Title: Merkillisiä tapahtumia : Kertomus
Author: Parmanen, Eino Into
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merkillisiä tapahtumia : Kertomus" ***


MERKILLISIÄ TAPAHTUMIA

Kertomus


Kirj.

EINO I. PARMANEN



Helsingissä,
Kustannusyhtiö Osmo,
1907.



                    Surya Me'elleni.

      Seuraavat vaatimattomat rivit omistan kunnioituksella
          ja rakkaudella tulevaisuuteni "Surya Me'elle".

      Kristiinassa, tammikuussa v. 1907.

                                             _Tekijä_.



Alkulause.


"Merkillisiä tapahtumia", josta syksyllä 1901 sain Pohjalaisen
Osakunnan kirjallisissa kilpailuissa kolmantena palkintona 75
Smk, on tammikuussa 1903 ollut nurkkanovellina painettuna eräässä
pääkaupunkimme suurimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt
kertomus ilmestyy hiukan muutettuna ja parannettuna.

Kesällä 1900 matkustaessani höyrylaiva Nordenella Kristiinasta Vaasaan,
jouduin keskusteluun erään englantilaisen matkailijan kanssa. Tämä oli
matkalla Aavasaksalle juhannusaurinkoa ihailemaan. Niinkuin yleensä
englantilaiset, tuntui hän mielestäni luonteeltaan jäykältä, kylmän
kohteliaalta. Kasvot olivat vaaleat ja pitkulaiset, kädet kapeat,
vartalo pitkä ja solakka. Hänen katseessaan, jopa koko hänen ryhdissään
oli kuitenkin muutakin kuin vain pelkkää englantilaista ylpeyttä.
Hetkisen hänen kanssansa puheltuani sulikin jäykkyys, ja äsken vielä
niin tuikea katse oli muuttunut ystävälliseksi. Kylmä kohteliaisuuskin
oli kokonansa kadonnut. Sen sijaan hän hilpeällä sydämellisyydellä
puhui maassamme tekemistään havannoista. Luonto oli kaunista, kansa
ystävällistä. Imatralla hän oli käynyt, samoin Punkaharjulla.
Kangasalaa hän ei vielä ollut nähnyt, mutta oli aikeissa Aavasaksalta
palata sitäkin katsomaan. Matkalla hänellä oli mukana vaimonsa, Surya
Me, ja poikansa, pieni Darja. Molemmat olivat nyt alhaalla hytissä,
mutta tulisivat ehkä pian ylös.

— Surya Me, huomautin — sehän on hindulainen nimi.

— Niin on, samoin myös Darja, vastasi englantilainen. Indiassa olenkin
Surya Me'eheni tutustunut, ja hindu hän on syntyperältään, hindu
suvultaan.

Kasvoni kuvastivat mahdollisesti uteliaisuutta. Englantilainen
huomasi sen, ja nyt sain kuulla pitkän kertomuksen niin merkillisistä
tapahtumista ja monivaiheisista seikkailuista, että todellakin oli
vaikea niitä kaikkia tosiksi uskoa.

Kertomus kesti kauvan. Se loppui vasta laivan laskiessa Vaskiluodon
satamaan.

Samassa Surya Me'ekin Darjoineen ilmestyi kannelle.

Edellisen tumma iho, syvällisen mustat silmät ja pikimusta, kiharainen
tukka sanoivat hänen selvästi olevan syntyperältään itämaalaisen.
Katse oli haaveileva, lempeä, vartalo hento ja viehkeän naisellinen.
Englantilainen esitti minut puolisolleen. Entisen hindulaistytön ääni
oli pehmeä, mutta kuitenkin miellyttävä ja soinnultaan kirkas kuin
helähtelevä hopea. Ijältään hän oli arviolta noin kolmisenkymmenen
vanha, miestään ehkä kymmenkunta vuotta nuorempi.

Darja, noin seitsemän, kahdeksan vuotias poika, oli perinyt äitinsä
kauniit silmät, mutta muuten hän oli isänsä täydellinen perikuva.

Vaskiluodon laiturilla sanoin hyvästi englantilaiselle perheelle, ja
pian se oli kadonnut näkyvistäni ihmistungokseen. Sen jälkeen en ole
sitä tavannut, mutta etenkin "Surya Me'etä", kaukaisen Indian lasta
ajatellessani on selvänä mielessäni kuulemani kertomus.

