Title: Kysymys : Idylli
Author: Ebers, Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kysymys : Idylli" ***


KYSYMYS.

Idylli


Kirj.

GEORG EBERS


Suomentanut Liida J.



Helsingissä,
Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantama,
1883.



SISÄLLYS:

Emännöitsijä ja huoneenhaltija.
Xanthe.
Lysander.
Kaksi porsasta.
Käynti merelle.
Vastaus.



Emännöitsijä ja huoneenhaltija.


"Suolainen merivesi tai öljy, se on teille yhdentekevä! Enkö minä ole
kauan aikaa sitten sammuttanut lamppuni? Eikö tuli takassa valaise
kyllin selvästi? Ovatko teidän silmänne niin uniset, ett'ette huomaa
yhä enemmän kirkastuvaa päivän koittoa. Öljymarjat eivät vielä ole
puserretut ja vanha öljy on loppumaisillansa; tiedättehän, kuinka
paljon kypsiä hedelmiä nuo hävyttömät varkaat ovat meiltä varastaneet,
mutta ennen kantavat varpuset viljan aittoihin, ennenkuin te vaivaatte
itsenne säästämään herramme omaisuutta!"

Tuohon tapaan torui Semestre, syrakusalaisen Lysanderin vanha
emännöitsijä, palvelustyttöjä Chloris'ia ja Dorippea, jotka väsyneinä
pyörittivät käsimyllyä, eivätkä huomanneet, että heidän lamppunsa
sammuivat.

Dorippe, joka oli nuorempi, tarttui sekavaan sysimustaan
pääkoristeesen, jota ympäröi tumman sumuverhon tavoin tuhannen vielä
kesyttämätöntä hiuskiehkuraa, ja veti ruskeanhohtavalle niskalle
kiinnitetyistä suortuvista pronssisen nuolen, painoi sillä molempien
lamppujen heikkoa liekkiä, ja sanoi sitten emännöitsijän puoleen
kääntyen:

"Niinhän sen pitikin käymän. Vielä en voi mustaa lankaa valkoisesta
eroittaa ja kuitenkin täytyy minun sammuttaa lamput, aivan kuin tämä
rikas talo olisi jonkun kerjäläisen mökki. Kaksituhatta saviastiaa,
täynnä kirkasta öljyä, seisoi vielä kahdeksan päivää sitten aitassa.
Minkä tähden lastautti herra ne laivaan ja antoi veljensä ja Mopsoksen
viedä ne Messeneen?"

"Ja miksikä ei hedelmiä korjata?" kysyi Chloris. "Öljymarjat ovat ylen
kypsiä ja varkailla on hyvä tilaisuus, kun vahtimiesten on täytynyt
mennä soutajina Messeneen. Meidän täytyy säästää joka pisaraa, vaikka
meillä on kyhmyisiä puita enemmän, kuin päiviä on vuodessa. Kuinka
monta ruukkua öljyä saatiinkaan maahan pudonneista hedelmistä! Naapuri
Protarchon luona on korjuu kauan sitten loppunut, ja jospa olisin
Lysanderina..."

"Niin säästäminen kaiketi lakkaisi", keskeytti emännöitsijä tyttöä.
"Kuitenkin saatan tunnustaa, ett'ei minunkaan ollut helppo erota
tuosta kultaisesta jumalan lahjasta, mutta mitäpä minä sille taisin?
Herran veli Alkiphronhan on toivonut saada niitä; kysymys kuuluu
olevan jostain suuresta vaihtokaupasta; mutta Alkiphron on viisas
ja hänellä on hyvä onni, joten tuo juokseva kulta, jota me täällä
vaivalla puserramme öljymarjoista ja huolellisesti hoidamme, muuttuu
helposti hänen käsissänsä kaliseviksi kolikoiksi. Hän on ikäänkuin oma
lapseni, sillä minä olen imettäjänä kasvattanut häntä suureksi. Me
täällä maalla kartutamme omaisuuttamme huolenpidon, kärsivällisyyden
ja tarkan säästäväisyyden avulla, kauppamiehellä kaupungissa täytyy
olla laajalle näkevä silmä ja hänen täytyy ymmärtää nopeasti ottaa
vaari tilaisuudesta; mutta minun Alkiphron'ini oli jo lapsena
viisain Dionysion kolmesta pojasta, jos oli kysymys jonkin makeisen
jakamisesta, tiesi hän aina siepata suuremman palan. Kun hänen äitinsä
vielä eli, käski hän kerran poikaa antamaan hänelle paraimman vasta
leivotuista kakuista, jotta hän, äiti, ottaisi sen uhriksi temppeliin;
ja mitä vastasi poika? 'Ollakseni varma, etten erehdy, on parasta, että
koitan jokaista;' ja kun Klytemnestra sitten..."

"Onko Alkiphron nuorempi kuin meidän herra raukkamme?" keskeytti
Dorippe tuota kertomusta.

"Ne olivat sesamikakkuja makean hunajan kanssa", vastasi emännöitsijä,
jolta vanhus oli vienyt kuulon tarkkuuden, niin että hän usein ymmärsi
väärin hiljaisempaa puhetta. "Ovatko liinavaatteet valmiit pestäviksi?"

"Minä en kysynyt kakuista", vastasi Dorippe ja vaihtoi Chloris'in
kanssa kujeellisen silmäyksen, "minä tahdoin vaan tietää..."

"Te olette kuuroja, te tyttö-letukat, sen olen huomannut jo kauan
aikaa", keskeytti Semestre palvelustyttöä. "Te olette vahingoittaneet
kuuloanne ja tiedänpä mistä syystäkin: Satoja kertoja on minun jo
täytynyt kieltää teitä illalla tanssista kuumentuneina heittäytymästä
kasteiselle ruoholle. Kuinka usein saankaan hulluja vastauksia, kun
kysyn teiltä jotain."

Molemmat tytöt purskahtivat heleään nauruun.

Toisen korkea ääni suli toisen matalampaan yhdeksi ainoaksi sointuvaksi
säveleeksi, ja kaksi mustaa silmä-paria kohtasi taas toinen toistansa
lystillisellä ivalla, sillä hepä tiesivät hyvin, kuka tässä kuuro oli
ja kuka hienokuuloisempi satakieltä, joka tuolla ulkona, ennen auringon
nousua, uudestaan vihertyvässä viikunapensastossa milloin riemasteli
heleällä huilun-tapaisella äänellä, milloin taas sydämmen pohjasta
haikeasti valitti.

Hämmästyneenä ja loukattuna katsahti emännöitsijä tyttöjä kasvoihin,
löi sitten kätensä kovasti yhteen ja huusi:

"Työhön, letukat! Sinä, Chloris, valmistat aamiaisen, ja sinä, Dorippe,
katsot, tarvitseeko herra jotain, ja tuot uusia polttopuita. Lopettakaa
toki vihdoinkin hullu hihittämisenne, sillä nauru ennen auringon nousua
tuottaa kyyneleitä illaksi. Viinamäen vahdin pilapuheet kummittelevat
varmaankin vielä teidän päissänne. Nyt suoriutukaa pois, eikä kukaan
saa koskettaa ruokaa, ennenkuin on järjestänyt tukkansa!"

Tytöt tuuppasivat toisiansa kyynärpäällä ja jättivät naisten huoneen,
jota päivän koitto avonaisen katon kautta yhä enemmin ja enemmin
valaisi.

Se oli komea marmoripilarien ympäröimä paikka, joka osoitti
rakentajansa varallisuutta, sillä lattiassa, jolla emännöitsijän tuoli
seisoi, oli runsaasti värikuvia, joita eräs taiteilija lähellä olevasta
Syrakusasta oli yhteenasettanut eri värisistä kivistä kauniiksi
mosaikiteokseksi. Ne esittelivät nuorta Dionysius-jumalaa, Hyadeneja,
jotka häntä suojelevaisesti ympäröivät, ja kirjavina kuvina kaikkia
niitten taivaallisten olentojen lahjoja, jotka suojelevat puutarhoja ja
vainioita, sekä nysäiläisen jumalan antimia. Jokainen erityinen kuva ja
koko taulu oli ympäröitty somalla reunuksella.

Takka, jonka puoleen Semestre juuri kumartui liehtoaksensa hanhen
siivellä kytevään hiileen, oli keltaisesta marmorista.

Nyt palasi Dorippe ja ilmoitti lyhyesti, että herra tahtoisi vasta
sitten tulla viedyksi ulkoilmaan, kun aurinko olisi korkeammalla,
ja toi käskyn mukaan kyhmyisestä öljypuusta uusia halkoja sekä
mantelipetäjän käpyjä, jotka nopeasti syttyvät palamaan ja hyväillen
ympäröivät kirkkaalla liekillä puuta, siksikuin sen tuli niihin
yhdistyy.

Räiskyen lensivät hehkuvat kipinät rätisevistä puista avonaista kattoa
kohti ja niitten mukana kohosi lämmin savu pystysuorana alkavan aamun
puhtaasen, viileään ilmaan; mutta kun ovi naisten huoneesen avattiin,
karkoitti vetotuuli harmaan leijuilevan pilarin syrjään, hanhen
siivellä löyhyttelevää Semestreä vastaan.

Hiukan yskähtäen, pyykkäsi hän silmiänsä sinisen peplosinsa reunalla
ja kääntyi närkästyneenä kutsumattoman tulijan puoleen, joka uskalsi
tällä ajalla avata naisten huoneen pääovea. Mutta heti tunnettuansa
sisääntulijan, nyykäytti hän ystävällisesti päätänsä, mutta kuitenkin
jonkinlaisella ylevällä jäykkyydellä, kohotti itseänsä hiukan, mutta
sen sijaan, että olisi mennyt vierasta vastaan, laskeutui hän jälleen
istumaan. Sitten asettautui hän entistä mukavammin istuimellensa ja
mutisi ystävällisen tervehdyksen sijaan muutamia epäselviä sanoja.

"Iloitse!" huudahti vanhus emännöitsijälle syvällä äänellä. "Suo
minulle sijaa takkanne ääressä, sillä aamu on kylmä. Ennen tuloansa
antaa Helios omiensa kokea kylmyyttä, jotta he kaksinkertaisella
kiitollisuudella tuntisivat lämmön suloa."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Semestre, joka vaan muutamia sanoja oli
ymmärtänyt vanhuksen puheesta, "täytyy olla kiitollinen lämpimästä
tulesta; mutta minkätähden sinä menet ulos tällä iälläsi ja näin
aikasin, nyt kun puut tuskin vielä ovat puhjenneet, paljaassa
chitonissa ilman manttelia ja sandaleja? Te tuolla ylhäällä olette
monessa kohden toisenlaisia, kuin muut ihmiset, ja tarkenette hyvin,
mutta hattua ei sinun kuitenkaan tarvitsisi hävetä, Iason, sillä sinun
hiuksesi ovat yhtä valkeat kuin minunkin."

"Ja päälaelta", naurahti vanhus, "ovat ne pudonneet aivan. Teille
naisille on aine tuolla ylhäällä uskollisempi kuin meille, se kiittää
teitä kai paremmasta hoidosta. Minä en tarvitse hattua, en kenkiä enkä
vaippaa! Vanha maanmies ei huoli aamun kylmyydestä. Poikana olin minä
yhtä vaalea, kuin sinun herrasi tytär, valkeaverinen Xanthe, mutta
nyt ovat pääni ja kaulani, käteni ja jalkani ja kaikki ne paikat,
joissa villainen chiton ei peitä ihmistä, ruskeat kuin viinasäkki,
ennenkuin se ripustetaan savuun, ja tämä tumma väri on kuin suojeleva
vaate, vieläpä parempikin, sillä se ei auta minua ainoastaan kylmyyttä
helposti kärsimään, arvelen minä, vaan myöskin kuumuutta. Minulla ei
ole mitään muuta valkoista kuin parta tässä leualla, harvat hiukset
päälaella ja, jumalille olkoon kiitos, nämä kaksi riviä moitteettomia
hampaita."

Iason hiveli tätä sanoessaan kovilla ruskeilla sormillansa ensin
vahvojen hampaittensa ylä- ja sitten alariviä; mutta emännöitsijä
vastasi suipolla suulla, sillä hän koetti hyvin tarkkaan salata varsin
monta vaillinaisuutta omien huuliensa ta'a:

"Teille ovat hampaat yhtä uskolliset, kuin hiukset ovat meille, sillä
miehet tietävät käyttää niitä paremmin kuin vaimot. Nyt näytä, mihin ne
kelpaavat. Meillä on hyvää juustolientä nummekukan nuppujen kanssa ja
kuivattua lampaan lihaa aamiaiseksi. Jos palvelustyttö vaan kiirehtii,
niin eipä sinun tarvitse kauan odottaa. Meidän taloomme on jokainen
vieras, ei ainoastaan ystävä, tervetullut."

"En minä tullut syömisen tähden tänne", vastasi vanhus. "Minä olenkin
jo syönyt eineeni. Sydämmessäni on jotain, josta tahtoisin sinun,
ymmärtäväisen emännän, niin, uskallanpa sanoa, tämän talon emännän ja
sen ainoan tyttären uskollisen hoitajan, kanssa puhua."

Tämän puheen kestäessä kurotti Semestre ryppyiset kasvonsa vanhusta
kohti, avasi silmänsä niin suuriksi, kuin taisi, ja huusi sitten
kiivaasti takan ääressä askaroivalle Dorippelle:

"Me tahdomme olla yksinämme!"

Tyttö meni hitaasti ovelle ja koetti piilottautua esiin pistävän oven
pielen taakse, kuunnellaksensa siellä; mutta Semestrepä huomasi hänet,
kohosi istuimeltansa, ajoi hänet, myrtinsauvalla uhaten, ulos ja huusi:

"Ei kukaan saa tulla sisään, ennenkuin minä kutsun teitä. Ei Xanthekaan
saa häiritä meitä."

"Ettepä te sittekään jää yksinänne, sillä tuommoiseen pariin yhtyvät
pian Aphrodite ja kaikki Erotit", huusi tyttö, hyppäsi yli kynnyksen,
ja paukahtaen lensi ovi kiinni hänen jälkeensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Semestre, ja katsoi epäileväisesi nauravan
jälkeen. "Ei voi sanoin kuvailla, Iason, kuinka paljon harmia saa
kärsiä noista palvelijoista; varsinkin senjälkeen kun ovat tulleet
huonokuuloisiksi."

"Huonokuuloisiksi?" kysyi vanhus kummastellen.

"Niinpä niinkin, tuskinpa he ymmärtävät kolmea sanaa oikeen, samaten
Xanthekin, joka vast’ikään on päässyt kahdeksannelletoista, alkaa
kärsiä kuuroudesta."

Vanhuksen kauniissa kasvoissa vilahti pikainen hymyily ja korottaen
ääntänsä, sanoi hän mielistellen:

"Ei jokainen saa iloita niin hienoista aisteista kuin sinä, rouva
Semestre; onko sinulla aikaa kuunnella minua?"

Emännöitsijä nyykäytti toiselle myönnyttäväisesti, nojausi lähinnä
uunia olevaan pilariin, tuki molemmat kätensä sauvaansa ja kumartui
yläruumiillaan eteenpäin osoittaaksensa, että hän aikoi kuunnella
tarkasti, eikä tahtonut kadottaa ainoatakaan sanaa hänen puheestansa.

Iason seisoi aivan häntä vastapäätä, ja heidän tarkastellessa toisiansa
oli hän varovaisen kissan kaltainen, joka odottaa vähemmän nopean,
mutta vahvemman lammaskoiran päällehyökkäystä.

"Sinä tiedät", aloitti vanhus, "että kun me molemmat kauan aikaa
sitten, sinä imettäjänä ja minä pehtorina, tulimme tähän taloon, olivat
nykyisten herrojemme kauniit maatilat jakamattomina heidän isällänsä.
Kolme poikaa olivat jumalat lahjoittaneet vanhukselle. Vanhin,
Alkiphron, jota sinä olet pienenä lapsena ravinnut ja poikana hoitanut,
muutti vieraalle maalle, tuli Messenessä suureksi kauppiaaksi, ja
isän kuoleman jälkeen korvattiin hänen vahinkonsa runsaasti kullalla,
hopealla ja kaupungissa meren rannalla olevalla talolla; maatilan
jakoivat Protarchos ja Lysander. Minun herrani, näistä molemmista
ensiksi syntyneenä, sai vanhemman talon, sinun herrasi rakensi
itselleen uuden, kauniimman asumuksen. Meidän kattomme alla kukoisti
yksi ainoa poika, komea Phaon, teidän kattonne alla suloinen Xanthe.
Minun herrani matkusti nyt Messeneen, mutta ei ainoastaan myydäksensä
meidän ja teidän öljyä, vaan myöskin puhuaksensa erään rikkaan
perillisen holhojan kanssa, josta hänen veljensä oli kirjoittanut
hänelle. Hän toivoo tyttöä Phaonille vaimoksi; mutta minä arvelen, että
Phaon on luotu Xanthea varten ja Xanthe häntä varten. Ei puutukkaan
mitään muuta, kuin että Hymen —"

"Että Hymen, arvelet sinä", keskeytti Semestre häntä, "että Hymen
yhdistäisi heidät toisiinsa. Ei ole niinkään helppo perillisiä saada;
eivät he anna poimia itseänsä kuni sinivatukoita. Jos hän on hyljännyt
talonpoikaisen kosijan, niin näyttää se kai Protarchosta, sinusta ja
teistä kaikista suotavalta, että Xanthe osoittautuu myöntyväisemmäksi,
sillä silloinhan yhdistyisivät meidän ja teidän omaisuudet."

"Kaikki olisi taas yhtä, niinkuin Dionysion aikana."

"Ja teillä yksin olisi siitä etua."

"Ei, Semestre, sekä meille että teille olisi se hyvä, sillä senjälkeen,
kun sinun herrasi niin onnettomasti putosi korkealta viinamäen
muurilta, puuttuu täällä käskijää ja moni asia ei käy niin, kuin sen
pitäisi."

"Jota mielellään tahtoisi nähdä, sen näkeekin", huusi Semestre. "Ei
niissäkään kohden hoideta meidän taloamme huonommin kuin teidän."

"Minä tahdoin vaan sanoa -"

"Että sinusta näyttää teidän Phaon kyllin kelvolliselta täyttämään
herrani sijaa. Minä ajattelen toisin siitä; ja jos näin jatkuu, silloin
oppii Lysanderkin taas käyttämään jalkojansa."

"Parantuva tarvitsee rauhaa, ja koska riita sinun ja minun emäntien
kuoleman jälkeen ei ole lakannut -"

"Me emme koskaan vielä ole häirinneet rauhaa."

