Title: Sattuma ja rakkaus
Author: Chantepleure, G. (Guy)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sattuma ja rakkaus" ***


SATTUMA JA RAKKAUS

Kirj.

Guy Chantepleure


Ranskasta suomentanut

Hilja Walldén



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1927.



SISÄLLYSLUETTELO:

Todiste.
Tuhkapöperö tanssiaisissa.
Sama juttu.
Ruusuneiti.
Herttua ja markiisitar.
Runoilijan hopeatohvelit.
Prinsessa Helmen tarina.
Kiven alle kätketty sydän.
Maan aartehisto.
Kukkaskautena.
Kahden.
Setä Franeusen tuuma.
Kirkkoherra Cyrillen ruusutarha.
Emäntä Gervaise.



TODISTE.


He istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli
huolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli
sormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen
vilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet
keskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista,
huomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen
kiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla... Nyt he
vaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan
keskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.

Äkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:

— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?

— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.

— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora... kuten minä?

Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien
vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin
silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt
hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.

— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin
onnistuisi minulle.

— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen
päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun,
vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään
unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa,
toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä
avioliittoon minun kanssani?

Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai
katkeruuden ilmausta.

Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi
aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun
hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin
häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä
mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan
hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä
sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen
vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon
kauniimpi katsella.

Tuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.

— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi
hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien
linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä
muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka
olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa... Mutta
siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle
nuorelle tytölle... joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta
olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos
olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti
Guillemette Rousseauta.

Nyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.

— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin
minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette
pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään
vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.

Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä,
vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.

— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.

Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein
huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja
ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi
vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli
säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa
silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen,
ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin
kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua
taivaan puhtaaseen sineen.

Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät
häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä
vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä
vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta
nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.

Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että
»Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan
jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin,
joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin
holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet
puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin
Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin
hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat
kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle
sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus
tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi
herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki.
Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua
ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin,
Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa,
tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei
ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.

— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen
tapaansa, — minä ikävystyn täällä... tunnenpa suorastaan täällä
tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa —
jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä
sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä,
mieltäahdistavaa, järjetöntä... ja olen jo jonkun aikaa miettinyt
avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset
myötäjäiset... itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi...
Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta
puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen
tuottaa vaikeuksia...

— Todetkaamme se siis, neiti!

— Te käsitätte puheeni pilan kannalta... No niin, — joskus olen sentään
tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi,
niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata
haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani
vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis
ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen... Tahdoin
että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja
kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin
voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin
mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista,
myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen
veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat
samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason... mutta
iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta
korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar... Minusta tuo
sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu
kirjepaperissani.

— Paljoa sievemmältä...

— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin
luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan... mutta vanhan markiisin
kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, —
kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi
erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään...

Lionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.

— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on
taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!

Hänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.

— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan
närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.

— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi,
kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja
juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi
teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini
käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien...
Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä
neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin
kaikki.

Lionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.

— _Mitä_ te oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.

Nuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.

— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta
suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että
meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin
käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!...
Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen
vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän
sydämeenne?... Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte
morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla
olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli
sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti
ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän
oli esittänyt teille tuumansa ja että...

Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut
pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta
elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi
kaulalle, kohosi hiusmartoon...

— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.

Mutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.

— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin
epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan
itseemme, herra de Montjoie... me muistutamme toisistamme, me kaksi — —
koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan
että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin
ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen
parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää
lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla... Sattumalta
oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten
teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille
tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen
ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka
muutoin jäisi osattomaksi... Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista,
täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun
saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet
rakkaudesta! —

Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla
näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen,
kohotti äkkiä päätänsä.

— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin,
neiti?

He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti
teennäinen levollisuus melkein tylyltä.

— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun
olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte
minulle rakkaudesta!

— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin
teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut...

— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain
toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette
pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki... Minua
ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne
mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että
minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.

Lionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.

— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi
ajattelin vielä paljon muutakin...

Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin
masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän
keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta,
joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua
tai ryhtyä selityksiin.

— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä
tulee oivat toverit.

Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena
sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis
nuorten kahdenkeskinen keskustelu.

Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien
reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.

— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.

— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.

— Siis näkemiin piakkoin!

Lionel empi silmänräpäyksen.

— Niin kyllä... näkemiin!

Portti sulkeutui.

Jäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.

»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa
vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»

Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä
ympäröidessä hän mietti mielessänsä:

»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo
nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet
avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen
enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut... Miksikä
hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»

Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään
ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat
sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä.
Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden
iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri,
ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki
houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä
köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.

Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut
rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de
Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt
kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli
tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan
Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin
oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea
rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon,
ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti
Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli
suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.

Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet
selitykset, ei vastaväitteet... Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti:
»Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein
samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska
hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.

Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä
solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen
ja todennut asian laidan levollisin ilmein.

Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei
ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa,
pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän
ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette
ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle
perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen,
jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä
ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy
vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme
miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen...

Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli
voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen
keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä
odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä... Me rakastamme toisiamme
— oi, kuinka ihanaa...» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa
pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden... hän ei
halunnut rakastaa Lionelia... ei välittänyt hänen rakkaudestaan...

»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden
— sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena,
kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.

Ja yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:

»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»

Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli
raiutteli sulosointujansa... Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin,
sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei
tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää —
kevättä vain...

Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen
mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle
sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»

Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi
minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin
voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»

Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä,
ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan
autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista
ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin
turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan
häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai
herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti
pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi,
en tahdo tulla puolisoksenne... siksi että rakastan Teitä...»
Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää
välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta
mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo
surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden
pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja
suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut
voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta,
mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne...
Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette
katsonut minun ansaitsevan suosiotanne...»

Guillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita
rivejä.

»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.

Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän,
pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä... jääkää tänne!» — mutta
sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli
hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen... enkä tahdo
joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi...»

Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei
Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain
lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot
akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina... Kenties
tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt
sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut
kuin satujen, unelmien sankari... Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan
tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt
taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta
hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet
naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi
luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä
otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi
kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä...

Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa
itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan
järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin
vakavasti, täytti hänen mielensä:

»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi
vain aivan vaatimaton asema maailmassa...» — — —

Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, mutta
Rousseaun talossa ei häntä oltu nähty.

Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli
itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä
siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja,
mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien
sattumalta...»

Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että
sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen
suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.

Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia
poimiakseen.

Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella
sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen
syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu
lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon
lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti
harjoitellut:

— Minua ilahduttaa, että _sattuma_ on johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin
että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä...

Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana
hänkin vaaleassa puvussaan.

Guillemette jatkoi:

— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?

— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan,
kasvattamaan lampaita... ja vartioimaan metsistyneitä hevosia...

Hän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.

— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa
seutua — toisessa päässä maailmaa!

— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori
mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä... Toiset
niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen
siirtokuntaan, joskin pieneen.

— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!

— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni... epäilemättä...
mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa... pampaskentillä...
Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä
tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta...

Neiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.

— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan...

Hänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.

— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa,
että minä rakastan teitä... nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin
teitä... Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka... ja jos lähtöni
tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä
teitä...

Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja
hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:

— Entä jos minä...

Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi
sanoa.

Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan
joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.

— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin
tahdotteko tekin ottaa omanne?

Liikutuksen valtaamana huudahti Lionel:

— Suorittaisitteko todella sellaisen teon?

Hymyillen puhui Guillemette:

— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät... aiheeton epäluulo. En voinut
estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa
teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne... niin tekin puolestanne
uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän
arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin
»esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni
väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.

Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen,
lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat
äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli
ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he
nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon
johdosta.

Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden
hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä
ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa
rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten
muistojensa joukossa...

Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän
meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de
Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen
pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai
nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni
sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin
ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.

       *       *       *       *       *

Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa
sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla
Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa,
jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma
työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen
odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa
Buenos-Ayresiin.

Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä
ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä
käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle
on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys
huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä
älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään
tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä
näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.

Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette
ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä
mieltä, että on suloista rakastaa.

Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia... Kaikki muu merkitsee
kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan,
soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta... Mutta on
miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan
miellyttävistä aistimuksista.

Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.
Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,
markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisesti
Argentinan kartan.

Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.

Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille,
huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa,
kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin
heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.

— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.

— En mitään erikoista... tietääkseni, vastaa Lionel.

— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa... Rakastathan sinä minua, eikö
totta?

— Oi, rakkaani — rakastanko sinua... Voitko todella sitä epäillä?

Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa
hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.

— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän
vakuuttavasti. — Entä sinä... luuletko että olen mennyt sinun kanssasi
naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?

— Minun kruununi takia... Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit
ajatellakaan sellaista...

Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä
kiihkeällä ihailulla.

— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä,
että meillähän on jo todisteemme.

— Niin kyllä, rakkaani.

— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme
hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa... Arvelen että
tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin...

— Epäilemättä, rakkaani.

Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:

— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä... mutta onnellisemmiksi
emme voi tulla siellä kuin täällä... koska on mahdotonta olla sen
onnellisempi, eikö niin?

— Niin kyllä... juuri niin!

— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme... ja kun
emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä...

Hän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:

— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä
puolestani en käsitä... Entä jos jäisimmekin tänne... mitä arvelet?

Ja he jäivät.

Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa
de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli
vanha ihmistuntija.

Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli
ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.



TUHKAPÖPERÖ TANSSIAISISSA.


Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen
silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja
valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään
työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan
soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in
valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista
hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin
rumalla säällä!

— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.

Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva
seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle
valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, —
viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään.
Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen
hymyilynsä happamelta.

— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.

Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman
lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän
hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä
hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka
soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva
Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain
tavanmukaisen kylmähkön suutelon.

— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin
lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa...

— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan
pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian
professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt
häntä kokonaiseen kuukauteen!

— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset
harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia,
ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden
värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta
liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan
rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen
kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..

— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouva
Charlier kimeimmällä äänellänsä.

— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme,
rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!

Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut
käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.

— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri
tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi... On siis totta, että herra
Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka
oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?

Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.

— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata
myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!

— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —
Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma...

— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä
ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha,
ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin...

— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä,
joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä
kunnioitusta ansaitseva mies... ja hänen korkonsa ovat omiansa
herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita...
Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot
olleet mitä edullisimmat sinulle... Tuohan olisi ollut odottamaton
onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä... Olen
ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!

Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä
herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.

— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän
on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin
kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen
vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten
tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa
ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat
myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha... Vanhaksipiiaksi en
siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en
lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi,
sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen,
työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle
mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään
pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden
saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman
täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja
joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt
mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla
omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!

— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän
tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin
kiihtyneenä.

— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa
kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo
piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.

Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne
Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle
mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.

Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset
kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli
kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä
runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli
alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty
sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa
ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain
toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas
veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.

— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva
melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden... tai
vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee!
Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran
Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in
perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat
valkopukuisia, siitä tulee komea juhla... Tuo rakas pienokainen saa
epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että
hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.

— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun!
tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle
viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, —
ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on
säkittäin!

Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.

— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni
kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita
kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan... varon
kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä... Minä puolestani
olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei
monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa... kuinka
voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!

Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi
myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi,
vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi
loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä
viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin
kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin
harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon.
Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet
kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut
sitä vastustaa.

— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki
ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä
pudistellen.

Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.

— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon...

— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan
pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise
sitä kaikkein ensiksi... jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän
syvämietteisen näköisenä.

Rouva Charlier hätkähti kiukusta.

— Minä!

— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?

— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.

— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette
ainoallekaan ihmiselle?

— En tietystikään... taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin
noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka
on itse henkilöity vaiteliaisuus... Ethän toki epäille, ettei...

— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.
Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaiset
syynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouva
Saugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, heti
Marcellen nähtyänsä?

— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier
voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki...

— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat
leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin
vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta
veljeä?

— Hänen veljensä on jo kuollut.

— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa
siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!

Rouva Charlier kohautti hartioitaan.

— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän,
— mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä
rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen
sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan
ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa
jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä
saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia
itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut
vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja... noita ainaisia
tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin
tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.

— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä,
— että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen
kanssa kuin olla syömättä?

Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen
kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa
vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:

— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen
sisarenpojallensa!

— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle,
vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena
löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin
sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle
juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista
tuumistani.

— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla
tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä
kaikki.

— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet
ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!

Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.

— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!

Nopeasti hän sitten jatkoi:

— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte
varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa
ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori
mies haluaakin naida hänet?

— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.

— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on
rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani
toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien
ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä
kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava
tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän
kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen,
tehdäksensä typerät naimakaupat... Näette siis että olemme tähän asiaan
nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!

Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin
ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli
melkein hämillään.

— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä
pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.

Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette täti
Gertruden kaulaan.

— Älkää toruko minua... vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili
hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua
sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja
nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja
haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.

— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo
hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku,
jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier
hyvillä mielin.

Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin
kävi:

— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!

— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se
kävisi niin kovin kalliiksi... niin saavat viuhkani mennä sinne minun
puolestani! selitti Pierrette tyynesti.

Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin,
jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.

— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen,
ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että
nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen
kapean kadun varrella...

Mutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.

— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan,
vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän
on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole
koskaan ikävä.

Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden
tunnetta.

Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa
ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka
jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle,
ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka
tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä,
sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti
herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena
soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää
silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku
suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä
kaikkialle... Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma
olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa,
hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.

Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista
opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat
pankkipaperit ja rahasäkit...

Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä.
Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi...
elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään,
hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas
siintävään kaukaisuuteen.

       *       *       *       *       *

— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!

Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan
seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.

— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.

— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin
vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan
voimatonna... Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.

— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette,
naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka!
Ja minä kun juuri tulin kysymään...

— Mitä sitten, rakkaani?

— Nyt ei siitä tule mitään... Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille
aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla
keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen
luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän
lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt
minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte...

— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.

— Niin, täti kiltti... Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmän
Marcellen kanssa!

— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä
pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti.
— Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy
hänestä hirmuisen pitkäksi!

Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja
yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman
pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta
kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet
viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä
ja hauskoilta.

Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui
Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen
keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni
sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa
säestäen.

— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette
äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään!
Mikä onnettomuus, kultaseni!

Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.

— Prévelien valkoiset tanssiaisetko... Tunnustaisinkohan sinulle
erään seikan, rakkaani... No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin
erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös.
Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra
Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan
jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen
siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea,
olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen
pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on
tuolla pienellä leposohvalla... kohotapa liinaa!

Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:

— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!

Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi... Hän
ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli
laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta,
joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin
värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden
hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä
ja väikkeestä... Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen
tuo puku oli!

Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi,
niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin
utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette
myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun,
jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa
pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota
viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan
tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon,
jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.

— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan
tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa
tanssiaisissa?

Marcellea huvitti tuo ihastus.

— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna
lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani... jollei
kenties kävisi päinsä... mutta sehän sopiikin... miksikä ei! Sepä oli
hyvä tuuma!

Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.

— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit
minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?

Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.

— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.

— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän
ole... en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.

— Etkö osaa tanssia?

— Osaan kyllä.

— Arasteletko sitten muutoin?

— En ollenkaan. Mutta...

— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii
sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin
kovin hauska tuuma!

— Entä täti Gertrude?

— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen
tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin
herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen
sinua suostumaan!

Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi
valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo
ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin
satua tai unta... Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!

       *       *       *       *       *

Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta.
Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa
ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa
vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias
valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin
tenhoavien sävelten kiidättämänä.

Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä
valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään
kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei
häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä
uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana
mielihaluna oli liiteleminen.

Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä
häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty
joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset
olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki
ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle
kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat
hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi
vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.

Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista,
teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä,
että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin
iloitsemaan.

Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa
oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra,
hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.

— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään
ystävistäni, herra Roger Marçayn.

Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin
hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset,
lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin
kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut
harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan
maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.

Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen
ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä
sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään,
että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.

Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden
lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he
samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen
kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman
mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse
asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin
komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen
tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään
itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon.
Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka
hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan
kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän
alkoi puhua noista tanssiaisista.

— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se
olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät
huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka
onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat
huvitella tuolla tavoin!

Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin
säveliin.

— Jospa tietäisitte... Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!

— Mutta senhän tiesinkin, neiti!

He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.
Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.

— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne,
neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte
tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä
tanssiaisissanne!

— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?

— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen
selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja
ystävättäriä...

Pierrette huudahti ehdottomasti:

— Rouva Saugékö?

— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti.
— Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva
Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun,
mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua
välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja
pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in.
Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä
vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota
erityistä kehoitusta.

Neiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.

Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka
tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle
Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta
Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan
ivallisissa ennusteluissaan... Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa,
enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi
perijättären pyydystelyssä!

Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys.
Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman
pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.

»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille
myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on
käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin
ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»

Heidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:

— Tehän asutte Normandiassa, neiti?

Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasi
Pierrette:

— Niin kyllä, Normandiassa...

Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä
olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten
oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui
jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti
Pierretten raikas ja viehkeä nauru...

Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia
karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin
enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä
aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa
tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän
kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika
osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt
kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden
takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.

»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei
ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta
harkinnasta!»

Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen
mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä!
Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta
ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta.
Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja
suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten
pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko
maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude
sitä useinkin kuvaili.

Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa
vastaanottonsa maanantaisin.

— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.

»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan
hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.

Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti
päätänsä päättäväisin elein.

»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»

       *       *       *       *       *

Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähän
Roger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouva
Charlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.

— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouva
Saugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.

— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa
tarkastellen.

Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin
muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa
oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle
levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun
herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra
Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!

»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta
lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.

Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen
toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli
lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli
Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli
tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette
oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä
sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut,
ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.

Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee
influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii
onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»

Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?»
Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö
häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan
myötäjäisiäni... tarkoitan Marcellen myötäjäisiä... Mitäpä muusta, kun
vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»

Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista
tuloaikaa, saapui Roger.

— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä
tädiltänne?

Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli
pelkkää päivänpaistetta.

Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja
Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden
rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui
liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.

— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille
näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka... muutoin
tukehdun tähän tunnustukseeni... jota pyydän etukäteen anteeksi...
Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien
tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko
ajan hänen tykönänsä.

Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella,
että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi
hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin
aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset
puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.

— Te rakastatte Pierretteä?

— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä... Kuinka hyvin
tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier,
— rakastan häntä... ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet
minulta... haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.

— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier
nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.

— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas
rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että
minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin
vähäinen, ja herra Hémont...

— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa
laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka
katselee kaikkea tyttärensä silmin... Siis on teidän huolehdittava
vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla
oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein
muistuttanut mitään satuprinssiä... Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten
äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.

— Herra tohtori on täällä.

Rouva Charlier oli noussut paikaltaan.

— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin
kiltti... ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät
hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne
Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui
täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin,
— minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että
Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa... No niin,
palaan heti.

Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän
saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan
lääkäriä.

— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.
Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla... mutta hän oli
Pierrette... Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,
Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö... Oi, Pierrette, Pierrette...

       *       *       *       *       *

Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana
pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle
seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys,
josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa,
ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli
nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi
anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin.
Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla
muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin
kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen
tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.

Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda
katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.

Arasti hän alkoi puhua:

— Herra Marçay, tätini...

Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin
vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.

— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne
viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa,
että hänen piti mennä _serkkunne Marcellen_ luo (hän korosti
ivallisesti noita sanoja), joka oli _kotoisin maalta_ (uusi ivallinen
korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne
esineenä... ja että te olitte valehdellut minulle...

Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:

— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?

Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi,
käsitteli asiaa tuolla tavoin!

Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän
vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.

— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi
veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä
myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua
serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni!
Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena
karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua,
huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea
suuttumuksenne ovat... kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje,
jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen
juhlallisesti...

— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun
käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse
tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta
pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni...

Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä
mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.

Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi
hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella
liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin
keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:

— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En
voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa.
Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan
kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, —
minulta itseltäni.

Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi
halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli
hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten
viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.

— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli
lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä
havaitsevinani... Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa
hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!

— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.

— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi
Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan
huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?

— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan
saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin
teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja
minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin
nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin...
Siinä kaikki!

Roger'in otsaan kohosi puna.

— Siis luulitte...

— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut
sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden... ja että tuo suunnitelma
viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa... niin kyllä, hyvä herra!
Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään
keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole
omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka
tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.

— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies,
kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla
sanalla... Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani
mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien
tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut... Tahdotteko tulla
vaimokseni?

Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän
Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili
tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin
lemmentunnustusta.

— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont
jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta
kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos
olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti
ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita... eikä minulla ole
pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.

Roger yritti puhua, Pierrette esti sen.

— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton
niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet.
Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma
esimerkki ovat opettaneet minua... hiukan halveksimaan niitä, jotka
elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan
kanssa.

Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette
oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.

Roger oli kumartanut syvästi.

— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin
moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja
yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta,
virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon
virheeni.

Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen
tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi
sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.

— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.

Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän
riidastansa.

— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.

— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän
tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken
rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?

Pierrette kohautti hartioitaan.

— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.

Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut
välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra
Marçay.

Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo
inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?

Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei
kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja
koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän
kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.

Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että
karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen
tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin
hetken aikaa!»

Ja äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.

       *       *       *       *       *

Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet
toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun
hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon
puolittaisen epäonnistumisensa syistä.

Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä
vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana
Normandiaan.

Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli
työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi
yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli
tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät
kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.

Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa,
jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin
valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään
muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä
mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin
paljon yksin.» — —

Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli
epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori
vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.

— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.

Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että
hän jätti nuhteensa kesken.

— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont,
käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin
saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka
olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on
suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle
rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi
tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet
koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän
tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva...

Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen
samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa
vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:

— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä
tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.

— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti.
— Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman
häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja
lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle,
mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten
häiritsevänsä sinua.

— Se oli oikein, tuumi Pierrette.

Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa
siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.

»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä
ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä
väärin», ajatteli hän.

Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos
hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämää _minun tähteni_», oli hän
ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta
vastaan.

»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus
saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä.
Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse
asiassa olen siitä perin hyvilläni!»

Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä
seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt
tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö
ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi
katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.

— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn
päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä
torjuvaa esiintymistä.

— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on
yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!

Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi
sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei
mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran
oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!

Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että
myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.

»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen
mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»

Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen
työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui
ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä
mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon
uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay
oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan
suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka
kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä
tuttavuudessa.

— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija,
voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti
professori iloisin ilmein.

— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.

— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä
rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies,
välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi
silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles... ja niin
sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys
on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti
viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen
insinööri... nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette...

Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että
hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus...

Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti
näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.

— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua... Marçay tuli minua
vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon
selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.

Pierretten kasvoille levisi punoittava varjo.

— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme
mukaan...

Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan
päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset
pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi... mutta hän ei
vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen
omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.

»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua
vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja»,
ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin
havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»

Ja hän napsautti ilmaan pienen luunapin.

Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella,
saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli
kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa,
ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:

»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»

Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties
mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista,
jotka hän lausui tervehdittyänsä.

»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän
on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos
olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla
epäkohtelias emäntä.»

Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa
ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten
elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää
impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva
Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja
hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän
käytöstapa ja ominaisuudet.

Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän
uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in
keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta
huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja
mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan
aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli
professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette,
joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon
ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten
jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti...

— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa
hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni!
Ei kiittämistä... se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat
ihmiset sanovat... ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas
olisi, jos jo määräisimme päivän!

He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.
Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:
»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla... mutta enhän voi tulla
teidän kutsuttanne...»

Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät
suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei
ollut aivan niin julma, vaan vastasi:

— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni
niin suurta iloa!

       *       *       *       *       *

Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen
olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää
hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut
vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.

Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana
— sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette
koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa,
hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen
punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.

He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut
nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä
välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.

— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä
tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle
mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut
Marcelleen! huudahti rouva Charlier.

Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.

— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.

— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen
sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin... Otatko sinä
hänet vai et?

Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa
oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!

— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, —
mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä
on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä
tehtailija Maillen tyttären kanssa.

— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!

— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille
näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen
apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.

— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti
rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin... olin muistavinani...

Pierretten huulet vapisivat hieman.

— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi
tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja
unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään... Puhukaamme
mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!...

Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta
määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut
useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen
asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena,
osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen
isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut
juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta
kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä
parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä
hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin
voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja
hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.

Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi
vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki
heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut
mitä lempeimmät toverukset.

Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger
näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani
hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän
liittyisi yhtiöön... Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli
esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.

Eräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:

— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta
hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.

Ja Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:

»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herra
Marçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»

Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen
rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa
asiasta tädillensä... Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään
mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi
todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa
rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.

Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut
nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun
ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja
maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.

Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren,
mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa... Sillä tavoin
päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!

Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn
takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut
enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan,
kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

       *       *       *       *       *

Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon
tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen
opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä
synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä,
alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka
ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen
sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.

Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä
vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli
siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui
hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.

— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.

Mutta isä pidätti hänet.

— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni...
Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.

— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.

— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on
kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia... tai oikeastaan
olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä
hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä
huomaamattansa... Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas
saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa... mutta tämä nuori
mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun
kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet
kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja
lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle...

Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen
ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää
epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut
hänelle vastenmielinen.

Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt
kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan
riitansa jälkeen...

Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo
muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä
voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta
hänen mielipidettänsä.

— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on
herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen... olen nimittäin antanut
hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä
korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus
havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly...

Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.

— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö
totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän
minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut
elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut
herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle,
saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon...

Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä...

Mutta äkkiä hän huudahti:

— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?

Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja
alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.

— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä
noita kyynelten kostuttamia kätösiä.

— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän
paha...

Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta
Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua
noudattaen:

— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä...

Pierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja
pahempikin vielä kuin minä... olette minua epäillyt... syyttänyt...
nolannut lukemattomia kertoja... kiusannut minua...

Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä
hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut
Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.

— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei
tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan
Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.

— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut
tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin
vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista
siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa
mitään avioliittomahdollisuuksista... kaikkein vähimmin
raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa,
erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.

Pierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.

— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin
luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi
— erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä
toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta...

Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä
kätkivät Pierretten siniset silmät.

— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.

— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin
olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti
Hémont'in ja tätini... Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä
kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin
samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä
vailla oleva neiti Hémont... vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka
hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella... suloinen
pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa... ja jota
katselin kauan, tietämättä hänestä mitään... edes hänen nimeäänkään.

— En ole mikään taruolento... huokasi Pierrette.

— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän...
olette nytkin jo... ja te tulette olemaan... Pierrette, ettehän
halveksi minua enää?

Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan
nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.

— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää...
kunnioitan teitä... varsin suuresti.

Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa
vaikeni.

— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut
sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit
yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni
tuosta pojasta... luulin häntä kunnianhimoiseksi...

— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin
olen... ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan... Annatteko
Pierrettenne minun omakseni?



SAMA JUTTU.


Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa,
missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri
maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset
myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina,
parhaansa mukaan tointansa.

Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut
häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia,
jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa
kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku
Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy
saviastioita.»

»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin
tytär... Kuusitoistavuotias... vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis
vielä yksi myymälä... yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä
kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»

Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä
itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä
kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta
— vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki
muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa,
jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin
helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot
kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju,
reunustaen punaista silkkiliinaa.

Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin
nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet
hänelle.

— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan... ja te myös! Te ostatte
varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin... eikö
niin?

— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta,
neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?

— Minä! Mutta enhän minä...

— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!

Pikku neiti harkitsi asiaa.

— No niin... olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja
veitikkamaisena. — Povaan teille... se maksaa kaksikymmentä frangia.
Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!... Elämän viiva on oivallinen
— sangen pitkä... Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään
haittaa... Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet
merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa
se valtavasta rakkaudesta!

— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren
juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?

Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen
pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa
sekiinit säikkyivät kultasatein.

— Ei, tästä tulee vakavia asioita... Näen vaalean naisen... hyvin
kauniin... Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä
kiihkeästi... oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä
vastarakkautta... Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä
todellisuus avasi silmänne...

Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt
enää. Niin kylläkin... hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti,
naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä
kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut
hellä, luottavainen intoilija... Kun sitten kurja, katala petos
herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen —
kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he
olivat eronneet... silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin
toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä
mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon
noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja
huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?

Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa
kultarahan.

— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat
kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.

Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä
vieläkin hymyillä.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.

— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.

Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.

— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi
näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta
vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään... en kerrassaan mitään.
Ettekö usko minua?

Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.

Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen
empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:

— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi,
huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden.
Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti,
ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei
minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan
povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi
äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin,
olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen
sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä
turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella,
teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä
selvittää koko tuon salaperäisen asian!

— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.

Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat
silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti
kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili
yhä edelleen keväimen koko raikkaus.

— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka
teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä
kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon...
sulhaselleni... ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro
siitä kenellekään... ette edes äidillenne!

Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia
pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle
sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan!
Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin
lapsellisesta... Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama
juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli
sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi,
joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti
varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia... Niin oli varmaan käynyt!
Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta
lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut... mutta olihan sittenkin
vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta...
niin, epäilemättä, suutelolta myöskin... Ja kamarineitsyen turvissa
oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä,
museoissa... ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka
olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!

Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen
hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään
erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas
kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska... Joissakin tanssiaisissa oli
hän jo ollut mukana...

»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka
hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»

Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä
säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä
arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle
tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka
versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma
lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.

Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären
iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun
vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten»
basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna,
kiihkeä puna.

Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien
ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan
säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään
ja katuvaisena:

— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula
mahdottomuus!

Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran
kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli
tuolle tyttösellekin sattunut!... Jacques olisi uhrannut paljonkin,
päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa
täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja
luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään
vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana
päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat
sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.

Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi
joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä
jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä
hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän
suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa
alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat
keskenänsä hyvinä naapureina.

Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen.
Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen
puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.

Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden
tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen
huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.

»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?
Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.

Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakasti
Simone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!

»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo
entinen...»

Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa!
Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan,
aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui
yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka
kaunis köynnös vielä oli kesken... mutta hän ei virkannut, vaan
hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti
opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru.
Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren
tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties
kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt
salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken
kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut
Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.

— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te
vielä ajattelette _häntä_...

Simone säpsähti:

— Häntä... ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.

— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme... tarkoitan teidän
juttunne... koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!

— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?

Hillittömästi huudahti nuorukainen:

— Siksi että olen mustasukkainen.

— Te?

— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan
muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota
juttua, josta te puhuitte minulle... Antaisin henkeni — kuuletteko,
henkeni — saadakseni tietää — _kaikki_!

Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten
hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä,
joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen
eteensä.

— Simone... rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.

— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi
kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!

Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:

— Te rakastitte häntä?

— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.

Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta... Silloin kertoi
Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla,
edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo
kolmenkymmenen vuoden vanha.

— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä,
uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta
hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät —
ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja
minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa
minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen
tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin,
että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, —
oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni,
jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut:
»Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta
olin vielä niin nuori... kenties _luulin_ vain rakastavani... enhän
silloin tiennyt...

Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan,
että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.

— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.

— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.

— Mutta entä tuo mies... mitä hän teki, mitä hän puhui?

Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.

— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo
kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni... Eihän
hän tiennyt mitään koko asiasta!

Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa
kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään,
pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi
ymmärtänyt häntä.

— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt
saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö
tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?

Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde,
suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä
tarpeeksi sanoittakin.

— Ettehän ajattele häntä enää koskaan... rakkakin Simone!

— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan... tuota naista?

Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.

— Kuinka haluaisin muistella häntä!... Oi, rakkaani, jos tietäisit...

Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja
hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.

— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän
siitä tiedän!



RUUSUNEITI.


Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien,
melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette
kumartui puremaan poikki ompelulangan.

Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon
pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme
Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen
ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina
ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien
haavekuvat.

Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä,
sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt
eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia
suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo
heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen
mielikuvituksensa tuotteita... taiteellisia vaateruusuja, joihin
ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan
taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta
eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista,
sinipunaista, keltaista... vieläpä sinistäkin. Lise-neidin
ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet —
ne viehättivät harvinaisuudellaan... Kukkien kupuun sirotteli Lise
hiukan tuoksupulveria... Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken
pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita
luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa,
niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.

Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja
veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota
harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä
mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten
kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt
silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea
uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä
viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.

Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä
ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna!
Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa
tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon
vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne...»

Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen
poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin
äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka...

Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut
nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat
hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli
sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.

»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette
haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun
kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin...
Minä rakastan teitä...»

Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän
ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt
»Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:

»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa
tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita.
Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»

Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja
kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi
hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän
ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen
ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain
rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja
valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan.
Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat
hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.

Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen.
Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan
niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.

Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä
virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa,
olemaan hänen ystävänsä.

Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo
oli jatkunut puolen vuoden ajan.

Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä
taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään,
haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan
romaaneja, runoutta... kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä
puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen
neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan
asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä
koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja
ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän
kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen
tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään.
Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin...

Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen... itse asiassa
ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu
tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän
ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa
kosijoita... ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!

Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä,
mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän
sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin?
Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen
muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet
eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut
tullut herättämään...

Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista...
tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo
miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan
hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan
työläisnaisen haaveellisessa mielessä...

Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen
tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties
hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä
loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä,
jäädä Renén viestejä vaille.

Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät,
Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa
niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää
siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa
ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman
kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen
pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi.
Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua
uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:

»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle
hyvän neuvon.»

Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut
paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä
ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan
rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän
aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli
saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo
vakuuttamaan sitä etukäteen.

— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle
nuorelle miehelle, että...

Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä
tyynesti ja harkitsevasti.

— Mutta... jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän
hitaasti.

Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään
hämmennyksissä, hän jatkoi:

— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin
kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut
olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut
avarasta maailmasta, matkoista... elämän onnea vaille jäänyt olento,
vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta...

Tahtomattaan mumisi Lise-neiti:

— Kuten teillä...

— Kuten minulla, niin juuri.

Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä
kehittyi varmuudeksi.

— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija...
olitte te!

— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä
päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi... Mutta taivas tietköön,
etten aavistanutkaan...

— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä
pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte
muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta,
istuen paikoillanne nojatuolissanne!

— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne... Teidän kirjeenne,
hyvä neiti, olivat viehättäviä!

— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!

Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.

— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.

Mutta neiti Lise pani vastaan.

— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli
viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla
kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin
tuon ilon... kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen...

Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti
kuin levollinen sydän.

Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:

— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!

Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen
ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.



HERTTUA JA MARKIISITAR.

(Aihe viuhkamaalauksista.)

 Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.

Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien
oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua
ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät
juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.

Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea
sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat.
Joko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, —
siihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La
Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista,
on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos
vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka
lienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren
oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.

Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä
harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen
omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua.
Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle
kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka
nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä
kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.

Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa
voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä
erilleen koko asiasta.

Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana,
pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen
pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana.
Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi
siten muitta mutkitta.

Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta
niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.

Lainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.

»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät
avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo
mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»

Herttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:

»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi
aavistaakaan!»

Mutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.

— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin
komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja
ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä
vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!

Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista
juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään
mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.

Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan,
herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten
toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.

Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen
kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Tapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin hotellissa.

Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot
muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle
olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka
hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen
kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:

— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!

Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana
korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen,
jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka
ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan
saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa
miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän
muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.

— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän
tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin
epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.

Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen,
Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin
saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.

Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan,
että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden
otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita,
kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä,
pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen
lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata
aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät
rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden
tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä
teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat
mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin
kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava
kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva
de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva
du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai
Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen
samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.

Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta
kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta,
joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren,
sykkivän poven... jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt,
että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen,
keltakätinen vanhus!

Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.

— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei
ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!

— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä
puhelias kuin tavallisesti?

Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en
ikinä unohda... Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!

       *       *       *       *       *

Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan,
ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea»,
samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti
emaljirasiastaan.

Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella
kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen
lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä,
ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka
äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat
silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten
poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä
nauhoilla ruusujen keskellä... ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen
työtään.

Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku
verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti,
leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat
luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.

— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin
paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.

— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän
kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla
teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä
tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen... niin kyllä,
minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen
mieleltään ja lämminsydäminen!

— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla,
rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!

Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui
akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä... Hän haaveksi
saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä... Troncantiquen herttualta, joka
oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.

       *       *       *       *       *

Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistää
Troncantiquen ja Souchevieillen suvut.

Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa
markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle
morsiamelleen nöyrää ihastustaan.

Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa
herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän
kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan
tuottamaan tulista tuskaa.

— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että
sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.

Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.

Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti
saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen
mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän
ajatteli:

— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni
lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on
vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.

Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun
lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.

— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan
kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa
kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!

Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut
suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.

Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!

Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä,
eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan,
joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan
valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!... Kun Cléante vielä
ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun
väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.

Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä.
Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho,
kuusitoistavuotiaan huulet... ja etteivät hänen tukkaansa olleet
vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.

       *       *       *       *       *

Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar
lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen.
Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo
epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.

— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle
ukkorähjälle! ajatteli hän.

Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi
hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui
herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.

Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin,
perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat
katseensa metsikön aukealle.

Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat
puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman
sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka
loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä,
hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.

— Rakastan teitä, Doris... sanoi Cléante.

— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä...

Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa...

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän
oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät
avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu
kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä
naimisiin!

Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja
kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä
sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen
lempeä salaisuus.

Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän
oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.

— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät
avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu
kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.

Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:

— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu... eikä minun tarvitse mennä
naimisiin!



RUNOILIJAN HOPEATOHVELIT.


Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan
väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.

Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien
kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen,
jota aurinko innostaa... Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne
heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut
laulajan huulilta... Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin
tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se
oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt
runoja... salatuin siivin...

Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa,
kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli
seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä,
unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen
rasittunut...

Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista
»Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen
kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti,
jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!

Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus on
_yksinäisyys_...»

       *       *       *       *       *

Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti
pesävalkeata... Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet,
jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat
kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä
silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan
tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.

Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat
ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha
taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa
tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi
mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen
varatut taivaallista joululahjaa varten.

Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten
lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon
kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.

»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja»,
mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan
hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta...»

Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava
kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.

Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen
taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten
kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä
tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri,
että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että
runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa
talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen
hiljaisen, viehkeän hengityksen... Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin
hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu
puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli
hänenkin puolestansa... Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.

Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä
palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen
uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti
terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon,
johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo
naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!

Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä!
Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen
hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he
sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.

Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan
ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman
kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan
puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.

Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen... sehän
olisi ollut niin arkipäiväistä... melkein loukkaavaa!... Mutta voi!
kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan,
häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan
hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se
aukenisi... Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä,
sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?

Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava
kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa
hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi
häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen
makaamaan.

Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset
haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen
liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät
vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka
paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten
kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä,
kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät
Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset
yritellen pois...

Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten
pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta...

Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä,
kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti...»
Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin
luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton
läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi
valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli
hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä
käsiinsä.»

Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman
suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille
viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne
hävisi... Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat
sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää,
viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa
nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku... Toinen
asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä,
jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista
lemua... Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee
kädessään... Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin
rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua...

Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä
tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat
selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö
hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!...
Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.

»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan...»

Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi
hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken
loppuunpalaneesta valkeasta...

Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa
uunin edessä.

Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä
suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen... Mutta
varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi...
Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka
sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille
sieville paleleville naisjaloille...

Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija
polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti
veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle
onnen, viehkeän maallisen onnen.



PRINSESSA HELMEN TARINA.


Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei
kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä
kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:

— Tämä on nyt sinun asuntosi.

Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton
määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä.
Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden
tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet
haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:

— Nämä kaikki ovat sinun!

Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui,
tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti
hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:

— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja
tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!

Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen
kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan
tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut.
Hänen mielensä oli niin riemukas!

Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli
prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta
mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty
kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa,
seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.

Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa,
ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin
hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät
kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:

— Saan, mitä ikinä haluan!

Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan
uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia
valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin
silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin
lumivalkoisiin harsopukuihin.

Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset
kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen
ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä
valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten
taakasta.

Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet
sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana,
harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan
aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä,
pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan.
Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä,
ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät
olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille,
joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean
seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne
hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä
tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja
kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan,
mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.

Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton
valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka
hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi
hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle,
jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi
muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista
kukista.

       *       *       *       *       *

Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla
niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija
olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan
kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.

Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla
hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren
paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.

Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin
viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten
kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.

— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.

— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se
kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on
hyvin harvinainen.

Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään
selänteeseen.

— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.

Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:

— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on
tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän
kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.

Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti
uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti
silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.

— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo
kukkaro!

Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa
pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja
huudahti, kukkarosta välittämättä:

— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi...

Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan.
Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi
tullut mieleen edes siitä vihastua.

— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä
haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi —
tehkäämme vaihtokaupat!

Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.

Mutta tyttö pudisti päätänsä.

— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä
kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.

Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.

— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle
tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!

Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:

— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!

Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana.
Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle,
raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle,
pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.

Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti.
Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi
ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät
kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne
kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.

Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien
prinsessaa hän lausui:

— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen
lemmentodisteelle!

Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei
olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:

— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!

Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä,
vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen
lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta,
heittäen hänet maahan.

— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti,
mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta
Jumalan armosta minä tulin sen estämään.

— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole
levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.

Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti
kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät
kädenliikkeellä.

Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun
väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin.
Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään
ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:

— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!

       *       *       *       *       *

Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä
puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli
keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle
muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille
tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat
kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua
viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi,
ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.

— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.

Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa,
kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:

— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi,
käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä
mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista
hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä,
joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille,
ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.

— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat
runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä
haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet
kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi
kuninkaallista valtaani.

Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys
ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan,
sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään
sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä
päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa
helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta
ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.

       *       *       *       *       *

Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan
muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa
ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin
unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs
hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita
hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari,
jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä
vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat.
Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä
päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon
suojatta.

Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa
arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.

— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen
muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja
pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän
lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea
kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta
ihmisiltä.

Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki
loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen
viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen
miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut
uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä
poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin
monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.

       *       *       *       *       *

Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki
ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli
onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa
huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä
turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana,
luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen
välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.

Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten
hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa
saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti
olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti,
timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien
muodostama sädekehä.

Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä
hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina.
Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun
ilmauksia.

Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt.
Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen
henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä
akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla
oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra,
hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko
seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi
hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.

Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut
lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä
melkein käskevään sävyyn.

— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.

— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku
aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa
lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että
hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa
vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole
olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa
aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät
suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon
uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.

— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.

Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten
tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla
voittaisi suosiota.

Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa
prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa
puolison nimeä.

— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat
ikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään
heistä!

Empien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:

— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin
avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne
on vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on
menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä...
Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan
neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties
hän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.

Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin
hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud
tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja
vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt
vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.

Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi
hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle
koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen
luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän
perusteella.

       *       *       *       *       *

Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan
oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli
tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan
takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi
mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain
ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa
kappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.

Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset
kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan
ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina
oli ollut.

— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni
teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi
saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä
nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan
taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille
kuninkaille?

— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin
kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja,
joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa
runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen,
ei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä
paratiisiin tulee... Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen
eteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin
varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla
ei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona
päivänä rikkaampia kuin te.

Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt
olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella
hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan
imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui
asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa
maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti
yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle
linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin
koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää
välittänyt.

Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä
reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta,
joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat
kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen
valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis
tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena
vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti
kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä
jalokiviä.

Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea
valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita
säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon
rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai
paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää
sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa.
Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut,
ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt... Ja nyt
itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.

Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka
ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.

Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti
levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei
ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista
itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat.
Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä
tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.

Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi
tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä,
mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi
hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja
kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia,
soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut.
Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi
kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle
ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen
ainoastaan kyyneleistä... Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä
siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo
runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin
suojaavan siiven lehahdus.

Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut
hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut
ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen
neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.

       *       *       *       *       *

Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt
paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit,
jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien
ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne
kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa
mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.

Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka
oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan.
Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja,
tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.

Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan
metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita
varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä
hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret
lunnaat.

Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän
uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen
hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi... Heti näkyi
hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran
seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli
hopeasta.

Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti
Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä
miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina,
tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:

— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!

Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka
hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa,
pyrki herättämään häntä tajuntaan.

— Missä minä olen? sopersi Helmi.

— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat
ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne
pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan
metsissä.

Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki
ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei
koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen,
kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.

       *       *       *       *       *

Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein
muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä
lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella,
keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista
seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan
mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan
maininnut menneitä aikoja.

Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää,
myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei
ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa
ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana
hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli
nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön
upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa
häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan
vielä ollut voittanut.

Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud
pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi
liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin
hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen
ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi
hänelle kukkasen.

Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin
vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut
mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa,
ylängöiltä... Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.

       *       *       *       *       *

Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella,
josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti
prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät
häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.

Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita,
hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.

Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut
lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.

— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena.
— Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron
teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä,
ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.



KIVEN ALLE KÄTKETTY SYDÄN.

Syksyinen tarina.


Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua... Merenkalvon yläpuolella
sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse
haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä
suuren vinttikoiran selkään.

Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa,
valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen
voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia
koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu
silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja
perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti
hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät
kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.

Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti
luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita
kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla
maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin
lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on
sininen ja aurinko kultainen.

Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista,
jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä
hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen
hyväilystään nauttien?...

— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen
syntynyt... Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa... Minä
olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni.
Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien
tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla... Mitä
varten olen siis syntynyt, Coelio?

Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin
kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei
rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän
vastasi:

— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa...
silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.

Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.

— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, —
ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen
perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi
ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä
pojilleni... Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä
saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.

Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.

— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?

— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni?
Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä
kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa
puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen
peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja,
jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on
hyvin minun näköiseni, Coelio.

Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen
taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio
pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista,
joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.

Prinsessa alkoi kertoa:

— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi
toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä
huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka,
jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten
paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten
harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti»,
sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu».
Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää
sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla
sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten
hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan,
missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui
hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku
hellämielinen runoilija kuulee valituksesi... Hän ei tiedä, mistä se
tulee, minne menee... Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä
iloitsen siitä kylmässä linnassani.»

Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:

— Loppuiko tarina siihen?

— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.

Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan,
kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.

— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten
sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin
salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin,
kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja
lemmensanoja... Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen
haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun
edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!

Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti,
rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen
kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat
sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne
itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan
uteliaisuudella kiven paikaltansa.

Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi
sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat
kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet
olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli
tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen
pergamenttiin...

Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin
kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle.
Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä
unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua,
sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka
odotti vastausta runoilijan sydämeltä.

Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen
silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli
aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa
naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä,
jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen
hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä...
Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään... Ottaen
kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän
alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja... muinoin
sepittämiänsä.

Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion
soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu
säteili hänen silmistänsä.

— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt
muistan sen... Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla,
sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! —
kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille
hänen mielessänsä... hän yhtyi lauluun... niin hellin, niin kaunein
sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »_nyt_ voin nukahtaa ainiaaksi
lumeen.»

— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.

Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja
seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa
orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan
tarpeeksensa ennen talven tuloa.

Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä
vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun
poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen
sormistansa... Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa
aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi
hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa
kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää
kuolemasta.

Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi
lempeällä äänellä:

— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen
uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen
vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi
olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä
pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli
ylimyksen, kuninkaan ääni... Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka
oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen
nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen
uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa... Huomenna,
huomenna!

— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.

Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.

Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna
odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen
hänen kiihkeitä silmiänsä.

Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin
kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla
patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat
itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä...

— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!

       *       *       *       *       *

Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.

Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut
onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen
hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi...



MAAN AARTEHISTO.

Legenda.


Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet
keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet
tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu
juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa
Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan
käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.

— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen
kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä
saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi.
Mitä muuta voisinkaan toivoa?... Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu
olkoon maa!

Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia,
jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo
vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon
pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.

— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi
hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä
tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra
Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo
vuoden ajan.

Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa
kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta
kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.

Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen
tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä
paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä
pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa
kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:

»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas,
niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»

Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti,
hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä
pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin
huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.

— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä
äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi
Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!

Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli
viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat,
joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin
kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.

Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä
sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä
sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän
pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.

Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä
riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin
lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla...
ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten
levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa,
mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti
hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn
riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli
salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät
epämääräisin loppusäkein.

— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni
juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda
aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.

— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli
satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.

Ja hämähäkki sanoi:

— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni...
silkin sekaista harsoa!

Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen
lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu
kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän
vallattomasti hän sanoi:

— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?

— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas
porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin
valmistamassani lippaassa.

— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta
lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman
lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä
helmillä.

— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni
eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!

— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta
nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia
maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!

Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä.
Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen
aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia
jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.

Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta
väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin
lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa
pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät
koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä
tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:

— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun
lippaan kultani saa!

Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden
ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.

Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän
harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa
olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia
peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset
voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut
itselleen maan aartehistosta.

— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua
arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia
koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi!
Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin
Luojani, joka on luonut sinutkin!

Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset
yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.



KUKKASKAUTENA.


Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija
vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä
hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä,
ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet —
pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa...
Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut
papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla
oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten
niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei
oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään...
Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin,
sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi
uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».

Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen
kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen
mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka,
leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut
reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon
niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina... Vastakkaisella
puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota
kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä
leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen
pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni,
matala ääni.

Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat
toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö
ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän
hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat
ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa
ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti,
tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin...

Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne
jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan... Ja nyt,
kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja
sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!

Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen
kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on
hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa,
joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti
mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen
salaisuuksia.

Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja
se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.

— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.

Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo
on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat
yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä.
Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain
häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen
hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet
hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella
istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa
puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat...
ja myös pitkät ajat... ja ajasta, joka myös vierii nopeaan... Ja
täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen
hänen tuskallisessa huudahduksessaan:

— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!...

»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar,
tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on
helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät
heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita
pukuja, kaukaista karkeloa... Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia
menneisyydenkuvia.

Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia
hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen
haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa
hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin,
tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia
viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.

Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä
viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee
kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja
naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille
nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää
todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.

Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden
puku... köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento,
joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä
ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?...

Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten
toiveiden vallasta!... Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia,
jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe
menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä.
Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan,
väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen
— hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa
niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten
satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat
lopussa, sillä rakastan sinua...» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä
kuvastimen heijastamille kuville... Sitten... sitten päättyi hänen
elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti
kaiken riemun...

Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen
kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi
nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa,
verettömän otsansa kristallimaljakkoon... Nyt ympäröi hänet outo,
aineeton, salaperäinen sulotuoksu... hän näki edessään marmoriristin,
jota ruusut peittivät... valkoiset ruusut... Eivätkö ne olleet
samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin
pian?... Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät
putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet...

Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä
valtaan.



KAHDEN.


— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias... Enkö voisi
mennä naimisiin vasta myöhemmin?

— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä —
eikä kuolema odota sopivaa aikaa!

— Kuolemako... sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden
vanhaksi... Etkä sinä ole lainkaan vanha... katsopas!

Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä
liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen
ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset
hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin... Ja siinä
nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena —
melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine
piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun
markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä
vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti
oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva
kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin
vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti
johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka
saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä,
hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs,
veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva...

— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä
nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani
on muuan vika... minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa...
Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti,
niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat
tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään,
joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta... Niin, naura vain, sinä
pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista
nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa,
käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi
— kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään
rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin
jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää... Ja minä
puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja
uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena
harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison
hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton,
vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee
enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen
välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori
mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava,
rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä... Kuten sinä, on
hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen
luotansa... Eikös tuo ole liikuttavaa?

