Title: Hellé
Author: Tinayre, Marcelle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hellé" ***


HELLÉ

Kirj.

Marcelle Tinayre


Suomentanut

L. Onerva



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



   Näin valistuneena kuuluu nainen vain
   arvokkaimmalle, ansioitetulle, oikeuden
   ja voimakkaiden tekojen miehelle,
   jossa hän näkee sen ylevän kauneuden,
   tarkoitan: sankarillisen oikeudentunnon,
   jota hänen isänsä on opettanut häntä
   ymmärtämään.

                 Michelet: nainen.



I.


Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa, jolloin
kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä
leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan välillä.
Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat, irrallisina,
säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan...

Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan
taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien,
kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine
tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli.
Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen
veljensä Sylvainin luona.

Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla,
jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.

Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin
vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän
sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan
sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti
de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin
hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei
minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin,
vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni
kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n
kreivittäriksi». [_Escarbagnas'n kreivitär_: Molièren kirjoittama
farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista,
kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista
ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia,
jotka setäni poltti kotiin palattuamme.

Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli
joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän
ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat
sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.

Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä
neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät —
kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien
kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan
rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä
_senlaatuisien_ ihmisten kanssa.

Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan
itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu
kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita
hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas
mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat
siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu
portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla,
väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean
sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.

Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni
ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset
kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin
ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta
ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti
ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa
huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen
siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki,
salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin
ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita
pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja
virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.

Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja
liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa
epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja
täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet,
kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan,
mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous,
kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat,
valuvat ohimoilta alas kaulalle.

— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea,
ei mitään melua portaissa!

Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka
työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta
kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta
nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen,
harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät
minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.

Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta.
Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies,
»etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä
arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun
hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen
työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.



II.


Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten
hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut
täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska
herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian
sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?

— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen
tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan,
niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa
kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen
kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme
olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen
ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin
tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa
minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita.
Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän
varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.

Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen
kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat
neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.

— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!

Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun
viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli
jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista
ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun
sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.

Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa,
jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan
jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena.
Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus,
hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin
hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen
syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi,
että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta
kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi
hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa
veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään
oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä
kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin
eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin
nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti
Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti
elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja
pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä
hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien
mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän
käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä
julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden
kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun
saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat
merkkitapahtumat.

Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi
käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei
suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu
täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella
ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi
hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä
iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja
ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan
ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen
käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi,
jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet
lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.

Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia
viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa
nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.

Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia,
melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut
voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta,
joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli
onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu
luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä
saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli,
juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden
hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin
vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli
kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä,
jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en
tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin
kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin
enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla.
Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n
kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.

Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka
olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien
maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin,
uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat
väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen
poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon
salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään
niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat
sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta,
että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta
keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden
punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä
oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan
arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan
Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka
olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien
toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut
maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa
olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin,
perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja,
meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä
tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista
luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.

Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen
näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia.
Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin
korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita
Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän
rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen
niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä
kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän
ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta
tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen,
jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka
ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata,
jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni
keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja
villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien
peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani
pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.

Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä
hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän
otti maahan jääneen kirjan.

Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:

— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?

— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.

— Oletko sen lukenut?

— Olen, setä.

— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit
kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan
Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin
tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen
runoelmasta _Vallon_. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi
isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta
runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti,
pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka
voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on
hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat
kohdat?

Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa
pitää huolta minun kasvatuksestani.

Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon
lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä,
hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa
muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti
tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon
sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.

Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku-
ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella
vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä
ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut
oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta
kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston
nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla
vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole
voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua,
veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa,
molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja
Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli
osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta
_Atenalaisten koulu_. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa
poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian
kaivauksista.

Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus
valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita,
sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka
kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän
laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme
milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen
reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani,
johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.

Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka
perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja
kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen
kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan
puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin
ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta,
oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että,
vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan
niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet,
tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty
häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä
vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän
ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin
salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain
likaisten ajatusten niitä käsitellessä.

Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet,
jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon,
sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän
vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon
jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia
ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen
Raamatun, Herodotoksen, _Odysseian_ ja _Kyroksen kasvatuksen_ naiveista
kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten
historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti
setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen
kehitykseen.

Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon
välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista
menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti
saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden
aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa»,
vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis
kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista
siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti
itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja
tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan
neidon.

Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä
miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa
mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen
huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään
hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän
rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra
de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo
tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä
nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen
tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen
eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi
turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen
ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa
_Pyhän Katariinan elämää_, jonka tätini oli minulle lainannut, sai
hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.

— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä!
huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että
näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan
paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä
tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!

Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran
opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät,
että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat
meillä käymästä.

Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha,
kun tätini kuoli.



III.


Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme,
setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä
aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt
_Taloudenhoidon_, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista,
joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli
maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään
rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette,
vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi
velvollisuudekseen huomauttaa:

— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän
tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia
kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin
eräänä kauniina päivänä...

— Kenties...

— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on
kyllältä nuoria herroja...

— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin
totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta
Hellétä!...

— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti.
Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!... Neiti on
miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on _hienosta suvusta_. Mutta te
olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.

Setää alkoi naurattaa.

— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin
kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi
vuosi kului.

Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä.
Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki
tyytyväisen näköisenä.

— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin
sanottavaa.

Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily
tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina.
Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet
leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen
kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama
vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat
sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja
jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme
yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia
viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden
puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.

Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa
keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli
puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat
rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa
ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän
äkkiä sanoi:

— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.

Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:

— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista
vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon
yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua,
kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut
sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja
kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän
tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni,
että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni
sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat
nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar
raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua
sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle
turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian
kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.

— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän
kaltaisenne isän.

Hän hymyili.

— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää,
jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa
suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit
tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä
mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa
sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin
heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy
oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin.
Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun
kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen
kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.

Minä vastasin:

— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän
luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen
kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso
kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.

Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku —
joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.

— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen
hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan
kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen
kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat
Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja
soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee
uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän
tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni
Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua.
Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.

— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?

— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata
niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en
valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita.
Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron
ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi
häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin
ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on
tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja
ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja
voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä
kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.

Kuljimme hetkisen äänettöminä.

— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon
päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät
suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy
nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut
liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat,
kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa
jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä.
Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat
toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän
rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos
arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä,
mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi
viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin
pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin
tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän
itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden
ainoastaan ihailun kautta.

Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin
miettiväiseksi.

Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja
teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli
antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja
ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja,
jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen
oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan
aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten
tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle
saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas,
jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni,
ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden
tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut
kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.

Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita
ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta
silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä,
ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti,
joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen.
Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa,
siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa.
Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.

Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista
kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt,
kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin
antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja
pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa.
Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin
käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty
sankarin rakkaudelle.



IV.


Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet
taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin
valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme.
Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä
sanoin nauraen:

— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen
vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen
tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin
mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin
esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä
näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden
alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään
katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä
tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten
osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole
viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka
paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia
saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie
ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte
halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten,
nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.

Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan
saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.

Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan
loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon
kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän
jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon
ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi
puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan
povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät
hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä.
Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein
vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.

Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja
valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi
mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai
polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja
lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi
lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä
kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.

Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi
myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani
isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka
kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi;
mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain
onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan
kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa.
Kuolema... se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut
ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt
vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota
kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon
katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää
omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus.
Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa,
jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä
osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan.
Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena
mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.

Babette nousi:

— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen
kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra
Sylvainista.

»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni
paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman
pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti
tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä
ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä!
Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»

Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas,
Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto
jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja
huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni.
Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.

Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa
moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa.
Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme
poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran
näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat
savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten
katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää
kohti.



V.


Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in
rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos
parvekkeelle.

Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja
torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo
päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n
saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen
Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia
ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä,
omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén
sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen,
kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa
vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen
kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.

Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle
aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja
rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine
näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä
ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista,
kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.

Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma,
rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä
välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne
tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa
nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa
talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena
kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari,
jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi
kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen
kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin
hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?

Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka
oli juhlallinen kuin akatemian sali.

Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät,
likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat;
he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat
Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin
jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa
kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.

Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja
tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton,
tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen
tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen
kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen:
kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja
viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:

— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.

Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä:
— Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin
liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl
Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka
tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin
sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan
elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: _Eukrateen
elämä_, johon olin ollut niin ihastunut?

Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi
Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat
katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl
Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti
seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa
Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: —
Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa
hänen kintereillään.

— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.

— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja
Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden
tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat
romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!...
Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin
köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin,
kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija,
dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista.
Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän
hänestä paljon.

— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.

— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain
turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin
loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.

— Herra Gérard on naimisissa?

— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä
minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä
ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän
muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien
tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt
luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee
ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan
tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella,
olipa hän sitten kaunis tai ei.

Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen
edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta
siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin
kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan
noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista,
ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.

— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä
goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja
kuoleman kauhua.

— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen
liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren
kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat.
Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin
heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa.
Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota
olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa
voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.

— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän
siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden
rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu
ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset,
jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon
taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He
ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on
voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet
rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet
äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.

Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:

— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!

Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:

— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä
näytän sinulle, missä on Kauneus.

Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien
antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien
salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen,
pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat
muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo
ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa
kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen
runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät
mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen
ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni
kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset,
Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia
vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu
attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni,
maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta
kirkkauden maasta.

Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen
puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen.
Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille
vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine
ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta,
pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen
kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli
ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit
ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja
viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille
saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat.
Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi
suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä
pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka
pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.

Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin.
Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat
paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos
lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!

Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut
tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine
haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen.
Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini.
Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta:
puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla
ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset
seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.

Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä
jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni
oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista
historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin
näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin
erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja
lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana.
Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin
klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni
säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa.
En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä
ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin
tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.



VI.


Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla,
ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat,
mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä
mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä
yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen
juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta
johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön
tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin
vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles
Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa
miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään
häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu
siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta,
politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu
ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut
siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen
yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.

Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia
opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita,
Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria
ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja.
Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet
tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen
vuotuiseen ohjelmistoon.

Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja
saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi
voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät
olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon
pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka
erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä
vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni,
muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana
sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama
hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta,
jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta
sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna,
ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden
läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se
luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat
minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään
voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan
kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen,
nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet
Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt
oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun
valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut
keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi,
— kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta
pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.

Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa,
joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin
keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat
he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä
olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa,
joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin
yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut
tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä
alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa,
äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden
taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus,
luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen
Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.

Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta
enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset
liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella
välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua
kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.

Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä
ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden
rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt
yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista
virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja
heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä
pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat
suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja
heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa
ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä,
mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.

Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara
johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin
kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä
ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä
selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella
erittelyn.

Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.

Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni
ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni
rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen
äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana
uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä.
Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on
hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt
vilkasta mielenkiintoani.

— Missä suhteessa, rouva? kysyin.

— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne
teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne
perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että
olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä
teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi
ollut teidän näköisenne.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan
puhunut minulle tuolla tavoin.

— Niinkö?

— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta
hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.

Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua
säälinsekaisella ihmetyksellä:

— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on
riittänyt täyttämään koko elämänne?

— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää,
miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.

— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan
katsomaan minua, eikö totta?

— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä
tapaamisesta. Hän sanoi:

— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava
vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja
käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen
seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun
kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi
et tanssi?

— En osaa tanssia, setäni.

— Se on totta... Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu
pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan
askeleet ja laskemaan tahdin.

Tein kauhua osoittavan eleen.

— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja
usein rivoa.

— Rivoa?

Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:

— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka
ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään.
Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.

Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.

— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan
toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä
koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää
viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.

— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla
vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut
jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne
kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.

— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa,
jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen
tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä
siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä
koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä
on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko
elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.

— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni
nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia
suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki
sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento,
jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa,
luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin,
tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä
herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni
keskinkertaisuuden.

— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne
leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai
luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön
tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi?
Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta,
hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö
sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä
merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin
kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella
ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu
noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen
kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään,
koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en
myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille,
joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan.
Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän
esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai
tunteilevaisuuteen.

— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän
kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla
kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät
vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat
jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä
sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen
elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten
niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen
aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan
järkeilevien _sportswomen'iemme_ miehekkäät käsivarret.

— En tunne lainkaan noita _sportswomen'ia_, joista puhutte, sanoi
hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt
eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla.
Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja
järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis
ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro.
Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut
jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin
_sportswoman_. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon
teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli
yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen,
täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut
sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen,
tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle
julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen,
mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin
mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat
tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili
hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä,
kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi
pahenivat väärinymmärrykset... Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani
piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä
liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut
totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile
turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän
tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot
tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä
sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.

— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo
voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan
vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja
onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.



VII.


Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen
mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin
kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla
sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku
salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi
säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja
pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä
ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset
ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen.
Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia,
teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona.
Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia
herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja
arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti
eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille
ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät
mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita
hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta
seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri
vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden
tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen
Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän
osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä
ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta
ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon,
ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi
toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä.
Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui
niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena
naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut
muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään.
Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin
kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.

Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.

Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle
erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun
haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:

— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan
naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte
itse kokea rakkautta.

Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:

— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten
kiharoitten alla?

— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin,
että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi
herättää rakkautta.

— Kuinka niin, lapseni?

— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät
ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain
yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita
avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat
ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin
rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja
mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.

— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä
romaaneja?

— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja
korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin
ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin
mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään
oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven
kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen
nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa
ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa.
Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä
välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään,
kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva
Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin
paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien
appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien
miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta
tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki
rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa
todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa
olevan näyttää sellaisilta.

— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän
soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin
saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä;
mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain
tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit
Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?

— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta,
tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta,
turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?...
Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien
ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän
rinnalla.

— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva.
Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen
kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette
hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.

— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi
älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja
Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista
yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku
aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota
kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta
ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti
tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin
hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen
holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka
voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?

— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää
eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja
kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä
paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.

Hän oli hetken aikaa mietteissään.

— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen
tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä
hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen
rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun
käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä
voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan
aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan
edessä... Te ette usko Jumalaan, Hellé... Kun filosofit tulevat minulle
puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään
tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja
välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte.
Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole
inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta
käsivarsillaan.

— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys
koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?... Älkää olko huolissanne,
rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan
siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet,
mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni,
alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni
rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni
se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea.
Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se,
mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.

— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!... Mutta saamme
vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?

Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli
suutelemaan vanhan rouvan kättä.

— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille,
muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen
minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi
serkkunne, rouva de Nébriant?

— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään
Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan
piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti
anteeksi...

— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice;
te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää
teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice
Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut
lapsesta saakka.

Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme,
tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen
itsepäisesti palaavan minuun.

Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli
solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se
magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot,
hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet,
hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat
todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan
nainen katsele lämpenemättä.

— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva
Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua
amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista.
Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo
näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!

— Te ette aio olla läsnä esityksessä?

— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha.
Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te
saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.

— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari,
vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia
levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän
iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos
odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä
viimeistelen siellä näytelmäni _Sapphon_.

— Onnellinen ihminen!... Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä
sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii
teitä, olkaa varma siitä.

— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont
nauraen.

— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen
setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?

— _Antiikkisen siveysopin_ tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet
taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!

— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni
tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista
niinkuin jäälintu kaislistosta.

— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de
Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte
silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä...
Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset
kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa... Jos kieltäydytte,
tulemme vihamiehiksi.

— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas
rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan...

— Myönnytään... Ja tuo toinen vieras?...

— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen
luonaan.

— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.

— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä
mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?

— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on
veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin
benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät,
miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.

— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies
hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he
pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on
kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.

— Jacques Laurentin, _Tulevaisuuden yhteiskunnan_ toimittajan? Olen
kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.

— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija... aivan kuten
Genesvrier!

— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi
teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi
kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi
seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät
ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely,
porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.

Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten
ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin
harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva
Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin
kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka _five o'clock'in_ pienet
askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin
keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian
lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että
seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.



VIII.


Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva
Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun
läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä
unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.

— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon
uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi,
viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in
kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen.
Katselkaahan itseänne vähän.

Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja
jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta
kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja
ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin
olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.

Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset
huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen
hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä
kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria
kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa
suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää
kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan
kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.

Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja
varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo
mukanaan seesteistä iloa.

— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut
lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään
erinomaisempaa, lapseni?

— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.

Hän näytti rauhoittuvan.

— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin.
Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin
teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei
teillä tule olemaan ikävä.

— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.

— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä,
joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi
aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa
hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa,
suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin
kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee
Mauricen päähän. Hän lähtee pois... Milloin hän palaa? Sitä ei hän
itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan,
Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä
tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier
sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa
kultaiseen torveen.

Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle
ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli
tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen.
Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta,
pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice
Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti
minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä
ajatukseni.

— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää
olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin
mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies,
mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän
on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin
arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen
järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden.
Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin
selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän
kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin.
Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.

Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana.
Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen
saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.

Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui
minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle
mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli
onnellinen nähdessään minut jälleen.

Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin,
että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt
keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta.
Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme
ruokasaliin.

Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo
nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka
ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen
kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen
musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden
viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan
huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään
omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme
pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin
henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin
kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten
mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa,
ei tiedemiehen harkitsevaisuutta... Hänessä oli jotakin nuorta,
tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton
varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen
kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen
helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla
pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin
häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei
hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan,
joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin
kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.

Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei
herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä
kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet
ensimmäistä kertaa suoraan edestä.

Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen
elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta
suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä,
jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka
pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea
tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan
puolelleen nuoren tytön suosiota.

Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä
kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta,
jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan
tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja
hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa
pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.

Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.

— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa
ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät
jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin.
Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä
onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te...

— Me emme ole seuraihmisiä... Olen tuskin ollut kahdeksan tai
kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi
toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa
puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.

— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte
opiskelua ja yksinäisyyttä... Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne
ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon
älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi.
Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani... Ja kuka tietää
— lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri
lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin
jonkun toisen mieleenjohtuman...

— Mennä muuanne?

— Tai jäädä tänne... Hän jatkoi unelmoivasti:

— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani...
Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä
viimeistellä... Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen...

— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi
jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.

Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti
minua heti ymmärtämästä.

— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään... siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima ... vastustamaton vetovoima?

— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille
tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani
kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja
saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.

— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy
ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän
silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin
saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia,
minä palaan, minä palaan, neiti.

— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?

— Koetan parastani... Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?

— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa...

— Kaksi vuotta on pitkä aika.

— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen
syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja,
ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten
seurassa.

— Teillä ei ole ollut edes tovereita?

— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta
vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska
meillä ei ole mitään yhteistä.

— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat
mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä,
kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne... Yhdentekevää! Minä
vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja
öljypuiden siimeksessä... Ja sitäpaitsi olette oikeassa... Kaksi vuotta
kuluu nopeasti.

Hän kertasi hetken kuluttua:

— Minä palaan.

Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan
keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista
ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.



IX.


Olin kätkenyt päällystakkini alle Maurice Clairmontin kaksi teosta,
jotka olin lainannut rouva Marboylta, ja vaunujen vieriessä kohti
Saint-Sulpiceä minusta tuntui kuin kuljettaisin mukanani runoilijan
omaa sielua, joka näin oli lymynnyt piiloon, lähelle sydäntäni.

Setäni ääni herätti minut unelmistani.

— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.

— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier
pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen
lausuvan neljää sanaa.

Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja
koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen
lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin
pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin
ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta,
lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja,
jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat
mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä,
jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.

Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti
vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja
leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla
nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa,
aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.

Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon
kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia,
viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En
niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä
vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä
vain Clairmontin omaa sielua.

Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa,
oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä
uteliaisuudella: _Madeleinelle_. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi
noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin
olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret,
rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla
runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.

Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin
lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain
valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin
puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat
rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat
olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin
vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman
ikuinen teema, tuo _Da mihi basia mille_, sata, tuhat suudelmaa,
joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli
runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää
ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt
siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta
sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta,
johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.

Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin,
minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella,
mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla
kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista
kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä
Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti
toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten
ja Petrarcan kuolemattomiksi.

Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän
ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko
hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa
kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin
kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin
syvään uneen.



X.


Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.

— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.

— Missä suhteessa, setäni?

— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme,
että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista
kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun
vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä
luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille
ostajille.

— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui
Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue
Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo,
Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon
puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia
perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue
Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen
kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen
luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti.
Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.

Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen
anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein
seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain
tavalla vaivasi isäntäämme.

Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut
matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.

Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä
seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä
peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut
honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen
kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja.
Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa,
joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella.
Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri
lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen,
paperien ja yhteen kasaan koottujen _Tulevaisuuden yhteiskunnan_
niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta
muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon
_Orjan_ kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten
karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi
maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan
kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin _Melankoliasta_.
Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin
surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.

Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä
katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen
omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä,
hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa.
Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut
mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne,
leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen
vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja
lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta
turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita
kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi
kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.

— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan
mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin
tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse
määrätä maksun suuruuden.

Setä Sylvain huudahti:

— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi
rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en
suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties
tulisitte katumaan.

— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua
teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä
kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin
niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole
monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä.
Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten
Clairmont.

Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:

— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani
eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä
pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä
nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte
itse määrätä hinnan.

Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran
haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä
tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650,
puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia
filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.

Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia,
kansien asua, metallihakasien kauneutta.

— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen
arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän
luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa
loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat
paremmin kuin mihin minä kykenen.

Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:

— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua
tavattomasti... Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä
sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.

— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä
teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.

— Niinkö, sehän on aivan liikaa... Te tuskin tunnette minua...

— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla
mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän
kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä... Älkää luulko, hyvä herra,
että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää
enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä
tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että
ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten
inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät
minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä,
joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää
älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.

Genesvrier vastasi:

— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että
se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni;
mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä
sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena
miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet,
ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin
sääliä.

— Teillä on lempeä sydän?...

— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua
teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä
minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri
kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni,
selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla
innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole
politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen
vapaa mies.

Hän hymyili:

— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua
siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen
hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka
sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat
tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.

Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen
kiilan.

— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat
puutarhani, babylonilaisen terassini?

Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa
hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit
ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.

— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut,
jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in
pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja
syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin
muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän
yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa
ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista
Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä
vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne
parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.

Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.

— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään
tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa
työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja
varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on
ihmisissä.

— En näe siinä mitään naurettavaa.

— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on
runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran
satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet
pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja
rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen.
Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja
japanilaisia päivänkukkia.

Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut
jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla
luoksemme seuraavana keskiviikkona.



XI.


Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni
koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard
käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että
päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän
päästään sekaisin:

— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on
joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä...
Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.

— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse
päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen
asiaan.

Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:

— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan.
Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se
on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.

Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei
ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice
Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi
kaikki avioliittosuunnittelut.

Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä
arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut,
että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään
vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle
kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun
tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi,
että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt
itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea
rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat
neuvot.

Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice
Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle
vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin
tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier
hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa
kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia
oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni
samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt
poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.

Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt
mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla,
joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella
damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä;
siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita
kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi
kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen
kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin
muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja
keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen
ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.

— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia
narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen
yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen
ja kuningattarien värit.

Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin,
vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon
mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt
tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa;
Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei
sanonut mitään.

Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice
Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa.
Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen
nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?

Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat
vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka
lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen,
että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon
vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin
kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa,
oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät
olivat lumotut — ja kaikki sydämet.

Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli
puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme
kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin
puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja
hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä _Rukouksesta Aphroditelle_ olivat
jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän.
Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin
klavesinin ääreen.

Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti
kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä
_Orpheuksen_ kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina
samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella
musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa?
Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien
alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja
niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä
parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen
puiden oksien ääriviivat.

Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin
pyhää liikkunut keskellämme.

Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri
lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin
hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.

Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen
kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat
setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin
Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.

Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa,
helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat
himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen
häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat,
tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden
tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään
tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien
hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.

— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi
seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan
tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se
on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt
tänä iltana unohtumattomia hetkiä.

En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme;
ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään
syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut,
että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja
rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En
olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista
vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja
että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.

Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei
sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän
sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa
hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen
siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden
kuluttua, kun hän palaisi... Emme olleet rakastavaisia, koska hän
jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi
voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja
kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän
lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.

Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine
muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren
miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana.
Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä
kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.



XII.


Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.

Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut
vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni
unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin
lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset
kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli
nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä
kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä
rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen
samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia
ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä,
ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan
kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan
puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.

Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka
laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet
unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita
muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita
ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät
oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden
epämääräiset kasvot minua katselivat.

Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle
nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice
Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina;
sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän
hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan
melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon
jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin
ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee,
toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät
lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida,
ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi
aavistelmaksi.

Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä,
ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään
levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus.
Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus
inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi
myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä
kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa
etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia
kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät
olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet
vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen
varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä,
alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä
kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä.
Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon
ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin
vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä
paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa
hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen
luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi
nousuruohojen ja talvikkien lehdille.

Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni
niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka,
levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä
ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä,
toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret
liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin
peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen,
vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni
aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on
ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen
hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului
ainoastaan sirkkojen sirinää.

... Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en
enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin
— ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista
katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja
rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan
silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.



XIII.


Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi
uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin
sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen
ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut
pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi
luonamme säännöllisesti.

Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat
nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut
kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin
tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt
ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä
minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja
sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta
soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen
kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.

— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi
setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista
herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun
tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole
samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään
naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta,
ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä
silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei
kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen
hempeitä ja latteita runoja... Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän...
Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku
uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja
voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä
jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin
vastatessani:

— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti
unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti
herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa,
että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen,
tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier
saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että
pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?

— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier
eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi
kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä,
jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi
hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän
turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän
voimansa... Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla
tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä,
väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen
puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki
naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja
turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien
muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen
taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon
Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen
ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle
läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet
Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat
rakkaudesta uuteen Jumalaan.

       *       *       *       *       *

Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva
Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen
töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti
hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen
kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi
tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa,
saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard
närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden
ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen
ilmoittanut erään omituisen henkilön, _markiisi_ de Genesvrier'n
tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä
eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.

Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat
puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin
itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja
suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä.
Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt
hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi
tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin
hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä
loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen
toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle
näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia
kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota.
Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta
hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen
viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa,
joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa
hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa
maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen
ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen
salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua
naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei
hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin
paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta,
kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.

Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin
täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli
selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen
kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä
into ennustivat lähestyvää kosintaa.

Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani
aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa
parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa
kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti
toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä
ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin,
että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen
taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden
yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.

Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan
neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja
aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän
saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen
kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan
tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja
vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja
kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.

Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua
kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli
erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta,
minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman
hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään
vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä,
eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut
valintaani keneenkään kohdistanut.

Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena
maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa
vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli
keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten,
olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja
velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden
mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.

Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä
hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin
pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra
Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni
kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että
hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen.
Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia
avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa
mihinkään vaaraan.

Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard,
että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä
henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän
selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan
kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.

— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en
lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin
kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra
Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä
muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole
vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni
ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu
erittäin houkuttelevalta.

Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:

— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku
on pannut päänne pyörälle.

— _Joku?_ Kuka on tuo _joku_, pyydän? — Minä tiedän... tiedän...

— Mutta minä en käsitä mitään.

Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:

— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat
siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään,
ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää
itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää —
juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia
kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen,
äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan
sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan,
olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen
seurapiireihin, _omiin seura-piireihinsä_, joihin häntä ei enää oteta
vastaan.

— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on
ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei
ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.

— Näette nyt, että puolustatte häntä!

— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni,
minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies,
jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra
Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös
millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki
kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani
eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia
vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta
kuin töistään.

— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier
pyytäisi teidän kättänne...

— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua,
mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra
Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en
epäröisi vaalissani... Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi
etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun,
joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa
minua suuresti.

Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän
selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten
toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen
ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja
että hän katui sanojaan.

Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi
mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui
kyyneleitään kuivaten.



XIV.


»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä.
Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen
luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää,
että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan... Pahansuovat
tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä
mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä
lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!...»

Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan
vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli
niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen.
Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin
luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta —
kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä
ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta... Tyhmiä juoruja
oli varmaan liikkeellä.

Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin
riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta
tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin
estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva
Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä
tuhmuuksia.

Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin
ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.

Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin
käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä
epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan
minua kohtaan.

Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.

— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista
juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten
hyvin murheelliseksi.

— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata
uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista... yhtä vähän kuin luulen
hänen voivan rakastua.

— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää,
rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu
päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku
keskinkertainen henkilö.

— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!

— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille,
ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En
lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi
vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun
tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa
naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria,
josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé,
jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää
elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin
kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän
onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta
olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.

— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi
herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja...
omituista kyllä... tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä... Niin,
minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä
mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa
painaa minua melkein sietämättömästi.

— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole
hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.

— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä
naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen
kaltainen.

— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä
myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään... Ei, Hellé, Antoinen
mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin
epäsuopeasti... mutta... hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan
erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin,
kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille
leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä _karhuksi_ ja
_villiksi_... Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä,
hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä,
jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella
oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti
nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä
omaksi nautinnokseen... Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän
tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä
riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään
hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on
jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut
muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät
esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet
voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle
kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään
lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn
ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan
ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties
hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on
oma suuruutensa.

— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat
herra Genesvrier'n luonnetta.

— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en
lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän
sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua,
äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti
alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta
ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri
kapinoitsija.

Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui
sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja
koruompeluksia.

— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice
Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla
on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän
par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot
ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja
ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan... Kas siinä
on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin,
kaikki on kaunista.

— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen
lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.

— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva
Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa
suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan,
ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan
inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä
hiukan...

— Ja... hän tulee siis kotiin...

— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa.
Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi
keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.

Huokasin vasten tahtoani:

— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah,
jospa minä olisin herra Clairmont...

— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt
jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun
tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa.
Näkemiin, rakas lapsi.



XV.


— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette
sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen
näköisenä...

— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun
päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.

— Mitä sinä naurat?

— Tulettepa itsekin nauramaan... Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva
aikoi teiltä pyytää minun kättäni.

— Todellakin, ja kenelle?

— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.

— Lancelot'lle siis?

— Juuri hänelle.

— Ja... sinä kieltäydyit?

— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.

Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja
kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard
oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.

Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan,
huudahti työntäen salin oven auki:

— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan
joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti,
ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet
tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!

— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine
Genesvrier'n istuvan salissa.

— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten
kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi
voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi
naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin
rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut
kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta
tosiaan!

— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi
tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta,
mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos
Apollonille.

Genesvrier hymyili:

— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n
epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren
miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne
henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.

— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni.
Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä
aarrettanne!

— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi
hiuksiani... Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin
Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää
hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan
hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.

— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli
meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja
ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille
kasvoille.

— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa
anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten
Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.

Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä
hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että
hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin
harmistuttaneet rouva Gérardia.

Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä
käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen
muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan
kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos _Köyhät_,
jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen,
kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten
olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen
ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea
monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti
lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin,
läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden.
Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista
köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia,
käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita,
joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.

Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään
sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta,
ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui
lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja
elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi
kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät
ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten
ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin
viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.

Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin
kirjeitä.

Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta... Äkkiä hän keskeytti sen
joutuen omituisesti hämilleen.

Heitin häneen kysyvän silmäyksen.

— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani
hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni,
mutta te!... Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja
tuntemattomampia kuin Ameriikka... ja yhtä merkityksettömiä.

— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en
tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen
kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.

— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä
naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte
aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet
välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista
liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään.
Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.

— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen
sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään
muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä
ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita,
liikettä, hyväntekeväisyyttä.

— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei
syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu
yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen
omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin
useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista
äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä;
heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia
sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen
ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen
mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan
ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat
suuret taiteilijat, pyhimykset... Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan
rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään
vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät
kohtaa toisiaan milloinkaan ... tai, jos he kohtaavat toisensa, niin
eivät he tunne toisiaan.

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:

— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella,
toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.

— Kiitän teitä siitä.

— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen
tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu
siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta... tiedonhalua...

— Mitä tarkoitatte?

— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette
saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja... Kuitenkin on
minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että
te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi... Se on teidän
kasvatuksenne ainoa vika...

Punastuin hieman:

— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.

— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut
ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on
siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen
on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette
kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen
sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä
arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä... Te olette elänyt
kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun,
joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen:
jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi
tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään... teidän
pitäisi... Hän nousi.

— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää... Ei ole vielä
aika... Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?

— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan
uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo
hankkia opetuslapsia.

— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni ... Mutta puhumme
tästä uudestaan, myöhemmin... ellei odottamattomien tapausten virta
tempaise teitä mukaansa...

— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?

— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.

— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte
minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.

Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut
erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste,
useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat
kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa
muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.

— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin
sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.

— Kenen puolesta?

— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.

— Sellaisesta naisesta... jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän
tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.

— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään
ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies
muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi.
Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen,
reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee
juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin
ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.

— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.

— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille
tästä, mutta... niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut
vapautua eräistä ennakkoluuloista... Hän ei kieltäytyisi auttamasta
naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen
tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas,
hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.

— Te luulette, että...

— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että
olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta.
Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä.
Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte
vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta... jos
yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen.
Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä
inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä
oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja
onnettomuutensa vuoksi.

— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?

— Hän on vielä sairaalassa.

— Kuka hänestä pitää huolta?

— Ei kukaan.

— Paitsi te.

— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä
Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen
saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen...
Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään
kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua
hänelle hänen lapsestaan... Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen
myötätuntoista osanottoaan... Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa
mies on aina vähän kömpelö.

— Jos uskaltaisin... tulisin kernaasti mukaanne.

— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö?
Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?

— Siispä ottakaa minut mukaanne.

— Jos setänne sallii...

— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on
erikoisesti kiintynyt teihin.

— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.

— Vähät siitä.

— Tulen noutamaan teitä huomenna.

Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta
Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.

Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle
suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.

       *       *       *       *       *

»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni
Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa
naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin
minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa
kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin
tuntee. _Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän
sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville_. Ja eikö hän sanonut näin:
'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?»
Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin
rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut
omille aatteillenne!'

»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita
ja ihmisiä... Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen
palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen...
Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille?
Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää
ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä!
Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä
myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan
tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.

»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni
vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa,
jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos
tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'.
Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman
selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä
Sylvainiin.

»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki
luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista
antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä
melkein ihailin.»



XVI.


— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin
Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien
hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline
Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan
rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä
siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan
heikkoja lapsia... Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät
pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään
sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat
lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte
kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n
orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta
toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan
ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia...

— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana.
Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.

— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut
pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni
pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet
ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault
on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata
täällä toipumassa.

— Vaimo parka!

— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut,
olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli
puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka
kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun
hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään,
kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi
elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella,
ymmärtää... Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin
jäi hedelmättömäksi voimaksi... Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja
ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä
sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin,
avuttomaksi... ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon
onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta
ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen
vuotias. Se on julmaa.

— Te pelastatte hänet.

— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän
kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää
vaikutusta.

Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen
taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen
leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu
kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.

Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa,
joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.

Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia
uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa
istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön
ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia
koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan
vasten kaikuvissa holveissa.

Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu
XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita,
joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita,
ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus:
_Baudelocque-sali_. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom.
huom.]

Hra Genesvrier astui sisään edelläni.

Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien
kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden
väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä,
jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja
vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli
vuode ja kehto.

Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt
lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului
sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta,
hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja
väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen
vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista
kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.

Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa,
jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa,
silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai
pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat
täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät
pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista
kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä
isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja
ällistyneinä.

Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään.
Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan
lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän
joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä,
isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset
heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien
varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat
eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi
nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti
paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden,
uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä
jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän
äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden
kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.

Salin päässä Genesvrier pysähtyi:

— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.

Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni
naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen
yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän
kärsi.

Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että
hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä,
kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta
rintaansa.

— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä
äänenpainolla.

— Yhä vaan, herra Genesvrier... Tuo repeämä ei parane... Se vaivaa
minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?

— Erinomaisesti.

Genesvrier kääntyi minun puoleeni:

— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac.
Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on
antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se
on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän
imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.

— Kyllä tiedän... tiedän... Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät,
herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa... Muistelen vanhoja
aikoja, Louis-raukkaani... Voi!

Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen
ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan
rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut,
tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa
herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä
sanoa.

— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään
pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu
teistä hassulta?... Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi
sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.

— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä
pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme
ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle,
rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!

— Niin, eikö totta? virkahti äiti.

Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten
kostuttamissa silmissään.

Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan
hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo
oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt
juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin
verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas,
kuinka hän on kaunis!»

Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni
tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus:
»Kerran, kenties, myöskin minä itse...» En milloinkaan ollut toivonut,
kuvitellut, uneksinut sellaista... Tunsin siitä eräänlaista sisällistä
pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä
olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään
omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet
eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin
tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt
minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä,
pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan.
Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja
nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.

Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti
otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä
nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka
haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun
kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita
hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää
tulevaisuuden aavistelua.

Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi
yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin.
Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit
taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa
oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.

Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen
auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini
käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:

— Kadutteko käyntiänne?

— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja
opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista... Tuo nuori nainen miellyttää
minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.

— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän
herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?

— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni
epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.

— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen
nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette
rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille.
Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On
olemassa pyhää rumuutta.

— Te puhutte kuin kristitty.

— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan
pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä
en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa
te tahtoisitte!...

— Te kääntäisitte minut?

— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien
uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon...
En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa
oikeutta... Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat
sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän
runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi
pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita,
millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!

— Yrittäkää.

— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus,
joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei
minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te
ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette
vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua
vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota
eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia,
sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli
minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan,
jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä
köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä
kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka
eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää.
Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät
meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt
muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia,
joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä
tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole
edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan
pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä
kauniita, ja jotka... Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme
on hirvittävät nurjat puolensa.

— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään...

— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa
tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten
minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään
rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.

Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina,
minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni
ovelle ja poistui.

Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt,
mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin
vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia
ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä
välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan
sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei
oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin
Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa,
mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin
herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin,
uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo
olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään,
joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän
välillämme.

En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän
luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli
minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.

Vanha ystävämme Lampérier oli saapunut muutamia minuutteja ennen
häntä ja hänen puhellessaan setäni kanssa minä lähestyin Genesvrier'n
nojatuolia. Ilmaisin hänelle vieläkin haluni tehdä hyvää tuolle
sairaalle, jonka hän oli ottanut suojelukseensa.

— Älkää vain suinkaan tehkö sitä minun vuokseni, sanoi hän. Marie
Lamirault ansaitsee oman itsensä vuoksi teidän kunnioituksenne ja
apunne.

— Olkaa huoletta, en tee sitä vain teidän vuoksenne. Armeliaisuus...

— Tuo sana hämmästyttää minua teidän suussanne. Minä en kylläkään
väheksy armeliaisuutta; mutta hankkiessanne työtä jollekulle naiselle,
pelastaessanne hänet kuolemasta teette ainoastaan oikeutta, neiti
Hellé. Sentähden en ole teitä lainkaan kiittänyt tänään. Teidän
järkenne on noussut kapinaan nähdessänne heikon ja viattoman ihmisen
kärsivän kurjuutta: se on oikein; mutta se todistaa ainoastaan, että
te ette ole hirviö. Useat ihmiset ylistävät itseänsä fariseuksen
tavoin, silloin kun he ovat jossakin määrin lievittäneet luonnon
tai yhteiskunnan tekemää vääryyttä. Siinä ei toden totta ole mitään
sankarillista, ei edes mitään ansiokasta. Ihmisen ei tarvitse ylpeillä
siitä, että hän on inhimillinen, vaikka hän olisikin sitä yksin
keskellä tunnottomia raakalaisia. On yleistä, että omituisella tavalla
sekoitetaan toisiinsa armeliaisuus ja velvollisuus tehdä oikein.

— Mutta maailmassa, jossa vallitsisi täydellinen oikeus, ei
armeliaisuutta enää tarvittaisi.

— Niinkö luulette? Oikeus on ainoastaan järjestyksen ja tasapainon
laki; armeliaisuus on rakkauden ihmevoima, ja jos oikeuden
toteuttaminen kuuluu miehelle, kuuluu rakkauden työ ennen kaikkea
naiselle.

— Kyllä tunnen teidän teorianne ihanteellisesta yhteistyöstä, sanoin
hymyillen. Tehän selititte sen minulle eilen. Teidän mielestänne minä
olen hyödytön, itsekäs olento, jonkinlainen ylellisyysesine, eikö niin?
Ja tänään olette tahtonut antaa minulle käytännöllisen luennon.

Nyt hymyili hän vuorostaan:

— Kiitos oikein arvaamastanne. Se todistaa, että olen onnistunut. Jos
te olisitte osoittautunut vastahakoiseksi...

— Niin mitä olisitte tehnyt?

— Olisin ollut teidän suhteenne mahdollisimman välinpitämätön. Tämä on
minun tapani koetella ystäviäni. Tiesin teidät erikoisen älykkääksi. En
tiennyt, olitteko hyvä.

— Olenko hyvä?

— Alan toivoa, että niin on asian laita.

— Te toivotte ainoastaan?

— Kokemus on osoittava, mihin kykenette... Mutta ei, — sanoi hän,
ikäänkuin jonkun vastustamattoman voiman pakoittamana — ei tarvita enää
lisää todistuksia. Olen tänään hengessäni nähnyt teidät sellaisena,
jollainen te kerran tulette olemaan...

Hän empi hetkisen ja jatkoi:

— Se näky oli minusta ihana.

Katselin häntä ja kaukaisen lampun hämärässä valossa olin näkevinäni,
että tuo peloton mies vapisi. Samassa kuulin setäni huutavan:

— Hellé!

— Mitä haluatte, setä Sylvain?

— Lampérier kertoo minulle, että hän on saanut kirjeen Walterilta. Tämä
on tavannut herra Clairmontin Delphoissa, kuten he olivat sopineet.

Käännyin hra Lampérier'n puoleen:

— Onko herra Clairmont kertonut hänelle seikkailuistaan?

— On, neiti. Rosvot olivat ottaneet vangikseen nuoren runoilijan ja hän
oli taltuttanut heidät lausumalla heille Sophokleen kuoroja. Nuo kunnon
miehet, jotka kuuluivat _Hetairia Ethnike'n_ joukkoihin, tahtoivat
valita hänet päällikökseen mennäkseen verottamaan turkkilaisia.
Päästyään terveenä ja reippaana heidän käsistään lähti runoilija
lepäilemään Kykladeille, tehtyään sitä ennen matkan Peloponnesokseen
ja Moreaan. Hän on pyytänyt Walterin lähettämään teille alamaisimmat
tervehdyksensä.

— Mahtaako hän pian palata?

Lampérier teki eleen, joka ilmaisi, ettei hän sitä tiennyt.

— Tiesin tämän kaiken, sanoin, kirjeestä, jonka rouva Marboy minulle
luki. Unhoitin siitä teille mainita, setäni.

Antoine Genesvrier oli äkisti siirtynyt nojatuoleineen uunin nurkkaan.
Hän käänsi päänsä puoleksi poispäin, joten en voinut erottaa hänen
piirteitään.

— Me vietimme nautintorikkaan iltahetken tuon runoilijan seurassa,
jatkoi jälleen Lampérier. Hän lähetti minulle runonsa ennen lähtöään.
Ne ovat hyvin kauniita. Ensimmäisessä vihossa on viehättävä antiikin
tunnelma ja se todistaa loistavista opinnoista. Olisin hyvin onnellinen
saadessani jälleen nähdä herra Clairmontin.

— Niin, sanoin. Hän on sangen lahjakas. Me tulemme tapaamaan hänet
usein, kun hän palaa matkoiltaan.

— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis
musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.

— _Varjojen karkelo?_

— Miksi soitatte sitä niin harvoin?

— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.

— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.

— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren
ilon, Riveyrac.

Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan
kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja
huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo
kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin
ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän
onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt
myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden
muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen,
hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä,
tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella ...
Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut
soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin
kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin
Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän
istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä
kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi
synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden
otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.

Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.



XVII.


Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja
Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.

— Setä, sanoin minä, lainatkaa minulle herra Genesvrier viideksi
minuutiksi. Tahdon näyttää hänelle jotakin.

— Menkää, Antoine, sanoi setäni hymyillen; tiedän, mistä on kysymys.

Hämmästyneenä seurasi Genesvrier minua ensimmäiseen kerrokseen.
Eteiseen johti kolme ovea: kaksi molemmista huoneista ja kolmas
avarasta pukeutumiskammiosta, joka oli niiden välillä. Avasin tämän
oven.

— Katsokaa.

Huone oli pitkulainen, kauttaaltaan verhottu pehmeän sinisellä
kankaalla, jonka vieno väri sopi erittäin hyvin minun vaaleaan ihooni.

Ikkunan ääressä ompeli eräs nainen, jalat tuolin syrjällä, jonka päällä
oli liinavaatteilla täytetty kori. Aivan hänen vieressään, hyvin
matalassa korikätkyessä nukkui pikku lapsi.

Genesvrier'lta pääsi huudahdus:

— Marie!... Ja lapsi!...

— Soisitteko mieluummin, että hän olisi lastenseimessä? Minun
kummipoikani, meidän kummipoikamme on tosiaan vielä liian nuori
tullakseen erotetuksi äidistään. Vakuutan teille, että hänen on täällä
erittäin hyvä olla ja että Marie voi imettää häntä melkein työtään
keskeyttämättä. Kolme kertaa viikossa on meillä ilo nähdä hänet täällä.

Marie Lamirault oli noussut seisomaan.

— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet
meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne.
Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle...
Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!

Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen
pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina,
puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.

— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä
katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää?
Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.

— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen
jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole
enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.

— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.

— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.

— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän
herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni
lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti
kukkasten elämää... Joskaan en ole helläsydäminen...

— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on
vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita... Ja eräänä
päivänä...

Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.

— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt
lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin
en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto
toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.

— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas
äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.

— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En
voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin
onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän,
velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen
nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime
vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen
raikasta vettä keskipäivän helteessä... Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä
voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut
katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani
pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa.
Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee
hukkaan... Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi
ainakin jokunen tähkä.

— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen
haltioitunutta ilmettään.

— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi
pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli
kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät.
Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni
ja epätoivostani... Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta
siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai
tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään
välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta
ennen kaikkea rauhassa?...» Rauhassa! ... Minäkö voisin elää rauhassa,
kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö
voisin unhoittaa!... En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen
kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota
minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu
Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle
voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen,
kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa
minut siivilleen.

Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän
virkahti hiljaa:

— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina
elänyt ja tulen elämään yksin.

Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän
tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon
tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen
vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään,
eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua,
mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin
arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua,
hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa,
tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin
taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken
turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.

Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta.
Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista
kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä
todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta
ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa
elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä
hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt
lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.

Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla
kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä
edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta
eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua.
Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä
oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo
oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän
tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin
saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.

Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa
mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle
suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti
kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui.
Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä
ja toiveitaan hautoen.

Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle
suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa,
jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia
kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui
maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta
ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka
oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli
pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien
kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja
mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen
partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni
unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.

Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä
elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein
epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt
minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.

Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä
Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista,
katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty
ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin
toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen
tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.

Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän
lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi
tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta
aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi
muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan
painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä
ukkonen.

Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle
parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin
olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan,
ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli
aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin
tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin
vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on
rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet
levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi,
läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä
fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina
sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun,
jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.

— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin!
huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.

— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole
Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.

— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo
talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi
vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.

Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana
ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä
tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti
kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita;
keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen
liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet,
temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla
olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa
usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta
sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan
sirpale.

Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä
aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin
Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja
että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin
ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä
maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen
vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman
kalpea.

— Pian tulta, sanoi hän, ja kuivia vaatteita. Kuumentakaa lasi viiniä.

Olin antanut panna setäni huoneen uuniin risukimpun, joka nopeasti
leimahti palamaan. Sillä välin kuin hra de Riveyrac muutti vaatteitaan,
annoin kuumentaa sokeroitua viiniä, johon panin vähän kaneelia ja
sitruunaviipaleen.

— Kiitos, sanoi setä Sylvain, olen aivan jäätynyt. Rankkasade yllätti
minut keskellä autiota seutua enkä tahtonut etsiä suojaa puitten
alta, kuten näin erään tyhmän paimenen tekevän, jonka salama tappoi
lampaineen silmieni edessä... Hevoseni värisi pelosta ja töin tuskin
sain sen liikkumaan... Lyhyesti, pääsin kotiin, mutta kastuin ytimiin
ja luihin asti. Onneksi olen lujaa tekoa, Hellé. Pääsen leikistä
pienellä kohmetuksella.

— Teidän täytyy käydä levolle, setäni. Tehän värisette. Annan lämmittää
vuodepatjanne.

— Minäkö vuoteeseen, keskellä päivää! Luuletko sinä minua mamseliksi?
Älähän turhia, Hellé... Hetken kuluttua olen jo aivan lämminnyt.

— Setäni, olette kalpea. Hampaanne kalisevat. Minä rukoilen teitä,
käykää vuoteeseen tunniksi tai pariksi.

— Se menee ohi. Älä ole levoton, pienokaiseni.

Kun en voinut voittaa hänen itsepintaisuuttaan, heitin takkaan vielä
yhden risukimpun ja levitin peitteen setäni polville. Hetkistä
myöhemmin näin, että hän värisi yhä ja että hänellä oli hehkuva puna
poskipäillään. Tartuin hänen käteensä, se oli kuiva ja polttava;
valtimo nousi nopeasti.

— Setä, sanoin minä, teillä on kuumetta... Jos rakastatte minua, niin
totelkaa minua. Te paneudutte nyt vuoteeseen ja Babette menee noutamaan
lääkäriä.

— Samapa se, minä käyn sitten vuoteeseen, koskapa sinä välttämättä
vaadit sitä ja koska minulla on kuumetta, mutta ei lääkäriä, Hellé! Jos
tuot tuon aasin luokseni, niin heitän hänet ovesta ulos... Kun vain
saan itseni oikein lämpimäksi ja nukun hyvästi yöni, niin huomenna on
kaikki ennallaan.

Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen
tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.

Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani.
Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä
mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni.
Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi
olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli
heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä
Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani
ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen
ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.

Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi
huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani
päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri
tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen
helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli
tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka
laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani,
kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin
huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi
tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut
määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.

— Hellé... kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule... minä olen hyvin
sairas... Sinun tulee... kirjoittaa...

Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet
istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.

— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.

— Täytyy... kirjoittaa...

— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä?
Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte,
eikö niin?...

Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Genesvrier.

— Tahdotte, että kirjoitan herra Genesvrier'lle?...

— Genesvrier, kertasi setäni... ystävämme...

— Minä kirjoitan heti, minä sähkötän, koska minulla ei ole aikaa
kirjeessä selittää, mitä teille on tapahtunut. Olkaa varma siitä, että
herra Genesvrier tulee.

Hän hymyili heikosti ja, sulkien silmänsä, näytti rauhoittuvan ja
vaipuvan uneen.

Babette riensi sähkölennätintoimistoon. Genesvrier'n vastaus saapui
heti. Hän ilmoitti tulevansa.

Kun hän seuraavana päivänä saapui, kiiruhdin alas häntä vastaan, aivan
kalpeana, rasittavan yön riuduttamana, unohtaen, että hameeni oli
rypyssä ja että hiukseni riippuivat pitkänä, puoliauenneena palmikkona
selässäni. Nähdessäni nuo lujat kasvot, nuo silmät, joista kuvastui
melkein yhtä suuri levottomuus kuin omistani, valtasi minut yht'aikaa
toivo ja heikkous. Puhkesin kyyneliin.

— Oi kiitos, kiitos siitä, että tulitte... Hän on hyvin heikko...

— Älkää itkekö, rakas Hellé! Me teemme ihmeitä. Minkätähden ette
ilmoittanut minulle aikaisemmin?

— En uskaltanut... Hän itse tahtoi, että tulisitte.

— Ettekä ajatellut, että olisin onnellinen saadessani jakaa teidän
huolenne! mutisi hän soimaavalla äänenpainolla.

— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.

Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä
Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää
jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua.
Minä jätin heidät kahden.

— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier
astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte
minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.

— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:

— Ei kehuttava... Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa
on vakava, mutta ei toivoton... Tulkaa. Kertokaa minulle
yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.

Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi.
Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän
oli kovin levoton.

Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä,
ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla
vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme
toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä
tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme
pelkästä eleestä ja katseesta.

Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen
istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja
himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta
kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli
melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi
vähemmän.

Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa
kuumetta mittaamaan.

— Herra de Riveyrac nukkuu, sanoi Antoine nousten vuoteen äärestä.
Kutsukaa Babette tai Marie tänne meidän sijaamme hetkiseksi. Tahtoisin
puhua vähän teidän kanssanne, Hellé.

Marie Lamirault istuutui minun paikalleni nojatuoliin. Genesvrier
virkkoi hänelle muutamia sanoja ja vei sitten minut huoneesta.

Me menimme täti Angélien entiseen huoneeseen, jonka olin luovuttanut
vieraallemme.

— No, kysyin, hän on parempi, hän toipuu?

— Hellé, sanoi Genesvrier, on aika ilmoittaa teille... hetki lähestyy,
jolloin tarvitsette kaiken voimanne...

— Setäni!

— Hänen laitansa on hyvin huonosti... Tämä rauhallisuus tekee minut
paljoa levottomammaksi kuin eiliset taudin puuskat... Olkaa voimakas,
Hellé.

Minusta tuntui kuin olisi koko talo luhistunut. En huutanut, en
itkenyt. Tuijotin vain mykkänä Antoineen, yhä kysyvin katsein.

Hän tarttui käteeni.

— Hellé, rakas Hellé raukkani, miten minun on surku teitä!

— Setäni... kuolee...

Puhkesin sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.

— Hän kuolee... hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, isäni,
opettajani, ystäväni... hän, jota rakastin, jota kunnioitin niin...
Oi, tehkää jotakin, Antoine, yrittäkää mahdotonta, rukoilen teitä,
pelastakaa hänet!

Hän laski kätensä olkapäälleni, minä nojauduin hänen rintaansa vasten,
se oli ainoa turvapaikka, johon vaistoni minua veti. Ja kyynelten
virratessa kuulin hänen äänensä korvissani:

— Itkekää vain, Hellé, itkekää vapaasti, sillä ette saa itkeä hänen
luonaan. En osaa lausua teille tavanmukaisia lohdutuksen sanoja, mutta
ainakin tunnette, että ette ole yksin, että teille jää ystävä, joka
jakaa teidän surunne... Rakas Hellé, minä suren ystävää, jonka kadotan,
mutta minä suren myöskin teidän kärsimystänne.

— Te olette hyvä... sopersin tietämättä, mitä sanoin. Näin seisoimme
pitkän aikaa, hän vaiti, minä nyyhkien, melkein sylityksin. Äkkiä
irroittauduin ja pyyhin silmäni.

— Koska kerran täytyy, niin olen voimakas. Tahdon, että rakas setäni
päättää päivänsä rauhassa, niinkuin hän on elänytkin... Minä yksin...

Vielä kerran tulvahtivat kyyneleet silmiini.

— Minä en itke hänen luonaan... seuraan neuvoanne ... Mutta, Antoine,
kuinka raskasta se on!

