Title: Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia
Author: Järvi, K. A. (Kaarlo August)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia" ***


SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

K. A. Järvi



Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson,
1902.



SISÄLLYS:

Sanomalehti-poika
Lulle
Saiturin alku
Lokki
Pääkaupunkiin
Kuvaus ylimaasta
Kaunosielu



SANOMALEHTI-POIKA


Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni,
viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis
kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt
kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti
alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää
Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka
rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä
kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä
talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi
jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin
oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle
mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.

Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville
Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään
kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin
jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja
että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin
ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee
kantamaan "Sanomia".

Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti
kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin
sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli
sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan
lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui
Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan
"Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein
ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.

Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani
tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia
päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia"
ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin
hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut
kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka
oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran
penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina
tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin
kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä
kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani
tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan.
Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi
houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä
sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.

Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen
kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain
pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän
huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi
pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin
maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli
todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.

Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti
rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä
kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei
Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän
kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan
suureen sanomalehtipinkkaan.

— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia",
puhui Ville ja katsoi neitiin.

Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti
kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan
tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut,
jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut
näkyvissäkään.

— Täällä olisi toinenkin poika... alkoi Ville lujemmin.

— Hiljaa! tiuskasi neiti.

Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat
alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä.
Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki,
ja sanoi korkeammalla äänellä:

— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.

Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka
herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi
jo Villen ja kysyi häneltä:

— No, mitäs poika nyt asioipi?

Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen
ystävän tulosta hätään ja sanoi:

— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?

Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja
sanoi sille:

— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan
vikkeläjalkaista.

Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.

— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.

Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja
hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä
katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja
herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että
Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.

Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies,
tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli
väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan
syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain
lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä
hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän
oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.

Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt
"Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen
ilmestyi valoisampi ilme.

Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani
oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää
voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten
sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin
tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan,
olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala
katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista
tyytyväisyyttä.

Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan
päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain"
konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin
odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli
tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava
ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa
lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo
tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat
mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja
Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä
uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen.
Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi
niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton
arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.

Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat,
katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen.
Komensi sitte:

— Mars!

Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille
sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori
häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:

— Halu tuolla poikaparalla näkyy ainakin olevan.

Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös
irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75
penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe
riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä
mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin,
ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa,
oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi.
Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle
siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän
numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä
alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana
erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän
hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä
näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen
vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä
naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki
hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli
puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain
rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä.
Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".

Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja
päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja
englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut
heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla
kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille
nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti
rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta
rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua
muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana
päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:

— Eivät kai puuerit oo tapannut?

Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut
ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä
lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja
keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.

Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin
soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti
luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja
nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla
sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille
naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä
ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli
määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan
niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi
omat pieksut.

       *       *       *       *       *

Mutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot
kyyneleisinä kotiinsa.

Äiti tiedusteli syytä ja Tapani katkonaisesti kertoi hänelle:

— Että "Sanomat" on lakkautettu. Äiti ei nytkään ymmärtänyt Tapania.

— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin
konttorissa, ettei "Sanomia" enää kanneta ja että meiltä on toimi
lopussa.

— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan
asiaa, sanoi äiti.

Ja niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein
asian ymmärtämään, että "Sanomat" on kielletty ulostulemasta.

— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta!
Isä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala...
Äiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä
konttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä "Sanomia",
hänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan
lapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot
maailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle
kelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä,
yhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.

Aamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian
juhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä
päivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.

Marraskuussa 1899.



Lulle


Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen
itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen
henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma
näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon
sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan
uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta
kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida
omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä
oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä
muuripata täynnä lämpöistä vettä.

Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli
"Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun
ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen
toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia
neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja
tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava
balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen
pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi
joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.

Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle,
joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion
välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi
hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan
25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan
hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä,
mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli
kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka
hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja
sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta,
että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut
lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin
työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin
kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut,
oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja
tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.

Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki
virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot
väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia
muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina
ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä
levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään.
Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat
sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli
otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte
leikatut palat joukolle paperille.

Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta
rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun
sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi,
että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen
hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.

Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja
työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli
kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän
kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja
painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden
taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni.
Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti
hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä.
Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun
hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä
tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta
toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi
pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan
referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa
pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista,
joissa ovat omat kylpyhuoneensa.

Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan
hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat
askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja
kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli
muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä
olisi niin hirveästi.

— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.

Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa
loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä
hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi
se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen
liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen
Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään
nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän
jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli
narahteli.

Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän
koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja
juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi
kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi
virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan
hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen
nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä
kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda
sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen
ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei
hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.

— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti
hän lopuksi muistojensa päälle.

Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet
sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota
viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa
ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan
illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän
näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä
konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä
pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja
solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput
vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat,
juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat
jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa...

Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut
paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan
Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:

Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän
nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan
perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat
häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen,
nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen...

Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa
anniskeltiin _varsinaisille_ palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse
juhlakentällä... illalliset olivat herrasmiesten juhla.

Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat
kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies
voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen
leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli
sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi
pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista,
olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen
eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän
vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa,
uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi,
että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan
nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.

Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja
että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa
istumassa. — Se Abba lurjus... lurjus... lurjus...! päivitteli Lulle,
sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.

Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo
jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin
sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi
halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda
lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se
olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.

— _Haaveita!_ kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle
paperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli
muutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin
vaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi
sieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:

— Niin minä nyt teen. Tällä kerralla nyt menköön kukkaro puhki!

Taas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti
kuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin
päin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen
tyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli
rauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä,
saadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan
osaston. Nuo "emämaan" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille
sanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto
valmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme
ruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden
yltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä
täyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin
pian neljä iltapäivällä.

Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle
hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla
vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin
ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon
sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti
itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä
se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt
menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka
painajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja
tyhjentämään aivotkin päästä.

Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni
tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla
pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt
ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille
huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko
viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa
Lulle ei ollut mikään ruma mies.

Viereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat
askeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin
meni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä odottamaan,
sillä sen hän oli saanut yksinomaisesti käytettäväksensä. Se oli
aivan rakennuksen kulmassa, toisessa kerroksessa. Sen ikkunasta
näkyi jalkain juuressa laaja kauppatori, jonka kivet varmaan tässä
helteessä olivat kuumat kuin saunan kiukaassa. Joitakin toriämmiä
siellä vasujensa ääressä istua kyykki huivit hartioilla. Koiria makaili
pitkin pituuttaan kieli ulkona suusta niiden kupeella. Mutta muuten
oli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja ympärillä olevien rakennusten
asuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla sivellyt. Joka suinkin pääsi,
pakeni metsään tai järveen tätä helvetillistä kuumuutta. Torin
laidoilta lähti puistoteitä ja niiden vehreät istutukset olivat ainoa
ilahduttava näkö tässä väräjävässä poltteessa.

Lulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä kataluutta.
Ole vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!

— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat
meikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.

Mutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi.
Riisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan
päivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan,
paneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.

Lopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle
jäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella
ruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta
totisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi
tyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja makustella
ja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen helmeilevän sampanjalasin,
kun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan, että joku pyytää Lullea
telefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa olla rauhassa ja että
kuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän lähti taivaltamaan nuo
monet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä telefooni oli, tarttui
äkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä puhelutorveen.

— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta, sillä
arvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä virvottelemassa,
kuului puhe telefoonista.

— Kuka se on? kysyi Lulle ärtyisesti.

— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt. Tulin
aamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä täällä
olen sisällä!

— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se
telefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin
noin parin tunnin takaa.

Lulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä
ja juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain
mielijuomaansa äytelää punssia.

— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa
entiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.

Tämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin
takaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen
makeuden.

Päästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän
ruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois.
Raha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.

Taas avattiin ovi ja tarjoiluneiti tuli käskemään Lullea telefooniin.

— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet huoneet
telefoonin ääreen.

— Onko se Lulle?

— On.

— Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän nimipäivääni ja
haluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi totia ja vistiä
— siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät, mutta noudata nyt
kutsua!

— Onko se setä Tujulin?

— On.

— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri lupauduin
menemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse Silfvenin luo, joka
on käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!

— Mitä? Etkö aio tulla?

— Setä suo anteeksi, mutta minun on mahdoton tulla, rukoili Lulle.

— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin kanssa!
Kaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei vististä tule
mitään.

— Minä tulen yhdessä hänen kanssaan, myöntyi jo Lulle.

Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä
rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.

Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta
kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski
hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä
viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle
kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi
kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä,
jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle
ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta
Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti
vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt
Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.

Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan
toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa
ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän
kuulla, että lepäämässä on vielä mies.

Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän
suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi
"sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle
tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden
puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori.
Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta
uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä
vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän
oli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän
oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken
saatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.

Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut
Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä.
Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle
kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui,
hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa
tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti
takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten
hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella,
miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja
pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin
hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle
nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman
narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja
rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle
antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle
pullon sampanjaa.



Saiturin alku.


Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin
elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita
virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut
suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut
olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä
suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin
osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu,
pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret
viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo
koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte
jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun
hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan
kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia
ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on
säästöpankissa tuhansia.

Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä
mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt
pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä
kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli
ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri,
vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin
saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa
kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran
hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui
sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli
hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen
takaisin vientiin.

Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja
vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti
jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän
aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse
ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä
hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti
varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja
laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä
hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki
ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen.
Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta
kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies
lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta
sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien
hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri
mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää
kiroussanaa.

Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän
kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi
palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä,
jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun
reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies
puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut
katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän
teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta.
Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä
ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet
kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli
tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut
esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili
kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään
ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen
persoonansa liian tehoton.

Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän
olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä
mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin
reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut
hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin,
mutta ei mitään muuta.

Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä
ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä
oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen
joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät
virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle
silloin tällöin pienen luottamustoimen.

Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita
ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka
istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman
suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä
edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky,
jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän
sille siellä asiansa toimitti.

Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin"
pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat
loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin
vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään
ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!

Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen
ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun
paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa
hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat
intressinsä ja heillä omansa!

Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen
kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi
takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia,
ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista
ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit"
jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin
selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat
lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos
hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut
itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se,
ettei ainakaan hän ollut velassa.

Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi
lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa
ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä
lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja
ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella
komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin
olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut
jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla
siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville
näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se
oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet
ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän
hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli
sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi
jos ne olisivat olleet hänen omiaan!

Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi
hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden
lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin
kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja
noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä
kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi
sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan.
Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään
summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi
kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta
liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin
nousevassa kuumeessa.

Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi
edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta
viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli
tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa
ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin
mitä laskujen mukaan piti olla.

Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa
rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei
oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle
varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei
tarvinnut pelätä mitään.

Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren
mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä
raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta
täytyi jättää.

Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli
ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva
alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän,
mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus,
että rahat jäivät Antille.

Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja
melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä
hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli
poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi
ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta
pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla
oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli
haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.

Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän
sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta.
Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta
iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.

Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti
kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän
sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se
tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka
lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle
tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan
sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen
hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja
tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun
koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa.
Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen
linnun läheisessä metsässä laulellessa!

Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä
isänmaansa eduksi...

Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat,
sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin
toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa
kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet
sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa.
Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset
olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon
loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle,
näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua.
Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli
surullinen.

Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi
palasiksi ja huokasi ääneensä:

— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut
vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi
pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä.
Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan
lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt
menen vielä pahempaan...

Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja
revolverin oikean ohimonsa kohdalle.

Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.

Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan
verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja
tavattiin Antti Kasuri kuolleena.

Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä
kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen.
Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja
lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei
hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian
hiljaisuudessa.

Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria
mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ
hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.



Lokki.


"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa,
paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun
sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin
kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä
puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa.
Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo
mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö
rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän
vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja
kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä
tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa
ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki".
Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn
kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia
vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä
maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle
eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".

Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla,
kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan
itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin
puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä.
Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.

Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni
ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana
oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi
yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut
lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista.
Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen
naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli
toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut
silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta
hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja
oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!

Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella
niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän
ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat
siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta
ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt
toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin
silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät
valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä
loistoa.

Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului,
päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien
piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes
neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä
ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran,
että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä
puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin
ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku
häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut
kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset.
Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen
päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei
ollut ollenkaan ryhtiä.

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka.
Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat
insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä
vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö
oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret
illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa.
Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan
soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei
laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran
koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut
ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin
kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat
kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa
Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi
hän muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon
valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen
päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja
perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat:
rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä
suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli
kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja
kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä,
tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria
naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli
jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen
hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi.
Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain
tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar,
jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät
olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin
musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit
lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen,
tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn
itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan
isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen
ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen
nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään.
Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta
korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä
juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla
olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki"
loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa
unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin
kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja,"
joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras,
vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata
"Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa
karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari,
kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin
simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia.
Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan
maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen
kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon
kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa
luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus
"Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla
niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle
joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa
säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien
männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien
selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta.
Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean
lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä
keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin,
jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät
väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään
hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata,
että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat,
niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli
ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet
kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin
nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut
istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka
kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen
huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä
hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla
kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön
ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin
entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli
hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä
suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan
oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut
trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta.
Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan
ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista
maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen
todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja
kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen
koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen
suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne
maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja
kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten
lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut
valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi
tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion,
oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla
sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet
"Lokkia" ihastellessaan.

Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin.
Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja
myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen
— arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin,
jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja
joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla
ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä
antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon
joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa
tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:

— Mitä aiotte laivallanne tehdä?

— Aivon sen panna kulkemaan tätä sisäreittiä, vastasi Tapio tyynesti.

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten.
Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia
talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure
suupielessään rillejään.

Mutta hän kohtasi vain paheksuvia katseita ja muuan joukosta laukasi:

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja
neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla
kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.

Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein
kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi
ja oli vaiti.

Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä
herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan
piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut
oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut
mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli
sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon.
Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi
pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin
väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.

Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan
päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun
ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.

Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte
puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.

Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto
vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa
toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa"
juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja
puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla,
aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän
oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden
illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän
sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin
vanhat herrat.

Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle
herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin
ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä
tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.

Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut
kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen
kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti
verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa
housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan
kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan
pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.

— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään
siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä
tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää
koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.

Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän
kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet
kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.

— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies
ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja,
joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö
sen tekee.

Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen,
räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti
hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota.
Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät
soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.

Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja
Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa
ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen.
Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin
innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden
kesken.

Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui
sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan
hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta,
ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain
hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi
Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet
melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin
kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä
itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.

Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä
mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan
oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin
vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki
ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli
rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen
ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön
isäntä...

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä
taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta
kuin Brandtin runokokoelma...

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys
päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä
maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun
syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön
isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan
suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu.
Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna
toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän
pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä
Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain
silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja
kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi
vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen
nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa
aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs
herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa
suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti
pelloltaan aamiaiselle.

Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että _meidän_ ajallamme kositaankin
höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät _meidän_ neitosemme pitkää nenää, säesti
toinen.

Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli
havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan
ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.



Pääkaupunkiin.


— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru
suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa
olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.

Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun
Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui
puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää,
kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja
hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt
kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli
aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla
karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa.
Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista
nakertamassa rahalaatikon pohjaa.

Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli
lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä
silmistään valuttanut.

— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi
hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja
tuoksui vieläkin navetalle.

Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli
nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin
isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse
kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa
ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään
säätyläisten kanssa.

Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä
palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden
Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen
luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin
tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin
ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään,
varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä,
käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi
muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle
kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla
ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen
markan setelin omakseen.

Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen
halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti
Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se
nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä
nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet
kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta
toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena.
Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä
Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes
ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin.
Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen
seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.

Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö
vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee...

Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein
katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt
kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä
puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli
Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon
mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet.
Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt
häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut
syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän
säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan
tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.

Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä
lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta
kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin
haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi
Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän
siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on
täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.

Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen
ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli
huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun,
hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa.
Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta
ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas
liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen
istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset
seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn
vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia
seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia
muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita
räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja
humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo
ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla
miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä
olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin
pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten
komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että
jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen
kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui
raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa
ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään
siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen,
taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin
oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään
hänen nyt nähdä!

Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin
tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.

Asko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli
hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän
merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät
rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:

— Vie panttipuotiin!

Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti
kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan
yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi
arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen
ajurin opastamana.

Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli
viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa
täytyi.

Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi
kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan
oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli
herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden,
muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen
hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva
nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen
liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon
kanssa.

Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui
samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa
olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen
alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti
vienosti viinan katkulle.

Asko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä
toiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää
omanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa,
niin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan
itselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset
vaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa
aarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai
tutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.

Asko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti
kysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella —
hänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren
miehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.

Mutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja
silmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.

Kävellessään kohisi häntä vastaan Helsingin elämä kaikessa
ylellisyydessään. Oi, nuo herrat olivat hänestä niin tylynnäköisiä,
pystynenä-ihmisiä ja naiset kuin sieluttomia nukkeja, joiden koko
merkitys onkin vain niiden puvussa, mikä hohtaa ja säteilee. Sellaista
herrasmiestä kuin kotipitäjään rovasti, joka hymyili ja kätteli
kaikkia, ei Asko täällä yhtään nähnyt ja sellaista nuorta herrasneitiä
kuin rovastin Aili, jonka silmissä oli lämpöinen loisto ja puku
yksinkertainen, itsensä kutoma ei varmaankaan ollut koko Helsingissä.
Niin arveli Asko. Nyt jo kotipitäjä tuntui hänestä kadotetulta
paratiisilta.

Hän olikin parhaimman iltakävelyn aikana osunut tuolle hienostuneelle
esplanaadille, joka on yhtä ventovierasta aitosuomalaiselle kuin
kasvomaali sydänmaan impyelle. Pian hän sieltä pois pakeni, sillä
nuo ylpeät kävelijät olivat hänen polkea jalkoihinsa kuin jonkun
valtaväylälle eksyneen, tuulen heittelemän resupaperin.

Monien ennen huomioon panemiensa merkkien mukaan pääsi hän viimein
majapaikkaansa. Siellä ajuri häntä odotti ahnain silmin, ja alkoi
kohta pyytelemään maksoa asunnosta. Jos ei Asko maksaisi, saisi hän
muuttaa pois yön selkään. Kaikessa lapsekkaassa rehellisyydessään oli
hän tullut paljastaneeksi ajurille tilansa. Ja se mies oli sellainen
pääkaupungin katuloilla issikkapukilla paatunut julmuri, joka hentoi
kyniä linnunpojan syyskylmässä.

— Saat muuten huomenna mennä reppuinesi! Nyt menee 5 markkaa hyyrystä,
kun olet ollut jo niin kauvan.

Askolla musteni maailma silmissä. Hän katsoi ajuriin ikäänkuin ei sitä
oikein ymmärtäisi.

— Niin, niin. Maksa pois! Muuten heitän sinut ja arkkusi ovesta ulos.
Mokoma retkale!

Ajuri lisäsi tupakkaa suuhunsa ja kääntyi selin Askoon ollakseen aivan
välinpitämätön ja nauraa virnisteli eukolleen, joka suu auki seurasi
keskustelua.

— Enhän minä nyt yön selkään... Tässä on raha, puhui Asko ääni
värähdellen.

Ajuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin
taskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.

Mitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti
hän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja
ystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.

— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen
silmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.

— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että
tässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto
kallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä
Askoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.

Ajuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä
pääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti
harjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän
varkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.

Isännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken
kaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen
keksinyt:

— Mene huomenna Samaroffin rouvan luo!

— Mikä se on se?

— Upporikas ontuva rouva. Raajarikko mutta hyvin auttavainen.

Nyt seurasi pitempi keskustelu tuosta rouvasta, joka ontui, mutta
melkein joka ontuvalla askeleellaan pudotti rahoja köyhille ja
vaivaisille, raajarikoille ja tilapäisesti puutteeseen joutuneille.

Ja huomenna päätti Asko käväistä tuon ihmeellisen rouvan luona, joka
tuntui olevan jonkunlainen sadun tonttu.

Rouva Samaroff oli äveriään tehtailijan leski ja asui uhkeassa
palatsissa kuin joku oman heimonsa ruhtinatar. Mutta hän oli Suomessa
syntynyt, täällä saanut kasvatuksensa ja oli Suomen kansalainen.
Lapsesta pitäen oli hän ollut raajarikko. Toinen jalka oli toista
lyhyempi, ja sitä vammaa ei mikään ihmistaito voinut parantaa. Kun hän
sukeusi nuoreksi neidoksi, ei hän voinut ottaa osaa tanssijaisiin eikä
huvituksiin. Ensi alussa hän suri sitä sydänjuuriansa myöten, monesti
itkien hautautui pöyhkeilevän kotinsa silkkityynyihin. Mutta vähitellen
hän tottui syrjäiseen elämäänsä, vietti aikaansa suurten kirjailijain
teoksia lukien, ja taidenäyttelyissä hän oli parhaimpia ostajia.
Hänestä tuli taiteilijain hyvä enkeli ja jokainen siihen luokkaan
kuuluva tunsi hänet. Tarvitsevina he kävivät hänen luonaan ja saivat
aina avustusta. Siitä levisi rouva Samaroffin hyväntekeväisyyden maine.
Ja kun hän itse kärsi, avautui hänen sydämmensä kaikkia puutteessa
olevia kohtaan. Etenkin naimisiin tultuaan oli hänen anteliaisuutensa
rajaton. Hän jakoi täysin kourin kaupungin köyhille. Suurina
juhlina ravitsi hän heitä kahvilla ja vehnäisillä. Eikä ainoastaan
ammattiköyhille, mutta muillekin tarvitseville ulottui hänen auttava
kätensä.

