Title: Suomen historia : Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä
Author: Kainonen, J. F.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen historia : Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä" ***


SUOMEN HISTORIA

Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä


Kirj.

J. F. KAINONEN [Juhana Fredrik Cajan]



Helsingissä,
G. O. Vaseniuksen präntistä,
1839-1840.



      Präntättäköön: _J. M. af Tengström_.



          Suomalainen sananlasku:

             Jumalalla onnen ohjat,
             Luojalla lykyn avaimet;
             Vaan ei Kateen kainalossa,
             Pahansuovan sormen päässä.



Esipuhet.


Tässä annetaan nyt Suomen rakkaille asujamille ensimmäinen
yritet kotimaan muinaisten asiain kertomiseen omalla kielellä
ja vähän pitemmässä järjestyksessä. Ennen ei ole tiettävästi
kotohistoriallisessa aineessa Suomalaisille Lukijoille kirjoitettu
muuta, kun aivan vaillinaisia Ajantietoja, joita Virsikirjoissa ja
joskus erittäinki on präntätty, paitsi sitä lyhykäistä osotusta
entisissä Turun Viikko-sanomissa.

Syy tähän koetteeseen oli seuraava. Kun Mehiläisen toimittaja, Herra
Tohtori Lönnroti, kuukauskirjassaan tahtoi antaa Suomalaisille
maanmiehillensä tietoja kotimaan tapahtuneista asioista, ensimmäisistä
ajoista ja nykyiseen aikaan asti, eikä ollut hänellä itsellään, muilta
Suomen kielen ja muinaistiedon karttumista tarkoittavilta teiltänsä,
tähän tilaa ja joutoa, niin vaati hän minua asiaan ryhtymään. Samalla
antoi hän valmiiksi kirjoitettuna avuksi, mitä Historiassa sivv.
1-12 ja 65-71 löytyy luettavana, joka siis on hänen tekoa, paitsi
muutamia muutoksia sanain kirjoittamisen laadussa. Alkutarkoituksena
oli suomentaa v. 1832 Turussa präntättyä ruotsinkielistä opetuskirjaa,
nimellä: Lärobok i Finlands Historia och Geografi, ja siihen lisäillä
muista kirjoista, mitä olisi asiaan sopivaista ja maanmiehille tietä
tarpeellista. Alakirjoitettu, joka ei katsonut voimainsa määrää,
rupesi työhön. Mutta työn alla havaitsi hän, kuinka oli vaikeata
solmeta yhteen muista kirjoista otetuita tietoja suomennettavan kirjan
kanssa, ja hänen täytyi melkein kokonaan poiketa mainitun kirjan
kerrontalaadusta ynnä ruveta tavallaan uutta umpitietä puhkomaan. Turun
pispat pantiin kokoonpitäväksi perusteeksi, ja Ruotsin ynnä Venäjän
Historian päätapahtumat ylisen Maanhistorian kanssa yhdistäväksi
siteeksi, niinkuin senlaista Suomen Historian kirjoituslaatua jo kotvan
onki pidetty asianomaisimpana. Paitsi kirjan sisässä nimitetyitä
lähteitä, joista Porthaani, Tengströmit ja Hippinki erittäin ovat
mainittavat, ovat kerrotut tiedot Reinin, Arvidssonin, Ryhsin,
Lehnbergin ynnä muittenki tänne koskevista kirjoituksista keksityt
ja kootut. Niin on tämä historiallinen koetet syntynyt, aina joka
kuukauden Mehiläis-osaksi kokoonajateltu ja valmistettu, eikä ole
pitemmän ajan mietintä hänellä ollut osana. Sentähden onki siinä
epätasaisuus ja horjuva järjestyksen hakeminen tavattava, jota olemme
kirjoituksessa Suomen Historian Pääkappaleista kokeneet oikasta,
osottain siinä samalla, alkavaisen hyväksi, lyhykäisen silmänteen koko
Historian sisälläpidosta. Muuten on tämä Historia loppupuolella, jossa
sen pitäisi olla pisimmän, kuitenki lyhykäisimmästi kerrottu, johonka
on syynä, että tahdoimma viimmevuodella lopettaa koko Historian ja että
aika ja sia ei pitempätä lausetta suvannut eikä sietänyt.

Valmistaissa tätä tekoamme ovat, niin asiain tutkiminen ja
järjestäminen, kun kielenki taintumattomuus tämänlaisiin kirjoituksiin,
ja vielä lisäksi osaamattomuus ja tottumattomuus kirjoittajan puolelta,
ottaneet valistä hyvinki kovaan, eikä ole tässä voitu kun asioita vähän
sinnepäin suunnitella. Virheitä nimein suomentamisessa, pränttivirheitä
ja muita vikoja on monta, ja niistä ovat tähdellisimmät työn lopulla
parannetut, sitä myöten kun ne ovat silmään pystyneet. On ehkä muitaki
tähdellisiä, joit'ei ole havattu. Edellämainituista ja muistaki syistä
emme pidä tätä Historiata vielä tässä tilassaan aivan soveliaana Suomen
yhteiselle kansalle luettavaksi; vaan olkoon hän paremman, soveliaamman
edelläkävijänä. Minkä olisimma mielellämme suoneet on, että ne
vaikutukset ja uudistukset, kun Jumalan Henki on evangeliumillisessa
Seurakunnassansa tuon tuostaki aina matkaansaattanut, ja jonka
ainoastaan ennättäväiset vaikutukset pakanaisen ja paavilaisen ajan
pimeydessä ovat tavattavat, paremmin olisivat tulleet silmäin eteen
pannuksi. Ne, ja niiltä siitetty sisällinen Seurakunta, ovat Historian
ytimeksi luettavat; niistä on kaikki laitokset, tapahtumat, kansalliset
menestykset ja rasitukset ymmärrettävät; ne ovat ne, kun elähyttävät
koko Historian ja antavat sille oikian arvonsa. Mutta niitä asioita ei
ole tässä kun lyhykäisimmästi viittailtu, sillä niihin tarvittaisiin
suuri valo ja tarkka tutkiminen, eikä ole meissä ollut sen täyttäjätä,
ja olemme sentähden ennemmin vaikenneet, kun niin korkioista asioista
pahasti ja ikääskun tuulta pieksäin puhuneet. Sen vaan tiedämmä,
että missä Seurakunnassa Kristinusko puhtaana elää ja vaikuttaa, sen
Historiasta, jos se oikein kirjoitettaisiin, olisi määrättömästi oppia
saatavana.

Lopuksi tulee mainita, että Suomen Historiassa oppineimpia miehiä
on tarpeellisten kirjain lainaamisella, joskus neuvoillansaki, tätä
yritystä edesauttaneet, josta heille tässä sydämellisen kiitoksen
kannamme.

Helsingissä Kesäkuulla v. 1840.

_J. F. Kainonen_.



SUOMEN HISTORIAN PÄÄKAPPALEET.


Johdatus (Muistutus).

Pakanaisuskon Aika.

Tietämättömiltä ajoilta ennen Vapahtajan syntymätä niin vuoteen
1157 jälkeen Vapahtajan. Usko on pakanainen ja seisoo Luonnon
jumaloittamisessa. Suomalaisten muutot ja asettaumiset. Heidän
ensimmäiset tapaukset ja elämänlaatu.

1. Suomalaisten perisuku ja muutto nykyisille asunmaillensa.

Suomalaisia kansoja peittää aikanansa koko Pohjais-Aasian lakeuden.
Mitenkä niitten oli laita muitten Aasialaisten kansain suhteen.
Mitenkä ne arvattavasti levesivät, joko itäänpäin Amerikaan (e. m.
Gröönlannilaiset), eli länteenpäin Euroopaan, elikkä myös jäi heistä
joukkoja Siperiaan. Syy heidän eroamiseen. Mitenkä nämät kansat
Hunnein, Avarein, Hunkarilaisten ja Suomalaisten nimellä kulkevat kunne
kuki Euroopassa, ja mitenkä Lappalaiset ynnä varsinaiset Suomalaiset,
jotka asuskelivat pohjaisimpina kaikista, nykyisen Venäjän maan läpi
lähenevät nykyisiä asunmaitansa, jättäin Uralitunturin ja Volkajoen
seuduille pienempiä lahkokansoja jälellensä.

2. Suomalaisten asettauminen maassansa ja heidän ensimmäiset vaiheet.

Varsinaiset Suomalaiset, joista Lappalaiset alusta pitäin jo näyttävät
olleen eroitettuna, jakautuivat kahtehen joukkoon, Hämäläisiin ja
Karjalaisiin. Hämäläisten laumaan kuuluivat nykyisen Turun puolessa
asuvat Suomalaiset eli Sumit, ja myskin luultavasti Virolaiset
alkuperäsin. Karjalaisille näyttävät Permiäläiset ja Kainulaiset
(ynnä myöhemmäiset Savolaiset) olleen lähimpiä kansalaisia. Mitenkä
nämät nimitetyt kansalahkot asettautuivat. Ketä ennen esivanhempaimme
tännetuloa asui Suomen niemellä. Permiäläisten tila.

a) Hämäläiset.

Hämäläiset (Jämit) ynnä Suomalaiset (Sumit) ja heidän ensimmäiset
sodat, enimmiten Novgorodin kanssa.

b) Karjalaiset.

Heidän ystävällisyys Venäläisten kanssa ja sodat niitä vasten.

c) Kainulaiset.

Heidän maata kutsuttiin ulkokansoissa Kväänlanniksi. Eriäminen
Karjalaisista ja asettuminen kahdenpuolen Pohjanlahta. Sodat Ruotsia
(ja Norjaa) vasten Karjalaisten kanssa, sittä Karjalaisia vasten
Norjalaisten kanssa. Faravidi. Thuorolfi Kveldulfssoni. Anundi sodittaa
Kainulaisia.

3. Suomalaisten pakanainen usko.

Sen lyhykäinen osotus. Mitenkä se meihin asti säilyneistä loihtu-,
tarina- ja laulurunoista ynnä muistaki tiedon lähteistä on tutkittava
ja saatava.

4. Suomalaisten pakanaisaikaset tavat ja laitokset.

Mitenkä ne olivat heidän senaikuisen uskonsa kanssa yhtäpitäväiset.
Monesta nykyisen Suomen kansan tavasta voipi taappäin päättää heidän
senaikuisehen elämänlaatuun. Mistä muut tiedot tähän tutkintoaineeseen
ovat saatavat. Kauppa Skandinavilaisten ja Slavjanein ynnä muittenki
kanssa.

Paavinuskon Aika.

Tämä aika kestää vuodesta 1157 vuoteen 1523, niinmuodoin 366 vuotta.
Kristinusko tulee Suomeen, ehk'ei vielä puhtahassa muodossansa. Ruotsi
panee Suomen allensa ja tuopi sinne oman maansa lait ja asetukset.
Paavinusko muodostaa kaikki luontonsa mukaan.

1. Suomen valloittamisen aika (v. 1157-1323, eli 166 vuotta).

Mitenkä pakanallisuus vielä on vallallansa, jota vastaan Kristinusko
sotii. Suomalaisten nimi alkaa tulla yhteiseksi kansan nimeksi. Ruotsin
tila kun lätee Suomea valloittamaan.

a) Ensimmäisestä Ruotsalaisten valloitusretkestä Thuomas pispaan saakka
(v. 1157-1209.)

Ruotsin Kuninkaat: Sverkerin ja Erikin sukukunnat. Erikki IX Pyhä (k.
1160)

Suomen pispat ja heidän ajan päätapahtumat:

1. Pyhä Henrikki.

Hän on pispa Upsalasta ja tulee Suomeen Kuningas Erikki IX kanssa, joka
valloittaa osan maastamme sekä rakentaa Turun linnan. Erikki muuttaa
tänne Ruotsalaisia. Henrikki saarnaa Kristinuskoa ja murhataan v. 1158.

Kaarle Sverkerssoni (k. 1168) Voitti Danskan Prinssin Maunus
Henrikssonin, Erikki IX tappajan, joka jo oli vähän aikaa ollut
hallituksissa. Knuuti Erikssoni (k. 1195). Löi Kaarle Sverkerssonin
ynnä Vastakuninkaat Kolin ja Burislefin.

2. Rudolphi.

Novgorodin ruhtinas Sviatoslava lyöpi Ruotsalaiset vuonna 1164
Voronajoen luona. Novgorodilaiset yllyttävät pakanoita Suomen
kristiseurakuntaa hävittämään. Paavi Aleksanderi III:nen bulla.
Rudolphi tapetaan v. 1178 Kuureilta (Karjalaisilta).

3. Folkviinus.

Viissata Vasileivitsa käypi v. 1186 Jämein maata hävittämässä. Heti
perästä Karjalaiset Määlarijärven seuduilla Ruotsia rosvomassa.
Tappavat pääpispan Johanneksen. Tukhulmia aletaan rakentaa tämänlaisten
rosvomisten esteeksi.

Sverkeri Kaarlssoni (k. 1210).

Novgorodilaiset hävittävät hirmuisesti Suomensa v. 1191 (eli 1198),
polttavat vastaperustetun Turun kaupungin ja sortavat pian kokonaan sen
vielä heikon kristiseurakunnan maassamme.

b) Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka
Suomeen (v. 1209-1249.)

Erikki X Knuutssoni (k. 1216). Johani Sverkerssoni (k. 1222).

Erikki XI Erikssoni (Sammalkieli ja Nilkku). — Vastakuningassa: Knuuti
Johanssoni (Pitkä). Folkungein kapina lakkaa v. 1248. Erikki XI kuolee
v. 1250.

4. Thuomas,

Englannista, oli ennen jo työskennellyt Suomessakun saapi Paavi
Innocentius III:lta v. 1109 vahvistuksen pispanvirkaan. Paavi Honorius
III:nen v. 1221 kirjoitetusta bullasta nähdään, mitenkä pakanat jo heti
alusta väijyvät Suomen seurakuntaa. Vasilei Vsevolodovitsa Novgorodista
käypi v. 1227 Suomea hävittämässä. Hämäläiset puoleltansa karkaavat
3000:nen miehen kanssa Venäjälle Issadya ja Aunusta vasten, mutta
meneytyvät sillä matkalla. Thuomas levittää innolla Kristinuskoa ja
perustaa sen uudestansa Suomessa. Paavi Gregorius IX:nen bullat. Ne
osottavat, mitenkä pakanat väijyvät Suomen kristiseurakuntaa ja mitenkä
Paavi piti sen asioista huolta. Pispanistuin muutetaan Nousiosta
Räntämäelle. Gregorius kehoittaa ensistä Kalpaveljejä Virosta, sittä
Skandinavian asujamia, ristisotaan Suomen pakanoita vasten. V.
1240 karkaaki Ruotsalaisia, Norjalaisia, Suomalaisia ja Hämäläisiä
Venäjälle, mutta Ruhtinas Aleksanderi lyöpi heidät Nevajoella ja saapi
siitä Nevskin kunnianimen. Saksan Ritarit perustavat Koporin linnan.
Thuomas saapi anottuansa päästön pispanvirasta v. 1245, pakenee
Venäläisten ja Karjalaisten käsistä Gotlanniin ja kuolee v. 1148
Visbyyssä.

5. Beero I.

Viholliset ahdistavat häntä Suomessa, mutta hän saapi apua Ruotsista.

c) Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen
saakka (v. 1249-1293.)

Folkungein sukukunta. Valdemari (k. 1302.) Hänen isä Birgeri Jaarli,
Riikin hallitsijana kuolemaansa asti v. 1266, jakaa Herttuakuntia
muille pojillensa.

Ennen Beeron aikoja oli sisällinen heikkous estänyt Ruotsin Kuninkaita
Suomea auttamasta. Nyt tulee v. 1249 Birgeri Jaarli Suomeen, perustaa
Hämeenlinnan ja jättää Ruotsalaisia Uusmaahan asumaan. Hämäläiset
tunnustavat Kristinuskon. V. 1256 käypi sotajoukko Suomesta ja alkaa
rakentaa linnaa Nevajoen suulla; mutta Aleksanderi Nevski ajaa heidät
matkoinsa ja lähtee vielä seuraavana talvena Hämeeseen, jota hävittää.
Beero antaa osan tuloistansa Ruotsin Kuninkaalle ja kuolee noin v. 1258.

6. Ragvaldi I.

Suomalaisten täytyy antaa ruvanapua (maatskottia) papistollensa.
Ragvaldi kuolee v. 1266.

Maunus Laduloosi (k. 1290.) Nosti kapinan veljeänsä Valdemaria vasten.
Kuningas Svealaisten yli v. 1276 ja koko Ruotsin vallassa v. 1279.

7. Katillus.

Pohjassa käyvät Karjalaiset ja Kainulaiset sotia Norjalaisten kanssa.
Pirkkalaiset saavat v. 1277 Kuningas Maunus Laduloosilta luvan panna
Lappalaiset Pohjanmaalla allensa. Samaan aikaan tulee myös Pohjanmaa
Turun hiippakunnan alle, s.o. täytyy ottaa Kristinuskon ja antauta
Ruotsin alamaiseksi. Karjalaisiaki ruvettiin nyt Ruotsin alle saamaan.
Paavi Gregorius X:nes kehoittaa syntein anteella ristisotaan niitä
vasten. Katillus rupeaa ystävyydessä heitä houkuttelemaan, joka
onnistaaki niin, että Venäläiset vihastuvat Karjalaisiin ja alkavat
heitä sodittaa. V. 1284 tulee Ruotsalaisia Suomesta Karjalata varsin
allensa panemaan, mutta ajetaan pois Novgorodilaisilta. Samaan aikaan
tule Bengtti, Birgeri Jaarlin poika, Suomen Herttuaksi. Katilluksen
loppu v. 1286.

8. Johannes I.

Hän ja hänen jälkeenseuraajat valittiin Suomen Tuomiokapitulilta. Ennen
olivat Kuninkaat asettaneet pispoja maahamme. Johannes muutettin v.
1290 pääpispaksi Upsalaan.

Birgeri Maunussoni (k. 1321.) Marski Thorkeli Knuussoni Siahallitsijana
v:teen 1303. Birgeri, v. 1306 veljestensä Erikin ja Valdemarin vankina,
jakaa v. 1310 heidän kanssa valtansa, ottaa heidät vankeiksi ja surmaa
v. 1318; ajetaan Kuningasvallasta.

9. Maunus I.

Tämä on ensimmäinen Suomesta kotoperäinen pispa. Ennemmäiset olivat
enimmästi Vestgööthiläisiä. Novgorodilaiset käyvät v. 1292 Hämeessä
ja hävittävät Aksporin linnan. Samana vuonna karkaa 800 Ruotsalaista
Venäjälle, jossa tulevat meneytymään. Hämäläisten veroa helpotetaan.
Karjalan valloitus tulee nyt tapahtumaan.

d) Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen rauhaan
saakka Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323). Maunuksen ollessa pispana
lähtee Thorkeli Knuutssoni v. 1293 Karjalata valloittamaan. Pispa
Petrus Vesteroosista on hänen seurassa. Thorkeli rakentaa Viipurin
linnan. Panee Ruotsin alle 14 Karjalaisten kihlakuntaa ja kääntää
ne Paavinuskoon. Novgorodilaiset tulevat v. 1294 Ruotsalaisia
Viipurista poisajamaan, ehk'ei heidän yritys menesty. Ruotsalaiset
ottavat Venäläisiltä Käkisalmen. Sigge Laaka. V. 1295 ottavat
Venäläiset Käkisalmen takasin ja tappavat Ruotsalaiset siinä. Thorkeli
Knuutssoni lähtee v. 1300 uudellensa Karjalaan suurella laivastolla.
Rakentaa Landskruunan. Novgorodilaisten kanssa sota. Haraldi. Matti
Kättilmundssoni. Ruotsalaiset palaavat laivoillansa, jättäin Steenin
linnanhaltijaksi Viipuriin. Hävittävät mennessään Inkerinmaata.
Pääruhtinas Andrei Aleksandrovitsa tulee ja hävittää Landskruunan v.
1301. Pispanistuin on v. 1300 muutettu Räntämäeltä Turkuun. Valdemari
Suomen Herttuana. Suomi jaetaan noin v. 1306 Turun, Hämeen ja Viipurin
linnojen välillä. Maunus pispa kuolee noin 1308.

10. Ragvaldi II.

Venäläiset tahtovat saada Karjalata jällensä. Rakentavat Käkisalmen
uudestansa ja uudelle paikalle v. 1310. Ruhtinas Dmitrei
Aleksandrovitsan retki Jämein maahan v. 1311. Ruotsalaiset polttavat
Laatokankaupungin. Karjalaiset tulevat v. 1314 Käkisalmeen ja tappavat
Venäläiset, jotka vuorostansa tulevat ja tappavat siellä olevat
Karjalaiset. Ruotsalaiset hävittävät Laatokkajärven seuduilla v. 1317.
Seuraavana vuonna hävittävät Venäläiset Turun kaupungin (Lyderevin).
Kuusiston vasta rakennettu hovi poltetaan. Ragvaldi kuolee v. 1321.

Maunus Erikssoni (Liehakko, k. 1374). Valittu kolmivuotiassa
Kuninkaaksi v. 1319; samana vuonna Norjassaki. Matti Kättilmundssoni
Siahallitsijana vuoteen 1333.

11. Benediktus.

Ruotsalaiset piirittävät v. 1322 Käkisalmea ja Juri Danilovitsa
Viipuria; ehk'eivät tuumat kummankaan puolen menestyneet. Mainittu
ruhtinas Juri rakentaa v. 1323 Pähkinälinnan Pähkinäsaarelle. Siellä
saapi, 8:na p. Syyskuuta, ensimmäinen rauha Ruotsin ja Venäjän välillä
aikaan, jonka kautta Karjala enimmäksi osaksi joutuu Ruotsin alle ja
valloittamisen sodat päätyvät. Rajaksi tulee Rajajoki. Rauhan ehdot.

2. Paavinuskon kukoistamisen aika Suomessa (v. 1323-1490, eli 167
vuotta).

Benediktuksen aikana aletaan Suomen maata raivata. Hän rupeaa
myös papiston voimaa ja rikkautta varsin kartuttamaan. Narimontti
Lithoviasta on v. 1333 saanut Nevajoen ympäristöt allensa. Riitoja
rajalla Paavin- ja Greekanuskoisten Karjalaisten välillä. V. 1337
Karjalaiset Venäjätä hävittämässä, ja Novgorodilaiset seuraavana
vuonna sitä kostamassa. Sen perästä käyvät Ruotsalaiset ja Venäläiset
vuorotellen toistensa maata hävittämässä. Maunus Liehakko estää
nämät rajasodat ja uudistaa Novgorodin kanssa Pähkinäsaaren rauhan.
Benediktus kuolee v. 1339.

12. Hemminki.

Pyytää lyödä, minkä voipi, papiston ja kirkon alle. Edesauttaa
loistavaisuutta jumalanpalveluksessa. Viipurilaiset menevät v. 1343
Viron talonpoikia auttamaan. Ruotsalaiset asukkaat Pohjanmaalla
saavat v. 1348 luvan käydä kappaa koko Pohjanmaan rantamailla. Samana
vuonna lähtee Kuningas Maunus Venäjätä Paavinuskoon käännyttämään.
Kastaa Issorilaisia uskoonsa. Ottaa Pähkinälinnan, jonka Venäläiset
seuraavana vuonna saavat ryntämällä takasin. Novgorodilaiset käyvät v.
1351 Viipurissa, hävittävät maata. Maunus kulkee Viroon. Lahjoittaa
Porvon pitäjän, Pernon ja Sipoon kanssa, Paadisten luostarille.
Tekee 23:ksi vuodeksi rauhan Dorpatissa (Tartolinnassa) v. 1351.
Kauhia rutto hävittää maata (Suuri kuolema). Bengti Algotssoni, jolla
Suomi on ollut läänityksenä ja tullut häneltä kovasti rasitetuksi,
menettäa sen veromaansa. Kuningas Erikki, Maunuksen poika, panee
Niilo Thuuressoni Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Kuningas Hookani
antaa v. 1362 Suomelle saman oikeuden Kuningasvaaleissa, kun muillaki
Ruotsin maanosilla on ollut. Tästä seurasi yhtäläinen oikeus Riikin
kokouksissa, ja on se Suomen ensimmäiseksi perustuslaiksi luettava.
Albrekti Meklenburista piirittää Turun kaupungin ja saapi Niilo
Thuuressonin ynnä pispa Hemmingin puolellensa. Pispa saapi siitä
moninaisia etuja. Ulvilalle (Porille) annetaan v. 1365 kaupunkioikeus.
Hemminki kuolee v. 1365.

Maunus Erikssonin vanhin poika, Herttua Erikki, ottaa väkisellä v.
1350 kruunun isältänsä. Kuolee v. 1359. Toinen poika Hookani, Kuningas
Norjassa, tulee v. 1362 Ruotsissakivalituksi. Lasketaan isänsä kanssa
v. 1363 pois vallasta.

Kuninkaita vieraista sukukunnista omakansaisten seassa: Albrekti
Meklenburista (k. 1412). Kuningas Maunus Erikssonin sisaren poika. V.
1363 Kuninkaaksi. Vankina v. 1389. Irtaalla v. 1395.

13. Henrikki II Hermanninpoika.

Saapi Paavilta huostakirjan Suomen kirkolle. Kokemäessä rakennetaan
linnaa, vaan se tulee Kuninkaan käskystä puretuksi. Henrikki kuolee
noin v. 1368.

14. Johannes II Petrinpoika.

Lyöpi Viipurin linnanhaltijan Suuno Hookanssonin pannaan. Kuolee v.
1370. Sivu 82.

15. Johannes III Vestfaali.

Suomi on (sitte vuoden 1369) Boo Jönssoni Griipillä läänityksenä.
Mainittu mies rakentaa v. 1371, elikkä seuraavana vuonna, Raaseporin,
jonka linnan alle maata määrätään kuuluvaksi. Boo Jönssoni lähtee v.
1374 Viipuriin Dorpatin rauhaa pitentämään. Paavi Urbani VI:nen bulla
vuodelta 1378 näyttää, että vihollisuuksia Venäjän kanssa ainaki oli
heti noussut. Riita pispa Johanneksen ja Upsalan Pääpispan Birgeri
Gregorinpojan välillä hiippakuntansa rajoista. Kuningas Albrekti
tuomitsee asian Pääpispan eduksi, mutta Turun pispa voittaa kuitenki
Boo Jönssonin avulla. Johannes pispa kuolee v. 1384.

Margareta (k. 1412) Valittu Ruotsissa v. 1388. Tekee Kalmariyhdistyksen
v. 1397. Erikki XIII Pommerista (k. 1459). Valittu Ruotsissa v. 1396.
Margaretan kanssahallitsija.

16. Beero II Balkki.

Enimmästi rauha Venäjän puolelta. Simeoni Olgerdovitsalla ja Juri
Sviatoslavitsalla ovat, Patrikei Narimantonvitsan perästä, Narimontin
perintömaat. Suomi otetaan pois Boo Jönssonin perillisiltä, jotka
siaan saavat Viipurin lääninensä. Ulkomaalaisten sotamiesten ja
Vitaliveljein rasitukset Suomessa. Kirkon ja pappissäädyn voimat aina
kasvamassa. Beero Balkki laittaa Arkhidiakonin viran tuomiokapitulissa.
Kuninkaalliset ovat hyväntahtoiset Suomen pispaa ja kirkkoa vasten.
Nunnaluostarin rakentaminen Koroisissa on tuumassa. Tämä pispa kuolee
v. 1412.


17. Maunus II Tavasti.

Tämä on paavinajan paraimpia pispoja. Hänen kautta tehdään
jumalanpalvelu ja muu kirkon kohta sen ajan vaatimuksia myöten
täysinäiseksi. Ostaa Paadisten luostarilta v. 1428 Porvon pitäjän
jällensä Turun hiippakunnalle. Kuusiston hovi rakennetaan kivestä.
Porvon kaupungin alku näiltä ajoilta. Sen kivikirkko rakennetaan
v. 1418. Rauma saapi v. 1441 kaupunkioikeuden. Naantalin luostari
perustetaan v. 1443 ja sen vierellä syntyy kaupunki. Maunus Tavastin
toimesta saapi Suomi Kuninkaallisilta moninaisia etuja, samalla
ajalla kun Ruotsissa on suurin kurjuus. Erikki XIII jakaa maamme
Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen Lakikuntaan. Turkuun asettaa hän
Maanoikeuden. Erikki Puuke Korsholmasta kapinoipi Pohjanmaalaisten
kanssa v. 1433 ja yhdistäypi Engelbrektin kanssa. Kaarle Knuutssoni
saapi v. 1440 läänitykseksi koko Suomen, jota hänen läänitystä sittä
aina vähennellään. Kuningas Kristopherin Lakikirja annetaan v. 1442.
Sinä vuotena käypi miehiä Suomesta Pleskovan alustaa hävittämässä.
Ruotsalaiset liittouvat v. 1447 Valkin kaupungissa Saksan Ritarein
kanssa Venäjätä vasten. Seuraavana v:na sotivat he Nevajoella. Kapina
Satakunnassa. Maunus Tavasti heittää vanhuutensa vuoksi pispanarvon
jälkeenseuraajallensa v. 1450 ja kuolee kaksi vuotta myöhemmin.

Engelbrekti Engelbrektssoni (k. 1436) laskee Erikin Kuningasvirasta
v. 1434 ja pitää sittä valtaa Ruotsissa. Erikki tulee jällensä
Kuninkaaksi; mutta lasketaan v. 1439 kaikissa riikeissään pois
Kuningasvallasta.

Kristopheri Bayerista (k. 1448). Valittu Ruotsin Kuninkaaksi v. 1440.

Kaarle Knuutssoni (Bonde) Riikinhoitajana v. 1436-1441.

Bengti Jöranssoni ja Niilo Jöranssoni (Oksenstierna) Riikinhaltijana v.
1448.

Kaarle Knuutssoni Valittu v. 1448 Kuninkaaksi Ruotsissa. Pakenee
Dantsigiin v. 1457. Jällensä Kuningassa v. 1464: jällensä
kruunuhoittana v. 1465; mutta vielä sittäki Kuningassa v. 1467.

18. Olavus Maunuksenpoika.

On hyvin oppinut mies. Asuu Kuninkaallisten armoissa. Erikki Akselssoni
Totti ottaa Suomen linnat Kaarle Knuutssonin puollukselta Kristiani
I:mäiselle. Pispa Olaus kuolee v. 1460.

Kristiani I (Oldenburista, k. 1481). Valittu Ruotsin Kuninkaaksi v.
1457. Laskettu siitä virastansa v. 1464. Sillä välillä:

Jönssi Bengtssoni (Oksenstierna) v. 1457,65,66, Kettili Kaarlssoni
(Vaase) v. 1464 ja Erikki Akselssoni (Totti) v. 1466,67 valtakunnan
hallitsijoina.

19. Konradi Bitsi.

Kivikirkkoja rakennetaan tämän aikana monet. Tuomiokapitulin jäsenet
muutetaan v. 1486 Turussa asumaan. Suomen hiippakunnan Messukirja
präntätään v. 1488. Kun Ruotsissa kapina Kuningasta vasten tapahtuu,
tavataan pispa Konradi Kristianin puolella. Kaarle Knuutssoni elää
köyhänä Raaseporin linnansa. — Venäläiset ovat v. 1463 karanneet
Suomeen ja Kuningas Kristiani tullut heitä kaijoittamaan. Venäläiset
ovat sittäki hävittäneet Joutsenossa ja muuallaki. Mutta v. 1468
tehdään heidän kanssa uusi sotilakko viideksi vuodeksi. Niitten
kuluttua ovat Venäläiset v. 1473 Suomea hävittämässä. Erikki Kaarlssoni
Vaase sotii Novgorodilaisia vasten. Erikki Akselssoni Totti saapi
Viipurin lahjoitukseksi. Varustaa muurit sen ympäri. Rakentaa
Savonlinnan. Saapi v. 1479 apuväkeä Steeni Stuurelta. Käypi Venäjätä
hävittämässä. Erikki Akselssonin kuoltua v. 1480 ovat hänen läänitykset
Suomessa langenneet veljillensä Iivarille ja Laurille. Steeni Stuure
omistaa ne sittä itsellensä. Ruotsalaiset lyövät rauhan Saksan seuran
Mestarin Freytagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Papinsaarella
uudistetaan liitto Venäjätä vasten. Samana vuonna Venäläisiä
Karjalassa. Pispa Konradi kuolee v. 1489.

Steeni Stuure Vanhempi (k. 1503) Ruotsin Riikinhoitajana vuodesta
1471-1497 ja v. 1501.

3. Paavinuskon lakastumisen aika Suomessa (v. 1490-1523, eli 33
vuotta).

Viholliset hävittävät koko Paavinajan koreuden: ensistä Venäläiset,
sittä Danskalaiset.

Iivana III Vasileivitsa hallitsee itsevaltiaasti Venäjätä sitte v:n
1462. Valtaa v. 1470 Novgorodin joka pian menettää voimansa.


20. Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta.

On saanut Saksan Keisarilta Pfaltsigreivin arvon. Hänestä lähin
eivät sodat Venäjän kanssa ole paljaita rosvoretkejä, niinkuin
ennen enimmästi, vaan Venäjän valtiasten ankaroita sotia. Suuri
Venäläissota alkaa v. 1490. Koko Suomi, paitsi Turun puolta, tulee
hävitetyksi. Sota näyttää seuraavinaki vuosina pitkittäneen, vaikk'ei
ole siitä täysinäistä tietoja. Danskan Kuningas käypi liittoon Iivana
Vasileivitsan kanssa. V. 1495 hätyyttää Iivana kovasti Suomea.
Vasilei Shuskoi. Savonlinnaa ja Viipuria piiritetään. Knuuti Posse
linnanhaltijana. Viipurin pamahus. Venäläiset pötkivät pakoon. Steeni
Stuure tulee sotalaumalla Suomeen. Vasilei Kossoi sotii voitolla Suomea
vasten v. 1496. Steeni Stuure palaa Ruotsiin. Jättää Svantte Stuuren
sotajoukon kanssa Suomeen. Svantte Stuure ajaa viholliset maastamme,
karkaa Viroon, ottaa Ivangorodin ja palaa Suomeen. Steeni Stuure vuoden
lopulla taas Suomessa. Svantte palaa suutuksissa Ruotsiin. Steeni
Stuure heti hänen perässä. Steeni menettää valtikkansa ja saapi Danskan
Kuninkaalta Johani II:lta Suomen läänitykseksi, josta häneltä kuitenki
suurin osa pian otetaan pois. Pispa Maunus Särkilahdesta laittaa
Dekaanin viran Tuomiokirkolla ja yhteisen atrioitsemisen Turussa.
Kuolee v. 1500.

Johani II (k. 1513). Valittu Ruotsin kuninkaaksi jo 1483, mutta tulee
valtaan vasta v:na 1497. Lasketaan Kuningasvirastansa Ruotsissa v. 1501.

Svantte Nilssoni Stuure. Riikinhoitajana Ruotsissa v. 1504 kuolemaansa
asti v. 1512. Iivana III Vasileivitsa kuole v. 1505. Vasilei IV.
Hallitsee v:teen 1533.

21. Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää.

Danskalaista Maunus Frilleä piiritetään Turun linnassa, joka v.
1502 tulee Steeni Stuure Vanhemmalle otetuksi. Muuki Suomi luopuu
Stuureen. V. 1504 tekee Svantte Stuure Venäjän kanssa sotilakon 20:ksi
ajastajaksi, jonka kautta 14 vuotta ennen alkanut Venäläissota loppuu.
Pispa Laurentius Suurpään aikana jaetaan Karjalan ja Savon pitäjiä. Hän
halvataan ja kuolee v. 1506.

22. Johannes IV Olavinpoika.

Täytyy ostaa Kuusiston linnan edellisen pispan väeltä. Danskalaiset
alkavat Suomea hävittää. V. 1509 rosvovat he rantamaita ja 2 p. Elok.
ryöstää sekä tappaa Otto Ruuthi Turussa. V. 1510 ottaa SeveriniNorbyy
Kastelholman linnan. Samana v:na läkähtyy pispa Suomessa ruokapalaan.

Steeni Svantessoni Stuure ( Nuorempi ). Riikinhoitajana Ruotsissa
vuodesta 1512 kuolinvuoteensa 1520.

Kristiani II Tyranno (k. 1559). Kuningas Ruotsissa v:na 1520.
Poisajettu Ruosin Kuningasistuimelta v. 1521.

23. Arvidi Kurkki.

On kelpo mies. Sotilakko Venäjän kanssa tulee (v. 1510 eli 1513)
pitennetyksi 60:ksi ajastajaksi. Kristiani II:nen kiihdyttää Suomen
päälle Venäläisiä, jotka v. 1515, ja kahtena sitä seuraavanaki, käyvät
Suomessa hävitäntäretkellä. Kristiina Gyllenstiernan puollusmiehinä
Suomessa ovat: Pispa, Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erissoni Totti,
Niilo Eskilssoni Baneeri. Suomen Herroja kutsuu Kristiani Tukhulmiin.
Eivät lähde. Hemminki Gaddi ottaa v. 1520 Suomen Kristianille. Suomen
Herroja mestataan, ja Hemminki Gaddi niitten seassa. Gustavi Vaase
lähettää v. 1521 Suomeen Niilo Arvidssoni Vestgööthen ja Henrikki
Jönssonin Haagasta, joitten kanssa Niilo Moonssoni Grabbe Grabbakasta
yhdistyy. Ne miehet piirittävät Thuomas Volffia Turun linnassa.
Kastelholma antaupi Gustaville. Erikki Fleminki pääsee Turun linnasta,
jota aina piiritetään. Severini Norbyy tulee keväillä Volffia
auttamaan. Ruotsalaiset pakenevat Hämeen sisälöille. Pispa Arvidi menee
Pohjanmaalle, paeten Ruotsiinpäin, mutta hukkuu merellä v. 1522. Hän on
viimmeinen Paavinajan pispa. Sivu 107-112.

Gustavi Vaase Riikinhoitajana Ruotsissa v. 1521. Kuningassa v. 1522.

Norbyytä Hämeeseen paenneet Suomen Herrat jakautuvat. Erikki Fleminki
Gustavi Vaasen luo. Niilo Grabbe hätyyttää pienellä laivastollansa
Danskalaisia, jotka hävittävät Suomen rantamaita. Thuomas Volffi, kun
lähtee ruokatarpeita viemään Tukhulmiin, otetaan Gustavi Vaaselta kiini
ja hirtetään niiniköydellä tammeen. Kuningas Gustavi I, ajettuansa
Danskalaiset Ruotsista, lähettää Iivari Flemingin Erikki Flemingin
kanssa sotajoukolla Suomeen, ottamaan maamme Danskalaisilta. Kuusiston,
Turun ja muutki linnat saavat Gustavin miesten käsiin. Danskan
sotajoukko pakenee Hämeenlinnan kautta Viipuriin ja sieltä maahansa.
Suomi on vapautettu v. 1523.

4. Sisämäinen tila Paavinuskon aikana.

Kirkollisuuden puoli. Paavi ja Kardinaalit. Priimaspispat, Pääpispat
ja pispat. Suomen Primaspispa Lundissa, ja Pääpispa Upsalassa.
Tuomiokapituli ja sen jäsenet. Pienemmät pappisvirat. Legaatit ja
Bullat. Luostarit ovat Munkki- ja Nunnaluostareita. Virat niissä. Mitä
lajia luostareita Suomessa löytyi ja mitenkä monta. Koulut maassamme.
Nuorukaiset käyvät ulkomaalla syvemmältä oppimassa. Johannes Budde eli
Rääki. Kirkkoja. Paavinuskon harjoituksia ja uskonaineita.

Kansakuntaisuuden puoli. Saksan Keisari. Maallinen hallitus Suomessa
ensistä pispoilla, sittä maallisilla Herroilla. Linnanhaltijat.
Tuomioistuinten ja Keräjäin kohta. Suomalaisia ei tehdä orjiksi
niinkuin Virolaisia. Mitä lajia maita löytyi Suomessa. Tihunti eli
Kymmenekset. Karjalan ja Helsingin laki. Verojen laatu.

Kaupan asiat. Hansalaisten kauppa Missä järjestyksessä kaupungit
maassamme syntyivät. Kalanpyynti Pohjanmaalla. Pirkkalaisten kaupat.

Uskon ja Tapain tila. Kumpanenki huono. Miten pakanallisuus tällä
ajalla sekausi Kristinuskon kanssa. Veljeykset.

Evangeliumin Uskon Aika.

Tämä aika kestää vuodesta 1523 nykyiseen aikaamme asti. Puhdas
Evangeliumi sotii sotimistansa Pakanallisuutta, Paavinuskoa ja muita
lihallisia oppeja vasten. Sodat Ruotsin ja Venäjän välillä kestävät
siksikun Suomi joutuu jälkimäisen Vallan alle, alkain siitäpitäin käydä
uutta tietä. Valistus ja hyvät kansalliset laitokset ovat rotovasti
nousemassa.

1. Suomi Ruotsin Vallan alla Evangeliumin Uskon Aikana (v. 1523-1809,
eli 286 vuotta).

Pakanaisen, Paavilaisen ja, Lutheruksen Opinparantamisen kautta
puhdistetun, Evangeliumin Uskon luonto keskenänsä.

a) Suomen vapauttamisesta Danskalaisista niin Stolbovan rauhaan saakka
(v. 1523-1617.)

Vaasen kuningassuku: Gustavi I:nen hallitsee Kuningassa sitte v. 1522.

Vasilei IV:äs Ivanovitsa hallitsee Tsaarina sitte v. 1505. Valipispa
Erikki Svenssoni hoitaa, erään pispanarvoisen miehen Vincentiuksen
avulla, Suomen kirkon asioita. Petrus Särkilahti tulee Vittembergistä
ja alkaa saarnata puhdasta Evangeliumia Suomessa. Johani Vestgööthe
Veksööstä kantaa pispantuloja Kuninkaalle. Rauha Venäjän kanssa
tulee Novgorodissa v. 1524 vahvistetuksi. Erikki Svenssoni lasketaan
Kuninkaalta v. 1526 virastansa. Vesteroosin Riikinkokous v. 1527.

1. Martiinus Skytte, Suomesta syntysin, vihitään v. 1528 kotimaamme
pispaksi. Hän on ensimmäinen evangeliuminen pispa. Hänen aikana häviää
paavikunnan rakennus Suomessa. Vuonna 1529 pidetään Riikinkokousta
Öörebruossa. Suomalaiset eli Ruotsalaiset kirkonmenot tulevat
latinaisten siaan. Luostarit häviävät. Kruunu vetää kirkon omaisuuksia
allensa. Pispa Martiinus toimittaa erinäisillä ajoilla nuoria miehiä
Suomesta ulkomaalle oppimaan. Niitten miesten seassa on Thuomas
Fransinpoika, Mikhaeli Agrikola. Paulus Juusteni, Erikki Härkäpää ja
Jaakko Teitti (Finno?), jotka kotiuttuansa parantavat koulujen tilaa ja
levittävät Evangeliumia. Mikhaeli Agrikola kääntää suomeksi suuren osan
pyhästä Raamatusta, joka siihen asti oli ollut aivan suomentamatoin.
Greivi Johani Hoijasta, jolla on läänityksiä Suomessa, menee v. 1533
Kuninkaan vihollisten, Lybekkiläisten, puolelle. Ruotsi tulee v. 1540
perintöriikiksi. Kuningas pyytää edesauttaa kauppaa Suomessa ja sinne
vetää Venäjän kartuttavan kaupan. Kun ei tämä hänen tuumansa onnista
Viipurissa, niin päättää hän sentähden laittaa uuden kauppapaikan
Santahaminassa, lähellä Helsingforsia, joka kaupunki häneltä v. 1550
tulee perustetuksi. Se oivallinen pispa Martiinus vaipuu v. 1550
kuoleman uneen. Sivu 128-134.

Ivana IV Vasileivitsa hallitsee Venäjätä v. 1534-1584.

2. Mikhaeli Agrikola, joka ennenki oli edesseisonut pispanvirkaa,
tehdään v. 1554 Turun hiippakunnan pispaksi. Kuningas on nimittäin
mainittuna vuonna eroittanut Turusta Viipurin hiippakunnan, asettain
jälkimäisen pääksi Paulus Juustenin. Pirkkalaiset ovat v. 1551
menettäneet valtansa Lappalaisten yli. Edelläkäyneistä rajariidoista
syttyy v. 1555 ankara sota Venäjän kanssa. Iivana Gregoreivitsa
Bibikova tulee hävittäin Suomeen sotalaumalla. Amiraali Jaakko Bagge
vastustaa vihollista. Kuningas tulee itse Suomeen sodan asioita
taluttamaan. Vuoden 1556 alulla tulevat taas Venäläiset suurella
sotalaumalla, hävittävät Savonlinnan ja piirittävät Viipuria, joka
tapahuksesta kuitenki tulee pelastetuksi. Sotilakko tehdään kesäkuussa,
ja miehiä, joitten seassa pispa Agrikola, lähetetään Venäjälle rauhaa
tekemään, joka v. 1557 solmitaanki 40:ksi vuodeksi. Paluumatkallansa
Venäjältä kuolee Agrikola viimmeksi mainittuna vuonna. Tähän aikaan
tehdään koko Suomi Pääruhtinaskunnaksi, ja Kuninkaan poika Johani saapi
Turunpuolen maata, Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, herttuakunnaksi
allensa.

3. Petrus Follingius, kotosin Ruotsista, asetetaan v. 1558 pispaksi
Turkuun. Hän on pahankurinen mies ja kokee sortaa Suomen kieltä. Vuonna
1560 pidetään Riikinkokousta Arbogassa. Viron maa antaupi Ruotsin
alamaiseksi, josta seuraa kauan kestäviä vihollisuuksia Puolan ja
Venäjän kanssa. Kuningas Erikki laskee Follingiuksen v. 1563 pispan
virastansa. Hän kuolee ei kauan jälestä.

Erikki XIV (k. 1577) tulee, isänsä Gustavi I:sen v. 1560 kuoltua,
Kuninkaaksi.

4. Paulus Juusteni muutetaan Follingiuksen perästä Viipurista pispaksi
Turkuun. Viipuriin pannaan Kanuutus Johaninpoika pispaksi, ja kun hän
jo v. 1564 kuolee, saapi Erikki Härkäpää saman viran. Kunigas Erikin
hallitusaikana käydään sotaa Livossa. Venäjän kanssa saapi sotilakko
aikaan. Herttua Johani elää Turussa, naipi Puolasta ja käyttäypi
ynsiästi veljeänsä Kuningas Erikkiä vastaan. Kuningas lähettää
Suomeen sotalauman, joka piirittäin ottaa Turun linnan v. 1563, ja
Herttua joutuu vankeuteen, josta hän vasta v. 1567 pääsee. Johani
yhdistäypi sen perästä nuoremman veljensä Herttua Kaarlen kanssa
Kuningas Erikkiä vasten, joka vuorostansa v. 1568 otetaan vangiksi.
Johanin nostua Kuninkaaksi syttyy Venäjän kanssa sota. Ruotsin
lähettiläiset Venäjälle, joitten päänä pispa Juusteni oli ja joilla
oli tarkoituksena Tsaarin kanssa rauhan asioista keskustella, otetaan
v. 1569 kiini. Heitä rääkätään vankeudessa pari vuotta. Vuonna 1571
karkaavat Venäläiset Suomeen ja hävittävät Äyräpään, Jääsken ja Lappeen
tienoilla. Rutto liikkuu samalla. Mutta v. 1575 tehdään kaksivuotinen
sotilakko Suomen puolesta, ehkä sota yhä kestää Virossa. Juustenin
aikana tulee Oulun linna v. 1570 rakennetuksi. Laurentius Petrinpojan
Kirkonjärjestys säätään v. 1571, ja Johani alkaa toden perästä
Paavinuskoa jällensä maahan pakkaamaan. Juusteni on kotimaan kieltä
harjoittava mies ja Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu historioitsija.
Hän kuolee v. 1576.

Johani III anastaa v.1568 veljensä Kuningasistuimen. Hallitsee
kuolemaansa asti v. 1592.

Paulus Juustenin perästä sanotaan Turun Kirkkoherran Henrikki
Knuutinpojan Superintendentin eli Tuomioprovastin arvolla toimittaneen
Turun, ja Erikki Härkäpään v. 1578 kuoltua arvattavasti Viipurinki,
hiippakunnan asioita. Tällä ajalla on taas sotimista Venäjätä
vasten. V. 1577 karkaa Tatarilaisjoukko Suomeen, vaan tapetaan maan
asukkailta. Seuraavanaki vuonna tulee lauma Venäläisiä Suomeen, käypi
Helsingforsiin asti, sieltä Viroon. Ruotsi liittoupi Puolan kanssa.
Henrikki Klaavunpoika Horni sotii voitollisesti Livossa. V. 1579 sotii
Ruotsin armeia kolmelta paikalta vihollista vasten. Mutta v. 1580 saapi
Franskalainen Pontus de la Gardie esimiehyyden Venäjätä vastaan, ja
siitä alkaa sota kokonaan toisin luonnistamaan. Samana vuonna ottaa
hän Käkisalmen ja Karjalan, joka saa oman Maanherransa (Pähkinälinnan
lääni). Seuraavana vuonna voittaa hän koko Inkerinmaan. Kun hänell'on
mielessä mennä Novgorodiaki ottamaan, niin tapahtuu sotilakko Venäjän
kanssa v. 1583. Näillä ajoilla elää se hengellinen virsiniekka Jaakko
Finno, noin v. 1580.

Sigismundi, Kuningas Puolasta, tulee isänsä Johani III:nen kuoltua
Ruotsinki kuninkaaksi.

Herttua Kaarle on Riikinhoitajana Ruotsissa, kun Kuningas elää Puolan
maassa. Sigimundi kuolee v. 1632.

Feodori Ivanovitsa, Venäjän Tsaarina v. 1584-1598.

5. Erikki Erikinpoika.

Hänen alle yhdistetään v. 1583 jällensä Turun ja Viipurin hiippakunnat.
Kuningas Johanin aikana rientää hän saada paavilaista lithurgiata
Suomessa levitetyksi. Näyttää olleen enemmin kavalata laatua.
Tämän aikana on suuri kurjuus Suomessa. Ensivuosina hävittävät
alituiset karkausretket, niin pohjassa kun etelässä, maatamme.
Rauhan keskustelemisia on tapahtunut useimmasti Plussajoen suulla,
lähellä Narvaa; niin myöskin v. 1592. Kun siihen aikaan Herttua
Kaarle Sigismundin siasta tulee Riikinhoitajana Ruotsia hallitsemaan,
ottaa hän varjelukseensa ja suojaansa evangeliumisen uskonsa vuoksi
ahdistetut papit. Ne vaikuttavat yhteisen kokouksen Upsalassa v. 1593,
jossa usko tulee paavilaisista lisäyksistä puhdistetuksi ja Evangeliumi
Ruotsin valtakunnassa kaikeksi ajaksi perustetuksi. Siinä kääntyy
pispa Erikki Erikinpoika Evangeliumin puolelle. Klaavu Fleminki on
nyt Guvernöörinä Suomessa. Hän estelee Sigismundin puolesta kaikella
tavalla Kaarle Herttuan tuumaa. Herttua lähettää Kaarle Steenbokin
Suomeen Fleminkiä Kuninkaasta vieroittamaan. Vaan Fleminki ei ole
hevillä viekoteltu. Hän alkaa nyt lyödä vankeuteen Kaarlen ystäviä.
Kuningas antaa hänelle yhä suuremman vallan. Rauha Venäjän kanssa
päätetään viimmen Teusiinassa, lähellä Narvaa, v. 1595. Viro tulee
Ruotsille; rajat käydään. Samana vuonna Söderkyöpingin Riikinkokous.
Fleminki saapi uuden hallitusmuodon Suomelle Riikinhoitajan arvon
kanssa. Hän pitää siellä suuria sotalaumoja, joitten ruokkiminen
käypi rahvaalle niin vaikiaksi, että Pohjanmaalaiset lähettävät
Bengti Poutun, Kyrön pitäjästä, Herttualle siitä valittamaan. Herttua
kehoittaa kapinaan, joka on Nuiasodan nimellä tuttu ja jossa 11,000
Suomalaista arvellaan henkensä menettäneen. Kapina leviää Karjalaan
asti. Jaakko Ilkka ja Hanno Krankka, Abrahami Melkhiorssoni, Israeli
Laarssoni ja hänen kanssa olevat talonpojat lyödään Flemingiltä v.
1597 Ilmajoen varrella, jonka perästä kapina alkaa asettua. Fleminki
kuolee samana vuonna ja Arvidi Stoolarmi tulee hänen siaan Sigismundin
uskolliseksi puoltajaksi Suomessa. Herttua löytäypi sotajoukolla
Suomessa, ja Fleminki pakenee maan sisään. Turun linnaa piiritetään ja
sitä puoltaa Flemingin leski miehullisesti. Se tulee viimmen Danieli
Hiortin viekkaudella otetuksi. Herttua palaa vankijoukolla Ruotsiin. V.
1598 tapahtuu Suomalaisten, makkararetkeksi kutsuttu, karkaus Ruotsiin.
Kaarle voittaa Stongebruon tappelussa samana vuonna Sigismundin,
joka nyt oli Puolasta tullut sotalaumalla Ruotsiin. Näiltä ajoilta
on Sigismundin vallan loppu Ruotsissa. V. 1599 soditaan ainaki vielä
Suomessa. Joakhimi Skeli valtaa Herttualle Kastelholman. Herttua itse
tulee Suomeen, ottaa maan allensa, piirittää Viipurin. Sigismundin
puoltajia rangaisee hän kovasti. V. 1600 pidetään Linkyöpingissä
Riikinkokousta, jossa Herttua antaa tuomita hengiltä pois monta yläistä
Ruotsin herraa. Pispa Erikki Erikinpoika, joka oli jällensä pyörähtänyt
paavinuskon puolelle, tulee samana vuonna menettämään tulonsa ja viisi
vuotta myöhemmin virkansaki, jonka hän vasta v. 1612 tulee saamaan
takasin Gustavi Adolphilta. Kaarle menee Livoon sotimaan Puolalaista
vastaan. Sieltä palatessansa matkaa hän v. 1602 Turusta Pohjanlahden
ympäri Ruotsiin. V. 1604 pidetään Riikinkokousta Norkyöpingissä,
jossa Ruotsin valtakunnan kruunu annetaan Kaarle IX:nelle. Oulun
kaupunki perustetaan v. 1605 ja Kajaanan linna v. 1607. Sotaa käydään
yhä Livossa vaihettelevalla onnella. Kaarle tekee v. 1608 Viipurissa
liiton Vasilei Shuskoin kanssa Puolaa vastaan. Jaakko de la Gardie,
Pontuksen poika, lähtee sen perästä v. 1609 Venäjälle ja sotii siellä
miehen tavalla, vaikka onki paljo vastoinkäymisiä. Monta linnaa lankiaa
hänen käsiinsä, yksin Novgorodiki. Nyyenskantsia aletaan rakentaa. V.
1611 perustetaan Vaasan kaupunki. Samana vuonna kuolee Kaarle lX, ja
Gustavi Adolphi tulee hänen siaan. Tila on silloin maassa sisällisesti
ja ulkonaisesti peljättäväinen. Sigismundi Puolasta alkaa hyväillä
nuoren Kuninkaan kruunua, vaan hän tulee estetyksi. Rauha Danskan
kanssa Knäärödissä v. 1613. Sota leimahtaa Venäjän kanssa. Gustavi
Adolphi tulee Suomeen sitä taluttamaan. Jaakko de la Gardie ja Evertti
Horni voittavat sodassa erinomaisen kunnian. Ruotsi on voittopuolella.
Kuningas kutsuu Suomen Säädyt kokoukseen Helsingforsiin v. 1616.
Helmikuussa v. 1617 päätetään Stolbovan rauha, jossa Suomen raja
Laatokkajärven asti siirretään.

Boris Godunova nousee lankonsa Feodori Ivanovitsan perästä Venäjän
valtijaksi.

Hän tulee Epä-Dmitreiltä niin ahdistetuksi, että myrkyttää itsensä v.
1606.

Vasilei Ivanovitsa Shuskoi tulee Boris Godunovan perästä Venäjän
valtijaksi. Häntä vastaan ilmantuu uusi Epä-Dmitrei.

Kaarle IX nousee veljen poikansa Sigismundin siaan, jonka hän on
voittanut, v. 1600 Kuninkaaksi. Hallitsee kuolemaansa asti v. 1611.

Gustavi II Adolphi nousee isänsä kuoltua peritylle istuimelle. Ammutaan
v. 1632.

Mikhaeli Feodorovitsa Romanova valitaan v. 1610 ehdotellun Ruotsin
prinsin Kaarle Philipin siaan Tsaariksi. Hänen huonet hallitsee vielä
Venäjällä. Mikhaeli Feodorovitsa kuolee v:na 1645.

b) Stolbovan rauhasta Uuskaupungin rauhaan (v. 1617—1721). Kuningas
Gustavi Adolphi eroittaa v. 1618 Turun hiippakunnasta jällensä
Viipurin, johonka hän asettaa Olaus Elimääuksen pispaksi. Kuningas
valloittaa Livon maan. Hän perustaa Suomessa kaupunkeja: v. 1617
Uuskaupungin, v. 1620 Joensuun ja Kokkolan kaupungit, ja v. 1621 saapi
myös Tornio kaupunkioikeuden. Sisällinen meno maassa alkaa kaikin
tulla parempaan järjestykseen. Hovi-Oikeus Turussa laitetaan v. 1624.
Pispa Erikki Erikinpoika, joka edelläkävijänsä mukaan on Suomen kieltä
kirjoituksissa harjoitellut, kuolee v. 1625.

6. Iisakki Rothovius, Ruotsista syntysin tulee v. 1627 Turun pispaksi.
Hän nostaa Kristillisyyden Suomessa huonosta tilastansa parempaan
asuun. Kuningas voittaa Kuurinmaan. Sigismundin täytyy suostua
Ruotsille etuisaan rauhaan Altmarkissa v. 1629. Vuonna 1630 laitetaan
Gymnasiumi Turkuun. Suomalaiset seuraavat suurta Kuningastansa
30-vuotiseen sotaan. Gustavi Adolphi ammutaan siellä v. 1632, jonka
perästä Akseli Oksenstierna, Kristiinan alaikäisyyden aikana, saapi
toimen sodan asioista osaksensa. Rothovius ja Greivi Pietari Braahe
vaikuttavat tällä ajalla yhdessä kotimaamme hyväksi epäuskon sekä
järjettömän elämän hävittämisellä ja hyväntekeväisten laitosten
matkaansaamisella. Braahe on v. 1637 saanut Suomen Guvernöörinä
hallittavaksi, mutta kutsutaan v. 1640 muihin virkoihin Ruotsiin.
Mainittuna vuonna 1640 tulee hänen kautta Suomen Akademia Turussa,
entisen Gymnasiumin siaan, asetetuksi. Triviali-kouluja laitetaan
moneen kaupunkiin. Suomen Lappalaiset saavat omituisia pappeja. Pyhä
Raamattu suomeksi annetaan v. 1642 ensikerran täysinäisenä präntistä.
Samana vuonna saapi Akademia omituisen kirjanpränttääjän. Brömsebruon
rauha v. 1645. Kolmetkymmentävuotinen sota loppuu v. 1648, Vestphalisen
rauhan kautta, Ruotsin voitoksi. Samana vuotena tulee Pietari Braahe
taas Suomen Guvernööriksi, jota virkaa hän vuoteen 1654 asti hoitaa.
Sortavalan kaupunki perustetaan v. 1640, Braahen eli Salosten ynnä
Kristiinan kaupungit v. 1649, Kajaana v. 1650. Rothovius kuolee vuonna
1652.

Kristiina, edellisen tytär, Drotninki v. 1632, ottaa itse hallituksen
vastan v. 1645, jättää kruununsa v. 1654, k. 1689. Hän on viimmeinen
hallitsija Vaasen kuningassuvusta.

Aleksei Mikhaelovitsa Tsaari v. 1645, k. 1676.

7. Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa, tulee Rothoviuksen jälkeen
pispaksi Turkuun. V. 1653 perustetaan Pietarsaaren kaupunki. Drotninki
Kristiina poisluopuu Ruotsin kruunusta v. 1654 ja Kaarle X:nes
Gustavi nousee kuninkaaksi. Kuningas sotii Puolassa erinomaisella
menestyksellä. Tämä sota rasittaa Suomea miesotoilla ja muutenki.
Venäläiset hyökäävät v. 1656 maahamme, hävittävät Karjalata ja
polttavat Nyyenskantsin. Pohjanmaallaki käypi Venäläisiä. Gustavi
Leevenhaupti vastustaa vihollista ja ajaa sen viimmen pois maasta. Sota
muuttaupi Livoon. Pispa Peträäus on harjoittanut Suomen kieltä. Hän
kuolee v. 1657 ruttotautiin, joka silloin taas Suomessa liikkuu. Sivu
175-178.

Pfaltsi-Tsveibrykkenin kuningas suku: Kaarle X Gustavi, Gustavi
Adolphin sisarenpoika, Kuningas v:na 1654, k. 1660.

8. Johannes Terseerus, Daalareissa syntynyt, seuraa Peträäusta
pispanvirassa. Matkustaissansa Saksanmaalla tiedon etsinnössä, tulee
hän tutuksi Kalikstuksen kanssa, jonka vapaampia ajatuksia sitten
seuraakin. Ennen pispaksi tultuansa elää hän viroissa Turun ja Upsalan
Akademioissa. Kuningas Kaarle X:nen sodat kestävät yhä. V. 1657
käypi hän Danmarkkia vasten, jonka täytyy v. 1658 suostua rauhaan
Roskhildissä. Samana vuonna matkaansaattaa Leevenhaupti Vallisaaressa
sotilakon Venäjän kanssa. Danska alkaa sodan uudestansa ja Kaarle
X:nes kuolee v. 1660. Hänen poikansa Kaarle XI alaikäisyydessä tekevät
Ruotsin pääherrat rauhan valtakunnan vihollisten kanssa: Danskan
kanssa Kyöpenhaminassa v. 1660, Puolan kanssa Oliivassa v. 1660 ja
Venäjän kanssa Kardiksessa v. 1661. Mutta toiselta puolen sekautuu
Ruotsi vieraisiin sotiin ilman syytä. Terseeruksen aikana alkaa Suomen
rahvas jo suureksi osaksi kirjanlukemiseen harjaantua. Tätä pispaa,
joka luonnollista vapaamielisyyttä harjoitteli, vihaavat vainomiehet
Turussa, varsinki se tuima Svenonius. He saattavat v. 1664 pispan pois
virastansa Suomessa. Lopulla kuolee hän pispana Linkyöpingissä. Sivu
178-181.

Kaarle XI, edellisen poika Kuningas v. 1660, ottaa itse hallituksen
vastaan v. 1672, k. 1697.

9. Johannes Getselius Vanhempi, talonpoikaisista vanhemmista
Vestmanlannissa, on ensistä Dorpatin Akademiassa Professorina, sittä
pastorina Daalareissa, sittä Superintendenttinä Livossa. Kutsutaan
Terseeruksen perästä pispaksi Turkuun. Kuningas Kaarle XI ottaa
v. 1672 itse hallituksen vastaan. Hänellä on ensistä kovat sodat
käytävinä, sillä vihollisia nousee kaikilta haaroilta Ruotsia vastoin.
Viimmen saadaan rauha muittenki vihollisten kanssa ja Danskan kanssa
v. 1679 Lundissa. Tämän perästä alkaa Kuningas sisällistä tilaa
valtakunnassansa kaikilla keinoin parantamaan. Hän hankkii itsellensä
täyden yksivallan riikissänsä. Alkaa toimittaa Reduktiuonia s.o.
lahjoitettuin kruununomaisuutten jällenottamista. Kaikkinaiset keinot
tulevat Suomessa edesautetuksi. Getselius, joka virkansa puolesta
samalla on Akademian Siakanslerina, parantaa kaikella tavalla Suomen
Korkiopiston tilaa. Toiselta puolen pitää hän tarkan huolen rahvaanki
opettamisesta. Hän varustaa heille kirjanpräntistään täysin määrin
kirjoja. V. 1685 annetaan uusi ylöspano suomalaisesta pyhästä
Raamatusta, jonka Henrikki Floriinus on alkukielen jälkeen parantanut.
1686-vuoden kirkkolaki annetaan suomennettuna samalta Floriinukselta
valkeuteen. Getselius Vanhempi kuolee vuonna 1690. Sivu 181-185.

Feodori III Alekseievitsa. Tsaari v. 1676, k. 1682.

Pietari I Alekseievitsa (Suuri). Tsaari v. 1682. Hänellä ovat alussa
sisarensa Sophia Alekseievna ja veljensä Iivana V Alekseievitsa
kanssahallitsijoina. Yksinään hallitsija v. 1689, Keisari 1721, k. 1725.

Kaarle XII, edellisen poika, Kuningas v. 1697, k. 1718.

10. Johannes Getselius Nuorempi, vanhemman Getseliuksen poika, tulee,
kotona ja ulkomaalla opittuansa ynnä oltuansa Professorina Turussa
ja sittä Superintendenttinä Inkerinmaassa, isänsä perästä pispaksi.
Sen mainion, isältänsä jo v. 1674 aljetun, Raamattutyön päälle tekee
hän aina ahkerasti työtä. Kärsii yhdessä isänsä kanssa väijymisiä
vihamiehiltä. Hänen aikana ovat Suomella kovat päivät. Vuosina 1695,
1696 ja 1697 ovat varsin ankarat nälkä- ja kuolinvuodet. Kuningas
Kaarle XI kuoltua v. 1697 vastaanottaa hänen poikansa Kaarle XII
valtakunnan hallituksen. Nyt nousevat kauhiat sodat. Danska, Venäjä
ja Puola yltyvät heti Ruotsia vastoin, jotka kaikki nuori kuningas
alussa jalosti voittaa. Se kuuluisa Narvan voitto Venäläisten yli
v. 1700. Suuri Pietari perustaa v. 1703 Venäjän uljaan pääkaupungin
Pietarporin. Puolan valta joutuu Karlen käsiin. Rauha Alt-Ranstatissa
v. 1706. Venäläiset piirittävät Viipuria v. 1706 ja polttavat Porvon
v. 1708. Suuri Pietari voittaa Karlen Pultavan tappelussa v. 1709.
Venäläiset piirittävät taas Viipuria v. 1710 ja ryntävätki sen
Kesäkuussa. Viimmeinen Viipurin pispa Davetti Lundi pakenee heitä
Ruotsiin. V. 1712 tapahtuu Sarkasota. Se mainio Maunus Steenbokki
kukistuu sankarillisesti sotien Saksanmaalla v. 1713. Samana vuonna
alkaa Tsaari täydellä todella ryntää Suomea. Generaali Lybekkeri ei
voi häntä vastustaa. Armfeltti, joka Lybekkerin perästä tulee sodan
päämieheksi Suomessa, vastustaa Venäläisiä Pälkäneellä, ja olisi Ison
Kyrön tappelussa (v. 1714) ehkä voittanutkin, jos ei de la Barre olisi
voittoa menettänyt. Samana vuonna 1714 palaa Kaarle XII Turkinmaasta,
jossa hän sitte Pultavan tapon on elellyt, Straalsundiin ja sieltä
Ruotsiin. V. 1715 piirittävät Venäläiset nälkään Kajaanan linnan, joka
oli ainoa Ruotsalaisten käsissä vielä löytyvä paikka Suomessa. Sittä on
Suomi, rauhaan asti, 6 vuotta Venäjän sotamiesten käsissä. Edellinen
vaino on Ison Vihan nimellä hyvin tuttu. Baruona Görtsi toimittaa
rauhan keskustelemiset Venäjän kanssa Loföön luodolla v. 1718, mutta ne
herkiävät kun kuningas Norjassa ammutaan samana vuonna. V. 1718 kuolee
myöskin Getselius Nuorempi Ruotsissa, jonneka hän muitten kanssa on
vihan aikana paennut. Näihin aikoin ovat suuret hengelliset liikunnot
Suomensa, vaikutuksia siitä elävän uskon voimasta, joka Saksanmaalla
Speenerin perästä liikkui. Getselius vainoaa lopulla näitä ennen
häneltä itseltään halattuja liikunnoita, ehtien mukamas vielä kuitenkin
opin puhtautta.

Getseliuksen kuoltua on Suomi pispatoinna rauhaan asti, ja
hiippakuntain asioita hoitavat maanpastoreista tehdyt Konsistoriumit.
Yksivalta Ruotsissa herkiää, ja Vapausaika alkaa, kun Kaarle XII sisar
Ulriika Eleonuora nousee hallitsevaksi Drotningiksi veljensä perästä.
Tsaari Pietari antaa laivastonsa hävittää Ruotsin rantamaita. V. 1720
antaa Drotninki valtakunnan hallituksen aviomiehellensä Fredrikki
I:selle, joka ostaa rauhan muiltaki vihollisilta ja Venäjältä v. 1721
Uuskaupungin rauhassa, antain entiset voittomaat, ja Suomen pian
Haminata myöten, Venäjälle. Sivu 185-195.

Ulriika Eleonuora, edellisen sisar, valittu Ruotsin Drotningiksi v.
1719, jättää v:na 1720 hallituksen aviomiehellensä.

Hessen-Kasselin kuningas sukua on: Fredrikki I Kuningas v. 1720, k.
1751.

c) Uuskaupungin rauhasta Suomen valloittamisen Venäläisiltä (v.
1721-1809.)

Kathariina I Alekseievna seuraa aviomiestänsä hallitukessa v. 1725, k.
1727.

11. Hermannni Vitte, Livosta syntysin, asetetaan heti rauhan perästä
pispaksi Turkuun. Silloin asetetaan myöskin Viipurin entinen
pispanistuin Gymnasiumin kanssa Porvoon, jonka ensimmäiseksi pispaksi
Johani Getselius Pojanpoika tulee pannuksi. Akademia, sodan aikana
hävinnyt, uudistetaan Turussa v. 1722. Vihan perästä on surkeus
Suomessa, jonka katovuodet v. 1722 ja 1723 vielä enentävät. Vitte
kuolee v. 1728. Sivu 195, 196.