Päivä kului, samaten yö. Jos en olisi uskonut sokeasti Genesvrier'ta,
olisin kokemattomuudessani luullut sitä rauhaa, joka on kuoleman
sanansaattaja, lähestyvän parantumisen merkiksi. Kuume oli murtanut
elämänvoiman: setäni raukeni heikkouteen, tyynenä, ilman tuskia,
näyttäen väliin melkein iloiselta; ja vaikka Genesvrier ja minä emme
olleetkaan paljastaneet levottomuuttamme, ymmärsi hän, että loppu oli
käsissä.

Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään
nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni
kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan
äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää,
loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin
setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella
puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä
puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:

— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa
siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka
saan olla luonasi... Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana:
täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle,
Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen
koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista,
älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja
ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen
ansaitsee.

— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili,
kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin
te?

— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä
tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja
tämä varmuus on minulle suloinen... Älä itke, rakas pienokainen. Sinä
olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä
unelmani... En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi...

Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:

— Ystävä... Antoine, uskon hänet teidän haltuunne... Olkaa hänelle
minun sijaiseni... olkaa...

Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa
lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin
jo pakenevaa elämää.

— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.

Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan
katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui,
hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä
kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi
kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.

— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti?
Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä,
ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon
säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää
minusta valkenevan.

Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen
raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi
ilmaan puutarhan pimennosta.

— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen,
ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta
mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta
muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt
sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka
kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen...
Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut
sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden
olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä...
Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea
tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.

Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät
himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen
kätensä kylmenevän... Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka
piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän
kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.

Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen
piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät.
Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.

Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat
salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.



XVIII.


Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin
kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta
muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut
Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista
puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.

Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin
marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin
Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.

— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän.
Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne
miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan
mitä herttaisimmin!

— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että
jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana
eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään
ihmeellistä... Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle?
Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.

— Välinpitämättömyytenikö? Voitteko, Hellé, todellakin vakavasti
otaksua, että olisin käynyt välinpitämättömäksi?

— Tietenkin, herra Genesvrier.

— Te nimitätte minua »herraksi» nyt!... Olette siis toden teolla
suuttunut?

— Selittäytykää, puolustautukaa! Pitkin askelin käveli Genesvrier
edestakaisin, kädet ristissä selän takana.

— Minulla on salaisuus, Hellé.

— Salaisuusko, jota ette voi uskoa minulle, sisarellenne?

— Salaisuus, jonka saatte tietää. En tahtonut teille kirjoittaa sieltä,
sentähden että tahdoin koota ajatuksiani, tutkistella itseäni, tehdä
tiliä itseni kanssa, ennenkuin ottaisin tuon askeleen, joka on niin
vakava, että se voi mullistaa koko elämäni. Yksinäisyys ystäväni
luona oli soveliaampi tälle omantunnon tutkistelemukselle ja voimieni
tunnustelemiselle kuin erakkomajani Parisissa. Tahdon tietää tieni; en
tahdo pettyä enkä pettää ketään, sillä minun iälläni ei mikään teko ole
yhdentekevä, etenkin kun olen enemmän ehkä kuin kukaan muu tietoinen
edes vastuunalaisuudestani.

Hän pysähtyi eteeni:

— Suokaa anteeksi, etten osaa puhua, en ole mikään puhetaituri,
pikku ystäväiseni, ja jos rupeaisin sanoin julkilausumaan sisäisiä
tunteitani, tuntuisi se minusta jollakin tavoin naurettavalta ja
ujostuttaisi minua. Olen pitänyt sopivampana kirjoittaa teille,
ja tässä on tunnustukseni — lisäsi hän vetäen kirjeen taskustaan.
— Älkää naurako tälle menettelytavalleni, joka voi näyttää teistä
romanttiselta. Lukekaa hitaasti, miettikää tarkoin, älkääkä kiiruhtako
vastaustanne.

— Mikä omituinen ihminen te olette, sanoin ottaen kirjeen, jonka hän
minulle ojensi. Milloinka saan lukea tämän?

— Aivan heti. Nyt minun täytyy jättää teidät.

— Kai palaatte illalla? Odotan rouva Marboyta.

— Minä tulen.

— Tulkaa hyvissä ajoin, jotta meillä olisi tilaisuus puhella hetkinen
kahden kesken.

— Mielelläni. Näkemiin, Hellé.

— Näkemiin, Antoine.

Hän puristi pitkään kättäni, ja minä tunsin, että hän vapisi.

— Näkemiin, toisti hän.

Ja hän lähti niin äkkipäätä, että jäin aivan ällistyneeksi. Menin
vanhalle paikalleni takan ääreen ja rupesin lukemaan:

 Parisi, 8 p. marraskuuta.

 »Kun en kirjoittanut teille mitään Brysselistä, oli sillä oma
 tarkoituksensa. Tahdoin päästä selville teitä kohtaan tuntemani
 tunteen todellisesta luonteesta ja sisäisistä syistä. Tahdoin
 arvioida itseäni ja laskeutua aivan yksin ajatusteni suljettuun
 linnaan, jonne teidän armas kuvanne on tuonut yht'aikaa sekä onnea
 että levottomuutta. Tahdoin arvioida myöskin teitä, asettaa sielumme
 vastakkain; nyt luulen tuntevani teidät: teidän täytyy tuntea myös
 minut kokonaan.

 »Teille on kerrottu minun elämäntarinani. Itsekin olen katkelmittain
 paljastanut teille ne salaiset sielulliset taitekohdat, jotka ovat
 merkinneet elämäni suuria murroskausia, ja tiedän, että en voi
 esiintyä teille tunteellisen ja intohimoisen rakastajan hahmossa.
 En kuvittele mitään liikoja itsestäni, ja jo kauan aikaa olen,
 ajatellessani ikääni, ulkomuotoani, jo harmahtavia hiuksiani, tuntenut
 toivovani ilmeisesti mahdottomia. Olin päättänyt vaieta; tyytyisin
 olemaan teidän ystävänne.

 »Mistä olenkaan tänään saanut rohkeuden sanoa teille, joka olette
 nuori, kaunis, rikas: — Minä rakastan teitä, Hellé. Tahdotteko jakaa
 kanssani elämäni, joka on työtä, ponnistusta, köyhyyttä?

 »Näitä sanoja en ole koskaan lausunut kenellekään naiselle. Ei kukaan
 olisi voinut kuulla niitä hymyilemättä tai oudoksumatta. Ei kukaan
 ollut kyllin arvokas ymmärtämään sydämeni rohkeata unelmaa.

 »Jo varhaisimmasta nuoruudestani saakka hehkui mieleni aatteille,
 eikä mikään aistillinen kauneus himmentänyt silmistäni niiden
 aineetonta kauneutta. Ne kuumat kyyneleet, joita tavallisesti
 kahdeksantoista vuotiaana vuodatetaan hetkellisten lemmentunteiden
 vuoksi, uhrasin minä ainoastaan historioitsijoille ja runoilijoille.
 Paloin rakkaudesta noihin suuriin sankarihahmoihin, jotka kansojen
 joukossa nousevat päätään korkeammalle muita ja jotka tulikirjaimin
 kirjoittavat historiaan tunnussanansa: 'Isänmaa, Hyve, Vapaus,
 Oikeus'. Päätin uhrata elämäni niille aatteille, joita hekin olivat
 palvelleet ja joiden voitto taistelussa pahuuden voimia vastaan ei
 koskaan ole täydellinen.

 »Perheeni ja ystäväni olivat levottomia minusta. He sanoivat minulle:

 »— Valitse kunniallinen elämän ura, koska kerran et tahdo elää
 ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Varallisuutesi ja älysi avulla
 voit saavuttaa korkean aseman.

 »Kuuntelin näitä neuvoja ääneti ja tunsin itseni surulliseksi kuin
 maanpakolainen.

 »Ollen outo omaisteni parissa, kuljin miehen ikään asti vaitiolon
 sinetti huulillani. Pian kuitenkin pääsin omaksi herrakseni. Halusin
 kiihkeästi käyttää oikeuden palvelukseen niitä nuoria, koskemattomia,
 välittömiä voimia, joita itsessäni aavistelin ja jotka — siltä
 minusta tuntui — kykenisivät mullistamaan vaikka koko maailman;
 kuitenkin taistelivat ristiriitaiset mielipiteet rinnassani. Etsin
 selvyyttä kuuluisien miesten teoksista, jotka käsittelivät, joskaan ei
 lopullista vastausta antaen, niitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia
 ongelmia, joiden ratkaisu minua askarrutti. Tahdoin viitoittaa
 tieni noiden suurien johtotähtien mukaan, mutta jokainen niistä
 valaisi ainoastaan osan pimeyttä. Kun vaadin oikeutta, näytti
 oikeustieteilijä minulle Välttämättömyyden, tuon maailman kaikkeuden
 hallitsijan kohtalokkaat lait, jotka määräävät taivaankappalten
 ja ihmishengen suuntaviivat, koko vapauden harhakuvitelman, sodan
 eri lajien ja sodan yksilöiden välillä, kaikissa elämän vaistoissa
 piilevän itsekkäisyyden. Historioitsija paljasti minulle lakikirjojen
 valheen. Pappi siirsi oikeuden täyttymisen arvoitukselliseen
 haudantakaisuuteen. Poliitikot kehuivat kukin omaa järjestelmäänsä
 ja ehdottivat joko 'tabula rasa'a' tai palaamista kuolleisiin
 perimätapoihin, tai sovitteluja, jotka eivät voineet tyydyttää ketään.

 »Niinpä, jos järki oli tyydytetty, kapinoi jokin sydämessäni; jos taas
 sydän pääsi oikeuksiinsa, etsi järki vastasyitä, jotka panivat sulun
 innostukselleni.

 »Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita,
 kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan
 minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan
 uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli
 aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä
 jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa
 kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti
 tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta
 Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään
 häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän
 tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä
 mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti
 nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko
 hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.

 »Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen
 teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä
 olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on
 niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis
 hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että
 taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan.
 Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus,
 joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli
 suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin
 tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan
 helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä,
 tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä
 voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta
 tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta
 inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha
 ilmaisivat sen sydämelleni.

 »Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla,
 joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset,
 ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat
 myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen
 kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn,
 toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen
 väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen
 maaperän, joka sille soveltuu.

 »Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska
 en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante
 yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa
 sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan
 heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan
 lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla
 eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa,
 työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin;
 niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja
 väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren
 pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän
 vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan
 suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien
 yhteisten ponnistusten kautta.

 »Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja
 tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua
 ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa
 siemenen näkemättä koskaan satoa.

 »Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani
 _Rikoksellisuuden psykologia_ ja artikkelini aikakauskirjassa
 _Tulevaisuuden yhteiskunta_ olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla
 oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti
 teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin
 aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin,
 keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin
 suunnittelin kirjani _Köyhät_; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja
 unelmani.

 »Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut
 sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut
 naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka
 sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä,
 oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas,
 joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja
 itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.

 »Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa
 jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen
 kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat
 minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne.
 Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei
 kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'

 »Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin
 teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni.
 Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se,
 esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään
 elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä
 liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin
 kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan,
 loistamaan vain omaksi ilokseen.

 »Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut
 teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.

 »Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen
 lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte
 tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti
 vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan
 vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! —
 sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja
 kärsiä.

 »Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita
 rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun
 työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme
 ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo
 ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja
 orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria,
 jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea,
 jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.

 »Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille
 mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin
 suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän
 liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.

 »Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat
 rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä.
 Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle
 olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani,
 tämä tuskainen levottomuuteni.»

Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta
että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä
olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan
henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin
hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan
tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa
ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten
pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä
uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa
eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta
lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis
kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja.
Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta
tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta
tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se
on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla.
Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa,
vuoren huipuilla puhjennut.

Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos
joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo
ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme,
joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti.
Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut.
Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli
olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen
huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita
setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti
rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle
vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin
itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut
minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän
tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli
kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä.
Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään
kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla
oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni
erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan
mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan,
elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin
näitä eläviä kirjoja.

Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin
monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani
oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa
lopulliseen päämäärään asti?

Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin,
että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle.
»Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea
intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä
sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta,
tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa
eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden
ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»

       *       *       *       *       *

Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello
kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän
katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti
minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän
ympärille.

— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.

Hänen kalpeutensa kummastutti minua.

— Mitä olette päättänyt?... Haluatteko ajatusaikaa?

— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen
päätökseni.

— Määrätkää aika itse. Kolme kuukautta, neljä kuukautta, jos tahdotte.
Jos olisimme tavallisia ihmisiä, olisin kärsimättömämpi. Mutta peli,
jota pelaamme, on vakava, kun ottaa huomioon panosten suuruuden.
Älkää antautuko, ystäväiseni, mielikuvituksen vietäväksi, ohimenevän
innostuksen puuskan valtaan. Jos tulette omakseni, tahdon, että teette
sen vapaasta alotteestanne, täysin tietoisesti ja omasta tahdostanne.

— Tuo on juuri teidän kaltaistanne, Antoine, ja olen teille kiitollinen
vilpittömyydestänne ja rehellisyydestänne. Lupaan teille siis koetella
voimiani, tutkistella sydäntäni. Kolmen kuukauden kuluttua annan
vastaukseni. Siihen mennessä en sitoudu keneenkään.

— Sitä en pyydä teiltä, ehätti hän sanomaan, teidän täytyy olla vapaa.

Hänen kätensä puristuivat yhteen, toivo kirkasti hänen kasvonsa ja
hänen silmistään tulvahti vastaani niin voimakas ilon ja hellyyden
säteily, että se vallan huikaisi minut.

— Minä en osaa olla kohtelias, Hellé. Rakastamani naisen edessä suuni
mykistyy... Mutta millaista olisikaan itse onni, kun jo sen pelkkä
ajatuskin näin syvästi minua järkyttää!

— Antoine, sanoin minä, en voi mitään luvata, mutta olkaa hyvässä
toivossa. En tunne omaa sydäntäni; tahtoisin rakastaa teitä, niin, minä
tahtoisin... Mutta vastaisinpa minä kolmen kuukauden kuluttua mitä
tahansa, niin olkaa varma yhdestä asiasta: tunnen teitä kohtaan ikuista
ystävyyttä; kunnioitan teitä enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä ja
kiitän teitä siitä, että välitätte minusta. Jos en tule vaimoksenne,
olen edelleen oleva sisarenne.

— Kiitos, Hellé, sanoi hän tukahtuneella äänellä. Hän suuteli käsiäni
ja kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

— Kuulen jonkun tulevan, kuiskasi hän tekeytyen jälleen tyyneksi.

— Se on rouva Marboy.

Ovi avautui. Tulijat olivat rouva Marboy ja Maurice Clairmont.



XIX.


— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni.
Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua
tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.

— Siinä teitte oikein, rakas rouva... Olette siis palannut kotiin
terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne?
Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.

— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies
puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta
onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra
de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa
kaipaa.

Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto
äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.

— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.

— Ne ryövärit, joita minä tapasin, olivat kunnon veijareita. Maksoin
heille lunnaat ja me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.

— Täällä kerrottiin, että olisitte värvännyt heidät turkkilaisia
vastaan.

— Tuollaiset matkatarinat ovat aina vähän liioiteltuja ... Itse asiassa
en nähnyt turkkilaisen sotamiehen varjoakaan... Kävin Kreikassa;
ohimennen pistäydyin tervehtimässä ystäväänne herra Walteria, tuota
puu-ukkoa, joka muistutti Faustin _homunculus'ta_, joka on eksynyt
Phoibos Apollonin pyhäkköön. Näin Parnasson luolat, jonne Delphoin
asukkaat pakenivat medialaisten hyökkäystä, silloin kun Jumala hukutti
persialaiset kivisateen alle. Näin Parthenonin aamu- ja iltaruskon
kultaamana. Harhailin kuin Odysseus Kykladein merellä... Vihdoin
päädyin lepäämään Korfuun, tuohon ihanaan Korfuun ja kirjoitin siellä
valmiiksi näytelmän, jossa Noémi Robert tulee esiintymään.

— Joko piankin?

— Tänä talvena. Ajatelkaas, neiti, että suuren murhenäyttelijättären
piti oikeastaan esiintyä eräässä Pierre Cabarus'n lyyrillisessä
huvinäytelmässä. Se oli nimittäin taidekauden ainoa runopukuinen
teos... Mutta Cabarus sairastui ja niin täytyi siirtää harjoitukset
kevääseen. Muuan hyväntahtoinen ja vaikutusvaltainen ystävä antoi siitä
minulle tiedon. _Sappho_ oli valmis. Astuin ensimmäiseen Marseilleen
lähtevään laivaan. Putosin Noémin eteen kuin taivaasta. Ja viime
maanantaina tuo jumalainen nainen ilmotti minuille, että hän oli ottava
näytelmän harjoitettavakseen ja esittävä itse Sapphon osan.

— Kunnian tie on teille avoinna, sanoi Genesvrier hymyillen.

— Maurice on kyllä pääsevä pitkälle sillä tiellä, sanoi rouva Marboy.
Korkeammalla taholla näyttää olevan suuri harrastus hänen kappalettaan
kohtaan.

— Korkeammalla taholla?

— Niin juuri... Rébussat, uusi kaunotaiteiden ministeri...

— Se tahtoo sanoa, keskeytti Maurice, että tapasin hänet serkkuni,
rouva de Nébriantin luona... Tehän tunnette hänet, Genesvrier! Ette
taida erikoisemmin hyvin tulla toimeen keskenänne...

— Olen tuntenut hänet ennen muinoin tarpeeksi hyvin voidakseni häntä
halveksia.

— Hyvä Jumala, sanoi Clairmont hetken vaitiolon jälkeen, tiedän kyllä,
että puhutaan kaikellaista pahaa Rébussat'sta. Se ei merkitse mitään...
Parisin kirjallisessa maailmassa on panettelu yhtä tavallista kuin
ihailun suitsutuskin.

— Näin kyllä, mikä Rébussat on miehiään. Hän on valheellinen ja sanansa
syöjä. Isä Lethierry oli ottanut hänet siipiensä suojaan ja tukenut
hänen ensimmäisiä askeleitaan... Kun Lethierry joutui epäsuosioon,
luopui Rébussat hänestä ja vainosi häntä halpamaisesti. Rébussat, hyvä
ystävä, on Tartuffe, jolla on Scapinin notkeus.

— Älykäs mies!

— Hyvin älykäs! Hänellä on siro käytös, viehätysvoimaa ja
lennokkaisuutta, kaikki ne ominaisuudet, jotka vetävät nenästä miehiä
ja hurmaavat naisia. Miten nopea ja loistava onkaan ollut hänen
virka-uransa! Kolmenkymmenvuotisena eduskunnassa, ja nyt jo ministeri.

— Ettekö kirjoittanut jonkin artikkelin häntä vastaan, Antoine?

— Kyllä, vastaukseksi siihen kirjoitelmaan, jolla hän kunnioitti
Lethierryn, entisen suojelijansa muistoa. Olimme jo vähällä joutua
kaksintaisteluun, mutta Rébussat jänisti. Hän kantaa minua kohtaan
karvasta kaunaa, tiedän sen.