Hänen luokseen se nyt Askokin oli menossa. Mutta häntä hävetti niin
sanomattomasti mennä oudolta ihmiseltä kerjäämään armoa.

Hän tuli hakemalleen talolle. Se oli niin suuri kivimuuri, että Askoa
hirvitti mennä sinne sisälle. Tuollaiseen taloonhan sopisi asumaan koko
pieni kaupunki ja vielä pari kylää lisäksi, mietti hän.

Hän joutui suureen, kaikuvaan läpikäytävään, nousi ylös rappuja,
arkaili astua ylemmäksi, mutta meni kuitenkin. Muutamalla ovella
hän soitti. Se avautui ja hänen nenänsä edessä ihmetteli häntä
kiiltonappinen palvelija. Sammaltaen tiedusteli Asko tältä rouva
Samaroffia.

— Rouva ottaa vastaan tunnin takaa, o'ot kai pyytämässä apua?

— O'on.

— Tiehesi nyt!

Palvelija työnsi Askoa hartioista ulos ja paiskasi oven lujasti kiinni
hänen jälkeensä.

— Jos rouvakin on noin ylpeä kuin palvelija, niin on parasta pyörtää
kokonaan pois, ajatteli Asko.

Mutta sittenkin hän päätti koettaa uudelleen. Ja takaisin hän palasi
rouvan palatsiin. Tällä kertaa ei hänen tarvinnut kuin hiukan odottaa
ennenkuin äskeinen palvelija opasti häntä rouvan luo. Askeleita ei
kuulunut pehmosessa lattiamatossa heidän kävellessään ja jalka hiukan
upposi siihen kuin hyllyvään mättääseen. Eteisen miellyttävä lämmin
hiveli niin hyvältä Askon syyskylmästä tullutta ruumista ja vieno
hämärä teki hänen mielestään tämän kulun vielä satumaisemmaksi. Askon
silmä ei ymmärtänyt arvostella tätä loistoa, jota hän näki. Hän
ainoastaan aavisti olevansa suuren prameuden keskellä.

Huoneeseen, johon hän vietiin, oli ovi auki eteisestä. Hän ujosti
astui sisälle, sillä oviverhot olivat niin pelottavan komeat. Puoli
huumautuneena vastaan tuoksuvasta lemusta jäi hän seisomaan oven
pieleen ja näki punakarvaisessa nojatuolissa sen pehmeään helmaan
uponneena istuvan pienen naisen, jolla oli kalpeat liitukasvot. Se oli
personoitu huolien hengetär. Musta silkkileninki, johon hän oli puettu,
teki vielä suuremmaksi kasvojen lumenomaisen kalpeuden ja sopi hyvin
yhteen sysimustan kiiltelevän tukan kanssa. Silmissä oli värähtelevä
kiilto, katse syvä ja sielukas.

Nähdessään Askon nousi vieno hymy hänen suupieliinsä, mutta se kohta
suli pois. Hellällä hopeanhelähtelevällä äänellä kysyi hän Askon asiaa.
Asko selitti, miten hän Helsinkiin oli joutunut.

Rouva soitti palvelijan sisälle, antoi sille pienen lipun, jonka kanssa
se katosi huoneesta. Kohta se palasi ja antoi rouvan käskystä Askolle
mukanaan tuomansa 50 markan setelin. Asko oli pyörtyä hämmästyksestä.
Palvelija poistui. Asko kumarteli ja kiitteli, rouva vain hymyili ja
kehotti Askoa tulemaan mieheksi, jonka ei koskaan tarvitse itseään
hävetä.

Eteisessä, ovesta päästäessään tuumi hänelle palvelija:

— Kyllä sinä sen rahan juot niinkuin moni muu täällä käynyt; rouva on
liian tuhlaavainen, kun syytää rahojaan rapakkoon.

Asko ei ollut häntä kuulevinaan. Hän oli pelastettu.

Muutaman päivän takaa sai Asko paikan suuressa viinikaupassa. Kohta kun
hän voi, lähti hän suorittamaan lainansa Samaroffin rouvalle.

— Eikö kymmenen pelastettu, kussa yhdeksän on? sanoi rouva silmät
säteilevinä kuullessaan, mitä Asko nyt asioitsi.

Hän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin
sanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken
hienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä
tunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta
viattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle
huomattu liikemies.



Kuvaus ylimaasta.


Pihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet,
mielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella
hänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin
kovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli
kun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat
he hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli
pureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut
hengen lähtevän.

Semmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan
samalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli
kuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin,
mutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana
ensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve
järjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva.
Seppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta.
Ämmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito
noussut aivoihin.

Isä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja
sen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista
menoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta
sata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä
vaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin
Pihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa
mökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä
kunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta
Reeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt
kunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut
niin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut
syönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan.
Nyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja
hurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin
sokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin
metsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille
miehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen
pirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia
pois ahdisteltiin.

Kunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan
Reetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa
asia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana
hoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua.
Kuntakokouksessa ei paljon saavutettu.

— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan.
Pidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella
on joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä
tyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle
ja hyvälle tilalle...

Näin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta
hänelle sanottiin:

— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä...

Pappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä.
Sieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen
kertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on
täytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella.
Ukot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi
sinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila
Reetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä
pienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa
perhettä ja loisina räätäli muorineen.

Kokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan
nimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita
koukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi.
Kenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi
kädessä kovuutettava.

Mutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän
meni lukkarin emännän puheille.

— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan
asiassa? kysyi hän tullessaan.

— Taivas paratkoon! Kuka sille minkä mahtaa!

— Kyllä sille jotain mahtaa, jos lukkarin emäntä auttaa minua.

— Teillehän se nyt on sijoitettu.

— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää
saada tänne.

— Minä en koko rahjusta tahdo silmiinikään!

— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille?
Tuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän
heltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin.
Uhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.

— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän
lähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.

— Sitte mies on kovempaa kuin rautaa, jos ei aristu.

— Jaa se on suuri asia saattaa ihminen mielipuoleksi. Kyllä hän linnaa
siitä saisi.

— Linnalla me häntä uhkaamme. Piispa saa hänet toimittaa linnaan.

— Mutta jos lähtee karkuteille.

— Hänellä on paja ja mökki. Ei se niitä hevillä heitä.

Lukkarin emäntä laitatti hevosen valjaisiin ja niin lähtivät akat
ajamaan nilkulla hevosella sepän mökille.

Seppä oli pajassaan, kun emännät tulivat. He menivät pajaan. Seppä
katsoi heitä, mutta ei virkkanut mitään.

— Onko mustamies sinulla täällä mestarina? sanoi mökin emäntä ja
kokoili helmojaan, jottei niitä ryvöttäisi.

— Teilläpä on somat terveiset, sanoi seppä lyhyesti.

— Niin on terveiset kuin tervehdittäväkin. Lähes sinne kirkolle
katsomaan sitä Pihlajavaaran Reetaa! Se sinua pyytelee luokseen.

