Title: Valkea talo : Romaani
Author: Bang, Herman
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkea talo : Romaani" ***


VALKEA TALO

Romaani


Kirj.

HERMAN BANG


Suomentanut

Helmi Wecksell


Runot suomentanut

Aarni Kouta



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.



    Tell me the tales,
    that to me were so dear,
    long, long ago
    long, long ago.



— Lapsuus antaa pohjavärin koko elämälle, äiti. Muut värit vain
heijastuvat siitä. Kun minä tahdoin saada elämältä jotakin, sain minä
sinun taistelusi, sinun tuskasi. Yleisessä sekavuudessa merkitsi
minulle onnea vain se, minkä tiesin sinut onnelliseksi saattavan:
Rauha, rauha. Jo lapsena. Ja nuorukaisen syvin elämys, nainen, ei
tullut minun silmäini eteen. Minähän niin rakastan elämää, äiti,
minä tiedän kuinka väkevä on elämä ja hengin hiljaa rakkauden
kukkaistuoksua, mutta parhainta on kuitenkin kaihoni — minä seison
kerjäläisenä tiellä, kun tytöt astuvat ohitseni ulos kevääseen.

— Entä teoksesi, poikani, etkö ole elänyt mitään, minkä voisit
ihmisille antaa?

— Olen antanut heille tuskistani; se on liikuttanut heitä — minulle se
ei ole ollut mitään; minä tuhlasin siinä sydämeni saamatta mitään, iloa
tuntematta — — —

_Georg Hirschfeld_.



YSTÄVÄLLE.


    Long, long ago —
    long ago.

[Kauan, kauan sitte. — Suom.]

Lapsuuteni päivät, tahdon kutsua teidät takaisin. Suloiset ajat,
jolloin en kateutta tuntenut, teitä tahdon muistella.

Äitini kevyet askeleet kaikukoot valoisissa huoneissa, ja ne, jotka nyt
ovat harmaantuneet elämän taakan alla, hymyilkööt niinkuin hymyilee se,
joka ei kohtaloaan tunne. Vainajat puhukoot hellällä äänellä, ja vanhat
laulut soikoot muistojen kuorossa.

Mutta tulkoon kuuluville katkeriakin sanoja, raskaita sanoja, joita
puhuu se, joka on tehnyt katkeran tilin raskaan elämän kanssa.

    Tell me the tales, that to me were so dear,
    long long ago, long long ago.

[Kerro minulle sadut, jotka olivat minulle niin rakkaat kauan, kauan
sitte. — Suom.]

Oli hämärä hetki kodissa.

Varjot pitenivät pitenemistään kimmeltävällä lumihangella.
Piharakennukset ja korkeat poppelit häipyivät näkyvistä. Jens renki
lyhty kädessä kulki yksinään tallin vaiheilla.

Me lapset istuimme sisällä kukin jakkarallaan. Huone oli suuri, nurkat
kaukana. Pimeyskö siihen oli syynä, että piilotimme päämme uutimen
taakse?

Äidin ääni kaikui niin vienona, harpun helähdyksenä soivat klaverin
kielet:

    Tell me the tales,
    that to me were so dear,
    long, long ago
    long, long ago.

Laulu taukosi. Ääntä ei kuulunut. William, joka istui lähinnä äitiä,
oli vaipunut uneen jakkaralleen.

— Äiti, laula vielä.

Kynttilöistä levisi valkeille koskettimille ja huonekaluille hiukan
valoa, mutta muuten oli pimeä. Jens renki tassutteli hiljaa lyhtyineen
akkunoiden ohi.

— Äiti, laula vielä.

Niin varovasti aukaistiin ovi. Isän huoneen ovi.

    Täynnä Petterin lauluja veen oli syli,
    pien' Helle astunut siit' oli yli.
    Ja ankkurins' urho nosti,
    sai tuulen myötäisen,
    pois purjehti Tanskanmaasta,
    pois luota neitosten.
    Sanat sorjat
    useasti luo riemun,
    tutuks tuskien vie mun
    sanat sorjat.

Äänettömyys vallitsee. Varjona näkyy äiti, hentona ja suorana. Kun
varjo vaikenee, kuuluu suuren seinäkellon naksutus.

    Sanat sorjat
    useasti luo riemun,
    sanat sorjat
    tutuks tuskien vie mun,
    sanat sorjat.

Ulkona nostetaan hiljaa oven säppeä. Palvelustytöt tahtovat kuunnella.
Keskellä pöytää palaa kynttilä messinkisessä jalustassa. Sen ympärillä
istuvat tytöt kuunnellen, kun "rouva laulaa".

Isäntärenki hiipii sisään. Puukengät on hän varovasti asettanut
ulkopuolelle ovea ja nojautuu vesisaavin vieressä olevaan pielukseen.

— Lapset.

— Niin, äiti.

— Laulakaa tekin.

Äiti korottaa ääntänsä, lyö hiukan voimakkaammin herkkiä koskettimia ja
laulaa taas:

    Maa on niin kaunis
    kirkas Luojan taivas,
    ihana sielujen toiviotie.

Hiukan pimeän arkoina kaikuvat äidin johdolla lasten äänet yhä
hämärtyvässä huoneessa.

