Title: Kaunotar
Author: Burnett, Frances Hodgson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaunotar" ***


KAUNOTAR

Kirj.

Frances Hodgson Burnett


Suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.



ENSIMÄINEN LUKU.


Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa,
kun hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen
asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi
heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin lehtien
ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma, koska hän
luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas kuin hän
oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan. Hänellä oli
iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja avara.
Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa paitsi
puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että hyvin, jopa
oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja taipumusta aina
siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa enonsa viinitarhassa,
viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen kotieläimiään.

Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä, mutta kun
hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä kaksi lasta,
Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman ketään muuta
hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli vanha nainen,
joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei tehnyt mitään muuta
heidän puolestaan kuin että silloin tällöin vastahakoisesti antoi
heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita hedelmiä. On kyllä
totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi työskennelläkseen vainioilla,
hän antoi pojalle työtä; mutta hän maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu
oli vielä kehnompaa: nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia
sanoja ja usein tuli hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei
ansainnut. Siitä johtui, että José työssään käydessään vähitellen teki
suunnitelman jättää tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen,
pienelle sisarelleen ja vanhalle isoäidilleen.

Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi
päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla
hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä — jos
hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä työstä
maksettiin runsaammin.

Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla
enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat
elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro, kylänpappi,
hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli hyväluontoinen ja hilpeä
vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän maailmaakin; ja siitä ehkä
johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin ankara ripille tullutta
syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi antaa jonkun hyvän
neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen Josélle, ja kun Pepita
päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein puhunut tytöstä
vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli opetettava
pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava häntä.
Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä
pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta tukka
kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli tehnyt
sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella tytöllä
pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin kovassa
työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi ihmistä ennen
aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja elämän tieltä.

Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti,
sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta
kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän
vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön
rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta maan
kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle lapsilaumalle.
Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut käynyt Pepitan
äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä ja kovasta
kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?

Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän tämänkin
kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden ainesten
lomassa.

»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka voisi
pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin, tulee
hänellekin paremmat olot.»

Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen, monien
toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden pettymyksen jälkeen
koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen menettää parhain ja
kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt tyhjänä, ja José,
Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.

Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre Alessandron
ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa työtä, ja
hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut rikkaaksi. Ja mökki
vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine huoneineen ja pienine
puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä verrattuna oikea palatsi.
Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea sopeutua uusiin oloihin
Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä, että oli riittävästi
ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä luonnotonta ja ikäänkuin
jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.

Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki sen
riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin lähellä
suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen ihanuudet,
kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin huvituksiin — tuo oli
korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli hän nyt kymmentä
kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä avartuivat ilosta ja
ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein tanssiaskelin, hipiä oli
heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä toi hänelle uusia viattoman
ilon aiheita.

Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen
viereensä istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän
nähnyt palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä
puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja
sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle
isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä
puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä
soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja
lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin
Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä
ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen,
oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista
huvia. Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen
itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli
tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan muu
ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä, mennyt
häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa, että vanha
saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja senjälkeen aina oli
kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä sanonut eräälle
naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen sensijaan niin
viehättävän veikeä».

Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa.
Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja
mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi
tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen
kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja
siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä,
kuinka kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan
kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät
ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja kaikki
tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku kunnon mies
rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän hyörisi iloisena
päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän oivallisen tuuman tiellä,
vain yksi pieni este — Pepita itse.

Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä avioliittoa
kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä naimattomaksi,
ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet häntä kosiskella,
hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen rakkaudesta
yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli kylmäkiskoisuudessaan
viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt tilannetta lieventää. Hän oli
kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja laulamaan, mutta kun hän näki
herättäneensä hellempiä tunteita, oli hän rehellisyyden perikuva.

»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran.
»Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua
kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja
kosikaa jotakuta toista.»

Ja Josélle hän sanoi:

»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi, täällä kun
olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat rumiksi
ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän täytyy
ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa! Hänen
miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän tähystelee Juanitaa
ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö molemmat muista, kuinka
äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan rakastaa ketään enkä koskaan
mene naimisiin. Rakastakoot minua, jos ovat niin typeriä, mutta minä
haluan olla rauhassa. En välitä ainoastakaan miehestä.»

Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja Jovitan
kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän itsekin
muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman lapsuutensa ajalta —
äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä heidän iloisen, komean
isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja raakuuden. Kuinka monta
kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan ryömineet iltasilla johonkin
ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin nyyhkytykset ja monesti iskujen
läiskähdykset ja kiroukset, joita satoi hänen päällensä senvuoksi,
ettei hän enää ollut kaunotar ja että oli muita kaunottaria, jotka
tuhlasivat hymyjään pulskille miehille, sekä vapaille että avioliiton
kahleilla sidotuille. Oli kovin kiusoittavaa kauniille miehelle —
niin hän ajatteli — saapua likaiseen kotiin, sitte kun oli pitänyt
hauskaa muualla, ja pakosta joutua tuijottamaan köyhyyttä kasvoista
kasvoihin ja katselemaan repaleisia lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret,
itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja José muistivat kaiken tämän, ja
Pepitan luonteeseen se oli jättänyt ihmeellisiä merkkejä.

Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa
kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet
paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän — joukossa oli
ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi voinut valita
itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen ynseän kaunottaren
ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin paheksuivat hänen mielettömyyttänsä
ja vihdoin lähettivät hänet Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita
häikäilemättä polkenut hänet pienillä jaloillansa maahan.

»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi hän ja loi
häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan raivonsa.
»Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille valinnut —
jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä eikä minua
panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä lähelläni.»

Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä, mutta
Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui, eikä hän
epäröinyt lausua paheksumistansa.

»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta tämä
on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun on
sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei ole
minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja
juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»

»Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän avasi
mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.

»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä kertaa
pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään ovat liian
hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa, kun tapaavat
mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin kypsä rypäle.»

»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen
kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta kuin
närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää miehiä. Ne ovat
kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä tahtovat, eivätkä
saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt voivat vastata
kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja rukoilevat,
kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän vastauksen,
en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua katkeroittaa. He
saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»

»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä
tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin
mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»

Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen
silmiinsä asti.

»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti päiväpaisteiseen
viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te ette ole nainen
— te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa sydäntänne tai voittaa
teitä'. Minä tahdon olla velho.»

Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin
mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli
kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että
oli velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja
siis voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä,
että miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei
ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään
koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja
Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut
olla syytä.

Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti hartaasti
Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja eläimiä,
ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä
hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja
avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä, jotka
tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista hilpeyttänsä.
Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle rakkautta, hän ei
osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä asioita ymmärtänyt.



TOINEN LUKU


Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä
vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon,
loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön.
Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut
ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa,
vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni
pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä
astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät
tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli
mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle
huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen
poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja
näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat
Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa
tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen
tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.

Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä
lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen
kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti
hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen
ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille
miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän
hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.

Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli
Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta.
Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla
Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi,
ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä
paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä,
siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti
puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa
ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä
vaaralliseksi ja sekä härkäin että _toreadorien_ osoittaessa erityistä
rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan
areenalle syöksyviä _picadoreja, banderilleroja_ heittokeihäineen ja
nauhoineen sekä _matadorin_ uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia
ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.

Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei
Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista
surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin
säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat
kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi areenalla!
Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja sanoi: »Minä
kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän näytelmän korkea-arvoisen
ja mainion presidentin kunniaksi» ja viskasi hattunsa ilmaan astuessaan
eteenpäin ja heiluttaessaan punaista viittaansa, niin millaista
ihastusta hän herättikään! Hänestä laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan
koristettiin viuhkoja ja hänen rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille
vallasnaisille, jotka rakkaudesta häneen olivat itkeneet silmänsä
päästä. Mitä taas hänen oman säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut
ainoatakaan tyttöä Madridissa, joka ei hänestä uneksinut.

»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja
kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.

»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi Manuelo
liioitellen.

»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.

»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä kysymyksessä
esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä kaikkien luonnollisten
syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi, että hän on kookas ja
vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän on rohkeampi ja
notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on Sebastiano.»

Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.

»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.

»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela, »hän
on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan, joka
aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran härkätaistelussa
eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän ei voinut ajatella
ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman yksinkertainen sitä
salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi Sebastianoa tämän
näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun Sebastianon tuttavista,
ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi hänelle suositellakseen
hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle Sebastianosta. Pari kertaa hän
tapasi Sebastianon, ja koska hän oli niin pieni ja herttainen tyttönen,
puhutteli Sebastiano häntä ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen
silmistään ja tanssistaan. Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen
rakastunut.»

Pepita nauroi taas.

»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.

»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli
häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan;
ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi
itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin
voi.»

Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä.
Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien
sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista
hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon
ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt
mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi
kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa
kertomustaan.

»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut»,
sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»

»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä
välinpitämättömämpänä.

»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi... siksi että niin käy kaikille.»

Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten
ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan
ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin
hänen pieni pilkallinen suunsa.

»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi
Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle _divisansa_ [härkätaistelijan
kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä
erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita,
mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»

»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi
Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään,
»mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä
voikaan.»

Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että
mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi
kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet
ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi
vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen
jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään
niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään
maalaistyttö!

Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin
kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä vähääkään
häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko mahdollista,
että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin kaunis?
Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys. Hän
välitti siitä paljon.

Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja lähteen
vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja pehmeine
huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat lapselliset
kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja vanhemmaksi
tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin, nimittäin sen, että
hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima — voima, jota ihmiset
tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille mitään nimeä eikä
vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt. Usein hän sitä ihmetteli ja
usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa, että paholaisella oli
siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman pienintäkään ponnistusta,
vain syrjässä seisoen ja katsellen muita, pienellä hymyllä oli esiin
loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka häntä suorastaan tympäisivät.
Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä Maria eikä Isabella, vaikka hekin
olivat kauniita. Ja vaikka he olivat kauniita, täytyi heidän luoda
silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia ja haastaa tullakseen
huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi olla Pepita.

Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa, missä ilma
oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien tuoksusta, teki
hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli varmaan jotakin
suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous, niin koreita värejä,
tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä paremmin kuin Manuelo.
Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä niistä tiesi.

Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan
huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän
taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien
näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli
ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän vastaanottamisekseen,
oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa eikä mikään yksityiskohta
ollut jäänyt hänen miettiväiseltä luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti
kaikki, se José.

»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla
käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me menemme
sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»

Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja pyörähti
muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.

»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu
kuningas ja kuningatarkin!»

»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.

»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.

»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.

»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»

Pepita kohautti olkapäitänsä.

»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian
itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja
että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun
vain saa hänet nähdä.»

»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut
kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»

»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi
Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on
tyhmä ja itserakas.»

Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään
ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään
muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän
melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo
suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin
hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon
ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt
Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras
säästää sitä vielä vähän kauemmin.

Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää
salata.

Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli
ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta
olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä
niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa
tanssivat hänen liikkuessaan.

Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen
häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli
kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut
lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa
näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä
maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli
hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet
kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka
kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut
mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia,
mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.

Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset
kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat
silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon
oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita
töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei
kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän
ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden
kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut
harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt
taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä,
samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.

»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis. Kukaan
muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida...»

Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty
suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin
Candida.

José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein
varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan — huokeahintaisen,
mutta heleävärisen.

»Kas tässä...» aloitti hän.

Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä.
Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti
koristellussa puvussa.

»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.

Pepita nyökkäsi ja hymyili.

»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi
tuollaiselta.»

»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi José.

»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita ja
löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme kasvoillansa.

Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin
härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle
taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen,
tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä
lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja
naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut
ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa
komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien
huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin —
kaikki kohotti hetken jännitystä.

Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas
kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja
huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José
näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin
monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka
olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja
muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli
ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet
hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin.
Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa
perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».

Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli
sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä
silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen
häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka
hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien
silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin
yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.

Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja
upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin
olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla
oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti
käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin
toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa;
kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä,
jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa
nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja
soitonsäveleet täyttivät ilman.

Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan
ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö
eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen
edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa
ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä
edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli
loistavaan näytelmään.

Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän
oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi
häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä
levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja
Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja
kättentaputusten kaikuessa.

»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»

Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja
huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin
askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa,
kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon
huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin,
hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän
tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas —
olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua
— siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei
Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen
voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa
liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa
intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi
pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit
liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän
onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla
koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista.
Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos
oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa
kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.

»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.

Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän
miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.
Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin
kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta
sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä,
mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä
tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen.
Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja
banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä
täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan
sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä
— tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja
joustavinta valppautta.

Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden,
voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja
harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin
silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa
taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla
ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja
nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin
riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen,
joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José
ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi
entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.

Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari
syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu:
härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti
kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja
taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.

»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette
nähnyt Sebastianon!»

»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».

Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet;
hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:

»Hän katsoo tännepäin... katselee meitä... teitä!»

Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville,
missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno
magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja
hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka
hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen
joukossa.

»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.

»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi
kasvonsa pois.

Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus.
Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut
romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana
ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna
sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää
pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä
riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.



KOLMAS LUKU.


Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä
toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat
ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.

Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme _chuloa_
[härkätaistelijan apulainen. _Suom._], jotka haastoivat niin
äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja
Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata
urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä
vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan.
Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset
— kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja
lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa
paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran
hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä
rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän
sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen
jatkaa oikkuaan.

»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan
mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne
juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»

»Mutta tänään oli siellä joku...» aloitti eräs toisista. »Minä
kuulin sen Alfonsolta... hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano
nimittäin, ja koetti ottaa selvää...»

Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa,
joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä,
koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin
hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen,
jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön
hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.

»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko
kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»

Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä
asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta
ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa
vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai
kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se
seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan
kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä
jännittävämmäksi.

Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä
kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, —
joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli
kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli
kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä
tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin
sisaren» nimellä.

Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon
mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin
saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori
mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus
pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli
itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä
kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi
hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.

Tänä iltana hän oli menettänyt tavanmukaisen tyyneytensä samoin kuin
Josékin. He olivat tavanneet Sebastianon — olivat puhuneet hänen
kanssaan, ja ystäväjoukon läsnäollessa hän oli juonut viiniä heidän
kanssaan.

»Menimme kahvilan ohi ja näimme hänet», selitti Manuelo, »ja
pistäysimme sisään vähän katsellaksemme häntä ja kuullaksemme hänen
puhuvan. Eräs siellä seisovista chuloista kuiskasi meidät nähdessään
hänelle, jotakin — ikäänkuin olisi tiennyt, keitä olimme — ja heti
senjälkeen tuli sama chulo luoksemme Joséta puhuttelemaan, ja sitten
tuli Sebastiano itse ja jutteli meidän kanssamme. Ensiksi tullut oli
eräs niistä, jotka istuivat viiniä juoden viereisessämme pöydässä
härkätaistelupäivän iltana. Kerran lapsuudessaan oli Sebastiano asunut
kotikylänne läheisyydessä — tunsi padre Alessandron ja joitakuita muita
siellä päin. Hänestä oli hauska tavata José ja jutella sikäläisistä
henkilöistä; tuntui aivan kuin heistä heti olisi tullut ystävät.»

»Hänellä on hyvä sydän», lisäsi José, »kuten muuten kaikki hänestä
sanovatkin. Hän muisti kaikki — jopa vanhan Juaninkin, joka eli
satavuotiaaksi ja kävi aivan koukussa. Hän kysyi, elikö hän vielä. On
ihmeellistä, että hän kerran on asunut niin lähellä meitä, jolloin hän
oli pieni, köyhä poika ja sai osakseen huonoa kohtelua. Hän ei ole
liian ylpeä sitä muistaakseen. Hän olisi hyvä ystävä hätään joutuessa,
tuo Sebastiano, vaikka hän on rikas ja vaikka hänestä puhuu koko
maailma.»

Sellaisen kuuluisuuden täytyi Josén mielestä olla tunnettu kaikissa
maailman äärissä.

Sinä iltana, kun Pepita valmistausi nukkumaan, katseli häntä Jovita,
joka jo oli vuoteessa.

Tyttö seisoi kirkkaassa kuutamovirrassa, joka tulvi sisälle valaisten
osan vaatimatonta huonetta. Hänen paljaat käsivartensa olivat ylöspäin
kohotetut hänen irroittaessaan tumman tukkansa pehmeitä suortuvia,
missä vielä riippui muutamia valkeita jasmiinitähtiä. Hymyily leikki
hänen huulillaan ja hän hyräili jotakin säveltä.

»Mitä hän Josésta tahtoo, tuo Sebastiano?» sanoi Jovita
riidanhaluisesti.

»Kuka tietää?» vastasi Pepita.

»Jotakin hän tahtoo», jatkoi Jovita samaan sävyyn. »Eivät ne kaikessa
typeryydessäänkään tyhjän tähden tekeydy sellaisten ystäviksi, jotka
ovat heitä alempia; mutta hän tekee tuttavuutta tavatakseen sinua.»

»Mitä he minusta sanovat?» kysyi Pepita välittämättä katsahtaa
isoäitiin.

»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat
yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee
voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»

»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan
ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo
tän'iltana, jos tahtoo.»

»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo,
ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan
kanssa.»

Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa,
samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:

    »Jasmiineill' on valkokukat,
    loistavat kuin tähdenlento.
    Niiden anna askeleesi
    johtaa tänne kotihini.
    Täällä sua aina varron.
    Jasmiineill' on valkokukat,
    punaa hehkuu ruusunkukka,
    hehkuvat on huulet mulla...»

Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.

»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat
kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».

Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli
nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon
ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.

»Sinun veljesi tulee...», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»

Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti
vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman
joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän
ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.

»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo
mennä kotiin.»

Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen
huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että
hän oli tuollainen... ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän
oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen
sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä
asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain
häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän
oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen
oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut
Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä
oli häneltä livahtamaisillaan.

Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä
kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin,
he eivät saaneet lähteä.

»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.

Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan
matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että
kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi,
tarvitsematta yrittää puhella.

Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.

»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.

Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka
oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan,
ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei
näkynyt huomaavankaan.

»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä
oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti...»

»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä
Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä
kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan
tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»

»Miksi sitten niin sanoit?» kysyi Isabella syystä kummastuneena.

»Siksi että itse tahdoin mennä kotiin.»

»Todellako!» huudahti Isabella. »No minkätähden?»

»Minusta ei täällä enää ole hauskaa», vastasi Pepita.

»Pidämme huolta siitä, että tulee hauskempaa», sanoi Sebastiano
innokkaasti. »Kyllä tulee hauskempaa...»

»Tuolla on Jovita sen vanhan akkansa kanssa», keskeytti Pepita. »Minä
menen juttelemaan heidän kanssaan.»

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa — hänen liikkeensä
muistuttivat linnun lentoa. Sebastiano seisoi ja katseli häntä ääneti,
kunnes Juan kunnioittavasti puhutteli häntä.

»Perin kummallista», sanoi hän. »Sen tytön mielentilat muuttuvat aivan
aavistamatta. Juuri ennen tuloanne hän sanoi, että täällä oli hänestä
hauskaa, ja halusi viipyä.»

»Ehkä», aloitti Sebastiano hiukan hämillään, »ehkä minä...»

»Oh, señor», vakuutti Juan hyvin kohteliaasti, »mahdotonta! Sanotaan
hänen aina tekevän niinkuin häntä huvittaa, ja hänellä on tuhansia
päähänpistoja.»

»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on
paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»

»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse
välittää kestään».

»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin
välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi...»

Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.

»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.

»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei
koskaan».

Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei
Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He
lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli
niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis
jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.

Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin
vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille
eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää
syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä
pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä
olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja
vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen
kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli
seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja
antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja
tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano
oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että
Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.

»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa
matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»

»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.

»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.

»Hän ei puhu minulle.»

José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen
kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta
lapsuudesta ja perustui kokemukseen.

»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän
huvittelee, niin...»

Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan
kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria
noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään
voinut.

»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät
härkätaistelussa.»

»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi
kerralla?» tiedusti Sebastiano.

»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli
suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»

Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut
Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko
seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat
saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi
orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti
ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan,
nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille,
se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä
ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt
huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan
Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle.
Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan
naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui
kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut
eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta
ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään
viivähtänyt hänessä.

Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä
seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli
hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja
tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun
josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois
ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen,
hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli
kuin poika.

Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa
istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että
ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä
syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.

Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen
valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan
Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi
hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti
sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.

Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella
häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli
muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki
kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin
löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa
pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka
intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka
kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää
— ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain
liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön
ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.

Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut:
hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa
kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen,
torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran
kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit
käsivartensa.

»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä
päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»

Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan
huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.

Sebastiano nousi hitaasti.

»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.

Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä,
kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano
poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi
häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä
ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.

»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.

»Oli, oli toki», vastasi José. »Hänellä on ollut hauskaa kaiken päivää.
Ja hän huvittelee mielellään.»

»Hän sanoi, että tässä päivässä oli ollut liian monta tuntia.»

José puristi hetkisen miettivästi päätänsä, mutta sitten hänen
katseensa kirkastui.

»Hän tahtoi vain huvikseen hiukan ilvehtiä», sanoi hän hyväilevän
hellästi. »Ei hänessä ole mitään häijyä, Pepitassa, mutta toisinaan
hän saattaa huvin vuoksi lausua pienen valheen, mitään pahaa
tarkoittamatta, sillä hän tietää, että hänet ymmärrämme. Hän ei odota,
että sitä uskoisimme. Me, jotka olemme häneen tottuneet, tunnemme hänet
paremmin. Tekin joudutte ajan mittaan hänet paremmin tuntemaan.»

»Saan siis tulla toistekin?» kysyi Sebastiano.

Josén raskas ruumis ihan vapisi ilosta.

»Kaikki on teidän, señor», sanoi hän tehden kädenliikkeen, johon
sisältyi pieni mökki ja koko pieni puutarha. »Se on köyhä ja vähäinen,
mutta se kuuluu teille... ja me...»

Sebastianon tummat silmät viipyivät hetkisen pienessä ikkunassa
räystään alla, missä valkoisten kukkien peittämä todellinen jasmiini
kierteli tuuheassa vihannuudessaan. Ja hänen katsahtaessaan ylös tunki
ääni tuoksuvan uutimen läpitse, huolettomasti laulaen muutaman säveleen:

    »Jasmiineill' on valkokukka,
    suo sen johtaa askeleesi...»

»Pepita siellä on», sanoi José. »Hän laulaa aina, kun on tyytyväinen.
Se on hyvä merkki.»



NELJÄS LUKU.


Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut
elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta.
Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja
silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja
hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan.
Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki
ollut hyvin.

Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin
uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa
ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt
hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä
oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa
pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän
näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset.
Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä
oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki
nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin —
rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja
kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki
sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen
kaikkea Carlos ja Manuelo.

Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse
sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän
halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli
heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata
häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä,
että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin
hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä
katseella.

»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana
Jovitalle.

»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja
se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei
kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on
niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»

»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José
vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy
vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»

José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta;
hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi
Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle
koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli
viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin
paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi
tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian
hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa,
joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.

Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi
jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö
voisi hänestä ylpeillä.

»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla
joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla
ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»

Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin
hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli
aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti
kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan
sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli
Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet
hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut
viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan,
tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui
heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki.
Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut
Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin,
että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle
sanoi.

»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun
hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän
kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän
niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin
saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»

Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano.
Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä
näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä
valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin
kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin,
mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä
karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli
kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen
tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai
tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja
uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut
vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja
kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli
ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.

Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä
pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei
kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli
tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti
härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun
keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi
hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin
taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt
päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José
ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen
perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön
sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen
ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes
hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.

Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli
hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle
kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon
levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia
ja harvinaisimpia kukkia kädessä.

»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset
kädestään ammentaessaan hänelle vettä.

Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.

»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku
oli täytetty.

Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan
siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.

»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän
paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia
andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä
leikki. Kaihan te tulette?»

Pepita nojasi kaivonsyrjää vasten, katsellen veteen, niissä
näki kasvojensa kuvastuvan tummassa syvyydessä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän näki myöskin Sebastianon heijastuskuvan. Tämä
piti kukkia kädessänsä.

»Nämä», sanoi hän, »olen saanut kuninkaan puutarhurilta. Ne ovat
samanlaisia kuin ne, joita kuningatar toisinaan pitää. Minä otin ne
siltä varalta, että kenties tahtoisitte kantaa niitä härkätaistelussa.»

Pepita näki vesikuvastimessa, kuinka ihania ne olivat. Hän ei tahtonut
katsoa niihin suoraan. Ne olivat tavattoman kauniita, eikä hän koskaan
ollut nähnyt sellaisia kukkia ennen. Ja kuningatar itse oli käyttänyt
aivan samanlaisia kukkia. Jos joku toinen olisi ne tuonut — mutta tuoja
oli Sebastiano. Ja hän muisti Saritan. Kenties hän joskus oli antanut
kukkia Saritalle ajatellen, että yksinkertaiselle maalaistytölle, joka
ei mitään käsittänyt, ne olivat ylimmäinen ihanuus. Sarita olisi kyllä
ottanut ne vastaan.

Pieni häijy ilme värähti hänen kasvoilleen. Hän kääntyi ikäänkuin
ottaakseen vesiruukun maasta. Mutta Sebastian tarttui siihen.

»Te ette tahdo puhua minulle», sanoi hän kiivaasti. »Ette tahdo edes
katsahtaa kukkiin, jotka olen teille tuonut. Teidän pitää ainakin sanoa
minulle, mitä olen tehnyt, kun minua noin halveksitte. Enhän liene
mikään paha henki? Mitä tämä merkitsee?»

Tyttö pani kätensä selän taakse ja kiinnitti suuret silmänsä
hetkiseksi häneen. Nyt hän ei enää voinut sanoa, ettei Pepita ollut
häneen katsonut. Luuliko hän ehkä, että voisi pidättää hänet, ellei
hänellä ollut halua viipyä? Hänet, Pepitan! Tyttö seisoi tuijottaen
häneen hetkisen, kääntyi sitten ja meni tiehensä jättäen hänet siihen
vesiruukun kanssa. Hän saisi seisoa siinä vartioimassa sitä koko
päivän, jos tahtoi.

Pepita meni sisälle tupaan ja huusi Jovitaa.

»Jos haluat saada veden nyt, saat mennä itse sen kaivolta noutamaan. Se
on ammennettuna ja señor Sebastiano seisoo sitä vartioimassa.»

»Pyhä Jumalan äiti!» huudahti Jovita ja tuijotti. »Hän on hulluna
señor Sebastianoineen!»

Mutta eukko ei saanut häntä puhumaan sanaakaan enempää, ja ennenkuin
ehti kaivolle, tapasi hän pojan, joka kantoi vesiruukkua asuntoa kohti
ja kertoi saaneensa siitä työstä maksun.

       *       *       *       *       *

He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen
kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli
sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei
koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.

»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli
sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään
muuta.»

Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin
tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt
mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se
oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt
mitään.

Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän
sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran
oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut
Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta
kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä
löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi
mitään nähnyt.

»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena.
»Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin
julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»

Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan
aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin
jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin
hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen
voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin
hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti,
sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen
omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain
tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka,
mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti
vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut
lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi
nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden
kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.

Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui
Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten
muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän
riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen
tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja
jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten
yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea
nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.

»Se on hänen _divisansa_!» huudahti Isabella säikähtyneenä.

»Se on hänen _divisansa_!» säesti José. »Hänen _divisansa_, Pepita! Hän
on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja
kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli
kevyesti viuhkallansa.

»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi
välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja
hän polki sitä jalallaan.

»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen
ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen
vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»

»Sehän oli hänen _divisansa_», läähätti José. »Sebastianon _divisa_!»

Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin
ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.

»Mitä hänen _divisansa_ minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli
siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne
kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan
hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat
saada sen — ja hänet itsensä.»

Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle
kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi
lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena,
lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat
ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut?
Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun,
puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti
muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten,
oli hänellä syytäkin!

»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa
muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole
hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan,
että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu
päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut
miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän
kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen
ylpeydessään.»

Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari
kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.



VIIDES LUKU.


Kun Pepita oli ehtinyt kotiin, oli hänen mielentilansa muuttunut aivan
toiseksi — viha oli haihtunut tai ainakin kaikki merkit siitä. Hän
lauloi laittaessaan illallista ja jutteli iloisesti Josén kanssa.
Hänellä oli sittenkin ollut hauskaa härkätaistelussa. Hänellä oli
ollut hauskempaakin kuin edellisellä kerralla; hänellä oli ollut hyvin
hauskaa.

Hän alkoi viehättävästi laskea leikkiä kaikesta, toisteli ihmisten
nimiä, jotka oli nähnyt tai tuntenut, kuvaili Josélle nuorten
tyttöjen pukuja, miesten ulkonäköä ja ritarillisuutta. Hän nauroi ja
pakotti Josénkin nauramaan, ja kaiken aikaa hän näytti niin kauniilta
säteilevine silmineen, hohtavan valkoisille hampaineen ja kirkas ruso
poskillaan, että saattoi tosiaan panna pyörälle kenen pään tahansa.

Kuu oli sinä iltana kirkkaimmillaan. Koko maa kylpi puhtaassa ja
lumoavassa valkeudessa, joka ikäänkuin henki sulotuoksua, hiljaisuutta
ja salaperäistä hellyyttä. Millainen yö! Hengitettiin ruusujen,
oranssinkukkien ja jasmiinien tuoksua.

Pepita istui ruusujen juurella, lauloi ja laverteli; José poltteli
ja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta yhä hämmentyneeksi, vaikka
hiljaisen illan kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti ja teki hänet
tyytyväiseksi, kun hän siinä istui mietteissään mitään virkkamatta.

Jovita vaipui uneen. Hän nukahti aina ulkona lämpiminä kesäiltoina ja
talvisin sisällä tulen ääressä. Pepita lakkasi juttelemasta ja lauloi
toisen laulun toisensa perään. Sitten hän lakkasi laulamastakin ja
näppäili vain hiljaa kitaraansa silloin tällöin. Hetkisen perästä
nukahti Josékin, joka oli ojentanut itsensä penkille.

