Title: Pikku Marie : Kyläkertomus
Author: Sand, George
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Marie : Kyläkertomus" ***


PIKKU MARIE.

KYLÄKERTOMUS.


Kirj.

GEORGE SAND


Suomensi

Aatto S.



Porvoossa,
Werner Söderström,
1889.



SISÄLLYS:

     I. Ukko Maurice.
     I. Germain, vahva maanviljelijä.
   III. Äiti Guillette.
    IV. Pikku Petter.
     V. Suolla.
    VI. Suurten tammien alla.
   VII. Iltarukous.
  VIII. Vaikka olikin kylmä.
    IX. Taivasalla.
     X. Kylän valtias kaunotar.
    XI. Isäntä.
   XII. Mummo.
  XIII. Paluu kotiin.
   XIV. Maurice mummo.
    XV. Pikku Marie.



Ukko Maurice.


"Germain", sanoi appiukkonsa hänelle eräänä päivänä, "kyllä sinun
kuitenkin pitää naida uudestaan. Johan on kohta kaksi vuotta siitä,
kuin jäit leskeksi minun tyttärestäni, ja vanhin poikasi on jo
seitsenvuotinen. Sinullakin on kohta ikää koko kolmekymmentä vuotta,
poikaseni, ja, kuten tiedät, katsotaan miestä näillä paikoin liian
vanhaksi tekemään uutta pesää, kun hän ehtii sen ijän ohitse. Sinulla
on kolme kaunista lasta eikä niistä ole tähän asti ollut meillä mitään
huolta. Vaimoni ja miniäni ovat heitä hoidelleet niin hyvin, kuin
ovat voineet, ja rakastaneet heitä, kuten ovat olleet velvollisetkin.
Pikku Petter on jo suuri poika ja ajaa härkiä varsin hyvin; on hän jo
kyllin vakava paimentamaan elukoita niityllä ja kyllin vahva juottamaan
hevosia. Hänestä siis ei ole meille mitään vastusta; mutta molemmat
toiset, joitahan me kyllä sydämmestämme rakastamme, Jumala tietköön!
ne viattomat lapsiraukat ne saattavat meidät pulaan tänä vuonna.
Minun miniälleni syntyy kohta lapsi ja hänellä on ennestäänkin vielä
pienoinen käsivarrella. Kun se, jota odotamme, tulee, ei hänelle
enää jää aikaa hoidella sinun pikku Soulangeasi ja vielä vähemmin
Sylvainiasi, joka ei vielä ole nelivuotinenkaan eikä pysy hiljaa
hetkeäkään. Hän on samanlainen huimapää kuin sinä ja kyllä hänestä
aikoinaan tulee vahva työmies, mutta hän on nyt hirveän vallaton lapsi
eikä minun eukkoni nyt enää jaksa juosta niin sukkelaan, että saisi
hänet kiinni, kun hän livistää lammikolle taikka karjan jalkoihin.
Ja muutenkin, kun miniälleni tulee yksi lisäksi, saa minun eukkoni
vähintään vuodeksi hänen nykyisen nuorimpansa vastuksikseen. Sinun
lapsistasi on meillä siis paha pula ja huoli. Emme me tahtoisi, että
he jäisivät ihan katsomatta, ja kun ajattelemme, mihin kaikkiin
onnettomuuksiin he voivat joutua hoidon puutteessa, niin eipä mieli
pysy oikein levollisena. Sinä sen tähden tarvitset toisen vaimon ja
minä toisen miniän. Ajattelepas asiaa, poikaseni, johan minä olen monta
kertaa nyhjännyt sinua; aika kuluu ja piankin sinä joudut vanhain
lukuun. Naida niin pian kuin mahdollista on sinun velvollisuutesi
sekä lapsia että meitä muita kohtaan jotka tahdomme pitää järjestystä
talossa."

"No, isä", vastasi vävy, "jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte,
täytyneehän minun se tehdä. Mutta enpä huoli salata, että hyvin
vastenmielistä se minusta on; niin, ei minulla ole siihen juuri
suurempaa halua kuin hukuttautumaankaan. Kyllä on helppo tietää, mitä
on kadotettu, vaan tietämätöntä on, mitä saadaan. Minulla oli kelpo
vaimo ja kaunis vaimo, siveä ja reipas, hyvä vanhemmillensa, hyvä
miehelleen ja hyvä lapsilleen, sukkela töissään sekä ulkona että kotona
ja taitava käsityön tekijä, kaikin puolin hyvä; ja kun te annoitte
hänet minulle ja minä otin hänet, niin ei tehty mitään ehtoa, että
minun pitäisi niin pian unhottaa hänet, jos satuinkin onnettomuudekseni
hänet kadottamaan."

"No, tuo, mitä puhut, tulee kyllä hyvästä sydämmestä, Germain", vastasi
ukko Maurice. "Kyllä minä tiedän, että sinä rakastit tytärtäni,
että sinä teit hänet onnelliseksi ja että, jos sinä olisit voinut
tyydyttää kuolemaa menemällä itse hänen sijastaan, niin Katerine
vielä olisi elossa tänäkin päivänä ja sinä nyt makaisit hautuumaan
mullassa. Katerine kyllä ansaksikin olla niin rakastettu, ja jos
sinä et voi unhottaa häntä, niin emme sitä voi mekään. Mutta enhän
minä vaadikaan sinua unhottamaan. Herramme tahto oli, että hänen
piti lähteä täältä, eikä kulu päivääkään, jona me rukouksissamme,
ajatuksissamme, sanoissamme ja töissämme emme osoittaisi hänelle, että
pidämme kunniassa hänen muistoansa ja että olemme murheissamme hänen
poismenostaan. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta maailmasta
ja ilmoittaa tahtonsa, niin hän käskisi sinua etsimään äitiä hänen
pikku orvoillensa. Siispä pitää nyt löytää vaimo, joka ansaitsee
päästä hänen sijaansa. Se ei juuri ole mikään helppo etsintä, mutta ei
siltä mahdotonkaan, ja kun vain löydämme sinulle sellaisen, niin sinä
rakastat häntä yhtä suuresti kuin minun tytärtänikin, koska sinä olet
kunniallinen mies ja opit olemaan hänelle kiitollinen siitä, että hän
täyttää meidän tahtomme ja rakastaa sinun lapsiasi."

"Niin, isä", sanoi Germain, "kyllä minä teen tahtonne mukaan, kuten
aina olen tehnyt."

"Pitääpä tunnustaa, poikaseni, että sinä olet aina totellut
ystävällisiä ja hyviä neuvoja, joita perheesi päämies on sinulle
antanut. Koettakaamme sen tähden yhdessä valita sinulle uutta
vaimoa. Ensinnäkin minun ajatukseni on, että sinun ei pidä ottaa
ihan nuorta tyttöä. Sellainen ei ollenkaan sovi sinulle. Nuoret ovat
ajattelemattomat, ja koska kolmen lapsen kasvattaminen on kokonainen
taakka, varsinkin jos ne ovat syntyneet toisesta äidistä, niin sinun
pitää saada kunnon ihminen, joka on oikein vakava ja hellä ja ahkera.
Jos hän ei ole jotakuinkin sinun ikäisesi, niin tuskinpa hänellä on
kylliksi järkeä sitoutua sellaisiin velvollisuuksiin. Nuoren tytön
mielestä sinä olet liian vanha ja sinun lapsesi liian nuoret. Hän
lakkaamatta valittelisi ja sinun tapsillesi tulisi huono hoito."

"Siitä juuri minäkin olen levoton. Ajatelkaahan, jos hän niitä pikku
raukkoja kohtelisi pahoin, vihaisi ja rääkkäisi?"

"Herra varjelkoon!" vastasi ukko; "mutta häijyt naiset ovat näillä
seuduin harvinaisemmat kuin hyvät, ja hullutpa me olisimme, jos emme
valitsisi sellaista, joka sopii kaikin puolin."

"Se on totta, isä! onhan täällä hyviä tyttöjä meidän kylässämme:
Louise, Sylvaine, Claudie, Marguerite. Niin, ketä te tahtoisitte?"

"Hiljaa, hiljaa, poikaseni; kaikki ne tytöt ovat liian nuoret tai
liian köyhät taikkapa liian kauniit, sillä pitää sekin ottaa lukuun,
poikaseni. Kaunis vaimo ei aina ole yhtä ymmärtäväinen kuin joku
toinen."

"Tahdotteko siis, että minun pitäisi ottaa ruma?" kysäsi Germain vähän
levottomasti.

"En, en minä rumaa, sillä sen vaimon tulee lahjoittaa sinulle lapsia,
eikä mikään ole surettavampaa kuin rumat, heikot ja kivulloiset lapset.
Terve, vielä kukoistava vaimo, ei kaunis eikä ruma, sellainen sopisi
sinulle paraiten."

"Kylläpä näen", sanoi Germain, vähän surumielisesti hymyillen,
"että täytyisi varta vasten luoda erityinen vaimo, jos mieli löytää
sellaista, kuin te tahdotte, varsinkin kuin te ette huoli köyhästä,
eikä rikkaita ole helppo saada, ainakaan leskimiehen."

"Entä jos se nainen olisi itse leski, Germain? Niin, lapseton leski,
jolla olisi sievä omaisuus."

"En minä tunne ketään sellaista tässä kunnassa."

"En minäkään, mutta onpa niitä muualla."

"Teillä on joku ehdolla, isä; sanokaa yhtä hyvin heti suoraan."



