Title: Sudenmorsian : Hiidenmaalainen tarina
Author: Kallas, Aino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sudenmorsian : Hiidenmaalainen tarina" ***


SUDENMORSIAN

Hiidenmaalainen tarina


Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.



1.


Tämänkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta,
joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn
miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja _Diabolus
sylvarum'in_ elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja
sentautta maarahvaalta _Sudenmorsiameksi_ kutsuttu.

Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta vaaralta
ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta Kiusaajan
nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!



2.


Siihen aikaan, kuin tämä tosi ja murheellinen tarina tapahtui, oli
Suuremõisan perintövaltiaana Hiidenmaalla yhä vielä viimeisiä vuosiansa
Valtamarski Jacobus de la Gardie, ja Pühalepan pappina Olaus Nicholai
Duncan, tullut Jõelehtmestä mannermaalta. Niin Valtamarskilla oli
palveluksessansa Suuremõisan vallassa Pühalepassa muudan taidollinen
ja kaikkinaisessa metsän toimituksessa ulosoppinut metsävahti, Priidik
nimeltänsä, maarahvaan sukua. Hänen pirttinsä oli lähellä Haavasuon
krouvia, mutta tämä vuorostansa lähellä susien pyyntipaikkaa, laviata
luhtaniittua, joka kreivin käskystä oli vasituisesti suuria sudenajoja
varten varattu.

Sillä näihin aikoihin olivat sudet, kontiot, ilvekset ynnä muu
metsänpetojen heimo luvultansa ylönpaltisesti lisääntynyt Viron-
sekä Liivinmaalla, niin että muukalaisetkin matkamiehet sen
ihmetyksellä tähdellepanivat. Vaan tämä oli tosin kaikki vielä
vanhojen vaino-aikojen perua, sillä kirjoitettiin _Anno_ 1650, ja
maa hänen asukkaittensa lepäsi nyt Ruotsin rakkaassa rauhassa, ja
meidän vahingollinen vihamiehemme, se ristimätöin moskovalainen, vain
Narvajoen takana turhassa kiukussansa hammasta hioi.

Niin oli susien suku myöskin Hiidenmaalla käynyt ylön julkiaksi,
sillä susi, koska nälkä hänen sisuksiansa kalvaa, on uhkarohkia ja
pelkäämätöin peto, ehkä hän kylläisenä onkin luihu luonnostansa. Niin
eivät sudet talvipakkasella enää kavahtaneet aituuksia, vaan taloihin
tunkeutuivat ja veivät lampaan karsinasta elikkä piskin pihamaalta. Ja
vaikka he kesäisin vain yksin elikkä kaksin vaeltivat, niin yhtyivät he
talven tullen isoiksi laumoiksi ja pitivät vartiota metsäteillä kuin
myös valtateitten vaiheilla, tienkäyjien kimppuun karaten, niin että
monikahdat matkalle lähtiessänsä sitoivat seipään pitkään köyteen ja
sitä rekensä perässä retuuttivat, pedoillen pelotukseksi.

Niin nämä korven pedot, joitten alku on Perkeleestä (sillä eiköstä
olekin Perkele itse _Archilupus_ elikkä Pääsusi?), ja jotka aina
ovat olleet noituuden kätyreitä, eivät enää tytyneet asuskelemaan
Kõpun ja Ristnan korvissa, kussa heidän tyyssijansa vanhastansa oli,
vaan joukolla he tekivät pesueensa Kõrgessaaren kuusiryteikköön ja
suosaarille keskelle itse Hiidenmaata. Siellä emosudet heittivät
heidän penikkansa, ja koska syksy saapui, niin olivat jo nuoret sudet
varttuneet vaeltaakseen vanhempainsa mukana pitkin saarta.

Näin heistä ja heidän heimostansa koitui koko Hiidensaarelle sangen
ankara vitsaus, liiatenkin, koska he ahneudessansa ahmatin lailla
raatelivat enemmän kuin syödä jaksoivat, niinkuin suden luonto käskee.

Niin vaikka Suuremõisan ja koko Hiidenmaan valtiaat, väkevät kreivi
de la Gardiet sekä myöskin Ruotsin kruunu panivat toimeen suuria
sudenajoja ja rahvasta kaikin keinoin suden surmaan yllyttivät, isot
tapporahat luvaten, niin ei siitä tahtonut apua tulla. Eivät tepsineet
sudenkuopat, ei ketunmyrkky eikä haaskalta väijyntä, eivätkä myöskään
sudenajot opetettuin koirain kanssa, niin ylöttömästi nämä pedot
sikiytyivät, niinkuin siinä olisivat Saatanan juonet tyköauttamassa
olleet.

Niin talviöisin, mutta erinomattainkin Pyhinä Öinä joulun aikaan
(sillä _December_ on maarahvaan suussa Sudenkuu!), taisi kuulla heidän
ulvovan nälkäänsä ja sydämensä kiukkua taivasta kohden niinkuin väkevät
luihkaajat, niin että hevoset pilttuissansa hätkähtivät, ja maarahvas
sanoi taivaantaaton susille pilviriekaleita elikkä myös tahkokiviä
ravinnoksi viskelevän niinkuin koirille luita.

Mutta nämä julkiat susilaumat olivat vain niinkuin Helvetin esijoukot,
jotka se Rietas Henki, kuin ihmisen kadotuksen jälkeen aina ankarasti
seisoo, edellänsä lähetti.

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi
riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa
olla, niin jo alkoivat ihmisenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja
tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. Ja vaikka tämä
noituuden villitys vasta nyt Hiidenmaalle ulottui, joka tosin on
niinkuin _Ultima Thule_ elikkä Herran silmältä sivuun jäänyt paikka,
niin oli se jo itse kristikunnan vahvimmissa varustuksissa, niinkuin
Saksanmaalla ynnä Böhmissä kuin myös Hispaniassa sekä Franskanmaalla
jo aikoja sitten vallan päälle päässyt. Sillä kunnialliset ja
säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet
ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä
lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi
edes verenhaikua sietäneet.

Näin oli Herra hetkeksi aukaissut selkoseljällensä Rumien Henkien
rautahäkit. Eikä tästä voinut mitäkään epäilystä olla, vaan se
todistettiin moninkertaisesti itsensä näitten viheliäisten Ihmissutten
elikkä _Lycanthropus'ten_ suulla, koska heitä tutkittiin _per viam
inquisitionis_ ja vesikokeen kautta, sillä Vesi, joka on puhdas
Elementti, ei epäpuhdasta vastaanota, vaan riettaat ja saastaiset
tyköänsä pois hylkää. Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla
poltettu, niin että hänen sielunsa taidettaisiin puhtaana taivaalle
tarita, vaikka ruumis tulelta tuhottiinkin.

Niin myös Hiidenmaalla usiat Herran laumasta lankesivat tähän uuteen
loukkuun, kuin Saatana oli ulosfundeerannut. Sillä vaikka hän
Liivinmaalla oli yhteen moision armolliseen Frouvaankin ruvennut, niin
hän kuitenkin parhaasta päästä haukutteli oppimatonta yhteistä kansa
parkaa, ettei sen olisi pitänyt osaksensa saaman sitä autuutta, kuin
Kristus taivaasta Isänsä helmasta maan päälle alastoi.

Näin ei tosin yksikään voinut olla varma hänen häijyltä
väijytykseltänsä, sillä siinä ei auttanut ei siveys eikä hurskaus, ei
vanhuuden viisaus eikä nuoruuden uljuus eikä myöskään varuilla-olo.



3.


Tapahtui sitten, että Priidik, Suuremõisan metsävahti, joka vielä
nuorimies ja naimatoin, lähti yhtenä suvisena huomenena Kassarin
saareen lampaita ostamaan, yli sen matalan salmen, kuin eroittaa
Kassarin sekä Orjakun saaret Keinästä. Ja sattui sangen tyyni sää,
niinkuin kaikki ilman tuulet olisivat Herran sapattia pitäneet, taivas
oli rastaan rinnalla, ja maa hengitti hellettänsä, niinkuin palavaisen
pätsin suu.

Niin Priidik metsävahti, koska hän oli ennättänyt mäenseljänteelle,
joka Kassarin saaren halkaisee, ja koko saari ynnä hänen niemensä ja
myös meren aava luotoinensa hänen edessänsä aukenivat, äkkäsi yhden
niemen nenässä erinomaista elämätä, ja hänen korvansa eroittivat
vaimoväen kirkunata ynnä lampaitten hätähistä määkimistä. Mutta
koska hän mäeltä alas astui, niin hän näki parisataisen lammaslauman
karkailevan pitkin kivikkorantaa, ja paljaskinttuisten lasten, joitten
seassa oli aikuisiakin vaimonpuolia, niitä lehtivitsoilla hätyyttävän
ja ajelevan kohti vedenrajaa, sillä tämä oli suvinen lampaanpeso.
Niin lampaat alinomaa pääsivät karkuun heidän saarroksestansa ja
juoksuttivat takaa-ajajiansa pitkin rantaa, kunnes Priidik metsävahdin
saapuessa paikalle kaikki lampaat oli ahdettu aivan vedenrajaan,
niinkuin vähään niemennokkaan. Ja karjalapset seisoivat ketjuna
ympärillä, lampaita yhä kinttuihin hosuen, niin ettei heillä enää
mitämaks pakoonpääsöä ollut.

Niin Priidik näki tämän kaksisatapäisen lammaslauman, joka vielä oli
talvitakuissansa ja keritsemätöin, rynnistelevän niinkuin yhtenä
vavahtelevana ruhona, sätkyttelevin jäsenin ja pahasti pelvoissansa.
Ja luontokappaleet hengenhädässänsä ja typeryydessänsä pyrkivät toinen
toisensa päälle, niinkuin susi olisi laumassa ollut, kaulojansa
kurkotellen ja yhä viheliäisesti määkien, jäärät sekä uuhet ynnä
karitsaistensa kanssa, jotka olivat toistensa jalkoihin sotkeutua,
sillä sekasorto oli sangen suuri.

Niin Priidik metsävahti jäi tätä suvista lampaanpesoa katselemaan,
ettei hänellä hoppua ollut, itse ison kiven varjossa lymyten. Mutta
vaimot, joita oli kymmenkunta, sieppasivat lammaslaumasta milloin
minkäkin lampaan, oman merkkinsä jälkeen, kuin hänen kinttuunsa elikkä
korvaansa poltettu oli. Eivätkä he katsoneet, niistä kiireissänsä
kiinni saivat, etukäpälistä elikkä takakintuista. Vaan armotta he
avuttoman lampaan veteen laahasivat, sen kellellensä keikauttivat ja
kaksin käsin alkoivat villoja viruttaa.

Silloin Priidik, ehkä hän taampana seisoi, äkkäsi vedessä
seisoskelevain vaimonpuolten seassa yhden nuoren piikaisen, joka
samalla muotoa oli vedessä uumiinsa saatikka, mutta vähän erillänsä
muista, ja pesi vastahakoista emälammasta, joka kaiken aikaa oli karata
hänen käsistänsä.

Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista
hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut
lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä
kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta
lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti
niinkuin lapselle.

Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti
käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä
villoistansa, niinkuin uitettu koira.

Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä
vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.

Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän
nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella
tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin
käännetty. Hänen hiuksensa olivat ruskianpunertavat, niinkuin
rantaruoho, kuhunka keväinen vesi punaisen ruosteen painaa, mutta
silmät tummat, niinkuin suonsilmät, vetävät ja vajottavaiset, ja
niitten kalvo liikkumatoin niinkuin suovesi.

Niin piikainen nyt tarttui toiseen, vähempään lampaaseen, sen
hellävaroin helmaansa nosti ja alkoi astua veteen taakkaansa kantaen.
Mutta Priidik metsävahti ei tainnut muuta kuin hämmästellä hänen
nuoria voimiansa, että hän jaksoi raskasta lammasta näin kepiästi
käsivarsillansa kantaa nuoresta ijästänsä huolimatta.

Niin Priidik seisoi hievahtamatta ison kiven takana, kunnes kaikki
lampaat oli pesty.

Silloin lapset katkaisivat ketjunsa, ja lampaat hajautuivat joka
taholle niinkuin surman suusta päässeet.

Mutta nyt vaimonpuolet vuorostansa alkoivat märjissä vaatteissansa
mellakoida matalassa ja lämpimässä rantavedessä ja priiskoitella vettä
toistensa niskaan ja silmännäköön.

Ja koska he olivat tästä ilakoinnista kyllänsä saaneet, niin he tulivat
taas vedestä, vaihtaaksensa vaatteensa ja mennäksensä itsekukin
kotiansa.

Mutta Priidikiin oli mennyt sisälle niinkuin iili, ettei hän paikalta
päässyt, vaan hänen yhä katsoman piti.