Marie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.

— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä... Minusta se
pikemmin vaikuttaa hieman typerältä...

— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel
haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti...
ei ollenkaan turhamainen... ja joka polveutuisi arvossapidetystä
ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi...
kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä
kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia
virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu
siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä
hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää
hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi... Ah, hyvä Jumala,
poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että
kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa
nimeä... Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä
vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja
myy niitä kaikkiin maailman ääriin...

— ... Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä,
maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi
nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani
kelpaisi nimeksi mikä tahansa... Mutta haluaisin että puolisoni, herra
Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin... siitä on kysymys! Ja
voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne...

— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona
lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen
toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen
perhejuhlaan... rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä
esitellään herra Jumel sinulle... te voitte keskustella...

— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä
asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme... Ja
rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena
selville odotettavista tuloksista... Mitä muuta mahdollisuutta on
tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme
erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme
toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo
puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.»
Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja
hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?

— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan
avioliitoista on solmittu tuohon tapaan...

— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi
Marie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen
kärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen
että jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin
kahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa
paremmin.

Rouva de Jolan hätkähti hämmästyksestä.

— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden
kantavuutta et pysty arvostelemaan...

— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. —
Ajatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei
uteliaita katselijoita... ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel
se olisikaan!... Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat
toisiansa... vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra
Jumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä
näkemässä vain yksi ainoa henkilö... ja tämä ei voisi nauraa toiselle,
nauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi
molemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien
nauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että
herran hyvälle tuulelle... Sitten keskusteltaisiin vakavasti.
Selitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani...
siihen suuntaan käyvät haaveeni... tämä on käsitykseni elämästä,
sellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen...
Sitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää.
Päästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen
edellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin
loukkaisi perinnäistapoja?

Rouva de Jolan kohautti hartioitaan.

— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni... Ole kuuliainen ja noudata
vanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea... Voi keskustella
kahden suuressakin ihmisjoukossa.

— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni,
sitten hän lausui huoaten:

— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä... ja itse asiassa
tavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa... haaveitteni
satuprinssin kanssa!

— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta
koska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei
valituksiin ole aihetta.

— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava
tuohon herraan?

— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!

— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.

— Mutta oletko varma, _aivan varma_, että tuo tuuma olisi mahdoton?

— Mikä tuuma, tyttöseni?

— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.

Nyt isoäiti todella suuttui... Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo
puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa,
jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin,
kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi
välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa —
jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin
piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen.
Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin
säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.

Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli
yhä vielä outo hohde... Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia,
avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä... Hän kohautti
hentoja hartioitaan.

— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.

Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi
vähitellen uhmaileville huulillekin...

Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan
kirjoittamaan kirjettä...

       *       *       *       *       *

Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli
säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän,
tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa
puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että
loukkaantunut.

— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten
ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä
iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?

Philippe teki myöntävän liikkeen.

— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni
mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.

— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu,
isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten
Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut
tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja...

Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään
lauseensa.

— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne
erehdyttäviä tietoja?

Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen
kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.

— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä
ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen... tämän
hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.

Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo
kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli
korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta
kirjoittajattaresta.

 »Arvoisa Herra!

 Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat
 keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He
 arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin
 tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme,
 ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa... Silloin voimme
 tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme
 kihloihin...

 Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa
 sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin
 haaveksinut aivan muusta... romanttisesta avioliitosta, unelmieni
 satuprinssistä... Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun
 on luovuttava noista haaveista... Mutta... mutta tuo tapaamisemme, tuo
 valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta
 kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on,
 että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin
 ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme
 halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu:
 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta.
 Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties
 esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne
 tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden
 uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.

 Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten
 minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen
 keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin
 kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan
 toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa...
 Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta
 tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja
 vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis
 teille ehdotukseni:

 Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa.
 Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun
 porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen
 puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu... Löydätte minut varsin
 helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä
 niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on
 sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo
 toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.

 Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista... Älkää luulko, etten sitä
 käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa,
 jonkunmoinen rikkaruoho...

 Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta
 tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti
 olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin
 minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän
 suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä
 ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja
 rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu... nimittäin mitä
 rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin
 halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen...

 En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta
 kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko...
 tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne
 merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt... siinä kaikki. Eikä siitä
 koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on
 lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi
 liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin
 muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua
 isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua
 miellytä... Ja niin on kunniamme pelastettu!

 Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän
 pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni...
 riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»

Kirjeen alla oli kirjoittajan täydellinen nimi:

»Marie-Denyse de Jolan.»

— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji
hillitty närkästys.

Herttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle
kirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon...
Hymyily leikitteli hänen huulillansa.

— Mikä pikku veitikka! mumisi hän.

Jumel päästi kiukkunsa valloilleen.

— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon,
silmät ummessa... tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa
minulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka...

Herttua hymyili vieläkin.

— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa
väärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin
kauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä...
Hän pystyy hiukan purevaan pilaan... eikä hän puolestaan halua mennä
avioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se
olisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla
olisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö
vilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa
vaimoksensa... Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä... ja teidän
sijassanne minä, ystäväni...

Jumel oli kuin pilvistä pudonnut.

— Kuinka, herra herttua, te... te neuvoisitte minua menemään Louvreen?

Herttua vaikeni epäröiden.

— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen
neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo
seurata... tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta
saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa
kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te
ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel... On asioita, jotka ymmärtää heti,
harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä,
tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi
teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota
lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein
rikollinen...

— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?

— Niin teen.

Jumel hengitti helpommin.

— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman
teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva
Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana,
ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä
epämiellyttäviä...

Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen
kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti,
sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi
juhlallisesti:

— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.

Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja
lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka
hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä
mitään jäljelle.

— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto
on vakava asia.

Mutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa
seurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen
huulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku
veitikka!»

       *       *       *       *       *

Maryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän
näyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta
hän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe
ollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa...

— ... Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei
ajatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni
hänen rinnallansa.

Ja järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti
luottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän
tietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.

Hän on saapunut... Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättä
Maryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.

Tuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta... mutta siihen kätkeytyy
salainen, vieno hymyilyn häive... Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta,
ehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen
tuosta juttelusta... jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele
enää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut
herra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea
vartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät,
joiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä
pitkät kastanjanruskeat viikset... Marysen johtopäätös on: »Hän on
aika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!»
Sillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios
Poliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut
ainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää
itsepintaisuutta.

— Enhän ole erehtynyt, kysyy hän. — Tehän olette... _te_, hyvä neiti?

— Hänen äänensä on lempeä, kohtelias ja harvinaisen sointuisa.

— Niin olen.

Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi
nähdä noiden hymyilevien silmien värin... Mutta hän ei näe sitä. Hän
tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden
katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi
tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla
hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä
olennostaan, hänen voimatta sitä estää.

Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle
niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan...

Tällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.

He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa
»Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa
tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee
hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»...

Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän
pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen
kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja
suloutta... Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja
Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan
ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään
huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in
virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat
hänen liikkeensä... Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua,
jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä
riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi».
Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin...

He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee:
»Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani
tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä... Mitähän tämä herra
ajattelee minusta?»

Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut
pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille
selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka
kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut... Mutta nuo ajatukset ja
sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti
ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn,
haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan
ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa
hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin,
Ghirlandajon turviin... Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista
italialaista taidetta... Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä...
Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään
hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?... Hän on ihmeissään
omasta ujoudestaan...

— ... Teidän nimenne on Marie-Denyse... mutta teillä täytyy olla
toinenkin nimi... ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi,
jossa enemmän ilmenee teitä itseänne... Ettekö sanoisi sitä uudelle
ystävällenne?

Maryse pudistaa päätänsä.

— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen
kieltoansa hymyilyllä.

Sitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa
vuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi,
hän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen
kuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista... Jos hän olisi
mies, niin hänkin valmistaisi autoja... ja ilmalaivoja myöskin...
Kuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!

Ja Maryse selittää:

— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia... Kunnioitan tuota
aatelisinsinööriä häntä tuntemattani!

Olen vakuutettu, että te rakastatte ja ihailette häntä rajattomasti!

— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan
hänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.

— Onko hän niin omintakeinen toiminnassaan, kuin hänen väitetään olevan?

— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden
mielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden
määräksi?

— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse
kaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui
hiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.

Ja kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuin
Botticellin arvosteleminen, hän jatkaa:

— Onko herttua hyvä teille?

— On, erittäin hyväntahtoinen... ja varsinkin perin anteeksiantava.

— Hän on jo vanha mies?

Tuo otaksuma näytti huvittavan herra Jumeliä.

— Ei toki... Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden
vanha... kuten minäkin.

— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset... Teidän
tulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.

— Epäilemättä... Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä
määrin harrastaisi menestystäni ja... onneani.

Hilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti
piiloutuivat ripsien suojaan.

— Hän varmaankin kehoittaa teitä... menemään avioliittoon.

— Niin kyllä... Mutta hän on romanttinen kuten tekin... ah, kuinka
romanttinen!... Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden...
aivan uskomattomia... Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton... tuon
tarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?

He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta,
jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.

— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin
pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin
syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!

Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran
katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo
sulkemisaika...

Kello on neljä, aurinko laskee... jo! Maryse ja hänen seuralaisensa
lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on
kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa... Maryse ilmoittaa lähtevänsä
kotiin Feuillantines'in autovaunussa... hän asuu hyvin kaukana,
Val-de-Grâcen puolella... Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet
yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina
kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.

— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla,
missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea,
ettemme eroaisi vain ilman muuta... sillä meidän täytyy tavata toisemme
toiste... Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia
toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?...
Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet
pelkästään taiteesta... Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä
viikon päivät! Siis... tahtoisitteko siis... sanokaamme lauantaina...
tavata minua... »Voiton» luona, kuten tänään?

Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun
käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.

— En, en... en! En minä tahdo tulla!

— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua
ollenkaan tuntematta... ja nyt...

— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut...

Hän empii silmänräpäyksen.

— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.

Sitten hän koettaa korjailla lausettansa... Hellällä itsepintaisuudella
pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla
liikutettuna.

— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?

— Tulen kyllä.

Sitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:

— Tulettehan tekin?

Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen
silmänsä anovat odotettua vastausta.

Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan,
omituisen kiinteästi.

— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te minuun?

Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen
huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.

— En tiedä, mitä te ajattelette minusta... Ymmärrän nyt... että olen
toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin... Mutta minä
tunnen luottamusta teihin... suurta luottamusta...

Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.

— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä
nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.

— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.

— Maryse... se on viehättävä nimi... — Noilla kolmella tavulla on
nuortean viehkeä, hyväilevä sävy... ne muistuttavat teidän mustista
silmistänne, vaaleista kasvoistanne... ja myöskin kirjeestänne...
tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse... neiti
Maryse... tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin
lastenjuhlaan... lupaan sen teille... Mutta... jos ette näkisi minua
heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin
seikka... ettehän silti menetä luottamustanne minuun... Lupaatteko sen
minulle?

— Lupaan kyllä.

— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää... mitä
teistä ajattelen?

Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttää
Marysen mielen.

Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten
lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa
kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa
suutelolle.

»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä...», ajattelee Maryse, autovaunun
kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla... »Minä rakastan
häntä...»

       *       *       *       *       *

Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat
koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät
luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin,
hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin
lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista
valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.

Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä... Kuusen ympärillä tungeksi
joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä
lastenhuutoja.

Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe
hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa...
Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta
aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan
parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat
ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva
Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.

— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri,
joka haluaisi tulla teille esitellyksi...

Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri... mies, jolla on
tuollainen parta!»

— ... Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur...

Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te
erehdytte, tämä mies ei ole hän!»

Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt
kokoon... niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen
silmissään... Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan
vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut...

Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti
palvelija:

— Herra herttua de Groix!

Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.

— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että
tulitte!

Kuultiin äänen vastaavan hänelle:

— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan
leluja lapsille...

Tuo ääni — mitä! Tuo ääni... Maryse luuli uneksuvansa... Mutta
vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen
valaistukseen... Ei, Maryse ei uneksinut... Hän oli luullut
tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän
mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä
valkoisilla viiksillä... mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän
äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit
kastanjanväriset viikset... Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää
olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle...
kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!...

Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana
ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!...

Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä
katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo,
joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa
jäähyväiset näin äkkiä... En voi hyvin... Siihen on kai kuumuus syynä...

— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi
lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani... Me koetamme hoidella
teitä... Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?

— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on
lastenlastensa luona... Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan
yksin...

Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.

— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö... vastusteli rouva
Letourneur yhä vieläkin.

Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut
lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:

— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi
lähteä kohta, hyvä rouva... Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle
sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä
alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte
tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen
saattamisestaan kotiin.

Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän
mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin
ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.

Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa
ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.

— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui
leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli
lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta
taiteesta.

Mutta Maryse ei hymyillyt.

— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen
ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!...
Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä
sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa... Se on
anteeksiantamatonta...

— Jumelin kanssa! Oi Maryse!... Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule
koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.

Nyt valtasi itku Marysen.

— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille
menettelyänne koskaan anteeksi!

— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä
ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä... sillä emmehän olisi ilman
tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan
tutustuneet toisiimme... Te halusitte solmia romanttisen avioliiton...
Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen
kekseliäisyyttä?

Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa
tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt
sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta
rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:

— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta
käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti...
Halusin tutustua teihin... Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain
uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen,
tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin
lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi
rakastunut, hurmaantunut... Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen
takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli
väärää?

Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta...
Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai
mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt... Hänen aivoissaan vallitsi
mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta,
— hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään
iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet...
vastoin kaikkea todennäköisyyttä...

Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:

»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin... on hän! Kuinka en
oivaltanut sitä heti?... Ja mitä välitänkään muusta...»

Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin
seuralaisensa maahan.

Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä
sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja
nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa... Maryse
pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet
tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden
ylistyslaulua.

Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa
valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.

— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies.
— Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä
armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle... Ettekö näe,
kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa
lupausta!...

Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän
tähtien tuike... Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli
jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo
luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.

— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!... jatkoi tyttönen.



SETÄ FRANEUSEN TUUMA.


— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!

Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa
serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin
kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä
sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja
itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen
henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta
mielestään niin tuikean loukkauksen.

Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä
kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan
luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen
järkkymätöntä tyyneyttä.

— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota
asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo
tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä... Ollen syntyänsä köyhä, tuo
hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi
varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina
kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin
pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan
niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan
se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut
sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi
päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin,
kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen
elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella.
Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti
perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme
keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin.
On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen
määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti
velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa
toimimaan mielesi mukaan... aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet
lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa,
jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus,
ettemme suostuisi tuohon ehtoon...

Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli
levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa
jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.

Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan
iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan
kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä,
eivät ansainneet joutua perhearkistoon.

Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neiti
Léontine, Coletten vanha kotiopettajatar.

— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että
me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti
setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!... Jos
käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle
sentään aika kiusallista, poikaparka... sillä kaksitoista miljoonaa
merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole
tointa eikä varallisuutta... Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän
on suorastaan sietämätöntä!

Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli
suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen
läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen
koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen
tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan
voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli
esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt
puolustautumaan... Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.

— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin
vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut
valitsemaani alaan... ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät
puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista
pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan... Mutta mitä sinuun tulee,
lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse
kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää,
niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin
hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä
hupaisammaksi...

— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti
hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin
sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin... Minulla oli jo rikas kosija...
ja niin komea!

— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja
komeaa kosijaa?

— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa,
rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon
siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin... siinä
kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa
puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana... Mutta sinä et ole tumma etkä
vaalea... älä siis luulekaan...

Georges repi jälleen uuden kirjeen.

— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että
vaimoni tulisi olemaan punatukkainen...

Colette hätkähti kiukusta.

— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka
kaunis?

— Erinomaisen kaunis.

— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta... Mutta tämä
laatikko, se on oikea kiusankappale!... Itse puolestani olen ihastunut
siitä, ettei tukkani ole punainen... jos kohta tästä onkin koitunut
sinulle pettymys...

Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti
Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut
tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän,
kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen
kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.

— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasi
Georges lempeästi... en lainkaan!

— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!

Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän
jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:

— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo!
Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö
muista sitä?

— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen
mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi
pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt
toisin?

Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä
äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.

— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.

Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.

— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan
ajatellut mennä naimisiin minun kanssani... ennen tätä?

Georges empi silmänräpäyksen.

— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit,
sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa... ja
sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin... olimme leikkineet
yhdessä... Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin
veljeä... Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella
kanssasi, mutta...

— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni... sinun ei tarvitse enää
jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut
vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella,
naureskella kanssasi... mutta siitä päivästä saakka, jolloin
kihlauduimme...

— Mitä sitten?

— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin — _kaikki_.

— Mutta, Colette, mikä kaikki?

— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin...
Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin
yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja,
jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi
suuri kömpelö valkoinen kukkavihko... josta minua haluttaisi kiittää
kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti,
nykyisin koetat keksiä korupuheita... jotka muistuttavat noita
kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi
rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan
mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»... Jollet
nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen
sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole
enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!

— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut,
etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä.
— Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla
aina ystävällinen hymyily... Ja nyt...

— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo
puheenalainen seikka... siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita
emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu...
No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme... mutta pakkoahan sekin
on!...

Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä,
tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian
epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä
sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan,
sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava:
»Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani
siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee
kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»

Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota
kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut
luotettavimpana ystävänänsä... ja siitä hän kiukustui itsellensäkin...
Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista
miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin
kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta
tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi
vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?

Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!

Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen
itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet
hankalasta tehtävästään.

— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.

Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin
voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.

— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —
Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta... Katsopas!

Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen
huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä,
jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.

— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme
ratkaistu.

Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse
peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa
kauppapalvelijoiden turvakodille.

Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.

— Vai niin... Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi
hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin
Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin
erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.

Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla
jotakin... Mutta hänen odotuksensa oli turha.

Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän
yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset
sanat lausutuiksi:

— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa...

Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn,
silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:

— Saatte kuulla uutisia, ystäväni... Georges ja minä emme perikään
mitään... ja me puramme kihlauksemme.

       *       *       *       *       *

Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja
sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti
Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa
mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.

— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!... Kaikki tuo on
ollutta ja mennyttä... ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät
ystävät kuin ennenkin!

Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan
kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja
mennyttä!

Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta
vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta,
muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi,
toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä
menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten
tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt
lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia
tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa,
tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.

Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut
Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet
ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he
esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin
ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys,
että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian
hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa,
heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden
osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta,
kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että
eksyivät teeskentelyyn.

Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet
toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.

Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen
ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä
antamatta.

Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä,
ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien
luo... Hän oli odottamatta saanut kutsun... hänen tulevaisuutensa oli
kysymyksessä!

Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.

— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä.
— Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen
tulevaisuutensa... Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen,
niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista
testamenttia!... Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!

Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä
epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä
vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti
Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa
suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä
jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei
pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.

Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän
poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen
vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään
vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään... Hän tapasi siellä
Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.

— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi
nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:

— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!... päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki!
Ja kuinka on sinun ja _tulevaisuutesi_ laita? kysyi hän ivallisella
korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!

Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.

— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette!
Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri... niin,
tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun
tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva
mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!

Ehdottomasti huudahti Colette:

— Tuon punatukkaisen tytön kanssa... arvasin sen heti!

Georges näytti peräti ällistyneeltä.

— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.

— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin... minä hölmönä sinä minua pidät?

— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin
kirjuri.

Hän pysähtyi hiukan arastellen... Mutta nyt joutui Colette täysin
suunniltansa.

— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei
vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin... Mutta nyt on toista... Jos
sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä
siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan,
rakkaani... sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!

— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen... Mitä sinä
tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen...

— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.

— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?

— Se merkitsee luullakseni sitä... että vaalea tukka miellyttää
minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen... ja siksi että rakastan
sinun tukkaasi... ja siksi että rakastan sinua... puhui Georges.
— Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä...
En tullut sitä ajatelleeksikaan... taikka en käsittänyt sitä... ja
kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki
täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä... ja
menettää sinut... ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut
ensin... Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja
onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme... myönnä, että me
rakastamme toisiamme...

Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in
povelle.

—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.

Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:

— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni...

Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha
ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi
viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen
vierashuoneeseen.

Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:

— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet
kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?...

Ja sitten hän jatkoi:

— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme
menneet uudelleen kihloihin?

Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten
tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman
yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi
Colette:

— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!



KIRKKOHERRA CYRILLEN RUUSUTARHA.


Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin,
niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta,
kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa,
ruusujansa kastellen.

Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että
hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan
poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä,
hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan
aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen
olentonsa henki pelkkää rakkautta.

Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa
puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla
kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä
hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen
kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa
palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin
olentoihin, kaikkiin olioihin.

Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea
kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen,
että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella,
ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle
autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:

    »Kiitetty olkoon Herramme
    ja koko hänen luomakuntansa,
    erittäinkin Aurinko, veljemme,
    joka antaa meille päivän ja valkeuden.
    Kiitetty olkoon Herramme,
    joka on antanut meille Maan,
    joka meitä elättää ja ruokkii,
    joka meille suo monenlaisia
    hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä...»

Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut
pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat
sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin,
ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin
kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana,
toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi
tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan
tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu
suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu,
tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva —
kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa,
joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi,
kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi
hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta
esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.

Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen... Eikö hänen tullut
siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se
johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi
vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä,
halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka
lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon
mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut
Jumalalle.

Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli
muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä
Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan
ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä
pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti
oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen,
sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen
lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin
tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.

Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu
talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän
portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois
ruiskukannunsa.

— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin... kuulin kaikki
Paulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herra
Minoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen...

Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä
käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti
ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:

— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra
Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta
näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on
arvosteltava... Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.

Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.

— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen
riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän
enemmän työtä.

Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:

— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa
minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra.
Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta
juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja
sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä
parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!

— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra
isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.

Chabonneaun mieli heltyi.

— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän
minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos
ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi
niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra
määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei
ota korviinsa köyhien puheita!

— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua
salametsästyksestä?

— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin:
»Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani
lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin
pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa
tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle:
»Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää
valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te
metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne,
missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa
olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen
mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa
rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä,
jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa
teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä,
se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on
varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»

Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin,
keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.

— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla
ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni:
»Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan
armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin
on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei
ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin,
kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti!
Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin
on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!

Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten
johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli
täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina
osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.

Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen
luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta
mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa,
mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys,
ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta... Kun olen
vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä,
haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?

— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra
Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan
Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani
maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja
kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.

Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten
puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen
Isäntä ystävällisesti olalle:

— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja
minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä
sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon
sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä
Paavalikin oli alkuaan vain fariseus... Mutta aluksi koetan nyt
käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota
minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko
kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää
päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa
teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan
löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava
jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään,
lapseni, näkee meidät Jumala... ja se on paljoa vaarallisempaa!

Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan
hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen
kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut
saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului
kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot
tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in,
Fontanettes'in määrin huvivaunut.

Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen
vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin
säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä
puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni
orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä,
käydäksensä pappilan puutarhaan.

— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi
ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa,
ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin
sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne,
vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.

Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta,
kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni,
hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta
norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta,
ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille
pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.

Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin,
ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.

— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi
hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin
teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin
on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja
murtuneella mielellä...

Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme,
joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan
anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.

— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo
rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin
toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta
nähkääs, vaikka _tuo itse_ — ja hän viittasi töykeästi kädellään
seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse
elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin
täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt
metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet
verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.

Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä
syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli
puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin
närkästyksensä.

— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on
syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä.
— Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin,
siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa
teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne.
Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis
kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo
ja kaksi pientä lasta...

Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen
nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.

— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein
sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään!
Vaimo ja lapset... jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta
sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies...
sellaista ei minulle pidä syöttää!

Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena,
istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa
kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:

— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä
olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla
puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä
»Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän
viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta
tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi
ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna,
arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo
on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties
hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee... niin näette, ettei minua
ainakaan tähän saakka ole tapettu.

Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa
ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun
puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään
rukoukseen.

— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi,
herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka
on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te
olette parempi kuin itse luulette, ja...

— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi
määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn
kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin
vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi
soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi
kysymyksenalainen...

— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi
pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää
syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä
luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte
minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille
kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein
kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä... Se, mitä tarkoitan
sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste
tästä luottamuksestani... en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon
sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään...
vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia
paremmuudestanne minun kustannuksellani.

Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.

— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta
tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä...

— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa
jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa
kertomuksensa.

— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen
henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen
isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa
Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin
pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan,
odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni...

Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan,
kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi
liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni
ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän
takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä
louisd'oreja. Hyvä Jumala... en nyt tosin tahdo väittää, että niiden
hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan... mutta kun tulin
erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni
takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin
näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin
rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään
empimättä...

Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta
vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti.
Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin
kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.

— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin,
mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut
joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin
selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli
ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta
hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan
muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä.
Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo
olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty
minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus
ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi
minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan
edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua
katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut
mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa
minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle
tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan
mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut
edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää
hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä
kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet
velvoitettiin lähtemään Pariisista... Minä olin pelastettu. Siitä
on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole
näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka
takia minun pitäisi punastua... jos nimittäin punastuminen kuuluisi
tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin
rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle
kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka
sieltä... varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos
en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri,
ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään
jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan
tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota
minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään
mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle
mitään keinoa syöstä minua perikatoon... ja minä syöksin hänet.

En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa,
tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten
on käynyt.

Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme
oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän
oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti
kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen
kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas,
hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella
kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän
harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen
sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli
onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli
vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.

Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan,
missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja
äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä
konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:

— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon
asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta
teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa
täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten
asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs
yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te
pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa
salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin
teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli
kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä... Jäätyään
yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon...
heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen
epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla
nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.

Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt
raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti
siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen,
jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen
mainitsemansa kirjeen loppu.

 »... Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat
 kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä
 sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken
 sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en
 tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä
 muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset
 usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen,
 joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten
 polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua
 kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me
 rakastamme sinua niin kovin!