    Maailman kautta kuljemme laulain.
    Taivasta kohden matka vie.

Keittiössä istuvat palvelustytöt vielä äänettöminä palavan kynttilän
ympärillä.

Miehevä Mari kuivaa kyyneleen karkealla kädellään.

— Tuota laulua tahtoo rouva kuulla kuollessaan.

Kaikki on ääneti. Suuri seinäkello vain puhelee.

Silloin kuuluu pieni poika hiljaa sanovan nurkastaan:

— Äiti, laula vielä kerran se laulu, jota en ymmärrä.

— Äidin varjo on vielä vaiti. Sitten kaikuvat — mutta heikommin —
harpuntapaiset säveleet.

    Tell me the tales,
    that to me were so dear
    long, long ago
    long, long ago.
     ‒ ‒ ‒ ‒

Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin — suloiset viattomat
ajat, jolloin sydän ei kärsinyt. Herttaiset päivät, jolloin kyyneleet
eivät olleet katkeria.

Lapsuuteni päivät, jolloin äiti eli.

Muistan päivän, jolloin olimme poimimassa karhunmarjoja. — Äiti, me
lapset ja koulun Tine.

Löysimme paljon marjoja ja köynnökset olivat niin kauniit.

Alas ojiin ja pitkin aitoja me juoksimme.

Me lapset takerruimme köynnöksiin ja huusimme. Kasvomme olimme
tahranneet, niin että muistutimme Lauri sepän vekaroita.

- Katsoppas tuota poikaa, katso poikaa, huusi äiti.

Mutta Tine oli saanut käsiinsä pitkän köynnöksen täynnä punaisen
hohtavia marjoja. Äkkiä kiersi hän sen äidin hartioiden ympäri.

— Voi kuinka rouva on kaunis, sanoi hän. Äiti seisoi aidalla, köynnös
kierrettynä rinnan ympäri. Solakkana hohtavaa taivasta vasten.
Lapsuuteni päivät, teidät tahdon kutsua takaisin.



VALKEA TALO.


Talo oli valkea ja sisällä olivat seinät vaaleat.

Ovet huoneiden välissä olivat aina auki, talvellakin, kun puut uuneissa
paloivat.

Mahonkihuonekalujen välissä oli marmoripöytiä ja valkeita jalustoja,
jotka oli tuotu Augustenborgin linnan huutokaupasta. Vanhojen
muotokuvien ympäri oli kierretty kuihtumattomia kukkia, ja muratit
kasvoivat vaaleita seiniä pitkin, sillä niitä äiti rakasti.

Puutarhasali oli hohtavan valkoinen.

Sitä huonetta lapset rakastivat, ja puutarhaportaita, joiden kaidepuita
pitkin oli niin hyvä luisua.

— Lapset, lapset, älkää nojatko, huusi äiti, älkää nojatko kaidepuihin.

— Herra Jumala, sanoi hän Tinelle, koulumestarin tyttärelle: tuo
päättyy vielä siihen, että ne taittavat niskansa.

— Mahdotonta näkyy olevan saada puusepällekin sanaa.

Kaidepuut olivat hontelot, eikä niitä koskaan korjattu.

Mutta puutarhaan vievä ovi lukittiin varhain, sen taakse pantiin
luukut, ja viheriät uutimet ripustettiin valkeiden uudinten päälle,
jotta huone tuntuisi rauhalliselta. Sillä rouva ei pitänyt puutarhasta
eikä suuresta puistokäytävästä, kun aurinko, loistava kesäaurinko ei
enää paistanut.

— Herra tiesi, miltä vihannestarha nyt näyttää, sanoi hän äkkiä
koulumestarin Tinelle, istuessaan iltapäivällä kahvipöydässä.

Yhdeksään kuukauteen vuodessa ei hän astunut jalallaan vihannestarhaan.

Se oli kaukana poppelikäytävän ja ajoportin takana.

Lapsetkaan eivät saaneet juosta sinne, jotteivät jalat kastuisi.
Mutta kerran syyssateiden ollessa pahimmillaan, kun koko pihamaa oli
rapakkona, tahtoi rouva nähdä vihannestarhan.

Miehevän-Marin puukengät jalassa ja hameenhelmat nostettuina kulki hän
pihan poikki.

Palvelustytöt kokoontuivat kaikki portaille häntä katsomaan.

— Lapsikullat, lapsikullat, huusi hän; eikä hän päässyt montakaan
askelta liikkumaan, ennenkuin puukengät juuttuivat rapakkoon.

Kotiin tullessaan täytyi hänen saada lämpimiä leivoksia virkistyäkseen.

— Tine kulta, sanoi hän koulumestarin tyttärelle, miksi eivät kaikki
ihmiset pysy sisällä talvella.

Lapset leikkivät matolla. Se oli punainen ja harmaa ja siinä oli monta
suurta ruutua. Ruudut olivat kuningaskuntia, joita lapset hallitsivat
ja joista he taistelivat. He riitelivät ja kyyneleet vuotivat.
Kuningaskunnat he linnoittivat huonekaluilla. Koko arkihuone oli kuin
hävityksen partaalla oleva Babylon.