"Ja meistä on riita vielä vastenmielisempää kuin teistä, mutta kuinka
usein onkaan tappelua ja sinisiä mustelmia syntynyt paimenten ja
viinatarhurien kesken lähteen tähden, joka on meille yhteinen, ja
kauniisti rakennettu silta rannalla marmoripenkkineen on jo tullut
turmelluksi ja on kokonansa joutuva rappiolle, koska sinun herrasi
arvelee, että minun herrani täytyisi työn kulungit -"

"Ja minä vahvistan häntä joka päivä tässä uskossa. Me olemme
laittaneet entiselleen lähteen uuden ympäryksen, ja sentähden on aivan
kohtuullista, jos hän tahtoo, että Protarchos antaa korjata sillan
muurit. Me emme anna perää ja jos te..."

"Jos me kieltäydymme noudattamasta Lysanderin mieltä, niin tulee siitä
juuri tuo riita ja tappelu, jota minä tahtoisin estää Phaonin ja teidän
Xanthen yhdistämisellä. Sinun herrasi on oppinut seuraamaan neuvoasi,
aivan kuin sinä olisit hänen armas äitinsä. Semmoisen tavalla sinä
hoidatkin tuota sairasparkaa, ja jospa sinä vaan tahtoisit -"

"Lysanderilla on toiset tuumat, ja hakeehan Phaonin isä pojallensa
erästä perillistä!"

"Mutta ei ainakaan nuorukaisen onneksi, ja enkähän minä tule sinulle
Protarchon nimessä."

"Niinpä se sitten olet sinä, joka olet keksinyt nämä tuumat; mutta
minä pelkään, kuitenkin ilman seurausta, sillä johan minä sen sinulle
sanoin: minun isännälläni on toista mielessä."

"Niinpä koeta sinä häntä voittaa meidän puolellemme, ei, ei ainoastaan
meidän puolellemme, mutta sille, jonka täytyy paraiten hyödyttää tätä
taloa."

"Ei tätä taloa, ainoastaan teitä. Minua ei sinun tuumasi voi
miellyttää."

"Ja minkä tähden ei?"

"Minä juuri en tahdo sitä, mitä te."

"Minä en tahdo, se on naisten vaikuttavin syy!"

"Niin se onkin, sillä minä kaikkein vähiten tahdon semmoista, jota
minä en ole huolellisesti punninnut. Ja tiedä se, että Alkiphron
Syrakusassa, meidän herramme vanhin veli, on eräässä kirjeessä
kosinut pojallensa Leonaxille meidän tyttöä, eikä teidän perillistä,
joka hänestä kaiketi näyttää liian vähäiseltä omaa taloansa varten.
Me olemme ilolla antaneet hänelle suostumuksemme ja näinä päivinä,
kenties jo huomenna, tulee kosija sinun herrasi kanssa Messenestä tänne
katsomaan morsiantansa."

"Ja kuitenkin pysyn minä sanassani: teidän Xanthe kuuluu meidän
Phaonille, ja jos te tahdotte menetellä Dionysion mielen mukaan,
niinkuin kohtuullisesti ajattelevat ihmiset -"

"Eikö Alkiphron, paras ja viisain kaikista ihmisistä, ole myöskin
Dionysion lapsi? Hänen ensiksi syntyneelle suon minä kaikista ennen
tämän hedelmällisen maatilan, ja kun rikkaan isän toimellinen lemmikki,
Leonax, käskee täällä Xanthen sivulla, silloinpa ei tulekkaan
puuttumaan keinoja rantarakennuksen ja muutamien marmori-istuimien
uudistamiseen."

Tämän puheen aikana oli veri noussut vanhuksen päähän ja kiivaudella
huusi hän:

"Sinä yhdistät ivan vääryyteen. Me tiedämme sen hyvin! Ollaksesi
Alkiphronille mieliksi, teet sinä meidät kaikki kerjäläisiksi. Jos
Lysander antaa tyttärensä Leonaxille vaimoksi, niin on se sinun
työtäsi, ainoastaan sinun, mutta me..."

Semestre ei antanut itseänsä peljästyttää, vaan kohotti myrttisauvaansa
ja keskeytti Iasonia, kovalla vapisevalla äänellä huutaen:

"Sinä olet oikeassa. Alkiphroniin on tämä vanha sydän kiintynyt, joka
kerran, kun se kuulee lemmikkinsä nimeä, tykyttää se nopeasti; mutta
te, tosiaankin, te olette tehneet vähän voittaaksenne meitä itsellenne.
Menneenä syksynä tuli runsaampi sato, kuin mitä olimme odottaneetkaan.
Viinasäkkejä puuttui, ja kun me pyysimme apua teiltä...

"Silloin sanoimme me ei, kosk'emme itsekkään tienneet, mitä tehdä
tuolla siunauksella."

"Ja kukapa on tappanut harmaan kissani?"

"Se oli kiivennyt Phaonin kyyhkyislakkaan ja tappanut kauneimman
kyyhkyisparin poikaset."

"Näätä se on ollut, eikä tuo hurskas, ystävällinen eläin. Teidän
toimenne ovat vihamielisiä, sillä kun meidän punaisenruskea kana
lensi eilen teidän puolelle, karkoitettiin se kivillä. Eiköhän Phaon
ole kenties pitänyt sitä jonakin terävänokkaisena ja vahvakyntisenä
korppikotkana?"

"Eräs piikatyttö karkoitti sen, koska teidän siipikarjanne päivä
päivältä lihoo meidän ohralla, siitä saakka kun sinun herrasi on ollut
kipeä, eikä ole sitten voinut oikeutta valvoa."

"Minua kummastuttaa, ettet sinä häpäise meitä murtovarkaiksi!" huusi
Semestre. "Niin, vaikkapa sinä olisit pieksänyt minua itseäni sauvalla,
sanoisit siliä kuitenkin, että jokin kuiva oksa jostakin öljy- tai
viikunapuusta oli sattumalta pudonnut seljälleni. Minä tunnen teitä
kylläksi. Leonax, Alkiphronin poika, eikä teidän uninen Phaon, josta
sanotaan, että hän valvoo, silloin kuin hänelle paremmin sopii levätä
kotona, saa meidän tytön puolisokseen. Sitä en sano minä, vaan niin
sanoo Lysander, herrani ja käskijäni."

"Sinun tahtosi on myös hänen", keskeytti Iason vanhusta. "Kaukana
olkoon minusta vaivata puheilla kärsivää miestä, mutta sen jälkeen,
kun hän tuli kipeäksi, olet sinä herrana, ja häntä täytyisi kutsua
emännöitsijäksi. Se on tosi, että sinä voit enemmän kuin kukaan
muu tämän katon alla, mutta tuhat kertaa mahtavammat ovat Eros ja
Aphrodite, sillä sinä vallitset padan, paistinvartaan ja pehmoisten
tyynyjen avulla, mutta he hallitsevat sydämmiä jumalallisella,
vastustamattomalla kaikkivallalla."

Semestre naurahti pilkallisesti, ja polkien myrtinsauvalla kovaa
kivilattiaa huusi hän:

"Minun paistinvartaani on hyvä ja kenties tulee Eros sen avuksi
nuolillansa, sillä Xanthe ei pidä lukua teidän Phaonista sen enempää,
kuin minäkään huolin eräästä, joka seisoo tässä minun edessäni, kun hän
vielä oli nuori. Eros rakastaa vaikeampia töitä! Ne jotka noin yhdessä
kasvavat ja tapaavat toisensa aamulla, päivällä ja illalla, ne tottuvat
toisiinsa hyvin, niinkuin jalka kenkään ja kenkä jalkaan, mutta sydän
jäi haavoittumatta. Mutta jos joku kaunis vieras voidellulla tukalla ja
kauniissa puvussa yhtäkkiä tapaa neidon, silloin asettaa Kyprisin poika
nuolen kultaiselle kaarelle."

"Mutta hän ei ammu sitä", huusi Iason, "jos hän tietää, että toinen
vasama on jo sattunut neidon sydämmeen. Jokainen voi voittaa jokaisen
tytön, mutta ei sitä, jonka sielu on täytetty rakkaudella toista
nuorukaista kohtaan."

"Harmaapäinen nuoripoika puhuu kokemuksesta", vastasi Semestre
nopeasti. "Ja teidän Phaon, palaisiko hän tosiaankin rakkaudesta
meidän tyttöömme? Oho, kuinka hän voisi sitten kosia toista tai antaa
kosia; sehän on aivan sama asia. Mutta minä olen pahoillani, että
olen paljon puhunut. Tiedä siis, että minä tunnen paremmin kuin sinä
meidän Xanthemme, ja hän haluaa yhtä vähän leikkikumppaniansa, kuin
pilari tuolla vasemmalla puolella uunia kaipaa sitä, joka on oikealla
puolella, vaikkapa ne ovat olleet yhdessä kylläksi kauan saman katon
alla."

"Tiedätkö sinä, mitä marmori tuntee?"

"Ei mitään, Iason, tietysti ei mitään, se tahtoo sanoa juuri niin
paljon kuin Xanthe Phaonin suhteen. Mutta mikä melu on siellä oven
takana?"

Emännöitsijän vielä puhuessa aukesi yksi ovenpuolisko hiukan ja siitä
syntyneestä aukosta huusi piika Dorippe:

"Saammeko tulla? Täällä on sanansaattaja Protarcho'lta."

"Päästä hänet sisään", huusi Semestre innoissaan, ja nyt aukeni ovi
kokonansa ja naistenhuoneesen astuivat molemmat tytöt sekä Mopsos,
iloisen Chloris'in veli, heidän kanssansa. Viimemainittu riippui hänen
käsivarrellansa, ja kun Mopsos oli tullut pylväskäytävään, otti hän
leviäreunaisen matkahatun pois hänen ruskeilta kiharoiltansa, mutta
musta Dorippe kävi hänen takanansa ja työnsi vitkastelevaa naisten
huoneen kynnyksen yli, niinkuin venettä työnnetään mereen.

Emännöitsijän kiihkeisiin kysymyksiin antoi hän vastaukseksi, että
Protarchos on myynyt herran öljyn yhtä kalliisen hintaan kuin
omansakin, ostanut naapurillensa Kleonille kaksi uutta hevosta, ja
lähetti hänet näitten kanssa edeltäpäin. Jos ei tuuli käänny, niin voi
hän jo tänään tulla.

Puhuessaan veti hän varovasti paperikaistaleen vyöstä, joka piti koossa
hänen valkoisella reunustettua sinistä chitonia vyötärän yläpuolella,
ja ojensi sen Semestrelie tervehdyksellä herrallensa.

Emännöitsijä tarkasteli keltaisen lehden kumpaakin puolta, käänsi sen
vielä kerran ympäri, vei sen aivan lähelle silmiänsä ja katsahti sitten
hidastellen ja vastenmielisesti Iasoniin. Nyt hänen täytyi vihdoinkin
saada tietää, ett'ei hän ymmärtänyt lukea, mutta Xanthe osasi selittää
kirjoitettuja lauseita ja hänenhän täytyisi piakkoin tulla aamiaiselle.

"Luenko minä?" kysyi vanhus.

"Sitä taitaisin itsekin, jos vain tahtoisin", vastasi emännöitsijä ja
veti sauvalla teräviä ja tylsiä kulmia lattiaan, ikäänkuin tahtoisi hän
kirjoittaa. "Minä kyllä voisin sitä, mutta minä en kuuntele mielelläni
uutisia tyhjällä vatsalla, ja se, mitä tässä kirjeessä sanotaan,
koskee, luulisin minä, minua eikä ketään muuta. Mene, Dorippe, ja käske
Xanthe aamiaiselle!"

"Minä tiedän jo, mitä tuossa seisoo", huusi tyttö, joka vastahakoisesti
nyt jo tahtoi erota kumppaninsa veljestä, joka häntä sydämmestänsä
rakasti ja joka olisi vielä paljon kertonut hänelle matkastansa
Messeneen.

"Mopsos on kertonut sen meille: herran veljenpoika Leonax, Alkiphronin
poika, on seuraava enoansa ja aikoo viipyä vieraana, ei tuolla
Protarchon luona, vaan meidän talossamme. Hän kuuluu olevan komea
poika; vielä pitempi kuin Phaon, ja Mopsos sanoo, että Alkiphronin
puoliso on pistänyt kätensä syvälle kukkaroon meidän herramme
Messenessä toimitettavan asian tähden ja on ostanut kultaisia
rannerenkaita ja naistenpukuja, myös senlaisia, joita arvoisat rouvat
kantavat."

Semestren rypistyneissä kasvoissa vilahti hänen tätä kuullessaan ilon
ja toivon hymyily kuni kevään henkäys talven lehdettömäksi tekemän
puutarhan yli. Hän ei ajatellut enään sitä vahinkoa, jota uutinen
voisi tuottaa hänen tyhjälle vatsallensa ja samassa, kuin hän näki
sisällisen silmänsä edessä sinisen rouvan puvun liehuvan ja Xanthen
rikkaan morsiuslahjan hohtavan, kysyi hän kiireesti tervetulleelta
sanansaattajalta:

"Puhuuko hän totta? Ja miten on vaatteiden laita?"

"Minä itse kannoin vaatteita", vastasi Mopsos, "ja asetin ne semmoiseen
kauniisen norsunluukuvilla koristettuun kirstuun, jonkamoisia
vastanaineet saavat morsiuslahjan mukana. Siinä minua auttoi Praxilla
Alkiphronin puolison komea sisar; hän antoi myöskin..."

"Niinpä menkää ja kutsukaa Xanthe", keskeytti Semestre sanansaattajaa,
jonka puhuessa hän oli useampia kertoja hiljaa naurahdellut; ja
kun tytöt sitten nopeasti poistuivat Mopsoksen kanssa, katsahti
hän Iasoniin voittoriemuisella silmäyksellä. Sitten johtui hänen
mieleensä, kuinka paljo vielä oli tehtävää nuoren kosijan Leonaxin
vastaanottamiseksi, ja korottaen ääntänsä huusi hän:

"Dorippe, Chloris! Chloris — Dorippe!" Ei kumpainenkaan näyttänyt
kuulevan, ja kun hänen täytyi heittää kaikki toivo vastauksesta,
kääntyi hän olkapäitään nyykäyttäen Iasonin puoleen ja sanoi:

"Niin nuoria ja niin kuuroja; se on surkeata! Nuo onnettomat
tyttörievut!"

"Mopsos on heille rakkaampi kuin sinä, eivätkä he tahdo kuulla", sanoi
Iason ja nauroi.

"He eivät voi kuulla", kiivastui Semestre. "Mopsos on hävytön, kelvoton
veitikka, jota minä jo usein olen halunnut ajaa pois talosta, mutta
minä tahtoisin nähdä sitä, joka kieltää minulta tottelevaisuutta. Mitä
sinun ehdoitukseesi tulee, niin olethan nyt huomannut kyllin selvään,
että meidän tyttö on määrätty Leonaxille."

"Mutta jospa Xanthe ei huoli Leonaxista ja katsoo Phaonia etevämmäksi
kuin tuota vierasta nuorukaista?"

"Alkiphronin poika ja 'vieras' tässä esi-isiensä talossa!" huusi
Semestre. "Mitä kaikkea saakaan kuulla; mutta minun täytyy työhön,
sillä kysymys on valmistaa parahin vastaanotto Leonaxia varten,
jotta hän alusta saakka tuntisi, ett’ei hän ole täällä vieras, vaan
kokonansa kotona. Mene vaan, jos tahdot, ja uhraa Aphroditelle,
että hän yhdistäisi Xanthen ja Phaonin sydämmet, mutta minä pysyn
paistinvartaani ääressä."

"Siinä olet sinä paikallasi", huusi Iason, "mutta etpä sinä käännä sitä
vielä Leonaxin hääkemuja varten."

"Mutta kyllä tahdon valmistaa juhlapaistin Phaoninkin häitä varten, sen
lupaan sinulle; mutta ei ennen, kuin uhrieläin, jota minä itse olen
syöttänyt, määrää kuohusta syntyneen jumalattaren sytyttämään lempeää
rakkautta Xanthen sydämmessä sinun herrasi Protarchon poikaa Phaonia,
eikä Leonaxia kohtaan!"



Xanthe


"Xanthe, Xanthe", huusi Semestre vähän, myöhemmin, "Xanthe! Missä
piiloittelee tuo tyttö?"

Eukko oli tullut puutarhaan, ja koska hän ymmärsi käyttää hyödyllisesti
aikaansa ja mielellään yhdisti askareet toisiinsa, poimi hän,
hakiessaan holhottiaan ja yhä uudelleen huutaessa tyttöä nimeltä,
kaaliksia ja ruokayrttiä, joiden päällä helmen tavoin aikainen
aamukaste puhtaana ja kosteana kiilsi. Mutta sen ohessa ajatteli hän
paljon enemmän lemmikkinsä poikaa ja häntä varten valmistettavia
paisteja, leivoksia ja kasviruokia kuin Xanthea.

Sitä, jota isä lapsena oli erittäin mielellään syönyt, sitä kaikkea
aikoi hän huolellisesti valmistaa Leonaxille, sillä joka isästä maistui
hyvältä, tuumaili hän, se lapsellekin maistuu.

Ainakin kaksikymmentä kertaa oli hän syvään kumartunut ottaaksensa
vierestä lavendelia, viheriäistä salaattia ja nuorta punajuurikasta, ja
joka kerta kun hän oli oikaissut itsensä myrttisauvaansa nojautuneena
niin suoraksi, kuin hänen vanhuudesta koukistunut selkänsä sen salli,
joka kerta oli hän huutanut "Xanthe" ja yhä vaan "Xanthe."

Mutta vaikkapa hän sitä tehdessään lopulta heitti päänsä niin paljon
taaksepäin, että aurinko paistoi hänen avattuun suuhunsa, ja vaikk'ei
hänen keuhkojensa voima ollut pieni, niin ei sittenkään kuulunut
minkäänlaista vastausta.

Eipä hän kuitenkaan tullut levottomaksi, sillä ei tyttö saattanut olla
kaukana ja Semestre oli tottunut, että hän antoi useampia kertoja
huutaa itseänsä, ennenkuin hän totteli sitä.

Tänäänpä viipyi vastaus tosiaankin kauemmin kuin tavallisesti.

Kyllä neitonen sittekin kuuli aivan hyvin vanhuksen kauas kuuluvan
kimeän äänen, mutta hän ei välittänyt siitä enemmän kuin kanojen
kaakotuksesta, riikinkukkojen kirkunasta ja kyyhkysten kuherruksesta
tuolla pihalla.