Seppä jäi sanattomaksi.

— Voi sinua, seppä parka, minkä työn olet tehnyt, alkoi lukkarin
emäntä. Sinua odottaa nyt varma linna, ellet aikonasi korjaa tekojasi.

— Hulluko minun pitäisi naida?

— Jos ei nyt naida, niin pitää kuitenkin huoli siitä, kun kerran olet
saattanut hänet mielipuoleksi.

— Mikä sen nyt teki mielipuoleksi! Eikö lie heittäymistä kaikki?

— Häpeä, retale, niin ajatellakaan! Lähdehän katsomaan, niin näet, onko
heittäytymistä!

— Ei minulla oo aikaa juosta akkain kanssa... Ja minkäpä minä sille!

— Mutta sinä lähdet! kivahti jo mökin emäntä. Seppä nosti tulikuuman
raudan ahjosta ja lähti sen kanssa emäntiä kohti.

— Pois minun pajastani! karjasi hän vihasta kiehuen.

Lukkarin emäntä sai oven suusta käteensä vesikiulun. Sen hän viskasi
vettä täynnä sepälle vasten silmiä. Sepän rauta jäähtyi ja putosi
permantoon. Itse hän säikähti tuota vesitulvaa. Mökin emäntä ojenteli
puukangella häntä ja tiuski:

— Lähdetkö vai etkö? Kyllä me sinut viemme väkiselläkin. Viemme suoraan
kirkkoherran luo, jotta se manaa sinut alimpaan helvettiin, erottaa
seurakunnasta ja laittaa linnaan vedelle ja leivälle. Pian se on tehty,
kun vain piispalle asiasta ilmoitetaan. Suvella tulee piispa itse
tänne. Kyllä silloin miesparka lämpenet, jos et ennen taivu. Ja meitä
vielä uhkasit kuumalla raudalla. Sekin ilmoitetaan. Se on murhayritys.
Kaikki sinun metkusi ilmoitetaan, ruoja!

Seppä ei osannut sanaa puhua. Hän oli hölmistynyt, kun kuuli tuollaista
puhetta. Noin pitkälle hän ei ollut ymmärtänyt ajatellakaan.

— Ottakaapa sitä emäntä toisesta käsivarresta, niin minä otan toisesta.
Viedään mies rekeen, toimitti mökin emäntä.

Seppä punastui.

— Ette te minua väkisin vie. Mutta minä lähden omasta vapaasta
tahdostani, lisäsi hän lauhasti.

— Joko alat ymmärtää. Kyllä se on parasta taipua, seppä. Ennen
tapettiinkin tällaisista asioista, puhui lukkarin emäntä.

— Mitä menit lupailemaan naimista! Isä Pertti sanoo, että siihen ovat
vieraatkin miehet.

— Ehkäpä olisinkin nainut, ellei olisi sekautunut.

— Et kuulu käyneenkään sitte, kun alkoi tulla selville, että Reeta
on niin puolin. Huuti, seppä, että mies on niin kelvoton. Ei pitäisi
olla niin himojensa orja, kun muuten on niin raukka. Ja mikä se sinua
riivaa? kiivaili mökin emäntä.

— Kyllä viepi tiesi suoraan linnaan, ellet rupea hoimaamaan Reetaa,
pelotteli lukkarin muija.

Seppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli
vaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut.
Piispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu,
kun oli näin hyvin onnistunut.

— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä... uskalsi seppä huomauttaa.

— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot!
Ptruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille
suunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.

— Enpä häntä takaisinkaan. Käyn katsomassa.

— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi
elänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun
tuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte
passitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja
silloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies,
jolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä
pelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin
emäntä.

— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan
parannuskustannukset? tiedusteli seppä.

— Ja nait Reetan, jos hän selvenee, lisäsi mökin vaimo.

— Niin, ja nait Reetan, vahvisti lukkarin emäntä.

— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli
joutunut akkain kynittäväksi.

Tultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä
viimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun
hän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän
pärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei
saanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen
kaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta
Reeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin
emäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään.
Reeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän
taas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä
sanattomina.

— Syöpikö se? kysyi seppä.

— Vähän maitoa.

— Eiköhän ottaisi vehnästä kahvin kanssa? Keittäisikö emäntä kahvia?
Minä laittaisin tämän Pertin hakemaan vehnästä, puhui seppä.

Emäntä rupesi kahvin keittoon ja Pertti lähti ostamaan vehnästä.

— Hyvin se näkyy seppään taipuvan, sanoi lukkarin emäntä.

— Seppä jääkin tänne yöksi, ehdotti mökin emäntä.

— Saatanpa jäädä. Pimeähän tuolla ulkona onkin jalan mennä.

Kun kahvi oli keitetty, juotiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Reetalle
tarjottiin ja Reeta joi. Katsoi aina seppään ja joi.

— Ei se tämä seppä tunnukaan pohjaltaan olevan paha mies, imarteli jo
lukkarin emäntä.

— Mikäs paha mies se seppä, säesti mökin emäntä ja iski silmää lukkarin
emännälle.

— Jos olisi hankkia sairaalle jotain verestä ruokaa, kyllä minä maksan,
ehdotti seppä.

— Kauppiaassa on suolasiikaa ja nuorta voita. Minä käyn sieltä
noutamassa, kun annat rahaa, sanoi mökin emäntä.

Seppä kaivoi massistaan viiden markan setelin ja mökin vaimo lähti
kauppiaaseen. Hänen muassaan lähti lukkarin emäntä pitkin kylää
selittämään uutista sepästä. Reeta söi verestä ruokaa, kun sitä tuotiin
ja nukkui sitte hyvästi. Aamulla oli hän enemmän tajullaan kuin pitkiin
aikoihin. Yötä oli seppä mökissä. Aamulla lähti hän, mutta lupasi tulla
pian takaisin.

Reeta näkyi tulevan taas pahalle tuulelle, kun seppä lähti. Mutta
seppä puhutteli häntä hellästi, käski emännän vaalia parhaan mukaan
ja jätti hänelle viisi markkaa vereksen ruoan hankkimiseksi Reetalle.
Reeta näytti ikäänkuin ymmärtävän ja tyyntyi. Ja kun seppä oli mennyt
ulos tuvasta, katsoi Reeta kauvan ulos. Sitte hänen silmissään näkyi
sanattomia kyyneleitä kuin koiran silmissä, jonka isäntänsä on jättänyt.

Isä Pertti rupesi riitelemään mökin emännältä sepän jättämää rahaa
itselleen, mutta mökin vaimo käski hänen tietää huutia. Sitte
hän rupesi Pertille selittelemään suuria ansioitaan sepän mielen
muuttamisessa ja että jos nyt Reeta selvenee, niin seppä naipi hänet
yksinomaan sentähden, että hän on sepän siihen pakottanut. Pertti
pian tyrehtyi sanattomaksi. Reeta istui hiljaa akkunan ääressä siinä
paikassa, mihin oli mennyt Mikon lähtöä katsomaan, ja vielä nyökkäsi
eturuumiillaan ikäänkuin hyvästiksi.

Mökin emäntä keitti kahvia Pertin rahoilla, kävi hakemassa lukkarin
emännänkin juomaan ja sitte taas särvettiin sitä joukolla vehnäsen
kanssa. Mutta Reetaa ei saatu juomaan millään ehdolla. Hän istui vain
akkunan edessä ja nyökkäsi.

