Title: Wähänen Laulu-kirja
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Wähänen Laulu-kirja" ***


WÄHÄNEN LAULU-KIRJA

Toimittanut

J. F. Granlund



Kolmas lisätty painos



Turussa,
Frenckellin kirjapainossa, 1864,
J. F. Granlundin kustannuksella.



Registeri / Sisällys:

Eläköön armias
Arvon mekin ansaitsemme
Entinen aika on Suomelle
Suomenkin maas'
Kyllä on Suomessa luminen luonto
Nouse, riennä, Suomen kieli (1)
Mun muistuu mieleheni nyt
Täällä, pohjantähden alla (2)
Lämpöselle Louna-maalle (1)
Ei huolien pilviä taivahallamme (1)
Luonnon suuren lapsukaiset
Kulkeissani vainiolla
Woi kuinka mailma kolkka on
Lännen ruskokukkasiin
Syksy nyt on, taas meri
Wienan reunall’ koivun alta
Neitto itki itseksensä
Sen ihanaisen Emman saan
Kukka kasvoi kaunokainen (2)
Sammaltunut kota
Tuoll' on mun kultani
Minä seisoin korkialla vuorella
Kultani kukkuu, kaukana
Minun kultan' kaunis on, sen (2)
Itkettää ja surettaa
Onneton olin minä ollessani
Suosio on soma
Ilon ääni ihanainen
Kiilto-mato kukkasissa
Sua, lähe kaunis, katselen
Kesäisen illan kullasta
Mies on maassa oivallinen
Talon-poika, taitava
Jos vaikka kaikki järjestänsä
Touvon aika lähenee
Jo päivä ilman lämmittää (2)
Nyt kesän viime kukka (2)
Mistä Suomi leivän saa
Minä mielin muistutella
Jussi lähti kaupunkiin
Piika-parvi paras
Harjun-mäen kalliolla
Tuo on mun kukkoni (1)
Juoma janon sammuttaa
Pojat! pois nyt kalja tieltä
Löytyypi kultaa kupiksi
Tyhjät maljat pidossa
Ei maljasta maisteta maaten (1)
Mull' oli pullo (1)
Syksy nyt on, Wiina jo poltolla
Pamppu soittaa torvellansa (1)
Ämmä, hoi (2)
Nyt surussani (1)
Juovuksissa kaiken yön (1)
Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot! (1)

(1) merkityt laulut ovat lisätyt toiseen painokseen [1861] ja (2)
merkityt tähän kolmanteen. [1. painos 1856].



Tähän painokseen olen pannut niitten laulujen alle nimet, joitten
tekiät eli kääntäjät olen tietänyt, toivoen heidän ei pahaksuvan sitä,
koska heidän nimensä on jo kumminkin tullut tutuksi nimimerkeistänsä
edellsissä painoksissa.

Turussa 20 syyskuuta 1864.

Kustantaja.



SUURELLE RUHTINAALLE

Nuotti "God save the king" etc.


    Eläköön armias,
    Rakkahin Ruhtinas
        Rauhallinen!
    Jossa on onnemme,
    Jossa on ilomme,
    Turva ja toivomme
        Täydellinen.

    Avaten armonsa
    Wahvisti valtansa
        Wartiamme;
    Lepo on levinnyt,
    Walistus virinnyt,
    Elatus enennyt
        Majoissamme

    Suojeltu sodassa
    Riemuitkoon rauhassa
        Suomalainen!
    Olen taas uudella
    Uskollisuudella,
    Urhollisuudella
        Alammainen.

    O, Luoja laupias!
    Wahvista voimallas
        Ruhtinaamme!
    Elonsa enennä,
    Päivänsä pidennä,
    Waivoja vähennä
        Waltiamme!

    Töidensä tunnossa,
    Menonsa muistossa
        Eläköön hän!
    Waeltain vieläkin
    Taivahan tielläkin,
    Muistossa meilläkin
        Eläköön hän!



LAULU SUOMESSA


    Arvon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa,
    Waikk’ ei riennä riemuksemme
    Leipä miesten maatessa;
    Laiho kasvaa kyntäjälle,
    Arvo työnsä täyttäjälle.

    Suomen poika puolestansa
    Tunnetaan jo jaloksi,
    Korvet kylmät voimallansa
    Perkailee hän pelloksi;
    Hän on rakas, rauhallinen,
    Mies sodassa miehuullinen.

    Opin teillä oppineita
    Suomessa on suuria,
    Wäinämöisen kanteleita
    Täällä tehdään uusia;
    Walistus on viritetty,
    Järki hyvä herätetty.

    Suomen tytön poski-päihin
    Luopi veri kukkaiset,
    Hall' ei pysty harmaa näihin,
    Näit' ei pane pakkaiset;
    Luonnossa on lempeyttä,
    Sydämessä siveyttä.

                   J. Juteini



LAULU SUOMELLE


    Entinen aika on Suomelle aivan
    Liiaksi lisännyt vaaran ja vaivan;
    Waan nyt on huokea huoletkin voittaa,
    Kuin onnen aurinko armas jo koittaa.

    Suomessa säilyvät rauha ja riemu,
    Syttynyt rakkaus, sydämen liemu,
    Warahin valistus loputa loistaa,
    Elämän polulta varjoja poistaa.

    Taipumus työlle on nääntänyt nälän,
    Täyttänyt aineilla aittamme väljän;
    Pohjolan pojat, ne tottuvat toimeen,
    Tyttäret työntävät kudetta loimeen.

    Korkean koulun ja opiston suuren
    Tutkinnot tuottavat järjelle juuren,
    Joka jo toivolle alkua antaa,
    Hengelle hedelmät kaunihit kantaa.

    Wiisahat ottavat opista vaarin,
    Kyntäjät työllänsä täyttävät laarin,
    Kuulusa kunnia keskemme kestää,
    Tuntomme turmiot elosta estää.

                     J. Juteini



SUOMENMAALLE


Nuotti: "Herrliga Land" etc.

        Suomenkin maas'
    Aurinko lämmin on noussut;
    Jää on jo virtana juossut
        Suomenkin maast'.

        Kaunojen maan
    Wuoret ja metsiköt suuret
    Waattehet kantavat uudet.
        Kaunonen maa!

        Onnemme maa!
    Ei vapauttakan puutu,
    Rakkaus, riemu ei muutu
        Onnemme maas'.

        Woimakas maa!
    Kansa on urhosa aina,
    Waivat ne miestä ei paina.
        Woimakas maa!

        Äitimme maa
    Walvovan saanut on mielen;
    Kaunon ja kuulemme kielen
        Äitimme maan.

                 A. Warelius

[Ensikerta laulettu Länsisuomalais oppilaisten vuosi-juhlalla
Helsingissä, toukokuun 15 p. 1847.]



MENESTYS SUOMESSA


    Kyllä on Suomessa luminen luonto,
    Mutt' hyvän-suonto
    Riemulla rintoja lämmittää.
    Kulkekoon talvella kylmänä kuukin,
    Lämmin on luukin,
    Kun veri ystävät yhdistää.

    Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
    Makeat marjat
    Warsista valmiina taitellaan;
    Kedolla kestävät lapset ja laumat,
    Pellolle aumat
    Korkeat, laveat laitellaan.

    Pienestä piiasta paisuupi nainen,
    Niin, samallainen,
    Kuin marja kukasta viljellään.
    Miehiksi nousevat poikamme norjat,
    Suorat ja sorjat,
    Miehinä mieltänsä kiitellään,

    Ei ole elämä onnea vailla
    Suomenkan mailla;
    Avoina ovi on nautintoon.
    Naitavan neitosen lempeä laatu,
    Simasta saatu,
    Aina on sulava suosioon.

                      J. Juteini



SUOMALAINEN LAULU


Nuotti: "Gott erhalte Franz den Kaiser".

    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkeallen kaikumaan!
    Suomen kieli, Suomen mieli,
    Niiss’ on suoja Suomen-maan;
    Yksi mieli, yksi kieli
    Wäinön kansan soinnuttaa.
    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

    Suomalaisen kuokka, aura,
    Kyntäneet on Suomen-maan;
    Kasvoi vehnä taikka kaura,
    Maa on meidän perkamaa.
    Kelläs täss' ois äänen vuoro
    Meidän maata johdattaa?
    Nouse siis sä, Suomen kieli,
    Korkeallen kaikumaan!

    Suomalainen yksin kesti
    Ruton, näljän aikana,
    Yksin miekallansa esti
    Wihollisen maastansa;
    Suomalain siis yksin käyköön
    Käsin ohjiin onnensa.
    Nouse, nouse, Suomen kieli,
    Korkealle kaikumaan!

    Äänis-järvi, Pohjan-lahti,
    Auran-rannat, Ruijan-suu,
    Siin' on, Suomalainen, mahti,
    Jok' ei oo kenenkään muun,
    Sillä maalla sie oot vahti,
    Älä ääntäs' halveksu!
    Nouse, riennä, Suomen kieli,
    Korkeallen kaikumaan!

                       A. Oksanen



SAWOLAISENLAULU


    Mun muistuu mieleheni nyt
    Suloinen Savon maa!
    Sen kansa kaikki kärsinyt
    Ja onnehensa tytynyt
    Tää armas, kallis maa!

    Kuin korkiat sen kukkulat
    Kuin vaarat loistoiset!
    Ja laaksot kuinka rauhaiset,
    Ja lehdot kuinka vilppahat,
    Kuin tummat siimehet!

    Sen salot kuin siniset on
    Puut kuinka tuuheat,
    Ja kuin humina hongikon
    Syv' on ja jylhä, ponneton,
    Ja tuulet lauhkeat!

    Ja kussa tähdet tuikkavat
    Kovalla talvella,
    Ja kussa Pohjan valkeat
    Suloisemmasti suihkavat,
    Kuin Savon taivaalla?

    Tok' yhtä vielä muistelen,
    Sen suihke armaampi,
    Se silmä on Savottaren,
    Johonka taivas loistehen
    Ja sinens' yhdisti.

    Me emme liioin kerskuko,
    Sanomme kumminkin:
    Muu Suomi ellys ilkkuko,
    Jos meill' on hoikka kukkaro,
    Jos köyhiks' keksittiin.

    Useinpa pelto kultainen
    Se sulla kellerti,
    Kun meidän vaivan, viljehen
    Kumohon löi vihollinen
    Ja poltti tuhaksi.