— Näkyvätpä lapset jaksavan telmiä, sanoi äiti palvelustytölle (itse
hän heitä siihen kiihoitti):

— Kas vaan, Stellan mamelukit taas putoovat. Ne eivät olleet
milloinkaan kunnossa. Joko ne rypistyivät tai putosivat kuningaskuntien
sodassa.

Ikkunoiden ulkopuolella lepäsi lumi. Vouti, renki ja karjakko
askartelivat kukin omissa hommissaan. Hitaasti ja mietiskelevinä he
kulkivat tallin ja navetan väliä.

Kun navetan ovea avattiin, kuului lehmien ammunta.

— Äiti, sanoi Stella, nyt ammuu Villiamin lehmä.

Sattuipa joskus — herran ollessa kotoa poissa — että rouva pyysi
karjakkoa laskemaan lehmät valkealle pihamaalle "hetkiseksi vain". Ja
siinä ne sitten juoksentelivat kaikki neljätoista, punaiset, valkoiset
ja täplikkäät, edes takaisin valkealla lumella, lasten kirkuessa.

— Portti kiinni, portti kiinni, huusi äiti. Hänen naurunsa kaikui
ylinnä portailta.

Mutta hitto vie täplikkään.

— Näittekö kuinka se juoksi, sanoi äiti. Häntä pystyssä se juoksi niin
kauas, että se saatiin kiinni vasta pitäjänvoudin luona.

Mutta "herran" saapuessa kotiin oli navetan ovi lukossa ja pihamaa
entisellään.

Rouva oli saanut hammassärkyä seisoessaan avopäin portailla.

Tine oli haettava koululta.

Alinomaa oli Tine haettava.

Tine tuli, hameenhelmat nostettuina pään yli.

— Herra varjele, tuothan talvipakkasen sisään, sanoi äiti, jota aina
paleli ja jota kylmi, kun vain ovea avattiin.

— Tine, hampaitani särkee, sanoi hän. Äidin kuvastin pantiin keskelle
suurta pöytää.

Muutamia pieniä oksia, jotka oli tuotu koulumestarin puutarhassa
kasvavasta pensaasta, sytytettiin palamaan. Kaikki lapset, Tine ja
sisäkkö seisoivat katselemassa.

Koko makuuhuone oli täynnä katkua äidin kumartuessa suu auki savuavien
oksien yli.

— Nyt Tine, nyt, nyt, huusi äiti.

Tinen piti kaivaa hampaita hiusneulalla.

— Siinä se on, siinä, siinä, huusi äiti:

— Kas matoa.

Tine oli tehnyt parhaansa ja pieni palanen hampaan kiillettä putosi
kuvastimen eteen.

Äiti oli varmasti vakuutettu, että se oli mato, ja jos sieltä olisi
pudonnut pari kolme matoa, olisi hänen hammassärkynsä ollut ikiajoiksi
parannettu.

Mutta Tine oli ainoa, joka osasi kaivaa ne esille. Huolellisesti hän ne
kaivoi kaikkien lastenkin hampaista.

— Hyvä ystävä, sanoi äiti isälle, joka asettui epäilevälle kannalle,
näenhän madot omin silmin.

— Mutta on savuutettava suopursuilla. Sönderborgin piirilääkäri sanoi
koulumestarin pensaan olevan aika myrkyllistä.

Tuollainen hammassäryn hoito saattoi kestää puolen iltapäivää, hämäriin
asti.

Hämärässä oli pesutuvassa ihana olla. Lämmin höyry täytti huoneen ja
tuli kattilan alla loisti kuin suuri punainen silmä. Tytöt läiskyttivät
pestyjä vaatteita kartulla niin että seinät kaikuivat.

Äiti istui kolmijalalla keskellä melua.

Ei ollut sitä paikkaa maailmassa, missä palvelijoiden suu olisi ollut
niin ahkerasti käynnissä kuin pesutuvassa.

Kaikki kylän juorut tulivat sisään pesutuvan ovesta.

Äiti saattoi kuunnella tuntikaudet kolmijalallaan, kunnes äkkiä juoksi
sisään taas.

Ja tällaisten hetkien jälkeen pesutuvassa sanoi hän säännöllisesti:

— Herra varjele, minkälaiset käsitykset sellaisilla ihmisillä on.

Ja oli kuin olisi hän työntänyt jotain luotaan ihanilla käsillään.

— Miten viitsitte kaikkea kuunnella, sanoi Tine.

— Ne kun ovat niin huvittavan hullunkurisia, sanoi äiti ja matki
palvelustyttöjä.

Hän osasi matkia joka ikistä, joka tuli taloon.

Mutta useimmin hän vietti hämärän hetket arkihuoneessa. Siellä
hän lauloi. Toisinaan hän taas istui kädet helmassa korituolissa
korokkeella.

Silloin hän puheli hiljaa hiljaisessa huoneessa.

Mieluimmin hän silloin kuvaili vanhuuttaan, kun hänellä olisi harmaat,
oikein harmaat hiukset.

Silloin hän olisi köyhä leski, ja kaikki lapset olisivat aikaihmisiä.