Vaatimattomasti ja koruttomasti, niinkuin se minulle esitettiin,
olen seuraavassa — mikäli muistini on riittänyt — koettanut
englantilaisen omilla sanoilla hänen siinä kertomiansa "merkillisiä
tapahtumia" kuvata. Viekööt ne meidät hetkiseksi keskelle huumaavaa,
itämaalaista ilmapiiriä ja keskelle sen väriloistoista, monien
salaperäisyyksien verhoamaa elämää! Ehkä hiukan onnistumme kohottamaan
verhoa? Hyvä näinkin, sillä matkamme ei ole vaaraton. Niinpä näemme
lasisilmäkäärmeen nostavan uhkaavana päätään ja yön pimeästä kuulemme
ympärillämme tiikerin hiipiviä, saalista vainuvia askeleita.



ENSIMÄINEN LUKU.

Englannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.
Odottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.


Lapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin
rantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina
ja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös
tulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle,
sillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin
verrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman
olevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän,
mutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan,
oli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo
hyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan
henkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on
tämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen
puoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on
käytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi
meni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut.
Tuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin.
Lopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin,
sitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta
ja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti
miellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme,
oli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen
hallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin
minulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä,
että hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu,
josko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa,
joten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani,
kun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus
nimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli
ollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä
mielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin
merkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka
kaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin
pojan osaksi.

Jätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan,
mikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta
Punaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren
ohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin
saarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan
kaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin
päämääräni.

[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on
kolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei
pelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa.
Kalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat
hallintovirastot.]

Jo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan
auringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno
tuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.

Pian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä
katsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli
sadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan
puheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin.
Aikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne
rykmenttini oli sijoitettu.

Opas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi
pakoitettu lykkäämään matkani.

Päätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.

Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja
kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat
pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria
vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu
tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden
luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja
kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät
ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla,
ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien
koristusten verhoamana.

Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia
bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta
ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä,
karkeatekoisilla ruoskilla.

Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin
rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen
vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli
muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut
mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja
ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti
korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.

Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään
ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville
raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin
kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän
keskuudessaan tehneet.

Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He
pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla.
Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja
raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta
kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit
raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.

Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut
asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että
vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi
pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen
kaupunginosaan.

Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin
sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin,
"että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä
epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa
ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa
ja vaaroista vapahtaa".

Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus
aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni
huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä
olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut
sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään
aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen,
sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin
edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita,
hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.

Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö
olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat
nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma
— oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian
varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan
ylimyssäätynä.

Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä
portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella
tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa
kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat,
tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli
olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti
mitä äärettömintä kauhua.

Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä
tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta,
silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin
ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä
muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat
jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti
mukanansa laahata?

Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet
syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin
nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa
pitkään tukkaan.

Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella
pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti
porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon.
Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen
pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso,
käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin
varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun
potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se
riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja
tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi
otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että
hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli
ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha
sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.

Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta
hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni
ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua
temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan
tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan
nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin
kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän
pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.

Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen
rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi,
jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti
kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa
enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne
säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."

Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja
osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän
kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä
hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa
ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin
Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen
miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja
kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä,
niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin
sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin
kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua
polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista
hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös
sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä
Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.

Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on
ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän
vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä
yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen
kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa
muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja
lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan
kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan
peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni
on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä
Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein
meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan
kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse
hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi
sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa',
pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa.
Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin
oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a,
tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli
kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun
vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut
sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä
selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen,
enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli
yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua
hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti
ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin
huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt,
sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan
murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi
todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta
— kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien
epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme.
Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni,
seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse
nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä
hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän
säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen
toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä
enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota
kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia
ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen.
Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi
täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta,
sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.

"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä
Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi,
kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei
huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."

Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa
sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja
viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka
viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti
kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.

"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta
toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta
tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa
toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia
jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt
meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka
ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä.
Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun.
Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole
saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä,
jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun
poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne,
siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata
asuntonsakin.

"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten —
syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme
häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon,
jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään
hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle
siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla
tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt.
Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut
ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla
kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se
selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä
olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata
mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa.
En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa.
Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin
olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta,
noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä,
jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin
mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut
kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin,
mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä
syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä
lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja
hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin
vastaan."

Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen
äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä
ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti
häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi.
Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi
kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla
rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki
pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme
ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla
merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta,
ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo
laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän
tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.

Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan
kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan.
Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".

— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.

— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin
äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni
antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen
"aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana
ilonaan ja lohdutuksenaan.

Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa,
erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo,
kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen
kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa
ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja
odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun
kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä
ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi
löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin
noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä
pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan
kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.

Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen
ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani
kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän
astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään,
kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien
tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen
ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti
monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat
vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni
huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja
silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.

Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut
leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli
varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni.
Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen
silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen
avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.

"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti
ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin
tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin
Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti
kohotettuna.

"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen
pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi
tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en
tietänyt.



TOINEN LUKU.

Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen
hyppäys.


Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä.
Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen,
sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti
siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.

Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta
ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin
pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.

En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää
tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat
nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä
raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja
vyörittelin tuskissani ruumistani.

Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen
hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen
ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin
Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.

Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä
kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa
asemassa olin.

Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta
syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.

Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni
kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.

Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan
kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut
hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä
tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut
vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.

"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä?
Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin
hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää
käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in
kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha,
ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"

Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin
pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani
tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta
vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me
mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi
olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin
onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani,
niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen
kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi
saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat
siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu?
Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi,
ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi
kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä
tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä
ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää
avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä
tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin
aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun
paraani mukaan käyttää edukseni.

Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani,
vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin
asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä
kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion
syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni
onnistumisesta.

Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin
pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada
ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi
ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.

Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja
pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi
kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää
syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja
vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.

Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä,
siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.

Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin
pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin
uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin
pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin
kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat
vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin
siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.

Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen
johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi
minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.

Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua
ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian
myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on
katuva tekemänsä ilkityöt.

Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat
äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin
ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen
kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.

       *       *       *       *       *

Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana
oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan
kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän
metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat
korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla
kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan,
aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä.
Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä
myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi
liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja
yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti
paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän
jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti
auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä
pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen
unohdin kalliolla huoleni.

Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi
maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin
— todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen
mahtavuuttaan?"

Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli
puistalti takinliepeitäni.

Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti
sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.

Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan
kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli
vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne
korkkipäähineeni nyt katosi.

En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että
suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa.
Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa
kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.

Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan
siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin
ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää
suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani
takaisin.

Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä
punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä.
Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä
vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista
käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi.
Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja
kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui
heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit
olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni
käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat
lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti
edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.

Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin
lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten
kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä
peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On
laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin
neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä,
vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen
surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä
vahingoittaa.

Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä
myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti
kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä
hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin
käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat
liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas
pistäytyi uhkaavana esiin.

Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni
onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta
oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety
laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.

Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla.
Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä
asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa
vauhtia ilmaa.



KOLMAS LUKU.

Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä
asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.


Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja
katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain
helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki
kaukana.

Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä
erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta
uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden
kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.

Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja
usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin
olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän
matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.

Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna,
ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi
lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä,
mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja
vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.

Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään
helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen
kalliorantaa kohden.

Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä.
Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen
vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.

Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi
etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta
oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta
ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.

Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat
lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin
takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta
paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti
halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat
riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin
kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja
hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.

Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin
kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä
missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös
nousta.

Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta
kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo
eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli
aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä
tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja
kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?

Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden
harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta
ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot
olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani
toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä
ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.

Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni,
mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin
kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin
pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota
herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan
ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis
tarpeen.

Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut.
Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat
ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat
tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta
aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu
arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs,
harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja
teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.

Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä
lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut
koholle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana,
sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni
takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs
merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa
suuhuni rommitilkkaa.

Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan
laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on
vaivuttanut minut virkistävään uneen.

       *       *       *       *       *

Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta
mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi
alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä
laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti
epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani.
Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko
sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja
sielun voimissa.

Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani
katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib,
(herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät
tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he
eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne
ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin
vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa
olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet.
Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät
tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne.
Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse
erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi
hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin
kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'.
(Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa
ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan
pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät.
He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."

Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä
siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin
kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on
ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta
ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat
eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä
kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta.
Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut
seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla
kulkenut niitten sivu.

Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin
eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää.
Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut
huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut
ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona
tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen
oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja
jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin
pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt
paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani
tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin
muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle
jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut
tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin
oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.

Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta
parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme
vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.

Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa
poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat
olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he
olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen
herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut
Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en,
murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei
ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle
saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin
ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja
väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi
etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia,
mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli
saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona
väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa
olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä,
mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja.
Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa
oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut
mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää
sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.

Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui
mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola
oli Taka-Indian rantamalla.

Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua
kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta
sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa
pelastajaansa.