    Ja monta kertaa sattui niin,
    Kun meitä vainot löit,
    Kun vaimot, lapset kaadettiin,
    Ja miehet sortui sotihin,
    Sä rauhan leipää söit.

    Jos kielin voisi kertoa
    Näkönsä vanhat puut,
    Ja meidän vaarat virkkoa,
    Ja meidän laaksot lausua,
    Sanella salmensuut;

    Niin niistäpä usiampi
    Hyv' ois todistamaan:
    "Täss' Savon joukko tappeli,
    Ja joka kynsi kylmeni
    Edestä Suomen maan!"

    Siis maat' en muuta tietää voi
    Savoa kalliimpaa,
    Ja mulle ei mikään niin soi
    Kaikesta, minkä Luoja loi,
    Kuin: "armas Savon maa!"

                      A. Oksanen



KOTO-MAAMME


(Lasten laulu)
Nuotti: ”Minun kultan’ kaunis on”.


    Täällä, pohjantähden alla,
              on nyt kotomaamme;
     Mutta tähtein tuolla puolen
              toisen kodon saamme.

    Täällä on, kun kukkasella,
              aika lyhy meillä;
    Siellä elo loppumaton,
              niinkun enkeleillä.

    Täällä sydän huokailee, ja
              itku silmän täyttää;
    Siellä sydän iloitsee, ja
              silmä riemun näyttää.

    Sinne toivon siivillä jo
              sydän pieni lennä;
    Siellä kun on kotomaani,
              sinne tahdon mennä.

                       J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 2.]



POHJALAISEN KANTELE


    Lämpöselle Louna-maalle
    Pohjan mies on muuttanut,
    Antavaisen ilman alle
    Kodon uuden katsonut.

    Lemmakas on laakso siellä,
    Laiho runsas loistava;
    Wisertäävät linnut vielä
    Tuhannella taidolla.

    Mutta mieli pohjalaisen
    Isän-maan on muistava,
    Kankahan sen kaikuvaisen,
    Sulo suot ne kaukana.

    "Soippas, kuulus kaunokaisin
    Wanha Wäinön kantelet!" –
    Walittaa se: "Oi, jos saisin
    Salot, sauhut entiset!

    Hedelmillä herkku-suita
    Eipä Suomi suosita;
    Wiikunoita viinapuita
    Etpä nähdä siellä saa.

    Mutta metsät, honka-loimat
    Suosittaavat sydäntän;
    Laulavat ne luonnon voimat
    Wirttä veikon virkeän.

    Revon liekit liehuvilla
    Walkehilla välkkyvät;
    Paukkuvilla pakkasilla
    Järiseevät järvi-jäät.

    Kumiseevat kuuset sorjat,
    Korpi jylhä kuntoa;
    Nuorukaisen sukset norjat
    Hihteleevät hangella.

    Mäet pohjan mäntynensä,
    Härmä-helmet hiuksilla,
    Kutsuvat mun kestillensä;
    Heit' en henno unhohtaa.

    Neito siellä nauru-huuli,
    Puna-poski, pulskea;
    Riemu-rinnat talvi-tuuli,
    Wilkku-silmät, virvottaa.

    Lumi-puhdas Pohjan nainen,
    Raikas on sen rakkaus;
    Lempi miehen leimuvainen,
    Raitis on sen rohkeus.

    Elävälle – empä tiedä
    Parempaa, kuin Pohjola.
    Eikä tuoni taida viedä
    Suodumpaan, kuin Suomen maa".

                A. Warelius



OPISTOLAIS-LAULU


    Ei huolien pilviä taivahallamme,
    Ei kateus pimitä aurinkoamme;
           Waan kirkas ja jalo
           On päivämme valo,
           Ja kuu-kullan muoto,
           Kuin hohtava luoto
    Se yömmekin päiväksi kirkastaa,
    Se mielemme tummatkin valistaa.

    On Suomemme lähellä pohjoista napaa,
    Mutt' veri on lämmin ja mielemme vapaa;
           Ja kirkas ja jalo
           On tiedetten valo;
           Ja tulvaiset, vetteet
           On toivomme hetteet,
    Ja rakkaus rintamme riemuittaa,
    Se rakkaus pakkasen karkoittaa.

    On matala kansamme onni ja olo,
    Mutt' kaukana poissa on surkea polo.
           Ja sankari-suku
           On isäimme luku;
           Ja poiatkin sorjat,
           Uroolliset, norjat,
    Ne isäinsä tekoja täyttävät,
    Ne uusia maineita näyttävät.

                  Y. Koskinen



ELÄMÄN NAUTINNOSTA


    Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
    Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla;
            Pois, pois karvaus,
            Wältä, veikko, huolet!
            Pois, pois valitus,
            Taita tuskan nuolet!

    Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
    Aina niinkuin päivän-paiste syksysellä säällä;
            Pois, pois vihainen
            Wäliltämme vaino;
            Pois, pois salainen
            Kateuskin kaino!

    Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
    Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen;
            Pois, pois turmellus,
            Hyvin hyvää käytä;
            Pois, pois huokaus,
            Toivoll’ onni täytä!

    Hyvä, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
    Ompi toivo, sielun valo, vaelluksessamme;
            Pois, pois epäillys
            Erhetyksen yöstä;
            Pois, pois pimeys
            Tunnosta ja työstä!

    Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
    Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta;
            Pois, pois kuitenkin
            Kuollon pelko peitä;
            Pois, pois pikemmin
            Murhe musta heitä!

    Missä lienee muuttumata olo maamme päällä?
    Tyytyväisyys ompi vasta onnen täyte täällä;
            Pois, pois viipyköön
            Murhe-päivä meiltä;
            Pois, pois pysyköön
            Itku ilon teiltä!

                       J. Juteini



ANNI


    Kulkeissani vainiolla
    Kuulin Annin laulavan,
    Kuulin kuuset takalolla,
    Kalliotkin kaikuvan:
       Tulan, tulan, tee. :,:

    Suksutellen mehu miellä
    Annin kumppaniksi jäin,
    Sanoen: kah, "laula vielä"!
    Ja se armas laulo näin:
       Tulan, tulan, tee. :,:

    Niin hän lauloi hymy-huulin,
    Sima-silmin, sulo-suin,
    Hiljaa hengiten ma kuulin;
    Enkä muista muuta kuin:
       Tulan, tulan, tee. :,:

    Taivas leimahti ja loisti.
    Kuin hän istui vieressäin;
    Suuta pyysin: "toisti, toisti!"
    Wastas hän ja lauloi näin:
       Tulan, tulan, tee. :,:

    Wapaus on rinnastani,
    Rauha, riemu rientänyt,
    Yöt ja päivät korvissani
    Soittaa sama ääni nyt:
       Tulan, tulan, tee. :,:

                 Kallio



IKÄWÖITSIÄ


Nuotti "Jag kommer ifrån Nobis, jag" etc.

    Woi kuinka mailma kolkka on,
    Ja toivo valoton ja musta,
    Se pieni sydän, levoton,
    Ei löydä mistään huvitusta.

    Sen yksin hauska huvitus
    Ei täällä muu, kun sinä, ollut;
    Nyt olet pois, ja kaipaus
    On hauskuuteni siaan tullut.

    Ja vaikkas kauvas minusta
    Pois taisit ijäisesti mennä,
    Ei luovu sydän sinusta,
    Et poiskan sinä siittä lennä.

    Jos miinkä ties sun johdattaa,
    Jos poiskin haudan tuolle puolen,
    Ja sua en täällä nähdä saa,
    Saan sitte kumminkin kun kuolen.

    Ja vaikka tähti viimmenen
    Sun uusi kotos olis siellä,
    On matka hauska, lyhkönen,
    Ja toivo kumppanina tiellä.

                      J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1856.]



KANTELEEN SOITTAJA.


    Lännen ruskokukkasiin nyt
              päivä kirkas nukkuu,
    Lintu-parven vihertäissä
              käki puussa kukkuu.

    Lahti laski levollensa,
              eikä värähdäkkään,
    Eikä edes haavan-lehti
              puussa välähdäkkään.

    Metsä vastaa iloisesti
              kanteleeni ääneen,
    Sinne sanoi kanteleeni
              huokaukset jääneen.

    Nouse länsi-tuulinen ja
              perhosena lennä,
    Ett'ei kanteleeni suru
              metsään saisi mennä.

    Lennätä se kullalleni,
              kauvas metsän taahan,
    Yli suon ja yli järven,
              toiseen taka-maahan!

    Kuiskuta se hiljaa hälle
              terveisiksi multa,
    Että tulis iloiseksi
              surevainen kulta!

    Soi nyt kulta kanteleeni,
              kohta tuuli herää,
    Soi! ja sitte polvilleni
              nuku täksi erää!

                    J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1848.]



INGEBORIN WALITUS

(Ruotsinkielisestä)


    Syksy nyt on,
    Taas meri kuohuva myrskystä on.
    Ah, joka pääsis nyt sentään
    Lainneille lentään.

    Kaukana nä'in
    Purjehen, lennossa läntehen päin.
    Hauska on seurata vielä
    Friitjoa siellä!

    Lainneinen, so'!
    Hiljastu! rientää se muutonkin jo.
    Loistakaa tähtiset noille
    Purjehtijoille.

    Sitte kun tuo
    Taas kevä kotio hänen, niin mua
    Ei näe silmänsä tässä,
    Rantoja lässä.

    Siks mun saa,
    Rakkaudestani, tuonelan maa;
    Taikka jos vieläkin hivun
    Waivoissa kivun.

    Haukka, hän sun
    Juuri niin orvoksi jätti, kun mun;
    Mutta en päästäkkän sentään
    Pois sua lentään.

    Muotoses saan
    Neulojen liinasen kulmalle vaan:
    Siiviss' on hopia multa,
    Warpaiksi kulta.

    Haukalta sai
    Frejakin siivet, ja niillä hän kai
    Lenteli lystinsä vuoksi
    Kultansa luoksi.

    Siipes, jos saan,
    Niin mua eivät ne kannata, vaan
    Kuolema minulle antaa
    Siivet, kun kantaa.

    Haukkanen so'!
    Katsos nyt kanssani lainneille, jo!
    Ah, mutta eipä nyt vielä
    Näy häntä siellä.

    Kuolluna mun
    Löytää hän vissiin, ja hengissä sun.
    Terveiset saa sitte sulta
    Itkevä kulta.