Hän tiesi, että emännöitsijä kutsui häntä aamiaiselle, mutta palanen
kuivunutta leipää, joka hänellä tavallisesti oli mukana ulkona,
tyydytti kokonaan hänen nälkänsä. Vaikkapa Semestre olisi houkutellut
häntä makeimmilla leivoksilla, niin ei hän tällä hetkellä olisi
jättänyt lempipaikkaansa lähteellä.

Loristen kumpusi lähde korkeimmalta kalliolta hänen isänsä maatilalla.
Usein ja etenkin, jos sydän oli liikutettu, tuli hän sinne mielellään,
ja se olikin herttainen paikka!

Solisten tunkeutui kirkas vesi kallion halkeamasta ja kokoontui
vasemmalle puolelle sitä penkkiä, jolla Xanthen oli tapana istua,
läpikuultavan kirkkaaksi vähäiseksi lammikoksi, jonka reunat olivat
ympäröidyt kauniisti tasoitetuilla valkoisilla marmorimöhkäleillä.
Jokainen punainen piikivi, jokainen sileä pallonen lumivalkeasta
ukonkivestä, jokainen suipukka, joka uurre ja pieni kaistale sievissä
näkinkengissä sen hietaisella pohjalla oli niin selvästi tunnettava,
kuin sitä pidettäisiin paljaalla kädellä silmien edessä, ja kuitenkin
oli sitä peittävä aine niin syvä, että se olisi koskettanut Xanthen
pyöreällä olkavarrella olevaa hohtavaa kultaista rengasta, niin,
vieläpä tuota leikattua kallista kiveä, joka piti yhdessä hänen
peplosiansa olkapäillä, jos hän olisi koettanut ulottua sormienpäillä
lähteen pohjaan.

Aivan kuin kristalli, johon sitä sulatettaessa on heitetty
smaragdipalasia, että nekin muuttuisivat juokseviksi pisaroiksi, niin
vihertävän kirkas oli tämä vesi.

Edelleen kulkien juoksi se monenkaltaisilla kasveilla kokonaan täytetyn
uurteen läpi.

Aivan nopeasti laaksoon putoavan veden reunojen kohdalla riippui
sieviä köynnöksiä, rehevä sammal viheriöitsi hienoissa keveästi
yli kivien luoduissa kaistaleissa ja kasvoi kallioon liitettynä
rehevästi heruvissa kimpuissa. Hennot viheriäiset kasvijaksot,
edestakaisin loiskivan veden heiluttamina, olivat ylt'ympäri juurtuneet
lammikon pohjaan, ja siellä jossa se juoksullansa syvyyteen taisi
levätä tasaisemmalla paikalla, siellä heiluivat sen ympärillä
sananjalkalöyhyttimet somasti notkistuen, niinkuin kamelikurjen sulat
nukkuvan kuninkaan lapsen kätkyellä.

Xanthe seurasi mielellään myrttipensastoon katoavaa juoksua.

Jos hän käänsi lempipaikaltaan silmänsä sivulle ja alaspäin, näki
hän ensiksi isänsä ja enonsa sekä vasemmalle että oikealle puolelle
lähdettä, vuoren vähitellen kaltavalle seinälle ja kapealle tasangolle
rannalla, laajalle leviävät puutarhat ja istutukset.

Ja tämä kaikki oli aivan suurenlaisen villaisen maton kaltainen, jonka
viheriälle pohjalle on neulottu valkoisia ja kullankeltaisia pisteitä
tahi myös jonkun semmoisen korin kaltainen, jota neidot kantavat
päittensä päällä Demeterin juhlana ja jossa on ko'ottuna korkealle
yli reunojen monivärisiä lehtiä, joista loistaa esiin vaaleampia ja
tummempia hedelmiä.

Nuoret kukkaan puhkeamaisilla olevat granati- ja myrttivesaikot
pistivät hilpeästi esiin valkoisten kyhmyisten öljypuitten loistavassa
lehdistössä.

Hehkuvan-punaisina, ikäänkuin olisi aurinko tulisella suutelulla
herättänyt heidät elämään, loistivat tuoksuvat ruusut pensaissa
ja pensasaidoissa, ja hienosti värjättyinä, ikäänkuin lapsen
huulet olisivat herättäneet heidät unestaan, hohtivat manteli- ja
persikkakukat puitten oksilla.

Kummallisesti sekaisin kudotuista viikunalatvojen oksista kasvoi
kevätlehtiä ja noihin oli kiinnitetty täysinäisiä hedelmäsäkkisiä.
Vahingoittamattomissa, välkkyvissä, talvenkestämissä lehdistöissä
loisti kultaisia sitrunoita, ja pitkissä riveissä jäsenittöminä ja
solakkoina kohosivat mustanvihreät sypressit kuin kuorilaulajain
totiset sanat keskellä iloista juhlaleikkiä.

Laajalle kaaritetuista pyöreistä teltoista kokoonpannun leirin
kalttaisilta näyttivät alaskatsovan silmissä hänen isänsä
mantelipetäjämetsät, ja jos hän antoi katseensa liukua kauemmaksi, näki
hän lepäävän meren, jonka avara pinta tänä suloisena aamuna välkkyi
täällä kuin kirkas kyani, tuolla kuin hiottu safiri ja näytti koettavan
kaikkialla omalla sinertävyydellä voittaa puhtaan taivaan värin. Ja yli
taivaankannen kiiltelevien hattaroitten tavalla väikkyivät valkoiset
purjeet merellä.

Lempeästi viheriöitsevät kummut ympäröivät tätä suloista kuvaa. Niitten
hyvin kasvaneilla rinteillä kohosi täällä valkoisia temppeleitä, tuolla
kyliä, taloja ja mökkejä, niinkuin karjalaumat ja yksinäiset lampaat,
jotka makaavat puoleksi pensaisen lehdityksen peittäminä.

Samaten kuin iloisten ihmisten päitten ympäri sidotaan seppeleitä,
samoin ympäröi täällä jokaisen varakkaan maanmiehen huonetta lehto tai
puutarha.

Kumpujen takana kohosivat teräväksi leikatuissa jaksoissa korkean
kaukaisen vuoriston paljaat kalliot, ja kirkkaana sumusta haamoittaen
lepäävän Etnan luminen huippu.

Nyt näin varhain aamulla ympäröi merta ja puutarhoja, kukkuloita ja
etäistä vuoristoa selittämättömän-värinen keveä huntu. Oli ikäänkuin
meri olisi, antanut loimen ja langat, ja aurinko kuteen kankaasen.

Ihmeteltävä oli tämä taulu, mutta tuon tähden ei Xanthe tullut
lähteelle, tuskinpa hän tiesi, että se oli kaunis.

Tosiaan arveli hän, kun meri kimalteli taivaan värisenä ja niinkuin
tänä päivänä lepäsi liikkumattomana, että Glaukus, sinisen meren
jumala, uinahteli päivänpaisteessa.

Toisina kuumempina päivinä, kun laineet ja aallot liikkuivat, kun
valkoinen vaahto seppelöitsi niiden harjoja ja ne kastelivat rantaa
näkymättömän pitkinä edestakaisin kulkevina juovina, silloin luuli hän,
että viisitoista Nereus'en tytärtä laski leikkiä kirkkaitten aaltojen
alla.

Ne olivat kaikki herttaisia naisia ja heidän leikkinsä oli ylimäärin
iloinen.

Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset
heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä
hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.

Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe
kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa
suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä
näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut
suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään,
se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka,
Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka
he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja
milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas
liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa
suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat
kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.

Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei
ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se
siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.

Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui
usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa
kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja
valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.

Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla
hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon
nelivaljakkoinensa.

Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla
ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle
mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi,
tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta,
matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti
sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot
taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla
marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti
lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja
näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne
antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys
valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään
liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla
ja päällä hurjan kiljuntansa.

Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat
maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle
kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien
vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli
kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan
nelivaljakon tielle.

Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita
korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä
nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille
päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit
tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen
lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen
aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi
myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut
tänään tullut lähteelle.

Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän
kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?

Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli
tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin:

"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän
aivan varmasti narrin kuvan sieltä."

Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan
harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut
ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen
vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen
paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli
hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä,
jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja
kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan
määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen
katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."

Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden
kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein
sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä.
Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä
hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia
pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun
sitä on haavoitettu.

Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki,
joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru
tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän
iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan
Dorippe'n.

Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä
ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki
Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia
ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset
hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet
mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä
ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut,
että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa
rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja
niinmuodoin täytyi sen olla totta.

Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?

Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?

Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi
kaipausta itkeä?

Ei suinkaan?

Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein
viimeiseksi säästetyksi.

Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin
kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin
huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan
nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin
kyyneleitä?

Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on
suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta,
niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman
armolahjaksi.

Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?

Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä
ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.

Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä
meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa,
joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä
maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän
sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan
vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän
oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen
viemään.

Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi
ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla
puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja
sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.

Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi
hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään
muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.

Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne.
Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta
mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.

Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän
noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa
alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!

Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa
kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan
hänen herransa poikaa, Phaonia.

Ei Xanthella ollut mitään sanottavaa hänelle, hän olisi juossut pois,
jos Phaon olisi uskaltanut tulla hänen luoksensa lähteelle, mutta hän
tahtoi nähdä häntä, hän tahtoi tulla vakuutetuksi, puhuiko Semestre
totta, kertoessaan, että Phaon aikoi naida erään rikkaan perillisen,
jota hänen isänsä on kosinut Messenessä. Rahan tähden, niin oli
emännöitsijä eilisiltana vakuuttanut, halusi hän muka tuota ilkiötä
ja käytti nyt hyväksensä vanhuksen poissaoloa ja hiipi paikalla,
kun tuli oli takassa sammunut, joka ilta pois kotoa. Vasta myöhään
auringon nousun jälkeen palasi tuo soma yölintu kotiin, ihan varmaan
hurjista juomingeista, tuon törkeän Hermiaan ja muitten Syrakusan
sivistymättömien sällien kanssa. Ne kyllä ymmärtäisivät irroittaa hänen
hidasta kieltänsä!

Sitten oli tuo vanhus samana iltana vielä kuvannut, kuinka
semmoisissa pidoissa käy, ja kun hän mainitsi myös maalatuista huilun
soittaja-neitsyistä, joiden seurassa huikentelevat kaupunkilaiset
tuhlasivat isiensä rahat, ja edelleen huomautti, että Phaon jo
nyt käveli niin kuihtuneen ja uneliaan näköisenä, kuin olisi hän
pahanmaineisen Hermiaan tarkka oppilas, — silloin vihasi Xanthe tuota
eukkoa ja hän oli melkein unohtaa kunnioituksen, jota hän oli velkapää
osoittamaan hänen harmaille hiuksillensa, ja huutaa vasten hänen
kasvojansa, että hän panetteli ja valhetteli.

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan, sillä se, että Phaon kosi salaisesti
rikasta tyttöä Messenestä, oli loukannut syvästi hänen ylpeyttänsä, ja
hänen leikkikumppaninsa näytti todellakin tavallista väsyneemmältä ja
haaveksivaisemmalta.

Semestren ylistystä hänen serkustansa, nuoresta Leonaxista, oli Xanthe
kuunnellut yhtä vähän, kuin sirkan sirkutusta uunin raosta, ja ennenkun
emännöitsijä lopetti puheensa, oli hän noussut, kääntänyt selkänsä ja
jättänyt naisten huoneen, toivottamatta hyvää yötä, niinkuin hänellä
muuten oli tapana tehdä.

Ennenkun hän pani levolle huoneessansa, käveli hän edestakaisin
vuoteensa edessä. Sitten aloitti hän avaamaan paksua tukkaansa niin
varomattomasti, että se oikein koski.

Kauniin valmunpunaisen liinasen, jota hänen oli tapa panna kultaisien
hiuksiensa ympäri, etteivät ne sekaantuisi yöllä, oli hän sitonut niin
pian ja niin kireelle leuan alle, että hänen taas täytyi hellittää
sitä, ett'ei hän tukehtuisi.

Sandaalinsa, joista hän oli vapauttanut pienet jalkansa ja jotka
hän tavallisesti, äitivainajan neuvon mukaan, pani tuolin viereen,
jolla hänen vaatteensa olivat sileästi toinen toisensa päälle
pantuina, nakkasi hän tänä iltana huoneen nurkkaan, ja sillä välin
oli hän yhä vaan ajatellut Phaonia, tuota perillistä Messenessä ja
leikkikumppaninsa häpeällistä käytöstä ja päättänyt tutkia, oliko
Semestre puhunut totta, ja miettiä yön hiljaisuudessa, mitä hänen oli
tehtävä, todistaaksensa Phaonia syylliseksi ja saadaksensa tietää,
kuinka hänen isänsä kosimisen laita hänen puolestansa on.

Mutta Morpheus jumala tahtoi toisin, sillä tuskin oli Xanthe pannut
levolle, sammuttanut lamppunsa ja kiertänyt lujasti peitteen
ympärillensä, niin uni jo valloitti hänet.

Vasta vähän ennen auringon nousua heräsi hän, ja heti oli hän taas
muistellut Phaonia, perillistä ja Semestren ilkeitä sanoja ja lähtenyt
lähteellensä.

Sieltä taisi hän nähdä, palasiko hänen enonsa poika horjuvin askelin
kaupungista, tahi niinkuin tavallisesti astuisi huoneesta varhain,
sukiaksensa ja juottaaksensa ruskeita ratsujansa, joihin ei kukaan orja
saanut koskea.

Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen
palvelija pihalle.

Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle
hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen
sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken
murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin
olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä
siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.

Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut
sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei
hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän
oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.

Itkeä!

Kenen tähden?

Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla
alhaalla!

Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että
hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin.
Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet
punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun
he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.

Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen
pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.

He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä,
joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt
yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle,
ympärimuuratulle lammelle.

Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle
pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei
tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka
hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja
sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika
pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta
pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.

Lapset eivät huomanneet Xanthea, joten tämä tuli koko tuon taistelun
todistajaksi, jota nyt tuossa käytiin ylivoiman ja hyvin ansaitun
oikeuden välillä, hän astui nopeasti riitelevien väliin, napsautti
poikaa olalle, ja käytti itseänsä siinä aivan yhtä taitamattomasti,
kuin kaikki muutkin tytöt, otti pojalta veneen pois, antoi sen
pienokaiselle ja sanoi häneen kääntyen:

"No, leikkikää nyt sopuisasti yhdessä, ja jos ei Syrus jätä laivaa ja
näkinkenkiä sinulle, tulet sinä minun luokseni, Stephanion parka."

Sitä sanoessaan pyhki hän omalla nutullaan tytön silmiä, otti häntä
olkapäistä kiinni, tarttui pojan mustankiharaiseen päähän, painoi
molemmat lapset hellällä väkivallalla toisiinsa ja käski heitä:

"Nyt suudelkaa toisianne!"

Pienokainen totteli uljaasti ja kuuliaisesti tätä käskyä, mutta
suutelo, jonka poika antoi kumppanilleen, oli melkein kuin lyönti
suulla.

Xanthe naurahti ääneen, käänsi lapsille selkänsä ja meni hitaasti
laaksoon.

Kulkiessaan siinä välähteli salaman-nopeudella kaikenlaisia pieniä
elämänvaiheita menneestä ajasta hänen muistossansa, niiltä päiviltä,
jolloin hän itse oli vielä pieni ja ja Phaon leikki joka päivä hänen
kanssansa, aivan kuin kähärätukkainen Syrus karjapaimenen tyttären
kanssa.

Mutta kaikki kuvat, joita muisto nopeasti vei hänen sielunsa ohitse,
olivat sangen paljon eroavia siitä, jonka hän vast’ikään näki.

Kun hän kerran oli sanonut, ett'ei puro voinut viedä edes kukkia ja
lehtiä, joita hän sinne viskasi, mereen, oli Phaon vaan hymyillyt
hiljaa, mutta seuraavana päivänä löysi Xanthe akseliin kiinnitetyn
ristin, jonka Phaon itse oli veistänyt ja pistänyt kivien väliin.
Virta, joka siinä paikkaa kävi, löi värttinän sivuihin ja pakoitti
sitä taukoomatta pyörimään. Viikkokausia huvittelivat molemmat tällä
hyvin onnistuneella leikkikalulla, eikä hän vaatinut siitä edes yhtä
ainoatakaan kiitos-sanaa eikäpä Xanthe sanonutkaan mitään, mutta
hän osoitti hänelle elävästi, että hän iloitsi, ja se oli Phaonille
kylliksi.

Jos hän aloitti Phaonin kanssa rakentamaan huonetta hiedasta ja
kivistä, eikä se tullut yhdellä kerralla valmiiksi, löysi hän sen
aina, kun leikki seuraavana päivänä uudestaan aljettiin, katettuna
ja puutarhalla varustettuna, siten että pienet oksat olivat puiksi
pistetyt hiekkaan ja punaiset sekä siniset kukat kukkapensaiksi. Tuon
istuimen lähteellä oli Phaon itse Xanthelle valmistanut, niinpä myöskin
nuo pienet penkit meren rannalla, joitten avulla oli mahdollista päästä
kuivin jaloin veneesen, jonka hänen ystävänsä myös oli värjännyt kauas
loistavalla punaisella ja sinisellä värillä, koska erään naapurin
kirjava venonen oli miellyttänyt Xanthea.

Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen
serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut
hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin
sen täytyisikin niin olla.

Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa
taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki.
Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta
valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.

Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet
vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita;
naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien
kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille
tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan,
mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.

Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa,
ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka
antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja
hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän
arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa
tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla
tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin
häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo
törkeät pojat Syrakusasta.

Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä
puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä,
luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.

Kysymättä puhui hän harvoin.

Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka
toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.

Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.

Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös
hyvin lopettaa.

Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä
nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa
täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla
hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta
tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin
ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti
itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja
kaksipäisen huilun tahtia.

Tosin haukkui moni tyttö, jolle hän oli unohtanut osoittaa huomiota,
hänen harvapuheisuuttansa ja Xanthestakin oli usein tuntunut tukalalta,
kun ei hänen kielensä löytänyt ainoatakaan sanaa ainerikkaista
tarinoista, joita hänen silmänsä Xanthelle kertoivat. Niin, ne tiesivät
puhua! Ja jos hän loi häneen syvän sydämmellisen katseensa, joka häntä
leimuamatta kohtasi, mutta hehkuvana ja valtavana kuin laavavirta,
joka hiljaisella äänettömällä kulullansa kumoo kaikki esteet, arveli
hän, että Phaon ei vaikenisi sielun ja sydämmen köyhyydestä, vaan sen
vuoksi, että tunteet, jotka häntä liikuttivat, olivat niin rikkaat ja
voimakkaat, ett'ei mikään kuolevainen suu voisi pukea niitä sanoihin.