II.

Germain, vahva maanviljelijä.


"Niin, on minulla yksi ehdolla", vastasi ukko Maurice. "Se on Leonard
Guerinin leski ja asuu Fourchessa."

"Minä en tunne häntä enkä paikkaakaan", vastasi Germain nöyrästi, mutta
yhä enemmin pahoillaan.⁻

"Hänen nimensä on Katerine, niin kuin sinun vaimo-vainajasikin."

"Katerineko? Tuleepa tosiaankin hauska, jos saa käyttää sitä nimeä.
Katerine! Mutta jospa minä en voi rakastaa häntä yhtä paljon kuin
entistä vaimoani, niin tulee siitä vain enempi surua, sillä sitenhän
tulisin muistamaan häntä sitä useammin."

"Minä vakuutan, että sinä kyllä miellyt häneen. Hän on kelpo ihminen ja
hänellä on hyvä sydän. Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta
ei hän silloin ollut mikään ruma tyttö. Vaan hän ei ole enää nuori,
hänellä on ikää jo kaksineljättä vuotta. Hän on hyvästä perheestä,
kunnon ihmisiä koko suku, ja hänellä on kahdeksan tai kymmenen tuhannen
markan ala hyvää maata, jonka hän mielellään möisi ja ostaisi sijaan
toista sieltä, mihin joutuisi asettumaan, sillä hän aikoo mennä uusiin
naimisiin, ja minä tiedän, että hän ei suinkaan katsoisi sinun asemaasi
huonoksi, jos vain muuten sinun luonteesi häntä miellyttää."

"Oletteko te jo sopinut koko asian?"

"Niin, paitsi ett'emme tiedä, mitä te molemmat ajattelette; mutta
sitäpä juuri saisitte itse keskenänne selvitellä, kunhan ensin
tulisitte tutuiksi. Hänen isänsä on vähän sukua minulle ja erittäin
hyvä ystävä hän on aina ollut. Niin, kyllähän sinä tunnet Leonardin?"

"Olen minä nähnyt teidän puhelevan hänen kanssansa markkinoilla, ja
viime kerran söitte yhdessä aamiaista siellä. Vai niin, siitäkö hän
puheli teidän kanssanne niin kauan?"

"Siitä juuri; hän näki sinun myövän elukoita ja sinä hänen mielestään
toimitit asiasi hyvin, ja hän arveli, että sinä näytit kauniilta,
kelpo mieheltä ja sitä paitsi toimeliaalta ja ymmärtäväiseltä. Kun
minä sitte kerroin hänelle, millainen sinä olet ja miten hyvin sinä
olet käyttäytynyt koko ajan, kahdeksan vuotta, kuin me olemme eläneet
ja tehneet työtä yhdessä, vaihtamatta koskaan tyytymätöntä tai
pahaa sanaa, johtui hänelle mieleen, että sinun pitäisi naida hänen
tyttärensä; ja minä sanon suoraan, että minä en vastustaisi sitä, sillä
se vaimo on kunniallisesta perheestä ja melkoisen varakas ja pidetäänpä
häntä arvossakin."

"Te näytätte pitävän paljon lukua tuosta varallisuudesta, isä."

"Niin, tietysti minä pidän; etkö sinäkin?"

"No, saatanpahan ottaa tuon lukuun, jos tahdotte; mutta kuten tiedätte,
en minä puolestani huoli koskaan vaivata päätäni turhilla laskuilla,
mitä minulle tulee taikka ei tule siitä, kuin me yhdessä ansaitsemme.
Minä en ymmärrä jakelemista, siihen minun pääni ei kykene. Minä osaan
arvostella maata, härkiä, hevosia ja vankkureja ja osaan kylvää, puida
ja ruokkia elukoita. Lampaat, viinin viljelys, puutarhan hoito, pikku
tulot ja hienoimpain kasvien viljelys, kaikki ne sellaiset ovat teidän
poikanne huolena, enkä minä huoli niihin sekautua. Raha-asioissa
minulla on huono muisti, ja minä mieluisemmin jätän ne kokonaan muille,
kuin rupean riitelemään siitä, mikä on minun omaani, mikä toisen. Minä
pelkään erehtyväni ja vahingossa ehkä vaalivani, mikä ei ole minulle
tulevaa, ja jos kaupat eivät olisi niin yksinkertaiset ja selvät, en
minä niistä koskaan selviäisi."

"Se on paha se, poikani, ja juuri sen tähden minä tahtoisin, että
sinä saisit hyväpäisen vaimon, joka kykenisi olemaan minun sijassani
silloin, kuin minua ei enää ole. Sinä et ole huolinut koskaan ottaa
oikeaa selkoa meidän tileistämme, ja siitä saattaisit joutua riitaan
minun poikani kanssa, kun minua ei enää olisi välittämässä rauhaa ja
sanomassa, mitä kumpikin teistä on saapa."

"Jospa te saisitte elää kauan, isä! Mutta älkää huoliko olla levoton
siitä, mitä tapahtuu teidän kuoltuanne; minä en rupea koskaan
riitelemään teidän poikanne kanssa. Minä luotan Jaakkoon kuin teihin
itseenne, ja koska minulla ei ole mitään omaa omaisuutta, vaan kaikki
minun osani tulee teidän tyttärenne tähden ja kuuluu lapsillemme,
saatan minä olla levollinen ja te myöskin; eihän toki Jaakko rupea
ryöstämään sisarensa lapsilta omillensa, hän kun rakastaa heitä kaikkia
yhtä paljon."

"Ihan olet oikeassa, Germain. Jaakko on hyvä poika, hyvä veli ja
totuutta rakastava mies. Mutta hän saattaa kuolla ennen minua ja
ennen kuin teidän lapsenne ovat kasvatetut. Perheessä pitää aina
katsoa, että alaikäisiä ei jää ilman hoitajatta, joka osaa antaa
heille hyviä neuvoja ja sovittaa heidän riitansa. Muuten sekautuvat
lakimiehet asioihin, ärsyttävät heidät toinen toistansa vastaan ja
narraavat heidät kuluttamaan kaikki tyyni turhiin juttuihin. Meidän
siis ei pidä koskaan ajatteleman ottaa perheesemme ketään miestä
eikä naista, selvittämättä itsellemme, että hänen ehkä kerran pitää
johtaa kolmeakymmentä lasta, lapsenlasta, vävyä ja miniää ja vastata
kaikkein heidän käytöksestään ja rahoistaan. Eihän koskaan voida
tietää, miten paljon perhe lisäytyy, ja kun pesä on liian täysi ja
mehiläiset varustautuvat parveilemaan, aikoo tietysti jokainen viedä
kanssaan omat hunajansa. Kun minä otin sinut vävyksi, vaikka minun
tyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä, en minä moittinut häntä, että
hän valitsi sinut. Minä näin, että sinä olit hyvä työmies, ja tiesin
varsin hyvin, että meidän kaltaisen talonpoikaisväen paras rikkaus on
vahvat kädet ja hyvä sydän, kuten sinulla. Kun mies ne tuo kanssansa
uuteen perheesen, on hänellä ihan kylliksi rikkautta. Mutta ihan
toista on naisen; hänen työnsä kotosalla tarkoittaa koossa pitämistä
eikä kokoomista. Muuten, kun sinä nyt olet isä ja etsit toista vaimoa,
täytyy sinun muistaa, että uudesta aviosta syntyvät lapset, jotka
eivät pääse jakamaan ensimmäisen pesän perintöä, jäisivät puutetta
kärsimään, jos sinä kuolisit eikä sinun toisella vaimollasi itsellään
olisi mitään omaisuutta. Ja ne lapset, joilla sinä kartutat meidän
perhettämme, kuluttavat myöskin. Jos se kuluisi vain meiltä, niin me
tietysti pitäisimme heistä huolta nurkumatta, mutta se vähentäisi koko
perheen varoja ja silloin täytyisi entistenkin lasten uhrata osaansa.
Kun perhe kasvaa runsaasti, varojen kasvamatta samassa suhteessa, tulee
köyhyys vieraaksi, tehtäköönpä työtä miten ahkerasti hyvänsä. Se minun
ajatukseni asiasta on, Germain; punnitse sitä ja koeta saada Guerinin
leski, sillä hänen kykynsä ja rahansa tulisivat meille hyväksi avuksi
nykyään ja turvaisivat meidän tulevaisuutemme."

"No, olkoon menneeksi, isä. Minä koetan päästä hänen suosioonsa ja itse
mieltyä häneen."

"Sitte sinun pitää mennä häntä tervehtimään."

"Hänen kotiinsako? Eikö sinne ole pitkä matka? Tähän aikaan ei juuri
joutaisi maantiellä vetelehtimään."

"Kun on puhe rakkaudesta, ei aika tule kuuloon. Mutta tämähän on
järkevä liitto kahden henkilön välillä, joilla ei ole joutavia
oikkuja, vaan jotka tietävät, mitä tahtovat; niinpä pitäisi asian
pian selviämän. Huomenna on lauantai; sinä saatat jättää päivätyösi
vähän lyhemmäksi kuin tavallisesti ja lähteä kello kahden paikoilla
iltapäivällä, niin ehdit Fourchehen yöksi Nykyään on kirkas
kuutamoaika, tiet ovat hyvät ja matkaa on vain kolme peninkulmaa. Se on
lähellä Magnieria. Muuten saatathan ottaa tammasi."

"Minä mieluisemmin astun jalkaisin, kun on niin raitis ilma."

"Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee hyvällä ratsulla,
näyttää aina paremmalta. Pue yllesi uudet vaatteet ja vie jokin kaunis
metsälintu lahjaksi ukko Leonardille. Saatat sanoa, että minä sinut
lähetin; puhele hänen kanssansa ja seurustele hänen tyttärensä kanssa
pyhäpäivä ja maanantai-aamuna palaat sulhasena tai rukkaset kädessä."

"Niin minä teen", vastasi Germain levollisesti; mutta eipä hän
kuitenkaan ollut mielessään oikein levollinen.

Germain oli aina elänyt kunniallisesti, kuten toimeliaan maanviljelijän
tulee. Naituaan kahdenkymmenen vuoden ijässä oli hän tähän asti
rakastanut ainoastaan yhtä naista, ja vaikka hänellä oli vilkas ja
iloinen luonne, hän ei ollut leskeksi jäätyään laskenut leikkiä
kenenkään muun kanssa eikä ketään mielistellyt. Hän oli uskollisesti
kantanut totista surua sydämmessään, ja sen tähden hän vähän
levottomasti ja vastenmielisesti taipui täyttämään appensa tahdon.
Mutta appi oli aina viisaasti hallinnut perhettä ja Germain oli tähän
asti yksinomaan ajatellut vain yhteistä työtä ja sen tähden myöskin
kuuliaisesti noudattanut perheenisän tahtoa. Senpä tähden Germain ei
voinut ajatella edes olevan mahdollistakaan ruveta nyt vastustamaan
hänen hyviä syitänsä ja kaikkein etua.

Hän oli kuitenkin alakuloinen. Kului tuskin päivääkään, jona hän ei
olisi salaa itkenyt vaimovainajaansa, ja vaikka yksinäisyys alkoikin
tuntua raskaalta, oli hän aivan yhtä vastahakoinen rakentamaan uutta
avioliittoa kuin haihduttamaan suruansakin. Hän hämärästi aavisti,
että rakkaus ehkä voisi lohduttaa häntä, jos se äkisti tulisi hänelle,
sillä muuten rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydetä etsimällä; se tulee,
jos tulee, odottamatta. Järkevä avioliitto, jonka Maurice ukko
Germainille valmiiksi kehitteli, tuntematon morsian, ehkäpä myöskin
hänen viisautensa ja hyvien avujensa ylistely saattoivat miehen pulaan.
Hän liikkui mietiskelyihin vaipuneena omalla tavallaan, kuin ihminen,
jolla on niin paljo ajatuksia päässä, että niiden täytyy joutua riitaan
keskenänsä; hän ei etsinyt päteviä syitä itsekkääsen vastarintaan,
mutta kärsi outoa, hämärää surumielisyyttä eikä ruvennut taistelemaan
pahaa vastaan, joka oli välttämätön....

Ukko Maurice meni tupaan, jota vastoin Germain jäi auringon laskun
ja pimeän tulon välihetkenä korjailemaan aitaa, jonka lampaat
olivat rikkoneet läheltä asuinkartanoa. Hän löi pystyyn kepit ja
painoi maata lujaan niiden ympärille, pikkulintujen liritellessä
lähimmässä pensaassa ikään kuin kiirehtien häntä, että he pääsisivät
uteliaisuuttaan tyydyttämään ja tutkimaan hänen työtänsä heti hänen
poistuttuaan.



III.

Äiti Guillette.


Maurice ukko tapasi tuvassa naapurivaimon, joka oli tullut juttelemaan
hänen vaimonsa kanssa ja tuomaan kuivia päreitä tulen virikkeeksi.
Guillette asui hyvin rappeutuneessa pikku tuvassa, parin kivenheiton
päässä tästä talonpoikaistalosta. Mutta hän oli järjestystä pitävä
ja kelpo ihminen. Hänen huono asuntonsa oli siisti ja niin hyvässä
kunnossa, kuin sitä suinkin kävi pitää, ja hänen omat, huolellisesti
paikatut vaatteensa osoittivat, että hän kaikessa köyhyydessään koetti
pitää itseään kunnioitettavassa kunnossa.

"Vai niin, toitteko päreitä sytytellä iltatulta, Guillette?" sanoi
Maurice; "onko teillä muuta asiaa?"

"Ei", vastasi hän, "ei nykyään. Minullahan ei ole taipumusta
kerjäämään, kuten tiedätte; minä en tahdo käyttää väärin ystävieni
hyvyyttä."

"Se on totta; sen tähden myöskin ystävänne aina mielellään auttavat
teitä."

"Minä tässä puhelin teidän vaimonne kanssa ja kysyin eikö Germain
vieläkään ole päättänyt naida uudestaan."

"Te olette vakava ettekä juorua turhia", vastasi ukko, "niin että
teille saattaa puhua asioita, pelkäämättä niiden tulevan koko maailman
tiedoksi. Sen tähden minä nyt kerron vaimolleni ja teille, että Germain
on juuri päättänyt; hän lähtee huomenna Fourcheen."

"Mitäs sanot!" huudahti emäntä. "Poika parka! Suokoon Herra, että hän
saa yhtä siivon ja kunniallisen vaimon, kuin hän itsekin on!"

"Vai niin, lähteekö hän Fourcheen?" virkkoi Guillette. "No, sepä sopii
hyvin! Se oli oikein onnen sattuma minulle, ja koska äsken kysyitte,
oliko minulla mitään asiaa, niin nyt minä sanon, Maurice, mitä hyvää te
saatatte minulle tehdä."

"Sanokaa vain, kyllä me mielellämme autamme."

"Minä tahtoisin, että Germain ottaisi minun tyttäreni kanssansa."

"Mihin sitte? Fourcheenko?"

"Ei, ei sinne, vaan Ormeauxiin, jossa hän tulee olemaan vuoden loppuun
asti."

"Mitäs sanotte?" ihmetteli talon emäntä. "Lähetättekö pois tyttärenne?"

"Täytyyhän hänen ruveta palvelukseen, ansaitaksensa jotakin. Minä
kyllä olen siitä pahoillani ja hän myöskin tyttö parka. Juhannuksen
aikaan me emme vielä saattaneet taipua eroamaan, mutta nyt on jo kohta
pyhän Marin päivä käsissä ja hän sai hyvän paimenpaikan Ormeauxista.
Talonpoika, sen paikan isäntä, ajoi tätä tietä markkinoilta palatessaan
ja näki minun pikku Marieni paimentavan kolmea lammastaan tien
varrella. 'Sinullapa ei juuri ole paljoa tekemistä, tyttöseni', sanoi
hän hänelle; 'kolme lammasta paimennettavana, ei se kelpaa. Tahdotko
sata lammasta? Minä ottaisin sinut palvelukseeni. Meidän paimenemme
sairastui ja lähtee kotiin vanhempiensa luo, ja jos tulet meille
viikon kuluessa, saat viisikymmentä francia vuoden loppuun asti eli
juhannukseen.' Tyttö ei sanonut lähtevänsä, mutta eipä hän kuitenkaan
voinut olla sitä ajattelematta eikä minulle kertomatta, kun tuli illan
suussa kotiin ja näki minun olevan pahoillani ja huolissani talvesta,
joka kyllä tulee pitkäksi ja vaikeaksi, sillä nythän kurjet ja
muuttolinnut läksivät ainakin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti.
Me itkimme molemmat, mutta rohkasimme sitte mielemme ja päätimme, että
meidän ei käy kauemmin olla yhdessä, koska pieni maatilkkumme tuskin
elättää yhtäkään henkeä. Ja koska Marie on jo päässyt siihen ikään,
että kohta täyttää kuusitoista vuotta, niin täytyy hänen kaiketi tehdä
kuten muutkin: ansaita leipänsä ja auttaa vanhaa äitiänsä."

"Guillette", sanoi talonpoika-vanhus, "jospa ei muuta tarvittaisi
kuin viisikymmentä francia haihduttamaan teidän huolianne ja
pelastamaan teitä lähettämästä pois lastanne, niin minä totisesti
ne antaisin, vaikka sellainen summa ei ole mikään pikku asia meidän
kaltaisille. Mutta kaikessa täytyy kuulla järjen ääntä yhtä paljon
kuin ystävyydenkin. Jos te pääsisittekin kärsimästä puutetta nyt ensi
talvena, niin olisi se taas toisena edessä, ja mitä kauemmin tyttärenne
viipyy teidän luonanne, sitä vaikeampi tulee hänen sitte erota. Pikku
Marie on nyt suuri ja vahva tyttö eikä hänelle riitä työtä kotona, hän
tottuisi vain laiskehtimaan."

"Oh, sitä minä en pelkää", vastasi Guillette. "Marie on yhtä vikkelä
kuin kuka rikas tyttö hyvänsä, jolla on suuri talous. Hän ei istu
koskaan kädet ristissä; milloin meillä ei ole muuta työtä, pyyhkii ja
puhdistaa hän huonoja huonekalujamme, että ne ovat kirkkaat kuin peili.
Se tyttö maksaa painonsa kultaa, ja minä olisin paljon mieluisemmin
suonut hänen tulevan paimeneksi teille kuin muuttavan niin etäälle
tuntemattomien ihmisten luo. Te olisitte kyllä ottaneet hänet kesällä,
jos olisimme voineet silloin päättää erota; mutta nyt te jo olette
pestanneet kylliksi palvelijoita eikä sitä nyt käy ajatteleminen ennen
kuin tulevana juhannuksena."

