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta —
minunpa onneni oli, ettei kelvannut.

Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi
myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.

— Niinpä niin... kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi,
tulisi liian myöhään.

Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja
käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru
hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti
kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.

»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se
oli totta.

Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja
niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä
piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.

— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran
myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.

Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän
Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon
apua antaa.

Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos.
Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti... ja vielä se oli Matti sen
maalannutkin.

— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti
tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä
väriä ei ollut sattunut olemaan.

Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän
mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli
silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli
saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?

Ampru arveli, että paukkeesta se johtui... siitä, kun Malmi-Muurmanni
jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta
hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin
parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat
haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä
rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!

Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat
raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä
isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille... niille, jotka niistä
paremmin ymmärsivät. Mitäpä he...

Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin
vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi
toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen
muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin
pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa
kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä
sitten kaupunki...

Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä
oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin
kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin
tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta.
Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi
hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että
kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan
tottunut sellaiseen.

Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän
kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen
reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa
Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä
syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta,
mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa
Siinä oli jotakin ylhäistä.

Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa
seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit
Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin
seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä
kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei
siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa
vasten painuneena... ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä,
savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas,
katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan
piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks'
kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia.
Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin
ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja
vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei
Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan
lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.

Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne
mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan.
Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina
sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne
hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes
taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne
sanoo: »Jukravita!»

Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä
usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies.
Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi
olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen
laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo:
»Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»

Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen
mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina
ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin
muistuttaisi Muurmannin Jonnea.

Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin
väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi
katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja
loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan
ihanuuteen.

— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut
hevosenkin.

— Se kun vain... ilman aikojani... Sabina ei enää halua keskustella
Jonnesta.

Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan
osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi.
Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä
tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.

Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään
joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain
puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin
tervehdys kaukaa... sieltä, missä Jonne vaeltelee...

Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän
kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se
edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.

— Mitä sie valvot? kysyy Matti.

— En mithään... se kun vain ei uni ota tullakseen.

Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen... Hänelle se tuli heti,
kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään.
Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva...

Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut
hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.

Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään
päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän
hakee malmia. Mutta... mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin
Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli
kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.

Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei ole
Jonnen; se on Matin, hänen miehensä...

Hänen miehensä —? Niin... olihan Katajan Matti hänen miehensä...
Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen
miehensä Muurmannin Jonne...

Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku
porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä... Oliko se Jonne,
joka oli saapunut häntä noutamaan?

Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu... toiseen mieheen sidottu.
Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu Katajan
Matille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä...

Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää
katsoa, oliko pihalla ketään...

Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat
kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas
unohtanut kiulun kaivon kannelle.»

Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu
sädehtii kirkkaana kuun valossa.

Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!

Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin
olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän... Matti on
virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on
aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.

Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli
hävinnyt?

Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.

— Mitä sie kuljeskelet?

Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.

— Se kun vain... Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan...

— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi... Tai... jos on ajanutkin, on se
ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi... järvelle vievälle
tielle...

Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.

       *       *       *       *       *

Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että
joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on
lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin
pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että
säpsähtää pienintäkin risahdusta.

Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä
ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei
pirttikään pysynyt lämminnä.

On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa
Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla
seisoo mies peski päällä... sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.

Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda
raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin.
Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.

Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on
kookkaampi Mattia.

Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle,
joka nyt nousee pirtin portaita ylös.

Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — Muurmannin
Jonne.



XV.


Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan
pirtin vaatimattomine huonekaluineen.

Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä
käsiään lämmitellen.

Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.

Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän
aikoo keittää kahvit.

Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi... tervetulijaiskahvit, kun tämä
kerran oli tullut.

Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut
kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa.
Nyt saisivat he rauhassa keskustella.

Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen
puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut
juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta
monituista kertaa istumassa noin... piippu suupielessä... ylhäisenä...
hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin... tuolla
äänenpainolla.

Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli
oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.

Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää
istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei
tulikaan lämmittäisi.

— Ootinhan mie... mutta sie et tullut...

Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan
tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä
tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta
hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan
vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä... Mutta kohtalo oli pelastanut
hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän
oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten... senkin, että Matti oli
ristittänyt pojan omiin nimiinsä.

Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita
hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet
olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet
enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt.
He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven
kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä
pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa
sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen
omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean
laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä
vanhaa heilaa... nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi
tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne
nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.

Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin
matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi.
Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä
pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.

Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin
kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean
ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä.
Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa
oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se
oli romanttista.

— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen
tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa...

Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan
luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa... muistellen häntä
ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen
lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin
toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä
olikin hyvä ja kunnon mies...

Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina...

Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen
onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.

Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen
ja puhelee lempeästi:

— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.

Myöhäistä, myöhäistä! Miksi piti Jonnen vielä se sanoa?

— Ajatteleppas, kuinka onnellisia met olthais oltu, kuiskaa Sabina
itkunsa lomasta.

Jonne ei vastaa mitään. Onnellisia? Mahdollisesti — jos nyt yleensä
naimisissa oltiin onnellisia. Hän oli sitä mieltä, että parasta oli
pysyä yksin. Vain tällaisia tilapäisiä suhteita, kun ei vain ajanut
auttamattomasti karille. Tässä oli sellainen onnettomuus melko pahasti
uhannut, mutta saatu kuitenkin vältetyksi.

— Et sie ole näyttänyt minulle vielä... meän poikaamme.

Jonne lausuu sen hiukan väkinäisesti. Hänellä ei yleensä ollut halua
nähdä — poikiaan. Sangen ymmärrettävästä syystä. Mutta — tässä oli nyt
poikkeustapaus.

Sabina kuivaa kyyneleensä. Hän astuu kehdon ääreen, missä pikku Jonne
nukkuu. Malmi-Muurmannin poika kumartuu kehdon ylitse.

»Sinä olet tuon isä... tuon, joka tuossa nukkuu... » kuiskaa ääni
hänen povessaan. Hetkisen tuntee hän isyyden tunteita, joihin samalla
sekaantuu jonkun verran itsesoimausta. »Sinun olisi pitänyt korjata
se... tunnustaa omaksesi.» »Nyt on toinen mies tehnyt sen sinun
puolestasi...» Mutta Muurmannin Jonne on huomannut pojan kulmat ja
lujapiirteisen suun. Samassa itsesoimaus vaikenee. Kyllä tuo poika
päänsä maailmassa pärjäisi — isättäkin. Se oli sen näköinen.

— Siitä se stigare tulee, sanoo Muurmannin Jonne Sabinan puoleen
kääntyen. — Sillä on kaikki oikean malminetsijän tuntomerkit.

Sabinasta tuntuu hyvältä, että Jonne ennustaa heidän pojalleen suurta
tulevaisuutta. Hän luo kiitollisen katseen Jonneen.

Niin —- ei ollut tämä Lunnasjärven Sabina vieläkään hullumman näköinen.
Hiukan kalpea ja laihtunut kyllä, mutta sittenkin... sittenkin. Silmät
päinvastoin olivat käyneet kauniimmiksi. Niiden haalakka väri oli
tummunut... syventynyt. Noita silmiä Jonne oli oikeastaan ihaillutkin.
Ja vartta... pehmeätä, pyöreätä vartta. Se oli nyt käynyt hiukan
tukevammaksi. Mutta soman vaikutuksen se teki vieläkin.

Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on
Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä
pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä... se ei
kehoita... se pikemmin kieltää.

— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei.
Mitäpä siitä... Hyvä mies se kai on Mattikin...?

Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä
kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan
sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.

Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin
Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on
naimisissa toisen kanssa.

— Ethän ole vihainen, Jonne...? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa.
Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.

Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon.
Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli
kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!»
Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen
tilaisuutta.

Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole
vihainen, Jonne?»

Ei... ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi.
Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla
yksin... loppuikänsä.

Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin...! Jonne
vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy.
Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai
korjannut hänen vaatteitaan.

— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt... — Annapas mie
korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se
lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain
korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.

Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen
vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy
korjaamaan.

Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen
tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli
melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa... hiukan kirkkaampaa vain...

— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.

— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin
pyytäisin.

Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt
kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä
Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli
tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?

— En tieä, Jonne... lapsi... ajattelepas, Jonne, lapsi...

— Lapsi seuraa äitiään.

Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiä
Sabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina.
Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa... ainakin pitänyt hänestä
tavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.

Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta
Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja
ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi
pettää?

— Niin... parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.

Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja
sellaista puheli? Olipa vain... ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin,
sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään
saattanut hiukan sääliä Sabinaa...

Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen
sanottavaa. Hänhän se petturi oli...

Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden... korvata
vaikkapa hituisenkin vain ... ommella... vaikkapa vain tämän paikan...
Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta...
palavasta rakkaudesta... Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?

— Mikäpä auttaa... täytyy tyytyä.

Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan
lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja
Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on
eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille
tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin...» Niin oli
Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa
synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että
hän sai Jonnen taipumaan...

Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.

— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.

— Kyllä mie muistan.

Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui
niin somalta sanoa noin rakastetullensa... toivottomuuden takaakin. Se
ikäänkuin helpotti.

Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan
luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin
monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä.
Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.

Lämmin veri virtasi Sabinan sydämeen. Tuota miestä hän rakastaisi
elämänsä loppuun asti. Hän ei kyllä koskaan saisi hänen omaksensa
tulla, kun oli toiseen sidottu, — mutta rakastamasta hän ei lakkaisi
milloinkaan. Se ei toki ollut synti, että hän Jonnea rakasti. Pysyihän
hän silti Katajan Matille uskollisena...

Jonne kiitti kauniisti. Hyvääpä viiliä Sabinalla oli. Oli varmaan
oppinut äidiltään... viilitystaidon. Koko Norjan riikissä ei hän ollut
koskaan sellaista viiliä saanut kuin täällä Lunnasjärvellä.

Jonne katseli seinälle ripustettuja poronvaljaita.

— Taitaa olla tekomies... se sinun Mattisti?

Jonne lausui sen lämmöllä ja se auttoi Sabinaa yhä varmemmin sille
tielle, jolle hän juuri oli päässyt. Mattia ajattelemalla hän oli
torjunut luotaan kiusauksen seurata Jonnea. Nyt auttoi Jonne häntä
mainitsemalla Mattia hyväksi tekomieheksi. Tämänkin vuoksi Sabina
Jonnea rakasti.

Kyllähän Matti tekomies oli. Hän oli tehnyt kaiken, mitä pirtissä
näkyi — pirtistä puhumattakaan. Poronlänkiäkin se oli kerrassa
manni muovaamaan. Könkään herratkin tilasivat niitä häneltä. Matti
ruusaili ja koristeli niitä jos jollakin tavoin. Siinäkin oli seinällä
yhdet, joihin Matti oli leikannut lehtiä nimittäin. Niitä oli moni
ostastellut, mutta -ei ollut Matti myynyt...

Tuntui hyvältä, kun sai nyt Matista puhella ja siten torjua kiusaajaa
luotaan pois. Ei Sabina halunnut hylyksi joutua. Könkään kirkolla oli
muuan vaimo eronnut miehestään ja liittynyt muutamaan etelän jätkään.
Nyt häntä ei kukaan enää kunnioittanut... ei annettu edes huonettakaan.
Jokainen osoitteli sormellaan ja sanoi: »Polkkapari, polkkapari!»

Sabina oli aina inhonnut polkkapareja. Sellainen vielä menetteli, että
tyttö lankesi, kun sen jälkeen eli kunniallisesti. Mutta polkkapari —
se oli rietasta ajatellakin. Oliko kauaksi mennyt Matti? Kuinka Sabina
oli Jonnelle kiitollinen. Tämä tukahutti polttavan kaipauksensa ja
puheli Matista auttaaksensa Sabinaa pysymään kunniallisten ihmisten
kirjoissa.

Korusnivan kaarteelle. Siellä oli pykällys ja ylihuomenna oli Matti
aikonut palata.

— Minun täytyy lähteä aamulla. Jonne katsoi kelloaan.

— Se on nyt kuusi. Kaheksan tienoissa meän pitää olla matkalla. Olisi
ollut soma Mattiakin tavata. Hän on monesti ollut minulla kantomiehenä.

Oli Matti siitä puhunut. Kiittänyt oli aina... ei ollut
sanapuolellakaan sortanut. Maksaneenkin oli kertonut aina runsaasti.

Jonne silmäsi Sabinaa. Kumpi valehteli, Sabinako vai Matti?

Ei Sabina valehdellut. Istui onnellisen näköisenä sukankudin kädessä
ja jutteli. Silmät kohosivat toisinaan hänen puoleensa ja silloin
niistä loisti viaton ihailu, joka kohdistui häneen. Niin — ihailu ja
kiitollisuus.

Mistä oli Sabina kiitollinen? Oikeastaan ei hänellä olisi pitänyt olla
syytä...

Mutta Sabina oli kiitollinen, kiitollinen ennen kaikkea siitä, että
Jonne oli niin miehuullisesti hillinnyt itsensä. Olisihan hän voinut
koppoa Sabinan syliinsä ja sanoa: »Nyt sie, Sapina, olet minun ja mie
vien sinut muassani... sinut ja pojan...» Mutta hän ei tahtonut tehdä
sellaista vääryyttä Mattia kohtaan.

Sabina on kiitollinen, kiitollinen siitä, että Jonne tuli ja istui
täällä yökappaleen... tuli häntä noutamaan, mutta ei ottanutkaan, kun
näki hänen tuskansa. Päällepäätteeksi auttoi häntä vielä pysymään
uskollisena liitolleen...

He keskustelevat kuin kaksi vanhaa tuttavaa. Syrjäinen ei olisi
arvannut, että naisen povea poltti rakkaus. Hän osasi sen niin tarkasti
peittää. He keskustelivat kaikenlaisista pikku asioista ja aika kului...

       *       *       *       *       *

Sabina seisoo portailla, kun Jonne lähtee. Hänen poveaan puristaa
suunnaton tuska. Hän imee muistoonsa jokaisen Jonnen pienimmänkin
liikkeen.

Noin se päästeli poronsa... niinkuin poromies ainakin. Matti, Katajan
Matti, liikkui paljon kömpelömmin; hän tassutteli vain hiljaa. Mutta
Jonne liikkui reippaasti, kuin olisi lapsesta saakka porojen kanssa
värkännyt. Ja lapsesta saakkahan hän olikin...

Sabina muistaa, kuinka Jonne kerran poikasena oli ajanut heille
Suomen-Huotarin kanssa. Hän oli seisonut portailla kädet esiliinan alla
katsellen heidän lähtöään.

»Älä sie vain päästätä poroa, Jonne», oli hän sanonut.

Nytkin sanoo hän ihan samalla tavoin:

— Älä sie vain päästätä poroa, Jonne.

Ei ollut hätää. Kyllä hän, Malmi-Muurmannin poika, vielä tämän konstin
osasi.

— Hyvästi vain, Sabina!

— Hyvästi... mene tervheenä.

Suuressa kaaressa laskettaa Jonne pihasta ulos järvelle johtavalle
tielle.

Sabina seuraa häntä katseellaan Siellä ajoi Jonne ja hävisi metsään
Nyt... nyt hän katosi. Ei... vielä vilahti punainen lapinlakki. Se
välähti kuin veritäplä huurteisten puiden välistä. Nyt se katosi...

Siellä meni Muurmannin Jonne.



XVI.


Sabina on koko aamun elänyt kuin unessa. Hänen sielunsa on turtunut.

Nyt hän on jälleen samanlaisessa tilassa kuin kerran ennen pikku
tyttönä eksyessään. Silloin tällöin viime kuukausien kuluessa hän
on tuntenut samaa, mutta nyt se on vain täydellisempää kuin koskaan
ennen... juuri samanlaista kuin silloin kerran... vuosia taaksepäin.

Hän harhailee kuin pimeässä. Hän ei huomaa, että Kiiluvaisen huipulla
leikkii päivänvalo ja että pirttiinkin hiipii hiljalleen valoa. Hänen
sieluaan ympäröi pimeys.

Oliko totta, että Muurmannin Jonne oli käynyt täällä... hänen
pirtissään?

Sabinasta se tuntuu uskomattomalta, mutta uskottava se oli — siitä
huolimatta. Tuossa oli vesilampi lattialla, Jonnen kengistä valunut,
ja tuossa oli tupakanporoja hänen piipustaan. Jonne oli istunut
penkillä takkatulen loisteessa ja kysynyt- »Etkö sie voisi heittää sitä
Mattiasti?»

