Title: Onnellinen pari
Author: Flygare-Carlén, Emilie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnellinen pari" ***


ONNELLINEN PARI

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén


Suomentanut

Hanna Piirinen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



SISÄLTÖ:

     I. Kirkkomäellä.
    II. Miniä ja anoppi.
   III. Avioliiton aamurusko.
    IV. Kirjevaihtoa.
     V. Kirjevaihtoa vieläkin.
    VI. Yllätys.
   VII. Viktorinea uhkaa uusi vaara.
  VIII. Riita ratkaistaan.
    IX. Lähtö.
     X. Kotiintulo.
    XI. Miniä toisen kerran appivanhempainsa luona.
   XII. Poika kotonaan.
  XIII. Jälleen kirjevaihtoa.
   XIV. Suuri hälinä.
    XV. Päätös pannaan toimeen.
   XVI. Elämä Blombo’ssa.
  XVII. Yrityksiä.
 XVIII. Päätös ja sen seuraukset.
   XIX. Viktorinen kirje äidilleen.
    XX. Vierailu.
   XXI. Loppu.
  XXII. Jälkikirjoitus.



I.

KIRKKOMÄELLÄ.


Kertomuksemme alkaa kauniina ja raikkaana sunnuntaiaamuna maalla.

Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö
vähitellen eri ryhmiin.

Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat
toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset
— myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo
ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian
ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.

Keskusteluaine näissä eri ryhmissä oli kuitenkin sama.

Erotuksena oli ainoastaan se tapa millä mielipiteet lausuttiin.

»No kas, sitäpä saattaa sanoa _onnelliseksi_ naimiskaupaksi!» huudahti
rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.

»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan
aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»

»Jos _hän_ sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä
siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle
uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»

»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen
välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä
torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en
suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun
suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee
sen.»

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä sanoi Briitta muori Maija muorille — tai ehkä
päinvastoin:

»Niin, nähkääs, muutamille kun sitten oikein sataa onnen aarteita!
Muuten ovat puhuneet sitä ja tätä Tidanäsin herrasväen asioista, ja tuo
sotakamreeri onkin hirveä antautumaan laajoihin asioihin.»

»Mutta kuitenkin on hän pitänyt komeutta yllä ja elänyt kuin rikas
mies, kunnes onni nyt suoraapäätä tulee hänen syliinsä.»

»Ja tytöllä on satatuhatta vieläpä viisikymmentä päällekin myötäjäisiä,
miniällä, tarkoitan!» selitti Briitta muori.

»Niin, sillä kelpaa elää sellaisen kuin Wilhelm herran! Hän onkin
näyttänyt niin kopealta aina lapsesta saakka.»

»Ohoo, tuo kopeus ei ole niinkään vaarallista. Eikä syy ole siinä. Hän
vain näyttää kopealta siksi, että hänellä on heikko näkö.»

»Heikko näkö», mutisi Briitta muori suuttuneena — »luullakseni se
ei ole niin heikko, ettei hän hyvinkin voisi tuntea naapureitansa
valtamaantiellä.

»Olkaapas hiljaa — minä en voi kuulla puhuttavan pahaa Wilhelm
herrasta, sillä minua hän on aina tervehtinyt... mutta asian laita on
niin, että hän on ollut synkkämielinen aina siitä saakka kun hänellä
oli tuo suuri surunsa.»

»No, no, Briitta muori, emme nyt rupea hänestä riitelemään; ja hänen
on kai tuleminen muiden ihmisten kaltaiseksi, nyt kun uusi morsian on
tullut tänne vanhempiensa kanssa. Koko komeus on kai kohta täällä, niin
että saamme nähdä kuinka tyttö on koristettu.»

»Laurin-muorin Leena, joka kävi eilen herraskartanossa, on nähnyt
hänet. Hänellä oli mukanaan muuan neiti, joka oli paljon kauniimpi;
mutta itse oli hän puettuna silkkipukuun rimpsuilleen kiireestä
kantapäähän.»

»Rikkaus ei ole koskaan kenellekään onneksi. Karoliina neiti ei ollut
puettuna silkkivaatteisiin, mutta suloinen ja hieno hän oli, aivan
pääsiäisliljojen näköinen, joita Wilhelm herra itse on istuttanut
hautakummulle — ja sitten oli hänellä nöyrä sydän.»

»Nöyrä kuuluu kyllä tämäkin olevan. Hän niiaa aina maahan asti apelleen
ja suutelee anoppinsa kättä sekä päivällisen että illallisen jälkeen.»

»Se kuuluu joltakin — sillä olkoon ihminen rikas tai köyhä, aina pitää
kunnioittaa vanhempiaan.»

       *       *       *       *       *

»Mutta eikö tuo ollut todellakin omituista», huudahti rouva A.,
»sulhanen ei aja morsiamensa kanssa!»

»Ei, hän antaa sen sijaan ystävänsä maisterin ajaa puolestaan, eikä hän
näytä erittäin ihastuneeltakaan.»

»Ooh», vastasi proosallisempi ystävätär, »hänhän oli vasta vähän yli
20-vuotias, kun Karoliina kuoli. Sitäpaitsi ei tuosta lapsellisesta
haaveilusta olisi koskaan tullut mitään: sotakamreeri ei olisi koskaan
sallinut poikansa tehdä niin mitätöntä naimiskauppaa — tytöllähän ei
ollut penniäkään.»

»Mutta sydämen valinnan mukaisessa naimiskaupassa ei Wilhelm olisi
antanut siten johtaa itseään: vastustus olisi pakottanut hänet
tekemään työtä, sen sijaan että hän oli kaksi kokonaista vuotta poissa
yliopistosta, kuljeskellen vain ympäri Tidanäsin metsissä, onnettoman
luulotautinsa vaivaamana.»

»Ja sellaisena olisi hän kävellyt siellä vieläkin, ellei isoisä viime
hetkinään olisi vakavasti keskustellut hänen kanssaan ja saanut häneltä
lupausta, että hän matkustaisi Upsalaan lopettamaan lukunsa.»

»Niin — ja heti kun hän vain oli päässyt hovioikeuden kirjoihin,
suunnitteli isä naimiskaupan. Sinähän olet luonnollisesti kuullut
kuinka ovelasti se kävi?»

»Tietysti... upporikasta tukkukauppiasta, joka oli tullut ottamaan
osakkeita Brändstan tehtaaseen, pyydettiin ystävällisesti asumaan
uhkeaan Tidanäsiin; ja kun hän matkusti kotiin, sattui luonnollisesti
niin hyvin, että sotakamreerilla puolestaan oli asioita Tukholmaan,
jossa hän sitten tukkukauppiaan talossa sai tilaisuuden esitellä
poikansa...»

»... kunnollisen notaarion, joka kaksi kuukautta sen jälkeen oli
kihloissa pääkaupungin erään komeimman talon perijättären kanssa.»

»Ahaa, nyt he nousevat kärryistä tuolla alhaalla — niin kaukana
kirkosta! Sotakamreeritar on kai halukas näyttämään loistavaa
miniäänsä.»

»Mutta minä en anna anteeksi Wilhelm herralle, ettei hän tarjoa
morsiamelleen käsivarttaan... morsian on varmasti se, joka nyt kulkee
tuon pitkän tytön oikealla puolella.»

»Ja sotakamreerin kohteliaista kumarruksista voi nähdä kuka on
morsiamen äiti.»

»... niinkuin jäykkäniskaisen sotakamreerittaren hymyilystä ymmärtää,
että tuo paksu herra, joka tarjoaa hänelle käsivartensa, on
tukkukauppias.»

       *       *       *       *       *

Luokaamme nyt erityinen silmäys niihin kahteen henkilöön, jotka olivat
niin suuren uteliaisuuden aiheena.

Neiti Viktorine H. oli tuskin 18-vuotias tyttö, keskikokoinen, solakka,
kalpea, sinisilmäinen, ja hänen ulkonäkönsä osoitti, että hänellä oli
ikävä.

Kuitenkaan ei tämä nuori tyttö ollut lähimainkaan ruma, vielä vähemmin
tyhmä; mutta hän oli ujo, umpimielinen ja näytti pelkäävän tai kärsivän
sen johdosta, että hänen tulisi ajatella itsenäisesti.

Hän olikin lapsuudesta saakka tottunut ottamaan vastaan kaikki
konemaisesti: opin, taidon, huvin, jopa uskonnonkin.

Hänhän oli rikas neiti Viktorine H... Mitä merkitsi silloin, vaikka
jokin seikka olisi voinutkin olla toisin!

Hän lauloi niin, että tuli vilu sitä kuunnellessa; ja kun hän puhui,
hikoili toivosta, että hän pian lopettaisi — niin laahaavan kuolleelta
tuntui hänen äänensä, niin suuri välinpitämättömyys ilmeni kaikessa
mitä hän sanoi.

Neiti Viktorine — jolle, kuten molemmat rouvat olivat oikein
huomauttaneet, ei hänen kihlattunsa tehnyt seuraa — kulki hiljaa
ja sulottomasti erään nuoren sukulaisensa rinnalla, joka oli ollut
hänen seuranaan matkalla. Tämä ystävätär, joka ei missään suhteessa
ollut Viktorinen kaltainen, sillä hän oli ennen kaikkea hyvin taitava
keskustelemaan, sanoi nyt vilkkaan terävällä äänellä:

»No, mitä pidät sulhasesi kohteliaisuudesta?»

»Mistä kohteliaisuudesta?»

»Oh, hyvä Jumala, epäkohteliaisuudesta sitten — hänhän seisoo tuolla ja
taputtelee hevosta, sen sijaan että tarjoisi sinulle käsivartensa.»

»Taputelkoon hän kernaasti hevosta niin kauan kuin tahtoo.»

»Oi, sinä olet erinomainen — sinä et ole mustasukkainen, etkö?»

»En, olen tyytyväinen, kunhan hän ei taputtele minua.»

»Oh, mitä siihen tulee...»

Sankarittaremme huomasi epäilemättä jotain loukkaavaa ystävättärensä
venytetyssä äänessä, sillä vastoin tapaansa vastasi hän tavattoman
lujasti:

»Niin, mutta hän teki siten eilen.»

»Todellakin — missä olitte silloin?»

»Alhaalla puutarhassa. Mutta minä pelästyin niin... niin... että
juoksin tieheni.»

»Mutta kuulehan nyt, Viktorine, ellet pidä hänestä sen enempää, niin
miksi otat hänet sitten?»

»Rakas Louise, kylläpä kysytkin typerästi — pitäähän minun kai joskus
mennä naimisiin.»

»Onko se mikään syy?»

»Sitä en tiedä, mutta äiti sanoo, että se syy on hyvä. Ja koska
sotakamreeria pidetään niin suunnattoman rikkaana ja hän sitäpaitsi
jättää Wilhelmille suuren maatilan ensi keväänä, niin...»

»Mitä sinun tarvitsee ajatella sellaista, joka itse olet rikas?»

»Kyllä se minustakin on tarpeetonta, mutta äiti sanoo, että minun
sulhaseni on sitäpaitsi sekä hyvä että kaunis, vakava ja rehellinen.»

»Molempia viimeisiä etuja vastaan en tahdo suinkaan väittää; mutta ei
hän juuri näytä niin erittäin hyvältä ja kauniimpia miehiä on joka
paikassa.»

»Ja kuitenkin sanoit pari päivää sitten, että hän oli hyvin kaunis,
että hänellä oli mitä ihanimmat mustat silmät ja erittäin komea
vartalo, jota ei ollenkaan rumentanut hänen huolimaton ryhtinsä.»

»Kaiken tuon unohdin eilen, kun hänen ystävänsä maisteri tuli
tänne kaupungista. Se mies osaa sentään avata suunsa suututtamatta
ketään pitkäveteisyydellään. Mutta mitä sinä itse sanot valittusi
ulkomuodosta?»

»En mitään — hänen on aina ikävä ja minäkin olen usein ikävissäni.»

»Mitä sinä silloin ajattelet? — Tulevaisuutta ehkä?»

»Ei — mutta ajattelen, ettei ole niinkään hauskaa tulla morsiameksi
kuin äiti on sanonut.»

»Vai niin, äitisi mielestä se tulisi olemaan hauskaa. No, ja mitä isäsi
sanoi?»

»Viktorine, sanoi isä, sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan
sotakamreerin pojan kanssa. On välttämätöntä että saat miehen, joka voi
kustantaa sinulle sellaisen toimeentulon mihin olet tottunut.»

       *       *       *       *       *

»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori
maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm
Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»

Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen
mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi,
ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja
umpimieliseen luonteeseensa.

»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla
huvittava joka päivä.»

»Kuinka aiot sitten sovittaa elämäsi naineena miehenä, rakas
Wilhelmini?»