Tästä kaikesta huolimatta oli Xanthe tänään suutuksissaan
kumppanillensa, ja tytön vihalla on kaksi silmää, joista toinen on
sokea, toinen terävämpi kuin haukan.

Mitä neitonen tavallisesti piti arvossa ja mielellään näki Phaonissa,
ei hän ottanut lukuun tänään, mutta hänen puutteistaan hän nyt näki
pienimmätkin.

Tosin oli hän osoittanut sanaakaan sanomatta paljon rakkautta, mutta
hänhän oli mykkä kuin kala ja olisi kyllä kehunut itseänsä ja vaatinut
kiitosta aivan kuin kaikki muutkin, jollei hänen hitaisuutensa olisi
kahlinnut hänen kankeaa kieltänsä.

Vast’ikään täytyi hänen ojentaa laihalle Iphikselle kätensä, koska
hän siinä liian hitaasti liikkui. Hän oli uninen, ujo haaveksija, ja
hän tahtoi sanoa hänelle, että se olisi hänelle sopivampaa oikaista
itseänsä mukavasti vuoteelle ja ennemmin opetella yhä enemmän
hiljaisuutta, kuin kosia vieraita tyttöjä ja riehua hurjien poikien
kanssa koko yön.



Lysander.


Kun Xanthe lähestyi isänsä huonetta, kuuluivat Semestren huudot ja
monauluksen [soitannollinen kalu, jota puhallettiin niinkuin meidän
flagelotia taikka klarinettia] iloiset säveleet.

Eräs silmänkääntäjä oli hankkinut sisäänpääsöä maatilalle ja näytti
nauraville katsojillensa opetettujen kukkojensa temppuja.

Hän oli kääpiömäisen pieni mies, varustettu ulospäin kaarevilla
säärillä.

Hänen lyhyellä kaulallansa oli suuri pää, pitkälle etenevällä otsalla,
joka varjosti alttaanin tavoin läpitunkevia silmiä.

Tämän miehen höyheniset näyttelijät asuivat kaksipyöräisissä rattaissa,
joita veti pieni kirjavasti koristettu aasi kylästä kylään ja
kaupungista kaupunkiin.

Nyt seisoi kolme kukkoa ja neljä kanaa kärryin kannella, ja ne
näyttivät hyvin lystillisiltä, sillä heidän viisas omistajansa, joka
hyvin tiesi, mikä miellyttää lasten ja talonpoikien silmiä, oli
maalannut heidän alkuaan valkoiset höyhenensä missä heleänpunaisiksi,
missä loistavankeltaisiksi.

Kärryjen vieressä seisoi vaalea, surkeannäköinen poika, joka puhalsi
iloista nuottia monauluksella.

Lysander, Xanthen isä, oli antanut tuoda itsensä huoneen edustalle
auringon paisteesen ja katseli näytelmää kauniisti kiilloitetusta
öljypuisesta nojatuolistansa.

Kohta kun hän huomasi tyttärensä, viittasi hän hänelle, silitteli hänen
päätänsä, tytön koskettaessa huulillansa hänen otsaansa, ja sanoi:

"Hauska näytelmä! Molemmat kanat tottelevat tuota pientä miestä, kuin
olisivat ne taipuvaisia lapsia. Minua ilahuttaa, että hän on tullut,
sillä jolta kohtalo on kieltänyt, niinkuin minulta, nauttia hauskuutta
tuolla ulkopuolella, sen täytyy olla kiitollinen, jos se löytää tien
hänen luoksensa. Sinun jalkasi kepsuttelevat, Dorippe. Siellä jossa
huilu korottaa ääntänsä, siellä panee se tyttöjen jalat liikkeelle,
niinkuin tuuli poppelin lehtiä. Mieluimmin tahtoisitte te kai kohta
aloittaa tanssilla!"

Tämän puheen aikana oli Mopsos lähestynyt soiton tahdin mukaan
rakkahintansa. — Mutta Semestre astui hänen tiellensä ja huusi,
puoleksi nuorukaiseen, puoleksi herraansa kääntyen:

"Nyt ei hypätä. Joka aamulla tanssii, se katkaisee illalla jalkansa."

Lysander nyykäytti emännöitsijälle myönnyttäväisesti ja sanoi:

"Niinpä mene sitten sisään, Chloris, ja tuo tälle kanojen kuninkaalle
tuoppi viiniä, leipä ja kaksi juustoa."

"Kuinka monta juustoa?" kysyi vanhus.

"Kaksi", vastasi Lysander.

"Yksi on enemmän kuin kylläksi", keskeytti häntä Semestre. "Sinä tuot
vaan yhden, Dorippe."

Parantuva kohotti hymyillen olkapäitänsä, tarttui vieressään seisovan
tyttärensä käteen ja sanoi niin hiljaa, ett'ei vanhus voinut kuulla:

"Enkö minä ole tullut aivan semmoiseksi kuin tuon pienen paksupään
kanat? Semestre käskee, ja minun täytyy totella hyvällä taikka pahalla.
Tuolla menee hän Chloris'in jäljessä pelastamaan toista juustoa."

Xanthe hymyili suostuvaisesti, mutta Lysander korotti äänensä ja huusi
silmänkääntäjälle:

"No nyt, ystäväiseni, näytä, mitä sinun näyttelijäsi taitavat. Te,
nuori väki, sinä, Mopsos, ja sinä, Dorippe, hypätkää minun mielikseni,
niin kauan kuin monaulus kaikuu ja vanhus on sisässä.

"Ensin tahdomme me tietää, mitä kanat taitavat", huusi mustatukkainen
palvelustyttö, ripustautui rakastettunsa käsivarteen ja kääntyi
Mopsoksen kanssa näytökseen päin, joka nyt alkoi uudestaan.

Silloin kuului monta kummastuksen huutoa ja monta naurahdusta,
sillä kun pieni mies komensi suurinta kukkoansa näyttämään
ratsastus-taitoansa, hyppäsi se nopeasti aasin selkään; kun hän käski
sitä puhdistaa hänen hevostansa, veti se punaisen sulan harmaan elävän
pääkoristeesta, ja lopuksi näyttäytyi se myös rummuttajana, alkaen
laulaa pitkälle kurotetulla kaulallaan.

Vielä vaikeampia tekoja tekivät kanat, sillä ne vetivät jokaiselle
katsojalle puisesta laatikosta puun lehden, jossa oli nähtävänä
merkkejä.

Ainoastaan silmänkääntäjälle oli tämä huono kirjoitus ymmärrettävä,
mutta sen oli ilmoittaminen varmoja tietoja tulevasta onnesta, ja tuo
pieni tarjoutui selittämään jokaiselle kirjoitusta.

Kanajoukon kasvattaja oli viisas mies ja tarkkakuuloinen. Hän oli
selvästi ymmärtänyt, että Semestren toimesta oli hyvä juusto häneltä
pääsevä, ja kun emännöitsijä nyt palasi takaisin, käski hän yhtä
kanoista sanomaan jokaiselle läsnäolevalle, kuinka monta vuotta kukin
on jo vaeltanut maan päällä. Xanthelle raaputti lumivalkea eläin
kullankellertävällä päällä seitsemäntoista ja Mopsokselle täydellisesti
oikean asianlaidan mukaan kaksikymmentäkolme kertaa.

"Nyt ilmoita meille myös tämän arvoisan rouvan ikää", käski
silmänkääntäjä kanaa.

Semestre antoi Chloris'in kertoa, mitä tuo pieni oli sanonut, ja epäili
jo, eikö hän kuitenkin hankkisi "arvoisan rouvan" tähden hänelle toista
juustoa, kun kana alkoi raappia.

Kuuteenkymmeneen saakka seurasi hän linnun kynttä suostuvilla
nyykäyksillä, viidennelläseitsemättä puristi hän huulensa lujasti
yhteen, seitsemälläkymmenellä vetäytyivät hänen otsansa rypyt rajuilman
tavoin kokoon, kahdeksannellakymmenellä löi hän myrttisauvalla maata,
ja kun kana yhä nopeammin raappien lähestyi yhdeksättäkymmentä ja
sataa ja hän näki, että kaikki katsojat nauroivat ja hänen herransa
tyytyväisenä itseänsä piteli sivuista, kiiruhti hän vihoissaan takaisin
huoneisin.

Niinpian kuin hän oli kadonnut oven taakse, heitti Lysander tuolle
pienelle puolen drakmia ja huusi käsiään taputtaen:

"Nyt, lapset, pankaapas nyt tanssia, sillä ensi kiireessä me emme näe
Semestre rouvaa uudestaan. Sinä olet hyvin tehnyt asiasi, ystäväni;
mutta tule nyt tänne ja selitä meille kanojesi ennustuspuheet."

Silmänkääntäjä kumarsi, painaen ison päänsä alas ja nopeasti taas ylös
nostaen, sillä hänen lyhyt selkänsä näytti olevan liikkumaton, lähestyi
isäntää ja tarttui pienillä pyöreillä sormillansa Lysanderin kädessä
olevaan lehteen; mutta tämä viimemainittu veti sen takaisin ja sanoi:

"Ensin tämä, sitten minä, sillä hänen tulevaisuus on pitkä, mutta minun
—"

"Sinun", keskeytti häntä tuo pieni ja jäi seisomaan Lysanderin eteen,
"sinun on muodostuva ilahuttavasti, sillä kana on vetänyt sinulle
lehden, joka lupaa rauhallista onnea."

"Orvokkilehden!" huusi Xanthe.

"Niin, orvokkilehden", toisti silmänkääntäjä. "Anna se minun käteeni!
Tuossa on, — katso vaan tänne, tuossa on seitsemän merkkiä, ja
seitsemän, — senhän tietää jokainen, — seitsemän on terveyden luku.
Hiljainen onni ja hyvä terveys, se on sinun orakelisi."

"Kyllä jumalat sitä olisivatkin minulle velkaa näin pitkän kärsimisen
jäljestä", huokasi Lysander. "Kaikessa tapauksessa tule tänne jälleen
yhden vuoden kuluttua, ja jos sinun kaakottava pythiasi ja tämä
lehti ovat ilmoittaneet totuutta, annan minä sinulle ison kappaleen
vaatetta uudeksi takiksi, jos minulle on silloin suotu ilman nojaa ja
kainalosauvaa tuoda se sinulle, mutta koeta sentään onneasi mieluimmin
jo kuuden kuukauden kuluttua, sillä sinun chitonisi on kipeämpi kuin
minä ja on tuskin elävä kokonaista vuotta."

"Ei puoltakaan", vastasi silmänkääntäjä viekkaasti hymyillen. "Anna
tuoda minulle jo tänään tuo vaatepalanen, jotta minä, palattuani
kuukauden perästä, voisin huvittaa vieraita sinun parantumisjuhlassasi
soveliaammassa puvussa. Enhän minä ole mikään jättiläinen enkä ole
vähentävä erittäin sinun varojasi."

"Me tahdomme katsoa, mitä löytyy", nauroi Lysander, "ja jollen minä
heitä sinua, kun sinä kolmenkymmenen päivän perästä palaat, huolimatta
sinun komeasta takistasi, huonona ennustajana ovesta ulos, saa sinun
huilunsoittajasi myös kappaleen liinavaatetta laihoille jäsenillensä.
Mutta ilmoita nyt tyttärellenikin hänen tulevaisuutensa."

Tuo pieni otti lehden Xanthen kädestä ja sanoi: "Se johtuu öljypuusta,
on erinomaisen pitkä ja sillä on valoisa ja pimeä puoli. Sinä olet
saavuttava korkean i'än ja sinun elämäsi on muodostuva suloiseksi tai
vähemmän onnelliseksi, aina sen mukaan kuinka sinä sen otat."

"Aina sen mukaan kuinka sinä sen otat", toisti tyttö. "Se on oikea
kanojen-ennustus. 'Miten toimi, siten menestys', se oli jo imettäjäni
kolmas lause."

Tätä sanoessaan heitti hän lehden pettyneenä ja suuttuneena maahan ja
käänsi pienelle selkänsä.

Silmänkääntäjä katseli häntä terävästi ja tutkivasti, nostaessaan
ei niinkään vähällä raivolla pientä lehteä. Sitten katseli hän
ystävällisesti tytön isään, huusi tytön takaisin, näytti sormella
öljylehden sisäpuolta ja sanoi:

"Katso vaan näitä viivoja pienillä pisteillä tässä päässä. Se on etana
pienillä sarvilla. Hidas eläin! Se ei kehoita kiirehtimään. Jos mielesi
tekee juosta, seisauta jalkasi ja kysy, mihin tuo tie vie."

"Ja kulje elämän läpi kuni alas laaksoon päin nariseva vaunu
pidätinpölkyillä", keskeytti Xanthe häntä. "Sinun hupaiselta kanaltasi,
joka kuormitti rouva Semestreä sadalla vuodella, toivoin minä kuulevani
toisia asioita, kuin viisaita neuvoja."

"Kysy vaan siltä sitä, mitä sydämmesi haluaa", vastasi pieni, "eikä se
jää sinulle vastausta velaksi."

Tyttö katseli silmänkääntäjää epäilevästi, mutta hän voitti kuitenkin
halun, saada tietää enemmän tulevaisuudesta, sillä hän pelkäsi isänsä
pilkkaa.

Tiesihän hän, että, kun Lysander oli terve ja vapaa tuskista, ei
häntä mikään niin sydämmen pohjasta huvittanut, kuin kiusailla häntä
kyyneliin asti.

Sairas arvasi, mitä hänen tyttärensä ajatteli, ja hän sanoi
kehoittavasti. "Anna vaan kanoille tehtävää! Minä panen molemmat
korvat kiini niinkauaksi, kuin sinä kysyt orakelilta. Niin, niin,
tuskinpa sitä paitsi kuulee omia sanojansa monauluksen ja tuon hullun
väen riemuhuutojen vuoksi. Niin varmaan kuin mesikakku houkuttelee
kärpäsiä, niin varmaan tuommoinen ääni houkuttelee tanssihaluista
väkeä luoksensa. Koira vieköön! Tuolla hyppii jo neljä iloista paria!
Ainoastaan Phaonia tuolta ylhäältä minä kaipaan, Sanotaan, että
vuode on tullut hänelle kotona liian kovaksi ja että hän on löytänyt
Syrakusassa pehmeämpiä patjoja. Meillä on tämä päivä jo kauan sitten
alkanut, kaupungissa kenties ei eilinen ole vielä lopussa; minun käy
sääliksi tuota kunnon poikaa!"

"Onko se totta", kysyi Xanthe punastuen, "että eno hakee hänelle
Messenestä rikasta morsianta?"

"Niin se kai on, mutta kosimisessa ei aina saavuteta tarkoitusta. Eikö
Phaon ole uskonut sinulle mitään isänsä toiveista? Niin pyydän minä
sinua kysymään tuolta pieneltä, muutoin ansaitsee hän aivan liian
vähällä vaivalla uuden vaatteen, ja sinä pelastat minut moitteesta,
että minä olen tuhlari."

"Min'en tahdo; mitäpä tuommoinen hulluus olisikaan", vastasi Xanthe
punehtuvilla poskilla ja hankki lähestymään taloa.

Hänen isänsä kohotti olkapäitään ja kasvonsa kääntäen huusi hän tytön
jälkeen:

"Tee, mitä sinä tahdot, leikkaa kuitenkin kappale ruskeasta
villakankaasta ja tuo se silmänkääntäjälle."

Tyttö oli kadonnut huoneesen. Yksitoikkoisesti soi sävel, jonka poika
lakkaamatta houkutteli monauluksesta, mutta yhä iloisemmaksi tuli
nuoriso, yhä vilkkaammin liikkuivat jalat.

Ikäänkuin myrsky olisi tarttunut heihin, niin liehui moni kirjava
vaate, niin lensivät nauhat ja kädentaputukset soiton tahdin mukaan,
eikä riemulla ollut mitään loppua.

Jos Mopsos taikka joku toinen poika korotti erinomaisella voimalla
ääntänsä, taikka joku tyttö nauroi oikeen sydämmen kyllyydestä,
loistivat tuoliinsa sidotun Lysanderin silmät auringonpaisteen tavalla,
ja usein nosti hän kätensä ja taivutteli itseänsä iloisena soiton
tahdin mukaan.

"Totta tosiaankin, sinun sydämmesi tanssii nuorison mukana", sanoi
silmänkääntäjä.

"Mutta siltä puuttuu jalat", vastasi Lysander ja kertoi hänelle nyt
putoamisestaan ja kärsimisiensä juoksusta, vaarasta, jossa hän oli
häilynyt, keinoista, joita hän oli käyttänyt, ja kuinka kipu vihdoin
kääntyi parempaan päin. Hän teki sen suurella mielihyvällä, sillä
se huojensi aina hänen sydäntänsä, jos hänelle eli suotu kertoa
kärsimishistoriastansa osaaottavaiselle kuulijalle, ja tarkemmin,
kuin silmänkääntäjä oli seurannut hänen suutansa, osaksi todellisesta
sääliväisyydestä, osaksi hänelle hämärtävän vaatteen tähden, oli vaan
harva ihminen häntä kuunnellut.

Usein keskeytti tuo pieni Lysanderia ymmärtäväisillä kysymyksillä eikä
kadottanut kärsivällisyyttä, kun kertoja keskeyttihe, vihjataksensa
iloiselle väelle.

"Kuinka he nauravat ja kuinka he iloitsevat!" huusi sairas nyt taas.
"Ovathan he kaikki vielä nuoria, ja ennenkuin minä lankesin..."

Tätä lausetta ei sanottu loppuun, sillä yht'äkkiä vaikeni soitto,
taukosivat tanssijat ja naurun ja soiton sijaan kuului Semestren ääni;
mutta samassa lähestyi Xanthe sairasta, palanen ruskeata kangasta
käsivarrella. Viimemainittu katsahti ensin hämmästyksellä tyttärensä
punehtuneisin kasvoihin, mutta sitten katseli hän taas keskeytetyn
tanssin paikkaa, sillä siellä tapahtui jotain, jota hän ei voinut
hyväksyä ja joka sentään pakoitti häntä ääneen nauramaan.