Heittääkö Matti —? Hyvä Jumala, eihän hän ennen ollut sellaista
edes ajatellutkaan — silloin kuin ei ollut toivoa Muurmannin Jonnen
paluusta. Mutta nyt tämä oli palannut häntä noutamaan. Eikö hänellä nyt
ollut oikeus heittää Matti —? Kuka oli hänen miehensä... Muurmannin
Jonneko vai Katajan Matti?

Ihmisten edessä Katajan Matti, mutta Jumalan edessä Muurmannin Jonne.

Sabina haparoi kuin eksyksissä. Muurmannin Jonnen käynti on saattanut
hänet niin kummasti sekaannuksiin. Mikä siinä oikein oli, että nämä
tällaiset vastasivat häneen niin omituisesti... prinsessa Kunigunda ja
kuninkaanpoika... eksyttivät... tekivät neuvottomaksi? Jos se olisi
ollut Katajan Matti, ei hän varmaankaan olisi joutunut näin pyöräile
päästään; se olisi ollut kuin omaa väkeä ainakin. Mutta — Jonnessa
oli jotakin erilaista kuin muissa miehissä... jo hajukin... sellainen
Ruijan tupakan ja mintun sekainen tuoksu ... mikä lie ollut; se tuoksui
alusvaatteistakin. Sabina oli sen tuntenut neuloessaan paikkaa Jonnen
housunpolveen.

Luonnollisesti se ei johtunut vain tästä; tänä hetkenä Sabina sen hyvin
tiesi ja tunsi. Siinä oli paljon muutakin... käynti, silmänluonti,
ryhti seisoessa, mutta ennenkaikkea Jonnen tapa sanoa: »Ja da!» Se
lausuttiin niin ylhäisesti, että se hiveli korvia ja sydäntä. Siinä oli
juuri sitä kuninkaanpokaa...

Sabina ajattelee kaikkea tätä liikkuessaan hiljakseen pirtissä. Hän
tahtoo väkistenkin unohtua yhteen kohti seisomaan. Kaikki tahtoo tänä
aamuna myöhästyä.

Sabina käy navetassa, lypsää lehmät ja ruokkii ne, mutta kaikki
tapahtuu kuin puolittain unessa. Mutta siitä huolimatta hän huomaa
muutamia seikkoja, joita hän ei ole ennemmin huomannut. Navetan
ikkunasta on tullut hiukan vino ja muutamat parsien väliseinistä
korkeammiksi kuin toiset. Tällä hetkellä se pistää kipeästi; se johtaa
väkistenkin mieleen Katajan Matin ja panee vastustamattomasti tekemään
vertailuja.

Sabina ruokkii lehmiä, puhelee niille hiljakseen, taputtaa mitä
lautasille, mitä päähän. Eläimet ynähtelevät; on kuin tuntisivat nekin
jotakin erikoisempaa olevan tulossa. Ne kääntelehtivät, kiskovat
kytkyimiään. — Sabinasta tuntuu kuin heittäisi hän hyvästiä niille
kaikille.

Yksi ajatus kehrää vain hänen päässään: »Etkö sie voisi heittää sitä
Mattiasti?» Sabina on ajatellut sitä siitä hetkestä saakka kuin Jonne
lähti... sitä ja erästä toista: »... lapsi seuraa äitiään.»

Hänestä alkaa tuntua helpommalta ajatella, että hän todellakin heittää
Matin. Matti oli kyllä hyvä mies, mutta kun Sabina ei rakastanut häntä,
niin minkäs sille mahtoi. Matti saisi kyllä toisen vaimon... paremman
kuin hän... sellaisen, joka ajattelisi vain miestään eikä muita,
niinkuin hän, Sabina...

Hän halusi vain laittaa kaikki kuntoon, jotta Matti pääsisi aamulla
alkuun. Hän kantoi puita, vuoli syttöjä, kiskoi tuohia, heitti lehmille
runsaasti heiniä, jotta tulisivat toimeen aamuun saakka. Hän oli nyt
aivan varma lähdöstään. Hyvä Jumala! Jonnehan ei viipynyt kuin yhden
vuorokauden Tunturimajalla. Hänen piti kiirehtiä joutuakseen Jonnen
matkaan.

Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi häntä estämään... häiritsemään. Kumma
vain, ettei kotoakaan oltu käyty häntä katsomassa.

Sabina kiiruhtaa pirttiin. On jo hyvän joukon sivu puolen päivän ja
uusi pimeä käsissä. Mutta Sabina osaa tien Tunturimajalle. Hän on
hiihtänyt sinne monta monituista kertaa.

Hän herättää pojan ja ryhtyy sitä pukemaan. Pikku Jonne nauraa hänelle
ja jokeltelee tapansa mukaan. »Siitä se stigare tulee», oli Jonne
sanonut. Niin... nyt he lähtisivät pikku Jonnen kanssa nousemaan sille
kukkulalle, jonka nimi oli Onnenvaara. Sabinasta tuntuu, että poika oli
hyvillään. Hän vaatettaa lapsen tukevasti: illaksi voi tulla pakkanen
ja taivalta oli puolitoista penikulmaa.

Pikku Jonne lasketaan komsioon. Sieltä poika katselee hymysuin äitinsä
puuhia. Sabina heinittää kenkänsä, panee evästä reppuun, pujottaa
ylleen lapintakin, heittää komsion selkäänsä ja syöksyy pihalle.

Kun ei vain kukaan tulisi estämään hänen lähtöään. Isä Ampru se
saattaisi hyvinkin tulla; se kun oli sellainen touhuisa. Sabina
hymähtää itsekseen; hän on näkevinään isänsä ilmielävänä edessään.
»Saattaa se Jonne olla vielä vaikka ministeeri...»

Hänen poskillaan palavat kuumat täplät. Kädet vapisevat, kun hän
asettelee mäystimiä jalkaansa. Sauvat olivat hiukan jäässä, mutta kyllä
hän niillä toimeen tuli. Ei kuulunut ketään.

Hän hiihtää järvelle johtavaa tietä. Siinä on veres ahkionjälki. Jonne
oli ajanut siitä aamulla... Jonne, Jonne...! Ahkionjälkikin tuntuu
rakkaalta. Tekisi mieli laskeutua polvilleen ja painaa kuumottavat
kasvonsa sitä vastaan...

Runsaan puolentunnin päästä on Sabina järven rannassa. Mäennyppylän
takaa näkyy ohut savukiehkura. Se kohosi kotitalon savupiipusta. »Puita
niillä on», ajattelee Sabina. Välistä pakkasi huolettamaan kotiväenkin
asiat.

Sabina heittää viimeisen katseen taaksensa ja laskee viistoon törmää
alas järvelle. Tunturimajalle vievä talvitie kulkee läheltä rantaa.
Jonnen ja hänen miestensä aamulla ajama jälki tuntui selvästi.

Sabina saapuu järven päähän. Sinne sopi näkymään kotitalo... Siellä se
kyyhötti järven rannalla mustuneena ja ilman syömänä päätyikkuna tyyten
jääkuoren peitossa. Pirtin pääty jäätyneine ikkunoineen toi Sabinan
mieleen sokean, joka avuttomana tuijottaa ilmaan kaihisilmillään.

Tietä on helppo hiihtää. Kuorma-ahkio on levittänyt sitä sen verran,
että sukset sopivat rinnatusten. Sabina lykkelee menemään. Komsio
heilahtelee hänen seljässään.

Nyt on Sabina kukkulalla järven päässä. Sieltä pudottaa tie laaksoon ja
Lunnasjärvi häviää näkyvistä. Se näkyisi tosin vielä kauempaakin, mutta
talvitie ei noudata kesäpolkua, joka toisinaan kiikkuu korkeallekin.

Sabina luo katseen taaksensa. Näkyi kotitalon pihamaata ja pirtin
edustaa. Kaivonvintti kohosi kaivon takaa melkein pystysuoraan ilmaan.

Epämääräinen kaipaus hipaisee Sabinan povea, mutta hän tukahduttaa sen
ja pudottaa laaksoon.

Nyt on Lunnasjärvi jäänyt. Sabina tuntee, ettei hän enää palaisi. Hänen
tiensä käy Jonnen, Muurmannin Jonnen kanssa etelän maille.