»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi
puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin
nukkuisin mieluummin koko ajan.»

»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen
kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen,
joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin
hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin
kevyesti, että se huolestuttaa minua.»

»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla
onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä
narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen
päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän
erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on
kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»

Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden
ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille
kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa
luo.

Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla
katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken,
virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:

»Näetkö tämän haudan tässä vasemmalla, Viktorine?»

»Tuon, jossa on matala aitaus?»

»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»

Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain
osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien
reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet
araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:

»Vai niin!»

Nuori mies ei tämän jälkeen yrittänytkään alkaa keskustelua.

Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli
jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt
saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle,
huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.

Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä,
ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta
lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella
itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän
uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.

Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne
salavihkaa toisen haudan viereen.

Hänen tekonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.

»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun
kukkiasi hänen luonaan».

Viktorine käänsi päänsä, mutta ei sanonut mitään.

»Etkö ole suutuksissasi?»

»Oi en, miksi sitten — hänellä on oikeus tehdä niinkuin tahtoo.»

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun sotakamreeri ja hänen rouvansa vastaanottivat
muutamien tuttavien onnentoivotuksia, antaen korvaukseksi odotetun
päivälliskutsun, kuiskasi morsiamen äiti miehelleen, tuolle
suunnattoman rikkaalle kauppiaalle:

»Hän on sitten oikea moukka, tuo notaario — minun on vaikea sulattaa
hänen käytöstään tytärtäni kohtaan.»

»Sulata sentään!» mutisi mies. »Muista, että Tidanäs on puolen
miljoonan arvoinen maatila ja että minä muutaman kuukauden kuluttua...»

Lause lopetettiin kevyellä yskähdyksellä.

Mutta yskä ymmärrettiin varmasti, sillä vaimo nyökkäsi, hymyili ja —
sulatti hyvin vaikeastikin sulavan.



II.

MINIÄ JA ANOPPI.


Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin
puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.

»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli
sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.

Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se
oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa
itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.

Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär
naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin
perillisen huostaan.

On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti
kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli
mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta
varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja
kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn,
jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja
myöskin kantaa.

Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla
naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat
siihen.

Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein
yhtä mahtavasti.

Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on
paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja
hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä —
kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.

Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa
— oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää
kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.

Kerran oli hän halunnut tulla onnelliseksi.

Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa;
mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä
— joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa
hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän
vieläkin oli.

Oliko hänen rakkautensa ehkä kuulunut korkeampaan ja harvinaisempaan
lajiin?

Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia,
joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.

Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo
aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan,
ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä
ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät
koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan
luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen
jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.

Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui
vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.

Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla
oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai
jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi
lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja
itsestään kasvaisivat sadoksi.

       *       *       *       *       *

Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet
seurusteluhuoneisiin.

Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa
suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka
komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin
emännäksi!

Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa,
kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen;
mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He
lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin,
kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.

Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia,
sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi
kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.

Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne
tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys
näyttääkseen hyvää tahtoaan.

Hän sanoi siis kääntyen Wilhelmiin:

»Mahtavatkohan mansikat jo kohta olla kypsiä?»

»Minä katson!» vastasi Wilhelm. Ja näin oli Viktorine rukka aivan yksin.

Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja
hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.

»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin
elein, »minä tulen ryöstämään sinut».

»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä —
sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän
pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.

»Mistä sitten on kysymys?» sanoi tukkukauppias hymyillen.

»Varmaankin jotain ihanaa?» lisäsi tukkukauppiaan rouva.

»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar
eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin
kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.

»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi
sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia,
mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse
valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä
tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»

Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja
mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.

Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita
ja sanoi vähän väliä:

»Minä en tiedä... en ymmärrä... minä en ole erittäin ihastunut
hevosiin; mutta jos... jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»

»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti
sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt
valitsemaan!»

»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma,
että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm
jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.

Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla
tukkukauppiaan korvaan:

»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin,
parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»

Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli
jotenkin iloinen voidessaan sanoa:

»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan
huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä
kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.

       *       *       *       *       *

»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin
mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin
annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»

Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein
vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään,
tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.

»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine
on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla —
kyllä he mukautuvat.»

Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan
ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.

Aviomies astui laulunpätkää hyräillen huoneisiinsa.

»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla
tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»

»En tiedä. Täällä on niin ikävää.»

»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa,
ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»

»Niin, mutta...»

»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».

Viktorine vastasi vain hiljaisella »hm!»

»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja
appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»

»Mutta Wilhelmhän ei vähääkään välitä minusta.»

»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut
minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet
sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon
ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»

»Olisi hauskempi, jos Wilhelm pitäisi minusta.»

»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi.
Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti,
niin olet hyvin nolo olento.»

»Mitä minun sitten pitää tehdä, äiti?»

»Sen mitä olen sanonut sinulle jo tuhat kertaa: käyttäydy reippaasti,
puhele — mitä tahansa — naura, ole iloinen ja näytä että sinussa on
eloa! Älä ole ymmärtävinäsi hänen huomaavaisuutensa puutetta ja ennen
kaikkea elä koskaan vetoa hänen mielipiteeseensä!»

»Tuleeko hän pitämään siitä?»

»Ehkä hän ei tule pitämään siitä — sitä parempi: hän pääsee sitten
tuosta siunatusta välinpitämättömyydestään, teille tulee mitä rakkain
riita, sinä lyöt kaikki leikiksi, kuten olet nähnyt minun tekevän isäsi
kanssa, ja kun seuraat tätä menettelytapaa, tyttöseni, niin tulet
kaksinkerroin onnelliseksi avioliitossasi.»

Seuraavana päivänä koetteli Viktorine äitinsä suosittamaa
menettelytapaa.

Hän jutteli lakkaamatta, tietämättä paljon mitä, hän nauroi ja laski
leikkiä eikä katsonut kertaakaan sulhaseensa.

Mutta oi, mikä oli seuraus? Se, että Wilhelm, todellakin ikäänkuin
unesta heränneenä, katsoi häneen mitä syvimmin kummastellen; mutta pian
haukotteli hän kuitenkin taas eikä ollut tietävinään mistään.



III.

AVIOLIITON AAMURUSKO.


Oli kulunut vähän enemmän kuin kolme kuukautta.

Syksyn 18--:n alussa löydämme nuoren parimme pääkaupungista, asumassa
Nybrokadun varrella sijaitsevassa erittäin komeassa huoneistossa.

Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko
talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä
säästänyt mitään.

Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta,
mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.

Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän
avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.

Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.

Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli
matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi
olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin
jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen
ylellisiä, melkein satumaisia häitä.

Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.

Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta
poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun
myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa
tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive,
kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti
parempana ottaa itse rahat huostaansa!

Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan,
joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin
velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla
tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:

»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei
vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle
ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman.
Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut
kaksinkertaiseksi.»

»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin
suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten
kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen;
tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa
pitämään huolta suuresta taloudesta.»

Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan
raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun
sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.

       *       *       *       *       *

Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.

Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden,
ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua
varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut
venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja
neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.

Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?

Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen
hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen
iltapäivän.

Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä
onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.

Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin
halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä
pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa —
joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan
oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori
olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.

»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut.
»Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain
korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»

Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle
niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta
kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.

Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:

»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän
suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota
hän ei kuitenkaan itse huomannut.

Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa
siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.

Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella
puolella.

Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää
sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän
sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei
ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa
huoneessaan. Siksi...

Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä,
kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:

»Uskallanko suoraan sisälle... tai koputanko ensin?»

Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi
käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin
rohkeana.

Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku
palvelijoista olisi tullut sinnepäin.

Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa
asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.

Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan
sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun
hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien
loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä —
sai hän sanoneeksi:

»Pelästyitkö?»

Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen
huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.

Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.

»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin
kuin oikeastaan tahtoikaan.

Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää
mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.

Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään
välinpitämättömyytensä takia.

»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan
saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».

»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»

»Kiitos.»

Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit
kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn,
seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.

»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki... hiuskoristeenkin?»

»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»

»En, niistä on vain vaivaa.»

»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»

»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin
käyttävät tavaroitaan.»

»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se
sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»

»En, sitä en ole koskaan ajatellut... Mutta kello on kohta seitsemän —
etkö tahdo ruveta...»

»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä
voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi
rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa
sinua vierailuilla.»

»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?»
kysyi Viktorine epäröiden.

»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö
sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»

»Ooh...»

»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit
ranskalaiseen romaaniin.»

»Niin, mutta olen unohtanut niin paljon, että olisin tarvinnut
sanakirjaa.»

»No, sitähän olisit voinut käyttää?»

»Sitä ei ollut käsillä.»

»Ja jätit mieluummin lukematta kun hait sen?»

»Minä nukuin hetkisen sen sijaan.»

»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin
lukeminen?»

»Niin, kun en ymmärtänyt kirjaa.»

»Ota sen vuoksi huomenna ruotsalainen, niin et tarvitse sanakirjaa!»

»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia,
saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»

»Sinä luet kai sitten saksan ja englannin kieltä sujuvammin?»

»En suinkaan... Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut,
kun tulin tänne?»

»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi
ilmoittamalla minulle mitä kello on.»

Kun vaimo sulki oven ilmeni miehen kasvoilla vastenmielisyys ja suru.

»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta
tulee?»

       *       *       *       *       *

Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt
ennenkuin kello löi kahdeksan.

Sillä aikaa istui Viktorine kärsivällisesti kaikessa komeudessaan ja
odotti.



IV.

KIRJEVAIHTOA.


_Notaario Wilhelm Reiner maisteri Frejdlingille_.

                                         15 päivänä marraskuuta 18..

 »Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä
 kirjeillä!

 Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa
 minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla
 eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.

 Ja sano minulle mitä nämä henkiset hyttysenpistot hyödyttävät?

 Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä
 saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en
 ota lukuun.

 Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi... hyvä!
 Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?

 Minä kuolen... väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni
 sisältö!

 Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka
 saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.

 Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan
 alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.

 Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni,
 jolla muka hoidan raha-asioitani.

 Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut
 minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani
 olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin
 muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat
 nuo tuhat kruunua jo menneet.

 Saa nähdä, kuka tulee kustantamaan taloutemme.

 Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta
 omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman
 miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt
 asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on
 tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.

 Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen
 ja yhtä typerä.

 Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy
 löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt
 joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi
 varalähteikseni.

 Ikävä on suurin ylellisyyteni ja minä nautin siitä.

 Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta
 erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.

 En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata
 mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka
 koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin
 viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista
 velvollisuuksista.

 Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta
 kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.

 Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin,
 että kaipaisin keskustelua kanssasi.

 Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi
 kuukaudeksi.

                                          Ystäväsi
                                         _Wilhelm_.»

       *       *       *       *       *

_Viktorine ystävättärelleen neiti Louiselle_. 10 päivänä joulukuuta 18..

 »Hyvä Louise!

 Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit
 kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.

 Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun
 sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!

 Oi, kuinka sydämellisen hauskaa mahtaa olla kun ei ole ikävä!

 Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai
 niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.

 Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat
 mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta
 yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.

 Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se
 oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.

 Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle
 melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.

 Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen
 pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa,
 ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan
 kauhean paljon rahaa.

 Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä
 pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta
 kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.

 Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka
 tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä
 puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.

 Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko
 onnellinen avioliitossani.

 Ehkä kaikki avioliitot ovat samallaisia, kuin minunkin, kotioloissa.

 Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa
 kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät
 niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet
 naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.

 Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen.
 Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja
 kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun
 lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli... hänellä on sangen ikävä
 tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista
 ystävääsi

                                             _Viktorinea_.

 J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen
 onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.

 Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari
 kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset
 erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi
 kesänä.»



V.

KIRJEVAIHTOA VIELÄKIN.


_Sotakamreeri Reiner pojalleen_.

                                   Tidanäs 3 päivänä tammikuuta 18..

 Sinähän olet aivan järjiltäsi, rakas Wilhelmini! Mitä peeveliä voit
 pyytää minulta enempää kuin olen tehnyt! Kuka on etsinyt sinulle tuon
 jumalallisen naimiskaupan, ellen minä — kuka on järjestänyt sen?
 Jollet nyt tahdo hoitaa itseäsi, niin et ole ansainnut että sinua on
 autettu onneesi.

 Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin — toisin sanoen, jos olisi
 tarpeellista — niin mistä minä ottaisin varat? Mitä luulet maksaneen
 minulle koko tämän puuhan pitoineen, matkoineen ja lahjoineen ja...
 lahjomisineen kiusallisille velkojille? Niin, paljon enemmän kuin sinä
 voit aavistaakaan.