       *       *       *       *       *

Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä
viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain
matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin
joutuin.

Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli
ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun
varrella.

Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä,
hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen,
kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän
toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun
esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni.
Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä
tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin
lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin
muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen
mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana.
Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen.
"Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö
raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."

Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen
ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä
tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat
olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset
seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta
huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä
ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä
pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.

Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä
Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin
laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen
pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä.
Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien,
silkinhienojen suortuvien peitossa.

Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat
ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili
raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän
nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja
niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että
ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana,
"Mumin Argad tulee ja tu... tuolla hän vie pelastajani, aut...
auttakaa!"

Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti
uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad
onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo
olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.

Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki
hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla
Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt
todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin
tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut
nähnyt.

Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut
huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui
häntä "Lakhsmi'ksi".

Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset,
tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä
sirotekoisessa maljakossa.

Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.

Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski
levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa,
ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen
kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli
terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä
päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään
tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua,
arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi —
tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti
minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun
levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.

Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla
epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään,
olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.

Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran
näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa.
Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen.
Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin
puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa,
lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa
liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta
hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät
kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.

Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.

Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi
kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.

Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa
ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.

Ensi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto
palasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.

Sanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat
hänen silmistänsä.

Surya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin
kertoi hänen katseensa.

Olin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.

Luultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana
pitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi —
toipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.

Kerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua,
ajattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä,
että minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista
hindulaistyttöä.

Hämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin
merkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt
koko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen
avomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan
tullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi
arvosteltava.

Samoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn,
minkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin
muistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin
hänen vuoteensa ääressä valvonut.

Mumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän
isää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän
julmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka
sallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä
estämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu
kokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis
miehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun
oli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos
armoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi
minulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi
kostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava
lailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa
saapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt
jättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti
olin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten
jo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin
toistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja
tehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme
kiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä
suunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista
— mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun
keinon poliiseja avustaakseni.

Nämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin
luulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo
ensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa
häntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni
viimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen
sanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen
saakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän
hämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli
loihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.

"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla",
ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä
Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa
minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan
kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen
tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja
ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen
elämän juoksu."

Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me
viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä.
"Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten,
"olen ollut niin — kovin sairaana."



NELJÄS LUKU.

Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.


Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo
pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja
Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut
minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.

Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet
häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät
tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan
pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan
päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n
seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.

Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla
kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni
vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin
kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni
johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen
hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli
Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka
kaikki toistamiseen kärsimään.

Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei
lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen
huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan
vaikuttaneet.

Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen
itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina
isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi
vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi,
hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin
vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui,
mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta —
tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen
rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle
hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä
kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin
kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen
saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan
minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli
mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin.
Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad
tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.

       *       *       *       *       *

Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku
kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta,
ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne
sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo
oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä
kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta
varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan.
Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista
kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut
osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.

Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin
tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu
useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja
etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa
rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena
riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä
nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä
Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin,
ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja
tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.

Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs
ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin.
Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä.
Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta
aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä
tuntikausia Radzim’in ympäristössä.

Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli
kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa
mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat
mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat
alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla
oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja,
lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia,
väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin.
Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä
täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä
kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki
oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi
pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa
metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen,
kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus
oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä
köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta.
Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä
korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta
peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten
rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat
nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli
mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja
kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä,
juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa
olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään.
Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli
kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa
niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi
syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.

Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana
kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio,
käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän
isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet
oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme
Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut
osaa.

[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa.
Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran
taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka
oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun
tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]

Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet,
sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti
asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma,
joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle
tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.

Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä
olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli
menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa
noudattaakseni.

Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut
vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in
seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme
läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi
hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle
hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.

Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin
tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä
kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän
siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin
vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä
oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön
sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä
varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin.
Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa.
Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin
"voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni
siellä oli ja eli.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja
pitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään
erikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se,
että asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö?
Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.

Yht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin
kuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että
joku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.

Katselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria,
jättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni —
ehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä —
pettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä,
peukaloton käsi.

Käsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat
kadonneet.

"Mumin Argad", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella
heittäydyin pitkälleni.

Nelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin
varovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.

Turhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet
niellyt.

Merkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä
lehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla... tuolla.
Tarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja
sen yläpuolella — risti.

Mikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies
turhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi
vielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä
ja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä
uutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion
muotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä.
Kulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli
taitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.

Selittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma,
että joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya
Me'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän
asujamistoa.

Lakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän
mahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin
siihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin
juoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.

Kuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi
kerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui
äkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. "Tulkaa, Sahib", hän kuiskasi
värisevin huulin, "tulkaa, hetket ovat kalliit", ja tulisella kiireellä
me kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen
luo.

Täällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja
sitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui
uudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a
kädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä
merkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja
palmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin
oli juuri tähtiä kaivertanut?

"Tähdet", hän vastasi, "julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa.
Pääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta
muutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat
tuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli
tuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen
ympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä.
Silloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme
yrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät
salamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla
ajatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme
pelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava
sovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin
olen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani."

Näin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut
juonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille
uskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet
heidän uskonnollisia tunteitaan. "Tätä todistaa", lausui Lakhsmi,
"kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä
hinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä
kostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella
velvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo
heitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa
mitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä
ei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen.
Seitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei
kellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja
puissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua
olisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret
eivät olisi auttaneet... Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan
vihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes
Mumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se
luettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin
kuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen
käsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on —
mielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään
pakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun
lunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni
hengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on
syntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi.
Katsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut,
ovat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja
nimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta,
ja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin.
Rakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös
yöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole... Katot ovat nekin
vain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt... Todellakaan uhraus ei
olisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette,
Sahib?"

"Eipä olisi", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta
enempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti
huomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.



VIIDES LUKU.

Vanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme
Radzim'ista.


Jäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen
käsi oli peukaloton.

"Mumin Argad", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä
kohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen
kurjan päänsä.

"Sahib, mitä aiotte", karjaisi mies.

Silmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni
oli outo.

Vangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse
oli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu
syntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma,
silmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.

"Olen Mumin Argad", hän lausui, "ja Kalkutasta kotoisin".

Siis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin —
hänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama,
jonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?

"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin", hän kertoi, "olin
kahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja
minä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini
Kalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt,
paljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt
unohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena
olin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut
minut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän
tytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni
kuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin
ovella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan,
olisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas
setäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar —
kaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin... Haaveissani
petyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat
olivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema
heidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin
kaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla
nimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta
— tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa,
sidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he
raastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi... murhaajaksi
ja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu
marssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon,
minne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä
armahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset
yöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin
kovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme
yli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen... Tämä kyläkö
olisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan... hyökkää
päälleni miekka paljastettuna... Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja
siekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin
kelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty.
Selittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy...
käytök... en... e!"

Vieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti
suonenvedontapaisesti, "Lakhsmi", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli
tuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.

Enää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka
oli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt
oikean kasvattipojan sijaisena?

       *       *       *       *       *

Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.

Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja
bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.

Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja
neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa,
kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen
Darja Argad'ia ja minua varten.

Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista
kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari
kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja
tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne
kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.

Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja
uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut
häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.

Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat
tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi
ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman
ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei
ollut mikään "roisto".

Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia,
ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas
hänen elämänsä oli ollut.

Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen.
Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki
pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat
Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti
Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono
oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui
karille ja hylkynä se oli jätettävä.

Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä,
tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön
omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin
sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.

"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin
Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko
hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen
päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta
sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä
tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun
likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat,
mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla
havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet
niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta
en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä
purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin
ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella
hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja
merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin
kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat
äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen
bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja
purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan
olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen
sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja
kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni
ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä
oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat
lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin
kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään
purjehdittiin ulos merelle.

"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä
ollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa
järjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta —
hyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole
pestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena
miehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi.
Silloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja
yhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.

"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät
hänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat
pitivät minua kuin ruuvipihdeissä.

"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi
kannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa,
ett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni
niistä. "Säälittelet neekereitä", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä,
pääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'

"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani
kapteenin ivallisesti hohottavan.

"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa
tulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta
tällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat
laivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.

"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan
onnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten
onnellisena pari vuotta.

"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä.
Muun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin
peränpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.

"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin
puolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni
päätin palata sanottuun kaupunkiin.

"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin
päivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini,
orjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän
ajoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.

"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli
muuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.

"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni
moni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi
sen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua
luonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja
merimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä
'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä."

Tässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin
kertomuksen. "Oliko Nola-kapteeninne", kysyin häneltä, "ruumiiltaan
jotakuinkin teidän kokoisenne?"

— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan
lienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä
olisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet
sanoivat.

— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.