Sitten Pepita lakkasi koskettelemasta kitaransa kieliä. Hän katseli
kuutamossa uinuvia kukkasia ja oli jonkun minuutin hyvin hiljaa.
Senjälkeen hän laski kitaran kädestään ja astui ulos kuutamoon.

Kuun valossa ei voi eroittaa kasvojen väriä. Siitä ehkä johtui,
että näytti siltä kuin olisi väri poistunut hänen poskiltaan. Hän
näytti ihan kalpealta, ja hänen kauniit kulmakarvansa vetäytyivät
kokoon, kunnes olivat yhtenä ainoana mustana juovana hänen otsallaan.
Hän pani kätensä ristiin päänsä taakse, ja kasvot hiukan ylöspäin
käännettyinä, niin että valo lankesi niille, hän vaelsi puiden ja
tuoksuvien pensaiden sekaan. Enimmin hän rakasti jasmiineja, ja eräällä
kohdalla korkeata kiviaitaa kierteli pensas, jonka kukkaset tuikkivat
kuin kymmenettuhannet tähdet. Hän meni sinne ja asettui sen viereen,
toisinaan katsellen kukkia, toisinaan tuijottaen alas tielle, joka
hohti lumivalkoisena kuutamossa.

Ja hänen seisoessaan siinä kohosi äkkiä muurin toiselta puolen hahmo,
jonka hän hyvin tunsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä oli
hypännyt ylitse ja seisoi aivan hänen vieressään. Sebastiano!

Pepita seisoi hiljaa kädet yhä pään takana ja kasvot ylöspäin
käännettyinä ja katsoi häneen.

Tulija laski kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi häneen takaisin.
Aiheuttiko sen kuutamo vai ei, ainakin _hän_ oli kalpea kuin kuolema.

»Niin», sanoi hän, »te olette aina sama. Te ette muutu. Olette sama,
tulee koska tahansa. Mutta kuulkaa minua. Luulette, että olen tullut
teitä moittimaan. Mutta miksi sen tekisin? Minä olen taistellut
härkien kanssa, mutta se ei minulle opeta, kuinka minun on meneteltävä
naisten kanssa. Luulin, että kun antoi jollekulle koko sielunsa,
elämänsä ja henkensä, niin tuo joku kerran heltyisi ja sallisi
itseänsä ajateltavan. Te olette nainen ja olette luotu sitä varten,
että teitä rakastettaisiin; mutta sydämessänne on jotakin kovaa. Te
ylpeilette siitä, että olette ilveillyt miehelle, joka oli rehellinen
ja kunniallinen ja rakasti teitä. Mutta kuulkaa mitä sanon: Parempi on
olla vähemmän kaunis ja enemmän nainen.»

Hän vaikeni. Pepita oli muuttanut asentoansa ja seisoi jasmiinipensaan
vieressä, riipoen siitä kukkia toisen toisensa perään. Hän alkoi
hymyillä ja hiljaa hyräillä ikäänkuin itsekseen:

    »Oi, pikku lintu ikkunalla,
    sa laula mulle vain...»

»Ja enemmän nainen», toisti Sebastiano. »Naisia miehet haluavat.»

Pepita katsahti häneen ja nauroi. Sitten hän lauloi jälleen:

    »Hipaiset yöllä kukkain rintaa,
    oranssin varvun katkaiset...»

Sebastiano teki äkillisen liikkeen ja tarttui hänen ranteeseensa
säihkyvin silmin.

»Se ei muuten mitään haittaakaan», sanoi hän. »Te olette kylliksi
nainen sellaisenakin. Aika tulee, jolloin teillä on toiset tunteet.
Teidät voidaan pakottaa rakastamaan. Niin, te olette niitä, joita
täytyy pakottaa. Silloin tekin saatte kärsiä, ja se tekee teille hyvää.
Silloin te kyllä puhutte.»

Hän vaikeni ja piti tytön kättä hiukan ulompana itsestään ja katsahti
häneen äkkiä hyvin surullisesti.

»Olette niin kaunis», sanoi hän. »Niin pieni ja kaunis! Jos olisitte
hyväsydäminen ja lempeä, ja jos saisi hiljaa silittää teidän poskeanne
ja hiuksianne, kuinka silloin teitä rakastaisikaan ja tekisi kaikki
teidän tähtenne! Ei — te ette voi liikahtaa. En ole turhaan taistellut
härkien kanssa. Jos sallisin teidän liikahtaa, te riuhtaisisitte
itsenne irti ja satuttaisitte itseänne. Kuulkaa! Minä matkustan pois.
Minä en kiusaa teitä kauemmin. Minä odotan. Jos odottaa kyllin kauan,
taukoo tuska ja toiveet unhottuvat. Niin on haavan laita, ja miksei
myöskin niiden tunteiden laita, joita meillä on naista kohtaan?
Sanoin, että teidät pakotettaisiin rakastamaan, mutta sen minä jätän
jonkun toisen miehen tehtäväksi. Minä en halua sellaista rakkautta.
Minä tahdon saada naisen. Päivä tulee, jolloin ette viskaa divisaa
jalkoihinne. Te otatte sen silloin vastaan ja kätkette sen povellenne.
Se ei ole silloin minun, vaan jonkun muun, joka rakastaa teitä
vähemmän. Minä rakastin teitä, olin melkein hulluna teidän tähtenne.
Mutta siitä tulee loppu. On parempi ajatella vain härkiä kuin näytellä
mielipuolta naisen edessä, jonka sydämessä ei ole rakkautta. Te olette
kaunis, mutta se yksinään ei riitä. Te voitte tenhota miehen, mutta
lumousketjun läpi voi murtautua. Kas niin, menkää nyt!»

Hän loi tyttöön pitkän silmäyksen, melkein paiskasi hänen kätensä
luotaan ja hyppäsi puutarhan muurin yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli poissa.

Pepita seisoi yhä paikallaan, nyrkkiin puristetut kätensä sivuilla, ja
tuijotti silmät suurina alas valkoiselle, kuun valaisemalle tielle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana José tuli tavallista myöhemmin työstään. Hän kulki
tietä pitkin allapäin ja raskain, hitain askelin. Istuuduttuaan
aterialle hän söi vain hiukan ja kumartuessaan liemensä yli hän kuuli
Jovitan toruvan.

»Se on poissa», ärisi hän. »Sinä otit sen ja olet kai heittänyt sen
pois.»

»Eikö se sitten ollut minun?» kysyi Pepita. »Se oli minun. Minä en
välittänyt siitä ja olen tehnyt sen kanssa mitä tahdoin.»

José kohotti päätään ja kuunteli.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Hän on heittänyt pois divisan, jonka minä olin kätkenyt», vastasi
Jovita. »Minä olin piilottanut sen, ja hän on sen ottanut. Mitä se
hänelle merkitsi, kun se oli sellaisessa paikassa, missä ei voinut sitä
nähdä.»

»Otitko sinä sen», kysyi José Pepitalta.

»Ei suinkaan se ollut hänelle aiottu?» vastasi Pepita. »Sanoinhan minä,
että hänen olisi pitänyt heittää se hänelle eikä minulle.»

José taittoi kappaleen leipää ja murenteli sitä konemaisesti pöydällä.

»Sinä et olisi saanut sitä tehdä» sanoi hän. »Minä toivon, että olisit
antanut sen olla. Se olisi ollut parasta; emmekä me häntä enää näe.
Hän ei enää tule tänne. Ja pian hän matkustaa pois. Kuka tietää, mitä
sitten voi tapahtua?»

Pepita läksi ulos sanaa sanomatta. Hän ei palannut pitkään aikaan,
eivätkä he tienneet, mihin hän oli mennyt. Mutta kun se oli hänen
tapansa hänen ollessaan pahalla tuulella, eivät he olleet hänestä
levottomia.

Kun hän vihdoin tuli takaisin, oli jälleen kuutamo. Jovita makasi
viiniköynnösten varjossa, ja José istui penkillä oven ulkopuolella ja
poltti tupakkaa.

Pepita istahti kynnykselle ja nojasi päänsä pihtipieltä vasten. Hän
ei virkkanut mitään, vaan katseli kasteesta painuneita kuun valossa
säkenöitseviä kukkasia.

Oli muutaman minuutin äänettömyys, mutta sitten José liikahti
levottomasti ja lausui:

»Kuten sanottu, hän ei enää tule tänne ja pian hän matkustaa pois.
Parasta niin. Hän on hyvin luja ja päättäväinen. Kamppailu härkien
kanssa lienee hänet sellaiseksi tehnyt. Hän sanoi, että hän tahtoi
saada sinut omakseen, mutta että sinä et huolinut hänestä, ja senvuoksi
hänen täytyy koettaa unohtaa sinut. Hänen täytyy lakata sinua
ajattelemasta ja välttää kuulla sinusta puhuttavan. Hän pyysi minua
ystävänä, etten sallisi hänen nähdä itseäni vähään aikaan, kunnes
kaikki on ohi. Minun näkemiseni muistuttaisi hänelle sinua, mutta se
ei käy päinsä. Hän sanoi sen ystävänä — ei ollenkaan äreästi — ja hän
_on_ minun ystäväni, vaikka hän on Sebastiano ja minä vain tällainen
raatava raukka. Kaikki tulee yhtä hyväksi kuin konsaan, kun hän pääsee
tämän yli ja me jälleen tapaamme. Jos sinä olisit tahtonut ottaa hänet
vastaan, olisi meistä tullut veljet.»

Pepita istui ääneti. Mitä ihmeellistä hänessä tapahtui? Hän ei sitä
tiennyt. Hänen hengityksessään oli jotakin vikaa. Oli jotakin, mikä
pakotti hänen sydänalaansa — jyskytti siellä niin raskain iskuin,
että hän oli tukehtua. Hän sulki kätensä niin tiukkaan, että kynnet
tunkeutuivat nahkaan. Hän ei olisi voinut lausua sanaakaan, vaikka
olisi mitä maksettu.

Ennenkuin José ehti sanoa enempää, nousi hän äkillisen kiivaasti, meni
hänen ohitseen ja oli jälleen poissa. Miesparka katseli surullisesti
pienen nopean olennon jälkeen.

»Jos Pepita olisi ottanut hänet vastaan», mumisi hän itsekseen, »olisi
hänestä tullut hyvä aviomies, ja me olisimme tulleet veljiksi. Mutta
tyttöä ei ole helppo miellyttää, eikä myöskään ole hänen tapaistaan
rohkaista niitä, jotka eivät häntä heti miellytä. Mutta kukaan ei kaada
härkää niinkuin Sebastiano!»