Niin piikainenkin tuli rannalle, meni syrjemmälle, ja siellä
häveliäästi hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti,
tuiki tietämättä, että vieraan miehen silmä hänen viattomuuttansa
katseli palavin katsein.

Ja Priidik metsävahti tällöin näki, että piikaisella vasemman rinnan
alla oli ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas
myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu.

Vaan piikainen kuivan hameen yllensä pujotti, märjät vaatteet nyytiksi
yhteensitoen.

Ja koska he näin kaikin olivat valmiit, niin he yhdessä kylään päin
lähtivät, jättäen lapset lampaita kaitsemaan.

Mutta Priidik metsävahti sanoi itseksensä:

»Totisesti, tämän piikaisen pitää oleman säyseä luonnoltansa, koska hän
näin oli lauhkia ja pitkämielinen lammasten seassa eikä heitä riuhtonut
elikkä muuten kiivastellut. Eiköstä siis mahtaisi hän myös miehensä ja
lapsensa (jos Herra häntä siunaisi) hyvin ruokota ja hellästi hoitaa ja
myös palkollisensa, karjansa ynnä koko talonsa lempiästi ja sopuisasti
vallita, niin että hänen kanssansa olisi miehellä hyväolo ja rauha
ratki?»

Mutta näin hän tosin suostutteli sydäntänsä eikä tahtonut panna
merkille Saatanan puumerkkiä tässä piikaisessa, niinkuin ovat
noidanluoma ynnä punaiset hiukset, vaan kovetti korvansa varoitukselta,
sillä hän oli päätähavin langennut rakkauden loukkuun.

Eikä ehtinyt kulua kuin puoli ajastaikaa, ennenkuin jo tästä Kassarin
saaren piikaisesta, Aalo nimeltänsä, joka saaren rannassa suvisena
huomenena lampaita pesi, oli tullut Priidikin, Suuremõisan metsävahdin
aviovaimo, ja Priidik näin valittunsa lammaslauman keskeltä toi,
niinkuin kerran Jacob enonsa Labanin tyttären Rakelin Haranin maalta.



4.


Mutta niinkuin vuorokaudessa on kaksi puolta, yksi päivänpuoli ynnä
yönpuoli toinen, samalla muotoa ovat monikahdat tosin päivän lapset ja
päivän tekoja tekevät, ja toiset taas yön lapset, jotka yön ajatuksissa
askartavat, vaan kolmansissa vaihtuu niinkuin vuorokaudessakin yö
sekä päivä. Ja kaikki tämä tutaan aikanansa, koska koettelemus sen
ilmisaattaa.

Niin Suuremõisan metsävahdista Priidikistä ja hänen nuorikostansa
Aalosta ei ollut alussa kellään mitäkään kertomista, ja suupalttien
sekä kielilakkarien myllyssä ei ollut enempätä vettä kuin saarten
joissa suviseen aikaan. Sillä he elivät hiljaisesti ja rakkaassa
sovussa sekä yksimielisyydessä keskenänsä ja niin myös kylänmiestensä
kanssa, kävivät sangen usiasti kirkossa ynnä P. Ehtoollisella,
niinkuin kristityn tulee, ja myös maalliselle esivallalle ja moisiolle
alamaisuutta ja sanankuuliaisuutta osoittivat kaikissa menoissansa.
Eikä Aalosta tainnut kukaan laittavata sanaa sanoa, sillä hän oli
aamunvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei
myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin
nurmennukka, vaikka toisia oudostuttikin hänen katsantonsa kalvakkuus
ja hänen hiustensa väri. Sillä se oli niinkuin kulokatajan, ehkä ne
kylläkin nyt lyhyiksi leikatut olivat, ja hän ne talvella villaiseen
huppuun peitteli ja suviseen aikaan pitkällä ja kapialla liinaisella,
jonka päät riippuivat pitsein kanssa kahden puolen hänen harteillensa,
niinkuin naidun naisen sopii.

Niin koska Priidik metsävahti ja Aalo hänen nuorikkonsa olivat vajaan
ajastajan aviosäädyssä olleet, syntyi heille esikoisena tyttölapsi,
joka kannettiin kasteelle Pühalepan kirkossa ja sai nimeksensä Piret.

Vaan se Rietas Henki, joka rauhaa vihaa, oli jo valinnut tämän
vaimonpuolen omaksensa, niinkuin lammas merkitään laumasta, ja vain
ovelasti odotti, milloin hänet omaan formuunsa valaisi.

Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä
savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi
yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan elikkä myös vuohen, ilman
että hän mitäkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se
tapahtuu, niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun,
sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi.

Niin keväällä mahlakuussa (niinkuin maarahvas _Martius'ta_ kutsuu)
toimeenpantiin taas suuret sudenajot Suuremõisassa, niin pian kuin
Soelan salmen jää heikkeni, ettei se enää hukan käpälätä kantanut, ja
hänen pakotiensä näin tukittu oli.

Vaan tätä tapahtumata oli jo kauan valmistettu, niinkuin julkista
juhlaa, ja Haavasuon krouviin maarahvasta varten varattu oltta
ja kryyditettyä viinaa ja vielä säkkipillinpuhaltajia, sillä
sudenpeijaisissa piti myös tanssattaman.

Ja samalla muotoa oli tähystäjät pantu soille ja rämeille, ja kaikki
vanhat sudenkeihäät kylissä ruosteesta kirkastettu.

Mutta ei vain kylänrahvas näitä sudenajoja vartonut, vaan myöskin
Saatanan leirissä oli niistä iso ilo, sillä ne tulivat hänelle perin
otolliseen aikaan.

Niin yhtenä huomenena muudan väijystäjä, joka puun latvassa oli
tähystänyt, toi tiedon, että susia oli nähty.

Ja kaikki Kereman, Värssun, Hagasten, Pulisten, Vahtrapään, Sarven ja
Hillikesten miehet oli käsketty näihin sudenajoihin, kaksi elikkä kolme
miestä itsekustakin talosta, yhteensä kahdeksatta sataa henkeä ynnä
vaimoväen ja alaikäisten kanssa, samoin kaikki Suuremõisan metsävahdit,
Priidik heidän joukossansa.

Niin koitti routainen kevätpäivä, joka päiväsessä tosin jo pälviä
sulatteli, mutta alavilla mailla ja soilla vielä kirren kannatti.

Koska Priidik metsävahti anivarhain huomenella Haavakrouviin saapui,
vilisi siellä väkeä, niinkuin messumarkkinoilla, ja itsekukin oli
pannut parasta päällensä, niinkuin kalliina pitopäivänä.

Niin myöskin Aalo oli lähtenyt katsomaan sudenajoa ja peijaisia, ja
hänellä oli yllänsä väljä ja leviähihainen nuttu, mutta sen alla
lampaanruskia hame, alta poikkiraitainen ja yltäyleensä laskosteltu.
Vaan että vielä pakasti, niin oli hänellä päässä ruskia huppu, kuin
kutsutaan _karbus_, punapauloilla soriasti palisteltu. Ja vielä oli
hänellä uumillansa vaskiset vyötäisketjut, kilisevistä rahoista kootut,
ja toisella kupeella puukko tinaisine tuppinensa, mutta toisella
neulikko.

Mutta koska hän näin täydessä pitoasussansa asteli, ei hän aavistanut
paulaa, kuin hänen polullensa asetettu oli, vaan hän oli tänä huomenena
hilpiä, niinkuin nuori naarashirvi, ja hänen kaunis katsantonsa oli
iloksi ihmisille.

Niin ensin keihäsmiehet lähetettiin pyyntipaikalle verkkoinensa, ja he
lähtivät suin päin ratsujensa seljässä, täyttä ravia ja keihäät ojossa,
niinkuin kasakkain elikkä kalmukkein parvi.

Ja heidän jälkeensä lähtivät vasituiset sudenajajat elikkä
_loomarahvas_ kiertämään tätä Hiidensaarta isossa kaaressa, kirkuen
kurkkunsa täydeltä ja paukutellen heidän tuliluikuillansa, näin
peloittaen sudet piilopaikoistansa, jos he mitämaks älyisivät lymytä
tiheikköön elikkä suosaareen.

Niin kävi suuri humu ja häly näillä Hiiden hettehillä, kussa muuten
vain kurki ynnä kuovi huutaa, ja hukka ulvoo.

Mutta Priidik metsävahti kiiruhti pyyntipaikkaa kohden, jota varten
oli varattu se lavia luhtaniittu. Niin sen toisessa päässä oli sangen
korkia kiviaita, mutta kiviaidan takana piilossa susiverkot, ettei
niitä näkymän pitänyt.

Ja Priidik sekä muut pyyntimiehet nyt vesaikkoon kahden puolen
luhtaniittua lymysivät, näin vartoen ääntä päästämättä.

Niin yhtäkkiä kuului mustarastaan varoitus puusta, ja samalla tulivat
molemmat sudet näkyviin, joita _loomarahvas_ takaa-ajoi, ja huudot sekä
kirkuna niitten kintereillä. Eikä heidän auttanut enää pensaikkohon
piiloutua, sillä koirain äkiä haukku heidät sieltä heti eteenpäin
hoputti. Niin he vain kumpikin vauhtiansa kovensivat, kita ammollansa,
ja tummanpuhuva kieli kaukana riipuksissa.

Niin Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, joka muun rahvaan seassa
seisoi, näki ajetut sudet ohitsensa kuolemanahdistuksessa syöksyvän.

Ja vaikka he kruudinsauhuunkin peittyivät, koska laukaukset sivulta
sekä takaa tihiästi pamahtelivat, niin hän ennätti nähdä, että
etumainen susi oli vähempi varreltansa, mutta toinen sensijaan iso ja
väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa,
kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä
korven vihaa.

Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:

»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä
hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa
ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä,
niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan
irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä
pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes
hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.

Mutta kaikki tämä tapahtui nopiammin, kuin lokki meren yllä siipeänsä
liikuttaapi.

Niin toinnuttuansa Aalo näki ensimmäisen suden koko ruumiinsa
ponnistukseen pingoittavan, niin että pää, jalat ynnä häntä yhdeksi
viivaksi suoristuivat, ja näin päätähavin loikkaavan yli kiviaituuksen
mitämaks kahdesti aidan korkeudelta, koska hän luuli sen takana
pelastuksen peittyvän, vaikka siellä väijyikin varma surma.

Mutta silloin isompi ja väkevämpi peto, joka jälkimmäisenä juoksi,
koska kaikkien silmät hänen kumppaniinsa kiintyneet olivat, ottikin
vuorostansa vauhtia sivullepäin ja metsään pakeni, miesten ketjun
katkaisten.

Vaan Aalo juoksujalkaa kiviaidan tykö kiiruhti ja näki siellä suden
jo verkossa rimpuilevan, joka oli peittänyt hänet huppuun, niin ettei
hänellä enää irtipääsöä ollut. Niin tämä satimeen sattunut metsänpeto
läähätti, niinkuin olisi hänen kylkensä halkiamaisillansa ollut, ja
vaahti valui hänen mustanpuhuvasta kidastansa käyrien kulmahammasten
välitse, koska kylänrahvas häntä ärsyttäen ähätteli.

Niin Aalo näki miehien jo seisovan keihäät ojossa valmiina iskemään ne
suden kylkeen, ja miehensä Priidikin heidän seassansa.

Ja samalla Aalo taas kuuli, ehkä tällä kertaa etäämpää, niinkuin olisi
kuka korvesta huikannut, mutta niin että se vain häneltä kuultiin:

»Aalo, — Aalo piikaiseni, — tuletkos suden seuraan suolle?»

Ja se kuului niinkuin kutsu ja niinkuin houkutushuuto suolta.

Niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että hän riivattiin.

Ja tämä Henki oli _Diabolus sylvarum_, Metsän ynnä Suden Henki, jolla
suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden
henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli kaiken ymmärryksen,
siivekäs niinkuin myrskytuuli ja palava niinkuin maailman sydän, mutta
kuitenkin Pimeyden kahleissa.

Mutta samassa tuokiossa Priidik metsävahti jo työnsikin keihäänsä
verkossa viskelehtivän suden kylkeen, ja monta muuta miestä hänen
kanssansa, niin että pedon veri korkialle priiskoitettiin.

Vaan eivät edes koirat sudenlihaan koskea tahtoneet, niin karkiata ja
karvasta se on heidänkin kurkullensa, vaan se heitettiin haaskalintuin
hävittää.

Ja myöhään yöhön kuului Haavasuon krouvista riemu ja remu, säkkipillin
piipitys ynnä pyssyin pauke, koska rahvas olven ja viinan voimalla
sudenpeijaisia vietti, ja poikaiset sekä piikaiset tanhujansa
tanssasivat.