 Olen antanut sinun olla siinä käsityksessä, että asiani ovat joutuneet
 vain vähäsen epäkuntoon, mutta nyt voin yhtä hyvin sanoa sinulle,
 että mukana seuraavat 500 kruunua on kaikki, mitä minä voin antaa,
 sillä onnettomuudeksi, rakas poikani, eivät asiani ole ainoastaan
 vähän epäkunnossa, vaan perinpohjin, niin tosiaankin, aivan kokonaan
 rappiolla.

 Minulla on tuskin viidesosa jälellä Tidanäs'istä — joka luultavasti
 sekin ensi syksynä menee minulta — ja siitä viidennestä osasta ovat
 Brunsberg ja Samby kiinnitettynä.

 Nämä maatilat menevät siis ensin, Tidanäs sitten.

 Minulla ei sen jälkeen ole muuta neuvoa kuin koettaa saada lainan
 avulla jokin suurempi maatila arennille. Tämä on kyllä kovaa, mutta
 täytyy pysyä pystyssä ja niin vähän kuin mahdollista ajatella sitä
 mitä on ollut.

 Mitä tulee asumiseenne Brunsbergissä ensi keväänä, niin asukaa
 kernaasti siellä pari kuukautta, jos haluatte, mutta minä en ole
 tilaisuudessa — tämä sanottuna aivan todenperään — tekemään mitään
 valmistuksia mukavuudeksenne.

 Mutta minun nähdäkseni ei sinun tarvitse surra tätä kovin paljon —
 lukuunottamatta osanottoasi minua kohtaan — sillä luultavasti on
 appesi jo tällä hetkellä tehnyt hyviä kauppoja sillä 75,000 kruunulla,
 jonka hän määräsi vaimosi myötäjäisiksi.

 Sano tuolle kunnon miehelle, että sinä nyt itse haluat hoitaa
 raha-asiasi. Ja kun se tapahtuu, niin paina tarkkaan mieleesi
 kehoitukseni menetellä aina viisaasti ja harkitsevasti.

 Jos haluat erikoisesti neuvojani tässä asiassa, niin kirjoita minulle
 ja saat luotettavimmat neuvot uskolliselta isältäsi

                                              _Lorentz Rainerilta_.

 J.K. Äitisi kirjoittaa erikseen. Hän on melkein mieletön surusta
 sen tähden, että meidän syksyllä täytyy muuttaa Tidanäsistä, mikä
 toistaiseksi luonnollisesti on syvin salaisuus.»

       *       *       *       *       *

_Tukkukauppias Clas H. tyttärelleen_.

 »Kiltti Viktorineni!

 Pienestä kirjeestäsi näen erittäin suurella mielihyvällä, että
 sinusta alkaa tulla oikein hyvä vaimo, koska jo ajattelet mitä menee
 talouteesi.

 Mutta, rakas ja hyvä lapseni, minulla on tässä ainoastaan pieni
 muistutus tehtävänä:

 Naidun naisen tulee nimittäin kääntyä miehensä eikä isänsä puoleen.

 Jumalan kiitos, rakastettu tyttäreni, että olemme onnistuneet saamaan
 sinut sellaisiin naimisiin, että voit joutua ainoastaan tilapäiseen
 puutteeseen, tai oikeammin sanoen, tilapäiseen pulaan, sillä sellaista
 pikkuseikkaa ei voi sanoa puutteeksi.

 Myötäseuraavat 500 kruunua auttavat sinut luultavasti pulastasi.

 Mutta, rakas Viktorineni, tästä lähtien saat olla niin kiltti, ettet
 vaivaa minua, sillä tänä talvena olen vähän huolissani mitä tulee
 raha-asioihin.

 Sinä et voi ymmärtää tätä, hyvä lapseni, mutta käänny luottamuksella
 miehesi puoleen — hänen tarvitsee vain kirjoittaa isälleen.

 Ja keväällä odotetaan teitä Tidanäsiin, jossa rakastettavat
 appivanhempasi tulevat tekemään kaikkensa sinun hauskuudeksesi. Omalla
 maatilallanne toivoakseni sinut myöhemmin yllättää omien vanhempiesi
 vierailu.

 Isällisellä hellyydellä ja uskollisuudella

                                                _Clas H_.



VI.

YLLÄTYS.


Oli päästy tammikuun loppuun.

Kirkas talviaurinko paistoi vastanaineen parimme ruokasalissa olevaan
komeaan aamiaiskalustoon ja sama suloinen aurinko heitti myös säteensä
kahteen vaitiolevaan henkilöön, jotka istuivat pöydän ääressä.

Viktorine, joka »kirjastaan» oli lukenut, että vaimon ei pidä tuhlata
huomaavaisuuttaan miehelleen, kun tämä ei näytä tahtovan huomata sitä,
oli nyt, päämääränään kaikessa miellyttää miestään, alkanut noudattaa
toista menettelytapaa, kuin hän alussa käytti.

Nykyään puhui hän niin harvoin, että teki mieli luulla häntä mykäksi.
Hän ei myöskään pukeutunut enää niin tuhlaavan komeasti, kuin oli
tottunut.

Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista
aamupukua.

Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä
paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille
ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi
kuin muuten.

Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä,
jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen
taitoa.

Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain
synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa,
joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen
näyttäytyi sillä tavoin.

Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa
paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.

Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä,
mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi
hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.

Tänä päivänä oli hän kuitenkin päättänyt katkaista vaiteliaisuutensa.

Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin
mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen
mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä
ollessaan.

Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää
velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.

Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi
tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.

       *       *       *       *       *

»Ajattelin kysyä sinulta...» alkoi vaimo vihdoin.

»Ajattelin sanoa sinulle, ystäväni...» alkoi mies.

Mutta kun nyt näin, pitkällisen vaitiolon jälkeen, sattumalta tultiin
puhuneeksi samalla kertaa, vaikenivat taas molemmat kuunnellakseen
toistaan.

»Jatka sinä!»

»Ei, anna kuulla mitä sinulla on sanomista, Wilhelm!»

Mutta ei kumpikaan jatkanut, sillä samalla hetkellä tuli sisäkkö sisään
tuoden suuren pinkan laskuja.

»Mitä nämä ovat?» kysyi Wilhelm, tarttuen konemaisesti pinkkaan.

»Herra W:ltä.»

»Herra W... kuka hän on?»

»Huonekalukauppias.”

»Huonekalukauppias?»

»Niin!»

»Mitä minulla on tekemistä hänen kanssansa?»

Puhuessaan selaili Wilhelm laskuja ja löysi mitä täydellisimmän
luettelon kaikista huonekaluistaan.

Kuuden huoneen huonekalut — kaikki maksamatta!

»Tämä on erehdys. Pyydä tuojaa viemään laskut tukkukauppiaalle!»

»Poika sanoo, että hänen piti tulla tänne.» Vielä kerran katsoi Wilhelm
papereita ja näki oman nimensä ylimmäisenä.

Liian veltto hämmästyäkseen, vielä vähemmin kiivastuakseen ja vielä
tuskin aavistaen, että tässä olisi muu kuin erehdys kysymyksessä, sanoi
hän vain tuon ainoan sanan: »Hyvä!»

Palvelustyttö poistui huoneesta. Wilhelm oli jo unohtamaisillaan koko
asian — Viktorine ei ollut edes kysynyt mitä paperit olivat — kun
heidät uudelleen keskeytettiin.

Tällä kertaa tuli kirjelappu rouva H:lta hänen vävylleen.

Pannen toisen kerran pois voileipänsä, otti Wilhelm tavallisella
tyyneydellään vastaan anoppinsa tiedonannon. Hän alkoi lukea.

Mutta tämä kirje sisälsi varmasti jotain merkillistä, sillä hän oli
tuskin silmännyt sen läpi, ennenkuin hän, pudottaen sen pöydälle,
heitti niin suuttuneen katseen vaimoonsa, että tämä sen sijaan oli
vähällä kaataa kahvikuppinsa pelästyksissään.

»Mitä siinä on?» kysyi hän vavisten.

»Etkö sinä tiedä?»

»Minä en tiedä mitään.»

»Onko se varmaa?»

Hän katsoi vaimoonsa tutkivasti, läpitunkevasta

»Olenhan sanonut etten tiedä mitään.»

Hänen äänensä oli vakuuttava.

»No hyvä, kas tässä sitten... lue itse!»

Viktorine luki seuraavaa:

 »Paras vävyni!

 Olen saanut mieheltäni tehtäväkseni selittää erään asian, mikä olisi
 koskenut häneen liian kovin, jos hänen olisi pitänyt itse siihen
 kajota.

 Siitä syystä olin ajatellut itse tulla luoksenne huomenna. Mutta
 ollen levoton ajatellessani, että suullinen keskustelu voisi tuottaa
 jonkinlaista ikävyyttä — jotkut selitykset vaativat sanomatonta
 hienotunteisuutta — kirjoitan mieluummin.

 On todellakin molemmin puolin rauhoittavampaa, että keskustelemme
 toistemme kanssa tällä tavoin.

 Sinä tiedät, hyvä Wilhelmini, että isäsi erinomaisen anteliaasti
 kovin vastusti mieheni toivomusta pitää huolta taloutenne
 kuntoonpanemisesta. En ole koskaan minuuttiakaan epäillyt, että hänen
 aikomuksensa oli jakaa siitä koituvat kustannukset yhdessä meidän
 kanssamme.

 Viktorinen vanhemmat rakastivat kuitenkin häntä niin suuresti, että
 he olisivat mielellään tahtoneet suorittaa yksin tuon huomattavan
 menoerän.

 Niin, ystäväni, sellainen oli todellakin aikomuksemme. Mutta »ihminen
 päättää, Jumala säätää.»

 Nyt kaikkein pahin.

 Kahden suuren kauppahuoneen vararikko tämän syksyn kuluessa on antanut
 mieheni liikeasioille niin kovan täräyksen, että... että... minun
 täytyy sanoa se, ystäväni — että pelkään, ettei ainoastaan sinun
 myötäjäisesi, vaan kaikki on mennyt.

 En uskalla ajatella eteenpäin, sillä pilvi pimittää mieleni, kuten
 silmänikin.

 Näiden kauheiden olosuhteiden vallitessa ja kun olisi aivan
 hyödytöntä, että sinä puhuisit appesi kanssa — joka sitäpaitsi
 on sellaisessa mielentilassa, että minä todellakin pelkään hänen
 puolestaan — on minulla ainoastaan yksi neuvo annettavana sinulle,
 mutta se on järkevä ja ainoa, jota sinun tulee noudattaa.

 Kirjoita kunnon isällesi. Sillä aikaa täytyy huonekalukauppiaan
 odottaa, kuten muidenkin, sillä saat tietysti laskut kaikesta
 muustakin.

 Oikeastaan käy kaikki kuitenkin kuten isäsi on toivonut. Hän saa
 nyt itse pitää huolta taloudestanne ja hänen hellä ja rehellinen
 sydämensä on, kuten sinunkin, liian jalo pannakseen meidän syyksemme
 onnettomuutta, jota emme voi ehkäistä.

 En tahdo puhua omista kärsimyksistäni.

 Olkoon kylliksi sanottu, että ne kävisivät yli voimieni, ellen
 tietäisi, että lapseni tahtovat tehdä kaiken lieventääkseen niitä.

 Tällä koettelemuksen hetkellä kiitän Jumalaa, että tyttäreni sai
 puolison, joka ei mennyt ja jonka ei tarvinnut mennä naimisiin rahojen
 tähden.

 Rauhoita Jumalan tähden Viktorine rukkaani ja ole hänelle aina
 arvokkaana ja suopeana tukena, pyytää sinun syvästi liikutettu, mutta
 aina uskollinen anoppisi

                                              _Heloise H_.

Tätä kirjettä lukiessa olivat Viktorinen posket tulleet aivan
valkoisiksi.

Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman
kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.

Wilhelmille hän ei lausunut sanaakaan.

Mutta nyt suvaitsi Wilhelm sanoa:

»Aiotko mennä kotiisi?»

»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän
kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»

»Entäs me sitten!»

»Mekö?»

»Niin, me olemme juuri nyt puilla paljailla.»

Viktorine tuijotti mieheensä.

»Kuuntelehan! Kaiken tämän komeuden täytyy joutua omistajilleen
takaisin. Minulla ei ole mitään, millä maksaa. Ja kun nyt molemmin
puolin, näytämme erehtyneen, mikä ainakin säästää meiltä moitteiden
tekemisen ikävyyden, niin käsittääkseni voimme tehdä vain yhden ainoan
järkevän päätöksen, mutta se ei ole se, jota äitisi esittää?»

»Miksi täytyy heti tehdä päätös?»