Kauhean köyhä.

Illallispöydällä ei olisi muuta kuin voita ja juustoa vanhassa
kristallikuvussa.

— Mutta voi olisi hyvää, sanoi hän.

Ja hän kertoili, kuinka pöytäliina olisi valkoinen ja kuinka lapset
tulisivat työstään juomaan teetä hänen luokseen. Itse hän istuisi
pöydän ääressä harmaana, hiljaisena, vanhana ja köyhänä. Sillä köyhyys
kuvastui hänen mieleensä uneksivana huolettomuutena.

Muita "köyhiä" ei hän kai ollut nähnytkään kuin kylätien varrella
asuvat mökkiläiset.

Kun tee oli juotu ja "herra" oli lähtenyt ulos, tulivat parhaat hetket.
Silloin otettiin nuket esille. Ruokapöytä vedettiin niin pitkäksi kuin
olisi vieraita odotettu ja äiti ylvästeli pahvikoteloittensa keskellä.
Niihin hän oli piiloittanut nuket.

Nyt, nyt ne saivat tulla näkyville, sillä nyt oli isä ulkona.

Sadoittain niitä olikin. Muotilehdistä hän oli ne leikannut ja
kiinnittänyt puupalikkoihin. Jokaisen taakse oli kirjoitettu nimi;
kaikki järjestettiin pöydälle. Ja näytelmä alkoi äidin johdolla.

Toiset nuket pitivät vieraskutsuja, ja toiset menivät "kylään". Ne
keskustelivat, kumarsivat ja niiasivat. Äidin posket hehkuivat kaikista
ponnistuksista, hän järjesteli ja liikutteli nukkeja käsivarret
pöydällä.

Lapsillakin oli omat nukkensa, samoin palvelijoilla. Mutta ne evät
koskaan osanneet käyttäytyä äidin mielen mukaan, ja hän puhui kaikkien
puolesta.

— Neitsyt Jespersen, neitsyt Jespersen, te unohdatte neiti
Löwenskjoldin.

"Neiti Löwenskjold" oli jäänyt paikalleen, vaikka hänen olisi pitänyt
liikkua. Äidin mielestä ne eivät olleet nukkeja. Hänestä ne olivat
ihmisiä. Ne puhuivat, liikkuivat ja lauloivat. Ne esittivät satoja
näytelmiä. Joskus oltiin kylpylaitoksessa, toisen kerran taas Parisissa.

Me lapset katselimme kuin olisi koko maailma liikkunut hienona ja
ylhäisenä tuossa pöydällä.

Kaikki palvelijat tulivat lopulta sisään. He ihailivat näitä näytelmiä.
He eivät ymmärtäneet sanaakaan, mutta seisoivat siinä suorina, kädet
esiliinojen alla. Nukkien surullisille kohtaloille he itkivät.

Mutta keskellä näytelmää hypähti äiti pystyyn, kaikki nuket syydettiin
mullin mallin esiliinoihin ja koteloihin.

Isä tuli kotiin.

— Pöytä kokoon, pöytä kokoon.

Lapsille ja palvelijoille tuli kiire. Äiti ei pystynyt mihinkään
pelkästä kauhusta.

— Hyvä Jumala, lapsetkin ovat vielä valveilla, sanoi hän.

Ja lapset pantiin makaamaan suin päin.

Mutta äiti istui keskellä sohvaa, jonka kummassakin päässä oli
mahonkikaappi. Hän oli sellaisen pelon vallassa, että hänelle täytyi
tuoda marjahilloa ja leivoksia ...

Joskus täytyi palvelijoidenkin näytellä.

Oli ilta, äiti ja lapset olivat yksin kotona. Ulko-ovea koputettiin
kovasti, sisäkkö meni avaamaan ja tuli huutaen takaisin.

Siellä on maankiertäjä... siellä on maankiertäjä.

Maankiertäjä tuli sisään ja äitikin huusi minkä jaksoi. Kamalan
näköinen oli kulkuri ja lapset kirkuivat. Mutta äkkiä huomaa eräs
pojista, että se onkin "iso Mari."

— Äiti, se on iso Mari, huutaa poika. Mutta samassa kuiskaa äiti
Marille:

— Anna Stellalle korvapuusti.

Ja Stella sai korvilleen Marin kämmenestä niin että pamahti.

Silloin uskoivat kaikki, että se oli kulkuri.

Tämän perästä tarjosi äiti Marille ryypyn, eikä siinä auttanut
vastusteleminen, sillä nyt piti Marin näyttää olevansa oikea mies.

       *       *       *       *       *

Valkea talo, valkea talo, riemuiten tulvivat luokseni muistosi —
tulvivat ja keskittyvät yhden ympärille.

Kunpa voisin vain sanoista muodostaa katoamattoman kuvan — kuvan, joka
olisi nuoruutta ja naurua, suloa ja surua, iloa kyynel silmäkulmassa,
raskasmielisyyttä, joka hymyilee; avuttomia käsiä, jotka auttoivat
muita hädässä, hentoja jäseniä, jotka lämpenivät auringonpaisteessa,
mutta joita paleli kun aurinko laski.