5.


O noidat, jotka ennen ja jälkeen Meidän Herramme lihaksitulon Saatanan
sapattia juhlitte, kukas lukunne luetella taitaa: Simon P. Raamatussa,
Circe ynnä Medea, Roman keisareista Caracalla, Nero, Julianus Apostata,
Paaveista Sylvester II, Alexander VI, Julius II, ja viimeksi vielä
Faust ynnä Scotus! Kuinkas olisi siis pieni piikainen Aalo Pühalepassa
Hiidenmaalla tainnut Pimeyden Mahtia vastustaa?

Niin näistä Suuremõisan sudenajoista saakka Aalo, Priidik metsävahdin
aviovaimo, alkoi ikävöidä suolle ja sutten seuraan, poies ihmisten
ilmoilta ja kristillisen seurakunnan yhteydestä, kuhunka hänet P.
Kasteen ja toisten Sakramenttien kautta oli liitetty. Sillä se Henki,
joka oli häneen ruvennut, lietsoi niinkuin palkeilla liekin paloa
hänen verissänsä, että hänen pitäisi Saatanan tahto täyttämän ja
ihmishahmonsa sudenmuotoon muuttaman. Koska ehtoo joutui, ja sudet
hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella,
niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo
Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea
tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niinkuin
suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.

Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet
lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi
vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän
kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta
kauvemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen on muutakin riistaa
ravinnoksensa kuin raavaskarjaa, niinkuin jäniksiä, kettuja, siilejä
ynnä metsälintuja. Mutta tämäpä Susi ei himoinnutkaan hiehoja eikä
lampaita eikä myös nuoria varsoja, vaan yhden nuoren kaunokaisen
vaimonpuolen sielua ja ruumista se saaliiksensa tavoitteli, sillä se
oli Helvetin lähetti.

Niin Aalo tänä keväänä myös visusti varoi itse yksin suolle menemästä
elikkä etäämmäksi metsään, niinkuin siellä olisi mitämaks vaara
väijynyt. Sillä vielä ei hän ollut Kasteen Liittonsa lupausta tyystin
unhoittanut, vaan pyhitetyn veden vaikutus yhä varjeli hänen sieluansa.
Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi,
niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho
helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.

Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen
ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi
ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä
kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista
hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.

Niin hän taisi huomenella herätessänsä sanoa miehellensä Priidikille:

»Huuhkaja huusi yöllä korkiassa koivussa, — mitäpä se tiennee?»

Elikkä hän sanoi:

»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, —
ei se toki hyvää tiedä.»

Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan
omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.

Mutta yhtenä päivänä hän tuli metsänlaidasta ja sanoi:

»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella
hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin
Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja
pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»

Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo
salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä
heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän
saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.

Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä
kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi
yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän
paimenpojan kanssa.

Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta,
sillä Daimonit silloin kaikki valloillansa vaeltavat, ja noidat mustia
temppujansa tekevät yön varjossa. Sillä tänä yönä he käyvät tien
risteyksissä sekä kolmen aidan nurkkauksissa ja taikavoitehella veräjiä
ja tallinovia voitelevat elikkä kasvavan viljan korret taikasolmuun
sitovat, loihtujansa lukien ja näin karjaa ynnä vuodentuloa
vahingoittaen. Ja saaren rahvas sanoo, että myös Näkki Juhannusyönä
nuoren naisen hahmossa upotettua lastansa etsii.

Niin tänäkin Juhannusaattona Suuremõisan ja lähikylien nuoret lähtivät
kaikin kiikulle ja juhannustulillensa, elikkä nuoret neitoset
naimaonneansa ennustelemaan yhdeksistä yrteistä. Vaan vanha väki
taas valvoi ja talonsa vaiheilla vartiota piti, ettei kukaan taikoja
tekemään pääsisi elikkä pahaa silmää muljauttaisi.

Mutta Aalolla, Priidik metsävahdin vaimolla, ei ollut tänä ehtoona
menoa minnekkään, vaan hän istui aittansa kynnyksellä.

Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa
heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa,
apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla,
niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes
avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut.

Vaan palttinakangas, jonka Aalo talvipuhteina oli raideiksi kutonut,
oli levitetty valkaistumaan nurmikolle, ja juoksi pihamaan poikki
suviyön valkeudessa niinkuin kellertävä polku.

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä
alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin
katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.

Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran
sudenajoissa:

»Aalo, Aalo, — piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!»

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan
niinkuin vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan
ja kadotukseenkin veisi.

Niin tällä erää ei Aalo enää vastustaa voinut, vaan tyyten unhoitti
Kasteen Liittonsa, ja että Kristus, meidän Vapahtajamme, hänenkin
takiansa on ristillä kärsinyt ja kuollut, samalla muotoa, niinkuin
muinoin Herran kansa Israel unhoitti Jumalan ja pelastajansa, sen
uljaan Sankarin Gideonin.

Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin
haltuun ja häneltä opastettaa.

Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut,
sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.

Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa
vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota
kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.

Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja
sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.

Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka
oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista
niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää
kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin
kirkonkellot.

Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki
tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka
yöllä vaelti.

Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä
karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin
kiinnipitäen.

Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi
petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä
käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.

Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja
heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.

Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi
siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.

Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa,
aina Juhannusyönä.

Ja tämän sinisen sananjalankukan ympärillä, joka oli sinistä tulta,
niinkuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakärmeet päät
pystyssä elikkä myöskin niinkuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli
monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa
kahden puolen, niinkuin se olisi uhrituli ollut.

Mutta susia oli suosaarella suuri joukko, vaikka oli suvinen aika,
niinkuin olisivat kaikki Kõpun korvet ja Kõrgessaaren varjokätköt
valvattinsa luovuttaneet, ja kaikki Muhun sekä Saarenmaan ja vielä
mannermaankin sudet heidän laumaansa liittyneet. Ja he istuivat isossa
piirissä, niinkuin neuvoa pitäen, tuuhea häntä kantapäillä, ja turkki
takkuisena, vaan eivät ulvoneet.

Niin Aalo äkkäsi etumaisena istuvan ison suden, joka Suuremõisan
sudenajoissa oli päässyt karkaamaan ketjun halki, ja hän tunsi sen
kohta voimallisesta ruhosta ja silmien villistä vilkunnasta, ja
ymmärsi, että se oli toisten susien päämies.

Ja samalla hän näki ison kiven kolossa uudenuutukaisen sudennahan, joka
oli harmaankellahtava väriltänsä.

Niin tänä hetkenä Saatanan mahdista Aalolta tuiki pimennettiin hänen
entinen elämänsä, niinkuin olisi suosyväri sen syliinsä upottanut
iki-ajoiksi, kuin on: mies, lapsi, palkolliset, karja ja vielä Herran
Sana ja Hänen Armoistuimensa.

(Sillä tainkaltaisen mahdin on Herra Daimoneille antanut, että heillä
on valta rakeita, hallaa ja tuulispäitä matkaansaattaa ja myös
myrkyttää ilman ja veden ja vielä ihmisiä susiksikin muuttaa.)

Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi
ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että
hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen
piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät
sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi
torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.

Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen
ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin
tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä
kohdusta _Lycanthropuksena_ elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.

Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös
kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen
riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että
hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan
liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli
kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa
tervehtivät.



6.


Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty
vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien
seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat
joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista
kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.

Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen,
ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa
ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin
esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta
kärmeen käskystä omenan söi.

Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi,
väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä,
vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten
hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä
milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut
tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut
juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota
ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän
elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin
tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin
elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.

Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa
sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin
uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä
kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien
ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä,
niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.

Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen
tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän
tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki
silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan
juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla
eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja
kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.

Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös
Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän
pitää toinen toistansa vainoaman.

Niin jostakin kylänkujalta hänen teräväiset sudenkorvansa eroittivat
lyhyen naksahduksen, jota seurasi tulen leimaus ja pauke niinkuin
pitkäisen jylinä, ja silloin he kaikki päätähavin ja pelvosta
sokaistuina syöksyivät metsän pimeimpään pimentoon.

Ja hän oli myös tässä uudessa hahmossansa yhtäkkiä ratki varovaiseksi
vaihtunut, niin että hän kaikkea epäili, niinkuin olisi joka taholla
vaaran vainunnut. Niin hän nuuski sangen visusti risut ja oksat
polulla, niinkuin olisi peljännyt petollisen sudenkuopan niitten alla
peittyvän, elikkä paulan lehvien takana lymyyvän.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut
niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena
suolla juoksi. Sillä sen autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin
Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun
suistaisi.

Ja koska hän tarkemmin tovereitansa susia silmäsi, jotka hänen
kanssansa tänä Juhannusyönä Hiidensaaren halki toisesta päästä
toiseen juoksivat, niin hän isoksi ihmetykseksensä oli tuntevinansa
heidän seassansa montakin muotoa, jotka olivat häneltä tunnetut hänen
ihmishahmonsa ajoilta.

Sillä aivan tasavilkkaa hänen kanssansa juoksi ihmissutena vaimo Valber
Tempan kylästä, ja vähän etäämpänä kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies
Suuremõisan vallasta, eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki
sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä. Ja vaimo Valber
näytti hänelle käyrät ja teräväiset raateluhampaansa ohi juostessansa,
niinkuin olisi tuttuansa tervehtinyt.

Mutta yhtäkkiä he kaikki kuulivat lehmän ammuntaa ja äkkäsivät karjasta
eksyneen hiehon luhdan liepeellä.

Ja sinä silmänräpäyksenä Aalo tiesi, että hänen sudenluontonsa sen
hiehon verta juodaksensa janosi.

Hän näki ison suden, joka oli niinkuin kaikkien susien päämies
ja väkevämpi muita, karkaavan hiehon kimppuun ja sen kaulasuonet
katkaisevan.

Ja senjälkeen tuli hänen ylitsensä suuri huume, niin ettei hän enää
mitäkään selkiästi tajunnut, vaan viimeisetkin rippeet ihmisen
luonnostansa ratki unhoitti. Vaan hän susien, siskojensa ja veljiensä
mukana kaatuneen hiehon kimppuun karkasi, ja he sen yhteisesti
repelivät.

Näin he vielä yön kuluessa repelivät monta uuhta ja nuorta varsaa sekä
hiehoa.

Ja tämä verikaste on Saatanan Kaste, jolla hän liittonsa ihmisen kanssa
lujittaapi.

Mutta koska he juoksussansa yhä luoteisempaan ennättivät, niin että jo
vasemmalta Kõpun suuret korvet ja edestä Kõrgessaare sekä meren selkä
alkoivat valkiasta yöstä kangastaa, niin sudet, jotka hamaan tähän asti
olivat yhdessä pysyneet, nyt toisistansa erkanivat, yksin elikkä myös
kaksin juostaksensa.

Niin myös Aalo äkkäsi juoksevansa kahden kesken susista suurimman
kanssa, jonka hän Suuremõisan sudenajoissa oli karkaavan nähnyt.

Niin hän tiesi yhtäkkiä, että tämä susi oli häntä suolle kolmasti
kutsunut ja häntä noutamaan tullut.

Ja hän tunsi hämmästyksellä olevansa tasaväkinen tämän väkevän
metsänpedon kanssa ja jaksavansa hänen jokahista askeltansa seurata,
vaikka hän vauhtiansakin vinhensi, niin että he nyt ikäänkuin lensivät
yli nummien ja hetteitten.

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja saman
hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Ja nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista ja
Pyhän Yrjänän pedoista.

Niin aamu-yöstä, ennen auringonnousua, he saapuivat öisellä retkellänsä
Kõpun korpiin, keskelle ijänikuista kuusiryteikköä, jota ei ihmisen
kirves koskaan ole kajonnut, ja kussa naavaiset aarnikuuset sammaleisen
maan pimentoonsa kätkivät.

Niin tuuli havasi kuusien latvoissa, huokauksensa huokasi ja uupui
jälleen.

Silloin susi, jonka kanssa Aalo oli juossut, yhtäkkiä muutti muotoansa.

Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot
olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten
astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen
vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on
aarnikuusien katve.

Sillä tämä susi oli _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki, vaikka hän
nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli
Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle
ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun
tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä
Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa
oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän
väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi
kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana
hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi
kosteudeksi, sillä hän oli _Diabolus sylvarum'in_ oma ja Saatanan
saalis.

Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven
kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen
vieressänsä. Niin aurinko juuri lyhyeltä yönlevoltansa nousi, ja
Aalo silloin nopiasti sudennahan kiven koloon lymytti ja kotiansa
vuoteellensa kiiruhti, ennenkuin kukaan ennättäisi hänen poissaoloansa
tähdelle panna.