»Siksi, että se on välttämätöntä, siksi, ettemme voi elää tyhjästä ja
lopuksi siksi, että kun tämä päätös kuitenkin täytyy tehdä muutaman
kuukauden kuluttua, voi sen yhtä hyvin tehdä nytkin.»

»Mikä päätös se sitten on?»

»Minua surettaa sanoa sitä sinulle, sillä se ilmaisee — minun täytyy
tunnustaa se — suurta epähienoutta minun puoleltani. Mutta niin hidas
kuin luonteeni onkin, niin yhdentekevää kuin minulle onkin rahan arvo,
en voi sentään olla huomaamatta, että meille oli raha todellakin
välttämätöntä.»

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että asiain nykyisellään ollessa
sinä epäilemättä teet viisaimmin, kun...»

»Kun?»

»... kun muutat takaisin kotiisi vanhempiesi luo, jotavastoin minä
lähden Tukholmasta ja asetun mihin sattuu. Minä tarvitsen niin vähän.»

»Mutta,» vastasi Viktorine yksinkertaisesti, miltei rakastettavan
lapsellisesti, »minähän olen sinun vaimosi — kuinka silloin voin
muuttaa luotasi?»

»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa
avioliitossa kuin me.»

»Minkälainen meidän avioliittomme sitten on?»

»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä
kuin kolea talvipäivä.»

Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti
hänen silmiinsä.

Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:

»Kumman on syy?»

»Ei kummankaan, luullakseni.»

»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä... minä _tahdoin_ kuitenkin,
minä.»

»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä —
mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten
sanoin.»

»Jos sanot tämän vakavasti...»

»Kyllä, Jumala tietäköön, aivan vakavasti.»

»Silloin... siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa,
ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin
pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»

»Mutta, ymmärrä minua toki: sinä luulet, että isäni on rikas.»

»Siitä minä en välitä.»

»Hän on vararikon partaalla, kuten sinunkin isäsi.»

»Ah!»

»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme
mitään muuta.»

»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi
ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen.
»Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»



VII.

VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.


Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki
hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä
kunnioituksen tunteella.

Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen
vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon
luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta
minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.

Ja kuitenkin, mitä piti hänen tehdä?

Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä,
mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.

Miehen ajatellessa näitä oli vaimo pannut hatun päähänsä.

Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa
ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä
kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli
väriä ja ilmettä.

Tällä hetkellä saattoi luulla Viktorine aivan toiseksi ihmiseksi.

Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet
kerrassaan kauniiksi.

Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät
kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.

Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!»
sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin
pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä
äsken puhuin.»

»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»

»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla
sieluuni! Kuitenkin, Viktorine...»

»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti
ja pyytäen.

Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja
kiiruhti ulos.

       *       *       *       *       *

Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm
nojatuoliin.

Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta
oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin
huolimattoman ivallisesti:

»Kaikki on katoavaista auringon alla!»

Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen
mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin,
eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan
miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut
jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes
ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa
vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain
ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.

Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi
suuttua.

Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka
hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no,
sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut
parempi, jos olisi tehnyt niin.

Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon
sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi
koko hänen persoonansa.

Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen
sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina
lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä
muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin
toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina
oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän
puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä
muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.

Ja mitä olivat nämä unelmat?

Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi
keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi
voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka
ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta
horroksesta.

Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut
mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.

Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä.
Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen
jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.

Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään
Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset
kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet
häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään
päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun
uinailuhorrokseensa.

Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman
taisteluja vanhempien puolelta.

Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien
vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet
häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin
oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa)
päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.

       *       *       *       *       *

Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä
luo.

Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä
äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että
jotain tavatonta oli tulossa.

Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut
vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.

Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän
näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.

»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt
sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin
odottanut enemmän hienotunteisuutta.»

»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin
olkapäähän.

»Pahempaa?»

»Hän tahtoo... hän tahtoo... että minun pitää muut... muut... muuttaa
taas kotiin.»

»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»

»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole
yhtään mitään, millä elämme.»

»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs,
puolen miljoonan arvoinen maatila...»

»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän
sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että
meidät molemmat oli uhrattu.»

Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.

»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos
voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin...»

»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti...
Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan,
puolen.»

»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo
heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt
tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä... Oi, minä
tahtoisin, minä tahtoisin...»

»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»

»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me
olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää
isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon
pedon vaivoina.»

»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä
mieheni luo!»

»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa,
eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi
sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien
olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi
onnettomuudessa.»

»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin...»

»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes
katsokaan sinuun?»

»Rakastunut — sitä en juuri luule... Hän on kyllä hyvin kaunis
mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»

»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»

»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää:
ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»

Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut
kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.

Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen
— huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain
vaivoin kärsi.

»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti,
tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme
siitä!»

Ääneen sanoi hän nyt:

»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle
sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja
minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella
sinua.»

»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä
kyyneleisistä silmistään.

»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä!
Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»

»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni
tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»

»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen
sinun puolestasi...»

»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän
mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»

»Hyvä, lapseni... jätä minut nyt!»



VIII.

RIITA RATKAISTAAN.


Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka
hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä,
vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.

Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi
suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:

»No, mitä uutisia kuuluu?»

»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit
hänen luokseen iltapäivällä.»

»Ja se, mistä puhuimme?»

»Mikä?»

»Oletko unohtanut neuvoni?»

»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja
mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa.
»Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»

Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten
huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes,
että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.

Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti
hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä
kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa
punaiset silmät.

Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.

Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine
kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen
niin pian kun hän palaisi kotiin.

»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.

       *       *       *       *       *

Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen
anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia
eikä häntä vielä kuulunut.

Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli
Wilhelm.

Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin
heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko
hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan
liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.

»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.

Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli
joutunut hänen jalkoihinsa.

»Voi sentään, varo Biancaa!»

»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että...»

Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän
puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.

Viktorine nousi vavisten ja meni ovelle.

»Mihin, jos saan kysyä?» sanoi mies.

»En mihinkään. Aioin vain lukita oven.»

»Ja minkätähden?»

»Sentähden että... sentähden, ettei kukaan tulisi sisään.»

»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa... mutta tiedä, että
vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan.
Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin
vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi
että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan
puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta
poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän
postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari
kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton
pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka...»

Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt
suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.

Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen
hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli
palannut, virkkoi hän hiljaisesti:

»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan
ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut
itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä
enemmän.»

»Etkö sitten enää ole vihoissasi?»

Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut
hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.

»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin... Sano minulle: mistä
johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»

»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit.
Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta.
Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai:
'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»

»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä
spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta
tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla,
sallit miehesi loukata sinua?»

»En tiedä oliko se vain sen takia — ehkä ajattelin jotain muutakin?»

»Ehkä ajattelit jotain muutakin?»

Viktorine punastui kovin vastatessaan:

»Mainitsiko äiti mitään siitä asiasta, josta puhuimme aamupäivällä?»

»Kyllä hän mainitsi.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Että hän huomispäivänä tulee hakemaan sinua.»

Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän
äsken oli ollut punainen.

»Sallitko sinä sen?» hän melkein kuiskasi.

»Ole järkevä, lapseni — ei ole mitään muuta neuvoa.»

»Älä sano niin... älä sano niin!»

»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se
on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle
olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta...»

»... ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi
pidättää kyyneleitään.

»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme,
sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»

»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan
vaimonasi, niin kauan kuin elän.»

»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi.
Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi
päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta
kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman
asemasta.»

»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»

»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin
senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan
tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista... Mutta yhtäkaikki:
minä en voi elättää sinua, ja siksi...»

»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä
ajattelen erästä asiaa!»

»Anna kuulla!»

»Niin, jos voit kärsiä minua...»

»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat
sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»

»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin
moni muu, joka on joutunut häviöön?»

»Kuinka he sitten tekevät?»

»He tekevät työtä.»

»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä
todellisuudessa on jotain aivan toista.»

»Mutta...»

»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja
silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella.
Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei
synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään
muuta tehtävissä.»

»On kyllä, paljon muuta... Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari
vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit
ehkä myöskin luennoida siellä.»

»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan;
mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää
niin kuolettavaa tointa.»

»Mutta jos kuitenkin yrittäisit...»

»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään
perille asti.»

Viktorine huokasi.

»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun,
niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä,
maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»

»Meillä olisi hyvin yksinkertaista... Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!»
lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja
liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia
yksinkertaisia huonekaluja... Minä keittäisin itse.»

»Niin, kuten silloin kun leikit nukkiesi kanssa!»

»Ei, oikeaa ja kunnollista ruokaa.»

»... kynttilärahoillani: kahdeksantoista kruunua vuodessa?»

»Niillä ja myöskin niillä, mitkä saisin omasta työstäni.»

»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä
elatukseksemme?»

»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja
verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»

Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta
kauniina lapsellisuutena.

»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita,
joita voimme myydä tarpeen tullen.»

»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka
ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.

»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain
salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»

»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja
ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»

Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin
onnellisena... miksi, sitä hän ei tietänyt.

Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan,
näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut,
kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä
syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin
hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.

       *       *       *       *       *

Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä
jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.

Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.

Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua
notaarion kanssa.

Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki
jäsenet vavisten:

»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti
koskee isää!»

Viiden minuutin kuluttua tuli nuori aviomies takaisin.

Hän oli kuolonkalpea.

Viktorine ei voinut kysyä mitään.

Silloin sanoi Wilhelm ojentaen päättävästi hänelle kätensä:

»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin
maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»

Viktorinen pää vaipui hänen rinnalleen.

»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään
muuta kuin sinä... Isä...»

»Lapsi rukka, itke vain, sinä olet isätön — mutta minä olen jälellä!»

Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli
yöllä ampunut itsensä.

Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt
jättää konkurssianomuksensa.



IX.

LÄHTÖ.


Toukokuu oli juuri alussaan.

Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut
ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa
— oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois
vietäväksi.

Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle.
Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri
vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä,
kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.

Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja
sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli
niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä
tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen
toimettomuustilaansa.

Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo,
tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen,
johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin
oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen
omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden
huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen,
josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin
hän ennen oli viettänyt.

Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.

Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä
huolella äitiänsä.

Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän
itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään
olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut
hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa
tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan
kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen
vanhan esityksensä.

Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille
poskille.

Mutta hän vastasi heti:

»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen
äidin luo, joka tarvitsee minua?»

»Ei, ei juuri sitä... se on kauniisti sinulta. Mutta...»

»Mutta?»

»Minä tarvitsen sinua ehkä myöskin!»

»Sinä... Sinä?»

Viktorine punastui vielä enemmän.

Sen jälkeen lisäsi hän:

»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi
palvelustyttö?»

»Ei, palvelija on kyllä hyvä!»

Nuori vaimo ei uskaltanut kysyä enempää.

Mutta ehkä hänen silmänsä kysyivät.

Se on mahdollista, sillä mies jatkoi:

»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän
tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on
tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»

Viktorinen sydän sykki ylpeästä, sanomattoman miellyttävästä tunteesta.

Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein
ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan
suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:

»Ooh!»

Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen
osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa
suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa
määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän
aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.

»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että
olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on
todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee.
Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä,
hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin
olisivat tarpeeksi typeriä.»

Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä
ajatuksistaan.

Mies ajatteli:

»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen
hanhensiipensä!»

Sitten lisäsi hän uudelleen katuen:

»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku
raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka
kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa
että ymmärryksensä.»

Näinä kolmena kuukautena ei oltu vielä oikeastaan köyhdytty.

Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen
koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin
olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät
oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin
kaartain niistä puhuikin.

Ei ollut sentään varsin suuri ilo lähteä Tukholmastakaan.

Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa
kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä
oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei
Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla,
huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta
sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.

Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään
käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona
vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta
hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää,
erittäinkään Viktorinelle.

Uskaltamatta tai tahtomatta sanoa mitään tunsi Viktorine samaa pelkoa.

Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa
perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä
hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei
ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän
sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.

Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!

Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä
hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.

       *       *       *       *       *

Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja
tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven
edessä.

»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.

»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.

Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa
pois ja meni vaimonsa luo.

Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.

»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»

»Oi, minä... minä...»

Hän vaikeni — hän oli niin liikutettu.

»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi
tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»

»Kuinka voit luulla...»

»No, mikä sinun sitten on?»

»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi,
että olisi pitänyt olla aivan toisin...»

»Ooh, mitä siihen tulee...»

»Anna minun puhua... Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi,
siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko
muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»

»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei
toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta...»

Hän keskeytti.

»Tahdoit sanoa jotain enemmän?»

»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä
seikkaa, kun vielä on aikaa.»

»Mitä sitten?»