— Peukaloa, oli... utta... odottakaa... kun hän Kairossa kiidätti
sivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä...
siinä ei todellakaan ol'... ei ollut peukaloa.

— Oletteko varma asiastanne?

— Olen.

— Tunsiko hän kotoisia olojanne?

— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua
ja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot
sukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta,
arkun pohjalta ja lukenut sen.

— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?

— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi
näkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin.
Minne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli
kuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua
matkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli
riistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa.
Olisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet
estivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan
tuumani. Olen nyt täällä... mutta... mitä tarkoittavat kyselynne?

Kerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat,
erityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja
tämän konnantöistä puhunut.

       *       *       *       *       *

Kun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti
tuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten
sanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.

Katselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen
välinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta
vastaanotti vakavan kuvaukseni?

Ei, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja
ennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti,
rinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti
pystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.

Seurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa
vastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan
ja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja
sotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.

Edempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in
ja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän
väistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan
mukaani.

He tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut
hämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.

Pian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin
nopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä
vähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.

Noin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta
penkereeltä hypähtää luoksemme. "Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin",
hän huudahtaa, "ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'...
Katsokaa... kat... so... kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on,
hiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan
entinen kuljettaja."

Minäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en
Nola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya
Me'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.

Sanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat
perässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät
verille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta
minulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.

Koko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset
minne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä
ponnistuksissamme äärimäisyyksiin.

Ennen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet
"Nolan" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.

Kiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä
leveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.

Vihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin
sataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä
railo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli
polkua ylöspäin.

Nyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme
olleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi
meidät.

Olimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen
liikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä
pakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin
Argad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin
pudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain
kiinni halkeaman reunasta.

Kun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti
hymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui
— ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen
korvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja
kiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea
poskipäänsä oli yltä päältä verissä.

Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä
sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin
tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.

Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei
enää ollut asettaan uudestaan ladata.

Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana
hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.

Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä
menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli
haavoittunut.

Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.

Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten,
rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.

Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta
vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua
kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja
vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä
uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä
Nola loikoi vieressämme.

"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen
koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."

Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.

— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.

— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin
maininneet.

— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.

— Asuu Kairossa?

— Asuu.

Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin
myöhästyneinä — saapuivat paikalle.

Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä
levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme
edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli
joutunut.

Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä
lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun
nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.

Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia,
hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme.
Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät
katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli
silmänräpäykseksi torjuttu.

Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten
kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin
selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön
kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun
runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.

       *       *       *       *       *

Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin.
Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin
eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.

Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää
oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli
kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin
kirkkaan puhtaat puhallukset.

Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.

Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut
tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna
mukanaan.

Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin
jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.

Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa —
pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.

Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa",
hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"

Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja
sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.

Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut
oikeassa.



KUUDES LUKU.

Kuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen
ääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!


Kuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli
siitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in
paloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.

Nuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan
ensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.

Tarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä
hän oli ollut jo nelisen vuotta.

Darja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen
ilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja
minun rakasta "silmäterää".

Lakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja
uskollista palvelijatarta.

Mumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen
Hathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin
oli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli
egyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka
"kauppatoimet", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.

Nola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty
Ceylon'iin.

Surya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.

Olin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt
jälleen syntymämaani.

       *       *       *       *       *

Oli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin
juodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli
emäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista,
maansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista
ja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista
temppeliraunioista.

"Kenties ette tiedä", hän muun muassa lausui, "että nimelläni
tavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on
sitä kantanut jumalatar, joka..."

— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.

— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta...

Mitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä
saliin ja katkaisi keskustelun. "Ulkona kadulla", hän lausui, "on outo
mies, joka väkisten pyrkii sisälle".

— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.

— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin
kuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan.
Ehkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.

Menin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti
hengittäen seinustaa vastaan.

Puhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän
vaipui maahan.

Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.

Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven
suuhun.

Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.

Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn
asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten
runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas,
heikkouttaan vapiseva ukko.

Pettivätkö näköaistimme?

Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta
asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta
katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä,
minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.

Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen
sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen
Ceylonista paennut".

Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli —
Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja
jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?

"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin
anteeksiantoa... ja sentähden — karkasin... En tahtonut... kuol'...
kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me... ja Darja? Elävätkö
he vielä?"

Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.

Helpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän
sittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.

Ymmärsin tarkoituksen. "Lakhsmi on kuollut", sanoin.

— Kuollutko?

— Niin.

Nolan silmät vettyivät.

Surya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa
oli turha.