Ensi kesänä hän ehkä pääsisi täällä käymään, kun Jonne taas rupeaisi
ammuttamaan tunturia. Kukaties hänen ei tarvinnut yksin jäädä
etelään... Ristiaaniin... Eiväthän malmiherrat tosin kuljettaneet
vaimojaan matkassa. Mutta hän, Sabina, pyytäisi Jonnen ottamaan; hän
tunsi, että hän rakasti näitä maita.

Omituisin, sekavin tuntein hiihteli Sabina eteenpäin. Välistä hänestä
tuntui, että hän oli eksynyt ja silloin piti pysähtyä oikein tarkkaan
miettimään, missä hän oli ja minne menossa. Mutta joka kerta hänelle
kirkastui Jonnen muhkea muoto ja hän muisti tämän sanat: »Etkö sie
voisi heittää sitä Mattiasti?»

Lapsi pyrki kirahtelemaan komsiossa. Sabinan piti pysähtyä antamaan
sille ruokaa.

Hän istuu kannolla tien varrella komsio sylissä, imettäen poikaansa.
Oli hiukan hankalaa kuljettaa lasta muassa talvella. Mutta — olihan
Jonne sanonut: »Lapsi seuraa äitiään...»

Niin... niin... lapsi seurasi äitiään. He olivat nyt matkalla isän
luokse, pikku pojun oman isän luo, joka odotteli siellä Tunturimajalla
ja piti isoa tulta. Parin tunnin päästä he olisivat perillä ja silloin
saataisiin lämmitellä.

Sabina puhelee eikä huomaa pimeän tuloa. Pojalla on lämmin komsiossa
ja hän jokeltelee herttaisesti. Pimeä ei häntä peloita, sillä hän
on tottunut siihen. Eikä se peloita Sabinaakaan. Hän osaa tien.
Lapsi nukahtaa syötyään ja Sabina kohoaa jälleen suksilleen. Nyt hän
hiihtäisi hyvän taipaleen, ennenkuin levähtäisi.

Hänen mielessään väikkyy Tunturimajan pirtti kodikkaana ja valoisana.
Suuri tuli roihuaa takassa. Jonne istuu takan ääressä ja puhelee:
»Ja da! Kuorma-ahkion sisältö tyhjennethään tähän. Sabina ajaa siinä
Könkhäälle pojan kanssa.» Ja Jonne naurahtaa: »Niin mie kuljetan sinua
kuin kallisarvoista kuormaa... kuin malmia ikhään...» On jo aivan
pimeä, mutta Sabinasta tuntuu turvalliselta. Hän on niin varma, että
Jonne ottaa hänet avosylin vastaan... hänet ja pojan...

Hän muistaa, kuinka hän kerran pikku tyttönä oli kulkenut tätä samaa
tietä lehmien hakumatkalla. Tässä juuri oli tie poikennut metsään...
suunnilleen näillä paikoin, missä talvitie nyt poikkesi aavalle.
Haapajänkäkö se oli tämän aavan nimi?

Niin oli... Silloin hän oli eksynyt. Kunhan hän ei nyt vain eksyisi.

Eikö mitä. Pulkanjälki tuntui selvästi. Kyllä hän osaisi.

       *       *       *       *       *

Sabina on hiihtänyt parin tunnin ajan, kun ilmassa rupeaa yht’äkkiä
tohahtelemaan. Tähdet peittyvät pilveen ja taivaankansi tuntuu
laskeutuneen paljon alemmas.

Sabina on erämaan lapsi ja ymmärtää erämaan äänet: — tuo tohahtelu
merkitsi pyryä.

Hyvä Jumala! Hänen olisi pitänyt hiihtää rivakammin. Mutta pää oli
ollut niin kummia ajatuksia täynnä, ettei suksi ollut juossut yhtä
nopeasti kuin tavallisesti.

Nyt on Sabina selvillä siitä, että hänen pitää kiiruhtaa. Metsästä
kuuluva salaperäinen tohina puhaltaa hänen päänsä selväksi.

Nyt oli kiirehdittävä, jos mieli löytää Tunturimajalle. Hyvä Jumala...
ja lapsi vielä matkassa! Parempi olisi pikku miehen nyt loikoa
kehdossaan... Mutta — yhdessä he ponnistelisivat läpi pimeän ja
myrskyn... isän luo.

Myrskyn —? Niin — Sabina oli nyt aivan varma, että siitä nousisi
myrsky tuossa tuokiossa. Hän ei ollut turhaan korvessa ikäänsä elänyt.
Tuo tohina, joka välistä muistutti kosken pauhua, oli myrskyn enne,
lumipyryn edelläkävijä.

Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin rupesi viskomaan lumia. Niitä
putoili aluksi harvakseen — kuin yksitellen. Mutta jonkun hetken
kuluttua oli koko maailma yhtenä ainoana valkoisena lumipilvenä.

Sabina koettaa seurata ahkionjälkeä kiihkeästi. Hän tajuaa, että
pelastus riippui siitä. Hän ei tunne maita ympärillään; talvitie kulki
milloin mistäkin. Hän olisi hukassa, jos hän nyt eksyisi. Sabina
hiihtää selkä kumarassa. Pikku poika kirisee komsiossa, mutta Sabina
ei nyt jouda katsomaan sitä. Hän seuraa ahkionjälkeä, joka on vielä
näkyvissä.

Hyvä Jumala! Miksi ei tietä Tunturimajalle oltu viitoitettu? Silloin
sitä olisi osannut pyrylläkin.

Nyt Sabina katuu lähtöään. Olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin.
Mitä Mattikin sanoisi? Mutta... kun Jonne kerran halusi saada hänet...
ja pojan, ei hän ollut saattanut jäädäkään...

Lunta sataa vihmomalla. Tuuli kaataa sitä aukean aavan yli. Lumi lentää
ihan jauhonhienona. Koko aapa on yhtenä valkoisena ryöppyävänä pilvenä.
Sen toista laitaa ei näy. Ahkion jäljet ovat hävinneet eikä Sabina saa
pimeässä selvää, mitä suuntaa ne kulkivat.

Tuuli vingahtelee vihaisesti ja ryöpyttää lunta hänen ympärillään.
Tuulen tohinan lomasta kuuluu lapsen itku. Sabinan sydäntä kaihertaa
sääli. Hyvä Jumala! Ei hän nyt joutanut hoitamaan lasta, kun piti
hiihtää eteenpäin. Metsän suojaan kun edes pääsisi...

Mutta lapsen itku kajahtaa yhä kirpeämpänä hänen korviinsa. Ei, hänen
täytyi pysähtyä katsomaan sitä... Sehän saattoi vaikka tukehtua...
raukka! Tuulikin puhalsi takaapäin.

Sabina pysähtyy keskelle aapaa... Hän koettaa lyödä sauvoja pystyyn,
mutta väkevä tuulenpuuska kaataa ne joka kerta; ne jäävät makaamaan
lumeen. Hän kiepauttaa komsion olkansa yli.

Hyvä Jumala! Lapsi ihan tukehtumassa. Lunta oli ryöpyttänyt verhon
sisäänkin. Sabina pyyhkii lumen pois, puhaltelee ja puhelee: »Pikku
mies. Eihän sinulla vain ole kylmä?»

Sabina on istunut lumeen. Hän on kumartunut lapsen yli. Hän hengittää
sen kasvoille. Hän hieroo poskeaan lapsen poskea vasten. Hyvä Jumala!
Pieni nenänpää ihan kylmä...

Tällä hetkellä ei Sabina ajattele muuta kuin lastansa. Kuinka hänen
pikku poikansa tarkenisi tässä Luojan ilmassa...?

Hän ei nyt muista Jonnea eikä Mattia. Hän unohtaa kotinsa, unohtaa
matkansa ja sen tarkoituksen, unohtaa paikan, missä istuu. Hän
ajattelee vain lastansa ja puhelee: »Pikku mies, pikku mies. Eihän
sinulle vain tule vilu?»

Lapsi vaikeroi hiljaa. Sabina eroittaa sen selvästi vihurin vingunnasta
huolimatta. Hyvä Jumala, hyvä jumala! Lapsella oli kylmä.