Pietari II Alekseievitsa. Keisari v. 1727, k. 1730.

12. Lauri Tammeliini, syntyänsä Suomalainen, tulee Akademian
Professorista pispaksi. Sisällinen riitaisuus Ruotsin valtakunnassa
alkaa tähän aikaan jo aina enemmin ilmautua. Tammeliini kuolee v. 1733.
Sivu 196.

Anna Ivanovna, Keisarinna v:na 1730, k. 1740.

13. Juonas Fahlenius, Ruotsalainen, seuraa Tammeliinin jälkeen. Hattuin
ja myssyin edellisellä ajalla jo ilmautuneet seuruukset riitelevät
Ruotsissa keskenänsä, ja Riikinkokouksia pidetään pian yhtäläiseen.
Myssyin seuruus, joka halusi rauhaa Venäjän kanssa, on ensistä
päälläpäin. Mutta 1738-vuotisessa Riikinkokouksessa pääsevät Franskalle
ystävälliset Hatut voitolle, ja v. 1740 päätetään jo sota Venäjätä
vastoin. Sen kanssa käypi hullusti. V. 1741 voittaa se vihollinen
Generaali Vrangelin ja ottaa Lappeenrannan. Tauti ja eripuraisuus
vaivaa Ruotsin leiriä. Lyhykäisen sotilakon perästä karkaavat
Venäläiset Suomeen ja Ruotsin armeian täytyy häpiällisesti antauta
vihollisille Helsingforsin tykönä v. 1742. Sodan päämiehet Buddenbrokki
ja Leevenhaupti saavat sen häpiän vuoksi varrettomat päät. Turussa
tehdään v. 1743 rauha Venäjän kanssa, jossa se vasta linnoituksilla
varustettu Hamina, ynnä Lappeenranta ja Savonlinna, maan kanssa
Kymenjokea myöten, annetaan Venäjälle. V. 1745 perustetaan Loviisa
rajakaupungiksi. Samana vuonna tulee Fahlenius niin kivuloiseksi,
ett'ei voi itse hiippakuntaansa hallita. Hän kuolee v. 1748. Tämän, ja
kahden häntä edellisenki, pispan aikana on Uskon harjoitus himottavana
ja tiedon tutkinnot laiminlyödyt.

Eliisabethi Petrovna, lapsukaisen Iivana Antonovitsan ja hänen äitinsä
Annan poissorrettua, Keisarinna v:na 1741, k. 1762.

Holstein-Gottorpin kuningassuku: Adolphi Fredrikki. Kuningas v. 1751,
k. 1771.

14. Johani Brovallius, hänki Ruotsista, on Fahleniuksen sairaudessa jo
edesseisonut pispantoimituksia ja tulee hänen kuoltua siihen virkaan
pannuksi. Tämän aikana aletaan v. 1749 Sveaporia rakentaa. Fredrikki
I:sen v. 1751 kuoltua tulee Adolphi Fredrikki Kuninkaaksi. Hän matkaa
v. 1752 Suomessa, josta parannuksia maallemme seuraa. Brovalliuksen
elämä päätyy jo v. 1755.

15. Kaarle Fredrikki Mennanderi, syntynyt vihan aikana Tukhulmissa
Suomalaisista vanhemmista, tulee Turun Professorista pispaksi. Hän
ja Brovallius ovat Luonnontutkijoita, joka taito von Linneen kautta
Ruotsissa oli tullut rakastetuksi. Jumaluusoppi alkaa jäädä syrjään. V.
1758 annetaan suomalainen Pyhä Raamattu, taas parannettu Brovalliuksen
ja Professori Kleevbergin kautta, ulos präntistä. Riidat Myssy- ja
Hattu-seuruuksen välillä kestävät yhä. V. 1764 päätyy se Pommerin
sota joka alkoi v. 1757. Sisämäistä tilaa Suomessa koetaan parantaa.
Kuningas Adolphi Fredrikin v. 1771 kuoltua nousee Gustavi III:mas
hallitsemaan ja hänen kautta päätyy v. 1772 se riitasa Vapausaika.
Kuningas hankkii itsellensä suuremman vallan. Tämä Kuningas kulkee
v. 1775 ensikerran Suomessa, josta maalle seuraa parannuksia. Pispa
Mennanderi (k. 1786) muutetaan v. 1775 pääpispaksi Upsalaan.

Gustavi III, edellisen poika, Kuningas v. 1771, k. 1792.

Pietari III Feodorovitsa. Keisari Tammikuussa v. 1762 k. Heinäk. s. v.

Kathariina II Alekseievna, edellisen puoliso, Keisarinna v:na 1762, k.
1796.

16. Jaakko Haartmanni, syntynyt hänki vihan aikana Tukhulmissa, tulee
Mennanderia seuraamaan.

Näiltä ajoilta alkaa keviämielinen sivistys ja tieto aina enemmin
Suomessaki ihmisiä jumalisuudesta poisluovuttaa.

Kansallinen tila paranee Kuninkaan toimella.

Iso jakoa ja koskenperkkauksia toimitetaan.

Uusia kaupunkeja perustetaan: v. 1779 Kuopio ja Tamperi, v. 1785
Kasköö; ja Hämeenlinna muutetaan v. 1788 soveliaammalle paikalle.

Kauppa alkaa olla kartuttava.

V. 1788 kuolee Haartmanni.

17. Jaakko Gadoliini, Suomalainen ja Turun Professori, tulee sittä
pispaksi. V. 1788 alkaa Kuningas sotaa Venäjätä vastoin. Meritappelo
Huoglannin tykönä 17 p. Heinäkuuta. Sen vuoden sotiminen herkiää
Anjalan kapinaliittouksen tähden. V. 1789 saavat Ruotsalaiset
Parkkumäen tykönä voiton, mutta luotolaivasto tulee Ruotsinsalmen luona
lyödyksi. Saman vuoden Riikinkokouksessa saapi Kuningas Yhdistys-
ja Vakuutuskirjan kautta yhä suuremman vallan. V. 1790 voittavat
Ruotsalaiset Valkialan tykönä. Kuningas tulee laivastolla salvatuksi
Viipurin lahteen, josta hädin tuskin pääsee selviämään, mutta saapi
taas voiton meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Siitä solmitaan rauha,
14 p. Elokuuta, Värrölän kylässä, jossa kaikki pannaan entiselleen. V.
1792 ampuu Ankarströmi Kuninkaansa. Gustavi IV:s Adolphi tulee isänsä
perästä Kuninkaaksi, ehkä Herttua Kaarle alaikäisyydessä vielä hoitaa
riikiä vuoteen 1796. Gustavi Adolphin hallitus on alussa ei moitittava.
Sisällinen tila Suomessaki on paranemassa. Suomen Huoneenhallituksen
Seura alkaa v. 1797 töitänsä. Kuningas käypi usiammasti Suomessa,
viimmekerran v. 1802 Drotninkinsa kanssa. Pispa Gadoliinin kuolema
tapahtuu myös v. 1802.

Gustavi IV Adolphi, edellisen poika, Kuningas v. 1792, ottaa itse
hallituksen vastaan v. 1796, lasketaan kuningasistuimelta v. 1809 ja
lähtee perehinensä Ruotsista, k. 1837.

Pauli I Petrovitsa, edellisen poika, Keisari v. 1796 k. 1801.

Aleksanderi I Paulovitsa. Keisari v. 1801 k. v. 1825.

18. Jaakko Tengströmi, syntynyt Kokkolassa, valitaan Jumaluusopin
Professorista pispaksi (k. 1832). Isoja oppineita löytyy tähän aikaan
Suomen Akademiassa, joista Porthaani on erittäin nimitettävä. Viha
Napuoleoniin tuottaa Gustavi Adolphille sodan Venäjän kanssa, joka
muuttaa Suomen tilan. V. 1808 karkaa Venäläinen maahan. Suomen armeia
tappelee miehullisesti, mutta ei voi maatansa varjella. Olkijoen
sovinnon perästä, Marraskuussa, jättää armeia Suomen ja asettaupi
Tornion paikoille. V. 1809 karkaavat Venäläiset Ahvenanmaahan ja
Kurkun yli Uumioon. Suomen armeian jäännökset antauvat Kaaliksessa
Venäläisille ja saavat palata kotiinsa. Vähäistä ennen lasketaan
Kuningas Ruotsalaisilta arvostansa, ja Kaarle XIII nostetaan siaan.
Suomi on Venäläisten vallassa.

2. Suomi Venäjän Vallan alla. (Sitte vuoden 1809.)

Venäjän Keisarit ja Pääruhtinaat: Aleksanderi I. Hallitsee vuoteen 1825.

Keisari Aleksanderi I kutsuu Suomen Säädyt v. 1809 Herrainpäiville
Porvoon, jotka 25 p. Maaliskuussa alkavat. Siellä vakuuttaa hän
heidät entisen Uskon ja perustuslakien muuttumattomasta pitämisestä.
Säädyt tunnustavat Keisarin korkeimmaksi Pääksensä, Valtijaksensa
ja Pääruhtinaaksensa. Suomen Hallituksen järjestys toimitetaan.
Kesäkuussa, 19 päivänä, päättää Keisari Herrainpäivät. Syyskuussa,
17 päivänä, tapahtuu Haminan rauha, jossa Ruotsi antaa oikein
muodollisesti Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan ja Tornion, niin että
Muonio- ja Torniojoet tulevat rajaksi. Suomen Hallitukseksi asetettiin
Hallitus-Seura Turkuun, joka v. 1816 on saanut nimen: Keisarillinen
Senaatti Suomessa, ja v. 1819 on muutettu Helsingforsiin, joka kaupunki
jo ennen oli Suomen pääkaupungiksi määrätty. V. 1811 yhdistetään
Viipurin lääni muun Suomen kanssa. Samana vuonna laitetaan Seura
Suomen asioille Pietarporissa. V. 1812 kulkee Keisari Suomen kautta
Turkuun. V. 1817 pidetään riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen
muistoksi. Silloin tulee Turun hiippakunta Päähiippakunnaksi ja sen
pispa, joka eroaa Siakanslerin virasta, pääpispaksi Suomessa. V. 1819
matkaa Aleksanderi koko Suomen läpi aina Tornioon asti. Hän kuolee 1 p.
Joulukuuta v. 1825.

Nikolai I, nykyinen keisarimme, hallitsee sitte v. 1825.

Kaikkeinarmollisin Keisarimme muuttaa heti Seuran Suomen asioille
Pietarporissa Kansliaksi Valtakunnan Sihteerille. Turun palon perästä
v. 1827 muutetaan Korkiopisto Helsingforsiin, ja se saapi uudet
säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitetaan Gymnasiumi. V. 1831
tulevat läänit uudestansa järjestytetyksi. Hovi-Oikeus on laitettu
Viipuriin, ja muutamia uusia kaupunkeja perustettu. Näillä ja monella
muullaki laitoksella on kansallista järjestystä kartutettu. Muutoin
toivottaa sisältäpäin katsoin, halajaminen paremman kristillisyyden ja
Suomalaisuudenki perään, uuden, iloisemman ajan lähenemistä.



SUOMEN HISTORIA.



Muistutus.


Itsekkullaki kansalla on ylen vähä tietoja ensimmäisistä ajoistansa.
Sillä kun kirjoitusoppi vielä oli tuntematoin, piti merkillistenki
asiain ja tapausten jäädä unhotuksiin, paitsi mitä runoissa ja
tarinoissa säilytettiin. Mutta runoissa ja tarinoissa asiat
ensialkuansakki paremmin kuvaillaan, kun järkkää totuutta myöten
selvitetään. Ja kun niillä sitten ei olekkaan parempata säilyttäjätä,
kun ihmisen muisto, niin ne polvi polvelta, joko peräti unhotetaan, eli
kuitenki muuttuvat semmoisiksi, että tarkimmallaki työllä ei aina tulla
tuntemaan, mikä niissä olisi totta, mikä muuta.

Niin on meilläki Suomalaisilla vähä muinaisista ajoistamme tietoja.
Arvattavasti oli itse elämälaatuki sillon paljo yksikertaisempi ja
harvon mihinkään muuhun ylettyvä, kun jokapäiväisihin elatustarpeisiin.
Semmoisina jouduttiin paremmin sivistyneitten kansain, Venäläisten,
Saksalaisten (Tavallisesti kutsutaan Saksalaiseksi, Saksan maaksi,
mitä tässä kirjassa tulemma Saksaläiseksi ja Saksan maaksi [Saksaksi]
nimittämään. Saksa on ainoastaan osa Saksastä ja sentähden ei sovelias
koko maan nimitykseksi.) ja Ruotsalaisten keskelle. Uudet opit, tiedot
ja muistoaineet alkoivat levetä Suomeen, omat vanhat, mitä löytyiki,
joutuivat aina enemmin unheelle. Suomalaiset niitä ei pitäneet sen
arvoisina, että erittäin muistella; muukalaisille olivat vieläki
vähäpätöisempiä ja muuten ymmärtämättömiä. Niin katosivat muinaisajan
ilmanki vaillinaiset tiedot muistosta; kirjassa niitä ei ollutkaan.
Mitä muukalaisten kansain kirjoituksissa hyvin harvoin löytään
Suomen muinaisaikohin koskevaista, se myös useinki ei taida olla
todenmukaista. Sillä kun tavallisesti elivät vainossa Suomalaisten
kanssa ja vaan harvon muussa tapauksessa heitä nimittävätkään, niin
arvattavasti eivät mainitsekkaan hyvää heistä, sillä eipä vieläkään
ole totuttu viholliselle oikiata arvoansa antamaan. — Sama köyhyös
muinaisajan tiedoissa kohtaa myös Virolaisia, Lappalaisia ja muita
Suomen heimokansoja, ett'ei tule siitäkään toivottua apua. Mitä
itse Suomen kielestä, vanhoista sanalaskuista ja tavoista voisi
muinaiselämää kohtaan päättää eli arvata, sitä ei vielä ole oikein
tarkasti tutkittu. Tarinoita siitä ajasta asti ei löydy, tuskin
nimeksikään, ja runot, mitä vielä löytyy, lienevät aikaa myöten niin
muuttuneet, että työläästi voi eroittaa, mikä niissä on alkuperäistä,
mikä myöhemmin lisäksi tullutta. Ompa vielä niiden syntymäaikaki
melkein tuntematoin. Niin on kaikelta kohdalta työläs ja mahdotoinki
tarkempata ja täydellisempätä tietoa Suomen muinaisajasta saada. Se
aika, jonka paremmin tunnemma, ei ulotu, kun 700 vuotta taaksemme, ja
ompa alkupuoli siitäki hyvin laiha tiedoiltansa. Tarkoituksemme tällä
kirjalla on, lyhyeltä kertoa, niin hyvin, mitä Suomen muinaisajasta
puuttuvaisemmasti, kun seuraavaisista liiatenki nykyisemmistä ajoista
täydellisemmästi tunnemma, ja toivomma, että Suomalaiset lukiat, nähden
missä vaivoissa, vainoissa, sodissa ja muissa rasituksissa esi-isämme
sekä uskonsa että muun kohtansa puolesta enimmiten elivät, oppisivat
oikein tuntemaan nykyisen rauhansa, onnensa ja aikansa, ja sen niin
itsensä, kun jälkeistensä hyväksi käyttämään.



I.

Alkuluku.

Suomalaisten Kansain Muinaisaika.



a). Niiden alku, asuntopaikat ja muutto pohjaisille maille.


Aasian maanosan keskeltä ja itäpuolelta lähti muinaisaikaan moninaisia
kansoja länteenpäin vaeltamaan. Ne matkallansa hajausivat, kunne kukin
utautuin, vieläki vuosituhatten jälkeen joitakuita jälkiä yhteisestä
peräsuvustansa osottain. Semmoisia Aasiasta kotiperäisiä kansoja
sanotaan Hunnit, Avarit, Turkit, Hunkarilaiset ynnä monet muut olleen,
joiden seassa myös Suomalaisetkin kansakunnat, jotka epäilemättäki ovat
Hunkarilaisten heimolaisia.

Se on saatu jotenki tutkituksi, että Suomalaisten kansain esi-isät
monia vuosisatoja ennen Vapahtajan syntymätä elelivät itäpuolella
Uralin tuntureita, jotka juoksevat pitkin Euroopan ja Aasian väliä,
toisen toisesta eroittain. Täällä, monia satoja penikuormia nykyisestä
Suomesta itäkaakkoista suuntaa, olisi heillä Aasian länsiseuduilla,
Urali- ja Himalaiatunturein välillä, Obi- ja Siirijokein latvoilla sekä
varsilla, ollut laajat asuntoperänsä Hunnilaisten kansain nimellä,
joiden jälkeisiä, ja ainaki heimolaisia, seuraavan ajan Hunnit,
Hunkarilaiset ja Suomalaiset olisivat. Vähä ennen Vapahtajan syntymätä
lähtivät Suomalaiset erille ja siirtyivät pohjaiseenpäin Kyöttiläisiltä
[sillä nimellä ymmärretään samaa kansaa, jota muutoin Götheiksi,
Göthiläisiksi on kutsuttu] ja muilta kansoilta pakotettuna. Elivät sen
jälkeen jonkun ajan länsipuolella Uralitunturia, Volka- ja Kaamajokein
varsilla, siirtyivät siitä länteen ja pohjaiseen päin, siksikun
neljännen vuosisadan lopulla Vapahtajan syntymästä näyttävät tulleen
nykyisille asemamaillensa.

Ketä maassa ennen Suomalaisten tännettuloa asui, siitä ei ole vielä
oikein selvää tietoa saatu, ehkä onki paljo ja kauan siitä keskusteltu.
Se on tietty asia, että Suomen rantamailla sitä ennen eli ihmisiä,
ja että näitä Suomen perivanhoja asukkaita nimitetään Juuteiksi,
mutta ei ole vielä voitu selvittää, mitä kansasukua nämät Juutit
olivat. Enimmiten on luultu niiden olleen Suomen kansan heimoa.
Mutta sitä luuloa vastoin löytyy usiampia asianhaaroja vanhoissa
tiedoissa, joista pikemmin voisi päättää, Juuttein olleen heimolaisia
niille kansoille, jotka asuivat länsipuolella merta. Myös näyttää
Suomalaisista tarinoista, kun olisi maassa ennen nykyisiä asukkaistansa
ollut ihmisiä, joiden kanssa elivät vainossa. Semmoisia luultavasti
olivat Hiisi, Vuorenväki, Juuttaat ja muut sitä laatua. Luulisi
myös semmoisista yli koko maan löytymistä paikkojen nimista, kun
Hiidenvesi, Hiidenkangas, Hiidenselkä, Hiitola ynnä muiden omat, näitä
paikkoja Hiiden mäeltä asutuiksi. — Näyttää kun olisi Suomalaisten
tännettulon aikana maa enimmästi ollut autiona, paitsi meren rantoja,
joilla asuttiin. Sillä jos olisi Maan keskessäki asujoita löytynyt,
niin arvattavasti eivät olisikkaan ilman suuritta soditta heittäneet
asuntojanssa Suomalaisille, mutta semmoisista sodista ei juuri mitään
muistella kansan tarinoissa eikä muissa tiedoissa. Tiettävästi olivat
myös kauan aikaa jälkeen maan sisemmäiset paikat ilman vakinaisia
asukkaita, eikä kun kalastajilta ja metsämiehiltä jollonkullon
majailtuina.

Siirtomatkallansa näille pohjaisille maille elelivät Suomalaiset
aikansa Venäjän ja Preussianki maassa, sillä yhtä lähtöänsä he eivat
kulkeneetkaan. Tästä heidän pitemmän eli lyhemmän ajan niillä paikoin
asunnostansa löytyy vielä läpeensä jälkiä Kaspiamerestä aikain ja
Jäämereen asti. Jo ikivanhuudesta näyttää heidän erouneen kahteen
lahkoon, Lappalaisiin ja Suomalaisiin, joilla nykyjään kielensä,
tapainsa ja elämänsä puolesta on suuriki eroitus. Suomalaiset taasen
jakausivat kahteen joukkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joista
Hämäläiset kulkivat ja elelivät länsipuolella, Karjalaiset itäpuolella
toinen toisestansa. Kulkunsa ajalla pohjaisille maille Lappalaiset
aina siirtyivät Suomalaisten edellä, ja nämät heitä seuraten levesivät
länteen ja pohjaiseen päin, itää kohti levenemästä vastasivat
Uralitunturit. Sillä tavoin joutui Hämeen lahkokunta Livon ja Viron
maihin, eteläpuolella Suomenmerta, ja saman meren pohjaispuolellenki
aina Pohjanlahteen asti. Itäpuolella näitä asuivat, kuin jo sanottiin,
Karjalaiset, leveten aina Viena- ja Jäämeren rannoille asti. Siitä
sitte siirtyivät pian koko laajuudeltansa länteenpäin, niin että
tulivat pohjaispuolelle Nevajokea ja Suomen mertaki, eroittain tällä
tavalla Virolaiset Hämäläisistä; vielapä ulousi osa heistä Kainunki
maahan ja Lapin rajoille. — Tällä tavalla tulee ymmärrettaväksi,
kuinka Hämäläiset kahdelta puolen, idästä ja pohjaisesta, joutuivat
Karjalaisten väliin, joka muulla tavalla tulisi vaikiammaksi selvittää.

Ilman näitä kahta suurempata lahkokuntaa, jotka Suomeen ja sen
rajamaille vihdoin asettuivat, on monta pienempätä kansan lahkoa
Venäjän maalla saanut Suomalaisista alkunsa. Semmoisia ovat
Inkeriläiset ja Issorilaiset Inkerin maalla, Virolaiset ja Livolaiset
Virossa ja Livossa, Permiäläiset ja Syrjäläiset Permiässä, Tseremissit,
Tsuvassit ja Mordviinit Volkajoen tienoilla, Voguulit kahdappuolin
Uralitunturia, Votiakit ja Ostiakit Siperiassa; y.m.

Kaikista Suomalaisista kansoista tulivat Permiäläiset vanhaan aikaan
kuuluisimmiksi. He asuivat Vienajoen varrella Volka- ja Kaamajoesta
alkain aina Vienamereen asti. Eteläpuolella asuvain rajakkojensa
kanssa kävivät kauppaa, josta heille lankesi paljo rikkautta. Indiasta
ja muista Aasiaisista maista kävi, kuin vastaki nähdä saamma,
valtakauppatie Kaspiameren rannalta Polkari kaupunkiin, Volkajoen
rannalla, ja siitä Permiän kautta mereen, jossa Skandinavian laivat
niitä odottelivat. Tämä kaupankäynti sekä rikastutti että sivistytti
Permiäläiset yli muiden Suomalaisten kansojen siihen aikaan.
Permiäläisten elosta ja tavaroista mainittiin lavialti ei ainoastaan
pohjaisilla mailla, mutta Greikalaistenki seassa Konstantinopolissa,
vieläpä Arabiassa ja Persiassaki.

Senaikuinen Suomalaisten pakanallinen usko ja Jumalan palvelu
muodostui erittäin Permiän maassa täydellisempään pukuunsa. Ei tietä
muissa Suomalaisissa löytyneen Jumalan kuvaa, niinkuin Permiässa.
Pohjoispuolella Vienajokea niemellä oli Jumalan kuvalla erityinen
pyhitetty paikkansa, ja korkia tarha sen ympäri tehty, jossa yöt päivät
pidettiin vahtia, ett'ei pääsisi kenkään pakanoitsemaan tätä korkiata
pyhitystä. Tänne vedettiin puoli, kolmas osa eli vähempi kuollutten
tavaroista, joita säilytettiin suurissa multalajissä. Onnellisesti
päättttyin matkain jälkeen ja luultavasti muissaki onnellisissa
tapauksissa tuotiin myös Jumalalle lahjoja. Loitompanaki asumain
Suomalaisten kansojen luullaan tässä pyhityksessä Jumalanpalvelunsa
tähden toisinaan käyneen ja samassa kauppaa Permialäisten kanssa
harjoittaneen, joka aina enemmin mahtoi kartuttaa Permiäläisten voimaa
ja muita etuja. Oliki tämä Jumalanpyhityspaikka aina Skandinavilaisten
merenkäviäin mielessä, jotka sen ryöstämällä toivoivat saada kuuluisata
nimeä rohkeudestansa ja muutenki sen tavaroista rikastuvansa.

Suomeen tultuansa jakausivat Suomalaiset, kuin jo on edelläki
nimitetty, kahteen kansalahkoon, Hämäläisiin ja Karjalaisiin, joilla
kielenmurteessansa on selvä eroitus, vaikka ei niin suurikaan, ett'ei
helposti ymmärtäisi toinen toista. Hämäläiset asettuivat länsipuolelle
Kymenjokea ja Päiänettä, pitkin Suomen merta ja Pohjanlahta Pohjanmaan
rajoille asti, Karjalaiset taasen valtasivat itäpuolen maata, levesivät
siitä Pohjanmaalle Kainulaisten nimellä, ulousivat sieltä toiselle
puolelle Torniota eli länsipuolelle Pohjanlahta Ruotsin maahan, josta
kuitenki jälle poiskäännytettiin Ruotsalaisilta, ken niihin ei itse
sekautunut ja viimmein sukunimensäkki unhottanut. Monta sataa vuotta
jälkeenpäin oli Hämäläisten ja Karjalaisten välillä maa vielä enimmiten
autiona taikka muuttelehtavaisilta Lappalaisilta asuttuna. Myöhemmin
pakotettiin Lappalaiset näiltäki seuduin poismuuttaumaan, ehkä lienee
heistäki moni Suomen kansaan yhdistynyt.



b) Suomalaisten muinaisusko ja Runolaatu.


Suomalaisilla näyttää jo ikivanhuudesta olleen tieto yhdestä,
korkeimmasta, olennosta, jota palvelivat ja nimittivät Jumalaksi.
Hän itse pilvein päällä taivaassa asuva ei juuri alentanut itseänsä
maallisihin toimituksiin, joista piti huolen allansa kuuluvain
erityisten olentojen eli haltiain kautta. Ainoastaan eräisimmissä
tapauksissa taisi itsekki näihin ryhtyä. Kun näitä maalla, vedessä,
ilmassa j.n.e. löytyviä haltioita myös tavallisesti Jumaloiksi
huudettiin, niin siitä ruvettihin korkeinta Jumalata eroittamaan
nimityksillä Ylijumala, taivaallinen Jumala. Ja koska häntä pidettiin
muita vanhimpana, sanottihin häntä siitä ukoksi, isäksi, taatoksi
j.n.e. Pilvistä lähetti eli loi hän tuulet, sateet, leimaukset
toisinaan hyödyksi, toisinaan vahingoksi ihmisille. Häneltä rukoiltiin
hyvää vuodenkasvua ja hänen maljaansa, Ukon maljaa, juotihin
kevätkylvön tehtyä, josta toivottiin paremman menestyksen seuraavan.
Merimiehet rukoilivat häneltä säätä ja metsämiehet monastikki pyysivät
hänen kultaisella kurikallansa eli nuialla metsän eläviä säikähyttämään
ja näkyville ajamaan. Pahansuopia, noitia, kateita ja muita vihollisia
pyyttiin hänen myös useinki nuolillansa ampumaan. Ja tavallisesti, jos
mitä tahansa pienemmiltä Jumaloilta rukoiltiin, niin Ukkoa samassa ei
unhotettu, josta näyttää hänellä päätoimi ja valta kaikissa olleen.

Pienempiä Jumaloita erityisillä toimituksillansa olivat Ahti, veden
isäntä, Vellamo, veden emäntä, Tapio, metsän kuningas, Miiritär,
Hongatar, metsän emäntä, Tellervo, Tapion tytär, Maanhaltiat,
Noronneiti, Kekri (Keuru eli Köyri), jota pidettiin karjaonnen ja
maankasvuin suojeliana, Lempi, naimisonnen hallitsia, Kuuttaret,
Päivättäret, Otavattaret ja muut Tähdettäret, Tuulettaret, Ilmattaret
Etelättäret, Luonnottaret, Kukattaret, Sinettäret, Runottaret,
Kantelettaret ja muut semmoiset, joilla itsekkullaki oli lähin huoli
ja toimensa siitä, mitä nimensä merkitsevät. Ylehensä ei näytä
löytyneen mitään niin suurta eikä pientä kohdelmata maailmassa, jolla
Muinais-Suomalaisten uskossa ei olisi erityinen lähin haltiansa ollut.
Semmoisia lähellä olevia varjelioita kyllä tarvittiinki itsekkussakki
paikassa, sillä löytyipä pahojaki olentoja, pahoja Jumaloita, joilta
aina oli vaaroja ja vahingoita peljättävänä. Semmoisia oli erittäinki
Lempo ja Piru, jota mastoin Hiisi, Juuttaat j.n.e. lienevät myöhemmin
tulleita pahalaisten nimityksiä. Perkele näyttää olevan joku nimimuutos
Pirusta ja semmoisena uuteen uskohon otettu, samatekkun entinen
Jumalaki nimi.

Jumalan nimisinä esivanhemmillamme olivat myös useinki Väinämöinen,
Ilmarinen y.m., vaikka näyttääki, kun olisivat alusta tavallisia
ihmisiä olleet ja vasta myöhemmin taitonsa ja muun paremmuutensa
suhteen Jumaloiksi verraillut. Väinämöinen oli onnellinen sodissa,
mahtava monissa taidoissa ja käyttää joitakuita sääntöjä eli lakeja
Suomalaisille antaneen. Hän teki (ensimmäisen) kanteleen ja soitti
sillä itse niin, ett'ei sitä ollut metsässä, ilmassa eikä vedessä, joka
ei tullut kuulemaan. Itse ilman neitsyetki, metsän ja veden emännät
riensivät kuulemaan uutta kanteleen iloa. Väinämöisen itsensä kävi
soitanto niin mielelle, että liikutuksestaan itki karpalonsuurempia
kyyneleitä soittaissansa. Runoissa nimitetään häntä ylehensä vakaaksi
ja vanhaksi. Sodissa ja muissa vaikioissa tiloissa turviteltiin usein
hänen nimeensä, niinkuin muinenki Jumalan.

Ilmarinen tuli mainioksi sepintätaidostansa, jossa hänellä ei
löytynyt vertoja. Luullaan myös hänen olleen ensimmäisen, joka opetti
Suomalaisia rautaa laittamaan ja takomaan. Väinämöiselle oli hän
sodissa, matkoissa ja muissa tiloissa usein suureksi avuksi. Häntää
kunnioitettiin toisinaan Jumalan nimellä jälkeläisiltänsä.

Maailman alkuluomisesta luetaan muutamassa vanhassa runossa, sen
munasta syntyneen, taivaan yläisestä puolesta tehdyksi, maan
alapuolesta, ruskiaisesta auringon, kuun valkiaisesta ja tähdet muista
muruista. Tällä munalla esi-isämme ehkä kuvailivat sitä muodotointa
alkuolentoa, josta Jumala maailman loi, ja jota raamattu nimittää
tyhjäksi. Vettä mainitaan vanhimmaksi, tulta jälkeen syntyneeksi,
rautaa tulenki jälkeen. Maa olisi alusta ollut vedellä peitetty,
josta sitte mätäs nousi kuivempata maata, ja mättähällä kasvo paju
ensimmäiseksi puusi. Muuten mainitaan runoissa suuresta pouta- eli
tulivuodesta, jona koko maa paloi, ett'ei jäänyt kun suurimman tunturin
laella palamatointa paikkaa. Ensimmäisen tulen muistellaan taivaasta
tulleen. Ensimmäisiä ihmisiä nimitetään itselöiksi, ilman tarkempata
tietoa niiden ilmaumisesta. Muuten on usiammilla aineilla syntykertonsa
runoissa luettava, vaik'ei arvattavasti enäa semmoisena, kun se
alkutiedoissa mahtoi olla.

Tulevaisestaki elämästä oli Muinais-Suomalaisilla jonkunlainen pimiä
tieto. Tuonelaksi, myös Manalaksi nimitetään sitä paikkaa, johon
vainajat joutuivat. Se oli Tuonenjoen takana, jonka poikki vainajoita
soudeltiin. Tuoni itse, eli Manalainen, oli paikan haltia ja kävi
vainajoita keräämässä. Ketä hänen matkassansa ei tullut, sitä tuskin
vastaan otettiin. Kun Väinämöinen kerran lähti itseppäällensä Manalansa
käymään, tutkittiin häneltä tarkoin syytä, minkätähden tuli. Se sitte
tieltä saatua laskettiin rautaverkko jokeen, ett'ei uimallakaan
pääsisi takasin, sillä ken kerta oli sisälle päässyt, sitä vaan ei
enää mielellään pois laskettu. Muuten elämä Tuonelassa luultiin
olevan jotenki tämän elämän mukainen, jos kuitenki kaikesta laadusta
vähän kehnompi. Muuta rangaistuksen ja palkinnon tilaa ei kyllä
luultu olevankaan, kun että pahat sielläki elivät pahempina, hyvät
parempina, ehkä muuten toinen toisensa seassa. Sillä näistä kahdesta
erinimityksestä, Tuonelasta ja Manalasta, ei millään sovi päättää, että
olisi kaksi eriasuntoaki vainajoilla ollut. — Eroitettu Manalasta eli
Tuonelasta oli Kalmisto, jossa erityinen haltia Kalma vastaanotti ja
hallitsi ruumiita. Sillä kun kuollessa henki ruumiista erosi, lähti se
sillänsä eli jossain uudessa ruumiinmukaisessa puvussa Tuonelaan, eikä
entisen ruumiinsa kanssa, joka Kalmalle annettiin.

Tästäki lyhyestä ja vaillinaisesta kertomisesta muinaisuskon
pääasioista on nähtävä, Suomalaisilla silloinki olleen jonkun tiedon
yhdestä korkeimmasta Jumalasta, joka muilla alaisilla haltioillansa
piti huolen maailmasta. Paljo luultiin kuitenki ihmisen taidoillansa
voivan, liiatenki alhaisempain Jumalain rinnalla, joita sentähden
millon uhreilla ja lupauksilla, millon kovilla sanoilla ja uhkauksilla
koettiin myönnytellä. Tästä ihmisellä olevasta, mahdolliseksi
luullusta, suuresta voimasta Jumalain rinnalla, ruvettiinki muutamia
Jumaloiksi, Puolijumaloiksi j.n.e. nimittämään, jolla ennestäänki
puuttuvainen tieto Jumalasta vielä enemmin hämmentyi. Tytyväisyyttä ja
onnellisuutta ei tainnut semmoinen usko ajattelevaiselle antaa.

Tiedon Muinais-Suomalaisten uskosta ja muusta elämästä saamma Suomen
vanhoista, meihin asti säilyneistä runoista. Näitä runoja laulellaan
vielä nykyaikoinaki kyllä, tavallisesti Karjalaisilta asutuilla
paikoilla. Niitä on kolmesta erilajista, nimittäin tarinarunoja,
loihturunoja ja lauluja. Kaikista niistä, vaan erittäinki tarina- ja
loihturunoista saadaan joitakuita tietoja muinaisesta elämästä. Niiden
ikä ei ole tarkon tuttu, vaan uskottavasti ovat muutamat niistä päälle
tuhannenki vuoden vanhoja ja usiammatki ennen Kristinuskon maahan
levenemistä syntyneitä. Näyttää, kun olisi niiden syntymäaikoina
Karjalaiset jo olleet Hämäläisistä erillään, vaan kuitenki vielä
asuneet pienemmillä tiloilla, ei niin laajalta kun jälkeenpäin
ja nykyaikoina. Sillä jos olisivat syntyneet nämät runot ennen
Suomalaisten toisistaan eroamista, niin olisi Väinämöinen, Ilmarinen
ja muut, joista niissä yhtäläiseen mainitahan, muissaki Suomen
lahkokansoissa tuttuja nimiä; jos taas olisivat vasta sitte syntyneet,
kun Karjalaiset jo asuivat nykyisessä laajuudessaan, niin kaiketikki
eivät olisi yhdet runot niin ylehensä tutut. Miten ovat tämänaikuiset
runot myöhemmin, niinkuin Paavinuskon aikoina muodostuneet, siitä
saamma vasta tilaisuuden puhua.



II.

Ensimäinen Aikakausi.

Suomen Historia maan valloittamiseen asti Ruotsalaisilta.


Edellisessä on sanottu, kuinka Suomalaiset muuttelivat nykyisille
asumapaikoillensa ja miten siellä asettuivat. Nyt tahdomma, ennen
kertomista maamme tilasta sen valloittamista edelläkäyvillä ajoilla,
aluksi vähän silmäillä, mimmoinen oli luonnet ja elämälaatu kummallaki
voimakkaalla ja vierasheimoisella kansasuvulla, Skandinavilaisilla ja
Slavjaneilla, joiden välille esivanhempamme olivat joutuneet.

Skandinavilaiset, nykyisten Ruotsalaisten ja Norjalaisten ynnä
muidenki esi-isät, olivat jo vuosisatoja ennen Suomalaisia tulleet
maahansa ja siellä kansakuntihin yhdistyneet. Väkevä ja sotasa kansa,
ei heillä pitänyt halu niin paljon rauhallisiin töihin antauta, kun
pikemmin sotaretkillä eräillä. Melkein kaikki Euroopan rantamaat
heiltä seuraavilla ajoilla rosvoiltiin ja veroteltiin. Meritse
tavallisesti kulkein, olivat he Normannein, Vareegein ja Viikingein
nimellä ylehensä tutut ja peljätyt. Pakanallinen uskonsa heitä tähän
elämälaatuun aina enemmin kehoitti, luvaten sodassa kuolleille isoimman
autuuden tämän elämän perästä. Muutoin ei pahaluontoiset, oli heillä
ilkeys ja kaikkinainen riettaus vihattu, vaan se mahdotoin sodan
ja tavarain himo, se heitä pilaili. Tähän ja tämmöiseen kansahan
alettiin Kristinuskoa Saksan maalta pitäin levittää, ja ehkä kauan
vastustelivatki, voitti heidät kuitenki evangeliumin lempiä totuus.
Vasta vuonna 1000 jälkeen Vapahtajan syntymätä otettiin heiltä
yleisemmästi Kristinusko vastaan, ja siitäpitäin alkoi heidän raaka
luonnetkin vähitellen taltua. Rohkeus heillä ainaki on ollut jälellä,
ehkä aikaa voittain Kristillisyydeltä lemmitettiin. Tämä kansasuku
ensin Suomalaisten tavaroita vainoili; sittemmin Kristinuskolla on
meidät sivistänyt.

Slavjanit, joissa nykyiset Venäläiset ja muut heidän heimolaisiksi
luettavat kansat juurraksen, Suomalaisia kaakkoiselta ja eteläiseltä
suunnalta ahdistivat ja aina enemmin pohjaiseen pakottivat. Ehk'ei
voimatoin kansa, kuitenki heillä ei, niinkuin Skandinavilaisilla, halu
palanut sodan askareihin, vaan sen siaan oli kauppakäynnin kautta saatu
voitto ja rikkaus heille mieluisampi. Seitsemennellä vuosisadalla
näyttävät jo Suomenmeren likitienoille tulleen. Ennenkö, vaiko vasta
jälestäpäin, sit'ei tarkoin tuta, vaan se ainaki on tiettynä, että
näihin aikoihin vikevä kauppakäynti Aasian ja kaakkoisen Euroopan
kanssa näillä tienoin alkoi syttyä. Tämmöisistä kauppateistä ovat nämät
merkillisimmät. Yksi kävi Suomenmerestä Nevajokea ylöspäin Laatokkaan;
siitäpitäin eteläistä suuntaa Volkkovijoen, Ilmajärven ja Lovajoen
vesiä myöten; siitä maakannaksen yli Smolenskiin ja Dnieperijokea
alaspäin, Kiijovan sivutse, Mustamereen; siitä Konstantinopoliin ynnä
muihin eteläisiin paikkoihin. Toinen valtakauppatie, niinkuin ennenki
(siv. 6) jo on mainittu, kävi Kaspiamerestä ylöspäin Volkajokea,
jonka latvoilla erkani, ja kulki taikka Vienajokea alaslaskein
Vienamereen tai maitse Laatokkaan. Edellisempätä kauppatietä kävivät
paraasta päästä Slavjanit, vaan luultuvasti moni Laatokan seuduilla
asuma Suomalainenki; toinen näyttää olleen paremmin Permiäläisten
käsissä, joiden likimmäisiä heimolaisia Karjalaiset arvatahan olleen.
Pohjaisilta mailta vietiin enimmiten metsän riistaa, niinkuin kalliita
turkkinahkoja, eteläisille; eteläisiltä taas korennuskaluja ja
muuta semmoista pohjaisille. Volkatiellä tuotiin kauppakaluja aina
Indiasta ja Persiasta; Dnieperiä myöten Konstantinopolista ja muista
senpuoleissista maista. Sekä Suomen- että Vienamerta purjehtivat
Skandinavilaisten ja muidenki laivat saadaksensa etelämaiden kaluja,
joita vaihtoivat itsellensä näiden maiden tarpeisiin. Vaan eivätpä
näitä kaluja aina vaihtamalla tahtoneet itsellensä hankkiakkaan. Pian
kylläki kiihtyivät nimitettyjä maita sotamukaisesti ryöväilemään
ja verottelemaan; jommoisista heidän sotayrityksistä, sekä Jää-
ja Vienameritse Permiaan, että Suomenmeretsekkin senseutuisiin
maapaikkoihin, heidän vanhoissa tarinoissa on paljonki puhetta.
Tämmöisestä kohdelmasta kertoo Nestori, Venäjän vanhin historioitsia
alkupuolelta 12:ta vuosisataa, melkein tällä tavalla: "Vuonna 859 tuli
Vareegejä (Ruotsalaisia) toispuolen merestä ja verottivat Slavjaneja,
Suomalaisia (Tsuudeja, jolla nimityksellä Venäläiset Karjalaisia ja
muita Suomalaisia kansoja ymmärtivät) ynnä muita. Vuonna 862 nostivat
Slavjanit ja Suomalaiset kapinan Vareegejä vastaan, ajoivat heidät pois
yli meren eivätkä veroa pitemmältä maksaneet. Nyt alkoivat itseksensä
hallita, ja varustuslinnoja rakennella. Vaan heillä ei ollut ei lakia,
ei oikeutta; yksi suku toistansa vainoili; riita ja tora oli yleensä
vallallaan; ja vieläpä alkoivat keskenänsäkki sotia. Niin tulivat
koolle, keskustelivat toinen toisensa kanssa ja sanoivat: Hankkikaamme
Ruhtinas, joka meidät hallitsee, pitää kurin ja järjestyksen sekä
oikein tuomitsee. Niinpä menivät yli meren Vareegi-Ryssäin luo, ja
sanoivat heille: Suuri on maamme, hyvä ja kaikella siunattu, vaan ei
ole yhtään järjestystä; tulkaatte, olkaa Ruhtinaamme ja hallitkaatte
meitä. Niin tuli kolme veljestä ynnä suuren joukon heimokansalaisiansa,
rakensivat Laatokka nimisen varustuslinnan, jossa vanhin näistä,
Ruurikki, asettausi elämään. Näistä Vareegeistä ja näiltä ajoilta
Ryssän nimi on alkuansa." — Tässä Nestorin kertomuksessa nimitetyt
Suomalaiset, mahtoivat olla Laatokan seuduilla ja liki Venäläisiä
asuvia; sillä ylipäätä olivat vielä Suomalaiset omin valtoinensa, ja
Permiäläiset varsinki onnellisessa ja kukoistavassa tilassa. Ryssän
nimi tuli näistä Vareegeistä, jotka luultavasti olivat Ruoslagin
(eli Ruuslagin, josta muukalaiset: Ruskii, Russ y.m.) paikkakunnasta
Ruotsin maalla. Samasta Ruoslagista, joka olisi ollut ensimmäinen
Suomalaisille tuttu Ruotsin paikkakunta, arvellaan koko Ruotsin
maan nykyisen Suomalaisen nimensä saaneen. — Venäjän vallan alku ja
ensimmäinen tila näyttää olleen seuraavata laatua. Kun ensin Laatokka-
ja Ilmajärvein ympäristöillä kauppakäynti sai alkunsa, rupesi aina
enemmin luonnistamaan, sekä rikkauksia kokousi, eikä ollut varsinaista
ja yhteistä hallitusta, joka kaikki täkäläiset kauppiaiskansat
olisi kurissa pitänyt; niin alkoi riitoja, kapinoita ja muita
vallattomuuksia tulla vallallensa, ja vieläpä kävi merirosvojaki,
enimmiten Skandinaviasta, yhtäpäätä näitä rasittamassa ja näiden
hyvyyksiä persomassa. Siitä koolle tultua, näkivät paraimmaksi kutsua
järjestyksen hoitajiksi Ruurikki ja hänen seuransa, jotka olivat
sodassa kuulusaita miehiä ja kentiesi jo ennenki tuttuja. Niinpä
tulivatki, ja Ruurikki muutti pian Laatokankaupungista Novgorodiin,
joka jo ennen oli asuttu kaupunki, vaan jonka nyt linnoilla varusti.
Siitä alkoi Ruurikki enemmin valtiaan kun maavartiaan tavoin
menetellä, pani laajalta maata allensa, pakotti kansat itsellensä
veroa (aprakkata) maksamaan, puollusti sekä voimastutti omalaisiansa
ja sorti maan alkuasukkaita. Kuitenki oli tämä täkäläisten kansain
tila siitä kohdasta samanlainen, kun ennen Ruurikin tulemistaki,
että elivät kihlakansallisuuksissa omin esimiehinensä ja kävivät
kauppaa ynnä sotiaki, miten miki halusi; se vaan oli eroituksena,
että jokainoan täytyi Pääruhtinaalle aprakkata maksaa. Kauan aikaa
olivat nämät maat jälestäki tällä asemella. Myöyhemmin muutettiin
pääkaupunki Kiijovaan. Kuitenki oli Novgorodi voimakkaimpia ja
rikkaimpia Venäjän kaupunkeja, ja vastaki oli sillä omat Ruhtinaansa,
jotka, kun vaan veronsa Pääruhtinaalle maksoivat, itseppäällensä
saivat muita, niinkuin Hämäläisiäki, vainoilla ja soditella. Oli
tällä kaupungilla ainaki kaikista Venäjän Ruhtinaskunnista enimmästi
Suomalaisten kanssa tekemistä. — Venäjän valta oli sitte Ruurikin
aina ollut isonemassa. Pääruhtinas Vladimiri 1:mäinen, jota Suureksi
hokevat, otti Kristinuskon v. 988, ja pian alamaisensakki tätä hänen
esimerkkiä seurasivat. Pappeja tuli Konstantinopolista, jonka tähden
Kristillisyys Venäjällä Greekanuskon laatuiseksi muodostui. Siitä
tuli kirjoitusoppi, kouluopetus ja vähitellen muuki sivistys maahan.
Tämä Ruhtinas jakoi Venäjän kaupungit pojillensa, josta hirmuiset
veliriidat syttyivät. Jaroslavi 1:mäinen laati sääntöjä maallensa,
joiden varjossa Novgorodi varsinki voimastui. Kun tämäki Ruhtinas
ennen kuolematansa jakoi maan poikainsa välillä, niin siitäpä vasta
velisotia, siitäpä vasta hämminkejä. Yhteys katosi, maa hajousi, ja
tämä onnetoin tila kesti monta vuosisataa. Niinpä nousi muutaman
ajan perästä (v. 1157) uusi Pääruhtinasvalta Vladimirissä, joka
ei nimeksikään Kiijovan alle kuulunut. Niinpä väheni aina enemmin
Novgorodinki kuuluvaisuus Pääruhtinasten alle. Näihin aikoin
alkoivat myös vainot Venäläisten (— enimmiten Novgorodilaisten —) ja
Ruotsalaisten välillä. Entinen ystävyys ja tihiä kanssakäyminen näiden
keskellä oli sitte Jaroslavi 1:mäisen ollut lakkaamassa, vaan katkesi
nyt sikseen. — Venäjän sisällisesti irtauttua rupesi pian ulkonaisiaki
vihollisia ahdistamaan. Ensisti hätyyttivät Polovtsit; mutta
kahdennellatoista sataluvulla (Vuosisata ja sataluku näin eroitetaan:
Nykyinen vuosilukumme 1839 on e.m. esimerkiksi, kahdeksannellatoista
sataluvulla, vaan yhdeksannellätoista vuosisadalla.) tulivat Monguolit,
jotka voittivat Venäläisten sotajoukot, valloittivat pian koko maan
ja hävittivät sen paraimmat kaupungit tulella. Novgorodi tuli kyllä
näistä rasituksista säästetyksi, vaan täytyi ajan pitkään kuitenki
veroa Monguoleille vetää. Permiäläiset, jotka jonkun ajan näyttävät
Novgorodia totelleen, kadottavat myös näihin aikoin voimansa ja
alenevat vähäpätöiseksi alamaiskansaksi. — Maa allensa pantua antoivat
kuitenki Monguolit sen omilta Ruhtinailtansa hallittaa, joista
moni, niinkuin vasta nimitettävä Aleksanderi Nevski, viisaudella ja
miehuudella koki isänmaansa onnettomuutta huojentaa ja auttaa. Kuitenki
oli tila siitäki kohdasta mitä huonoimpia, että sisällisiä kapinoita
alituisesti kuohui. — Tämmöisenä täytyy meidän Venäjä tällä kerralla
jättää.



1. Suomalaisten kansalahkoista valloittamisen ajan edellä.


Suomessa asuvain Suomalaisten kansalahkot olivat Hämäläiset ja
Karjalaiset. Näihin voipi vielä lukia Kainulaisetki, vaikka kylläki
on luultava, että alkuperäsin Karjalaisten laumaan kuuluivat.
Kainulaisilla oli eriasuntonsa ja muut erityiset tapahtumansa, ja
vieläpä aikaa voittain taisi kielimurret ja tavatki vähitellen muuttua;
sentähden on myös sovelias heistäki tässä erittäin tiedustella.


a). Hämäläiset.

Tämä kansalahko asui isommassa laajuudessa, kun mitä nykyjään
Hämeeksi kutsutahan; sillä sen asunnot ulottuivat Suomenmereen ja
Pohjanlahteen asti. Kaikista Suomen maan nykyisistä kielimurteista
on Hämäläisten murret Virolaisten kieleen likinnä, joiden heimoisia
he näyttävät alkuperäsin olleenki. Ruotsiksi kutsutaan Virolaiset
Esteiksi, ja Hämäläiset, kuten vieläki Tavasteiksi, muutamassa
vanhassa kirjoituksessa Tavesteiksi (Tav — Esteiksi), jossa alkusana
Tav Iislannin kielellä merkitsee soista ja vetistä maata, niinkuin
Virolaisella sanalla Häm, josta Hämäläisten nimen arvellahan tulleen,
on sama merkitys. Näyttää kun olisi kutsuttu nykyisen Turun seuduilla
asuvia Hämäläisiä Suomalaisiksi. Kun sittemmin maan hallitus siihen
puoleen asetettihin, mahdettiin heistä koko maata ruveta Suomeksi
kutsumaan. Tämän todistuksena on, että Venäjän vanhat aikakirjat
ei harvoin nimittämät Suumeja (Suomalaisia), jotka Hämäläisten ja
Ruotsalaisten kanssa yhdistyneinä kävivät sotia. Sanotaan myös
Turun seuduilla asuvata väkeä vieläki erinomaisesti Suomalaisiksi
kutsuttavan. Aina on seki merkittävä asia, ett'ei pohjaispuoli
Venäjän Karjalata vieläkään Suomen nimeä ymmärrä, vaan kutsuu meitä
Ruotsalaisiksi ja itsiänsä Karjalaisiksi, välistä, ehkä harvoin ja
paremmin juhlanimeksi, Kalevaisiksiki.

Melkein ainoat tiedot Hämäläisten ensiajoista saadaan Venäjän
vanhoista aikakirjoista, joissa heitä Jämein nimellä osotetaan.
Yhtäpäätä he sotivat taikka Novgorodilaisten, tai Karjalaisten kanssa.
Muutoin luullaan heidän, kuten Virolaisista ja myös Karjalaisista
on tietty, merirosvomistaki harjotelleen. Sotasalta ja ei aivan
vähä jo yhteytyneeltä väeltä näyttävät he mainituissa kirjoissa,
vaikka on kylläki arvattava, ett'ei vihollisensa, Vänäläiset, heille
missään ansiollista arvoa antaneet. Ensikerran mainitaan Jäämejä
vuonna 1042, jolloin Novgorodin Ruhtinas Vladimiri Jaroslavitsa
(s.o. Iaroslavin poika) voitollisesti heitä maassansa vainoili. Mutta
pianpa sotajoukossansa alkoi rutonlaatuinen tauti rymytä, joka hänen
pakoitti kiireesti kotiinsa palaamaan. Vuonna 1124 soditti Novgorodin
Ruhtinas Vsevolodi Mistislavitsa Jäämejä, vaan oli sillä matkallansa
nälkään nääntymässä, koska kevättulvat pilasivat tiet, että ruokatuonti
ja muidenki tarvetten saalis estettiin. Jäämit tulivat v. 1142
Novgorodilaisten Laatokan seuduilla olevihin maanääriin, polttivat ja
hävittivät maata; mutta sieltä he pian kaijotettiin. Seuraavana vuotena
sodittivat heitä Karjalaiset heidän omassa kotimaassa, ja voittivat.
Kuitenki tuli v. 1149, arvattavasti jään yli, 1000 Jäämiä Vatialaisten
maata vainomaan. Se lahkokunta asui Narova- ja Inkerijokein välillä
ja oli Novgorodin vallan alamainen. Tälläki kerralla ryöstivät ja
hävittivät, vaan pakotettihin, Novgorodilaisten avulla, pian palaamaan.
— On pengottu tässä ensisti nimitettyin sotayritysten Jäämejä vastaan
osottanehen ainoastaan Laatokan itäpuolelle Hämäläisistä sekaunutta
lahkokuntaa. Jos hyvin olleeki; vaan se on ainaki tietty, että tässä
viimmeiseksi nimitetty sotaretki, ja seuraavatki vasta nimitettävät,
osottivat Eteläis-Suomessa asuvia Hämäläisiä.

Tämän perästä Hämäläisistä ei neljäänkymmenehen vuoteen Venäjän
aikakirjoissa mainita mitään, ja syy siihen on, että Ruotsalaiset
näihin aikoin alkoivat valtaansa ja uskoansa heidän seassa levittää,
joiden kanssa heillä siis oli täysi tekeminen, ett'eivät muihin sotiin
kerenneet ruvetakkaan.


b). Karjalaiset.

Karjalaisilla oli asuntonsa pohjoispuolella Laatokkata, Nevajokea ja
Suomenmerta, aina Vienamereen asti. Heidän maan sisemmäiset tilat
näyttävät olleen harvassa asutut; mutta meripuoli ja Laatokan seutu
oli arvattavasti rahvakkaampi. Arvellaan heidän paljo karjaa pitäneen
ja siitä syystä Karjalaisten nimen saaneen. Savolaiset olivat myö
alkuperäsin tähän Karjalaisten lahkokuntaan kuuluvia; eikä näitä nimiä
vanhimmilla ajoilla vielä toisistaan eroitetakkaan.

Scandinavian vanhat tarut antavat meille aikuisimmat tiedot
Karjalaisista. Niinpä puhuvat jo Iivari Vidsadmen (s.o. Laajavaltaisen)
kuudennella sataluvulla Viron, Livon ja Karjalan vallanneen.
Niinpä tiedämmä melkein yhdenlaista Erikki Eemundssonista, Ruotsin
Kuninkaasta. Tämä mahtaa olla sama mies, jota Tuulilakiksiki hokevat,
koska hänellä aina, minne vaan purjehti, sanottihin myötätuulen olleen.
Mainittu Kuningas kukisti Finlannin (Suomen; — eli mahdettasiinko tässä
ainoastaan Hämäläisten maata osottaa? -), Karjalan, Viron ja Kuurin
maan, ja laajalta muitaki itäisiä maita. Hän oli paraissa voimissaan
keskitienoilla yhdeksättä vuosisataa. Edelläkirjoitettua Nestorin
kertomata myöten oli Vareegejä yksillä ajoilla käynyt verottamassa
Suomenmeren ja Laatokan seuduilla asuvia kansoja, niin Suomalaisia
kun Slavjanejaki. Nämät kahtalaiset tiedot osottavat epäilemättäki
samaa valtaamista. Ei saa niin ajatella, kun olisivat esivanhempamme
jo näihin aikoihin vapautensa menettäneet. Nämät valtaamiset eivät
maan valloittamista osottaneetkaan, eivätkä muutoinkaan olleet
pysyväisempiä, kun että, milloin ei ylivoimainen sotajoukko käynyt
päälle, verot myös jäivät maksamatta.

Venäläisten kanssa elivät Karjalaiset enimmiten hyvässä sovussa.
Keskinäinen kauppakäynti ja keskinäiset tarpeet mahtoivat tehdä
heitä niiden ystäviksi, niin että mielisuosiosta taisivat yhteisen
rauhallisuuden ylöspitäjille (— ensisti Ruurikille ja sittä muillenki
Ruhtinaille —) lahjoittaa jotaki hyvyyksistänsä. Siitäkö se tulleeki,
että Novgorodin aina enemmin rikastuttua ja voimastuttua, Karjalaisetti
heidän alamaisten seassa nimitetään. Tällä alamaisuudella ei muussa
olleen peränsä, kun mainitussa mielisuosioisessa annossa, tekee seki
asia uskottavaksi, ett'ei Karjalaisissa, niinkuin muissa Novgorodin
alle kuuluvissa paikkakunnissa, näytä Venäläistä hallitusmiestä
löytyneen. He olivat, kuten muistaki Suomalaisista kansoista on
tietty, kihlakuntihin yhteytyneet ja tulivat koolle milloin halu ja
tarvet vaati. Eikä näytä tämmöinen heidän kihlakuntaisuus olleen aivan
löyhällä jälellä, koska he tavataan usein yhdistyneinä ei ainoastaan
omain tupainsa varjelemiseksi, vaan myös pitemmille sotaretkille,
niinkuin Venäjään, Viroon, Ruotsiin ja muunnekki. — Jos elivätki
ystävyydessä Venäläisten kanssa, niin oli heillä sen siaan Hämäläisten
kanssa yhtäpäätä sotia ja vainoja. Siitäkö se mahtanee tullakki, että
vielä tänäki pänä Hämmäläisten nimi on maamme pohjaisilla ja itäisillä
seuduilla haukkumanimenä, jota toista ärsyttäissä käytetään.

Venäjän aikakirjoissa nimitetään jo sangen vanhaan aikaan Tsuudeja.
Mutta kun tällä nimellä ei aina osoteta Karjalaisia, vaan useimmiten
muitaki Suomalaisia kansoja, niin ei voi siitä päättää mitään puheessa
olevaan kansalahkoomme. Karjalaisten nimi kohtaa meitä vasta v. 1143,
jolloin nähdään heidän Jäämejä hätyyttäneen, voittaneen ja kaksi
alustaki heiltä ottaneen. Tällä kerralla näyttävät olleen yllytetyt
Novgorodilaisilta kostamaan Jämein edellisenä vuotena Laatokkakaupungin
seuduilla tehtyä hävitystä. Tästäpitäin mainitaan usein Karjalaisia,
ja välistä tavataan he osamiehinäki Venäjän vallan sisämäisissä
riidoissa ja kapinoissa. Niinpä muutamastikki sattui, että Rostovin
ja Susdalin Ruhtinas Juri Dolgoruki (s.o. Pitkäkäsi) oli syöstänyt
Jsäslavi Mistislavitsan Kiijovan pääruhtinaalliselta istuimelta, jonka
itse tahtoi anastaa, ja että Jsäslavi meni apua hankkimaan pojaltansa
Jaroslavilta, joka oli Ruhtinaana Novgorodissa. Novgorodilaiset
suostuivat tähän apuantoon, ottivat heidän Ruhtinaskuntaan kuuluvista
kansoista lisäväkeä, joiden seassa Karjalaisiaki nimitetään, tulivat
v. 1149 vihollistensa maisemille, polttain ja hävittäin kaikki mitä
eteen sattu, valtasivat monet kaupungit, ja, ennenkun Juri, teiden ja
kelin kehnoudelta estetty, ennätti tulla alamaisiansa auttamaan, oli jo
Pääruhtinas sotajoukkonensa seitsemellä tuhannella vangilla Novgorodiin
palaamassa. Sinne tultua erosi kuki kansa, runsaalta ryöstösaaliilta
rikastettuna, kotiinsa. Tämä tapahtui samana vuotena, jona Hämäläiset
kävivät Vatialaisten maata hävittämässä. (Olisivatko ehki nämät
siitä uhmistuneet, että tiesivät miesten olevan poissa ja maan siis
turvatoinna?)

Kun Ruotsalaiset alkoivat pysyväisempätä valtaa Suomessa perustaa,
ja siitä sotia syttyi heidän ja Venäläisten välillä, niin näemmä
Karjalaisten vielä kauan aikaa yhtä seikkaa vanhain liittolaistensa
kanssa ajavan.


c). Kainulaiset.

Ennen vanhaan kävi sanoma muissa maissa, Pohjais-Euroopassa muka
löytyvän kokonaisen kansan, jossa ei muuta kun naisväkeä elänyt. Näitä
nimittivät Amatsuoneiksi ja maata Amatsuonein maaksi eli Kväänlanniksi.
Muutamilta näytti tämä puhet kuitenki liian mahdottomalta, jonka
tähden sen niin selvittivät, että arvelivat vaimon tässä maassa
valtaa pitävän, siitä satuisen sanoman tulleen. Viimmein sanoo
eräs vanhanaikuinen kirjoittaja, joka muutamalta pohjaisia maita
matkustaneelta mieheltä oli saanut tarkempia tietoja, tästä kummasta
kohastaan seuraavilla sanoilla: "Eteläisen Norjanmaan vierellä
on Ruotsi, ja saman Norjan pohjaispuolen vierellä on Kväänlanni.
Kväänit vainovat välistä tunturein yli Norjalaisia; ja Norjalaiset
välistä Kväänejä. Siellä (Kväänlannissa) on sangen suuria järviä
makialla vedellä; niinpä vetävät Kväänit aluksiansa maan yli näihin
järviin ja vainovat Norjalaisia: heill'on alukset vallan sieviä ja
vallan keviöitä." — Tästä näemmä nimitetyn kansan eläneen nykyisessä
Norlannissa. Että oli asuntoa Helsinglannissaki, on muista syistä
arvattava. Sen myös asuneen itäpuolella Pohjanlahta todistavat monet
syyt, e.m. seki, että eräs vanhanaikuinen Iislannilainen taru sanoo
Kväänlannin löytyvän itäpuolella Pohjanlahta, ja vieläpä olevanki
saman maan, kun mitä Finlanniksi (Suomeksi) nimitetään. Välistä
mainitaan myös Lännis-Kväänlannista ja Itäis-Kväänlannista, jotka
olivat Pohjanlahdelta eroitetut. — Satuisa sanoma naiskansasta näyttää
tulleen siitä, että kun Kainulaisten nimi muukaloittiin Kvääneiksi
(Kvääniläisiksi), ja tämä nimi näyttää tulevan vaimon Iislannilaisesta
nimityksestä quen (quaen), niin siitäpä he heti tehtiin naiskansaksi,
siitäpä sitte Greekalaistenki satu Amatsuoneista heihin arveltiin
käyttävän. Botnin (Öster-Norja Vester-Botnin) nimi, joka heiltä
asutuille paikoille ruotsiksi annetaan, on yhtäpitävä kun vieläki
tavalliset Suomalaiset nimitykset Alamaa, Pohjanmaa ja Kainunmaa,
merkiten nämät kaikki alaista maata.

Kainulaiset olivat luultavasti alkuperäsin Karjalaisten kansalahkoon
kuuluvia. Tämän luulon näyttää todistavan se, että heidän jälkeisten
kieli on monessa Karjalan eli Savon kielimurteen laatuinen, ja
seki, että Karjalaisten kanssa, kuten nähdä saamma, yksituumaisesti
kävivät sotia, ehkä myöhemmin, jo toisistaan vierastuttua, välistä
keskenänsäkki ottelivat. Arvelevat muutamat heidän Karjalasta
yli Maanselän tulleen nykyiseen Kajaanan maahan, siitä sittä
Pohjanlahden rannoille ulouneen aina Norlanniin asti. Sillä keinoin
olisi Lappalaisia tullut heidän eteläpuolellaki Suomen sisälöillä
olemahan, joissa näitä myös kauan jälestä tavataan. Kun elivät erillä
heimolaisistansa, toisilla asemilla ja toisissa tiloissa, sekä
Skandinavilaisten ja Lappalaisten parissa; niin alkoivat vähitellen
itsestyä ja erota Karjalaisista, varsinki kun Hämäläisiä heihin
myöhemmin sekausi. — Syynä, että Kainulaisten täytyi Norlannista
paeta, oli väestön Ruotsissa ja Norjassa aina enäneminen, ja muutenki
sisällisten kapinoitten ja rauhattomuutten kotimaassa kuohuminen, sekä
uuteen, pakanoilta tuimasti vihattuun uskoon pakoittaminen, jotka
yhteisesti alkoivat raakaa vapautta ahdistaa. Siitäpä rupesi väkeä
pohjaiseenpäin tunkemaan; eikä niiden edessä Kainulaiset kestäneet.
Tämä tapahtui yhdeksännellä vuosisadalla ja heti seuraavillaki.

Minkä Kainulaisten sotayrityksistä tiedämmä, se löytyy vanhoissa
Skandinavian (eli Iislannin) taruissa, joita, ehkä välistä näyttävätki
melkein satuisilta, emme kuitenkaan saa siksehen tyhjiksi ja
perättömiksi laskea. Niinpä mainitaan Sigurdi Ringin, Ruotsin ja
Danskan Kuninkaan aikoina, seitsemennellä sataluvulla, Kainulaisten
yhdessä tuumassa Karjalaisten kanssa Ruotsin maata sodittaneen.
Noin 100 vuotta tämän jälestä sanotaan Kainulaisten Halogalannissa,
Norjan maalla, sotaa käyneen. Ovat seuraavatki tiedot meihin saakaa
säilyneet. Aikuisin oli jo Norjasta pitäin kauppakäyntiä Finmarkin
(Ruian- Lapin) kanssa harjoitettu, ja varsinki oli Haleyeiksi
kutsuttu kauppiaisseura sillä rikastunut ja voimastunut, samatekkun
Pirkkalaisista meidän maassa vasta saamma nähdä. Kun se tuli aina
kartuttavaisemmaksi, niin löivät Norjan Kuninkaat sen allensa ja
pahtasivat asetettuhun maksoon haluavalle. Haraldi Hoorfagerin
(s.o. Kaunotukan) päästyä Kuninkaaksi, lahjoitti hän sen voimakkaalle
ja rikkaalle miehelle, Thuorolfi Kveldulfsonille. Kun tämä Thuorolfi
muutamasti oli käymässä kauppamaillansa Finmarkissa, niin havaitsi
toispuolen tunturein asuvia miehiä (arvattavasti Kainulaisia) sinne
tulleen ja kauppaa sikäläisten kanssa käyvän. Siitä karkasi hän
heidän päälle, tappoi heidät ja otti kaiken heillä myötänsä olevan
tavaran. Vuonna 877 lähti Thuorolfi taasen Finmarkkiin, ottain
mukaansa 100 miestä. Tällä kerralla kävi kaukana maassa. Kun tuli
loitos itäänpäin, niin saivat Kainulaiset tiedon hänestä, ja heidän
Kuningas Faravidi lähetti miehiä Thuorolfia apuhun pyytämään,
sillä Karjalaiset hävittivät Kainunmaata. Lähettiläiset lupasivat
Thuorolfille yhden verran voittosaaliista, kun Kuninkaansakki sai;
ja jokainoalle Thuorolfin miehistä kaksivertaisesti, mitä yhdellä
Kainulaisista oli odotettavana. Oliki sääntönä Kainulaisilla, että
Kuningas voittotavarain jaossa sai kolmannen osan. Niinpä päätti
Thuorolfi, keskusteltua miestensä kanssa, lähteä Kainulaisten tykö,
sillä luvassa olemat tavarat häntä houkuttelivat. Taru, josta nämät
tiedot ovat otetut, kertoo tästälähin näiden maiden olosta. Idässä
Naumdalista on Jämtlanni, sittä Helsinglanni, sittä Kväänlanni,
sittä Finlanni (Suomi) ja vielä sittäki Karjala; mutta näiden
kaikkein yläpuolella on Finmarkki. Vaan Thuorolfista mainitaan,
hänen tulleen itää kohti ja tavanneen Faravidin. Nämät matkasivat
sittä yhessä 400:dan miehen kanssa, joista sata oli Norjalaisia ja
muut Kainulaisia, vihollistensa asuntamaille Karjalaan, ja saivat
siellä voiton ynnä määrättömiä rikkauksiaki. Sittä palasivat jälleen
Kainunmaahan, ja Thuorolfi erkani hyvässä ystävyydessä Kuninkaasta,
poiketen Finmarkkiin. Vielä mainitaan Thuorolfin sittäki kerran käyneen
Faravidin kerallisena Karjalaisia sodittamassa. — Tässä nimitetyt
Karjalaiset mahtoivat asua likitienoilla Vienamerta, jota Karjalan
mereksiki (Karelastrand) välistä taittiin kutsua. Jos se olisi
sanallisesti ymmärrettävä, kun tässä Suomalaisten Kuninkaasta puhutaan,
niin pian olisimma selvät koko kertomastamme, sillä tiedämmähään
esivanhemmillamme kuningasvaltaa ei löytyneen. Muutenki näyttää
oudonlaiselta, kun Faravidin nimi ei ollenkaan tunnu suomalaiselta.
Mutta jos sitä huomaitsemma, esi-isillämme ainaki sotaretkillänsä
täytyneen olla joku päämiehenä, muutenhaan kaikki heidän yritykset
nähtävästi olisivat tyhjään rauenneet, ja että muitaki mahtavaisempia
uroita, kun varsinki tämmöisiä pää- eli esimiehiä, usein vanhaan aikaan
kuningasnimellä kunnioitettiin; niin ei se kuningasnimi meitä tästä
kertomasta vierastuta. Faravidin nimi saattaa olla muukaloittu jostaki
suomalaisesta omanimestä, sillä niinpä tavallisesti muukaloittiinki
suomenkielisiä nimiä tuntemattomaksi. — Kerrotaan myöski Anundista,
Eedmundi Gammalin (s.o. Vanhan) pojasta, hänen isältänsä lähetetyn
Kainunmaahan Ruotsin valtaa enentämään. Vaan tämä hänen yritys sai
onnettoman lopun, sillä niin Anundi, kun kaikki miehensäkki menetettiin
lähteitten myrkyttämällä asukkailta. — Muuten sanotaan, varsinki
Norlannin Kainulaisista, heidän olleen hyvin sotasia, niin että he,
millon ei jäykkä vastus pidättänyt, likimaitansa yhtäläiseen kävivät
vainomassa.