7.


Mutta tästä yöstä lähtein oli Aalo kadotuksen oma ja liitossa Saatanan
kanssa, ja hän alkoi juosta ihmissutena Loksperin noitain lailla, niin
että hänellä oli niinkuin kaksi eri elämätä, koska hän vuoroin oli susi
ja vuoroin ihminen.

(Vaan jos joku epäuskoinen epäilisi, kuinkasta tainkaltainen on
mahdollista, niin lukekaan valistukseksensa, mitä ovat kirjoittaneet
ja pränttiin antaneet _philosophus_ Pomponatius kuin myös Theophrastus
Bombastus Paracelsus ja Thomas Aquinus, ja vielä mitä Ancyran Concilium
_Anno_ 381 on päätöksessänsä julkijulistanut, joka näin alkaa:
_Quisquis ergo aliquid credit posse fieri_...)

Niin hän päiväsaikaan yhä oli entisessä ihmishahmossansa, eikä kukaan
olisi hänen katsannostansa mitäkään sen erinomaisempata havaita
tainnut, paitsi että hän mitämaks oli kalvakampi entistänsä, ja
hänen silmänsä kalvo liikkumattomampi, niinkuin se olisi salattuihin
syvyyksiin tuijotellut. Ja koska hän ehtoisin pääliinansa hiuksiltansa
päästi, niin oli niinkuin olisivat hänen hiuksensa palaneet entistä
punaisemmalla hehkulla, niinkuin tuli mäntyhaloissa.

Mutta muuten ei hän laiminlyönyt yhtäkään askarrustansa, vaan ne kaikki
niinkuin alati ennenkin toimellisena emäntänä toimitti, ensimmäisenä
huomenella ja viimeisenä ehtoolla. Niin hän lehmät lypsi, käsikiveä
väänti, lasta rinnoillansa ruokki ja vielä pellolla kynti ja äesti,
niinkuin Hiidensaaren naisten tapa on. Ja näytti, niinkuin hän olisi
ollut kahta virkumpi kaikessa vaelluksessansa, ja hänen kätensä ja
jalkansa kahta vikkelämmät, ja samoin hänen sanansa miehellensä
Priidikille entistänsäkin sulavammat. Niin monikin, joka näki hänen
pihamaalla aittojen ja kaivon väliä edestakaisin pujottelevan niinkuin
sukkulaisen kankaan loimien lomitse, sen miekkoisen sydämessänsä onnen
myyräksi mainitsi, joka tämän tasaisen ja kaunokaisen vaimonpuolen
omaksensa kutsua taisi.

Mutta koska yö saapui, ja Priidik metsävahti oli vaipunut uneen,
joka oli raskas niinkuin raatajalla, niin alkoi hänen vaimonsa Aalon
toinen elämä, joka päivällä visusti peitossa oli, niinkuin lepakot ja
yöperhoiset vasta yön tullen horroksestansa heräävät, ja yön kukat
yölle yksinänsä aukeavat.

Ja tämä oli hänen yöelämänsä, sillä se oli yöstä, pimeydestä ja
Perkeleestä.

Sillä tuskin Aalo havaitsi miehensä Priidikin uneen uupuneen, kun hän
jo ihmissuden vaistot verissänsä tunsi, niinkuin toisen luontonsa, joka
päiväsaikaan maahan masennettu oli ja nyt yöllä väkevästi vallan päälle
pääsi.

Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja
julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia; hän, joka oli siviä, oli nyt
himoja täynnä.

Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle
sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan
aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.

Niin siellä hän niinkuin Juhannusyönäkin sydämensä halusta sutten
öisiin retkiin osaa-otti, eikä ollut sitä verityötä, jota hänen
luontonsa olisi kauhistunut, eikä sitä Daimonien karkeloa, kussa hän
ei olisi mukana kierinyt niinkuin lumikide, jota Daimonin henkäys
kiidättääpi.

Näin oli öisin Suden ja Metsän Henki väkevä hänessä, ja hän oli altis
tekemään, mitä ikänänsä _Diabolus sylvarum_ hänen käski, vaikka se
olisi ryöstö elikkä murha ollut elikkä myös Kaikkein Korkeimman
solvaisu.

Sillä hän kuului _Diabolus sylvarum'ille_ salatulla ja ihmeellisellä
tavalla ruumiinensa, sieluinensa, niinkuin olisi hänen kanssansa
verenliiton tehnyt.

Vaan vaikka Aalo harva se yö näin noitien sapattia juhli ja
metsänpetona korvessa juoksi, niin ei hänen katoamistansa alussa
yksikään ymmärtänyt tähdellepanna, sillä hän ennätti aina ennen
kukonlaulua vuoteellensa miehensä Priidikin viereen. Eikä kukaan kylän
rahvaasta myöskään oivaltanut häntä syyttää vohlien elikkä karitsain
katoamisesta, vaan se pantiin luonnollisten sutten syyksi.

Mutta joskin Herra joskus pitkämielisyydessänsä sallii Saatanan ja
hänen trenkiensä juosta niin pitkälle kuin liekaa piisaa, niin hän
kuitenkin ajallansa taas köyteen kourallansa tarttuu ja juuri väkevästi
tempaisee.

Niin yhtenä huomenena tapahtui, että Haavasuon krouvari poikkesi
Priidik metsävahdin pirttiin ja pakinoidessansa sanoi:

»Nyt on minulta taas paras uuhi tiessään, sillä viime yönä raateli sen
metsänhalli.»

Niin Priidik metsävahti kohta kyselemään:

»Kerro, kallis kylänmies, kuinkasta tainkaltainen tuho tapahtui?»

Niin Haavasuon krouvari sanoi:

»Viime yönä, koska tarhasta määkinätä kuulin, lähdin katsomaan ja näin
metsänpennun lammasten kimpussa. Niin minä sangen nopiasti tuliluikkuni
etsein ja sillä vainolaista tähtäsin ja lienenkin sitä jalkaan osannut,
mutta lampaan peto sentään saaliiksensa sai ja nilkuttaen metsään
juoksi.»

Vaan tuskin olivat nämä sanat hänen huuliltansa lähteneet, kun Aalo,
Priidikin vaimo, tuli pihalta pirttiin vesikorvoa kantaen ja nilkuttaen
vasenta jalkaansa, joka oli verissä.

Niin Haavasuon krouvarin silmät niin kuin käskystä Aalon jalkaan
pysähtyivät, ja hän sanoi:

»Tosin olisi se senpuolesta voinut olla ihmissusikin, sillä sitä ei
tapa muu kuin hopialuoti elikkä seljapuun sydän. Niin on ihmissuden
villitys jo Hiidenmaallekin ennättänyt, koska Valber Tempan kylästä
kuuluu ihmissutena käyneen, ja on nyt vankityrmään ja pyövelin käsiin
heitetty.»

Ja hän jatkoi puhettansa, koska hän yhä Aaloa ja hänen jalkaansa
katseli:

»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin
rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin
köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin
kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä.
Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman
hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa
luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka
ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan
sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle
myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»

Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi
niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.

Niin Priidik metsävahti tähän sanoi:

»Nämä ovat tosin murheellisia asioita kristityn korvan kuulla, mutta
vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin
varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi:

»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran
metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu
kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas
ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos
yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»

Niin Priidik metsävahti sanoi:

»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole
tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti
kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»

Niin krouvari tähän vielä sanoi päätänsä pudistellen:

»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä
sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä
toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää?
Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan
hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»

Niin Priidik metsävahti kysyi:

»Kuinkasta se ulosnäkyy, kuka ihmissutena käy, elikkä mitkä ovat hänen
merkkinsä ja tunnustähtensä, että niitä kavahtaa tietäisi?»

Niin Haavasuon krouvari vastasi:

»Tosin löytään ihmissudet katsannoltansa luonnollista ihmistä
kalvakammiksi, ja ovat vielä monikahdoilla kulmakarvatkin
yhteenkasvaneet, jota Saatanan sillaksi kutsutaan. Ja kuuluu heillä
vielä olevan myös ruumiissansa noidanluomia, jotka ovat Saatanan
kynnenjälkiä, koska hän ihmiseen iskee, eivätkä kipua tunne, vaikka
parsinneulalla pistäisit. Ja jos joskus joku ihminen vuoteeltansa
tapettuna tavataan, vähä purema vasemmassa kyljessä, niin se on
ihmissuden tekoa, eikä ihmissusi silloin etäällä ole.»

Vaan kaiken aikaa, koska miehet näin keskenänsä pakinoivat, oli Aalo
visusti vaiti, niinkuin vesi kannen alla.

Mutta ennenkuin Haavasuon krouvari lähtöä teki, niin hän vielä
venytellessänsä hurskaasti huokaseikse ja sanoi:

»Auta, Isä Jumala, sillä me sanomme yhdessä Josaphatin kanssa: etkös
tahdo tuomita heitä! Tämä maailma on tosin sangen pahasti kallellansa,
niinkuin Mustapeksun riihen katto, ja kaikkien kappalten loppu käsissä,
koska jo ihmislapsetkin metsän pentuina juoksee.»

Ja niine puheinensa hän meni menojansa.

Mutta koska Priidik metsävahti ja hänen vaimonsa Aalo kahden pirttiin
jäivät, niin Priidik myös Aalon nilkkaa katseli, niinkuin jotain
aivoissansa aprikoiden, ja sanoi:

»Mitäs nilkutat, vaimo? Ethän vielä eilen?»

Vaan Aalo vastasi sangen säyseästi, niinkuin hänen tapansa oli:

»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä
verta vuotaa.»

Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa
sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä
puhetta siitä tällä erää.

Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja
Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.



8.


Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo
elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti
vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi
sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja
vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.

Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee
huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti
siunasi ja sanoi:

»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen
mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on
tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin
nuori ja vahva.»

Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät
selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.

Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin
pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli
kulunut, ja aamu läsnä.

Ja samalla kertaa tuli Aalo, hänen vainionsa, ovesta pirttiin, ja aikoi
suoraa päätä vuoteeseen käydä.

Niin Priidik metsävahti, joka teeskeli nukkuvansa, aukaisi silmänsä ja
sanoi:

»Missäs olet ollut, vaimo? Kustas tulet?»

Vaan Aalo vastasi:

»Koivikossa kävin vastaksia saunavihdoiksi taittamassa, sillä huomenna
on kyly ja lauantai.»

Ja hänen vaatteissansa, mutta myös hiuksissansa oli niinkuin metsän
ja suopursuin elikkä myös kostian suosammaleen ja suomudan huoku,
humaltava ja päätä huimaava, niinkuin suolla juopukan marjat.

Niin Priidik heti tunsi sieraimissansa tämän vieraan hajun, niinkuin
metsä olisi sisälle tuotu ynnä asukkaittensa kanssa, tuvan täyttäen, ja
hän sanoi:

»Päivät ovat päivän askarrusta, mutta yöt yön lepoa varten. Ethän ennen
ole öisin metsiä käynyt?»

Vaan koska Aalo hänen vierellensä vuoteeseen heittyi, niin hän yhä
väkevämmin tunsi metsän ja suon hajun hänen hiuksissansa, niinkuin
olisi villi metsänpeto hänen vierellänsä maannut, eikä yksi nuori
vaimonpuoli.

Ja hän tunsi yhden salaisuuden häntä ympäröivän, jota ei hän selvittää
taitanut, ja hänen sielunsa vainusi tässä salaisuudessa vainolaista,
niinkuin luontokappale uhkaavan ukonilman vainuaapi.

Niin hän työnsi vaimonsa Aalon loitommaksi, että hän tätä vierasta
hajua oudoksui eikä omaksunut, ja se hänen luontoansa vastaan oli,
niinkuin vieras Elementti.

Ja hän sanoi:

»Mistäs tulee hiuksiisi suon henki?»

Niin Aalo vastasi:

»Minä suon laidassa kävin ja suopursuja helmaani kokosin, niistä
kotona lääkevettä keittääkseni. Niin lienen jonkun oksan hiuksiinikin
pistänyt.»

Vaan Priidik metsävahti tunsi tällöin sydämensä kivusta myrisevän, että
hänen vaimonsa Aalo näin hänelle vasten kasvoja valehteli, ja hän nousi
vuoteessa istuallensa ja sanoi:

»Sen varsin valehtelitkin, vaimo! Sudelle sinä tulet etkä suolle!
Kussas kävit?»

Vaan kun Aalo ei niitäkään vastannut, niin kävi niinkuin pitkäisen
leimaus hänen sielunsa läpitse, ja hän huusi:

»Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!»

Mutta konsa nämä sanat oli sanottu, niin Aalo alkoi vapista, että hänen
miehensä Priidik näin ankarasti totuutta takaa-ajoi.