Syötyään ja juotuaan isä Pertin yhtenään riidellessä emäntäin kanssa,
että he kuluttavat hänen tavarataan, alkoivat emännät hyvin jyrkästi
selittää Pertille, että hehän tämän kaiken hyvyyden ovat sepältä
hankkineet. Tietäköön mies huutia ja pureksikoon suolatun siian
päätä, jonka emännät olivat hänelle antaneet! Tämä emäntäin urotyö
tunnettiinkin jo koko kirkon kylällä ja paraallaan oli tieto menossa
sydänmaan kyliin, mutta kun se niihin taivalsi hieroja-ämmäin ja
muiden raihnaisten muassa, niin viipyi se, mutta tulikin sitte perille
vahvasti väritettynä sepän kustannuksella.

Reeta taas sepän poissa ollessa ei syönyt eikä juonut. Mökin emäntä
alkoikin jo kaivata seppää tulevaksi näkemään Reetaa. Kolmen päivän
perästä tuli muuan mies sepän kylästä kirkolle ja kun mökin emäntä
häneltä tiedusteli seppää, sai hän kuulla, että seppä on myönyt pajansa
ja kontunsa varsin halvasta naapuritalon isännälle ja lähtenyt pari
päivää sitte hiihtämään Venäjää kohti Aunukseen lähemmin kenellekään
matkaansa selittämättä. Koko omaisuutensa oli hän saanut muutetuksi
rahaksi ja vienyt mennessään. Reetan asiaa ei sillä perukalla lähemmin
tunnettukaan ennenkuin nyt sepän mentyä oli alkanut kuulua kuiskeita.
Näin mies jutteli.

Mutta mökin emäntä tyhmistyi nyt vuorostaan sanattomaksi. Seppä oli
sittekin pettänyt hänet ja lukkarin emännän, vaikka he olivat uskoneet
seppää nuorasta taluttavansa.

Muutamana yönä oli Reeta renkaansa köyteen kuristanut itsensä
kuoliaaksi. Tämän kuoleman tapauksen selittämisessä kuvernöörin
virastoon saivat kunnan viranomaiset vaivata itseään enemmän kuin
koskaan ennen Reetan vuoksi.



Kaunosielu.


Pastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa,
joka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin
ikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen
käyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään
melua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan
tyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien
vierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille.
Siinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä
ylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain
pyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä
uskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä.
Kun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla
yksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan
olivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva
oli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti
luostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta,
rauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.

Pastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli
kuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon
hoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli
ollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo
oli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen
menoon. Hän oli noita "kaunosieluja", jotka elostelevat ja olostelevat
miten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia
muita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja
ollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain
juuressa.

Viime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun
tytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana
Maiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli
ollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa
sopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen
tyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen
suhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi
kotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen "nuoren herran"
pitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja
monien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt
matkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli
nyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.

Seuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi
ylös hienosti puettu "nuori herra", Runo Roos, "kirjailija", joka
arvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän
löi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa
vastaan.

Runo astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja
välinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka
niijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen
niin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti
huolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta
niitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.

— Täälläkö salissa isä-vainajan ruumis on, kysyi Runo.

— Niin, vastasi Maiju luoden alas kosteat, härmäiset silmänsä.

Runo avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo
valmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja
vähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.

— Kaipasiko isä minua?

— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja
huudahti: Runo! Runo!

Runo tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä
hetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen,
hän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien
seurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän
jo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta
miksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut.
Sentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.

Mutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois
huoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun
hän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi
hän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten
palasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja
alkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain
tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha
mies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli
pusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa
tunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin
ääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin...

Hän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja
alkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana
maalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia;
ne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut
kirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä
saman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan
lehdillä puhtautta rakastavaan.

Runo heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin.
Perinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen
ajatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat,
velkoihin hän oli aivan uppoamassa... eikä ollut enään luottoa...

Ja siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle.
Mitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa
testamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.

— No, Maiju on yhtä sievä kuin ennenkin, puhui Runo, sanoakseen jotain.

Maiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen
poskiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen
kantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet
pettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.

—... Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön
kanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini
uunia, suutelin häntä... ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä,
ainoastaan uunin kohdalla pureva hohde... Omasta ja hänen välistänihän,
yhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin
kirjaani "Luvaton rakkaus". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset
isän ruumiin kupeella!

Näin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan
ei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän
hymähti puoliääneen surunvoittoisesti:

— Hiukset lähtevät, otsa käy kaljuksi ja — ja sydän kylmenee...

Runon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli
hän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä
oli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen —
tyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen
tulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä
kaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime
kuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa
ja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä,
johon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän
anteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle
miehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli
vain nauranut "uskon fraaseille". Hänen sisarensa Aina oli joutunut
naimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin
tiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita
lähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt
kohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti
Runo sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi
tungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.

Runo alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin
olemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että
sellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka.
Mutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko
etsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.

Samassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja
isonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli
paremmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen
luomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä
vastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan
pääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan
ja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.

Eteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin
Runo nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn,
kun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena
ja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet
yllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen
lammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja
silkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli
huurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo
nolostui eikä saanut sanaa suustaan.

Cajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren
noin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa
päällyssaappaissaan.

— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään
päällysvaatteet.

Runo osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja
syöksyi huoneeseen huutaen: "isä!" Cajanus seurasi jäljessä.

Aina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun
vartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi.
Hiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle
sykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään
muualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen,
valkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve
puna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut
talonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat
liian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä
ilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.

— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä
ruumishuoneeseen.

Cajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi
siellä ja sieltä kuului äänekäs itku.

— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä?
Sinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä
jotain oppia.

Ja Cajanus kääntyi erityisellä huomiolla viimeistä sanoessaan Runoon.

— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon
käsittäväni itsekin asian.

— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi
ihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä
katselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin
humussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa
kuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi
suosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko
voinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille
tarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota
he sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja
sentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan
jotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —

Runo kaatoi kahvia kuppiin.

— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda
kupin?

Cajanus ei vastannut. Aina tuli ruumishuoneesta itkeytynein silmin.

— Voi sentään, Runo, kun emme kerjenneet tavata isää elävänä!

Runo särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui
melkein nuhtelevasti:

— Sinä, Runo, juot vain kahvia!

— Niin minä — minä odotan, mitä tässä tuleman pitää, vastasi Runo
suupielissä täysi iva.

— Mutta miten ihmeesti sinä olet muuttunut entisestä!

Aina tutki häntä silmillään kuin partsikka elukkaa, jota hän aikoo
ostaa. Katse naulattuna Runon silmiin kysyi hän häneltä:

— Mitä sinä olet tuolla Helsingissä tehnyt?

Se kysymys teki Runolle pahaa kuin puukon isku sydämeen. Hän menetti
tasapainonsa ja häkälti:

— Mi-minäkö? Minun täytyy sanoa, että sinä olet maalaismaisen
tungetteleva...

— Mutta Aina epäilee, ehätti Cajanus puolustelemaan rouvaansa.

— Olen valmistellut uutta _suurta_ teosta, vastasi Runo, vaikka hän
miettikin, että Ainan kysymys ei ansaitseisi vastausta.

— Mutta onko sinulla todella lahjoja? Kuinka sinä tarvitset niin
hirveän pitkät ajat?