                                             Vaimosi
                                            Gabrielle.

 Pienokaiset syleilevät sinua.

 Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»

Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan.
Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä
papilta.

Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina,
niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön
ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä
hakevan, harhailevan katseen.

— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija,
jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut
»Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän
oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen
on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo
poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan
kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan,
vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin... Ja hän
ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut,
kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat
hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle... Ja hänen vaimonsa on ilman
pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä,
ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen
avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä
asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä,
vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka
turmelisivat hänet tykkänään... ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset
vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin
mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka... ja niin hän
piti kirjeen salassa... Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla
tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta... Rukous
pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!... Epäluulot
kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena.
Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut
vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille...
_teidän_ jäljillenne... Hän muisti että _tuo itse_, kuten te sanoitte,
kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa
koko ihmiskunnan synnit... Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin
poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää
siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut... Hän kärsi tuikeita
tuskia... Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi
hänelle rauhan... Hän rupesi papiksi.

Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen
ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut
kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen
vallassa.

— Anteeksi! mumisi hän.

Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä,
sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta,
jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin,
päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka
hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä
selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli
hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen
estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.

— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun
on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä...

Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.

— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa,
joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette... Herra kirkkoherra,
tahdotteko rukoilla minun puolestani?

— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra
Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden
puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä
valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten
olen antanut teille anteeksi!

Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua,
virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka
on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja
julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka
pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:

— Isä meidän, joka olet taivaassa...

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet
tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin
voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta
ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen.
Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli
odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien
sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan
kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.

Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui
hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä
tipahti sen lehdyköille.

Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan
puhkeamaan kukkasia täyteen!



EMÄNTÄ GERVAISE.


Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu
tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä
pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.

Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja
veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen!
Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien
kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä
hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset
viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä,
pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa
nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille,
hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta,
jonka hän niin hyvin ansaitsi.

Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden
iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa
tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin
raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään,
järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin
muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten
saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän
tahdon ja kestävyyden esimerkistä.

Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista
hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan,
viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset
tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin
myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona
lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat
akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä
kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine
koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin
avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja
pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran
tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään
pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman
vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua
tai apua tarvitsevalle.

Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan,
missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä
päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa
pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä,
voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu,
joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia
asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi
viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat
hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä,
mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella
kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi
eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»... Ja ihmeellisempää
vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä
äänellä... Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle
kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.

Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa
kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti
siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle
kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat
niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin
hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään
arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut.
Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise
oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja
sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän
oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.

— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!... huudahti tuo nuori leski
äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.

Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru
oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja
että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:

— Niin juuri, hän on aivan liian rikas... ja liian ruma! En minä pidä
hänestä ollenkaan!

— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä
huonosti...

— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen
typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni...
ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut
ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin
nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja
olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.

— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte
koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana
niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne
ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.

Kirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.

— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?

Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä
keväällä.

— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja
arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin
ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin
typerän näköinen.

— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.

Pontevan puolustuksensa selitykseksi hän lisäsi:

— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin
tähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana
oppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua.
Vaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan,
olen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia.
Minun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua
pitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa
hyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa!
Hänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä
olen varma... ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa
pienen lapsen viattomuudella.

— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja
luotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No
niin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista... Näkemiin, herra
kirkkoherra!

— Onnellista paluumatkaa ja paljon kiitoksia, emäntä Gervaise!

       *       *       *       *       *

Jäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan
rippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän
hyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa
Jacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta
tuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka
rakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja
joista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja,
tarpeen vaatiessa, kunnon sotureita... mutta hilpeästi nauraen hylkäsi
hän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin
jäädä leskeksi?

Tuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan
kunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan,
pohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat,
että niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn
omistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran,
mutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:

— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun,
jahka tuo mies uskaltaa kosia!

Jaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto
ei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat
luokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä,
jos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa
asemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että
myllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva,
ahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka
sai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon
tukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin
olisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki
ei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset
huhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in,
joka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka
toimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka
otettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä
arvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean
Fadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei
ottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa,
ettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.

Mitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista
kulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa
arvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti
hän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan,
palatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin
Baudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen
avioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.

Tultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet
riisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku
kiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi
auenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven
kaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta
työstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä
Gervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.

— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa
arvossa, sanoi hän ystävällisesti.

Ja vastausta odottamatta hän huudahti:

— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade,
Fadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksi
kirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinka
Jumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!

Jean Fadet oli tuskin keskeyttänyt työtänsä.

— Niin kyllä, rouva, vastasi hän lyhyesti.

Sitten hän lisäsi:

— Kirkkoherra on kovin hyvä...

Senjälkeen hän taas tykkänään antautui työhönsä.

       *       *       *       *       *

Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven
edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin,
vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen
valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi
kuvailla.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä
eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien
yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!»
taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko
hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän
kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin
vallan ihastuneita.

Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli
hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla
leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä.
Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä
huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.

Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä
ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt
rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!»
sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen
omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn
noille alakuloisille huulille.

Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa,
tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut
pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia
senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt
yhä silmiinpistävämmäksi.

Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen
silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun
koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi
»Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista,
haaveissaan elelevää ihmistä.

Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten
kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen
viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.

Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket
kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan
hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän
usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista,
joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja
keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa
opetusten avulla.

Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät
velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa.
Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa
oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka
kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli
mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.

Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien
vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin,
kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen
äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä
vaikuttivat naurettavilta.

Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun
talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua
tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin
vuoroonsa jonkun kertomuksen.

Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä
äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin
korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja
mustista ritareista.

— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana
täältä...

Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana
tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää
syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai
mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin
kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille
erityisen viehätyksen.

Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei
ajatellutkaan kotiinlähtöä.

Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin
meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.

— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja
kummaa!

Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.
Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.

— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä
iltana hieman ärtyneenä.

Jean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.

Toiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun
kertomuksen.

Gervaise kohautti hartioitaan:

— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä
syntymänsä jälkeisenä päivänä!

Ja sitten ryhtyi Jaillou kertomaan.

Hänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti
sen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin
hullu ja naapurit yhtyivät häneen.

— Hyvä, Jaillou, sinä olet kiltti poika, sinä puolestasi!

— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän
seurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.

»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli
emäntä.

Mutta ollen liian hyväntahtoinen lausuakseen sellaisen arvostelun hän
toisti:

— Niin kyllä, olet kiltti poika!

Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa
epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan...
Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän
eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa
synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä
tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?

Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai
haaveistansa.

Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä
juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä
Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli
ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra
määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin
hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän
kanssaan.

Ensiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.

Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet
äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin
koskaan.

Säälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.

— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!

— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin,
ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)

— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!

Jean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.

— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen
halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?

Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä
kyyneltyivät.

— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?

— Tahdon, sinä tyhmyri!

Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta
Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että
hän helposti voi seurata mukana tahdissa.

Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin
emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa
punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän
olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan
oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi
»kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö... siinä kaikki... Hänen
hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että
tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti
askeleitaan.

Naurun helke herätti hänet ajatuksistaan.

— Joko lopussa! mumisi hän.

Gervaise nauroi yhä makeammin.

— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!

Ja hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa
nojaan:

— Eriskummainen poika!

Seuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.

       *       *       *       *       *

Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat
mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän
väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa
sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti
suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.

Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin
lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa
muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä
vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas
kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada
tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties
vallita, sen kirkkautta samentamatta.

Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut
kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in
kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka
olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan
taloon.

— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että
sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että
minusta on hauskaa nähdä sinua?

— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.

Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka
muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:

— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä... niin jätän tämän
leski Michaud'ille.

Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä
paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi
poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä
vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä
ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja
joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.

— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.

Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet
kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi
tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa
ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.

— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra
Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä
omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden
saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä
et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on
perin tyytyväinen sinuun...

— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin
harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä,
mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen
alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.

— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös
hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?

— On kyllä, on, — ja niin hyvä.

— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi,
jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?

Jean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa:

— En tiedä.

— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?

— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin
onnellinen.

— Onnellinen?

— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden
kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta,
joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin
vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen
tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.

Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman
nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana
iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi
toisiin.

       *       *       *       *       *

Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat
loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.

»Satakieli armas, metsän tenhotar...»

Oi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!

Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain
sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta
ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan
— kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä
palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.

Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille,
joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:

— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!

— En minä osaa laulaa.

— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä.
Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että
esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.

Jean pudisti päätänsä.

— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän
jonkunmoisella katkeruudella.

Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillen
Jean'in puoleen.

— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin
hauskaa kuulla lauluasi.

Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi
paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.

Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli
Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea
tappio.

Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen
laulaessaan.

    — Paimen, oi paimen,
    Ken ystäväsi on?
    Hän onko ihanainen,
    Suukkonsa suloinen?
    Elo on kärsimystä, —
    Hän kuningatar on.
    Se unen multa riistää,
    On mielen' rauhaton!
    Niin rauhaton!

Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat
yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin
tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on
kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.

    — Paimen, oi paimen,
    Sä hänet unhota!
    Viel' elo suopi sulle
    Morsion rikkahan! —
    Rakkaus on kärsimystä!
    Kultani oma oon,
    Henkeni hälle kuuluu
    Ain' kolkkoon kuolohon.
    Ain' kuolohon!

Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma
oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.

Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut,
että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.

— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.

— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen
eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre
soitti säkkipilliänsä.

— Se on siis sinun itsesi sepittämä?

— Sävelen soitti Iso-Pierre... ja sävel juuri herätti nuo sanat
sydämessäni.

Jean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat
järjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:

— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut
kuningattareen!

Tuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät
nauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he
Jean'in poistuneen.

— Poikaparka! sanoi emäntä. — Hänen laulunsa oli aika kaunis.

Seuraavana päivänä hän sanoi Jean'ille:

— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen
tuon paimenen laulun.

Jean pudisti päätänsä. — Olen unohtanut sen, sanoi hän.

— Unohtanut! Älä ole paha, Fadet, vaan laula!

— Ei, rouva, minä en muista sitä enää.

Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän
nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.

Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja
työtä paljon.

Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa
kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa
lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat
muillekin lyhyemmiksi.

Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra
Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen
omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt
lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa
leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena,
sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista
mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.

Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra
enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle
hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka
täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle
henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä,
häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille
tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät
tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi
heitä käsittää.

Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin
ennenkään, mutta karaistuneempi.

Elämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.

Mutta ratkaiseva käänne oli lähellä.

       *       *       *       *       *

Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja
pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden
maukasta rypälemehua.

Sekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle
päähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja
rehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.

— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä
Gervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä
tarjoan teille...

Hän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa,
ja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen
korvaansa:

— Mitä sinä sanot, mitä uskallatkaan sanoa?

Roteva Jaillou kääntyi häneen päin sanoen ilveilevällä äänellä:

— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä
tänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.

       *       *       *       *       *

Neljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan
ristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön
seurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka
maitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.

Emäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen,
joka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit
kiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.

— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan
syrjään hän avasi oven.

Mutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä
siellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit
kumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron
keskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!

Marion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen
vuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä,
huoneen takaosassa.

Gervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa
oivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.

Hän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja
paiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi
anteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän
lähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.

Kukaan ei ollut hievahtanutkaan paikaltansa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän tuikeasti.

— Jaillou ja Fadet ovat tapelleet, vastasi vanha palvelijatar.

— Sepä ihmeellistä! Ja mistä syystä, jos on lupa kysyä!

Nyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli
vaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.

— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien
jalkaa kuin lapsi.

— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin
Fadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä
kunnossa olen.

— Mitä sinä sitten puhuit?

— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun
tähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan
johdosta.

— Onko tuo totta — Marion, Mathurin, Claude?

Nämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen
potkun:

— On kyllä, emäntä!

— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä,
kääntyen nyt Jean'in puoleen.

— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet
raivokkaasti nyrkkiin puristettuina.

— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan
puolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen.
Sinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun
kimppuun turhanpäiväisen asian takia... ja lisäksi vielä takaapäin...
kuin mikäkin halpamielinen pelkuri!

Kuullessaan viime sanat Jean puri huultaan, mutta pysyi vaiti.

— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun
kimppuun vai et?

— Kävin, mumisi Jean.

— Etkö tahdo sanoa mistä syystä?

— En.

— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota,
selitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua
talossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja
noiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste
tapahtumaan!

Seurasi vaitiolo, sitten lisäsi emäntä Gervaise, jo hiukan leppeämmin:

— Voit lähteä muutaman päivän perästä, milloin tahdot!

— Hyvä, rouva.

Ja Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä,
murheellisempana kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Oli tuskallista nähdä tuo katse.

Gervaise oli illallisella vähäpuheinen ja lähti varhain levolle.

Vaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut
varsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti
salavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja
kenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja
kiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää,
murtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!

Emäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi
sen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.

Tuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha
vallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun
epämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas,
joutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä
hetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin.
Jo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja
jäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä
tuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo
kääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu,
mutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut
erottaa, mikä se oli.