Niin Priidik äkkäsi, että hän oli totuuden kiinnitavoittanut niinkuin
paulaan, ja huusi:

»O, sinä onnetoin vaimo, oletkos joutunut sen saaliiksi, joka
sielun villitsee? Sinäkös siis krouvarin uuhen veit? Oletkos mennyt
ihmissutten ja Loksperin noitain pariin?»

Vaan Aalo sanoi:

»Sinä houraat elikkä puhuu sinusta viinan humala.»

Niin Priidik sanoi:

»Vaimo, vaimo, et sinä ennen valhetella osannut, vaan sinun puhees oli
niinkuin vanhurskasten jaa, jaa, elikkä ei, ei!»

Ja hän yhä tutkisteli:

»Käytkös siis sutena elikkä et?»

Niin Aalo vihdoin vastasi:

»Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei
siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus
on minun.»

Niin Priidik huusi:

»Näin siis itse tunnustat, ettäs olet ihmissusi ja kaikkien pyhien
ihmisten yhteydestä eroitettu, ja Kristus sinun takiasi turhaan
ristinpuulla kuollut!»

Niin Aalo sanoi:

»Kuule minua, Priidik, sillä minun poveani polttaa niinkuin
miilutulella! Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja
minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan,
konsa yö on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki.
Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta
noitana roviolla palaman pitäisi, sillä tainkaltaiseksi olen minä
luotu!»

Vaan Priidik sanoi:

»Älä herjaa sinun Luojaas, vaimo, sillä Saatanan formussa sinua on
käytetty!»

Mutta koska hän katsoi vaimoansa Aaloa ja juuri visusti etsei, ei hän
kuitenkaan taitanut löytää tämän Saatanan lapsen katsannosta niitäkään
riettautta elikkä paatumuksen julkeutta, vaan vaimo hänen vierellänsä
oli paremminkin arka niinkuin metsänelävä ja sangen ihanainen miehen
silmältä katsottaa.

Vaan hän muisti, että kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti,
niinkuin jo viisas Syrach varoittaapi: »käännä poies, poikani, kasvos
kauniista vaimoista, sillä monta he ovat hulluiksi tehneet».

Niin Priidik yhä manasi vaimoansa Aaloa ja sanoi:

»Tätäkös se luoma rintasi alla tietää, joka on niinkuin yöperhosen
siipi? Voi minua houkkoa, etten sitä ennen hoksannut enkä siitä
varoitusta ottanut! Sillä totisesti se on noidanluoma ja sen Vanhan
Vainoojan sormensija!»

Niin Aalo tähän sanoi:

»Ei ole se noidanluoma, vaan äitini suurta valkiata minua kantaissansa
säikähti, koska riihi paloi, ja siitä tulenkirjat rintaani tuli.»

Vaan Priidik yhä hoki:

»Totisesti on Saatana sinut jo syntymästä poltinraudallansa merkinnyt,
että hän omansa eroittaisi.»

Ja hän yhä tiukasti tutkisteli:

»Koskas metsässä viivyt, käykös Saatana tykönäs?»

Niin Aalo vastasi:

»Metsän Henki tulee tyköni.»

Niin Priidik kysyi:

»Missä hahmossa hän tykösi tulee, ihmisen elikkä suden?»

Niin Aalo vastasi:

»Ei ihmisen eikä myöskään suden, sillä ei hänellä ole muotoa eikä
hahmoa, vaan hän on näkymätöin ja kaikkialla, niinkuin henki.»

Niin Priidik sanoi mielikarvaudessansa:

»Kukas olet, vaimo? Onkos sinussa totisesti kaksi luontoa, aljo toinen,
vaan toinen villi niinkuin metsänpedon, joista vuoronperään itsekukin
on vallan päällä, niin että toinen verta janoo suden lailla, ja toinen
on niinkuin siviän vaimonpuolen!»

Ja hänen sielunsa pimitettiin suurella pimeydellä, koska hän ajatteli,
että nämä kaunokaiset jäsenet näin Saatanalta hänen riettaisiin
tarkoituksiinsa väärinkäytettiin.

Niin hän vielä kysyi:

»Juotkos verta samoin huulin kuin miehes suuta annat ja P. Armoaterian
nautitset?»

Niin Aalo vastasi:

»Konsa susi olen, niin suden tekojakin teen.»

Vaan Priidik metsävahti silloin huusi suurella äänellä:

»Että minun silmääni piti näkemän saman vaimonpuolen, jonka ensi kertaa
neitsykäisenä lampaitten seassa näin, nyt samaisten lampaitten kimppuun
ihmissutena karkaavan ja näin viattoman verta juovan!»

Ja hän nousi nopiasti, seinältä luotipyssynsä sieppasi, sillä vaimoansa
Aaloa uhaten, ja huusi:

»Mene silmistäni, suden huora! Mene heimos huomaan!»

Niin Aalon kädet tällöin irtautuivat vuoteen laidasta, kuhunka hän
hädissänsä oli kiinnitarttunut, niinkuin merihädällisen laudanpalasta,
koska syvyyden vesi häntä kuljuunsa viedä alkaa, samalla muotoa kuin
hänen sielunsakin irtautui nyt ja ijäksi kristillisen seurakunnan
yhteydestä ja kirkon varjeluksesta.

Vaan hän ovesta miehensä ohitse pihamaalle kiiruhti ja sieltä metsiin
siskojensa ja veljiensä susien tykö ja heidän kanssansa kauvas susien
poluttomille poluille, niihin riemuihin, jotka eivät ihmisten ole, vaan
susien, ja salatut ratki.



9.


Mutta tältä retkeltänsä ei Aaloa enää takaisin kuulunut, senperästä
kun hänen Priidik miehensä hänet vihapäissänsä korpiin ajoi, vaan hän
oli ja jäi susien seuraan, niinkuin olisi Saatana tässä väkipainissa
viimeisen voiton saanut, jota yhden nuoren vaimonpuolen sielun
autuudesta painiskeltiin. Näin sai siis myös kaikille tiettäväksi sekä
Pühalepan pitäjässä kuin myös koko Hiidenmaalla, että Suuremõisan
metsävahdin vaimosta Aalosta oli tullut noita ynnä ihmissusi, ja rahvas
alkoi siitä lähtien kutsua häntä _Sudenmorsiameksi_.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon
kironalainen, niin että itsekukin taisi ajaa häntä takaa niinkuin
metsänriistaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikänä hänet
tavoittaisi elikkä myös loukkuun sekä paulaan pyydystää niinkuin
metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Vaan aluksi oli niinkuin olisivat korvet ja suot hänet kitaansa
nielleet, elikkä _Diabolus sylvarum_, hänen Herransa ja Mestarinsa,
hänet visusti piiloittanut, sillä hänestä ei pitkään aikaan edes jälkeä
nähty.

Mutta sangen pian alkoi ympäri Hiidenmaata kulkea kuulumisia
erinomaisista enteistä, joita ei luonnollisella tavalla selvittää
tainnut, vaan joista ulosnäkyi, niinkuin olisi Helvetin herhiläispesään
tuikattu, ja sieltä tuhannen-tuhatta häijyä herhiläistä kiukuissansa
kiiruhtanut.

Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä
Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä
sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen
vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään
väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa
kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni
juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla
muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki
ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut
pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku
ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja
sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.

Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin
tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.

Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti
riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun
piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin
paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.

Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla
oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin
koppakuoriaisella.

Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain
tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa
viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn
velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.

Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli
näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun
korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä
eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin
päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli
ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja
näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin
metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä,
sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa
oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa
vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan,
vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja
metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta
monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet
Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan
lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi
katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden
vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.

Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan
erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin
sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen
jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu,
sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän
Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat
nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että
hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja
näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian
yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi,
niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä
astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät
laskettaisiin _ad sacra_ elikkä P. Sakramentin tykö.

Mutta millä Sudenmorsian ruumiinsa ruokki ja vilulta varjeli
ihmishahmossa viipyessänsä, sitä ei yksikään tiennyt. Niin toiset
sanoivat hänen metsänmarjoista ja juurista hengenpitimensä ja
särpimensä saavan ja vanhoissa kalkkiuuneissa ja tervahaudoissa yönsä
viettävän. Vaan toiset (ja heidän lukunsa oli isompi!) arvelivat hänen
sudenpesissä asuskelevan, ja susien hänelle sinne verekseltä ruokaa
kantavan, samalla muotoa niinkuin omille penikoillensakin, milloin hän
ei itse sitä ihmissutena itsellensä hankkimassa käynyt.

Näin oli koko Hiidenmaa täynnänsä tarinoita Sudenmorsiamesta, eikä
kukaan niistä sen selvempätä tolkkua saanut, vaikka ihmisten kiihko ja
kärsimättömyys oli suuri.

Mutta kerran, koska kaksi Hillikesten kylän miestä istui heinäladon
edessä niitulla, niin tuli ladon takaa vesaikosta hiipien susi, jolla
oli rinnan alla niinkuin vähä valkia laikka.

Vaan tämäpä susi ei ollut niinkuin luonnollinen susi hänen tavoiltansa,
vaan jotain erinomaisempata oli hänen elkeissänsä, niin että miehet sen
kumpikin kohta hoksasivat. Eikä tämä metsänpeto myöskään ihmisen näköä
sen pahemmin karsastellut, vaan tuli sangen lähelle latoa, kussa miehet
olivat, ja istuuntui matalan ja leviän kuusen juurelle niinkuin koira.

Niin toinen Hillikesten mies sanoi toiselle:

»Ei nyt ole oikein asiat, sillä totisesti tuo susi on metsävahdin Aalo
elikkä Sudenmorsian! Eiköstä ollutkin Aalolla aina vähä hopiasolki
rinnan kohdalla, missä sudella laikka?»

Niin toinen mies sanoi:

»Taritse sudelle leipää, niin piankin nähdään, tokko se on ihmissusi,
elikkä muu metsänpeto.»

Niin ensimmäinen mies kokotti sudelle leipäkyrsän veitsen terällä.

Vaan susi sieppasikin sangen nopiasti sekä leivän että veitsen
hampaisiinsa ja loikki takaisin tiheikköön, kusta oli tullutkin.

Mutta toisen kerran nähtiin Sudenmorsian lähellä kotilaiduntansa, kussa
vähä paimenpoika karjaa kaitsi.

Koska paimenpoika juuri parhaillansa puolukoita kivellä paistoi tulen
ääressä, niin hän näki Aalon, emäntänsä, vieressänsä seisovan.

Niin Aalo oli sangen murheellisen näköinen ja kysyi paimenpojalta:

»Kuulin pienen Piretin itkeskelevän, — mikäs lastani itkettääpi?»

Ja koska paimenpoika pelvoissansa ei vastannut, niin Aalo povestansa
rihman otti, kuhunka oli pujotettu sudenhampaita niinkuin paterhelmiä,
ja sanoi:

»Vie tämä leluksi lapselleni!»

Vaan paimenpoika säikähti, niinkuin olisi itse Mardus metsästä
ilmestynyt (sillä Marduksesta ei ole kukaan kuolevainen kuullut
muuta kuin äänen), ja hän häthätää karjansa kokosi ja sen päätähavin
kotiveräjälle ajoi.

Mutta koska talvi tuli hänen lumiensa ja nietostensa kanssa, niin
eivät sudet vielä ikänä olleet riehuneet Hiidenmaalla niinkuin tänä
talvena. Niin oli niinkuin heidän sudenaivoissansa olisi mitämaks
ihmisen ymmärrys asustanut, sillä koska he syvässä lumessa peräkkanaa
kulkivat, niin he aina itsekukin astuivat edelläkävijänsä jälkiin, näin
lukumääränsä salataksensa. Ja niin suuri oli heidän oveluutensa, että
he kynsillänsä kaapivat loven lammaskarsinan seinän alustaan, ja sitä
tietä kavalasti lampaan veivät, jos luukut oli lukittu.

Näin oli kaikissa heidän edesottamisissansa tänä talvena niinkuin
erinomainen puhti, mutta myöskin järjenjuoksu, niin että sangen
selkiästi taidettiin havaita, minkä mahdin kanssa he yhteyttä pitivät,
ja kuka heidän oikia Päämiehensä oli.

Mutta Pühalepan sekä koko Hiidenmaan rahvas pani kaikki nämä
erinomaiset enteet Sudenmorsiamen elikkä Aalon, Priidikin vaimon,
syyksi, koska hänen sallittiin vapaana metsiä vaeltaa ja taikojansa
tehdä, milloin sutena, milloin ihmisenä, ja näin olla pahennukseksi
kaikille kristityille, Herran vihat ylitse Hiidensaaren vetäen.