                 J. F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1845 sanomiin "Åbo Tidningar" n:o 83.]



RAKKAUS


    Wienan reunall’ koivun alta
    Kuulu soitto kaunihin
    Aurinkoisen taivahalta
    Waipuessa aaltoihin.

    Siellä istu ihanainen
    Neitsy kanteleinensa,
    Sulhoansa surevainen
    Muilla mailla kaukana.

    Ilakoiten ilta-henki
    Ulpukoita uittelee,
    Nukkuvaisen kukkasenki
    Hieno-huulet suutelee.

    Näitä neitsy niiskutellen
    Kyynel-silmin katselee,
    Wirran vienon pyörtehellen
    Suru-suulla soittelee:

    "Suotta (laine läikkyväinen,
    Turha vetten vierimä)
    Aik' on raukan rientäväinen,
    Yksinäisen yljätä.

    Koska saanen sylissäni
    Suositella sulhoaan'?
    Ikävissä itkeväni
    Tietäneekö ollenkaan?

    Uskollinen olevansa
    Wanno varsin kuolemaan;
    Eipä liene armastansa
    Häntä saatu unhottaan.

    Kukostus on tärkki liljan,
    Surkastuu jo muotoni.
    Kultan' kurja! Ah, jos hiljan
    Tulet, löydät hautani".

    Niin hän laulo, levollensa
    Luonnotarten mennessä,
    Katosi jo laulunensa
    Leivonen, lintu kielevä.

    Hiljasesti kyhkyläinen
    Kumppaninsa kyljessä.
    Laulurastas yksinäinen
    Kuultelee hän tyttöä.

    Yö jo maita peitteleepi
    Warjohonsa; uupuva
    Ääni viimein vaikeneepi
    Walittava rannalta.

    Sinne aina iltasella
    Palas nuori neitonen,
    Siellä tahto odotella
    Tulemista sulhasen.

    Kuulu kerran ääni tuttu,
    Tuli viimen viipynyt:
    Ihanaksi mailma muuttu,
    Katos kaikki tuska nyt.

    Soi nyt harppu heljimmästi
    Sanat, sulhon tultua,
    Laula lintu lempiästi
    Raiku metsä rannalla!

    Tanssi kukka kauno-päinen,
    hieno-helma heiluva,
    Liehu lehti löyhyväinen
    Leikki lumme lahdella!

    Sulhasensa sai jo nainen,
    Kyllä kauvan kaivatun;
    Aika armas alkavainen
    On nyt kanssa kihlatun.

    Wiipymättä vihkiääpi
    Rakkaus he rauhassa,
    Suosiolla säilyttääpi.
    Onnen oivan runsasna.

                   A. Warelius



NEITON KUOLLO


    Neitto itki itseksensä
    Pienen virran rannalla:
    Kuuli soiton sulhasensa
    Tuolla vuoren reunalla.

    Kanteleinen kajahteli
    Sulhasensa ilossa;
    Neiton silmät tipahteli
    Wettä kuumaa huolissa.

    Mikä se niin neiton jätti
    Ikävässä huolemaan?
    Ystävänsä hänen petti,
    Saattoi suruss' kuolemaan.

    Itku-silmin neito näki,
    Kuinka leivo kielevä,
    Kumppaninsa iloo teki,
    Onnestansa laulava.

    Sillon suru surmallansa
    Neiton rintaa runtelee,
    Kuin hän kuulee korvillansa
    Ystävänsä kanteleen.

    "Sulje, virta, kyyneleeni,
    Sulje, virta, silmäni,
    Sinä olet ystäväni,
    Koska hyljäs kultani".

    Sinne vaipui virran ala
    Neitonen se kaunihin;
    Leivo laulull’ surkialla
    Neiton saatti aaltoihin.



WILHELMI JA EMMA


Nuotti: "Liset en envis flicka var" etc.

    Sen ihanaisen Emman saan
    Nyt nähdä, suloisimman,
    Jo nääntyvänä murheissaan,
    Sen kaikkein kaunihimman.

    Hän uskotulleen uhrasi
    Suloisen sydämensä;
    Sen pettäjälle tuhlaisi,
    Nyt itkee, itseksensä:

    "Ja vaikkas olet tunnoton,
    O Wilhelmini mulle,
    Niin sydämeni sentään on
    Kuin liekki lämmin sulle.

    "Nyt kyllä kärsii murheissaan
    Sun Emmas elämäänsä;
    Ja turvatonna tuskissaan
    Hän itkee ikäväänsä.

    "Kyll' lupasitkin lujasti
    Mull' uskollinen olla,
    Ja vannoit, varsin vahvasti;
    Se kuullaan tuomiolla.

    "Nyt raskas kulkea on tie,
    Kun tylyytes on vaivan',
    Se, murheella, mun hautaan vie
    Juur' ankarasti aivan.

    "Jo kaikki mustaks' muuttuvat
    Silmissän sumeheksi,
    Kuin kuultelen, niin huutavat
    Mua mullan morsiameksi.

    "Jo Engeleitä, joukottain
    Nyt yltä ympärillän',
    Jo tuhansin ja sadottain,
    Nyt saavat nähdä silmän."

    Jo kellot kauniis kuuluupi,
    Nyt soivat, surusesti,
    Et Emman maja muuttuupi
    Juur' hautaan, hiljaisesti.

    Kun kukkanen hän lankesi,
    Myrskyltä murrettunna,
    Ja rakkahana raukesi,
    Kaikilta kaivattuna.

    Taas Wilhelmi se kirkolle
    Kulkeepi toisen kanssa,
    Hän viepi sinne vihille
    Sen väärän morsiamensa.

    Waan paari-puitten päällä nyt
    On arkku auastuna,
    Siin' kaunis Emma, kylmennyt,
    On muodost' muuttununna.

    Täss' Wilhelmi nyt seisahtui,
    Ei mennyt edemmäksi;
    Kun koko mailma jo mustettui,
    Silmissään pimiäksi.

    Hän tunsi tuskan tunkevan,
    Ja putos polvillensa;
    Niin Wille nähtiin lankeevan,
    Kumarten, kasvoillensa.

    Ei suulla saata sanoa
    Sen Willen vaikeutta;
    Ei taida kieli puhua
    Sen suurta surkeutta.

    Nyt huuto kuului haikia –
    Hän vaivoissansa vaipui;
    Näin loppui vaiva vaikia,
    Hän paarten päälle taipui.

    Niin Wille hengen hinnalla
    Sai petingosta laata,
    Ja Emma Willen rinnalla
    Ijäistä unta maata.



PETETTY NEITO


    Kukka kasvoi kaunokainen
    Kesä-nurmen pinnalla,
    Toivon taimi ihanainen
    Siskojensa rinnalla.

    Keviästi kevä-tuuli
    Sai sen latvan häilymään,
    Waikka aina kukka luuli
    Ruusujensa säilyvän.

    Soimas aina siskojansa,
    Ylpeili hän itsestään,
    Kääntänyt ei niskojansa
    Koskaan heitä näkemään.

    Niin hän kasvoi kaunihisti,
    Kasvoi kesän kaunihin;
    Mutta mato myrkyn pisti
    Kukka-ruusun juurihin.

    Walkeni sen kaunis varsi,
    Lakastui se kukkanen.
    Ylpeys näin kaikki karsi,
    Kuule, neito rukkanen!

                     J. G. D–n



IDA JA FRANS ALFRED


Nuotti: "Mossbelupen hydda" etc.

    Sammaltunut kota,
    Heklan juuressa,
    Waston tuulten sotaa
    Puiten suojassa;
    Murhe vielä
    Kaipaa siellä
    Kukkaa, myrskyn kaatamaa,
    Idaa, jonk' on vielä
    Risti haudalla.

    Muille maille meni
    Fransi sotimaan.
    Ah mun sydämeni,
    Huokas Ida vaan:
    Koska kuulen
    Tuiman tuulen
    Meren kuohuun nostavan,
    Silloin Fransin luulen
    Jällen tulevan.

    Ida kolme vuotta
    Itkein odottaa
    Fransiansa suotta,
    Tunsi aivan
    Suuren vaivan,
    Isältään sen salasi;
    Ikävöityn laivan
    Nähdä halasi.

    Kuiva niin kuin kukka
    Syksyn tullessa,
    Kaunis Ida rukka
    Syväss' murheessa.
    Tuska, vaiva
    Sydänt' kaivaa,
    Kuin ei tullut takasi
    Fransi ja se laiva,
    Jota kaipasi.

    Tytärtänsä suree
    Wanha vaikiast’,
    Tauti häntä puree
    Yltä haikiast’.
    Ida kuule!
    Älä luule
    Fransis menneen tuonelaan;
    Häntä kohta sulle
    Lähden noutamaan.

    Ida meni rantaan
    Aina tuskissaan
    Fransin nimet santaan
    Kirjottelemaan
    Päivä-kaudet,
    Ehtoo-kaudet,
    Kuutamoilla yksistään,
    Sinne vuosi-kaudet
    Meni itkemään.

    Kova raju ilma
    Nousee merellä,
    Mustenee mailma
    Maalla, vedellä;
    Laivat hajoo,
    Moni vajoo
    Tuulen tuiman käsissä,
    Harvat, jotka kajoo
    Maata hengissä.

    Idan vanha Isä
    Kuolin-vuoteellaan,
    Idan tuskaa lisää
    Hälle sanoissaan:
    "Kaikki muuttuu,
    Ilo puuttuu,
    Aikani on loppunut,
    Fransi sulle suuttuu
    Sinust’ luopunut".

    Sitte Idan kättä
    Siunain pusertaa,
    Hyvästi sen jättää.
    Kuollo musertaa
    Isän itte,
    Idan sitte,
    Yhtähaavaa kummankin;
    Rauhan, levon sitte
    Saivat kumpikin.



KULTAANSA IKÄWÖITSEWÄ

(Kansan-laulu)


    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkaan kultasen kartanon puolla;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    On siellä tyttöjä, on komioita,
    Kultani silmät ei katsele noita;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    Kauniit on kukkaset, kaunis kevä-aamu,
    Kauniimmat kultani silmät ja haamu;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    Linnut ne laulavat sorjalla suulla,
    Sorjampi kultani ääni on kuulla;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    On mesi-leipäkin kyllä makoista,
    Kultani huulet ja suu ovat toista;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    Woi koska koittaa se riemuinen päivä,
    Jollon on kultani viereeni käyvä!
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!