Tässä on melkein kaikki, mitä Kainulaisten ensiajoista tiedämmä. Kun
Pohjanmaa Ruotsalaisilta valloitetaan, tulevat myös Kainulaiset Ruotsin
vallan alle.



2. Suomen valloittamisen aika.


Tällä ajalla, joka on merkillisimpiä maamme muistokirjoissa, alkavat
erityisten Suomalaisten kansalahkojen tapahtumat aina enemmin yhtehen
hämmentyä, heidän erityiset nimet yhteisessä Suomalaisten nimessä
vähitellen yhdistyä, samalla tavalla kuin pienoiset purot toinen
toisensa perästä vetensä suurempaan jokeen kantavat ja siitä alkain
yhteisellä nimellä juoksevat. Kummastuttaa kylläki asiain juoksun
miettijätä, katsellessa esivanhempaimme tilaa tällä aikajaksolla. Uusi
usko leveni Pohjaisessa, he olivat kahden vieraan, Kristillisyyden
alkusiemenillä jo lahjoitetun kansasuvun keskellä, eivätkä kuitenkaan
pitäneet yhtä, vaan jakautuivat. Hämäläiset, sitä myöten kun
kristiytyivät, menivät Ruotsalaisten puolelle; ja Karjalaiset, jotka
kauemmin pakanallisuudessansa pysyivät, olivat Novgorodilaisten
ystävinä. Näiden kansalahkojen vanha eripuraisuus sai aina enemmin
sytykettä, ja sotia alkoi alituisesti kuohua. Vaan nämät sodat eivät
olleet ainoasti heidän ryöstösodat, ne olivat paremmin Kristinuskon
sodat. Mutta totuus voitti, pakanallisuus meni alle, Karjalaiset ja
Hämäläiset yhdistyivät.

Ruotsista pitäin käytiin uusi siemen Suomen maahan kylvämässa. Ehkä
nimitety Ruotsin maa jo oli, noin v. 1000, Olavi Sköötkonungissa
saanut ensimäisen kristityn Kuninkaansa ja Kristinoppia niihin
aikoihin varsinki siellä levitettiin, niin löytyi kuitenki vielä
paljo epäjumalisuuden puoltajia ja rakastajia. Eteläis-Ruotsissa eli
Gööthein tykönä oli Kristinusko jo vallallaan, vaan Pohjais-Ruotsissa
eli Svealaisten maassa vanha usko rakastettu ja kristityt paremmin
sorretut. Siitä nousi mainittujen Ruotsin kansalahkojen välillä (—
samatekkun meidän Hämäläisten ja Karjalaisten —) keskinäisiä riitoja,
sillä yhdistävä sidet, vanha usko, oli katkennut. Kiinnitys näiden
välillä kesti siihen saakka, kun Erikki IX, Pyhän nimellä kunnioitettu
jälkeisiltä, tuli Gööthein ja Svealaisten Kuninkaaksi. Hänen aikaan,
kolme vuosisataa Kristinuskon ensimmäisestä saarnaamisesta Ruotsissa
Ansgariukselta ja puolitoista vuosisataa Olavi Sköötkonungista, tuli,
varsinki Englannista, paljo lähetysmiehiä henkensä vaaralla uskoa
Svealaistenki seassa levittämään. Niinpä vakautuu nyt tämä oppi
Ruotsissa ja vanha usko vaikenee uhrinensa ja puoltajinensa.


a). Ruotsalaisten ensimäisestä valloitusretkestä Suomeen Thuomas
pispaan saakka (v. 1157-1209).

Syitä tutkeissa minkätähden Ruotsalaiset nyt rupesivat Suomea
ahdistamaan, havaitsemma niiden olleen kahta laatua. Ensimäinen syy
oli heillä maansa ja valtansa puolesta; sillä esivanhempamme taisivat,
heki kohdastansa, välimmiten merirosvomistensa retkillä käydä Ruotsia
hävittämässä, ja olivat myös vanhastaan Ruotsalaisille veroa maksaneet,
ehkä ei pysyväisesti eikä nyt pitkään aikaan. Toissa ja kylläki
etevämpänä syynä oli se yli koko kristikunnan tähän aikaan leveynyt
halu uskonsa seikan edesauttamiseen, nähtävä, niin hyvin Ristisodiksi
kutsutuissa yrityksissä pyhää Palestinan maata Mahometiläisiltä
jällevoittamaan, kun myöski erinäisten, epäilemättäki usein sulasta
rakkaudesta palavain miesten lähetykset pakanoita Pohjais-Euroopassa
erhetyksistänsä valkeuden tielle kääntämään. Näiltä syiltä vaikutettu,
ja muutoin itsekki oman aikansa jumalisuuteen hartaammasti mielistynyt,
lähtee Erikki IX, noin v. 1157, Suomea käännyttämään. Hänellä oli
myötänsä suuri sotajoukko ja pappejaki, joiden seassa pispa Henrikki.
Laivoilla tuli hän meren yli, ja Turun seuduilla arvellaan hänen maalle
nosneen sekä panneen ensiperustuksen sittemmin mainioon Turun linnaan.
Suomalaiset, jotka olivat aivan varustamattomat, voitettiin helposti.
Siitä näyttää Eteläis-Suomen rantamaat valloittaneen ja miekan terällä,
sen ajan laatuun, pakoittaneen asukkaita Kristinuskoa tunnustamaan.
Tällä kerrallako, eli heti prrästä lienee Eteläis-Suomen luodoilla
ja mantereella löytyvät Ruotsalaiset uutisasukkaat tänne muutettu.
Ne olivat Helsinglannin paikkakunnasta, niinkuin monet nimet (e.m.
Helsinki) vieläki todistavat. Tähän aikaan mahdettiin myös ensimäinen
Suomen kaupunki Aurajoen (Avarajoen) rannoilla perustaa, ehkä se alussa
mahtoi olla kehnon kylän tapainen ja muutoinki oli vähäistä ylempänä
nykyistä Turkua, Räntämäessä ja Maariankirkon paikoilla.

Vielä samana kesänä purjehti Erikki takasin kotimaahansa, jättäin
jälelle Suomeen Henrikki pispan pappein ynnä sotajoukonki kanssa. Tämä
Henrikki oli Englannista syntysin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan
poikettua rupesi hän hyvin intoisesti Suomalaisia maan sisemmäisilläki
paikoilla uuteen uskoon käännyttämään. Näyttää kun olisi hän jo alusta
alkain ollut valmis henkensäkki tässä työsä, jos niin suotaisiin,
menettämään. Ja niinpä tapahtuiki talvella perästä. Tästä hänen
martyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa (Niin
kutsutaan munkkein kertomisia Pyhäin elämästä, Paavinuskon ajoilta.
Niissä ei ole tavallisesti paljo totuutta ja se vähä, mikä onki,
rumennettu.) säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehenmurhaajalle
kirkon rangaistusta päättäneen, ja siltä sentähden tapetun. Toinen
taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla
tavalla. Henrikki tapasi matkallansa Köyliön pitäjässä vaimoihmisen,
joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiintiä, ett'ei
pitänyt mitään pispan opetuksista ja vieläpä päätteeksi ei tahtonut
häntä huoneessansa sallia, eikä antanut ruokaa nälästyneelle miehelle.
Henrikki käski tulkkinsa väkivallalla ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti
lähettyänsä kaikista kolmikertaisen makson vaimolle. Heti pispan
mentyä tuli tämän vaimon mies, Lalli, kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan
tästä vallattomuudesta, lisäten vielä pispan muutaki siveyttömyyttä
tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä
ja kysyi minkätähden tämänlaista oli tehnyt. Pispa nosti lakkia ja
tervehti. Samassa sivalsi Lalli häntä kirveellä päähän, niin että
paikalla kuoli. Lalli otti pispan hiipan, pani päähänsä; leikkasi sittä
häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa.
Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekkaan.
Henrikki oli aavistanut kuolemansa ja lähettänyt seurassaan olevan
pojan lähimmäisestä talosta noutamaan härkäparin, jota ei vielä
millonkaan oltu auran edesä käytetty. Näiden härkäin piti vetää hänen
ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä kolmannen
kerran seisahtivat, siinä piti hauta pispalle kaivettaman ja kirkko
rakennettaman. Niin seisahtivat Nousiksessa, ja sille paikalle
rakennettiinki kirkko ja hauta pispalle. Nousiksesta muutettiin sitte
Henrikin luut Turkuun, josta ne myöhemmin Venäjälle vietiin. — Kun
Lalli oli päässyt kotiin, niin tapahtui kummia, joista ei tainnut
murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kun rupesi päästänsä ottamaan, niin ei
lähtenyt muuten, kun että päänahkaki ja tukka kiskottiin irti; samate
ei sormus lähtenyt kädestä muuten, kun sormen kanssa. Vanhanaikuisessa
suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on
luettava erään paimenen Lallilta, hänen kotiin tultua, kysyneen:

    "Kusta Lalli lakin saanut,
    Mies paha hyvän kypärin,
    Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kun Lalli lakkia päästänsä tavotti, niin "hiukset himahtelivat"
ja kun sormuksen sormesta veti, niin "sormen suonet luikastelit."

Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi ja luetaan ensimäiseksi
Suomen pispaksi, vaikka hänellä luultavasti ei ollutkaan muu mielessä,
kun panna Suomenki Upsalan hiippakunnan alle. Suomen Apostoliksi häntä
pikemmin voisi verrailla. Turun Tuomiokapitulin sinetissä on vielä
nähtävä hänen leikattu sormi sormuksenensa kuvattuna.

Henrikkiä seuranneista pappismiehistä mahdettiin seuravaki pispaksi
kutsuttu, ehk'ei Paavilta sillä korkonimellä vielä koristettu,
Vestgööthiläinen Rudolphi ottaa. Kuningas Erikin käännytäntäinnosta
on arvattava, tämän heti Henrikin tapettua Suomen kristiseurakunnan
hoitajaksi ja vielä edespäin levittäjäksi valitun.

Kun näin olivat tulleet Ruotsalaiset Suomeen ja ruvenneet sitä täysin
tuumin allensa panemaan, niin näyttävät Novgorodilaiset, joilla oli
moninaisia etuja Suomalaisista odotettavina, sitä karsain silmin jo
alusta alkain katselleen. Joko lienevät Novgorodilaiset nyt heti
käyneet Ruotsin voittomaata vainomassa, eli olisivatko ainoastaan
pakanoita likimaissa siihen kiihdyttäneet; sillä Ruotsalaiset nähdään
v. 1164 lähtevän sotahan heitä vastaan. Mahtoiki olla tarkoituksena
tällä sodalla, saada viholliset niin peljästymään, että eivät
vasta uskaltaisi käydä Ruotsalaisten rauhaa rikkomassa. Ei kaiketi
voi ymmärtää, mikä hyöty Ruotsalaisille olisi siitä lähtenyt, jos
olisivat yltyneet vihollisuutten alkajiksi ja tahallaan suututtaneet
voimakkaita naapureita. Venäjän aikakirjat sanovat Ruotsalaisten
tulleen 55:llä aluksella Laatokankaupunkiin, joka oli lähellä
Volkkovijoen laskupaikkaa Laatokanjärveen. Mutta kun ei heidän yritys
tätä kaupunkia vasten onnistanut, niin menivät Voronajoen luokse,
joka taas on Volkkovi- ja Svirrijokein välillä. Vaan pianpa joutuiki
Ruhtinas Sviatoslavi Novgorodista, ja voitti heidät 28 p. Toukokuuta.
Ruotsalaiset menettivät 33 alusta; muut alukset pääsivät pakoon, vieden
haavoitettuja myötänsä. — Siitä ett'ei Ruotsin aikakirjat mainitse
tästä sodasta mitään, on päätetty tämän, ilman Kuninkaan avutta,
ainoastaan Suomessa asuvilta, eli sinne muuttaneilta Ruotsalaisilta
tehdyn.

Kun oli tämän yrityksen näin pahasti käynyt, niin ei siitä ollutkaan
mitään hyvää, vaan sen siaan kiihtyivät viholliset tuhatta enemmin.
Pakanat, niminomaisesti Karjalaiset, Vatialaiset ja Hämäläiset,
rupesivat vielä ankarammasti kun ennen vaivaamaan ja ahdistamaan.
Tähän oli Novgorodilaisten yllytys suurena syynä. Niin olivat he myös
yllyttäneet Kuureja ja Virolaisia vainomaan Ruotsalaisia heidän omassa
kotimaassa. Muutoin ei tietä Novgorodilaisten itsensä tällä kerralla
käyneen kostamassa. Näiltä ajoilta on vielä jälellä bulla (Niin
kutsutaan Paavein lähetyskirjoja, joissa tavallisesti jostaki allensa
kuuluvain seurakuntain asiasta säätävät. Ne ovat näillä vanhoilla
ajoilla sangen paljo valaisevat meidän, niinkun muidenki, historiata.)
Alexanderi III:nelta, kirjoitettu Tuskulumista vuotten 1170 ja 1172
välillä, jossa sanoo Suomalaisten, kun viholliset ovat tulemassa,
lupaavan pitää Kristinuskon ja hartaasti opettajia pyytävän; mutta, kun
vihollinen on poikennut, saarnaajia ylönkatsovan ja vieläpä kovasti
vainovanki. Sentähden kieltää Paavi Ruotsalaisia heille apua antamasta,
"jos eivät ennen jätä heillä mahdollisesti löytyviä linnoituksia
Ruotsalaisten halttuun, eli kuitenki aseta jonkun muun rauhan pantin;
niin ett'eivät enää voisi Ruotsalaisten valppautta pettää." Tässä
nimitetyillä Suomalaisilla osotetaan Suomenniemen lounaisperukan
asujamia, joita erinomaisesti kutsuttiin Suomalaisiksi, ja jotka jo
olivat, ainaki nimeksi, ottaneet Kristinuskon sekä Ruotsalaisten vallan
alle antauneet. — Rudolphi, joka tällä rauhattomalla ajalla oli ollut
Suomen seurakunnan päänä, sai viimmen onnettoman lopun. Muutamata
vanhaa tietoa myöten otettiin hän v. 1178 vangiksi, poisvietiin sekä
tapettiin Kuureilta. On kuitenki luultava näiden Kuureiksi nimitettyin
vainojain olleenki Karjalaisia; sillä nämät kansanimet sekoitetaan
usein Ruotsin vanhoissa kirjoituksissa.

Rudolphin jälestä tavataan Folkviinus seurakunnan hallitsiana.
Kurjassa tilassa oli Ruotsalaisten seikka Suomessa tämänki aikana.
Arvattavasti ei ole meihin saakka säilynyt tietoja kaikista
tapahtuneista rasituksista, näiltä niinkuin ei muiltakaan ajoilta;
vaan on ainaki vähä nähteeksi säilynyt. Vuonna 1186 vaelsi joukko
nuoria miehiä Novgorodista, johdatetut Viissata Vasileivitsalta,
Jämein maahan, jolta retkeltä palasivat onnellisesti ja paljoin
vankein kanssa. Koska tätä kertoissansa Venäjän historioitsiat
eivät ollenkaan nimitä Ruotsalaisia, niin on siitä päätetty heidän
vallan näihin aikoin ei vielä olleen lavialta Suomessa levitetyn.
Seuraavana vuotena, elikkä vasta v. 1188, nähdään Karjalaisten
Ruotsiin purjehtivan, polttavan Sigtunan kaupungin ja tappavan
Pääpispan (Arkhi-Pispan) Johanneksen talossansa Almarstäkissä.
Määlarijärven ympäristöillä, jossa Karjalaiset nyt olivat käyneet
hävittämässä, löytyivätki Pohjais-Ruotsin rikkaimmat kylät ja
kaupungit. Pidättääksensä merirosvoja sinne vasta pääsemästä, ja niiden
hävityksiä karttaaksensa, alkoivat Ruotsalaiset tästäpitäin rakentaa
ja asututtaa Tukhulmia, jonka kaupungin mainitaan olevan "avaimen
Määlarin järveen." Viimmimainittuhun Karjalaisten hävitysretkeen mahtoi
kentiesi Novgorodilaisten yllytys olla syynä. Muuten todistaa seki
asia tämmöisestä Novgorodilaisten ja Ruotsalaisten aina kiihtyvästä
eripuraisuudesta, että samaan aikaan vihollisuus nousi ja kauppa
katkesi Novgorodin ja Gotlannin välillä, joka tila kesti aina vuoteen
1201, ja aukasi uuden kauppatien Dyynajoen ja Pleskovin kautta Venäjän
sisälöille. Vuonna 1191 kävivät Novgorodilaiset, yhessä Karjalaisten
kanssa, Hämettä ja Ruotsin uutismaata vainomassa ja hävittämässä. Tällä
kerralla näyttävät tahtoneen Ruotsin vallan ja Kristinuskon alkeet
Suomessa supi menettää. Lieneekö se ollut tällöin, eli, niinkuin toinen
tieto osottaa, vasta v. 1198, kun äsken perustettu Turun kaupunkiki
heiltä poltettiin.

Viimmimainitun vainon kautta oli Kristillisyys ja Ruotsia valta
Suomessa niin sortunut, että olisikko sitä nimeksikään enää ollut
jälellä. Lieneekö Folkviinus siinä tullut surmatuksi, eli olisikko
hänellä ollut joku muu loppu; siitä ei ole meillä ollenkaan tietoa.


b). Thuomas pispasta Ruotsalaisten toiseen valloitusretkehen saakka
Suomeen (v. 1209-1249).

Nyt olemme Thuomas pispan ajoilla. Lähes puolen vuosisadan ahkerat
työt Kristinuskon levittäjiltä olivat pian siksehen turhautuneet ja
pakanallisuus jälleen päässyt vallallensa, kun tämä mies tuli Suomeen.
Tilan olleen semmoisen näemmä siitä, että Paavein kirjoituksissa,
joita löytyy monta näiltä ajoilta, sanotaan Suomalaisten hänen kauttaa
"uudestansa tullehen totuuden tuntoon." Thuomas oli Englannista
kotoperäsin ja oli ennen ollut Tuomioherrana Upsalassa. Eräs bulla,
annettu Paavi Innocentius III:nelta Lundin Pääpispalle v. 1209, on niin
kauniisti valaiseva hänestä muutoin hämärätä tietoa, että sen tässä
tahdomma sisälläpidoltansa mukailla. Paavi kirjoittaa: "maan, jota
Suomeksi (Fialanda) nimitetään, valkeuden Isän avulla ja muutamain
vapasukuisten toimen kautta, käännytetyn Kristinuskoon, vaan että,
— sittekun pispa siellä, (tässä osotetaan Folkviinusta), vietettyä
elämänsä kathoolisen uskon levittämisessä, on tullet kutsutuksi
taivaallisen palkinnnon ottoon, — ei toista hänen siaan vielä ole
asetettu; siis — koska niin hyvin istuituksen uuteuden tähden, kun
asukkaitten uppiniskaisuuden ja maan kovan sekä kylmän luonnon
tähden, siihen virkaan asetettu näyttää vähemmin tulleen jollekkulle
kunniaistuimelle koroitetuksi, kun pikemmin martyrikruunulla uhatuksi,
— ei ole kukaan muu tämän hiippakunnan hallitusta tahtonut, kun se,
joka, palavasta innostansa pyhän sanan levittämiseen, on valmis
Kristuksen tähden kärsimään vaivaa ja tuskaa. Mutta kun nyt on tapainsa
ja vanhuutensa suhteen vakaunut, taidoista ja avuista hyvin ansainnut
mies, — joka Jumalan sanan tähden, jota pitemmän ajan jo on saarnannut
tälle kansalle, on monta vaivaa kärsinyt, — tullut kutsutuksi siihen
virkaan, eikä Lundin Pääpispa ole uskaltanut sitä vaalia vahvistaa,
koska mies olisi muka syntynyt laittomasta aviosta, vaan täytynyt
lykätä asian Paavin päätettäväksi, ja pyytää pääsölupaa (dispenssiä)
edesosotetulle; — niin on Paavi myös, pakoittavan täytymisen ja
selvän voiton vuoksi, nähnyt hyväksi siihen antaa suostumuksensa." —
Tästä näemmä pispanistuimen Folkviinuksen perästä olleen jonkun ajan
asettamatoinna. Ansainnut mies, josta puhutaan, oli Thuomas, joka
tämän kautta, (niinmuodoin v. 1209,) pispaksi vahvistettiin. Hän oli
jo aikansa Suomessa työskennellyt, kun tämä vahvistus tuli. Ehkä hän
oli syntynyt semmoisesta aviosta, ett'ei Paaveilta säätyn kanuonisen
lain jälkeen olisi saanut pispaksi korotettaa; niin annettiin hänelle
kuitenki tämä korkovirka, koska hän oli taitava ja nerokas sekä
evangeliumin levittämistä innoitseva mies, ja vieläpä oli jo tottunut
maan luontoon ja tapoihinki.

Vuonna 1221 kirjoittaa Paavi Honorius III, saaneensa Upsalan
Pääpispalta tietä, kuinka "Thuomaalle uskottu seurakunta on uudestansa
tullut totuuden tuntoon, vaan kuinka likinäisiltä raakalaiskansoilta,
jotka rientävät repiä juurinensä tämän uuden istuituksen, kärsii
paljo ahdistusta ja vaivaa; ja koska näiden hirmuinen menetys tulisi
estetyksi, jos kauppa heidän kanssa herkeäisi, niin kielletään kaikki
kristityt heidän tykö purjehtimasta, ja eloa sekä muita tarpeita
heille viemästä." Tästä näemmä mitenkä pakanat telmivät. Mutta
Novgorodilaisiltaki oli Suomen seurakunnalla rasituksia kärsittävänä.
Niinpä tiedämmä Ruhtinas Jaroslavi Vsevolodovitsan Novgorodilaisten
kanssa v. 1227 meren yli purjehtineen Hämäläisiä ja Suomessa olevia
Ruotsalaisia (Nemtsejä) vastaan, maata hävittäneen ja paljoin vankein
kanssa palanneen. Tämä kostettiin Hämäläisiltä, jotka seuraavana
vuotena laivoilla, 3000:nen miehen kanssa, seilasivat Laatokanjärveen
ja piirittivät sen kaakkoisella rannalla olevata Issadya ja Aunusta
(Olonetsiä). Paljon ottivat vankeja; mutta palatessa ajoi heitä perästä
näiden paikkain päämies, Volodislavi. Tappelu oli kiintiä, kesti yöhön
asti; vaan viimmen voitettiin Hämäläiset. Samassa pöhkäsi Volodislavi
muutumalle saarelle, (- se oli luultavasti Pähkinäsaari Nevajoessa -),
katkastaksensa paluumatka vihollisilta. Hämäläiset anoivat rauhaa;
mutta kun tätä ei heille suotu, tappoivat he kaikki vankinsa, jättivät
laivansa kostoksi, ja pakenivat metsäin sisään. Siellä meneysi iso osa
heistä, ja vielä suurempi surmattiin Issorilaisilta (Inkeriläisiltä) ja
Karjalaisilta, joita Novgorodilaiset olivat usuttaneet. Harvat näkivät
kotimaitansa.

Ihmeteltävä on nähdä, millä innolla ja menestyksellä pispa Thuomas
kartutti ja levitti Kristillisyyttä, vaikka sotia ja hävityksiä
ympärillä alituisesti kuohui. Niin ihantelee muutamassa kirjoituksessa
Paaviki, "kuinka yksi Herran viinamäen työmiehistä, Suomen pispa,
oli nykyjään uudestansa Kristukselle, Suomessa ja likinäisissä
maissa (- Hämeessä ja kentiesi Karjalassaki -), voittanut suuren
kansan, joka tähän asti epäjumaloita oli palvellut." Lisäksi
sanoo, että "Venäläiset, jotka ovat heidän naapurit, heitä vastaan
moninaisella tavalla kuohuvat, sentähden että ovat kathoolisen uskon
tunnustaneet, ja että ne kokevat kaikesta voimastansa syöstä heitä
poloon." Tämä bulla on kirjoitettu v. 1229 Paavi Gregorius IX:neltä.
Vuodelta 1230 löytyy bulla, jossa sama Paavi sanoo kuulleensa
Karjalaisista, Inkeriläisistä, Virolaisista ja Vatialaisista,
"heidän siihen määrään hirmuisuuksia harjoittavan kristittyjä
vastaan Ruotsin valtakunnassa, että, jos ei oikioppisen uskon
tunnustajat miehullisesti heitä vastaanseiso, syystä on itse uskon
sortuminen nimitettyhyn valtakuntaan lähinäisissä maissa (Suomessa)
peljättävä." Sentähden kieltää Paavi, kirkon rangaistuksen uhalla,
nimitetyille pakanoille viemästä "sotiaseita, laivanaineita, eli muita
kaluja, joilla voisivat kristittyjä vainota, samalla tavalla kun on
yhteisessä kirkonkokouksessa kieletty yksiä kaluja Saraseeneille
(Mahometiläisille) viemästä." Ennemmäisenäki vuotena oli Paavi
yhdenlaisia kieltoja antanut.

Jos edellisestäki kyllä havaitsemma Paavein tähän aikaan aina ottaneen
tarkan tiedon Suomen tilasta, niin pystyy se vielä enemmin silmäämme
kun näemmä heidän pienemmistäki seurakunnan asioista huolta pitävän.
Otettua v. 1229 Suomen pispan, papiston ja muunki väestön Roomin
paavisistuimen erinomaisehen suojaan, antaa Gregorius IX apostolisen
vahvistuksensa niihin, pakanallisen jumalanpalvelun harjoituksiin
muinen kuuluvihin lehtoihin ja pyhiin maihin, joita äskenkäännytetyt
pakanat olivat seurakunnan omaisuudeksi lahjoittaneet. Samaan aikaan
muutettiin pispanistuin Maariankirkolle Räntämäellä, arvattavasti
Nousisista.[1] Thuomas oli siihen pyytänyt lupaa Paavilta ja pannut
syyksi, että entinen paikka oli hankala, vaan tämä sovelias. Vuonna
1232 lahjoittaa edellämainittu Paavi "Maskuun maanalan, jota Liedoksi
(Lundoksi) sanotaan," eräälle pappismiehelle Nousisissa, ja hänen
kautta Kirkolle.

Kun rauhattomuudet lakkaamatta kuohuivat Suomessa, eikä Paavein ja
pispa Thuomaan huolenpidot ja toimet sitä voineet parantaa; niin
alkoi Gregorius IX:äs toista tuumaa tämän surkeuden auttamiseksi
pitää. Samaan aikaan levitettihin Virossa ja lähinäisissä maissa
Kristinuskoa, ja tätä oppia edesauttamaan oli varsinainen ritariseura
(v. 1202) syntynyt, jonka jäseniä kutsuttiin Kalpaveljiksi. Näille
lähettää Paavi kehoituskirjan lähtemähän Suomen Kirkkoa auttamaan.
Mutta kun ei siitä lähdöstä näytä tullehen mitään, niin kirjoittaa
hän v. 1237 bullan, jossa Ruotsalaisia ja lähinäisten saaristojen
asujamia kehoittaa ottamaan ristinmerkin ja lähtemähän varsinaiseen
Riistisotahan pakanoita vastaan. Siitä bullasta nähdään, "mitä
hirmuisuuksia pakanalliset Hämäläiset harjoittivat, varsinki ne,
jotka olivat Kristinuskosta jällensä langenneet. Siinä sanotaan,
kuinka Hämäläiset, ristin vihollisten viettelyksestä, olivat osiksi
palanneet entisihin turhuuksiinsa, ja kuinka he muiden raakalaisten
kanssa peräti kristillisen seurakunnan istuituksia hävittävät.
Pienoisia lapsia, joille Kristuksen valo kasteessa jo oli loistanut,
surmaavat he kauhialla tavalla; täysikasvuisilta raatelevat ja repivät
he sisukset, ja teurastavat niitä epäjumalillensa, toisia ajavat he
pyhäin puittensa ympäri, siksikun ne henkensä heittävät. Papeilta
puhkovat silmät, eli silppovat heidän käsiä ja muita jäseniä; toisia
peittävät oljilla ja heittävät tulen tuhottavaksi." Sittä lupaa
Paavi, itsiotetusta vallastaan, kaikille, jotka tähän sotaan menevät,
"syntein anteen ja muutenki samoja etuja, kun jos itse lähtisivät
Pyhässä maassa sotimaan." — Tällä Paavin kehoituskirjalla näyttä olleen
seurana se, että Ruotsalaisia parin vuoden perästä hankkiusi sotaan.
Venäjän valta oli siihen aikaan sangen kovasti Monguoleilta rasitettu
ja ahdistettu (k. siv. 17). Sentähden mahtoivat arvella nyt saada
Novgorodi helposti kukistetuksi. Vaan mitenpä kävi? — Näin kertoo
eräs Venäjän aikakirja: "Vuonna 1240 tuli Ruotsalaisia, Norjalaisia,
Suomalaisia ja Hämäläisiä monten laivain kanssa Neva- ja Issorajokein
suulle, ja tahtoivat valloittaa Laatokankaupungin, Novgorodin ja
koko Novgorodin alustan. Ruotsalaisilla oli myötänsä päämies ja
pispojaki. Ruhtinas Aleksanderi ei silmäräpäystä viivytellyt, vaan
kiirehti Laatokan ja Novgorodin asukkaitten kanssa vihollisten päälle
karkaamaan, ja voitti heidät, pyhän Sophian voimalla ja Jumalan äitin,
sen puhtahan Neitsy Maarian esirukouksilla, 15:ta päivänä Heinäkuuta.
Ruotsalaisten päämies, Spirodoni, kaatui, ja muutamain puhetta myöten
yksi pispaki, paitsi mitä alaisemmista surmattiin. Kaksi laivaa
lastasivat Ruotsalaiset yläisempäin miesten ruumeilla, ja lähettivät
ne edeltäpäin meren yli. Muun joukon sysäsivät kaivettuhun kuoppaan.
Monet haavoitettiin. Tappelu kesti kello 6:desta aamulla yöhön saakka.
Ennenkun aamu koitti, vetäysivät viholliset sieltä hävynalaisina." —
Sotajoukko ei ollut tällä kerralla Ruotsin Kuninkailta hankittu, vaan
kokoonpantu vapaehtoisista. Mahdollisesti oli Thuomaski seurassa.
Koska tappelu tapahtui Nevajoen vierellä, niin sai Aleksanderi siitä
Nevskin (s.o. Nevalaisen) kunnianimen. Samana vuotena kävivät Saksan
Ritarit[2] Virossa ja Vatiassa, ja rakensivat Koporin kaupungin, jonka
edellänimitetty Aleksanderi kuitenki hetiseuraavalla vuodella, yhessä
Karjalaisten ja muidenki kanssa, kävi hävittämässä, poisvei osan
Saksalaisista ja toisen päästi irtaalle.

Surulla luemma eräästä paavibullasta, kuinka Thuomas, tämä Suomesta
niin ansainnut mies, joka oli sortuneen Kristillisyyden uudestansa
isänmaassamme ylösauttanut, eikä siinä työssä vaaroja ja vaivoja
kammonut, loppuelämässänsä oli kovia rikoksia tehnyt; silponnut
ihmisen, että se siitä kuoli, ja muutoinki vääristänyt paavillisia
kirjoituksia. Omasta anomuksestansa antaa hänelle Paavi pääsöluvan
pispanarvosta. Tämä tapahtui v. 1245. Heti jälestä näyttää Venäiäisiä
ja Karjalaisia[3] Suomea taasen häirittäneen, jonka tähden Thuomas
pakeni Gotlanniin, jossa kuoli v. 1248, arvattavasti murheilta ja
omantunnon vaivoilta ahdistettuna, ja haudattiin Visbyyn kaupungissa.
Tämmöinen oli sen miehen loppu.

Thuomaan jälestä tuli Beero l pispaksi, joka ennen oli ollut Kuningas
Erikki XI:ta Kansleri ja muutenki ole hänelle sukuja. Hänellä oli,
niinkun näyttää, paljo ahdistusta kärsittävänä; ja se on seuraavalla
tavalla ymmärrettävä. Kun Ruotsalaisten sotayritys ei ollut v.
1240 onnistanut, vaan he täytyneet Nevajoelta pötkiä pakoon, niin
uskaltuivat sen kautta viholliset vielä enemmin vainoissansa
kristittyjä vastaan Suomessa. Ei tosin ole meillä tästä asiasta
täysinäisiä tietoja, vaan siitä vainosta, joka Pispa Thuomaan ajoi
Suomesta pakoon, havaitsemma sen kuitenki. Nyt mahtoi, Beeron
ensimmäisinä pispavuosina, Suomen seurakunnan tila tulla vielä
vaarallisemmaksi, koska Ruotsin Kuningasten täytyi rientää apuhun.


c). Ruotsalaisten toisesta valloitusretkestä Suomeen niin kolmantehen
saakka (v. 1249-1293).

Sitä ymmärtääksemme minkätähden Ruotsin Kuninkahat olivat jättäneet
valtansa seikan Suomessa lähes kokonaisen vuosisadan ilman
varsinaisetta avutta, on Ruotsin tila sillä aikavälillä katseltava.
Erikki IX:ttä edellisen Kuninkaan nimi oli Sverkeri. Nämät miehet
olivat kahta erityistä sukukuntaa, ja heidän jälkeiset riitelevät
nyt kuningasvallasta, jonka vuorotellen tulevat saavuttamaan. Erikki
IX oli jonkun ajan yhteisesti hallinnut Svealaisia ja Gööthejä, vaan
Gööthit tahtoivat hänen siaan Kaarle Sverkerssonia Kuninkaaksensa, ja
sanotaan tämän kaksi vuotta ennen Erikin kuolemata jo siksi tulleenki.
Erikki tapettiin v. 1160 Danskan Prinssiltä Maunus Henrikssonilta,
joka tehtiin Kuninkaaksi, vaan jo seuravana vuotena siitä arvosta
poistettiin kansalta ja Kaarle Sverkerssonilta. Tämän Kaarlen
mainitaan ilman vastuksetta olleen aikansa Svealaisten ja Gööthein
yhteisenä Kuninkaana. Mutta hän voitettiin v. 1167 Knuuti Erikssonilta
(Erikki IX:nen pojalta), joka sen perästä tuli hallitukseen. Siitä
syttyi viisivuotinen sisällinen kapina tämän ja Kaarlen puolluksen
välillä. Knuuti Erikssoni kuoli 1195. Sittä tuli Kaarle Sverkerssonin
poika, Sverkeri II, Kuninkaaksi. Vaan hänki ei saanut elää rauhassa,
sillä Knuutin pojat nostivat kapinan, joka niin päätyi, että hän
maastansa ajettuna viimmen menetti henkensäkki tappelussa heitä
vasten, v. 1210. Niinpä tuli nyt hänen vastustaja Erikki Knuutssoni
Kuninkaaksi, jonka seitsenvuotisena hallitusaikana oli rauha (k. 1216).
Jälkeenseuraava Kuningas, Johani, oli valittaissa vielä lapsi, ja tämä
nuoruus mahtoiki häntä sodista pidättää. Hän oli viimmeinen Kuningas
Sverkerin sukukunnasta. Tämän kuoltua koroitettiin (v. 1222) Erikki
XI, Sammalkieli ja Nilkku liikanimeltä, hallitusistuimelle. Hänen
kanssa sammuu Erikki IX:nen sukukunta Ruotsin kuningasistuimella.
Kun Sverkerin ja Erikin sukukunnat näin hallituksesta kamppailivat,
niin alkoi ylimyksiä siinä sivulla nousta kunniaan ja voimaan. Näistä
on varsinki merkillinen mainio Folkungein sukukunta, joka pakoitti
Erikki XI:ta kerran Danmarkkiinki maastansa pakenemaan. Vaan kuitenki
tuli hän jällensä hallitukseen. — Tästä siis näemmä, että Ruotissa
pian lakkaamatta rymysi keskinäisiä sotia, että rauhanajat olivat
lyhykäisiä, ja että Ruotsin Kuninkahat sentähden eivät saattaneet
valloitusta Suomessa ahkerammasti ajaa, eikä auttaa sielläolevaisia
kansalaisiansa.

Mutta kun Folkungein kapina oli v. 1248 lakannut, niin päätti
Erikki XI saada pakanalliset Hämäläiset kukistetuksi, jotka Suomen
kristiseurakuntaa olivat vainoneet. Tähän on pantu syyksi siihen
aikaan Ruotsin kirkollisuuden järjestäjäksi Paavilta lähetetyn
pispa Vilhelmin Sabiinasta ja Upsalan Pääpispanki kehoitukset. On
myöski luultava pispa Beeron, joka Suomessa nyt kovasti ahdistettiin
pakanoilta, kutsunehen sukulaisensa, Ruotsin Kuninkahan, apuun.
Ennemmäisillä kerroilla, kun olemme sitte Erikki Pyhän nähnehet
Ruotsalaisia tulevan Suomen seurakuntaa auttamaan, olivat ne, taikka
Paavein luvatusta syntianteesta, tai, mikä myöski on luultava, Suomen
pispain kutsumisesta, vapaehtoisesti lähteneet; mutta nyt lähettää itse
Kuningas sotajoukon. Se kokoonpantiin yläisemmistä ja alaisemmista, ja
mainitaan sen olleen sangen suuren. Pääksi asetettiin Birgeri Jaarli,
joka oli koko Ruotsin maassa virkansa ja mahtinsa puolesta Kuningasta
lähin mies.

Niinpä purjehtii Birgeri v. 1249 Suomeen. Paikasta, jossa hän maalle
laski, ovat arvelot toisistaan eroavaiset. Mainio Ruotsin historioitsia
Messenius, (16:ta sataluvulta), sanoo tästä Birgerin sotaretkestä,
"hänen ensisti tulleen (nykyisen Vaasan seuduilla) Pohjanmaalle,
voittaneen sekä tappaneen melkein kaikki häntä vastustavan tahtovat
Pohjalaiset, niiden siaan hankkineen uusia asukkaita Ruotsista,
käännyttäneen jälelle jääneet Pohjalaiset Kristinuskoon, maan kahtehen
seurakuntaan, Pietarsaareen ja Mustasaareen, jakaneen, ja vielä
Korsholman (Niin kutsutaan tätä paikkaa tavallisesti Suomalaiseltaki
väeltä; mutta mahdollisesti on sillä suomenkielinenki, ehkä harvemmin
käytetty, nimityksensä. Kun tämmöisiä paikkain suomalaisia nimiä ei
vielä löydy missään kirjassa täydellisesti koottuna, vaan niistä
olemme kyselemällä täytyneet selvän saada; niin taitaa joskus
erhetyksiä tapahtua, joita, niinkuin muitaki virheitä, aivomma työmme
lopulla mahdollisuutta myöten oikoa.) linnan rakentaneen, elääksensä
sillä pakanoita kapinata nostamasta; siellä laivastonsa heittäneen,
Hämeen metsän (Maanselän) kautta painaneen Hämeesehen, helposti
voittaneen siellä asuvaiset, jotka vaati Kristinuskoa ja Ruotsin
valtaa tunnustamaan; vielä päätteeksi Hämeenlinnan rakentaneen,
sillä Hämäläiset kurissa pitäneen." Usiammat ovatki Messeniuksen
jälkeen asian tällä tavalla selvittäneet. Mutta nykyisimmillä
ajoilla on Suomen historiasta hyvin ansainnut Professori Reini
joksiki jäykillä syillä näyttänyt, Vaasanseudun ja eteläisen puolen
Pahjanmaata vielä kauan jälestäki, saati sittä näihin aikoin, olleen
synkkänä erämaana ilman vakinaisitta asukkaitta, ja siis nykyisten
Ruotsalaisten uutisasukkaitten silloin ei vielä sinne saatetun
muuttaa eikä Korsholma, jota vasta puolitoista vuosisataa jälempätä
mainitaan, rakennettaa; ja niinmuodoin näillä ja muillaki syillä tehnyt
uskottavaksi, että Messenius on tästä asiasta kertonut paremmin arveloa
kun tarkempata tietoa myöten, varsinki kun kaikki häntä vanhemmat
tarujat eivät siitä mainitse mitään. Moniahat ovat luulleet Birgerin
nykyisen Porinkaupungin seuduilla maalle laskeneen, siitä Kokejokea eli
Kokemäen jokea (muukalaisesti: Kumo) myöten Hämeesehen tunkeuneen; vaan
ei sekään näytä todenmukaiselta. Kaikkian luontevin on edellänimitetyn
Professorin selvitys, joka osottaa, että Birgeri oli Eteläis-Suomessa
maalle nosnut, luultavasti Hankoniemen (muuk. Hangöudd) ja Puojolahden
(Pohjanlahden Pohjan pitäjässä) seuduilla, josta oli vesiä myöten
varsin sievä pääsö häneltä tällä kerralla perustettuhun Hämeenlinnaan.
Kun vanhimmat tiedot sanovat hänen Hämäläisten maan kristityillä
asututtaneen, niin onki arvattava Ruotsalaisia tällä kerralla
nykyisehen Uusmaahan (Uutehen maahan, Nylanniin) muutetun. (Edellisessä
olemme sanoneet, Eteläis-Suomen uutisasukkaitten Erikki Pyhän aikoina
tänne muutetun; eikä kylläkään saa epäillä, ett'ei niitä silloin olisi
muutettu, sillä sen todistavat monet syyt. Mutta luultava on, että
Uusmaan ruotsalaiset uutisasukkaat vasta Birgeriltä tänne tuotiin, ja
että ne olivat Hesinglannista kotosin. Vaan tämä asia ei ole vielä
täysin määrin tutkittu. Katso Reinin jutelmahan: De loco, quo arma
Tavastis illaturus, appulerit Birgerus Dux, joka on näitä sangen
valaiseva kirja.) Nyt, kun Birgeri vielä oli Suomessa, sanotahan myös
koko Hämeenmaan Kristinuskoa tunnustaneen; eikä nähdä sen siitä tämän
perästä enämpi luopuvankaan.

Birgerin Suomessa vielä ollessa kuoli Kuningas Erikki XI (v. 1250),
ja palattuansa havaitsee Birgeri vähäikäisen poikansa Valdemarin
Kuninkaaksi valitun, itsensä Riikinhoitajaksi, jonka vallan piti
kuolemaansa asti v. 1266. Hän oli säännöillänsä vakuuttanut Kotirauhan,
Vaimorauhan, Kirkkorauhan ja Keräjärauhan, sekä väärää kostoa
kieltänyt. Valdemarin nyt päästyä omin päinsä hallitsemaan, antausi
hän himojen ja huvitusten orjaksi, vähän huolein mistään muusta; niin
että veljensä, joille isä oli kappaleita maasta osittanut, nostivat
kapinoita häntä vastaan, jotka niin päätyivät, että Valdemari menetti
valtansa ja Maunus tuli v. 1276 siaan Kuninkaaksi. Tämä Maunus hallitsi
kuolemaansa asti (v. 1290, ja laitti säännöillään järjestyksen sekä
rauhan maahansa, niin että hän siitä sai kunnianimen Laduloosi, s.o.
Latolukko, sillä hän oli lajeilla ikääskun pannut lukon talonpojan
latohon ja aittaan.

Mutta Suomessa hallitsi Beero seurakuntaa. Alkupuolella hänen
pispanaikaa olemme jo nähnehet sotia palaneen, ja niinpä näyttää
loppupuolellaki ollehen. Vuonna 1256 tuli suurella sotajoukolla
Ruotsalaisia, Hämäläisiä ja Suomalaisia, autetut Saksan Ritariseuran
Mestarilta, ja alkoivat rakentaa linnaa Narovajoen suulla, (samoilla
tienoin, jossa myöhemmin Narvanlinna rakennettiin); mutta kun
Novgorodilaiset kokosivat sotaväkeä ja lähettivät Aleksanderi Nevskiä
apuhun noutamaan, niin pötkivät viholliset meren yli pakoon. Seuraavana
talvena matkasi nimitetty Ruhtinas Aleksanderi Hämeesehen, vaan tämä
retki oli sangen vaivaloista. Talvipäivät olivat lyhyet ja taivas
pimiä, niin ett'ei tietty oliko se päivä vai yö, ja tämä pani monen
seurassa olevan poloon; mutta Novgorodilaisia, niitä varjeli Jumala.
Osan Hämäläisistä (Jäämeistä) tapettua, toisen vangiutettua, palasivat
Novgorodilaiset Ruhtinas Aleksanderin kanssa hyvästi varjeltuna
kotiinsa, palvellun ristin ja pyhän Sophian voimasta. Näin kertovat
Venäjän aikakirjat.

Beero kuoli v. 1258 (?) ja haudattiin Räntämäessä. Vielä löytyy hänestä
mainittuna, että oli työntänyt Suomesta lähtevät tulot sukulaisellensa
Ruotsin Kuninkaalle käsihin. Ne maksettiin vanhaan aikaan nahkoissa
ja pispat olivat tätä ennen niitä omiksi ja Kristinuskon levittämisen
tarpeiksi käyttäneet. Mutta kun viinamäen työmiesten aartehet olivat
tällä tavalla vähenneet, niin näyttää jälkeenseuraava pispa, Ragvaldi
I., siitä syystä säätäneen, että kansan piti sieluhoitajillensa antaa
ruvanapua (ruotsiksi: matskott), josta pispaki alussa otti osansa.
Mainittu Ragvaldi kuoli v. 1266 ja hänen jälkeen tuli Vestgööthiläinen
Katillus pispaksi.

Katilluksella oli aikanansa paljo Karjalaisten kanssa tekemistä.
Siltä osalta tätä kansalahkoa, joka asui Vienameren tienoilla, eli
Pohjais-Karjalaisilta, niinkuin myös muilta Pohjaisessa eläviltä
kansoilta, käytihin näihin aikoin keskinäisiä sotia, joilla ei ollut
vähäistäkään yhteyttä Eteläis-Suomessa kuohuvain metelein kanssa.
Sen näyttävät meille seuraavat tiedot. Venäjän Ruhtinas, usein
mainittu Aleksanderi Nevski, lähetti v. 1247 miehiä keskustelemaan
Norjan Kuninkaan Maunus Hookanssonin kanssa keskinäisten hävitysten
karttamiseksi Finmarkin asujanten ja Venäjän vallan alle kuuluvain
Lappalaisten sekä Karjalaisten välillä. Yhdenlaisen lähetyksen
tiedämmä viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen. Vuonna 1271 käyvät
Karjalaiset ja Kainulaiset Norjan paikkakuntaa Helgelannia
hävittämässä. Vuonna 1279 menevät Karjalaiset ja ottavat vangiksi
erään Thorbjörni Skaunin, joka oli tuntureilla (Ruian-Lapissa) veroa
Norjan Kuninkaalle kantamassa. Nämät tiedot osottavat meille senki,
että Pohjais-Karjalaiset Venäläisiltä jo pidettiin alamaisina, eli
ainaki puollustettavina liittolaisina. Samanlainen oli muidenki
Karjalaisten jälki, joista tiedämmä, että olivat v. 1253 käyneet
Venäläisten kanssa hävitäntäretkellä Virossa, kostamassa Livon
Ritarein karkausta Pleskovin kaupunkia vasten. — Mutta paitsi
näitä Karjalaisten sotia, jotka eivät Suomen seurakuntaa ollenkaan
koskeneet, tiedämmä eräästä Kuningas Valdemarin aikoin kirjoitetusta
Paavi Gregogorius X:nen bullasta, heidän välimmiten käyneen Suomen
kristittyjäki vainomassa. Gregorius sanoo "surulla kuulleensa, kuinka
Karjalaiset ja muutki pakanat likinäisissä maissa kovasti runtelevat
ja ahdistavat Jumalan Valtakunnan oikiuskoisia jäseniä (Suomessa).
Niin on tänäki vuotena tapahtunut, että ovat hirmuisesti muutamihin
sen maan paikkoihin karanneet, tappaneet monta uskovaista, tulella
hävittäneet taloja ja perukoita, pakanoittaneet pyhityksiä ja muita
paikkoja, jotka Jumalan palvelukseksi ovat aivotut, myötänsä vieneet
monta pyhässä kasteessa vastuudesta syntynyttä lasta, ja niitä
pakanallisiin menoihin ja kovimpaan orjuuteen pakoittaneet." Vielä
lisää Paavi kehoituksia Ristisotahan näitä vastaan, luvaten syntein
anteen ei ainoasti itse sinne lähteneille, vaan myöski niille, jotka
varoillansa semmoista yritystä edesauttivat ja puoltivat. Mutta
ei tietä näistä kehoituksista mitään sotaa seuranneen. Sen siaan
taisi Katillus ja hänen apumiehet Suomen seurakunnan hoidossa, kun
pitkällisellä koetuksella olivat tullehet näkemään, ett'ei pakko ja
vihollisuus Karjalaisten jäykkää luonnetta voinut masentaa, ruveta
rauhallisella tiellä heidän ystävyyttä hakemaan ja kentiesi katholiseen
uskohonki heitä houkuttelemaan. Tällä tuumalla mahtoi olla ei aivan
huono menestys, koska Venäläiset nyt alkavat pitää Karjalaisia
uskottomina liittolaisina. Semmoisesta syystä oli Ruhtinas Jaroslavi
Jaroslavitsalla v. 1269 mielessä, lähteä heitä kurittamaan, vaikka
hän siitä pidätettiin Novgorodilaisten rukouksilta. Epäilemättä
olivat Karjalaiset tällä kerralla täytyneet luvata uskollisuutta
Jaroslaville, vaan kuinka vähä se oli heille mieluista, nähdään
siitä, että seuraavana vuotena jo kävivät Novgorodilaisten kanssa
nimitettyä Ruhtinasta sodittamassa. Edellämainitusta syystä lähtee
myös Ruhtinas Dmiitri Aleksandrovitsa v. 1278 Novgorodilaisten ja
muidenki Venäläisten kanssa Karjalaan, rangaisee kovasti asukkaita
ja hävittää heidän maata. Mutta tämän menetyksen perästä mahtoi
Karjalaisten ystävyys Venäläisiin vielä enemmin kylmetä, jos toiselta
puolen eivät vielä Ruotsalaisihinkaan taipuneet. Seuraavain aikain
tapaukset osottavat meille keskinäisen tilan. Ruotsalaiset purjehtivat
v. 1283 Laatokanjärveen, tappavat Obonesisiä [Novgorodin aluet oli
jaettu viiteen osaan, joista itäpuolella Onieka- ja Laatokanjärviä
oleva nimitettiin Obonesiseksi Viisosaksi (Oboneschkaja Pjätina).]
kauppamiehiä, ottavat heiltä tavarat ja palaavat runsaalla
voittosaaliilla kotiinsa, tapeltua vähäsen Laatokankaupungin
asukkaitten kanssa Nevajoella. Tällä kerralla eivät näytä tahtoneen
tehdä mitään pahaa Karjalaisille; mutta seuraavana vuotena tulevat
he, johdatetut eräältä Trundalta, varsinaisesti veroa Karjalaisilta
pyytämään, mikä sen ajan puheenlaadussa merkitsee samaa, kun panna
heidän maata allensa. Mutta koko yritys tehtiin mitättömäksi
Novgorodilaisilta, sillä Ruotsalaiset voitettiin Nevajoella ja
täytyivät ilman verotta pötkiä matkoinsa. Niin nähdään kuinka
Ruotsalaiset (- ne olivat arvattavasti Katillukselta hankittuja miehiä
Suomesta -) jo likenivät Karjalaisiin ja kärhentivät saada niitä
allensa, vaan kuinka Novgorodilaisetki kokivat sitä estämällä omaa
etuansa katsoa.

Katillus oli pispana vuoteen 1286 asti. Tätä ennen olivat Ruotsin
Kuninkahat enimmiten panneet pispoja maahamme, jonka tähden usiammat
olivatki Kuninkaan Kanslereja ja niinmuodoin uskollisimmia ja
päälleluotettavimmia miehiä, jommoisia tosin yhtäpäätä ahdistettu
Suomen seurakunta tarvitsiki. Mutta Katillus oli asettanut
Tuomiokapitulin, jonka jäsenet (- niitä oli alussa 4 -) vasta
tulevat pispoja valitsemaan (Oli tosin pispoilla ennenki ollut
jonkunlainen Kapituli, mutta nyt tuli se vasta oikiaan arvoonsa, kun
sai esimiehiänsä ruveta valitsemaan. Tämän vallan hankki Katillus,
noin v. 1275, Tuomiokapituiille.) Sentähden näemmäki seuraavain
pispain ei olevan Kanslereja eikä muita Kuningasten likimmäisiä, vaan
pappissäätyyn kuuluvia miehiä. Niin oli e. m. heti Katilluksen perästä
valittu pispa, Johannes I, Priiori (s.o. päällysmies) Vadstenan
luostarissa. Ensimmäiset pispat olivat saaneet melkein itsevaltiaisesti
hallita Suomen asioita. Sittä pani Birgeri Jaarli poikansa Bengtin,
Kuningas Maunus Laduloosin veljen, Suomen Herttuaksi, ja tämä onki
ensimmäinen tietty maallinen hallitusmies isänmaassamme. Kun semmoisia
hallitusmiehiä vastaki pantiin Suomeen, niin taisi pispain suuri valta
sen kautta tulla vähän lyhennetyksi. Johannes kutsuttiin neljän vuoden
perästä (v. 1290) Pääpispaksi Upsalaan, ja hänen jälestä koroitettiin
Maunus I pispanarvoon. Tämä oli syntynyt Ruskon kappelissa,
Märtälän talossa, ja oli ensimmäinen suomenkansainen pispa, valittu
edellämainitulta Tuomiokapituliita.

Maunuksen pispanaika oli monen merkillisen tapauksen alainen.
Novgorodilaiset, joilla oli täysi syy peljätä Ruotsalaisten Karjalan
omistamista tarkoittavia yrityksiä, lähtevät v. 1292 Hämeseen,
hävittävät maata ja ottavat sisälle Aksporin, joka arvattavasti oli
joku linnoitus nykyisessä Akkasten pitäjässä. Tämä Novgorodilaisten
menetys taisi olla sangen rasittava Hämäläisille, koska Maunus pispan
täytyi huojentaa heidän veron neljästä nahkasta joka jousimiestä
kohtaan (joka miestä, kun jousta kykeni pitelemään) kolmeen nyt
ainoastaan maksettavaan nahkaan. Kun pispat sittemmin tahtoivat saada
jälleen tämän joksikuksi ajaksi myönnitetyn neljännen veronahkan, niin
syttyivät siitä pitkälliset riidat heidän ja Hämäläisten välillä. Mutta
ei Ruotsalaistenkaan mieli edellisestä hävityksestä hämmästynyt, vaan
he lähtivät vielä samana vuotena 800:dan miehen voimalla Nevajoelle,
sen likimaita allensa panemaan. Neljäsataa miestä lähti Karjalaisia
kukistamaan, ja toiset neljäsataa Inkeriläisiä, vaan Venäjän aikakirja
sanoo, että he kummallaki paikalla taikka tapettiin tai vangiutettiin.
Ja tämän perästä tapahtuu Thorkeli Knuutssonin sotaretki.


d). Ruotsalaisten kolmannesta valloitusretkestä Suomeen, rauhaan saakka
Pähkinäsaaressa (v. 1293-1323).

Ennemmäisten vuotten Karjalan valloitusta tarkoittavat sotayritykset
olivat Ruotsalaisille täydesti näyttäneet, kuinka sitä ei ollut
mahdollinen saada aikaan jos ei heillä olisi joku vahva paikka
Karjalassa, josta saattaisivat häirittää viholllsia ja jonka
muurein sisälle vastoinkäymisen päivänä saisivat toivotun turvan
ja varjelluksen. Ruotsissa oli Kuningas Maunus Laduloosi (v. 1290)
vaipunut ja kuollessansa pannut Marskin Thorkeli Knuutssonin hallitusta
pitämään kruunun perijäksi valitun poikansa Birgerin ala-ikäisyydessä,
niinkun myös Birgerin veljesten, Erikin ja Valdemarin nuoruutta
hoitamaan. Thorkeli Knuutssoni mietti tarkasti Suomen asiat, näki
edellämainitun puutteen selvästi ja päätti, saadaksensa kunniaa ja
arvoa riikinhallituksellensa, lähteä sitä auttamaan ja niinmuodoin
lopettamaan Erikki Pyhältä ja Birgeri Jaarlilta aloitetun työn — Suomen
valloittamisen. Koottua sotajoukon purjehtii hän v. 1293 Karjalaan
ja rakentaa siellä Viipurin linnan. Hänellä oli myötänsä Vesteroosin
pispa Petrus, joka nyt saarnasi Karjalaisille katholista uskoa,
niinkuin muinen Pyhä Henrikki Hämäläisille. Tosin näyttää Kristinusko
jo olleen Karjalaisille ennen tuttu, sillä Venäjän aikakirjat sanovat,
että Ruhtinas Jaroslavi oli v. 1227 lähettänyt pappeja kastamaan
Karjalaisia, niin että "pian koko kansa tuli kastetuksi"; mutta kun
tämä ei ollut katholinen, vaan Greekan usko, niin pitivät paavilaiset
sen yhdenarvoisena, kun pakanallisuuden, jonka tähden niin Karjalaiset
kun Venäläisetki heiltä vanhoissa kirjoituksissa pakanoiksi nimitetään.
Ja ei se mahtanut ollakkaan, mitä Karjalaisiin suinkin tulee, paljo
parempi pakanallisuutta; joku nimikristillisyys, jonka sivulla entisiä
jumaloitansa estämättä palvelivat. — Tämän tehtyä palasivat Thorkeli
ja Petrus pispa vielä samana kesänä Ruotsiin. Viipuriin jätettihin
sotajoukon kanssa eräs päälleluotettava ja uljas mies, jonka nimi ei
löydy missään mainittuna, Karjalan valloitusta ajamaan. Tähän aikaan
mainitsee Riimikhronika (Kirja, jossa riimeillä Ruotsin muinaisasioita
kerrotaan.) 14 Karjalaisten kihlakuntaa (Gisslalag) Ruotsin vallan alle
pannun, jotka täytyivät ottaa katlholisuskon ja tulivat, niinkuin vasta
koko valloitettu Karjalaki, Turun hiippakunnan alle kuulumaan.

Tiettävä oli, ett'ei Novgorodilaiset tätä Ruotsalaisten likenemistä
kylmällä sydämellä katselleet, vaikka heidän tällä ajalla rasitettu
tila ei myötenantanut heti lähteä vihollisten aivoituksia estämään.
Mutta seuraavana vuotena (1294) kokosivat he vähäisen sotajoukon, minkä
saivat, ja tulivat 8:tena p. Maaliskuuta Viipurin linnaa hävittämään.
Vaan ei ollut heillä onnea. Paitsi sitä, että korkia tulva nousi ja
hevoisilla ei ollut ruokaa, niin vastustelivat Ruotsalaisetki niin
miehullisesti, että paljo Venäläisistä tapettiin eli haavoitettii, ja
jääneet täytyivät vetäytä kotiinsa.

Ruotsalaiset rupesivat nyt Viipurista pitäin Karjalata laajemmalta
allensa saamaan. Vuoksijoen suulla, missä se laskee Laatokanjärveen,
löytyi linnoitus, Käkisalmi, joka oli Venäläisten hallussa. Tätä
lähti eräs Sigge Laaka piirittämään, otti sen sisälle, lähetti vangit
Viipuriin ja alkoi vahvistaa linnan linnoituksia, ett'eivät Venäläiset
saisi sitä jällensä; vaan ne tulivat ei kauan tämän jälestä (v. 1295),
voittivat linnansa takasin, tappoivat kaikki Ruotsalaiset, siinä
Siggenki seassa, niin että ainoastaan kolme miesta pääsi pakoon,
viemähän Viipuriin surullisen tiedon tästä tovereinsa surmasta.

Kun tämä Käkisalmen onnetoin tapaus tuli Torkeli Knuutssonin korviin,
niin pani hän sen hyvin pahaksi ja rupesi mielessään pitämään, saada
linna rakennetuksi Nevajoella, joka olisi tehnyt koko Karjalan
valloituksen vissiksi ja Novgorodin vallan sortumista vaikuttanut.
Mutta Kuningas Birgerin naimiset olivat ennen pidettävät, ja mahtoi
olla muitaki syitä, että tämä tuuma vasta v. 1300 sai aikaan.
(Muutamat Ruotsin tiedot sanovat sen tapahtuneen v. 1298, joka ei
sovi yhteen muitten tietoin kanssa. Venäjän aikakirjat näyttävät
tässäki päälleluotettavammilta, joita siis olemme seuranneet.)
Marski hankki kauniimman laivaston, mitä Ruotsissa vielä oli nähty,
1100:lla aluksella, ja purjehtii Nevajoelle. On Okhta niminen puro,
joka pohjaispuolelta laskee Nevajokeen, ja siinä laskupaikalla on
niemi. Tälle niemelle, jossa rannat olivat niin syvät, että laivat
pääsivät juuri kiini maahan, laskee Thorkeli maalle ja rupeaa linnaa
rakentamaan, jonka nimitti Maan Kruunuksi eli Landskruunaksi.
Arvaat sen, miten tämä oli Novgorodilaisille mieleen. Pääruhtinas
ei ollut sillon Novgorodissa, vaan kuitenki hankittiin niin suuri
sotajoukko, että sen mainitaan olleen aina 31,000 miestä, joiden
piti kaikesta voimasta tätä Ruotsalaisten peljättävätä yritystä
estää. Mutta kun Ruotsalaisille tuli sanoma, että Venäläisiä oli
laivoilla Laatokanjärvessä, niin lähettivät he 800 miestä, eräs
Haraldi päämiehenä, niitä tulemasta pidättämään. Vaan kun lähetetyt
tulivat Laatokanjärveen, niin nousi ankara tuuli, joka heidät ajoi
Karjalan rannoille. Myrskyn pitkittäissä kävivät he Karjalaisten
kyliä hävittämässä ja polttamassa, ja vasta kuudennella päivällä
tyveni ilma, niin että pääsivat palaamaan, ja tulivat Pähkinäsaareen,
jossa tapasivat esijoukon omasta sotalaumastansa. Sinne tultua
näkivät kaukana Laatokanjärvessä 1000 Venäläisten laivaa purjehtivan
saarta vasten. Tässä ei ollut viipyminen sellaista paljoutta vasten,
vaan he vetäysivät pikaisesti Landskruunaan, päälauman luokse.
Venälaiset tulivat heti perästä, ja olivat kuivasta puusta korkioita
lauttoja rakentaneet, joita sytyttivät palamaan ja antoivat virran
viedä Ruotsalaisten laivastoa vasten, sitä sillä polttaakansa.
Mutta Ruotsalaiset ennättivät vetää rautavitjan joen yli, joka
esti mainitut virralta viedyt tulitornit vahinkota tekemästä. Nyt
tulivat Venäläisetki päivässä kimaltelevilla kypäreillä ja kilvillä.
Landskruunassa oli saatu kahdeksan tornia varustiminensa rakennetuksi,
ja näiden ympärillä oli syvä estohauta. Yhtä näistä torneista rupesivat
Venäläiset väkirynnäköllä ottamaan sisälle, vaan Ruotsalaiset
vastustelivat niin urhollisesti, esimiehityt Matti Kättilmundssonilta,
Henrikki von Kyrniltä ja Pederi Posselta, ett'eivät Venäläiset voineet
mitään. Viimmein menivät Ruotsalaiset hautansakki yli, ulos linnastaan,
ja siitä alkoi kauhia tappaminen ja verenvuodatus. Toisellaki paikalla
oli 1000 Venäläistä asettunut. Matti Kättilmundssoni meni rohkeutensa
innossa niiden tykö ja haastoi niitä valitsemaan uljaimman miehensä
hänen kanssa tasapäässä tappelossa miekkailemaan; mutta eivät
Venäläiset siihen antauneet. Koko päivän tapeltua ja verta kummanki
puolen runsaasti vuodettua täytyivät Venäläiset viimmen vetäytä sieltä
pois ja antaa Ruotsalaisten päättää sen linnan rakennuksen, joka osotti
Novgorodin vallan sortamista.

Saatua Landskruuna valmiiksi rakennetuksi jättivät Ruotsalaiset
siihen vartoväkeä, panivat Steenin päällysmieheksi ja lähtivät
iloiten kotiinpäin. Mutta ennenkun pääsivät Ruotsiin, pidätettiin he
Nevajoen suulla vastatuulilta, jolla ajalla Matti Kättilmundssoni kävi
Inkerinmaata hävittämässä ja sen rauhallisia asukkaita tappamassa.
Mutta ei ylimielisyyden kostokaan kauan viipynyt. Vartoväki, joka oli
Landskruunaan jätetty, alkoi tulla huonolle jälelle vastamuuratussa
linnassa, jonka kosteus sekä pilasi ruoka-aineet että myös saattoi
keripukin ja muitaki tauteja miesten sekaan, jotka alkoivat kuolla
toinen toisensa perästä. Nyt tahtoi moni ajattelevampi mies lähettää
sanaa Marskille Ruotsiin tästä tilasta ja pyytää ruokaa sekä tervettä
sotaväkeä; vaan päällysmies Steeni sano ei tahtovansa murehduttaa
Marskin sydäntä, ja niin jäi se tuuma tekemättä. Venäjan Pääruhtinas
Andrei Aleksandrovitsa oli, kuultuansa Ruotsalaisten tulosta ja
Landskruunan rakentamisesta, minkä pikimmän voi, hankkiunut sitä
estämään. Nyt, kun Landskruunan vartoväki oli siinä huonossa tilassa,
tulee hän sotajoukolla. Sotapetollisesti houkuttelee hän Ruotsalaiset
linnastansa tasaiselle kentälle, karkaa niiden päälle; mutta ne
pääsivät kuitenki tappelemalla jällensä linnaan. Siitä rupesi Andrei
kaikella voimalla linnaa ryntämään. Nyt sanotaan siinä ei olleen enämpi
kun 13 miestä täydessä voimassa vastustelemaan, koska muut taikka
sairastivat tai olivat kuolleet. Kun vielä huoneet linnassa sytytettiin
palamaan, niin ei siinä tosin ollut vastustelioilla paljo toivoa.
Steeni rupesi nyt antamisesta puhujaan Venäläisille, pyytäin henkensä
pelastusta, muuten saisivat tehdä hänen vaikka orjaksi. "Älä murehduta
Marskin sydäntä" huusi nureksivalla äänellä hänelle silloin huutama,
paraaltaan kun moniaassa kellarissa miekka kädessä koki vihollisia
vastustella. Vaan mitä se vastusteleminen enää auttoi. Linna otettiin
19:ta p. Toukokuussa v. 1301, jälelle jääneet miehet vietiin vankina
Venäjälle, ja Maan Kruunu makasi rauniona maassa. "Niin päätyi ilo
ylimielisestä voitosta. Saman peljätköön jokainen, kun ei ajoissa tiedä
varustaatse" sanoo eräs vanhanaikuinen kirjoittaja tästä tapahuksesta.

Pispa Maunus oli hyvin hiljaista ja lempeätä luonnetta eikä sekaunut
näihin sotiin ja muutenki ei muihinkaan riitaseikkoihin. Sen siaan
näyttää hänellä hiippakuntansa sisämäiset asiat olleen huolena.
Pispanistuin muutettiin v. 1300 nykyisen Turkuun (Tätä paikkaa näyttää
ennen pidetyn hautausmaana, koska sitä Unikankahaksi mainittiin.), joka
kaupunki näiltä ajoilta juontaaki varsinaisen alkunsa. Myös laitti
hän siellä ensimmäisen Dominikani-luostarin. — Mitä Suomen maallisen
hallitukeen tulee, niin olemme jo nähneet Bengtin Herttuaksi sen yli
tehdyn, vaan hänen perästä tulee Valdemari, Kuninkaan veli, samaan
arvoon (v. 1302) koroitetuksi. Suomessa löytyi nyt kolme linnaa,
Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, joiden välillä koko maa (noin 1306)
jaettiin. Linnain päällysmiehillä näyttää olleen joku Maaherran valta
ympäristön asujanten yli. — Maunus kuoli noin v. 1308 ja hänen jälkeen
tuli Ragvaldi II Suomen pispaksi.

Mutta käännämmäkö nyt silmämme Ruotsiin päin. Siellä olivat Herttuat
Erikki ja Valdemari riitauneet veljensä Kuningas Birgerin kanssa ja
kun siitä sovittiin, niin tuli Thorkeli Knuutssoni sovinnon veriseksi
uhriksi, jonka pää v. 1306 katkesi mestausmiehen kirveellä. Samana
vuotena ottivat Herttuat Kuninkaan vangiuteen, josta hän parin
vuoden perästä kuitenki pääsi ja otti vuorostaan v. 1317 heidät
kavalalla tavalla kiini sekä tapatti nälällä, vaan menetti samalla
itsekki kruununsa. Semmoiset olivat veliriitain kauhistukset! Nyt
valittiin Erikki Herttuan kolmivuotias poika Maunus, sittemmin
Liehakoksi kutsuttu, Kuninkaaksi. Tämän nuoruuden ajalla hallitsevat
ylimykset Ruotsia, joiden seassa Karjalan sodasta meille tultu Matti
Kättilmundssoni.