Ilossaan toipunut nuoriso oli toipunut peljästyksestään ja yhdistynyt
pitkäksi jonoksi.

Mopsos johdatti vallattomia.

Jokaista poikaa seurasi tyttö, ja koko joukko oli yhdistetty toinen
toisiinsa, sillä jokainen jäsen oli asettanut molemmat kätensä
edelläkulkevan seljälle.

Sulosointuista tanssilaulua laulaen, eteenpäin kumartuneina,
sievästi jalkoja loikuttaen, kulkivat he nyt yhä nopeammin riehuvan
emännöitsijän ympäri.

Tämä koetti ensin saada kiinni Chlorisia, sitten Dorippea, sitten
toista tyttöä, mutta ennen kuin se hänelle onnistui, hajoutui jono ja
yhdistyi hänen takanansa, ennenkuin hän taas taisi kääntyä. Mopsos ja
hänen mustatukkainen rakastettunsa olivat taas johtajina, kun jono
hajoontui, ja pojat ja tytöt heittivät toisillensa kätensä, tarttuivat
nopeasti niihin ja ympäröivät pyörien tuota vanhusta laulavista ja
nauravista nuorista ihmisistä sidotun seppeleen tavoin.

Kaukaan aikaan ei iloiselle talonherralle onnistunut pudistaa
päätänsä moittivasti, mutta kun vanhan emännöitsijän, joka ei
lakannut haukkumasta ja myrttisauvalla uhkaamasta, polvet vihasta ja
yllytyksestä, horjuivat, oli Lysanderista tuo hillitsemätön leikki
liikaa, ja tyttäreensä kääntyen huusi hän:

"Mene ja vapauta Semestre ja aja hullu joukko toisistansa. Ei
leikkikään saa mennä yli reunojensa."

Xanthe totteli kohta tätä käskyä, kehä väistyi, sinne kiiruhtivat
tytöt, tuonne pojat ja kaikki pääsivät pakoon; ainoastaan mustan
Dorippen sai Semestre kiinni ja ajoi hänet ankarilla sanoilla ja
tuuppauksilla huoneesen.

"Tuossa on aikaisen tanssin jäljestä kyyneleitä jo aamulla", sanoi
Lysander, "ja minä neuvon sinua, ystäväni, jos sinä itse tahdot välttää
soimauksia, ettäs sinä nopeasti höyhenisten taiteilijoittesi kanssa
jätät kartanon. Anna miehelle kangas, tyttöseni."

Xanthe ojensi silmänkääntäjälle ruskean vaatteen.

Hän teki sen vienosti punehtuen, sillä kun hän oli aikonut leikata
valmiista kankaasta riittävän kappaleen, oli Semestre ottanut veitsen
hänen kädestänsä ja tylysti huutanut:

"Puoletkin on jo kaksinkerroin liikaa tuolle hävyttömälle lurjukselle!"

Tuo pieni mies otti vähäisen lahjan käteen, levitti sen kokonaan ja
sanoi, Lysanderin puoleen kääntyen:

"Meidän iällämme koetaan vaan harvoin uutta. Mutta tänään toivoisin
minä ensi kertaa, senjälkeen kuin unhotin kasvamisen, olevani vielä
pienempi, kuin mitä minä nyt kerran olen."

Sairas pudisti tyytymättömänä päätänsä, nähdessään pikkuisen vaatepalan
ja kun silmänkääntäjä nyt hankki sitä kokoonpanemaan polvensa päällä,
sanoi hän totisesti, irroittaessaan hartijoilta chlamysia, jota hän
itse kantoi:

"Ota tämä vaippa, sillä mitä Lysander lupaa, sitä hän ei pidä vaan
puoleksi."

Nämä viimeiset sanat aiottiin yhtäpaljon tuolle pienelle kuin
Semestrelle, joka syvään hengittäen ja vapisevilla käsillä lähestyi
herraansa.

Hyviä sanoja ei nyt ollut odotettavina hänen suustansa, mutta kuitenkin
vähemmin katkeria ja tuimia, kuin mitä hänen huuliltansa tunkeutui,
kun hän huomasi, että hänen herransa lahjoitti tänne juosseelle
maankuljeksijalle vasta vähän käytetyn chlamysin ja vielä lisäksi
uskalsi palkita Semestren säästäväisyyttä pistosanoilla.

Hän oli omalla kädellä vaipan huolellisesti kutonut, ja näin nyt, huusi
hän, kunnioitettiin hänen työtänsä!

Kangasta olisi vielä kylläksi kirstuissa, senhän voisi Lysander
tulevilla markkinoilla Syrakusassa jakaa ilveilijöitten kesken.
Mutta tämä kaikkihan oli tapahtunut ainoastaan solvaistaksensa häntä
hänen huolenpidosta ja uskollisuudesta. Muissa maissa, itse villien
raakalaistenkin joukossa, kunnioitettiin valkoisia hiuksia, mutta
täällä opettavat vanhat nuoria häpäisemään heitä pilkalla ja ivalla.

Sairaan kasvot vaalenivat tämän puheen aikana, tumma varjo näyttäytyi
hänen silmiensä alla ja syvän murheen juonne hänen suunsa ympärillä.

Hän näytti niin väsyneeltä, että olisi luullut elonkipinän hänessä
olevan sammumaisillaan.

Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi, kuinka tuon vanhan riitelevä ääni ja
kiivas puhe tekivät hänelle, pahaa, mutta hän ei voinut saattaa häntä
vaikenemaan kuuluvilla sanoilla, sillä ääni petti hänet. Ainoastaan
laihalla kädellänsä rauhoittavasti viitaten ja rukoilevilla silmillä
koetti hän tuottaa itsellensä lepoa.

Xanthe näki ja tunsi, että hänen isänsä tunsi tuskaa, ja huusi
senvuoksi pelotta ja päättävästi:

"Sinä vaikenet nyt, Semestre, sillä sinun tönimisesi vahingoittaa isää!"

Nämä sanat yllyttivät emännöitsijän vihaa, sen sijaan että ne olisivat
sitä lauhduttaneet, ja puoleksi vihoitettuna, puoleksi itkien huusi hän:

"Sinne astihan sen täytyi käydä. Lapsi käskee eukkoa. Mutta ettäs sen
tietäisit, Lysander, minä en anna itseäni pilkata aivan kuin narria.
Tuo hävytön Mopsos on sinun vapautetun orjasi lapsi ja on palvellut
kalliista palkasta tätä taloa, mutta hän on tehnyt sitä liian kauan,
sillä vielä, tänä päivänä täytyy hänen jättää se. Hän taikka minä! Jos
sinä tahdot pitää häntä, niin muutan minä Agrigentiin lasten-lasteni
ja tyttäreni luo, jotka minua jokaisen sanansaattajan kautta kutsuvat
luoksensa. Jos tuo julkea poika on sinulle mieluisampi kuin minä, niin
jätän minä tämän kiittämättömyyden paikan. Agrigentiin..."

"Agrigentissa on kaunista!" keskeytti häntä silmänkääntäjä ja osoitti
sormella pontevan selvästi tuon kehutun kaupungin suuntaan.

"Siellä on ihanaa", huusi vanhus, "niin kauan kun ei tapaa kadulla
kääpiöitä semmoisia kuin sinä."

Emännöitsijä veti suurella ponnistuksella uutta henkeä, ja hänen
herransa käytti hyväksensä tätä väliaikaa, sanoaksensa rukoilevasti
ja hiljaisella äänellä kuin avutoin lapsi, jolta tahdotaan ottaa pois
sitä, joka hänelle on rakkahinta:

"Mopsoksen täytyy mennä pois, tuon hauskan Mopsoksen; ei kukaan ymmärrä
niin hyvin nostaa tahi kantaa minua."

Nämä sanat lepyttivät Semestren vihaa ja alentaen ääntänsä vastasi hän
herrallensa:

"Sinä et tarvitse enään käyttää tuota poikaa siihen tarkoitukseen,
sillä vielä tänään saapuu Leonax, Alkiphronin poika. Hän on sinua
taluttava ja nostava, aivan kuin olisit sinä hänen rakas isänsä. Nuo
tuolla Messenessä ovat ystävällisiä ja kunnioittavat vanhuutta, sillä
niinkauan kuin te minua pilkkaatte, ajatellaan minua raukkaa tuolla
ja lähetetään minulle kaunis arvoisan rouvan puku tulevien häitten
varaksi."

Sairas katseli kysyväisesti tytärtänsä, ja tämä sanoi punastuen:

"Semestre on minulle sen sanonut. Kun minä leikkasin tuolla kangasta,
kertoi hän minulle, että Leonax tulisi kosijana."

"Jospa hänelle kävisi paremmin kuin Alkamenesille ja muille, joita sinä
olet lähettänyt kotiin! Sinä tiedät, minä en tahdo sinua pakoittaa,
mutta kun minä nyt kadotan Mopsoksenkin, toivoisin minä kyllä
ystävällistä poikaa itselleni. Minkähän tähden on Phaon joutunut niin
mielettömille ja huonoille teille? Nuori Leonax..."

"Hän on toista laatua", keskeytti häntä Semestre. "Tule nyt,
kyyhkyseni, sillä minulla on vielä tuhansia toimia tehtävinä."

"Mene vaan", sanoi Xanthe. "Minä tulen kohta. Sinun on parempi olla,
isä, jos sinä nyt lepäät. Anna nyt viedä itsesi huoneesen ja pane
itsesi patjoille."

Tyttö koetti auttaa pystyyn isäänsä, mutta hänen voimansa olivat
liian heikot tukemaan uupunutta miestä. Vihdoin onnistui Lysanderille
silmänkääntäjän avulla nousta ylös, ja tämä viimmemainittu kuiskasi
hänelle sillä välin innolla korvaan:

"Kanani sanovat minulle monia asioita, mutta täällä otsan takana puhuu
vielä toinen orakeli. Sinä olet parantumises tiellä, mutta sinä et tule
tarkoituksesi perille, joll'et sinä menettele tuon vanhan kanssa, joka
tuolla huoneessa liikkaa, samalla lailla, kuin minä lintujeni kanssa,
joita minä kasvatan."

"Ja mitä sinä teet niille?"

"Minä opetan niitä tottelemaan minua, ja jos minä näen, että ne pitävät
kiinni omasta tahdostansa, myyn minä ne ja haen itselleni toisia."

"Sinä et olekaan missään kiitollisuuden velassa noille heikoille
eläimille."

"Sitä enemmän noille toisille, jotka täyttävät velvollisuutensa."

"Aivan oikeen, ja senvuoksi hoidat sinä niitä ja pidät niitä.."

"Siksi kuin ne alkavat tulla vanhoiksi ja tottelemattomiksi."

"Ja sitten?"

"Sitten lahjoitan minä ne jollekin maamiehelle, jonka luona ne munivat,
syövät ja kuolevat. Sinun kanaasi varten asuu Agrentissa oikea maamies."

Lysander kohoitti olkapäitään, ja sillä välin kun hän, tyttäreensä
nojautuen, hitaasti horjui eteenpäin ja putosi melkein maahan
kynnyksellä, lupasi Xanthe toimittaa hänelle pojan, johonka hänen olisi
suotu nojautua varmasti, kelpo luotettavan miehen.



Kaksi porsasta.


Neljännes tunti oli kulunut, ja yhä vaan hehkuivat vanhan emännöitsijän
kasvot, — mutta ei enään vihasta, vaan koska hän täynnä intoa milloin
muodosti kakkuja, milloin valoi paistinvartaalla paistia sen omalla
mehulla.

Hänen vieressänsä seisoi vanha Iason, jok'ei voinut antaa nuoren
herransa asian mennä hukkaan ja antautui vielä kerran Semestren pahojen
sanojen nuolten alaiseksi, koska hän katui katkerasti, että hän sitä
ennen sen sijaan, että olisi voittanut Semestreä, oli häntä härsyttänyt.

Niin, hän oli sydämmensä pohjasta pahoillansa, ja hän olisi voinut
lyödä itseänsä, koska hän, rakkaan nuorukaisensa, Phaonin, onnen
menettämisen uhalla, oli lainannut harmillensa sanoja.

Valitettavasti lankesi hänen lepyttävä puheensa kovalle maalle, sillä
Semestre katsoi sitä tuskin yhden ainoan vastauksen ansaitsevaksi, ja
vihdoin antoi hän Iasonin selvästi ymmärtää, että hän häiritsi häntä.

"Tarkkaavaisuus", sanoi hän, "on jokaisen oikean menestymisen äiti.
Se on milt'ei vielä enemmän tarpeellinen ruoanvalmistamisessa,
kuin kutomisessa, ja jos Leonax, jonka vuoksi minä tässä käsiäni
käännähyttelen, on isänsä kaltainen, taitaa hän varsin hyvin eroittaa
huonon hyvästä."

"Alkiphron", vastasi Iason, "söi myös mieluimmin meidän lehtisuojasta
talon vieressä viikunoita, kuin teidän."

"Ja kun hän iloitsi niistä", huusi vanhus, "löit sinä häntä pähkinäpuun
ruo'olla. Minä kuulen hänen vielä huutavan, tuon armaan sydänkäpysen."

"Liian paljon viikunoita on paha vatsalle", vastasi ukko oikein
hitaasti ja selvästi, mutt'ei kuitenkaan liian kovin, jott'ei hän
muistuttaisi emännöitsijää kuuroudesta. Sitten lähestyi hän Semestreä,
kun hän näki hänen hymyilevän, ja jatkoi sydämmellisesti hymyillen:
"Ole nyt ymmärtäväinen, eukkoseni, äläkä koeta eroittaa lapsia, jotka
kuitenkin kuuluvat yhteen. Xanthe myös syö mielellään viikunoita ja
jos Leonax'illa on isänsä maku, kuinka sinun lempipuittesi makeitten
hedelmien silloin kävisi, jos hymen tosiaan yhdistäisi heidät? Phaon
ei pidä makeisista. Mutta tositeossa: hakekoon hänen isänsä hänelle
vaikkapa kaksikymmentä morsianta, niin ei hän itse kuitenkaan huolisi
kestään muusta kuin Xanthesta. Ja voitko sinä kieltää, että hän on
kaunis ja voimakas poika?"

"Sitä on myös tuo toinenkin", huusi Semestre, tulematta ollenkaan
liikutetuksi näistä sanoista. "Oletko sinä jo tänä aamuna nähnyt
lemmikkiäs? Et! Tiedätkö sinä, missä hän on maannut edellisen ja viime
yön?"

"Kaiketi omalla vuoteellansa."

"Teidän talossanne?"

"Minä en suinkaan juokse nuorukaisen jäljessä, sittenkuin hän on
kasvanut isoksi.

"Me emme suinkaan tee sitä! Sinä vaivaat itseäsi turhaan, Iason, ja
minä pyydän sinua totisesti, ett'et nyt kauemmin häiritse minua, sillä
tuossa jo näyttäytyy tumma paikka paistissa. Pian, Chloris, nosta
varras tulelta!"

"Tahdon niinpä toivottaa Lysanderille iloista aamua."

"Hän on väsynyt, eikä tahdo ketään nähdä. Palvelusväen tähden on oltu
suutuksissa."

"Niin oleskelen minä sitten puutarhassa vähän."

"Koettaaksesi onneasi Xanthen luona? Minä sanon sinulle, se on turha
vaiva, sillä hän järjestää hiuksiansa Messineläisen vieraamme tähden,
ja jospa hän seisoisikin tuolla, jossa nuo kaalinlehdet ovat, niin
ei hän kuitenkaan vastustaisi minua, jos minä tahtoisin sitä sinulle
toistaa, jota sinä jo auringon noustessa kuulit tästä suusta. Ennen ei
meidän tyttö ole tuleva Phaonin puolisoksi, kuin minä itse vien uhrin
Aphroditelle, jotta hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia
kohtaan."

Iason kohotti olkapäitään ja aikoi kääntää eukolle selkänsä, kun
Dorippe astui ovesta takan ääreen. Hänen silmänsä olivat punaisiksi
itkettyneet, mutta hänen käsivarrellansa lepäsi sätkytellen ja pieniä
jalkojansa ilmaan ojentaen pyöreä, kellertävän-valkoinen luontokappale,
joka huusi vielä kovemmin ja valittavammin ja niin surkean kirkuvalla
äänellä kuin nälkäinen kapalolapsi.

Se oli sorea, hyvin syötetty porsas.

Iason katsoi sitä ymmärtäväisesti, mutta Semestre tempasi sen
piikatytön käsistä, painoi sitä omaa rintaansa vastaan, käänsi
vanhukselle merkillisellä päättäväisyydellä selkänsä, ja sanoi kyllin
kovaa, niin että Iason taisi kuulla sen, mutt'ei kovempaa.

"Paisti pitoja varten."

Niinpian kuin Iason oli lähtenyt huoneesta, asetti hän puhtaaksi
pestyn porsaan puiselle penkille, käski Chlorisia pitämään vaaria,
ett'ei se likaisi itseänsä, otti lähellä kangaspuita seisovasta
vakkasesta yhden sinisen ja kaksi punaista nauhaa, sitoi ensimainitun
huolellisesti eläimen pikkuisen kierretyn saparon ympäri, mutta
molemmat viimemainitut sen korviin, nosti porsaan uudestaan, katseli
sitä, kuin äiti katselee somasti puettua lemmikkiänsä, taputti oikealla
kädellänsä sen lihavinta paikka ja käski Dorippen paikalla viemään
eläin Aphroditen temppeliin.

"Se on kaunis ja aivan moitteeton, ja pappi on teurastava sen kohta
lempeälle jumalattarelle. Minä tulen itse sinne, kun kaikki on täällä
valmiina, ja semmoisen lahjan jäljestä kuulee kuohusta syntynyt Kypris
ihan varmaan minun rukoukseni. Kätke tuo aarre hyvin vaatteen alle,
ett'ei kukaan näe sitä."

"Se sätkyttelee ja huutaa, kun minä sitä kannan", vastasi tyttö.

"Niin se huutaa", myönsi vanhus. "Odota, minä haen sopivan korin."

Emännöitsijä meni ulos, ja kun hän palasi, huusi hän:

"Mopsos seisoo tuolla ulkona meidän aasin kanssa, viedäksensä kaikki
kalunsa ja kampsunsa äitinsä taloon, mutta tänään palvelee hän vielä
Lysanderia. Pane hänelle eläin yhteen noista korista, jotka ovat
aasin seljässä, ja sitten voi hän viedä sen pian temppeliin. Pian
ilman viivyttelemättä, sillä jos en minä tunnin kuluttua löydä sitä
jumalattaren alttarilla, olet sinä sen minulle maksava! Sano se hänelle
ja tuo samassa rosmarinia ja myrtin oksia takkamme seppelöimiseksi."