    Riennä jo, kultani pois koto-puoleen,
    Nyt ikävään menehynkin ja huoleen;
      Woi minun lintuni, voi minun kultani,
           Kuin et tule jo!



KREIWIN SYLISSÄ ISTUNUT

(Kansan-laulu)


    Minä seisoin korkialla vuorella,
        Wihriäisessä laksossa;
    Sieltä näin minä laivan lainneilla purjeissa,
        Kolme kreiviä laivalla.

    Ja he laskivat laivansa rannalle,
        Maalle riensivät astumaan;
    Ja se nuorempi kreiveistä kaikista
        Tuli minua kihlaamaan.

    Sitte otti hän sormuksen sormestaan,
        Nätin hohtavan kultasen.
    "Katsos nyt, minun piikani ihana,
        Sinä saat tämän sormuksen."

    "Minä ouoilta en ota sormusta;
        Sitä kielsi mun äitini". –
    "Ota pois, pane sormus sormeesi,
        Sitä ei näe äitisi!"

    "Mihin kätkenen nyt tämän sormuksen,
        Ettei minun äitini näe!"
    "Sano: laksossa, tuolla kuin kävelin,
        Olen löytänyt sormuksen".

    "Älä valhetta mua pyydä puhumaan,
        Kyllä äitin' sen ymmärtää;
    Mun on paljo parempi sanoa:
        Kreivin sylissä istuin mä."

    Lämmin ilta se oli ja ihana,
        Linnut kilvassa lauloivat,
    Keto allansa kaunis ja vihanta,
        Kukat kedolla kasvoivat.

    Tyttö istui nyt kreivinsä sylissä,
        Moni muistuipi mielehen;
    Päivä laski, ja yö oli joutunut,
        Kreivin nukkui hän vierehen.

    Mutta aamulla, koska hän heräsi,
        Huomas' itsensä yksinään;
    Laiva pois oli lähtenyt rannalta,
        Pojes kreivikin vierestään.

    "Woi nyt, voi mua vaivasta piikaa, voi!
        Kuinka onneton ollenen;
    Ota pois meri, vie tämä sormuskin,
        Mitä sillä nyt enää teen."

    "Minä nyt näen sen, ehkä myöhäänkin,
        Että muita hän rakasti,
    Minun jätti hän surussa itkemään;
        Ja mun viekkaasti vietteli."



KULTANI KUKKUU KAUKANA

(Kansan-laulu)


    Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
    Saiman rannalla ruikuttaa;
    Ei ole Ruuhta rannalla,
    Joka minun kultani kannattaa.

    Ikävä on aika, päivät on pitkät,
    Surutont' en hetkee muistakkaan;
    Woi mikä lienee tullutkaan,
    Kuin ei jo mun kultaani kuulukkaan!

    Toivon riemu ja autuuden aika
    Suruani harvon lievittää;
    Rintani on kuin järven jää –
    Kukapa sen viimenkin lämmittää?

    Kotka se lenteli taivaan alla,
    Suorsa se souteli aalloilla;
    Kulta on Saiman rannalla.
    Lähteä se ei tohdi tuulelta.

    Tuuli on tuima, ankarat aallot,
    Ruuhet on rannalla pienoiset;
    Ruuhet on aivan pienoiset,
    Kultaseni sormet on hienoiset.

    Oi, älä lähde aaltojen valtaan!
    Aallot ne sun pian pettäisi.
    Ei mua murhe heittäisi,
    Ennen kuin mun multakin peittäisi.



KULTASENI

(Kansan-laulu)


    Minun kultan' kaunis on, sen
             suu kun auran kukka;
    Silmat on sen siniset
             keltanen sen tukka.

    Älä sure sorja neitto,
             vaikka toisen orja;
    Kohta kuluu kuusi vuotta (1),
             kyllä sinun korjaan.

(1) Tästä näkyy, että Suomalaisen orjalla oli sama oikeus kun
hebrealaisenkin. Hän sai kuuden palvelus-vuoden perästä lähteä pois
seitsemäntenä, vapaana lunastamata 2 Mos. 21:2.



KULTAANSA SUREWA

(Kansan-laulu)


    Itkettää ja surettaa ja
           huoleks' tahtoo tulla,
    Kuin on muilla kultasensa
           eikä ole mulla.

    Kultani on kaukana ja
           kaukana se kukkuu;
    Yksin täytyy maata mennä,
           yksin täytyy nukkuu.

    Kultani on kaukana, niin
           kauas taisi mennä,
    Ettei sinne pienet linnut
           ijässänsä lennä.

    Oi, jos pieni lintunenkin
           sanoman nyt toisi,
    Suru menis mielestäni,
           sydän hyvin voisi.

    Lennä, lennä lintu raukka,
           puhu kuullakseni! –
    Kävitköstä kullan maalla,
           näitkö kultaseni?

    Sano, kuinka kullan maalla
           aamu armas koitti;
    Ilossako elettiin, vai
           suruko he voitti.

    Mitä näit sä muutakin, ja
           näitköstä senkin,
    Jos ne oli terveena ja
           kulta liiatenkin.

    Tule kulta tälle maalle,
           tule poika kulta,
    Ett'ei rientäis turhaan tämä
           ikä nuori multa.



TURWATON

(Kansan-laulu) (1)


    Onneton olin minä ollessani,
    Onneton tähän kylään tullessani;

    Onnettomaksi olen minä luotu,
    Ei ole minulle ilo-päivää suotu.

    Ei ole turvaa siellä eikä täällä,
    Enenpää kuin linnulla lentonsa päällä.

    Maalima minua nyt paljokin vaivaa,
    Kuoppia teilleni eteeni kaivaa.

    Ystäväni myöskin on ynsiäksi tullut,
    Kuin hän on maailmalta juttuja kuullut.

    Kuuleppas kultani, vielä sana yksi:
    Kuinkahan näin tulin minä hyljätyksi?

    Kuka sinun öksytti rakkauden tiellä?
    Tule, tule kertakin luokseni vielä!

    Muistakkos muinen kun marjassa käytiin,
    Ahosilla istuttiin ja leikkiä lyötiin?

    Päivä se paisti, ja pienet kukat loisti;
    Kukatkin ne ketosilla iloamme toisti.

    Linnut ne laulelivat metsien päällä;
    Meistä he lauloivat siellä ja täällä.

    Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen,
    Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

    Entinen oma kulta ei enää hoida;
    Niin se mun heitti kun pienen linnun-pojan.

    Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään,
    Ei ole mulla nyt ilo-päivää yhtään.

    Enkä mä itselleni näin luullu käyvän;
    Ikäväni kestää nyt kuolema-päivään.

    Olen niinkun kyyhkynen vierahalla maalla,
    Lentävä lintunen taivahan alla.

    Olen niinkuin oksalla varpunen pieni,
    En tiedä kuhun otan matkan ja tieni.

    Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee;
    Jopa noista vaivoista väsymyskin tulee.

    Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
    Multa se murheeni peittää ja kätkee.

[On enemmiten yhtäläinen kuin Kantelettaressakin.]



SUOSIO


       Suosio on soma
       Onnen siemen oma,
    Josta kasvu kaunis ilmestyy;
       Sillä suloisella
       Levon laitumella
    Kaikki meille hyvin menestyy.

       Sydän siivollinen,
       Rinta riemullinen
    Sulattaavat mielen suosioon;
       Mutta viha, vaino,
       Kateuskin kaino
    Jouduttavat järjen turmioon.

       Karhu kontiolla
       Woipi vielä olla
    Luonto kauhiampi lausuttaa,
       Kuin on kulkevalla
       Wainon vallan alla,
    Joka pahan sisun paisuttaa.

       Tunnoton ja tuima,
       Päästä hullu, huima
    Siis on suotta nurja sovintoon;
       Sillä kukin kurja,
       Hirmun henki, hurja
    Waipunut on itse vahinkoon.

                        J. Juteini



LEIWOSELLE


    Ilon ääni ihanainen
    Intohoni ilmestyi,
    Kuin tuo lintu laulavainen
    Laksohimme lähestyi.

    Katsos! kuinka korkialla
    Lentelee ja laulelee;
    Lempeällä laulamalla
    Korkehinta kiittelee.

    Koska ensin äänes kuulin,
    Wielä varsin nuorena,
    Wäinämöisen soitoks' luulin,
    Kevähänä kauniina.

    Älä väsy veisaamasta!
    Korvani sua kaipaavat;
    Älä lakkaa laulamasta!
    Silmäni sua seuraavat.

    Laula, laula lintuseni,
    Lennä ylös pilvihin
    Kantamahan kiitokseni
    Luojan tykö taivaisiin.

    Terve sieltä tultuasi
    Lohduttamaan luontooni!
    Sieltä alas astuissasi
    Ilahuttaan intooni!



KIILTO-MATO


      Kiilto-mato kukkasissa
    Loisti hiljasuudesaan
    Yli kedon, tienohissa,
    Tietämätön loistostaan.

      Sulosesti tätä tähti
    Katsoi korkeudestaan.
    Kätköstänsä kärme lähti
    Myrkkyänsä valamaan.

      Sääli madon surkeutta!
    Miks’ hän syyttä surmattiin?
    Syyttä! sanoi kärme, mutta
    Miksikäs hän loisti niin?



LÄHTEELLÄ


Ruotsinkielisestä: "Jag sitter källa vid din rand" (1).

    Sua, lähe kaunis, katselen
        Likellä vettesi,
    Kuin pilven varjot vaeltavat
        Kuvastimessasi (2).

    Kah tuoll’ on pilvi loistava,
        Ihana, kaunoinen;
    Jo lähti pois pakenemaan —
        Hyvästi varjonen!

    Taas tuossa toinen kullallaan
        Kuvoaa taivahan;
    Se ei pitemp’ – iällinen
        Jo lähti matkahan.

    Kah vielä muuan (3) hirviä
        Hias kulullehen;
    Woi siirtyisitkö sievemmin
        Jälestä toisien!

    Wain näitä katsellessani
        Mä muistan mieltäni,
    Kuin monta kullan loistoa
        Jo siirtyi siltäki.

    Kuin pilvet paksut, synkiät,
        Sitäi’ pimittivät,
    Yhtäkkiähän nousivat,
        Hitaasti lähtivät.

    Waan jospa kuinkin kulkivat,
        Ne eivät outoja:
    Ne tyhjiä kuvaamia
        Ja pilven varjoja.