Niin näihin aikoihin tapahtui myös, että vaimo Valber Tempan kylästä,
jonka Jumala ja Veden Elementti julkisesti oli noidaksi ja ihmissudeksi
todistanut, alkoi ynnä miehensä kanssa kivenkovaan väittää, että
köysi, jonka varassa hän oli vesikokeessa kellunut, oli liian lyhyt,
niin ettei hän ollut taitanut pohjaan painua, vaikka viatoinkin oli.
Ja hän myös peruutti kaiken, mitä hän oli kidutuksessa _ad oram_
julkitunnustanut, ja näin vaatimalla uutta vesikoetta ja Jumalan
tuomiota vaatei.

Mutta Ruotsin Laista ja sen käyttömiehistä ei taitanut sanoa, niinkuin
yksi Irvihammas ja Tomppeli:

    »Kävin sen Duomaritten tykönä,
    Ahdistuksess' ja hylkynä,
    Siell' istui Valhe näädässä,
    Ja Vääryys ketunnahoissa»,
    vaan ylhäiset sekä alhaiset
    piti Oikeuden vaa'alla ja
    punnuksilla punnittaman.

Ja ettei kenkään Hänen Armollisen Majesteettinsa Drotninki Christinan
alamaisista voisi väärästä tuomiosta esivaltaa syyttää, niin tuli
käsky, että vaimo Valber oli pantava toistamiseen vesikokeelle.

Mutta koska hän toistamiseen pinnalla kellui niinkuin suorsa, ja näin
kaikilta nähtiin, ettei hänen roviosta pääsemän pitänyt, niin hän juuri
julmistui ja huusi pyöveleillensä ynnä rahvaalle, joka oli tätä Jumalan
tuomiota päältäkatsomaan tullut:

»Minut te poltatten, mutta kussa on Sudenmorsian, joka kanssani
Juhannusyönä ihmissutena juoksi!»

Ja tämän perästä alkoi ankara napina Sudenmorsianta vastaan rahvaan
seassa, niin että monet kävivät valittamassa itse ijälliselle
Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, Hiidenmaan valtiaalle, kuin
myös Olaus Duncanille, Pühalepan papille. Eikä näistä valituksista
loppua tullut, vaan Olaus Duncanin piti vihdoin kirjoittaman itse
Herra Piispa Iheringille Tallinnaan niistä eriskummallisista ja
pöyristyttävistä asioista, kuin Hiidenmaalla Saatanan ja hänen
Daimoniensa tahdosta tapahtui.

Mutta närkästys ja kiukku Sudenmorsianta kohtaan vain yhä kasvoi, koska
aika kului, ja usiat kylänmiehet pitivät neuvoa keskenänsä, ettei
Sudenmorsiamen totisesti pitänyt armahdusta saaman, jos hänet kiinni
tavoitettaisiin, joko suden elikkä myös ihmisen hahmossa.

Vaan Sudenmorsian oli ja pysyi kadoksissa, niinkuin sateen kaste, joka
rannan lentohiekkaan lankee.



10.


Mutta yhtenä yönä vielä varhain syksyllä ennen lumen tuloa viinakuussa
(näin kutsuu maarahvas _October'iä_!) heräsi Priidik metsävahti
taas yksinäisellä vuoteellansa, koska piskit pihalla kävivät ylön
levottomiksi.

Niin Priidik luuli susien lammaskarsinaan pyrkivän ja nousi
vuoteeltansa. Vaan hän akkunasta näki taivaan vahvuudessa vain nuoren
kuun, joka oli kapia ja käyrä niinkuin kynnen reuna, mutta kuitenkin
heikosti valaisi, niin ettei aivan pimiätä ollut.

Niin hän arveli kuun sakarain terävyyden pakkasia ja talven tuloa
tietävän ja muisti vaimoansa Aaloa, joka oli vilun ja pakkasen valtaan
jäänyt, sillä hän ajatteli häntä yhä yötä päivää.

Vaan hetken päästä ärtyi taas uudellensa piskien äläkkä, niin että
Priidik metsävahti vihdoin vuoteeltansa toista kertaa töytäisi ja
aukaisi oven pihamaalle mennäksensä.

Silloin hänelle näkyi kuun himmiässä valossa, niinkuin olisi iso
harmaja susi syöksynyt hänen ohitsensa pirttiin, piskien haukku
kintereillä.

Niin hän sangen nopiasti sulki oven, etteivät ärhentelevät koirat
sisään päässeet, ja vanha taika tuli äkkiä hänen mieleensä. Ja hän otti
raudankappaleen liedeltä, sen suden ylitse heitti ja sanoi:

»Aalo!»

Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle
kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja
Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä, ihmisen hahmossa, mutta
ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli
pudonnut sykkyräksi permannolle hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen
kotelo.

Niin Aalo oli lempiän ja säyseän näköinen, niinkuin kerran nuorena
piikaisena kesäisessä lampaanpesossa Kassarin saarella, koska Priidik
metsävahti häntä ison kiven varjosta salaa katseli. Ja hän oli ihan
ihmisen muotoinen, valkia ruumiiltansa, paitsi noidanluomaa vasemman
rinnan alla, ja hänen hiuksensa ilman pääliinaa ja taas kasvaneet,
vapaasti valloillansa niinkuin neitsykäisen, ja punertavat niinkuin
tumma männynkaarna.

Ja hänen kulmillansa oli kummallinen hohto ja suuri valkeus, ja hänen
suunsa hymystä raollansa niinkuin raakun kuori, ikäänkuin hänen
huulensa eivät ikänä olisi vereen kajonneet.

Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin vuoteeseensa sidottu
elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut
eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista.

Eikä hän myöskään tiennyt, oliko tämä unennäköä, jota hänelle näin
näytettiin, vai oliko hän valveilla vallan ja tämän kaiken ruumiillisin
silmin näki, mutta hänen oli sangen ihmeellistä ja ratki autuuttavaa
ollaksensa.

Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä:

»Kuinka voi piskuinen Piret?»

Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen
rinnoillensa asetti.

Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat
oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:

    »Emoseni, emoseni,
    Ruoki lasta rinnoillasi,
    Juutas lastasi imetti:
    Hevosrieskaa huomenella,
    Keskipäivin kehrävartta,
    Itkuvettä illan tullen.»

Niin Priidik ajatteli itseksensä:

»Kuinka hän taitaapi yhä lasta imettää, — eikö ole hänen rintansa
ehtynyt?»

Mutta hän ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen kielensä oli
niinkuin hervotoin.

Vaan koska Aalo oli lapsen kylläiseksi ruokkinut, niin hän sen taas
rinnoiltansa takaisin liekkuun laski.

Senjälkeen Aalo kysyi:

»Kuinkas jaksat, kallis Priidik? Onkos paitas ehiä?»

Ja ennenkuin Priidik ennätti suutansa aukaista vastataksensa, niin
Aalo jo otti neulikon ja siitä lankaa ja neulan ja alkoi paikata hänen
paitaansa nuoren kuun valossa, yhä lavitsalla istuen.

Niin kuun himmiä säde, joka ei vielä varsin vahvasti valaissut, silasi
hopialla hänen olkapäänsä ja rintansa, niin että koko hänen nuori
ruumiinsa oli niinkuin silkkaa ja siliätä hopiata.

Mutta koska hän oli saanut paidan paikatuksi, niin hän sen lavitsalle
käsistänsä laski ja katseli lempein silmin miestänsä Priidikiä,
niinkuin olisi hämärissä hymynnyt, ja sanoi:

»Kuinkas on laitas, kallis Priidik? Onkos vuotees vilu?»

Ja koko yön hamaan huomenkoittoon asti he halasivat haikiasti ja
rakkaasti toinen toistansa, niinkuin eivät ikänä olisi erossa olleet.

Mutta koska kukko ensimmäistä kertaa kiekaisi, oli Aalo kadonnut,
niinkuin yönnäky.

Vaan tästä kaikesta ei Priidik metsävahti kenellekään sanaakaan
luiskahtanut, sillä hän ei olisi tainnut käsi rinnalla sielunsa
autuuden nimessä valallensa ottaa, etteikö se ollut vain unenharha ja
hänen oman kaipuunsa kuvajainen.



11.


»Mutta koska tästä viinakuisesta yöstä oli tasan yhdeksän kuunkiertoa
kulunut, ja kevät ja senjälkeen suvi taas vuoronsa perään saapunut
Hiidenmaalle, ja heinänkorjuu oli parhaillansa Pühalepassa, niin
tapahtui yhtenä ehtoona, että apuvaimo, joka Priidik metsävahdin tykönä
lasta korjasi, kuuli hiljaista vaikerrusta veräjän takaa.

Vaan koska hän lähemmäksi katsomaan lähti, niin hän näki veräjän takana
vaimonpuolen, joka oli nääntyä väsymyksestä, niin että hän oli maahan
lyykähtämäisillänsä, niinkuin taakan alla, ja myös sangen vaisusti
valitti, kuten suuressa kivussa.

Niin hän tässä viheliäisessä vaimonpuolessa tunsi Priidik metsävahdin
vaimon Aalon, entisen emäntänsä, ja näki, että hän oli ihmishahmossansa
ja ilmielävänä eikä suinkaan sudennahassa, sekä myös, että hän paraikaa
oli lapsenvaivassa, ja kivut jo alkaneet.

Mutta apuvaimo ei aluksi tiennyt, mitä tehdä, sillä Priidik metsävahti
ei ollut kotosalla tällä erää, vaan oli heinänkorjuussa, niinkuin
muukin kylärahvas.

Niin Aalo rukoili apuvaimoa, sanoen:

»Kristuksen nimessä, armahda minua ja lämmitä sauna, sillä minulla on
tosin suuri vaiva.»

Mutta Aalo oli ryysyissä yltäyleensä, niin että paljas iho paistoi,
sillä vaateriekaleet olivat putoomaisillansa hänen yltänsä. Eikä hänen
katsantonsa kauneudesta ollut mitäkään jäljellä, sillä vilu, tuiskut
ja ahava olivat sen tyyten poiskuluttaneet, niinkuin sadevesi värin
viruttaapi. Vaan hänen valkia hipiänsä oli sierettynyt ja pahkoilla,
hänen jalkansa verihaavoissa, ja koko hänen muotonsa perin murheellinen
katsottaa.

Niin apuvaimo, joka oli hurskas ja kammosi syntiä sekä noituutta,
niinkuin louhikärmeen kähyä, kamppaili hengessänsä, sillä toinen ääni
hänen tunnossansa kiivaasti käski hänen ajamaan tämän Ihmissuden
päätähavin korpeen ja yön selkään, kusta hän oli tullutkin, ja
kajoomasta käsillänsä Herran kirottuun. Mutta toinen ääni taas käski
hänen armahtamaan lähimmäisensä raadollisuutta niinkuin laupias
Samarialainen. Ja niin hän vihdoin lämmitti saunan, vaikka pelkäsikin
näin noituutta ja Saatanan väkeä edesauttavansa.

Mutta tuskin oli Aalo saunan lauteille päässyt, ja apuvaimo ennättänyt
ensimmäisen löylyn lyödä, kun jo kylästäpäin alkoi tulla tuhuttaa
vaimonpuolta, mitä ikäloppuja heinänkorjuusta lie kotiin jäänyt, sillä
karjalapsi oli kylään sanan vienyt.

Niin viisi, kuusi vanhinta kylänämmää pyrähti pihamaalle, niinkuin
koikkuva korppiparvi, ja he siinä tovin aikaa neuvoa pitivät.

Ja senjälkeen monikahdat heistä tunkeutuivat saunaan, vaan toiset
jäivät edelleen pihamaalle, etteivät he kaikin sisälle mahtuneet.

Niin he rupesivat heti ääneensä rähättämään ja lapsivaimoa vaivaamaan,
joka saunan lavalla kivuissansa lepäsi.

(Mutta tämä on vanha maarahvaan tapa, että lapsivaimoa on vaivattava,
niin että hän syntinsä tunnustaisi.)

Niin vanhin kylänakoista sanoi:

»Miksistä et jäänyt sudenkuoppaan, kussa koko talven olit? Mitäs
ihmisten ilmoilta etsit, ihmissusi?»

Ja toiset päällekävivät julkikiukuissansa:

»Tunnustatkos hyvällä syntis, suden huora? Mistäs tulensikiös sait,
suosta vai maasta?»

Niin Aalo vastasi, heikolla äänellä:

»Olkaasta vaiti, en minä teille mitäkään puhu.»

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoman, sillä siitä vain yltyi
akkojen kiukku, niinkuin olisi kipolla löylyä kiukaalle heitetty.

Niin yksi kylänämmistä uhkasi:

»Ellet puhu meille, niin kyllä vielä toisille puhut, jahka pyövelin
käsiin ja vesikokeeseen pääset, Sudenmorsian. Eikös olekin Valber vielä
roviolla vastaasi todistanut? Kuinkasta hän kuolinhetkellänsä valheella
sieluansa kuormittaisi?»