»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua... ehkä nyt aivan viime
hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano
suoraan!»

»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta... mutta ehkä sinä
itse...»

Hän oli hetken vaiti. Sitten jatkoi hän rohkeasti:

»Sinä et ole koskaan sanonut minulle kuinka luulet minut otettavan
vastaan?»

»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa,
etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan —
ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»

»E-ei mutta!»

»Minä pelkään vielä lisäksi, että...»

»Sano suoraan!»

»... että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen
välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi.
Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen
voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»

»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo
napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan
mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se
on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en
tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni...»

Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut
olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla
vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian
jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi
pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen
käteen ja sanoi lempeästi:

»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon
mitä tahansa, niin turvaa minuun!»

»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»

»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös
hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä
koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia
mielenrauhaansa.»



X.

KOTIINTULO.


Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä,
jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.

Mutta oli vaikea sanoa oliko sisällä lämpöä ja kevättä.

Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene,
joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään
ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.

»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti
vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten
samalla vaimolleen käsivartensa.

Viktorine vaikeni.

Olihan hän luvannut olla rohkea.

Ja kuitenkin luuli hän tällä hetkellä melkein tukehtuvansa.

Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen
edellisellä vierailulla.

»Oi, se oli hyvin erilainen kuin nyt!»

Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset,
ilonkyyneleet, hyväilyt?

Kaikki, kaikki puuttui.

Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut
ainoankaan lempeän tervehdyksen.

Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.

»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.

»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo,
»mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa
kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä
sisällä... Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni —
toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»

»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm
jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä
niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin
sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»

Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.

»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet —
äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän
itseksenne.»

»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme... Tule, pikku
Viktorine!»

Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli
sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.

»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme
yhdessä!»

Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.

Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi
poika hymyillen:

»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää
jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän
surullista tervehdystä!»

»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen
kieroon... »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa
eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»

»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin
pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee
se ystävällisesti!»

»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin... Mutta tulla niin
julmasti pet...»

Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.

Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät
maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon
lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:

»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»

Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.

»Äitini... Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.

»No, no, hyvä on, rakas lapsi... minä en ole hentomielisten kohtauksien
ystävä.»

       *       *       *       *       *

Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli
takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle
ja hänen miehelleen.

»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli
saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt
suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua
äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet
kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää
huolta... Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on
aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»

Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut
sisään.

»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin
ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että
saamme tutustua asuntoomme... Täällähän on oikein hyvä, oikein
hauskaa... vai kuinka?»

»Kyllä, oikein hyvä... olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse
asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»

Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen
sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.

Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn
valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.

Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet
kädellään.

»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun
olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos... jos he tahtovat.»

»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän
nimenomaan... ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin
menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»

»Enhän ole sen näköinenkään, että tahtoisin itkeä?»

»Hm, hm!»

»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen,
mikä ehkä johtuu... johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.

»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme
että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»

       *       *       *       *       *

Jo teepöydässä tuli olo paremmaksi.

Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia
odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.

Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää
häntä.

Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen
uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää
velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen
puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti,
että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.

Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä
ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään
vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut
saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt,
mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli
sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa
koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.

Kuitenkaan... huoletonta se ei oikeastaan ollut.

Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin
hellä toisten suruille.

Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti
sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen
neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä
että romaaneissa.

Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten
ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei
myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä
neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»

Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että
niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.

Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä,
niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet
ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo
ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.

Itsekseen ajatteli hän:

»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran
tahto!»

Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.

Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui
siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin
ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.

Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä
talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.

Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt
oli huolia jaettavana.

Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa
ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän
oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.

Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut,
olivat aina menneet hukkaan.

Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella,
että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja
hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.

Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan
kannustaa häntä.

Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.

Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta.
Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen
ja odotti.

Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä —
käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä
myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti
polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein
ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen
nurkkaan.

       *       *       *       *       *

Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen
surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä —
kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen
mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen
huostaansa.

»Tervetuloa, pikku tyttäreni... Jumala sinua siunatkoon!»

Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.

»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että
tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään
sinusta.»

»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.

»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm
hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua
minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua
lämpimänä, sen voit uskoa!»

»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar
suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien
yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen
tule moittia sinua missään tapauksessa!»

Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan,
oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin,
kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien
hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta
pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.

»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli
lapsi... ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista,
jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä...»

Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa
teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli
läikkymäisillään yli.

»Voi, mikä tuolle tuli — riistätkö kannun minulta!»

»Oi, pyydän anteeksi... tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?»
sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.

»Sinä... no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien
pidät huolta teentarjoilusta.»

»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille
tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta...

»Ja kas vain, kuinka somasti nuori rouva menettelee!»

Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen
vastapainon vaikutuksesta.

Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin
silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti
ryhtyi tähän uuteen toimeensa...

»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»

»Entä minun sitten... Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»

»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»

»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien
joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»

»Ymmärrettävästi... mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on,
että se aina on silmissä.»

»... ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin
ymmärrettävän ärtyisästi.

»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että
minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»

»No, sepä oli hyvä... Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät
Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt
kuitenkin hänen vaimonsa, ja... sinä ymmärrät!»

Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli
kauhea malka hänen silmässään.



XI.

MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.


Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä,
että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.

Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan
kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.

Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien
voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt:
tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla
joestamme!

Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei
miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.

Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää
häntä tehtävästä toiseen.

Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli
vähällä mennä pyörälle.

»Ylös leipomaan, nukkeni», sanoi sotakamreeritar, kun Viktorine aikoi
levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä
äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»

»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi,
»niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy
päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»

Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää
itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän
kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle
eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.

Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin
kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa,
täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja
pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja
hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran
koulukurin alaiseksi.

Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli
jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime
mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta,
mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei
suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä
mitään virhettä?

Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja
limpputaikinasta.

Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin
sanoin — — —

— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja
mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin,
kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka
hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut
tyytyväisiksi!»

Wilhelm sanoo joka ilta:

”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”

Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään...
Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun
ystävällisen sanan!'

Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!

Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi,
että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme,
Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin
ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.

En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä
erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin... minä, joka
en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä
tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt
anoppiani vastaan ja sanonut:

”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että
olen tullut köyhäksi!”

Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli
hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi
käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa
ja järjestänyt kaikki hyväksi.

Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla
oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle
ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä
tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan
tulevaisuudessa.

Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta
niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja
vehnätaikinasta.

Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee
siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee
pahoilleen.

Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan
välille... Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.

Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!

On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä
tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin...

Mitä minun pitikään sanoa... Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun...
kun itse tulen äidiksi.

Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää
hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun
hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.

Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja
kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.

Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi,
kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni
mitään suurempaa autuutta!

Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.

Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin,
oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta
kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.

Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä,
kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja
kauluksia.

Olin todellakin hyvin kelvoton!

Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita
ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:

”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”

Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin
saanut kankaan Ulla tädiltä:

”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa
puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi
paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin
juhlapuvussa.”

En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla
tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua
laittamaan tukkani kuten nyt teen.

Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin
anoppini.

Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä
hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:

”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä —
hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”

Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?

Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä,
jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita
haluaisin käyttää tänä kesänä.

Mikä vastakohta — mikä kokemus!

Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.

Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi
vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo
saada ajaa hänen toimestaan.

Oi, kuinka se oli hauskaa!

Tunsinkin itseni kuningatarta ylpeämmäksi, kun hän vakavasti sanoi
kuskille:

”Pettersson, aja varovasti!”

Rakas äiti, eikö se kuulunut hellältä, eikö se kuulunut kauniilta?



XII.

POIKA KOTONAAN.


Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme
esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut
erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen
itsensä yhteydessä.

Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta —
Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.

Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää
suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä
melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla
sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.

Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä:
kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.

He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.

Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt
kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä,
minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään
ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa
kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan
kotona.

Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen
miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt
hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään,
ettei se koskaan muuttuisikaan.

Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!

Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän
ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka
joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes
toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.

Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta;
ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä,
jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla
hyödyllinen.

Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua
velttoon mukavuuselämäänsä.

Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota
Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän
liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla
Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli,
vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.

Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun
Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin
vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja
vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta,
joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi
voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa
mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan
kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla
sivurakennuksessa »omissa oloissaan».

Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla!
Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm
olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että
»tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota
oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.

Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä
alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen
sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin
mieltä.

Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän
aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti
neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.

Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli
Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa
ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.

Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli
olevinaan molempia.

Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän
heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut
vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän
vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.

       *       *       *       *       *

»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.

Ja hän lisäsi:

»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun
tähteni... Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»

Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia
yrityksiä isän ohjeiden mukaan.

Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm
vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi
kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan
mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja
palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.

Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa,
että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä
kestävyydellä...

Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso
arasti vetäytyi takaisin.

Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.

Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle
tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein
ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan
varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko
sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.

Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä
se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa
yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti
ystävällisen tyyneytensä.

Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun
vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa
silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat
sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.

Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä
osoitti hänen mielenliikutustaan.



XIII.

JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.


_Rouva H. tyttärelleen_.

 »Hellästi rakastettu Viktorineni!

 Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan
 suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!

 Oli kerran päivä, jolloin sanoin isällesi:

 'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme!
 Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'

 Emmekä me laiminlyöneet mitään.

 Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme,
 väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.

 Eikä siinä kylliksi!

 Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme
 narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme
 salanneet oman lähenevän häviömme.

 Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä
 samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.

 Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli
 kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.

 Ja nyt oli kaikki liian myöhäistä.

 Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta
 jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.

 Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain!
 Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se
 pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä
 ja päivällä.

 Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein
 ajatellut.

 On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni
 valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani
 ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä
 syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä,
 kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon,
 vaan niinkuin sinä tahdot!'

 Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus,
 jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä
 lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.

 Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka
 kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui
 maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus,
 jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se
 täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi
 ihmiseksi.

 Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka
 nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä
 itsekkyydestä!

 Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa
 kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen
 kautta säästä minua!

 Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka
 yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo...
 paljon pahemmin!'

        *       *       *       *       *

 Rakastettu tyttäreni, olen lukenut kirjeesi.

 Ja se on oikein virkistänyt ja lohduttanut minua.

 Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin
 liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä
 ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla,
 että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi
 tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen
 tulevaisuudessa.

 Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni.
 Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua,
 olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on
 aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:

 'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka
 on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!

 Oi, on muutakin, josta olen sydämestäni ihastunut.

 Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm
 virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit
 saanut vapaasti valita.

 Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän
 puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti
 häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon
 tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.

 Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli
 paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen
 luonteensa mukaan.

 Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin
 ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä
 kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra
 muiden.

 Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä
 maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi
 lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan
 tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät
 vähään.

 Lämmin siunaukseni ja pyhimmät rukoukseni seuraavat sinua aina.

 Hyvästi, rakastettu tyttäreni!

 Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse
 tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi

                                               _Louise H:lta_.»

       *       *       *       *       *

_Viktorinen vastaus_:

 »Pikku hyvä, rakas äiti rukka!

 Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
 johdosta epätoivoon.

 Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
 itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!

 Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti
 pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista
 mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin... oi, älä
 koskaan murehdi siitä!

 Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin
 paljon perää!

 Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin.
 Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa,
 ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen,
 kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää
 minulle kaiken.

 Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
 päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.

 Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
 ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.

 Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:

 »Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta... Viktorine,
 tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»

 Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa
 ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella
 puolella.

 »Wilhelm, Wilhelm, mitä tuo hyödyttää!» huusi anoppi punastuen.

 »Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea
 leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen
 tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»

 Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen.
 Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten
 hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!

 Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin
 pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan
 ensin.

 Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen
 noutamaan neulomisiani.

                                             Äidin oma
                                            _Viktorine_.»



XIV.

SUURI HÄLINÄ.


Oli vähän ennen juhannusta ja tavattoman ankara helle.

Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti
olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.

»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin
kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.

Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä,
jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti
tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta
vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista,
ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli
vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla,
lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.

Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä
katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.

Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja
huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein
joka hetki pyörtymäisillään.

»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!»
sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan
häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan
kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa
sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka
yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin
lempinimittelyissä.

»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että
hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi
hänelle.»

»Mitä ihmeitä — ei _nyt_ sovi hänelle... Ohoo, sepä nyt olisi
todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla,
ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa... eikä ole
tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»

»Äiti hyvä, tämä...»

»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään
itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»

Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi:

»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen
jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä
kiellän sinulta kaiken muun!»

Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.

Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.

Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla
ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt
hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin,
kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle
asialle.

Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt
tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi
— syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta
tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille
lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen
päivä.»

»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt
sitten on tehnyt?»

»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää
vanhempiensa omassa talossa!»

»Mehän puhuimme Viktorinesta!»