Kuvan hänestä, joka rakasti elämää ja kuoli sen suruun.

Hän kuoli kuin ihana kukkanen, joka taitetaan.

Ei ruusu, eikä lilja.

Harvinainen hienokuituinen kukka, kärsivällisen puutarhurin hoidossa
kehittynyt; moniväriset terälehdet, jotka loistavat päivän valkeudessa,
mutta illan tultua sulkeutuvat arkoina...

Riemulaulu, jonka tuska tukahdutti... Muukalainen maan päällä, jota
harvinaisena vieraana kuitenkin rakastettiin.

Valkea talo, lapsuuteni valkea talo — sellainen oli hän, sinun sielusi.

       *       *       *       *       *

Mutta syksy loppui ja joulu läheni. Äiti ja koulumestarin Tine
valvoivat myöhään, ja lapset saivat viskunoita, jotta menisivät ajoissa
levolle.

Vanhat vaunut vierivät joka toinen päivä portaitten eteen, ja koko
käytävä oli täynnä jalkapusseja. Äiti tarvitsi aina niin monta
jalkapussia, kun hänen piti ajaa jonnekin. Eikä Sönderborgiin
päässytkään yhtä helposti kuin Augustenborgiin, jonne pääsi oikotietä
myöten. Sönderborgiin oli kaksi penikulmaa, oikea matka.

Mutta kotiin tullessaan äiti nauroi ja lörpötteli ja piilotti
tavaroita. Lapset teljettiin makuuhuoneeseen, etteivät saisi mitään
nähdä. He kuulivat vain rengin kulkevan edestakaisin, raahaten arkkuja.
Ne tulivat Kööpenhaminasta. "Se" oli siis saapunut.

Suurella jännityksellä odotettiin aina, saapuisiko "Se" — kaikki
isoisän lahjat. Elleivät ne tulleet, olivat joulupöydät tyhjinä. Eräänä
vuonna oli paljon jäätä ja lunta, silloin eivät arkut tulleetkaan. Äiti
lähetti sanan Sönderborgiin, äiti ajoi sinne itse, äiti antoi isän
sähköttää — sähkölennätinlaitos oli silloin ensi vuotta käytännössä —
mutta arkkuja ei saapunut.

Äiti itki ja oli neuvoton. Satoja kertoja hän tarkasteli tyhjän
rahakukkaronsa sisällystä. Siinä oli reikiä, joiden kautta rahat
vierivät taskuun. Viimein hän pani kuusenoksia joulupöydille, ja
silloin ne eivät enää näyttäneet tyhjiltä.

Mutta nyt olivat arkut saapuneet, ja makuuhuoneesta saattoi kuulla,
kuinka Tine hakkasi ne auki.

Äiti ei voinut pysyä paikoillaan hetkeäkään.

— Tine, Tine, katsos tuossa.

Tine katsoi.

— Katso, Tine, nyt irtaantui lauta. Lapset hyppäsivät vuoteista, mutta
avaimenreiässä oli paperia.

Arkihuoneessa oli äiti polvillaan arkun ääressä — kertoivat palvelijat.
Lattiamatto oli tulvillaan kääröjä, olkia ja muita tavaroita.

Äiti huusi:

— Ei, ei, tuo on Ninalle ...

— Kas tuota, sen saa Villiam.

Ja yhä hän vain haki olkien ja paperien seasta. Joka ikinen paikka oli
mullin mallin.

— Herra varjelkoon, minkälaisen sekamelskan rouva aina saa aikaan,
sanoivat palvelustytöt.

Hekin kulkivat paikasta toiseen jännityksessä ja uteliaina. Vasta
yömyöhään hekin saivat työnsä valmiiksi. Makkaroita piti täyttää,
taikinoita sotkea ja kaikki talon vaatteet oli pestävä jouluksi.

Äiti istui keskellä makkaroidentekoa pesutuvassa hameen helmat
ylösnostettuina ja johti laulua.

Palvelustytöt taisivat muutamia lauluja, mutta äiti hyräili vain
sävelet:

— Sillä katsoppas, tyttökulta, sanat ovat sittenkin liian rumat, sanoi
hän Tinelle.

Alsilaiset makkaralaulut olivat maan pahimpia renkutuksia.

- Mutta, sanoi äiti, joulun aikana luulen, ettei Maren itsekään tiedä
mitä laulaa.

Sillä arkioloissa ei pesu-Maren koskaan laulanut muuta kuin Schleswigin
sodasta ja kuningas Fredrik seitsemännestä...

Nämä laulut olivat niin surullisia, että hän itki laulaessaan.

Viimeisenä päivänä leivottiin. Koko talo oli täynnä omenoiden ja
leivosten tuoksua, ja siniseen vierashuoneeseen johtavaa ovea avattiin
yhtä mittaa. Sillä siellä säilytettiin omenat ja ryydit ja viskunat ja
kaikki mikä vain hyvälle maistui. Mutta Tine juoksi portaissa niin että
hameenhelmat heiluivat:

— Hei, lapsukaiset, nyt kypsennetään leivät, huusi hän.

Lapset leipoivat ukkoja ja akkoja ruskeasta taikinasta, joka lopuksi
tuli aivan mustaksi.