— Antoine parka, sanoi rouva Marboy, teillä on taito hankkia itsellenne
vihollisia.

— Myöskin ystäviä! sanoin minä sekaantuen keskusteluun. Mitä teitä joku
herra Rébussat liikuttaa. Minä haihdutan harminne pyytämällä teitä
juomaan kupillisen teetä.

— Saanko auttaa teitä, neiti? sanoi Clairmont.

Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.

— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.

— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut
hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan
usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja
ystäviä.

Hän hymyili.

— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:

... — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?

— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.

— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.

— Minkätähden?

— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut
kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää
onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette
joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin
nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä
johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.

— Kertokaa!

— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.

— Missä sitten?

— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä
työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen _Aurigan_, kuvanveistäjä
Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin
veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle... Huomaatte, että olen
tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja... muinaistieteellinen kirja!

— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.

— Tämä _Auriga_ muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä
maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on
löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton
jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.

— Te olitte siis siellä?

— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella.
Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden
joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä
irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas
naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten
kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja
lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet...
Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä,
samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni
noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta
tutun äänen soinnun.

— Kenen?

— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin
hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä
teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein
kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne,
olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan
peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri
pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli
pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta
paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.

— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.

Clairmont alensi äänensä:

— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko
yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien,
sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä... Mitä teitte
silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?

Tee mustui kylmenneessä teekannussa... Miten olinkaan jälleen joutunut
vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen
silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren
syntymäkehto.

— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.

— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.

— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan.
Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa
pronssista _Aurigaa_ esiin kaivettaessa.

— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta,
vaatteen poimut...

Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin
teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä
kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen
keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia
mustasukkaisuuden tunteita... Minkätähden siis tuon luottavan, hellän,
onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.



XX.


Antoine oli syönyt aamiaista kanssani. Hän oli juuri lähtemäisillään,
kun Babette ilmoitti Maurice Clairmontin.

— Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan. Tulen pyytämään teiltä neuvoa,
sanoi runoilija, joka näytti olevan vähän hämillään tästä kohtauksesta
ja halusi jollain tavoin selittää odottamatonta käyntiään. _Sapphon_
harjoitukset alkavat juuri ja Noémi Robert haluaisi joitakin muutoksia.
Tahtoisin lukea neiti de Riveyrac'ille muutamia kohtia näytelmästäni ja
tiedustella hänen mieltään.

— Epäilemättä voi Hellé antaa teille hyviä neuvoja! sanoi Genesvrier,
ilman että saatoin erottaa hänen äänenpainossaan minkäänlaista
ivallista vivahdusta.

Hän nousi lähteäkseen.

— Entä te, Genesvrier, sanoi Clairmont, mitä te puuhaatte? Tiedän, että
toimitatte _Tulevaisuuden yhteiskuntaa_. Mutta joko kirjanne vihdoin
valmistuu?

— Pian. Minunkin on valitettavasti tehtävä muutamia korjauksia, joissa
neiti de Riveyrac ei voi minua auttaa.

He kättelivät ja minä saatoin Genesvrier'ta ulkoportille.

— Ette odottanut herra Clairmontia tänään? sanoi hän.

— Antoine, oletteko pahastunut minuun?

— Teihinkö, rakas pienokaiseni! sanoi hän hellästi. Ja mistä syystä?

— Pelkäsin... hetkisen... että herra Clairmontin käynti ei ollut teille
mieleen.

— Ja olette kyllin rehellinen tunnustaaksenne minulle tämän
huolenne... Hyvä, kunnioitan teitä siitä vielä entistä enemmän. Ei,
sanoi hän, suoristaen kookkaan vartalonsa täyteen mittaansa, — älkää
luulotelko sellaista; en tahdo pidättää itselleni mitään rakastuneen
erikoisoikeuksia; minulla ei ole siihen vähintäkään oikeutta, ja jos
tuntisin mustasukkaisuutta, painaisin alas tuon ruman tunteen....
Olette vapaa, Hellé, siihen päivään asti, jolloin laskette kätenne
minun käteeni, jos sitä päivää koskaan tulee. Voitte ottaa vastaan
kenen haluatte ja milloin vain haluatte. Sitäpaitsi en pelkää ketään,
Hellé... Paitsi teitä itseänne ja sitä mielikuvitusta, joka läikkyy
tuon kauniin otsan alla... No niin, pikku ystäväiseni, menkää nyt
sisään. Te kylmetytte täällä... Ja mitä sanoo vieraanne? Olette kovin
varomaton!

Hän hymyili. Näin ristikkoaidan lomitse hänen loittonevan; sitten
palasin Mauricen luo.

Babette korjasi pois aamiaista. Pyysin Clairmontia tulemaan kirjastoon,
jossa tavallisesti oleskelin.

Oli tuollainen kylmä ja jäätävä talvipäivä, joka kirjailee valkoiseen
huurteeseen kattojen harjat ja puiden tummat oksat. Suuri valkea
räiskyi takassa. Istuuduimme jykevän uunin ääreen, jota koristi kahden
raskaan kuparisen kynttiläjalan välissä seisova olympolaisen Pallaan
patsas.

— Millainen ylevä puhdasviivaisuus täällä vallitsee, sanoi Maurice.
Parisi tuntuu niin etäiseltä. Kun näen teidät tuossa edessäni noin
nuorena, vaaleana ja vienona näissä karuissa kehyksissä, luulen olevani
jossakin Hoffmannin sadussa.

— Minä viihdyn täällä. Rakastan näitä tummia, kiiltäviä huonekaluja,
kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, kipsifriisejä ratsastajakuvineen. Täällä
elää setäni henki. Luen täällä hänen mielikirjojaan ja välistä tuntuu
aivan siltä, kuin kuulisin askeleita, kynän rapinaa, kirjanlehtien
kahinaa.

— Niin, tämä on teidän pyhättönne, teidän satulinnanne. Tänne eivät
kutsumattomat pääse häiritsemään...

— Tapaan niin vähän ihmisiä setäni kuoleman jälkeen.

— Ette käy enää rouva Gérardin luona?

— Hänen illatsuissaanko? En.

— Entä rouva Marboyn luona?

— Sangen usein. Mutta rouva Marboy onkin tosi ystäväni.

— Olette hyvin tuttavallisissa väleissä Genesvrier'n kanssa, sanoi hän
epäröimättä, ikäänkuin hän olisi todennut tosiseikan eikä esittänyt
kysymystä.

— Setäni piti hänestä paljon.

— Hän on ansiokas mies... epäilemättä; mutta hän ei ole taiteilija.
Minusta hän on tuulentupien rakentaja ja kiihkoilija.

— Mielestäni Genesvrier ei ole niinkään kaukana taiteesta. Hän on etevä
kirjailija. Hänellä on oikea ja hieno käsitys runoudesta, musiikista ja
kuvanveistotaiteesta. Jos hän olisi barbaari, ei hänen työhuoneessaan
olisi Dürerin _Melankoliaa_ eikä Michel-Angelon _Orjaa_.

— Olette siis käynyt hänen luonaan? sanoi Clairmont vilkastuen.

— Olen. Olen huvitettu hänen työstään toisten hyväksi ja niistä
ihmisistä, joita hän auttaa.

— Jos kuuntelette häntä, neiti Hellé, muuttaa hän teidät
maallikkonunnaksi ja se olisi suuri tappio teille... ja meille.

— Jos puhuisimme nyt teistä, herra Clairmont. Missä on
käsikirjoituksenne?

Hän laski salkkunsa pöydälle.

— On selvää, etten tahdo vaivata teitä kuuntelemaan kaikkia kolmea
näytöstä. Olen valinnut esiin muutamia kohtia.

— No, lukekaahan.

— Kuten tahdotte... Mutta vaikkakin olen tullut tänne työskentelemään,
ei minulla ole mitään halua siihen.

Hän selitti minulle näytelmän juonen, huomauttaen niistä
näyttämöllisistä muutoksista, joita Noémi Robert toivoi. Vähitellen
hänen silmänsä elostuivat ja hänen äänensä kävi sointuvammaksi.
Hän luki erään kuoro-osan, joka antiikkiseen tapaan oli jaettu
vuorosäkeisiin, — erään kohtauksen Alkaioksen ja Sapphon välillä —
erään Phaonin ja Melissan kaksinpuhelun. Pyysin häntä jatkamaan.

— Siinä onkin jo kaikki.

— Kuinka?

— En ottanut mukaani enempää.

— Sepä vahinko!

— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?

— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni
sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren,
pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin... kaikki lapsuuteni
näyt... Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun
siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen
runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien
elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät
minuun vastustamattoman vaikutuksen... Nautin vaistomaisesti sanojen
salaperäisestä kauneudesta... Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena
ja naurettavana.

— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne,
silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi
kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta
sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!

— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en
tunne teostanne.

— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.

— Kyllä.

— Huomenna?

— Kernaasti.

Hän nousi ja, uuniin nojautuen:

— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän
iloisesti. Ettekö usko, Hellé... Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä
ääneen samoin kuin ajatuksissani... Ettekö usko, että meidän välillämme
on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat
sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?

— Kenties... mutta te olette taiteilija, luova henki, ja minä, joka
olen neroton ja lahjaton, en voi muuta kuin ihailla ja vaieta.
Häpeäisin antaa teille neuvoja, minä, joka en ole mitään tehnyt ja joka
en ole mitään!

— Ettekö siis pidä minään sitä ihmettä, että tänä raakana ja rumana
aikakautena olette tullut siksi, mikä olette? Teidän teoksenne, se
olette te itse, Hellé. Teissä on marmorin kauneutta ja säkeiden
siivitettyä lentoa. Te olette yhtaikaa kuvapatsas ja runo. Raakalaisten
joukkoon tuomittuna te elätte kauniimpaa unelmaelämää kuin meidän
teoksemme.

Hän lähestyi:

— Unelmoikaa myöskin ääneen, pyydän teitä, sanoi hän vastustamattomalla
hymyllä niinkuin se, joka tuntee voimansa ja tietää voittavansa.
Unelmoikaa tulevaisuudestanne; minä vuorostani vaikenen teitä
kuunnellakseni.

— Voi, sanoin minä, mitäpä voisin teille vastata... Tulevaisuudestani!
Sen peittää verho, väliin synkkä, väliin hohtava. Ennen en kuvitellut
itselleni muuta onnea kuin viettää elämäni Châtaigneraie'n kauniin
taivaan alla, lukea, opiskella, katsella kukkasia ja tervehtiä illoin
tuttavia tähtiä. En pyytänyt mitään parempaa. Mutta sittemmin olen
nähnyt ihmisiä, heidän tuskiaan, sitä pahaa, jota he lakkaamatta saavat
aikaan, ja tuo näky on vienyt mielenrauhani.

— Ah, tuossa huomaan Genesvrier'n vaikutusta!

— Totta on, että herra Genesvrier on tuonut mieleeni ristiriitoja,
joista en ennen tiennyt mitään. Hän on sanonut minulle, että taide on
syvin juurin kiinni elämässä: että jos se irroitetaan siitä, ei se enää
ole muuta kuin kuollut ja tuoksuton kukka. Hän on tahtonut herättää
minut todellisuuteen.

— Sehän on pyhyyden häpäisemistä! Oh, tunnen kyllä tuon hänen rakkaan
teoriansa... Mutta mehän puhuimme teidän tulevaisuudestanne.

— Josta en tiedä mitään.

— Mutta jonka minä näen selvästi. Teidän tulevaisuutenne on kauneuden,
älyn, rakkauden kolmenkertaista voitto juhlaa. Näen teidät ja näen sen
elämäntoverin, jonka olette valinnut maineen Parnassolta. Hän ihailee
teissä toteutunutta ihannettaan, neroutensa elävää ilmestysmuotoa. Hän
hallitsee sieluja ja te hallitsette häntä.

Hymyilin.

— Haavetta!

— Kuka tietää? vastasi hän.

       *       *       *       *       *

Maurice palasi seuraavana päivänä ja pian oli hän luonani jokapäiväinen
vieras.

Väliin toivoin, että hän olisi luopunut käynneistään, huolimatta
siitä, että ne tuottivat minulle suurta iloa. Toivoin tahdon
ponnistuksella, johon katsoin olevani velvoitettu, voivani siirtää
hänen kuvansa loitommas elämästäni. Minulla ei enää ollut halua
eikä aikaa tutkistella yksinäisyydessä itseäni, kuten olin luvannut
Antoinelle. Kävin harvemmin Rue Clovis'lla; laiminlöin suojattini.
Koko minun aikani meni lukemiseen ja keskusteluihin, joita Clairmont
taitavasti pitkitti taiteen ja alkavan ystävyytemme nimissä. Täten
vierivät hetket olivat yhtämittaista hurmausta. Mutta minkätähden
valtasi minut kuitenkin surumielisyys aina, kun tuo nuori mies tuli
luokseni, muistaessani samanlaisia hetkiä, joita ennen olin viettänyt
Genesvrier'n seurassa?

Tältä ei voinut jäädä huomaamatta se äkillinen sielullinen muutos,
joka minussa oli tapahtunut muutamassa viikossa, jota tahtoni
vastusti, mutta jota hämärä sisäinen vaisto tuki. Syytin itseäni
siitä, että en osannut luoda tasapainoa ilojeni, velvollisuuksieni ja
ystävyyssuhteitteni välille. Mutta Genesvrier, jonka levottomuuden
aavistin, näytti suistavan rakkauttaan kunnioittaakseen minun
vapauttani. Kuinka monta kertaa, liikutettuna hänen hiljaisesta
surustaan, olinkaan vähällä paeta hänen turviinsa ja paljastaa hänelle
sydämeni ristiriidat! Mutta häpeän, säälin, arkuuden sekainen ujous
sulki huuleni, — ja vähitellen tunsin keskinäisessä suhtautumisessamme
olevan jotakin pingoitettua, jotakin mykkää painostusta, joka vaikutti
minuun tuskaisemmin kuin soimaus.

Tuli uusi vuosi: rouva Marhoy oli sairas eikä käynyt juuri missään;
hän näki mielellään Mauricen ja minut yhdessä. Hän piti kummipoikansa
iloisesta luonteesta, hänen sirosta käytöstavastaan ja niistä
huomaavaisuuksista, joita tämä osoitti hänelle, sekä suosi kaikkia
hänen aikeitaan. Hän koetti lähentää meitä toisiimme. Olihan Maurice
juuri hänen oman tyttöaikaisen ihanteensa kaltainen, sellainen mies,
jota hän itse minun iälläni kenties olisi rakastanut!



XXI.


Istuen yksinäni permantoaitiossa, jonka kullalla kirjaillut,
raollaan olevat kaihtimet peittivät minut uteliailta lorgneteilta,
kiinnittämättä huomiotani hälisevään yleisöön, joka virtasi saliin
ennen väliverhon kohoamista, luin kirjelippua, jonka Maurice oli
minulle lähettänyt valkoisessa syreenikimpussa:

»Niinkuin kreikkalainen soturi ennen taistelua ripusti kukkaislainansa
voitollisen Pallaan jalustaan, samoin minäkin lasken jalkoihinne
nämä kukat, rakas Hellé. Olkoon teidän näkymätön läsnäolonne minulle
onnellinen enne. Tahdoin, että istuisitte yksin kuunnellessanne ja
arvostellessanne teostani. Ajatukseni rientää joka hetki luoksenne niin
hälinän kuin hiljaisuudenkin halki.

»Olisin mielelläni istunut vierellänne tuossa lymypaikassa,
jonne katsojain silmät eivät saata tunkea. Mutta, en voi. Olen
pääsemättömissä ystävistäni, näyttelijöistäni, kaikenlaisista
tunkeilevista ihmisistä, jotka vaanivat minua häiritäkseen rauhaani
voiton tai tappion hetkellä. Kuitenkin tulen illan kuluessa varmasti
tervehtimään teitä saadakseni teiltä joko voitonseppeleen tai
lohdutusta, jos epäonnistun».

       *       *       *       *       *

Sali oli melkein täyttynyt. Otsa käsien varassa hengitin nautinnolla
noiden syreenien kevyttä tuoksua, jotka olivat yhtä valkoiset kuin
valkoinen hameeni. En katsellut ollenkaan tuota tavanomaista kirjavaa
ja meluisaa ensi-iltayleisöä, joka niin huvittaa oikeita parisilaisia,
sentähden että he tuntevat sen joukossa sanomalehtimiehiä,
taiteilijoita, näyttelijöitä, muotikeikareita, mitä erilaisimpiin
seurapiireihin kuuluvia naisia ja sellaisiakin tyyppejä, jotka
eivät kuulu mihinkään määrättyyn »seurapiiriin». Nuo ihmiset, jotka
puhelivat, nauroivat, mietiskelivät ympärilläni, olivat minulle
tuntemattomia ja välinpitämättömiä. Jossakin muussa tilaisuudessa
olisin halunnut saada tietää heidän nimiään; jos Maurice olisi
kertonut heidän tarinansa, olisi se ollut yllättävää, opettavaa tai
huvittavaa... Mutta Maurice ei ollut kanssani tässä pienessä aitiossa,
jonne hän oli sulkenut minut niin hellän mustasukkaisesti, jotta ei
mikään eikä kukaan voisi häiritä tarkkaavaisuuttani ja ajatuksiani,
jotka hän tahtoi kiinnittää yksinomaan teokseensa. Eikä mikään eikä
kukaan muu minua huvittanutkaan.

Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti
pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen
silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän
maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen
myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean
esikarkelijattarensa johdolla.

Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain
hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten
surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa,
lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi.
Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja
kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin
kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä
Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui
sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.

Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios
keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin
mukanaan.

Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua,
viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon
liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on
menestyksen varma enne.

Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin
rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen
välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha
ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä
näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen
viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille
kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan
hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta
hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui
aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin
Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine,
tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki
hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat
valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan
vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä
taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä
miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen
sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: _Sinisiä perhosia_ tai
_Kuihtuneita kukkia_.

Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon
yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla
luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut
minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen
harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin
salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden
kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän
hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli
jotakin vierasta.

Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki
vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa,
hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä.
Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille
tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun,
joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä
katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan
säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman
rakkauden kaihoisaa murhetta.

Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset
kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon
lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan
ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä
olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta
tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu
yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden
maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti
kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon.
Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui
puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten
kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä
äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan
eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan
hyvä-huutoihin.

Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle
menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen
menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa
tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.

Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen
tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho
laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville
Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat
jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin
tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut
mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin
kyyneleitten puhkeavan silmistäni...

Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut
laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi
kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä
ääni mainitsi nimeäni:

— Hellé!

Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä
kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja
kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa,
ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään;
katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani
häneen yhä enemmän... Pari sanaa, suudelma, lupaus... Siinä kaikki.
Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina,
käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko
aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen
nyyhkytystä... Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron
perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi
lyyrilliseksi valituslauluksi.

Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle;
hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille
onnettomain rakastajain varjot.

Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho
nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla
kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena.
Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi
tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti
vaistomaisesti piilopaikassaan.

Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme
erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.

— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään
kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.

— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé,
näkemiin!

Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan
hiljeni, hän sanoi:

— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä,
jos suvaitsette.

— Kyllä... sopersin minä.

Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan
satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin
Genesvrier'ta käytävien läpi.

Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista
polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua
vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan
erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin
sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi
minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän
aikoi puhua.

— Rakas Helléni..., alkoi hän.

Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi,
vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:

— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan
pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen... Se olisi minulle liian
raskasta... Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä
murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.

— Antoine, minä vannon...

— Ei, ei, älkää sanoko mitään... Teidän ei tarvitse puolustautua
eikä selittää mitään... Se oli kohtalon tahto... Olinkin siihen jo
valmistunut viime aikoina... Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.

Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä
minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili
ympärillämme ivallisen suloisena.

— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut.
Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta,
hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni
karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja
heikkouden hetkensä.

— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.

— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä
rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti.
Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat... Mutta älkää
pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin,
mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin
tuskani... Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.

— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö
ystäväkseni?

— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla
ennalleen... Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.

Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.



XXII.


Aurinko paistoi sinivalkoisiin uutimiin täyttäen huoneeni viileällä,
sinervällä valohämyllä, johon päivänsäteet leikkasivat värähteleviä
läikkiä. Heräsin unestani. Olin raukea, pääni oli raskas ja kipeä, en
muistanut muuta, kuin että olin itkenyt kauan ja hyvin myöhään vaipunut
levottomaan uneen.

Soitin kelloa. Babette tuli sisään tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.

Päivänvalon äkkiä tulvahtaessa huoneeseen muistini palautui.

»Suuri, hyvin suuri menestys... Tosi runoilijaa ilmaisee...
Mestariteos, joka lupaa toisia samanlaisia...»

Näistä aiheista sepitti jokainen arvostelija, kukin luonteensa ja
mielialansa mukaisesti, ylistyspuheita Mauricelle ja Noémi Robertille,
ennustuksia, neuvoja ja onnitteluja. _Päivän Kaiku_ sisälsi ensi
sivulla nuoresta voitonsankarista pitkän artikkelin, jossa oli mainittu
hänen syntymävuotensa, sukuperänsä ja tuttavapiirinsä, kerrottu hänen
byronilaisesta matkastaan... Huomautettiin vielä siitäkin, että Maurice
Clairmont oli ottanut ensimmäiset askeleensa julkisessa elämässä
kauniin serkkunsa, paroonitar de Nébriantin salongissa; että hän
ensimmäisenä oli saattanut muotiin keltaisten neilikkain käytön...
Ei myöskään unohdettu kuvata hänen kaunista »espanjalais-maurilaista
tyyppiään, hänen vallattomia kiharoitaan, sinisiä silmiään, jotka ovat
lempeät kuin naisen.»

Tämäntapainen kirjaileminen ihmetytti minua. Minusta se tuntui hieman
naurettavalta. Otin esille vakavammat arvostelut. Yhdessä ainoassa
sanomalehdessä oli selostus epäsuopeampi:

 Epäilemättä on hra Clairmont mestarillinen rytmin käsittelijä,
 taiteilija, joka taitavasti osaa käyttää hyväkseen tulkitsijattarensa
 erikoista kykyä tehdä keskinkertaisesta suurta. _Sappho_ on
 miellyttävä näytelmä, jota tekijän ystävät, puolikirjalliset piirit,
 salonki-ihmiset pitänevät ensiluokkaisenakin. Näyttämökoristeet ovat
 erinomaiset; Sapphon orjattaret pengermällä ovat kuin Alma-Tademan
 vaatettamia. Musiikki on niin vienoa, aistillista!... Mutta koristeet,
 puvut ja musiikkikin saattavat välistä viedä katsojan arvostelukyvyn
 harhateille. En itsekään voinut vastustaa niiden lumousta. Olin
 vähällä luulla, että tämä _Sappho_ oli mestariteos!... Vasta esiripun
 laskeuduttua havahduin, saatoin jälleen ajatella kirkkaasti, Nyt
 näen, mistä erilaisista tekijöistä mielihyväni ja harhakuvitelmani
 johtuivat. Näen valitettavasti silmänlumetta, taituritemppuja,
 keinotekoisuutta. _Sapphoko_ mestariteos?... Sanokaamme pikemmin sarja
 musikaalisilla ja runollisilla kommentaarioilla varustettuja eläviä
 kuvaelmia!... Hra Clairmont ei ole tuonut mitään lisiä taiteeseen, hän
 ei ole luonut mitään uutta, hänellä on vain verraton taituruutensa ja,
 toistan vieläkin, erikoinen kyky käytellä mahtavia eleitä, muotoja ja
 sanoja.

»Kateutta!» ajattelin, kuitenkin tahtomattani horjuen uskossani ja
haluamatta sen enempää määritellä omaa kantaani.

Silmät ummessa, pää tyynyllä elin mielessäni uudestaan illan
menestyksen. Ja muisto eilisillan suudelmasta haihdutti lopultakin
kaikki kiusalliset ajatukset ja tunnonvaivat, jotka yöllä olivat
tuottaneet minulle kyyneleitä. Päättelin mielessäni, että Antoine, joka
ei tuntenut muuta kuin henkistä rakkautta, parantuisi helposti. Työ,
taistelu aatteiden puolesta antaisi piankin hänelle lohtua...



XXIII.


Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.

Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä,
mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut
näköpiiriini.

Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de
Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin
hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta
ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten
mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta
ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi
ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo
jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä.
Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky,
että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli
häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas
tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen.
Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon,
puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.

— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?

— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat
minulle kalliita muistoja.

Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo
säilyttää muistoja.

— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!

— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.

— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar,
ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice
haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu
nykyaikaisesti... Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä
ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa
suurenmoisesti... Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.

— Niin, mutta... setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.

— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu
tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän
häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan
päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana
ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan
ystäviä, noin satakunta henkeä.

— Onko se suljetussa piirissä!

— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että
elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä.
Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette
näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy
ajatella puolisonne etuja... Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.

Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi
luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut
erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja
minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien
pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut
minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja
keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut
mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin
herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa.
Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät
liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja,
joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. _Sapphon_
esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat
velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon
asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä
hän koetti saada minut vakuutetuksi.

»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen
ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme.
Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan;
siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista
juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian
helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan
hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria...»

Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille,
mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä
huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.

— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen
nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian
persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään
onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun
opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on
palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni
urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?

Rupesin väkisinkin nauramaan:

— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne... Totta
kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän
naurettavia... Mutta kuitenkin...

— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on
tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan... Täytyy tehdä
niinkuin kaikki muutkin... Punanauha on kirjailijalle samaa kuin
ylioppilaslakki koulupojalle... Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa
niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!

Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:

— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua
samoin kuin minä rakastan teitä... Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos
ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni
tuntea kuuluvani kokonaan teille.



XXIV.


Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat
Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota
minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.

Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki
välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme
tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä
huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena,
tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne
halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia.
Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut
huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät
hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän
väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät
ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin
itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta
he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka
luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua
vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja
usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän
omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin
nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät
kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun
elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea
alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.

Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de
Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa
rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu
keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja
mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen
naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa,
jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme
parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme
pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme
omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen
tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja
neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»

Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä
ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo
päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä
pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa
jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta,
vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään
oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä
viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen
lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni,
olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti
sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?

Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän
saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota
meidän oli mentävä katsomaan.

— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään,
sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta
valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi
kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan
pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet,
biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita,
joiden käytön saatte itse määrätä... Tulevalla viikolla alamme puuhata
huonekalustoa.

— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita
serkkunne nimittää romuksi?

— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja
empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään
hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle...

— Mutta kirjasto...

— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia.
Se olisi tiellä... Mitä haette?

— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen
omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen?
Asuisimme täällä hyvin mukavasti.

— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia
mielitekoja... Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa
kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja
pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?

— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja
olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa
mestariteoksia.

Hän mietti hetkisen.

— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?

— Kyllä.

— Ennen setänne kuolemaa?

— Ennen ja jälkeen.

— Ja yksin?

— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?

— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi
Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?

— Hän pelkää olevansa tunkeileva... Ja sitäpaitsi hänellä on paljon
työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.

— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat
samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen
haukotusmenestyksen.

— Te olette ankara!

— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!

— En salaa sitä lainkaan.

— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte
enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden
ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.

— Sitä en usko.

— Onkohan... mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.

— En valehtele koskaan.

— No niin... onkohan Genesvrier ollut... eiköhän hän vieläkin ole
rakastunut teihin?

Minä punastuin.

— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.

— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään,
josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli
kiinnittänyt toiveensa minuun... Hän oli ilmaissut minulle hellät
ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle.
Sitten tulitte te minun elämääni... Antoine ymmärsi, että te olitte
valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni
häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice!
Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.

— Se tulee liian myöhään.

— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan
lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut
aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui
minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin.
Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista
rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En
ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.

— Se ei ole samaa.

— Se on pahempaa. Tuo... Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota
vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.

— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä;
pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen.
Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin...

— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te
rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan.
Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt
etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen
tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan
vaaraan.

Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.

— Neiti... Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet
vastaan?

— Tietysti.

Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot
kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.

Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten
äitinsäkin, reipas ja tukeva.

Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti
minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä
tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin
sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.

— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän
kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle... Sillä
tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.

— Luottakaa minuun, hyvä Marie... Minulla on vielä työtä teille.

Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.

— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan
tämän kirjan neidille.

— Tuleeko mitään vastausta?

— En tiedä.

Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa
liikkeitäni. Käärössä oli kirja _Köyhät_, joka juuri oli ilmestynyt
painosta.

— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan
hänelle myöhemmin.

Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.

— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.

— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä... Olen
puhunut teille hänestä...

— En muista.

— Marie Lamirault.

— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?

— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin
pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.

— Hänellä on avioton lapsi?

— On.

— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.

— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän
teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.

Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä
ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä.
Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä...

       *       *       *       *       *

Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely
ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti
sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me
katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue
de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran
harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa
näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva
harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari,
laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen
poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja
punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka
viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten
hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea
hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.

Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua
ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa,
ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta,
häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.

Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten
seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet
samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja
joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani
nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä.
Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen
hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä
Antoinen kanssa... Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu
salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne
Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan.
Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä
erehdys.

Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä
ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut
näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin
mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan,
joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman
keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat... Hän
rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla
oikeutta olla niin vaativainen?

Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin
seuraavan kirjelipun:

 »Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti,
 sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan
 lukea _Köyhät_ tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.

 »On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin.
 Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että
 rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»



XXV.


Antoine vastasi heti:

 »Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen
 usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät
 syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua
 selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.

 »Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille
 puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita
 ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut
 auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja
 käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja
 ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen,
 herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua
 runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista
 sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen
 ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan
 esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty.
 Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.

 »Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että
 otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne
 vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne
 noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää
 jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän
 suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee
 kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän,
 että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette
 hänet paremmaksi ja suuremmaksi.

 »Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän
 vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei
 jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että
 en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia
 elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos
 pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä.
 Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä
 — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa
 onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja
 ajatelkaa joskus uskollista

                                   _Antoine Genesvrier'tanne_.»

Antoinen kirje vapisi kädessäni...

»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa
sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja
mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin
puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon
rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma
itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'

»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät
toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden
kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen
kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat
koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa
hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on
osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan...'
Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa
ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni
sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri
riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen
maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni
tuhkan maun.

»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen
kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään,
asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä
käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän
hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa
tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että
se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut
ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla
sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia.
Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä
en ole kylmä patsas.»

Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin,
jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät
lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen
ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät
kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti
minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt
häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten
tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin
olevani yksin maailmassa.

»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien
silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen
hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin
mieltäni.»

Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut
vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä
eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella
kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan
salaamaan surumielisyyttä.

— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli
kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla
teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni.
Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.

— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.

— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä,
puhumattakaan muista vieraista!

En vastannut.

— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne... Mutta mitä on
tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!

Hän hymyili.

— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?

— Olette nähnyt Mauricen?

— Tänä aamuna.

— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?

— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan
surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta
pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.

— Hän pahoitti mieltäni.

— Millä tavoin?

En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie
Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.

— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja
vastasi vihdoin:

— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut
olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan
henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te
liian helposti annatte anteeksi.

— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier...

— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän
näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei
sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette
pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa.
Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa
olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä
odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata
tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita
Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni:
uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle...

— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää...

— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja
tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne
samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan
valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut
selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy
todellinen rakkaus.

— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole _rakkautta_?

— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.

— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman
erehdyksen?

— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä.
Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja
tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä,
Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka
nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka
tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin
älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka
ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista.
Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne
oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.

— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!

— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine
Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.

— Tekin moititte häntä!

— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on
sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin
oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman
ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on
pelastuksenne.

— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.

— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette
minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut
avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta,
alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä?
Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?

— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne
naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua
ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa?
Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että
hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai
pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo
uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda
sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä
toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee
eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia,
jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.

— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin
Antoine puhuisi.

— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle,
mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää.
Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni
vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään
yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja,
tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja
pintapuolisuutta... Ei, se ole minun velvollisuuteni.

— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja
murtava uhmanne.

— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt...
Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!

— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.

— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.



XXVI.


Oli taas tuollaiset kuuluisat _yhden värin_ päivälliset, jotka rouva
de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset
päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset
säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu
ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun
kunniakseni.

Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut
sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten
lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin,
jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren
lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta.
Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu
valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla
ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli
levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat
pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja
sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista
neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien,
kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut,
silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä
sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan,
yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant
oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole
kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa
laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.

— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice
hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää
teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi
kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin
lyyrillisen lennokkaasti?

— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta
voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan
yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että
Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine,
kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne
huoneusto.

Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra
Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen
näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä
lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä
menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori
Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen
sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten
pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli
mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille,
joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin
valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille,
tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis
lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa
Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti
Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs,
etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla
pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua,
kengitettyä _clubman'ia_ väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.

Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti
Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin
liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani;
minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian
vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli
myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren
ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja
valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet
tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva
Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti
Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi
Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin
hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.

Pöydässä istuin Mauricen ja toisen _clubman'ia_. välissä, vastapäätä
paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan.
Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle
juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti
piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla
hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella
niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan
erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu,
miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä
kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä
minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi
rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui
lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti
paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen
katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella
mielinmäärin.

Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle
puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi,
taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia
imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi
harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa
hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän
täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa,
hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan
päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli
tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin
salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen
sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi
kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut
menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs,
epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa
ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri
olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies
ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli
erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka
kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän
sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi
ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen
kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään
vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.

Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni
voitonriemuisena:

— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin
hurmaava!... Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut
Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus... Herra
Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen
eduksi.

— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.

— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra
Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice
on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.

Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden
en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset
jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten
hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella
satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika»,
joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen,
neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä
iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille
kunniakas kilpailija.

Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa
samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana
keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen
kimppuun.

— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni
hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy
olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon
ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus,
henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo
soma huikentelija tarttui kiinni... Koko Parisi on vaeltava teidän
kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja
ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja!
Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta.
He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi
Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin
kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä,
mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet
eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta
kultakolikosta.

Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta
laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän
kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin
kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.

Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja
Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut
ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä.
Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan,
tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään
harkitsevaisuussyistä... Toivo saada näytelmänsä esille Parisin
ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n
edessä.

Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti
minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet
kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.

Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in
veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka
oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan
elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa,
jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella
lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän
ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean
menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että
esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän
kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen
hahmon.

Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin
kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti
häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa,
kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia.
Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat
ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin
noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista,
satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan
Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö
hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa
kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin
suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä,
kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine
tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.

— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n _Köyhät_? _Köyhät_ on rakkautta
ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.

Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin
tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä
romaaneista.

— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?

— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.

— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka
poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa
ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten
verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja
menestystä.

— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää,
tuo Genesvrier miellytti minua... Mutta rakas paroonitar, ettekö
kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta
perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan
rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?

— Sangen etäinen sukulainen... Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva
Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan... Hän on sairas,
tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian
saamme taas nähdä hänet.

Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten,
että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin
Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän
vaikeni.

Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.

— Hullu, Genesvrier'ko?

— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat
itsensä sillä loalla, jota he keräävät... Oh, Genesvrier ei suinkaan
ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita
iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä
on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan
nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa,
vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista...
Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta,
vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia... Joka tapauksessa
hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi
häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan,
jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen
rehellisyyttään.

Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.

— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo
apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?

— Hm!... rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut
eikä varastanut...

— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei
lainopin mukaan voida syyttää.

— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:

— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä
ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.

— Mistäkö häntä syytetään, neiti?... Oh, hyvä jumala, ei paljon
mistään... Kaikki riippuu katsantotavasta... Monetkaan eivät pitäisi
rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä,
jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän
teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja
että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen
tulevissa vaaleissa.

— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi...

— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista,
katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat
heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja,
jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden
hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja,
uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.

Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat
minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima
pakoitti minut kapinaan.

— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin
kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko
suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin
kunniallisena ihmisenä.

Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:

— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän
ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille
sanoille.

— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät
häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen.
Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier
on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon
onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa
hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.

Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen
hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de
Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili
terävää hymyään:

— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte
ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet
ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta
rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta...

— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice... Herra Antoine
Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he
eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.

— Hän oli hänen ystävänsä... niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin
minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut
vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette
Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi
minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.

— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat
kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont...
Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja
pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia
laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo
runoilijamme Sully-Prudhomme... Rakas rouva...

Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi
askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin
olevani yksin neiti Frémantin kanssa.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä
ymmärretään sanalla _gaffe?_

— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä... juuri päinvastaista kuin minkä
minä tein.

— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä
kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on
kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi
on vaarassa.

— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava
halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua... Rukoilen
teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan
Antoine Genesvrier'sta...

Liikutus tukahdutti ääneni.

— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön
ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää!
Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut
teitä rakastamaan... Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä
on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan
ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma
miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on
nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te,
joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi
naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n
täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in
rohkeat sanat... Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!

Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät
loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin
paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.

— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas
lapseni.

Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti
hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään
minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.

— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Niin.

— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä
pyydettävänä.

— Saatte ne huomenna.

— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme
katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te
olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden... tuon...

— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä
ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät
nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.



XXVII.


Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin
saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet
unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon
ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa,
langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.

Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma
oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä
vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut,
ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä,
hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen
viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt
syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta
hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta
joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.

Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut,
anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista
raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää
emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä
niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui
suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt
ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui,
että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice,
rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden
verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta,
häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.

Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä
oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon
vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin
ojensi hän minulle kätensä.

— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen
hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä
selityksiä.

— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja
luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.

— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen
kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.

— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.

Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli
hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.

— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden,
jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen... ja
sitten loukkasitte minua julmasti.

— Minäkö loukkasin teitä?

— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.

— Selittäkää sananne.

— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki
jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te
näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat
on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.

— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?... Niin, todellakin, teidän
kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen
kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro
ja mykkä kaikelle muulle.

— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.

— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan
teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin;
tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja
meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte
minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja
rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te
olette ollut heikko ja raukkamainen.

— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi
menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin
tehdä.

— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.

— Hellé!

— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö
menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin
nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi
sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.

— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut
Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä
vaieta.

— Haluaisinpa tietää nuo syyt.

— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.

— En pelkää totuutta.

— Siinä teette väärin.

— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.

Kumealla äänellä hän vastasi:

— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.

— No siis?

— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön
sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä
kaikenlaisia huhuja... Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin
taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta
kepposensa.

— Mitä tarkoitatte?

Hän hymyili ilkeän ivallisesti.

— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne
hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen.
Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta
ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne
kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.

— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja
armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian
vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä
kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan... Oh,
olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!...
Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska
ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista
olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti
teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä... Hellé raukka!
Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.

— Mitä tiedätte? Puhukaa!

— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut
odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.

— Puhukaa, minä vaadin sitä!

— Teidän on täytynyt olla hyvin... kokematon, (joka on anteeksi
annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne)
voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi
teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja
_Tulevaisuuden yhteiskunta_. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine
Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan
tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja
lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.

Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän
suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni
nousivat kapinaan:

— Se on mahdotonta.

— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault
jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on
kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee...

— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo
epäillä häntä sellaisesta.

— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.

Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että
voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan
mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin
itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:

— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini...
Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä
vielä!

— Minä?

— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan?
Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota
laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!...
Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!

Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:

— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa.
Menkää!

Hän kertasi:

— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan
ahmitte hänen sanojaan...

Minä sopersin:

— Teillä ei ole todistuksia... te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se
on halpamaista, halpamaista.

Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:

— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille
nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä...
Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!... No, nyt ainakin
tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa
mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne
jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen... kanssa...

— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen
nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!

— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.

— Ulos!

Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen
askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan,
että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan
ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus,
joka purkautui nyyhkytykseen:

— Antoine ei ole voinut minua niin pettää... Se ei ole totta, se ei ole
mahdollista.



XXVIII.


Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten
suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa
me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän
äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua,
tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous
painaa meitä vähemmän.

Maurice oli minulle kirjoittanut muutamia päiviä ennen lähtöäni. Ollen
itse kykenemätön tuntemaan syviä tunteita, ei hän voinut käsittää,
että muillakaan voisi olla sellaisia. Kaikki näytti hänestä voivan
tulla hyväksi jälleen, hän oli epätoivoissaan minun suuttumuksestani,
jota hän ei vielä ollut saanut pois mielestään. Mutta minä tiesin,
että tämä kevyt sielu parantuisi pian ja nopeasti: Maurice ei voinut
rakastaa eikä kärsiä muualla kuin kirjoissaan, ja rakkaus ja tuska
olivat hänelle ainoastaan taiteellista huumaustilaa. Hänen kirjeensä
osoittivat oikeaksi tämän minun arveluni. Selittämättä mitään,
ottamatta takaisin sanojaan ja voimatta ymmärtää, että olin syystä
suuttunut hänen käytökseensä, hän pyysi että unohtaisin kaikki: hän
kohteli minua kuin pahantuulista lasta, jonka pienellä hyväilyllä
saattaisi jälleen lepyttää. Suuttumukseni oli haihtunut, mutta
rakkauteni oli auttamattomasti kuollut.

Koetin selittää kaikkea tätä Mauricelle. Kirjoitin hänelle, että annoin
anteeksi hänen tulistumisensa, että en kantanut siitä mitään kaunaa,
mutta että olin liian selvästi huomannut luonteittemme erilaisuuden.
Rouva Marboy tahtoi silloin ruveta välittäjäksi. Mauricen uskottuna hän
vakuutti minulle, että me olimme luodut toisillemme, että minun pitäisi
olla kärsivällinen. »Sitten kun olette naimisissa, kirjoitti hän, pitää
rakkaus kyllä kaikesta huolen.»

Arvasin hänen ajatuksensa ja täydensin mielessäni hänen todisteluaan:
hän uskoi rakkauden kaikkivaltaan, joka saa kahden nuoren vastanaineen
kuvittelemaan olevansa täysin onnellisia. Mutta en ollut tietämätön
siitä, että kuherruskuukauden lyhyen hurmauksen jälkeen aviopuolisot
muuttuvat jälleen mieheksi ja naiseksi, jotka ovat erilaisia
luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielihaluiltaan. Kaukana siitä, että
he olisivat saavuttaneet sopusoinnun, he silloin vasta alkoivat
luoda sitä, päivä päivältä, epävarmoina siitä, voisivatko he koskaan
päästä siihen. Jos jotkut siinä onnistuivatkin, oli tehtävä mahdoton
useimmille heistä ja silloin oli edessä joko molemminpuolinen
välinpitämättömyys tai aviollisten riitojen sietämätön helvetti. Mutta
minä tiesin, mitkä puolet sielussani jäisivät Mauricelle ainaiseksi
arvoitukseksi; minä tiesin, mitä itse en voinut hyväksyä hänessä, mitkä
riidan aiheet salaa tulisivat ikuisesti uhkaamaan sopuamme, ellei
jompikumpi meistä, viekkaampi tai voimakkaampi, voittaisi toista ja
alistaisi häntä orjakseen. Minua inhotti tuollainen harkittu yliote,
joka olisi tehnyt Mauricesta tahdottoman leikkikaluni, ja toiselta
puolelta minä en olisi voinut alistua miehen valtaan, joka ei ollut
minua korkeammalla.

Kirjoitin rouva Marboylle; avasin hänelle sydämeni. Suureksi
hämmästyksekseni hän väitti minun olevan joka suhteessa väärässä,
syyttäen minua ylpeydestä, välinpitämättömyydestä, kuivakiskoisesta
järkeilemisestä. Totesin surulla, että me emme puhuneet samaa kieltä,
että sanat rakkaus ja avioliitto eivät merkinneet meille samaa.
Hänessä huomasi tuon vanhanaikaisen kasvatuksen vaikutuksen, joka saa
naisen kunnioittamaan miestä, sentähden että tämä on mies, ja ottamaan
vastaan samasta kädestä hyväilyn ja kurituksen. Sitä, mitä minä nimitin
ihmisarvoksi, oikeutetuksi personallisuuden tunteeksi, nimitti hän
ylpeydeksi. Sitä, mitä minä nimitin todelliseksi sopusoinnuksi, nimitti
hän tyhjäksi haaveeksi ja naurettavaksi houreeksi. Minä arvostelin
Mauricea ilman pahansuopaisuutta, mutta en asettanut häntä korkeammalle
kuin mitä hän ansaitsi. Hän ei kuulunut minun rotuuni. Minä en voinut
häntä rakastaa.

Kun rouva Marboy huomasi, että meidän välimme oli auttamattomasti
rikkoontunut, luopui hän välitysyrityksistään, mutta hän ei voinut
salata tyytymättömyyttään. Minä olin itsekäs, pingoittunut. En ollut
enää hänen sydämensä tytär.

Silloin lähdin Châtaigneraie'hen. Kun juna jyristen lähti liikkeelle,
tunsin olevani äärettömän yksin, kaikki perhe- ja ystävyyssiteet
olivat katkenneet. Muistelin Genesvrier'ta... Valitettavasti Mauricen
vihjaukset vastoin tahtoanikin kiusasivat minua ja lamauttivat tahtoni.
En tahtonut nähdä Antoinea enkä kirjoittaa hänelle, ennenkuin olin
saavuttanut rauhan ja tasapainon.

Pitkien päivien kuluessa minä koetin keinotekoisesti tuudittaa itseni
lepoon melkein luostarimaisella elämällä. Setäni oli jättänyt muutamia
kirjoja erääseen kirstuun, joka onneksi oli säilynyt rotilta. Siinä oli
halpahintaisia painoksia ranskalaisista ja latinalaisista klassikoista,
samoja, joita opiskeluaikanani olin lukenut, öisin, talvisen tuulen
huokaillessa ulkona koetin elvyttää itsessäni nuoruuden aikaisia
tunnelmia. Mutta pian kuitenkin huomasin ponnistelujeni teennäisyyden.
Tahtoni höltyi. Vajosin unelmiin.

Talvi, joka näillä seuduin oli leuto, läheni loppuaan. Istuin eräässä
huoneessa ensimmäisessä kerroksessa vaalenneilla musliiniuutimilla
verhotun ikkunan ääressä ja katselin, miten taivaanranta peittyi
sateen harsoon tai sumuun. Puutarhassa ei ollut kukkia ja ainoastaan
puksipuut, muratit ja punakuusamat säilyttivät vielä tumman
vehreytensä, surullisina ja vakavina kuin haudat, joita ne koristavat.
Väliin kun sade lakkasi, saatoin istua tuntikausia liikkumatta,
puhumatta, tuijottaen taivaan vaihtelevain valaistusten värittämiin
maisemiin. Edessäni ei ollut enää kesän loistavaa väriasteikkoa:
vivahdukset olivat hienompia, käsittäen kaikki harmaan, sinipunaisen,
sinisen herkät yhtymät, jotka sulivat utuisen ilman vienoon
valohämytaustaan. Tämän laajan näyttämön etualalla muodostivat
viljellyt vainiot eloisia, likaisen ruskeita, raikkaan ja kostean
vihreitä väritäpliä. Mutta kauneinta maisemassa oli taivas, —
sininen, ikäänkuin maitoon kastettu taivas, jossa utuhaituvat uivat
valkeina ja pehmeinä kuin joutsenet, — harmaa taivas, joka vaihteli,
lyijynharmaasta helmenharmaaseen ja sinipunervan harmaasta hopean
harmaaseen, — noiden hallavien, raskaiden sumupilvien täyttämä taivas,
jotka tuulen kiidättäminä lentävät yhdessä muuttolintujen kanssa,
läikehtivä taivas, levoton kuin ihmiselämä.

Ensimmäinen lumikello aukaisi vihdoin metsänreunassa vihertävän
valkean kukkakupunsa. Kävin kurkistelemassa tuon kuivuneiden oksien
ja mädäntyneiden lehtien lomista pilkistelevän lapsekkaan kukan
eloonheräämistä, jota setä Sylvain oli opettanut minua rakastamaan.
Aurinko oli vielä kovin kalpea, mutta kuitenkin jo oikea aurinko, eikä
enää tuo talvinen tähti, joka peittää kolkot kasvonsa sumuharsoon.
Metsänhakkaajien nuotioiden savu kohosi pystysuoraan kirkkaalle
taivaalle. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Ilmassa oli kevättä.

Olin istuutunut kuivan ruohon peittämälle mäen rinteelle, kylvetyn
pellon reunaan, jossa keikkui raakkuvia korppeja. Hengitin keveästi,
voimakkaasti, säännöllisin ja pitkin siemauksin, niin että se tuotti
minulle nautintoa, joka aivan teki kipeää. Olisin tahtonut levittää
käsivarteni, sulkea luonnon, koko maan ja taivaan äärettömään
syleilyyn. Olin pakahtua selittämättömästä kaihosta ja ikävästä ja
äkkiä huomasin itkeväni.

Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet
Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin
liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut
kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon
ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus
todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt
läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua
voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni.
Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.

Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani
avasin _Köyhät_, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön
hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas
valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri
päivä.

Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten
valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta,
epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut
viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa.
Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta
sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta
ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä
sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää
kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se
viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa
yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu
ja yhtyy iankaikkisuuteen.



XXIX.


Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon
suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: _Helppotajuisia
esitelmätilaisuuksia_. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin
Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään
tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en
tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua
menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin
halusta saada nähdä häntä.

Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja
harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän
opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä
ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä
seurasin heitä umpimähkään.

Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia
olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä
korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä
korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä
veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä
ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä,
jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja
tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori,
oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka
oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily.
Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti
painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet,
likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat,
heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.

Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli
opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä
yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita
perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja,
kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat
tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti
käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä
toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat
tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset,
joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat
nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti
kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet
heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa
ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun
täyttämässä ilmakehässä.

Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka
olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei
tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet
heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen
kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu.
Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai
kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut
iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion
virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita
syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti
köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä
vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä
pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin
herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.

Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän
vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja
ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar
ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä
ihmisiä.

Kuuntelin keskusteluja, tarkkasin kasvojen piirteitä, panin merkille
ilmeitä.

— Viime kerralla oli hauskaa.

— Vähän liian paljon musiikkia minun mielestäni. Minä pidän enemmän
runoista.

— Voi, musiikki rupeaa itkettämään, sanoi muuan vaimo.

— Herra Genesvrier'ko tänä iltana puhuu?

— Niin.

— Kas, sepä hyvä, sanoi eräs kahdenkymmenen vuotias ompelijatar, sitä
miestä viitsii ainakin kuunnella! Hänen kielensä ei ole solmulla
niinkuin sen nuoren.

— Senkö herra Saintis'in?

— Niin. Hän on nätti poika, mutta muuten ei mistään kotoisin, hän
sopottaa mitä sattuu.

— Se punaisiin puettu neiti vasta osaa laulaa.

— Hänellä vasta on laulunääni!...

— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo,
joka äsken oli puhunut.

— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään... Kas, rouva
Peyron, oletteko tekin täällä?

— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian
oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä
sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin
tehty.

— Entä vanhempi poikanne?

— Aina samanlainen vetelehtijä... Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.

— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on
Eugène.

— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta
poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi... Mutta
ei paha hänkään, tiedän mä.

Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:

— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut
viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies...
Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot _Punaisesta kuukauslehdestä_.

— Runoilijako?

— Niin, rouva. Ja tuo vaaleanpunaisiin puettu nuori tyttö on neiti
Dumesnil.

— Näyttelijätär?

— Ei, erään kuvanveistäjän tytär. Kas, isä Dumesnil on myöskin täällä,
tuolla toisella rivillä.

— Entä tuo toinen nainen?

— Hän soittaa pianoa, mutta hän ei ole pianisti ammatiltaan. Hän on
eräs naisasianainen, Marie Chauvel, esitelmöitsijä.

— Ja missä on herra Genesvrier?

— Hän on myöhästynyt... Hänen pitäisi tulla Louis Grannis'in kanssa.

— Kuuluisan Grannis'in?

— Itsensä runoilija Grannis'in kanssa. Hän osoittaa suurta
mielenkiintoa näitä tilaisuuksia kohtaan.

— Te tunnette siis herra Genesvrier'n?

— Kyllä, rouva. Olen lääketieteen ylioppilas. Tutustuin herra
Genesvrier'hen erään sairaan luona, jota hoidin.

— Ja mitä ajattelette hänestä?

— Minä ihailen häntä, rouva, ihailen äärettömästi. — Eräässä
sanomalehdessä näin häntä moitittavan.

— Kaikilla suurilla miehillä on vihollisia. Antoine Genesvrier on hyvin
suosittu nuorison parissa. Hän on apostoli, henki, jollaisia nykyaikana
harvoin näkee! Ja mikä suuri kirjailija! Oletteko lukenut _Köyhät_,
rouva?

— En.

— Se on luettava... Katsokaa, tuolla Genesvrier tuleekin Grannis'in
kanssa! Grannis on tuo vanhempi, se, jolla on kunniamerkki.

— Hän on siis Akatemian jäsen?

— On, rouva.

— Vai niin, sanoi rouva ihailevasti.

Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni
paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi
lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta
olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet
muutamassa kuukaudessa.

Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä,
että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman
imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten
hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä,
puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat
herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.

Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita
ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka
andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä
hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti
tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta
aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija
saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki
muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen _Julius Caesarista_,
eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn _Suden kuolema_,
Don César de Bazanin yksinpuhelu _Ruy Blas'n_ neljännestä näytöksestä
ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä
kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille
Gluckin _Orfpheuksesta_, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille
vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren
_le Dépit amoureux'sta_. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse
tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat
välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota.
Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että
hän tahtoi puhua.

Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän
sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen
lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi
tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja
lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset
seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli
sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden
asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.

»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat
ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten,
jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja
nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa
teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen
laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein
täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä,
jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat
iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta
ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä
levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä
varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte
paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista
huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan
arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte
tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin
kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina',
huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia
päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn
tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun
kosketuksesta.

»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja
luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen
esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka
yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen
tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden
juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»

En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos
selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen
kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja
tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin
ja käskin ajamaan kotiin.

Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin
alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin
siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut
värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä
kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin
valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten
tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät
heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja
piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat.
Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen
Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta,
pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili
ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet
liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni
hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni
huutamaan.

»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi
yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut
kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien
sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa
te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi
sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä
voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni
maailmassa.

»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa
aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte
minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän
tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon
kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin
vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.

»Te uneksitte hänestä lapsuudestani alkaen, selittäessänne minulle
Plutarkhosta vanhan viikunapuun alla. Häntä varten te teitte minut
viisaaksi, voimakkaaksi ja puhtaaksi; häntä varten veistitte
virheettömään marmoriin ihanteellisen kuvapatsaan, joka hänen
kosketuksensa kerran piti herättää eloon.

»Oi, isäni, oi mestarini, nyt hän on tullut, tuo sankari! Luulin
tuntevani hänet väärässä hahmossa, ja tie, jota olin lähteä kulkemaan,
olisi ainaiseksi etäännyttänyt minut hänestä. Vihdoinkin olen saanut
selvyyden ja palaan hänen luokseen, jonka tekin olisitte sisimmässä
sielussanne minulle valinnut; hänen luokseen, joka köyhänä ja ihmisten
väärin ymmärtämänä on voinut elää korkeampaa elämää kuin muut ja luoda
itsestään jumalan kuvan.

»Hänen läheisyytensä vaikutti minuun peloittavasti. En tiennyt, että
minä rakastin häntä. Mutta kaikkien muiden kanssa tunsin olevani
yksin; erämaa ympäröitsi minua kaikkialla, missä häntä ei ollut.
Maanpakolaisena vieraassa, oudossa maailmassa, tuntien — itsekään
käsittämättä, mitä se oli — salaperäistä koti-ikävää, kirkastui
minulle vähitellen murheeni ja levottomuuteni läpi hänen kauneutensa,
suuruutensa ja voimansa. Ja näin täyttyi teidän ennustuksenne: saavutin
rakkauden ihailun kautta.