Niinpä nyt taas Karjalan sodista. Saatua Viipuri rakennetuksi oli
Karjalan valloitus jo nähtävä, vaikka muutamia vuosikymmeniä kului,
ennenkun se varsinaisessa rauhassa Novgorodilaisilta annettiin.
Landskruunan hävitettyä olisi ehki Ruotsin valta Suomessa tullut
huojuvaan tilaan, jos Novgorodilaiset olisivat heti käyneet päälle;
mutta sisällinen heikkous esti heitä siitä. Vasta vuonua 1310 lähtivät
Novgorodilaiset Karjalaan, purkivat Käkisalmen entisen linnan ja
rakensivat uuden vahvemman Vuoksijoen suulla olevalle luodolle. Tällä
näyttävät Karjalaisten kurittamasta osottaneen. Mutta vuotena jälestä
lähti toinen sotajoukko, johdatettu Ruhtinas Dmiitri Romanovitsalta,
Hämettä kukistamaan. Venäläiset näyttävät purjehtineen Puojolahteen,
jota aikakirja nimittää Kauppajoeksi; siitä menneen Karisjokea,
Lohjajärveä ja Hiidenvettä myöten; siitä kulkeneen Hämeenlinnaan, joka
poltettiin; siitä viimmen tulleen Pernon pitäjän paikoille, josta sittä
seilasivat kotiinsa. Tällä retkellä hävitettiin Hämettä (Jämein maata,
joka nimitys meitä tässä viimmekerran kohtaa) laajalta. Kaksi vuotta
tämän perästä aikoivat Novgorodilaiset lähteä uudestansa Suomeen,
mutta "ne hullut Nemtsit (Ruotsalaiset)", niinkuin aikakirjan sanat
kuuluvat, ennättivät ennen ja tulivat polttivat Laatokankaupungin. Ne
olivat arvattavasti Viipurista. Karjalaiset, yllytetyt Ruotsalaisilta,
tulivat v. 1314 Käkisalmeen, ottivat linnan sisälle ja tappoivat
jokainoan Venäläisen. Mutta pian tulivat Novgorodilaiset sinne,
johdatetut eräältä Feodorovalta, ottivat jälleen linnan ja tappoivat
vuorostansa kaikki Ruotsalaiset ja kapinoitsevat Karjalaiset. (Kuitenki
tavataan Karjalaisia vielä, ei monta vuotta jälestä, apumiehinä
Venäjän sotajoukoissa.) Nyt oli lyhykäinen rauhanaika. Mutta v.
1317 tulivat Ruotsalaiset, hävittivät Laatokanjärven tienoilla sekä
tappoivat Obonesisiä kauppamiehiä. Tämä kostettiin seuraavana vuotena
Venäläisiltä, jotka tulivat Aurajoelle (aikakirjassa: Polnaja) ja
valtasivat sekä polttivat "Suomalaisen Ruhtinaan kaupungin Lyderevin".
Lyderevi on Turku, niin kutsuttu senaikuisen päällysmiehen Lyderi von
Kyrnin nimeltä. Tällä kerralla poltettiin myös edellisenä vuotena
Maunus pispalta rakennettu Kuusiston hovi (ruots. Kustö). Näissä
paloissa tulivat maamme vanhimmat kirjalliset muistomerkit hävitetyksi,
jonka tähden tiedot vanhimmista ajoista ovatki niin vaillinaiset.
Vuonna 1322 nähdään uuden kopakan nousevan. Ruotsalaiset piirittävät
taasen Käkisalmen linnaa, jota eivät kuitenkaan voi saada sisälle.
Tästä tiedon saatua lähtee Pääruhtinas Juri Danilovitsa vuorostansa
Viipurin linnaa piirittämään, hankkii nakinkeinoja, joilla kaupunkia
pahasti pelmuuttaa, vaan kun kuukauden perästä rupeaa linnaa
väkirynnäköllä ottamaan, niin ei voi saada. Ei tiedä kuitenkaan,
miten lopulla olisi käynyt, jos eivät tähdelliset asiat olisi
pikaisesti kutsuneet Ruhtinasta kotimaahansa. Mutta kun seuraavana
vuotena sai joutoa omista asioistansa, niin ei lähtenytkään jälleen
Viipuria hätyyttämään, vaan rakensi Pähkinäsaarella Pähkinälinnan
(muuk. Nöteborg, Orechovets). Tämä linna esti nyt Ruotsalaiset
Laatokanjärvestä, ja jos se olisi ennen saanut aikaan, niin olisivat
tosin Novgorodilaisten asiat Karjalassa tulleet paremmalle jälelle.

Tällä tavalla olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset enemmin kun puolitoista
vuosisataa sotineet Suomen omistamisesta, ja nyt kääntyvät heidän asiat
rauhaan, 8:tena p. Syyskuuta v. 1323. Sotain pitkittäissä oli sen
voimakkaan Hansaseuran kauppa Venäjän kanssa tullut estymään, jonka
tähden se näyttääki tämän rauhan aikaansaamista kiirehtineen. Ruotsin
Kuninkaalta tuli mainitussa asiassa lähettiläisiä Pähkinäsaareen,
ja ehdoista sovittua solmittiin siellä ikuinen rauha Ruotsalaisten
ja Venäläisten välillä. Pääehtona oli, että kaupan Novgorodilaisten
kanssa piti saada ilman esteettä käydä. Narvan kaupunkia eivät
Ruotsalaiset saaneet auttaa; eikä saatu rajoilla kummankaan puolen
linnoja rakentaa. Karkurit piti ulosannettaman; yksinäisten loukkaukset
ei kummankaan vallan rauhaa rikkoman; eikä yhden riikin alamaisten
toisen maassa omaisuuksia ostaman. Raja asetettiin sillä tavalla,
että puoli Karjalata tuli Venäjän vallan alle jäämään[4] ja toinen
puoli, nimittäin kihlakunnat Äyräpää, Joutseno (Jäskis) ja Savo,
Ruotsalaisille annettamaan. Muuten kulki raja näin: Rajajoesta
(?) Sääjoen kautta Vuoksijokeen, (jossa Päiväkivi, ja Utenkivi
Hirvisaarella, olivat rajamerkkinä); siitä Andrien ja Räisälän pitäjäin
kautta Torsajärveen, Rautjärvin kappelissa; siitä Puroveteen ja
Oriveteen ja, Juojärven kautta, Kajanan rajoille, jostapitäin raja
luultavasti seurasi, niinkun nytki, Maanselkää aina mereen asti.

Sillaikaa oli pispamuutoski Suomessa tapahtunut: Ragvaldi II v. 1321
kuollut ja Benediktus siaan tullut valituksi. Myös tavataan vielä
jälkejä Pohjais-Suomenki sodista tällä aikajaksolla. Paitsi mitä
Pohjanmaalla taisi tapahtua, niin mainitaan Karjalaisten taikka
Venäläisten, vuosina 1301, 1316 ja 1323, vainoneen Norjanmaan
pohjaispuolta. Ja niin nyt lopetamma tämän jakson kertoman.



3. Suomen sisämäisistä asioista ennen maan valloittamista.


Edellisessä olemme nähneet, kuinka Kristinusko ja Ruotsin valta oli,
ehkä kovain kiistojen vaiheella, vähitellen tullut maahamme ja ikääskun
särkenyt ensimmäisen kuoren kovan raakuuden. Mutta se oli vielä aivan
päällinäisesti meidän tykönä, ja esivanhempamme pian yhdenlaiset
tavoiltansa, kun ennenki; — päällinäisesti oli ruotsalaisuus,
sisämäisesti pakanallisuus. Nyt tahdomma lähteä katselemaan tätä
heidän sisämäistä menoa, johonka pääsemmä valloitussodista soveliasti
kääntymään, jos ensisti puhumma heidän


a) Kaupanasioista.

Isänmaamme muinaisaikaiset kauppateiden haarat ovat enimmästi niin
vähän tietyt, että niiden hämärässä saa kyllikseen haparoia, hyvä jos
sittenkään saapi vähäisen selvän oikiasta jälestä.

Jo olemme ennen lyhykäisisti puhuneet muinaisajan kauppakäynnistä
Venäjällä, josta monen kansan, yksin Persianki, vanhat tiedot pitivät
todistusta. Silloin olemme senki maininneet, että Skandinavilaiset
ja heidän heimokansat kävivät Suomenmeren ja Nevajoen kautta
kauppaa Slavjanein kanssa. Niiden kansain kauppakäynti tuli niin
kartuttavaksi, että sen edesauttamiseksi yhdistyivät seuraan, jota
Hansaseuraksi kutsuttiin, ja jonka laivat harjoittivat tihiätä kauppaa,
varsinki Novgorodin kanssa. Mutta Suomenniemen sivu purjehtiissansa
kävivät nämät Hansalaiset Suomalaistenki tavaroita, asetetuilla
eli tavalliseksi tulleilla paikoilla, itsellensä vaihtamassa.
Semmoisia paikkoja Eteläis-Suomessa olivat, paitsi Nevajoen rantoja,
Koivistosaari (muuk. Björkö), lähellä Viipuria, ja Hämeensatamaksi
kutsuttu paikka, joka mahtoi olla Hankoniemen ja Puojolahden seuduilla,
jota jälkimäistä Venäjän aikakirja nimittääki Kauppajoeksi. Näihin
paikkoihin toivat Suomalaiset kalujansa, jotka enimmäksi osaksi
olivat metsän eläväin nahkoja,[5] ja saivat niitä vasten vierailta
kauppamiehiltä suolaa ja muita tarpeita. Muuten näyttää Koivistosaaren
kauppapaikka, ennen Viipurin rakentamista, kuuluneen Rovgorodilaisten
alle. Myöhemmin alettiin muillaki paikoilla, e. m. Aura- ja Kokejokein
suulla, yhdenlaista kauppaa harjoittaa.

Nyt ovat meillä vielä Pirkkalaisten kaupat, muutot ja valloitukset
edessä, ja siinä samassa paha päästö päästettävänä. Näistä arvelemma
seuraavalla tavalla. Kun vanhin ja päälleluotettavin tieto sanoo,
että Birgeri Jaarli, pannessansa Hämeen v. 1249 Ruotsin alle, oli
"asututtanut sen maan kristityillä (Ruotsalaisilla) miehillä," niin
mahtoi Ruotsalaisia Hämeenlinnaanki ja sen likiseuduille tulla asumaan.
Kun vielä toinen tieto sanoo, että 28 vuotta sen jälestä (v. 1277)
Kuningas Maunus Laduloosi oli antanut "Pirkkalaisille, jotka asuivat
Pirkkalan pitäjässä, omaisuudeksi kaikki Pohjanmaalla majailevat
Lappalaiset, jos he panisivat ne Ruotsin kruunun alle;" niin on kyllä
arvattava, että nämät Pirkkalaiset olivat niitä Birgeriltä Hämeenlinnan
seuduille muutettuja Ruotsalaisia, jotka jo asuivat Pirkkalassaki ja
kävivät kauppaa Lappalaisten kanssa. Saatua sen kuninkaallisen luvan
rupesivat he rikkauksien kiimassa kovin rääkkäämään Lappalaisia, jotka
vielä asuivat heitä likellä, niin että ne pakenivat ulemmas pohjaiseen.
Mutta Pirkkalaiset, — joiden rikastuttava kauppa Lappalaisten kanssa
niiden siirtymisellä pohjaiseen tuli hankalaksi, joidenka tavarat
sen aikuisilla asuntopaikoillansa olivat (e. m. vuonna 1292) tulleet
ryöstetyksi Venäläisiltä ja joille meren rannalla oleva sekä kalaisilta
joeilta kuurnailtu eteläinen Pohjanmaa näytti kyllä soveliaalta
asuntapaikalta — muuttivat sinne majansa. Nämät mahtoivat ollakki
ensialkuna nykyiseen Ruotsaseen uutisasuntoon Vaasan läänissä, ehkä
Ruotsalaisia myöhemminki, varsinki Korsholman rakettaissa, saattoi
sinne muuttaa elämään. (Tarkemman tiedon puutteessa olemme tämän
arvelon tähän panneet. Löytyisi siihen kyllä vähän todistuksia, vaan ei
sia anna myötä niitäkään vähiä tähän panna. Sen vaan tahdomme mainita,
että tämä arvelo sopii, muutamassa tarkoituksessa, niin sen kanssa,
kun Messenius sanoo Pohjanmaan uutisasunnon tulosta Suomeen Birgeri
Jaarlin kanssa, kun senki, kun muutamat arvelevat Pirkkalaisten olleen
vaan Helsinglannisia kauppaa käypiä talonpoikia, sillä Birgeriltä
muutetut ruotsalaiset näyttävät olleenki Helsinglannista kotosin.
Pohjanmaan untisasunnon täytyi tulla taikka suoraan Ruotsista,
tai Eteläis-Suomesta, ja jälkimäiseen luuloon löytyvät paraimmat
todistukset.) — Tultua uusille majoillensa rikastuivat Pirkkalaiset
mahdottomasti Lappalaisten kautta, joita verottelivat. Mutta
Lappalaiset pakenivat Tornion ja Kemin seuduille, ja kun Pirkkalaiset
sielläki kävivät heitä ryöstämässä, niin täytyivät he vetäytä niille
tienoille, missä nytki asuvat. Kahdenpuolen Pohjanlahden päätä asui
Kainulaisia. Näiden asumamaitten sivu olivat Lappalaisetki pohjaiseen
paenneet, jossa tapasivat lahkoveljijänsä. Kuitenki pantiin Lappalaiset
Pirkkalaisten kautta viimmen Ruotsin vallan alle, ja samassa pöläkässä
(- jos lienee Ruotsinpuoleltaki autettu -) täytyivät myös Kainulaiset
Ruotsin ylivaltaa tunnustaa. Ja näin arvelemma Pohjanmaan, samoilla
ajoin kun Karjalanki valloitusta tuumiteltiin, tulleen Ruotsin alle.


b). Muista sisämäisistä menoista.

Tähän tutkintoaineeseen saadaan johdatus muutamista kielessä löytyvistä
nimityksistä ja rinnalla pitäin, mitä Suomalaisten heimokansoissa
löydämmä näihin asioihin kuuluvaksi. Tässä tahdomma olla lyhytpuheiset.


Jotain paremmin järjestynyttä hallitusmuotoa ei näytä olleen
muinaisilla Suomalaisilla. Perheen vanhimmalla oli valta huoneessansa
ja hänen ei tarvinnut kuulla, jos ei koko heimon päällystä. Tämä
päällysvalta itsekkussaki heimokunnassa arvattavasti annettiin sille,
joka ikänsä, rikkautensa ja neronsa puolesta oli muita etevämpi.
Vanhuus pidettiin ilmanki suuressa kunniassa. Vainon aikoina piti
usiampien heimokuntain ruveta jonkunlaiseen yhteyteen eli liittoon
keskenänsä. Usiampia semmoisessa liitossa olevia heimo- ja kyläkuntia
näyttää vanha sana kihlakunta alkuansa merkinneen. Kihlakuntien piti
toisinaan keräytä kokoon, neuottelemaan yhteisistä asioista ja näitä
kokouksia sanottiin keräjiksi, jolle sanalle nyt on toinen, tavallinen
merkityksensä annettu, ikääskun kihlakunnallenki, joka ei enää mitään
erityistä liittoa merkitse. Sanat juttu (process) ja jututa (processa)
näyttää, kun olisi silloinki muutamia riitoja lain edessä ratkastu,
jota myös sana sakko merkitsee, jos ei lienekki tämä jälkimmäinen
sana myöhemmin Venäjän kielestä saatu. (Venäläinen sana: законъ
laki.) Semmoisia keskinäisiä juttuja ja riitoja taittiin kyllä näissä
keräjissä päättää, joiden päätarkoitus kuitenki taisi olla muista
yhteisistä asioista neuotella, niinkuin kotimaansa varjelemisesta
peljättävältä viholliselta, sodista, rauhan päättämisistä ja muista
senlaisista. Niinkuin rauhanki aikana osotettiin joku alammaisuus
perheen vanhimmille, heimojen päällyksille ja ehkä muillenki
esivalloille taikka esimiehille, joista kuitenkaan ei mitään paremmin
tietä, kun että itse nimitykset osottavat semmoisia olleen; niin
näyttää sodissaki enin valta yhdelle eli muutamille valituille
annetuksi, joita sanat päämies, pällikkö, hallitsia, linnan vanhin,
linnan isäntä j.n.e. merkitsevät. Sanat vero, veto, maarahat tekevät
myös uskottavaksi sen asian, että jo sillonki oli joitakuita yhteisiä
maksoja Suomalaisilla. Sanoista orja ja vapaa näyttää, kun olisi joku
muuki eroitus ollut erinäisten ihmisten välillä, paitsi esimiehyyttä
ja alammaisuutta, jos ei kuitenki liene orjiksi sillon kutsuttu, mitä
myöhemmin palvelioiksi, rengeiksi, piioiksi j.n.e. Se merkitys on orjan
nimellä usein vieläki.

Suomalaisten Jumalanpalvelu sillon oli melkein yksinkertainen.
Kirkkoja ei löytynyt, eikä tiettävästi kuvia, paitsi mitä Permiässä,
ja seki avoimen taivaan alla, ehkä muuten tarhan sisässä. Eikä ollut
pappeja, vaan jokainen oli oma pappinsa ja liiatenki vanhimmat, jotka
pyhissä laksoissa, pyhitettyin puitten juurella, koskilla, hetteillä,
kalmistoissa, korkioilla vuorilla j.n.e. palvelivat Jumalata eli
Jumaloita, rukoilivat onnea ja menestystä, niin rauhassa, kuin sodissa,
uhrasivat ja toisinaan — ihmisiäki.

Muutamat paikat ja seudut näyttää olleen erinomaisessa arvossa, joita
vanhastaan vieläki pyhiksi huudetaan nk. Eräpyhä, Pyhämaa, Pyhäjärvi,
Pyhäjoki, Pyhäkoski j.n.e. Jos nämät olivat yhteisiä uhripaikkoja,
taikka muita juhlallisempia kokouspaikkoja, elikkä mistä lienevät
pyhän nimensä perineet, sitä ei tiedä sanoa. Muutamia kyllä huudetaan
uhripaikkoja olleen, esimerk. Eräpyhän niemen Oriveden pitäjässä, mutta
lienee ehkä silläki ollut pyhän nimensä jo ennen, kun siinä uhraamaan
ruvettiin, sillä pyhä muinaisaikoina ei näytä merkinneen muuta, kun
jotakuta pelvolla, vapistuksella ja kauhistuksella lähestyttävätä eli
koskettavata.

Mutta vaikka ei ollutkaan Suomalaisilla muinen erityisiä pappeja,
niin löytyi kuitenki sillon paljo semmoisia ihmisiä, joilla oli joku
pian papinmukainen arvonsa. Semmoisia olivat erinimillänsä tietäjät,
loihtijat, lukijat, laulajat, lumoajat, noidat, velhot, poppamiehet,
myrrysmiehet, intomiehet ja muut semmoiset, joita toisinaan
puolijumaloiksi ja koko jumaloiksi nimitettiin. Heillä ainoastansa
oli tieto luonnon salaisimmista vaikutuksista ja voima saada niitä
tahtonsa jälkeen käymään. Itse paikasta liikkumatta lähettivät henkensä
tutkimaan ja ilmisaattamaan, mitä kaukana muissa paikoissa tapahtui.
Sanoillansa ja muulla tiedolla panivat käärmeet, metsänpedot ja muut
semmoiset vahingoitsemattomiksi, eli nostattivat niitä vihamiehiä
vasten, sanoillansa paransivat taikka saattivat tauteja j.n.e. Tämä
taika, eli kelvotoin sekä perätöin luulo tietäjistä ja loihtioista,
ei ole vieläkään Suomen kansassa peräti herjennyt. Mahtoi siis
muinaisaikana olla paljo suurempi ja siitä oman kansan turhasta uskosta
muutki kansat ruveta Suomalaisia suurina noitina ja tietäjinä pitämään,
niinkuin pitivätki.

Sodissa olivat Suomalaiset muinaisaikaan kuuluja ja urhoollisia. Olemma
myös jo maininneet heidän monista sotayrityksistänsä. Heidän miekkansa
ja nuolensa olivat parahimmia, mitä löytyi, ja ulkokansoissaki suuressa
arvossa pidetyt. Toisenlaisia sota-aseita eli varustimia olivat kalpa,
keihäs, kilpi, kypäri, sotisopa, nuija, jousi j.n.e. Nuolista eroitetut
olivat vasamat, joilla myös ammuttiin, vaan enimmiten metsässä.
Luultavasti sotivat he ratsahinki, koska runoissa vieläki muistellaan
sotiorosista. Että he myös ymmärsivät varustaa asunpaikkansa vihollista
vasten, sen luulisi voivan arvata omituisesta sanasta linna, joka
semmoista varustusta merkitsee, ja myös niistä monista jäännöksistä
Suomessaki, joissa muinaisaikaan joitakuita varustuksia näyttää olleen.
— Vesillä mahtoivat he muinen kylläki liikkua, niinkuin ne monituiset
venehen nimetki osottavat. Semmoisia nimiä ovat ruuhi, kuutti,
karvas, pursi, laiva, alus ja muita niihin kuuluvia: airot, mela
(viiletysmela), teljot, tuhto, purjet, purjetpuu j.n.e.

Vanhuudesta alkain viljelivät Suomalaiset maata ja pitivät karjaa,
niinkuin niihin toimituksiin kuuluvat perivanhat moninaiset
sanat ja nimet kielessä sen vielä todistavat. Toinen tavallisin
elatuskeinonsa oli metsänkäynti ja kalanpyynti, joihin moninaiset,
sillon vielä erämaina löytyvät, laajat metsät, korvet, joet ja järvet
heitä runsaalla annillansa maanittelivat. Raudan teko ja takominen
olivat myös vanhuudesta tuttuja keinoja. Rautansa tekivät järvi- ja
suomalmista. Muita tuttuja, omituisilla sanoilla nimitettyjä metalleja
olivat vaski, hopia, kulta. Sillä että kulta olisi ulkokielistä
lainattu nimi, sitä ei taideta todeksi näyttää, ja jos taittaisiinki,
niin siitä ei vielä seuraa, että kulta vasta myöhemmin tuli tutuksi.
— Tavallisimmat maakasvu-aineet olivat ohra (otra, osra), nisu eli
vehnä, herne eli rokka, nauris (nakris), ruis ja kaura (kakra).
Rukihin ja kauran nimet luullaan kuitenki myöhemmin ynnä itse
ainetten Ruotsalaisilta ja Venäläisiltä tutuiksi tulleen, jota ei
sentähden voida todistaa. Vaan ne kahtalaiset nimitykset nisuilla
ja herhehillä todistanevat, että Suomalaiset niitä alkumajoillansa
ei tunteneet, niinkuin muutki erinimet yksille aineille, esimerk.
pirta, kaide, sukkula, syöstävä, levet, kielamusta, mellitsä,
mylly j.n.e. näyttänevät, että ne vasta Suomalaisten erilahkohin
saatua tulivat tutuiksi. Nyt unhotuksiin saanut taito mehiläisten
(mettiäisten, kimalaisten) pidosta ja korjuusta näyttää aikoinansa
olleen hyvin tuttu Suomen kansalle. Eräässä, ei niinkään vanhassa, (v.
1595 tehdyssä) rajakirjassa Suomalaisten välillä Venäjän ja Ruotsin
puolella kielletään vielä kovasti rajakkoin toisensa mehiläispesiä
vahinkoitsemasta. Tätä mehiläiskorjuuta myös todistavat monet kielessä
vielä löytyvät sanat mehiläinen, mettiäinen, mesiäinen, mesiläinen,
kimalainen, mesi, sima, vaha (vaksi) j.n.e. Toiset sanat näyttävät
oluenpanonki Suomessa olevan perivanhan taidon. Semmoisia sanoja ovat
olut (olo, olonen), kalja, taari, hiiva, käyte j.n.e.

Mutta usiammilla käsitöillä ei ole omia nimityksiä, jonka tähden ne
arvattavasti vanhaan aikaan osittain olivat tuntemattomia osittain
toimitettiin itsekultaki. Ainoastaan värttinällä eli kehrävarrella
kehrääminen, jonkunlainen kankaankutominen, vaatetten ja kenkien
ompelu, niinkuin myös tavallisten tarvetkalujen valmistaminen puusta ja
raudasta olivat sillonki hyvin tuttuja. Niitä, jotka erittäin puusta
eli raudasta mitä osaavasti valmistivat, sanottiin sillon yhteisellä
nimellä sepiksi. — Erityiset tähtein nimet niinkuin otava, otavan
sarvet ja pursto, seuloinen, pohjantähti, kointähti, linnunrata j.n.e.
muistuttavat heidän jonkun tiedon niistäki keksineen.

Luku ja kirjoitus mahtoivat kyllä olla kuultuja asioita ehk'ei
ilman paremmin tuttuja, vaikka niillä on vanhat omituiset nimensä.
Lukemiseksi alkuansa sanottiin, niinkuin vieläki, kaikenlaista
räkinöimistä ja kirja merkitsi ylehensä jotain moniväristä taikka
jota nyt kirjavaksi sanotaan. Kun puustavia ennen sanaksi saatua piti
ikääskun lukea, niin siitä tuli lukemiselle uusi, nykyään tavallisempi
merkitys. Ja kun olivatki mennehen ajan kirjat näköänsä hyvin kirjavat,
mikä mustalla, mikä punasella, mikä muulla painettu, niin siitä
saivatki nykyisen nimensä.

Runoille ja lauluille oli Suomen kansa muinen erinomattain harras.
Laululla ja soitolla vietettiin pitkät talviset illat kotona,
lyhennettiin työt ja matkat ulkona, enennettiin ilo häissä ja muissa
kokouksissa. Niin niitä, jotka laittoivat uusia, kuin, jotka lauloivat
ennenkuultuja runoja, sanottiin runoniekoiksi, runosepiksi. Laulaja
lauloi runojansa joko yksin eli käsi kädestä toisen kumppalin kanssa,
jota sanottiin puoltajaksi eli säistäjäksi ja aina kertoi laulajalta
kuullun kokonaisen värsyn, jonka alla toinen muistutteli sanoja
uudeksi värsyksi. Laulanta kävi kyllä yksitapaisesti, mutta oli
kuitenki kaunis ja suloinen kuulla, ehkä keralla vähän surullinenki.
Paras ja kuuluisin soittoneuvo oli kantele, jolla sekä yksin, että
lauluäänen avulla soitettiin. Sillä oli muinaisaikaan 5 vaskista
kieltä, vaan nykyaikoina monasti 8, 10, 12 ja usiampiaki. Toista laatua
oli jouhikantele, kahdella monikertaisella jouhikielellä, jota myös
erityisellä jousellansa soitettiin, ei kun vaskikanteletta, sormilla.
Muita soittoneuoja olivat torvi, huilu, pilli ja sarvi.

Oli myös tapana, huviksi ja ajanvietteeksi laskea toinen toisellensa
arvoituksia, joista moniki on kyllä mieltä täynnä. Muuten haasteltiin
satuja, tarinoita, kaskuja ja muita loruja, joita vanhalla sanalla
vielä paikoin yhteisesti saarnoiksi nimitetään. Tanssin ilo ei myös
ollut tuntematoin. Sillä on vieläki kielessä löytyvät erityiset
nimityksensä kisa (karkelo), tanhu, tanhuaminen, hypintä, hyppy j.n.e.
Näiden ohessa oli paljo muitaki huvituksia, joissa nuori väki harjoitti
ruumiinsa voimaa ja vikkelyyttä, liiatenki joutoiltoina ulkosessa.
Semmoisia vanhanaikaisten huvitusten jäännöksiä taitavat nykyiset
kiekan nakkuu, hiipanjuoksu, lymyäminen, karhusilla olo ja muut sitä
laatua alkuansa olla.

Suomalaisten uskosta tällä ajalla, mimmoinen se vielä enimmästi oli
kansassa, olemme jo ennen (siv. 7 seur.) puhuneet.



III.

Toinen Aikakausi.

Suomi Ruotsin vallan alla Paavinuskon aikana.


Kolmella valloitusretkellä olivat Ruotsalaiset saaneet Suomen valtansa
alle, ja joka kerralla oli linna (- Turun, Hämeen ja Viipurin linnat
-) rakennettu voitettua maata kurissa pitämään ja vihollisilta
varjelemaan. Siitä oli ikuisessa rauhassa Suomi Novgorodilaisilta
annettu Ruotsalaisille, joka rauha kuitenkaan, niinkuin nähdä saamma,
ei tullut aivan pitkä-ikäiseksi. Tämän aikakauden tapahtumat pyörivät
nyt sillä kannalla, että mainittu rauha aina rikotaan ja jällensä
uudistetaan, ynnä että Paavinusko juurtuu meidän maahan ja muodostaa
kansan tavat ja mielenlaadun toisenlaiseksi. Venäjän valta pysyy vielä
kauan entisessä kurjassa tilassansa, ja Ruotsin sisällisesti riitaunut
valta ei ole ollenkaan paremmalla jälellä. Vaan siinä huonoudessa
valmistuu vähitellen uusi, iloisempi aika kummallenki kansalle, ja myös
meille.



I. Suomen Historia.


Ensisti puhumma varsinaisesta Historiasta tällä ajalla, ja sen jälkeen
kansan sisämäisistä menoista, tavoista ja muista senlaisista.


a) Pähkinäsaaren rauhasta suureen Venäläissotahan saakka (v. 1323-1490).

Benediktus on nyt pispana, ja onki yhdestoista sitä arvoa maassamme.
Hänen aikaan rupeaa sekä maamme että pispainki luonto muuttumaan.
Synkkiä metsiä perkattiin viljaviksi kasvinmaiksi; uusia siemenlaatuja,
niinkuin on pellava, hamppu ja humala, tuotiin näinä ja ennemmäisinä
aikoina maahan, ja rahvas opetettiin niitä viljelemään; uusia pitäjiä
kirkkoinensa ja pappinensa laitettiin monella perukalla. Mutta
pispaki rupeaa omaa ja virkatovereinsa etua tarkasti katsomaan.
Dominikanimunkit Turussa saivat Priiorin ja järjestyneen olon;
Tuomiokapituli sai lisää jäseniä; tihunnin makso pispalle ja papeille,
jossa esivanhempamme näyttävät vähän sitkastelleen, kiinnitettiin
kovilla käskyillä; sitte Maunus pispan ajoin ajettu riita Hämäläisten
kanssa neljännestä veronahkasta lopetettiin pappissäädyn voitoksi;
Kirkon omaisuudet kartutettiin kaikella tavalla. Ja kun Upsalan
Pääpispa Petrus Philipinpoika v. 1335 kävi Suomessa visiteeringillä,
niin matkaansaatti Benediktus, omaksi ja pappeinsa hyväksi, tulojen
enentämisen. Silloin hankki hän myös itsellensä luvan hiippakuntansa
aluetta käydä visiteeraamassa, joilla matkoilla hyvyyksiä hänelle
arvattavasti karttui. Syyskuussa piti myös pappein tästedes vuosittain
kokouta Turkuun; eikö liene silloinki aina joku kenkki pispalle
lentänyt. Kaikki näyttää, ett'ei pispa ja papit enää, kuten ensimäisinä
aikoina, niin hyvin uskon karttumista ja levenemistä huolineet, kun
rikkauksien hankkimista itsellensä.

Tämän pispan ajalla tuli jo Pähkinäsaaren rauha ensikerran
rikotuksi,[6] ehk'ei Ruotsin Kuninkaan suostumisella. Venäjän ja
Ruotsin vallan välillä asuvain Karjalaisten kesken, joista Ruotsin
vallan alle kuuluva osa tunnusti Paavinuskoa, ja toinen Venäjän alle
kuuluva Greekanuskoa, syttyi kiistoja ja toria, joita paavilaiset
papit, uskoninnostansa muka, vielä enemmin kiihdyttivät. Neljätoista
vuotta rauhan jälestä, eli v. 1337, menivät Suomen Karjalaiset,
esimiehityt Ruotsalaisilta, rajan yli, ja tappoivat suuren joukon
Venäläisiä, Novgorodilaisia ja Laatokankaupungin kauppamiehiä, ynnä
jokainoan Greekanuskolaisen, kun tapasivat. Tämän tehtyä vetäysivät
he Viipuriin, jossa sama verinen leikki uudistettiin sinne hädissään
paenneitten greekanuskoisten Karjalaisten kanssa. Keväillä seuraavana
vuonna (1338), kun sanoma näistä tapahtuneista rauhattomuuksista
oli tullut Novgorodiin, laittausi Feodorova, kaupungin Posadnikka
(Posadnikaksi kutsutaan Venäjällä kaupunkein päällysmiehiä.), rohkiain
sotasankarein kanssa Pähkinälinnaan, uhkaavata vaaraa estämään. Sieltä
lähettivät ne miehiä Viipuriin, jossa päällysmiehen nimi näyttää
olleen Steeni, syytä tutkimaan tähän rauharikkoon ja kostamista
pyytämään. Vaan ei siitä tullut sen parempata. Ruotsalaiset lähtivät
heti Nevajoen kautta Laatokanjärveen, hävittivät Obonesin seuduilla,
piirittivät Laatokankaupunkia, jota eivät kuitenkaan voineet saada
otetuksi. Silloin tuli nuoria Novgorodilaisia esimiehinänsä Karjalaan
ja Viipurin seuduille, kostamahan kärsittyjä rasituksiansa. Suuri
osa maata hävittettiin autioksi, kyliä poltettiin, elävät tapettiin
ja, otettua ison joukon vangiksi, palasivat nämät Novgorodiin. Mutta
samaan aikaan, eli heti perästä, lähti taasen Ruotsalaisia Viipurista,
hävittivät Venäjän Karjalata ja Vatiata, vaan voitettiin sillä
kerralla, vaikka Venäläisiltäki paljo miehiä kaatui. Vähäistä ennen
näitä aikoja (v. 1333) oli sen voimakkaan Lithovian Herttuan Gediminin
poika, Narimontti, saanut Novgorodilaisilta lahjaksi Venäjän Karjalan
ynnä Nevajoen likimaat, niinmuodoin samat paikat, joilla sodat nyt
olivat kuohuneet. Mutta sodan kiihtyissä pakeni Narimontti Lithoviaan
ja heitti alamaisensa vihollisten raasteltavaksi, jonka tähden
Novgorodilaiset täytyivätki niitä puoltaa.

Kuten ennenki on sanottu, niin oli Ruotsin Kuningas Maunus Erikssoni
(Liehakko) valittaissa vielä lapsi, jonka tähden Matti Kättilmundssoni
hallitsi riikiä. Mutta v. 1333 otti Maunus itse hallituksen vastaan.
Kun edellämainitut metelit Suomessa tulivat hänen korviin, niin pani
hän ne hyvin pahaksi ja lähetti miehiä Novgorodilaisille selvittämään,
että kaikki tapahtuneet vihollisuudet olivat vasten Kuninkaan tahtoa
käyneet ja että Viipurin päällysmiehen, Steenin, itsepäisyys oli
niihin ollut syynä. Silloin solmesivat Novgorodilaiset uudestansa
rauhan Ruotsin kanssa, samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaressa oli
tapahtunut, paitsi että Kobilitskisestä Karjalasta piti Kuninkaan
itsensä kanssa vielä tuumiteltaman. (Emme voi selvittää, mitä osaa
Karjalasta tällä nimityksellä osotetaan. Sana "Kobilitskinen" antaa
tietä, että hevoiskorjuu oli siinä kansassa hyvässä voimassa, elikkä
että he olivat ratsumiehinä sodassa kuulusaita.) Sentähden lähettivätki
Novgorodilaiset miehiä Maunuksen tykö, joka nyt myös kirjoitti
rauhakirjan alle. Mutta Kobilitskisestä Karjalasta sanoivat Venäjän
lähettiläiset tällä tavalla: "Jos joku meidän alamaisista karkaa
teidän puolelle, niin anna rangaista eli hirttää hänen, saman aivomma
me tehdä jos joku teidän miehistä tulee meidän tykö; mutta näitä
samauskolaisiamme emme ylönanna, ne ovat kerran uskohomme kastetut ja
paitsi sitä ei heistä olekkaan enää monta jälellä elossa. Niiden tähden
on Jumala meille vihastunut."

Benediktus kuoli v. 1339 ja Hemminki valittiin pispaksi. Vielä
enemmin kun edellinen pispa kartuttaa tämä Kirkon ja pappissäädyn
sekä mahtavaisuutta että tavaroita, ja Suomen seurakunnan ulkonainen
muoto tulee varsinki hänen kautta järjestytetyksi. Pispanistuin
ja Tuomiokirkko saapi, joko testamenteillä eli lahjoituksilla,
välistä ostamallaki, paljo omaisuuksia allensa; jumalanpalvelussa
aletaan harjoittaa mahdotointa kopeutta ja loistavaisuutta, varsinki
Tuomiokirkossa, joka saapi oman Provastinsa (Tuomio-Provastin); ja
Paavi lahjoittaa 40:nen päivän syntianteen niille, jotka asetetuina
juhlapäivinä käyvät Turun Tuomiokirkossa ja sitä lahjoittavat.
Hemminki laittaa Turussa ensimmäisen opiston ja kenkkäämällä joukon
kirjoja Tuomiokirkolle perustaa hän siellä ensimmäisen kirjaston.
Papit, joiden tulot lisätään, saavat tärkkiä sääntöjä, kuinka
jumalanpalvelua pidettämän tulee, mutta kielletään ilman pispan
luvatta seurakunnastansa minnekkään reisumasta, ja pitämästä
salavuoteudessa saatuja lapsiansa tykönään sekä niitä elättämästä,
johonka jälkimäiseen kieltohon pispa panee syyksi, "että kirkon tavarat
sillä tavalla vähenevät" — ei hänellä siis näytä turmeltuin tapain
parantaminen olleen niin aivan huolena. Tihunnin makso kiinnitetään
usein uudistetuilla käskyillä ja Paavi vahvistaa sen papeille annetun
luvan panna ne sanankuulioistansa pannaan, jotk'eivät tihuntia tahdo
maksaa. Maata koetaan tälläki ajalla saada aina enemmin perkatuksi ja
viljavaksi; ja uusia pitäjiä laitetaan ennen olemattomille paikoille.
Pohjanmaalla saavat Nääräpään (Närpisten), Mustasaaren ja Pietarsaaren
pitäjästen asukkaat (v. 1348) luvan käydä kauppaa koko Pohjanmaan
rantamailla. Semmoisia muutoksia tapahtui pispa Hemmingin aikana, ja
toisista saamma vasta tilan vielä lisäksi puhua.

Mutta tapahtuipa sotiaki ja muita rasituksia tämän pispan aikana.
Niiden edelläkävijänä on seuraava yritys. Virossa olivat talonpojat
v. 1343 nostaneet kapinan Saksan Ritareita vastaan ja lähettäneet
Viipurista ja Turun pispalta apua pyytämään, luvaten palkinnoksi
antaa heille Reevalin kaupungin. Viipurista lähteki muutamia laivoja
apuun, mutta kun ne tulivat Reevaliin, niin olivat talonpoikain tuumat
Ritarein valppaudella jo mitättömäksi tehdyt ja estetyt, jonka tähden
Viipurilaiset täytyivät olla ystävinä sinne tulevinaan ja heti palata
kotiinsa. Niin meni se yritys tyhjään.

Mutta Venäjän kanssa nousee nyt uusi sota. Kuningas Maunus Erikssoni
oli Paavilta saanut kehoituksia ja Kirkon tavaroista apua sotahan
Venäläisiä vastaan, joita nyt toivottiin saada käänytetyksi
katholiseen uskoon. Tätä Paavin ja arvattavasti koko pappissäädyn
tahtoa täyttääksensä ja muutenki ilkiällä elämällään saatua pahaa
nimeä parantaaksensa alkaa hän värvätä sotaväkeä, jota tyhmästi kyllä
enimmiten hankki ulkomaalta, ja lähtee sen perästä v. 1348 matkaan.
Ensisti purjehtii hän Koivistosaareen, lähellä Viipuria, ja lähettää
sieltä miehiä Pähkinälinnaan, kehoittamaan Venäläisiä lähettämään
tykönsä oppineita miehiä, jotka tulisivat hänen kanssa keskustelemaan
kummanki uskon paremmuudesta. Kuitenki panee hän möytä uhkauksia
kaikella voimalla Venäläisten maahan karata, jos eivät he mielineet
ottaa sitä uskoa, jota hän tunnusti. Siihen vastasivat Venäläiset
seuraavalla tavalla: "Jos tahdot tietä kumpika usko, sinunko vai
meidän, on parempi, niin lähetä Patriarkhalta Konstantinopolissa
kysymään, sillä sieltä me olemme saaneet puhdasoppisen uskomme, vaan
sinun oppia emme pidä puhtahana emmekä oikeana. Kenell'on vääryys,
niin antakoon sittä myöten." Ainaki lähettivät Novgorodilaiset miehiä
tästä asiasta Kuninkaan kanssa puhelemaan, vaan Maunus uhkasi heitä,
niinkuin ennen. Silloin menivät Venäjän lähettiläiset Pähkinälinnaan ja
sulkivat sen portit Kuningas Maunukselta. Nyt rupesi Kuningas kastamaan
Issorilaisia katholisehen uskoon, ja joka ei antanut kastaa itseänsä,
se tapettiin. Tästä tiedon saatua lähettivät Novgorodilaiset miehiä
Issorilaisia auttamaan ja 500 Ruotsalaista tapettiin eli vangiutettiin,
jonka perästä miehet palasivat Novgorodiin. Sen jälestä kokosivat
Novgorodilaiset sotaväkeä ja lähettivät vielä apua Pääruhtinaaltaki
anomaan, jota he eivät kuitenkaan saaneet. Siitä lähtivät
sotajoukkonensa, minkä olivat saaneet kokoon, Laatokankaupunkiin.
Sillaikaa oli Maunus piirittänyt Pähkinälinnan, ottanut sen
väkirynnäköllä sisälle, tehnyt Venäläisen vartoväen vangeiksi,
joista muutamia kuitenki päästi irtaalle, ja jättänyt vartoväkeä
linnaan, jonka perästä itse oli lähtenyt sieltä pois. Mutta nyt
lähtevät Novgorodilaiset Laatokankaupungista liikkeelle ja asettauvat
Pähkinäsaaren ympärille. Siellä olivat kaiken talvea, siksikun he, 24
p. Helmikuuta v. 1349, ryntämällä valtasivat linnan, tappoivat osan
Ruotsalaisista ja toisen vangiuttivat. Seuraava vuosi kului ilman
mitään merkillisyyttä, mutta v. 1351 lähtivät Venäläiset Ruotsin
Karjalaan. Maaliskuussa 21 p. tulivat he Viipuriin, jonka esikaupungit
poltettiin. Päivänä jälestä kävivät Ruotsalaiset ulos linnastaan, mutta
Novgorodilaiset karkasivat heidän päälle, ajoivat heidät jällensä
linnaan ja tappoivat osan heistä. Sen perästä hävittivät lähinäisiä
maanääriä, tappoivat vaimoja ja lapsia, ja tulivat viimmen vankijoukon
kanssa jällensä Novgorodiin. — Maunus oli samana vuotena Turun
kautta, jossa hänen nähdään vapauttavan Kirkolle kuuluvat omaisuudet
veromaksosta, kulkenut Viroon. Siellä vaihettiin vankeja Dorpatissa,
ja rauha 23 vuodeksi näyttää myös silloin saaneen aikaan. Samalla
matkallansa lahjoitti Kuningas Paadisten luostarille Virossa Porvon
pitäjän, Pernon ja Sippoon kappelein kanssa, ja kun Suomen pispat vasta
tahtoivat saada niitä jällensä allehen, niin nousivat pitkälliset
riidat. —

Nyt on tässä välillä sanottava siitä hirmuisesta ruttotaudista, joka
näihin aikoin kulki maan halki. Ensin alkoi se Indiassa ja tappoi
matkallansa Pohjaiseen hirmuisesti väkeä kaikista kansoista. Sinne
tuli se erinomaisella tavalla. Muutamana päivänä näkivät Bergenin
kaupungin asukkaat, Norjassa, satamaansa ajeltavan aalloilta laivan,
jossa ei löytynyt yhtäkään ihmistä, sillä ne olivat kaikki kuolleet.
Bergeniläiset veivät hoksaamatta lastin maalle ja siitä tarttui heti
rutto, joka niin kauhiasti kuoletti Norjassa, että enemmin kun joka
kolmas henki surmausi. Muutamissa pitäjissä kuoli jokainoa ihminen,
niin että sanotaan kauan jälestä synkkäin metsäin sisässä löydetyn
kirkkoja, joiden olosta ei kukaan silloin enää tiennyt mitään. Ei
Ruotsin käynyt paljo huokiammasti, kun Norjan. Näissä maissa surmasi
tauti v. 1350. Venäjällä mainitaan sen olleen v. 1352. Tiettävä on,
ett'ei se aivan Suomenkaan sivu mennyt. Tämä tauti alkoi pistoksella,
veren sylkemisellä ja paisumilla, ja kuoletti sangen vähässä ajassa.
Samanlaisia ruttoja kävi vastaki (e. m. vuosina 1413 ja 1427) myös
meidän maassa. Tautia nimitettiin hirmukuolemaksi eli suureksi
kuolemaksi (ruotsiksi: Digerdöden, Stordöden). Samoilla ajoilla olivat
myös kovat nälkävuodet.

Kuningas Maunuksen nuorempi poika, Hookani, tuli v. 1350 Kuninkaaksi
Norjassa. Samaan aikaan valittiin myös vanhempi poika, Erikki,
tytymättömältä kansalta isänsä siaan Kuninkaaksi Ruotsissa. Siitä
syttyivät sodat isän ja poikansa Erikin välillä, ja Maunuksen täytyi
antaa pojallensa koko Suomen ynnä osan muustaki vallastansa. Bengtti
Algotssoni oli tätä ennen tullut Maunukselta saamaan koko Suomen
veromaaksensa, ja siellä mahdottomilla veroilla sangen kovasti
piinannut rahvasta; mutta nyt menetti hän veromaansa, ja Erikki
vähenti, Suomessa käyessään, talonpoikain maksettavat, antoi vielä
maamme asukkaille luvan entistä myöten viedä kalujansa myötäväksi
Tukhulmiin ja Pohjanmaalaisille vahvistuksen ennen saatuhun
kauppaoikeuteensa, ynnä suositsi pappissäätyä ja pani Niilo Thuuressoni
Bjelken hallitusmieheksi maahamme. Mutta Erikki kuoli v. 1359 ja
Maunus sai jällensä koko vallan. Ryt yltyi toinen poika, Hookani,
kiihdytetty Ruotsin mahtavilta, Maunusta vasten, otti hänen (v. 1361)
vangiksi; mutta sopi kuitenki kohta isänsä kanssa, jonka perästä nai
Danskan Prinssessan Margarethan. Seuraavana vuotena valittiin Hookani
Upsalassa isänsä Valtakeralliseksi Ruotsissa, jolloin Suomalaiset myös
saivat oikeuden olla läsnä Kuningasvaalissa, joka oikeus sittemmin
jatkeni siihen, että saivat Riikikokouksien päätöksissä ottaa osaa.
Maunus ajoi nyt pois riikistään kaksikolmatta mahtavata miestä, jotka
menivät Albrektin Meklenburista tykö ja tarjosivat hänelle Ruotsin
kruunun. Albrekti purjehtiki ajettujen Herrain kanssa Ruotsiin ja
valittiin Tukhulmissa, josta Maunus oli paennut, v. 1363 Kuninkaaksi.
Niilo Thuuressoni Bjelkke Suomesta oli mennyt Albrektin puolelle.
Mutta siinä maassa oli vielä Maunuksellaki puoltajia, jonka tähden
Albrekti (v. 1364) lähti sinne, piiritti Turun linnan ja veti
lahjoilla pispa Hemmingin puolellensa. Semmoisia lahjoja olivat:
ennen pispalle lahjoitettujen hyötyjen vahvistaminen, muutamain
pispan palveliain vavapauttaminen kaikesta veromaksosta kruunulle ja
luvan antaminen pispalle (ja hänen jälkeenseuraajille) tehdä tihunnin
maksossa kiikastaville, mitä tahtoi ja näki hyväksi. Albrekti antoi
käskyn virkamiehillensä ylöskantaa pispan tulot kruunun maksettavain
kanssa ja viedä kannetut omistajallensa käsiin. Myös jätti hän 40
kalpamiestä (armigeri) Suomeen ja sääsi, että jos mainitut kalpamiehet
sakotettaisiin jostaki rikoksesta, niin pitäisi pispan saada käyttää
sakot omaksi hyväksensä. Siinä kyllä Hemmingille! Albrekti antaa
seuraavana vuotena (1365) Ulvilan kylälle kaupunki-oikeuden, josta
nykyisen Porinkaupungin alku onki luettava. Pohjanmaalaiset saamat
häneltäki vahvistuksen kauppaansa. — Maunus ja Hookani Kuninkaat olivat
Albrektin tultua menettäneet Ruotsissa valtansa. Ainaki toivoivat
he saada sen vielä takasin, kokosivat sotajoukon, vaan voitettiin
Enkööpingin tappelussa (v. 1365). Maunus saatiin kiini ja pidettiin
kauan vankeudessa, josta hän kuitenki aikaa voittain pääsi irti ja
hukkui viimmen (v. 1374) Norjassa. Hänen kanssa sammuu Folkungein
suku Ruotsin hallitusistuimella; ja vieraista kansoista peräisiä
Kuninkaita, (joiden sivulla omakansaisia miehiä pyrkii ja pääseeki
maansa valtioiksi), tulee nyt Ruotsia hallitsemaan. Albrekti on niistä
ensimäinen.

Noin v. 1365 kuoli Hemminki ja sai jälkeenseuraajaksi Henrikki II
Hermanninpojan. Tämä lähti käymään Paavin luona Avignonissa[7] ja
sai häneltä huostakirjan Suomen Kirkolle sekä itsellensä luvan,
ilman Paavilta kysymättä ja kenelle hyväksi näki, jakaa pienempiä
pappitiloja. Tämän pispan aikana valittavat Satakuntalaiset Kuningas
Albrektille vaikeudesta heidän perukalla nyt laitettavan Kokemäen
linnan rakentamisessa ja ruokkimisessa, jonka tähden Kuningas käskee
linnan sortamista. Henrikki kuolee v. 1368 (?). Sittä tulee Johannes II
Petrinpoika pispaksi, joka ennen oli ollut opettajana (Magister regens)
Pariisin Korkiopistossa. Tästä on mainittuna, että oli pannut pannaan
Viipurin linnan päällysmiehen Suuno Hookanssonin, arvattavasti siitä
syystä, että tämä ennen oli Kuningas Albrektin käskystä lyönyt kruunun
alle muutamia Turun Tuomiokirkolle kuuluvia omaisuuksia. Ei ollut siis
hyvä Kirkon tavaroihin koskea! Mainittu päällysmies näyttää kuitenki
ennen kuolematansa — hän murhattiin Uusmaassa — päässeen pannasta,
koska hän sai tulla haudatuksi Tuomiokirkossa, jota vähä ennen oli
"oman, vaimonsa ja lastensa sielujen autuuden vuoksi" lahjoilla
rikastuttanut. Vielä hankki Johannes pispa, niin Kuninkaalta kun
Paaviltaki, vahvistuksia Kirkkonsa oikeuksiin. Hän kuoli v. 1370.

Nyt tulee Johannes III Vestfaali pispaksi, syntynyt Turussa, jossa oli
ollut Kaniikina (Tuomioherrana). Vuotta ennen kun tämä pääsi pispaksi,
tapahtui, että Albrekti hätyyttettiin Norjan Kuninkaalta Hookanilta
ja että hänen siinä hädässä täytyi antaa Boo Jönssoni Griipille
pian yhtäsuuren vallan, kun itsellensäki oli. Tämä Boo Jönssoni oli
rikkain ja mahtavin mies koko riikissä. Paitsi suuria omaisuuksia
Ruotsissa, oli hänen alle koko Suomi joutunut, jossa hän hallitsi
pian itsevaltiaasta. Siellä rakenti hän nykyisessä Karjan pitäjässä
Raaseporin linnan, ja jonku ajan perästä näyttää länsipuoli Uusmaata
tulleen Viipurista irrotuksi ja pannuksi Raaseporin linnan alle
kuulumaan.

Jo olivat Dorpatissa Venäjän kanssa (v. 1351) uudistetun rauhan vuodet
loppumassa, ja sen tähden lähtee Boo Jönssoni v. 1374 Viipuriin, niitä
rauhajatkolla pitentämään. Mutta pian taisi kuitenki vihollisuuksia
nousta, sillä kun Urbani VI v. 1378 kirjoittaa kehoitusbullan
ristisotahan Venäläisiä vastaan, luvaten tavallisuutta myöten runsahan
syntianteen lähtiöille, niin mainitsee hän myös edelläkäyneistä
vihollisuuksista.

Johannes pispa hankki Paavilta vahvistuksen Kirkon omaisuuksille,
ett'ei niitä kukaan (- niinkun Albrektilla ja hänen miehillä oli
ennen ollut suuri halu -) saisi vähentää. Tiedot mainitsevat vielä
kahdesta riitaseikasta, jotka tähän aikaan olivat kysymyksessä. Yksi
oli Uusmaalaisten kanssa, joiden Ruotsalaiset asukkaat ruvanavun
(maatskotin) maksosta mukisivat, vaan pispa sai sen selvälle jälelle.
Toinen riita oli Upsalan Pääpispan kanssa hiippakunnan rajoista. Sen
asian laita on tämmöinen. Vanhaan aikaan oli Hesinglanni, niinkuin
myös koko Lappi ja Pohjais-Suomi Kantalahtea ja Oulujokea myöten,
kuulunut Norjalaisten alle, jotka siellä matkasivat kauppimassa ja
veroa ottamassa (Katso: Schlözer, Allgemeine Nordische Geschichte,
ja myös mitä siv. 25 seur. olemme jo ennen sanoneet. Kainulaiset
maksoivat siis jonkun ajan veroa Norjalaisille?) Sill'aikaa olivat
Turun pispat saarnanneet Kristinuskoa Pohjanmaalla ja panneet sen
Torniota myöten hiippakuntansa alle kuulumaan. Mutta kun Ruotsalaiset
tulivat saamaan Helsinglannin, jonka raja silloin ulettui Oulujoelle
asti, niin jäi kuitenki koko Oulu- ja Torniojokein välillä oleva maa,
jossa ei löytynyt kun yksi ainoa Kemin kirkkokunta, Suomen pispalle,
ja muun osan Hesinglannia otti Upsalan Pääpispa. Kun pispa Hemminki
myöhemmin (noin 1350) kävi Pohjanmaalla, niin tapasi hän Torniossa
samanimisen Upsalan Pääpispan. Silloin oli tullut puheeksi rajoista
ja sovittu sillä tavalla heidän kesken, että Tornion piti kuuluman
Upsalan, ja Kemin Turun hiippakunnan alle. Nykyinen Pääpispa Upsalassa,
Birgeri Gregorinpoika, ei ollut kuitenkaan siihen tytyväinen, vaan
tahtoi vielä allensa ne lohirikkaat Ii- ja Oulujoen tienot. Sentähden
hankki hän sekä vanhoista kirjoituksista kun myös silloin eläviltä
vanhoilta miehiltä todistuksia, että mainitut paikkakunnat kuuluivat
Helsinglanniin. Sen näytti hän niin selvästi, että Kuningas Albrekti
(v. 1377) antoi hänelle niihin vahvistuksen. Mutta Johannes hankki
myös puoleltansa todistuksia, "että mainitut maat, vanhain miesten
Pohjanmaalla, Ulvilassa ja Pirkkalassa sanaa myöten, olivat sata
vuotta ja enämpiki kuuluneet Turun hiippakunnan alle",[8] ja kun vielä
Boo Jönssoniki oli hänen puolella, niin meni Kuninkaan vahvistus
mitättömäksi, ja Suomen pispat saivat vastaki pitää riidassa olleet
maanalat. Tämä riita on siitä merkillinen, että siinä kaivettiin esiin
kaikki vanhat tiedot useinmainittuin paikkain entisestä olosta, josta
meillekki on sillä keinon tieto säilynyt.

Jahannes Vestfaali kuoli v. 1384, jonka perästä Paavi Urbani VI aikoi
itse hallita Suomen hiipakuntaa; mutta maamme kaukanaisuuden tähden
Paavin asunnoilta valitsee hän kuitenki Beero II Balkin pispaksi, joka
oli syntynyt Suomessa, vaan ulkomaalla opastunut Maisteriksi.

Beero Balkin aikana oli maallisen hallituksen kohta tämänkaltainen.
Se mahtava Boo Jönssoni kuoli v. 1386. Sen perästä alkoi Kuningas
Albrekti rohkiammasti Ruotsin ylimysten kanssa menetellä ja tahtoi
saada kolmannen osan heidän käsiin joutuneista kruunu-omaisuuksista
jällensä kruunulle, jolla varsinki tarkoitti niitä Boo Jönssonille
lahjoitettuja äärettömiä omaisuuksia. Mutta perilliset tämän miehen
kuolihuoneeseen nostivat kapinan ja tarjosivat v. 1388 Ruotsin
hallituksen Margarethalle, joka jo ennen oli aviomiehensä Hookanin
jälkeen perinyt Norjan, ja Danskan isänsä jälkeen. Margaretha tuli
Ruotsiin, löi Abrektin v. 1389 Falkööpingin tappelussa ja otti hänen
vankeuteen. (Vankeudesta pääsi hän vasta v. 1395 ja kuoli sittä
kruunuheittona v. 1412.) Nyt täytyivät Ruotsin Herrat suostua tälle
vaimolle niihin vaatimuksiin, joita eivät Albrektille ollehet mielineet
täyttää; sillä kaikki, mitä sitte Albrektin tultua hallitukseen oli
kruunun omaisuuksista tullut poisannetuksi, piti nyt jällen annettaman.
Boo Jönssonin perilliset saivat Viipurin läänin ja kaupungin ynnä
muutamia paikkoja Ruotsissa, vaan täytyivät antaa kaikki muut
omaisuutensa jälelleen kruunulle. Margaretha antoi nyt valita sisarensa
tytönpojan, Erikin XIII Pommerista, jonka Danska ja Norja jo oli ennen
ottanut valtiaksensa, Ruotsin Kuninkaaksi. Kun sittä uusi Kuningas
Kalmarin kaupungissa kruunattiin, niin yhdisti Margaretha Danskan,
Norjan ja Ruotsin kruunut yhden hallittaviksi, sillä keinoin, että
kaikenaikainen rauha piti oleman niiden kolmen riikin välillä, jotka
kuki omituisilta lajeiltansa hallittiin ja pitivät yhteisesti valita
Kuninkaita sekä toinen toistansa puoltaa. Tämä on se niin mainio
Kalmarin yhdistys, joka tapahtui v. 1397. Margaretha pitäysi kuitenki
hallituksessa aina kuolemaansa asti v. 1412, jolloin Kuningas Erikki
pääsi yksinään hallitsemaan. — Näillä ajoilla oli Ruotsin ja Suomenki
tila mitä kurjimpia ja rauhattomimpia. Albrekti ensistä, ja sittä
muutki Kuninkaat, toivat paljo Saksalaisia ynnä muita ulkonaisia
hallittavahan maahansa, joille linnojen hallitus ja kaikenlaisia etuja
annettiin ja jotka sangen kovasti kansaa rasittivat. Mutta eivät
Ruotsin ylimyksetkään olleet muukalaisia parempia; kaikki kunnia
ja jumalanpelko oli heiltäki kadonnut. Nälkävuosia kävi päälle ja
se vähä, mikä maasta saatiin, syötiin sekä ryöstettiin ryöväreiltä
ja kurittomalta sotaväeltä. Siihen tulee vielä niin kutsuttujen
Vitaliveljein ryöstöt. Niillä oli alussa ollut tarkoituksena viedä
Saksan maalta ruokaa Kuningas Albrektin Tukkulmissa piiritetyille
puoltajille, mutta rupesivat sittä sillä nimellä merirosvoiksi, jotka
kävivät Suomessaki rantamaita hävittämässä ja ryöstämässä.

Venäjän ja Ruotsin hallitsiain välillä näyttää nyt sattuneen se
keskinäinen kohta, että kumpanenki, asioilta omassa maassansa estetty,
ei huolinut toiseltansa maapaloja kiskoa, vaan ainoastaan pitää
ennen saadut huostassansa. Sentähden, kun tällä ajalla mainitaan
rajameteleistä, niin ovat ne, ilman hallitsiain tahdotta, hurjapäisiltä
veitikoilta matkaansaatetut. Narimontilla olivat Nevajoen likimaat
ja osa Venäjän Karjalata olleet omaisuutena, ja hänen poikansa
Patrikei Narimantovitsa tuli v. 1383 niitä sittä hallitsemaan.
Mutta kun tämä rupesi asukkaita kovasti vallikoimaan, niin kävivät
Karjalaiset Novgorodilaisille valittamassa, jotka sentähden ottivat
häneltä pois suurimman osan maistansa. Vuonna 1389 tuli Narimontin
veljenpoika, Simeoni Olgerdovitsa, ja sai mainitut paikat allensa.
Silloin lähti Ruotsalaisia v. 1392 Nevajoella hävittämään, mutta
lyötiin Simeonilta, ioka tämän perästä palasi Lithoviaan. Sittä sai
vallastansa ajettu Ruhtinas Juri Svätoslavitsa Novgorodilaisilta
mainitut maat, jotka hänen kohta kuitenki täytyi pelvosta jättää. Nyt
tuli v. 1395 Ruotsalaisia Jaamakaupunkiin, josta he heti kaijotettiin;
mutta vuotena perästä oli heitä taas liikkeellä, ja hävittivät Venäjän
Karjalassa kaksi pitäjästä ynnä polttivat monta kirkkoa, eikä tietä
muuta tästäkään kerrasta, kun että Ruhtinas Konstantini ajoi heidät
matkoinsa ja antoi leikata kielen niiltä, jotka olivat hänen käsiin
joutuneet. Vuonna 1407 tuli Simeoni Olgerdovitsa jällensä Nevajoen
tienoille ja otti entiset maansa hallitakseen. Eikö liene se asia ollut
Ruotsalaisille mieleen, eli mikä lie ollut syynä, koska he v. 1411
karkasivat hänen alustalle ja ottivat Tiverskin kaupungin. Tästä tiedon
saatua kävi Simeoni heitä jälelleen ajamassa. Mutta ei sillä hyvä. Hän
karkasi myös Ruotsin Karjalaan, poltti ja hävitti sitä laajalta, ja
varsinki saivat Ruotsalaiset hänen hirmuista kostoa kärsiä. Hän tuli
aina Viipuriin asti, poltti sen esikaupungin ja vei myötänsä paljo
vankeja. Mutta kaksi vuotta sen perästä meni Simeoni kaiken väkensä
kanssa Lithoviahan jälelleen.

Beero Balkin ja kolmen häntä ennemmäisen pispan aikoina olivat Kirkon
ja pappissäädyn voimat aina olleet karttumassa, uusia kirkkokuntia
laitettu ja täysi pakanallisuus ruvennut etempätä (Suomen sisäisemmiltä
ja pohjaisemmilta tiloilta) katselemaan. Hänestä muistellaan, että
oli käynyt Roomissa Paavia miellyttämässä, ja Tuomiokapituli hänen
kautta saanut uuden Arkhidiakonin viran. Margaretha ja Kuningas
Erikki näyttävät olleen hänelle aivan hyväntahtoiset, koska antoivat
lahjaksi Maskuun pitäjän Piikkiön kanssa. Siitä hyväntahdosta tuli
se hyöty Suomen kirkolle, että nimitetyt kuninkaalliset persoonat
(v. 1403) kenkkäsivät 300 hopiamarkkaa iankaikkiseksi messuksi, jota
Turun Tuomiokirkossa piti "aina Tuomiopäivään asti" pidettämän.
Beerolla oli myös tuumassa saada Koroisissa, lähellä Turkua,
nunnaluostari rakennetuksi, vaan lieneekö siitä tullut valmista,
kosk'ei sitä sen perästä enämpi muistella. Muuten oli hänenki aikana
isänmaamme erämaitten asututtamisesta ja perkkaamisesta paljo huolta
asianomaisilla.

Maunus II Tavasti tulee nyt, Beero Balkin v. 1412 kuoltua, Suomen
pispaksi. Hän oli syntynyt Mynämäen (Virmon) pitäjässä, tullut
Praagissa Maisteriksi, ollut ennen Arkhidiakonina Turussa ja Kuningas
Erikin Kanslerina, sittä tullut Roomissa vihityksi pispanarvoon.
Muutama kirjoitus paavinuskon ajolta sanoo: "Turun Seurakunnassa
Hemminki ja Maunus Tavasti pispoille (pyhän Henrikki pispan perästä)
ei löytyneen koskaan vertaisia, jotka ajallansa olisivat tehneet
niin paljo ja niin suuria töitä." Ja tosin näyttääki tämä pispa,
sillä ajalla kun eli, Suomelle paljo hyvää vaikuttaneen. Sen
hänestä voipi sanoa, että oli kaikella muotoa kelpo paavilainen,
vaan ei enempätäkään. Hänen jumalisuus, jota senaikuiset ihmiset
paljo ylistävät, ei näytä olleen puhtahana aikansa erhetyksistä.
Sen innossa lähti hän pyhässä Palestinan maassa käymään, jolta
matkaltaan toi koristuksia Tuomiokirkolle. Usein hankki hän Roomista
taikka muualta syntianteita niille, jotka lahjoillansa muistivat
Tuomiokirkkoa eli koululaitoksia. Hänen kautta tehtiin jumalanpalvelun
loistava meno ynnä muutki Kirkon askareet paavinuskon vaatimuksia
myöten täysinäiseksi. Ison osan päivästä veisattiin ja pidettiin
jumalanpalvelua Tuomiokirkossa, jossa myös, pispalta ja muiltaki
lahjoitetulla tavaralla, nyt laitettiin alttareita neljäänki toista
asti. Tuomiokapitulin jäseniä lisättiin 6:desta 10:neen ja palkkoja
enennettiin. Kirjasto Tuomiokirkossa kartutettiin pispalta kenkätyillä
kirjoilla. Kirkon oikeuksia puollustettiin ja uusia saatiin. Porvon,
Paadisten luostarille lahjoitettu, pitäjäs, Pernon ja Sippoon kappelein
kanssa, ostettiin (v. 1428) jällensä Turun hiippakunnalle. Rasituksiksi
tähän aikaan ovat luettavat: ruttotauti, joka usiamman kerran oli
liikkeellä, ja Turun palo v. 1429. Sen palon perästä annettiin
syntianteita "7:meksi vuodeksi ja 7 kertaa 40:neksi päiväksi" niille,
jotka Tuomiokirkkoa lahjoittivat. — Seurakuntain luku maassamme enentyy
tämänki pispan aikana. Kuusiston hovi taikka linna rakennetaan häneltä
kivestä, kun oli ennen ollut puusta. Näiltä ajoilta alkuansa mahtaa
myös Porvon kaupunki olla, jonka kivikirkko, (nykyinen Tuomiokirkko,)
taisi tulla noin v. 1418 rakennetuksi. Rauma saapi v. 1441 kaupunki- ja
heti perästä kauppa-oikeuden. Naantalin luostari perustetaan v. 1443,
jonka vieressä oleva kylä saapi Kuninkaalta kaupunki-oikeuden. Ja muuta
senlaista uudistusta.

Mutta enin kiitos on meillä Maunus Tavastille siitä kannettava, että
hän, milloin kapinat ja hämmingit kiehuivat Ruotsissa ja rahvas oli
rasittajoiltansa pian meneytymässä, aina pysyi valtiain ystävänä
ja kehoitti niitä Suomen hyvää katsomaan. Kuningas Erikki XIII
Pommerista, joka rienteli kaiken hallitus aikansa saada sukunsa
otetuksi kruunun perilliseksi, ja kävi pitkällisiä sotia Slesvigin
omistamisesta, tuli Ruotsia vierailla nälkäisillä hallitusmiehillä
ja ylönpaltisilla veroilla ja maksoilla vaivaamaan. Mutta Suomessa
käski hän oikeuden rikkomatointa pitämistä, kielsi kovasti asetettuin
verojen enentämistä ja jakoi vielä v. 1435 maamme kahtehen,
Eteläis-Suomen ja Pohjais-Suomen, Lakikuntaan. Myös sääsi hän,
että Maanoikeuden, niinkuin korkeimman Suomessa olevan Oikeuden,
piti vuosittain Juhannuksen aikoina kokouta Turkuun, lykätyitä
riitaseikkoja ja kanteita virkamiehiä vastaan ratkomaan: ja piti sen
olla kokoonpannun Pispasta ja muutamista Tuomiokapitulin jäsenistä,
ynnä kaikista maassa asuvista Riiki-Raateista, Lakmanneista,
Kihlakunnan Tuomareista, ja Fouteista, joiden velvollisuus myös oli
huolta pitää kaikista Kuninkaan ja maan hyväksi tulevista asioista.
— Ruotsissa oli Kuningas Erikki pannut foutiksi Daalarin maahan
erään Danskalaisen miehen, Jösse Erikssonin, joka rupesi kovin
mielettömästi elämään, hirtti talonpoikia, piinaten heitä savussa,
ja valjasti raskaita vaimoja heinäkuormain eteen. Silloin valitsivat
Daalarilaiset nerokkaan vuorimiehen, Engelbrekti Engelbrektssonin,
tästä ja muusta pahasta menetyksestä Kuninkaalle valittamaan. Mutta
kun ei valituksesta seurannut parannusta, niin nuosi Daalarin
maassa v. 1433 kapina. Engelbrekti oli päämiehenä ja pian kävi
koko Pohjais-Ruotsi hänen puolelle, sittä muukin osa maata. Erikki
Puuke, jolla oli Korsholman linna (Ei ole tietoa, milloin tämä linna
rakennettiin. Vanhoissa kirjoituksissa mainitaan siitä ensikerran v.
1398, eli ainaki alkupuolella viidettätoista vuosisataa.) allansa, oli
noussut Pohjanmaalaisten kanssa ja antanut Johani Folkessonin kautta
ottaa Ahvenanmaan ynnä siellä olevan Kastelholman linnan. Vieraat
ja pahanilkiset hallitusmiehet ajettiin pois maasta; Kuninkaalle
lähetettiin sana, ett'ei enää ollut mieli häntä kuunnella; Engelbrekti
valittiin v. 1345 Riikihoitajaksi. Nyt rupeavat ylimykset Kuningasta
likenemään ja sovintoa hänen kanssa tuumimaan. Viimme mainittuna
vuotena kävi Kuningas Tukhulmissa, jolloin Kaarle Knuutssoni (Bonde)
tehtiin Marskiksi ja Kristeri Nilssoni Vaase Drotsiksi. Mutta pian
tekivät Herrat uuden Riikihoitajan vaalin ja valitsivat siksi Kaarle
Knuutssonin. Hänen täytyi kuitenki, kun kansa rupesi kovin nurisemaan,
jakaa sen arvonsa Engelbrektin kanssa. Vuonna 1436 lopetti Engelbrekti
kuulut päivänsä, murhattu petollisesti. Nyt oli Kaarle Knuutssonilla
yksinänsä Ruotsi hallussa, vaikka Erikki vielä kantoi Kuninkaan nimeä.
Mutta v. 1439 laskettiin Erikki XIII kaikeissa riikeissään pois
viralta ja vallalta. — Kaarle Knuutssoni ei saanut tällä kerralla
kauan hallita Ruotsia, sillä Kristopheri Bayerista valittiin v. 1440
Kuninkaaksi. Kaarle sai Kuninkaalta omaisuudeksi melkein koko Suomen,
joka hänellä ennenki jo oli ollut, vaan josta hänen nyt täytyi antaa
Raaseporin ja Korsholman linnat Drotsille Kristeri Nilssoni Vaaselle,
jolla taas Viipuri oli ennen ollut ja jonka vuoden perästä kuoltua
hän sai ne jälelleen ja asettausi Viipurissa elämään, täytyen ainaki
antaa Turun ja Hämeen linnat Kuninkaalle. Niin sekavasti linnoja näihin
aikoin mahtavain välillä vaiheteltiin! Kristopherin aikana olivat
virat Ruotsissa omakansaisten käsissä, joita Kuningas heille myömällä
jakoi. Ankaroita nälkävuosia kohtasi, niin että rahvaan täytyi syödä
silkkaa petäjäistä, ja siitä ruvettiin Kristopheria Petäjäiskuninkaaksi
hokemaan. Muuten annettiin Yhteinen Lakikirja v. 1442, kutsuttu
Kuningas Kristopherin Lakikirjaksi, ja Kirkon oikeudet vahvistettiin.
Vuonna 1446 lähti Kuningas Gotlannia vasten sotaan, johonka Kaarle
Knuutssoniaki oli Suomesta kutsuttu. Gotlannissa oli Vitaliveljein
rosvonpesä, joiden parissa kruunuheitto Kuningas Erikki vielä eli.[9]
Mutta ei siitä sodasta tullut heille hävittäjätä. Loppuelämässänsä
tarkotti Kristopheri saada Lybekki haltuunsa; mutta ei saanut, ja kuoli
samana vuonna 1448. Kaarle VIII Knuutssoni tuli silloin 800:dan Ritarin
kanssa Ruotsiin ja valittiin Tukhulmin Riikikokouksessa Kuninkaaksi.
Kaarle lähti heti Gotlannia allensa saamaan, mutta sekin yritys meni
mitättömiin.