Mopsos ei kiiruhtanut täyttämään tätä toimitettavaa asiaa nopeasti.

Ensin oli hänellä autettava Dorippea viheriäisten oksien taittamisessa,
ja sitä tehdessä ei hän hakenut mieluisia lahjoja ainoastaan maasta,
vaan myös rakastettunsa punaisilta huulilta, mutta sitten ajoi
hän aasinsa kanssa ylöspäin mäkeä hyvin hitaasti, pakottamatta
ensinkään harmaata eläintä. Tämä kantoi toista koria oikealla ja
toista vasemmalla puolella satulaa, kirjavaa hanhensulkaa päässä ja
tulipunaisia ohjaksia. Se näytti koristuksissansa kylläksi iloiselta,
mutta se antoi kuitenkin päänsä riippua, mutta kuitenkin aina vähemmin
syvälle, kuin nuori ajajansa, jonka Semestre oli ajanut pois herransa
talosta ja rakastettunsa luota.

Puoli tuntia tarvitsi hän, saavuttaaksensa pyhää huonetta.

Pienen lehdon edessä portaitten vieressä, jotka veivät cellan luo,
seisoi samaan aikaan vanha Iason.

Samalla lailla, kuin vähän aikaa sitten palvelija Lysanderin talossa,
tuuditti täällä arvoisa vanhus jotain pientä kirkuvaa käsivarrellansa,
ja myös tämäkin oli porsas; mutta sillä ei ollut minkäänlaisia nauhoja
hännän ja korvien ympärillä, ei se ollut myöskään erinomaisen lihava ja
oli täynnä mustia pilkkuja harvaan kylvetyn harjaksen ja terävän kärsän
alla.

Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä,
vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille,
sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi,
sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.

Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi
kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!

Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin,
ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren
sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.

Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman
eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.

Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun,
ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa,
tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin
kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja
jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."

Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika,
katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi
harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja
sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason
hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.

Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa
huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen
tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.

Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä
aasin pään päälle ja kysyi:

"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?" Mopsos punastui ja
vastasi:

"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä
kutsui tuo vanha noita _Iasoniksi_."

"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua
muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä
nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."

"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään
naarmuja aasin säärissä:

"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa
kiittäminen."

Tämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:

"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on..."

"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin
aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla
talossa kipeän käskijän sijaisena."

"_Häntä_ minä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre
on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois
Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"

Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren
leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen
silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista
ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin
talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä
varten Aphroditen temppeliin.

Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon
puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan
hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta
korista.

Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan
pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa
oloissa.

Suuri ajatus heräsi hänessä ja hän oli ihan varmaan hyvin iloinen
siitä, sillä hänen silmänsä alkoivat loistaa, suunsa rypistyi
muhoilevaisesti ja hän näytti aivan satyrilta, joka lähestytti
huulillensa viinitarhan täysintä ja kypsintä viinirypälettä.

Kun Mopsos lopetti, huomasi hän harmiksensa, kuinka iloisesti hänen
surullinen kertomuksensa oli vaikuttanut vanhukseen, mutta pian nauroi
hänkin, sillä ennenkuin hän oli antanut osoitusta tyytymättömyydestä,
oli Iason avannut korin aasin vasemmalla puolella, ottanut ulos
Semestren koristetun porsaan, pannut sen sijaan oman vaillinaisen
porsaansa ja sen ohessa tyytyväisesti hihittäen sanonut:

"Semestre ei ansaitse millään tavalla sen jälkeen, mitä hän sinulle
raukalle on tehnyt, jumalattaremme suosiota. Anna minun uhrata
Kyprisille tämän suloisimman kaikista pienistä porsaista ja tarjoo sinä
hänelle emännöitsijän nimessä minun pieni ruma eläväni; silloin ei
hänen rukoustansa varmaankaan kuulla."

Mopsoksen leveät kasvot kirkastuivat tämän puheen aikana, ääneen
naurettuansa löi hän nyrkillä tyhjään vasempaan käteen, pyörähti oikean
jalan korolla ympäri ja huusi:

"Niin, se on oikein!"

Kohta sen jäljestä katseli hän kuitenkin niin arvelevaisesti sinne,
kuin olisi näkymätöintä myrttisauvaa huiskuteltu hänen selkänsä takana,
ja kysyi:

"Mutta jos hän huomaa sen?"

"Minä tiedän jo, kuinka me teemme", vastasi vanhus, antoi Mopsokselle
Semestren porsaan käsivarrelle ja otti siltä nauhat pois korvista ja
kiertyneestä saparosta.

Pieni sika röhki silloin niin valittavasti, kuin huomaisi se, että
siltä anastettaisiin sen koristus ja tultaisiin liian lähelle sen
kauneutta.

Kun Iason kohta sen jäljestä pani pojan avulla nuo nauhat omaan laihaan
porsaasensa, ei se tullut sittenkään kauniimmaksi eikä näyttänyt
ylpeemmältä kuin ennenkään, sillä ei se ollut juuri mikään onnellinen
pieni sika ja oli tajuamaton jaloille lahjoille.



Käynti merelle.


Sill'aikaa kuin Aphroditen pappi otti vastaan Iasonin lahjan, kiitti
sen kauneutta, lupasi paikalla teurastaa sen, mutta sen ruman sian,
jonka Mopsos Semestren nimessä oli tuonut, selitti hän voivansa ottaa
uhrina vastaan ainoastaan antajan ja koristuksien tähden, astui Xanthe
isänsä huoneesta.

Hän kantoi parasta pukuansa yllänsä ja oli järjestänyt kauniisti
vaalean tukkansa ja oli sen ohessa miettinyt kaikenlaista, sillä tytöt
ajattelevat mieluimmin istuessaan kangaspuitten tai kehruurukin ääressä
tahi myös työksennellessään rauhassa tukan koristamisessa.

Semestre oli kiinni hänen kintereissänsä, ojensi hänelle pienen veitsen
ja sanoi:

"On kohtuullista koristaa kukilla ovea tervetulleelle vieraalle.
Pensaat ovat nyt täynnä ruusuja; mene nyt sitten ja leikkaa niin
paljon, kuin tarvitaan komeaan seppeleesen, mutta vaan punaisia ja
keltaisia, mutt'ei millään muotoa valkoisia, sillä ne eivät tuota
mitään onnea. Täysinäisimpiä löydät sinä tuolla alhaalla meren rannalla
penkin luona."

"Minä tiedän jo.”

"Odotahan nyt toki ja kuule minua loppuun."

"No?"

"Ilma on oivallinen, yöllä on tuullut hiljaisesti pohjoisesta, ja niin
muodoin voi tapahtua, että laiva Messenestä jo ennen päivällistä on
laskenut rantaan luoksemme."

"Niinpä laske minua sitten tuonne alas."

"Mene vaan ja tarkastele purjeita, ja kun sinä näet meidän, kiiruhda
tänne ja sano Chlorisille, että hän kutsuisi minua, sillä minun täytyy
Kyprisin temppeliin.

"Sinunko?" kysyi Xanthe ja nauroi.

"Minun, ja sinun sopii kaikkein vähemmin pilkata tätä käyntiä, jotta
sinä voisit seurata minua."

"En! Minä leikkaan ruusuja."

Nämä sanat olivat lausutut semmoisella äänellä, jota emännöitsijä tunsi.

Joka kerran kuin Xanthe vaan käytti sitä, pysyi hän lujana tahdossansa
ja teki, mitä itse tahtoi; mutta Semestre, joka ei tavallisesti koskaan
myöntänyt, ett'ei hänen kuulonsa ollut samanlainen kuin aikaisempina
vuosina, käytti mielellään semmoisissa tilaisuuksissa kuurouttansa
hyväksensä, välttääksensä viisaasti peräytymistä.

Tänään varsinkin kartti hän härsyttää tuota helposti liikutettua
tyttöä, ja vastasi senvuoksi:

"Mitä sinä sanoit? Eiköhän se olisi sentään parasta, että sinä menisit
ruusujen luo, kyyhkyseni? Kiiruhda nyt, sillä laiva, jonka perään sinä
aiot katsella, kantaa sinun onneasi. Kuinkahan kauniilta tuo koristus,
jonka Leonax tuo sinulle, mahtaneekaan näyttää. Jotain sen vertaista,
luulen minä, emme me ole täällä vielä koskaan nähneet. Eivätpä
minuakaan raukkaa unhoittaneet, sillä minä olen kuullut hoettavan
puvusta semmoisesta, jota rouvat kantavat. Se on, — se olisi; — no
kyllähän me tulemme näkemään!"

Hiljaa naureskellen ja melkein häveliäästi katsoi hän puhuessaan
maahan, kehoitti Xanthea vielä kerran kutsuttamaan häntä, niinpian
kuin laiva Messenestä alkaisi näyttäymään, ja hoiperoitsi sitte
myrttisauvaansa nojautuneena alas tietä pitkin, joka vei jumalattaren
temppeliin.

Xanthe ei mennyt paikalla alas merelle; päinvastoin lähestyi hän ensin
enonsa huonetta, hakeaksensa silmillänsä Phaonia tuolla.

Kun ei hän voinut huomata häntä talleista eikä viikunaoksilla
ympäröidystä säleistö-käytävästä talon vieressä, kääntyi hän nopeasti
pois ja tukahdutti ylpeydestä halun huutaa Phaonia.

Tiellä merelle mennessä tapasi hän ensin enonsa leveähartiaisen orjan.

Hän pidätti tätä ja kyseli Phaonia tarkoin.

Semestre ei ollut valehdellut. Phaon ei yhä vieläkään ollut palannut
kotia yölliseltä lennoltaan, ja useampiakin päiviä sitten oli hän
tullut kotiin vasta vähän ennen auringon nousua.

Ei, Phaon ei ollut mies, tarjoomaan hänen kipeälle isälle tukea. Hän
haki rikasta perillistä, ja unhoitti huikentelevaisten veikkojen ja
tyttöjen tähden hänet ja omansa.

Tämä ajatus karvasteli hänen mieltänsä, karvasteli niin, että hän
mielellään olisi ruvennut uudestaan niinkuin lähteellä itkemään.

Mutta hän pakoitti kyyneleet takaisin, eikä yksi ainoakaan kastellut
hänen poskiansa, mutta kuitenkin tahtoi hänestä näyttää siltä, kuin
olisi hänen sydän parkansa saanut silmiä, jotka vuodattivat kyyneleitä.

Pieni veitsi hänen kädessänsä muistutti häntä toimitettavasta
tehtävästänsä, leikata ruusuja ja tähystellä laivaa, jonka oli määrä
tuoda tänne hänen enonsa poikaa Messenestä.

Jos Leonax oli semmoinen, kuin Semestre häntä kuvaili, ei hän tahtonut
lähettää häntä pois, samaten kuin toisia kosijoita, joita hän naurusuin
oli lähettänyt kotiin.

Niin, hän tahtoi ruveta hänelle puolisoksi, ei ainoastaan isänsä tahdon
vuoksi, ei, myös rangaistaksensa Phaonia!

Haikeus, mielikarvaus semmoinen, jonkamoista ei hän vielä koskaan ollut
tuntenut, täytti tämän päätöksen jälkeen hänen sydämmensä.

Sen sijaan, että olisi astunut alas merelle, kulki hän kokonaan noitten
ristiriitaisten tunteitten hänen rinnassansa riehuessa aivan suoraan,
siksi kuin hän saavutti suuren maatilalle vievän portin.

Siinä muistui hänelle taas ulosmenonsa tarkoitus, ja jo kääntyi hän
palataksensa, kun silmänkääntäjä, joka lepäsi kärryissänsä portin
ulkopuolella aidan varjossa, huusi hänelle:

"Sinä seuraat minun neuvoani, kaunis Xanthe, ja käyt eteenpäin miettien
kuin sofisti."

"Senpätähden et saa häiritä minua", huusi tyttö nostaen uhkamielisesti
päätänsä.

"Anna anteeksi, jos minä sen tein", vastasi toinen, "mutta minä tahdoin
sinulle sanoa, että minä tietäisin kenties neuvoa sinun isällesi.
Kototienoossani..."

"Mistä sinä olet kotoisin?

"Messenestä."

"Messenestä!" huusi Xanthe iloisasti.

"Siellä," keskeytti häntä silmänkääntäjä, "on paljon kokenut lääkäri."

"Ei kukaan ole vielä voinut auttaa isää."

"Ja kuitenkin -"

"Tule nyt sitten sisään ja puhu hänen kanssansa",

"Minä pelkään tuota pahaa eukkoa, joka tuolla sisällä hallitsee."

"Hän on mennyt ulos ja sinä löydät isän yksinänsä."

"Silloin menen minä hänen luoksensa."

"Sinä sanoit olevasi Messenestä?"

"Se on minun kotipaikkani."

"Tunnetko sinä minun enoani, kauppamies Alkiphronia?

"Tietysti, hän omistaa useimmat laivat paikkakunnassa."

"Ja myös hänen poikaansa Leonaxia."

"Myös häntä näin minä usein, sillä minun majani on merenrannalla
vastapäätä sinun enosi laivojen laskemasijaa, ja nuorukainen johtaa
aina lastausta ja purkausta. Jos kukaan, niin juuri hän kuuluu
semmoisiin onnen lempilapsiin, jotka saattavat semmoisille kääpiöille
kuin minä tehdä elämää vastenmieliseksi ja pakoittavat meikäläisiä
nauramaan, kun ihmiset sanovat, että tuolla ylhäällä on vanhurskaita
jumalia."

"Sinä olet ilkeä!"

"Minä puhun vaan sitä, mitä toiset ajattelevat."

"Olethan sinäkin joskus ollut nuori!"

"Mutta minä olin kääpiö, ja hän on kasvultansa Akilleyn kaltainen;
minä olin köyhä, hän ei tiedä, mitä tehdä rikkaudellansa, minua tytöt
pakenivat, häntä ne taas etsivät; minä löydettiin kadulta, ja häntä
johdattaa isä vielä tänä päivänä ja suutelee hellä äiti. Minä suon sen
hänelle, sillä joka astuu elämään orpona, siltä säästyy tuska myöhemmin
tulla semmoiseksi."

"Sinä puhut katkeria sanoja."

"Joka on tullut lyödyksi, ei se naura."

"Kadehditko sinä siis Leonaxilta hänen onneansa?"

"En, sillä niin tukeva perustus kuin minulla olisikin valittamiseen,
niin minä en sittenkään kadehtisi yhtäkään kuningasta, sillä ainoastaan
yhdestä tiedän minä, kuinka sen laita on tuolla sisällä, ja se yksi
seisoo sinun edessäsi."

"Sinä soimaat kohtaloa ja pidät kuitenkin mahdollisena, että meillä
kaikilla on enemmän kärsimyksiä kannettavina kuin sinulla."

"Sinä olet ymmärtänyt minua oikein."

"Niin otaksun kuitenkin, että sinä olet onnellisempi kuin moni muu!”

"Joll'eivät vaan useammat tyytyväiset olisi tuhmien joukossa! Muuten
niin tänpäiväinen aamu on minulle mieleen, koska sinun isäsi antoi
minulle tämän uuden vaatteen, ja ainoastaan harvoin täytyy minun joutua
epätoivoon; ansaitsenhan minä kanoillani kylläksi leipää, juustoa ja
viiniä, ja eihän minun tarvitse kysyä kenenkään ihmisen suosiota tai
epäsuosiota."

"Sinä tapauksessa täytyisi sinun kiittää jumalia, eikä moittia heitä."

"Ei, sillä puuttuva suru ei ole vielä läheskään onni."

"Ja pidätkö sinä Leonaxia liian onnellisena?"

"Tähän saakka näyttää hän olevan sitä, ja huikentelevainen jumalatar
pysyy kenties hänelle kauemmin uskollisena kuin monelle muulle, sillä
hän on uuttera varhaisesta myöhään ja isänsä oikia käsi. Ei hän
ainakaan siihen kuoppaan, jota kohtalo kaivaa kuolevaisille, tule
lankeemaan?"

"Ja sitä sanotaan?"

"Ikävyydeksi. Tuhannet ovat ilkeämpiä ja vähemmän hyviä kuin sinun
serkkusi; niin, se neito, jonka hän valitsee puolisoksi, voi iloita."

Xanthe punastui tämän puheen aikana, ja tuo pieni kysyi paikalla,
astuessaan maatilalle:

"Leonax kosii serkkustansa?"

"Kenties."

"Mutta serkkusella on jo toinen mielessä?"

"Kuka sen sanoo sinulle?"

"Minun kanani."

"Niinpä tervehdä heitä sitten minulta!" huusi Xanthe, jätti
silmänkääntäjän seisomaan ja juoksi oikotietä merelle vievää polkua
kohti.

Siinä, jossa se poikkesi leveämmästä, myös vaunuilla kuljettavasta
tiestä, seisoi omituinen muistopatsas, ja siinä pidätti hän jalkansa.

Kiitos, jota silmänkääntäjä oli jakanut Leonaxille, ilahutti häntä
hyvin vähän, niin, hän olisi mieluummin kuullut moittivia sanoja
Messenen kosijasta, sillä jos hän vastasi tuon pienen kuvausta,
oli hän oikea mies olemaan hänen, Xanthen, isälle pojan sijaisena
ja isännöimään talossa, jossa paljon kävi sillä tavalla, kuin sen
ei pitäisi käydä, silloinhan olisi kysymys unohtaa tuo uskoton
yöjalkalainen Phaon — jospa hän sitä voisi.

Jokainen omaisuus näyttää sillä hetkellä, jona meidän pitäisi luopua
siitä, viehättävimmältä, ja niin lämpimästi ja haikeasti ei hän vielä
koko elämässänsä ollut Phaonia ajatellut kuin juuri nyt ja tällä
paikalla.

Muistopatsas, jonka edessä hän seisoi liikkumattomana, oli omituinen
rakennus, joka, kukkivien köynnöskasvien ympäröimänä, oli rakennettu
tiilikivestä hänen ja hänen enonsa puutarhojen välille.

Se oli mahdottoman vahva, kahden korkean pilarin ympäröimä muuri.

Siinä nähtiin useampia riviä syviä komeroita kaarevalla laella;
mutta pilareilla, jotka olivat kauniisti maalatut ruskean-punaisella
pohjalla, näkyi soihtuansa vaivuttava kuoleman henki erään alttarin
edessä, tuolla Orpheus, joka on pelastanut puolisonsa Manalasta ja
vetää nyt pelastettua yläilmoihin.