    Ne mieli raukan kuitenki
        Moneksi muuttavat;
    Woi koskastapa varjojen
        Walehet loppuvat!

                     E. Lönnrot

  (1) Wähän toisellainen on tämä laulu "Maamiehen Ystävässä"
      N:o 15, v. 1844.
  (2) Peilissäsi.
  (3) Muutama, joku, eräs.



JOUTSEN


Ruotsinkielisestä: "Från molnens purpurstänka rand" (1).

    Kesäisen illan kullasta
        Tuo joutsen tultuaan,
    Joen lahelle laskihen,
        Ja loihen (2) laulamaan.

    Suloa Suomen lauloi hän,
        Kesiä pohjolan,
    Kuin halkiöisin aurinko
        Walaisee maailman.

    Kuin varjopuien suojassa
        On hetket herttaiset,
    Ja aallot uia armahat,
        Ja rannat rauhaiset.

    Ja kuin suloista siellä on
        Syleillä kultoa,
    Ja kuinka vilppi, viekkaus,
        Siell’ uppo (3) outoja.

    Näin souti salmi salmelle
        Se joutsen joikuen (4),
    Ja kultansa kohattua
        Syleili lausuen:

    ”Wähänpä tuosta, kuinka jo
        Ikäni määrän sain –
    Olen uinut pohjan aalloilla,
        Syleillyt kultoain”.

                         E. Lönnrot

 (1) Toisellainen on tämän laulun käännös "Oulun Wiikko-Sanomissa"
     N:o 5, v. 1834, ja toisellainen "Maamiehen Ystävässä" N:o 33,
     v. 1844.
 (2) Loi itsensä, rupesi.
 (3) Peräti, varsin.
 (4) Yksiäänisesti laulaen.



MIES


    Mies on maassa oivallinen,
    Waivoissakin voimallinen,
    Koska konna värisee,
    Waaroissaansa vapisee.

    Mies on viisas vahingossa,
    Tuskan alla, turmioissa;
    Onni häntä hyödyttää,
    Joka pahan pyörryttää.

    Mies ei mieli hoiperella,
    Eikä huoli huikennella,
    Mutta missä tarvitaan,
    Siellä miestä mainitaan.

    Tammesta on miehen tahto,
    Waan ei höllä, niin kuin vahto,
    Walmis töitä täyttämään,
    Oikein onnen käyttämään.

    Tutkittaissa tuntoansa,
    Taikka muuta menoansa,
    Miehen tavat tunnetaan,
    Joilla arvo ansaitaan.

    Miehen jalon, järjellisen,
    Retkillänsä rehellisen,
    Tie on tietty kunniaan
    Avun kautta armiaan.

                    J. Juteini



TALON-POJAN LAULU


Nuotti: "Ecce novum gaudium" etc.

    Talon-poika, taitava
    Elon etsinnöissä,
    Aina olen alkava
    Päivät pellon töissä;
    Näissä voiman näytän,
    Kaikki hyvin käytän,
    Aina työni täytän,
      Urhollisena.

    Ei omalla pellolla
    Aura paljo paina,
    Mies on itse ilolla
    Ahkera siell’ aina.
    Waimo, kuva valon,
    Ompi turva talon,
    Äiti joukon jalon
      Toimellisena.

    Tämä sääty suuri on,
    Suuri Suomen kansa,
    Eikä ole osaton
    Perhe pellollansa;
    Itse täytän aitan,
    Leivän paksun laitan,
    Toisellekkin taitan
      Riemullisena.

    Juhla jalo johdattaa
    Kestin keskellemme,
    Olu-kannu kuljettaa
    Riemun rinnoillemme.
    Työ on alku elon,
    Itse lähde ilon,
    Juotavankin jalon
      Herkullisena.

    Tavara on tallella
    Tämän säädyn tiellä;
    Siis on syytä suojella
    Wapautta vielä;
    Sydämellä, suulla
    Esivaltaa kuulla,
    Hyvää muista luulla,
      Alinomati.

                 J. Juteini



NUOREN-MIEHEN LAULU

(Ruotsinkielisen johdosta.)


    Jos vaikka kaikki järjestänsä
    Kerskaisi naima-säädystänsä,
    Niin nuoren-miehen elosta,
    Sen riemuista ja ilosta,
    Nyt laualan ihastuksissani,
    Sen aina pitäin muistossani,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    Kun mies on nuori, naimatonna,
    Niin saa hän olla murheetonna
    Ja elää huvituksissa,
    Waan nainut huokauksissa,
    Kateen ja häijyn vaimon kanssa
    Hän aina pitää muistossansa,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    On kyllä naima-sääty kanssa
    Myös hohtavainen muodoltansa
    Ja loistavasta arvossa,
    Waan kiitettävä harvossa;
    Sentähden aina mielelläni,
    Naimata elän yksistäni,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    Käyn riemun kukkasella tiellä,
    Ja löydän hauskuudeita siellä,
    Kestit ja monet ystävät,
    Kun ilossa mun pitäävät;
    On lysti siellä ollessani,
    En pelkää kotoo tullessani;
    Siis nuoren-miehen paras on.

    Loviisallensa Heikki suuttui,
    Ja riemu oitis murheeks' muuttui,
    Loviisa Heikin kuitenkin
    Sai mieheksensä sittekkin;
    Nyt Heikki raukka katuu vasta,
    Ja eikä lakkaa muistamasta,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    En kuule pauhinaa en toraa,
    Ei lapset korvissani poraa,
    Ei yöni ole levoton,
    Ja päiväni ei iloton;
    Noh, kuinka minä sitte naisin,
    Ja niin sen varsin unohtaisin,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    Saan olla vapaa itsekseni,
    Ja liehakoita lystikseni:
    Syön päivällistä Hannalla,
    Ja vietän ehtoon Annalla,
    Sitt' Liisan kanssa kestiin kuljen
    Ja muistooni sen ijäks' suljen,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

    Jos päivieni päähän asti,
    Näin yksin elän taitavasti,
    En tunne koto-ristiä,
    Waan riemua ja lystiä;
    Siis laulan ihastuksissani,
    Ryypyn ja suuta ottaissani,
    Ett' nuoren-miehen paras on.

                      J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1834.]



KEWÄ


Nuotti: "Storm och böljor tystna ren" etc.

    Touvon aika lähenee,
    Kylmät hallat vähenee,
    Päivä kirkkahasti
    Paistaa, ihanasti
    Korkialta
    Taivahalta,
    Siintävältä, loistavalta.
    Wirta vilpas vieriää,
    Järven lainne kieriää
    Hiljaksellen rantaan,
    Pois katoopi santaan.
    Koivut, haavat
    Lehden saavat,
    Tuomet, raidat kukostaavat.
    Pensaat ja puut,
    Niityt ja haat,
    Laksot ja muut
    Ruohoset maat
    Kaunistuuvat ihanaksi.
    Saaret, mantereet,
    Luodot, tantereet
    Muuttui taas jo tuttavaksi.
    Kaikkityyni tuo,
    Kukkula ja suo,
    Hauskuutensa tullessaan.

    Pienet linnut visertää,
    Pyyt ne puissa viheltää,
    Teiret kukertaavat.
    Kumppaninsa saavat
    Pikkusetkin
    Lintusetkin,
    Itse pienet perhosetkin.
    Suorsat ruovistohon ui,
    Kyttä maahan kumartui,
    Rastas lauloi puussa.
    Äijä lahden suussa
    Ruuhessansa,
    Werkostansa
    Päästeleepi saallistansa.
    Tuohen ja muun
    Astian tuo
    Ympäri puun
    Lapset ja juo
    Mahlajaansa naureskellen;
    Sitte menemään
    Leikittelemään
    Luikaten ja lauleskellen.
    Kiekot kieppumaan,
    Pallot paukkumaan
    Mailoillansa kukin lyö.

    Paimen-torvi paikon soi,
    Äijä laitumelta toi
    Toukopellollensa
    Pari-hevosensa.
    Lapset kanssa
    Lampaissansa
    Soitteleevat huilujansa.
    Nuori kansa tuomistoon,
    Maahan istui, ruohostoon,
    Naiset kukkasista,
    Kaiken muotoisista,
    Wäänsit vaulat,
    Suuret paulat
    Kaunistamaan päät ja kaulat.
    Niin kevät tuo
    Riemuja vaan,
    Uudeksi luo
    Luonnon ja maan
    Hauskuudeksi sydämmelle.
    Laihot toukokuun,
    Kasvut maan ja puun
    Muistuttaavat ihmiselle
    Uutta elantoo,
    Uutta olentoo,
    Uutta eloo elämään.

                 J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1845.]



KEWÄ-LAULU


    Jo päivä (1) ilman lämmittää,
    Jo taas nyt virkos maa,
    Ja taas nyt virkos maa,
    Jo järvistämme lähti jää,
    Ja kasvut hengen saa,
    Ja aallot vahvat, vahto-päät,
    Ja hopiaiset hohto-jäät,
    Ne kirmailivat kilvassa,
    Kuin pilvet myrsky-ilmassa.

    Nyt niityt, pellot vihottaa
    Ja virvotusta juo,
    Ja tanner puita lihottaa
    Ja kukkasia luo,
    Ja päivä kulta-virrallaan
    On saanut ruohot kasvamaan,
    Ja perho kulta-siivillään
    On tullut niihin lentämään.

    Nyt linnun laulut herättää
    Jo päivän nousemaan,
    Ja ilo laulun elättää
    Ja saa sen kaikumaan;
    Ja sydän lyö ja ihastuu,
    Ja riemua on täynnä suu,
    Ja toivo nostaa siipiään
    Jo kesän helmaan lentämään.

                     J. F. Granlund

(1) Aurinko.

[Ensikerran painettu 1863 Tähti sanomaan n:o 6.]



KESÄN WIIMEINEN KUKKA

(Moore'n mukaan)


    Nyt kesän viime kukka
    Kukoistaa yksin vaan;
    Siskoistaan ruusu-rukka
    Jäi myrskyn maailmaan.
    Ei kukkaa ruusun-laista
    Syys-laaksoss’ ollenkaan,
    Mi voisi kaunokaista
    Kuvastaa ruskoaan.

    En suojatta ma sallis'
    Sun, kukka, kuihtuvan,
    Waan siskojes luo, kallis,
    Sun soisin nukkuvan.
    Ma lehtes hiljaa heitän
    Haudalle siskojen
    Ja sunkin sinne peitän
    Wienoisten vierehen.