Nyt sai Runo takaisin tasapainonsa ja hän heitti yli olkainsa
ylenkatseellisen varmasti:

— Hjaa! Luuletko sisar-kulta, että kaunokirjallinen taideteos
valmistetaan yhtä sukkelaan kuin saarna maalaismoukille! Langolla ja
minulla on — suo anteeksi — eri pupliikki.

— En minä tiedä. Kai sinä olet oikeassa, myönnytteli Aina.

— Muuten aionkin nyt kohta ottaa tutkintoni, lisäsi Runo sävyisästi.

— Se on toista se, se on miehen työtä, puhui Cajanus.

— Mutta kyllä se silti viipyy jonkun vuoden, lienteli Runo entistä
puhettaan.

— Mutta tulee kuitenkin. Minulla on sinulle oiva neuvo. Lähde maalle
nyt, kun isä on hautaan saatettu! Lähde sinne meidän luoksemme
lukemaan! Siellä voit koota itsesi ja tehdä ahkeraa työtä, ehdotti
Cajanus.

— Jopa nyt! Minä maalle talvea viettämään! Ei — pääkaupunkiin minä
palaan heti.

— Aiotko siellä ruveta innolla lukemaan? Elä pahastu, Runo, mutta me
olemme levottomia sinun tähtesi!

— Hah haa! Vai levottomia! Olenhan täysi mies ja luulen — no niin...

— Mutta kuinka sinä voit hankkia rahoja? kysyi Cajanus.

Alasluoduin silmin ei Runo puhunut hetkeen mitään. Sitte sanoi hän
vitkaan:

— Toivon että isäkin on jättänyt jotain jälkeensä.

— Niin — tosipa se. Mutta eikö olisi sinulle parasta kokonaan
nyt aluksi luopua noista kirjallisista puuhistasi? En luule
suunnallakaan, jota sinä palvelet, olevan tulevaisuutta. Ja toisakseen
on kai miehisellä miehellä muutakin tehtävää kuin kirjoitella
siveettömyyshistorioita... pisteli Cajanus aivan levollisena.

— Sinä olet pappi ja tässä asiassa puolueellinen arvostelemaan, vastasi
Runo kiivaasti.

— Omantuntoni puolesta panen minä protestin naturalistista
kirjallisuutta vastaan. Ensimmäinen kirjasi on sitä lajia. Puhuisin
tässä enemmänkin, mutta ymmärrän, ettei tilaisuus ole sopiva ruveta
kiistelemään, kun appi on viereisessä huoneessa ruumiina.

Runo ei puhunut mitään. Aina lähti muuttamaan päälleen surupukua.
Hetken takaa jatkoi Cajanus:

— Ajatteleppa sitä asiaa itsekin! Vasten isäsi tahtoa olet tuon kirjasi
julkaissut. Voisitko sen nyt laskea kuolleen isäsi kylmälle rinnalle.
Jos se on mielestäsi jalo tuote, niin sinä voisit. Mutta minä epäilen.
— Sinä olet vaan tahtonut kirjoittaa niinkuin muutkin. Sinulla ei ollut
vakaumusta ja ilman sitä ei pitäisi kenenkään ryhtyä kirjallisiin
töihin.

— Voitpa olla puoleksi oikeassa. Minä aloin liian varhain, myönsi Runo
kääntymällä ikkunan edessä, josta katseli ulos talvista luontoa.

— Älä sano puoleksi vaan kokonaan!

— Valmistukaa! Tänne tulee pormestari. Runo, menee häntä vastaan
ottamaan eteiseen! puhui kiivaasti Aina, tullen huoneeseen mustassa
leningissä.

Verannasta kuului askeleita. Runo lähti niitä kohti. Cajanus laitteli
itseään peilin edessä ja Aina pudisteli kädellään hänen takkinsa
hartijoilta tomua. Kohta astui sisälle pormestari Cajander, hienosti
puettu vanha herra, Runon seuraamana:

— Minä arvasin, että herrasväki on jo saapunut ja sentähden tulin minä
testamentin takia tänne.

Cajander kumarsi ja Runo osoitti häntä kohteliaasti istumaan.

— Pastori Roos, kuten herrasväki tietää, oli hyvä ystäväni ja minulla
valmistutti tuo rakastettava vainaja testamenttinsa.

Cajander istuutui, veti huolella lasketun paperin povitaskustaan ja
pyysi saada lukea sen. Kun siihen oli suostuttu, luki hän:

— Minä allekirjoittanut olen asiaa tarkoin harkittuani tänä päivänä
vapaasta tahdosta laatinut kuoloni varalta seuraavan testamentin. Ja on
kiinteä ja irtain omaisuuteni, kun kaikkivaltias Jumala kutsuu minut
pois täältä, lankeava kuin seuraa:

1:si. Koska olen omaisuuteni itse hankkinut eikä edesmennyt vaimoni ole
siitä enää mitään saamassa, niin tahdon, että noudattamalla testamentin
jälkimäistä puolta tyttäreni Aina tai, jos hän kuolisi ennen minua,
hänen rintaperillisensä, jos niitä on, saavat kaiken sekä kiinteän että
irtaimen omaisuuteni. Ell'ei hänellä ole rintaperillisiä, niin on koko
omaisuuteni käytettävä toisessa kohdassa mainitulla tavalla.

2:si. Ensin päältäpäin omaisuudestani, mikä jälkeen jääpi, lohkaistaan
viisi tuhatta (5,000) markkaa ja säilytetään erityistä tarkoitusta
varten, josta määräykset löytyvät sinetilläni suljetussa kirjeessä,
mikä saadaan avata vasta kahden vuoden takaa kuolemani jälkeen. Tämän
asian lähempi huoli jätetään kaupungin pormestarin huostaan. — Olen nyt
tehtäväni tehnyt ja jätän tämän kappaleen teille. Toinen on kaupungin
arkistossa.

Samassa kumarsi pormestari ja poistui. Ei kukaan mennyt häntä
saattamaan. Äännettömyys oli hetken huoneessa. Runo katseli tuskainen
ilme kasvoilla ikkunasta ja Aina ja Cajanus silmäilivät sanatonna
toisiaan.

— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei
mitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.

— Siltä näyttää. Runo!

Runo ei kuunnellut Cajanuksen puhetta, naputti vain ajatuksissaan
akkunaa.

— Runo!

Hän kääntyi puoleksi, mutta oli aivan ääneti.

— Mitä arvelet apen viime tahdosta?

— Että hän kuoli anteeksi antamatta minulle.

— Tämä on katkeraa!

Ja Aina herutteli jo silmistään runsaita kyynelkarpaloita.

— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on
jo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui
Cajanus.

— Niin — ehkä, sanoi Runo heikosti.

— Mutta mitä merkitsee testamentissa tuo toinen pykälä? ihmetteli
Cajanus.. — Se on epäilemättä lahjoitus jotain hyväntekeväisyyttä
varten. Niinpä niin. Omat intressit edellä omaa poikaa. Mutta niinhän
ne olivat minullakin edellä omaa isää, lisäsi Runo tuskin kuuluvasti.

Aina meni ja laski kätensä Runon olkapäälle.

— Me testamentista huolimatta annamme sinulle puolet. Antaisimme
kokonaankin, mutta Jonnella on maksettavana loppu lukuvelkaansa, puhui
hän.

— Niin — me annamme sinulle tulevan puolen, myönsi Cajanuskin.

— Isän tahtoa on minun kauttani jo yllin kyllin elämässä rikottu, jotta
en halua, että vielä kuoleman jälkeen sitä rikotaan minun edukseni.
Kiitän siis vain, sanoi Runo kylmästi.