"Siihen minä suostun oikein sydämmestäni, Guillette! Se tuleekin oikein
paikalleen. Mutia siihen asti sopii tytön oppia ammattiansa ja tottua
palvelemaan muita."

"Niin, niin, se onkin päätetty asia. Ormeauxin isäntä lähetti kysymään
tänä aamuna; me suostuimme ja tytön täytyy lähteä. Mutta lapsi parka ei
osaa yksin sinne enkä minäkään mielelläni lähetä häntä niin kauas pois
yksinään. Koska teidän vävynne lähtee huomenna Fourcheen, saattaisi hän
ottaa tytön kanssansa. Ne paikat ovat likekkäin, kuten olen kuullut
sanottavan; itse minä en ole siellä koskaan käynyt."

"Ihan vierekkäin ne ovat; vävyni kyllä vie tytön sinne. Onhan se
ihan kohtuullista, saattaapa Germain ottaa tytön taaksensa hevosen
selkäänkin, niin säästyvät kengät. Tuossa hän juuri tuleekin
illalliselle. Kuules, Germain, Guilletten pikku Marie lähtee Ormeauxiin
paimeneksi. Otathan sinä hänet kanssasi hevosen selkään?"

"Kyllä se käy päinsä", vastasi Germain, ollen pahoilla mielin, mutta
aina valmis auttamaan lähimmäistänsä.

Meillä ei koskaan johtuisi äidille mieleen jättää kuudentoista vuoden
ikäistä tyttöä kahdeksankolmatta vuoden ikäisen miehen huostaan. Sillä
tosiaankin Germain oli vasta kahdeksankolmatta vuoden ijässä, ja
vaikka häntä kotiseudussaan yleisen tavan mukaan katsottiin vanhaksi
naima-asioissa, oli hän kuitenkin koko seudun kaunein mies. Työ ei
ollut häntä vielä tehnyt ryppyiseksi eikä vanhan näköiseksi, kuten
useimmat talonpojat ovat, jotka ovat työskennelleet kymmenen vuotta
ulkotöissä. Hän oli niin vahva, että hän varsin hyvin saattoi vielä
kyntää maata toiset kymmenen vuotta vanhentumatta; ja nuorella tytöllä
olisi tosiaankin pitänyt olla hyvin pinttynyt vanhuuden kammo, jos hän
ei olisi huomannut, että Germainilla oli terve iho, vilkkaat silmät,
siniset kuin toukokuun taivas, punaiset huulet, puhtaat hampaat sekä
norja ja solakka vartalo kuin varsalla, jonka ei ole vielä tarvinnut
luopua laitumestansa.

Mutta puhtaat tavat ovat pyhänä entisyyden perintönä näissä
maalaisseuduissa, jotka ovat syrjässä suurten kaupunkien turmelevasta
nautintoelämästä, ja Belairissa oli Mauricen perhe kunnioitettavimpain
ja rehellisimpäin arvossa. Germain läksi hankkimaan itselleen vaimoa;
Marie oli siis liian nuori ja liian köyhä, että mies olisi häntä
saattanut ajatella miksikään kosittavaksi tytöksi, ja Germain olisi
itsekin tuntenut olevansa "sydämmetön konna" ja "huono mies", jos
hänellä olisi ollut mitään pahoja aikeita tyttöä kohtaan. Ukko Maurice
sen tähden pysyikin ihan levollisena, kun näki vävynsä auttavan
taakseen hevosen selkään kaunista tyttöä; Guillette äiti olisi katsonut
pahasti loukanneensa Germainea, jos olisi pyytänyt häntä suojelemaan
tyttöä kuin omaa sisartansa. Marie nousi itkien ylös, suudeltuaan
parikymmentä kertaa äitiänsä ja nuoria ystäviänsä. Germain oli
surumielinen omasta puolestaan, otti sitä enemmän osaa tytön suruun ja
ratsasti pois vakavan näköisenä, naapurien huiskutellessa jäähyisiä
Marie raukalle, ajattelematta mitään pahaa.



IV.

Pikku Petter.


Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta
kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas
luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi
se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli
aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta
nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää,
vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa
ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.

"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen
Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä
pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan.
Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki
koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin
koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta
nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä,
enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän
juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin
hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin
hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet
meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"

"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan
tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi
ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta
häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin
pahoillaan."

"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille
mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen
mielensä mukaan."

"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen
matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri
ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he
muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki
sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla
vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä
sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."

"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan.
Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en
kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta,
en minä puhu sanaakaan."

"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu
morsian ei huolikaan minusta."

"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?"

"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei
ole heidän äitinsä."

"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden."

"Mitenkä niin?"

"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että
siivompia lapsia ei ole missään."

"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella."

"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän
on niin ymmärtäväinen."

"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä
härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän
jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."

"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman
kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti
mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."

"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan."

"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?"

"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja
siitä minä juuri olen levoton."

"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?"

"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan
häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle
puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut
monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."

"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."

"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"

"Niin, teidän appenne."

"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."

"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti
ette erehdy."

"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen,
jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä
Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut
ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat
jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen
minulle kahden kesken."

"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan
jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana
saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän
appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää
ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."

Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän
syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine,
jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä.
Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun
tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.

"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku.
Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."

"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän
pikku Petterinnehän se on!"

"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku
veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme
saattaisi purra häntä."

Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi
kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"

"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?"

"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin
pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."

"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä
jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."

"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan
luottavasti.

"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti
kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."

"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi
hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.

"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen
tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa
ei ollut juuri luotettava.

Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi,
että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä
yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa
suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät
pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo
oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla,
ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille.
Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän
heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää
huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin
koko päivänä eikä yönä.

Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen
vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään
pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat
paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä
sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa,
kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku
Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta
näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua;
mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen
järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja
silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui
Petteriä ja itsekseen pahoitteli.

"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein,
"minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen
mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet
kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä
ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on
paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri
tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä
mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."

"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten
taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa
vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten
me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja
kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee
ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan
ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi
alusta saakka."

"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko
tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän
Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen
Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle
huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä
puutu mitään."

"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko
päivä on pitkä aika."

"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä
vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."

Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön
hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa
hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien
käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta
hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten
lapsilla on tapana.

"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää
rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos
sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku
Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi
ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää
tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"

"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon
tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä.
"Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä
olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi
sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun
lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan
heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa,
joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä
ihan ilmeisesti inhoa."

"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku
Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa
vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli
lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja
sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät
mitään huomaa."



V.

Suolla.


"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia
eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei
palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."

"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte
Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."

"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en
muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."

"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen
asian."

Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli
niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä.
Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa
oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten
hirveän nälkä hänellä oli.

"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei
pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."

"Minulla on jano myöskin", sanoi pikku Petter.

"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon.
Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin
viiniä."

"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta
sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."

"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi
Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä;
meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."

"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan,
ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."

"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet
sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille
nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii
kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka
ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä
minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän
itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin,
nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."

He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä
kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille
houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.

Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter
tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa
söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen,
sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis
ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti
keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin.
Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta
kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska
Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa.
Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa,
johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan
ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan
näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä
ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi,
näkyivätkö myöskin Belairin talot.

"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin
kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta
poppelia, kellotapulin alapuolella."

"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.

"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi
Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie,
lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun
kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."

He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun
Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi
eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua
ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.

Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan
suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti
käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä
vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään
osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois
päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta
selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän
tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä
petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla
metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin
ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli
vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.

Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän
laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin
ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä
päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty
sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä
olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut
paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä
ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja
valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai
odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta
olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin
metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen
peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko
vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja
vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut
kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain
päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi
hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku
Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana
vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä
kunnolla hoitaa poikaa.

"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän
tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin
juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia,
pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa,
ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi
paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme
muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan
olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä
tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä
pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa
sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen
kompastuu nenälleen."

"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan,
Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet
varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen
ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa
hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."

Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista
hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se
hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen
kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että
pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien
alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä
ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän
hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua,
sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.

Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin
voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi
takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat
korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että
hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.

"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa,
"nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta
tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä
metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden
alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis
odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia
kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän
laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä
lieneekään, ja takanamme... niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes,
mistä päin olemme tulleetkaan."



VI.

Suurten tammien alla.


"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain", sanoi pikku Marie. "Eihän
tässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen
lehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia
risuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä
tulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?"

"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin
viedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni
kanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle
puiden oksiin."

"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa
jalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään
kaikki maahan."

"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin
voimme kuivaella ja lämmitellä itseämme."

"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa;
mutta antakaahan ensin satula tänne."

"Mitä sinä sillä teet?"

"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin;
ojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen
seljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä
on."

"Missä? En minä näe mitään. Onko sinulla kissan silmät?"

"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa
nyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun
kappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa
sängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on."

"Niin tuntuu olevan. Sinä näyt osaavan hoitaa lapsia, Marie."

"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä
kokoan puita."

"Ei ne puut pala, liian tuoreet ne ovat."

"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa
ollessanne teitte tulen rankkasateessa?"

"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa,
mutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin."

"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on
puut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja
kouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole
ahdashenkinen?"

"En tietääkseni", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta
leimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi
sinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja
kuivaten ilman parin sylen laajuudelta.