Samassa Sabina tuntee, kuinka vilu puistattaa hänenkin ruumistaan.
Lumiryöpyt tahtovat ihan tukkia hengityksen. Hän peittää lapsen ja
rupeaa hyssyttelemään komsiota sylissään.

— Meillä on vilu, meillä on vilu, laulaa hän. Hänen silmänsä
tuijottavat ympäröivään pimeyteen. Hänestä tuntuu siltä, että hänen
täytyy nyt vain laulaa jotakin... laulaa pikku Jonnelle...

Tuuli vonkuu, aavan laidoilla ryskää. Sabina eroittaa silloin tällöin
rytäjävän äänen; siellä puut kaatuilivat... isot puut... vanhat puut...

»Nyt tulee suuri kuolovuosi», ajattelee Sabina.

Mutta — yht'äkkiä hän muistaa, missä hän oli. Herra Jumala! Hehän
voivat paleltua tähän paikkaan lapsen kanssa...

Hän haparoi sauvojaan. Lumi on peittänyt ne kokonaan. Kestää hyvän
aikaa, ennenkuin hän ne löytää ja pääsee suksilleen. Mutta hiihto käy
nyt heikosti; hän on väsynyt ja hänen polvensa notkahtelevat.

Sabina ajattelee metsää kuin pelastuksen tuojaa. Kunhan hän vain
pääsisi sinne. Mutta tämä aapa oli avara. Oli vaikea sanoa, millä
suunnalla metsä oli lähinnä. Hän ei enää toivokaan pääsevänsä Jonnen
luo tänä iltana. Hän hiihtäisi metsään, tekisi tulen ja odottelisi
myrskyn ylimenoa. Sitten hän jatkaisi matkaa Tunturimajalle. Aamulla
hän paremmin löytäisi tien...

Jonkun hetken perästä rupeaa edessäpäin häämöittämään mustaa. Sabinan
mieli ilahtuu. Siellä oli metsä! Nyt pääsisi hän pian suojaan ja saisi
lämmittää Jonnea ja itseään.

Viimeisinä voimillaan hän laahautui metsään. Nyt oli vain katsottava
suojainen paikka ja etsittävä kuivaa puuta. Peskipuukko Sabinalla oli
ja evästä myös. Mutta — oliko tulitikkuja?

Sabinan sydän lakkaa miltei sykkimästä. Hyvä Jumala, jollei tulitikkuja
löytyisi, he olisivat kuoleman omia! He eivät mitenkään pysyisi
lämpiminä aamuun saakka... poika ainakaan...

Sabina laskee komsion puun juurelle. Poika ehkä nukkui, koska ei
kuulunut kirahteiua. Hän hakee taskunsa, tutkii laukun, peskin
povitaskun... ei missään. Tulitikut olivat jääneet kotiin! Kuin salaman
välähdyksessä selviää Sabinalle asema. Hän kalpenee, jäykistyy eikä
hetkiseen saa henkeä vedetyksi. Sitten hän yht’äkkiä parahtaa:

— Herra Jumala!

Se kajahtaa kuin hukkuvan huuto, viimeinen, epätoivoinen.

Poika herää siihen ja rupeaa itkemään. Se lisää vain Sabinan hätää.
Hän sieppaa komsion syliinsä ja lähtee kahlaamaan ympäri metsää hokien
itsekseen: »Jonne, Jonne, met palellumme...»

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan Sabina on metsää kahlannut, ei hän tiedä. Hän on vain
kulkenut, kulkenut kuin tajuton. Komsio painaa; hän ei tahdo jaksaa
sitä mitenkään kantaa.

    — Vain päivä, Kaaren Lindamon
    jo Herra toiveen täytti...

Kuka se metsässä laulaa Kaaren Lindamuusta? Kuka?

Niin... hän, Sabinahan se laulaa. Hän laulaa pikku Jonnea nukkumaan.

Niin, niin... hän se olikin juuri Kaaren Lindamo, joka nyt kulki
kuolemaansa kohti. Hyvä Jumala! Se tuntui vain niin kamalalta.
Sabina puristaa komsiota rintaansa vasten ja hoippuu eteenpäin
pimeässä metsässä. Lunta on päälle polven ja häntä uuvuttaa, uuvuttaa
tavattomasti.

Hän vaipuu puun juurelle pitkäkseen; hän haluaa vain hetkisen levähtää.
Sitten hän jatkaisi matkaa. Eikö myrskykin ollut jo asettunut, koskapa
ei kuulunut tohinaa enää...?

Sabinan silmät painahtavat umpeen, mutta avautuvat heti jälleen. Miksi
oli niin hiljaista? Ei kuulunut komsiostakaan yhtään ääntä. Kaipa
pikku mies nyt nukkui. Hyvä oli, että nukkui... häntäkin nukutti niin
tavattomasti...

Jälleen painuvat Sabinan silmät kiinni, mutta kylmän väreet, jotka
puistattavat ruumista, saavat hänet uudestaan hereille. Hän katselee
ylöspäin.

Mikä se oli tuo... tuo hiljaa huojuva tumma käsivarsi hänen
yläpuolellaan? Sehän oli kuusen oksa. Missä hän oli —? Ahaa, jopa hän
muisti... metsässä. Hänhän oli eksynyt... eksynyt myrskyssä, mutta nyt
oli myrsky lakannut ja hän oli päässyt suojaan... metsään...

Sabina koettaa nousta istualleen, mutta ei jaksa. Hänen päässään
vilahtaa ajatus, ettei hän saanut jäädä tähän makaamaan. Hän voisi
paleltua kuoliaaksi. Mutta vielä hän ei ainakaan tunne mitään
sellaista, mikä viittaisi paleltumiseen. Hän on vain käynyt niin
merkillisen jäykäksi. Se oli kai väsymystä. Hän ei tunne omia
jalkojaankaan. Missä hänen jalkansa olivat? Olivatko ne lumen
sisässä? No... siellä niillä olisi lämmin... Kädetkin olivat niin
oudontuntuiset. Hän koettaa taivuttaa kättään ja saakin sen lopuksi
kohotetuksi kasvoilleen. Sormet sattuvat nenänpäähän. Mutta siinä
ei ole tuntoa. Eikä sormissakaan ole tuntoa. Käsivarsi painuu alas.
Mitä... tämä oli...?

Ylhäällä loistaa tuikkivia pisteitä. Hän eroittaa niistä muutamia
kuusen oksien välistä. Mikä se oli tuo korkea, joka kaareutui hänen
yläpuolellaan —?

Niin... avaruus. Minkävuoksi vaikutti tuo sana nyt niin kummasti
häneen? Herätti omituisen turvallisuuden tunteen...

Hänen silmänsä painuvat kiinni, mutta jossakin... jossakin sydämen
paikkeilla on vielä lämpöä... paljon lämpöä... Se on rakkauden
lämpöä... Jonnen ja hänen... Sabinan...

    Mut avaruuden aution
    lempemme lämmittävä on...

Nuo säkeet soivat hänen korvissaan. Ne tuudittavat hänet uneen kuten
laineet, jotka laulavat veneen laitaa vasten. Niiden tahti on vuoroin
hitaampi, vuoroin nopeampi.

Yht’äkkiä tahti lakkaa, sävel häipyy pois kuin sulaisi se johonkin
suureen ja loistavaan, joka tulee häntä vastaan. Kevyet, lämpöiset
aallot kantavat häntä sitä kohti, vaikka hänestä koko ajan tuntuu, että
hän kävelee. — Nyt Sabina näkee, että se on valoa. Se tulvii häntä
vastaan korkealla tunturin rinteellä sijaitsevan majan ovesta. Kaikki
on ympärillä pimeää, suunnattoman pimeää. Vain tuo valo loistaa häntä
kohti. Ovessa seisoo joku, jonka kasvoja Sabina ei erota, mutta jonka
ääni muistuttaa Muurmannin Jonnen ääntä. Ääni kysyy:

— Toitko pojan, Sabina?

— Toin! vastaa Sabina ja ojentaa säteilevin silmin komsiota valoa kohti.



XVII.