»Minä puhun siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta sen voin sanoa,
etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista... Mutta kuka
kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian
heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi,
kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en
voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä
komennan!»

»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt
moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä... Mutta yhden
seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon
sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan,
sillä hän ei koskaan hätiköi.»

»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei
ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut
meille häpeää... itsemurh... Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia
hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»

Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi,
että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut —
täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa
— alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä
tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin
paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin
tapahtui oli leikki kaukana.

Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka
nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden
takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka —
sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen
samalla nyyhkyttää:

»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää
minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo
ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä
huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti,
minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä... tietysti järkevästä
hellyydestä!»

»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa,
vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti —
mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano
koskaan sanaakaan!»

Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati.
Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim.
tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.

Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui
hyvään neuvoon nähden.

       *       *       *       *       *

Kello oli noin neljä iltapäivällä, kun Wilhelm palasi kotiin.

Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten
ajoi kolmivaljakolla... ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla
hevosilla.

»Mikä nyt on... Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.

Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei
käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.

Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin
kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.

»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»

»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala
minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella
sinulle!»

»Haa — Viktorine...» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei,
sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin
voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että
hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja... ja enempää ei
tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy.
Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä
meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen
tehnyt kaikki mitä olen voinut... näet itse, että olen lähettänyt
hakemaan lääkäriä.»

Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet:
syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.

Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä
riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.

Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:

»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.

»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista
pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin,
niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään
mielenliikutuksen merkkiä.»

»Oi, älkää pelätkö... Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä
pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli
parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi...
Päästäkää minut, Ulla täti... minun täytyy päästä sisälle!»



XV.

PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.


Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko
aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä
aihetta.

Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi
pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin
auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:

»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»

»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja
virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»

»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai
ainakin voit myöntää.»

»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»

»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»

»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain
epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä
loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut
asettanut — ja silloin... silloin...»

»... piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»

»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin
kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta
hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin
uudestaan ryhtyä silittämään... silloin minä varomattomuudessani,
huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin... kuten
tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma
syyni.»

Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.

»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua
minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen
vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»

»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun;
ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä... ehkä...»

»No, mitä?»

»... ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»

»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle
totuuden — kaivannut sinua syvästi.»

Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa
helakanpunaisille ruusuille.

»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen
puuhista... Tiedätkö mitä teemme?»

»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»

»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää
käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»

»Kuinka — me... me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit
tehdä työtä?»

»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen
tuollaisella äänellä?»

»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla
ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»

»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi,
väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä,
että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo
tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan,
jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille
määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»

Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan,
mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta
onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.

Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.

Se oli ensimäinen kyllin puhuva hiljaisuus.

»Muutammeko syksyllä?» kysyi Viktorine ujosti.

»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä
valmistuksia.»

»Mutta vanhempasi, he eivät...»

»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää
sitä, niin se myös tapahtuu!»

       *       *       *       *       *

Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän
päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.

Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana,
että se tuskin kaipasi vastaansanomista.

Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan
vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi
vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»

Nyt alkoivat kaikellaiset vastaväitteet. Mutta Wilhelm oli kuuro niille.

       *       *       *       *       *

Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli
pari huonetta vuokrattavana.

Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti
nuori pari heinäkuun puolivälissä.

Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen
huonekalut sinne:

»Luulen, että kohta saamme takaisin sekä ne että herrasväen!»

137

Ja sotakamreeritar lisäsi:

»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin
lopussa!»

Ulla täti ei tehnyt mitään johtopäätöstä — hän virkkoi ainoastaan:

»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm,
kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen,
että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä
kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»

Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin
äidillisessä syleilyssä.



XVI.

ELÄMÄ BLOMBO'SSA.


Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku;
ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.

Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima,
jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.

Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin
kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.

Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun
Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä
ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni
juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli
lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle
kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.

»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu
laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala,
kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen —
tämähän ei maksa mitään!»

»Ei... mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.

»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun
asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»

»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina
päivänä, kun nyt ehdin.»

»Niin, siitä olen varma!»

»Kuule kuinka kauniisti puut suhisevat!»

»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme
alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä
neuloessani.»

»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni,
kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy
silloin paljon paremmin.»

»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin
nyt!»

»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen
elämänviisaus! Aika keinon keksii.»

»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan... Sinä et
tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»

»Niin, sinä aina ensin ajattelet sellaista, se on tavallista!»

»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en
voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»

»Mitä se sitten on, lapseni?»

»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin,
että maksan ompelemalla sen.»

»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä... Mutta sano
minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et
tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»

»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.

»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä
esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä
voisimme sille antaa!»

»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki... Näetkö tuota pientä perunamaata
tuolla... Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään
huomiseksi?»

»No niin, tuo perunamaa?»

»... on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi
tynnyriä.»

Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat
huomattavan ylpeänä.

»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»

»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt.
Keksiminen on aina pääasia.»

»Niin, sen kyllä tiedän! Mutta minä en sentään ymmärrä...»

»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et
koskaan voinut kärsiä, ja...»

»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni
tehdä joku hyödyllinen keksintö!»

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi
kahvia mielilehdossa... ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys
jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka
seisoivat sidottuina puuhun.

»Eh, huusi Wilhelm, nyt sinä peräti nöyryytät minut!»

»En suinkaan!» vastasi Viktorine iloisesti.

»Minä vain rohkaisen sinua.»

»Niin, todellakin!»

»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen
luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan,
jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»

       *       *       *       *       *

Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu
oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi
elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.

Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään
niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:

»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on
hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin
asianajosta eikä muustakaan.»

Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut
jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.

Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää
koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.

Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen
merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi
vai ei.

Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän
rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli
vedestä.

Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi
raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo
espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet
heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään
muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä
perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.

Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei
tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi,
sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua
vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.

Viktorine kehittyi yhä enemmän.



XVII.

YRITYKSIÄ.


Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun
kuin ongenvapaan.

Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että
hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi
heitä.

Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä,
kuin oli otaksuttu.

Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta
hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset,
jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen
suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut
varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.

»Ensi kerralla käy paremmin!» lohdutti aina lohduttava vaimo.

Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta
velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.

»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine
eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin
lattialla.

»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä
vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna
täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta
joudut kärsimään puutetta.»

»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»

»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»

»Sehän on aivan luonnollista!»

»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia
keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»

»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö
ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis-
ja illallisaterioita... Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin
orjantappuraruusu.

»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut —
otaksuttu mahdollisuus... No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä
suosiiko onni minua.»

»Kuinka kiltti olet... ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät
riu'un niinpian kun mahdollista?»

»Tietysti... Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että
perunat...»

»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan
ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä
saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein
lakannut antamasta maitoa.»

»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»

Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan
päivällistä.

Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos
ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.

Aina kuitenkin turhaan!

Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen
sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti
ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin
nähdä merkin.

Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!

Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään
käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»

Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui
ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri
tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.

Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin
loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina
enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.

Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän
kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi,
kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.

Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin
suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi
olla.

Hän sanoikin hyvin töykeästi:

»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan
ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon
läskiä luittensa päälle!»

Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että
Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain
leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.

Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään
tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.

Ehkäpä joku pieni makkara... joku kappale kinkkua... joku
hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas
ja jäänyt huomaamatta!

Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään
muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen
niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan
luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.

Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin
edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis
lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.

       *       *       *       *       *

Ja nyt tuli Wilhelm kotiin oikein ahmivan ruokahaluisena...

Vesillä olo hiukasee.

Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista
kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna
värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä
— niin kauhean pieneltä.

»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon,
onnistua tänään.»

»Minulla on... minulla on...»

Viktorine punastui, sammalsi ja kalpeni.

Hän ei voinut sanoa mitä hänellä oli.

Wilhelm säästi häneltä jatkon.

Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen
ja löysi — yhden ainoan munan.

Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä
Viktorine oli pelännyt.

Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi
hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se
myöskin tarttui Viktorineen.

»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin
surkeaa... Odotahan... vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani
kuinka paljon?»

»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.

»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen
kruunuun... No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa
rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana
vain... yksi vaivainen muna.»

»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista,
minä.»

... »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa... ja varmaa
on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa
emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»

Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa
mieltä.



XVIII.

PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.


Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä
loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.

»Saa nähdä mitä se sisältää!» sanoi Wilhelm

Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain
muutakin.

Tuosta haaveesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen
sisältö oli seuraava:

 »Rakas poikani!

 Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa
 talouttanne.

 Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan
 kykene etkä sovi millekään alalle.

 Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on
 hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän
 nyt saa alistua.

 Tulkaahan takaisin Tidanäsiin.

 Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen,
 tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka
 tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.

 Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi
 maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn
 prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka
 vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.

 Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää —
 tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin
 mahdollista.

 Olen pyytänyt äidiltä saada yksin välittää tässä asiassa.

 Mutta voin vakuuttaa että hänellä on äidin sydän Viktorinea
 kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä
 kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.

 Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän
 on nyt poissa pienellä liikematkalla.

 Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita
 — lähetän vaunut hakemaan teitä.

 Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta —
 seuraus siitä on pahin itsellenne!

                                                Hellä isäsi
                                               _Clas Reiner_.»

Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut
aivan kalpeaksi.

Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt
kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään
kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!

»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen
tämä sinuun tekee!»

»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin
myöntyväisyydellä.

»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi,
jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos...»

»Mitä — jos...»

»... jos seuraisin sitä vaikutelmaa, josta olen kanssasi yhtä mieltä.»

»Jumalan kiitos, että ajattelet samoin!»

»Niin, mutta...»

Hän vaipui mietteisiin.

Näin istuivat molemmat hetkisen.

Silloin sanoi lopulta Viktorine:

»Mutta eikö ole mitään... mitään muuta keinoa kuin tämä?»

»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon,
vakava... hyvin vakava!»

»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»

»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme
käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»

»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia... ainakin minä...
että... että...»

»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan —
»oletko sinä ollut liian onnellinen?»

Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää,
kiiruhti Wilhelm pois.

       *       *       *       *       *

Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta
Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se,
mikä oli hänestä julmin.

Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun
Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan
tummien pilvien asemasta valoisa hattara.

»Oi, sinä olet varmasti keksinyt jotain?»

»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta
sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään... siksi voin saada
vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»

Viktorine tunsi lohdutusta jo toivon mahdollisuudestakin.

Ja tällä kertaa ei toivo pettänyt, sillä neljän päivän kuluttua saapui
todellakin kirje, jonka Wilhelm ilosta loistaen toi Viktorinen käteen.

Kun hän mielenliikutukseltaan saattoi tutustua sen sisältöön, luki hän
puoliääneen ja lakkaamatta keskeyttäen seuraavaa:

 »Nuori ystäväni!

 Kaukana siitä että hylkäisin tarjouksesi — kuten sinä pari vuotta
 sitten teit minun tarjoukselleni, kun pyysin sinua alottamaan
 lainopillisen urasi minun luonani — hyväksyn sen sitä suuremmalla
 ilolla, kun juuri näinä päivinä aioin kirjoittaa ja hankkia
 itselleni apulaisen nuoren F:n sijaan, joka on kutsuttu hoitamaan
 pormestarinvirkaa W:ssa.

 Kuten tiedät, alkavat käräjät neljäntoista päivän kuluttua. Ole luonani
 ennen sitä, niin olet kaksinkerroin tervetullut! Ehdoista kyllä sovimme.

 Vanha ystäväsi ja setäsi

                                                       _Ulrik L_.»

»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa
ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»

»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä
toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman
nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä
olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää
sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»

»Wilhelm, Wilhelm...»

Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta
kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.

»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen
päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin —
kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»

»Oi niin, minä uskon sinua... minä uskon sinua! Mutta...»

Hän tuli äkkiä alakuloiseksi, vaikka hän tahtoi hillitä itseään.

»Puhu vain!»

»... mihin aiot sijoittaa minut nyt aluksi?»

»Sijoittaa sinut — minä otan sinut luonnollisesti mukaani.»

»Käräjille?»

»Ei käräjille, mutta käräjätaloon — se on tilava ja siellä kyllä saamme
asua ilmaiseksi, kunnes olemme hankkineet jotain parempaa.»

»Oi, Jumalan kiitos, sinä et siis lähde pois luotani?»

»Sitä kyllä varon! Minulla ei ole halua eikä varaa elää niin
kutsuttua toverielämää. Päivän työn päätyttyä on minulle
kaksinkerroin suloista saada nauttia sinun huolenpidostasi. Ja kun
minä makaan sohvalla — siitä en kuitenkaan luovu — niin juttelemme
tulevaisuussuunnitelmastamme, tai sinä laulat hämärissä, kuten sinun
nyt on tapana, yksinkertaisesti ja koruttomasti, pienen laulun kitaran
säestyksellä.»