"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita
hänen päällensä", sanoi nuori tyttö. "Te kootkaa enempi puita ja
hoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa,
sen minä takaan."

"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta
kuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni;
äsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina
päivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta."

"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään", vastasi
pikku Marie.

"Etkö sinä sitte koskaan ole tyytymätön?"

"En. Mitäpä siitä olisi apua?"

"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun
on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä
eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."

"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole
koskaan joutuneet toivottomuuteen."

"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys
minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä
pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä
pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä
toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa;
minä olen kärsinyt toisella tavalla."

"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru."

"Eikö tosiaankin ole?"

"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä.
Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään
pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."

"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti
sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku
ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."

"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä
vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä
otan osani."

"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä
sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona!
Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan
pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."

"Minulla on kyllin lämmin", sanoi Marie. "Jos tahdotte käydä istumaan,
niin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin."

"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä", sanoi Germain, istuutuen ihan
tytön viereen. "Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän
ja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla
teillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä,
Marie?"

"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä
kertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista,
yksi kerta lisäksi ei merkitse mitään."

"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen
elatuksensa ei paljoa maksaisi", sanoi Germain hymyillen.

"En minä ole vaimo", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen
ajatuksiensa käännöstä. "Joko te näette unta?"

"Niin, luullakseni minä uneksin", vastasi Germain. "Nälkä ehkä
houkuttelee minua puhumaan sekavasti."

"Millainen ruoan palvelija te olette!" virkkoi Marie, hymyillen nyt
hän vuorostaan. "No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia
syömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa."

"Sepä oli hyvä ajatus, mutta entä lahja tulevalle apelleni?"

"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse
niitä kaikkia yhdeksi veroksenne."

"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule
muuta kuin tuhkaa."

"Ei", vastusti pikku Marie, "minä kyllä paistan teille linnun tuhassa
ilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja
ja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että
te ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei
niin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin."

"Sinä voit kyniä toista, näyttääksesi, miten sitä tehdään."

"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne
ovat kynityt ja minä paistan ne."

"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta
pahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun
täytynee juoda vettä tästä suosta."

"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne
markkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä
tahtoo jotain juodaksensa!"

"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt
olisi tässä?"

"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon
luona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin
minä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin."

"Vai niin, Marie, osaatko sinä tosiaankin loitsia?"

"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon
luona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan
maistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte
molemmat ihan katsomatta."

"No, entä sitte?"

"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja
pikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on."

"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja
kuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei
estänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie,
ken sinut nai, hän ei ole tyhmä."

"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas
niin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän
sijasta saatte tyytyä pähkinöihin."

"Mistä ihmeestä sinä olet niitäkin saanut?"

"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden
oksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä."

"Ja ovatko nekin paistetut?"

"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt
panematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään
ulkona paimenessa."

"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja
olkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot!
Millainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!"

"Se ei ole helppo asia, Germain; minä en ole sitä vielä koskaan
ajatellut."

"Mitä, etkö koskaan!" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein
hyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä
seurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi
ainoastaan muutamia pähkinöitä. "Sanopas, pikku Marie", jatkoi Germain,
huomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, "etkö vielä ole ollenkaan
ajatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla."

"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä
talouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä
työtä viisi tai kuusi vuotta."

"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä
antaisin ne sinulle."

"Paljon kiitoksia, Germain. Mitäs sitte ihmiset sanoisivat minusta?"

"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä
voi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä... että
sinä..."

"Katsokaas, Germain, nyt herää poikanne", keskeytti pikku Marie.



VII.

Iltarukous.


Pikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä
ympärilleen.

"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan
laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen
vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."

"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie,
veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä
sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta
isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä
en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse
pitää siitä huolen."

"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö
yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän
tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta
lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."

"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme
avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin
suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä
tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"

Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli.
Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne
joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä
sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille,
milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja
selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt
oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää,
alkoi hän vähän pelätä.

"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?" kysyi hän isältään.

"Ei, ei ole. Älä pelkää."

"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen
metsään, niin sudet vievät minut?"

"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!" sanoi Germain
hämillään.

"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte
hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei
koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi,
ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."

"Onko pikku metsä kaukana suuresta?"

"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.
Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."

"Ja sinä myöskin, pikku Marie."

"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän
sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"

"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me
tappaisimme ne."

"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi
Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta
olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat,
mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan,
sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin,
että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä
merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja
puhelemaan pikku lasten kanssa."

"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot
ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."

"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain.
"Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä
puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en
ollenkaan tunne?"

"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut
vaimostasi? Hänhän on kuollut."

"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"

"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen
puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski
minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan
valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa,
että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän
nyt on siellä?"

"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä
näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."

"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en
osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää
auttaa minua."

"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi
minun viereeni!"

Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin
ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän
osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein
sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes
poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin
että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa
ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät
tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset
vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen
päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat
toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain
pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt
kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista
tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa
Katerinen sielun puolesta.

Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku
Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta,
kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja,
jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta
suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen
oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.

"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa
pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet
nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."

Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta
ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon
seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin
verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin
taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä
päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä",
sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä
siksi pikku Marien."

Ja odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.



VIII.

Vaikka olikin kylmä.


Pikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä
sanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti
peitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen
nukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan
näyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.

"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu
sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää
te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."

"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä
molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla
on viisikymmentä ajatusta päässäni."

"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti;
"moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."

"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla
ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."

"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen
oli mielessä."

"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi
hauska."

"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette
nukkumista."

"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän
minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että
sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin
pilkata miestä, joka ei ole iloinen."

"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen
puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte
itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan
tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi
surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."

"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi
luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi
syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi
paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut
vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä
käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin
osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo,
mieluisemmin kuin Fourcheen."

"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei
sovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni
vaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä
Rebec-eukon luona."

"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt
tuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen."

"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on
mahdotonta, niin minä en ajattele sitä."

"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen
miehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku."

"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi
ajatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä."

"Etkö ole koskaan ajatellut rikasta miestä?"

"En, tietysti en; olenhan minä itse köyhä kuin Job."

"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi
vastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja
päästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan
äitiäsi?"

"Niin, mitä siihen koskee, niin äitini auttaminen onkin ainoa toiveeni."

"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan
nuori, niin vastustelisitko?"

"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä
koskaan voisi rakastaa ukkoa."

"Ei, tietysti ei ukkoa, mutta esimerkiksi minun ikäistäni miestä."

"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä
pidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin
te."

"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?" sanoi
Germain pahastuen. "Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin
elukoilla, joita hän paimentaa."

"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista
vuotensa tähden."

Germain tunsi hirmuista kateutta.

"Niin", sanoi hän, "kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt
Bastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa."

"Niin, se olisi naurettavaa", vastasi Marie nauraen niin, että metsä
kaikui, "ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella
mitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran
puutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi
ja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli!
Hyvänen aika, miten ruma hän oli!"

"Et sinä sitte rakasta häntä, kun teet pilkkaa hänestä."

"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin
häijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton."

"Etkö tunne vetoa kenenkään muun puoleen?"

"Mitä se teihin koskee, Germain?"

"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä,
että sinulla jo on joku, jota ajattelet."

"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes
saattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen,
kuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa
kuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle
miehelle."

"Ota sitte vanhempi mies yhtä hyvin heti paikalla."

"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta
nyt on ihan toista."

"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan
selvästi!" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.

Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö
nukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä
lörpöttelevät nukkuessaankin.

Germain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä
sanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi
seljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.

Mutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään
muuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa
tulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä,
kuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten,
jonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.

"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan", ajatteli hän, "ett' en
koskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko
seudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin
metsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole
suuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja
kevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin
tärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni
oli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin
kukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä
ole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja
miten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä
näkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä
kiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat
siinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä
hänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera,
helläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!"

"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?" jatkoi Germain ajatuksiaan,
koettaen katsoa toisaanne. "Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko
asiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten,
eihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä
olen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä
pidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa
puvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain
saa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä
miellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos
olisin hänen sijassaan... Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse
tahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi
itseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla
viehätä."

Mitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä
vähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi
ja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan
makaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka
oli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin
pahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja
katseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä
Germainin mielessä liikkui.

"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat", sanoi Germain peräytyen
kiireesti. "Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä."

Pikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui
jälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä
ihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta
vaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.

Viimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien
tuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka
sitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle.
Tammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta
vähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja
valkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot,
alkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain
puiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä,
ojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme
päiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että
Germain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä
kiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän
aikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään
tarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että
jatkettaisiin matkaa.

"Kahden tunnin kuluttua", sanoi hän, "tulee ilma niin viileäksi
päivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä.
Nyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon
päästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla
viettää loppu-yön."

Mariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä
hyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan
Germainia.

Germain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien
piti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan,
koska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli
käärittynä.

Germainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan
nuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa
valtaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien
jäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä,
pysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä
niin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut
sanoa mitään.

He eivät ollenkaan tienneet, mistä päin olivat tulleet, eivätkä siis
myöskään, mihin päin oli mentävä. Niinpä he astuivat läpi koko metsän
aution kankaan laitaan asti, kääntyivät takaisin ja astuivat kauan,
tehden monta mutkaa, kunnes viimein näkivät tulen välkkyvän pensaiden
välitse.