Iloinen tuli roihuaa takassa valaisten kirkkaasti pirtin etäisimmänkin
sopen. Lunnasjärven Ampru istuu takan ääressä takkavitsoja tervaten.
Hän on jälleen päässyt entisestä elämästä kiinni ja nyt hän kiinnittää
huomionsa vain kotiaskareihin. Setä Juhani kyyhöttää sänkynsä reunalla.
Häntä on koko talven vaivannut kova jalkojen kolotus, niin että hän
hädin tuskin pääsee liikkeelle.

Mutta — vaikka takkaan on lyöty vahva juurakko, oikea Lapin »valopuu»,
ja vaikka on se hetki vuorokaudesta, jolloin tarina tavallisesti
luistaa Lapin pirteissä, on Amprun pirtti äänetön. Lapsetkin ovat
vaiti. Sen vaikuttaa penkillä istuvan harmaapäisen miehen läsnäolo,
joka tuo mieleen muistoja menneiltä päiviltä.

Se on Malmi-Muurman, joka on viimeistä kertaa saapunut vanhoja
työmaitaan katsomaan.

Setä Juhani tuijottaa tuleen, seuraten liekkien leikkiä. Yksi
juurakon sakara on palamaisillaan loppuun. Se muuttuu harmaaksi,
hyötyväpintaiseksi. Setä Juhanin mielikuvituksessa se saa mitä
ihmeellisimpiä muotoja. Se on kuninkaantytär, prinsessa Kunigunda, joka
uudessa, komeassa puvussaan kumartaa kuninkaanpojalle. Sen selkä taipuu
notkeasti... alemmas... yhä alemmas. Mutta kuninkaanpoika on armoton.
Hän ei kiinnitä huomiotaan prinsessa Kunigundan nöyrään esiintymiseen.
Juurakon sakara painuu yhä alemmas. Sen latvapuoli on melkein tyven
tasalla. Rits! Se katkesi.

Setä Juhani pyyhkäisee kädellä otsaansa. Merkillistä. Hän vain ei pääse
erilleen mielikuvituksensa leikeistä. Joka paikassa asettuvat vanhat
muistot hänen tielleen. Hän oli syvästi kiintynyt Sabinaan ja häntä hän
nytkin muistelee.

Kuvat vaihtuvat. Hiilokseen, takan perälle on muodostunut hohtava
holvikaari, jonka ympärillä liehuvat savusuikaleet kuin kapeat, pitkät
viirit. Ne kohoavat sotilasten soihduista. Ne ovat vastaanottamassa
prinsessa Kunigundaa itse kuninkaan linnaan. Liian myöhään, liian
myöhään... Prinsessa Kunigunda on kuollut...

Kuvat vaihtuvat, muuttavat muotoaan. Ei... ei olekaan prinsessa
Kunigunda kuollut. Siellähän hän istuu juurakon vasemmalla puolella ja
kehrää. Suuri pyöreä oksa, joka nyt kiiltää kirkkaasti, on rukinpyörä.
Niin vinhaa vauhtia se pyörii, että koko pyörä on vain hohtavana,
sädehtivänä ympyränä. Oksan kuori, joka nyt loppuunpalaneena, paperin
hienoisena käpristyy kerälle, on kangasta ... huntua. Siitä valmistavat
näppärät sormet häähunnun. Prinssi Rikhardia vain ei näy. Liian
myöhään, liian myöhään... Prinssi Rikhard on kuollut.

Nyt pullahtaa juurakon kyljestä paksu, vaalea savukiehkura esiin...
Juna puhkuu ulos tunnelista, joka on kaivettu Kaamaslaen läpi. Mutta
miten käy Malmi-Muurmannin laitosten? Kovin ohueksi on tunnelin kuori
jäänyt tunturin päällä... ja siellä ovat vintsit ja muut vipukoneet.
Räiskis! Ei kestänyt tunnelin kuori liian raskasta painoa, vaan sortui
rymisten alas...

Ampru kohentaa tulta ja lyö uutta puuta takkaan. Polttopuuta
oli sentään vielä Lapin korvessa, Jumalan kiitos, vaikka elämä
toisinaan näyttikin loppuvan. Mutta... mikäs se hänellä, köyhällä
tunturieläjällä. Tuossa istui Muurmanni-herra kumaraanpainuneena
piippuaan imien ja hän oli melkein yhtä köyhä.

Ei osaa Ampru tuntea muuta kuin sääliä miesparkaa kohtaan. Tukkakin
ihan valkoinen, vaikkei ollut kuin alun kuudennellakymmenellä...

Hän oli ensin ollut tavattoman katkera; ei ollut aikonut ikinä
antaa anteeksi Muurmanneille. Mutta samanlaisella kohtaloonsa
alistuvaisuudella, millä he ottivat vastaan nöyrät vuodet ja muut
vastoinkäymisenne olivat ottaneet vastaan tämänkin onnettomuuden.
Tällöin suli mielistä katkeruus ja sijaan astui nöyrä kiitollisuus
Taivaallista vanhinta kohtaan, jonka vallassa on ottaa ja antaa.

Malmi-Muurman istuu mietteissään. Hänestä on nyt tullut loppu...
hänestä ja hänen suuremmoisista puuhistaan. Turhaan yritettyään rahoja
eri tahoilta, hän oli lopuksi taipunut kohtalonsa alle. Hän oli
antanut perään. Valtaukset saivat nyt jäädä. Ja ne olivat jääneet...
pakostakin. Sillä kun ei paikoilla oltu kahteen vuoteen voitu toimittaa
lain määräämiä töitä, olivat valtaukset langenneet kruunulle.

Kirottu malmi!

Hän oli nyt ollut Tunturimajalla huutokauppaa pitämässä. Huutokauppaa!
Oliko kummempaa kuultu! Hän, entinen rikas Muurman, joka oli puhutellut
ministerejä ja kuningastakin, istui täällä Lunnas-Amprun pirtissä
kuin kulkukauppias, joka on myynyt viimeisen kinnasparinsa. Kuka
olisi uskonut, että hänen elämäntyönsä saisi tällaisen lopun? Malmi,
jota hän koko elämänsä ajan oli ajanut takaa, ei ollut taipunut hänen
pyydystettäväkseen. Se vilahutti vain kiiltävää pintaansa kuin kala,
joka välähdyttää kylkeään meren pohjalla. Pyytäjä luulee sen tarttuneen
onkeen, mutta ei: — se maistoi vain syöttiä ja katosi.

Kirottu malmi!

Hän oli uurastanut kolmattakymmentä vuotta ja saanut huikean
korvapuustin. Monien valtausten omistaja lopetti huutokaupalla, jossa
myytiin muutamia vanhoja sänkyjä ja kivien kolhimia pöytiä, — siihen
lisäksi pari, kolme jauhosäkkiä ja laatikko Amerikan silavaa.

Eikö se ollut kohtalon ivaa?

Mutta aate, aate... eikö se kuitenkin ollut oikea?

Malmi-Muurman kiroaa hengessään. Niinkauan kuin aate pysyi vain
aatteena, oli se vaaraton. Mutta rupeapas sitä toteuttamaan, heti sait
tuntea, minkälaisiin kärsimyksiin ja pettymyksiin se sinut johti.
Ainakin häneen nähden oli käynyt niin.

Kirottu malmi!

Se hullaannutti miehen, pani hänet ponnistelemaan ja kieltäytymään
vuosikymmeniksi sivistyselämän mukavuuksista ja lopuksi, kun tämä oli
uhrannut kaikki varansa ja harmaantunut työssä, se houkutteli hänet
paikalle toteamaan, kuinka paljon _kiveä_ hän vuosien kuluessa oli
ilmoille nostanut.

Kirottu malmi!

Malmi-Muurman on katkeralla päällä. Päivällä toimitettu huutokauppa on
koskenut kipeästi häneen. Se oli ollut katkera sakka maljan pohjalla,
jonka hän vuosien vieriessä oli hiljaa tyhjentänyt.

Mutta — mitäpä auttoi raivoaminen. Näillä, Amprulla, setä Juhanilla ja
Karuliinalla olisi ollut paljon suurempi syy raivota... ainakin yhtä
suuri kuin hänellä. Mutta — tekivätkö he niin? Ei, he istuivat tuossa
aivan rauhallisina — ainakin ulkonaisesti. Eikä Malmi-Muurmannilla
ollut pienintäkään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet myös
rauhallisia sisällisesti. Ainakin he olivat ottaneet hänet perin
ystävällisesti vastaan, lausuneet ilonsa sen johdosta, että näkivät
vielä vanhan tutun. Jo huutokauppatilaisuudessa oli Ampru tullut
häntä kättelemään ja tiedustanut, eikö hän aikonut talossa poiketa.
Ja Katajan Matti oli tullut tarjoutumaan kyytiin. Kuinka hänen oli
tulkittava tämä? Oliko se orjailua vai todellista sydämen aateluutta,
joka unohti ja antoi anteeksi?