Äidillä oli valkoinen esiliina edessä, ja isä kulki edestakaisin
huoneissa peläten, että hänen kätensä jotenkin pilaantuisivat.

Äiti tahtoi aina viimeistellä kaikki, hän voiteli leivokset
munanvalkuaisella ja pisti silmät ruskeihin ukkoihin. — Nyt on minun
vuoroni, nyt, nyt, sanoi hän.

Valkoinen esiliina heilui kiireessä, ja kaikki lapset juoksivat hänen
kintereillään.

Minkälainen höyry täyttikään huoneen; ja ryytien tuoksu ja
paistinpannujen kolina ja uuninovien loksahdus; sillä uuninovia
avattiin ja uuninovia sulettiin ja leivoslevyjä työnnettiin sisään ja
leivoslevyjä vedettiin ulos taas. Mutta koulumestarin Tine vispilöi
valkoista taikinaa, savivati polvien välissä, sillä tällaisiin
leivoksiin tarvittiin voimaa, ja munia oli vispilöitävä tuntimääriä.

— Anna se minulle, sanoi äiti.

Ja hän sai käsiinsä savivadin ja sekoitti taikinaa suurella lusikalla.

— Huh, siitäpä tuleekin kuuma, sanoi hän ja laski lusikan kädestään.

Ja hän rupesi laulamaan, istuessaan hakkuupölkyllä keskellä höyryä
posket hohtavina, mieli iloisena.

    Lisbet! Lisbet!
    Miten sievät on muotosi nuo.
    Ah mulle lempeä silmäys suo,
    Lisbet! Lisbet!
    Miten sievät on muotosi nuo!

He lauloivat kaikki yhdessä, keskellä höyryä ja käryä, palvelustytöt,
lapset ja Tine, mutta äiti oli jo ennättänyt arkihuoneeseen:

— Tine, Tine, huusi hän. Heitä jo tuo homma.

Hän oli vaipunut keinutuoliin, väsyneenä kaikesta tyhjästä touhustaan.

Kaikki ovet olivat selkoselällään, leivän käry tunkeusi sisään,
vispilät olivat käynnissä ja uuninovet loksahtelivat.

— Tine kulta, tuo minulle kirjeeni, sanoi äiti.

Kirjeet tuotiin kirjoituspöydän laatikosta, kaikki äidin
nuoruudenkirjeet, jotka hän oli saanut äidiltään, ystävättäriltään
ja isältään. Kellastuneet, sirosti taitetut kirjeet, niiltä ajoilta,
jolloin ei vielä kirjekuoria tunnettu, olivat nauhoilla sidotut
pinkkoihin. Niiden välissä oli kuihtuneita orvokkeja.

Äiti rakasti niitä.

Ei hän niitä lukenut. Mutta jäi istumaan kirjeet helmassaan.

Ja hän kertoi.

— Isästään, vanhasta postimestarista korkeine kaulahuiveineen. — Hän
oli oikea virkamies, yksi niitä, jotka pitivät välttämättömänä näyttää
kiukkuisilta ollessaan virantoimituksessa. Talonpojat kutsuivat häntä
"isäksi", mutta vapisivat, kun tulivat häntä "vaivaamaan".

Ja hänen äitinsä, joka luuvalon takia oli kytketty pyörätuoliinsa,
niin hieno ja hento, kuin ei hänellä ruumista olisikaan. Kasvot olivat
kalpeat, kerrassaan värittömät, ja suu ei puhunut, sillä se oli väsynyt
puhumiseen ja nyt se säilytti salaisuutensa.

— Niin, hän oli vaiti, sanoi äiti ja katseli eteensä, kirjeet helmassa.

Aika oli tuleva, jolloin hänen omat kauniit himmeäkiiltoiset silmänsä
tuijottaisivat suureen tuskaan, mutta suu olisi vaiti.

Hän kertoi ystävättäristään, valkean talon nuorista tytöistä.

Meidän huoneemme olivat korkealla tornissa, sanoi hän, ja kun aukasimme
ikkunamme, näimme siintävän meren...

Äidin kädet vajosivat helmaan:

— Niin, Jumala yksin tietää syyn, sanoi hän, mutta onnettomasti on
heidän käynyt, kaikkien.

Huonoihin naimisiin he olivat joutuneet, vaikeihin olosuhteisiin, ja
hajonneet ympäri maailman.

Ainoa, mikä oli heille jäänyt, oli raha ja ylhäisyys.

- Heillä oli liian kuuma veri, sanoi äiti huoaten.

Joskus tuli kirjeitä maista ja kaupungeista, joissa heidän miehensä,
kreivit ja paroonit, asuivat maanpakolaisina tai pelaajina.

Eräs heistä asui Pohjois-Italiassa.

Äiti itki aina saadessaan häneltä kirjeitä:

— Oi, sanoi hän, miksi hänen piti joutua sille ukko-rähjälle.

— Toiset sanovat, että mies on lordi, toiset taas että hän on ollut
suutari.

Mutta joka vuosi kirjoitti sama ystävätär Kööpenhaminastakin.

Hän oli tullut kotiin — — poikaansa katsomaan.