    Niin itse seuraan sitten,
    Kun mennyt multakin
    On joukko ystävitten,
    Se mulle rakkahin.
    Kun kuolon kello soipi
    Jo veikon viimeisen,
    Ken jäädä yksin voipi,
    Maailman murheesen!

               Tuokko



ISÄ JA POIKA


            Poika.
    Mistä Suomi leivän saa,
    Kuin kylmä koko maa?
        Isä ukkonen!

            Isä.
    Kyllä pelto meille tuo,
    Mitä joukko syö ja juo,
        Pekko poikanen!

            Poika.
    Kukas hallan hävittää,
    Joka viljan vähentää?
        Isä ukkonen!

            Isä.
    Luonto ilman lämmittää,
    Työmme pellon pehmittää,
        Pekko poikanen!

            Poika.
    Raskas täällä ompi työ,
    Työssä perhe paljo syö,
        Isä ukkonen!

            Isä.
    Perhe talon perustaa,
    Raskas työ sen rakentaa,
        Pekko poikanen!

            Poika.
    Wäsyttäävät vaivat työt,
    Joita kestää päivät yöt,
        Isä ukkonen!

            Isä.
    Työssä voima vahvistuu,
    Laiskan ruumis lakstuu,
        Pekko poikanen!

                      J. Juteini



MUINASTEN AIKOJEN MUISTO


Nuotti: "Naimaan minä mielin mennä", j.n.e.

    Minä mielin muistutella
    Mitä muinen on tehty:
    Minä tahdon tutkistella
    Mitä nyt ompi nähty;
    Että Pojat pauhaavaiset,
    Piiat nuoret nauravaiset,
         Tietäisivät,
         Tekisivät
    Mitä kauniisti kuuluu.

    Muinen leikit monenaiset
    Nuorten keskellä kuultiin:
    Tavat hyvät, toimelliset,
    Koska kokohon tultiin.
    Tappelukset, torat tuimat,
    Juopumukset, juonet julmat
         Kokonansa,
         Kureissansa
    Olit pojille oudot.

    Muinen piiat puheissansa
    Soveljaiset ja siviät:
    Töissä, niinkuin tavoissansa,
    Kaunukaiset ja keviät.
    Wiina, viekkaat villitykset,
    Halut häijyt, haukutukset
         Kaikissakin
         Kammioissakin
    Eipä kuulunut koskaan.

    Muinen Miehet vaimoinensa
    Elit kauniisti kaikki;
    Lapset olit laumoinensa
    Rakkaat rauhassa ratki.
    Eipä isän ilkeyttä,
    Eikä äiden äkkisyttä
         Kuuluneetkaan,
         Kelvanneetkaat
    Hyväntapaisten taloss’.

    Muinen ukot uskolliset
    Talon toimissa, töissä;
    Waroittaissa voimalliset
    Nuorten hypyissä, häissä.
    Eipä koskaan kirkko-tiellä
    Äijä juomaan jäänyt siellä,
         Mutta meni
         Kotio kävi
    Lukemahan Lukuu.

    Muinen akat, aivan rakkaat,
    Asuit äijänsä kanssa!
    Muijat mustat, Waimot vanhat
    Toruit tyttäriänsä,
    Koska menit karamahan,
    Poikain kanssa, paiskaamahan
         Palloo, Kiekkoo
         Sarkaa, sakkoo,
    Kylän keskelle kujaa.

    Näitä minä lauleskella
    Olen opiksi tehnyt:
    Näistä taidat tiedustella
    Kuinka kaikissa käynyt,
    Että aika ajallansa,
    Taito, Toimi tavallansa
         Puuttuvainen,
         Muuttuvainen,
    Sekä siellä ja täällä.

                   C. Helenius



HERRAKSI AIKOWA JUSSI


Nuotti: "Movitz skulle bli student", etc.

    Jussi lähti kaupunkiin
    Ja ajoi asiansa;
    Tuli sieltä takaisin
    Ja sanoi isällensä:
          Herraksi
          Hyväksi
    Soisin minä tulla,
    Ett'ei mua Jussiksi
    Mainitaisi maalla.

    Isä, siihen suostuva,
    Nyt sanoi Jussillensa,
    Joka oli oppiva
    Ja jalo itsestänsä:
         Pappina
         Parhaana
    Ompi hyvä olla,
    Jota juuri ihana
    Kaikkein ompi kuulla.

    Koska pappi paistillaan
    Pitäjällä kulkee,
    Moni huonoks' moittimaan
    Taloansa julkee
         Koulussa
         Kulkeissa
    Pannan paljon selkään,
    Niinkuin Sipin saunasa,
    Jota juuri pelkään.

    Tuomioita tekemään
    Ja kruunun-rahain kantoon,
    Maitten mittaan menemään
    Ja kyytein käskyn antoon,
         Kirjotus,
         Koulutus,
    Taito tarpeellinen
    Siihen myöskin tarvitaan,
    Ja tuimuus tavallinen.

    Kauppamies on kavala
    Ja tyhmän pian pettää,
    Tuhannella tavalla
    Wahinko häntä vetää.
         Hakemaan
         Himomaan
    Woittoansa vielä,
    Lähtee kauas kulkemaan
    Ja löytää surman siellä.

    Malta mieles poikani,
    Ja asias ajattele,
    Älä kulta Juhani
    Herraks' haluttele.
         Kynnössä
         Kylvössä
    Etsi etujasi,
    Pidä tointa talossa,
    Ja tutki tekojasi.

                 C. Helenius



MORSIAN-TANSSI


Nuotti: "Hör du Sparfve lilla", etc.

    Piika-parvi paras!
    Pidä varsin varas,
    Nyt on pitkä tanssi edessäs.
    Ota sulles pari,
    Kyllä tule vari,
    Ennen kuin on temput kädessäs,
    Riisu ittes supi,
    Heitä yltäs tupi,
    Keviäksi lyötä,
    Kuin on paljo työtä,
    Ett'ei iso hiki
    Tulis sua liki,
    Jano, nälkä vihdoin väsyttäis.

    Morsian jo astut,
    Kyllä raukka kastut,
    Ringin suuren sisään hopulla:
    Ensin kaappaa Kaija,
    Sitte sieppaa Maija,
    Priita, Liisa, Stiina lopulla.
    Wielä ottaa Anna,
    Leena ja Susanna,
    Kerttu, Elsa, Saara,
    Wappu, Kreetta, Klara,
    Kaikki järjestänsä
    Ringiss’ on lentäissänsä,
    Päätökseksi pieni Maliina.

    Kuin on kaikki nähty,
    Tämä temppu tehty,
    Kolmas sitte ehtii etehen.
    Morsian ei säästä,
    Pojes kruunu päästä
    Kääreyypi kaunis kätehen.
    Sitä näytteleepi,
    Kauan käytteleepi.
    Silmät ovat ummess’,
    Korvat kovin lummess’,
    Piiat samoaavat,
    Iloll' odottaavat
    Saada sarvi kaunis rekehen.

    Neljänneksi nähdään,
    Että temput tehdään,
    Uudet ilot aina alkaavat.
    Kuin on saatu sarvi,
    Niin se piika-parvi
    Wielä rinkihin kokouvat.
    Morsian se nähty,
    Ennen kuin hän jähtyy,
    Eron tanssin kanssa,
    Kaikilt' piioiltansa,
    Ringissä olless' ottaa,
    Wiimen varsin totta
    Taiten tanssinsa lopettaavat.

    Sitte alkaa akat,
    Niinkuin täydet vakat,
    Lattialla itseens väännellä,
    Siinä ilman taksaa,
    Kuinka kukin jaksaa,
    Morsianta kyllä käännellä.
    Saavat kanssa huutaa,
    Jos on heillä suuta:
    Taas on meillen nuori
    Tullut uusi muori;
    Terve olkoon tulos,
    Sisälle ja ulos!
    Kaikki Ämmät yhdell’ äänellä.

    Nyt se tansi loppuu,
    Mutta toinen hoppu
    Morsianta vielä noudattaa:
    Wuoden päästä meri
    Avaupi eri,
    Joka häntä kyllä soudattaa.
    Wasta käypi keli,
    Eikä puutu peli,
    Uuden tanssin tuisku,
    Hyssytys ja huisku;
    Silloin tussa-lulla
    Kyllä saadaan kuulla,
    Waikka tänä vuonna Falla-laa.

                H. Achrenius



WEKKULIN KOTO-PERÄ


    Harjun-mäen kalliolla
              oli huono tölli,
    Jossa raja-suutarilla
              oli poika-mölli.

    Isä oli Wekka-Heikki,
              poika myöskin siksi
    Ensimmältä kutsuttiin ja
              sitte Wekkuliksi

    Äite, niinkun tuuli-mylly,
              suuri nuuska-kuono,
    Roima-pirjo nimeltänsä,
              tavoiltansa huono.

    Niin kun naulan lanka-kerät
              kieppui silmät päässä,
    Huulet niikun tallukan, ja
              lesti-nokka räässä.

    Poika oli kasvoiltansa
               juuri yhtäläinen,
    Mutta varsin, niinkuin isä,
               tyhjä kommo-päinen.

    Koska vihdoin viimmenkin se
               häijy poika-kloppi
    Seurakunnan kenki-rajat
               rypistämään oppi;

    Sitte isä mielissänsä
               jutteleepi sille
    Taitavalle pojallensa,
               pikku Wekkulille:

    "Hyvä olet hyppysistäs"
               eikös olis sulla,
    Poikaseni, itse halu
    mestariksi tulla?

    "Mutta tässä töllissä on
               kahden ahdas olla;
    Ota perintös ja lähde
               pois nyt sovinnolla.

    "Tästä vanhan lesti-pussin
               ensin annan sulle,
    Joka tuli perinnöksi
               isältäni mulle.

    "Näistä lesti-lusistani
               annan sulle kuusi,
    Wiisi vanhan aikasta ja
               kuudes varsin uusi.

    "Naskaleita muutaman ja
               piki-rippuloita,
    Hohtimet ja veitsi-kaakki,
               pistä pussiis noita.

    "Harjaksista kymmenkunta
               polvi-hihnan myötä
    Annnan, ettäs yösioillas
               saisit tehdä työtä.

    "Rasiaa ei ole mulla
               muuta kun yks' ainoo,
    Jota äites nuuskuansa
               vasta multa vainoo.