Kun Venäjän Karjala ja Nevajoen likimaat olivat Simeoni Olgerdovitsalta
tulleet jätetyksi, niin näyttävät Novgorodilaiset tahtoneen ottaa
niitä jällensä allehen, josta Lithovian Ruhtinasten kanssa tuli heillä
riita. Se ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Novgorodilaiset,
joilla yhdeltä puolelta oli pelkäämistä Ruotsalaisia ja Saksan
Ritareita, toiselta puolen Moskovan Pääruhtinasta, pyysivät Lithovian
ystävyyttä ja liittoa, jota heidän nyt myös nähdään usiammasti
uudistavan. Tältä ajalta mainitaan, että miehiä Suomesta oli v. 1442
käynyt Pleskovan alustalla hävittämässä ja että ne otettiin vankiksi
ja hirtettiin Venäläisiltä. Kaarle Knuutssoni ottaa siihen siaan
Venäläisiä Pleskovasta vankiksi, mutta vapauttaa heidät kuitenki,
ottain lunnahia. Mutta seuraavana vuotena tuli Iivana Volodimirovitsa,
Simeonin nepain, Novgorodiin, ja sai Rarimontin entiset perintomaat.
Kun hän v. 1444 kävi Narvanlinnaa piirittämässä, niin karkasivat
Saksan Ritarit Inkerinmaahan ja hävittivät kauhiasti. Vaan he taisivat
itsekki kärsiä siinä paljo tappoa, koska pyysivät Ruotsalaisten apua
ja liittoa. Kristopheri Kuningas lähettiki heidän tykö miehiä, ja
Valkin kaupungissa liittousivat Ruotsalaiset v. 1447 Ritarein kanssa,
yksituumaisesti Venäläisiä hätyyttämään. Ja niin tavataanki seuraavana
vuotena Livon ja Preussian Ritareita yhessä Ruotsalaisten kanssa
Nevajoella Venäläisiä vasten sotimassa.

Pispa Maunus Tavasti, joka, paitsi muita ansiollisia töitänsä, oli
myös aikanansa asettanut Satakunnan rahvahalta nostetun kapinan,
heittää vanhuudelta vaivattuna pispanviran v. 1450 ja kuolee kaksi
vuotta sen perästä lähellä Naantalin luostaria olevassa kartanossansa
95:den vuoden vanhana, oltuansa 38 vuotta pispana. Hänen siaan
valittiin sukulaisensa Olavus Maunuksenpoika, seurakunnan pääksi, ja
vihittiin Roomissa. Hän oli vanhan pispa Maunuksen kostannuksella ollut
ulkomaalla oppimassa, tullut Pariisissa Maisteriksi ja Jumaluusopin
Bakkalaureukseksi, ollut Pariisin Korkiopiston Rektorina ja sittä
suuressa arvossa pidettynä opettajanaki mainitussa opistossa. Hänen
mainitaan olleen kaikesta kohdasta korkioppisen ja varsin kaunopuheisen
miehen.

Kaarle Knuutssoni Kuningas riensi kaikesta voimasta tulla Norjanki
Kuninkaaksi. Hän pääsi kyllä siksi; mutta Kristiani Oldenburista
oli Danskalaisilta tullut valituksi, ja hän sai pian Kaarlelta edun
Norjassaki, tahtoi myös saada Ruotsin. Kaarle hankki sotaväkeä, ja
siitä sodittiin monta vuotta, vaikka Kaarlella ei nöytä olleen täyttä
neroa seikkansa puoltamisessa. Silloin oli suuri nälkä ja kurjuus
Ruotsissa. Viimmen tuskausi Kaarlelle rahvaski, koska hänen foutit
olivat yhtä ylimieliset ja kavalat, kun ulkomaisetki olivat olleet;
ja kun hän tahtoi kieltää testamenttein vastaista antamista Kirkolle,
niin närkästyivät papitkin. Upsalan Pääpispa Jönssi Bengtssoni
(Oksenstjerna), jolla oli vanhaa vihaa Kaarlelle, sai nyt helposti
rahvasta puolellensa, nosti v. 1457 kapinan häntä vasten, ja Kaarlen
täytyi paeta Dantsigiin. Heti tuli Kristiani I Oldenburista laivastolla
Danskan maalta, ja hän kruunattiin Tukhulmissa. Mutta Suomessa oli
Kaarle Knuutssonilla vielä miehiä, jotka pitivät hänen puolta ja
uhkasivat kernaammasti antauta Venäläisille, kun laillisen Kuninkaansa
valapatollisille pettäjille. Mutta Erikki Akselssoni (Totti), joka
ennen oli ollut linnanhaltiana Turussa, tuli Suomeen ja sai petoksella
ja väkivallalla sen maan linnat ja osat allensa, ja vastustelevat
Herrat täytyivät viimmen antaa myötä. Viipuri valloitettiin vasta,
sittäkun tapahtunut tulipalo oli pakoittanut asukkaita myönnittämään.
Ja niin tuli Suomiki vielä samana vuotena ottamaan Danskalaisen
Kuninkaaksensa.

Olavus pispa oli Kuningas Kaarlelta ollut rakastettu ja nimitettiinki
hänen Neuvonantajaksi, mutta Kristianissa sai hän yhtä hyväsuosioisen
Kuninkaan, joka myös antoi Kirkolle ja pappissäädylle täyden
vahvistuksen heidän oikeuksiin. Hänen aikaan tapahtui tulipalo Turussa
ukonleimaukselta. Hän kuoli v. 1460.

Konradi Bitsi, joka äitinsä puolelta oli vähän sukuja edellisen pispan
kanssa, oli Leiptsigissä tullut Maisteriksi ja ollut Tuomioprovastina
Turussa, hän vihittiin nyt Sienassa (Italian maalla) pispaksi
Suomeen. Paitsi isompain pitäjästen jakamista, Kirkon järjestystä
ja puoltamista, tihunnin makson kiinnittämistä, jotka asiat tälläki
pispalla olivat huolena, niin rakennettiin hänen aikaan monta
kivikirkkoa, ja Sairashuonet laitettiin papeille. Vadstenan luostarista
tuli (v. 1462) munkkeja Naantalin luostarissa kovempata järjestystä
matkaansaattamaan ja asettamaan muutamia pispan ja munkkein välillä
sattuneita riitoja. Tuomiokapitulin jäsenet, jotka ennen olivat asuneet
seurakunnissansa siellä täällä maalla, muutetaan v. 1486 Turkuun
pysyväisesti asumaan ja saavat sen vuoksi lisää palkkaa. Vuonna 1488
präntättiin Leiptsigissä Suomen hiippakunnan Messukirja (Missale).
Se on ensimmäinen Seurakunnan hyväksi präntätty kirja meidän maassa.
Myös muistellaan kaksi tulipaloa tämän ajalta, Turussa (v. 1473) ja
Kuusiston linnassa.

Alussa oli Ruotsin tila Kuningas Kristianin aikana onnellinen, mutta
sittä rupesi hän lisätyillä veroilla ja muillaki keinoilla siitä maasta
itsellensä rahaa kiskomaan, jolla suututti kansan. Vuonna 1463 kävi
sanoma, että Kaarle Knuutssonin piti Dantsigistä tuleman sotalaumalla
Ruotsiin, joka puhet vaikutti Kristiania tulemahan Tukhulmiin.
Silloin käski hän uuden veropanon, jonka ylöskantajaksi asetti ennen
jo mainitun Pääpispan Jönssi Bengtssonin, ja lähti itse Suomeen
Venäläisiä sodittamaan, niinkuin heti nähdä saamma. Mutta talonpojat
Ruotsissa vihastuivat veropanosta ja nostivat kapinan. Kuningas,
Suomesta palattuansa, sanoo Pääpispan olevan siihen syynä ja ottaa
hänen kiini. Siitä intousi rahvas, karkasi Tukhulmia vasten, mutta
voitettiin ja paljo heistä tapettiin. Silloin tavataan pispa Konradiki
Tukhulmissa Kuninkaan puolella, jolta oli saanut omaisuuksia lahjaksi,
ja kun tällä tavalla oli tullut virkaveljejänsä vastaan olemaan sekä
muutenki rikkonut Kirkon lakeja, niin oli hän joutunut pahaan huutoon
ja omantunnon nuhteisiin, josta hänen eräs Paavin kirjoitus vapauttaa.
(Siitä kirjoituksesta nähdään, että pispain täytyi valalla luvata
asetettuin vuotten perästä itse eli jonku asiamiehen kautta käydä
Paavin tykönä Roomissa, ja hänelle viedä lahjoja; jota valaa vasten
Konradi oli, estetty köyhyydeltä ja Suomessa kuohuvilta sodilta, tullut
rikkomaan.) Kuningas otti nyt Ruotsista tavaroita, mitä vaan voi saada,
ja purjehti Danmarkkiin, vieden Jönssi Bengtssonin vankina myötänsä.
Mutta heti nousi Linkööpingin pispa Ketteli Kaarlssoni (Vaase)
kapinan päämieheksi ja antoi v. 1464 tehdä itsensä Riikihoitajaksi.
Kuningas tuli kyllä tätä estämään, vaan voitettiin. Nyt tahtoivat
talonpojat kiivaasti Kaarle VIII Knuutssonia jällen Kuninkaaksensa, ja
hän tuliki samana vuotena Dantsigista, mutta ajettiin puolen vuoden
perästä hallituksesta nyt irti päästetyltä Jönssi Bengtssonilta.
Sittä ulousi Kaarle Suomeen ja asui Raaseporin linnassa puolineljättä
vuotta suuressa köyhyydessä ja puutteessa. Raaseporin linna oli ollut
pispa Konradi Bitsin omaisuus, vaan hänen täytyi kauan vastusteltua
jättää sen Kaarlelle. Nyt oli ensistä pispa Kettili, hänen kuoltua
useimainittu Pääpispa, ja viimmen häntä vastaan Erikki Akselssoni
(Totti) Riikihoitajana. Mutta v. 1467 kutsuttiin Kaarle VIII Knuutssoni
kolmannen kerran Ruotsin Kuninkaaksi. — Valkin kaupungin liiton perästä
ei tietä miten asiat muutamaan aikaan olivat Venäjän kanssa. Mutta v.
1463 nähdään Venäläisen taas maahamme karanneen, ja se oli silloin
kun Kuningas Kristiani tuli Suomeen ja esti vihollisen aivoituksia.
Seuraavana vuotena olivat Venäläiset kuitenki Joutsenossa ja monessa
muussaki Karjalan pitäjässä hirviästi tappamassa, polttamassa ja
hävittämässä. Mutta v. 1468 tehtiin Venäjän kanssa sotilakko viideksi
vuodeksi.

Kaarle Knuutssonilla oli paljo sotimista vihamiehiä vasten, mutta
Stuuret puoltivat häntä ja pitivät hänen nyt hallitusistuimella
kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1470. Kalmari-yhdistys oli jo
ennenki muuttunut tyhjäksi nimeksi mieltä vailla, ja nyt muuttui
se vielä enemmin, kun Stuuret tulivat hallitsemaan. Steeni Stuure
Vanhempi valittiin v. 1471 Riikihoitajaksi, sillä kuningasnimeä
hän ei tahtonutkaan. Mutta kun Kristiani tuli Danskasta, saamahan
jälelleen Ruotsissa menetetyn kruununsa, niin tapahtui kiintiä tappelu
Brunkkebergillä, juuri Tukhulmin vieressä, jolla oli se seurana,
että Kristianin täytyi paeta, ja Steeni Stuure sai rauhassa hallita
miehuudella ja valppaudella voitettua maatansa. Siitä löihen hän
rauhallisia töitä tekemään, ja Ruotsilla oli nyt onnellinen aika.
Niin lopetti hän sen meidänki maassa olleen tavan, että suurempain
kauppakaupunkein Magistraatissa piti puoleksi oleman Saksalaisia.
Niin laitti Upsalan Korkiopistonki v. 1477. — Mutta v. 1473 olivat
Venäjän kanssa tehdyn sotilakon vuodet loppuneet, ja nämät naapurit
olivat Suomea taasen hävittämässä. Novgorodilaiset olisivat sittä
kyllä taipuneet rauhaan, vaan Erikki Kaarlssoni (Vaase), joka oli
tullut Suomen avuksi lähetetyksi, ei huoli siitä ja pitkittää sotaa
vielä kolme vuotta. Vuonna 1475 saapi Erikki Akselssoni (Totti)
Viipurin lahjoitukseksi, ja laittaa muurin kaupungin ympäri,
ett'eivät Venäläiset sitä hevillä saisi polttaa. Savossa laittaa
hän Venänäläisten varalle samana vuotena Savonlinnan (ruotsiksi:
Olofsborg, Nyslott,) jonka ensistä teki puusta, mutta kaksi vuotta
jälempätä laitti vahvemmaksi ja seisovammaksi. Miten rauhatoin
sitä rakettaissa aika oli, nähdään muutamasta Erikki Akselssonin
kirjoituksesta, jossa sanoo, "että kun työmiehet lähtivät santaa, kiviä
ja kalkkia noutamaan, niin täytyi minulla olla joka proomun kanssa
sotamiesjoukko ja 12 eli 14 omista palvelioistani rintalastasissa
ja miekoissa Venäläisten vuoksi." Samana vuotena lähti myös Erikki
Akselssoni senaikuisen Tuomioprovastin Maunus Niilonpojan Särkilahdesta
kanssa Ruotsiin, saamahan apua Venäläisiä vasten; vaan eivät saaneet
ollenkaan sotaväkeä, kun ainoastaan sotitarpeita. Kuitenki sai Erikki
Akselssoni v. 1479 Steeni Stuurelta apuväkeä Ruotsista, ja nyt "lähti
hän Venäjälle, 20 eli 30 penikuormaa, ja teki siellä suurta vahinkota:
tappoi niin ihmisiä kun eläimiä, miehiä kun naisia, vanhoja kun nuoria,
moneen tuhanteen."

Ruotsin entinen Kuningas Kristiani I kuoli v. 1481 ja hänen poikansa
Johani (Hanssi) tuli hänen perilliseksi Danskan kuningasistuimella.
Mutta Ruotsi ja Norja eivät tahtoneet häntä omanansa tunnustaa, niinkun
Kalmari-yhdistys vaati yhteistä Kuningasta. Ainaki uudistettiin
mainittu yhdistys niin kutsutun Kalmari-Recessin kautta v. 1483, jota
myöten Johanin piti tulla Kuninkaaksi, ehkä vallan oleman mahtavilla
papeista ja maallisista. Mutta Riikihoitaja Steeni Stuure esti tämän
tuuman aikaansaamista, ja niin jäi se tuumaamisiin vielä neljätoista
vuotta. Hän joutui sittä riitaan niiden voimallisten Akselssonein
(Tottein) kanssa, jotka olivat hänelle sukuja ja ensistä olivat
auttaneet Riikihoitajaksi, ja samassa vierausi hänestä muitaki
mahtavia, että hänen tila nyt oli joksiki huojuvainen. Entinen
Riikihoitaja ja Savonlinnan rakentaja Erikki Akselssoni oli kuollut
v. 1480 ja jättänyt lahjoituksensa Suomessa, Viipurin, Raaseporin,
Hämeen ja Savon linnat, veljillensä Iivarille ja Laurille, jotka
eivät aikoneet niitä jättää, ennenkun kaikki velivainajansa tehdyt
kostannukset Suomen varjelemisessa vihollisilta heille maksettaisiin.
Mutta kolmen vuoden perästä täytyi Iivari Akselssonin, veljensä Laurin
jo kuoltua, antaa muut linnat Suomessa Steeni Stuurelle, paitsi
Raaseporin, jota vasten hän sai Ruotsissa siaan maata allensa. Sittä
menetti hän v. 1487 Ruotsissa kaikki lahjoituksensa, Raaseporin otti
Knuuti Posse Steeni Stuurelle, ja hänen täytyi paeta Danmarkkiin.

Venäjän kanssa ei näytä nyt olleen sotia. Mutta Ruotsalaiset olivat
auttaneet Riigan kaupunkia Saksan Ritareita vasten ja niinmuodoin
tulleet heidän kanssa riitaan. Nyt tekivät he rauhan uuden
Seuramestarin Freitagi von Loringhoffin kanssa v. 1488. Samalla
sanotaan keskinäisen liitonki Venäläisiä vastaan tulleen taas tehdyksi
Papinsaareksi (Prestholmen) nimitetyllä saarella Uusmaassa. Ja tokipa
tarvittiinki, sillä kohta nousevat Venäjältä hirmuiset ukonpilvet,
tulen ja leimauksen kanssa. — Samana vuotena oli Venäläisiäki ollut
taas Karjalassa, mutta tulleet Knuuti Posselta kaijotetuiksi.

Maunus Niilonpoika Stiernkorssi Särkilahdesta tulee nyt, Konradi Bitsin
v. 1489 kuoltua, pispaksi; syntynyt Suomessa, Maisteri Pariisissa,
Tuomioprovasti Turussa, Saksan Keisarilta Fredrikki III:nelta valittu
Saksan riikin Pfaltsigreiviksi, (joka arvo piti oleman perimöinen
kaikille vastaisillenki Turun Tuomioprovasteille,) ja nyt pispaksi.
Hänen ajan saamma nähdä olevan Suomelle sangen rauhattoman.


b.) Suuresta Venäläissodasta Suomen vapauttamiseen Danskalaisista (v.
1490-1523).

Tällä nyt kerrottavalla ajan jaksolla tulee häviämään, mitä Suomi oli
edellisinä rauhanaikoina, pispain ja muitten huolen kautta, rikkaudessa
ja voimassa kasvanut. Minkä osan maata Venäläinen jättää hävittämättä,
sen rosvoaa Danskalainen. Mutta maallisen turvan kadottua tulevat
esivanhempamme sen perästä saamaan uuden, hengellisen lohdutuksen,
— evangeliumia puhtahassa kirkkaudessansa ruvetaan sittä heille
saarnaamaan.

Venäjälle ovat ensin silmät nakattavat. Siellä olivat Monguolit
laskeneet kaikki Ruhtinaskunnat verolliseksi allensa ja kovassa
orjuudessa pitäneet sitä, kuitenki omilta Ruhtinailtansa hallittua,
maata, jonka tila oli sangen onnetoin kaikesta kohdasta. Vähitellen
olivat Moskovan Ruhtinaat saaneet jonkutapaisen edellisyyden muitten
Ruhtinaisten rinnalla, ja heistä syntyiki sankari, Dmitri IV Donskoi,
joka ensikerran uskalsi Monguoleja sodittaa, ja löi heidät Kulikovan
kentillä, Donijoen varrella, v. 1379. Ei kuitenkaan tämä voitto vielä
voinut Venäjän vapauttamista vaikuttaa. Mutta Iivana III Vasileivitsa
nousee v. 1462 Moskovan Ruhtinasistuimelle, ja nyt tapahtuvat hänen
kautta suuret muutokset Venäjän tilassa. Monguoleille, jotka lähes
puolikolmatta vuosisataa olivat Venäjätä orjuuttaneet, ei hän maksanut
enää veroa ja irtausi heistä kokonaan. Se monihin Ruhtinaskuntiin
jaettu Venäjän valta yhdistettiin häneltä vahvalla kädellä Moskovan
alle, ja hän nimittiki itsensä Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi. Myös
täytyi se ennen niin ylävä Novgorodiki, jonka sisälliset riidat
jo olivat viimmeisinä aikoina huonontaneet, antauta v. 1470 hänen
alamaiseksi: menetti muutamia vuosia jälempätä kaiken itsinäisen
valtansa, ja pian hävisi sen kauppa ja rikkauskin.

Mitä sotihin Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tulee, niin olivat
ne tähänasti käydyt ainoastaan Novgorodilaissilta, usein yksinäisiltä
rosvoveitikoilta siitä kaupungista, ja jos joku muukin Ruhtinas joskus
niihin ryhtyi, niin tapahtui se aina Novgorodin puolesta. Mutta nyt,
kun Venäjä on yhdistetty yhden valtiaan alla, ja koko maan voimat
hänelle ovat altisna, niin tulevat ne Suomelle ja Ruotsille paljoa
vaikiammaksi ja peljättävämmäksi. Se havaitaan jo siinä ankaruudessa,
jolla se sota käytiin, kun alkoi v. 1490 ja on pitkällisyydestänsä sekä
kovuudestansa tullut kutsutuksi suureksi Venäläissodaksi. Mainittuna
vuotena karkasivat Venäläiset Pohjanmaalle, hävittivät Kemissä, Iissä
ja Limingassa miekalla ja tulella. Ei muitakaan isänmaamme paikkoja
säästetty. Miten kauhia tämä menetys muillaki paikoin oli, nähdään
Riimikhronikan sanoista, "että Karjala, Savo ja puoli Hämettä oli
autiana enemmän kun 80:nen peninikuorman laveudelta." Jos siinä
olisikki vähän lisätty, niin ei mahtanut tosin olla helppo se vuosi
Suomelle. Ei tietä jos sota aina oli kuohumassa hetiseuraavina
vuosina, vaan v. 1492 valitsi Ruotsin Riiki-Raati Knuuti Possen,
Lakmannin Erikki Ragvaldssonin ja kaksi hengellistä Herraa, nimittäin
Maisterit Maunuksen ja Henrikin, (toinen Dekaanus, toinen Kaniiki
Tuomiokirkolla,) sodankäynnin taluttajoiksi ja huolenpitäjiksi. Danskan
Kuningas Johani kävi seuraavana vuotena liittoon ja ystävyyteen
Iivana III:nen Vasileivitsan kanssa, ja Ruotsalaiset sanoivat, että
hän oli Iivanata yllyttänyt Suomea sodalla vaivaamaan. Vuotena sen
perästä taisiki jo Venäläisiä käydä Suomessa, vaikka siitä ei ole
meillä täysinäistä tietoa. Mutta v. 1495 tuli kova aika maallemme.
Iivana Vasileivitsa oli koonnut 60,000 miestä sotaväkeä ja lähettänyt
niitten kanssa Vasilei Shuiskoin Viipuria piirittämään, samalla kun
toiset laumat karkasivat Itäis-Suomen pohjaisemmille paikoille ja
piirittivät Savonlinnaa. Knuuti Posse oli linnanhaltiana Viipurissa.
Kolme kuukautta piiritettiin sitä linnaa, Venäläiset olivat jo tulleet
muureihin asti sekä ampuneet ne suurilla kanuuneilla rikki, ja 30:tenä
Marraskuuta alettiin varsinainen ryntäminen. Mutta hirmuisella
pauhinalla kiitivät yhtäkkiä ne ryntävät viholliset ylös ilmaan,
eloon jääneet pötkivät peljästyksissä pikaisesti pakoon, ajetut
perästä aseutuneilta talonpojilta, joiden sanotaan heistä tappaneen
vielä 9000 miestä. Samoin täytyivät Venäläiset jättää Savonlinnan
ottamattomaksi, sillä Savolaiset kaijoittivat heidät maanääristänsä
ja löivät kuoliaaksi kenen heistä vaan tapasivat. Maa oli tällä
tavalla tullut puhtaaksi vihollisista. — Se kumma tapaus, jonka kautta
Viipuri pelastettiin, tuli arvattavasti siitä, että muurin alle
kaivettuhun kuoppaan oli pantu ruutia, joka vihollisten ryntäissä
sytytettiin sekä lennätti ne ilmoihin; ja sitä on kutsuttu Viipurin
paukaukseksi. Heikkoluuloinen rahvas arveli tämän tapauksen taijoilla
matkaansaatetuksi Knuuti Posselta, jota suurena velhona pidettiin, ja
kummia puheita kävi siitä jälestäpäin kansan suussa.

Sill'aikaa kun Knuuti Posse näin miehullisesti puolti Suomea, kokosi
Riikihoitaja Steeni Sture isoimman sotajoukon, kun Ruotsi hänen päivinä
oli nähnyt. Se nousi enempään kun 40,000:teen mieheen. Hän rupesi itse
sen pääksi, mutta viivytteli niin kauan lähtöänsä Suomeen, että oli
jo myöhä' syksyllä kun hän tuli matkaan, ja iso osa miehistä meneysi
merihädässä ja vilussa. Kun Riikihoitaja viimmen tuli Suomeen, niin
olivat jo viholliset kuulumattomissa, ja hän jakoi ruanpuutteen vuoksi
sotalauman talvikortteleihin ympäri maata. Mutta talvella seuraavana
vuotena 1496 leimahti sota taas korkeimmalleen. Venäläiset tulivat
jälelleen talvisydämellä. Stuure ei voinut niin heti saada kokoon
ympäri maata olevan sotalaumansa, ja hän ei ollut vielä päässyt
liikkeelle Turusta, kun Vasilei Kossoi oli painanut rajan yli, lyönyt
joukon Ruotsalaisia, piirittänyt Viipurin, kostaaksensa enemmäisen
vuoden tappoja hävittänyt Karjalan, Savon ja Hämeen maan, samonnut
Turun lääniin asti ja tappanut noin 7000 ihmistä. Ja kun Steeni Stuure
lopulla Helmikuuta sai sotalaumansa koolle ja marssi rajaa vasten, niin
olivat Venäläiset jo suuren voittosaaliin kanssa palaamassa. Danskan
puolelta pelottavat asiat vaikuttivat Steeniä heti lähtemähän Ruotsiin
ja ottamaan osan sotajoukosta myötänsä. Svantte Stuuren jätti hän muun
sotalauman päämieheksi Suomeen; ja nyt karkaavat Ruhtinaat Iivana ja
Pietari Ussatoi, jotka olivat Pääruhtinaan käskystä koonneet verestä
sotaväkeä Vienan tienoilla, Kajaanan maahan, Pohjanmaan äärille, (jota
Veläläiset nimittivät Kymmenisen joen maaksi,) ja Jokkasten pitäjähän,
jolloin maata hävitettiin aina Torniojokea myöten. Sillon sanotaan
Limingan asujanten, vasta välttääksensä tämänlaista rauhattomuutta,
antauneen Venäjän vallan alle, josta asiasta olivat lähettäneet miehiä
Pääruhtinaan kanssa Moskovassa keskustelemaan. Mutta Venäläiset
ajettiin pakoon Svantte Stuurelta, joka meritse karkasi heidän maahan,
otti lähellä Narovata löytyvän Ivangorodin linnan ja palasi Suomeen
vankein ja runsaan voittosaaliin kanssa, tarjottua voitetun Ivangorodin
Livon Ritareille ja sen sorrettua, kun Ritarit eivät huolinneet sitä
lahjaa häneltä ottaa. — Vuoden loppupuolella tuli Steeni Stuure taasen
Suomeen uudella sotalaumalla, mutta ei saanut Svantte Stuurea lähtemään
talviretkelle Venäjän maahan, niinkuin oli toivonut, sillä Svantte oli
suuttunut hänelle siitä, että luuli itsensä jätetyksi viimmekerralla
vihollisten syötiksi. Suutuksissaan jättää Svantte äkisti sotajoukon
ja palaa Ruotsiin. Riikihoittaja menee myös Svanten perästä, kun
oli ensin hankkinut vartoväkeä Viipurin ja Savonlinnan varaksi ynnä
laittanut vartolinnoituksia Uusmaan ja Hämeen puollukseksi. Hän olisi
hyvin mielellään tehnyt rauhan vihollisten kanssa, jos olisi siinä
tapannutkin, koska hänen voimat eivät tässä sodassa varsin riittäneet
ja hänellä muuten oli Ruotsissa paljo huolta Danskan Kuninkaan ja
voimakkain ylimysten juonten tähden; mutta Ruotsin Raati oli semmoista
tuumaa vastaan. Niin olivat sen vuoden sotayritykset lopulla.

Sit'ei voi kieltää, ett'ei Steeni Stuure joksiki huolettomasti
käyttänyt Suomen puoltamisessa. Siitä asiasta ja, muut mainimatta,
siitäki, että hän oli liitollansa Livon Ritarein kanssa ärsyttänyt
Venäläisiä sotaan, syytti häntä Ruotsin Riiki-Raati ja kutsui Danskasta
Kuningas Johani II:sen Ruotsiin. Kuningas tuli. Silloin ulousi
Riikihoitaja Daalareihin ja sai talonpoikia puolellansa, joiden kanssa
kävi Kuningasta vasten; mutta ei onnistanut. Siitä tuli hän saamaan
Suomen, Ahvenanmaan ja monta paikkaa Ruotsissa läänitykseksi, mutta
täytyi heittää vallikan Kuninkaalle, joka kruunattiin vielä samana
vuonna 1497. Steeni Stuure sai kuitenki vielä olla yksi neljästä Ruosia
hallitsevasta Riiki-Raatista. Mutta pian vaikuttivat vihamiehet, että
hänen täytyi lahjoituksistansa antaa Turun, Hämeen ja Savon linnat sekä
läänit takasin Kuninkaalle.

Maunus III Stiernkorssista, joka nyt oli ollut pispana, ei löydy
paljo muuta mainittuna, kun että häntä kiitetään, että hänellä oli
Kirkon puolta pitäissänsä paljo vastuksia ja mielikarvaita, ja että
hän oli laittanut Dekaanin arvon Tuomiokirkolla, sekä muutenki
pappivirkain tuloja lisäillyt. Myös tietään hänen toimittaneen yhteisen
atrioitsemisen säätyveljillensä ja muillenki köyhille Turussa. Sammui
v. 1500.

Tämän perästä tulee Laurentius Mikhaelinpoika Suurpää pispaksi. Hän oli
kotosin Turusta ja Pariisis-Maisteri. Vihittiin vasta vuoden perästä,
Upsalassa, saatuhun arvoonsa. Hänen aikana tapahtui, että Herrat
Ruotsissa luopuivat jällensä pois Kuningas Johannista ja valitsivat
v. 1501 Steeni Stuure Vanhemman uudellensa Riikihoitajaksi. Silloin
oli Suomessa Danskalainen mies, Maunus Frille, joka piti Johanin
puolta, eikä tahtonut Steeni Stuuren ystäville antaa Turun linnaa.
Mutta ne piirittivät sitä yli kolme kuukautta, jonka perästä linna,
Saksalaisen vartoväen petoksesta, joka tahtoi saada käsiinsä muutaman
siellä löytyvän suuren rahasumman, annettiin, 6:tena p. Syyskuuta v.
1502, Steeni Stuurelle. Muu osa maata taisi vastustelematta häneen
luopua. Riikihoitajalla oli vielä taistelemista Danskalaisia vastaan ja
kuoli v. 1503, myrkystä niinkuin sanotaan. Vaikka Danskan Kuningas nyt
tahtoi saada Ruotsin valtaansa, niin valittiin kuitenki, Hemminki Gadin
nerosta, Svantte Stuure Riikihoitajaksi seuraavana vuotena. — Samana v.
1504 tehtiin sotilakko Venäjän kanssa 20:neksi ajastajaksi, josta on
nähtävä, että sotatila oli kestänyt aina siihen saakka, vaikk'ei siitä
ole tietoja, ja se mahtoi olla huokiampi Suomelle loppupuolellaan,
Venälaisten sodan tähden Livon Ritariseuran ja Lithovian kanssa. Suuri
Venäläissota oli siis pitkittänyt 14 vuotta. — Nyt seuraavat rasitukset
Danskalaisilta.

Pispa Laurentius Suurpään aikana jaettiin, varsinki Karjalassa ja
Savossa, jossa pitäjät olivat niin laajat, että oli muutamilla
15 penikuormaa ja enempiki kirkolle, seurakuntia pienemmiksi; ja
muutamassa Tukhulmin Riikikokouksessa päätettiin uutten kirkkojen
rakentamista isänmaassamme. Tämä pispa tuli, visiteerinki matkallansa
Ahvenanmaahan, yhtäkkiä halvatuksi ja kuoli muutaman ajan perästä
v. 1506. Sittä valittiin Johannes IV Olavinpoika, hänki Suomalainen
syntymältänsä ja Pariisis-Maisteri opiltaan, jälkeenseuraavaksi
pispaksi ja vihittiin vasta seuraavana vuotena Upsalassa, saatua ennen
Paavilta vahvistuksen vaaliinsa. Hänen täytyi ostamalla saada Kuusiston
linna edellisen pispan väeltä, jotka eivät mielineet sitä antaa,
ennenkun saivat 200 markkaa.

Riikihoitaja Svantte Stuure oli erityistä (nimittäin Natt- och- Daagin)
sukua, kun Steeni Stuure Vanhempi oli ollut, ja hänen aikana tapahtui
alituisia kapinoita Danskalaisten kanssa. Hänell'oli auttajana ja
ystävänä Hemminki Gaddi, mies hengellisestä säädystä, mutta useimmin
tavattu sota- ja hallitusasioista, kun alttarilla, ja palava vihasta
Danskan nimeen. Mutta isoin osa Raatista ja melkein kaikki pispat
olivat Danskan puolella ja aikoivat aina kutsua Kuningas Johania
takasin, jota Svantte ja Hemminki estivät. Kun nämät viimmeksi
mainitut miehet vielä saivat Hansaseuran puolellensa, niin alkoivat
he Danmarkkia kovemmasti hätyyttää ja kostaa sen hävitäntäretkiä
Suomeen. Danskalaiset olivat nimittäin rosvoneet ja hävittäneet Suomen
rantamaita v. 1509. Saman vuoden 2 p. Elokuuta, kun kaikki Turun
asukkaat nukkuivat unen levossa, tuli sydänyöllä yhtäkkiä Otto Ruuthi
Danskalaisten kanssa suurella rymäkällä ynnä torvein ja sotasoitinten
pauhinalla kaupunkiin, ja alkoivat ryöstää ja murhata hirviästi.
Tuomiokirkosta ryöstettiin kaikki kirjat, korennukset ja irtain
omaisuus; samoin yksinäistenki huoneista. Ryöstötavara kannettiin
Danskalaisten laivoille. Yläisemmistä murhattiin monta, ja toinen osa
vietiin vankina Danmarkkiin. Nämät voret viipyivät vielä muutaman ajan
Turussa, pitkittäin ilkiätä työtänsä. Vuotena perästä oli myös Amiraali
Severini Norbyy liikkeellä ja otti Kastelholman linnan Ahvenanmaalla,
tehden linnanhaltian frouanensa vankiksi.

Arvidi Kurkki valittiin pispaksi, kun Johannes Olavinpoika, palattuansa
visiteeringiltä Karjalassa, oli v. 1510 kuollut suuresta ruokapalasta,
joka hänellä oli kurkkuun tarttunut ja hänen läkähyttänyt. Arvidi oli
ulkomaalla tullut Maisteriksi ja ollut Dekaanus Turussa, valittuansa
pispaksi lähtenyt Italiaan saamahan Paavilta vahvistuksen vaaliinsa, ja
vihittiin vuoden kuluttua Strengnääsissä. Isänmaansa hyvää tarkoittava
mies oli tämä pispa. Hänen valintavuotena, elikkä Venäjän tietoja
myöten vasta 9:tenä Toukokuuta v. 1513, pitennettiin se vähää ennen
20:nesi vuodeksi sovittu sotilakko, Novgorodissa 60:neksi ajastajaksi,
samoilla ehdoilla kun Pähkinäsaaren rauhassa Maunus Liehakon aikana.

Mutta Riikihoitaja Svantte Stuure oli kuollut pikaisesti v. 1512 ja
Ruotsin kansa siaan valinnut hänen pojan, Steeni Stuure Nuoremman,
riikiä hoitamaan ja vartioimaan, ehkä Raati ja ylimykset tahtoivat
siihen virkaan Erikki Trollea. Danmarkin Kuningas Johani II oli myös
kuollut v. 1513, ja poikansa Kristiani II, Tyranno (Hirmuvaltia)
ansaitulla liikanimellä, tullut hallitukseen. Hän oli jo isänsä eläissä
tullut Ruotsissa otetuksi kruunun perilliseksi, ja kun ei hän heti
päässyt siihen arvoon, niin sanotaan hänen, samalla tavoin kun isänsä
ennen, yllyttäneen Venäläisiä Suomehen karkaamaan. Vuonna 1515, ja
kahtena sitä seuraavana, mainitaanki Venäläisen hävittäneen Suomea eli
Norbotnia, jolloin siis vasta käyty sotilakko heti rikottiin. Sota
oli myös v. 1516 noussut Steeni Stuuren ja Danskan välillä, Pääpispan
Gustavi Trollen juonilla, joka viimmen tuli arvonsa menettämään ja
hänen auttaja, Kristiani, voitettiin Bränkyrkan tappelussa, lähellä
Tukhulmia, v. 1518. Nyt asetettiin Paavin käskystä hengellinen oikeus
Danmarkissa, ratkasemaan virastansa lasketun Pääpispan kanteita
Riikihoitajata vasten, ja Steeni Stuure kaikkine puoltajinensa
tuomittiin pannaan. Siitä rupesi Kristiani sotajoukkoa kokoamahan, joka
v. 1520 lähti Ruotsia kurittamaan. Boogesundin tykönä tuli tappelu,
jossa Steeni Stuure Nuorempi voitettiin, ja kuoli muutaman ajan
perästä haavoistansa. Riikihoitajan kuoltua tuli hämmästys Ruotsin
kansaan, eikä kukaan tiennyt mitä nyt oli tehtävänä, kun Danskalainen
miekalla ja tulella läheni pääkaupunkia. Ainoastaan Steeni Stuuren
leski, se rohkia Kristiina Gyllenstierna, piti uskalluksensa tallella
ja puolti Tukhulmia, joka Kristianilta piiritettiin, vaikka jo oliki
suuri osa Ruotsin Herroja tunnustanut Kristiania Kuninkaaksensa. Mutta
kun Hemminki Gaddiki nyt meni Danskalaisen puolelle ja houkutteli
Kristiinata samaan, niin antoi viimmen tämä vaimo (7:tenä Syyskuuta)
Tukhulmin Kristianille, joka hänelle lupasi antaa omaisuudeksi
Hämeenlinnan ja sen läänin ynnä Kokemäen kartanon. Myös luvattiin
Ruotsalaisille kaikkinainen rauha, sekä Kristiinan ystäville ja
puoltajille Suomessa, joiden seassa nimitetään pispa Arvidi Kurkki,
Ooke Jöranssoni Totti, Tönnes Erikssoni Totti ja Niilo Eskilssoni
Baneeri, täysi vapaus kaikesta rangaistuksesta ja vainosta. Mutta
pian näytti Kristiani, mitä hänelle oli mielessä ja mitenkä hän aikoi
lupauksiansa täyttää. Luvattuja omaisuuksia ei annettu Kristiinalle.
Marraskuussa 8:tena päivänä, kun uuden Kuninkaan kruunaamisen juhlaa
pidettiin Tukhulmissa, suljettihin portit Tukhulmin linnaan, jossa
tiettävästi nyt löytyi paljo kansaa, ja muutamain edelläkäyneitten
syyttämisten perästä ruvettiin mestaamaan kaikkia, kun ei luultu olevan
Danskan ystäviä, ei ainoastaan Herroja, vaan myös muita läsnäolevaisia
alhaisempia, ilman armoa ja oikeutta. Olaus Magnus, joka on
kirjoittanut kirjan Pohjaisten Kansain elosta, jossa Suomestaki tulee
paljo puhumaan, näki omilla silmillään 94 ihmistä mestattavan. Toisia
hirtettiin eli piinattiin kuoliaaksi. Tämä on se mainio Tukhulmin
verilöyly. Mutta tulipa Suomellenki vuoronsa. Heti Ruotsiin tultuansa
oli Kristiani lähettänyt käskyjä sen maan Herroille, tulemahan
Ruotsiin riikin asioista keskustelemaan. Mutta lienevätkö Herrat
jotaki petosta aavistaneet, slllä ei heistä yksikään käskyä totellut.
Sittä oli Kristiani lähettänyt Hemminki Gadin sotajoukolla, Suomen
maata kukistamaan ja sen linnoja ottamaan. Linnat antausivat hänelle
vastustelematta, sillä ei arveltu vastuksen enää mitään auttavan;
entiset linnanhaltiat laskettiin viroistansa, joihin Saksalaisia ja
Danskalaisia miehiä pantiin. Turun linnaan asetettiin vasta mainittava
Thuomas Volffi. Mutta nyt tuli Kristianilta verinen käsky, jota
myöten Ooke Jöranssoni Totti mestattiin Hämeenlinnan ulkopuolella
(27 Marrask.). Hemminki Gaddi sai myös vanhoilla päivillään havaita,
miten Kristianin laatuiset miehet palkitsevat ystäviänsä; sillä hän ja
Niilo Eskilssoni Baneeri mestattiin Raaseporin etuloilla (16 Jouluk.)
Pispa Arvidi säilytti henkensä; joko hän lie Kuusiston linnassa saanut
turvansa, eli muuten tiennyt paeta vainojiansa. Sillä keinoin menetteli
Kristiani Ruotsissa, ja yli 600 ihmistä oli hengeti nutistettu, kun hän
seuraavan vuoden alulla palasi Danmarkkiin.

Kun nämät kauhistukset paraaltaan tapahtuivat Ruotsissa, tavatahan
Gustavi Erikssoni Vaase, karattuansa vankeudesta Danmarkissa Lybekkiin
ja sieltä lähettyänsä Ruotsiin, eräilemässä Danskalaisten pelvon tähden
Daalarein metsissä, puimassa talonpoikain riihissä, piiloutuneena
vainojiltansa muin heinäkuormassa, muin kaatuneitten puitten alla, muin
kuopissa ja kellareissa: hän se nuori aatelismies, jonka rehellisessä
sydämessä ajatukset Ruotsin vapauttamisesta olivat nousseet, ja
jonka aikeensa hän nyt tulee, niinkuin hänellä oli itsellänsä tapana
sanoa, "Jumalan ja Ruotsin talonpoikain kautta" täyttämäänki. Hän sai
Daalarilaiset ja sen perästä talonpojat muillaki paikoilla puolellensa,
sittä vapasukusia Herrojakin; piiritti Tukhulmia, jossa kaupungissa
Magistraati pyysi Suomesta avuksensa miehiä ja sotitarpeita;
ja valittiin Syyskuussa v. 1521 Herrainpäivillä Vadstenassa,
Riikihoitajaksi. Nyt alkoi hän Suomenki vapauttamista miettiä;
lähetti sinne Niilo Arvissoni Vestgööthen ja Henrikki Jönssonin
Haagasta, sotamiesjoukon kanssa, ja näihin yhdistyy Niilo Monssoni
Grabbe Grabbakasta ynnä monta muuta vapasukuista Suomalaista. Nämät
miehet alkoivat 24 Marraskuuta piirittää Turun linnaa, jossa Thuomas
Volffi oli haltiana, ja löytyi hänellä siellä paljo vartoväkeä sekä
runsaasti sotitarpeita. Siihen siaan oli piirittäjillä sota-aseista
ja ruutista suuri puutet, jota pispa Arvidi ainaki koki heille
varustaa. Vaan ei tahtonut piiritystyö Ruotsalaisilla menestyä. Eräällä
karkauskerralla otettiin muutamia Ruotsalaisista, joiden seassa Niilo
Arvidssonin veli Bengti vangiksi. Volffi antoi hirttää kaikki tyyni
linnanmuurin ulkopuolella. — Ahvenanmaahan lähetti Gustavi Hemminki von
Brokkenhuusin, ottamaan Kastelholman linnaa, jota Lyyderi Friimanni
Kristianin puolesta hallitsi; ja vaikka Ruotsin päämies tapettiin
viimmenimitetyltä kaksitappelossa, niin taisi linna kuitenki hetimiten
tulla otetuksi.

Seuraavana vuotena 1522 kävi Tammikuussa Kristianilta kaikille
linnanhaltioille Suomessa käsky, jossa heitä haastetaan tappamahan ne
kiini saadut ja linnoissa säilytetyt Herrat Gustavin puolluksesta.
Sentähden antoi Volffi ottaa hengen kaikilta Turun linnassa löytyviltä
Suomen Herroilta, joiden seassa oli Tönnes Erikssoni Totti ja
Lakmanni Pohjais-Suomessa Henrikki Steenssoni. Samanlainen surma
olisi myös tullut Erikki Flemingille, mutta hän oli ajoissa saanut
tiedon Kuninkaan käskystä ja mietti keinoja, mitenkä pelastaa itsensä
ja muitaki maanmiehistänsä. Hän tekeysi siis Kristianin paraaksi
ystäväksi, jonka kautta sai Volffin hyväsuosion itseensä, hän tarjousi
karkaamaan piirittäjöitten päälle, johonka vaaralliseksi katsottuun
yritykseen linnassa olevat Ruotsalaiset sotamiehet piti pantaman,
sillä heidän kuolemasta ei paljon huolittu. Tämä lauma piti lisättämän
Danskalaisilla, jotka pitäisivät Ruotsalaiset kurissa. Fleminki
sai salaa sanan Ruotsin päämiehelle aikomisistansa, ja kun hän oli
käynyt ulos linnasta, niin rupesivat karkaajat ja päällenkarattavat
yhessä tappamaan niitä muassa olevia Danskalaisia, ja Fleminki
miehinensä oli vapautettu. — Turun linnaa piiritettiin aina keväimeen
asti, jolloin Severini Norbyy tuli sen avuksi. Niilo Arvidssoni ja
Ruotsalaiset, joilla oli kovin vähä voimia vastukseksi, täytyivät
nyt vetäytä pois Turusta. Heidän lähtiissä kirposi tapaturmaisesti
tuli yhteen ruutitynnyriin, ja siitä syttyi tulipalo kaupunkiin, joka
palaissansa Danskan sotaväeltä ryöstettiin. Ruotsalaiset pakenivat
maan sisälöille Hämeeseen, jonnekka Danskalainen ei heitä ajanut
perästä. Pispa Arvidi Kurkki, joll'ei enää ollut Kuusiston linnassa
turvapaikkaa, pakeni Danskalaisten edellä Raumaan, sieltä meritse
Ulvilaan, sieltä Nääräpäähän, ja sieltä aikoi tulla Ruotsiin, mutta
hukkui merihädäässä monen vapasukuisen miehen kanssa Suomesta, jotka
olivat perehinensä hänen seurassa olleet. Sinne meni Suomen 23:mas ja
viimmeinen paavinuskoinen pispa. Hämeesehen paenneista miehistä, joilla
ei enää ollut toivoa saada maata puollustetuksi, jakaupi sotalauma:
Erikki Fleminki menee isoimman joukon kanssa ja yhdistäypi Gustavi
Vaasen laumoihin; Niilo Grabbe jääpi Suomeen, varustaa itsellensä
pienen laivaston, hätyyttää sillä Danskalaisia, missä vaan heitä tapaa
pienemmissä joukoissa, ilmautuu välistä Raaseporissa, Porvossa elikkä
Kokemäessä (Kuusistossa?), pakenee hädän tultua Vironki puolelle, ja
tekee sillä keinon paljon pahaa Kristianin väelle. — Danskalaiset
hävittävät rantamaita Suomessa; Kuusiston linna otetaan heiltä
sisälle; Norbyy purjehtii sinne tänne Ruotsin ja Suomen välillä,
auttain ahdistettuja linnoja rualla ja väellä. Niinpä käski hän
Thuomas Volffinki Suomesta ottaa ruokatarpeita, minkä voisi saada, ja
viedä niitä Tukhulmiin. Volffi lähtiki suurella laivajoukolla anottua
apua viemään. Mutta Gustavi Vaase oli Lybekkiläisten avulla saanut
sotalaivoja, jotka piilivät Ruotsin luotojen välillä ja nyt tulivat
ottivat koko Volffin laivaston sisuksinensa, ynnä Volffin itsensä
vankiksi, ja sitte hirtettiin hän tammeen, ansaituksi kostoksi monista
hirmutöistänsä.

Gustavi Vaasella kävivät toimet hyvästi Ruotsissa: yksi linna toisen
perästä otettiin häneltä, yksi etu seurasi toistansa. Tukhulmi oli
vielä Danskalaisilla. Sitä piiritettiin monelta haaralta, ja Norbyyn
apuanto estettiin. Kristianilla ja hänen puoltajilla ei näytä olleen
ollenkaan tointa ja tolkkua muuhun kun hirmutöihin ja ilkeyksiin. Se
vaikutti, että Danskanki Raati ja Herrat jo rupesivat häntä pelkäämään
ja vihaamaan. He antoivat kruunun Fredrikki 1:mäiselle, joka teki
liiton Hansalaisten kanssa. Kristiani ei uskaltanut vastustaa, kokosi
tavaroita, minkä sai, ja purjehti v. 1523 Huhtikuussa muutamilla
laivoilla pois Danmarkista, heittäin ijäksi päiväksi kruununsa. Sittä
eli hän kruunuheittona, pidettiin lopulla 27 vuotta vankina ja kuoliki
siinä tilassa. Tässä oli hänen oman mielettömyytensä kosto! Mutta
Fredrikki otti Danskan kruunun ja tahtoi hänki Kalmari-yhdistyksen
ehdoilla saada Ruotsi allensa, josta hän kirjoitti Ruotsiin. Vaan
sieltä vastasi Raati: että he olivat valinneet Gustavi 1:sen Erikssonin
Ruotsin Kuninkaaksi. Se oli tapahtunut Strengnääsin Riikinkokouksessa,
7:tenä päivänä Kesäkuuta. Niin päätyi Kalmari-yhdistys, jonka
onnettomuus oli kestänyt 126 vuotta. Samassa kuussa antausi Tukhulmiki
Gustaville, ja pian oli koko Ruotsi hänen hallussa ja vapaana.

Kun Kuningas Gustavi 1:nen oli saanut Ruotsin perkatuksi
Danskalaisista, niin tuli Suomen vuoro. Elokuussa v. 1523 lähetti hän
sinne vahvan sotalauman Ruotsalaisia, Saksalaisia ja Suomalaisia,
Amiraalin Iivari Flemingin myötä, jonka piti veljensä Erikki Flemingin
kanssa ajaa Danskalaiset matkoinsa. Armeia nousi maalle Kuusiston
linnan tykönä ja otti sen toissa päivänä välirynnäköllä. Sitte meni
se Turkuun, jonka linna 12:ta päivän perästä saatiin otetuksi.
Alussa kävi Danskan sotajoukko Ruotsalaisia vastaan, mutta vetäysi
pian Hämeenlinnan kautta Viipuriin, kun oli saanut tarkempia tietoja
vihollistensa voimasta. Ruotsalaiset jakausivat nyt pienempiin
joukkoihin, jotka vähitellen ottivat Hämeen, Raaseporin, Savon ja
Viipurin linnat Danskalaisilta; jälkimmäinen otettiin Niilo Grabbelta.
Ennen Joulua oli koko Suomi tempastu vihollisten kourista. Kun ei
ollut Danmarkista apua odotettavana, niin menetti Danskan puollus
rohkeutensa, ja eivät he tahtoneet eivätkä voineet pitemmältä
vastustella. Näin tuli Suomi vapaaksi Danskalaisista.



2. Suomen sisämäisistä asioista Paavinuskon aikana.


Kukin aika on, omituisen luontonsa ja laatunsa puolesta, muista
eroitettu: niin myös Paavinuskon aika. Tässä tahdomma nyt sovitella
muutamia ennen mainimatta jääneitä eli jo mainittujaki asianhaaroja
yhteen; sillä täydellisempätä osotusta tämän monesta syystä kyllä
merkillisen ajan elämään emme voi antaa.

Ensisti tahdomma Kirkollisuuden puolta katsella. Siellä kohtaa meitä
heti Paavikunnan rakennus. Roomin seurakunnalla, joka Apostolein
aikana perustettiin, oli, niinkuin muillaki, pispansa. Kun muutamain
vuosisatain perästä Kristinusko oli pilaumassa, ja sen opettajat
maallista kunniata ja rikkautta rupesivat halailemaan, niin syntyi
Roomin valtakaupungin pispain päässä se ajatus, että he muka olisivat
Apostoli Pietarin jälkeenseuraajat virassa, joille taivaan avaimet
olisivat jätetyt. Sentähden rupesivat he muitten Kristikunnan Pispain
sivulla edellisyyttä tahtomaan. Heitä kutsuttiin paapoiksi, josta
sanasta Paavi muukaloimalla on tullut. Tämä tuuma onnistikin. Roomissa
kasvoivat Paavit aina enemmin kunniassa ja voimassa; mutta siinä
samassa kasvoi heidän maallinenki, Kristillisyydestä erkaneva ja
maallisia tarkoittava, mielikin. Sillä keinoin oli Paavi pian saanut
koko Kristikunnan allensa, paitsi Greekan kirkkoa, joka hänestä erkani
eikä tahtonut häntä totella.

Kun Kristinuskoa ruvettiin Suomeen levittämähän, oli Paavein valta jo
täydessä voimassaan, ja he hallitsivat ikääskun mahtavat Kirkkoherrat,
joitten pitäjän alle puoli Euroopata kuului ja maksoi heille
tihuntia. Heillä oli Roomissa Konsistoriumi, jonka jäseniä kutsuttiin
Kardinaaleiksi, ja niiten piti olla Paavein neuvonantajina ja auttajina
Kristikuntaa hallitessa. Myös piti heidän valita Paaveja, kun entinen
oli kuollut. Tämän Roomin kirkkovallan alle kuuluivat ensistä Pääpispat
(Arkhipispat), jotka tavallisesti vihkivät allensa kuuluvia Pispoja ja
pitivät jotaki komentoa heidän yli. Valittu, vaan vielä vihkimätöin,
pispa sai nimen Elektus (Valipispa). Mutta Pääpispainki yli oli välistä
asetettu Priimas eli Priimaspispa. Suomi, niinkuin Ruotsikin, kuului
Lundin Priimaspispan ja Upsalan Pääpispan alle. Samatekkun Paavilla
oli myös pispoilla Konsistoriuminsa eli Tuomiokapituli, joka heitä
valitsi ja auttoi hiippakuntaa hallitessa. Tuomiokapitulin jäseniä
löytyi Suomessa lopulla 12, joista Tuomioprovasti (Archipraepositus),
Arkhidiakonus ja Dekaanus olivat muita etevämmät, ja niitä
muita kutsuttiin alhaisemmiksi Tuomioherroiksi (Kaniikeiksi).
Tuomiokapitulilla oli alussa tuomitsemista useimmissa rikosseikoissa,
ja myöhemminki oli sillä monessa asiassa ratkasemisen oikeus, vaikka
Lakmanneja ja muita Tuomareita jo löytyi meidän maassa. Papit olivat
alhaisempia hengellisiä ja toimittivat jumalanpalvelua seurakunnissa
maalla ja kaupungeissa. Papeilla oli välistä vierellä Kappalainen
(Capellanus), eli edestänsä virkaa toimittava Sialainen (Vicarius).
Muita papillisia virkoja olivat Diakonein ja Khuoripappein (Chorales)
virat. Ilman sitä löytyi alhaisempia, lukkarintapaisia kirkonvirkoja
monesta lajista. Kun Paavi tahtoi saada jotakin toimitetuksi kaukana
Roomista olevissa maissa, niin kirjoitti hän siitä Bullia pispoille
eli muille; vaan kun asia vaati, niin lähetti hän Legaateja edestänsä
seikan selvittämään. — Paitsi näitä maallisia pappeja löytyi myös
muita, jotka suuremman pyhyyden perään pyörivät ja elivät yhteydessä
Luostareissa (Kluostareissa). Niitä laitoksia löytyi erityisiä miehille
ja naisille, eli munkki- ja nunnaluostareita. Päällysmies kutsuttiin
Apotiksi (naisluostareissa Apetissaksi), ja sitä lähin virka oli
Priorin (Priorinnan eli Naispriorin), muista alhaisemmista mainimatta.
Tämmöisiä luostereita oli erilajista, joilla oli itsekkullaki omituiset
asetuksensa, tarkoittavat puhdasta, kaikesta irstaisuudesta ja
ylöllisyydestä vapaata, jumalisuuden harjoituksille vihittyä, elämätä.
Suomessa löytyi luostareita kolmesta munkkiseurasta eli ordenista,
nimittäin: kaksi Dominikaniluostaria, joista yksi oli Turussa ja toinen
Viipurissa: kolme Franciskani- luostaria, joista yksi oli Viipurissa,
toinen Raumassa, ja kolmas oli Köökarin luostari Ahvenanmaalla:
yksi Brigittiniluostari Naantalissa, jossa oli munkkeja ja nunnia
yhessä ja joka oli Vadstenan luostarista Ruotsissa saanut alkunsa.
(Kahden ensiksi nimitetyn munkkiseuran perustajat olivat Dominikus,
Hispaniasta, ja Franciskus, Italiasta. Kumpiki seura sai vahvistuksensa
Paavilta v. 1215 ja levisi heti sen perästä pohjaiseenki. Brigittinein
perustaja oli se mainio unien näkijä Pyhä Brigitta Ruotsista, joka
kuoli v. 1373.) Kun Kristinuskoa ensin ruvettin Suomessa saarnaamaan,
niin tarvittiin arvattavasti pappeja, jotka maan omalla kielellä
voisivat pakanoita opettaa ja saada heitä erhetyksistänsä luopumaan.
Mutta semmoisia saatettiin ainoastaan sillä tavalla saada, että
kääntyneitä pakanoita papeiksi opetettiin. Sentähden onki arveltu
jo aikuisin koululaitoksen löytyneen pispanistuimen tekönä, jossa
papiksi aivotut miehet saivat vähän opetuksensa. Pispanistuimen
muutettua Turkuun pitkitti tämä koulu, Turun kathedralikoulun nimellä,
oloansa. Sillä oli Tuomio-kapitulin jäseniä opettajina, ja se sai
vanhaan aikaan niin suuren arvon, että Ruotsistaki tuli nuoria
miehiä siinä oppimaan. Paitsi tätä löytyi jokaisessa luostarissa
koululaitos, joista Rauman koulu (Collegium Raumense) oli varsin
mainio Paavinajan loppupuolella. Näissä kouluissa tehtiin erinomattain
papinalkuja virkaansa mahdollisiksi. Mutta jos joku tahtoi saada
täydellisemmän ja laveamman opin, niin täytyi hänen ulkomaisissa
opistoissa, niminomaisesti Pariisin ja sittä Praagin ynnä Leiptsigin
Korkiopistoissa, keksiä tietoja, niinkuin monesta pispasta olemme jo
nähneet. Alhaisempain pappein ei näytä tarvinneen maatansa ulempana
käydä oppia hakemassa. Oppineilta Suomessa kokoonpannuista kirjoista
ei löydy paljo mainittavata, paitsi että eräs Johannes Budde eli
Rääki, joka Paavinajan loppupuolella asui välistä Vadstenan, välistä
Naantalin luostarissa, on kirjoittanut usiampia kirjoja jumalisesta
sisälläpidosta. Rahvasta ei opetettu lukemaan, vaan ainoastaan muutamia
rukouksia ulkoa taitamaan.

Sitä myöten kun Kristillisyys levesi maassa ja asukkaita lisäysi,
rakettiin myös Kirkkoja. Nousion ja Räntämäen kirkot taisivat olla
kaikkian ensimmäiset; Hämeessä taisi Hattulan kirkko, Karjalassa
Viipurin ja Savilahden eli Mikkelin, Pohjanmaalla Mustasaaren,
Pietarsaaren, Salon ja Kemin kirkot olla ensimmäiset. Seurakuntia
jaettiin sittä aikaa myöten pienemmiksi, ja jokainen sai tiettävästi
pappinsa, joka kirkonmenoja toimitteli, kasti ja jakoi Sakramentit.
Ulkonainen koreus oli kirkoissa tarkoitettu, varsinki Tuomiokirkossa,
jossa Alttareita oli kyllin rakettu Pyhäin kunniaksi ja muistoksi.
Kirkonmenoista oli Messu etevin temppu: vähemmässä arvossa pidettin
Sakramentit, joita oli silloin seitsemän, ja Saarna, joka useimmiten,
niinkuin muukin jumalanpalvelu, tapahtui latinaksi, ilman että
kuunteliat mitään siitä ymmärtivät. Messuamalla toivottiin saada
sielut Kiirastulen (eli Perkantotulen) piinasta pelastetuksi, ja
semmoisia messuja eneni lopulla niin, että papit saivat melkeen päivät
päästänsä kirkossa veisata ja loilotella. Kaikki jumalisuus oli
täytetty ulkonaisten menoin harjoituksella; Raamattu oli papeillenki
tuntematoin kirja; ja jos joku vähän vapaammasti uskalsi ajatella, eli
käytti itseänsä jotenki Kirkon asetuksia ja tapoja vastoin, niin joutui
hän Pannaan s.o. suljettiin Kirkon yhteydestä. Siihen siaan olemme
nähneet, kuinka Aneita, eli syntianteen vakuutuskirjoja, jaettiin
niille, jotka Kirkkoa rikastuttivat. Pyhiä miehiä pidettin aivan
epäjumalisessa kunniassa, ja heille pidettiin omituisia juhlapäiviä,
jonka kautta tiettävästi joutopäivät enenivät ja työpäivät vähenivät.
Näitten Pyhäin lukuun kuului e. m. Suomen ensimmäinen pispa Pyhä
Henrikki: ja pispa Hemminkikin tehtiin v. 1514 Pyhäksi, vaan se
tapahtui kovin myöhä, ett'ei hänellä ollut siitä pitkällistä kunniata.
Tämmöisten Pyhäin sanottin tehneen paljo Ihmettöitä kuolemansaki
jälkeen; ja toivottiin heidän ei ainoastan esirukouksillansa taivaassa,
vaan myöskin liikanaisten hyväin töittensä lahjoittamisella, voivan
hankkia anteeksi saamisen syntisille ihmisille, vaikka on kylläkin
epäiltävä asia, jos moni näistä Pyhistä itsekkään oli taivaassa saanut
siaa.

Nyt ovat Kansakuntaisuuden asiat silmäiltävät. Niinkuin Paavi
hengellisillä siteillä hallitsi Kristikuntaa ja oli pispain päänä, niin
piti myös Roomin eli Saksan Keisarin olla Kuningasten ja Ruhtinaien
yhteisenä päänä: edellisellä piti hengellinen valtikka, jälkimäiselle
miekka siinä Kristikunnan yhteisessä valtakunnasa oleman. Tämmöisen
näemmä kaiketi tarkoituksen olleen yhteisen Historian keskiajalla,
vaikk'ei se koskaan saanut varsin aikaan; sillä ensistä nousi pian
yhtäläisiä riitoja Paavein ja Keisarein välillä, ja toiseksi eivät
Kuninkaat ja muut Ruhtinaatkaan usein paljo Keisaria totelleet.
Erinomattain olivat pohjaiset riikit omin päinsä. Ainaki olemme siv. 99
nähneet esimerkin senlaisesta Saksan Keisarin luullusta ylinäisyydestä
Suomenki perukan yli. Ruotsin Kuninkaat elikkä, oikeimmin sanottu,
Kuninkailta läänityksillä lahjoitetut ylimykset, pitivät siis
maallisen hallituksen Suomessa Paavinuskon ajalla. Mutta ei alussa
vielä niin. Suomi oli Paavein ja Turun pispain toimella, eli ainaki
Kristinuskon levittämisen tarkoituksessa, tullut valloitetuksi; ja
sentähden saivatki pispat ensiaikoina pian yksinään hallita ja vallita
isänmaassamme, niinkuin myös käyttää kaikki tulot omaksi ja Kirkon
hyväksi. Vasta Beero I:mäinen antoi osan maarahoista Kuninkaalle,
ja noin 1284 tuli vasta Birgeri Jaarlin poika Bengtti, Herttuan
korkonimellä, Suomen ensimmäiseksi maalliseksi haltiaksi. Siitä lähin
löytyi aina mahtavia Herroja, jotka Kuninkaalta olivat saaneet, joko
Suomen kokonaan eli osia siitä maasta, lahjaksi allensa. Näihin ovat
myös Linnanhaltiat luettavat, joilla oli jokuntapainen komento linnan
alle kuuluvan maan yli, ja joitten nimet ovat osiksi meihin asti
säilyneet tiedossa. Vasta Pähkinäsaaren rauhan perästä tavataan (v.
1324) ensimmäinen Lakmanni maassamme. Sen perästä jaettiin Suomi v.
1435 kahteen Lakikuntaan, ja silloin asetettiin myös Maanoikeus (katso
siv. 90), mutta tämä oikeus herkesi heti asettajansa kuoltua. Muuten
tavataan Suomessa tällä ajalla Kihlakunnan Tuomareita, Fouteja j.n.e.
Talonpoikaisista valittiin silloinki ymmärtäviä miehiä Lautamiehiksi,
jotka Tuomarin kanssa istuivat oikeutta. Lykätyt asiat menivät
kihlakunnan oikeudesta Lakmanniin, sieltä Tutkintakeräjihin (ruots.
Räffteting), joita Kuningas itse eli jonku siaisensa kautta piti
kerran vuodessa. Muuten oli lupa heti edestuoda asiansa korkeammanki
tuomio-istuimen eteen, ilman sen käyttämättä alemmassa oikeuspaikassa.
Kuningas piti myös erinomaisissa tapahuksissa jonkutapaista kihlakunnan
oikeutta, jota kutsuttin Oikasukeräjiksi (ruots. Rättareting).

Näin olivat Ruotsalaiset tuoneet oman maansa asetukset Suomeen. Se oli
myös määräämättömästi hyvä asia, ett'eivät he, niinkuin Virolaisten
kanssa tehtiin, laskeneet Suomen rahvasta orjuuteen, vaan antoivat
sen omituista maata viljellä ja omaisuutta itsellensä hankkia.
Ennen isännättömille erämaille raketuista taloista tuli Veromaita,
vaan kun kruunu oli sittemmin laskenut allensa kaikki erämaat,
niin tulivat siellä raivatut tilukset Kruununmaiksi. Paitsi näitä
löytyi Kuninkaankartanoita, (Kuninkaan ja hänen miesten ravinta- ja
asuntapaikat,) Maallisia Vapaamaita, Hengellisiä Vapaamaita, (Kirkon
alle kuuluvat talot,) y.m., jotka eivät varsinaisesti veroa maksaneet.
Isoin vero oli maksettava papistolle. Tämä oli Tihunti eli Kymmenekset,
maksettu ensistä metsän eläinten nahkoissa, myöhemmin jyvissäki, mutta
Ruotsalaisilta uutisasukkailta lehmänannilla nk. voilla, juustolla
ja muulla senlaisella. Edellisessä tapauksessa sanottiin makson
tapahtuneen Karjalan ja jälkimäisessä Helsingin lakia myöten. Verot
olivat alussa sangen pienet, vaan niitä lisättiin ajan kuluissa.
Viimmen ruvettiin niitä rahassaki kantamaan, kun se oli kauppiasten
kautta tullut maassa tavalliseksi, ehkä oli alussa lupa kahdeksan
talonpojan arvion jälkeen antaa rahan siasta kalujaki. Muutoin
oli työnteko linnoissa ja kuninkaankartanoissa sangen painavainen
velvollisuus talonpojalle.