Pepita liiti pois kuin lintu, kunnes saapui kiviaidalle, jonka
juurella jasmiinipensas kasvoi, juuri samalle paikalle, missä oli
seisonut edellisenä iltana. Siellä hän pysähtyi läähättäen. Jasmiinien
tuoksu täytti ilman hänen ympärillään. Hän katsoi valkoiselle tielle.
Ihmeellinen uusi tunne täytti hänen rintansa. Hän ei tiennyt, oliko
se vihaa vai mitä se oli, mutta jos se oli vihaa, oli se uutta lajia,
tuskallisempaa kuin tavallisesti.

Hän ei enää palaisi — ei enää koskaan palaisi! Hän ei enää äkkiä
ilmestyisi hänen viereensä ikäänkuin maan sisästä kohonneena, hän ei
seuraisi häntä eikä yrittäisi hellyttää häntä tai katselisi häntä
kaiken aikaa, kun oli hänen läheisyydessään, — hän ei enää koettaisi
saada häntä puhumaan. Viimeksi eilenillalla hän oli täällä, juuri
samalla paikalla, ja nyt hän ei enää koskaan puhuisi niinkuin silloin
puhui. Hän unohtaisi hänet — ei enää kyselisi häntä — unohtaisi hänet —
Pepitan!

Tyttö ei tahtonut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei hän sitä voisi...
eiväthän ne koskaan voineet. Ne rakastivat häntä aina eivätkä
huolineet kestään muusta... Ja kuitenkin jatkui raskas jyskytys hänen
sydänalassaan, ja hän hengitti työläästi ja läähättäen.

»Tule takaisin!» huudahti hän ja katsoi valkoiselle tielle. »Minä
pyydän sinua tulemaan takaisin. Sinun täytyy tulla. Kuuletko? Minä
sanon sen — minä — Pepita.»

Mutta ei kuulunut vastausta — ei äännähdystä, ei askelta; ei näkynyt
merkkiäkään mistään lähestyvästä haamusta. Tie ulottui kauvaksi
valkoisessa yksitoikkoisuudessaan, ja kummallinen, hurja ilme tuli
pieniin kauniisiin kasvoihin.

»Etkö kuule?» toisti hän. »Minä en tahdo puhua sinulle, ellet tule, en
anna sinulle mitään, en katsettakaan; mutta sinun täytyy tulla siksi,
että minä sitä tahdon — siksi että minä olen Pepita.»

Yhä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Äkkiä hän nosti kätensä ylös ja
polki jalkaansa.

»Minä tapan sinut!» huudahti hän. »Ellet sinä tule, niin minä tapan
sinut!»

Ja sitten hän laski äkkiä kätensä pamppailevalle sydämelleen ja vaipui
maahan haudaten kasvonsa jasmiinin kasteesta märkiin, tuoksuviin
köynnöksiin.



KUUDES LUKU.


Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta
tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen.
Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä
ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui
kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja
itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että
Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken
oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan
vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka
paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa,
että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli
katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu
ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan
— mutta kaivattua ei kuulunut.

Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen
halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi
pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta
toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja
pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla
täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi
siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita —
mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä
lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen
espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien
vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä
menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi
paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä
vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén
ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon
vain yhden ainoan kerran.

Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet
toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän
tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa
niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen
kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt
niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka
syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi... näkisi, että hän yhä
oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita
ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.

Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän
jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli
hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta
kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle.
Ei!

Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja
Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille
syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana
tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän
kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.

José huokasi syvään ja nousi.

»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta,
ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua
pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän
pyysi sitä minulta.»

»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi
paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»

Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi
härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä
niin hartaasti.

»On parasta, ettemme mene sinne», sanoi José. »Tiedät miksi. Hän ei
haluaisi nähdä meitä. Näithän, kuinka tänään kävi. Hän ei ole vihainen,
mutta hän on päättänyt välttää kaikkia muistoja. Pian hän matkustaa
pois, ja sitten sinä voit tulla minun kanssani niin usein kuin tahdot;
mutta ei nyt. Kun tämä viikko on päättynyt, matkustaa hän — kauas pois.»

»Minä tahdon mennä ensi kerralla», sanoi Pepita itsepäisesti. »Minä
menen ilman sinua, ellet tahdo tulla kanssani. Isabella, Juan ja
Manuelo ottavat minut kyllä kernaasti mukaansa. Hän voi — hän saa
katsella härkiänsä.»

Hän ei tiennyt, että epätoivo oli hänet vallannut — hän luuli sitä
uhmaksi. »Niin, niin», mietti hän henkeänsä pidätellen, »Sebastiano
saisi nähdä hänen nauravan ja juttelevan Manuelon, Carlosin, Juanin ja
muiden kanssa, ja silloin hän saisi rangaistuksensa».

Tyttö ei tahtonut kuunnella Josén estelyjä. Hän menisi sinne — hän
menisi sinne. Mistään muusta härkätaistelusta kuin tästä hän ei
välittänyt.

Hän voi tuskin hillitä itseään, kunnes kisojen päivä saapui. Hän oli
itse ommellut itselleen uuden puvun; hänellä oli uusi viuhka ja uusi
kaulanauha, jotka hän oli ostanut pienillä säästöillään.

Siellä oli runsaasti väkeä. Tiedettiin, että Sebastiano matkustaisi
pois, ja monet olivat tulleet siitä syystä, haluten nähdä hänet vielä
viimeisen kerran kisakaudella.

Alussa oli Pepita iloisempi kuin hänen ihailijansa koskaan olivat
nähneet hänen olevan. Hän suvaitsi puhua ja hymyillä heille, vieläpä
kuunnellakin. Hän oli kuin pieni levoton koreahöyheninen lintu.
Isabella katseli häntä ihmetellen.

»Sellainen hän ei ole koskaan ennen ollut», kuiskasi hän Juanille.

Ja sitten tuli Sebastiano, ja he näkivät vain hänet.

Kun sonni vihdoin makasi muodottomana möhkäleenä tomussa ja yleisö
riemuitsi ja hurmaantuneena melkein heittäytyi paikoiltaan ja
koreapukuinen uljas matadori kumarsi katsojille, kumarsi kerran
toisensa perään, istui Pepita kuin kivipatsas. Hänen kasvoissaan ei
ollut hitustakaan väriä, ja silmät tuijottivat jäykkinä. Hän ei näkynyt
kuulevan eikä näkevän, ennenkuin joku puhutte!! häntä. Silloin hän
nousi ja huomasi Manuelon.

»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei
muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko... olen
saanut päänkipua. Tulkaa.»

Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti.
Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut
Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle
ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan
Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan
inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.

»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän.
»Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja
siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi
ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin
prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä
iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»

Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta
pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.

»Mikä nyt on?» kysyi eukko.

»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi
Pepita.

»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin
saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja
lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä
ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»

Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi
pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan
kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli _divisa_, jonka hän oli
varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois.
Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin
hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen
kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon
tuostakin itsekseen:

»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»

Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen
ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat
vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin
vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa,
milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin
seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja
itsesurkuttelusta laajentuneina.

»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»

Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli
sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä
kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille
ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka
olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten
silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän
muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain
halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen
edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana
poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?

Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään
iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta
kauneudestaan.

Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen
oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui
hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.

Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi
ajatus.

»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti
kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella
hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa
sanoja! En, en!»

Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti
sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.

Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana
päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei
rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä
rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen
rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen,
uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei
olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista
keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina
saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä
ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan
hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten
asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla
rukouksillaan.

»Laita niin, että hän tulee takaisin — toimita hänet tulemaan takaisin
luokseni, Jumalan pyhä äiti! Hänen täytyy tulla takaisin! Lähetä hänet
muurin luo jonakuna iltana — niin, jo tänä iltana!»

Sebastiano ei millään muotoa saisi tietää, että hän oli kuin
Sarita, mutta hänen täytyi tulla. Ja mitä tahansa Pepita tekikään
tai sanoikaan, ihailija ei saisi mennä tiehensä. Hän möisi uuden
kaulanauhansa, äidiltä perimänsä hopeakamman — jonka hänen isänsä
oli antanut hänen äidilleen näiden kihlauksen aikaan, — ne hän möisi
ostaakseen kukkia ja vahakynttilöitä pyhälle äidille. Mutta takaisin
Sebastianon täytyi tulla, eikä hän saisi enää mennä pois, käyköön
muuten kuinka tahansa.

Hän polvistui kivilattialle kädet ristissä alati toistellen samoja
sanoja — joka kerralla edellistä hartaammin. Kaiken nuorekkaan voimansa
hän upotti rukoukseensa.

Ja kuitenkaan hänelle ei ollut selvinnyt, mitä hän tekisi ja sanoisi,
jos Sebastiano todella tulisi.

Kun hänen sitten oli noustava lähteäkseen pois, täytyi hänen yrittää
kahdesti ennenkuin siinä onnistui. Hän oli tyhjentänyt melkein kaikki
voimansa intohimoisiin rukouksiinsa, ja hän meni vavisten ulos
häikäisevään päiväpaisteeseen. Näin hän teki päivä päivältä — päivä
päivältä — ja illalla odotteli kiviaidan luona, mutta tie häämöitti
aina yhtä tyhjänä.

Eikä hän voinut saada tietää mitään. Hän ei voinut kysyä — ei
sittenkään, vaikka hän toisinaan istui ja tuijotti Joséhen nälkäisin
katsein ja hänestä tuntui, että hänen täytyi kaatua kuolleena maahan,
ellei tämä puhunut. Mutta veli ei virkkanut hänelle mitään, koska
hänellä ei juuri ollut mitään kerrottavaakaan ja koska hän sitäpaitsi
varmasti uskoi, että pelkkä Sebastianon nimen mainitseminen suututtaisi
sisarta.

Niin meni aika — viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, — ja vihdoin
Pepita eräänä iltana taas meni kirkkoon ja rukoili.

»Pyhä äiti», sanoi hän, »minä olen myynyt kamman ja kaulanauhan, olen
ponnistellut ja pitänyt sanani. Minä olen ostanut pienen kultasydämen,
jonka uhraan sinulle. Ja jos hän tulee», kuiskasi hän hiljempää, »en
sano hänelle mitään häijyä».