Malmi-Muurmannin täytyi kallistua jälkimmäisen otaksuman puolelle.
Siellä askarteli nytkin Karuliina pöydän luona hänelle illallista
valmistellen. Eikä hän ollut sitä pyytänyt. Se oli ystävällisyyttä,
sen näki Karuliinan kasvoista, joilla asusti hiljainen, surumielinen
hartaus.

— Olisihan se saattanut toisinkin käyä, puheli Ampru takkavitsaa
sujutellen, — mutta kun se oli näin määrätty, niin ei sille mithään
mahha. — Niin, yhtyy setä Juhani puheeseen, — Sapinan piti saaha Kaaren
Lintamuun kohtalo. Se oli niin sallittu.

Ei soimauksen ääntäkään, ei pienintäkään katkeruutta.

— Se minua vain on surettannut, kun se kuoli pakkasheen ja pyrhyyn,
värähtää Karuliinan ääni pöydän luota.

— Älä sie, äiti, sitä sure! Se oli niin sallittu. Ja sitäpaitsi — ei
paleltuminen niin tuskallista olekhaan. Eikö totta, Muurmanni-herra?

Tämä nyykäyttää päätään. Häntä surettaa vilpittömästi näiden erämaan
ihmisten kova kohtalo. Mutta — minkäpä hän sille voi. Jos Sabina
eläisi lapsineen, saattaisi hän ehkä pitää heistä huolta. Mutta nyt
ovat molemmat kuolleet eikä hän siis voinut asiaa auttaa. Jonnen
velvollisuus olisi ollut jollakin tavoin hyvittää Katajan Matti. Mutta
eihän hänkään siihen kyennyt, kun hädin tuskin itse pysyi leivässä.
Siellä ajelehti poika jossakin Keski-Norjassa, milloin maantientöissä,
milloin missäkin. Isän ja pojan välit olivat lopullisesti katkenneet
senjälkeen kuin hän, vanha Muurman, oli saanut kuulla Sabinan
kohtalosta.

— Tietääkös Muurmanni-herra... se oli niin suloinen... pikku Jonne
nimittäin... vielä kuolleenakin. Eikä ollut Sapinakhaan yhthään
muuttunut. Suukin hymyssä...

Nyt oli mitta täysi. Malmi-Muurmannin povessa rupesi jokin
nyyhkyttämään. Puhuivat niin avoimesti... nämä yksinkertaiset sielut,
ettei sitä saattanut tyynenä kuunnella.

— Ele viitsi, Ambru... minun on kovin raskas se kuulla. Olen soimannut
itseni...

Nyt käännähtää Ampru ihmeissään Malmi-Muurmannin puoleen, joka tuossa
penkillä pyyhkii silmiään. Se on ensimmäinen kerta, jolloin hän näkee
herran itkevän ja se vaikuttaa häneen samalla tavoin, kuin jos Jumala
vuodattaisi kyyneleitä.

— Älkhäähän nyt... mitenkä se nyt Muurmanni-herran syy... Johan nyt
jotakin...

Ampru vääntää takkavitsaa kuin päästäkseen siten paremmin tasapainoonsa.

— Täällä olisi nyt ruokaa. Muurmanni-herra on hyvä ja tulee syömhään,
kehoittaa Karuliina pöydän luota.

Malmi-Muurman siirtyy pöydän ääreen ja ryhtyy aterioimaan. Kummallisia
tunteita liikkuu hänen povessaan. Ennen hän oli istunut tämän saman
pöydän ääressä kuin hallitsija... kuin se, joka on tottunut käskemään.
Ampru, setä Juhani ja Karuliina olivat olleet hänen alamaisiaan. Mutta
— nyt hänestä tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. He käskivät ja
hän totteli. Niinkuin Karuliinakin äsken. Vaikk'ei hänen äänessään
eikä käytöstavassaan ollut näkynyt minkäänlaista ylpeyttä, tuntui
Malmi-Muurmannista kuitenkin, että hän istui pöydän ääressä kuin
kerjäläinen, jolle armosta tarjotaan ateria.

Aivan kuin aavistaen vieraansa ajatukset rupesi Ampru puhumaan Jonnesta
ja Sabinasta. Malmi-Muurman säpsähti. Aikoiko Ampru ruveta kiduttamaan
häntä? Ei. Hän jutteli sellaisella sydämellisellä sävyllä, että
Malmi-Muurman rauhoittui.

Hän puhui Jonnesta ja Sabinasta, aivan kuin he vielä olisivat olleet
pieniä kumpikin. Jonne oli siihen aikaan niin herttainen poika. Ja
Sapina... hän oli oikein mieleinen lapsi. Niin kasvoivat kuin sisar
ja veli. Monta kertaa tuli Jonne itkien sisään Karuliinalle vaivojaan
valittamaan. Hän kutsui Karuliinaa »äidiksi.» Eikö se ollut somaa?

Ja aikuisenakin hän oli sellainen reipas ja ryhdikäs... Minkäpäs se
Jonne sille, kun Sapina kerran ennätti mennä Katajan Matille. Ja jos
ei olisi ennättänytkään, niin liian suuri uhraus olisi ollut Jonnen
puolelta asettua tavalliseksi uutistalokkaaksi. Ei mies, joka ei
useammassa polvessa ollut perinyt raatajan ominaisuuksia, pystynyt
metsää asumaan. Tuska ja vaiva siinä oli sellaisellakin, joka
lapsuudesta saakka oli tottunut korpielämään.

Amprun hillitty juttelu laukaisi lumouksen. Jokainen löysi kuin entisen
tutun polun, jolta oli hetkeksi eksynyt. Ja nyt sai keskustelu vauhtia.

Karuliina muisteli, kuinka hän kerran oli neulonut Jonnen housuihin
tuumastukkitaskun. Kauan hän oli empinyt, kun pojalla oli sellaiset
hienoverkaiset housut. Eikä hänellä ollut sopivan näköistä kangastakaan
ollut. Mutta kun poika paistatti vain eikä hellittänyt, oli hänen
lopuksi täytynyt taipua. Setä Juhanin uuden puvun paikkatilkusta oli
leikattu suikale ja niin laitettu pojalle tasku.

— Kyllä mie muistan, innostui setä Juhani laahautuessaan takan
ääreen ottamaan piippuunsa tulta. — Se oli sitä tummansinistä
siviottikangasta. Pojan pöksyt olivat viheriät ja taskusta tuli
sininen. Mutta Jonne ei siitä välittänny. Niin pasteeraili kuin mies
konsanhaan. Olihan hänellä tuumastukkitasku!

— Entäs ankkurinappi, joka kerran putosi Jonnen housuista. Sapina sai
sen lahjaksi ja niin talletti sitä kuin kultaa. Mie halusin kerran
neuloa sen pikku Annin röijhyyn, mutta ei Sapina sallinut. »Se on
Jonnen lahja.» Mie luulen, että se on vieläkin Sapinan tuusissa siellä
Matin pirtin perähyllyllä. Ainakin se oli vielä viime talvena.

— Nyt sie muistat väärin, virkkoi Ampru. Sehän oli pikku Jonne-vainajan
pyhäkoltussa. Siihenhän Sapina sen neuloi. Olet nähnyt Jonnen koltun
pirtin naulassa ja siitä muistat.

— Niin, ilostui Karuliina. — Toellakin! Pikku-Jonnen pyhäkoltussahan se
olikin... saman, joka sillä oli päällä kuollessaan. Muistikin rupeaa
loppumhaan...

Kuinka hyvää teki Malmi-Muurmannin sydämelle tällainen puhelu. Se
oli kuin lääkettä kirvelevään haavaan. Tuntui aluksi pahalta, mutta
vähitellen siihen tottui. Hän käsitti, että nämä yksinkertaiset erämaan
lapset tahtoivat lohduttaa häntä, halusivat näyttää, ettei heillä ollut
pienintäkään kannetta häntä vastaan. Malmi-Muurman tunsi sydämensä
sulavan ja ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä.