Mitä Kauppaan Paavinuskon ajalla tulee, niin olemme jo ennen (siv.
62 seur.) puhuneet siitä, kun Hansalaiset kävivät Novgorodin kanssa.
Mutta Karjalaiset ja Ruotsalainen vartoväki Viipurissa taisivat välistä
ryöstämisillänsä sitä kauppaa estää, koska mainittu seura pyysi ja
saiki ensistä v. 1295 Kuningas Birgeriltä, sittä muillaki ajoilla ja
muiltaki Ruhtinailta, suojakirjoja kaupankäyntiinsä Nevajoella. Siellä
ja muillakin paikoilla vaihtoivat he Suomalaisten kaluja itsellensä.
Muuten asettausi heitä, kaupan vuoksi, maassaki asumaan, jonka
tähden, koska he usein taisivat olla kotosin Saksasta Saksanmaalla,
kauppamiehiä vieläki paikoin kutsutaan Saksoiksi ja Saksalaisia
tavallisesti Saksalaisiksi. Kaupungit ja linnat, joissa heillä
taisi olla varsinaiset kauppapoikkansa, olivat Suomessa syntyneet
seuraavassa järjestyksessä: Turku, Hämeenlinna, Viipuri, Ulvilan
eli Porin kaupunki, Raasepori ja Korsholma, Porvo, Rauma, Naantali,
Savonlinna, paitsi Käkisalmea, Landskruunaa ja Pähkinälinnaa, joitten
alustat Pähkinäsaaren rauhan perästä kuuluivat Venäjän alle. Näistä
oli Turku mahtavin kaupallansa ei ainoastaan Suomessa, mutta koko
Ruotsin vallakunnassaki oli se mahtavimpia: sitälähin oli Viipuri.
Pienempäin kaupunkein täytyi viedä kalunsa Tukhulmiin, mikä ei paikalla
tullut Hansalaisten asiamiehiltä ostetuksi. Pohjanmaalla oli lohen ja
silahkan pyynti hyvin tuottavainen keino, ja jokein suilla kokousi
siellä vuosittain kalan ostajia Tukhulmista ynnä muistaki Ruotsin ja
Suomen kaupungeista, ja varsinki Torniossa tavattiin Juhannuksen aikana
ulkomaalaisiaki, niinkuin Venäläisiä ja Norjalaisia, käymässä. Emme
tiedä minkä osan Pirkkalaiset ottivat tässä kaupassa, vaan on ainaki
syy arvella sen ei olleen aivan vähäisen. (Oikeemmasti kutsuttaisiin
nämät kentiesi suomeksiki Birkaarleiksi, joka sana merkitsee porimiestä
eli linnamiestä, sillä Pirkkalan pitäjäs taisi saada heistä nimensä,
eikä toisappäin; sekä muutenki erotteeksi mainitun pitäjän asukkaista.)
Vuonna 1328 eräältä Kuninkaan mieheltä kirjoitetusta kirjasta nähdään,
että mainitun kauppiaisseuran miehiä oli silloin jo tullut Norlanniinki
asumaan. Samassa kirjoituksessa seisoo myös kielto, "ett'ei kenenkään
pitänyt estää Lappalaisia metsänkäynnissänsä, ei Pirkkalaistenkaan,
jotka tulevat niitten Lappalaisten asuntapaikoille, viipyvät heidän
luona, elikkä palaavat heidän tyköä tavaroinensa." Muuten näyttävät
Pirkkalaiset tällä ajalla käyneen aina Satakunnassa ja Turussa asti
kauppimassa ja keinottelemassa.

Tapain perustehena on kullakin ajalla Uskon eli jumalisuuden hyvempi
eli huonompi tila. Kristillisyys oli tällä Paavinuskon ajalla
menettänyt kaiken koko ihmistä parantavan luonteensa ja muuttunut
ulkonaiseksi harjoitukseksi, jonka sivulla ihmisen sydän sai olla
alallaan luonnollisessa pahuudessansa, joka usein ulkonaisilla töillä
vielä tuli peitetyksi ja kaunistelluksi; — ja niin olivat tavatki
sitä myöten. Ehkä tiettävästi joukossa aina löytyi parempiaki,
(niinkuin e.m. voisi arvella monesta oman hyötynsä ja henkensäki
vaaralla Kristinuskoa levittävästä miehestä valloittamisen ajalla,)
on kuitenki tämän ajan muoto siltä kohdalta sangan kamala tarkemmin
katsovalle. Papit olivat tavallisesti, joko ulkokullatuita pyhiä,
jotka hyvillä töillänsä ja pyhyytensä harjoituksilla tahtoivat
taivasta itsellensä kiskoa, elikkä rypivät he ulkonaisestikki suurissa
synneissä. Heille oli e. m. tullut Paavilta kielto, ett'eivät saisi
naida; mutta sen siaan tavataan heillä jalkanvaimoja, joitten kanssa
synnyttivät lapsia. Samate oli juopumus ei harvassa löyttävä vika.
Maalliset Herrat rasittivat talonpoikia väkikestingeillä ja muutenki,
käyttivät väärin oikeutta, ottivat lahjoja ja elivät hekin usein
pahasti ja törkiästi. Kun maakunnan päämiehet ja opettajat olivat
senlaisia, niin mahtoi tila olla ei aivan kaunis rahvahassakaan,
ehk'ei liene samaan määrään ollut; sillä raaka kansa tulee usein
luontonsa vereksiltä voimilta pelastetuksi elämän irstaisuuteen aivan
syvältä tahraumasta. Eteläis-Suomessa taisi Paavinusko syvemmältä
juurtua rahvaaseen ja ajaa ulos pakanalliset tavat ja muistot, (jonka
tähden Hämäläisten vanhimmat Runot ovatki siksehen unhotuksiin
kadonneet); vaan selvän pakanallisuuden siaan tuli epäuskollinen
pakanallisuus Kristinuskon nimellä ja muodolla. Maamme pohjaisemmilla
paikoilla näyttää pakanallisuus vielä olleen joksiki voimissaan ja
kukistamatoinna, jos kohtaki lie rahvas ylipäätä siellä myös ollut
kastettu. Sen todistavat siltä ajalta peräiset ja meihen asti säilyneet
Karjalaiset Runot, joissa Kiessus, Neitsyt Maaria, Santti Pietari
j.n.e. tavataan yhdessä arvossa Ukon, Väinämöisen, Ilmarisen, ynnä
muitten jumalain ja sankarein rinnalla. Vanha pakanaisusko lisättiin
Raamatussa tavattavilla persoonain nimillä, joitten toimituksihin
sommiteltiin entisten jumalain työt, kaikki sekasin ja kamoittavassa
hämmennyksessä. Niin on e.m. Vapahtajakin sillä keinoin saatut
omanlaatuisen elämäkertansa, joka on, osiksi präntätyistä osiksi
pränttäämättömistä, Runoista nähtävä. — Lopuksi tahdomma vielä mainita
Veljeyksistä (ruotsiksi: Brödraskap, Gilden), joita laitettiin jonkun
Pyhän eli pyhityksen muistoksi. Niihin yhdistyi mies- kun vaimoväkeäki,
omituisten asetusten alla jumalisuuden harjoituksia ja rakkauden töitä
täyttämään, niinkuin myös määrätyillä ajoilla kestinkiä ja kemua
pitämään. Semmoisia tietään kaksi löytyneen Suomessa, nimittäin Pyhän
Annan ja Kolmen Kuninkaan Veljeykset (Fraternitates S:tæ Annæ & Trium
Regum), jotka pispa Maunus Tavastin aikana saivat alkunsa, paitsi
mitä meikäläisillä saattoi olla Ruotsin kanssa yhteyttä senlaisissa
laitoksissa.



IV.

Kolmas Aikakausi.

Suomi Ruotsin vallan alla evangeliumisen uskon aikana.


Tähänasti on kirjoitettu Suomen olosta Pakanallisuuden ja Paavinuskon
aikana: edellisemmästä ajasta sangen lyhyesti, jälkimäisestä vähäistä
pitemmältä, ehkä siitäki vaillinaisesti. Pakanallisuudessa tavataan
esivanhempamme upotetut ja vaipuneet Luonnon typeryyteen, jonka
moninaiset voimat heiltä tehdään jumalallisiksi Haltioiksi, ja
kuvaillen laulavatki he yhteyttänsä sen jumaloitetun Luonnon kanssa:
Paavinuskon kautta tulee Kristillisyys ulkonaisesti heidän sekaan,
alkaa päältäpäin särkeä heidän luonnollista eloa ja oloa — sillä ei
opetus käynyt varsinaisesta luonnon muutoksesta, vaan oli päältäpäin
pakoitettu ja sisäänkuritettu heihin — ja siitä tulee omankaltainen
ulkoa kullattu sivistys, joka kyllä saa kansan luonnollisesta
tilastansa siirretyksi, vaan ei voi sitä parantaa. Parannuksen siaan
turmeltuvat tavat vielä enemmin: se luonnollinen kauneus, kun on
kukkaisella tavattava ja on pakanallisuudelle antanut sen, vanhimmista
Runoistansa meitä vastaan vieläki huohtavan, yksikertaisen ihanuutensa,
katoaa kokonaan ja muuttuu ilkiäksi Kristillisyyden ja pakanallisuuden
sekannukseksi. Hengelliset ja maalliset esimiehet, itse petetyt,
pettävät tällä ajalla kansaparkaa, pitäin sitä pimeydessä. Mutta
Totuuden Henki on ensin siinnyt ja syttynyt Saksanmaalla Lutheruksen
(Lutherin) rinnassa ja ruvennut sittä siitä v. 1517 puhaltamaan ympäri
maan mantereen. Se on pian tullut Pohjaiseenki — ja Antikristuksen
istuin alkaa huojua ikääskun kaatuakseen. — Ajalla, kun sittä seuraa,
on ensijaksossa Evangeliumin sota Paavinuskoa vastaan, joka viimmen
voitetaan, tavattava. Ainaki pysyy meidän päiviin asti kansassa
jäännöksiä ennen mainituista Paavilaisuuden ja pakanallisen uskon
turhuuksista, joitten kanssa uudenmuotoisia Totuuden vihollisia
yhdistyy liitoon, ja niitä vasten saamma nähdä Evangeliumin sotivan
sotimistaan. Mitä maalliseen kohtaan tulee, niin pitkittävät
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä sodat Suomen omistamisesta (- joka
on niitten sotain ainaki oleva päätarkoitus, ehk'eivät riitaveljet sitä
näytä aina niin selvästi tienneen itsekkään -) koko tämän aikakauden
läpi, sillä tavalla, että Ruotsi tulee ensistä saamaan Inkerin ja
Vironki maat allensa, mutta menettää sittä vastanimitetyt maat, ajan
perästä osan Suomestaki, ja aikakauden lopulla koko Suomen, joka
Venäjän Keisarilta otetaan. Kummanki riitakansan tila paranee, ja
valistus on rotovasti nousemassa, ensistä Ruotsissa, sitte Venäjälläkin.



a). Suomen vapauttamisesta Tanskalaisista niin rauhan saakka
Stolbovassa (v. 1523—1617).


Kun Kuningas Gustavi 1:mäinen, (Vaasen sukua, joka nyt tulee aikansa
Ruotsia hallitsemaan,) oli ajanut Danskalaisen Suomesta ja ottanut
sen maan valtikkansa alle, niin lähetti hän hengellisiä ja maallisia
Herroja Suomesta, entisiltä Ruotsin valtioilta Venäjän kanssa solmittua
rauhaa vahvistamaan, joka vahvistaminen myös tapahtui Novgorodissa
3:tena p. Huhtikuuta v. 1524. Sen perästä, kun pispanistuin Arvidi
Kurkin kuolemalla oli tullut autiaksi, tavatahan Suomessa eräs
Ritaimies, Johani Vestgööthe Veksööstä, pispan tuloja Kuninkaalle
kantamassa. Pispan virkaa edesseisoi, Elektuksen eli Valipispan
arvolla, Maisteri Erikki Evenssoni, Dekaanus Linkööpingistä. Mutta kun
ei tämä ollut vielä pispaksi vihitty, ja paavilainen laki ei luvannut
semmoisen tehdä kaikkia pispanviran toimituksia, niin oli hänellä apuna
eras Vincentius, joka oli vihitty pispa ja sai siis kaikki toimittaa.
Tähän aikaan tuli Tyskan maalta Vittembergistä, jossa Lutherus oli
opettajana Korkiopistossa, hänen koulussa oppinut ja Evankeliumin
puhdistettuun totuuteen mieltynyt mies, Maisteri Petrus Särkilahti,
Suomeen ja rupesi innolla Evankeliumia saarnaamaan. Ei ole meillä tästä
asiasta laveampata tietoa, kun että edellämainittu Erikki Svenssoni oli
häntä vastaan ollut, ja että tämä Erikki v. 1526 laskettiin Gustavilta
virastansa, kun oli ruvennut Kuninkaanki aivoituksia vastustelemaan,
eikä tahtonut suostua siihen, Turun, hiipakunnan papistolle
maksettavaksi päällenpantuhun, 3000:nen markan ulosantamiseen. Kuningas
oli nimittäin tullut Lutheruksen oppiin mieltymään, josta hän jo
Lybekissä ollessaan oli saanut tiedon, ja piti mielessään sen mukaan
parantaa hengellisen kun maallisenki tilan riikissänsä. Sentähden antoi
hän saarnata Evangeliumia Ruotsissa (— veljekset Olaus ja Laurentius
Petrinpojat tekivät sitä varstnki menestyksellä —) ja vaikka siitä tuli
ankara tora ja huuto vanhan uskon ja tilan puoltajilta, niin rupesi hän
kuitenki erinomaisella rohkeudella Kirkon ja papiston mahdottomista
tavaroista ottamaan täytettä suuriin, valtakunnan hyvää tarkoittaissa
ilmautuneihin, tarpeisiinsa. Seuraavana vuonna 1527 tapahtui
Vesteroosin Riikinkokous, jossa papit ja muut Kuninkaan vastustajat
täytyivät myöntää, ja silloin päätettiin, että kaikki Kirkoille ja
Luostareille lahjaksi annetut omaisuudet pitivat Kruunulle ja Aatelille
jällensä annettaman. Aatelin piti vähin ylöspitää Luostareita, siksikun
niitten senaikuiset asukkaat saisivat muualla tilan elättää päätänsä.
Kymmeneksistä piti myös kolmas osa Kruunulle tuleman, sitä myöten kun
Kaniikit, joilla oli niistä palkkansa saatava, ennättäisivät kuolla.
Tämmöisistä muutoksista nousi kapinoita, yksi toisensa perästä,
erinäisissä Ruotsin paikkakunnissa; mutta ihmeteltävällä nerolla ja
voimalla sai Kuningas kuitenki ne kaikki asettumaan ja tahtonsa sekä
aikeensa täytetyksi.

Lähes kuusi vuotta oli Suomi nyt ollut ilman varsinaisetta pispatta.
Mutta alulla vuotta 1528 vihittiin _Martiinus Skytte_, joka edellisenä
vuotena jo taisi olla valittu, isänmaamme pispaksi. Se tapahtui
Kuningas Gustavin suostumisella, joka myös nyt kruunattiin. Samana
vuotena tuli myös Kuusiston linna, pispain entinen turvapaikka,
Kuninkaan käskystä sorretuksi. Tämä pispa Martiinus oli syntynyt
vapasukuisista vanhemmista Suomessa, saanut Rauman ja Turun
kouluissa ensimmäisen opetuksensa, lähtenyt sitte Ruotsiin, jossa
kävi Sigtunan Dominikani- munkkein seuraan, joitten Prioriksi ja
koko sen munkkiseuran Päavisiteeraajaksi. Ruotsissa hän, käytyä
oppimassa Saksanmaalla ja matkustettuansa aina Italiassa, tuli
otetuksi, ja jonka virkansa han kiitettävallä toimella edesseisoi,
siksikun tuli korkeampaan arvoon nostetuksi. Häntä kiitetään hyvin
jumaliseksi, puhdastapaiseksi, köyhille ja kaikille ihmisille
hyväntekeväiseksi mieheksi. "Niinkuin muitten pispain aikoina,"
kirjoittaa Juusteni aikakirjassaan, "papiston voimat ja arvo olivat
kasvaneet ja kukoistaneet; niin rupesivat ne pispa Martiinuksen
ajoilta muuttumaan, vähenemäan ja, lakastumaan, siksikun tulivat
kokonaan, toisenmuotoisiksi." Vuonna 1529 oli Kuningas pitänyt kokousta
_Öörebruossa_, jossa monen paavilaisen tavan poispaneminen päätettiin.
Kaikki tämänlaiset muutokset pitivät, Kuninkaan tahdon jälkeen,
tapahtuman vähitellen, eikä aivan äkistä. Kaksi vuotta myöhemmin
pidettiinki jo ensimmäinen ruotsinkielinen messu Turun Tuomiokirkossa.
Ennen tavallinen latinainen messu ja muuki jumalanpalvelu alkoi
tästäpitäin hävetä maalla kun kaupungeissa, varsinki Kuninkaan annettua
v. 1538 siitä käskyn, ja suomalaiset eli ruotsalaiset kirkonmenot
tulivat siaan. Sitä myöten kun Vesteroosin Riikinkokouksessa
oli päätetty alettiin nyt Suomessa hävittää luostareita: Turun
Dominikaniluostari paloi (v. 1537) ja siinä oliki sen loppu;
Franciskani-luostari Raumassa herkesi ja tehtiin Kirkkoherran
maaksi (v. 1538); kumpanenki luostari Viipurissa sorrettiin (v.
1541) ja niistä käytettiin kivet ja tiilet kaupungin sekä linnan
muurein parantamiseksi. Munkkeja muutettiin tavallisesti papeiksi
maaseurakuntihin. Myös nähdään pispan ja Tuomiokapitulin jäsenten
vievän osan saatavistansa rahassa, jyvissä, suola- ja kapakalassa
j.n.e. Kuninkaalle Tukhulmiin, ynnä alhaisempainki pappein antaman
osan tuloistansa kruunulle; ja Kuningas muistuttaa uudistetuilla
käskyillä rahvasta tihunnin tarkasta maksamisesta. Kirkon omaisuuksia
ja vapaamaita vedetään kruunun alle. Kaikki nämät omat myös seuroja
viimmemainitun Riikinkokouksen päätöksestä.

Näin oli jo Suomessa ruvettu kaikkinaisia muuttamaan, mutta ennenkun
itse perustus ja päämaali näille muutoksille saatettiin saada
varsin käymään, niin oli tarves saada hyviä opettajia maahan.
Paraimmat laitokset, joissa opettajia kansalle varustettiin, olivat
Turun ja Viipurin koulut, ehkä vielä sangen vaillinaisessa tilassa
kumpiki. Turussa oli Teinein eli koulupoikain luku sangen suuri. Ne
olivat enimmäksi osaksi täysikasvuisia talonpojanpoikia ja kävivät
lupa-ajoilla ympäri pitäjissä, opettain lapsia ja apua kerjäten. Näillä
matkoillansa, jotka kauan aikaa jälestäki ja lähemmä'meidän aikoja
vielä ovat olleet tavallisina, elivät he usein hyvin irstaisesti
ja pahasti, pettivät yksikertaisia talonpoikia j.n.e., jota
järjettömyyttä vasten pispat usein antoivat käydä kovia kieltoja.
Mutta saadaksensa uskon parantamisen seikan menestymään oli pispa
Martiinus Skytte, Kuninkaan suostumisella, lähettänyt erinäisillä
ajoilla kahdeksan nuorta miestä, joitten seassa nimitämme Kanuutus
Johaninpojan, Thuomas Franssinpojan, Mikhaeli Agrikolan, Paulus
Juustenin ja Erikki Härkäpään (Herkepæus), ulkomaalla ja varsinki
Vittembergissä oppimaan. Niitten miesten avulla levitettiin nyt
puhdas Evangeliumi ympäri koko Suomea ja koululaitokset maassa
parannettiin. Thuomas Franssinpoika (Keyoy?), Maisterina palattuansa
Vittembergistä, taisi noin v. 1535 tulla Turun koulun Rektoriksi, jota
hän paljo paranti ja edesauttoi. Hän kuoli Pastorina Satakunnassa.
Mutta erinomattain on Mikhaeli Agrikola muistettava. Hän oli syntynyt
Pernon pitäjässä, saanut Viipurin koulussa ensimmäisen oppinsa, sitte
tullut Turkuun, jossa hän otettiin pispa Martiinuksen kirjoittajaksi
ja sen perästä hänen Kansleriksi eli Sihteeriksi. Ja koska hän Petrus
Särkilahden saarnain kautta oli rakastunut Evangeliumin puhdistettuun
oppiin, niin vihki pispa hänen papiksi, jonka perästä hän rupesi
vireästi saarnaamaan niin Turussa, kun myöskin, pispaa visiteeringeillä
seuratessansa, maalla. Tämän perästä tuli hän lähetetyksi
Vittembergiin, laveampia tietoja saamaan. Sieltä Maisterina palattuansa
sangen kauneilla todistuskirjoilla Lutherukselta ja Melankthonilta
Kuninkaalle, asetettiin hän Rektoriksi (Thuomas Franssinpojan perästä?)
Turun kouluun, jota virkaa hän lähes 10 vuotta toimitti kiitettävällä
innolla. Hän vaikutti sillä ajalla paljo hyvää ei ainoastaan
koulupoikain opettamisella, vaan myöskin saarnoillansa, joita hän
tiheästi piti. Mutta v. 1548 täytyi hänen, Kuninkaan käskystä, jättää
sen virkansa Paulus Juustenille, jonka perästä Agrikola oli, niinkuin
ennenki, pispan Kanslerina ja neuvonantajana. Kun pispa Martiinus
vanhoilla päivillänsä ei enää voinut virkaansa toimittaa, näemmä
Agrikolan Kanuutus Johaninpojan kanssa, joka silloin oli Kirkkoherrana
Turussa, käyvän pispan asemesta hiippakuntaa visiteeraamassa. Varsinki
on Agrikola kiitollisessa muistossa pidettävä siitä, että hän oli
tiettävästi ensimmäinen, joka Suomen kieltä rupesi tutkimaan ja sitä
kirjoituksissa käyttämään. Rektorina ollessansa Turun koulussa oli hän
jo pränttäyttänyt muutamia suomalaisia kirjoja, nimitäin: Aapisen,
Kathekismuksen ("Alku Opista uskoon") ja v. 1544 Rukouskirjan.
Tässä Rukouskirjassa tavataan vielä jäännöksiä paavinuskosta e.m.
rukouksia Pyhille ja Enkeleille. Sen perästä antoi hän v. 1548 Uuden
Testamentin suomeksi, ja seuraavana vuotena "Käsikirjan, Messun ja
Passion" — kolme erityistä kirjaa. Pispa Martiinuksen kuoltua olivat
Agrikolan kirjalliset työt seuraavat. Davidin Psaltari suomeksi
kävi ulos v. 1551. Juusteni sanoo aikakirjassaan tämän kirjan sillä
keinoin syntyneen, että kun hän (Juusteni), Rektorina ollessansa Turun
koulussa, oli antanut koulupoikain, opetellaksensa kirjoittamaan,
kääntää psalmeja suomeksi sen jälkeen kun Lutherus oli alkukielestä
ne tulkinnut, niin oli hän jälestäpäin ne käännökset parantanut ja
oikassut. Sittä kävi myös Agrikola arvattavasti ne läpi ja antoi
parannettuna pränttiin. Samana vuonna kävi präntistä: "Veisut ja
Ennostuxet Mosesen Laista ja Prophetaista uloshaetut", jossa kirjassa
löytyi Mooseksen Veisut, valitut luvut Isommista Prophetaista ja
yhdeksän ennemmäistä Vähempätä Prophetaa. Viimmeiset kolme Vähemmistä
Prophetaista, ynnä muutamia kappaleita Mooseksesta, tulivat seuraavana
vuotena valkeuteen. Kaikki nämät kirjat präntättiin Tukhulmissa. Jos
Suomen kieli vieläki on kankia kirjoituksissa käyttää, niin oli se
silloin tiettävästi vielä enemmin, josta Agrikola Uuden Testamentin
esipuheessa kirjoittaa (- kun vähän muutamma sen aivan vaillinaisen
ja väärän sanain kirjoittamisen laadun -) seuraavalla tavalla: "Että
tämän maan kieli on ennen näitä aikoja, juuri vähä, ja lähes ei mitäkän
kirjoisa eli pockstavisa pruukattu taikka harjoitettu; niin ota nyt
tämä, ehkä kuinga kaltainen hen olis, otollisesta, Herran puolesta."
Koko Raamatun pränttäyttämisestä estivät Agrikolata isänmaamme vähäiset
varat, josta hän toisen kirjan esipuheessa riimilöien sanoo:

    "Ettei me Suomalaiset saa
    Prentettu koko Biblia;
    Että me olemma köyhät sangen
    En senvuoksi epäuskon langen."

Näitä kirjoja pranttäyttäissä ei näyttää Agrikolalla olleen Kuninkaalta
apua, vaan omalla huolella ja rahan menekillä, — ehkä kukatiesi,
niinkuin pian olisi mieli muutamista syistä arvata, suomenkielen
hyljääjitten väijymistenki vaiheella, (jossa kyllä saattoi kiusauksia
"epäuskoon lankeemiseen" koko työnsä otollisuudesta ilmautua,) —
niitä toimittaneen. Mikä hyöty siitä lähti, kun esivanhempamme nyt
saivat tilan itse Raamatuista totuutta tutkia, ja mikä kiitollisuus
meillä sen edun varustamisesta Agrikolalle on kannettava, sen tuntenet
itsestäsi maanmieheni! Erikki Härkäpää, syntynyt Pernossa, tuli vasta
v. 1551; kun pispa Martiinus jo oli kuollut, Maisterina Vittembergistä
kotiin, kauneilla todistuksilla Lutherukselta ja Melankthonilta. Hän
oli myös kelpo opettajitten kelpo oppilainen. Hän tuli noin v. 1556
Turun koulun Rektoriksi (Juustenin perästä?) ja rupesi Greekan kieltä
(Uuden Testamentin alkukieltä) siellä Teineille opettamaan, mutta
vihamiehet saattoivat hänen sen innon vuoksi viralta pois. Ainaki tulee
hän, niinkuin kaikki muutki tässä nimitetyt miehet paitsi Thuomas
Franssinpoikaa, lopulla pispaksi Suomeen koroitetuksi.

Pispa Martiinuksen aikana Ruotsissa tapahtuneista asioista ovat vielä
seuraavat mainittavat. Hollannilaiset olivat kateesta Lybekkiläisten
kauppaoikeuksiin Pohjaisissa riikeissä, ja haluten saada tämän
kartuttavan kaupan itsellensä omituiseksi, varustaneet sotalauman
kruunuheitto Kuninkaalle Kristiani II:selle, joka asui heidän maassa.
Siihen yhdistyi Ruotsista pakolaisia Herroja. Nyt lähti Kristiani v.
1531 menetettyjä riikijänsä jälelleen voittamaan, purjehti ensistä
Norjaan, sai sen maan puolellansa ja allensa, mutta voitettiin
sittä yhteytyneiltä Ruotsin ja Danskan Kuninkailta, ja otettiin
loppupäiviksensä (v. 1532) vankeuteen, niinkuin ennenki jo on mainittu.
Silloin sai myös rauha aikaan Pohjaisten riikein ja Hollannin välillä,
josta Lybekkiläiset alkoivat peljätä kauppansa etujen menettämistä
mainituissa riikeissä. Sentähden alkoivat he sotaa Ruotsia ja
Danmarkkia vasten. Siinä tohussa tuli Kuningas Gustavin lankomies,
Greivi Johani Hoijasta, joka oli Kuninkaalta saanut omaisuudeksi
Viipurin lääninensä, Satakunnan ja suuren osan Uusmaata, vietellyksi
menemään Lybekin puolelle. Hän jätti linnanhaltian Viipuriin ja
purjehti itse v. 1533 Lybekkiin; mutta läänitys Suomessa otettiin
seuraavana vuotena Erikki Flemingiltä ja Niilo Grabbelta Kuninkaalle.
Siitä sodittiin mutaman aikaa, siksikun Lybekki teki rauhan ensistä
Danmarkin ja sittä Ruotsinki kanssa. Nyt menetti Norja itsinäisyytensä
ja tuli Danskan alamaiseksi. Mutta tämän perästä oli Kuningas
Gustavilla viimmeinen ja vaikein meteli Ruotsissa asetettavana. Se
oli Dakkekapina, joka kesti monta vuotta ja herkesi vasta v. 1544.
Riikinkokouksissa v. 1540 ja 1544 tehtiin Ruotsi perintö-riikiksi, ja
Kuninkaan vanhin poika Erikki katsottiin jälkeenseuraajaksi. Tämän
perintöyhdistyksen kautta tuli Danmarkki suljetuksi vastaisesta
oikeudesta Ruotsin kruunuun; mutta sitä oikeutta ei heittääksensä
rupeaa se vasta pitämään kolme kruunua, joka on Ruotsin riikin merkki,
riikinsinetissänsä, ja siitä tulee pitkiä riitoja.

Näitä ja muitaki muutoksia sai Martiinus Skytte aikanansa nähdä
tapahtuvan, ja varsinki mahtoi, niinkuin Juusteniki sitä viittaa, se
asia olla hänelle outoa, että koko paavilainen usko asetuksinensa ja
laitoksinensa, jota nuoruudessansa oli nähnyt koko Kristikunnassa
pidettävän suuressa arvossa ja kunniassa, hänen vanhoilla päivillä oli
hävitettynä ja kadonnunna. Mutta hän oli itse kiitettävällä mielen
vapaudella ja tahdon hyvyydellä semmoista muutosta vaikuttanut. Hän
vaipui juuri vuoden 1550 lopulla kuoleman uneen, kun viimmeiseltä
huolet ja murheet jo olivat hänen heikontaneet.

_Mikhaeli Agrikola_, jonka nuoremman ijän elämänvaiheista jo olemme
puhuneet, oli Martiinus Skyten viimmeaikoina pispanvirkaa toimittanut
ja taisi tehdä sitä heti hänen kuolemansaki jälestä. Tähän aikaan
oli Kuningas ruvennut Ruotsissa jakamaan hiippakuntia. Suomesta oli
yläisempiä pappeja kutsuttu Tukhulmiin ja kun he v. 1554 tulivat
Kuninkaan puheelle, niin sanoi Gustavi pispain ei enää tarvitsevan
Roomista hankkia itsellensä vahvistusta, jakoi silloin Suomen
kahteen hiippakuntaan ja asetti Agrikolan pispaksi Turkuun, mutta
Viipurin hiippakunnan pääksi (Ordinariukseksi) asetti hän Paulus
Juustenin, jonka alle Karjala, Savo ja itäpuoli Hämettä ynnä Uusmasta
tuli kuulumaan. Että pappein vihkiminen saatettaisiin juonnettaa
ensimmäisestä Kristiseurakunnasta, antoi Kuningas vihkiä nämät
eräältä pispalta, joka itse oli Paavilta tullut hengelliseen virkaan
siunatuksi. Agrikolan paras työ- ja vaikutusaika oli ennen pispaksi
tultuansa, sillä hänen pispanaika on alituisilta sodilta häiritetty,
ett'ei ole enää rauhallisiin töihin tilaa.

Venäjällä oli Pääruhtinas Iivana III Vasileivitsa, 44 vuotta
hallittuansa, kuollut v. 1505 ja poikansa Vasilei IV:jäs sen perästä
hallinnut vuoteen 1533 asti. Sittä oli Vasilein mainio poika, Iivana IV
Vasileivitsa, noussut Moskovan pääruhtinaalliselle istuimelle. Vasilein
kanssa oli Gustavi v. 1524 Novgorodissa tehnyt sotilakon, joka v. 1537
oli tullut vahvistetuksi. Ainaki nousi ei kauan sen perästä tavallisia
metelejä rajalla, jotka mieliä vihastuttivat. Siihen tulee vielä, että
Pirkkalaiset olivat Lapissa kantaneet veroa Venäjän vallan alamaisilta
ja että Ritariseura Livossa ja Puolan Kuningas tahtoi Gustavia
kanssansa liittoon ja avuksi Venäjän Pääruhtinasta vasten, joka heidän
maata halaili. Nämät asiat vaikuttivat sodan Venäjän kanssa, johonka
Gustavilla ei ollut ollenkaan halua antauta, vaan hän tuli vähän
väkiselläkin vedetyksi. Suomalaisten sanotaan kalastaneen, heinää
tehneen ja kylväneen Venäjän puolella, ja Venäläisten polttaneen heidän
touvot (Se paikka, josta nyt taisteltiin, kutsuttihin Riitamaaksi.),
jonka perästä Suomalaiset v. 1554 polttavat kyliä Venäjällä ja tappavat
ihmisiä. Seuraavan vuoden alulla tulee 8000 Venäläistä hävittäin
Suomeen, piirittävät Viipuria, mutta ei heillä asiat onnistu. Keväimen
tultua marssii isompi Venäjän armeia, johdatettu Iivana Gregorevitsa
Bibikoffilta, Suomeen ja jakaupi neljään osaan, joista yksi voitetaan
Jönssi Moonssonilta, mutta muu osa hävittää Karjalata ja Pohjanmaata.
Rutonlaatuinen tauti tappaa tähän aikaan Ruotalaisten sotalaumassa.
Amiraali Jaakko Bagge tulee syksypuoleen laivaston ja vereksen sotaväen
kanssa Ruotsista Viipuriin, marssii Venäjän alustalle, lyöpi vastaan
tulleen sotalauman ja piirittää Pähkinälinnaa (Syyskuussa 15-29 p.),
mutta täytyy jättää piirittämisen, hätyytetään Venäläisiltä, jotka
häneltä ajetaan takaperin, ja palaa tapolla Viipuriin. Kuningas Gustavi
oli itse, poikansa Johanin kanssa, tullut Turkuun (13:ta Elok.) ja
tavataan Viipurissa 25:na Syyskuuta. Hän asettaa siellä päämiehiä
sotalaumalle, käskyllä ett'eivät kävisi vihollisiin käsiksi, vaan
sotisivat ainoastaan vastustellen ja varustaisivat esihakkauksia
soveliaille paikoille. Sen perästä lähtee Kuningas Turkuun. Venäläiset
tulevat vuoden 1556 alulla Suomeen armeialla, jonka sanotaan nousseen
150,000:ten mieheen, ottavat Kivennavan linnan (Kivennavan pitäjässä
löytyi silloin Kuninkaankartano linnoituksen kanssa, mahdollisesti
sama paikka, jota nyt Pontuksen linnaksi kutsutaan.), polttavat
ja hävittävät sen seudun, voittavat Ruotsalaiset, jotka pakenevat
Viipuriin, joka piiritetään. Toinen joukko oli nakkautunut Savoon,
hävittänyt Savonlinnan kaupungin ja palannut runsaalla voittosaaliilla.
Pelko ja hämmästys oli Ruotsin leirissä vallallaan ja Gustavi aikoi jo
paeta koko maasta, jonka arveli olevan menemässä. Mutta Viipuri tuli
tapahuksesta pelastetuksi. Piiritys oli siellä kestänyt kolme päivää,
kun Ruotsin sotaväki yönaikana veti heiniä linnaan. Kärryjen rätinästä
puusillan yli luulivat Venäläiset vihollisen saaneen lisäväkeä ja
nyt rupeavan kovasti heitä hätyttämään. Sentähden vetäysivät he
pikaisesti sieltä, ja Bagge ajoi heitä takaa. Ainaki olivat Venäläiset
saaneet suuren voittosaaliin ja ynnältä vankeja. Kuningas, jolle ei
sota eikä maan asukkaatkaan olleet mieleen, oli tuskautunut koko
oloonsa Suomessa ja tahtoi rauhaa. Sotilakko tehtiin, 4:nä Kesäkuuta,
kuudeksi kuukaudeksi, ja Turun Kirkkoherra, Kanuutus Johaninpoika,
lähetettiin Moskovaan suosiollista matkaa ja vastaanottamista Ruotsin
lähettiläisille tahtomaan. Kun nämät paraaltaan tapahtuvat, tulee
käsky ottaa joka kymmenes mies Ruotsissa ja Suomessa maalta, aseilla
ja puolen vuoden monttumilla, ja kaupungeista niin paljo miehiä, kun
vaan voitaisiin saada. Savossa ja Pohjanmaalla varustetaan joukko
hiihtajoita, joitten pääksi Klaavu Fleminki asetetaan. Koko sotalauman
yli saapi Herttua Johani, Kuninkaan toinen poika, esimiehyyden.
Kuningas jätti nyt Johanille Herttuakunnaksi Turun läänin, Satakunnan
ja Ahvenanmaan, ja hänen piti hoviansa Turussa pitämän. Nyt sanotaan
myös Suomen tulleen Pääruhtinaskunnaksi. Kun Kanuutus Johaninpoika
oli hyvällä vastuulla tullut Venäjältä kotiin, niin lähti miehiä,
joitten seassa Upsalan Pääpispa Laurentius Petrinpoika ja Turun
pispa Agrikola Moskovaan rauhasta keskustelemahan. Silloin, 2:nen p.
Huhtikuuta v. 1557, asetettiin raja, niinkuin ennen Pähkinasaaressa,
ja rauha 40:neksi vuodeksi sai aikaan, joka kesällä ristisuutelulla
vahvistettiin. Paluumatmatkallansa Moskovasta kuoli Agrikola samana
vuonna 1557 Kyröniemen kylässä, Uudenkirkon pitäjätä ja Viipurin
lääniä. Hänellä oli jo ennen ollut heikko terveys. Hän oli ensimmäinen
pispa Suomessa, joka oli nainut.

Kuningas Gustavi oli elämänsä lopulla tullut hyvin kivuloiseksi ja
kärtyseksi. Hän kuoli v. 1560 Syyskuussa, ja Erikki XIV nousi isänsä
istuimelle. Mutta ennenkun heitämme Kuningas Gustavin, on kaupan ja
muutamain muittenki sisämäisten asiain kohta hänen aikana katseltava.
Suomen kauppa oli Paavinuskon aikana ollut kovissa siteissä, jotka sitä
loistamasta estivät. Gustavi otti tämän seikan tarkalle silmälleen,
mutta ne muutokset, joita hän sen edesauttamiseksi koki matkaansaattaa,
eivät näytä siinä kohdassa suurempata vapautta vaikuttaneen. Hänen
mielensä teki erinomattain saada Venäjän kartuttava kauppa, joka
Novgorodista oli muuttaunut Narvaan, Reevaliin, Riigaan ja muihin
senpuoleisihin kaupunkeihin, Suomeen vedetyksi ja talutetuksi. Viipuri
näytti häneltä soveliaalta paikalta, jossa kaikki kaupan haarat
juoksisivat yhteen. Sentähden kielti hän jo v. 1525 Savolaisia ja
Viipurin läänin asujamia käymästä kauppaa muualle kun Viipurissa,
ja varsinki kiellettiin kaikki kauppa suorastaan Venäjän kanssa.
Myös antoi hän mainitulle kaupungille moninaisia muitaki vapauksia
ja oikeuksia, niinkuin oikeuden pitää 4 vapaamarkkinata, nimittäin
Äyräpäässä, Jääskessa, Lappvedessä ja Vekkelahdessa elikkä Viipurissa
itsessään. Kaikella muotoa koki hän saada Viipurin voimassa ja
rikkaudessa nousemaan. Mutta kun ei Venäjän kauppa, niinkuin hän oli
toivonut, ruvennut ainakaan siellä loistamaan, niin päätti hän sen
kaupungin syrjäisen tilan olevan siihen syynä ja rupesi Santahaminassa
(Sandhamn) semmoista kauppapaikkaa laittamaan. Hän pakotti asukkaita
Porvosta, Ekenääsistä, (jotka häneltä v. 1546 olivat saaneet
kauppakaupungin oikeuden,) Raumasta ja Ulvilasta sinne muuttamaan.
Santahamina on saari lähellä Helsingin kaupunkia, jonka Gustavi oli v.
1550 perustanut sillä paikalla, missä nyt Vanhakaupunki (Gammelstad) on
tavattava. Saaren tila oli siis sangen soveliaalla paikalla. Mutta heti
nousevat sodat Venäjän kanssa tekivät senki tuuman aikaansaamattomaksi,
ja Ulvilasta sekä Raumasta sinne muuttamaan käsketyt asukkaat saivat
jo v. 1557 luvan mennä takasin kotikaupunkiinsa asumaan. Semmoisia
kaluja kun suola- ja kapakala, terva ja laudat ovat, kielti Kuningas
kovasti muualle viemästä kun Tukhulmiin. Hänellä oli aikomisena saada
kaikki kauppa ainoastaan kaupunkein asujamilta harjoitetuksi, jonka
tähden talonpoikia, pappeja ja muita virkamiehiä Suomessa kiellettiin
kauppaan ja laivankulkuun ryhtymästä. Pohjanmaalla ei saatu muualla
harjoittaa kauppaa kun Tornion, Kemin, Iin ja Oulun satamoissa.
Pirkkalaisten tila tuli myös nyt muuttumaan. Heitä tavataan tähän
aikaan Pohjanlahden päässä asentoa pitämässä, jossa kantavat veroa
Lappalaisilta ja kulkevat aina Jäämeren rannoille asti kalastamassa.
He maksoivat vanhastaan jonkun vähän Kuninkaalle oikeuksistansa, vaan
Gustavi enenti paljo sitä maksoa. Mutta ei he ainoastaan kantaneet
veroa, vaan hallitsivat myös ja ratkasivat riitoja Lappalaisten seassa.
Kun he sen valtansa kautta tulivat varsin rikkahaksi ynnä kovin
kovasti ja ylpiästi Lappalaisten kanssa menettelivät, josta valituksia
Kuninkaalle kannettiin, niin otti Gustavi heiltä (v. 1551) pois sen
valtansa Lappalaisten yli, ja lähetti Lappiin omia hallitusmiehiänsä,
jotka Lappalaisilta saivat nimen: Konunga Olmai s.o. Kuninkaan miehet.
Pirkkalaisten vallan Lappalaisten yli herettyä, ei heidän kauppa vielä
kuitenkaan tauvonnut, vaan he ostelivat jokein suilla löytyvillä
kauppapaikoilla kaluja ulkonaisilta kauppiailta ja veivät niitä
Lappalaisten tykö myötäväksi ja vaihetettavaksi. Semmoista kauppaa
harjoittivat myös Pohjanmaan talonpojat, vaikka Kuningas oli heitä
kaupankäynnistä kieltänyt. — Kuningas oli Suomessa käydessään nähnyt
paljo puutoksia maamme hallituksessa ja tilassa. Erinomattain olivat
kruunun virkamiehet ylimielisiä ja rasittivat talonpoikia. Matkoillansa
vaativat he rahvaalta kyytiä ja ylöspitoa maksotta. Sitä vallattomuutta
estääksensä käski Kuningas maanteitten varsilla laittaa kestikivareita,
eikä sietänyt virkamiehiä ilman maksamatta kulkia, muuten kun
virantoimituksillansa. Kato- ja nälkävuodet, taudit, tulipalot (e. m.
Turussa) lisäsivät tälläki ajalla esivanhempaime tilan onnettomuutta.
— Suomen luostareista oli Naantati ollut rikkahin. Mutta v. 1559
anasti kruunu sen tulot, jonka kautta hän tuli saamaan 105 taloa.
Vanhoille ja kivuloisille luostariväästä annettiin kuitenki ruokko aina
kuolinpäivään asti.

Agrikolan jälkeen oli Ruotsista kotoperäinen Maisteri, Petrus
Follingius, tullut v. 1558 pannuksi Turkuun pispaksi. Hänen mainitaan
olleen hyvin oppineen miehen; mutta mieleltänsä ja tavoiltaan oli hän
kokonaan toista laatua, kun Agrikola. Siihen aikaan mahtoi löytyä
Ruotsissa mahtavia miehiä, jotka eivät mielellään nähneet Suomen
kieltä kirjoituksissa käytettävän ja jumalisuuden harjoitusten
kieleksi nostettavan, vaan olisivat suoneet koko kielen hävenevän
ja Ruotsinkielen tulevan siaan. Näitten pahansuopaisten juonista
tuli tämä ummikko Ruotsalainen Suomeen pispaksi, ja hän taisiki
voimiaan myöten kokia isänmaamme kieltä sortaa. Jos näitten tuuma
olisi menestynyt, niin olisi Suomen kansa epäilemättäki vielä tänäkin
aikana tietämättömyyden ja epäuskon pimeydellä sokaistu, niinkuin
paavinuskon aikana; mutta toisin oli päätetty. Tämän pispan mainitaan
muuten olleen kavalata ja viekasta luonnetta, ja papit valittivat
paljo hänen itaruutta ja ahneutta. Lopulla joutui hän Kuningas Erikin
vihaan, joka arveli hänen pitävän Herttua Johanin kanssa yhtä itseänsä
vasten. Erikki laski hänen sentähden v. 1563 pois viralta, mutta asetti
hänen kaksi vuotta jälempätä pispaksi Reevaliin. Vaan kun hän oli
Turussa kapineitansa muuttamassa, niin tapasi hänen kuolema. — Paulus
Juusteni muutettiin nyt pispaksi Turkuun. Viipuriin, jossa hän ennen
oli ollut, asetettiin Kanuutus Johaninpoika pispaksi, mutta kun hän
pian (v. 1564) kuoli, niin pantiin Erikki Härkäpää hänen siaan (v.
1568). Juusteni oli syntynyt Juustilan kartanossa, Viipurin pitäjässä,
talonpoikaisista vanhemmista. Hän oli kotikaupunkinsa koulussa
saanut ensimmäisen oppinsa. Sittä oli hän nautinnut Turun koulussa
opetusta Thuomas Franssinpojalta, joka myös neuvoi ja juohdatti
koulupoikia Kristinuskoon. Kaksi vuotta Turussa opeteltuansa, kutsui
pispa Martiinus hänen tykönsä ja teki hänen esilukiaksi atriallansa;
ja samalla sai hän opetustyötä Turun koulussaki. Sen perästä vihki
Martiinus Skytte hänen (v. 1540) papiksi. Ehkä hänellä ei ei ollut
vielä laviata oppia, pantiin hän kuitenki Viipurin koulun Rektoriksi.
Siinä virassa oltuansa kaksi vuotta, lähetettiin hän Vittembergiin
syvemmältä oppimaan, jossa hänellä oli tilaisuus kuunnella Lutherusta,
Melankthonia ja muita mainioita opettajia. Sen jälkeen kävi hän
muissaki Saksanmaan Korkiopistoissa. Palattuansa Suomeen, oli hän
ensistä Rektorina Turussa, sittä pispana Viipurissa, josta hän tuli
Turkuun. Hän oli taas Suomen kieltä taitava mies, ja on kirjoittanut
sillä kielellä Kathekhismuksen, siinä suuressa vankeudessansa, josta
heti tulemma puhumaan. Hän on Suomen ensimmäinen nimeltä tuttu
historioitsia ja on koonnut aikakirjaan kaikki tiedot Suomen pispoista
itseensä asti, kun hänellä oli tila saada.[10] Hänen aikana rakettiin
Oulun linna v. 1570, tuli Pääpispan Laurentius Petrinpojan, meidänki
maassa seurattu, Kirkonjärjestys valkeuteen (v. 1571) ja alkoi Kuningas
Johani (v. 1574) tahtoa saada Paavinuskon jällensä maahan.

Erikki XIV oli nyt Kuninkaaana Ruotsissa. Hänen veljet, Johani ja
Kaarle, olivat isältänsä saaneet Herttuakunnaksi maata allensa.
Johanin Herttuakunta oli Suomessa ja piti sisällänsä Turun läänin,
Satakunnan ja Ahvenanmaan kanssa, joihin vielä tuli Raaseporin lääni.
Arbogassa v. 1561 pidetyssä Riikinkokouksessa asetettiin Hertuitten
kohta Kuninkaan ja riikin suhteen. Kun he saivat Kuninkaalta vähemmän
perintöä isänsä perästä, kun olivat toivoneet, niin alkoi heidän mieli
vierauta hänestä. Tähän aikaan ahdistettiin Viron ja Livon maata Puolan
Kuninkaalta, ja Venäjän Pääruhtinaalla teki sitä myös mieli. Siinä
hädässään antausi pian koko Viro Ruotsin alle, joka omaisuus tuotti
Ruotsille koko Erikin hallitusajan ja vastaki puolitoista vuosisataa
kestäviä sotia. Puola tuli sillä keinoin Erikin viholliseksi.
Venäjän kanssa oli sama korppu tapahtumassa, vaan Erikki lähetti
Pääruhtinaan tykö miehiä, jotka saivat sotilakon kahdeksi vuodeksi
aikaan, ja se vahvistettiin v. 1564. Johani eli Herttuakunnassansa
aivan omin päinsä, ei totellut missään Kuningasta, eikä sietänyt
hänen sotaväen kulkea maansa läpi. Vielä lisäksi kävi hän Puolasta
naimassa Kuninkaan sisaren, Kathariina Jagellonikan, ja lainasi
langolleen suuren rahasumman. Erikki, suuttunut Herttuan ystävyydestä
valtakunnan vihollisen kanssa, kutsui Riikinkokouksen yhteen, joka
tuomitsi Herttuan hengeltä pois. Johani puolestansa kutsui Suomalaiset
kokoukseen Turkuun, joka oli hänen asentopaikka, ja saiki ne kanssansa
yhdistymään Erikkiä vasten. Kuningas lähetti nyt sotajoukon Suomeen,
joka piiritti Johania Turun linnassa. Linna antausi kahden kuukauden
perästä, 12:ta p. Elokuuta v. 1563, Kuninkaan puollukselle. Sen perästä
vietiin Herttua vankina Ruotsiin ja pidettiin Griipsholman linnassa.
Sittä oli Erikillä vielä sota Danskanki kansa käytävä. Vankeudestansa
pääsi Johani v. 1567, jonka perästä hän yhdistyi Herttua Kaarlen ja
monen mahtavan Herran kanssa Erikkiä vasten. Kuningas otettiin v. 1568
vankiksi, pidettiin Turun, Kastelholman ja monessa muussaki linnassa,
siksikun hänen kurjat päivät v. 1577 myrkyllä lopetettiin. Hän oli
alussa hallinnut hyvästi, mutta lopulla ruvennut kovasti, välistä
mielipuoleisestaki, alamaistensa kanssa menettelemään, joita oli
joskus omalla kädellänsäki murhannut. Johani III:mas, anastettuansa
Kuninkaallisen istuimen, kävi ensistä sotaa Danmarkin kanssa, joka
päätyi Stettinin rauhan kautta v. 1570, ja sen perästä oli Ruotsilla
siltä puolen 40:nen vuotinen lepo. Mutta Venäjän kanssa tulivat asiat
epätietoisemmiksi. Johanin ystävyys ja sukulaisuus Puolan Kuninkaan
kanssa, jonka maan ja Venäjän välilla riita oli yhtynyt, teki hänen
Iivana IV:neltä Vasileivitsalta vihatuksi. Iivana kehoitti häntä
ainaki lähettämään miehiä Moskovaan, kanssansa kummanki valtakunnan
rauhanasioista keskustelemaan. Lähetys tapahtuiki v. 1569. Pispa
Paulus Juusteni oli sen päänä. Kun hän ja muut hänen kerallisensa
tulivat Venäjälle, niin ryöstettiin heiltä tavarat ja he otettiin
kiini vankeuteen, jossa saivat huonolla ruokolla ja korjuulla kitua
kaksi vuotta. Vasta v. 1572 pääsivät he kotiinsa palaamaan. Tämän
oli Pääruhtinas antanut tehdä heille, kostaaksensa sitä kun Venäjän
lähettiläiset vähää ennen, Tukhulmin otettaissa Herttuilta, olivat
Ruotsissa kärsineet sotaväeltä yhdenlaista menetystä ja heitä Turussa
pidätetty 8 kuukautta. Sillä välillä oli jo sota noussut Venäjän ja
Ruotsin kesken, ehkä se enimmiten telmi Virossa. Vuonna 1571 olivat
Venäläiset karanneet Suomeen, hävittäneet Vironlahdessa ja muillaki
paikoilla Helsingforsia myöten. Seuraavana vuotena olivat Venäläiset
hävittämässä Äyräpään, Jääsken ja Lappveden tienoilla. Ruotsalaisilla
ei ollut tarpeeksi miehiä, varsinki ratsumiehiä, ja kaikkinainen muuki
puutet kävi päälle, eivätkä he sentähden voineet estää vihollisia
eestymästä. Rutto oli samalla liikkumassa. Mutta v. 1575 tehtiin
kaksivuotinen sotalakko Venäjän kanssa Suomen puolesta, jota vastoin
sota vielä pauhasi Livossa, jossa Ruotsalaiset menettivät kaikki
linnansa, paitsi Reevalia.

Pispa Juustenilla oli ollut senlainen onni ja luonnon sujuvaisuus, että
hän oli voinut pysyä kahden niin kiukkuisen ja muutenki erimielisen
Kuninkaan armoissa, knn Erikki ja Johani olivat. Hän kuoli v. 1576.
Hänen perästä sanotaan Kirkkoherran Turussa, Henrikki Knuutinpojan,
Superintendentin eli, niinkun toiset tahtovat, Tuomioprovastin (- hänen
olisi pitänyt olla ensimmäisen sitä arvoa evangeliumisen opin aikana -)
arvolla Turun hiippakunnan asioita toimittaneen. Kun Viipurin pispa,
Maisteri Erikki Härkäpää, myös oli kuollut v. 1578, niin taisi senki
hiippakunnan hallitus tulla häneltä toimitetuksi. Mutta kun Kuningas
Johani koki saada Paavinuskon laatuisia kirkonmenoja valtakunnassansa
otetuksi, ja Henrikki Knuutinpoika paneusi sitä tuumaa vastaan, niin
laski Kuningas hänen ammatistansa. Sen perästä yhdistettiin taas v.
1583 Turun ja Viipurin hiippakunnat Erikki Erikinpojan[11] alla. Hän
oli syntynyt Livosta kotoperäisestä mutta Laitilassa (Letalassa)
pastorinvirkaa toimittavasta isästä, oli ulkomaalla tullut Maisteriksi
ja sangen aikaisin pitänyt Ruotsissa paavinmessua eli lithurgiata.
Geeflen kaupungin koulun Rektorista tuli hän pispaksi otetuksi, ja oli
luvannut Kuninkaalle tehdä mainitun lithurgian Suomessa harjoitetuksi.
Muuten ei ole paljo tietoja hänen hallituksesta, vaan ainaki näyttää
kun olisi häntä ei aivan ilman syyttä tavarain liikanaisesta himosta
laitettu. Tämän aikana eli Maisteri Jaakko Finno (noin v. 1580), joka
on suomenkielisten virsien kirjoittamisesta tullut mainioksi.

Vuonna 1577, kun se vähää ennen käyty sotilakko jo oli lopulla,
karkasivat 1200 Tatarista ratsumiestä Suomeen, mutta maan asukkaat
kävivät niitten päälle ja tappoivat ne. Seuraavana vuotena
tulivat Venäläiset Suomeen, samosivat Säkjärven ja Uusmaan kautta
Helsingforsiin asti, sieltä jäätä myöten Viroon. Ruotsi yhdistyi nyt
liittoon Puolan Kuninkaan Stephani Bathorin kanssa, Venäjän varalle.
Henrikki Klaavunpoika Horni pitää nyt voitollista sotaa Livossa,
ottaa monta linnaa ja käypi Inkerinmaata hävittämässä. Vuonna 1579
jakausi Ruotsin sotalauma kolmeen: yksi osa kävi Inkerinmaan kautta
Novgorodia vasten, toinen Viipurista Pähkinälinnaa ottamaan, kolmas
joukko meni Savonlinnasta Aunuksen maata hävittämään. Sillä keinoin
oli sodittu ilman varsinaista mieltä ja päätarkoitusta. Mutta v. 1580
sai Franskasta kotoperäinen sankari, Pontus de la Gardie, Kuninkaalta
esimiehyyden sodassa Venäjätä vasten. Heti ilmausi hän Käkisalmea
piirittämässä, jonka linnan otti Marraskuussa samana vuonna. Sen
perästä seurasi kohta koko Karjalan eli Pähkinälinnan läänin valloitus,
johonka omituinen Maanherra asetettiin. Seuraavana vuonna kävi Pontus
jään yli Narvaa kohen, otti monta linnaa, ja ennen vuoden loppua oli
koko Inkerinmaa Ruotsin alla. Pähkinälinna tuli myös otetuksi, mutta
menetettiin heti perästä. Novgorodi oli vielä valloitettavana, mutta
teitten kehnous esti sinne pääsemästä. Nyt sattui Venäjän Valtialle
tekemistä omassa riikissään, johonka hän tarvitsi kaikki sotavoimansa.
Hän halusi siis rauhaa, joka myös sai v. 1583 aikaan kolmeksi vuodeksi,
Plussajoen suulla lähellä Narvaa. Tämä sotilakko uudistettiin v.
1585 neljäksi vuodeksi, ja sitä toimittaissa hukkui myös Pontus de
la Gardie. Puolan kanssa oli Venäläinen jo v. 1582 tehnyt rauhan.
Pontuksen nimi elää vielä rahvaan muistossa koko Karjalassa ja
Inkerissä, jossa muistomerkkejä hänestä vielä tavataan. Vuonna 1586
tuli lähettiläisiä Plussajoen suulla taas koolle, rauhaa Venäjän ja
Ruotsin välillä tekemään, mutta kun ei ehdoista saatu sovituksi, niin
vahvistettiin entinen sotilakko ainoastaan. Ainaki käyvät talonpojat
Iistä, Pohjanmaalla, hävitäntäretkellä Kantalahdessa ja Vienameren
tienoilla, ja Venäläiset puoleltansa heidän maassa, v. 1588. Seuraavana
vuonna on 3000 Venäläistä Limingan seudulla hävittämässä, mutta
Ruotsalaiset käyvät taasen, Kajaanan maasta pitäin, sitä Vienan ja
Vardöhuusin (?) tienoilla kostamassa, jolla retkellä heidän sanotaan
saaneen puolen miljuunaisen hopiarupiloita voittosaaliiksi. Nämät
taisivat olla paremmin yksinäisten retkiä. Mutta v. 1590 tuli
300,000 Venäläistä Ruotsin valtaa vasten: osa hävittää Suomea Turkua
myöten, toinen Vironmaata, ja kolmas valloittaa linnat Inkerinmaasa.
Seuraavana vuonna kävivät Ruotsalaiset Venäjälle, hävittivät Jaaman,
Koporin ja Novgorodin seuduilla, mutta kun kuulivat suuren armeian
Venäläisiä olevan tulossa, niin palasivat he, ja paluumatkalla meneysi
paljo heistä vilulta ja taudeilta. Toinen osa Ruotsalaisia karkasi
Gdovin tienoille. Samana vuotena (1591) kävi myös lauma Ruotsalaisia
Kajaanan maasta Venäjälle, otti Sumski-ostrogiksi (Suomen linnaksi)
kutsutun linnan Vienameren tykönä, ja hävittää niillä paikoin muutamia
luostareita. Mutta he ajettiin Venäläisiltä pakoon, jotka Kajaanan
seuduilla nyt taas hävittivät. Vuonna 1592 tuhoivat Venäläiset Suomea
ilman vastuksetta Turkua myöten, ja 8000 Venäläistä kävi Pohjanmaalla.
Niin nähdään näistä, mikä veren paljous taasen oli vuotanut Suomessa ja
sen likimailla. Viimmenimitettynä vuotena oli jo miehiä Plussajoelle
lähetetty, rauhasta keskustelemaan. — Nyt kuoli Kuningas Johani
III:mas v. 1592. Hän oli v. 1578 poisvannounut Evangeliumista ja
ottanut katholisen uskon, jonka tahtoi saada Ruotsissaki jällensä
tunnustetuksi. Hän vainosi siis niitä pappeja, jotka siihen eivät
suostuneet. Mutta uskonsa tähden vihatut hengelliset otti Kaarle
Herttua turviinsa. Vielä tahtoi Kuningas saada uuden messujärjestyksen
Kaarlenki Herttuakuntaan. Mutta tästä ja muistaki asioista tuli
riita Kuninkaan ja Herttuan välillä, josta yhden aikaa oli jo sotaki
nousemassa, vaan ei kuitenkaan noussut. Venäjän kuuluisa Ruhtinas
Iivana IV Vasileivitsa, joka oli kutsuttanut itseänsä Tsaariksi ja
Kaiken Venäjän Itsevaltiaaksi, ja jonka aikana Kaasanin, Astrakhanin
ja Siperian äärettömät maat pantiin Venäjän alle, oli kuollut v. 1584.
Sitte tuli hänen poikansa, Feodori Ivanovitsa, Venäjän Valtiaksi.
Puolan Kuningas Stephani Bathori oli myös kuollut, ja koska hän oli
nainut Kuningas Johanin naon, niin otettiin hänen perästä Johanin
katholiseen uskoon kasvatettu poika Sigismundi Puolan Kuninkaaksi. Tämä
tuli myös isänsä kuoltua Ruotsin Kuninkaaksi, ehkä Kaarle Herttua,
Sigismundin vielä poissa ollessa, Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia.
Niin olivat uudet miehet nyt hallituksessa.

Kuningas Sigismundin aikana tavataan kolme erityistä seuraa Ruotsin
valtakunnassa. Yksi oli Jesuitain ja Paavinuskoisten Herrain seura,
joka piti Kuninkaan puolta ja koki matkaansaattaa vihaa Raatin ja
Herttuan välillä. Toinen oli Ruotsin ylimysten seura, jotka olivat
valinneet Sigismundin Kuninkaaksi, saadaksensa hänen Puolan maassa
elellessä omin päinsä hallita Ruotsia. Näitä kumpaistaki vasten oli
Herttua Kaarle, joka piti Evangeliumin puolta, ja sentähden vääntiki
Ruotsin rahvas yhtä köyttä hänen kanssa. Kun hän heti Kuningas Johanin
kuoltua Riikinhoitajana hallitsi Ruotsia, oli se maa täynnä uskonsa
tähden ajetuita eli vangituita pappeja. Nämät tahtoivat Kaarlea
Kirkonkokouksessa uskon seikkaa vahvistamaan ja varjelemaan. Semmoinen
kokous tapahtuiki Upsalassa v. 1593, jolloin evangeliumisen uskon
puhdistaminen Ruotsissa ja Suomessa jällensä vaikutettiin. Suomesta oli
siinä kokouksessa läsnä pispa Erikki Erikinpoika neljän Tuomiokapitulin
jäsenen ja suuren joukon kanssa papillisesta säädystä. Paitsi sitä oli
paljo maallisia virkamiehiä maastamme mainitun kokouksen päätöksessä.
Silloin sai myös papisto jällensä sen menetetyn oikeutensa valita
päämiehiänsä. Seuraavana vuonna tuli Kuningas itse Ruotsiin. Hän ei
tahtonut mielellään vahvistaa edellämainitun kokouksen päätöksiä, mutta
pakoitettiin siihen Kaarlelta ja Raatilta Upsalassa, jossa kaupungissa
hän myös tuli kruunatuksi. Kun Sigismundi sen perästä lähti takasin
Puolaan, niin jätti hän riikinhallituksen Ruotsissa Kaarlelle ja
Raatille. Heti kävi kuitenki Herttua sovintoon Raatin kanssa, jota
myöten hänen piti Riikihoitajana, perintöyhdistyksen, Kuningasvalan ja
Upsalan kokouksen päätösten jälkeen, Ruotsissa hallitusta pitämän.

Jo on ennen mainittu, että Venäjältä ja Ruotsista oli Kuningas
Johanin kuolinvuotena miehiä kokoontullut Plassajoella rauhaa
tekemään. Niitten seassa oli Klaavu Fleminki. Saatua tiedon Kuninkaan
kuolemasta oli tämä mies jättänyt rauhan toimitukset muitten käsiin ja
Pää-Guvernöörin asemesta palannut Suomeen. Hän oli siellä asettanut
teille ja lauttapaikoille sotamiehiä, ett'ei kukaan hänen tietämättä
päässyt maassa liikkumaan, antanut sotaväen valalla vahvistaa
uskollisuuttansa Sigismundille, johonka oli pyytänyt kirjoituksilla
kehoittaa Ruotsalaisiaki; sillä ja kaikella tavalla kokenut puoltaa
Kuninkaansa seikkaa ja sortaa Kaarle Herttuan häneltä kyllä havatuita
aivoituksia. Seuraavan vuoden (1593) Tammikuussa oli Johani Sparre,
Kuninkaan käskystä, tullut Turkuun, kokoutuneilta Suomen Säädyiltä
ottamaan valaa uskollisuuteen Sigismundille, heitä uskonharjoitusten
vapaudesta vakuuttamaan ja linnoja Kuninkaan puolta pitäville miehille
antamaan. Samana vuotena Helmikuussa oli jo sotilakkoki kahdeksi
vuodeksi saatu Venäjän kanssa aikaan. Myös oli Kaarle Steenbookki
Herttualta tullut Suomeen lähetetyksi, Fleminkiä pakoittamaan
itsellensä kuuliaiseksi, eli muussa tapahuksessa ottamaan laivaston
ja sotalauman hänen hallusta; vaan tämä mies meni maahan tultuansa
Flemingin puolelle, joka asetti hänen linnanhaltiaksi Käkisalmeen.
Siitä pani Fleminki muutamia Kaarlen ystäviä vankeuteen Turun linnaan,
piti laivaston ja sotalauman Suomessa, vaan täytyi niitten ylöspidon
tähden rasittaa rahvasta korkioilla maksoilla, joka sentähden alkoi
kapinoita, vaan saatiin asettumaan. Tämmöisillä toimillaan oli Fleminki
saanut senlaisen luottamuksen Kuninkaaltansa, että Kuningas oli antanut
hänelle täyden oikeuden tehdä Suomessa, mitä hänen, Kuninkaan, hyväksi
olla mahtaisi. Fleminki oli myös laivastollansa tuonut Kuninkaan
Ruotsiin, silloin kun hän kävi kruunautumassa, ja sieltä häntä jällensä
kaimannut. Rauhan aikaansaminen Venäjän kanssa oli aina ollut tuumassa,
ja sitä kiiruuttamaan oli armeiaki Viipuriin koottu. Vuonna 1595
saiki se aikaan Teusiinassa, lähellä Narvaa, niillä ehdoilla, että
Ruotsi tuli pitämään Narvan ja Vironmaan, mutta Venäläinen saamaan
takasin Käkisalmen lääninensä. Rauhan piti oleman ikuisen ja rajan
vanhaa jälkeä myöten kulkeman. Seuraavana vuonna asetettiin pohjainen
raja Pisanvuoresta, Nilsiällä, pohjaista suuntaa Keurittujärveen ja
Tiilikanjärveen, sittä Maanselänmäen, Suomensuon ja Maanselänlammin
kautta Tipasvaaraan, Sotkamassa, sittä Korpilammin. Selkäsuon,
Kalliojärven ja Vuokinlatvan ynnä Savitaipaleen kautta Iivaaraan ja
Inarijärveen niin Jäämereen asti.

Samana vuonna kun Teusiinan rauha tapahtui, ja uuden Kirkonkokouksen
Upsalassa päätettyä, jossa opistojen kohta parannettiin, kävi Ruotsin
valtakunnan kansa yksiin Riikinkokoukseen Söderkööpingissä. Siellä
päätettiin, ett'eivät Paavinuskoiset saisi jumalanpalveluansa vapaasti
harjoittaa riikissä, että Kaarle Herttuan piti Riikihoitajana,
Sigismundin poissa ollessa, kuninkaallisella mahdilla käyttämän
oikeutta, ja ett'ei yhtään Kuninkaan sääntöä saataisi ilman Herttuan ja
Raatin suostumisetta maassa julistaa. Klaavu Fleminki Suomesta, ehkä
kutsuttu, ei tullut siihen kokoukseen. Kuningas, jolle sen päätökset
tiettävästi eivät ollehet ollenkaan mieleen, antoi Flemingille
uuden hallitusmuodon Suomea varten Riikinhoitajan arvon kanssa,
ja vaikka sota Venäjän kanssa jo oli herennyt, niin piti Fleminki
kuitenki sotalauman Suomessa, Kuninkaan valtaa sillä puoltaaksensa ja
ylöspitääksensä, ja siihen yhdistyi edellämainitun Riikinkokouksen
kanssa tytymättömiä miehiä. Mutta sotamiesten ylöspitäminen kävi
raskaaksi rahvaalle, jonka tähden Pohjanmaan asujamet lähettivät
Kyrön pitäjästä kotoisen talonpojan, Bengtti Poutun, Herttualle tästä
valittamaan. Herttua kehoitti pahaa pahalla kostamaan ja miekalla
poisajamaan sotamiehiä. Poutu palasi Ruotsista Pohjanlahden ympäri,
matkallansa kehoittain kaikkia Pohjanmaalaisia kapinoitsemaan,
tappamaan Kuninkaan sotamiehiä ja ryöstämään hänen ystävittensä
omaisuuksia. Kapina leveysi Karjalaan asti. Jaakko Ilkka eli Ilkainen,
talonpoika Ilmolan (Ilmajoen) pitäjästä, oli Eteläis-Pohjanmaalaisten
esimiehenä, kävi Hämeeseen, ajoi Kuninkaan ratsumiehet pakoon ja
ryösti hänen puoltajitten kartanoita. Vuoden lopulla lähti Fleminki
Turusta liikkeelle, yhdistymään muun sotaväen kanssa kapinoitsioita
vasten. Flemingin ratsuväki tavoitti v. 1597 Pirkkalan pitäjässä Jaakko
Ilkaisen seuranensa, jonka täytyi tapolla vetäytä siihen metsään, kun
eroittaa Hämeen Pohjanmaasta (Hämeenkankaalle). Puolalainen Abrahami
Melkhiorssoni, Kuninkaalta asetettu hallitsiaksi Pohjanmaalla, sai
Jaakko Ilkaisen muutamain puoltajittensa kanssa vangiksi ja antoi
tappaa hänen. Bengtti Poutu vietiin vankina Turkuun, jossa hän kuoliki.
Mutta talonpoikain viha kiihtyi tästä tuhatta enemmin ja he karkasivat,
johdatetut Hanno Krankalta, takatuupasta Abrahami Melkhiorssonin
päälle, tappoivat paljo hänen väkeä ja ajoivat hänen itsensä pakoon.
Sillä pakomatkallansa otettiin hän Kaarlebyyssä talonpojilta kiini
ja lähetettiin Tukhulmiin, jossa Herttua antoi kuolettaa hänen. Sen
perästä karkasivat talonpojat muun Kuninkaan väen päälle Pohjanmaalla,
jonka osiksi hukuttamalla osiksi muullaki tavalla surmasivat. Herttua
lähetti Foutin Israeli Laarssonin talonpojille esimieheksi, jotka
sentähden eivät enää kuunnelleet Hanno Krankkaa. Mutta Fleminki tuli
2500:dan miehen kanssa Pohjanmaalle, tarjosi talonpojille vapautta
kaikesta edesvastauksesta, jos he nyt tahtoisivat Kuningasta totella
ja maksaa verojansa; vaan kun eivät siihen suostuneet, niin kävi
Fleminki heihin käsiksi Ilmajoen varrella, kierrätti heidät ja tappoi
eli hukutti heistä 5000 miestä. Vangeutetuista talonpojista kärsivät
muutamat ruumiinrangaistusta, toiset vietiin vankina pois, toiset taas
päästettiin kovilla uhkauksilla irtaalle. Kirkkoherroja Pohjanmaalla,
jotka olivat talonpoikia yllyttäneet, kovuutteli Fleminki ankarasti,
ja Kyrön pappila ryöstettiin. Fleminki palasi sen perästä Hämeeseen
ja pani sen maan järjestykseen ja rauhaan. Muutamasti tapettiin 300
Hämäläistä, jotka aseittensa poisnakattua rukoilivat armoa. Tässä
kapinassa sanotaan 11,000 Suomalaista henkensä menettäneen. Siinä
sotivat talonpojat, täydellisempäin aseitten puutteessa, viikatteilla,
nuijilla, y.m., josta koko meteliä on ruvettu Nuiasodaksi kutsumaan,
jolla nimellä se vieläki elää kansan muistossa.