Sinä iltana hän ensi kertaa kuuli jotakin Sebastianosta.

Pieni Carlos tuli heille ja tiesi paljon uutisia.

»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee
Amerikaan.»

»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.

»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty
härkätaistelua.»

»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»

»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja
pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että
hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas,
että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»

Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka
maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo
pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen,
— pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö
seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä
ylös.

»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy
olla, sano hänelle... sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!»
ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin
kuritettu lapsi.



SEITSEMÄS LUKU.


Kului taas viikkoja ja kuukausia, ennenkuin hän ensi kerran kuuli
sanaakaan Sebastianosta. Näinä viikkoina hän toisinaan vihasi Joséta
siksi, että tämä ei kertaakaan puhunut siitä, mitä hän halusi kuulla.
Itse hän ei voinut puhua, hän ei voinut häneltä mitään kysellä, hän
saattoi ainoastaan odottaa — kaivaten ja epätoivossa. Ne eivät edes
tahtoneet sanoa, nuo ihmiset, oliko hän matkustanut Amerikan kuninkaan
luo vai ei — oliko hän toisessa maailman ääressä vai ainoastaan
toisessa kaupungissa. Totuus oli, että José oli varoittanut muita
puhumasta henkilöstä, josta Pepita ei tahtonut kuulla puhuttavan.

»Hän ei pidä hänestä», sanoi veli surullisesti. »Tytöt ovat toisinaan
niin kummallisia. Hän tulee vallan vihaiseksi, jos Sebastianoa
mainitaan.»

Mutta hitaudessaankaan hän ei ajan pitkään voinut olla huomaamatta,
että oli jotakin, mikä vaivasi Pepitaa. Välistä tämä tuskin ollenkaan
puhui eikä leimahtanut liekkiin, kun Jovita häntä torui, — ikäänkuin ei
olisi sitä kuullutkaan. Hänen silmänsäkin olivat tulleet suuremmiksi,
ja niissä oli polttava kiilto. Näytti aina siltä kuin ne kyselisivät
jotakin. Usein, kun hän katsahti Pepitaan, hän huomasi tämän
tuijottavan häneen ikäänkuin tahtoen pakottaa toista johonkin. Suruton
linnunkatse oli poissa, eikä huoleton ilkkuva nauru enää kaikunut.

Hän alkoi vähitellen luulotella, että tyttö aina ajatteli jotakin, mikä
häntä tuskastutti ja teki hänet levottomaksi. Mutta eihän ollut mitään
levottomuuden aihetta. Olihan hänellä kaikki, mitä halusi. Hänellä
oli yhtä paljon koruja kuin muillakin tytöillä — olipa enemmänkin.
Hänellä oli niin vähän tehtävää, että hän aikansa kuluksi oli etsinyt
työtä kodin ulkopuolelta — eikä hän rakastanut ketään. Niiden miesten
joukossa, jotka hän tunsi, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi tullut
hänen pienimmästä viittauksestaan. Mitä se sitten saattoi olla?

Ja hän oli kovin kaunis — kauniimpi kuin koskaan, nyt kun hänellä oli
tuo polttava hehku silmissään ja jotakin muuta — jotakin veljelle
käsittämätöntä — jotakin levotonta viehätystä liikkeissä, ikäänkuin hän
aina olisi ollut varuillaan.

»Eikö sinusta enää ole hauskaa Madridissa?» kysyi José häneltä kerran.

»On kyllä», vastasi hän.

»Toivotko sinä jotakin?»

»En».

»Minun mielestäni», sanoi veli hitaasti ja hyvin varovaisesti, »näyttää
siltä kuin kaikki ei enää huvittaisi sinua niin paljon kuin alussa».

»Eihän se ole enää niin uutta», vastasi sisar, »mutta silti vieläkin
hyvin hauskaa».

Hetkisen olivat hänen suuret silmänsä kiinnitetyt Joséhen, sitten
hän astui verkalleen hänen luokseen, laski kätensä hänen leveälle
hartialleen ja virkkoi:

»Sinä olet hyvä veli! Sinä olet hyvä veli!»

»Minä olen sinua aina rakastanut», sanoi toinen vaatimattoman ylpeästi.
»Tiedäthän, että lapsina ollessamme aina lupasin sinulle toimittaa
paremmat päivät.»

Pepita oli unohtanut laskea vuorokaudet ja viikot tai kiinnittää mitään
huomiota eri vuodenaikoihin, kun José eräänä kesän ensimmäisistä
päivistä tuli kotiin rehelliset kasvot kuvastaen vilpitöntä iloa.

Hän katsahti kysyvästi Pepitaan ja rykäisi pari kertaa.

»Nyt se ehkä ei enää kiusaa sinua», aloitti hän. »On jo kulunut niin
pitkä aika, ja kaikki on unohtunut. Sebastiano on tullut takaisin.
Hän ei matkustanutkaan Amerikaan. Hän on Madridissa tänään. Hän
astui minua vastaan kadulla — ei välttänyt minua, oli päinvastoin
iloinenkin kohtaamisesta. Hänen laitansa näkyi taas olevan hyvin, sanoi
Manuelo minulle sitten. Hän lienee tavannut harvinaisen kauniin tytön
Lissabonissa, ja tyttö on nyt täällä. Sanotaan, että hän aikoo naida
hänet.»

Pepita puristi kätensä yhteen ja tuijotti häneen silmillä, jotka
paloivat hurjemmin kuin koskaan ennen.

»Se ei ole totta!» sai hän hampaittensa välistä sanotuksi.

»Se ei ole totta!»

José liikahti kaksi askelta taaksepäin.

»Ei totta?» änkytti hän. »Miksei? Kaikki siitä puhuvat.»

»Mies, joka kaataa härkiä niinkuin hän, ei unohda naista yhtenä
päivänä», sanoi tyttö.

José hämmästyi yhä enemmän.

»En luullut sinun ajattelevan hänestä muuta kuin pahaa», huomautti hän.
»Mitä on tapahtunut? Sinä olet vihainen — vihainen.»

»Se, mitä siitä Lissabonin tytöstä kerrotaan, ei ole totta», sanoi
Pepita. »Se on valhe, jota ne huvikseen levittävät.»

Kelpo José ei ollut eläissään joutunut niin hämilleen. Tämä meni hänen
tajuntansa yli. Hän ei tohtinut puhua ja istui vilkuillen sisareensa
nauttiessaan lientänsä, mutta tyttö ei virkkanut mitään enempää. —
»Mitä on tapahtunut?» kyseli hän itseltään kerran toisensa perään.
»Eikö hän tahtoisi sallia hänen menevän toisen kanssa naimisiin,
vaikkei itse hänestä huoli?»

Sitten José lähti ulos jälleen. Täytyi myöntää, että hän meni toivoen
tapaavansa Sebastianon tai edes kuullakseen hänestä jotakin. Ei
ollutkaan vaikeata saada hänestä kuulla. Kahviloissa ja kadunkulmissa
ei puhuttu muusta kuin hänestä. Mistäpä muusta ihmiset olisivat
puhuneet, kun tiesivät hänen palanneen? Pian taas tulisi hauskaa —
mitä riemun ja innostuksen juhlahetkiä olikaan odotettavissa! Elämä
alkoi näyttää vilkkaammalta ja mielenkiintoisemmalta. Mitä hän
olikaan tehnyt Madridista lähdettyään? Millaisia voittoja — millaisia
suosionosoituksia! Hänen ihailijoistaan tuntui, että hänellä oli ollut
koko maailma jalkainsa juuressa.

Siellä täällä kuultiin laulunpätkiä, joiden loppusäveleessä mainittiin
hänen nimensä. Vain siksi, että hän niin suuresti rakasti omaa
kansaansa, hän oli kieltäytynyt Amerikan kuninkaan loistavista
tarjouksista. Hän oli hylännyt ne — oli mieluummin jäänyt Espanjaan.
Oli tullut takaisin Madridiin. Pian hän jälleen esiintyisi heille. Hän
oli tullut vielä entistä voimakkaammaksi ja taitavammaksi, ja hänen
ulkomuotonsa taas — ah! mikä häikäisevän komea mies!

Josélla oli onni saada nähdä hänet jälleen ja puhuakin hänen kanssaan.
Tosiaankin suuri onni! Sävyisä José tunsi itsensä ylen riemastuneeksi.
Nyt heistä jälleen tulisi ystävykset!

Oli jo varsin myöhä, kun hän vihdoin läksi astumaan kotiin päin
valkoista tietä pitkin. Hän oli juonut kylliksi viiniä tunteakseen
itsensä iloiseksi ja riemastuneeksi, ja kävellessään hän vähän väliä
lauloi säkeistöä jostakin härkätaistelun tenhoa kuvailevasta laulusta.

Päästyään puolitiehen kotimatkallaan hän luuli kuulevansa askeleita
takaansa — keveiden jalkojen nopeita juoksuaskeleita. Hän pysähtyi ja
katsahti ympärilleen. Mitä hän näki tai luuli näkevänsä? Oliko siellä
pieni musta hahmo hiipimässä puiden varjossa? Se muistutti naista, joka
ei tahtonut itseänsä nähtävän. No, ei hän sitten häntä katselisikaan.
Mitä hyödytti häntä pahottaa? José astui siis eteenpäin, ehkä hiukan
hitaammin. Oli myöhäistä naisen olla yksinään ulkona tällä autiolla
tiellä. Varmaan oli jo yli puolenyön. Sitten juolahti hänen mieleensä,
että olento kenties halusi päästä hänen ohitseen. Siinä tapauksessa
hän, José, voi katsella toisaalle, tien toiselle puolelle. Ja hän
siirtyi tosiaankin toiselle sivulle, jättääkseen tien avoimeksi ja
jatkoi hyväluontoisesti lauluansa varsin äänekkäästi ja perin väärällä
säveleellä. Niin, hän oli ollut oikeassa. Pian tulivat askeleet
lähemmäksi — varjossa hiipivä varjo livahti ohitse, juoksi nopeasti.

Mutta nyt ne olivat ehtineet lähelle hänen kotiansa, ja edessä oli
tienpätkä, jota mitkään puut eivät varjostaneet. Pieni haamu epäröitsi,
kiiti kuin nuoli valkean tien yli, ja kun José sai sen näkyviinsä
valoisammassa kohdassa, parkaisi hän ja syöksähti sen jälkeen. Jo
muutaman minuutin päästä hän oli sen saavuttanut ja tarttui sen
käsivarteen, tuntien hennon vartalon, hengästyneen ja vapisevan tytön.