— Poika on ainoa olento maailmassa, jota hän rakastaa, sanoi äiti
Tinelle.

Tämä oli kai syntynyt säännöttömissä olosuhteissa, sitten oli äidin
täytynyt matkustaa pois ja oli joutunut naimisiin Pohjois-Italiassa
lordin tai suutarin kanssa.

— Mutta rikas hän kyllä on, sanoi äiti.

Oli kuin elämisen tuska olisi lähestynyt häntä, milloin tästä
ystävättärestä tuli puhe.

— Niin, Herra tietää, mistä se johtuu, sanoi hän taas:

— Mutta onnettomasti on heidän kaikkien käynyt.

Ystävättären isä tuli silloin tällöin, aina odottamatta, eikä hän
koskaan viipynyt kauan.

Kookas, laiha mies, ryhti kuin sillä, joka selkää taivuttamatta on
tottunut liikkumaan hovissa.

Palvelijat saattoivat odottamatta ilmoittaa:

— Siellä on hovijahtimestari.

Vieras tuli sisään ja kumarsi niin ihmeellisen syvään ja niin
ihmeellisen liikutettuna äidille, joka tuli häntä vastaanottamaan. Hän
istuutui aina pitkän matkan päähän ja ääni kaikui kuin olisi se tullut
jostain kaukaa, surun sortamana.

Ja hän lähti yhtä äkkiarvaamatta kuin oli saapunutkin.

Mutta äiti itki hänen lähdettyään ja lapset olivat pelon vallassa, kuin
olisi siellä käynyt aave.

— Teki vain mieli nähdä teitä, sanoi hän mennessään, kumarsi taas ja
suuteli äidin kättä.

Vieras oli tullut saadakseen mainita heitä, jotka olivat kaukana ...

... Mutta äiti jäi istumaan keskelle joulukäryä, nuoruuden kirjeet
helmassa. Koulumestarin Tine istui jakkaralla hänen vieressään.

Äiti kertoi kihlausajastaan.

Hän oli tullut maaseudulta, mitään ei hän ymmärtänyt eikä ketään
tuntenut ja vieras hän oli hänen ylhäisyytensä vanhassa talossa.

Kaikki oli uutta ja pelottavaa, uunit ja seinäpaperit huoneissa; toisen
kerroksen salissa oli Oehlenschlägerin kuva.

Siellä oli vasta elämää, kynttilät säteilivät alinomaa ruunuista,
anoppi kulki mustassa sametissa, ja vanha sukuvaakuna oli kirjailtu
joka tyynylle, pöydillä oli hopeakannuja, seinillä tauluja kuin
taidekokoelmassa.

Äiti liikkui siellä arkana.

Mutta kihlajaisissa, kun maljoja juotiin ja Hänen Ylhäisyytensä itse
oli sepittänyt juhlarunon, silloin hiipi äiti alas portaille, niille,
jotka johtivat Oehlenschlägerin luo ja sinne hän istuutui itkemään;
kasvot käsissään hän itki itkemistään.

Palvelija huomasi hänet siellä.

— Ei, ei, en voi tulla sisään, sanoi äiti.

— Päästäkää minut kotiin — päästäkää minut kotiin.

Ja hän itki kuin olisi henki ollut menossa.

— Herra Jumala, kuinka minä ulvoin, sanoi äiti Tinelle.

Kirjeet helmassa hän jatkoi kertomustaan nuoruudestaan ja menneistä
päivistä.

— Mutta hauska oli luistella, sanoi hän äkkiä.

Sitten hän juoksi ulos leivoksia katsomaan. Nyt ne varmaan olivat
valmiit. Tai piti hänen äkkiä panna laakerinlehtiä sianlihalle.

— Sillä kaikkea täytyy, sanoi hän ja alkoi juosta paikasta toiseen.
Sillä välin piti Tine huolen joka asiasta — —

    Ajat lapsuuden —
    paennut olen luoksenne jälleen
    kenties siten tuskani lieventyis.
    Lue kenkään ei kyyneliä,
    jotk' kernaasti vuodattaisi
    mun silmäni kuivat.
    Te lapsuudenpäivät,
    ah, lapsuudenmuistot,
    sydäntuskaani lieventäkää.

    Ah, äiti,
    mi kärsit itse
    kuin kukka hento,
    mi äkkiä taittuu,
    ah, äiti,
    mi itse lemmit,
    jää luokseni nyt,
    suru sydäntäni kun jäytää.

    Etähälle käy ihmisen tie,
    kovat askeleens' olkoot —
    Ah, lapsuudenmuistot,
    kera riemunne tulkaa
    ja lieventäkää
    — edes tuokioksi —
    sydänsuruni kaikki.
    Ah, lapsuudenmuistot,
    anon hartaasti teiltä:
    sydäntuskani lieventäkää.

Mutta äidin suurin päivä oli jouluaaton edellinen päivä.

Sillä se oli köyhien päivä.

Aamusta alkaen — tämä oli varmasti vuoden ainoa päivä, jolloin hän
nousi näin varhain — pani äiti riisiryynejä pusseihin, kahvipapuja ja
sokeria paperitötteröihin.