»Mutta tuomari — salliiko hän...»

»Ooh, hän on hyvä ystäväni ja setäni. Sitäpaitsi kirjoitan hänelle
asiasta edeltäkäsin. Ja ole rauhassa: se seikka ei kohtaa mitään
esteitä!»



XIX.

VIKTORINEN KIRJE ÄIDILLEEN.


 »Rakastettu äiti!

 Kuinka paljon minulla nyt onkaan kertomista — oi, hyvä äitini, oikein
 äärettömän paljon!

 Ja kuinka äiti tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi... Lähinnä itseäni
 kaiketi äidin sydän nauttii enin ilostamme.

 Mutta ennen kaikkea pyydän anteeksi, etten ole kirjoittanut niin
 pitkään aikaan muuta kuin lyhyen kirjeen tulostamme käräjätaloon!

 Nyt alamme siis siitä, missä lopetin viimeistä edellisessä, Blombosta
 kirjoittamassani.

 Muistaako äiti missä kohti se loppui... Niin, siinä, kun kerroin
 Wilhelmin ja minun suuresta neuvottelusta, veisimmekö ainoan
 omaisuutemme — lukuunottamatta huonekaluja — lehmän ja porsaan
 mukanamme R... staby'hyn tai möisimmekö ne.

 Tämä merkillinen neuvottelu päättyi siten, että kun olimme melkolailla
 rahantarpeessa, möimme nuo molemmat oivalliset apuneuvomme.

 Se kyllä koski minuun aika paljonkin; mutta ajattelin, että jos
 Jumalan tahto on, että vielä saan jotakin omaisuutta maailmassa,
 niin löytyy kai useampia lehmiä ja pikku porsaita, jotka voin saada
 omikseni.

 On helppo löytää lohdutusaiheita, kun niin pitkän pimeyden jälkeen
 kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi!

 Wilhelm oli koko ajan mitä parhaimmalla tuulella, ja me leikimme aivan
 kuin lapset, kun pakkasimme pientä omaisuuttamme.

 Vihdoinkin lähdimme matkalle.

 Tuomari E. oli mielellään suostunut siihen että saimme haltuumme kaksi
 huonetta. Käräjätalo on jotenkin iso.

 Koko matkalla en voinut olla ajattelematta kuinka ihmeellistä mahtaisi
 olla asuminen käräjätalossa.

 Voin kernaasti myöntää äidille, että kesken iloa olin jotenkin arka
 tai oikeammin pimeänarka suurenmustan ullakon takia, joka erotti
 huoneemme rappusista.

 Wilhelm oli hyvin tarkkaan kuvaillut kaiken tämän, mutta samalla
 vakuuttanut, ettei minulla olisi mitään pelättävää, erittäinkin jos
 pysyisin sisällä, kunnes hän tulisi ylös.

 Kun parhaillaan puhelimme tästä, olimme perillä.

 Mutta huu, kuinka pimeältä ja kauhealta kolkkona syysiltana näyttikään
 tuo harmaa talo, joka minusta muistutti linnaa!

 Mutta tulin heti rohkeammaksi kun Wilhelm vei minut erään
 vanhan kunnon leskirouvan luo, joka asuu siellä ja pitää ruokaa
 käräjähenkilökunnalle.

 Tuo hyväluontoinen ihminen — aivan kuin toinen Ulla täti — huolehti
 minusta ja vakuutti minulle hymyillen, että vaikka joskus olikin vähän
 pelottavaa, niin kuitenkin voi käräjätalossa asua yhtä hyvin kuin
 missä muualla tahansa.

 Hyvän takkavalkean ja hauskan illallisen ääressä katosivat
 viimeisetkin huoleni.

 Ja seuraavana aamupäivänä, kun tavaramme saapuivat, sain niin paljon
 tehtävää uuden kotimme järjestämisessä, etten ennen pimeän tuloa edes
 muistanutkaan, että juoksin edestakaisin mustalla »kummitusullakolla»,
 kuten ajatuksissani sitä sanoin.

 Mutta silloin rupesinkin äkkiä kauheasti pelkäämään, sillä — voiko
 äiti uskoa — juuri kun olin avannut erään ullakkokomeron, johon
 mielestäni sopi asettaa tyhjät matkalaukkumme, sain nähdä koko
 joukon hirveän kauheita tavaroita... voiko äiti arvata mitä — niin,
 käsirautoja, jalkarautoja, köysiä ja paljon muuta!

 Ja minä olin silloin niin lapsellinen, että huusin kaikin voimin — ja
 luulen varmasti että olisin pyörtynyt, jollei Wilhelm olisi tullut
 juosten ja melkein kantanut minua pieniin somiin huoneisiimme.

 Ja Wilhelm sytytti heti tulen ja lohdutti minua, osoittaen sellaista
 hyvyyttä, etten suuressa arkamaisuudessani olisi sitä ollenkaan
 ansainnut.

 Mutta nyt hyvästi huomiseen, rakastettu äiti! Lopussa saa äiti nähdä
 kuinka paljon minulla on tekemistä.

 Kuinka Jumala onkaan hyvä, kuinka hyvä hän on ollut...

                                              äidin omalle
                                             _Viktorinelle_.»

(Jatkoa.)

 Nyt olen taas kirjoituspöydän ääressä puhellakseni äidin kanssa!

 Käräjät oli kuuluutettu seuraavaksi päiväksi, ja silloin tulivat
 tuomari ja hänen herransa.

 Nyt tunsin itseni taas araksi.

 Sehän ei ollutkaan ihmeellistä!

 Mutta äiti ei voi uskoa miten sanomattoman hyväntahtoinen ja
 ystävällinen tuo vanha herra on — aivankuin olisimme aina tunteneet
 toisemme — ja kuinka isällisesti hän pyysi minulta joskus saada tulla
 ylös »pikku rouvan» luo juomaan kupin teetä päivän väsyttävän työn
 loputtua.

 Vastasin ehkä vähän kömpelösti, sillä olin melkolailla hämilläni kun
 minun piti esiintyä niin... niin... äiti ymmärtää.

 Mutta yleensä suoriuduin varmaan auttavasti, sillä tuomari hymyili ja
 arveli, että meistä kyllä tulisi maailman parhaat ystävät, ja Wilhelm
 hymyili ja katseli minua kauniisti, kuten hän nyt niin usein tekee.

 Oi, niitä aurinkoisia katseita!

 Jos äiti voisi kuvitella mielessään, kuinka muuttunut Wilhelm nyt on
 — ja niin hänkin sanoo minusta! Minä luulenkin, että hän tarkoittaa
 totta.

 Niin, paljon on muuttunut onneksemme, ajatelkaa, jollemme olisi
 tulleet köyhiksi! Vielä kerran:— tuhat kertaa minä toistan: Kuinka
 Jumala onkaan armollinen!

 Ole hyvä, rakastettu äiti, älä pahastu että puhun köyhyydestä, kuten
 voi näyttää, näin ymmärtämättömästi — mutta minä tiedän hyvin mitä
 tarkoitan.

 Nyt palaamme toiseen asiaan.

 Pahimmin pelästyin ensimäisenä oikeudenkäyntipäivänä.

 Wilhelm, joka piti pöytäkirjaa, viipyi myöhään illalla tulematta ylös.

 En ollut nähnyt yhtään ihmistä, sittenkun Wilhelm käräjävirkakunnan
 palattua kirkosta kävi minua katsomassa, tuoden vähän aamiaista.

 Kuinka tämä päivä oli tuskallinen ja pitkä!

 Niin kauan kun ullakolle tuli vähän päivänvaloa, uskalsin joskus
 pistää pääni ulos. Niin, joskus rohkenin ottaa muutaman askeleenkin
 oven ulkopuolelle, mutta olin kohta iloinen saadessani vetäytyä
 takaisin, sillä nyt ei tuo salaperäinen komero ollut kaikkein pahin.

 Toisinaan kuulin julmaa hälinää porstuasta ja kovaa, karkeaa puhetta.
 Sitten tuli haudan hiljaisuus.

 Mutta juuri kun tämä haudan hiljaisuus vallitsi, kuului muutamia
 sydäntäsärkeviä huutoja, niin vihlovia, että selvästi kuulin niiden
 tulevan epätoivoisesta sydämestä.

 Hyvä Jumala, kuinka kauheaa tämä kaikki oli!

 Tiesin, että kahta nuorta naista oli syytetty, toista lapsenmurhasta,
 toista siitä että oli myrkyttänyt sulhasensa, jota hän oli pitänyt
 uskottomana.

 Huu, huu, minä tutisin ja palelin tuskasta, säälistä ja pelosta! Nuo
 molemmat kalpeat naiset, veitsi tai myrkky kädessä, seurasivat minua
 vaikka mihin olisin kääntänyt silmäni.

 Ja sitten — mitä tapahtui, kun tahdoin ottaa tulen...

 Vähäpätöinen seikka muuten, mutta nyt paljon merkitsevä.

 Ei yksikään tulitikku syttynyt.

 Sain siis jäädä pimeään — sillä en olisi mitenkään uskaltanut mennä
 ulos, vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä.

 Kävin nyt sohvalle makaamaan.

 Mutta minä vapisin niin kovasti, etten edes uskaltanut toivoa muutaman
 hetken unta.

 Rauhoittaakseni itseäni jollain tavoin kysyin itseltäni tahtoisinko,
 huolimatta avioliittoni kaikista vaihteluista, palata takaisin
 siihen aikaan, jolloin minua pidettiin rikkaana ja kun ikävissäni ja
 tyhmyydessäni — sillä minä olin tyhmä siihen aikaan — saatoin kuluttaa
 päiväkauden pukemiseeni ja välillä laulaa aarioita, jotka eivät
 sopineet äänelleni eikä laulutaidolleni.

 Mutta tähän kysymykseen, jonka todellakin tein sieluni sisimmässä,
 vastasi sydämeni kovasti ja selvästi: en! Ja tästä tulin niin
 ihmeellisen turvalliseksi, että saatoin verrata asemaani muutamien
 vanhojen tuttavieni asemaan — rouvien, jotka ehkä juuri tällä hetkellä
 valmistautuivat oopperaan tai illallisille; ja kun en taaskaan
 tahtonut vaihtaa, täytyi minun siis myöskin olla tyytyväinen nykyiseen
 asemaani.

 Ja kuinka tulinkaan palkituksi, kun vihdoin viimein kuulin Wilhelmin
 askeleet ullakolta!

 Hän tuli kiivaasti, melkein juosten, hän, joka muutoin kävelee niin
 hitaasti.

 Varmaan oli hän ollut levoton minun tähteni — sen kuulin hänen
 äänestäänkin, kun hän avasi oven:

 »Herra Jumala, pikku Viktorine, oletko sinä pimeässä!»

 En voinut vastata, mutta hypähdin ylös ja kiiruhdin heittäytymään
 hänen syliinsä.

 En tiedä mitä varten en ole koskaan tehnyt sitä niin kiihkeästi tai
 sellaisilla tunteilla. Suoraan sanoen: en ole ennen koskaan tehnyt
 sitä, sillä ujostelen vielä häntä ja tahdon mieluummin, että hän
 hyväilee minua.

 »Enkeli raukkani», sanoi hän silloin, »pääsit ajoissa kyllä
 naimisiin!» ja painoi minua lujasti vasten sydäntään ja suuteli minua
 niin lämpimästi, niin lämpimästi, että olisin tahtonut kuolla ilosta.

 Kerroin mitä olin kärsinyt ja mitä olin ajatellut lohduttaakseni
 itseäni.

 »Ja sait lohdutusta?» kysyi hän. »Et tahtoisi vaihtaa rauhatonta
 kohtaloasi kenenkään kanssa?»

 »En kenenkään!»

 Hän ei vastannut minulle. Mutta siitä hetkestä tuntuu kuin välillämme
 olisi vieläkin jalompi tunne.

 Minä luulen, niin — rohkenen melkein uskoa, että hän alkaa rakastaa
 minua siten, kuin rakastetaan sitä, jonka on valinnut omasta
 tahdostaan.

 Mutta minä en saa pysähtyä joka seikkaan, sillä silloin ei kirjeeni
 koskaan tule valmiiksi.

 Taaskin täytyy pysähtyä.

 Enemmän huomenna.

 (Vieläkin jatkoa.)

 Tuomari piti sanansa.

 Hän tuli melkein joka ilta juomaan teetä meidän luoksemme, ja minä
 tulin yhä vapaammaksi sekä häntä että niitä nuoria herroja kohtaan,
 joita hän väliin toi mukanaan.