    "Muuta myös ei antamista
               enää ole mulla;
    Nyt on kaikki, poikaseni,
               perintös jo sulla.

    "Työmme on nyt päätetty ja
               eikä puutu muuta
    Kun se pieni lähtö-ryyppy,
    sitte lyömme suuta.

    "Nosta pussi hartioilles,
               jää hyvästi sitte,
    Kulje miinkä lystis on ja
               miinkäs tahdot itte".

    Poika parka pussin heitti
               olallensa kohta,
    Itkun-helmet silmistänsä
               poskipäillä hohtaa.

    Itse isä Wekka-Heikki
               klani-päinen ukko,
    Tuli tästä totiseks' kun
               aakkos-kirjan kukko.

    Mutta äite aivasteli
               nuusku-rasiaansa,
    Eikä paljo huomannutkaan
               koko asiaansa.

    Lähtö-ryypyt ryypättiin ja
               muiskasteltiin suuta,
    Eikä pikku Wekkulikaan
               tohdi toivoo muuta.

    Sitte meni lerputteli
               pois hän kotoansa,
    Pitkin tietä lauleskeli
               yksin surussansa.

                      J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1842.]



JUSSIN LAULU KUKOSTA


Nuotti: "Tuoll' on kultani" j.n.e.

    Tuo on mun _kukkoni_, tuo puna-harja,
    Tuon hellan-lehdet ne hohtaa kun marja.
    Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_!
    Laulappastas jo!

    Kyllä on lintuja, on korioita,
    Mutt' eivät _kukkoni_ muotoa voita.
    Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_!
    Laulappastas jo!

    Reipas sen luonto ja muoto on muhkee,
    Raikas sen ääni, kun lauluun se puhkee.
    Woi, oma lintuni! kulta _kukkoni_!
    Laulappas nyt jo!

    Seinät ne soivat, ja kalliot kaikuu,
    Kun oman _kukkoni_ ääni se raikuu.
    Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_!
    Laulappas nyt jo!

    En minä kurkeenkaan _kukkooni_ antais,
    En, vaikka kotkakin väliä pantais.
    Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_!
    Etkös laula jo!

    Nyt, kulta _kukkoni_! nyt keno-kaula!
    Hiukankin kauniita virsiäs laula!
    Woi, oma lintuni! voi kulta _kukkoni_!
    Etkös laula jo!

    Hei, jopas, lintuni, laulat nyt mulle;
    Mutta jo myös minä lauloinkin sulle.
    Woi, oma lintuni! voi, kulta _kukkoni_!
    Jopas laulat jo!

                     J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1858.]



JUOMA-LAULU


    Juoma janon sammuttaa,
    Janotakin juoda saa
        Kuiva-kaulanen
    Poika-joukko laula, juo;
    Makea on malja tuo
        Wahto-harjanen.

    Olut voiman vahvistaa,
    Kannu kestin kaunista
        Lorutessamme
    Riemu rinnat ylentää,
    Waivammekin vähentää
        Hurratessamme.

    Kyllä joskus seura suo,
    Että poika-joukko ju
        Ämpäristäkin.
    Älä näänny nukkumaan,
    Saata kannu kulkemaan
        Nääntyneenäkin.

                   J. Juteini



SAKSAN-WIINA JA KALJA


    Pojat! pois nyt kalja tieltä,
    Koska viinaa koitellaan;
    Kaljan kautta miehen mieltä
    Moniasti moitellaan

    Kuinka siis on kaljan laatu?
    Mitä viina vaikuttaa?
    Kotoa on kalja saatu,
    Saksan-viina saavuttaa.

    Janoa jähdyttääpi kalja,
    Mutta leikin lyhentää.
    Wasta viina, veljein malja,
    Ystävyyttä ylentää.

    Tosin meitä kalja täällä
    Hiljallensa hyödyttää,
    Wiina kiehuu kielen päällä,
    Sitte päätä pyörryttää.

                        J. Juteini



OLUT JA WIINA


    Löytyypi kultaa kupiksi,
    Jos talon-poika tahtoo,
    Hopiata housun napiksi,
    Ken kaluksi sen katsoo;
    Löytyy myös sanoja virsiksi,
    Kun edempätä etsii,
    Ja laitteleepi lauluiksi,
    Runoiksi tehdä viitsii.

    Waan aina tulee varoa
    Ne monet väärät värsyt.
    Ett'ei laki sua sakota,
    Ja pane pahat reisut;
    Niin saatin laulaa helistää,
    Ett' oikein seinät soipi
    Olutta juoda välistä,
    Kuin kallo kantaa voipi.

    Se mielen tanssiin taivuttaa,
    Antaa myös vähän voimaa;
    Kyll' uni muuten saavuttaa,
    Jos välill' ei sa hoivaa.
    Ja tekin, neidet naitavat!
    Sen mielellänne suotte,
    Myös olettekin taitavat,
    Jos itse vähän juotte.

    Ei miehelle tuo mitään tee,
    Jos ryypyn, kaksi ottaa,
    Waan kolmas mieltä koittelee,
    Ja neljäs älyn voittaa.
    Wiinasta ei tule viisaus,
    Kun sitä paljon ryyppää,
    Waan kevyt mieli, kerkeys
    Sen kanssa olla pyytää.

                   Paavo Korhonen



JUOMA-LAULU


Ruotsinkielisestä: "Toma glas i godt kalas", etc.

    Tyhjät maljat pidossa
      Isäntää ei kiitä;
    Weljet, kaiken ilossa,
      Täytetääs nyt niitä!

    Täydet maljat pidossa
      Wieraita ei kiitä;
    Weljet, kaiken ilossa,
      Tyhjennetääs niitä!

    Tyhjät maljat, j.n.e.

                J. F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1837.]



JUOMA-LAULU


Nuotti: "Se, Movitz! hvi står du och gråter".

    Ei maljasta maisteta maaten;
    Pois torkka, ja aukase suus!
    _Salutem et prosperitatem!_ (1)
    Juo virkuksi kieles ja luus!
    Et riemua rinnassas huomaa,
    Jos vaan klasin huulilles tuot,
    Ja siitä kuin kärpänen juot
    Noin kaunista juomaa.

    Jos nyökkäisit, veikkosen, mulle
    Ja tietäisit tehtävän työs,
    _Salutem_ sitt' sanoisin sulle
    _Et prosperitatem_-kin myös.
    Jo käteni noussunna olis
    Ja suuhuni klasia tois,
    Ja kurkkuni nielis ja jois
    Ja soivaksi tulis.

    Noh, tartu nyt klasiis ja käytä
    Niin sulasti suutas kuin voit,
    Ja kaikille yllyksi näytä
    Se juoma, kun juodakses toit;
    Ja kirkkaise sitten: _Salutem_
    _et prosperitatem!_ ett' soi,
    Ja niin kukin juo, minkä voi,
    "_Sun muistoas!_" huuten.

    _Salutem!_ – Se kaikille olkoon,
    _et prosperitatem!_ mutt' tuo
    Sen osaksi parhaiten tulkoon,
    Ken klasinsa tyhjäksi juo.
    Noh, suuhun tuo viimmenen tilkka!
    Jos hiukkakin jäljelle jää,
    Niin semmoinen varpusen pää
    On nauru ja pilkka.

                    J. f. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1861.]

(1) Näitä latinalaisia sanoja, jotka merkitseevät (toivotan) _terveyttä
ja onnellisuutta_, ovat muutaman laulun-tekiän ystävistä ottaneet
tavaksensa matkasta aina toisen muistoa juodessansa, ja sen tähden on
siittä tämä laulu tullut.



PUNSI-PULLON KUOLEMASTA.


(Jos sinulle, ystävä hyvä, osaisi tapaturmassa se suuri ja sydäntä
katkerasti surettava vahinko tapahtua, että punsi-pullos täytenä
särkyisi, niin laula tuskissas, jos tahdot tätä laulua sillä nuotilla
kun Ring'i kuninkaan kuolemaa Fritjofin jutussa: "Gullmanig fåle,
Skinfaxe drager".)

        Mull' oli pullo,
        Kaunis kuin kulta,
    Kirkas kun tähti ja täysi kun kuu.
        Surma sen sullo'
        Murskaksi multa,
    Nyt vesi on silmissä, irvissä suu.

        Woi! sydän parka,
        Kuinka se tytkii,
    Kuinka se paisuu ja rinnassa lyö;
        Kuinka se arka
        Nääntyen nytkii,
    Kun hänen aarteensa kuolema syö.

        Hui! raju surma,
        Tunnoton, jolkka,
    Surkeesti pulloni sormissas soi.
        Ryöväri julma!
        Jälkes on kolkka,
    Työs surun suurimman rintani toi.

        Riemuni kuoli!
        Kuolla nyt tahdon,
    Pulloni vierehen hautani suon.
        Siellä en huoli
        Muusta, jos vahdon
    Wielä sen pirstoista saan, niin sen juon!

                      J. F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1861.]



JUOPPO-ÄMMÄN WALITUS


(Iva-mukaus.) Nuotti: "Ny är det höst", etc.

    Syksy nyt on,
    Wiina jo poltolla kodassa on;
    Ah! mutta kelpais' mun siellä
    Olla ja niellä.

    Nurkassa näin
    Pulloni tyhjinä, suut alaspäin.
    Kas, kuinka harmiksi vielä
    Tippuuvat siellä.

    Pulloset, – so'!
    Eikö ne pisarta lopukkaan jo'?
    Loistappas kynttilä tälle
    Pullo-läjälle.

    Keväällä noi
    Juoppojen kynsissä täytenä soi;
    Waan minä niistä en maistaa
    Saa, enkä haistaa.

    Siksi jo saan
    Kuoleman ryyppyjen puutteesta vaan,
    Elikkä janosta kivun,
    Jossa ma hivun.

    Kannuni noin
    Tyhjäksi viinasta tuonan jo join;
    Hauska on vieläkin sitä
    Rakkaana pitää.

    Neulojen saan
    Muotonsa liinani syrjähän vaan:
    Hopia laidat ja ranteet,
    Kultaset vanteet.

    Kannunsa toi
    Muinanen ämmäkin tyhjäksi joi,
    Sitte hän meni taloista
    Pyytämään toista.

    Minä en vois
    Pitkälle lähteä paikalta pois;
    Kuolema kohta mun kaataa
    Maan ale maata.

    Kannuni, – so'!
    Kurkistas pihalle kanssani jo'.
    Ah! mutta viinaa ei tuoda,
    Että sais juoda.