Puolasta oli Kuninkaan lähettiläisiä tullut Ruotsiin Söderkööpingin
päätöksiä laimimaan, ja nämät vaikuttivatki, että kun Herttua tahtoi
sotajoukon voimalla saada Suomen allensa, niin paneusi Raati sitä
vastaan. Sentähden tahtoi Herttua jättää Riikinhoitajasuutensa, jonka
aikoi Arbogan Riikinkokouksessa antaa Säätyjen käsiin. Tämän kokouksen
päätös, johon ei Raati antanut suostumustansa, piti sisällänsä, että
Herttua Säädyiltä oli tullut houkutelluksi vielä Riikinhoitajana
olemaan, että Kuninkaan piti riikiin kutsuttaman ja Suomen sotajoukon
voimalla otettaman. Sen perästä lähti Kaarle Herttua Elokuussa
sotajoukolla Suomeen. Siellä oli Klaavu Fleminki jo kuollut 13:ta p.
Toukokuuta, luultavasti myrkystä, eikä noidan nuolilla niinkuin siitä
höpistiin, ja Arvidi Stoolarmi hänen siaan tullut Kuninkaan seikan
pääksi siinä maassa. Kaarlen tultua pakeni Stoolarmi Hämeeseen. Turun
linnaa piiritettiin. Sitä puolti Flemingin leski, ja vaikka hänellä
ei ollut apua odotettavana, ei Stoolarmilta eikä Kuninkaalta, ja
Herttua päällen päätteeksi oli saanut lisäväkeä Pohjanmaalta, niin
ei hän ainakaan vastustelemista heittänyt. Kun Herttua oli turhaan
pyytänyt väkivallalla saada linna otetuksi, niin lähetti hän viimmen
erään Studentin, Danieli Hiortin, joka usein oli ollut Flemingin
talossa, linnaan, ja tämä viekotteliki nyt osan vartoväestä luopumahan
Herttuaan, jonka perästä linnan täytyi lopulla Syyskuuta antauta.
Kaarle anasti nyt Suomessa olevan laivaston ynnä sotitarpeet, jätti
linnan ystävillensä haltuun ja purjehti Ruotsiin vankijoukon kanssa,
joitten seassa Flemingin leskikin oli. — Seuraavana vuotena 1598 oli
Sigismundi päättänyt sotajoukolla itse karata Ruotsiin ja kehoitti
sentähden Suomalaisia hänelle avuksi joutumaan. Niinpä purjehtiki
3000 miestä Ruotsiin ja riipottivat ankkurinsa Grööneborin satamassa,
lähellä Enkööpinkiä. Tässä kävivät Uplannilaiset, esimiehityt kahdelta
Jumaluusopin Professorilta Upsalasta, heidän päälle yhdeltä ja Ruotsin
laivasto toiselta puolen. Suomalaiset ajettiin pakoon, menettivät
300 miestä, jotka Ahvenanmaalla saatiin kiini ja hirviällä tavalla
surmattiin. Koska näitten laukuissa paljo makkaroita, niin kutsuivat
Ruotsalaiset pilalla tätä yritystä makkararetkeksi. Sillaikaa oli jo
Sigismundiki sotajoukon kanssa joutunut Kalmariin. Ruotsin laivasto
purjehti nyt Ahvenanmaalta Herttualle avuksi. Suomalaiset taasen
seilasivat puoleltansa Stoolarmin kanssa Tukhulmiin ja vapauttivat
enimmäksi osaksi ne mennytvuonna Herttuan ottamat vankit, aikoivat
myös karata Kaarlen omaan Herttuakuntaan. Sillä välillä tuli Kaarlen
sotalauma Sigismundilta kierrätetyksi ja tappasi Steegeborin tykönä,
vaan Kuningas käski sotimisen lakata, säästääksensä Ruotsalaisia.
Keskusteleminen oli sen perästä matkassa, vaik'ei siitä tullut mitään.
Uudessa tappelossa Stongebruon luona, lähellä Linkööpinkiä, voitettiin
Sigismundi. Hän kotiutti nyt Suomalaiset, jätti Riikinhallituksen
Kaarlelle ja lähti jällensä Puolaan. Sieltä varoitti hän vielä
Suomalaisia pysymään itsellensä uskollisina ja lupasi lähettää heille
apua Herttuata vasten. — Vuonna 1599 käytiin sota taas Suomessa.
Ruotsin Säädyt kieltivät kuuliaisuuttansa Sigismundilta, ehkä he
lupasivat hallituksen hänen pojalle Vladislaville, jos tämä määrätyn
ajan sisällä tulisi Ruotsiin ja siellä kasvatettaisiin. Tältä ajalta
onki Sigismundin hallituksen loppu Ruotsissa luettava, ehkä hän vielä
hallitsi Puolan maata aina vuoteen 1632. Sota oli tämänkaltainen.
Kastelholman linnan otti Sigismundin puollus. Pohjanmaalla yllytti eräs
Herttuan Fouti rahvasta Kuningasta vasten, mutta Stoolarmin laivat
karkasivat Mustasaaren tykönä hänen päälle, ja hän menetti kaikki
aluksensa. Sigismundi lähetti 300 ratsumiestä avuksi Suomeen, (joka oli
ainoa häneltä saatu apu,) ja he tulivat Viipuriin. Herttuan Amiraali,
Joakhimi Skheeli, valtasi sen vähää ennen menetetyn Kastelholman,
purjehti sen perästä Turkuun ja piiritti sen linnaa, jonka ulkopuolella
hän mestautti muutamia vankeja, säikyttääksensä sillä vartoväkeä. Itse
Herttuaki tuli Suomeen, marssi Paimion sillan yli, karkasi muutaman
Suomalaisten lauman päälle ja voitti sen, josta jäännökset vetäysivät
Viipuriin. Herttua otti Helsingforsissa kaikki laivat, paitsi kahta,
jotka pääsivät Reevaliin pakoon. Sittä kävi hän Viipurin päälle,
jossa ei ollut kun 1300 miestä vartoväkeä. Herttualla oli ystäviä
kaupungissa, jotka erään portin kautta päästivät hänen sotaväen
kaupungin sisään. Vartoväen täytyi silloin vetäytä linnaan, joka myös
pian antausi. Kova tuomio kohtasi päämiehiä, jotka osiksi tapettiin,
osiksi vietiin vankina Ruotsiin, mutta ulkomaalaiset pääsivät vapaasti
menemään. Stoolarmi tuli Skheeliltä pakoitetuksi antamaan hänelle
Turun linnan, ja Herttuaki tuli Turkuun, jossa menetteli kovasti
Kuninkaan puollusmiesten kanssa. Ne joko mestattiin, joitten seassa
oli Klaavu Flemingin vasta Puolasta tullut 21-vuotias poika, eli
muutoin surmattiin ja vankeudessa rietattiin. Kun Herttua oli sillä
keinoin tehnyt Suomen kuuliaiseksi itsellensä, niin palasi hän jällensä
Ruotsiin.

Ruotsin valtakunnan Säädyt kokousivat Helmikuussa v. 1600
Linkööpinkiin. Siellä matkaansaatti Herttua senlaisen päätöksen, että
iso osa Ruotsin Riiki-Raateja ynnä muitaki mahtavia Herroja hengeltä
tuomittiin, joka tuomio myös isommaksi osaksi tuli täytteeseen. Prinssi
Vladislaville päällenpantiin viiden kuukauden sisällä tulla Ruotsiin,
muutoin tulisi Herttua kruunun ottamaan vastaan. Riikinkokouksen
perästä lähti Kaarle Livon maahan. Hän tahtoi siellä käydä Puolalaisten
päälle, ett'ei sota tulisi Suomea eikä Ruotsia vaivaamaan, vaan
käytäisiin vieraassa maassa. Tässä sodassa voittivat Ruotsalaiset
ensimältä monta linnaa ja kaupunkia. Muutaman ajan perästä lähti
Herttua sieltä pois, jättäin muille esimiehyyden armeian yli. Turusta
pitäin lähti hän v. 1602 matkaamaan Pohjanlahden ympäri Ruotsiin. Hän
oli ensimmäinen Ruotsin Kuningas, kun kulki sitä matkaa, ja katsoi
sillä soveliaita paikkoja kaupungeille, joita hän aikoi rakennuttaa
Pohjanmaalla. Vuonna 1604 pidettiin Riikinkokousta Norkööpingissä,
jossa kruunu annettiin Kaarle IX:nelle ja perintöyhdistys jatkettiin
osiksi vaimollisellenki polvelle. Ehkä sota alussa oli menestynyt
Livossa, niin menettivät kuitenki Ruotsalaiset siellä viimmen kaikki
vahvat paikkansa. Tämä vaikutti Kuningasta itse lähtemähän sinne
sotimaan. Mutta ei tahtonut sittäkään oikein onnistaa ja paljo
sotaväkeä meneysi (v. 1695) Kirkholman tappelussa lähellä Riigaa,
jossa tilassa Kuningaski oli henkensä menettää. Sittemmin tuli Ruotsi
Venäjänki asioihin sekaumaan. Siinä maassa oli Feodori Ivanovitsa
kuollut v. 1498 ja Boris Godunova noussut Tsaariksi, mutta tuli
Epä-Dmitreiltä (eräs munkki, joka sanoi itsiänsä Feodorin jo kuolleeksi
pojaksi Dmitreiksi, ja sai apua Puolalta) niin ahdistetuksi, että
hänen v. 1606 täytyi myrkyllä lopettaa päivänsä. Epä-Dmitrei menetti
mielettömän käytöksensä tähden pian henkensä ja arvonsa. Sittä
valittiin Vasilei Ivanovitsa Shuskoi Venäjän Valtiaksi, ja häntäki
vasten ilmautui uusi Epä-Dmitrei, joka myös sai apua Puolalaisilta
ja voitti pian suuremman osan Venäjätä puolellensa. Ruotsi, jonka
sota-asiat Livossa taas olivat ruvenneet paremmin luonnistamaan, teki
v. 1608 Viipurissa liiton Shuskoin kanssa, jota myöten Shuskoin piti
Ruotsin Kuninkaalta saaman apua vainojatansa vasten, mutta tämän
palkinnoksi antaman sen v. 1599 jällensä Venäjän alle joutuneen
Käkisalmen linnan lääninensä takasin Ruotsille. Sitä liittoa myöten
lähti Jaakko de la Gardie, Pontus de la Gardien Suomen sotaväen
pääksi asetettu poika, Maaliskuussa v. 1609 Venäjälle, ja hän marssi
kohti Novgorodia, kun oli sitä ennen turhaan koettanut saada Koporin
linnan käsiinsä. Mutta hänen sotajoukko oli enimmästään kokoonpantu
ulkomaalaisista, jotka, kun eivät heti saaneet täyttä palkkaansa ja
toivottua voittosaalista, eikä Shuskoi antanut luvattua Käkisalmea ja
muita apukeinoja, alkoivat äkäytä ja tahtoa pois. Siitä pahasta tilasta
pääsi de la Gardie sillä keinoin, että hän viimmen sai rahaa ja lähetti
vastahakoisimmat sotaväestä takasin. Hän alkoi nyt ryöstämällä ottaa
Venäjän laivoja, joita tapasi Nevajoella, niin oman käden oikeudella
ottaaksensa sitä luvattua apua, jota ei hyvällä voinut saada. Sitte
lähti hän Käkisalmea väkirynnäköllä ottamaan, jonka yrityksensä hän
toivoi menestyvän, koska Laatokankaupunkiki oli vähää ennen antaunut
Ruotsin valtaan (v. 1610). Mutta ei ollut hyvä ottaa sitä kovasti
vastusteltua Käkisalmea, ja siihen tuli vielä sanoma, että Venäläiset
olivat jättäneet Shuskoin, yhdistyneet Puolalaisten kanssa ja valinneet
Puolan Prinssin Vladislavin Valtiaksensa. Nyt näytti kyllä vaikialta de
la Gardielle saada aikomisiansa satuun. Mutta hän mietti sen, että jos
Ruotsin vihollinen, Puola, pääsisi yhdistymisensä kautta Venäjän kanssa
yhä vahvistumaan, niin tulisi siitä varsin kovat ajat hänen isänmaalle.
Hän koki siis kaikista voimistaan estää senlaista yhdistystä ja lähti
sentähden Suomesta noutamaan lisäväkeä. Viipurissa ollessaan sai hän
ilahuttavan tiedon, että Käkisalmi jo oli antaunut Ruotsalaisten
armoihin (v. 1611). Itse kiirehti hän Ruotsin valtaa niillä tienoin
vakuuttamaan ja antoi Nevajoella rakentaa linnoituksen, joka vasta
kohtaa meitä Nyyenskantsin nimellä. Novgorodinki sai hän valtaansa,
jonka asujamet nyt ehdottelivat Venäjän kruunun Kaarle IX:nen pojalle
Kaarle Philipille. Moskovaki yhdistyi Novgorodin kanssa hyvässä
tahdossa Ruotsia kohden. Monta linnaa ottivat Ruotsalaiset, mutta
tuon tuostaki tahtoivat sotamiehet äkäytä. Ankara sota alkoi nyt myös
Ruotsin ja Danmarkin välillä. Samana vuonna kuoli Kaarle IX:säs, 30 p.
Lokakuuta v. 1611. Tämä Kuningas oli aikanansa vastustellut Paavinuskon
jällentuomista Ruotsiin, mutta erkani itse Lutheruksen opista, tahtoin
Kalviinin uskon puoleen nojauta. Muuten oli hän kovuudellansa, joka
usein hirmuisuuksiinki häntä vietteli, pilannut sitä hyvää nimeä, kun
hänen nerokkaat toimet itsestänsä ansaitsisivat.

Kuningasistuimelle nousi nyt Gustavi II:nen Aldolphi, Kaarle IX:nen
poika, joka isänsä eläissä jo oli asetettu Pääruhtinaaksi Suomeen.
Kun tämä verratoin mies tuli Kuninkaaksi, oli, paitsi sotia Danskan,
Venäjän ja Puolan kanssa, (jota jälkimmäistä tällä haavaa ei kuitenkaan
käyty,) ei ainoastaan Suomessa, Vaan Ruotsissaki höyhyys, kurjuus
ja kaikkein asiain hämmennys vallallansa. Suomi oli siihen aikaan,
(paitsi Ahvenanmaata, joka oli omituisena lääninä,) jaettu viiteen
hallituskuntaan, nimittäin Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Savonlinnan
ja Kajaanan. Meidän maasta piti de la Gardien sotajoukon saada rahaa
ja ylöspitoa, mutta ei voitu saada kokoon kun vähäpätöisen rahasumman.
Se suuri puutet kun Livossa oli, piti myös Suomesta autettaman.
Paljon meiskeen perästä lähetettiin viimmen jyviä Helsingforsista
Narvaan. Puutet oli niin suuri ett'ei ees voitu kureereille täysiä
matkatarpeita hankkia. Sisämäinen tila maassamme oli mitä huonompia.
Isot läänitykset olivat siihen määrään vähentäneet kruunun omaisuudet,
että aivan vähä oli jälellä. Läänitysten omistajat piinasivat ja
köyhyttivät talonpoikiansa niin, että ne olivat vähällä tulla samaan
orjalliseen tilaan, kun heidän lahkoveljetki eteläpuolella Suomenmerta.
Verot, päällenpanot, kyyti- ja päivätyö-velvollisuudet lisättiin
heiltä omin tahtoinsa. Väkinäisyyksiä tehtiin monesta lajista, eikä
ollut missään tila saada oikeutta, kun yksin Kuninkaan virkamiestenki
täytyi läänitysten omistajilta kärsiä vääryyttä. Papit enentivät
myös tihuntiansa ja rasittivat kaikella tavalla kuuntelioitansa.
Sotamiehet käyttivät itseänsä yhdenlaisella tuimuudella, kun jos
olisivat eläneet vihollisten maassa. Yhteinen onnettomuus lisättiin
vielä katovuosilta ja muiltaki luonnollisilta turmioilta. Talonpoikia
vaelsi silloin suurissa joukoissa maasta pois Venäjälle ja Livoon.
Niitä majamuutteloita koettiin väkisellä estää. Myös alkoi Kuningas
jo kaikenlaisen kurjuuden juurta vastustaa ja parantaa. Entisiin
onnettomuuksiin tuli vielä uusi sodanpelko, joka Suomea ahdisti.
Sigismundi Puolassa luuli nimittäin aikomisensa Ruotsin kruunuun
Kuningas Kaarlen kuoltua helpommasti menestyvän. Siinä toiveessa
antoi hän levittää kapinakirjoituksia Gustavi Adolphia vasten. Näitä
hänen pauloja koetettiin ainaki Ruotsin puolelta kaikella tavalla
estää. Saadaksensa enemmin voimia sotaan Venäjätä ja Puolaa vasten oli
Kunungas, ehkä tapolla, tehnyt Danskalaisen kanssa rauhan Knäärödissä
v. 1613. Jo mainittiin ennenki, että osa Venäjän kansaa tahtoi
Kuninkaan nuorempata veljeä, Herttua Kaarle Philippiä, Tsaariksensa.
Herttua tuliki nyt siinä toivossa Viipuriin, mutta Venäläisten mieli
oli muuttunut ja he itsellensä jo valinneet omakansaisen Tsaarin,
Mikhaeli Feodorovitsan Romanovan, jonka sukua nykyinen armollisin
Keisarimmeki on. Tästä asiasta tuli kiintiä sota. Kuningas päätti
itse lähteä Suomeen sotaa taluttamaan ja sen maan tilaa parantamaan.
Riikinkokousta pidettiin v. 1614 Öörebruossa, jonka päätettyä Kuningas
vasta pääsi lähtemään, kulki hänki pohjaisen puolen Pohjanlahta ja
tuli ensin Turkuun, jossa koki kaikenlaista järjettömyyttä parantaa.
Venäjän sodan vuoksi lähti Kuningas itse Narvaan, ja vihollisuudet
saivat alkunsa. Erinäisiä Venäjän joukkioioita kävi Pohjanmaata ja
Karjalata hävittämässä, mutta kaijotettiin pian Ruotsalaisilta.
Laatoka-järvessä oli kummallaki riitaveljellä laivoja, joilla
välistä pientä merisotaa käydä natistettiin. De la Gardie löi sekä
ajoi pakoon, ensistä Heinäkuussa Bronitsin ja sittä syksypuoleen
Staraia-Russan tykönä, ne suuret Venäläisten sotalaumat, kun nyt
olivat rajalle kokoutuneet. Kuningas itse voitti Gdovin. Seuraavana
vuonna tuli Gustavi taas sotalaumansa tykö, ja vainotietä käytiin
yhtä tuimasti kun ennen. Kuningas piiritti tällä kerralla Pleskovia,
ja se erinomainen sankari Evertti Horni, joka miehuudellansa oli
Ruotsin menestystä tässä sodassa paljon vaikuttanut, tuli silloin
ammutuksi. Ehk'ei linnaa saatu otetuksi, niin teki tämä monta kuukautta
kestävä piirittäminen ainaki sen verran, että Venäläiset, jotka ilman
sitä ahdistettiin Ruotsalaisilta ja Tataarilaisilta sodalla, nyt
suostuivat Englannin välimiehyyteen ja rauhan tekoon. Jo oli usiammasti
ennenki keskusteltu rauhasta, ja koko seuraava vuosi 1616 oli täynnä
senlaisia toimia. Siinä sivulla oli Kuningas hankkinut varoja ja
tarpeita sodan pitkittämiseksi. Hän oli myös kutsunut Suomen Säädyt
viimmeiseksi mainittuna vuonna kokoukseen Helsingforsiin. Siellä
lupasivat Suomalaiset Gustaville uskollisuuttansa sodassa Puolaa
vasten, uuden kyytijärjestyksen ottamista, ja sodanavun antamista,
niin paljon kun vaan voisivat saada. Kaikki Säädyt lupasivat panna jos
henkensäki Kuninkaan puolesta, milt'ei olisi mahdollinen saada rauhaa
vihollisten kanssa, jota he ainaki toivottelivat. Vielä lähettivät
he kirjojaki Ruotsin Säädyille, joissa heitä kehoittivat Kuningasta
kaikella tavalla auttamaan ja heidän esimerkkiä seuraamaan. Kauan
keskusteltua päätyi viimmen Venäjän sota, 27 p. Helmikuuta v. 1617,
rauhaan Stolbovassa, joka on kylä ei kaukana Laatokasta. Siinä antoi
Ruotsi Venäjälle takasin joukon voitettuja linnoja, mutta sai pitää
Käkisalmen lääninensä, ynnä Pähkinälinnan ja sen osan sitä lääniä, kun
on Laatokanjärven ja Suomenmeren välillä. Siihen tuli vielä Inkerinmaa
Ivangorodin, Jaaman ja Koporin linnojen kanssa, niinkuin koko Livon
maaki. Paitsi sitä sai Ruotsi 20,000 Rupilata. Muuten uudistettiin
se Teusiinassa tehty ikuinen rauhaki, ja keskinäisen kaupan oikeus
saatettiin matkaan. Niinpä oli nyt Ruotsi voittanut sen, mitä kauan
oli toivonut, nimittäin saanut luontevan, vesiltä, soilta ja vahvoilta
linnoilta turvatun rajan voimallista naapuriansa vasten, jonka tällä
tavalla oli sulkenut Itämerestä. Niin kauan kun raja oli senlainen, oli
Ruotsilla myös toivo saada pitää Suomen, joka maa muussa tapauksessa
kävi vaikeaksi varjeltaa. Mutta Mikhaeli Feodorovitsa, jonka Gustavi
rauhassa oli tunnustanut oikeaksi Venäjän Valtiaksi, ei tahtonut
mielellään jättää kaikkia luvatuita paikkoja Ruotsille, josta oli
vähällä sota uudelleen nosta. Vasta v. 1621 tuli raja asetetuksi, kun
Gustavi oli antanut takasin pari kylää.

Nyt tahdomma vielä sanoa, minkä vähän tiedämmä Erikki Erikinpojasta,
joka tällä ajalla Suomen Kirkkoa oli hallinnut. Me näemmä hänen
Johani III:nen aikana rientäneen saada paavilaisen messujärjestyksen
Suomeen, mutta sen Kuninkaan kuoltua muuttaneen mielensä ja Upsalan
Riikinkokouksessa v. 1593 tunnustaneen entisen erhetyksensä, ruveten
siitälähin sen kokouksen päätöksiä saamaan Suomessa täytteeseen, josta
hyvästä Klaavu Fleminki oliki muutamasti pieksäin ajaa hänen Turun
Tuomiokirkosta. Mutta miten lienee ollut, sen vaan näemmä, että tämä
pispa oli uudelleen kääntynyt paavinuskon ja Sigismundin puolelle,
jonka tähden Kaarle IX:säs taisi jo v. 1600 ottaa häneltä tulot ja
noin 1605 pispanviranki, jonka hän vasta vuoden 1612 tienoilla näyttää
saaneen jällensä Gustavi Adolphilta. Sittä oli hän loppuelämänsä
Evangeliumin puolelta vaikuttava.

Tässä jälestäpäin on myöski mainittava muutamista sisämäisistä
asioista sittä Gustavi I:mäisen ajoin. Erikki XIV:ta hallitessa
utausi kirkonviina loppumaan maassa, jonka tähden kysymys nousi
pappein seassa, jos ei viinan asemesta jotaki muuta juomaa saataisi
Sakramentissä käyttää. Johani III:nen aikana oli tulipaloja usiammasti
Turussa, ja tautejaki maassa liikkeellä, joita muinaki aikoina
tavataan. Hänen hallitessa tuli käsky suolahetteitten perkkaamisesta
ja Salpeterin teosta Suomessa. Silloin toimitettiin myöski Naantalin
luostarin jällensä korjaamista. Sigismundi Kuningas ei elänyt itse
lähellä Suomea, eikä olekkaan hänen ajalta paljo merkittävätä. Mutta
Kaarle IX:nen kautta tapahtui monta muutosta meidän maassa. Hän
koki parantaa Lappalaisten tilaa, ja antoi v. 1607 Kajaananlinnan
rakentamisen alkaa, erinomattain auttaaksensa sillä kauppaa Lapin
kanssa. Oulun kaupunki perustettiin v. 1605, mutta sai viisi vuotta
jälempätä vasta oikeutensa. Mustasaaressa perustettiin v. 1611
kaupunki, jonka Kuningas sukunsa nimeltä kutsui Vaasaksi. Muitaki
kaupunkeja oli aikeessa, mutt'eivät vielä ennättäneet saada satuun.
Pohjais-Savosta ja Rautalammin tienoilta muutettiin Suomalaisia
Ruotsiin, Vermlannin erämaita huuhtaamalla raivaamaan, jossa niitten
jälkeisiä vieläki tavataan ja ovat levenneet muihinki Ruotsin ja Norjan
paikkakuntiin. Virkamiehet olivat muuten Kaarlen aikana Suomessa hyvin
vallattomia, jota kohtaa hänki voimiaan myöten koki parantaa.



b). Stolbovan rauhasta Ison Vlhan loppurauhaan saakka Uuskaupungissa.
(v. 1617—1721.)


Edellisellä ajalla oli Evangeliumin saarnan kautta totisen valistuksen
aamurusko jo alkanut koittaa Suomessa ja maallinenki tila ollut
järjestymässä. Mutta välein oli tullut hirmuisia sisällisiä kun
ulkonaisiaki sotia, tautein ja katovuotten kanssa; Kuninkaita,
jotka rientivät saada Paavinuskon jällensä otetuksi; pappeja, jotka
huolimattomuudessansa eivät, niinkuin olisi pitänyt, urhoollisesti
antauneet pimeyttä vastahan sotimaan: ja Evangeliumin ilahuttavat
alkuvaikutukset meidän maassa olivat taasen tukehtumassa, josta tapain
turmellus ja moninainen onnettomuus seurasi. Nyt aukenevalla ajan
jaksolla ovat Ruotsin valtakunnan voimat korkeimmallaan ja Suomenki
rajat leveimmällään, ja nyt tavataanki meidän maassa pispoja ynnä
muita valistuksen edesauttajia, jotka, — ehkä usein vielä itsekki
oman aikansa epäuskollisten luulojen turhuuksissa kiini ja siis sen
iloisen ja puhtahan vapauden puutteessa, jonka Kristinuskon luonnet
itsestänsä tuottaa — kokevat kansan opettamalla pimeyttä hajoittaa ja
kiitettävällä toimella kaikenlaista hyvää matkaansaattaa. Siihen tulee
suuria Kuninkaita ja Hallitusmiehiä, jotka isänmaamme järjestystä
sekä voimaa erinomaisesti kartuttavat. Niinpä saavat nyt opistojen,
oikeuspaikkain ja muitten hyväntekeväisten laitosten kohdat vähitellen
parempaan ja kylläki hyvään asemeen. Sotia ei ole niin paljo eikä niin
hävittäviä kun ennen. Mutta lopulla nousee Ison Vihan kautta hirviä
tuisku, joka hävittää entisen tilan ja elämän, vaan tuottaa myötänsä
puhdistetun siemenen, josta uusia uskon ja taidon hedelmiä alkaa
vähitellen Suomellemme kasvaa. —

Se mies, jonka huolen kautta Kristillisyys tällä kertaa alkoi huonosta
tilastansa tulla paremmalle jälelle, oli Iisakki Rothovius (Katso
tästä miehestä edesmenneen pispan Jaak. Tengströmin kirjaan: Diss.
acad. Vitam et Merita Isaaci Rothovii expositura.), pispa Turun
hiippakunassa. Kuningas Gustavi Adolphi oli nimittäin v. 1618 jällensä
eroittanut Viipurin hiippakunnan Turusta ja asettanut pispaksi ensiksi
nimitettyyn muutaman kelpo miehen, Maisterin Olaus Elimääuksen, jonka
hiippakuntaan myös Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa tuli kuulumaan. Saman
miehen oli Kuningas v. 1619 jo katsonut pispaksi Turkuunki, mutta ei
tullut siitä mitään, sillä se vanha pispa Erikki Erikinpoika, (jonka
huonoon hallitukseen Kuningas oli tainnut tuskauta,) sai ainaki vielä
armon hallita Turun alle kuuluvata puolta entisestä hiippakunnastansa
kuolemaansa asti, joka näyttää tapahtuneen v. 1625; ja sen perästä tuli
Rothovius tämän viran saamaan (Katso A.O. Rhytseliuksen: Episcoposcopia
Sviogothica, Osa II, siv. 54.) Jo oli kulunut 42 vuotta sittäkun
Erikki Erikinpoika oli tullut pispaksi Suomeen, ja sillä ajalla oliki
Kristillisyys maassa turmeltunut. Hän oli epärehellistä ja ylpeätä
luonnetta, joka tuotti hänelle lopulla monta ilkeätä riitaa. Muuten oli
hän hyvin oppinut mies, ja on kirjoittanut suomeksiki muutamia kirjoja,
joista nimitämmä, Upsalassa v. 1593 pidetyn kokouksen päätösten
jälkeen tehdyn, Kirkon Käsikirjan, niinkuin myöski suomenkielisen
Postillan kahdessa vahvassa osassa. Mutta Rothovius oli syntynyt
köyhistä vanhemmista Ruotsissa, opastunut ensistä kotimaassansa ja
sittä syvemmältä ulkomaalla, josta palattuansa hän 23 vuotta oli
ollut pastorina Nyykööpingissä, ja muutettiin sieltä kelvollisuutensa
vuoksi v. 1627 pispaksi Turkuun. Sinne tultuansa kutsui hän heti
hiippakuntansa papit koolle ja alkoi kaikella tavalla kansan valistusta
toimittaa. Sitä edesauttaaksensa vaikutti hän, että Kuningas v. 1630
laittoi Gymnasiumin Turkuun, jossa opettajia kansalle koulittiin. Mutta
muista tämän pispan teoista saamma vasta tilan puhua, kun ensinnä
olemme katselleet lyhykäisimmästi Kuninkaan ja hänen miesten suuria
töitä.

Gustavi Adolphi oli isältänsä perinyt kolme sotaa ja niistä jo
päättänyt kaksi, nimittäin Danskan ja Venäjän kanssa. Mutta kolmatta,
eli Puolan sotaa, ei hän voinut niin pian saada loppumaan. Sigismundi
piti vielä aikomisensa Ruotsin kruunuun tarkasti mielessään, vaan oli
Kuningas Gustavin ensimmäisinä hallitusvuosina vähiltä maansa voimilta,
ja sodilta muitten kanssa, estetty Ruotsia vasten kamppailemasta. Sota
oli kuitenki aukinainen, sillä ei Gustavi voinut saada häntä rauhaan.
Ainoastaan sotilakkoja tehtiin tuon tuostaki kahdeksi vuodeksi.
Mutta v. 1621 lähti Gustavi toden perästä tätä vihollistansa vasten
sotimaan ja saarti suurella sotalaumalla Riigan kaupungin, jonka
saiki otetuksi. Samalla oli koko Livon maa valloitettu. Sittä seurasi
kaksivuotinen sotilakko. Mutta v. 1625 alkoi sota uudelleen, ja Gustavi
sai parannetuilla sotikeinoillansa isoja voittoja ynnä Kuurinmaanki
allensa. Hän rupesi sen perästä Puolan alle kuuluvata Preussian maata
valloittamaan, sai Ruotsista suuria apuja vapaehtoisesta Aatelin ja
kansanki tahdosta. Siitä sodittiin monta vuotta, Ruotsin puolelta
enimmiten voitolla. Gustavi lähti itse aina talviksi kotiinsa; kesällä
oli hän sotimassa. Viimmen tuli Sigismundin tila niin ahtaaksi,
että hän suostui sotilakkoon 6:ksi vuodeksi Altmarkissa v. 1629,
jossa sai jällensä muutamia linnoja, mutta Ruotsi piti suurimman
osan voitettuja maita haltussansa. Tämän kautta tuli Puola, niinkuin
Venäjä Stolbovassa, suljetuksi Itämerestä. Sigismundi tunnusti nyt
viimmen Gustavi Adolphin Ruotsin lailliseksi Kuninkaaksi, mutta ei
jättänyt sittäkään valkkauksiansa Ruotsin kruunuun. — Tämän sodan
herettyä joutui Gustavi Adolphi uuteen sotaan Saksanmaalla, jolla oli
sangen painava merkitys maailman asiain juoksussa. Paavilaiset ja
Saksan Keisari ahdistivat nimittäin Evangeliumin uskon tunnustajia
varsin kovasti, ja sota näitten välillä oli jo sitte vuoden 1618
ollut käytävissä, kutsuttu Kolmetkymmentä-vuotiseksi sodaksi. Kun
Evangeliumin puoltajat juuri olivat kukistumassa, lähti Gustavi
Adolphi, ehkä hänen valtakunnan asiat kyllä olisivat rauhaa vaatineet
ja voitto oli sangen epätietoinen, kuitenki v. 1630 heitä ja
niinmuodoin Evangeliumin seikkaa auttamaan. Tämä sankari löi nyt
Keisarin suurimmat sotalaumat ja kuuluisimmat Generaalit, mutta
menetti itsekki henkensä Lytsenin tappelussa 6:tena p. Marraskuuta v.
1632. Tälle Kuninkaalle haetaan vaivoin vertoja maailman suurintenki
Valtiasten seassa. Hän oli eris muista ei ainoastaan urhoollisuutensa
ja viisautensa puolesta niin sodassa kun hallituksessa, mutta
mielenlaatunsaki kohdalta, sillä hänen syvä, oman syntisyytensä ja
huonoutensa tunteva ja sentähden kaikissa Jumalaan ainoaan turvaava,
jumalisuutensa teki hänen totiseksi Kristityksi korkiassa säädyssänsä
— ja niin oliki hän välikappaleena Herran suuria ja ihmeteltäviä töitä
täyttämään. Hänestä on somasesti sanottu, että hän oli alottanut kaikki
työnsä rukouksella ja sentähden ne aina kiitosveisuilla lopettanut.

Mutta tätä suurta miestä paremmin tutaksemme olisivat ne moninaiset
laitoksetki, joita hän valtakuntansa sisämäisen tilan parantamiseksi
matkaansaatti, lueteltavat. Vaan ei ole tässä tilaa enempään, kun
että muutamilla esimerkeillä osotamma, mitä hyvää hänen hallitus
Suomelle tuotti. Uusia kaupunkeja rakennettiin ja entistenki kohta
tuli paranemaan uutten oikeuksien lahjoittamisella elikkä entisten
suurentamisella. Vuonna 1617 perustettiin Uuskaupunki (ruotsiksi:
Nystad) ja 1620 Joensuun (Ny Carleby) ynnä Kokkolan (Gamla Carleby)
kaupungit, ja seuraavana vuotena sai Tornio kaupunkioikeuden. Kauppa
tuli paljon edesautetuksi. Usiammat vanhat kaupungit saivat luvan käydä
sitä ulkomaallaki. Käsityöntekijät eli Hantvärkkärit kaupungeissa
saivat järjestyksen keinoissansa sillä että heidän yli asetettiin
päällysmies, jonka Oltermannin kanssa piti kullakin ajalla määrätä
yhteisen hinnan kaluille. Kaikki tienokeinot olivat olleet pahalla
jälellä, mutta niitä koettiin kaikella tavalla edesauttaa, niinkuin
myöski talonpoikain maanviljelöä. Vapasukuisten ja virkamiesten
itsivaltaisuus ja rasittavaisuus oli noussut sangen korkiaan määrään.
Tämänlainen pahuus oli jo niin juurtunut, ett'ei Kuningas kaikella
toimellaan kyennyt sitä sikseen parantaa. Ainaki teki hän, mitä voi.
Vuonna 1624 lähetti hän Riikinmarskin Gyllenhielmin Suomeen, fouteilta
ja muilta virkamiehiltä tilintekoa vaatimaan, ja sanomaan, ett'ei
Kuninkaallinen Majesteeti ollut heitä tänne pannunna tyhjäntekijöiksi.
Tämän piti myös estämän Aatelia kruunulle kuuluvata maanomaisuutta
pitämästä ja väärillä päällenpanoilla rahvasta vaivaamasta.
Tuomioistuimet olivat rappiossa ja niitä parannettiin. Väärän oikeuden
käyttämisen esteeksi ja koska asioissansa sorretuilla oli joksiki
hankala Ruotsista saada oikeutta, asetti Kuningas v. 1624 Suomelle
omituisen Hovi-Oikeuden Turussa, josta vielä oli tila Kuninkaaki eteen
lykätä asiansa. Nyt asetettiin myös raja maallisen ja hengellisen
oikeuden välillä. Pispan ja hänen Kapitulin alle tulivat kuulumaan
senlaiset asiat kun juopumus ja muunkilainen elämän irstaisuus ovat,
paitsi hengellisiä asioita, jotka tiettävästi myös olivat heidän
ratkastavina. Turun Gymnasiumin laittamisesta on jo ennen mainittu.
Terveyden hoidoksi laitettiin hospitaleja. Sotamiehet tulivat parempaan
asuun ja järjestykseen, ynnä saivat paljo kunniata miehuutensa vuoksi
Kuninkaan sodissa, jota he eivät harvoin olleet voittamahan auttaneet.
Ja paljo muuta senlaista. Kun nyt sitä muistelemma, että ne alituiset
sodat vaativat erinomaisia kostannuksia siitä jo entisestään köyhästä
Ruotsin valtakunnasta, niin on tosin ihmeteltävä, mistä juuri tällä
ajalla saatiin tilaisuutta ja varoja näitä töitä täyttämään. Mutta
ainaki tuli tauti- ja nälkä-vuosien ynnä sen paljon miehenoton kautta,
kun sotiin tarvittiin, isänmaamme tähän aikaan puolittain autiahan
tilaan. Paljo rahvasta muutti myös pois koko maasta, eikä voitu sitä
estää. Näihin ei ollut Kuninkaan vaan aikain kovuuden syytä, sillä jos
nyt olisi ollut huonompi hallitus, niin olisi kansa tainnut johonki
joutua.

Kuningas Gustavi Adolphin kuoltua tuli hänen 6 vuotias tytär
Kristiina Ruotsin Valtiaksi. Tämän alaikäisyyden aikana piti viisi
valtakunnan korkeinta virkamiestä hallituksesta huolta. Niistä tuli
se kuulu Akseli Oksenstierna, edesmenneen Kuninkaan rakastettu ja
häneen kelvollisuutensa vuoksi pian verrattava ystävä, saamaan
huolen Saksanmaan sodanasioista päällensä. (Mainittava asia on,
että pispa Rothovius oli ollut tämän miehen nuoruuden opettajana
ja hänen johdattajana Saksanmaalla oppimassa käydessä. Hän piti
miehenäki entistä opettajatansa kunniassa, ja tästä keskinäisestä
kohdasta tuli paljo hyvää Suomelle vuotamaan.) Sitä sotaa käytiin
erinomaisella kunnialla ja onnella Baneerin, Lenartti Torstenssonin ja
Vrangelin esimiehitessä, jotka kaikki näytäksen Gustavi Adolphin kelpo
oppilaisiksi. Vuonna 1648 loppui tämä 30-vuotinen sota Vestphalisen
rauhan kautta, jossa Ruotsi sai Pommerin ja moniaita muitaki paikkoja
Saksanmaalla ynnä suuren rahasumman sotakuluketten peittämiseksi.
Sillä aikaa oli se entinen sotilakkoki Puolan kanssa tullut v. 1635
jatketuksi 26:ksi vuodeksi Stuhmsdorffissa, jossa Ruotsi antoi
Preussiassa valloitetut maat takasin Puolalle. Myös oli sota Danskan
kanssa taas ollut käytävissä, joka oli v. 1645 päätynyt Brömsebruon
rauhan kautta, ja siinä oli Ruotsi tullut muutamia maanpaikkoja ja
etuja saaman. Samana vuotena oli Kristiina Drotninkikin jo ottanut itse
hallituksen vastaan. Hänen nuoruudessa riikistä huolta pitäväin Herrain
hallitus oli siis loppunut, ja ehkä sillä ajalla kunniata oli Ruotsille
runsaasti karttunut ja monta hyvää laitostaki saanut aikaan, niin
olivat, toiselta puolen katsoin, tavarat ja voimat maasta kadonneet
ynnä Vapasukuisten sääty itsellensä liikanaisia oikeuksia vallannut,
josta epätytyväisyys oli kansaan tullut.

Mutta nyt lähdemmä Suomen Kirkon ja kansallisen hallituksen kohtaa
Drotninki Kristiinan alaikäisyyden kun itsehallituksenki aikana
katselemaan. Me tapaamma kaksi erinomaista miestä, jotka yhessä ja
kumpiki puoleltansa tällä ajalla kokevat Suomen tilaa parantaa ynnä
pimeyden ja epäuskon valtaa hävittää. Ne ovat pispa Rothovius ja Greivi
Pietari Braahe. Miten paljo heillä oli parantamista ja minkälainen
pimeys voitettavana, näyttäköön seuraava lyhykäinen maamme senaikuisen
tilan osotus. Tavat olivat varsin turmeltuneet niin rahvaassa kun
rahvaan vartioissa ja paimenissa. Juopumus, huoruus, vääryys ja muut
sitä laatua, olivat jokapäiväisenä harjoituksena. Turhat, epäuskolliset
luulot sokasivat mielen maan oppineimmiltaki miehiltä, saati sittä
muilta. Niinpä luetaan tämän ajan tiedoissa keräjöimisistä noitia
vastaan ynnä semmoisiaki, jotka varsinaisesti olivat lupautuneet
Perkeleelle ja hänen kanssa liittoon antauneet. Niin oli myös
tähtiennustelman (astrologia) epäuskollinen taito harjoitettuna
maan korkeimman opetuspaikan opettajilta ja muiltaki oppineilta
miehiltä. Raamatun suomentaja Martiinus Stodius, tuli Konsistoriumin
edessä syytetyksi taioista, joilla hän muka olisi muita pilannut ja
viekotellut; vaan lopulla nähtiin, että nämät syyttämiset olivat
siitä saaneet perustuksensa, että hän tarkemmin kun muut senaikuiset
tunsi luonnon vaikutukset, e.m. oli kupevalla lasilla tulta ottanut
taivaasta, jota konstia pidettiin Perkeleen taikana (Yksin pispa
Rothoviuski, joka ei ollut kaikissa irti aikansa epäluuloista. Braahe
näki näissa asioissa selvemmästi.) Näin muitaki syyttömiä taikauksesta
paituutettiin keräjihin. Virkamiesten käytös oli sangen epärehellinen,
sillä pitkällisten sotain vuoksi ei ollut valtakunnan Hallitus
saanut tilaa heitä tarkasti silmällä pitää, eikä joka aika kovaan
tilintekoon vaatia. Pienimmästä niin korkeimpaan tekivät virkamiehet
vääryyttä: tuomioistuimen edessä ei saanut rahvas oikeutta, varsinki
maan ylimyksiä vasten, jotka tekivät mitä tahtoivat, ottivat lahjoja,
ryöstivät rahvasta laittomilla päällenpanoilla, asettivat tuomareiksi
kenen halusivat käskyläisistänsä j.n.e. Braahe tuli Marraskuussa v.
1637 Suomeen, sitä maata Guvernöörin asemesta hallitsemaan. Ahvenanmaa
ja Venäjän Karjala kuuluivat myöskin hänen alle. Samana talvena
matkasi hän vielä frouanensa maan läpi aina Viipuriin, Käkisalmeen ja
Savonlinnaan, sotaväkeä myönstäröien ja kaikkinaista järjettömyyttä
parannellen. Kesällä samana vuonna kävi hän Turun ja Porin puolessa
hallituskuntaansa tuntemaan oppimassa. Tämän matkan päätettyä lähetti
hän Ruotsiin Hallitukselle kirjallisen kertoman Suomen peräti kurjasta
tilasta, parannuksia edespannen. Hallitus vastasi niitten olevan
tehtävänä, mutta ennen kaikkia olevan tarpeellisen koululaitosten
kautta kelvollisempia opettajia sekä virkamiehiä kansalle varustaa,
sillä kaikki viimmen paranevan. Pispa Rothovius oli puoleltansa
kaikista voimistaan kokenut tätä samaa kaunista tarkoitusta edesauttaa,
sekä kirjoitusten ja alinomaisten maanitusten kautta papeille, kun
myös kiivasten saarnainsa kautta Turussa. Seurakuntia jaettiin
pienemmiksi, uusia kirkkoja rakennettiin, ja Suomen Lappalaiset saivat
omituisia pappeja. Kiivautensa ja intonsa vuoksi sai Rothovius,
niinkuin on maailman tavallinen meno, vihollisia. Hänen kanssa yhdessä
tuumin taisi Greivi Braahe vaikuttaa, että Hallitus päätti laittaa
triviali-kouluja useimmissa Suomen kaupungeissa, ja varsinki, että se
laitos sai aikaan, josta valistuksen ilahuttavat säteet pitivät levetä
ympäri Suomea. Tämä oli Turun Akademia, joka vähää ennen perustetun
Gymnasiumin siaan v. 1640 laitettiin, ja jonka Kansleriksi Braahe
itse tuli pannuksi. Asetukset olivat sillä samanlaiset, kun Upsalanki
Akademialla olivat. Rothovius oli Siakanslerina. Tähän asetettiin
kymmenen Professoria, ja koko laitos jaettiin neljään Taitoluokkaan
eli Fakulteetiin, nimittäin Jumaluusopin, Lainopin, Tiedotsemaopin ja
Lääkkiopin. Viimmeiseksi mainittuun asetettiin seuraavana vuotena uusi,
yhdestoista Professori, ja vasta pantiin kahdestoistaki Tiedotsemaopin
luokkaan. Ensimmäisenä Akademian vuotena ei ollut kun 44 oppivaista
Turussa, joista ainoastaan kahdeksan olivat Suomalaisia. Muut kaikki
olivat Ruotsista, josta maasta vastaki kävi paljo nuorukaisia meidän
Akademiassa. Seuraavana vuonna nousivat oppivaiset jo kolmeen
sataanki. Vuonna 1642 sai Akademia Kirjanpränttääjän Turkuun, joka
oli ensimmäinen meidän maassa. Seuraavana vuonna aukeni iso aarret
Suomen kansalle. Se oli Koko Pyhä Raamattu, Vanha ja Uusi Testamentti,
joka nyt ensikerran täysinäisenä kävi suomeksi valkeuteen, präntätty
Tukhulmissa. Mitä Agrikola oli aikanansa Raamatusta suomentanut,
se oli jo sotain ja muitten hätäpäiväin kautta tullut kateeseen,
elikkä olivat hänen käännökset enää hyvin harvassa tavattavat. Pispa
Rothovius ja Suomen papisto olivat sentähden siitä suuresta puutteesta
usein muistuttaneet valtakunnan Hallitsijoita, anoin että se tulisi
kruunun kostannuksella autetuksi. Hallitus otti tämän viimmen
korviinsa. Neljä miestä valittiin käännöstä valmistamaan, nimittäin
Gymnasiumin Lektorit, sittä Professorit Akademiassa, Eskhillus
Peträäus ja Martiinus Stodius, ynnä lähellä Turkua olevat pastorit
Henrikki Hoffmanni ja Gregori Matinpoika Favoriinus, jotka olivat niin
Raamatun alkukielissä kun myöski Suomen puheessa oppineita miehiä.
Valtakunnan Hallitsijain tahto, kirjoituksessansa Rothoviukselle,
oli, että näitten miesten piti "läpikatsoa, mitä muilta erittäin
saattoi olla jo kirjoitettu ja käätty, sekä parannella siinä vikoja;
mutta mik'ei ollut ennen käännetty, sitä uskollisesti suomentaa,
kaikissa seuraten Lutheruksen viimmeistä käännöstä ja muutenki itse
alkukieliä, sitä tarkoittain, että Suomen kieli tulisi selvää ja
hyvää, jota kaikissa Suomen maanpaikoissa voitaisiin ymmärtää, ja
että kirjotuslaatu olisi yleensä yhdenkaltaista." Nimitetyt miehet
parantivat siis elikkä kääntivät uudellensa Agrikolan (ja mahdollisesti
muittenki) ennen tehtyjä käännöksiä ynnä suomentivat ennen vielä
suomentamattomat Raamatun kirjat, ja he tekivät sitä työtänsä niin
kiivaasti, että Raamattu Lutheruksen esipuheitten sekä muitten
vieläki suomalaisissa Täysibiblioissa tavattavain apukirjoitusten
kanssa tuli muutamain vuotten kuluttua, elikkä v. 1642, kansan
käsiin. Tästä kalliista tavarasta piti jokaisen kirkon ottaman yhden
kappaleen tarpeeksensa. Näillä laitoksilla ja toimilla oli siis kansan
valistumista erinomaisesti vaikutettu. — Greivi Braahe oli v. 1640
tullut kutsutuksi muihin virkoihin Ruotsiin, jonka tähden hän tällä
kerralla jätti Suomen, mutta tuli v. 1648 jällensä Guvernööriksi
meidän maahan ja edesseisoi sitä virkaansa vuoteen 1654 asti. Vuonna
1650 oli hän Tornion kautta matkannut Drotningin kruunaamisen juhlalle
Ruotsiin. Kansallisessa päällenkatsannossa hänen kautta tehdyistä
muutoksista ja parannuksista ovat seraavat muisteltavat. Viipuriin
ja Hämeenlinnaan pantiin erityiset Maanherrat, saadaksensa sillä
tavalla niin virkamiehet kun rahvaanki paremmin kurissa pysymään;
sillä itäpuolella maata oli elämä varsinki raaka ja vallatoin ynnä
parannukset enimmän tarpeeseen. Maksettavat kruunulle laitettiin
selvemmälle jälelle. Tuumassa oli yhdistää Päiäneen järven muitten
suurten järvein ja merenki kanssa, jota työtä Braahen piti teettää ja
josta sisämäiselle kaupankäynnille toivottiin verrattomia etuja; mutta
ei tullut siitä valmista. Uusia kaupunkeja rakannettiin, ja vanhemmat
saivat lisätyitä oikeuksia. Vuonna 1649 perustettiin Braahen eli
Salosten kaupunki, jolle perustaja antoi sukunsa nimen, ja Kristiinan
kaupunki, jonka Braahe nimitti vaimonsa Kristiina Katariina Steenbokin
muistoksi. Vanhan Helsingin kaupungin aikoi hän muuttaa sen kaupungin
ja Porvon välillä olevalle Santasaarelle (Sandö), ynnä Kuopiossaki
laitattaa kaupungin; vaan eivät nämät tuumat tulleet täytteeseen.
Muuten tuli Sortavalan (v. 1640) ja Kajaananki kaupunki (v. 1650) tällä
ajalla perustetuksi; niinkuin myös Brahelinnan jäännökset, Kristiinan
pitäjässä, vielä muistuttavat tästä suuresta miehestä. Sotamiesten
kohta tuli Braahen kautta parempaan asuun, ja hän oli ensimmäinen,
kun sai ne vastahakoiset Savolaiset sotamiehiä oikein antamaan.
Virkamiesten vallattomuuksia oli tämäki kokenut estää, ehk'ei hän
saanut sitä pahaa sikseen paranemaan. Hän kuoli vanhana Ruotsissa v.
1680.

Rothovius vaipui v. 1652 kuoleman uneen, oltuansa 25 vuotta pispana.
Häntä seurasi pispanvirassa Eskhillus Peträäus, syntynyt Ruotsissa,
jossa oliki ensimmäisen oppinsa käsittänyt, mutta sittä useimmiten
Kuninkaallisten kostannuksella käynyt ulkomaalla tietoja saamassa.[12]
Hän asetettiin ensistä Lektoriksi Turun kouluun, sittä Gymnasiumiin,
ynnä Tuomioprovastiksi mainitussa kaupungissa. Jo olemme maininneet
hänestä Raamatun suomentajitten seassa. Ehkä Ruotsalainen, oli hän
kuitenki lukemalla niin oppinut isänmaamme kieltä, että hän kykeni
Raamattua suomentamaan ja vieläpä kirjoittamaanki ensimmäisen
opetuskirjan Suomen kielen luonnosta.[13] Akademian laitettua tuli hän
Jumaluusopin Professoriksi ja ensimmäiseksi Rektoriksi. Sittä valittiin
hän Turkuun kokoutuneilta papeilta sen hiippakunnan pääksi. Vaikka tämä
mies ei näytä olleen niin nerokasta ja asiaan ryhtyvätä luonnetta, kun
moni hänen edelläkävijöistä ja jälkeenseuraajista, niin koki hän ainaki
kohdaltansa parantaa kansan tapoja sekä vastustella epäuskollisia
luuloja. Vaan ei ole paljo hänen töistä tietoja.

Drotninki Kristiinan aikana perustettiin v. 1653 Pietarsaaren kaupunki
(ruotsiksi: Jakobstad). Mainittu Drotninki oli hallitessansa tuhlannut
sen pitkällisten sotain kautta muutenki köyhtyneen Ruotsin valtakunnan
tavaroita. Viimmein päätti hän jättää koko kruununsa ja muuttiki pois
maastansa v. 1554, vaikka sitä tuumaa koettiin Ruotsissa kaikella
tavalla estää. Vapasukuisten ja vapaattomain säätyjen välillä oli tällä
ajalla ollut suuri eripuraisuus. Kristiina oli erinomaisesti oppinut
ihminen, josta kuitenkaan, hänen suuren kevytmielisyytensä tähden,
ei tullut alamaisille hyötyä. Hän eli sittä enimmiten Italiassa,
jossa kuoliki v. 1689. Tämän kanssa sammuu Vaasen sukukunta Ruotsin
hallitusistuimella. Nyt tuli Gustavi Adolphin sisaren poika Kaarle
X:nes Gustavi, Pfaltsi-Greivi Tsveibrykkenistä, Kuningasistuimelle
nostetuksi. Hänen hallitusaikana oli alituisia sotia. Puola ei
tahtonut häntä Kuninkaaksi tunnustaa, josta tuli heti vihollisuus.
Kaarle purjehti meren yli Puolaa vasten, joka tähän aikaan oli monelta
haaralta ahdistettu, ett'ei ollut hänessä varsinaista vastustajata.
Kaarlen asiat menestyivät niin hyvästi, että hän muutamain kuukautten
sisällä oli voittanut uuden riikin itsellensä Puolassa. Mutta ei ollut
se voittomaa pysyväinen. Puolalaiset nostivat kapinan, ja ehkä Kaarle
soti urhoollisesti heitä vasten, voittain heitä useimmassa tappelussa,
niin täytyi hänen ainaki jättää kaikki siltään, kun Danskalainen nosti
sodan Ruotsin varalle ja Österriikin Haltija antoi apua Puolalle.
Kaarle lähti nyt (v. 1557) sotalaumanensa Danmarkkia vasten, voitti
Danskan armeian, otti vähässä ajassa Juutlannin allensa, marssi sittä
talvipakkasella sen muuten ei hevillä matkattavan Pienen ja Ison
Bältin salmen yli ja seisoi yhtäkkiä sotajoukollansa Kööpenhaminan
porteilla. Tästä tuli kiiret Danskalaisille, että he antausivat rauhaan
Roskhildissä v. 1658, jossa Ruotsalaiset tulivat Skandinavian eteläisen
puolen, merta myöten, muutamia paikkoja Norjasta ja moniaita luotoja
haltuunsa saamaan. — Sillä aikaa oli Suomellaki taas rasituksensa. Ne
alituiset sodat ja miesotot tulivat sangen painavaksi meidän köyhälle
maalle. Ainaki kokivat niin vapasukuiset kun muutki viimmeisiä voimiaan
myöten Kuninkaan tahtoa täyttää ja valtakunnan ahdistettua tilaa
auttaa. Mutta Venäläisetki olivat taas meidän maata vasten liikkeellä.
Se rauhanen Tsaari Mikhaeli Feodorovitsa oli kuollut v. 1645 ja hänen
poika Aleksei Mikhaelovitsa noussut hallitsemaan. Tämä tahtoi saada
jällensä ne maat, kun hänen isänsä oli Stolbovassa antanut Ruotsille,
jonka tähden hän teki toran sitä monelta haaralta ahdistettua Ruotsia
vasten. Venäläiset hyökkäsivät ensistä Karjalaan v. 1656, jonka ilman
vastuksetta saivat hävittää. Silloin yhdistyivät ne Ruotsin alle
kuuluvat greekanuskoiset Karjalaisetki Venäläisten kanssa ja tappoivat
sekä tuhoivat kansalaisiansa vielä pahemmin kun vihollinen, joka oli
myös päättänyt tappaa kaikki maan asukkaat, kutk'eivät tahtoneet
Greekan uskoa ja Tsaarin ylivaltaa tunnustaa. Se Nevajoella rakennettu
Nyyenskantsin linna poltettiin, ja enempi kun 70,000 tynnyriä jyviä
ynnä suuri määrä suoloja tuli siinä hävenemään. Pohjanmaallaki
kävivät Venäläiset Kajaanaa myöten polttamassa ja tappamassa. Mutta
Gustavi Leevenhaupti oli saanut esimiehyyden Suomessa, ja hän pidätti
viisaudellansa vihollista etemmäs pääsemästä. Viimmemainitun vuoden
lopulla pakoitti hän sen vetäymään oman maansa rajain sisälle. Sen
perästä kääntyivät Venäläiset päävoimansa kanssa, jonka sanotaan
nousseen 100,000:teen mieheen, Livon maahan. Siellä saivat käsiinsä
muutamia pienempiä linnoja, mutta Riigaa piirittäissä menettivät he
ison osan miehistöstänsä ja täytyivät siltään heittää sen kaupungin
sekä palata kotimaahansa. Sittä ei ollut muuta sotaa kun muutamia
rosvoretkiä, siksikun sotilakko Vallisaaressa, 20:tenä Marraskuuta v.
1658, Leevenhauptin kautta kolmeksi vuodeksi saatiin aikaan.

Niinkuin usein muutoinki, oli tällä aikaa rutto taas ollut liikkeellä
Suomessa, ja pispa Peträäus oli sitä pakoon muuttanut Turusta maalle
asumaan; mutta sielläki tapasi hänen mainittu surma, syksyllä v. 1657.
Seuraavana vuonna asetettiin Johannes Terseerus[14] häntä pispanvirassa
seuraamaan. Syntytyt Daalareissa oli hän koulutaidot käsitettyänsä[15]
ollut Ruotsissa maapappina ja sittä Gymnasiumin Lektorina, sen perästä
lähtenyt (v. 1633) Saksanmaalle syvempätä oppia saamaan ja siellä
viipynyt neljä vuotta, kuunnellen aikansa kelvollisimpia opettajia
Jumaluusopissa, joitten seassa oli se vapamielinen Kalikstus. Kun
oli sieltä kotiutunut, tuli hän muutaman ajan perästä Jumaluusopin
Professoriksi silloin perustetussa Turun Akademiassa. Seitsemän
vuotta oltuansa siinä virassa, muutettiin hän yhdenlaiseen ammattiin
Upsalassa. Täällä eli hän Drotninki Kristiinan erinomaisissa armoissa;
mutta joutui pappissäädyn ja Vapasukuisten vihoin, joitten aikomisia
hän oli vastustellut. Pispana Turkuun muutettuansa alkoi hän niin
itse, tapaansa myöten, kaikkinaista järjestystä noudattaa, kun myöski
muilta samaa vaatia. Ahneesti teki hän työtä ja talutti viisaasti
kaikki asiat. Visiteeringeillä, kehoituksilla ja kaikella tavalla
koki hän hiippakuntaansa parantaa ja saada opettajat kun muutki
pahoista tavoistansa luopumaan. Mihin määrään valistus rahvaassa jo
oli eestänyt, näyttävät Terseeruksen omat sanat, "että Pohjanmaalla,
varsinki sen pohjaispuolella, Ahvenanmaalla ja Turun luodostossa on jo
pappein ahkeruudella niin kauas päästy, että kaikki 20:nen eli 30:nen
vuoden alla olevat ihmiset taitavat hyvästi lukea äidinkieltänsä." Sitä
oli tähänasti pidetty mahdottomana asiana, "ilman kouluun lähettämättä
opettaa Suomalaisia lapsia lukemaan;" mutta hän toivoo jo tapahtuneista
esimerkeistä, että kaikki pian saataisiin opastumaan. Muutoin
olivat entiset epäluulot vielä kansassa jälellä. Terseerus ei ollut
itsekkään niistä vapaa, joka näytäksen silloin, kun erästä Studenttia
Konsistoriumissa syytettiin liitosta Perkeleen kanssa. Tämän arveltiin
siitä seuraavan, että Studentti oli vähassä ajassa erinomaisesti
kasvanut tiedoissa ja vieläpä muitaki yhtä pian oppiin auttanut
j.n.e. Miesparan olisi vireytensä tähden täytynyt mennä kuolemaan,
milt'ei Greivi Braahe, joka vielä Ruotsiin muutettuansa pysyi Akademian
Kanslerina, olisi asian paremmin ymmärtänyt ja hänen pelastanut.
Kuitenki oli Terseerus paljon koroitettu sen epäuskon ja sirneyden yli,
kun paadutti hänen aikalaistensa sydämet, ja hän koki myös sitä pahaa
hävittää. Tämän vapaamman mielenlaatunsa tähden tuli hän, vihamiesten
väijymisistä, virkansaki menettämään. Syy saatiin muutamasta
Selityksestä Lutheruksen Kathekismuksen yli, jota hän pappein hyväksi
v. 1662 pränttäytti Ruotsin kielellä, sillä eivät kaikki taitaneet
latinata. Siinä hakivat hänen vihamiehet, varsinki Jumaluusopin
Professori Turussa Svenonius, kaikki paikat esiin, joista vääntelemällä
häntä vääräoppiseksi saattoivat syyttää. Terseeruksen asiata tutkittiin
Ruotsissa, jossa hänen kanssa niin armottomasti meneteltiin, että tuli
v. 1664 viraltansa pois lasketuksi. Sen perästä eli hän muutaman ajan
virkaheittona, mutta tuli sitte saamaan Kirkkoherran tiloja Tukhulmissa
ja lopulla pispanviran Linkööpingissä, jossa hän oli 7 vuotta ja jossa
hänen päivät v. 1678 päätyivät.

Kuningas Kaarle X:lle Gustaville oli Roskhildin rauhan perästä vielä
tullut sota Danskalaisen kanssa, joka ei ruvennut täyttämään niitä
ehtoja, kun oli luvannut. Tässä sodassa tappasi Kaarle enimmiten, ja
monta riikiä nousi Danskan puolesta Ruotsia vasten, niin että tila tuli
sangen peloittavaksi, siksikun Englanni ja Franska joutui auttamaan.
Mutta samassa kuoli Kuningaski v. 1660. Hän oli ollut sodassa ja
muutenki miehekseen kiitettävä, mutta alituiset metelit estäneet häntä
parannuksia valtakuntansa sisämäisissä asioissa tekemästä. Nyt tahtoi
Kristiina saada kruununsa rakasin, vaan turhaan, sillä edesmenneen
Kuninkaan poika Kaarle XI:ta nostettiin isälliselle istuimelle. Koska
hän vielä oli pieni lapsi, niin piti hänen alaikäisyyden aikana viisi
valtakunnan korkeinta Herraa, Leski-Drotningin kanssa, hallituksesta
huolta. Hallituksen ensimmäinen toimi oli saada viholliset sovintoon.
Puolan kanssa lyötiin rauha Oliivassa (v. 1660), jossa se tuli saamaan
kaikki paikkakunnat niinkuin ennen sotaaki, mutta täytyi jättää
aikomisensa Ruotsin kruunuun ja Livon maahan. Danskan kanssa tehtiin
rauha Kööpenhaminassa, jossa Ruotsi tuli saamaan kaikki ne paikat
kun viimmerauhassaki, paitsi Trondhiemiä ja Bornholmaa. Vallisaaren
sotilakon perästä oli Venäjän kanssa rauhasta keskusteltu, ja se
saiki aikaan Kardiksessa v. 1661. Siinä laitettiin kaikki samalle
jälelle, kun oli Stolbovassa päätetty. Nyt oli Ruotsin valtakunnalla
kaikilta puolin lepo, mutta Hallitus oli niin kelvotoin, että antoi
ulkomaalaisen lahjoilla viekotella itsensä sekaumaan vieraisiin
riitoihin ja sotiin, joissa paljo valtakunnan varoja hupeni. Muuten
hallitsivat he enimmästään pahasti ja ainoasti omaksi hyväksensä. Mutta
v. 1672 vastaanotti Kuningas itse hallituksen. Hänen alaikäisyydessä
oli Ruotsi tullut liittoumaan Franskan kanssa, joka nyt tuotti
Kaarlelle muutamain vuotten perästä ankaran sodan. Siinä lyötiin
Ruotsalaiset Brandenburin Kuuhri-Ruhtinaalta, ja vielä lisäksi nousivat
Hollanni, Hispania, Österriiki ja Danmarkki Ruotsia vasten, niin
että Ruotsalaiset ennen vuoden 1678 loppua olivat sikseen poisajetut
Saksanmaalta. Sillä aikaa oli Danskalainen v. 1676 karannut Ruotsiin,
ja vaikka ei ollut Kuninkaalla paljoksi väkeä viedä häntä vasten, niin
lisäsi hätä ainaki urhoollisuudessa sen, mikä paljoudessa puuttui, ja
hän voitti vähillä sotamiehillään vihollisen suurimmat laumat. Merellä
ei ollut samanlaista onnea, sillä Ruotsin laivasto tuli pian sikseen
tuhotuksi. Viimmen saatiin rauha matkaan muittenki vihollisten kanssa,
ja Danskan kanssa v. 1679 Lundissa, jossa valloitetut paikkakunnat
kummanki puolen annettiin takasin. Tämän Ruotsille määrättömiä
maksavan sodan perästä rupesi Kaarle XI:ta Valtakuntansa sisämäistä
tilaa kaikella huolella parantamaan, jonka kautta hän on itsellensä
ikuisen muistomerkin perustanut. Saattaaksensa kenenkään estämättä
tehdä parantavia muutoksiaan, tahtoi hän alamaisiltansa täyttä
itsevaltaa, joka 1680:n vuoden kokouksessa hänelle myönnettiinki, ja
se tuli seuraavissa kokouksissa tarkemmin määrätyksi ja asetetuksi.
Tällä mahdilla varustettu, rupesi hän ylimyksille lahjoitettuin
kruununomaisuutten jällenottamista eli Reduktiuonia toimittamaan,
samalla tavalla kun Gustavi I:mäinen oli ottanut papistolta heidän
määrättömät omaisuutensa ja tavaransa. Sen kautta tuli Suomessaki
Braahesuvun, ja muittenki, suuret omaisuudet jällensä otetuksi
kruunulle, joka tämän kautta taas sai hyvään voimaan. Alaikäisyydessä
hallitsevien Herrain kanssa piti Kuningas kovaa tilintekoa, ja heidän
täytyi selvittää kruunulle ne kostannukset, kun se oli heidän tähden
tullut tekemään. Sotamiehet jaettiin maantiloilla elämään, ja uusi
laivasto rakennettiin valtakunnalle. Paljon tehtiin huoneenhallituksen
auttamiseksi, ehkä siinä joskus väärinki toimia käytettiin, niinkuin
kaupan asettamisessa. Tervankauppa annettiin Suomessaki yksinäiselle
seuralle käsiin, josta Pohjanmaalaiset ja Viipuri kantoivat valituksia,
kun sillä tulivat häviämään. Kumpaisetki vasta rakennetut Braahen ja
Pietarsaaren kaupungit estivät vanhempain naapurikaupunkein nousemista,
eikä yksikään näistä päässyt rikastumaan. Sentähden käski Kaarle
v. 1680 asukasten nimitetyistä paikoista muuttaa Oulun, Kokkolan
ja Joensuun kaupunkeihin. Mutta ei tullut siitä muutosta estetten
tähden mitään, ja ne saivat olla alallansa. Kauppa oli kasvamassa.
Ennen oli tarvetkapineita enimmästi ostettu ulkomaalaisilta, yksin ne
karkeat hatutki, joita talonpoikaiset kantoivat; mutta nyt ruvettiin
kaikkea senlaista kotimaassa askaroimaan. Pohjanmaalla ja Viipurissaki
rakennettiin laivoja, ja ulkoa hankittiin taitavia tekomestareita
talonpoikia tämmöiseen työhön opettamaan. Muuten oli tämä aika
rikas lakein laatimisestaki. Meri-, Sota-, Hovi- ja Kirkkosäännöt,
niinkuin myöski Käytösorteleita virkamiehille, annettiin järjestyksen
edesauttamiseksi.