Ja toinen taampana sanoi:

»Muistakaat minun sanoneen! Mitästä tämä metsävahdin Aalo aina kirkkoon
viimeisenä jätätteli, ellei siunattua öylättiä saadaksensa, joka on
Kristuksen totinen ruumis, että sillä taikojansa tekisi!»

Niin Aalo vaivojensa seasta vain yhä vaisummin vastasi:

»Menkää, menkää, — antakaa minun toki tähän kuolla!»

Vaan nyt vanhin kylänvaimoista kumartui Aalon ylitse ja sanoi
tosissansa:

»Uskot elikkä et, vaan niin on, ettei lapsi ennen lanteistasi erkane,
Aalo, etkä sinä kivuistasi kirvoitu, ennenkuin olet kaikki tyyten
tunnustanut. Toki minä tämän tiedän, joka olen kolmen kylän lapset
päästänyt ja monenkin kurjan syntisen tunnustuksen vastaanottanut.
Tunnusta siis hyvällä, keneltä lapses sait, niin päästän sinut
vaivastasi, sillä minä siihen sekä loihdut että temput tiedän.»

Ja toiset taas niinkuin kuorossa säestivät: »Tunnusta, kenenkä kanssa
metsiä juoksit, ihmissusi! Suden sikiön saat, vaan et ihmisen lasta!»

Vaan Aalo vain kuiskasi:

»O, tätä tuskan kalkkia!»

Mutta tuskin oli hänen aikansa täyttynyt, ja lapsi syntynyt, kun
Priidik metsävahti, joka oli heinäniitulta kotiin tullut, äkisti saunan
oven aukaisi ja näki vaimonsa Aalon lauteilla ynnä vastasyntyneen
kanssa lepäävän, ja kylänämmät hänen ympärillänsä.

Niin Aalo heikosti äännähti hänet nähdessänsä, vaan ei mitäkään sanonut.

Mutta Priidik hänen miehensä häneen tuiki tylysti ja ynsiästi tuijotti,
niinkuin uppo-outoon ja muukalaiseen ratki, eikä hänen katsantonsa
synkeydessä jälleentuntemusta eikä armahdusta ollut, sillä hänen
muistinsa pimitettiin, ja hänen sydämensä perin paadutettiin tänä
hetkenä vaimoansa Aaloa vastaan.

Niin hän tuiki unhoitti tänä hetkenä, että hän konsanansa oli tätä
vaimonpuolta kalliina pitänyt ja omaksensa sanonut, niin suuri oli
hänen kiukustuksensa katkeruus ja hänen häpiänsä, koska hän arveli
vaimonsa Aalon metsästä ja susien tyköä lapsensa löytäneen.

Vaan Aalo kokotti vakahista lasta hänen puoleensa, niinkuin armoa
anellen, ja sanoi:

»Priidik, sanostakin heille, että tämä lapsi, jonka tautta minä kivun
kannoin, on sinun!»

Vaan samalla yksi vaimonpuolista katsasti lasta ja kirkasi:

»Suden vaihdokas tämä on! Nähkääs noidanluomaa sen rinnan alla!»

Niin Priidik vastasi pensiästi:

»En minä tosin tunne sinua enkä sinun sikiötäsi»

Ja nämä sanat sanottuansa hän aikoi taas menojansa mennä, niinkuin oli
tullutkin.

Mutta ovelta hän vielä kerran kääntyi päin lavaa ja sanoi:

»Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä
lapsesikin etseit, Sudenmorsian!»

Niin Aalo sanoi:

»Priidik, Priidik, etkös enää muista yötä viinakuussa, jonka tykönäsi
lepäsin?»

Mutta Priidik oli jo menojansa mennyt ja sulkenut oven jäljessänsä.

Niin Aalo vielä huusi hänen jälkeensä:

»Jos minun nyt tähän lapsineni kuoleman pitää, Priidik, niin muista,
etten minä rauhaa saa, etkä myöskään sinä, sillä minun henkeni pitää
harhaaman.»

Mutta nämä olivat viimeiset sanat, mitkä hän tässä elämässä sanoa ehti.

Sillä koska kylänvaimot näkivät, että Aalo heidän armoillensa
ylönannettu oli, eikä hänen mistäkään, ei edes oman miehensä tyköä,
apua eikä armahdusta saaman pitänyt, niin heidän kiukkunsa ylön
kiivaaksi kiristyi, sillä he tiesivät nyt voiton päällä olevansa ja
tätä tiimaa ja hetkeä jo kauvan vartoneet olivat.

Ja samalla aikaa alkoi pihamaalle kerääntyä yhä uutta väkeä, sillä
kylänrahvas oli ehtoon tullen palannut heinänkorjuultansa. Niin heidän
joukossansa oli myös monta miehistä miestä ja nuorempata väkeä sekä
lapsiakin, sillä sana oli levinnyt, että Sudenmorsian, Priidikin
metsävahdin vaimo Aalo, oli tullut kotiin.

Vaan aluksi he vain seisoskelivat pihamaalla ja saunaa kohti
tuijottivat eivätkä mitäkään edesottaneet.

Mutta vaimot saunassa alkoivat taas häijysti härnätä:

»Missäs on minun kaksivuotias hiehoni, ihmissusi?»

»Missäs on minun uuheni?»

»Minne veit lampaan laumastani, Sudenmorsian?»

Niin ulkona väkijoukossa, kuin yhä kasvoi, alkoi uhkaava mutina, joka
ei niitäkään hyvää tiennyt. Sillä Saatanan elkeet, joilla hän talven
mittaan Hiidenmaata oli vaivannut ja sen ristirahvasta julkisesti
pilkkanansa pitänyt, olivat itsekullakin niinkuin muistiin präntätyt.

Eikä kenelläkään ollut niitäkään epäilystä, etteikös tämän kaiken
erinomaisen villityksen perijuuri, josta kaikki pahuus oli putkahtanut,
nyt Priidikin saunassa heidän kättensä ulottuvilla viipynyt.

Niin he nyt tihiänä joukkona pihalla parveilivat, vaivihkaa saunaa
kohti pälyten, ja heidän katseissansa oli yhtäkkiä sekä pelkoa että
vihaa.

Sillä he tiesivät tuiki tarkoin noitien ja heidän Helvetin isäntiensä
konstit ja kommervenkit, ja ettei heille mitäkään mahdotonta ollut.

Niin monikahdat lapset heidän seastansa juosta piipersivät saunan tykö,
sen akkuna-aukosta sisälle kurkistaaksensa, ja taas takaisin, niinkuin
heillä olisi tulenliekit kintereillä ollut.

Ja he huutelivat:

»Metsänhalli! Metsänpentu! Ihmissusi!»

Vaan yhtäkkiä yksi saunaan jääneistä vaimoista aukaisi oven ja huusi
miesten parveen pihamaalla:

»Se on synti ja häpiä, että tainkaltaista sallitaan Pühalepassa.
Lapsella on noidanluoma rinnan alla niinkuin äidillänsäkin! Polttakaa
ihmissusi penikkansa kanssa, ennenkuin hän ennättää enempätä tuhoa
tehdä!»

Vaan tovin aikaan ei tähän kukaan mitäkään sanonut.

Niin sama vaimo tuli lähemmäksi, keskelle väkijoukkoa, ja huusi:

»Tulityö on tulella rankaistava!»

Ja vielä hän huusi:

»Ette toki salli suden vaihdokasta ihmisten seassa? Se, joka
ihmissudeksi rupiaa, myy itsensä Saatanalle kynsiänsä myöten. Eikö
olekin hän henkipatto? Muistakaa Valberia Tempan kylästä!»

Niin yksi miehistä taampana sanoi:

»Hän on oikiassa. Tässä on vaarassa kirkko ja Kristuksen oppi ja koko
Hiidenmaan autuus!»

Ja yksi nuorista miehistä silloin huusi: »Polttakaa toki Loksperin
noita! Sytyttäkää sauna tuleen!»

Niin kuului yksinäisiä huutoja: »Polttakaa ihmissusi», mutta vielä ei
kukaan kättänsä kohottanut.

Vaan silloin samainen vaimo takaisin saunaan riensi ja juoksi taas
pihamaalle, palavainen kekäle kädessänsä, jonka hän oli saunan
kiukaasta siepannut, ja toiset kylänvaimot hänen kanssansa.

Niin hän heilutti kekälettä päänsä päällä kaikkien katsottaa, niin että
kipinät sinkoilivat.

Ja niinkuin olisi tulen näky ihmisten mielet ilmivalkiaan sytyttänyt,
niin he alkoivat nyt pihamaalla ympärinsä juosta ja samoin saunalle
lähetä, monikahdain yhä kirkuessa:

»Polttakaa ihmissusi! Polttakaa Loksperin noita!»

(Mutta Priidik metsävahtia ei enää lähettyvillä ollut, sillä hän oli
heti saunasta tultuansa mielensä kipeydessä lähtenyt kauvas metsiin.)

Niin jotkut nuoret miehet tällöin nopiasti saunan oven pönkittivät, ja
yksi heistä tarttui kekäleeseen ja sen saunan rutikuivalle olkikatolle
linkosi, joka syttyi palamaan suureen sauhuun ja ilmiliekkiin, niinkuin
yksi ainoa iso olkilyhde.

Eikä kulunut kuin lyhyt tuokio, ennenkuin koko sauna niinkuin rovio
tulessa roihusi.

Ja tulen ryske oli niin ankara, ettei mitään vaikerrusta saunasta
kuulunut.

Mutta tuskin oli sauna tuleen syttynyt, kun kaikki pihamaalla olijat
olivat kuulevinansa niinkuin kaukaista suden ulvontaa, joka ensin oli
heikkoa, vaan sitten sangen nopiasti läheni.

Ja tämä ulvonta oli pitkä ja perin haikia, niinkuin murheellinen ja
valittava, ikäänkuin sudet olisivat suruansa ilmoille valittaneet.

Niin samalla nousi myös ankara myrsky, ja korvesta, kuin metsävahdin
savupirttiä piiritti, kuului suuri kohina, niinkuin syvien vetten pauhu
kosken kouruissa elikkä myös korpikuusien latvain humina, koska he
hirmumyrskyltä sinne tänne riepoitetaan.

Ja tämä oli tosin Helvetin trumpalien pärrytystä ja Pimeyden
sotajoukkojen päällekarkausta.

Niin joku joukosta sanoi pivoissansa:

»Katso, Saatana saapuu seitsemän häijymmän henkensä kanssa, ja meidän
viimeinen tilamme on oleva pahempi kuin ensimmäinen!»

Vaan tätä susien ulvontaa ja metsän kohinata kesti koko saunan palon
ajan elikkä vajaan tiiman, sillä sen ajan sisällä oli sauna palanut
poroksi perustuksiansa myöten, niin ettei siitä enää ollut muuta
näkyväistä jäljellä kuin kiukaan kivet.

Sillä kirjoitettu on: _Homo komini lupus_.

Vaan Aalo, Priidikin, Suuremõisan metsävahdin vihitty vaimo,
Ihmissusi ja Sudenmorsian, näin vastasyntyneen lapsensa kanssa
saunanpalossa tulensurmansa sai, joka noitia ja Saatanan lapsia
varten on valmistettu, että heidän maallinen majansa tulen hehkulta
puhdistettaisiin, eikä ruton siementä enää heidän eikä heidän
perillistensä kautta eteenpäin kannettaisi.



12.


Mutta vielä on Jumalan _Gloria_ julkijulistettava, että se heliästi
valollansa helottaisi, niinkuin joulukynttelit Pühalepan kirkon
kruunussa, ja Daimonien ynnä heidän Herransa häviö kaikilta
havaittaisiin, koska heidän julmalla porulla saaliinsa irtipäästämän
piti, kuhunka he olivat atraimensa iskeneet.

Niin Priidik, Suuremõisan metsävahti, sai senperästä, kuin kaikki nämä
tapahtuivat hänen pihamaallaan, iskun tuntoonsa. Ja hän tuli suureen
vaivaan, ettei hän ollut aikanansa armahtanut vaimoansa Aaloa, vaan
ensin karkoittanut hänet kotoansa ja sitälikin hyljännyt raivoisan
rahvaan käsiin, ja näin sallinut hänen saunassa tuleen hukkua, itse
metsiin lymyten.

Niin ei viattoman uni tästälähtein enää vieraillut hänen tykönänsä,
että yöt läpeensä hänen tuntonsa valvoi eikä torkkunut, vaan sangen
ahkerasti nakutteli niinkuin puutoukka hirrenpäässä. Ja hän oli öisin
alinomaa näkevinänsä vaimonsa Aalon ja hänen punaiset hiuksensa, koska
ne tulen liekkeihin sekaantuivat, saunan syttyessä, niin että ne kuin
samaa tulta olivat.