»Pepita!» huudahti hän. »Sinäkö se olet?»

Haamu pudotti viitan kauluksen kasvoiltaan ja seisoi katsellen häntä.

»Niin», vastasi hän, »minä olen Pepita, eikä sinun tarvitse mitään
kysellä — minä en kuitenkaan vastaa. Olen ollut katsomassa...
katsomassa jotakin; enkä minä sen enempää sano.»

José nosti kätensä ja riuhtaisi kiihkeästi otsatukkaansa. Senjälkeen
hän lausui:

»Minä en kysy sinulta. Sinä et tee mitään sopimatonta. Sinä olet hyvä
tyttö; mutta...»

»Sinä luulet, että olen tullut hulluksi», sanoi Pepita muuttuneella
äänellä ja säälittävästi vavahtaen. »Ken tietää? Ehkä joku on iskenyt
minuun pahan silmän. Mutta minä en ole tehnyt mitään, mikä on väärin,
enkä teekään.»

»Et», sanoi veli hiukan loukkaantuneena. »Sinä et tee mitään, mikä on
väärin. Mennään nyt sisälle.»

Ja sanaa sanomatta he menivät majaan, Pepita venyäkseen valveilla
vuoteellaan ja tuijottaakseen pimeään, José istuakseen pää käsien
varassa ja ajatellakseen tuhat hurjaa ajatusta, kunnes vaipui uneen.

Hän ei voinut tietää, että missä hän oli ollut, siellä oli Pepitakin
käynyt — että laulujen kajahdellessa tyttö oli niitä kuunnellut — oli
kuunnellut, kun ihmiset juttelivat Sebastianosta, — oli Sebastianon
seisoessa kirkkaassa kuutamossa seisonut varjossa ja katsellut häntä.
Hän ei ollut ajatellut mitään vaaraa tai että hänet voitaisiin
huomata. Hän oli vain ajatellut yhtä asiaa ja kuunnellut yhtä asiaa,
ja kerran hän oli kuullut muutamien suulaiden nuorien chulojen siitä
keskustelevan.

»Hän on kaunis nuori tyttö», sanoivat ne. »Ei niin kaunis kuin se
toinen, mutta varsin viehättävä sentään. Se oli pieni paholainen, se
toinen. Mutta hänenlaisensa miehen ei tulisi mennä naimisiin. Kuinka
hän voi ilomielin, panna henkensä alttiiksi, kun hänellä on nainen
riippumassa kaulassaan?»

Pepita oli nojautunut seinää vasten ja puristanut kädellä kurkkuansa.

»Sitä hän ei tee», kuiskasi hän ja kuumeni koko ruumiiltaan. »Ei, hän
ei ole unohtanut! Minä olen lahjoittanut pyhälle neitsyelle pienen
kultasydämen ja kynttilöitä ja kukkia. Ja hän ei voi unohtaa, kun
minä... Hänen _täytyy_ tulla takaisin.»

Hän asettui vastarintaan niin intohimoisesti kuin ainakin itsepintainen
lapsi. Koska hän ei tahtonut luopua Sebastianosta, niin tämä oli hänen.

Mutta hän ei tiennyt, mitä hänen oli tehtävä. Ei ollut muuta
neuvoa kuin odottaa tässä omituisessa kuumeessa, kurjuudessa ja
levottomuudessa. Tilanne kävi päivä päivältä pahemmaksi — ja
härkätaistelussa, jos Sebastiano vain katsahtaisi häneen, ehkä... niin,
jos hän näkisi hänen kasvonsa, hän ymmärtäisi ja palaisi hänen luokseen.

Suuren näytännön edellisinä päivinä hän oli kuin metsästäjäin ajama
otus. Tuskin hän saattoi sietää, että joku häntä puhutteli. Kerran hän
meni kirkkoon ja lankesi polvilleen tavallisuuden mukaan — mutta kun
hän katsahti ylös, oli hänen silmissään vihainen ilme.

»Ellei hän tule», huusi hän vahakuvalle, »en enää koskaan sinua rukoile
— en koskaan!»

Hän tiesi, että tämä oli herjausta, mutta siitä hän ei välittänyt, ja
ennen kotiin tuloansa hän osti terävän veitsen ja kätki sen povelleen.

»Tällä», kuiskasi hän, »tällä — jos kertomus Lissabonin tytöstä on
totta. Mutta se ei ole totta!»



KAHDEKSAS LUKU


Monta vuotta jälkeenpäin muistettiin tuon suuren härkätaistelun päivä.
Kukaan, joka oli sen nähnyt, ei voinut sitä eläissään unhottaa. Monien
muistissa se oli käännekohta, mistä he alkoivat ajanlaskunsa.

Vuosi oli vierinyt siitä ihanasta päivästä, jolloin Pepita oli saapunut
juhlaan ensimmäisessä hienossa juhlapuvussaan. Kaikki päilyi selvästi
hänen muistissaan, kun hän tällä kertaa pukeutui. Sama päivä näkyi
tulleen jälleen; sama auringonpaiste ja sama kirkkaansininen taivas.
Samat kukkaset samoine kupuineen; Jovita torui hiukan kiireissään,
aivan kuin oli tehnyt silloin; ja kuvastimesta hän näki saman pienen
olennon vaaleassa puvussa — samat pehmeät, mustat hiukset, punaisen
ruusun, punaiset huulet.

Ja hän katseli itseänsä tuntien äkillistä voitonriemua, joka sai hänet
säteilemään.

»Minä en ole tullut rumaksi», hymähti hän.

Ei, hän ei ollut tullut rumaksi. Siksi hän oli liian nuori ja voimakas,
ja innostus oli tehnyt hänet punaiseksi ja lämpimäksi.

       *       *       *       *       *

Kun hän sitten oli istumassa kaikissa sateenkaaren väreissä
kimaltelevien viuhkojen keskellä, oli hänen riemuitseva ilontunteensa
taas haihtunut. Ihmeellistä kyllä, hän ei voinut olla ajattelematta
tyhjää kukkaa ja sen valokuvaa, jonka edessä oli polvistunut, ja sitten
kaikkia iltoja, jotka oli seisonut muurin vieressä odottelemassa, ja
lopuksi pientä terävää veistä povellaan.

Juuri sillein musiikki alkoi soittaa, ja suurenmoinen joukkomarssi
areenalle kirjavien helyjen ja värien pyörteessä häikäisi hänen
silmiänsä. Ei — aivan alussa hänellä ei ollut voimaa katsoa sinne.
Saattoiko tuo olla Sebastiano?

Pepita tunsi sellaista huimausta päässänsä, ettei voinut katsahtaa
sinne eikä eroittaa mitään riemukulkueen loistavasta panoraamasta. Ja
mikä haltioitunut ilo, mikä kohina joka taholla! »Millaisia härkiä!
Millaisia miehiä!» kuuli hän ympärillään huudahdettavan.

Vain hän näkyi tämän äänekkään innostuksen ja ihastuksen keskellä
istuvan yksinään, kylmänä ja välinpitämättömänä olentona, jota melkein
kiusasivat ilo ja äänet, liehuvien viuhkojen värit, nauhat ja puvut.
Heleä ruso oli paennut hänen kasvoiltaan; hän istui kädet ristissä
polvella ja odotti jotakin, mitä oli tulossa.

Iso sonni juoksi mylvien pitkin taistelukenttää; pieniä nauhoilla
koristettuja nuolia singottiin sitä vastaan ja ne tarttuivat pörröisiin
kylkiin; kirkasvärisiä viittoja heiluteltiin sen silmien edessä — sitä
kiihoitettiin ilvehtivillä huudoilla. Se hyökkäsi sinne tänne sokeassa
raivossa, häätäen tieltään miehet ja hevoset, jotka palasivat vain
uudistaakseen hyökkäyksen.

»Tätä kestää liian kauan», ajatteli Pepita. »Kestää liian kauan.»

Sitten alettiin huudella Sebastianoa. »Sebastiano! Sebastiano!»
kajahteli kaikilta tahoilla hienot naisetkin ja heidän kavaljeerinsa
taputtivat käsiänsä ja huusivat. Parhailla paikoilla istuvat
kaunottaret olivat aina innokkaita näkemään hänet ja huutamaan hänet
tervetulleeksi, kun hän heitä huvittaakseen pani henkensä alttiiksi.

Hän astui esiin kallisarvoisessa puvussaan ja reippaan ryhdikkäästi,
kuten aina, ja ihastuneen yleisön mielestä hän oli muhkeampi ja
kauniimpi kuin koskaan ennen. Varmaan hän näytti komeammalta, niin
sanoivat ihmiset toisilleen. Hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat,
mutta sitä kauniimmilta näyttivät hänen suuret tummat silmänsä
tuuheiden suorien kulmakarvojensa alla. Naiset ne tätä kuiskailivat,
ne, jotka osasivat arvioida hänen pukunsa kalleuden ja näkivät hänen
_divisansa_ värin, kiharan tukan taajat suortuvat, hänen liikkeittensä
sulon. Miehet tarkkasivat hänen voimakkaita jäseniänsä, varmaa
astuntaa, nopeata katsetta — kiiltävää miekkaa.

»Astu nyt esille, arvoisa härkäin masentaja», huusivat he, »ja näytä
meille, mitä olisit opettanut amerikalaisille».

Ja näytti siltä kuin he eivät huvinsa odotuksessa pettyisikään. He
näkivät kuinka hän seisoessaan härän edessä ja tehdessään sille pienen
pilkallisen kumarruksen ikäänkuin tervehtiäkseen sitä tirkisti sen
pieniin silmiin hymyillen, samalla kun se lähestyi mylvivänä mustana
järkäleenä, korskuen ja tuiskuttaen hiekkaa ympärilleen. Se syöksyi
häntä kohti, mutta hän väisti. Hän leikki sen kanssa, kuljetti
sitä minne tahtoi, uhmaili sitä — väisti taaskin. Kiiltävä miekka
näytti kahdellakymmenellä kimaltelevalta säilältä. Yleisö huusi,
kohosi paikoiltaan, kurottautui eteenpäin, nauroi ja ivasi härkää,
huuteli äänekkäästi ihailuaan sekä miehelle että elukalle jokaisesta
hyppäyksestä, jokaisesta teräskärjen pistosta.