Useammat komeroista olivat vielä tyhjät; mutta muutamissa seisoi
majakoita puoleksi läpikuultavasta alabasterista.

Uusimmat, jotka olivat saaneet sijansa alimmaisessa rivissä, sisälsivät
hänen isoisänsä Dionysuksen ja hänen puolisonsa ja toinen uurnapari
kahden äidin, hänen omansa ja Phaonin äidin tuhan.

Molemmat vaimot olivat samana päivänä joutuneet ruton uhriksi, ainoan,
joka miesmuistiin oli vaivannut tätä iloista rannikkoa.

Kahdeksan vuotta sitten oli se tapahtunut.

Hän itse oli silloin vielä kuulunut lasten joukkoon, mutta Phaon oli
silloin jo ollut iso poika.

Kymmenen kertaa päivässä tuli Xanthe tälle paikalle, usein ajatteli hän
silloin myös noita rakkaita kuolleita ja viittasi, kun hän elävämmin
muisti heitä, iloisen tervehdyksen kalliille tuhalle, koska se pakoitti
häntä antamaan rakkaille muistoille ulkonaista osoitusta.

Sitävastoin tuli hänen sielunsa eteen vaan harvoin se päivä, jona
polttorovio oli sammunut, ja molempien niin nuorina Manalaan
kutsuttujen äitien tuhka koottiin, pantiin maljoihin, jotka asetettiin
toiselle uurnalle. Nyt täytyi hänen ajatella tuota päivää, kuinka hän
oli istunut erään hautapatsaan pilarin edessä, itkenyt katkerasti ja
kysynyt itseltänsä yhä uudelleen, olisiko se mahdollista, että hänen
äitinsä ei milloinkaan enää tulisi häntä suutelemaan, sanomaan hänelle
ystävällisiä sanoja, järjestämään hänen hiuksiansa ja silittelemään
häntä; niin ensimäisen kerran olisi hän silloin halunnut toruvaa sanaa
rakkaasta, iäksi suljetusta suusta.

Phaon seisoi sinä hetkenä nojautuneena toiseen pilariin ja peitti
silmänsä oikealla kädellä.

Niin surullisena ei Xanthe vielä koskaan, ei ennen eikä myöhemminkään,
ollut häntä nähnyt ja se vihlasi hänen sydäntänsä, kun hän näki, että
Phaon vapisi, aivan kuin olisi pakkanen tarttunut häneen, ja hän
pyyhkäisi syvään huoaten hiuksensa, jotka sysimustan esiriipun tavoin
peittivät puolet hänen otsastansa, taaksepäin.

Hän oli itkenyt täydestä sydämmestä, mutta Phaon ei löytänyt
ainoatakaan kyyneltä.

Ainoastaan muutamia vaivaisia sanoja oli silloin heidän välillänsä
vaihdettu, mutta jokainen kaikui vielä tänään, kuin olisi sen ajan ja
nykyisen hetken välillä yhtä monta tuntia kuin vuosia, hänen sisällisen
korvansa edessä.

"_Minun_ oli niin hyvä", oli Xanthe niiskuttanut, mutta hän oli vaan
nyykäyttänyt päätänsä eikä, hyvinkin neljännes-tunnin kuluttua, mitään
muuta sanonut kuin: "Ja _minun_ myös."

Huolimatta pitkästä väliajasta, joka eroitti tytön sanat pojan
sanoista, olivat he kuitenkin sydämmellisesti liittyneet yhteen, sillä
heitä yhdisti molemmissa lapsensydämmissä lakkaamatta elävä ajatus:
"Minun äitini on kuitenkin ollut niin hyvä."

Xanthe se taas oli se, joka vähän ajan kuluttua katkaisi
äänettömyyden, kun hän oli kysynyt:

"Kuka minulla nyt vielä on?"

Ja uudestaan kesti kauan, ennenkuin Phaon ainoana vastauksena taisi
hiljaa kertoa häntä:

"Niin, kuka?"

Nämä olivat taaskin vaan kaksi pientä mitätöntä sanaa, mutta niistä
kaikui niin syvä suru, jonkamoista ainoastaan lapsen sydän voi tuntea.

Ne olivat tuskin ennättäneet päästä hänen huuliltansa, kun hän painoi
vasemman kätensä silmiensä eteen, lyhyt suonenveto vavahdutti hänen
rintaansa ja kuumien kyyneleitten virta tulvasi hänen poskillensa.

Olihan molemmilla lapsilla vielä isänsä, mutta he unohtivat sen tällä
hetkellä.

Kukapa muistaisikaan kohta, kun lämmin aurinko sammuu, että on olemassa
kuu ja tähdet?

Kun Phaon purskahti niin ankaraan itkuun, alkoivat Xanthen kyyneleet
valua harvemmin ja hän katseli häntä kauan sydämmellisellä
sääliväisyydellä, Phaonin sitä huomaamatta, sillä hän painoi käsiänsä
yhä vielä silmiänsä vastaan.

Tuo pienokainen oli kohdannut tässä suurempaa surua kuin hänen
omansa, ja niinpian kuin hän huomasi, että hän oli kuitenkin vähemmin
surullinen, kuin hänen kumppaninsa, pakoitti se häntä helpottamaan
pojan surua.

Niinkuin puhkeavassa taimessa on koko kasvi kukkinensa ja hedelminensä,
niin on nuorimmassakin tytössä tuleva äiti, joka mielellään pyyhkii
kyyneleet, huolehtii ja lohduttaa.

Kun Phaon silloin yhä jäi samaan asentoon, nousi Xanthe ylös, lähestyi
häntä, veti arasti häntä takista ja sanoi:

"Tulehan nyt kuitenkin meille tuonne ylös; minä tahdon näyttää sinulle
jotain nättiä; neljä nuorta kyyhkystä on kontannut ulos, niillä on
aivan leveät nokat ja ovat hyvin rumia."

Hänen kumppaninsa otti kädet silmiltänsä ja vastasi ystävällisesti:

"Ei, minä pyydän, jätä minut."

Tyttö tarttui nyt hänen käteensä, veti häntä eteenpäin ja sanoi:

"Sittenkin! Sinun täytyy tulla; minun vaunuistani on aisa poikki."

Phaon oli niin tottunut aina olemaan käsillä, jos oli kysymys parantaa
jotain tuon pienokaisen leikkikaluissa, että hän seurasi häntä, ja
myöskin seuraavina päivinä antoi tytön käskeä häntä moniin asioihin,
joihin hänen ei olisikaan tehnyt mieli.

Phaon seurasi Xanthea senvuoksi, ett'ei hän surettaisi häntä, ja kun
Phaon silloin taas tuli iloisemmaksi ja vieläpä yhdistyi hänen hilpeään
nauruunsa, iloitsi hän siitä niin, kuin olisi hän vapauttanut Phaonia
hänen murheestansa, ja sen jäljestä käytti Xanthe hänen palvelustansa
aivan yhtä mielellään kuin ennenkin, mutta hänestä näytti, että hän
oli pieni äiti ja valvoi hänen tekojansa ja toimiansa, kuin olisi hän
siihen määrätty.

Kun hän oli tullut täysikasvuiseksi, ei hän arastanut kehoittaa
taikka moittia, niin, hän taisi joskus suuttua ja harmistuakin tuolle
pojalle, erittäinkin kun hän leikeissä tai tansseissa enemmän, kuin
oli kohtuullista, hääräsi tyttöjen kanssa, joita vastaan oli paljon
tai vähän ja välistä myös ei mitään muistutettavaa. Ei itsensä tähden,
sanoi hän, sillä se voisi olla hänelle yhdentekevä, mutta hän tunsi
tytöt, ja se oli hänen velvollisuutensa varoittaa häntä.

Mielellänsä antoi hän Phaonille paljon anteeksi, mutta tässä kohdassa
oli hän ankara ja taisi kiivastua liiaksikin.

Kun hän nyt seisoi hiljaa hautapatsaalla, muisteli hän sitä hetkeä,
jona hän oli lohduttanut Phaonia, ja huolenpitoansa häntä kohtaan, ja
että kaikki oli nyt kuitenkin ollut turhaa, sillä huilunsoittajanaisten
kanssa vietti hän nyt yöt.

Niin, huilunsoittajanaisien kanssa!

Semestre oli sen sanonut!

Kadotetulta näytti Phaon senvuoksi hänen mielestänsä, täydellisesti
kadotetulta.

Kun hänen oli täytynyt itkeä tänään lähteellä, arveli hän nyt, ett'ei
hän ollut itkenyt tuon vieraan Messeneläisen neidon tähden, ei, hänen
silmiinsä oli muka tunkeutunut ainoastaan semmoisia kyyneleitä,
jommoisia äiti vuodattaa harhateille joutuneen poikansa tähden.

Hänestä hän tuntui sangen arvokkaalta ja olisi pitänyt sen aivan
luonnollisena, jos harmaat hiukset olisivat koristaneet vaaleitten
sijaan hänen tuskin seitsemäntoistavuotista pientä päätänsä.

Hän otti myös rouvamaisen arvokkaita askeleita, mutta oikein äidillistä
ei se kuitenkaan ollut, kun hän ahkerasti vaivasi itseänsä pitkällä
matkalla meren äärellä olevien ruusupensaitten luo, hartaasti väärin
tuomiten ja kääntäen pahaksi kaikkea hyvää Phaonissa, sanomalla hänen
rauhallista luontoansa haluttomuudeksi, hänen intoansa olemaan
hänelle avulias heikkoudeksi, hänen harvapuheista olentoansa ujoksi
tyhmyydeksi, ja vieläpä hänen kauniita haaveksivia silmiänsä unisiksi.

Kaiken tämän ohessa oli hänellä vaan vähän aikaa ajatella uutta
kosijaa, ensinhän oli kysymys rikkoa vanha jumalankuva, mutta jokainen
vasaranlyönti koski hänelle niin kovin, kuin olisi hän vienyt sitä
itseänsä vastaan.



Vastaus.


Se ruusupensas, jonka luo hän meni, oli rannalla aivan meren vieressä,
joka kuului hänen isällensä ja enollensa yhteisesti, ja kauniisti
silitetyn valkoisen marmorisen penkin luona.

Monet talvet olivat pehmittäneet yksityisten nelitahkoisten kivien
liitteitä ja reunustaneet keltaisilla laidoilla.

Jo kaukaa huomasi hän, ett'ei istuin ollut vapaa.

Sen alla laski hänen lähteestänsä tuleva puro mereen, ja sen nopeasti
virtaavassa vedessä oli piikatytöillä tapana pestä talon liinavaatteita.

Käyttivätkö he nyt penkkiä, levittääksensä sille huuhdottavia vaatteita
ja liinoja?

Ei.

Kovalla marmorilla makasi mies, ja varjellaksensa itseänsä yhä
korkeammalle nousevan auringon loistolta, oli hän vetänyt vaalean
vaippansa kasvojensa yli.

Hänen kengillä varustetut jalkansa ja hänen ikäänkuin matkalle vyötetyt
nilkkaluunsa näkyivät verhon alta.

Niistä tunsi hän kohta tuolla lepäävän nuorukaisen.

Se oli Phaon!

Hän olisi sen tiennyt, vaikkapa hän olisi nähnyt vaan kaksi sormea
hänestä!

Auringon oli kohta saavuttaminen keskipäivän korkeuden, ja tuolla
loikoi hän ja nukkui!

Ensin se oli häntä peljästyttänyt, että hän löysi Phaonin siinä, mutta
kohta hän ei tuntenut mitään muuta kuin harmia, ja uudestaan astui
huilunsoittajanaisten kuva, joiden kanssa hänen oli täytynyt riehua
niin väsyksiin, hänen sielunsa eteen.

"Maatkoon hän vaan", mutisi hän ylpeästi, meni ylenkatseellisesti
hänen luoksensa, leikkasi käden täydeltä ruusuja kokonaan purppuralla
ja keltaisilla kukilla peitetyistä pensaista ja istuutui tyhjäksi
jääneelle paikalle Phaonin pään viereen, katsasteli sitten laivaa
Messenestä ja aikoi, kun ei sitä näkynyt, seppeleen sitomista.

Tätä työtä taisi hän täällä yhtähyvin kuin jokaisessa muussa paikassa
tehdä, ja sanoi itsellensä, että se olisi hänelle aivan yhdentekevä,
makaisiko Phaon siinä tai hänen isänsä liinavaatteet.

Mutta hänen sydämmensä rankaisi häntä näistä valheellisista
ajastuksista, sillä se löi niin rajusti, että häneen koski.

Ja minkätähden eivät hänen sormensa tahtoneet liikkua, eivätkä hänen
silmänsä voineet eroitta punaisia ruusuja keltaisista?

Hiljaa, täydellisesti äänettömänä lepäsi puutarha, sininen meri näytti
uinailevan, ja jos joku leveä aalto nuoleskeli rantaa, niin teki se sen
tuskin kuuluvalla hiljaisella sorinalla.

Unelman tavoin liihotteli mykkä perhonen hänen ruusujensa ympäri ja
pikaisen ajatuksen lailla rientää suhisi sisilisko äänetönnä kivien
liitokseen hänen jalkojensa luona.

Ei ainoakaan tuulen henkäys liikkunut, ei ainoakaan lehti tai oksa
pudonnut puista.

Tuolla oli, aivan kuin sinisen hunnun alla maaten, kalabrialainen
rannikko, lähempänä ja kauempana, mutta aivan kuulumattomina kiisivät
hiukan kaarevilla seileillä laivat ja veneet kuni joutsenet yli veden.
Itse cikaditkin näyttivät nukkuvan, ja niin hiljaista, niin kauhean
hiljaista oli kaikki hänen ympärillänsä, kuin seisahtuisi mailman
hengitys, joka ympäröi häntä kukoistavana ja valoisana.

Kuin kiinnisidottuna istui Xanthe nukkujan vieressä, ja yhä vaan
löi hänen sydämmensä niin nopeasti ja voimallisesti, että hän
luuli kuulevansa sen tykytystä ainoana äänenä tässä kiusallisessa
hiljaisuudessa.

Auringon säteet kohtasivat hänen päälakeansa kuumina ja säälimättöminä,
hänen poskensa hehkuivat, tuskallinen levottomuus valloitti äkkiä
hänet, ja aivan varmaan ei Phaonia herättääksensä, vaan ainoastaan
kuullaksensa jotain ääntä, yskäsi hän, vaan ei vaivatta, kerran
ja taas uudestaan, ja kun hän teki sen kolmannen kerran, liikahti
nukkuja, veti vaipan liepeen, joka peitti hänen päätänsä, kasvoiltansa
syrjään, ojensi hitaasti itseänsä vähän ja sanoi, jättämättä makaavaa
asentoansa, sointuisimmalla äänellä aivan teeskentelemättömästi ja
levollisesti:

"Sinäkö se olet, Xanthe?"

Pikemmin hiljaa kuin kovaa, mutta kuitenkin iloisilta kuuluivat nämä
yksinkertaiset sanat.

Tyttö oli vaan pikaisesti katsahtanut heräävää kasvoihin, mutta sitten
toiminut niin innokkaasti ruusujensa kanssa, kuin istuisi hän aivan
yksinänsä.

"No?" kysyi Phaon edelleen, katsoessaan häneen kummastuneena ja
tervehdystä odottaen suurilla mustilla silmillänsä.

Kun hän itsepintaisesti pitkitti vaitioloaan, huusi hän, yhä vielä
samassa asennossa:

"Minä toivotan sinulle iloista aamua, Xanthe."

Tyttö katseli, vastaamatta tätä tervehdystä, taivasta kohti ja
aurinkoa, niin pitkälle kuin hän taisi sitä kärsiä.

Sitä tehdessä vavahtivat hänen punaiset huulensa, ja kiihkeästi heitti
hän ruusut, joita hän oli pitänyt käsissä, niitten sisarien luo
syliinsä.

Phaon oli seurannut hänen katsettansa ja katkaisi uudestaan, eikä
yhtään vähemmin levollisesti kuin ennenkään, äänettömyyden, sanoessaan
hymyillen:

"Niin, tosiaankin aurinko näyttää, että minä olen tässä kauan maannut;
ei puutu enään paljon keskipäivästä."

Nuorukaisen rauhallisuus herätti neidon povessa suuttumuksen myrskyn.

Hänen nopeasti liikkuva verensä virtasi kuohuen, ja hänen täytyi
pakoittaa itseänsä, pidättääksensä heittämästä ruusujansa vasten hänen
kasvojansa.

Mutta hänen onnistui hillitä itseänsä ja elävästi näkyviin tuodulla
innolla varjosti hän kaarevalla kädellä silmiänsä ja tarkasteli
laivoja, jotka näyttäytyivät.

"En minä tiedä, mikä sinun on", sanoi Phaon silittäessään oikealla
kädellä mustaa tukkaansa, joka peitti puolen hänen otsastansa. "Joko
sinä nyt odotat laivaa Messenestä ja minun isääni?"

"Ja _Leonax_ serkkua", vastasi tyttö nopeasti, mainiten erityisellä
painolla tuon nimen.

Sitten katseli hän uudestaan kaukaisuuteen.

Nuorukainen pudisti päätänsä ja useampia minuuttia olivat molemmat
ääneti.

Nyt nousi hän enemmän, käänsi kasvonsa kokonaan neidon puoleen, katseli
häntä niin sydämmellisesti ja tarkasti, kuin haluaisi hän koko elämänsä
ajaksi painaa tytön kuvan sieluunsa, veti hiljaa hänen peplosinsa
pitkälle alas riippuvasta hiasta ja sanoi:

"Minä en luullut, että se olisi tarpeellista, — mutta minun täytyy
kuitenkin kysyä sinulta jotain."

Xanthe nojasi sillävälin oikeata kyynärpäätä polveansa vasten,
hypisteli sormillaan punaisia huuliansa, ja tarttui pitkäksi
ojennetulla vasemmalla kädellä marmoripenkin selkänojaan.

Hänen silmänsä sanoivat Phaonille, että hän oli myöntyväinen häntä
kuulemaan, mutta hän ei vastannut vieläkään ainoatakaan sanaa.

"Minulla on kysymys tehtävänä sinulle, Xanthe!" jatkoi Phaon.

"Sinulla?" keskeytti häntä tyttö selvästi näytetyllä kummastuksella.