"Kas niin, tässähän on talo", sanoi Germain, "ja ihmiset jo ovat
valveilla, koska ovat tehneet tulen."

He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta
olivat lähteneet.

Mutta eipä se ollutkaan mikään talo, vaan heidän oma tulensa, jonka
he olivat lähtiessään peittäneet ja jonka tuulen henki oli puhaltanut
jälleen ilmi tuleen. "Joko nyt on yö niin pitkälle kulunut?"

He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta
läksivät.



IX.

Taivasalla.


"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä", sanoi Germain, polkien
harmissaan jalkaa. "Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse
tästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu."

"Ei tässä ole syytä pahastua", sanoi Marie, "tyytykäämme ennemmin
kohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty,
niin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole,
jos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No
tuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska
ottaa se jälleen vuoteeksi!"

"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta.
Älä sinä raamuttele käsiäsi.

"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole
miekan haavoja", vastasi tyttö reippaasti.

Hän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin
nukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi
niin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie
oli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut
seisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain
otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja
vastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui
kuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:

"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et
huoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi
eikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua
ottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni
ja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden
voisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen
aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani
niin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään,
mitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä
rakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se
on väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä
vanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta!
Nuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on
kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan
ainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla
olen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan
nuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen
mies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono
mies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina
riipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä
ja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi
jo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä
vastoin... mutta ethän sinä kuule. Marie."

"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen", vastasi pikku Marie, "mutta
minä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha
vaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen
tai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa
elatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä
juuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla
joudutaan supi köyhäksi."

"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan",
vastasi Germain, "vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan,
joka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin
on tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin
on ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse
peljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin
vähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti
työtä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös,
että sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen
ihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi
Bastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän
on liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä
sinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en
minä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan
hän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä
olla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan.
Minusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli
nukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen
pikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me
emme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti
hänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.

"Germain", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: "te puhutte
niin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että
tekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne
vanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse,
mitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä
kyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin
minä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi
minulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä
ettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä
pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa
että olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni."

"Nuo kaikki ovat lapsellisia väitöksiä, sinä puhut kuin lapsi, Marie!"

"No niin, minä olenkin lapsi", sanoi hän, "ja juuri sen tähden
pelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän,
että minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua
ymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää
ymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on."

"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua
mitä ajattelen", pahoitteli Germain. "Te ette rakasta minua, Marie,
siinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi.
Jos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään
minun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia."

"Niin, eihän se ole minun vikani", vastasi Marie vähän pahastuen, että
Germain lakkasi häntä sinuttelemasta. "Minähän koetan oikein ponnistaa
itsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä
enemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä
tulisi mies ja vaimo."

Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että
pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut
vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin
niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui;
mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian
hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua,
odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta
ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain
ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään
päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa.
Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi
olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti
kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt
sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä
kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut
pauhata hiljaista metsää vastaan.

Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille
tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi,
että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut
sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli
kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan
piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä
ja sanoi:

"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä
tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"

"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme
tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."

Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt
häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut
tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.

Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi
heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat
astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle,
päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten
olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.

Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä
ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.

"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon
ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän
kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun
kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."

Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että
se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku
Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain
saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen
asujamiin.

"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie.
"Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja
kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä
tervehtimään uusia sukulaisianne."

"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?" vastasi
Germain äreästi. "Ehkä minä en menekään sinne."

"Kyllä teidän täytyy käydä siellä", neuvoi tyttö.

"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan
täydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?"

"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava
mielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät
vähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne;
minä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä
kellekään."

"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää
sanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä
minä häpeä sitä kenenkään edessä."

"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista
juuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän
teihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun
noin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa
siihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä
narraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain;
minä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä
Fourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi."

"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?" kysyi Germain pojaltaan, kun näki
hänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen
kanssansa.

"Minä lähden, isä", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla
tavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen
läsnä-ollessaan. "Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä
noutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien
pitää tuleman minun pikku äidikseni."

"Kuuletko, hän tahtoo sitä!" sanoi Germain tytölle. "Kuulepas, pikku
Petter", virkkoi hän, "minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun
äidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä
taivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle."

"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee
aina, mitä minä tahdon."

Ja poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta,
surumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.



X.

Kylän valtias kaunotar.


Puhdistettuaan vähän itseänsä ja hevostaan, noustuaan hiirakon
selkään ja saatuaan tietää tien Fourcheen ajatteli Germain, että ei
tuota maksanut enää kauemmin kammoa ja että hänen täytyi unhottaa
viimeöiset unelmat.

Hän tapasi ukko Leonardin istumassa kauniin kartanonsa edessä
korkealla, vaalakan vihreäksi maalatulla penkillä. Rappusissa oli kuusi
kiviaskelta, josta saattoi käsittää, että kartanon alla oli tilava
kellari. Puutarhan ja hamppupellon ympäri tehty kiviaita oli kalkittu.
Koko asunto näytti muhkealta, niin että sitä melkein olisi saattanut
luulla herraskartanoksi.

Tuleva appi nousi ottamaan vastaan Germainia. Kyseltyään koko viisi
minuuttia, miten koko perhe kotona voi, lausui hän viimein tavallisen
kysymyksen, jolla kohteliaimmin tiedustellaan, mihin kelläkin on matka,
joita satutaan tapaamaan: "Vai niin, tänne päinkö tie teitä vetää?"

"Tulin tänne teitä tervehtimään", vastasi Germain, "ja tuomaan teille
näitä lintuja apeltani sekä kertomaan häneltä terveisiä ja sanomaan
häneltä myöskin, että te varmaankin tiedätte, millä asialla minä olen."

"Hah hah haa!" nauroi ukko Leonard, taputellen isoa vatsaansa, "kyllä
näen, kuulen ja ymmärrän!" Ja veitikkamaisesti rypistäen toista
silmäänsä jatkoi hän. "Te ette ole ainoa tähystelijä täällä, hyvä
ystävä. Jo siellä sisällä on kolme muuta, jotka virittelevät paulojansa
kuten te. Minä en karkoita ketään, minun olisikin vaikea sanoa sitä
tai tätä, sillä kaikki ovat kelvollisia tarjokkaita. Mauricen sekä
hyvän tilan tähden, jota te hoidatte, minä mieluisimmin tahtoisin,
että te hänet saisitte. Mutta tyttäreni on täysikäinen ja hallitsee
itse omaisuuttansa; hän siis tehköön, mitä tahtoo. Astukaa sisään ja
tutustukaa; minä vain toivotan onnea teille saamaan paraan osan."

"Antakaa anteeksi", vastasi Germain hyvin kummastuksissaan, kun huomasi
tulleensa liika henkilöksi siihen, jossa oli luullut saavansa olla
yksinään, "minä en tiennyt tyttärellänne olevan jo ennestään kosijoita,
enkä minä ole tullut tänne riitelemään hänestä toisten kanssa."

"Jos olette luullut", vastasi ukko Leonard yhtä leikillisesti kuin
ennenkin, "minun tyttäreni olevan yksinään ja ikävissään sen tähden,
että te olette vitkastellut, niin olette pahasti pettynyt, poikaseni.
Katerinella tosiaan on millä houkutella luoksensa kosijoita, ja hänellä
niitä onkin pikemmin liian monta kuin liian vähä tarjona. Mutta astukaa
sisään, sanon minä, älkääkä joutuko hämillenne. Se nainen kyllä
ansaitsee, että hänestä vähän kilpaillaankin."

Hän tarttui Germainin olkapäihin, työnsi edellään hänet sisään ja huusi
kömpelön leikillisesti: "kas tässä, Katerine, saat yhden lisäksi!"

Tuo karkea esittely leskelle, hänen muiden kosijainsa läsnä ollessa,
teki Germainin vielä neuvottomammaksi ja tyytymättömämmäksi.
Hän seisoi hetkisen, uskaltamatta katsoa kaunotarta tai hänen
palvelijoitansa.

Leski Guerin oli vielä jotenkin kaunis. Mutta hänen kasvonsa ja
pukunsa heti ontuivat Germainista vastenmielisiltä. Hän oli rohkean ja
itseensä tyytyväisen näköinen ja hänen kolmella pitsirivillä koristettu
myssynsä, silkkinen esiliinansa ja musta pitsihuivinsa soveltuivat
hyvin huonosti siihe mielikuvaan, jonka Germain oli tehnyt vakavasta
leskestä.

Tuo komea puku ja hänen liian vapaa käytöksensä vaikuttivat, että hän
näytti Germainista vanhalta ja rumalta, vaikka ei ollut kumpikaan.
Germain ajatteli, että niin kaunis puku ja niin iloinen vapaus
sopivat pikku Marien ikään ja taitavuuteen; mutta tuo leski laski
leikkiä kömpelösti ja kaksimielisesti eikä hän osannut käyttäytyäkään
pukimiensa mukaisesti.