Hän nousi pöydästä ja kiitti. Hänen piti vielä tänä iltana jatkaa
matkaa. Hän katsoi kelloaan. Kuudelta piti kyytimiehen olla täällä.

— Missä se kyytimies on?

— Hen taisi aijaa Katajan Matin talo. Kuului olheen asia.

— Oikeinko se Muurmanni-herra tosisshaan aikoo yön selkhään? kysyi
Ampru. — Eikö nyt sopisi levähtää ja lähteä aamulla. Eihän tämä nyt
mikhään yöpaikka... mutta onhan Muurmanni-herra ennenkin... Siellä on
kamarissa se Piisehosmestarin sänkykin. Karuliina laittaisi vuotheen...

Malmi-Muurmanni tuntee itsensä syvästi liikutetuksi. Tällaista
sydämellisyyttä hän ei ole elämässään tavannut. Hän tuntee, että häntä
yhdistää näihin erämaan lapsiin luja ja vahva side: yhteinen suru ja
pettymys. Mutta nämä hänen ystävänsä olivat surussaankin päässeet
lujemmalle perustalle kuin hän, sivistynyt, kouluja käynyt mies. He
ojensivat hänelle kättä kuin ylhäältä käsin, auttaakseen hänetkin
samalle lujalle pohjalle.

— Kiitoksi paljon, rakkat ystevet. Mie olen aina seilytteve elemeni
parhajen nuristujen joukko teme teiden ystevellisyys. Mutta — kuittenki
minun teyty lähte. Asiat vaati niin.

Minkäpäs sille mahtoi. Olihan tämä nyt kovin ikävää, kun vielä
viimeistä kertaa... Tiesi, näkisikö enää elävän silmä...

— Se on Jummalan kedesse.

Niinpä oli, niinpä oli... sen Amprukin uskoi. Mutta — jauhot olivat
maksamatta... päivälliset huudot... ja pöytä. Sattuikin somasti, kun
oli juuri aikomus laittaa pirttiin toinen pöytä... Mitäs ne huudot
tekevätkään?

Malmi-Muurman hymyilee ystävällisesti.

— Mites mie olla velkka?

Ampru huitaisee kädellään.

— Älkää te, Muurmanni-herra, tyyhiä... kun on mies viimeistä kertaa
käymässä... Ei mithään, ei kerrassa mithään! Mutta huuot mie silti
maksan.

— Ei ne mitta maksa. Jos teille soppi, niin panna vastakka.

Karuliina pyyhkii silmiään. Ampru on aivan hämmästynyt. Setä Juhani
seisoo kuunnellen, kuin ei uskoisi korviaan.

— No... ei kai nyt Muurmanni-herra niitä ilmaiseksi... kun on semmoisia
vahinkoja kärsinyt...

Vahinkoja! Niinkuin ei Ampru olisi vahinkoja kärsinyt.

— Kylle. Emme puhu enne koko asia. Kyynelsilmin kiittävät Ampru ja
Karuliina Malmi-Muurmannia.

Samassa ajaa joku pihaan. Malmi-Muurman arvaa, että se on hänen
kyytimiehensä. Ja niin olikin. Mutta — kyytimiehen perässä astuu
pirttiin Katajan Matti. Hän sanoo hyvän illan ja näyttää hiukan ujolta,
kuin olisi hänellä sydämellään joku tärkeämpi asia.

— Tuota... mie ajattelin pyytää, eikö Muurmanni-herra ottaisi minua
kyythiin. Minulla tuota ... olisi muutenkin asiaa Kopsaan.

Malmi-Muurman seisoo hämillään keskellä pirtin lattiaa. Hän ei jaksa
tajuta, mitä Katajan Matti tarkoittaa.

— Mutta... minullahan on jo kyytti, huomauttaa hän.

Katajan Matti näyttää taistelevan itsensä kanssa. Ilmeisesti hänellä
oli jotakin sydämellään.

— Mie... tuota... sen vuoksi, kun se Sapina-vainaja tykkäsi niin
paljon... Jonnesta... niinkuin Sapinan vuoksi...

Kaikki seisovat äänettöminä. Tuvassa vallitsee hiiskahtamaton
hiljaisuus. On kuin kulkisi pyhä olento huoneen läpi.

Malmi-Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa matkatamineissaan. Hänen
uurteinen otsansa on tällä hetkellä niin ihmeen kirkas. Se kirkkaus on
melkein yliluonnollista. Pihalla kalahtaa poron heleä-ääninen kello.
Malmi-Muurman kuulee sen. Hänen sydämensä värähtää omituisesti. Mutta
hän kuulee toisenkin kellon äänen. Sen sointu on vielä syvempi, vielä
puhtaampi. Sen on synnyttänyt Katajan Matin pyyntö. Se on jalon,
ylevän, kaikki unohtavan ja anteeksiantavan ihmissydämen ääni.

Tällaista hän ei olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Hän oli tänne
tullessaan valmistautunut puolustamaan itseään ja poikaansa. Tässä
pirtissä hänen ei ole tarvinnut sitä tehdä. Mutta Katajan Matille hän
oli luullut olleensa jonkunlaisen selityksen velkaa. Mutta ei — nyt
tulee tämä tarjoutumaan kyytimieheksi siitä yksinkertaisesta syystä,
että Sabina piti niin paljon Jonnesta t.s. että Matti niin suuresti
rakasti vaimoaan.

Siunattu malmi, ihmissydämen jalo, puhdas malmi!

Hän oli äsken kironnut sitä ja tuntenut, että yksi osa, paras osa
hänessä oli sen kirouksen vaikutuksesta kuollut. Nyt hän siunaa sitä ja
tuntee, että tuo osa hänen olemuksestaan nyt nousee kuolleista, herää
jälleen eloon.

Siunattu malmi!

Bernt Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa valmiina lähtemään. Hän on
suostunut Katajan Matin pyyntöön. Mutta hänelläkin on pyyntö, jonka hän
tahtoo esittää ennen lähtöään.

Hän kääntyy noiden neljän puoleen, jotka tuossa seisovat kukin
mietteissään ja lausuu ääni värähdellen:

— Mine pyyden antheeksi... oma ja poikkani puolesta.

Nyt murtuivat sulut. Ampru purskahti äänekkääseen itkuun, setä Juhani
lyyhistyi sänkynsä reunalle ja Karuliina nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

Mutta Katajan Matti, joka miehekkäästi taistelee itkua vastaan, astuu
Malmi-Muurmannin luo, ottaa häntä kaulasta ja lausuu:

— Voi, rakas Muurmanni-herra. Tottahan met... kuninkas ettei...
Sanoohan Vapahtajakin...

Pitemmälle hän ei päässyt. Mielenliikutus kävi ylivoimaiseksi. Hän
painoi päänsä Muurmannin olkapäätä vasten ja molemmat itkivät ääneensä.

Mutta Ampru oli nyt sen verran tointunut, että saattoi puhua.

— Varmhaankin Sapina nyt kattelee taivhaasta meitä ja iloittee, että
näin sovinnossa ja rakhaasti erkanemille. Ja tarttuen Malmi-Muurmannia
kädestä, hän lausui miehekkäästi:

— Hyvästi, Muurmanni-herra ja Jumalan halthuun!

Malmi-Muurman hyvästelee talonväen syvästi liikutettuna. Hän ei ole
koskaan tuntenut itseään näin järkytetyksi.

Hän on jo menossa ovessa, kun Karuliina sanoo: Ja sanokaa tervheisiä
Jonnelle, jos häntä taphaatte, että met olhaan annettu hänellekin
antheeksi.

Malmi-Muurman seisoo pihalla ja katselee Kaamaslakea kohti. Mutta
pimeän vuoksi hän ei voi eroittaa muuta kuin tummia, epäselviä hahmoja.
Hän tietää kuitenkin että tunturi on siellä.

Hiljaa nyykäyttäen päätään sinnepäin hän asettuu ahkioon. Katajan Matti
sivaltaa poronsa juoksuun, ja tiukujen soidessa liukuu kolme ahkiota
veräjästä ulos häviten pimeään.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maan hiljaiset : Romaani suurten selkosten takaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.