— Mutta mitä sitte aiot tehdä?

— Työtä, sanoi Runo kohta varmasti.

— Mitä työtä? kysyi Aina.

— Vaikka puhtaaksikirjoitusta.

— Ota sinulle tuleva puoli, kehotti Aina lempeästi.

— Niin — ota! Me mielellämme haluamme, että teet niin, puhui Cajanuskin.

— Sittehän olisin lurjus.

— Et — et! kielteli Aina.

— Tee meille se palvelus! kehotti Cajanus.

— En koskaan — en! Minulla on nuoret käsivarret, niissä on vielä voimaa
ja minä teen työtä! puhui Runo kiivaasti ja katosi samassa eteiseen.

— Hyvä on alku nyt. Nyt hän rupeaa vasta käsittämään elämää, lausui
Cajanus.

— Mutta mitä hän aikonee? kysyi Aina.

— Minä luulen, että elämä selvisi hänelle tuossa hetkessä.

— Kun hän ei vain tekisi pahoja. Hän oli kovasti murheellinen.

— Murhe oikealla ajallaan on terve balsami tuollaisille herroille.

— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt —
kuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.

— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan
sallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka
ijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän
niityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt
ryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet
sinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.

— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore
maalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.

— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta
todellisuuteen, jatkoi Cajanus.

— Me viemme hänet puoli väkisin maalle. Mutta minne hän nyt meni?

— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä
kaupungille.

— Ja minun samaten hautajaisia varten.

He läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet,
tuli Runo kaupungin sanomalehden "Äänen" toimittajan, maisteri Maunun
kanssa sisälle.

— Painakaa puuta! Tässä on sikaaria.

Ja Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin
kohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu
keinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun
suupielissä oli hyvänsävyinen hymy.

— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi?
Ja mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen
suostuvan, puhui Runo.

Maunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja
pelätty kynäritari.

— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte
työskentelemään sanomalehdessäni.

— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä
palvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.

— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden
mies ja samalla kansan palvelija.

— Te siis suostutte?

— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista
aputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan
Haapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän
nyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää
palveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään...

Ja Maunu hymyili ilkeästi puheensa päälle.

Runo loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi
Haapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu.
Hänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen
tarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.

— Mielelläni minä ostaisin tämän talon, jos sovittaisiin kaupoissa.
Näitä huoneita minun pitäisi vähän tarkastella... puhui Maunu.

— Tehkää hyvin!

Maunu kohosi ylös. Hän avasi ruumishuoneen oven, mutta painoi sen
kohta ruumiin nähtyään vähän säikähtyneenä kiini. Hän muisti viimeisen
häväistyskirjoituksensa, jonka hän oli lehteensä kirjoittanut
pastorista. Hän meni toiselle ovelle ja katseli sitä huonetta.

Samassa tuli Cajanus sisälle. Hän ei ollut tavannutkaan kaupungilla
haettavaansa kotona.

— Saan esittää: Lankoni, apulaispappi Cajanus — maisteri Maunu.

— Vai te olette pastori Cajanus. Tehän olette ryhtynyt innokkaisiin
raittiuspuuhiin paikkakunnallanne. Suokaa anteeksi, että unohdan
kokonaan valittaa muretta! puhui Maunu.

— Kiitos osanotostanne!

— Minä olen aikonut hankkia itselleni oman talon ja herra Roosilta
olen kuullut, että tämä pastorivainajan talo myödään. Tämä on keskellä
kaupunkia ja sopisi minulle hyvin. Tomitusta ja konttoria varten olisi
tässä huoneet sekä vielä riittävät asuinhuoneet. Onko totta, että talo
myödään?

— Hyvin luultavasti: Mutta en minä puoleltani halua nyt alkaa kauppoja
hieroa, kun appi on vielä ruumiina maan päällä, en luule että
vaimonikaan —.

— Suokaa anteeksi! Ei — ei! En minä suinkaan tahdo herrasväkeä
surussaan häiritä. Mutta minä varalta tahdoin kysyä ja toivoisin,
ett'ette ryhdy kauppoihin muiden kanssa ennen minua. Minä tarjoon
kaksitoista tuhatta.

— Kiitos nyt tarjoumuksestanne! Mutta —.

— Niin — niin. Asia kyllä kerjetään. Hyvästi nyt herrat!

Runo saattoi Maunun eteiseen ja siellä he kuuluivat vielä puhelevan.
Samassa tuli Aina kotia. Maunu lähti.

— No nyt lankomies ja sisar!

— Mitä nyt? kysyi Aina Runolta, joka näytti olevan toimessaan.

— Nyt, hyvä herrasväki, on minulla teille jotain sanottavaa. Minä
pääsen "Äänen" aputoimittajaksi eli toiseksi toimittajaksi — miten sitä
nyt kutsuisi.

— No mutta — en minä nyt — eväsi Aina.

— Mitä? huudahti Runo kummissaan.

— Oletko jo lupautunut? kysyi Cajanus.

— Olen.

— Olikohan se mielipide oikea?

— Niin minäkin! Elä rupea, varmisti Aina.

— En minäkään pidä, että liityt tuohon Maunuun, puhui Cajanus.

— Miksi? Oletteko te hulluja?

— Lähde ennemmin maalle meidän luoksemme!

— Minäkö syömään teidän armopalojanne! En — ja kolmikertaisesti: en!

— Ala siellä innolla lukea! Mene sitten Helsinkiin! Me annamme rahat.

— Aina puhuu niinkuin minäkin ajattelen, lisäsi Cajanus.

— En! en! en!

— Maunu ei ole luotettava. Sinunlainen mies ei sovi hänen
palvelukseensa, sanoi lopulta Cajanus tiukasti.

— Tunnetko sinä häntä niin hyvin? kysyi Runo.

— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja
rahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui
Cajanus.

— Mutta minä liityn häneen — se on luja päätökseni kuin naulan isku.

— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää
puhetta, valitti Aina itkien.

— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille?
Ajatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.

— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12
tuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.

— Onko hän tarjonnut? kysyi Aina itkunsa seasta.

— On. Saat heti lukurahat ja mene Helsinkiin!

— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan
on tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.

— Me emme sinulle mitään voi siis.

— Ette.

— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren
kosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on
kirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla
ja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään
päivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä
on aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule
meille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili
Aina.

Runo oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä.
Silmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi
puristaen:

— Kiitos — kiitos. Mutta minä en voi tulla.

— Mikä sinua estää?

— Kunniantuntoni ja — ja —

— Ja mikä?

— En minä voi sanoa.

— Pelkäätkö sinä, että sinulle siellä saarnattaisiin ja että sinulla
siellä sentähden on vaikea olla? Jos niin on, niin minä lupaan siellä
heittää sinun suhteesi kokonaan papillisen karvani, vakuutti Cajanus.

— Mutta antakaa minun nyt seurata omaa mieltäni! Minä rukoilen sitä.

— Katsella kauhua ei maksa vaivaa, sanoi Cajanus tuskaisesti
vertauksella.

— Sinä hylkäät tarjomuksemme? kysyi Aina lopullisesti.

— Hylkään.

— Seuraa sitte kunniatuntoasi! Aina pani nenäliinan silmilleen ja istui
itkemään. Runo kulki levotonna huoneessa ja Cajanus oli ääneti.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.