Entiset kolme kosijaa istuivat pöydässä, joka oli täpö täynnä
viinipulloja ja liharuokia heitä varten koko sunnuntain aamupäivän,
sillä ukko Leonard mielellään kerskaili rikkaudellaan ja mielelläänpä
leskikin näytteli kauniita posliinejansa ja piti kemuja kuin rikas
ylhäinen nainen. Vaikka Germain olikin herkkäuskoinen ja pahaa
luulematon, teki hän sentään huomioitansa hyvin terävästi ja oli ensi
kerran varoillaan juomingissa. Leonard oli pakottanut hänet istahtamaan
kilpakosijainsa joukkoon, istuutui itse vastapäätä, valitsi hänelle
paraat palat ja puheli melkein yksinomaan hänen kanssansa. Lahjalintuja
oli yöllisen vähennyksen jälkeenkin vielä kylliksi paljo vaikuttamaan.
Leski näytti olevan niistä hyvillään ja kosijat katselivat niitä
halveksien.

Germain ei viihtynyt siinä seurassa eikä siis voinut syödä hyvällä
halulla. Ukko Leonard alkoi laskea siitä leikkiä.

"Miten te olette ikävissänne!" sanoi hän. "Tehän istutte siinä
ja katselette tyytymättömästi lasianne. Ei rakkauden pidä viemän
ruokahalua, sillä paastoava rakastaja ei löydä niin kauniita sanoja
kuin se, joka on selvittänyt ajatuksiaan viinillä."

Germain pahastui, kun häntä jo luultiin rakastuneeksi, ja lesken
teeskentely, kun hän hymyili ja katsoi alas päin, ikään kuin olisi
jo ollut ihan varma asiastaan, vaikutti että Germainin hyvin teki
mieli vastustaa tuota luulovoittoa, mutta hän pelkäsi, että näyttäisi
epäkohteliaalta ja sen tähden vain hymyili ja malttoi mielensä.

Lesken kosijat näyttivät hänestä oikeilta lurjuksilta. Heidän täytyi
olla hyvin rikkaat ennen kuin kukaan saattoi antaa heidän jatkaa
kosintaansa. Yksi oli jo viidennellä kymmenellä ja joi niin paljon,
että näytti aivan tylsistyneeltä; kolmas oli kyllä nuori ja jotenkin
kaunis, mutta koettaessaan näyttää sukkeluuttansa puhui oikein
inhottavia tyhmyyksiä. Leski kuitenkin nauroi, kuin olisi sydämmestään
ihmetellyt niitä, ja siten osoitti, että hänellä ei juuri ollut hyvää
aistia. Germain ensin luuli lesken olevan mieltyneen siihen nuoreen
mieheen, mutta huomasi kohta, että häntä itseään kohdeltiin erityisellä
huomiolla ja koetettiin saada häntä mieltymään. Siitä hän sai vielä
lisää syytä pysyä kylmäkiskoisena ja vakavana.

Tulipa kirkkoon lähdön aika ja noustiin pöydästä, mennäkseen sinne
yhdessä. Heidän täytyi astua Metsiin saakka runsas puoli peninkulmaa,
ja Germain oli niin väsyksissä, että hän olisi mielellään ensin
nukkunut tuntikauden; mutta hän tavallisesti ei jäänyt koskaan pois
kirkosta, ja sen tähden läksi toisten kanssa.

Tiet olivat täynnä ihmisiä ja leski astui ylpeänä kolmen kosijansa
seurassa, nojaten milloin kenenkin käsivarteen ja päätänsä keikutellen.
Hän olisi mielellään tahtonut näyttää neljättäkin ihmisille, mutta
Germainista oli niin naurettavaa kulkea tuolla lailla hameen turvissa,
että hän ennemmin pysyi jäljellä kohtuullisen matkan päässä. Hän puheli
ukko Leonardin kanssa ja hänen onnistuikin niin paljon huvittaa ukkoa
ja pitää häntä toimessa, että syrjäiset eivät ollenkaan huomanneet
heidän kuuluvan tuohon lesken saattoseuraan.



XI.

Isäntä.


Kylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi
välttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei
suonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin
henkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se
suututti leskeä.

Jumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä
kaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen
kosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen
kyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.

"No", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, "miksi ette pyydä minun
tytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino."

"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli", sanoi
Germain.

"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin
pitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista."

"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian
vanha, ei minua tanssi huvita."

"Kuulkaas", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, "te pahastuitte,
kun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt
huomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta,
poikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin
kahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen
asiansa ole tulla teille vastaan?"

"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei
vielä ole valinnut?" kysyi Germain.

"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän
näyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän
kuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä
tekee."

"Eipä minusta näytä siltä", sanoi Germain, "hänellähän on kolme
kosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä
ainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa."

"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei
toissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta
jos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin
leskenä eikä enää tulisi ketään muuta."

"Vai niin, ne ovat siis kylttinä."

"Aivan niin. Mitä pahaa sima on, jos se heitä huvittaa?"

"Kullakin on oma makunsa", sanoi Germain.

"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan
sopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä
voidaanhan tehdä tilaa."

"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä
pystyssä, ja odottaa siitä tietoa?"

"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan.
Tyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen
ijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä,
eikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun
hän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa,
hän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin
leikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin
olla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen
kanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos
hän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset,
niin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille."

"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä
minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin
toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä
kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin
tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta
jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske.
Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta
asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti
alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle
aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin,
jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut
tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte
tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee
itselleen sopiviksi."

"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän
mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa.
Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan
vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette
vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa
alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja
tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä
meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."

"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin
toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä
ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän
juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."

Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli
näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi
ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari
kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi
helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.

Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi
vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta,
vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella
hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt
ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla
viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja
petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui
rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka
kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin
toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota
maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä;
lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt
Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä
lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi
rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen,
selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.

Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku
Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan
tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli
kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko
ne Ormeauxin talosta.

"Ovat", vastasi poika.

"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?"

"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö
sairastui ja läksi pois."

"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?"

"Tulihan se, mutta hän jo läksi pois hänkin."

"Mitä, läksikö pois? Eikö hänellä ollut lapsi mukana?"

"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin
tunnin jälkeen."

"Läksivät! Mihinkä?"

"Luultavasti samaa tietä, kuin olivat tulleetkin. Minä en heiltä
kysynyt."

"Mutta minkä tähden he läksivät?" kysyi Germain yhä levottomampana.

"Mistä minä sen tietäisin?"

"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu
jo edeltä päin."

"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja
lähtevän."

Germain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt
ilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan
isännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut
itkevän lapsen mukaansa.

"Onko minun poikaani kohdeltu pahoin?" huudahti Germain, silmät
säihkyvinä.

"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön
matkassa? Mistä ja kuka te olette?"

Germain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen
kysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi
puhutella isäntää.

Hän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää
käydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon,
mutta tietämätöntä mihin.

"No, samapa se", sanoi Germain hyvin levottomana, "mutta ettekö tiedä
syytä, minkä tähden tyttö läksi pois?" Vouramies katsahti omituisesti
hymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen
koskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat
lähteneet Fourcheen päin.

Germain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä
palanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan
käyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä,
ei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin
kirkolle.

"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?" kysyi Germain harmissaan.
"Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?"

"Tottahan", vastasi piika, "näin rikkaassa talossa on parasta ollakin
varovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on
poissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä."

"Se on ruma tapa", sanoi Germain, "ja minä tahdon ennemmin olla köyhä
kuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän
ikävä seutunne."

Hän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa.
Koska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa
varten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie
myöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa,
niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja
tyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän
lähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.

Germain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty
siellä.

"Kävi se", vastattiin, "hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön
lähdettyä."

"Seurasiko hän heitä?"

"Vai niin, tunnetteko te hänet?" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta
Germain tätä kyseli. "Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen
jäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos
tavoitti..."

"Kiitoksia, jo riittää!" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin
talliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja
ajoi täyttä laukkaa metsään päin.

Hänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi
pitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma,
huomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.



XII.

Mummo.


Germain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli
vietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka
Marie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro,
kuuli väärin ja vastasi:

"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä
heittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä
ristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka
kiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen."

"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi
minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä
metsässä?"

"Kyllä", sanoi mummo, "pikku poika on hukkunut tähän."

Germain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:

"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen
onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen
kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton
pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän
tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin
turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä,
joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."

Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä
hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon
tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi
kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta
parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi
ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli,
läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä
kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään
päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa
joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.

Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt,
vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään.
Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen
viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi
ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä
oli sanomista hänelle.

"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä
pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka
hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.

"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata
vihaansa.

"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta
koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä
tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän
minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä
vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun
käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin
kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin,
jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen
tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat
tavaransa ja sen aikomani korvauksen."

Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun
kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen,
mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään,
joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta
hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.

"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa
hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on
luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet
löydämme."

"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme
löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä,
sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."

"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka
minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."

"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka
liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"

Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori
kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin
peljästyen.

"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti
lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku
Marie?"

"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin."

"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"

Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä,
sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en
pelkää."

Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen
vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä
piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa
ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.

"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi", sanoi Germain, yhä katsellen häntä.

"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni
eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä
tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä
ilmaiseksi."

Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi
kärsimättömyyttä teeskennellen:

"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on."

"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla ole
mitään puhuttavaa teidän kanssanne."

"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule
pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."

"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän
kanssanne."

"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne."

"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos."

"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa mitään
vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias
kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä
hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta."

Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi
hänelle hiljaa:

"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään,
kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan
minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen
tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään
puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin
sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen
puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun
silloin pitää tuoda?"

"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja
heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi.
"Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä,
ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan
teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin,
jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä
kyllä odotellaan."

"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja nosti
uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei
ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää
rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"

Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin,
tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:

"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe.
Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."

Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti
hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin
käsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois
satulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet
maahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti.
Saatuaan hänet allensa sanoi Germain:

"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos
tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun
omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon
hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät
anteeksi tältä tytöltä."

Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin
hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa
ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja
hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan
hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä
lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.

"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan
päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi.
Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin
tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."

Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten,
näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.

Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta
kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.



XIII.

Paluu kotiin.

A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He
ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin
hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän
päivän tapauksista.

"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan
pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan
kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt
minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."

"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain
suutuksissaan mieheen.

"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan
uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa,
näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä
kuin äiti."

"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi
jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit
minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen
heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."

"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa
sitä."

"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies
pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä
vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin
pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle
jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja
huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja
pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie
esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa
tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se
mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän
pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi
vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja
tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä
ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti
meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja
kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen
tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse,
aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja
löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä
unhottanut mitään."

"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla
minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että
jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä
työhalun puutteesta."

"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko
kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja
rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien
tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen
vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten
pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"

"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että
minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."

"Siinäkö kaikki?"

"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä,
kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä
puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."

Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli
selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli
tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut
aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos
ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä
onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla,
niin eipä se tunnu juuri hauskalta.

Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet
herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin
osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja
kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen,
kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko
hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko
vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi:
"siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain
sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin
kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä
loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen:
"siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain
sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat
appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka
taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja
sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."

"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei
käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää.
Saammepahan katsella toiselta taholta."

"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella
toiselta taholta."

Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana
aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä
enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia,
vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen
ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet
hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin
leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.

Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin
alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat.
Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen,
ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi,
millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut
uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi,
ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta
sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni
puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä,
vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita.
Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle,
herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette
tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä
olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo
ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan
hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä
suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa;
hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee
vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.

Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei
uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet
pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen
tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi
mitään huomannut.



XIV.

Maurice mummo.


Eräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin kanssa
hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: "rakas vävy, te ette
luullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti kuin ennen, te
olette lakannut nauramasta ja tulette yhä äänettömämmäksi. Onko kukaan
täällä kotona tai olemmeko ehkä me itse tietämättämme ja tahtomattamme
tehneet vastoin mieltänne?"

"Ei kukaan, hyvä äiti", vastasi Germain, "te olette aina olleet yhtä
hyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön,
jos valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä."

"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta; se se
varmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa myöten, vaan
päin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää välttämättä tehdä,
kuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa uudestaan!"

"Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita
te olette neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä,
johdun vain yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä
unhottamaan."

"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä ja
sanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka on
luotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä tähän
maailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty hänelle
onneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota tahdotte,
niin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma, nuori
tai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä päättäneet
hyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet näkemään teitä aina
suruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli' ette tekin ole."

"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta teidän
osanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka minä
tahtoisin, ei huoli minusta."

"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi
teidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon."

"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan
nuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin
voimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai
levossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina
minä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan."

"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole muuta
keinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.
Paras on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.
Sanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on."

"Voi, rakas äiti, minä en uskalla, te vain pilkkaisitte minua."

"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna kiveä
taakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?"

"Ei äiti, ei se hän ole."

"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa, vaikka
minun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt."

Germain painoi alas päänsä, saamatta vastatuksi.

"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi
luottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin kysellä."

Mummo otti korinsa ja läksi levittämään pestyjä vaatteita pensaille
kuivamaan.

Germain teki kuten lapset, jotka päättävät tehdä, mitä heiltä
pyydetään, kun näkevät, ett'ei viitsitä heitä kauemmin maanitella. Hän
astui anoppinsa luo ja mainitsi viimein vapisevalla äänellä Guilletten
pikku Marien.

Hyvin mummo kummastui; viimeksi hän toki vasta olisi ajatellut Marieta.
Mutta arkatuntoisuudessaan hän ei kummastellut kovalla äänellä, vaan
teki muistutuksensa hiljaa itsekseen. Nähtyään, että hänen vait'olonsa
saattoi Germainin yhä enemmän pahoilleen, tarjosi hän hänelle koria
sanoen: "ei teidän ainakaan sen tähden tarvitse olla auttamatta minua
tässä työssäni. Pitäkääs tätä raskasta koria ja puhelkaamme vähän
tarkemmin asiasta. Oletteko oikein tarkkaan ajatelleet, Germain? Ja
oletteko lujasti päättäneet?"

"Rakas äiti, niin minulla ei ole oikeutta sanoa; minä olisin päättänyt,
jos minulla olisi siitä mitään hyötyä; mutta koska minä vain saisin
rukkaset, niin minä olen päättänyt unhottaa kaikki tyyni, jos vain
voin."

"Entä jos ette voi?"

"Kaikella on rajansa, äiti; kun hevonen pannaan vetämään liian raskasta
kuormaa, kaatuu se, ja kun härkä ei saa syödäksensä, kuolee se."

"Ettäkö te kuolisitte, jos ette onnistu? Herra varjelkoon, Germain.
Minusta ei ole hyvä, että sellainen mies kuin te, puhutte tuollaisista,
sillä jos te kerran sitä sanotte, niin te sitä ajattelettekin. Teillä
on luja tahto ja heikkous onkin vaarallinen voimakkailla miehillä. Kas
niin, olkaa nyt rohkea. En minä käsitä, mitenkä supi köyhä tyttö, jolle
teidän tarjouksenne on suuri kunnia, voisi antaa teille rukkaset."

"Mutta niin se kuitenkin on, hän ei huoli minusta."

"Ja mitä hän sanoo syyksi?"

"Että te aina olette tehneet hänelle paljon hyvää, että hän ja äitinsä
ovat teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että hän ei tahdo tehdä
vastoin teidän mieltänne eikä estää minua ottamasta rikasta vaimoa."

"Jos hän niin sanoo, niin osoittaa se jaloa mieltä ja on kunniaksi
hänelle. Mutta kun hän puhuu siten, se ei suinkaan merkitse mitään
erinomaista, Germain, sillä minä siitä huomaan, että hän samalla pitää
teistä ja tulisi vaimoksenne, jos me vain tahtoisimme."

"Ei, sepä juuri on pahin! Hän ei sano tuntevansa mitään vetoa minun
puoleeni."

"Jos hän niin sanoo, vaikka ajattelee toista, niin tekee hän sen,
saadakseen vain teitä luopumaan hänestä ja sen tähden hän ansaitsee,
että te rakastatte häntä ja että me jätämme hänen nuoruutensa
huomaamatta hänen suuren ymmärryksensä tähden."

"Niin, eikö totta?" sanoi Germain ja ihan uusi toivo alkoi välkkyä
hänelle. "Olisihan se hyvin jalosti tehty ja hyvin omaa voittoa
pyytämättömästi. Mutta minä pelkään, että hän on niin ymmärtäväinen
ainoastaan sen tähden, että minä en miellytä häntä."

"Germain", sanoi mummo, "teidän täytyy nyt luvata pysyä levollisena
koko viikko, unhottaa ikävänne, syödä, maata ja olla iloinen kuten
ennen. Minä puolestani puhun mieheni kanssa, ja jos saan hänen
suostumuksensa, niin voitte sitte kuulustella, mikä mieli tytöllä
oikeastaan on teitä kohtaan."

Germain lupasi ja koko viikko kului ukko Mauricen puhumatta sanaakaan
erityisesti hänelle eikä ukko näyttänyt edes aavistavankaan mitään.
Vävy koetti pysyä levollisena, mutta hän oli kalpeampi ja levottomampi
kuin koskaan.



XV.

Pikku Marie.


Sunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten
pitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi
puhelivat puutarhassa.

"En minä ole päässyt mihinkään asti", vastasi hän, "minä en ole
puhellut hänen kanssansa."

"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä."

"Minä olen puhutellut häntä kerran", sanoi Germain. "Se tapahtui
silloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut
hänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi,
että minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä
uudestaan, että hän ei huoli minusta."

"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii
sen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos
tarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä."

Germain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä.
Pikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa,
ett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti
tyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.

"Pikku Marie", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, "nyt
minä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä
tiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella
sinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et
tahdo, arvaan minä."

"Germain", vastasi pikku Marie, "ihanko todella te rakastatte minua?"

"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun
vikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan,
jopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan
minuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?"

"Ette, Germain", vastasi hän hymyillen, "te olette kauniimpi kuin minä."

"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on
kaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että
minä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka
tyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta."

Marie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte
äkisti pois päänsä ja alkoi vavista.

"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!" sanoi Germain, "sinä katsot
minuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua,
se tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä
suutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni,
niin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä
lakkaisit vapisemasta?"

Marie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan
sanomatta.

"Minä käsitän", sanoi Germain, "sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet
hyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi,
mutta et kuitenkaan voi huolia minusta."

"Miksi puhutte niin, Germain?" vastasi pikku Marie viimein. "Tahdotteko
saada minut itkemään?"

"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä
et rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää
tyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla
ottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä
myöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen
olisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä
yönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä
nähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie!
Mutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä
minä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun
sellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin
luulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään
sellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä."

Germain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie
vapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse
vapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän
nuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta
tuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen
molemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa
seasta:

"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan teitä?"

Germain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi
juuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella,
seljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti
pojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:

"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua
rakastat."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Marie : Kyläkertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.