    Sitte kun mun
    Kuolema ottaa, niin juopot saa sun;
    Tervehdä minulta näitä
    Humala-päitä!

                J. F. Granlund

[Ensikerran painettu 1837.]



WIIPPERÄN ULLALLE


Mukailtu C. M. BellmanIN teoksesta "Fader Berg i hornet stöter" etc.

    Torvi. –– Pamppu soittaa torvellansa,
              Tyttö kaunis riemussansa
                Tanssailla löyhyttää.
    Torvi. –– Katsos kuinka Pamppu tässä
              Kyöstin kanssa juo ja mässää,
                Päätänsä löylyttää.
              Hurroo! Kas, Ulla tanssaa
              Loistavissa vaatteissansa;
              Walkosia kinttujansa
                Katsokaas! :,:
              Ne välkkyivät jo taas.

    Torvi. –– Torven ääni raikuvainen,
              Laulu kaunis kaikuvainen
                Kestissä hauskuuttaa.
    Torvi. –– Katsos, tuossa Ulla kukka,
              Puna-kenkä, valko-sukka,
                Noin menee sipsuttaa.
              Hurroo! Kas hamettansa
              Liehumassa lennossansa,
              Katsos kuinka Pamppu kanssa
                Kurkistaa, :,:
              Ja vahtaa nurkista.

    Torvi. –– Soita torvee peijakasta
              Aikalailla akkunasta,
                Nyt tulee vähittäin
    Torvi. –– Kreivijä ja paroneita,
              Trakuunoita, husareita,
                Taas juomaan tänne näin.
              Hurroo! Kas Ullan iloo,
              Katsos tupsu-päitten tuloo,
              Nytpä vasta hauska elo
                Aljetaan! :,:
              Hei! Pamppu, soita vaan!

    Torvi. –– Torvi soi, ja pauhinalla
              Juovuksissa pöydän alla
                Kilvassa kontataan.
    Torvi. –– Ulla kukka koriana,
              Joka päivä morsiana,
                Huhtoopi mennä vaan.
              Hurroo! Hän laulullansa,
              Hauskuuttaapi vieraitansa.
              Pyörä-päänä niiden kanssa
                Ryömimään, :,:
              Ja maata tänne jään!

                       J .F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1837.]



KROUWILAN ÄMMÄLLE


Mukailtu C. M. Bellmanin teoksesta: "Kära mor, slå nu hand på kjolen."

    Wijooli – – Ämmä, hoi!
           Hyppää keviänä,
           Hame leviänä,
           Nyt vijooli soi.
    Wijooli – – Katsokaas
           Äijäseni tätä
           Kyösti raukan hätää,
           Kieli katkes taa.
        Soita, tensta, juo ja pauhaa,
        Ett'ei peijakaskan rauhaa
    Wijooli – – Saisi soitoltas.

    Wijooli – – Ämmä, so'!
           Tuokaa viinaa tänne,
           Tuokaa tyttöjänne,
           Kiiruusti nyt jo!
    Wijooli – – Ett'ei vaan
           Pelin-soittajamme
           Pääsis joukostamme
           Pojes karkaamaan.
        Hei! Kas, kuinka pöydän alla,
        Juovuksissa konttaamalla,
    Wijooli – – Jaloin tapellaan.

                       J. F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1837.]



JUOPPO JÖRSISTÄ WALITUS-LAULU


Mukailtu C. M. BellmanIN teoksesta "Hjertat mig klämmer" etc.

          Nyt surussani
          Wijooliani
    Sormilla soitan näin: pling plang.
          Pöydät ja pannut,
          Pullot ja kannut
    Rikki ja nuriin päin. Kling klang.
    Krouvin ovi auki seljällänsä,
    Hengetönnä Jörsi kyljellänsä
    Laattialla pullo vieressänsä,
        Klingeli plingeli klingeli plang.

          Woi sentään tätä
          Tuskaa ja hätää,
    Mistäs nyt ryypyn saan? pling plang.
          Seinässä riippuu
          Torvi ja piippu;
    Wiinaa ei löydy vaan. Kling klang.
    Pillit, sarvet, vijoolit ja räikät
    Orvoiksi ne seinään roikkuun jäivät.
    Kun nyt loppui Jörsi raukan päivät.
        Klingeli plingeli klingeli plang.

          Kolkutan vielä:
          Onkohan siellä
    Yhtään henkee? -- Hei! -- Pling plang.
          Ei ketään ole,
          Ei ketään tule;
    Myrkkykös kaikki vei! Kling klang.
    Pois on olut juossut tynnyristä,
    Wiinat, sahdit maahan lekkeristä;
    Kas, se vasta sydäntäni pistää.
        Klingeli plingeli klingeli plang.

          Nyt kiusallakin
          Päähäni lakin
    Lasken ja lähden pois. Pling plang.
          Wiinaa en maista,
          En edes haista,
    En, vaikka kuka tois! Kling klang.
    Kuollo kulta on jo ystäväni,
    Jörsi vainaata on ikäväni;
    Perässänsä lähden mielelläni.
        Klingeli plingeli klingeli plang.

                    J .F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1837.]



YLÖLLISYYS


Mukailtu C. M. Bellman teoksesta: "Supa klockan öfver tolf" etc.


    Juovuksissa kaiken yön
    Riihotonna reuhon,
    Tuolit, pullot rikki lyön,
    Kirkaten ja teuhon
    Enkä muusta huolikkaan
    Kun ma aika ryypyt saan,
    Ryypyt saan, :,:
    Ryypyt saan, :,:
    Kuolemaani asti
    Yhtä runsahasti.

    Waikka takki ylläni
    Roikaleina roikkuu,
    Wiinaa sentään kylläni
    Juon niin että loikkuu.
    Kaiket päivät vähittäin
    Pullostani ryypin näin,
    Ryypin näin, :,:
    Ryypin näin, :,:
    Että puna noista
    Poskistani loistaa.

    Taata vainaan', jos hän vaan
    Pääsis haudastansa,
    Ryypyn juoksis ottamaan
    Mielellänsä kanssa.
    Sitte mulle sanois taas:
    Weikkoseni otetaas,
    Otetaas, :,:
    Otetaas, :,:
    Lähtö-ryypyt tästä
    Mailman elämästä!

    Joska rikkaaks' tulisin
    Riemukseni kerran,
    Loistavana kulkisin
    Yli monen herran;
    Oitis uuden takinkin,
    Housut, kengät ostaisin,
    Ostaisin, :,:
    Ostaisin, :,:
    Myöskin kellon kanssa
    Kulta-viljoissansa.

    Mutta suutani en saa
    Kuivillansa pitää,
    Sitävasten pullosta
    Lahduttelen sitä:
    Weikkoseni! otetaas
    Riemuksemme ryyppy taas!
    Ryyppy taas! :,:
    Ryyppy taas! :,:
    Sitte nukkukaamme
    Pullot huulillamme.

              J .F. Granlund

[Ensikerran painettu v. 1837.]

[Tässä ei yllytetä ylöllisyyteen, vaan osotellaan ylöllisesti
nautinneen käytöstä.]



SOMA SOTKUSESTA


Mukailtu C. M. Bellman teoksesta "Käraste Bröder, Systrar och vänner" etc.

      Ystävä-kullat, Siukut ja Weikot!
      Sotkunen, vaikk’ on sormensa heikot –
      Wirttääpi viuluansa
      Ja kieliä kynsin lyö.
      Silmä on poisa, nokka on poikki;
      Sylkeepi Wiulun tappihin loikki;
      Katsoopi kannuansa,
      Nyt ankara alkaa työ:
    Wiulu – – – Suu on kuin kiulu;
    Wiulu – – – Winkuupi Wiulu;
    Wiulu – – – – – –
      Ääniä ratkoo, katkoo ja syö.
      Hei! Weli-kullat, varvastakaa;
      Reuhkana olla raivoilla saa.
      Kah! kun Kaisa kukka,
      Siisti sini-sukka
      Kengin sievin sipsuttaa.

      Kah! kasvojansa liehtoopi Lassi;
      Hampaissa kärsä, housuissa massi;
      Sinne ja tänne tuiskii;
      Juo viinan kuin laho-puu.
               Keltanen kesä-voikko on takki;
               Korvilla lammas-nahkanen lakki;
               Luimussa-korvin luiskii;
               On naama kuin täysi kuu.
    Wiulu – – – Siirolla silmin,
    Wiulu – – – Kallella korvin;
    Wiulu – – – – – –
               Hyppää kuin härkä, märkän' on suu.
               Siukkuni! sievä on erittäin
               Hyppiä, hupa, kohmelo-päin
               Ynnä kaiken yötä.
               Maija tulee myötä,
               Selkä suoraan – juuri näin.

               Kah! kuka tuoll' on kauhtana yllä?
               Niin tuoko halli-saapas? Se kyllä;
               Tuo joka niinkuin hylje
               Nyt tanssata työttii – tuo!
               Saakeli soi! Kah sammetti-ranne;
               Ympäri päätä punanen vanne.
               Juo, Sotkunen, ja sylje;
               Hyi! Konnakos kaljaa juo?
    Wiulu – – – Pulloss’ on juomaa
    Wiulu – – – Pannusta tuomaa;
    Wiulu – – – – – – – –
               Wetääkös nahka, rahkanen suo! –
               Siukut! nyt rinkiin remahtakaa;
               Laukata, nauraa, langeta saa.
               Silmät siki-umpeen,
               Korvat kovaan lumpeen;
               Pelimanni oksentaa.

               Huh! tyttö-hurjat, hentoo ne mennä!
               Nostata helmaas Liisa ja lennä;
               Wie – Pelimanni tahtoo –
               Pihkaa ja viinaa tilkka vie.
               Sotkunen kuule! tunnetkos tuota
               Nyt joka astuu akkunan luota?
               Eukkohan tuolla kahtoo
               Karsas-silmä. Sekö lie,
    Wiulu – – – Pyylevä pankka;
    Wiulu – – – Astuu kuin ankka;
    Wiulu – – – – – – – –
               On siinä muori nuori kuin tie.
               Tyttöjä tääll’ on vaikkapa nais;
               Oltta ja viinaa oivalta sais;
               Täällä olet sinä,
               Täällä olen minä,
               Täält’ ei poiskaan haluttais.

                               Kemell




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Wähänen Laulu-kirja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.