»On kuin kuuluisi humaus halki yöllisen hiljaisuuden; kynttilän liekit
lepattavat kuin haudantakainen henkäys niitä koskettaisi. Mestari,
Isä, tekö se olette? Onko se teidän sielunne, joka laskeutuu alas
salaperäisestä Tähdestä tai kohoaa ilmoille kuolleitten pimeästä
valtakunnasta? Siunatkaa tytärtänne, joka herää kaksikymmenvuotisesta
unestaan ja rientää valittunsa syliin, elämään.»



XXX.


— Neiti Hellé! huudahti Marie Lamirault aukaisten Genesvrier'n
asunnon oven... Mikä yllätys! Kylläpä herra Antoine nyt tulee olemaan
tyytyväinen!

— Onko hän kotona, Marie?

— Ei, neiti, mutta hän tulee pian... Minä käyn iltapäivisin täällä
siivoamassa. Astukaa sisään! Pikku Pierre on mukanani. Hän leikkii
eteisessä. Tule, Pierrot, tule pikku mies!

Tanakka lapsukainen riippui hameessani: otin hänet syliini ja kannoin
hänet Antoinen työhuoneeseen saakka, jonne äiti nauraen mielihyvästä
minua seurasi.

— Neiti on tullut hiukan kalpeaksi... Ah, olen paljon ajatellut neitiä,
Babettea, tuota maalaistaloa ja herra Sylvain raukkaa, joka oli niin
hyvä!

— Ja onko teillä paljon työtä, Marie?

— No, onhan sitä jonkun verran, ei kehuttavasti. Siitä on kuitenkin se
etu, että ehdin käydä siivoamassa herra Antoinen luona, kun asun tässä
aivan lähellä. Käyn aina silloin, kun hän ei ole kotona, sillä hän ei
halua tulla häirityksi.

Pikku Pierre, joka ei minua tuntenut, katseli minua pelokkaan
näköisenä. Siirsin syrjään hänen otsalle valahtaneet ruskeat kiharansa
ja tarkastelin häntä kauan, — ei sen vuoksi, että olisin tahtonut
hälventää epäluuloa, jota ei enää sydämessäni ollut, vaan nauttiakseni
varmuudesta. Katselin noita somia, vienosti punertavia kasvoja, jotka
muistuttivat äidin piirteitä, ja veitikkamaisia, kauniin sinivihreitä
silmiä, jotka olivat aivan samanlaiset, niin oli Marie minulle
kertonut, kuin Louis Florentin silmät. Ihana riemuntunto valtasi minut
ja minä suutelin pikku Pierreä.

— Eikö totta, neiti, hän on kovasti kasvanut. Hän on herttainen.

— Hyvin herttainen, Marie, ja teidän näköisenne... Pierrot kultaseni!
Hän ei tunne minua enää. Se johtuu siitä, että olen vähän laiminlyönyt
häntä tänä talvena. Meistä tulee jälleen ystävät nyt, me palautamme
vanhat hyvät välimme ennalleen... koska en menekään naimisiin.

— Siis, kuiskasi Marie, siis on totta, että...

— Niin, se on totta. Jään naimattomaksi, hyvä Marie, ellen löydä
sellaista miestä, joka täysin minulle soveltuu... Mutta asiasta
toiseen, kertokaa minulle jotakin herra Antoinesta. Miten hän voi?

— Jokseenkin hyvin, neiti. Hän rasittaa itseään kovin kirjoituksillaan.
Ja sitten, hänellä on ollut ikävyyksiä, tietäähän sen.

— Sanokaa minulle totuus, Marie, minun täytyy se tietää. Onko herra
Genesvrier puhunut teille minusta?

— On... hän on kysellyt minulta, olenko Babettelta kuullut teistä
jotakin. Hän on joka päivä odottanut kirjettä. Voi, hän on ollut niin
levoton.

— Entä rouva Marboy?

— Hän on käynyt täällä herra Genesvrier'n luona. Tiedän sen siksi,
että olin täällä silloin. Minä luulen, että heillä oli jonkunlaista
sanasotaa keskenään.

— Hyvä on, se asia kyllä järjestyy. Mutta olkaa niin kuin ei minua
täällä olisikaan; jatkakaa työtänne.

— Kaikki on valmista, neiti, olin juuri pois lähdössä.

— No niin, lähtekää vain, minä jään odottamaan herra Antoinea.

Hän puki päällysmekon poikansa ylle, sanoi minulle hyvästi ja lähti.

Olin yksin Antoinen luona, tuossa pienessä huoneustossa, jossa olin
viettänyt hänen kanssaan niin monta suloista ja työteliästä hetkeä,
jonne olin tuonut rakkautta ja jättänyt tuskaa. Kuten ensimmäistä
kertaa täällä käydessäni kauan sitten loi nytkin kirkas maaliskuun
päivä korkeiden ikkunoiden täydeltä huoneeseen valoaan. Parvi
varpusia sirkutti pappilan puutarhoissa. Suuri kuparinen lamppu
seisoi täytettynä työpöydällä; päällekkäin kasatut kirjat loistivat
silmiin erivärisin selkämystöin. Mustalla marmori-uunilla vääntelehti
Michel-Angelon _Orja_ tuskaisin jäsenin vastapäätä ruskeisiin kehyksiin
suljettua _Melankoliaa_, joka oli laskenut lepoon raukeat siipensä ja
unelmoi, putkiloista ja rautayrteistä punottu seppel päässään.

Luostarin rauha vallitsi täällä, tuollainen hiljaisuus, jota niin
rakastin ja joka on sovelias opiskelulle, unelmoimiselle, suuren
rakkauden kätketylle salaisuudelle. Millä sisäisellä, sykähdyttävällä
ilolla näinkään taas edessäni nuo ruskeat tammiset huonekalut,
vihertävät seinäpaperit, nuo raikkaat olkimatot kuluneella lattialla!
Kauan, kauan odotin. Aurinko jo laski. Kello löi kuutta Saint-Etiennen
kellotornissa.

Vihdoinkin työnnettiin avain avaimenreikään, kuului askeleita, ovi
avautui ja kynnyksellä, edessäni, näin Antoinen.

Hän pysähtyi kuin puusta pudonneena. Olin rientänyt häntä vastaan,
mutta en saanut suustani ainoatakaan sanaa. Me seisoimme siinä
vastatusten, mykkinä syvässä äänettömyydessä, jossa olisimme voineet
kuulla toistemme sydämen tykinnän.

— Mitä on tapahtunut, Hellé? kysyi hän vihdoin äänellä, jota ei ollut
tuntea... Voinko jollakin tavoin auttaa teitä? Puhukaa vapaasti.

— Olen ollut Parisissa jo neljä päivää... En ole uskaltanut tulla, enkä
tahtonut kirjoittaa... Tänään vihdoinkin...

Huolestunut ryppy näkyi hänen otsallaan. Hän laski hattunsa pöydälle ja
istuutui viereeni.

— Puhukaa. Olen kokonaan käytettävissänne, huolimatta julmasta,
selittämättömästä vaitiolostanne, josta en ole tiennyt mitä ajatella.
Mutta olkoon asianne mikä hyvänsä, muistakaa, että olen ystävänne.

Ajatellessani, millaisia kärsimyksiä olin mahtanut tuottaa hänelle,
oli sydämeni pakahtua noiden hienojen ryppyjen uurtamain, äänettömäin
tuskan-öiden, ankaran hellittämättömien työpäiväin, salaisen
kärsimyksen näytelmän kalventamain, stoalaisten kasvojen edessä.

— Hellé, jatkoi hän lempeästi, olen kuullut kerrottavan ihmeellisiä
asioita... Olette purkanut kihlauksenne Clairmontin kanssa?

Nyökkäsin myöntävästi.

— Rouva Marboy kertoi siitä minulle, mutta en käsittänyt mitään
niistä lisäyksistä, joilla hän koristi kertomustaan... Hän melkein
suoranaisesti syytti minua siitä, että olin muka tullut teidän
molempain rakkautenne väliin, yllyttänyt teitä kapinaan. Hän puhui
salaperäisin vihjauksin eikä nähtävästi sanonut minulle kaikkea,
mitä hän ajatteli. Mitään muuta en tiedä, Hellé. Marie Lamiraultilta
sain kuulla sen, että olitte matkustanut pois. Lukemattomia kertoja
olen ollut kiusauksessa kirjoittaa teille; mutta te olitte luvannut
lähettää minulle kirjeen, jota ei kuitenkaan saapunut, ja, minun täytyy
tunnustaa se teille, olen pelännyt... Ah, olen elänyt nämä kolme
kuukautta kuin painajaisen alla, ystävä raukka!

Kyyneleet nousivat silmiini. Hän katsoi minuun äänettömänä.

— Te itkette, sanoi hän. Mitä olettekaan tehnyt, varomaton tyttönen?
Mikä oikku sai teidät särkemään onnen, jota epäilemättä nyt murehditte?
Te itkette, siis rakastatte vielä ja arvaan...

Pudistin päätäni.

— Ah, teillekin, sanoi hän tuskaisesti hymyillen, jota minä luulin
niin viisaaksi ja voimakkaaksi, tuottaa rakkaus lapsen suruja. Te
nurkuilette omalle sydämellenne... Mutta mikä teidän on, Hellé? Teidän
on siis niin kovin vaikea olla! Ettekö voi puhua? No niin, itkekää,
jos se tekee hyvää teille. En kysele teiltä sen enempää. Tiedän vain,
että olette onneton ja että tahtoisin teitä lohduttaa. Enkö ollut ennen
paras ystävänne? Kuinka te olette kalpea ja laihtunut, lapseni!

Mielenliikutuksen järkyttämänä, poissa suunniltani, tietämättä enää,
mitä sanoa, peitin kasvoni käsiini. Hän siirsi ne sivulle ikäänkuin
rohkaisten minua puhumaan, ja hänen kasvoiltaan hohti rakkauden ja
säälin kirvelevä kauneus. Me vaikenimme molemmat, mutta yrittäessäni
pehmeän avuttomalla, harkitsemattomalla liikkeellä kääntää päätäni
poispäin, osuin Antoinen olkapäihin, johon punastuen nojasin otsani.

Hän kuiskasi:

— Hellé...

Tunsin koko hänen ruumiinsa vapisevan... Hänen kätensä laskeutui hiljaa
hiuksilleni isällisesti ja rauhoittavasti.

— Kertokaa minulle kaikki, ystäväni! (Hänen matala äänensä vapisi
hiukan.) Minä en ole lainkaan muuttunut. Toivon kaikesta sydämestäni,
jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen näkeväni teidät onnellisena.
Eikö setänne uskonut teitä minun hellään hoivaani?... Tiedätte,
etten kanna mitään kaunaa... ja että rakastan teitä aina... Ja juuri
sentähden, että rakastan teitä, otan osaa teidän hätäänne. En voi nähdä
teidän itkevän, se koskee minuun, ja kuitenkin! Nähdessäni noiden
kyyneleiden, jotka vierivät toisen vuoksi, noiden kyyneleiden, jotka
polttavat minun sydäntäni, vuotavan täällä, minun luonani, tunnen, ah
Hellé, samalla jonkunlaista katkeraa, kummallista iloa! Se, että olette
rientänyt tänne tuskanne hetkellisessä puuskassa, todistaa, etten ole
tullut teille vieraaksi. Voi, pikku raukkani, olen kovin kykenemätön
ja taitamaton teitä lohduttamaan. Osaan niin huonosti puhua. Sanat
jättävät minut pulaan... Hellé, Hellé, tekö siinä todella olette?
En tahdo voida uskoa, että olette luonani... Huomenna, kun olette
unohtanut surunne ja nuo kyyneleet, sekä sen, joka ei rohjennut niitä
pyyhkiä, sulkeutuu iäksi yksinäisten unelmieni kehä. Olen etsivä teitä
täältä asunnostani, jossa en enää uskonut teitä näkeväni... jonne
varmaankaan ette enää koskaan palaa... Ja olen kärsivä! Valitettavasti
olen vain pelkkä ihminen ja minullekin ovat tuttuja nuo epätoivon
hetket, jotka murtavat miehekkäimmänkin rohkeuden, lujimmankin
tahdonvoiman... Mutta olenhan taas saanut nähdä teidät, ystävä. Olen
puristanut noita pieniä kätösiä, hivellyt noita vaaleita hiuksia...
Ah, itkekää kauan, olkaa kauan noin... jospa tietäisitte... Elämä, tuo
armoton elämä, lahjoittaa minulle tässä lyhyessä hetkessä enemmän kuin
uskalsin siltä pyytääkään!

Kyyneleeni, jotka eivät enää olleet katkeria, vaan suloisia, vierivät
yhä, pitkittäen Genesvrier'n erehdystä. Minun mielenliikutukseni
tarttui vähitellen häneen; hänen rakkautensa purkautui ilmi
epätahallisiin tunnustuksiin, joiden ennentuntematon sävy hämmästytti
minua.

Emme kumpikaan ajatelleet enää mitään selityksiä. Sydämissämme
liikkuvien tunteiden uutuus, Antoinen intohimoiset sanat, hänen
äänensä, katseensa ja kosketuksensa saivat minut kuin huumauksen
valtaan. »Tämäkö siis on tuo tyyni Genesvrier?» sanoin itsekseni,
huomaamatta, että hän olisi voinut minulle vastata: »Tämäkö siis on tuo
kylmä Hellé?»

Kohotin pääni, katseemme kohtasivat toisensa...

— Antoine, te rakastatte minua vielä, rakastatte yhä edelleen!

Huuliltani pääsi tämä riemun huudahdus, jota hän luuli naisellisen
turhamaisuuden purkaukseksi. Se loukkasi hänen ylpeyttään. Hän kalpeni,
hänen huulensa puristuivat yhteen:

— En luullut, että se voisi tuottaa teille niin suurta iloa!

Hän päästi irti käteni, jota en vetänyt pois. Silloin vaivuin
polvilleni ohuelle olkimatolle ja kuiskasin hymyillen kyyneleitteni
läpi:

— Ettäkö en iloitsisi rakkaudestanne, Antoine, ah, voitteko sitä
epäillä! Katsokaa minua tarkkaan! Ettekö näe levottomuuttani,
häpeääni, iloani?... Kuinka voisin ilmaista sen, mitä tahtoisin sanoa?
Ettekö enää osaa nähdä sydämeen? Älkää pyytäkö minua selittämään
yksityiskohtia, jotka saatte tietää myöhemmin, huomenna, sitten kun
meillä on aikaa puhua muista... Mitäkö on tapahtunut?... Oh, se on
hyvin yksinkertaista: luulin rakastavani miestä, joka oli miellyttävä,
heikko, häilyväinen ja kevyt. Elämän koetuksissa näyttäytyi hän olevan
mitätön luonne, matelevainen voimakkaiden edessä, epäoikeudenmukainen,
itsetiedoton, valmis halpamaisiin sovitteluihin, jotka minusta
olivat tuomittavia... Huomasin, että olin rakastanut hänessä omaa
mielikuvaani, hämärän ihanteeni kajastusta... Ja nyt olen katkaissut
tuon hauraan siteen, joka yhdisti minut ventovieraaseen, nyt palaan
teidän luoksenne, Antoine, yhdistääkseni, jos vielä sitä haluatte,
menneisyytemme tulevaisuuteemme. Siinä yksinäisyydessä, jossa nyt
olen elänyt kaksi kuukautta, olen päivä päivältä ajatuksissani
tullut teitä lähemmäksi. Mitä siitä, jos tietämättömät ihmiset ovat
teitä vähäksyneet ja kurjat luonteet teitä panetelleet! Totuuden
vastustamaton voima on kirkastanut minulle teidän oikean olemuksenne:
te olette suurempi kuin kaikki muut, minun korkean rakkaus-unelmani
sankari.

Hän oli hämmästyksestä sanaton, uskaltamatta uskoa odottamatonta onnea,
joka iski häneen kuin salama.

— Antoine, katsokaa minuun! Olen tässä teidän vieressänne ja tarjoan
teille kyynelsilmin, ristissä käsin, kaikessa sydämen nöyryydessä
sieluni, ruumiini, elämäni, rukoillen teitä liittämään minut
elämäntyöhönne, nostamaan minut luoksenne, antamaan minulle anteeksi.

Hän huusi:

— Hellé, Hellé, jonka jo luulin kadottaneeni!... Ainoa, ikuinen
rakkauteni!

Pimeys laskeutui huoneeseen. Se peitti yksityiskohdat, verhoten
esineitten muodot harmaaseen, salaperäiseen huntuun, ikäänkuin
irroittaen rakkautemme pois todellisuudesta. Aivan meidän lähellämme,
sohvan päällä, luulin vielä erottavani pienen taulun, Albrecht Dürerin
synkän enkelin, tuon voimakkaan ja vakavan Melankolian, jota aina olin
tervehtinyt tämän huoneen suojelushengettärenä. Pimeys tiheni yhä:
taulu katosi, vertauskuvallinen enkeli häipyi tummuuteen, jossa enää
vallitsi vain yksi taivaallinen vieras, Rakkaus. Ja minä olin Antoinen
sylissä. Hän puristi rajusti aaltoilevaa rintaansa vasten neitseellistä
saalistaan, joka vihdoinkin oli alistunut ja voitettu. Nuo ennen niin
läpitunkemattomat silmät, huulien auennut kukkeus, hiusten aaltoileva
välke kuuluivat nyt hänelle. Hän itse säteili onnea, voimaa, uutta
nuoruutta, sankarillisen sielunsa kauneutta, — pimeyden varjosta
loistivat enää vain silmämme ja minä tunsin vihdoinkin löytäneeni sen,
jota aina olin odottanut.



XXXI.


Tähän unohtumattomaan hetkeen lopetan nuoruudenmuistelmani, jotka
olen kirjoittanut hiljaisessa ja tuoksuvassa Châtaigneraie'ssa pitkän
yksinäisen kuukauden kuluessa, hellästi rakastetun elämäntoverini
ollessa matkoilla kaukana luotani.

Joka vuosi palaan tänne, ankaran, työteliään talven jälkeen,
virkistymään synnyinseutuni raikkaassa luonnossa ja nauttimaan
lapsuuteni muistoista. Mikään ei ole muuttunut, ei iäkkään arvokas
talo, ei puutarha, eikä vanha kaivo, jossa värisevä valokiekko yhä
välkähtelee kostean sammalkehän alla, ei seinän vierellä olevat
portaat, joilla ennen iltaisin istuin laskevan auringon ruskossa
ajatellen ja toivoen yli-inhimillistä rakkautta.

Satavuotinen viikunapuu levittelee oksiaan ja suuret sinipunaiset
viikunat putoavat ruohoon pehmeästi kahahtaen. Kaunis lapsukainen
poimii niitä maasta yksitellen ja näyttää välistä niitä minulle
nauraen. Hän on tukeva ja iloinen, mikä todistaa hänen voimakasta
rotuaan; hänellä on minun piirteeni, silmäni ja isän kauniit tummat
hiukset ja laaja otsa.

Minä katselen sinua, rakas pieni Antoine-Sylvain; äidin sydämeni paisuu
onnesta ja minä muistelen noita profeetallisia sanoja, jotka Michelet
on kirjoittanut teoksessaan _Rakkaus_:

»Varmastikin syntyivät sankarit korkeimmasta tietoisesta rakkaudesta.»

Parisi touko—heinäkuu 1898.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hellé" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.