Vaan samalla muotoa hän oli myös kaiken aikaa näkevinänsä hänet siinä
ijäisessä tulessa, joka ei koskaan sammu, vaan ijankaikkisuudesta
hamaan ijankaikkisuuteen kurjaa syntistä korventaa, niin että hänen
pitää turhaan kielensä kostutukseksi vedenpisaraista anoman niinkuin
rikas mies Latsarukselta Abrahamin helmassa.

Näin hän herkiämättä tämän sieluparan pelastusta elikkä kadotusta
mielessänsä hautoi, niinkuin olisi hän siitä edesvastuun kantanut.

Ja hän myös saneli itsellensä:

»Minä tosin vain oman haikian mieleni harhaksi kuvittelin, että Aalo,
minun vaimoni, viinakuussa yönsä vierelläni lepäsi. Mutta jos lapsi,
joka ynnä äitinsä kanssa yhdessä tuleen jäi, oli minun eikä Saatanan ja
hänen susiensa, niin olen minä totisesti edesauttanut heidän surmaansa
ja minut pitää murhamieheksi kutsuttaman.»

Näin oli hänen sielunsa hätä tosin sangen suuri, eikä hän tiennyt, mitä
tehdä sen huojennukseksi.

Niin tapahtui, koska Priidik metsävahti taas tämän perästä Pühalepasta
Kassarin saarelle lähti, että hän kuuli, niinkuin ennenkin kerran, sen
harjun alta kuin halki saaren Säärelle päin kulkee, ison lammaslauman
määkivän hädissänsä.

Mutta lähemmäksi astuttuansa hän ei selittänyt ei paimenta eikä koiraa,
vaan näki, kuinka iso susi karkasi reunimmaisen lampaan kimppuun ja sen
maahan murti. Niin toiset heidän typeryydessänsä pakenivat vain parin
askeleen päähän ja siellä kääntyivät päin ja lampaan tapaan alkoivat
tuijotella perivihollistansa, niinkuin lintu lumoojata kärmettä, mutta
eivät älynneet kauvemmaksi mennä. Vaan susi siihen paikkaan ensimmäisen
saaliinsa heitti, ennenkuin hän sitä raadella ennätti, ja laumasta
toisen lampaan sieppasi, että heidät hänelle näin kerkiästi tarittiin.
Eivätkä taaskaan lampaat pelvoissansa paeta hoksanneet, vaan kappaleen
matkan päässä yhdeksi rykelmäksi yhteen sulloutuivat, niinkuin
vihamiestänsä vartoen.

Niin Priidik metsävahti muisti muuatta suvista huomenta, koska tällä
samaisella Kassarin saarella myöskin lammasten hätähinen määkinä oli
hänen korviinsa kaikunut, ja yksi nuori ja ihana piikainen toisten
vaimonpuolten seasta paistanut niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä
punainen orjanruusu.

Vaan hänellä ei totisesti ollut aikaa näin haaveitansa havitella, sillä
susi aivoitteli paraikaa kolmannen lampaan kimppuun käydäksensä. Ja
että Priidik metsävahdilla sattui olemaan luotipyssynsä mukanansa, niin
hän empimättä tähtäsi ja lähetti laukauksen sutta kohden, juuri koska
se päällekarkaukseen rupesi.

Mutta hänen käsivartensa varmuus tällä kertaa pahasti petti, sillä susi
ei sortunutkaan maahan, vaan päästi irti lampaan ja pakeni kiiruusti
Kassarin Säärtä ja Orjakua kohden, kussa kasvoi tihiätä sekametsää,
sinne hänen silmistänsä kadoten.

Vaan Priidik metsävahti, koska hän yhä Kassarin mäen harjalla seisoi,
luotipyssy kädessänsä, ajatteli nopiasti:

»Mistäs tiedät, mies, etteikös se ollut vaimosi Aalo? Tosin hänen
ihmishahmonsa tulelta tuhottiin, vaan mitäs jos hänen henkensä yhä
sudenhahmossa harhaa lepoansa löytämättä, ja hän tänne kotisaarellensa
takaisin pyrkii, kussa hän lapsuutensa ja neitsyytensä kullaiset vuodet
vietti ja vielä kihlattunsakin löysi? Sillä vaikka hän jo yhdellä
kuolemalla kuoli, niin sutena hän yhä elää, että hänessä kaksi luontoa
oli, yksi ihmisen, vaan toinen suden.»

Niin hän alkoi suuresti halajoida uudellensa saman suden nähdäksensä,
joka Kassarin saarella oli hänen luodiltansa pakoon päässyt. Hän kaivoi
teitten risteyksiin sudenkuoppia, peittäen ne kepiöillä ja notkuvilla
risuilla ja metsänsammalilla, ja myös valvoi monta yötä läpeensä,
haaskalla väijyen, mutta kaikki suotta.

Niin ei hänelle mikään enää mitäkään merkinnyt, ei menestys eikä
maallinen onni, vaan öin ja päivin hän nyt vain tätä yhtä metsänsutta
ajatteli, jonka hahmossa hänen vaimonsa Aalon sielu yhä harhasi,
lumostansa pääsemättä. Sillä hän hengessänsä tunsi, ettei ollut
senkaltaista tekoa, jota hän ei edesottaa taitaisi, jos se vain tämän
kadotetun sielun kahleistansa kirvottaisi, vaan hän olisi ollut valmis
P. Ehtoolliskalkinkin kirkon sakaristosta varastamaan.

Ja hän oli öisin unissansa usiasti näkevinänsä samaisen suden, joka
seisoi hänen polullansa, koska hän metsiä vaelti, ja häneen sangen
haikiasti tuijotti, niinkuin olisi vangittu sielu vapahdustansa
vartonut.

Niin vihdoin viimein hän ei enää jaksanut tätä sielunsa hätää kestää,
vaan se hänelle yli voimain kävi, niinkuin ylön raskas kantamus. Vaan
yhtenä huomenena hän etsei esillen sen hopiaisen vihkisormuksen, jonka
Pühalepan pappi kerran kirkon alttarin edessä oli hänen sormeensa
sovittanut, yhdeksi merkiksi P. Aviosäädystä.

Niin Priidik metsävahti tästä sormuksesta murheellisella sydämellä
salaa hopiaisen luodin valoi ja sen pyssyynsä pani.

Ja koska ensimmäinen kuudanyö tämän perästä saapui, niin hän taas lähti
sudenväijyntään hevoshaaskalle, joka hänellä oli varattu Haavasuon
krouvin vaiheilla.

Vaan sinne saavuttuansa hän itsellensä pyhästi lupasi, ettei hän ennen
paikaltansa hievahtaisi, ennenkuin sen suden oli nähnyt, jota odotti.

Niin hän kaksi yötä näin yhtämittaa vartoi, krouvituvan akkunan alla
istuen, ja pyssy ladattuna lavitsalla. Mutta tuvassa oli öisin tuli
sammutettu ja pimiä, ja kylmä uho, joka hänen jäseniänsä jäisesti
puisti, henki paatisista seinistä sekä multalattiasta.

Vaan koska kolmas yö oli läsnä, oli ulkosalla outo ja syksyinen sää, ja
hän taisi nähdä kuun vuoroin vuodattavan hänen valoansa, vuoroin pilven
lonkaan lymyävän. Eikä ollut vielä talvi, eikä myöskään enää kesä, ei
valkia, eikä vallan pimiä.

Mutta hevoshaaska oli vain muutaman sylen päässä krouvituvasta isojen
paljasten koivujen alla, ja se paistoi selkiästi silmään, joka kerta,
koska kuu tuli näkyviin.

Niin tämä yö oli senkaltainen, konsa kuolleet ja vainajat vaeltavat
yltympärinsä ja elävitten ajatuksia ahdistavat suurella ahdistuksella.

Niin Priidik metsävahti taas tunsi vanhan tuskan uudella puhdilla
päällensä tulevan, niinkuin hänen vaimonsa Aalon sielun rauhattomuus
olisi häneenkin ruvennut.

Niin hän sanoi Herralle Jumalallensa:

»Anna minun lentää ikuisesti niinkuin lentohiekan laakialla rannalla,
jos se Sinun tahtos on, mutta hänelle suo lepo, niinkuin vesilinnulle
rantatöyrän raoissa.»

Mutta tuskin hän oli näin rukoillut, kun hänelle näkyi, niinkuin olisi
haaska koivujen katveessa hiljaksensa liikahdellut.

Ja taas hänelle näkyi, niinkuin olisi yksi harmaja varjo haaskan
ympärillä hiiviskellyt, kuun juuri pilvenraosta kurkistaissa.

Niin Priidik metsävahti tunsi tässä sudessa vaimonsa Aalon, joka kerran
Juhannusyönä Daimonilta riivattiin ja sudeksi muutettiin.

Niin hän tarttui tuliluikkuunsa, kussa oli hopiainen luoti, ampuen
suoraan akkunan läpitse, ja kohta kuului kimiä ulvonta, niinkuin olisi
Saatana ja hänen Daimoninsa suurella riekunalla ja pahasti parkuen
lentoon lähteneet, että heidän täytyi luopua saaliistansa.

Mutta koska kaikki taas oli tyyten vaiennut, niin ettei enää muuta
kuulunut kuin korven humu ja ihmisen ijäti levotoin sydämen lyönti,
niin Priidik metsävahti vyötti kupeensa rohkeudella ja lähti ulos
koivujen alle haaskan tykö.

Niin ei siellä sutta itseänsä näkynyt, mutta ohuessa vitilumessa oli
verijäljet, jotka johtivat koivikon laitaan.

Niin Priidik metsävahti niitä sykkivin sydämin seurasi, kunnes hän
löysi suden kuolleena lumessa kyljellänsä lepäävän, sillä hopiainen
luoti oli lävistänyt hänen sydämensä.

Vaan Priidik metsävahti ymmärsi rukouksensa kuulluksi tulleen. Niin hän
paljasti päänsä niinkuin kirkossa ja näin sanoi:

»O, minun vaimoni Aalo, jolla oli yhtaikaa kyhkyläisen ja myös suden
sielu, — oletkos nyt rauhan saanut? Koska nyt kahdesti kuolit, taitaako
sielukultas taivaisen Isän helmaan lentää, jonka vaipan laskoksissa
sillä on lepo ja rauha ratki. Koskas syntis poies pyhitään, taidatkos
elävitten anteeks antaa?»

Niin ei hän tätä sutta kuopannut, sillä vanha käsky kuuluu, ettei
ihmissutta, joka on P. Kasteen Liiton rikkonut, tohdi maahan haudata,
ei siunattuun eikä siunaamattomaan.

Vaan hän keräsi risuja metsästä, ne rovioksi kooten, ja siinä suden
poltti. Ja koska vain kypenöivä tuhka oli jäljelle jäänyt, niin hän
senkin vielä kämmenillänsä yltäympärinsä hajoitti, ilman neljän tuulen
viedä.

Ja tätä tehdessänsä hän siunasi ja sanoi:

»Sielu, kahtia lohkaistu, joka olit yhtaikaa yöstä ynnä päivästä,
Jumalasta ja Perkeleestä, nouse Luojas tykö, että hän taas sinut
lempein sormin yhteen liittää!»

Niin tähän päättyy tarina _Sudenmorsiamesta_ Hiidenmaalla.

Vaan kaikki kuin näille lehdillen kirjoitettu on, todistettiin
kunniallisten ja hyvämaineisten todistajain ja silminnäkijäin suulla
Alioikeuden tutkinnossa, jonka piti Priidik metsävahdin saunan palosta
sekä hänen vaimonsa Aalon kuolemasta _Anno_ 1650 Pühalepassa Läänemaan
Tuomari, luja ja totinen Herra Arend Aderkas, Kärblan perintöherra,
yhdessä Kanssaistujiensa Thomas Gentschienin, Hiiumõisan herran, ja
Wolmar Uexkullin, Essun herran kanssa, Vironmaan Herra Gubernatorin
Erik Oxenstiernan käskystä.

Kavahtakaamme siis kaikki noituutta, joka on yksi hirmuinen ja kamala
kappale, sekä Riettaan Hengen rienausta, joka ihmisen sukukuntaa riivaa
ja ratki _trakasseeraa_.

Sillä, kalliit kristityt:

Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää
maankamaraan kajoa; niinkuin tuuliaisessa hänen henkeänsä lennätetään
lepoa vailla; hänen sielunsa kiudut kirkkaasti palavat, niinkuin
öljyllä valeltu valkia.

_Quis novit Daemonis astus?_




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sudenmorsian : Hiidenmaalainen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.