Uteliaana, melkein pelästyneenä hän meni lähemmäksi ja peräytyi melkein
hämmästyksestä: heinärukojen keskellä nukkui Jean Fadet.

»Jean-parka! Hän ei ole uskaltanut mennä nukkumaan huoneeseen, jossa
on asunut niin monta vuotta! Jean-parka, olenko kohdellut sinua
säälimättömästi?» mietiskeli emäntä.

Hän kumartui hiukan, katsoaksensa nukkujaa.

Jean ei ollut nukkunut kauan, sillä hänen hengityksensä oli vielä
epäsäännöllistä. Toinen käsivarsi, heitettynä pään yläpuolelle, kehysti
hänen kalpeita kasvojansa. Vieressään oli hänellä kirja, jonka nimen
Gervaise luki. Se oli maanviljelystä koskeva teos. Avatuilla sivuilla
oli kimmeltäviä pisaroita.

»Mutta miksi hän ei puolustautunut?» ajatteli emäntä Gervaise, puoleksi
liikutettuna, puoleksi harmistuneena. »Jumala sen tietää, että olisin
kernaasti ottanut korviini hänen sanansa. Hänen luontonsa on tosiaankin
katkeroitunut viime aikoina.»

Tänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli
hänen murheellisena mumisevan unissaan:

— Gervaise, oi Gervaise, oma kultani...

Gervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo
poikanen olikin hullu, pähkähullu!

Ja emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta
kiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen
tuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas,
mahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.

Kun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden
mukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka
kalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise
tapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään
kuppi jäähtynyttä maitoa.

Emännän tullessa sisään hän nousi paikaltaan, ottaen lakkinsa.

— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi
sinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.

Jean ei puhunut mitään. Gervaise ei hellittänyt vieläkään.

— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene
lyömään kättä Jailloun kanssa ja...

Jean pudisti päätänsä.

— Ei, sitä en tee.

— Selitä sitten tämä asia. Ethän ole voinut aiheettomasti käydä
Jailloun kimppuun... No, sanos nyt, katsoitko olevasi siihen oikeutettu?

Aivan hiljaa mumisi Jean:

— En...

Gervaise teki ensin kiukustuneen liikkeen, sitten valtasi hänet heti
jälleen sääli.

— Minne sinä aiot mennä? kysyi hän, toistaen mielessään, että joka
tapauksessa oli parasta että Jean lähtisi.

Jean teki masentuneen liikkeen.

— Minne voinkaan mennä, rouva, sanoi hän. — Ei minua nyt suvaittaisi
missään.

— Olen pahoillani siitä mitä on tapahtunut, mutta nythän on
elonkorjuuaika ja sinun on helppo saada työtä, — minä kehun sinua
kyllä, jos minulta kysytään neuvoa. Annan sinulle anteeksi, Jean, ja
tahdon että tietäisit minun iloitsevan, jos sinun käy hyvin. Ethän
toivottavasti sitä epäillekään? lisäsi hän.

— En, en, sopersi Jean.

Ja hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli
liikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen.
Sitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien
pakoon.

Kaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä,
viittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui
olo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.

Eräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise
otaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain,
josta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta
hän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.

Mutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta,
sanoi hän hänelle:

— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin
sinulle siitä kiitollinen.

— Varsin mielelläni, vastasi Jean.

Ja hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa,
johon aiottiin kylvää siementä.

Gervaise kysyi nyt:

— Oletko tehnyt jonkun ratkaisevan päätöksen?

— Olen, rouva.

— Minkä sitten, Fadet? Onhan minulla sentään oikeus kysyä sitä sinulta,
eikö niin?

— Olen sitoutunut sotapalvelukseen, sanoi hän tavalliseen
välinpitämättömään, mutta silti niin surumieliseen tapaansa.

Gervaise hätkähti. — Sotapalvelukseen... sinä!

Keskeyttäen jälleen konemaisen työntekonsa Jean selitti, puhuen
ponnettomasti ja välinpitämättömästi:

— Leski Michaud elää kovassa puutteessa, kun hänen poikansa on
sotaväessä, senhän tiedätte, rouva. Ajattelin siksi, että voisin
sitoutua palvelemaan hänen edestään nuo puuttuvat kaksi vuotta, kun
ei hänellä ole varaa pestata ketään sijaansa. Ja sitten ryhdyin heti
toimeen.

Gervaise tunsi mielensä järkytetyksi.

— Ja sen olet sinä tehnyt? sanoi hän.

Sitten hän lisäsi epäröiden:

— Mutta eihän sinulle makseta siitä mitään?

Jean'in tummiin silmiin tuli nuhteleva ilme.

— Saanhan siellä elatukseni ja muuta en tarvitsekaan.

— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise,
harmistuneena, tietämättään miksi.

— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä
tarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta,
että hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni,
miettiessäni mitä minun oli tehtävä.

Jean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen
jatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään
kukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.

— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa
sinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut
täällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat
elää sovussa Jailloun kanssa... Tahdotko jäädä tänne?

Jean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa
kiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja
lausui:

— En, rouva. Kiitän teitä, mutta on parempi että lähden.

— Kuten tahdot, vastasi Gervaise kuivahkosti.

»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän
lähtee.»

Tuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui
pitkin hänen poskiansa.

»On mahdoton, täysin mahdoton ymmärtää tuota Fadet'iä», ajatteli hän.

Emäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon,
päättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt
sittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja,
tanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua
ja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä,
niin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.

Ja jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean
Fadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi
ajatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien
täyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä
kadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin
ylpeinä sulhonsa rinnalla.

Ken tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin
Vannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle
arvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?

Viettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen
kanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella
kotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä
uudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita,
ja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi
onnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!

Ulkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli
kukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu
laulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise
lempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä
kullalleen aina kuoloon saakka.

       *       *       *       *       *

»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!»
ajateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä
sekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista.
Hän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin
tykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut
arvata.

Oli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello
viideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään
serkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli
mukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.

Kirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen
tapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi
Gervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä:

— Tiedättehän te, kirkkoherra, että Jean lähtee meiltä pois?

— Tiedän kyllä, vastasi tuo oiva mies tyynesti, — olen tavannut Jeania.

— Ja te hyväksytte hänen päätöksensä?

— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti.
— Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan
hänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun
täytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten
himmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun
onnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä
tuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean
Fadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian
laimeat... minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!

Emäntä nakutteli hiljaa kengänkärjellään lattiaa.

— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän,
— kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä
puolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti
tietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa.
Jaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa...

— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä
Gervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä
avioliittoon Jailloun kanssa?

Gervaise oikaisihe tuikealla liikkeellä.

— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun
kanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä... ja jos sitä kysyisi
minulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra... Vakuutan, että se on
pelkkää valhetta...

— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus
säyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on
hänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa,
mutta, nähkääs, juuri Jaillou... tuo Jaillou-parka, eikös hän ole
hiukan...

— Hän on täysi pölkkypää, herra kirkkoherra! Tuo on tosiaankin liikaa,
aivan liikaa!

Emäntä Gervaise oli vielä aivan kalpea närkästyksestä. Mutta vähitellen
hän tyyntyi ja jatkoi keskustelua levollisella äänellä.

— Suokaa anteeksi, kirkkoherra, sanoi hän, — minulla on kiivas luonto,
mutta kummia siinä sainkin kuulla!... Ja tiedättekö, minä kammon niin
juoruja, että melkein olisin valmis menemään avioliittoon, saadakseni
ne vaikenemaan. Sallitteko minun puhua aivan avoimesti ja kysyä erästä
hiukan mieletöntä seikkaa? No niin! Kuvailkaa itsenne hetkiseksi
minun asemaani. Mitä te tekisitte minun sijassani? Luotan teihin kuin
Jumalaan!

Papin lempeillä huulilla näkyi silmänräpäyksen ajan älykäs
ymmärtämyksen hymy, mutta hänen kasvonsa kävivät heti jälleen vakaviksi.

— Minä puhun myöskin asiat kohdalleen, emäntä Gervaise, sanoi hän. —
Teidän sijassanne valitsisin puolison, joka luonteensa puolesta olisi
minun arvoiseni, vaikkapa minusta edelläkin, — olennon, joka olisi niin
hyvä, niin rehellinen, niin luotettava, että turvallisesti uskoisin
hänelle sydämeni ja mieleni. Näinä uskottomuuden ja Jumalan kieltämisen
aikoina haluaisin elämäntoverikseni uskovaisen miehen, vakavan ja
uljaan kristityn. Hänen tulisi olla kansanmies, mutta ei silti
oppimaton olento, sillä tietämättömyys orjuuttaa, kaikkialla tyytyisin
ainoastaan todelliseen, epäitsekkääseen rakkauteen, joka minulle
omistettaisiin hellyydellä, kunnioituksella, kaikissa koettelemuksissa
kestävällä lämmöllä. Ja jos kohtaisin täällä maailmassa miehen, joka
vastaisi tuota ihannetta... silloin, tyttäreni, silloin luullakseni
noudattaisin ainoastaan sydämeni neuvoa, sitä yksin, välittämättä tuon
miehen varallisuussuhteista, tai edes... edes hänen syntyperästänsä...
Kas, siinä neuvoni!

Emäntä Gervaise oli kalvennut, mutta tällä kertaa ei närkästyksestä.

Kellon lyödessä neljä hän nousi paikaltansa.

— Aika on jo kulunut pitkälle, sanoi hän nopeasti puhuen, — kiitoksia,
herra kirkkoherra, kiitoksia!... Jos tosiaankin päätän mennä
avioliittoon, pidän kyllä mielessäni teidän sananne.

Ja äkillisen lämpöisen tunteen vallassa hän lisäsi:

— Te olette niin hyvä, kirkkoherra!

       *       *       *       *       *

Aunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.
Oliko Jean jo lähtenyt?

Kuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle
jäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!

Väsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti
sen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen
vastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa.
Kynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli
siellä.

Hän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen
omaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä
tuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit
lavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä,
tilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen
seuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut,
ompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja,
seinäpapereita kukkavihkokoristeineen...

Jean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti,
ja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren
kyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa...
ja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä
Gervaise häntä katsellen.

— Oi anteeksi, anteeksi! mumisee hän.

— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella
äänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että
sinä olet kiintynyt tähän taloon ja... ja minuun!

— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille
kiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.

Ja hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa
sydäntänsä.

— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää.
Lempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole
pyrkinyt herättämään luottamustani... Siinä olen käynyt näin araksi,
sillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni... Nähdessäni
lapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin
mielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin
rakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli
hyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän
piti minua typeränä, työhön haluttomana... Siitä kävin yhä synkemmäksi,
pakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni
rauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain
nimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua... Sitten tutustuin
teihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin
olisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä... Mutta en voinut muuttaa
luontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan... enempää
kuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala... En
uskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan
kiitollisuutta!... Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva... hyvä,
kuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa,
vaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan
teitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en
ole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun
olin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua
sisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte
viheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni,
näin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana
väsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte
paikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin... Minä rakastin
tuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?... Te pelastitte
henkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin...
Oi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun
opettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja
jalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia
kaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin
tulevaisuudessa palvella teitä paremmin... Se olisi tuottanut minulle
niin suurta onnea. Mutta voi... nyt on kaikki mennyttä... Ja Jaillou
tulee teidän puolisoksenne...

Fadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä
puheen jälkeen... Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta
hänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa
huudahtaen:

— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein
että pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen
avioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista
kuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni
pitää olla arka, hiljainen... vaikkapa vähän surumielinenkin, niin
että saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko
sydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle... Kenties
hänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet
vain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä
ymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen
hänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen
käteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle,
niin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»

Jean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen.
Silloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen
mielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:

— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi
tukahtuneen huudahduksen:

— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä
ole mitään enkä omista mitään... en edes nimeä!

Kyynelsilmin puhui Gervaise:

— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi
julmaa rangaista minua siitä.

Ja nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa
aikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:

— Gervaise, rakas Gervaise, oma kultani!

       *       *       *       *       *

Jean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli
tapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies
oli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai
liikaa nöyryyttäkään... sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä
kyllyydestä.

— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme
kirkkaissa silmissään.

Jean'in kasvot olivat synkistyneet.

— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, — _hän_ kyllä
tahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää
voisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi,
ja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä,
etten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä
tätä.

Ja havaitessaan kirkkoherran mielenliikutuksen hän jatkoi:

— Tunnen että minun on lähdettävä... sekä oman itseni tähden että
erittäinkin hänen tähtensä... Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla
tulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen
sanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet,
hän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi
kuin Fadet... eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä.
Ja sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään
kihlauksemme salassa... ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita
päätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin
tunnetta, jos hän katuu päätöstänsä... silloin on hän vapaa.

Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille
molemmat kätensä.

— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja
palkitkoon sinua, lapseni!

       *       *       *       *       *

Muutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn
palvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta —
pukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.

Sodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi
soivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä
kirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja
emäntä Gervaisen.

Astellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota
koristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti
kasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.

— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja
arvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.

Mutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin
kuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki
Jean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman
ylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta
ja horjumatta... Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä
käyttää nimeä Fadet.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sattuma ja rakkaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.