»Hän leikkii sen kanssa ikäänkuin se olisi pieni karitsa!» kuului
väkijoukossa. »Sebastiano! Sebastiano!»

Mutta mitä hyödyttää kuvailla sitä, mikä olisi omin silmin nähtävä
kaikessa vaarallisuudessaan, jotta sen voisi käsittää. Ilo ja riemu
kohosi kuumeentapaiseksi rajuudeksi, huudot tulivat yhä äänekkäämmiksi,
kasvot punehtuivat, silmät säkenöitsivät ja leimusivat, loistavan urhon
syöksyessä esiin, juostessa sivulle, hyökätessä, leikkiessä kuoleman
kanssa, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennen.

Vain Pepita istui kalpeana, riemuitsematta, vain Pepitan viuhka oli
liikkumattomana kaiken tämän hälinän keskellä, vaikka hänen rintansa
kohosi ja laski ja hän tunsi kyljessään ikäänkuin vasaran jyskyttäviä
iskuja. Hän puhui itselleen, vaikka hänen huulensa olivat suljetut, —
hän puhui Sebastianolle.

»Pian hän katsahtaa tänne», sanoi hän, »juuri niinkuin hän teki ensi
kerralla. Minun silmäni pakottavat hänet katsomaan tänne. Ne pakottavat
hänet siihen. Kuule — Pepitan silmät ovat tähdätyt sinuun. Sinun pitää
se tuntea. Sinä et ole häntä unohtanut. Et. Ja täällä on Pepita —
Pepita!»

Hän pani kaiken ruumiin- ja sielunvoimansa katseeseensa — koko hurjasti
sykkivän sydämensä tulen.

»Sinun täytyy kuulla, sinun täytyy nähdä. Pepita! Pepita!»

Ja vaistomaisesti hän kumartui eteenpäin, niin että hänen kalpeat
kasvonsa, suuret silmänsä ja tumma pää hiuksissa hohtavine ruusuineen
tulivat esille ja eroittuivat muista kasvoista hänen ympärillään.

Silloin Sebastiano vilkaisi sinne ja sai nähdä hänet, ja heidän
katseensa yhtyivät. Tietämättä mitä teki tyttö kohosi paikaltaan.

Ei kukaan muu kuin hän tiennyt tai nähnyt, kuinka se kävi. Eikä edes
hän käsittänyt sitä, ennenkuin se oli tapahtunut. Heidän silmänsä
kohtasivat toisensa niinkuin olivat kohdanneet vuosi sitten. Ei,
ei niinkuin silloin, vaan uusin ihmeellisin katsein. Sebastiano
säpsähti, kenttä pyöri hänen silmissään; oli silmänräpäys — kohtalokas,
turmiollinen silmänräpäys, — jolloin hän näki ainoastaan pienet
värittömät kasvot ja punaisen, verenvärisen ruusun. Silloin kuului
mylvähdys hänen vieressään, yleisö huusi, naiset kiljahtivat hurjasti.
Sonni oli hyökännyt hänen kimppuunsa — hän teki harhaliikkeen, eläin
sieppasi hänet sarviinsa, ja huutojen ja mylvinän kaikuessa hän
paiskautui poljetulle hiekalle veren tulviessa hänen kyljestään.

       *       *       *       *       *

»Mutta», puhuttiin kahviloissa sinä iltana, »kun hänet nostettiin
maasta, ei hän ollut tainnoksissa, vaikka jo luultiin hänen vetäneen
viimeisen henkäyksensä. Ja kun ne kantoivat häntä ulos, ne tapasivat
tiellä ihan edessään tytön — sen, jota nimitetään 'Josén kauniiksi
sisareksi', — ja veli vei hänet pois. Neitonen näytti sellaiselta kuin
olisi ollut kolme päivää kuolleena. Ja Sebastiano — hänen laistaan
miestä ei ole toista! — riuhtaisi divisan olkapäältänsä ja viskasi sen
tytön jalkojen juureen. Tämä otti sen — likomärkänä sankarin verestä,
— kätki sen povelleen ja kaatui sitten maahan kuin kuollut. Sanotaan
Sebastianon häntä rakastaneen, ja tytöllä kuuluu olleen peijakkaan sisu
— kohteli Sebastianoa pahoin. Hänen veljensä, José, on kunnon mies ja
itki kuin lapsi Sebastianon onnettomuutta. Hän on pyytänyt saada häntä
hoitaa, ja Sebastiano haluaa samaa.»

»Minä olen voimakas kuin härkä», oli José itkien lausunut. »Voin valvoa
kuin koira. Minä en kaipaa ravintoa enkä unta, jos siksi tulee. Kerran,
kun eräs toverini putosi rakennustelineiltä, minä olin ainoa, joka
osasin hoitaa häntä tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Hän voi kertoa,
kuinka hyvin ja uupumatta häntä hoidin.»

»Antakaa hänen jäädä», sanoi Sebastiano.

Kamppailussaan kuoleman kanssa, jota kesti kauan, hän näki aina Josén
ison ruhon ja rehelliset, levottomat kasvot, milloin toipui tajuamaan
sitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuumeessa houriessaankin hän oli
hämärästi tietoinen Josén läsnäolosta. Hän ei tiennyt, jäisikö eloon
vai kuolisiko, mutta eräänä iltana hän pääsi varmuuteen.

Se oli kaunis ilta pitkän päivän jälkeen, jolloin hänen vuoteensa
ääressä seisovat katselivat häntä murheellisin silmin, ja vihdoin oli
tullut pappi päästämään hänet synneistään. Annettuaan juhlallisen
siunauksen hän oli lähtenyt tahroistaan puhdistetun ja paratiisiin
valmistuneen sielun luota.

Myöhemmin Sebastiano oli nukahtanut ja uneksinut — ei taivaasta,
vaan maasta: punaisesta ruususta pehmeässä tummassa tukassa ja
intohimoisista kasvoista, joiden suuret silmät hehkuivat häntä vastaan.

Ja äkkiä hän oli täysin valveutunut ja huomannut, että hänen unensa oli
elävää totta.

José ei enää ollut huoneessa. Kuu valaisi kaikki selvästi, ja lattialla
hänen vuoteensa ääressä oli Pepita polvistuneena, silmät luotuina
häneen.

»Hyvä Jumala!» mutisi sairas.

»Hiljaa», kuiskasi tyttö. »Älkää puhuko. Minä olen Pepita. Katsokaa
minua. Sanoivat, että te tänä yönä ehkä kuolette. Minä olen rukoillut,
kunnes en enää jaksanut rukoilla, ja kun tulin Josén luo, vuotivat
kyyneleet hänen silmistään, ja hän sanoi, että te kenties ette enää
näe uutta päivää. Silloin näytin hänelle pienen veitsen, joka minulla
on kätkettynä povellani, ja sanoin hänelle, että ellei hän salli minun
tulla yksinäni teidän luoksenne, minä en tahdo enää elää. Minä sanoin,
että minä voisin pakottaa teidät jäämään maan päälle. Minä rakastan
teitä — minä rakastan sinua. Kaikki on käynyt niinkuin sinä sanoit
tapahtuvan, ja kun _divisa_ putosi jalkojeni juureen, kätkin sen
povelleni sen toisen viereen, joka oli siellä jo ennen. Ja kun minä
sinua näin suuresti rakastan, et sinä voi kuolla. Minä teen kaikki,
mitä minulta vaadit. Minä olen Pepita, ja nyt annan itseni sinulle.
Olen valmis antamaan sinulle vereni, henkeni, sieluni. Joka ilta olen
odottanut kiviaidan luona toivoen sinun tulevan. Minä olen ollut sinun
lähelläsi, vaikket ole minua nähnyt. Jos sinä et olisi tullut, niin
olisin surmannut itseni, — jos sinä kuolet, työnnän minä veitsen vartta
myöten sydämeeni. Minä voin rakastaa enemmän kuin ne naiset, jotka
rakastuvat niin helposti ja niin usein. En käsittänyt siitä mitään
ollessani ylpeä ja uhmaillessani sinua. Nyt sen käsitän. Jumalan pyhä
äiti! On kuin tuhat kuolemaa, kun ei saa nähdä rakastettunsa kasvoja.
Mikä kaipuu yöt päivät — siitä tulee melkein mielipuoleksi!»

Hän kumartui lähemmäksi Sebastianon puoleen, painoi hänen
haavoittumattoman kätensä rintaansa vasten — etsi katseellaan hänen
sieluansa.

»Puhuttiin jostakin lissabonilaisesta tytöstä, jota sinä rakastit»,
jatkoi hän. »Minä tiesin, että se oli valhetta.»

»Niin», kuiskasi toinen, »se oli valhetta. Suutele minua!»

Hänen käsivartensa kietoutui tytön kaulaan, ja nuo ennen niin ilkkuvat
punaiset huulet painuivat hänen omiansa vasten.

»Oletko sinä kärsinyt paljon?» mutisi hän.

Pepita alkoi nyyhkyttää kuin lapsi, niinkuin oli nyyhkyttänyt Pyhän
Neitsyen jalkojen juuressa.

»Sanoinhan sinulle, että saisit kärsiä! Samoin on ollut minun laitani.
Ihmiset eivät voi sellaista pitkälti kestää. Minä en nyt kuolekaan ja
pian saan sinut unohtamaan tuskasi. Jää minun luokseni, salli minun
katsella silmiäsi ja suudella huuliasi, jotta tiedän olevasi Pepita ja
antaneesi itsesi minulle.»

»Minä viivyn täällä päivin ja öin», vastasi tyttö. »Ne eivät saa minua
täältä, ellen sitä tahdo. Ne antavat minun aina tehdä niinkuin haluan.
Niin on aina ollut — itse Pyhä Neitsytkin on täyttänyt toivomukseni.»

Ja se näkyikin olevan totta. Muutamia kuukausia myöhemmin saattoivat
sunnuntaisin kaupunginpuistossa kulkevat ihmiset nähdä nuoren parin
kävelemässä yhdessä.

»Tuolla menee kaksi, jotka ovat hulluina rakkaudesta toisiinsa»,
sanottiin. »Sebastiano ja hänen vaimonsa. Hän on se, jolle hän heitti
_divisansa_, kun luuli olevansa kuolemaisillaan. Oli tapana nimittää
häntä 'Josén kauniiksi sisareksi'.»




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaunotar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.