       *       *       *       *       *

"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan", Nola kertoi,
"valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät
kappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in
Kahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta
sydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani,
katkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin
Kalkuttaan ja... ja...

"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua,
mutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat
vanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren
omaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli
viidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä
maailmassa.

"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien
keinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin
menettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt
rikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin
ominani pitää.

"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin
kunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut
kanssaihmisiäni.

"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti
miellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei
peloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani
vastukset.

"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen
englantilaiseen höyryalukseen... Jokusen kuukauden kuluttua palasin
samalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme
käyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani.
Kapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti
opastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä
täyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen
palvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään
entisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä
oli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi
ystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen
suureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta
hän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla...
Kuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun
käännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa
hymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja
aijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla
kysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä
ystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit
tervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen
tulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme
tähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni
hopearaha vierähti jalkoihini... Nyt olin malttini kadottanut...

"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin
minua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja
murhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.

"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin
ihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.

"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää.
Karkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja
kanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle,
että ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja..."

Ja muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit
minut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.

— Niin tein.

— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?

— Mistä te sen tiedätte?

— Erehdynkö?

— Ette, otin sen todellakin.

— Luitte kirjan?

— Luin.

— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?

— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että
ruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä
muistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus...

— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?

— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.

— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?

— En.

— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen
perheeseen?

— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.

— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.

— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.

— On.

— Vasemman kätenne peukalon te...?

— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön,
jos tahdoin onnistua tuumissani.

— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.

— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun
orjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven
edustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä —
ehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen
ja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman
vuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta.
Jo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni...
Suuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan... Kalkutassa minulla
oli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte.
Olin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan
malttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja
tunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin
sen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa
Argad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta
väitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani.
Jo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut
havaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua
kohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin
aikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan
käynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin,
että Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei
siinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan
sanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota
minulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin
välitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus
Brahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni.
Tein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua
muuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen
johdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja
ja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei
siitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi
varovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin
luonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja
suunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet
ainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni
ollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi
sydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä.
Surya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä
vastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana
raivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle
miehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen
huoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni,
mutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja
tahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen
— sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät
peloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä.
Hyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana
yönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne
takaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin.
Minne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin
vihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän
englantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen
oli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten
keskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet
uskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta
Brahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja
suurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen.
Näin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti
kukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'...

Keskeytin tässä Nolan, "olen nähnyt kuviot", lausuin, "ja Lakshsmi on
selittänyt niitten merkityksen".

"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"

Vastasin myöntävästi.

"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille",
jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet
surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia
suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt.
Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin
Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen
lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella
vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan
nöyrästi rukoillen... rikoksiani... anteeksi. Ruumiini ja sieluni
voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan
vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria
myöden kalvaneet, ja jo... jo on loppuni lähenemässä. En valehtele.
— Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat
raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies,
joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi,
olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi...
Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta
olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten
Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani... Ceylon'iin lähdin ylpeänä,
uhkamielisenä... tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni.
Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä
S——n. Hän huomasi synkän mielialani... ja puhui minulle kristinopista.
Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä
vapahtaaksensa... Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä...
Ensi kerran minulle... saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta...
Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos
uskoisin... Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä
ja autuus... Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin
kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta...
tuhlaajapojasta... Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli
sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun... Minäkin... oli tuhlaajapoika,
joka... tarvitsin sovintoa... Tästä hetkestä oli... elämässäni
tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan
tavoin hartioillani... En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset,
päivien tuskat... raihnauttivat... ruumiini... Teitäkin vastaan...
olin kovasti rikkonut... Sentähden omantuntoni... ajamana... olen
kulkenut... tänne saakka. Vankilan muurit... eivät ole voineet...
pidättää minua. Mikä... vast', vastaus... vastaus... teillä on
annettavana... kurjalle?"

Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä
olevia.

Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa
Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille
anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"

Nyökäytimme liikutettuina päätämme.

Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä
rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme
hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"

Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.

Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.

Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.

Olin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta
nyt se oli jo liian myöhäistä.

       *       *       *       *       *

Noin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni,
vanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä,
ainaiseksi muuttaa Englanttiin.

Isältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme
irtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani
jättänyt eronhakemuksen.

Samoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt
lähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan
kirkkaana.

Rannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme
Harthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.

Pian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota
näkyvistämme.

Tällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni
Darjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti
kimeällä lapsenäänellään; "Jää hyvästi, jää hyvästi, India!"

Merkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merkillisiä tapahtumia : Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.