"Minulla; kenelläkös muulla sitten? Iason sanoi minulle eilen illalla,
että minun enoni Alkiphron oli kosinut sinua pojallensa Leonaxille, ja
että hän voi olla varma saavansa hyvää vastaanottoa vanhan Semestren
ja sinun isä-raukkasi puolesta. Minä olin jo matkalla teille, mutta
minä käännyin takaisin, sillä silloin oli jo myöhäistä, oli vielä muuta
tehtävää, ja minä arvelin, että me molemmathan kuulumme kuitenkin
yhteen, etkä sinä voisi olla kenenkään muun niin hyvin kuin minun.
Minä en mielelläni puhu turhia sanoja, ja kuinka minun sydämmeni laita
on, en minä osaa sanoa, mutta sinä tiedät sen jo kauan sitten. Nyt
odotellen katselet sinä serkku Leonaxia. Emmehän me kumpikaan ole vielä
koskaan nähneet häntä, ja minä ajattelin —"

"Mutta minä tiedän", keskeytti häntä tyttö ja kohosi niin nopeasti,
että hänen ruusunsa putosivat hänen huomaamattansa maahan, "mutta minä
tiedän, että hän on kelvollinen mies, isänsä oikea käsi, mies, joka
häpee viettää yöt huilunsoittajanaisten seurassa ja antaa kosia tyttöjä
vaan senvuoksi, että ne ovat rikkaita."

"Enhän minäkään tee sitä", vastasi Phaon. "Sinun kukkasi ovat pudonneet
maahan..."

Näin sanoen nousi nuorukainen, kumartui ruusuja ottaaksensa, kokosi
ne yhteen, tarjosi ne Xanthelle vasemmalla kädellä ja koetti tarttua
oikealla hänen käteensä mutta hän astui takaperin ja sanoi:

"Pane ne penkille ja mene ylös pesemään uni silmistäsi."

"Näytänkö minä niin väsyneeltä?"

"Tietysti, vaikka sinä olet maannut täällä keskipäivään asti."

"Mutta minä olenkin useampia öitä vielä vähemmin kuin vähän nukkunut."

"Ja siitä sinä uskallat kerskata?" kysyi Xanthe punoittavilla poskilla.
"Min'en ole sinun äitisi, ja sinä saat tehdä ja toimittaa, mitä sinä
vaan tahdot, mutta jos sinä ajattelet, että minä jo kuulun sinulle,
sentähden että me olemme lapsina leikkineet yhdessä ja että min'en
vastenmielisesti antanut kättäni ringissä sinulle, niin olet sinä
erehtynyt. Min'en huoli ketään senlaista miestä, joka tekee päivän
yöksi ja yön päiväksi!"

Viimeisien sanojen aikana olivat Xanthen silmät täyttyneet kyyneleillä
ja Phaon huomasi sen kummastukseksensa.

Surullisena ja rukoilevaisesti katseli hän kauan aikaa maahan, mutta
sitten alkoi hän vähitellen arvata syytä hänen mielipahaansa ja kysyi
hymyillen:

"Sinä luulet varmaankin, että minä vietän kuljeskelemalla yöt?"

"Niin", huusi Xanthe, veti toistamiseen häneltä kätensä pois ja kääntyi
puoleksi hänestä.

"Ah", vastasi hän kummastuneena ja surullisesti, "sitä ei sinun sentään
olisi pitänyt luulla."

Tyttö kääntyi, kohotti hämmästyneenä silmänsä ja kysyi:

"Mutta missä sinä sitten olet ollut viimeiset yöt?"

"Ylhäällä öljypuumetsistössä kolmen Hermeksen luona."

"Sinä?"

"Kuinka kummastuneena sinä minua katsot!"

"Minä ajattelin noita pahoja veitikoita, jotka ovat meiltä varastaneet
hedelmiä monista puista. Tuolla ylhäällä muurin vieressähän asuu raju
Korax varastavien poikiensa kanssa."

"Heidän tähtensä, Xanthe, ja kun sinun isäsi on kuitenkin kipeä eikä
voi katsoa omansa perään, ja Mopsoksen ja teidän kalastajien ja orjien
täytyi mennä Messeneen soutamaan ja purjeita asettamaan, menin minä
aina, niinpian kuin tuli pimeä, tuonne ylös."

"Ja olet siellä pitänyt vahtia?"

"Niin."

"Niin monta yötä?"

"Voihan sitä sulkea silmänsä myös auringon nousun jälkeen."

"Kuinkahan väsynyt sinä oletkaan?”

"Minä otan unen takaisin, sitten kun isäni on tullut takaisin."

"Sanotaan, että hän kosii rikkaan Mentorin ainoata tytärtä sinun
puolestasi."

"Ei ainakaan minun myöntymykselläni hän sitä tee."

"Phaon!"

"Minua ilahuttaa, että sinä taas annat minulle kätesi."

"Sinä hyvä, rakas, erinomainen poika, kuinka on minun sinua
kiittäminen!"

"Ei tuota ainakaan! Jos et sinä olisi ajatellut niin hulluja asioita
minusta, en minä olisi koskaan puhunut vahtimisestani tuolla ylhäällä.
Kenen tehtätä se sitten olisi ollut, ennenkuin Mopsos tulisi
takaisin, joll'ei minun."?

"Ei kukaan, ei kukaan ole sinun vertaisesi! Mutta nyt, nyt tee
kysymyksesi vielä kerran!"

"Saanko minä? Oi Xanthe, rakas hyvä Xanthe, tahdotko sinä minut tai
serkkumme Leonaxin puolisoksesi?"

"Sinut, sinut ainoastaan, enkä ketään muuta maan päällä!" huusi tyttö
ja kietoi molemmat kätensä nuorukaisen kaulaan; mutta hän veti tytön
vasten rintaansa ja suuteli onnellisena hänen suutansa, otsaansa ja
huuliansa.

Meri ja taivas, kirkas aurinko ja kaikki, mikä oli kaunista ja
loistavaa sekä lähellä että kaukana, kuvastui heidän sydämmissänsä
ja heistä tuntui, kuin kuulisivat he sisällisellä korvallansa
kaikki, mikä laulaa, soi, nauraa ja riemuitsee. Kumpainenkin heistä
ajatteli omistavansa toisessa koko mailman kaikkine iloinensa ja
onnellisuuksinensa. He olivat yksi, kokonansa yksi, heitä paitsi ei
ollut mitään, ja niin olivat he toinen toisillensa erinomaisen autuas
maailma, jonka rinnalla kaikki muu luotu vaipui tyhjäksi.

Minuutti kului minuutin perästä, tunti lähestyi kulkunsa loppua, ja
seppeleen sitomisen sijaan kiersi tyttö kätensä Phaonin kaulaan,
kaukaisuuteen katsomisen sijaan katseli hän hänen silmiinsä, ja sen
sijaan, että olisi ottanut vaaria lähestyvistä askeleista, kuunteli
nuorukainen ja kuunteli neitonen suloisia sanoja, joita rakastavaiset
aina kertovat, eivätkä kuitenkaan koskaan väsy sanomasta tai kuulemasta.

Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan
vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä
Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana
lähestyi, vastaanottaakseen.

Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön
nimeä, mutta aina turhaan.

Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana
rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen
silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.

Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta —
kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta
pientä nenäänsä.

Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän
molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta
kuului vihaa ja surkeata valitusta.

Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan
marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt
enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.

Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen
huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja,
kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja
kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa,
samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella
Semestren edessä.

"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia
sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää
valaa."

"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -" kirkui emännöitsijä.

"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla
äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot
valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin
sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta
se yhdistäisi heidän sydämmensä?"

"Ja siinä se pysyykin, niin totta kuin korkea jumalatar minulle..."

"Minä pidän sinun sanoistasi kiinni!" huusi Iason. "Sinun porsaasi
vietiin ensiksi Aphroditelle, ja mielellään otti pappi sen vastaan ja
teurasti sen minun silmieni edessä, rukoillessaan ääneen minun kanssani
jumalatarta, että hän täyttäisi Xanthen sydämmen rakkaudella Phaonia
kohtaan."

Emännöitsijä puristi molemmat kätensä nyrkkiin, astui vanhusta
lähemmäksi, ja näytti aikoessaan karata hänen päällensä niin
peloittavalta, että talonhoitaja, joka kyllä oli karannut monen
metsäkarjun päälle, ei niinkään pelottomasti peräytynyt.

Marmoripenkkiin saakka tunki hän hänet, mutta siinä huusi hän:

"Senpätähden siis ei pappi löytänyt ainoatakaan kiitossanaa minun
herttaisesta porsaastani! Sinä olet varas, petturi. Minun suloisen
pikku porsaani, jota kaikki muut jumalat saisivat kadehtia Erosin
äidiltä, olet sinä anastanut itsellesi ja varmaankin pannut sijaan
likaisen ruman elävän ja valehdellut, että se tuli minulta. Voi, minä
ymmärrän koko leikin! Mopsos, tuo hyväkäs, on ollut sinun apurisi;
mutta niin totta kuin minä -"

"Mopsos", nauroi Iason, "on astunut meidän palvelukseemme ja jos
meidän Phaonimme morsian sen sallii, niin ottakoon hän mustan Dorippen
vaimoksensa. Tästähän lähin kuuluu kaikki, mik'on meidän, teille."

"Ja teille, mik'on meidän", keskeytti häntä Xanthe. "Olehan nyt taas
ystävällinen, Semestre; minä nyt en ota millään lailla ketään muuta
kuin Phaonia miehekseni, ja isän saan minä pian puolellemme; luota
siihen!"

Emännöitsijän kai täytyi uskoa noita sangen päättäväisesti lausuttuja
sanoja, sillä lyödyn, mutta viisaan sotapäällikön tavoin alkoi hän taas
ajattelemaan peräytymistä:

"Minä tulin viekkaudella voitetuksi; mutta jota minä eräänä heikkona
hetkenä lupasin, sen olen minä nyt kerran vannonut. Minua pidättää vaan
sinun isäparkasi, joka kyllä tarvitsisi luotettavaa poikaa ja kelpo
Leonaxia."

Tässä silmänräpäyksessä astui, aivan kuin olisi hän kuullut omaa
nimeänsä ja kuin hän kuuliaisena hänen kutsumuksellensa näyttäytyisi,
Alkiphronin poika Messenestä Phaonin isän Protarchon kanssa
myrttipensastosta esiin.

Hän oli kaunis, vilkas nuorukainen, komeasti ja huolellisesti puettu.

Monien kättenpuristusten ja sydämmellisien tervehdyksien jäljestä
tarttui Phaon morsiamensa käteen, vei hänet vastatulleita vastaan ja
sanoi:

"Anna Xanthe minulle puolisoksi, isäni. Me olemme yhdessä kasvaneet
isoiksi, niinkuin muratti tuolla viiniköynnöksen kanssa alttarin luona,
emmekä voi jättää toisiamme."

"Ei, aivan varmaan emme!" vakuutti Xanthe, hiipi aivan lähelle
kihlattuansa ja katseli sitten punehtuen ja sydämmellisen
rukoilevaisesti ensin enoansa ja sitten nuorta messeneläistä silmiin.

"Lapset, lapset!" huusi Protarchos. "Te teette tyhjiksi minun
kauniimmat tuumani. Agaristea, rikkaan Mentorin ainoata lasta, pidin
minä silmällä sinulle, sinä mieletön poika, ja olin jo yksimielinen
tuon vanhan saiturin kanssa. Sano nyt vielä sitten, minä _tahdon_
tai tämä ja tuo on huomenna tapahtuva! Rakastettava ja hyvähän sinä
olet, tyttö, enkä minä väitä, että minä en muka iloitse, mutta —
kaikkivaltias Zeus! mitä on minun veljeni Alkiphron sanova ja sinä,
Leonaxini?"

"Minäkö?" kysyi nuori messeneläinen hymyillen. "Minä tulin tänne
kuuliaisena poikana, mutta minä tunnustan, että minä iloitsen siitä,
mitä täällä on tapahtunut, sillä nyt vanhemmat tuskin toista kertaa
sanovat ei, kun minä pyydän heitä antamaan Kodrolisen tytärtä Ismeä
minulle vaimoksi."

"Ja tuossa seisoo tyttö, joka näyttää kuulevan noin epäkohteliaita
sanoja vielä mieluimmin kuin Helena Parisin hyväilyspuheita!" huusi
Phaonin isä ja suuteli ensin tulevaa tytärtänsä poskelle ja sitten
poikansa otsaa.

"Mutta nyt isän luo!" pyysi Xanthe.

"Vielä silmänräpäys", vastasi Protarchos, "katsoakseni kirstuja,
joita väki tuo tuolla. Te pojat siellä, ottakaa vaaria tuosta isosta
laatikosta feniläisine sjaaleineen ja rouvanpukuineen!"

Semestre oli jo ensimäisen tervehdyksen jäljestä lähestynyt lemmikkinsä
poikaa, sanonut hänelle, kuka hän oli, ottanut vastaan nuorukaisen
isän tervehdykset, suudellut hänen kättänsä ja silittänyt hänen
käsivarttansa.

Leonaxin selitys, että hän halusi erästä toista eikä Xanthea vaimoksi,
ei rauhoittanut häntä vähän, ja kun hän nyt kuuli rouvanpuvuista, eikä
vaan _yhdestä_ puvusta, loistivat hänen silmänsä iloisina ja maahan
katsoen kysyi hän:

"Onko siellä sininenkin? — sinisestä pidän minä erittäinkin."

"Olenhan minä valinnut sinisenkin", vastasi Protarchos.

"Ja mitä tarkoitusta varten, sen selitän minä tuolla ylhäällä. Nyt
menemme ylös tervehtämään veljeäni."

Xanthe kiiruhti käsi kädessä kihlattunsa kanssa edellä joukkoa,
valmisti isäänsä helläsydämmisesti edeltäpäin siitä, mitä oli
tapahtunut, kertoi, kuinka isä, hän ja vanha Semestre olivat tehneet
väärin Phaonille, vei nuorukaisen hänen eteensä, vaipui liikutettuna
alas hänen edessänsä, kun isä oli pannut hänen kätensä tytön kumppanin
käteen ja huutanut vapisevalla äänellä:

"Rakas olet sinä aina ollut minulle, sinä mustatukka, ja Xanthe tahtoo
sinua puolisoksensa. Niin olisi minullakin sitten poika! Te korkeat
olymppilaiset, kuulkaatte, hyvä, vahva, ystävällinen poika. Nosta minua
ylös. Kuinka terveeksi minä itseni tunnen! Enkö minä ole saanut sinun
kanssasi kaksi vahvaa jalkaa ja käsivartta? Tänään saa tuo eukko vallan
hyvin tulla! Silmänkääntäjä opetti minulle, kuinka tuon kanssa pitää
menetellä."

Phaonin vahvoille olkapäille nojautuneena astui hän onnellisena
hymyillen ulos, tervehti nuorta komeata veljensä poikaa sekä veljeänsä
ja sanoi:

"Anna Phaonin asua Xanthen luona minun talossani, joka kyllä kohta on
oleva hänen omansa, sillä minä olen heikko ja tarvitsen apua."

"Mielelläni, sydämmeni pohjasta mielelläni", huusi Protarchos, "ja
kaikissa tapauksissa on se sillä lailla hyvä, sillä, sillä, — no
kerranhan sen kuitenkin täytyy tulla ilmi, sillä minä, minä hullu
harmaapää..."

"No?" kysyi Lysander, ja Semestre kaaritti kätensä kokoon näkinkengän
tavoin ja pani sen korvan taa kuullaksensa paremmin.

"Minä, — katsokaa vaan minua, — minä Protarchos, Dionysioksen poika,
en tule enään toimeen tuolla talossa yksinäni harvapuheisen pojan
ja vanhan Iasonin kanssa ja sentähden olen minä, — kenties se on
hulluutta, mutt'ei ainakaan rikos, — ja sentähden olen minä valinnut
Messenestä uuden vaimon."

"Protarchos!" huusi sairas ja nosti hämmästyneenä kätensä; mutta Phaon
nyykäytti isälle suostuvaisesti ja vaihtoi iloisen katseen kihlattunsa
kanssa.

"Minun äitini nuoremman sisaren on hän valinnut", sanoi messeneläinen
Leonax.

"Nuoremman, niin, ei kuitenkaan nuorimman", keskeytti Protarchos
tätä puhetta. "Kolmen päivän perästä vietätte te häänne, lapset.
Phaon hallitsee täällä sinun luonasi, Lysander, Xanthen kanssa, ja
minä vanhassa talossa tuolla ylhäällä Praxillan kanssa. Kohta teidän
naimisenne jälkeen menen minä Leonaxin kanssa Messeneen ja tuon minun
pikku vaimoni tänne."

"Meilt' on jo kauan aikaa puuttunut emäntä ja minä siunaan sinun
rohkeata päätöstäsi!" huusi Iason.

"Niin, urhoollinen olet sinä aina ollut", sanoi sairas.

"Tällä kertaa en kuitenkaan niin paljon, kuin se voisi näyttää",
vastasi Protarchos hymyillen. "Praxilla on arvoisa leski ja hänelle
ostin minä nuo rouvanpuvut Messenestä, joista sinä kyselit, Semestre."

"Hänelle?" mutisi eukko.

"Yksi on siellä sininenkin, joka on häntä kaunistava, koska hänellä on
vaaleanruskeat hiukset, hienosti harmailla sekoitetut. Mutta hän on
raitis, iloinen ja taitava kuni nuori ja on auttava Phaonia ja Xanthea
uudessa talossa monella hyvällä neuvolla."

"Minä muutan Agrigentiin tyttäreni luo", sanoi Semestre päättäväisesti.

"Mene vaan", vastasi sairas ystävällisesti, "ja hoida itseäsi vanhoina
päivinäsi säästöilläsi."

"Joita minun isäni", lisäsi Leonax, "suurentaa tuhannella drachmalla."

"Minun Alkiphronillani on sydän", huusi emännöitsijä.

"Minulta saat sinä yhtä paljon ja sinisen rouvanpuvun eron päivänä",
sanoi Lysander.

       *       *       *       *       *

Kohta Phaonin ja Xanthen häitten jäljestä muutti Semestre tyttärensä
luo.

Rakennus meren rannalla oli uudistettu kauniiksi ja ilman riitaa, sillä
maatila kuului nyt taas molemmille veljeksille yhteisesti, ja Xanthe
löysi Praxillassa uuden, hyvän äidin.

Tuota marmorista leposijaa, jolla nuoren parin onni tuli päätetyksi,
nimittivät rakkaudessa ja hyvässä sovussa vanhentuvan avioparin
jälkeiset "kysymyksen penkiksi."




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kysymys : Idylli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.