 Myöskin pelättyyn kummitusullakkoon totuin vähitellen...

 Mutta nyt saat kuulla jotain, mistä meillä on ollut erittäin suurta
 hyötyä: iloisimman uutiseni, lähinnä kaikkein iloisinta, jota äsken
 koskettelin.

 Eräänä päivänä, kun Wilhelm istui ylhäällä kotonani — onko kauniimpaa
 sanaa olemassa kuin koti — ja kirjoitti puhtaaksi, tunsi hän itsensä
 niin väsyneeksi, tottumaton kun oli työhön, että sanoi minulle:

 »Rakas Viktorine, minun täytyy säästää huonoja silmiäni ja heittäytyä
 tunniksi sohvalle; mutta jos nukun, niin herätä minut varmasti sitten!»

 Hän nukkui melkein heti.

 Sillä aikaa istuin minä ja mietin, kuinka Wilhelm joskus saisi
 lepohetken. Hänelle, joka ennen lepäsi niin paljon, olisi se varmasti
 tarpeen — ja hänen silmilleenkin, vaikka hän monta kertaa on sanonut
 minulle, ettei niillä nyt enää ole mitään vaaraa.

 No niin, kun istuin siinä ja mietin sinne ja tänne, katselin tarkkaan
 pöytäkirjaa.

 Ajattelin, että käsialaani oli aina kiitetty, että Wilhelmin ei juuri
 ollut voittamaton.... ja lyhyesti: suomatta itselleni aikaa ajatella
 enempää aloin kirjoittaa puhtaaksi erästä sivua.

 Eihän voinut käydä pahemmin kuin että se hylättäisiin. Mielestäni
 onnistuin kuitenkin hyvin ja venytin käsialaani niin sievästi kuin
 konsanaan mikään kirjuri.

 Ennenkun tiesinkään oli minulla kolme kokonaista arkkia valmiina.

 Silloin heräsi Wilhelm itsestään. Kuinka hän hämmästyi nähdessään
 minun työskentelevän käräjätehtävissä!

 »Mitä tämä merkitsee — oletko sinä, rakas lapsi, kirjoittanut tämän...
 Niin, todellakin: kukaan muu ei ole voinut sitä tehdä.»

 »Kelpaako se? Voinko auttaa sinua joskus? kysyin sydämeni sykkiessä
 ilosta.

 »Kyllä, sen uskon hyvin — sinähän kirjoitat kymmentä kertaa paremmin
 kuin minä!» Ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Mitä sitten minun
 tekivät! Tuomari sai nähdä mestarinäytteeni ja vakuutti, että hän oli
 suuresti sen avun tarpeessa, minkä voin antaa.

 »Kunniani kautta», sanoi hän nauraen, »eikö ollut onni minulle, että
 tässä kiireessä sain neljännen kirjurin ja vielä kaunokirjoittajan!»

 Minä olin ylpeä ja ihastunut, pikemmin sanoen kopea, sillä nyt minäkin
 ansaitsisin rahaa; ja tulin, kuten äiti kyllä käsittää, tavattoman
 ahkeraksi, voidakseni sitäpaitsi auttaa Wilhelmiä, kun hän lepäsi.

 Päivää ennen tuomionlunastusta — äiti kuulee, että tunnen kaikki
 sanatavat, mitkä kuuluvat virkaamme — tuli tuomari ylös ja sanoi
 minulle, että hän toivoi että tahtoisin »muun käräjävirkakunnan»
 seurassa tulla Elmstarydiin; se on sen paikan nimi, jossa tuomari
 asuu. Wilhelmin olisi aivan välttämättä saavuttava. Ja hän lisäsi,
 että tulisimme olemaan hänen rakkaina vierainaan vähintään kolme
 viikkoa.

 Ja tämä matka — kuinka hauska!

 Niin, nyt meillä on toisellainen elämä kuin Tidanäsissä, kun minun
 piti olla ja alistua ja...

 Hyi ei, nyt olin sanomaisillani jotain hyvin häijyä!

 Anoppini tarkoitti kyllä hyvää, vaikka hän ei voinut kärsiä minua,
 sitten kun olin tullut köyhäksi; ja Ulla tätikin oli lähinnä Wilhelmiä
 lohdutuksenani.

 Puhuttaessa Ulla tädistä, niin kirjoittaa hän joskus mitä
 rohkaisevimpia kirjeitä. Mutta hän, vaikka onkin varakas, ei
 kuitenkaan koskaan lähetä meille mitään.

 Olen arvannut, ettei hän anna Wilhelmille rahakannatusta siitä syystä,
 että hän pelkää, ettei Wilhelm silloin käyttäisi omia voimiaan...

 Mutta nyt on aika sanoa äidille viimeinen uutiseni, se nimittäin, että
 tämä pitkä kirje kirjoitetaan juuri Elmstarydissä, jossa Wilhelm ja
 minä asumme mitä somimmissa vierashuoneissa, ja pidetään meitä täällä
 kuin talon lapsina.

 Tuomarin rouva on niin hellä ja suopea minulle, etten tiedä kuinka
 osoittaisin kiitollisuuttani; ja molemmat nuoret tyttäret pitävät
 minua sisarenaan.

 Toden totta — nyt kaikkein viimeisin uutiseni:

 Huomenna lähdemme vierailulle Tidanäsiin

 Wilhelmin vanhempien luo. Se on tuomarin hyväksymä ja päättämä
 Wilhelmin esitys, ja tuomari antaa hevosensa.

 Hyvä rakastettu äitini, nykyään olen niin onnellinen, että minulla on
 vain yksi toivomus... sanon äidille mikä.

 On niin hauskaa sanoa äidille kaikki.

 Aivan Elmstarydin vieressä on pieni ihastuttava maatila, jonka nimi on
 Lövby, se on rakennettu niin sievästi, etten koskaan voi kyllikseni
 katsella sitä, erittäin sen pieniä, nukkekaappimaisia sivurakennuksia.

 Kas siellä me viihtyisimme — ja mikä onni sitten olisi asua niin
 lähellä tuomarilaisia!

 Jollen sitten enää saisi seurata Wilhelmiä käräjille, niin olisi
 minulla ainakin ilo odottaa häntä suloisessa kodissa.

 Mutta nämä ovat vain haaveita, ja ne ovat sitäkin tarpeettomampia, kun
 meillä nykyään on niin hyvä olo, niin, tuhat kertaa enemmän kuin hyvä!

 Tässä onnessamme on vain yksi vika: että se on muuttelevaa ja että
 Wilhelm ja minä olemme kaksi muuttolintua, jotka etsimme suojaa
 milloin mistäkin, kunnes olemme saaneet kokoon oman pienen pesämme.

 Ja nyt hyvästi, rakastettu äiti!

 Jumalan kiitos, että äiti tulee toimeen, vaikka ei olekaan liikoja!
 Voi todellakin elää paljon vähemmällä kuin mitä ennen luulimme.

 Mutta kaikkein enimmän iloitsen siitä seikasta, että äidin mielenlaatu
 nyt on rauhallisempi.

 Odottakaamme: kerran vielä tulee oikea auringonpaistekin — silloin
 tulee äiti luoksemme.

                                        Äidin hellästi kuuliainen
                                              _Viktorine_.



XX.

VIERAILU.


Syksy ja talvi oli kulunut, ja vielä asui nuori notaario vaimoineen
käräjätalossa.

Jouluna olivat he viettäneet neljätoista päivää vanhempien luona.

Ja johtuiko se siitä, että he nyt vain olivat »kylässä», että he
olivat hankkineet itselleen kunnioitusta työnsä kautta tai sen takia
että Viktorinen »uusi tila» taas vaati jonkunlaista huomiota — joka
tapauksessa ei anoppi enää lähettänyt häntä sinne eikä tänne. Mutta
hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä huomauttamasta kaikenlaisilla
pienillä pistopuheilla, ettei hän ollut erittäin ihastunut poikansa
naimiskauppaan.

Ainainen valitus oli:

»Hän olisi voinut tehdä jonkun paremmankin kaupan!»

»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos
on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».

Ja juuri samaa ajatteli Wilhelmkin.

Sotakamreeri ei ajatellut mitään.

Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni
aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen
keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja,
joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.

Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona,
mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat
he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä
vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä
Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen
milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.

Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa
käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät
he koko talvena joutuneet pulaan.

Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että
hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti
sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein
rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan
vastapäätä pöydällä.

Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen
Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi
ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi
onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia
toiveita.

Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he
toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään
vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt
häneen.

Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi,
suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa
veikistelyä.

Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt
pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.

       *       *       *       *       *

Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi
tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.

Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta
työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi
Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.

»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun
Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän,
»älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei
silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen
kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»

»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme
tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin... Jouduin aivan epätoivoon,
kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti
olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee
kuukausi... Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»

»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä
sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin
ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»

»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras
että... että....ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian
paljon!»

»Entä sitten onni saada nähdä olento, joka niin kokonaan kuuluu meille?»

»Ai niin, sehän on totta — sen täytyy olla sanomaton onni!»

»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme
— kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan
itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen
perustus.»

»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me
olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä
toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin...»

»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme
kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa... Mutta katso, Viktorine...
tänne ikkunaan... Kuka tulee tuolla?»

»Oi hyvä Jumala, kuinka hauskaa — itse Ulla täti!»

Ja Ulla täti se olikin omassa korkeassa persoonassaan.

       *       *       *       *       *

Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä
seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa
sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa
hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi,
nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.

»Kun me vain asuisimme jossain muualla», vastasi Viktorine epäröiden.

»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella,
»olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on
koko huoneistomme tässä näin.»

»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi
huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä
estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja
kauniita tulevaisuudentoiveita.»

»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat
kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja
neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla
meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun
olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja
lähtekäämme Elmstarydiin!»

»Onko täti jo sitten puhunut tuomarin kanssa?»

»Olen kyllä, ja meitä odotetaan päivälliselle.»



XXI.

LOPPU.


Muutamaa tuntia myöhemmin oli koko seurue saapunut määrättyyn paikkaan.

Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin
suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen
Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli
kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut
asua.

Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat
huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi
ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan,
rupesi Viktorine itkemään.

»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin
monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia
sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei
ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»

»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä
kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin
ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu
sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.

»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen
asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.

Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka
käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:

»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele
vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»

»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»

»Itseäni... en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa
osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle... Mutta katso... katso, Wilhelm
— hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla... Kuinka se on
aistikkaasti rakennettu!»

Nyt oltiin perillä.

Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin
uneksimisen arvoinen.

»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja
malttamattomasti.

Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan
kauheaa!

»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on
loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»

»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan... »Minulla ei
ainakaan ole niitä.»

»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan
vaivaa hakeakaan.»

»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos
tässä on loihtimista mukana, niin...»

»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä...», ja
hän piti avaimia kädessään... »Mitähän se merkinnee?»

»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla
kumarramme talon nuorelle emännälle.»

»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna.
»Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla... ja jakakaa sitten
vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet
huolennekin!»

       *       *       *       *       *

Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia
mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!

Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai
oliko se runollinen unelma?

Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa
laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa
voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan
vastoinkäymisestä.

Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa
ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö
malttamattomasti nousee poistuakseen... Olkoon siis seuraava ilmoitus
kylliksi:

Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa
myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.



XXII.

JÄLKIKIRJOITUS.


Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi
oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut
vielä koskaan joutunut petteeseen.

Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä
he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.

Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta
päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun
eroamisen jälkeen, saada se.

Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin
olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja
rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä
Viktorinea.

Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin
seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä
arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja
kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva
ansaitsee.

Monesti sanoo Wilhelm... Wilhelm, joka, nyt neljän vilkkaan lapsen
isä, tuskin saa aikaa päivällislepoon, vielä vähemmin uneksiakseen
kokonaisia päiviä:

»Kuulehan, pikku Viktorineni, eikö sinunkin mielestäsi ole huonompiakin
romaaniaiheita kuin meidän keinotteluavioliittomme tai onnellinen
naimiskauppamme, kuten sitä sanottiin?»

»Ainakin», vastasi Viktorine, »toivoisin kernaasti, että kaikki
avioliitot päättyisivät siten, sillä meistä tuli _onnellinen pari_.
Ja sitten toivon, että ne rikkaat, jotka ovat laiskoja, velttoja ja
kaikesta välinpitämättömiä, kuten me ennen olimme, saisivat kokea
köyhyyttä ja työntekoa sekä ennenkaikkea saisivat osakseen huolia,
jotka pakottaisivat heidät pitämään huolta toimeentulostaan — sillä
olkoot he sidotut millaisilla siteillä tahansa niin muuttuvat ne
rakkauden siteiksi, jos vain sydämessä on jotain hyvää.»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnellinen pari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.