Joka Terseeruksen perästä Kuningas Kaarle XI:ta aikana Turun
hiippakuntaa hallitsi, oli Johani Getselius, lisänimellä Vanhempi
erotteeksi pojastansa.[16] Syntymäpaikkansa oli hänellä Ruotsissa,
Vestmanlannin maakunnassa ja Getsalan rusthollissa, jossa hänen
isänsä eli talonpoikana ja josta hän otti Getseliuksen nimensä.
Koulut käytyä tuli hän Upsalassa Studentiksi, josta lähti silloin
perustettuun Dorpatin Akademiaan.[17] Siellä tuli hän Professoriksi,
oli kuuluisa opiltansa ja kirjoitti monta kirjaa, varsinki Greekan
kielessä. Vuonna 1649 joutui hän saamaan Skedevin pastorintilan
Daalareissa, jossa hän hiljaisuudessa vaikutti 10 vuotta, ja pantiin
sittä Livonmaan Superintendentiksi. Sitä virkaa edesseisottuansa kolme
vuotta Seurakunnan hyväksi, asetettiin hän v. 1664, kun Terseerus
pantiin viralta pois, pispaksi Turkuun, jossa hän vaikutti 25 vuotta
aina kuolemaansa asti. Kaikissa, missä hänellä oli tekemistä,
jätti hänen järjestävä ja parantava kätensä tässäk ammatissansa
hyväntekeväisiä jälkejä. Pispanviran kanssa oli Akademian Siakanslerin
arvo yhdistetty. Korkiopiston rahanasiat olivat sangen huonolla jälellä
hoitajittensa huolimattomuuden kautta, jota kohtaa Getselius pyysi
saada selvemmäksi. Tämän kaikkinaisten hyväin taitojen levityspaikan
kasvu ja kunnia oli hänellä tarkasti sydämellä. Varsinki piti hän
papinalkujen johdattamisesta huolta ja opetti heille asianmyötäisemmän
saarnauslaadun, kun oli muuten siihen aikaan jo tullut tavaksi saarnata
ei kansan hyväksi, vaan oman oppinsa näytteeksi. Kouluja koki hän saada
parempaan asuun ja neuvoi opettajille mukavampia opetuskeinoja. Rahvaan
valistuminen oli hänen hellimpänä murheena. Siinä tarkoituksessa
piti hän visiteerinkejä ja papinkokouksia useammasti kun joku muu
Suomen pispa, lähetti tiheästi kirjallisia kehoituksia papeille,
aina ja joka paikassa neuvoin Katekhismuksen vireään ja soveliaahan
harjoittamiseen. Ja tältä ajalta onki se Suomen kansan erinomainen
etu varsin juonnettava, että rahvas on pian yleensä kirjanlukemiseen
harjautunut ja siis hänellä siltä kohdalta Raamatun avarat ja rikkaat
yrttitarhat avoinna. Mutta se laitos, jolla hän sai toimensa varsin
menestymään, oli omituinen kirjanpräntti, josta verrattomasti hyvää
Suomen Seurakunnalle vuoti.[18] Akademialle, kouluille ja rahvaan
ylösrakennukseksi präntättiin siinä runsaasti kirjoja, joitten puutet
oli tähänasti ollut suurena valistuksen esteenä. Suomalaisia kirjoja
alkoi tähän aikaan joksiki löytyä. Getseliuksen präntistä toimitettiin
v. 1685 uusi ylöspano Pyhästä Raamatusta, jonka Paimion Provasti
Henrikki Floriinus oli alkukielten jälkeen taas parantanut. Sama mies
suomenti myös sen v. 1686 säätyn Kirkkolain, jossa Getselius oli ollut
yhtenä tekijänä ja joka Suomessaki tuli seurattavaksi. Tähänasti oli,
pispa Juustenin aikana tehty, Laurentius Petrinpojan Kirkonjärjestys
ollut ojennuksena, ja pispat olivat aikain vaatimuksen jälkeen siinä
tehneet parannuksia ja muutoksia hiippakunnallensa. Näillä ja muilla
töillänsä on Getselius Suomalaisten ikuisen kiitollisuuden ja muiston
ansainnut. Mutta hänen elämänjuoksua katsellessa täytyy kyllä murheella
havaita, kuinka hänellä suurten lahjainsa sivulla oli suuria vikojaki.
Mahtinsa vietteli häntä ylpeyteen, joka taas tuotti monta vihamiestä.
Tässä mainitsemma ainoastaan, että hän eli Akademian Professorein
kanssa pian alinomaisissa riidoissa, joita Kanslerilla Greivi Braahella
oli täysi työ saada asettumaan. Joskus vei viha hänen kelvottomiin
kostamisen koetuksiinki. Ett'ei hän ollut epäluuloistakaan aivan vapaa,
näyttävät moniahat esimerkit.

Vanhemmalla Getseliuksella oli poikansa Johani Getselius Nuoremman
kanssa,[19] joka häntä myös tulee pispanvirassa seuraamaan, monta
yhteistä asiata. Tämä oli, käytyänsä koulut ja Akademiat Ruotsissa,
vanhempainsa kanssa muuttanut Livoon ja sieltä Turkuun. Upsalassa oli
hän vielä sittäki käynyt opettelemassa, ja lähti sieltä, varustettu
kuninkaallisella rahanavulla, v. 1670 reisumaan ulkomaalle, siellä
oppineemmaksi ja kokeneemmaksi tulemaan. Hän matkasi Danskan,
Hollannin, Englannin ja Franskan maat. Sittä palasi hän Saksanmaan
kautta, jossa, niinkuin muillaki paikoin, hän tekeysi tuttavaksi
oppineimmille ja kuuluisimmille miehille, joitten kanssa kotiuttuansaki
vielä kirjoituksia vaihetteli. Turkuun tultua neljävuotiselta
matkaltaan, asetettiin hän Jumaluusopin Professoriksi, jossa hän
vaikutti niin opettajana, kun myöski siinä mainiossa Getseliusten
Raamattutyössä, jonka isänsä oli v. 1674 alottanut ja jonka päälle
poikaki melkeen kaiken aikansa teki ahkerasti työtä. Täällä kirjoitti
hän myös vuosittain saarnoja Rukoussunnuntaitten tekstein yli, ja
niissä tavattava vapaampi sekä elävämpi henki vihastutti niin sen
ajan puustaimeen takertuneita oikioppisia, että rupesivat isää
ja poikaa niistä vainomaan sekä vääräoppiseksi kaikella kurin
saamaan. Sen näyttävät Getseliusten riidat Svenoniusta ja Andreeas
Peträäusta vasten, ehkä niitten yltyminen on osiksi muistaki syistä
juonnettava. Vuonna 1681 pantiin Getselius Nuorempi Superintendentiksi
Inkerinmaahan, jossa vaikeassa virassa hän senlaisella innolla ja
menestyksellä vaikutti, että se sivistys, joka siinä maassa meidän
päivinä tavataan, enimmäksi osaksi on hänen työksi luettava. Siinä
ammatissa pääsivät hänen sisälliset voimat, vastuksilta kiinnitetyt,
vasta oikein vahvistumaan. Mutta vanha Getselius, toivossa saada pojan
jälkeenseuraajaksensa Turun hiippakuntaan, toimitti että hän muutettiin
pispan apulaiseksi Turkuun, yhtä vuotta ennen isän kuolemata, joka
tapahtui v. 1690. Heti sai Johani Getselius Nuorempi Kuninkaalta
vahvistuksen pispanvirkaan Turussa. Hänen aikana ovat Suomella varsin
kovat päivät.

Ensimäinen kova rasitus, joka alkupuolelta Getselius Nuoremman
pispanaikaa, mutta Kuningas Kaarle XI:ta viimmeisinä hallitusvuosina,
tapahtui Suomelle, oli ne monet sangen hirviät nälkä- ja kuolinvuodet,
kun nyt perätysten seurasivat rangaistukseksi sille, enemmäisten hyväin
vuotten aikana kansaan levenneelle, ylpeydelle ja ylellisyydelle.
Vuonna 1695 pani halla touot, ja v. 1696 kylmi kaikki selväksi.
Kun seuraavanaki vuonna 1697 kylvämättä jääneitten peltojen ja
kylmänki kautta tuli nälkävuosi, niin nousi surkeus rahvaassa jos
jonnekki. Petäjäis-, olki- ja vehkaleipä tuli yleensä syötäväksi.
Hevoisia, koiria ja eläinten raatoja nielivät nälästyneet ihmiset
hyvinä herkkuinaan. Vaan senlaisesta luonnottomasta ruuasta seurasi
kivuloisuus; ihmiset vaelsivat hahmojen kaltaisina ja alkoivat kuolla
tukulta. Kuolleitten luku oli monta kertaa suurempi, kun syntyneitten.
Mikkelistä v. 1696 Juhannukseen seuraavana vuonna, oli yksinään Turun
hiippakunnasta kuollut yli 60,000 hekeä. Nälkää pakoon muutti paljo
rahvasta vieraisiin maihin elämään. Suuri osa maita jäi sillä tavalla
autiaksi; ainoastaan Uusmaan ja Hämeenlinnan lääneissä luettiin ei
vähempätä kun 857 senlaista autiataloa. Kaarle XI:ta koki kyllä
kiitettävällä toimella tätä Suomen kurjuutta auttaa, vaan mitä ne vähät
avut koko maalle tehoitsivat. Mainittu valtakunnallensa hyväntekeväinen
ja elämälleenki ylistettävä Kuningas kuoli v. 1697, paraaltaan kun tämä
onnettomuus maata painoi, jättäin hallituksen Neuvoille (Raatille) ja
pojallensa Kaarlelle.

Se toinen vitsa, kun vastamainitun onnettomuuden perästä nyt kohtasi
isänmaatamme, oli Kaarle XII:ta sodat, jotka joko suorastaan telmivät
Suomessa, elikkä ainaki vetivät sieltä miehiä ja varoja ulkomaalla
tuhottavaksi. Mainittu Kuningas otti 15-vuotiassa isänsä perästä
hallituksen vastaan ja halusi kaikesta sydämestänsä rauhaa, mutta kun
eivät naapurit sitä hänelle suoneet, niin syntyi hänessä se vallatoin
sodanhimo, joka oli vähällä viedä Ruotsin valtakunnan kadotukseen.
Vuonna 1700 nousi ensistä Danskalainen Ruotsia vasten, mutta se nuori
Kaarle kuritti hänen pian raahaan Traventhaalissa, samana vuonna.
Silloin nousi myös Venäjä Ruotsin varalle. Aleksei Mikhaelovitsa oli
siinä valtakunnassa kuollut v. 1676 ja hänen poikansa Feodori I:mäinen
hallinnut vuoteen 1682, jonka perästä Feodorin sisar Sophiia tuli
veljeinsä Iivanan ja Pietarin puolesta hallintoa pitämään, siksikun
Pietari I:mäinen, Suureksi kutsuttu, v. 1689 otti valtikkansa ja
rupesi yksinänsä hallitsemaan. Tämä Tsaari Pietari, nykyisen Venäjän
valistuksen perustaja, oli jo vahvistanut Kardiksen rauhan ja luvannut
pysyä rauhasena, mutta lausui ainaki Moskovassa sodan Ruotsia vasten,
samoilla ajoin kun Kaarle oli Danskan sodan päättänyt. Hän oli myöskin
karannut sotajoukolla Inkerinmaahan. Tästä tiedon saatua lähti Kaarle
pikaisesti häntä vasten ja voitti monikertaisen Venäläisten sotalauman
Narvan tappelussa. Kaksi vihollisistansa jo voitettua lähti tämä nuori
sankari v. 1701 kolmattaki eli Puolan Kuningasta kurittamaan, jonka
niin pani ahtaalle, että sen täytyi Alt-Ranstatin rauhan kautta (v.
1706) vahvistaa uuden Kuninkaan laillisuutta, jonka Kaarle oli hänen
siaan asettanut Puolalaisten pääksi. Sillä aikaa oli Tsaari Pietari,
jonka voimat yhden, ehkä suurenki, tapon kautta eivät vielä masenneet,
jo v. 1702 ottanut Pähkinälinnan, (nyt Shlysselporiksi nimitetty,) ja
seuraavina vuosina saivat muutki senseutuiset linnat hänen käsiin.
Vuonna 1703 oli hän ruvennut Nevajoen suulla uutta pääkaupunkia Venäjän
vallalle rakentamaan, jonka nimeltänsä kutsui Pietarporiksi, ja
lähellä olevalle Retusaarelle rakennettiin Kruunstadti. Ruotsalaisten
voimat Suomessa olivat kovin vähät näitä Tsaarin tuumia estämään,
eikä niitä pidetty sen veroisina, koska toivottiin Kuninkaan,
Puolasta palattuansa, ne pian tyhjäksi tekevän. Tsaari kävi tuon
tuostaki Ruotsalaisten alustata vainomassa: Viipuria piiritettiin
v. 1706, ehk'ei se yritys menestynyt, ja Venäläiset kävivät v. 1708
sekä polttivat Porvon kaupungin. Mutta Kaarle XII:ta, elettyänsä
voitollisesti monta vuotta Puolassa, lähti sieltä viimmen Venäjälle
marssimaan. Tsaari kävi häntä vastaan ja voitettiin ensimmältä,
mutta Pultavan tappelussa, Ukräänin maakunnasa, voitti hän v. 1709
Kaarlen, joka pääsi hädin tuskin pakenemaan Turkin maahan ja tulee
siellä monta vuotta viipymään. — Tästä Pultavan taposta on varsinainen
Ruotsin vallan onnettomuuden alku luettava. Vihollisia rupesi kaikilta
puolin päällen painamaan. Danskalainen hyökkäsi Skoonen maakuntaan
Ruotsissa, mutta voitettiin Maunus Steenbokilta, joka myös Pommerissa,
Saksanmaalla, soti voitollisesti Saksalaisia (Saksenilaisia) ja
Danskalaisia vasten, joitten kanssa Venäläisiäki oli yhdistyneenä; vaan
hän kukistui siellä viimmen v. 1713. Pultavan tapon perästä alkoi myös
vaino Suomeaki vasten varsin. Maaliskuussa v. 1710 tulivat Venäläiset
ja rupesivat Viipuria piirittämään. Tsaari oli itse paikalla. Vartoväki
ja kaupungin asukkaat vastustelivat hyvin urhoollisesti, mutta muurit
ammuttiin heiltä rikki, ja neljäntoista viikon perästä täytyi kaupungin
antauta vihollisten käsiin, 14 p. Kesäkuuta. Heti perästä otettiin
myös Lappeenranta ja Käkisalmi. Nyt ruvettiin Suomessa vasta innolla
hankkiumaan vastuuseen; miehiä nostettiin tukulta ja nostoväki kävi
Viipuria jällensä ottamaan, jost'ei ainakaan tullut mitään valmista.
Mutta Tsaari ei hätyyttänyt enää maata sinä eikä seuraavana vuonna,
ja aika oli melkein levollinen. Vuonna 1712 oli myöskin rauha, paitsi
että Raja-Venäläiset kävivät Kajaanan kaupungin supi hävittämässä.
Tämä tapahtui siitä syystä, että tullimiehet olivat omistaneet ne
sarkapakat, joita Venäjän markkinamiehet ennemmäisenä vuonna olivat
jättäneet kaupunkiin tuleviksi markkinoiksi varjeitavaksi. Sentähden
on tämä vaino saanut Sarkasodan nimen. Vaan v. 1713 tuli Tsaari
täydellä todella Suomea kukistamaan. Generaali Lybekkeri oli täällä
sotajoukon päämiessä, ja hänellä oli käsky välttää päätappeloa
sekä ainoastaan estellä vihollista. Mutta ei ollut hänessä täyttä
tolkkua siihen virkaan. Hän vetäysi vähitellen taappäin ja antoi ne
tilat mennä käsistänsä, joissa olisi saattanut voitolla vihollisen
päälle käydä. Venäläinen otti Helsingforsin, jossa löytyi suuria
varahuoneita ja jonka Ruotsalaiset lähettyänsä sentähden sytyttivät
palamaan. Nyt oli vihollisilla avonainen tie Turkuun. Ne tulivat sinne,
josta paraat virkamiehet ja tavarat jo olivat Ruotsiin muutetut,
ja kaupunki ryöstettiin. Sen perästä tuli yleinen epätytyväsyys
Lybekkerin päämiehyyteen, ja hänen virka annettiin nyt Armfeltille.
Tämä asettautui Pälkäneen järven tykönä soveliaalle paikalle, jossa
Venäläiset, 6:tena Lokakuuta, kävivät hänen päälle. Armfeltti
vastusteli kyllä urhoollisesti paikastansa ja löi Venäläiset pakoon,
mutta täytyi kuitenki lähteä sieltä Pohjanmaalle vetäymään. Venäläiset
tapasivat hänen sittä Isossa Kyrössä, jossa kova tappelu tapahtui,
19 p. Helmikuuta v. 1714. Armfeltin jalkaväki ajoi miehullisesti
vihollisen pakenemaan, ja voitto näytti jo olevan hänen käsissä, kun
Generaali de la Barre lähti pakoon ratsuväen kanssa. Tämän kautta
tappasivat Ruotsalaiset kokonaan, ja Armfeltin täytyi paeta Kokkolaan.
Huhtikuussa valtasivat sekä hävittivät Venäläiset Ahvenanmaan, ja
Kesäkuussa antausi Savonlinna. Neuvotki Ruotsissa katsoivat jo turhaksi
työksi enää tahtoa vastustaa vihollista Suomessa. He käskivät sentähden
Armfeltin vähän sotalaumansa kanssa tulla Ruotsiin, ja Lokakuussa oli
jo koko maa jätetty puoltajiltansa. Kajaana oli ainoa paikka, joka oli
vielä Ruotsalaisten hallussa, mutta kuukaudessa piirittivät Venäläiset
senki linnan nälkään v. 1715. Suomi oli tämän perästä 6 vuotta Venäjän
sotaväen hallussa, siksikun rauha sai aikaseksi. Tämän pitkän sodan
aikana, joka Ison Vihan nimellä vielä elää kansan puheessa, oli
isänmaamme kärsinyt verrattomasti. Rahvasta oli joukoissa noussut
vihollista vastustamaan ja kokenut, missä vaan sai, sitä surmata.
Vihollinen sitä vastoin ei myöskään säästänyt, vaan murhasi, poltti ja
ryösti armottomasti. Iso joukko maan asujamia muutettiin Venäjälle,
siellä olevia autioita maanääriä asututtamaan. Todenmukaisen laskun
jälkeen arvellaan Suomessa tämän vainon lopulla ei löytyneen kun
200,000 henkeä jälellä. — Kun nämät paraaltaan Suomessa tapahtuivat,
eleli Kuningas Kaarle XII Turkin maassa, kehoittain Turkkilaista
sotaan Tsaaria vasten. Viisi vuotta siellä oltuansa lähti Kuningas
v. 1714 kotiinpäin, ja tuli ratsastain kahden seurakumppalin kanssa
Straalsundiin. Tätä paikkaa ahdistivat viholliset niin ankarasti, että
hänell'ei ollut muuta, kun päästä kotimaahansa Ruotsiin, josta hän nyt
oli ollut 15 ajastaikaa poissa. Ruotsin valtakuntaa hätyytti vihollisia
kaikilta haaroilta. Venäläinen, Danskalainen ynnä Preussian, Saksenin
ja Englanniki, (tämä Hannoverin tähden,) Valtiaat olivat nyt Ruotsia
vasten. Kaarlen riikissä oli vielä rahan ynnä kaikkinaisten tarvetten
erinomainen puutet, johonka Baruona Görtsi ihmeellisellä viisaudellansa
ja nerolla löysi ainaki apukeinoja. Sama mies toimitti myös, että
Loföön luodolla, lähellä Ahvenanmaata, ruvettiin v. 1718 Venäjän
kanssa rauhasta keskustelemaan; ja oliki siellä Ruotsille nykyisessä
tilassansa etuisa rauha aikaan saamassa, kun Kuningas Kaarle, joka
nyt oli Danskaa vasten sotimassa Norjassa, petollisesti ammuttiin
samana vuonna, ja rauhantoimitukset jäivät siltään. Heti nousi Kaarlen
sisar, Ulriika Eleonuora, hallitusistuimelle. Hän jätti Neuvoille
ja kansalle sen yksivallan, kun hänen isällä ja veljellä oli ollut.
Tästälähin on siis pitkään aikaan Kuninkailla aivan vähä sanomista
Ruotsin valtakunnassa. Tämän Drotningin aikana rehtiin rauha Englannin
ja Preussian kanssa. Tsaari Pietari halusi myöskin rauhaa, mutta kun
ei Ruotsin puolelta ollut täyttä totta sen matkaansaamisessa, niin
vihastui hän ja antoi laivastonsa hävittää mainitun riikin rantamaita,
aina pohjaisimpia ääriä myöten. Mutta Drotninki jätti v. 1720 koko
hallituksen aviomiehellensä, joka Fredrikki I:mäisen (Hessenistä)
nimellä nousi kuninkaalliselle istuimelle, ja hänen ensimmäinen toimi
oli saada rauha Danskan ja Venäjän kanssa. Kumpanenki sai pian aikaan.
Rauha Venäjän kanssa lyötiin, 30 p. Elokuuta v. 1721, Uuskaupungissa,
jonka kautta Ison Vihan onnettomuus loppui. Siinä jätti Ruotsi
Venäjälle Livon, Viron ja Inkerinmaan, ynnä Viipurin läänin Karjalassa,
jossa rajat käytiin. Sitä vastoin piti muu osa Suomea jällensä
annettaman Ruotsille, ja Venäjän vielä lisäksi maksaman kaksi miljuunaa
rahassa. Ja niin oli nyt Ruotsi tämän kautta menettänyt kaikki ne edut,
kun suuri Gustavi Adolphi oli voittanut. Suomen vastainen onni oli
myöskin jo nähtävä.

Tämän lyhyen ja vaillinaisen osotuksen perästä Kaarle XII:ta
sodista ja Suomen kärsityistä rasituksista, tahdomma nyt vähän
silmäillä Seurakunnan tilaa sillä ajalla. Niinkuin kansallisessaki
päällenkatsannossa, oli myöskin kova hengellinen sota kuohumassa meidän
maassa. Se alussa elävä Evangeliumin oppi oli jo paatunut opettajitten
sydämessä kovaksi kuoreksi, ja tästä syntyi kovakiskoinen laillisuus
ynnä siitä seuraava vihollisuus kaikkea vapaampata yritystä kohden.
Niinkuin Kalikstus Saksanmaalla, niin oli myös meidän tykönä Terseerus
vapaamman ja mielevämmän käytöksen sekä tiedon oikeutta puoltanut ja
saanut sen edestä kärsiä väijymisiä. Sama oli Getseliuksillenki, isälle
ja pojalle, tapahtunut. Mutta tämä paremmin luonnollinen vapaus, vaikka
kyllä totuutta aavistava, ei käynyt ainakaan ulos siitä määrättömästä
vapauden syvyydestä, jonka tosi elämä Jumalassa tuottaa. Saksanmaalla
oli myöhemmin, Speenerin kautta ja hänen jälestä, senlainen Henki
ruvennut liikkumaan, kun lyöpi supi maahan kaikki luonnon hyvyydet sekä
niin tyhjentää ihmisen, että, jos mieli päästä pahan luontonsa poluksi
jäämästä, hänen täytyy kaikista voimistansa ja kaikesta sydämestänsä
ruveta Totuuteen ynnä siihen perustettuun elämähän rientämään, jonka
kauneudesta hän ennättävän Armon kautta jo on saanut tiedon ja esimaun.
Tämä Hengen vaikutus, jolla Herra joka aika on uudistanut itsestään
luopuneen Seurakuntansa, oli heti tullut Suomeenki. Ehkä siinä uuden
elämän sodassa muutamia, niinkuin näyttää olleen Pietari Shääferin ja
Lauri Ulstaadiuksen laita, oli joutunut väärälle tielle horjahtamaan,
ja he sentähden tulleet vainoa kärsimään, niin vihasivat tämän ajan
sokiat oikean Opin puoltajat yhtä kovasti niitäki, jotka olivat voineet
ijankaikkiseen Totuuteen perustauta ja kilvoittelivat elämän tietä,
niinkuin Pudasjärven papin, Johani Vegeliuksen ja muitten esimerkit
kyllin osottavat. Samalla tavalla kun opettajatki, jakausi myös kansa
tähän aikaan kahtehen osaan, ja Evangeliumi tuli, luontoansa myöten,
riidan ja vainon alla aina enemmin tutuksi ja puhdistetuksi. Getselius
Nuorempi oli alussa itsekki ollut Speenerin ystävänä sekä elävämmän
kristillisen menon levittäjänä, vaan mitenkä lie vanhemmuuten tullut
hairaumaan, ja liekkö toisellaki puolen ollut joskus syytä, että hän
alkoi peräti vihata ja väijyä tätä uutta tietä. Niinkuin hän vainosi
vapaampata Kristillisyyttä, niin esteli hän myöskin tiedon vapaampia
kokemia, jotka perustuksensa, ehkä harvemmin seurantojensa suhteen,
ovat edelliselle sukuja. Muuten oli Getselius Nuorempi, ei ainoastaan
intosan ja järjestystä rakastavan luonteensa, mutta myöskin suurten
taitoinsa kautta Suomelle hyvää vaikuttanut. Tiheästi kävi hänen,
isältänsä peritystä, präntistä kirjoja Seurakunnan hyväksi, joista
nimitämmä uuden suomenkielisen Virsikirjan, ja ne itseltänsä vuosittain
kirjoitetut Rukoussunnuntaitten saarnantekstein selitykset, joilla
hän edespani parannetun saarnauslaadun esimerkkejä. Siitä suuresta
Raamattutyöstä tuli hänen elinaikana jo Uusi Testamentti valkeuteen,
mutta Vanha Testamentti vasta hänen kuoleman jälestä. Ennenki jo oltua
maastansa pakosalla, lähti hän v. 1713 muitten muassa vihollisen
käsistä Ruotsiin, jossa eli loppupäivänsä, ajellen riitoja Generaali
Lybekkeriä ynnä niitä uskonsa vuoksi tuomioistuinten eteen nyt
vedettyjä vasten. Getseliuksen toimesta asetettiin myöskin Tukhulmissa
erityinen Seura, uskonasioista tulleita riitoja ratkasemaan.
Murheella täytetyt olivat Getseliuksen elämän viimmeiset päivät, kun
näki kaikki vasten tahtojansa lopulla käyvän. Vuonna 1718 meni hän
ijankaikkisuuteen.

Viipurin pispoista emme ole pitkään aikaan maininneet mitään. Ehkä
hekin kokivat hiippakuntansa valistumista edesauttaa, niin ei heillä
ainakaan ollut sitä mahtia, kun Turun pispoilla, joille huoli Akademian
asioista antoi suuremman vaikutustilan isänmaan hyväksi.[20]

Kun Venäläinen v. 1710 otti Viipurin, niin pakeni pispa Davetti Lundi
Ruotsiin, ja hiippakunnan kirkollinen järjestys jäi aina rauhaan asti
hoidettavaksi maanpastoreista tehdyiltä Konsistoriumeilta. Samalla
tavalla hallittiin Turunki hiippakuntaa, ehkä Getselius muutaman aikaa
Ruotsista pitäin piti huolta kummanki yli. Venäjän kiitollisesti
meiltä muistettavan Ruhtinaan Galitsinin toimista tuli sodan aikana
kirkollinen järjestys pysymään.



c). Uuskaupungin rauhasta niin Suomen valloittamiseen Vennåläisiltä.
(v. 1721—1809.)


Iso viha oli, niinkuin kova ja hävittävä rajuilma, käynyt yli Suomen
maan. Surkialta näytti sen perästä meidän tila. Ihmiset olivat tuiki
vähässä, suuria maanääriä oli autiana, kaupungit hävitetyt, kaikki
kauppa väsäytynyt, hevoiset ja juhdat sangen kalliit ja harvassa
tavattavat, ja pellot eivät olleet muokassa eivätkä kylvetyt. Tämä tuli
vielä pahemmaksi, kun v. 1722 ja 1723 tapahtuivat katovuodet. Ruotsista
lähetettiin jyviä ja koettiin kaikella tavalla ylösauttaa meidän maata.
Veroja helpotettiin, ja vapaavuosia annettiin niille, jotka tahtoivat
uudestaan ylösottaa autiamaita. Itäisen rajan puoltamiseksi vahvisti
Kuningas Fredrikki I:mäinen linnoituksilla sen entisen Vehkalahden
kaupungin, joka nyt sai Haminan nimen (ruots. Fredrikshamn).

Rauhan perästä asetettiin myöskin pispoja Suomen hiippakunnille.
Turkuun pantiin v. 1721 Hermanni Witte,[21] joka oli Livossa syntynyt
ja opastunut Wittembergissä. Jälkimäisestä paikasta oli hän tullut
poisajetuksi ja sen perästä elänyt korkioissa papillisissa viroissa.
Turkuun tultuansa uudisti hän v. 1722 sen sodan aikana herenneen
Suomen Akademian. Kuoli jo v. 1728. Sittä koroitettiin pispanvirkaan
Suomalainen Lauri Tammeliini. Hän oli ollut Professorina Turussa, ja
siellä Ison Vihan aikana totuttanut sodan temppuihin Oppivaisia, joita
myöskin vaadittiin isänmaata puoltamaan. Muuten ei ollut silloin joutoa
rientämisiin tiedon tiellä. Tammeliini oli elänyt kauan pakosalla
Ruotsissa ja saanut sillä aikaa siellä edesseisoa virkoja. Hän kuoli
v. 1733, ja hänen parästä tuli Juonas Fahlenius, kotosin Ruotsista,
pispaksi. Oltuansa Upsalassa opissa ja sitte viroissaki siellä, tuli
tämäki mies ensistä Professoriksi Turussa ja sen perästä pispaksi.
Näitten pispain hallitessa oli senlainen aika, jona Usko ainoastaan
asuu ihmisten sydämissä eikä ole vielä päässyt kaikkia hedelmiänsä
näyttämään. Pian kaikki tiedon tutkimiset olivat heidän aikana
pysähtyneet.

Kun Viipuri oli tullut viimmerauhassa Venäjän alle jäämään, niin
muutettiin nyt itäisen hiippakunnan pispanistuin Porvoon, ja Johani
Getselius, Pojanpoika erotteeksi esi-isistänsä Turun pispoista, sai jo
v. 1721 tämän viran. Viipurin entinen Gymnasiumi, joka sodanaikana oli
ollut suljettu, tuli myöskin Porvoon muutetuksi.

Tuskin olivat ne haavat kerenneet vähän parata, jotka Suomea
entisestään olivat vaivanneet, kun sota uudelleen nousi meidän
maassa. Asia oli tämmöinen. Ruotsin Kuninkaalla oli valtakunnassansa
aivan vähä sanomista, ja kun talonpoikain sääty tahtoi antaa hänelle
enempi valtaa, niin paneusivat kolme muuta säätyä sitä vastaan, ja
hänen asia paheni pikemmin, kun parani. Riikissä ilmautui kaksi
seuruutta, Hattuin ja Myssyin seuruukseksi nimitetyt, joitten välillä
mielet jakautuivat kahteen osaan, ja se tuli usein kohtaavissa
Riikinkokouksissa nähtäväksi. Välistä oli näistä yksi voitolla,
välistä toinen. Myssyin seuruus, joka halusi rauhassa elää Venäjän
kanssa, oli voitolla 1738-vuotiseen Riikinkokoukseen asti. Mutta
silloin pääsivät ne Franskalle ystävälliset Hatut valtaan, ja Suomessa
ruvettiin heti sotajoukkoa varustamaan. Vuonna 1740 päätettiin sota
Venäjätä vasten Riikinkokouksessa, ehkä mieletöintä se oli nykyisessä
tilassa, ja seuraavana vuonna Heinäkuussa kävi sodanlauset, vaikka ei
ollut vielä sotajoukkokaan koolla. Ei siitä siis hyvää tullutkaan.
Esimiesten välillä oli riitoja, ja kun vihollinen kävi (3 p. Syysk. v.
1741) Lappeenrannan luona Generaali Vrangelin päälle, ja hän kutsui
Buddenbrokkia apuun, niin ei tämä lähtenytkään, vaan Vrangeli tuli
vähällä joukollaan lyödyksi sekä kaupunki vallatuksi. Tauti alkoi
myöskin nyt kovasti tappaa Ruotsalaisten lierissä. Mutta Venäjällä
oli muutoksia tapahtunut, jotka tuottivat toivon etuisasta rauhasta.
Suuri Pietari I:mäinen oli kuollut v. 1725, ja Venäjän Keisarinkruunu
jäänyt hänen puolisolle Kathariina I:mäislle, joka kuoli v. 1727. Sittä
oli Pietari II:nen hallinnut vuoteen 1730 ja Anna vuoteen 1740. Sen
perästä oli kruunu ollut Iivana III:nella, kun Pietari I:mäisen tytär,
Eliisabethi, v. 1741 anasti sen häneltä kapinan kautta. Tämän kapinan
tapahtuisa kävi Leevenhaupti, jolla oli päätoimi Suomen sodasta,
sotilakkoon kolmeksi kuukaudeksi Venäjän kanssa, ja rauhasta alettiin
tuumata. Mutta Leevenhauptin toivoa vastoin laiminlöi Keisarinna, kun
oli ennättänyt valmiiksi varustauta, koko sotilakon, ja vaino alkoi
uudelleen. Leevenhaupti menetti tästä kaiken tolkkunsa, ja vaikka ei
olisi niin aivan pakkoa ollut, vetäysi hän kuitenki taappäin yhdestä
paikasta toiseen. Helsingforsin tykönä tuli hän kaikilta puolin
saarretuksi, ett'ei päässyt päkähtämään. Siinä tapahtui Ruotsalaisille
se suuri häpiä, että koko armeian täytyi antauta viholliselle (4 p.
Syysk. v. 1742). Ruotsin sotamiehet vietiin laivoilla kotimaahansa,
mutta meneytyivät enimmästi matkalla. Suomalaiset saivat myöskin
palata kotiinsa, kun heidän rekimentit olivat ennen tulleet puretuksi.
Nyt ei ollut Ruotsilla muuta, kun anoa rauhaa. Saadaksensa se
helpommasti menestymään, tuumattiin ottaa Herttua Adolphi Fredrikki
perintöruhtinaaksi, joka tapahtuiki, vaikka Daalarilaiset olivat
siitä nostaneet kapinaan. Keisarinnan armeia oli juuri Suomesta
Ruotsin maahan karkaamassa, kun sana tuli Herttuan valitsemisesta ja
vaikutti rauhan. Se lyötiin, 7:tenä p. Elokuuta v. 1743, Turussa,
niillä ehdoilla, että Venäjä sai Haminan, Lappeerannan ja Savonlinnan
haltuunsa, ynnä Kymenjoki tuli rajaksi Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä
sota oli maksanut paljo Ruotsille, mutta ei ollut aivan rasittavainen
Suomelle, sillä Venäjän sotalauma pysyi hyvässä kurissa. — Kun
olivat tämän rauhan kautta Ruotsin rajalinnat saaneet Venäjän alle,
niin perusti Fredrikki I:mäinen v. 1745 Loviisan kaupungin ja antoi
Ehrensväärdin v. 1749 ruveta Sveaporin linnaa rakentamaan.

Turun pispa Fahlenius joutui v. 1745 loppuelämäkseen siukaksi ja kuoli
v. 1748. Nyt tuli Ruotsalainen Johani Brovallius, joka oli Fahleniuksen
kivuloisuudessaki Turun hiippakuntaa edesseisonut, pispaksi. Sitä
ennen oli hän ollut Professorina Turussa. Hän kuoli 48 ajastajan
vanhana v. 1755. Hänen jälkeenseuraajaksi pantiin Kaarle Fredrikki
Mennanderi, jonka isä oli ollut Pohjanmaalla pastorina ja vihan aikana
elänyt pakosalla Tukhulmissa. Opasteltua Upsalassa ja Turussa, tuli
Mennanderi Professoriksi jälkimäiseen paikkaan. Tähän aikaan oli
von Linneen kautta Luonnontutkinto tullut Ruotsissa erinomaisesti
rakastetuksi. Niin Brovallius kun Mennanderiki olivat Linneen ystäviä
ja itsekki kelpo Luonnontutkijoita. Mennanderi on ilman sitä vielä
monen kirjoituksensa kautta Suomen Historiata selvittänyt ja sen
muistomerkkejä kokoillut. Mutta Jumaluusoppi, jota ennen Isoa Vihaa oli
niin paljon rakastettu, aikoi jäädä syrjään, ja siitä alkoi uskokin
muuttua luonnolliseksi Jumalan ihmettelemiseksi töistänsä. Painavasta
arvosta on se tällä ajalla toimitettu suomalaisen Raamatun uudistus.
Brovallius ja Professori Kleevbergi olivat tehneet paljo työtä sen
parantamisen päälle, jonka perästä Mennanderi antoi sen v. 1758 ulos
präntistä. Tämän parannuksen perästä on se luettava paraimmiksi
Raamatun käännöksiksi. Seuraavana vuonna tuli myöskin Ruotsin
Valtakunnan Laki suomennettuna valkeuteen.

Brovalliuksen aikana tapahtui muutos hallituksessa. Fredrikki I kuoli
v. 1751 ja se ennen jo jälkeenseuraajaksi katsottu Adolphi Fredrikki
(Holsteinistä) nousi hallitsemaan. Vähän hänellä itsellänsä sanomista
ollen, riitelivät hänen aikana ennen mainitut seuruukset keskenänsä, ja
Riikinkokouksia oli tiheästi. Hattuseuruus oli vähän päässyt vallalle,
kun heti tuli sota, Pommerin sodaksi kutsuttu, jota ei täydellä
todella käyty ja joka päätyi v. 1762, viisi vuotta kestettyänsä.
Sen perästä oli Myssyseuruus päälläpäin, ja oliki niin melkeen koko
tämän Kuninkaan hallitusajan. Adolphi Fredrikki oli v. 1752 matkannut
Suomen läpi ja siitä kulustansa antanut Neuvoille kertomisen ynnä
parannettavain puutetten osotuksen. Ehkä se Ruotsin valtakunnassa
tapahtunut rahanseikan sekannus oli Suomellenki suureksi tapoksi, niin
laitettiin toiselta puolen katsoin, tällä ajalla ainaki parannuksia
maan sisämäiseksi eduksi. Suomeen tuotiin väri- ja lääkkikasvuja
istutettavaksi, kaupunkein kauppaoikeuksia levitettiin, ja uutten
fapriikein eli tehtaitten nousemista toimitettiin. Kuningas Adolphi
Fredrikki kuoli v. 1771.

Gustavi III:nen kautta, joka heti isänsä perästä otti kruunun, tulee
se aika päätymään, kun on vuotten 1720 ja 1772 välillä, kutsuttu
Vapausajaksi ja merkitty Kuningasten aivan vähän vallan ynnä siitä
seuraavan sisämäisen hämmennyksen kautta. Viimmeiseksi mainittuna
vuonna vaikutti Gustavi sen muutoksen, joka pelasti Ruotsin valtakunnan
monivallan riidoista, antoi jällensä Kuninkaalle oikean mahtinsa ja
tuotti laillisen hallitusmuodon. Tämän Kuninkaan ensimmäiset vuodet
olivat Suomelle, niinkuin Ruotsillenki, siunatut hyvällä sovulla ja
menestyksellä. Gustavi kävi v. 1775 ensimäisen kerran meidän maassa
ja teki monta laitosta, joista paljon hyvää on seurannut. Ennen
oli hän jo jakanut Suomen 6:teen lääniin ja määrännyt Maanherrain
asuntopaikat lääneinsä keskeen. Nyt alettiin suurella innolla
toimittaa maantilusten jakamista ison jaon kautta. Vaasaan laitettiin
Hovi-Oikeus, joka 28 p. Kesäkuuta v. 1776 tuli Tukhulmissa vihityksi.
Kihlakuntain rajat tulivat tarkemmin käydyiksi, Tuomarein alustoita
jaettiin pienemmiksi, teitä tehtiin uudesta, ja koskenperkkaukset
saivat alkunsa. Uusia kaupunkeja perustettiin: Kuopio v. 1779, Tamperi
1779, ynnä Kasköö 1785; ja Hämeenlinna tuli v. 1788 soveliaammalle ja
raittiimmalle paikalle muutetuksi. Kauppa alkoi kukoistaa, ja sota
Englannin ja Pohjas-Amerikassa olevain uutisasuntojensa välillä, oli
Suomen laivankulkua erinomaisesti kartuttava isojen vuokratavarain
kulettamisella ja korkealla tervan ynnä kaikenlaisten laivantarpeitten
hinnalla. — Tämä oli parempi ja rauhaisempi puoli Gustavi III:nen
hallituksesta. Mutta sen loppupuolella nousi maakunnassa suuri
epätytyväisyys moneen Kuninkaan toimeen, ja oliki tähän usein hänen
itsensä syytä, ehkä ne laittomaan vapauteen harjautuneet ylimykset
myös toiselta puolen hakivat syitä vihaansa ja uppiniskaisuuteensa
häntä vasten. Tämä viha puheksi kapinaan siinä sodassa, jonka
Gustavi v. 1788 nosti Venäjätä vasten. Mainittu valta, — jossa,
Keisarinnan Eliisabethin v. 1762 kuoltua ja Pietari III:nen muutamia
kuukausi hallittua, uusi Keisarinna Kathariina II:nen oli saanut
kruunun, — sattui silloin olemaan sodassa Turkin kanssa ja kaikki
hänen sotalaumat siellä etelässä. Sentähden toivoiki Gustavi nyt
saada tämän naapurinsa kukistetuksi ja ne maat, kun se oli ennen
Ruotsilta voittanut, jällenotetuksi. Hänen sotajoukko kävi rajan
yli, ja pienempiä tappeloita tapahtui. Meritappelosta Huoglannin
tykönä, 17 p. Heinäkuuta, ei seurannut mitään. Itäpuolella Haminata
nousivat Ruotsalaiset maalle, ja sen kaupungin piti kaikilta puolin
tulla piiritetyksi, kun joukko upseerejä ja sotamiehiä äkäysi,
eivätkä tahtoneet totella Kuningasta. He sanoivat sotaa vasten riikin
lakeja alotetuksi. Tällä kovakorvaisuudella oli siinä perustuksensa,
että ne ylimykset, kun 1772-vuoden hallitusmuodon muutoksen kautta
olivat menettäneet valtansa, nyt olivat vahvistuneet ja vannouneet
kapinaliittoon, joka Anjalan liittouksen nimellä on tuttu. Kun Kuningas
oli tästä tiedon saanut, käski hän armeiansa marssia takasin ja
lopetti sen vuoden sotimiset; mutta mainitun liittouksen päämiehet
tulivat kovan rangaistuksen kärsimään. Seuraavana vuonna tapahtui
vähempiä metelejä, vaihettelevaisella onnella. Ruotsalaiset saivat
voiton Parkkumäen tykönä; vaan heidän luotolaivasto tuli Ruotsinsalmen
luona lyödyksi. Mutta vuoden 1790 sotaan varustausi Gustavi III:mas
kaikista voimistansa. Varain keväistä alkoivat nyt metelit, vaan ei
tullut mitään päättävätä toimeen kummankaan puolen, vaikka suurella
vihastuksella sodittiin. Ruotsalaiset saivat voiton Valkialan tykönä;
vaan Savitaipaleen ja Anjalan luona ajoi vihollinen heidät peräytymään.
Sillä aikaa oli Kuningas itse suurella laivastollansa tullut Viipurin
lahteen ja vihollinen salvannut hänen sinne niin pahasti, että hän
ainoastaan suuren tapon kanssa pääsi lyömään itsensä sieltä läpi ja
pois. Sitä vastoin sai hän heti perästä suuren ja painavan voiton
meritappelussa Ruotsinsalmen tykönä. Se voitto vaikutti, että rauha,
14 p. Elokuuta, lyötettiin Värrölän ( Niin kutsutaan tätä paikkaa
kylän keskuudessa. Kirjoissa tule se Verelän nimellä esiin.) kylässä,
jossa kaikki päätettiin samalla asemella pysymään, kun ennen sotaaki.
Ei ollut Suomella ollut pahasti rasitusta tästä sodasta, vaan sen
siaan suuria rahasummia tullut liikkeelle maassa, ja kaikki saaneet
kalunsa korkeaan hintaan menemään. Ainoastaan muutamat sotaa seuraavat
taudit olivat tappaneet ihmisiä, ja väestötä maasta vähentäneet. —
Tämän sodan aikana oli Kuningas Gustavi 1789:vuoden Riikinkokouksessa
kaikenlaisilla keinoilla pakoittanut kansaa suostumaan siihen niin
kutsuttuun Yhdistys ja Vakuutuskirjaan, joka tuotti Kuninkaalle yhä
suuremman vallan. Riikin Neuvot tulivat myös herkeämään, ja Kuninkaan
Korkein Tuomioistuin siaan. Mutta viha Kuningasta vasten kiihtyi tämän
kautta aina enemmin, ja vaikutti, että hän tuli v. 1792 ammutuksi
eräältä Ankarströmiltä. Hän oli aikanansa rakastanut paljon kirjallisia
taitoja sekä kehoittamalla niitä sytyttänyt.

Suomen läntisellä Seurakunnalla oli Gustavi III:nen aikana, paitsi
Kaarle Fredrikki Mennanderia, joka 1775 muutettiin Pääpispaksi Upsalaan
(k. 1786), seuraavat kaksi pispaa. Jaakko Haartmanni, syntynyt
Tukhulmissa paon aikana, oli yksi. Hän tuli, oltuansa Professorin
viroissa Turussa, Mennanderin perästä pispaksi. Kuoli v. 1788, jonka
perästä Jaakko Gadoliini, Suomesta syntysin, tuli siihen virkaan, hänki
Turun Professorista. Tällä ajalla olivat Suomessa kirjalliset taidot
nousemassa, ehkä Usko usein vähenemässä.

Gustavi IV:jäs Adolphi ei ollut vielä täydessä ijässä, kun isä
tapettiin. Hänen setä, Herttua Kaarle hoiti riikin asioita siksikun
Kuningas v. 1796 itse rupesi hallitsemaan. Gustavi Adolphin
ensimmäisinä hallitusvuosina olivat valtakunnan voimat nousemassa,
vaikka katovuosiaki silloin tapahtui. Hänen hallitus oli siihen
aikaan ei moitittava. Tarkkuudellansa koki hän parannella sen
isänsä tuhlauksien kautta velkautuneen Ruotsin riikin varoja.
Koskenperkkausta toimitettiin innolla Suomessa. Huoneenhallitus
siellä tuli myös nyt paljo karttumaan. Sitä edesauttamaan yhdistyi 1
p. Marraskuuta v. 1797 taitavia miehiä Huoneenhallituksen Seuraan,
jonka kautta paljo hyödytystä on isänmaalle tullut. Soita on sen
neuvosta ruvettu muuttamaan kasvavimmiksi maiksi, rokonpanon ja
potakan kylvön ensimmäinen toimittaminen on sen työtä, ynnä paljo
muuta senlaista. Kuningas otti tämän Seuran huostaansa ja vaikutti sen
kautta maan hyväksi. Hän kävi useammasti Suomessa, viimmekerran v.
1802 Drotninkinsa kanssa, ja näki ahkeruuden sekä menestyksen yleensä
olevan kasvamassa. Mutta syvään juurtunut viha Franskan Keisaria
Napuoleonia vasten vei häntä sotiin, joissa Ruotsi tuli verrattomasti
tappaamaan. Tämä tuotti myöski sen sodan, joka eroitti koko Suomen
maan Ruotsin valtakunnasta. Venäjällä oli Kathariina II:nen v. 1769
kuollut ja Pauli I:mäinen hallinnut vuoteen 1801, kun hänen poika,
se erinomainen Aleksanderi I:mäinen, otti Keisarinkruunun vastaan.
Tilsitin rauhassa oli Aleksanderi ruvennut ystäväksi Napuoleonin kanssa
Englannia vasten. Tästä tuli heti Aleksanderille sota Ruotsin kanssa,
jonka Kuningas oli Englannin ystävä, ja, niinkuin jo sanottiin, vihasi
Napuoleonia. Tammikuussa v. 1808 karkasivat Venäjän sotalaumat kolmelta
paikalta rajan yli Suomeen. Ne nousivat 30,000:teen mieheen. Suomessa
ei ollut kun kolmas verta sotijoita, joitten siis täytyi vetäytä
taappäin pienten nappailemisten vaiheella. Ei ennen kun Siikajoessa
paneusi Suomen armeia oikein vastahakaan, 18 p. Huhtikuuta, ja sai
kovan tappelun perästä voiton. Heti jälestä voittivat Suomalaiset
myöskin Revonlahdessa. Venäläiset rupesivat nyt vuorostaan pakenemaan,
ajetut perästä Suomen armeialta. Sittä tapahtuivat Suomalaisten
voitot Pulkkilan, Joensuun, Lapuvan, Kauhajoen, Alavon tykönä, ja
Venäläinen pakeni Saarijärveen asti. Savossa pidätettiin se Toivolan
lauttapaikassa. Mutta Venäläiset saivat lisää väkeä ja Suomen
tappeloissa sekä tautein kautta vähenneen armeian täytyi vetäytä
jällensä pohjaiseen päin. Oravaisten kappelissa tapahtui Syyskuussa
kova ja verinen tappelu, jossa yö eroitti sotivaiset, vaan Suomalaisten
täytyi paeta aina enemmin Pohjaan. Samassa kuussa, 29 p., tapahtui
vähäinen sotilakko, jonka kautta maa Himankata, ynnä Koljonvirtaa
Iisalmessa, myöten jäi Venäläiselle. Sodan uudelleen alettua saivat
Suomalaiset Iisalmessa kunniallisen voiton. Tämä tapahtui Marraskuussa,
jossa uudestaan Olkjoen sovinnon kautta sota tuli taukoamaan pariksi
kuukaudeksi, ja Suomen armeia jätti koko Oulun läänin sekä asettausi
Tornion paikoille. Niin oli nyt Suomi jätettynä, eikä sen sisällä
enää tapeltu. Sittä karkasivat Venäläiset talvipakkasella v. 1809
Ahvenanmaalle, ynnä Kurkun yli Uumioon, ja Suomen armeian vähäisten
jäännösten täytyi Kaaliksessa antauta viholliselle sekä saivat palata
kotiinsa. — Mikä lie tämän sodan aikana ottanut Kuningas Gustavi
Adolphilta mielen, kun ei hän lähettänyt apua Suomen armeialle.
Ainoastaan Eteläis-Suomeen tuli Ruotsalaisia, jotk'eivät ainakaan
tehneet paljo mitään. Tämän sodan aikana oli Danmarkkikin yltynyt
Ruotsin viholliseksi, josta vaara yhä suureni. Valtakunnan suurimmassa
hädässä ei auttanut muu keino, kun että Ruotsalaiset, Maaliskuussa v.
1809, ottivat mielettömän Kuninkaansa vankeuteen ja nostivat Kaarle
XIII:ta hallitusistuimelle. Tämä muutos oli tapahtunut pari viikkoa
ennen kun Suomalaiset Kaaliksessa antausivat. Uusi Kuningas tahtoi
vielä sodalla parantaa riikinsä ahdistettua tilaa, vaan ei auttanut
mikään, ja hänen piti suostua Haminan rauhaan, se 17:ta Syyskuuta v.
1809. Siinä täytyi Ruotsin antaa Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan
ja Tornion, niin että Muonio- ja Torniojoet tulivat rajaksi. Tässä
päätyvät nyt monisatavuotiset sodat Suomen omistamisesta. Ei kauan
jälestä sai Ruotsi myöskin rauhan Franskan ja Danmarkin kanssa.

Joko nyt taas silmäämme, kutka tällä ajalla olivat Suomen Kirkkoa
hallinneet. Jaakko Gadoliini oli ensistä pispana Turussa vuoteen 1802,
jolloin hän kuoli ja Jaakko Tengströmi hänen perästä tuli siihen
virkaan. Tämä erinomaisilla luonnon ja tiedon lahjoilla koristettu
mies oli syntynyt Kokkolassa Pohjanmaalla. Ennenkun tuli pispaksi, oli
hän ollut Jumaluusopin Professorina Turussa. Tällä ajalla kukoisti
tiedon tutkinto Suomen Korkiopistossa. Gadoliini ja Tengströmi
olivat siltä kohdalta kehuttavat, jälkimmäinen historiallisten ja
muittenki kirjoitustensa vuoksi. Mutta paitsi näitä löytyi monta
muutaki korkeassa arvossa pidettävätä miestä. Niistä nimitämmä
ainoastaan Professorit Porthaanin ja Kaloniuksen, joitten kuuluisat
nimet ovat ulkomaallaki kaikkuneet. Porvon hiippakunnassa, (josta
Viipurin puoli Ison Vihan perästä oli tullut jäämään Venäjän alle,)
oli Johani Getselius Pojanpoika kuollut v. 1733 ja hänen perästä
Danieli Juslenius, joka on kirjoittanut Suomalaisen Sanakirjan, tullut
pispaksi. Hän pakeni sodanaikana v. 1742 Ruotsiin ja jäi sinne. Sittä
seurasivat Johani Nylanderi (k. 1761), Gabrieli Fortelius (k. 1788),
Paavali Krogius (k. 1792) ynnä Sakharias Cygnääus Vanhempi, joka kuoli
1809 ja sai Maunus Jaakko Alopääuksen jälkeenseuraajaksensa. Mainitut
miehet vaikuttivat, kukin taitojaan myöten, hiippakuntansa hyväksi.



V.


Neljäs Aikakausi.

Suomi Venäjän vallan alla.


Tässä sanomma sydämellisen jäähyvästin Ruotsille, jonka kanssa Suomi
oli 650 vuotta, moninaisten vaihetten alla, kulkenut käsi kädessä, ja
jonka kautta Kristinusko ynnä siitä seuraavat edut ja laitokset olivat
tulleet meidän osaksi. Nyt on tästälähin uusi tie meiltä astuttavana,
uuden kumppalin parissa. Venäjän kanssa yhdistyttyämme ovat rauha,
rikkaus ja kaikenlaiset hyvät laitokset jo moninaisesti näyttäneet,
että tästä uudesta tilastamme on kaikkea menestystä vastakin
toivottavana, jos vaan itse tahdomma onellisina pysyä.[22] —

Venäläisten v. 1808 karattua Suomeen, säästivät he nähtävästi tätä
maatamme, maksoivat kaikki tarvittavansa rahalla ja antoivat kaikki
asiat käydä entistä uraansa. Ainoastaan niillä paikoin, jossa asukkaat
olivat kapinoineet heitä vasten, tuli maa kovaa kuritusta kärsimään.
Kun mainitun vuoden lopulla Suomen armeia oli jo paennut maastansa
Ruotsiin, ja Keisari Aleksanderi jo ennen, (julistuksen kautta
5:tenä p. Kesäkuussa,) oli tietäantanut Suomen Pääruhtinaskunnan
muuttumattomasti tulleen Venäjän vallan kanssa yhdistetyksi, niin
kutsui hän neljästä Suomen Säädystä, (nimittäin Vapasukuisten,
Pappein, Porvarein, ja Talonpoikain,) miehiä Herrainpäiville Porvoon
maan asioista keskustelemaan. Tämä kokous piti 22 p. Maaliskuuta
v. 1809 tapahtuman. Säädyt tulivat, ja 25:tena päivänä alkoivat
Herrainpäivät, joka oli sama päivä, jona Suomen armeia Kaaliksessa
antausi. Heti alussa antoi Keisari, joka itse oli tullut Porvoon,
Säädyille kirjallisen vakuutuksen näillä sanoilla: "Että sittäkun Me,
Esikatsannon suomisesta, olemme ottaneet Suomen Pääruhtinaskunnan
haltuumme, niin olemme Me tämän kautta tahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa
maan Uskon ja perustuslait ynnä ne edut ja oikeukset kun kullakin
Säädyllä nimitetyssä Pääruhtinaskunnassa erittäin, niinkuin myös
kaikilla sen asukkailla ylimalkaa, yläisemmillä kun alhaisemmilla,
tähänasti, Konstitutiuonia myöten, on ollut: Luvaten pitää kaikki
nämät edut ja säännöt muuttumattomina ja täydessä voimassaan." Tämä
vakuutus annettiin jo se 27 mainitussa kuussa, ja kahden päivän perästä
tunnustivat Säädyt, jokaiselta erittäin uudistetun uskollisuuden valan
kautta, Venäjän Keisarin korkeimmaksi Pääksensä, Valtiaksensa ja
Pääruhtinaaksensa. Keisari lähti heti Turkuun, antain Säätyjen sillä
aikaa keskustella neljästä häneltä eteenpannusta asiasta: 1:ksi Maan
sotamiehistön laitoksesta; 2:ksi Selvemmästä Kruunun maksettavain
ylöskannosta; 3:ksi Suomen myntti- ja rahaseikan selvittämisestä;
4:ksi käski Keisari heidän tutkistella siitä häneltä, Hallitus-Seuran
(Regerings Conselj) nimellä, Suomen Päähallitukseksi määrätystä
laitoksesta. Näistä ynnä moniaista muistaki asioista keskustelivat
Säädyt, ja 19:ta p. Kesäkuuta päätti Keisari, joka nyt oli taas
paikalla, Herrainpäivät. Vähän sen perästä vahvisti hän melkeen
kaikki päätökset, kun Säädyt olivat hänelle eteenpanneet. Asukkaat
vapautettiin, erityistä maksoa vasten rahassa ja jyvissä, 50:ksi
vuodeksi täyden armeiansa ylöspanemisesta: kaikki entiset verot tulivat
pidettäväksi muinaisessa laskussansa, ja Keisari oli sanonut ei
tahtovansa erityistä voittoa ottaa Suomen yhteisistä tuloista: Pankko,
Säätyjen edesvastauksen ja hoidon alla, piti laitettaman j.n.e.
Syyskuussa tapahtui Haminan rauha, jossa Ruotsi antoi Suomen Venäjälle
ja niinmuodoin vahvisti sen, mikä Suomalaisilta itsiltään, jo sodan
alussa valalla ja nyt viimesi Herrainpäivillä, oli tullut tehdyksi.

Tästälähin on Suomi osa Venäjän Vallasta, ja Venäjän Keisari on
aina samalla Suomen Pääruhtinas. Muutoin ovat Suomella ne lait, kun
sen tullessa Venäjän alle olivat Ruotsin Valtakunnassa ojennuksena,
perustuslakina. Niitä ei saa muutoin muuttaa, kun yhteisellä Säätyjen
suostumisella, joita Keisari kutsuu Herrainpäiville keskustelemaan
Hänen Majesteetiltänsä edesasetetuista asioista. Muissa kaikissa
on Keisarilla korkein niin lakilaativa kun täyttäväki valta. Se
Aleksanderilta Turkuun laitettu Hallitus-Seura kokoonpantiin,
asetustansa myöten, Pääguvernööristä ja 14:ta jäsenestä, joista puoli
on vapasukuisten säätyä, toinen puoli muuta. Mutta kun Viipurin lääni
v. 1811 Keisarilta jällensä yhdistettiin muun Suomen kanssa, niin
tuli mainittu Hallitus- Seura lisätyksi kahdella sieltä kotoisella
jäsenellä. Tähän laitokseen kuuluu myöskin Prokuraatorin virka,
jonka velvollisuus on pitää silmällä, että laki ja oikeus niin
Hallitus-Seurassa kun muissaki paikoissa käytetään. Tämä samanen Seura
sai v. 1816 nimen: Keisarillinen Senaatti Suomelle, ja muutettiin v.
1819 Helsingforsiin, joka ennen jo oli määrätty Suomen pääkaupungiksi.
Aleksanderi oli myöskin v.1811 laittanut Seuran Suomen asioille
Pietarporissa, jonka työ oli Valtakunnan Sihteerin kanssa valmistaa
Keisarin eteen tuotavat asiat. Samalla tavalla pantiin Aleksanderin
aikana muutki maan hallitukseen kuuluvat virat ja Seurat oikeaan
järjestykseensä. Virkamiesten palkkoja lisättiin, ja kaikkityyni
alkoi saada uuden muodon. Mainittu Keisari kävi uudellensa Suomessa
silloin kun hän v. 1812 kulki Turkuun. Mutta v. 1819 tuli hän kolmannen
kerran meidän maahan, kulki Karjalan ja Savon kautta Pohjanmaalle
aina Tornioon asti, josta palasi rantatietä takasin Pietarporiin.
Tällä matkallansa voitti hän isällisellä lauhkeudella ja alasantavalla
käytöksellään kaikkein Suomalaisten rakkauden. Kun hän 1 p. Joulukuuta
v. 1825 kuoli, tuli hänen veljensä, meidän nykyinen kaikkeinarmollisin
Keisarimme Nikolai 1:mäinen, kruunun ottamaan. Heti sen perästä
tapahtui muutos Suomen asiain edestuomisessa Keisarin eteen, sillä
tavalla, että se entinen Seura tuli herkeämään ja muutettiin Kansliaksi
Valtakunnan Sihteerille. Läänit tulivat nyt v. 1831 uudestaan
järjestytetyksi. Hovi-Oikeus Viipuriin on laitettu v. 1839. Muuten
on uusi kaupunki tullut Jyväskylässä ja Mikkelissä perustetuksi, ja
Ahvenanmaalla rakennettu uutta linnaa y.m. Kaikkein meidän maassa
seurattavain lakein ja asetusten järjestämisen päälle tekee myöskin,
erittäin sitä vasten valittu, Seura paraaltaan työtä.

Kirkollinen järjestys on, vähemmin kun kansallinen, tullut Venäjän alla
muuttumaan. Kun Viipurin lääni yhdistettiin Suomen kanssa, niin tuli
se Porvon hiippakuntaan liitetyksi. Suomen Korkiopisto tuli jo alusta
alkain monta etua saamaan. Vuonna 1811 annettiin sille lisää palkoissa
opettajille ja varoja uusiksi laitoksiksi. Aleksanderi käski v. 1817
pitää riemujuhlaa Lutheruksen Opinparantamisen muistoksi, ja silloin
tehtiin Turun hiippakunta Päähiippakunnaksi. Silloin tuli myös sen
pispa, joka erousi Siakanslerin virasta, Pääpispaksi ynnä pappissäädyn
korkeimmaksi pääksi Suomessa. Kun Turku v. 1827 paloi ja siinä kaikki
Akademian tavarat hävenivät, muutettiin Korkiopisto Helsingforsiin ja
sai siellä uudet säännöt sekä uuden järjestyksen. Turkuun laitettiin
Gymnasiumi. Koululaitosten parantaminen meidän maassa on myöskin ollut
tuumassa, ehk'ei se ole vielä saanut valmiiksi.

Hallituksen toimen kautta on maamme sisämäinen tila karttunut
koskenperkkausten, vuorityön, maanpruukin, käsityön j.n.e.
edesauttamisella. Muuten on kansassa itsessään mukaunut Seuroja niin
Kristillisyyden kun myöski yhteisen Tiedon ja Suomen Kirjallisuuden
sekä Luonnontuntemisen edesauttamiseksi, jotka ulkonaisesti
osottanevat, että uusi Uskon ja Tiedon aika on lähenemässä.

Lopuksi ei muuta, kun rauhaa, menestystä Suomellemme, ja että sen tie
aina olisi totuuteen päin, eikä huikentelevaisuuteen!

Muist. Nimilehti, esipuhet ja parannukset tulevat tälle Historialle
1840-vuoden Mehiläisessä annettavaksi.



VIITESELITYKSET:


[1] Ensimmäisen kirkon maassamme olleen Nousisissa, viittaa
edellämainittu (siv. 31) legendan kertoma, ja muutk syyt.

[2] Palestinassa, jossa tähän aikaan Ristisotia käytiin, oli
ritariseuroja sairasten ja kurjain hoidoksi ilmautunut, ja niiden
seassa Saksan ritariseura v. 1190. Tämä kutsuttiin sittemmin Preussian
maata Kristinuskohon käännyttämään. Vuonna 12227 yhdistyi se Viron
käännyttämiseksi laitetun Kalpaveljein ritariseuran kanssa, ja tulee
välistä meidän historiata koskemaan.

[3] Alkutiedot nimittävät tässä Karjalaisten siaan Kuureja. Mutta
niinkuin edellisessäki jo on viitattu, niin sekoitetaan nämät
kansanimet usein.

[4] Se jäi Venäjän alle, varjelemaan meille Muinaisaikain runoissa ja
tavoissa säilytetyt muistomerkit, jotka koko Karjalan nyt Ruotsin alle
tultua, olisivat nähtävästi ijäksi päiväksi unhotuksiin joutuneet.

[5] Raha merkitsi vanhassa Suomenkielessä, kuten vieläki Lapissa, samaa
kun eläväin nahkaa; ja koska nahkoja rahan asemesta pidettiin, niin sai
se sana siitä sittä nykyisen merkityksensä.

[6] Näiden sotain kertomisessa tulemma niinkuin usein mutoinki,
paraasta päästä seuraamaan, mitä Provasti Hippingin kirjassa: Neva
och Nyenskans intill S:t Petterburgs anläggning, löytyy Venäjän
vanhain aikakirjain tiedoista (jotka ovat paljo tarkemmat ja
päälleluotettavammat, kun ruotsinpuoleiset tiedot,) näihin asioihin
koskevaista kirjoitettuna.

[7] Paavit asuivat tavallisesti Roomissa. Mutta kun Franskan Kuningas
Philippi Kaunoinen oli laittanut miehen omasta kansastansa Paaviksi,
niin muutti se v. 1309 asuntonsa Avignoniin, Franskan maalla. Siellä
asuivat Paavit vuoteen 1378, jolloin Roomissa valittiin toinen,
omituinen Paavi. Nyt oli siis Kristikunnalla kaksi Paavia, jotka
pannaamisella kokivat toisiaan sortaa. Viimmein löytyi niitä kolmekki
yhtaikaa, siksikun Kostnitsin Kirkonkokous (v. 1414) teki lopun näille
sekannuksille.

[8] Sen sanoo, ehk'ei juuri samoilla sanoilla, muutama todistuksista
(katso: Porthan, Chron. Episc. Finl. pag. 374. not. 332). Sitä myöten
olisi Pohjanmaa saanut Kristinuskon noin pispa Katilluksen aikoina.

[9] Gotlannissa eli Erikki 10 vuotta ja muutti sittä isänmaahansa
Pommeriin, jossa kuoli v. 1459.

[10] Tämän aikakirjan on Kanslii-Raati ja muinan Professori Turussa,
kiitollisesti muistettava Henr. Gabr. Porthaani, antanut präntistä
uloskäydä, itseltänsä kootuilla lisäyksillä jokaisen siinä mainitun
pispan aikaan ja elämäkertaan, nimellä: Pauli Juusten Chronicon
Episcoporum Finlandensium, annotationibus & Sylloge monumentorum
illustratum. Siinä kirjassa ovat pian ainoat tiedot Suomen pispoista
koolla, ja siitä olemmeki ottaneet, mitä tähänasti olemme kertoneet.
Mutta tämän perästä on kertomamme lähdet jokaisen pitemmältä
muisteltavan pispan elämäkerrassa, aina paikallansa ja erittäin tietä
annettava.

[11] Mitä tästä pispasta tulemma sanomaan, on otettu Professorin Joh.
Jaak. Tengströmin jutelmasta: De viris in Fennia peritia literarum
Græcarum claris, siv. 9-30.

[12] Katso tästä miehestä Professorin Joh. Jaak. Tengströmin
edellisessä meiltä osotettuun kirjaan, siv. 34-47.

[13] Nimeltä: Linguæ Fennicæ brevis Institutio, joka v. 1649
ensimmäisen Kirjanpränttääjän Pietari Waldin tykönä präntättiin.

14] Katso tästä miehestä pispavainajan Jaak. Tengströmin: Minne öfver
Johannes Elai Terserus; Turussa v. 1795.

[15] Eskillus Petreeus oli muutaman aikaa ollut hänen opettajana.

[16] Pitempiä tietoja saadaan tästä miehestä Professorin Joh. Jaak.
Tengströmin kirjassa: Biskopen i Åbo Stift Johan Gezelii den äldres
Minne; Turussa v. 1825.

[17] Tämäki laitos oli v. 1632 saanut suurelta Gustavi Adolphilta
alkunsa.

[18] Akademian kirjanpräntti oli hyvin rappiossa, ett'ei sillä saatettu
tarpeita täyttää.

[19] Tästä miehestä ja hänen merkillisistä ajoista löytään opettavaisia
tietoja Professorin Joh. Jaak. Tengströmin kirjassa: Gezelii den yngres
Minne; Helsingissä v. 1833.

[20] Tässä hiippakunnassa seurasivat Olaus Elimääusta, joka v. 1627
kuoli, Maisterit Nikolaus Maunuksenpoika, joka taisi kuolla v. 1632,
Gabrieli Melartopääus (k. 1641), jonka perästä Inkerinmaa sai omat
Superintendentinsä, Petrus Juonaanpoika Biugge (k. 1657), Nikolaus
Laurinpoika Malmenius eli Nykopensis (k. 1664), Petrus Laurinpoika
Brommius (k. 1671). Sittä seurasi Doktori Abrahami Thauvonius (k.
1679) ja Maisteri Henrikki Karstenius, joka kuoli 1683, oltuansa jo
kaksi vuotta pispanvirasta vapaana. Näitten perästä tulivat Doktorit
Petrus Bongi, sangen vihainen oikioppinen (k. 1696), Petrus Laurbekkius
(k. 1705) ja Davetti Lundi, joka paettuansa tuli pispaksi Skaaraan.
Näitten ja sittä Porvonki pispain elämästä saadaan lyhykäisiä
tietoja Rhytseliuksen kirjassa: Episcoposcopia Suiogothica, ja aina
nykyisiin aikoin asti kirjassa: Förteckning på Biskopar i Sverige och
Finland ifrån Reformationen till närvarande tid; Khristiansstaassa
v. 1830. Muuten on M. J. Alopääuksen: Borgå Gymnasii Historia, tämän
hiippakunnan asioita paljon valaiseva kirja.

[21] Tästä ja seuraavista Turun pispoista saadaan vähän pitempiä
tietoja v. 1836 Helsingforsissa präntätystä kirjasta: Chronologiska
Förteckningar och Anteckningar öfver Finska Universitetets fordna
Procancellerer samt öfver Faculteternas Medlemmar och Adjuncter, från
Universitetets stiftelse inemot dess andra sekularår. Se kirja pitää
myös sisällänsä osotuksia Tiedon kasvamisesta Suomessa.

[22] Päällenluotettavia tietoja tästä meidän nykyisestä kansallisesta
tilasta saapi Lukija Professorin Gabr. Reinin kirjasta: Statistische
Darstellung des Gross-Fürstenthums Finnland; Helsingforsissa 1839.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen historia : Koetteeksi kerrottu lyhykäisessä järjestyksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.