Vaaka oli pöydällä ja Tine punnitsi.

Vääryyttä ei saanut tehdä kenellekään, ja yhtä paljon oli pantava joka
pussiin.

Mutta äiti lisäsi annoksia, eivätkä ne koskaan tulleet kyllin suuriksi:

— Herra Jumala, sanoi hän, onhan joulu vain kerran vuodessa.

Kun kaikki pussit olivat täytetyt, ei talossa ollut enää sokeria eikä
kahvipapua.

— Sillä me panimme omiamme, sanoi äiti, kun muuten ei riittänyt.

Iltapäivällä tulla köpittivät mökkiläiseukot. Ikäänkuin hiipimällä he
tulivat taloon. Puukengät jätettiin riviin eteiseen ja eukot tulivat
sisään sukkasillaan, sanomatta sanaakaan, saivat vain lahjansa,
antoivat veltosti kättä ja sanoivat:

— Kiitos.

Mutta äiti oli toimessaan ja uteli mitä miltäkin puuttui.

Lastenkamarissa ei ollut montakaan tarpeetonta riepua mökkiläiseukkojen
lähdettyä.

— Tine kulta, sanoi äiti: kai me jostain itsekin saamme mitä puuttuu.

Hän vaipui nojatuoliin, pyysi avaamaan kaikki ikkunat, pirskoittamaan
hajuvettä huoneisiin.

— Sillä nähkääs, lapsi kullat, sanoi hän: puhtaimmassakin on vihreän
suovan haju.

Isä käski palvelustytön pyyhkiä kaikki lukot.

Vanhemmat moittivat toisiaan lempeästi. Isä väitti äidin nyt
lahjoittaneen pois viimeisen omaisuutensa. Mutta äiti ei jäänyt
vastausta vaille:

— Fritz kulta, sinä et ainakaan saisi mitään sanoa.

Eikä hän saanutkaan. Sillä omaisuutensa jakamisesta oli isä kuuluisa:
kaikki seudun kulkurit leikkasivat haavan ikeniinsä, ennenkuin menivät
apua pyytämään, jotta voisivat sylkeä verta ja kertoa isälle, että
heissä oli rintatauti.

— Fritz kulta, sanoi äiti, muistan mainiosti sinun antaneen Jens
rengille silkkiset alushousut.

Äidillä ei ollut sitä vaatepartta, jota ei myöhemmin nähty jonkun
mökkiläiseukon yllä.

... Seuraavana päivänä katettiin joulupöydät. Vaivaloista se oli,
ja äidiltä meni siihen paljon aikaa, sillä jokaisen piti saada yhtä
paljon. Koko päivän kulki äiti mitaten pöytiä silmillään; jos jollakin
pöydällä oli liian vähän, varasti hän siihen lisää toiselta.

       *       *       *       *       *

Joulukuusen kynttilät sytytettiin. Tine seisoi tikapuilla sytyttämässä.
Hopeata, hopeata oli kaikki ja valkeita kynttilöitä. Äiti käveli kuusen
ympärillä.

— Tuossa on vielä yksi, sanoi hän ja osoitti sytyttämätöntä kynttilää.

Hänen mielestään ei kuusessa milloinkaan ollut kylliksi kynttilöitä, ja
hän asetteli niitä liiankin tiheästi oksille.

— Mutta kohta syttyy koko puu, sanoi Tine tikapuiltaan.

— Ei, ei, tuossa on vielä yksi.

Kerran he olivatkin sytyttäneet puun palamaan.

Yht’äkkiä se leimahti ilmi liekkiin. Kaikki hopea syttyi palamaan ja
kärventyi. Äiti katseli sitä, kasvot liekkien punertamina.

— Ihanaa, ihanaa, sanoi hän.

Samassa syttyivät oksat.

— Tästä tulee tulipalo, huusi äiti.

— Niin tuleekin, sanoi Tine, juoksi eteiseen ja toi sieltä kaksi
villavaippaa, jotka hän heitti palavan puun yli.

Mutta äiti asetti useampia kynttilänjalkoja pöydille, ja lapset saivat
tanssia mustuneen puun ympärillä.

— Stella, sanoi isä, miten voitkin olla niin varomaton.

Äidin silmiin tuli äkkiä loiste.

— Fritz, sanoi hän, ja nosti päätään kuin olisi hän vielä nähnyt
ihanan, leimuavan puun:

— Fritz, se oli niin kaunista...

... — Tuossa on vielä yksi.

Muita ei enää ollutkaan. Kaikki kynttilät olivat sytytetyt kimmeltävän
hopean keskellä. Äiti seisoi äänettömänä säteilevän kuusen vieressä.

— Tämä on kolmastoista joulu, jolloin sytytämme kynttilät täällä, sanoi
hän, ja ääni kaikui äkkiä väsähtäneenä.

— Mutta pöydät, Tine, sanoi hän ja äänensävy muuttui, hänen luodessaan
nopean katseen valkoisten pöytäliinojen yli:

Hän seisoi miettiväisenä isäntärengin pöydän ääressä. Isäntärenki ei
ole saanut kylliksi lahjoja.

— Mutta Tine, mitä voisimmekaan keksiä isäntärengille?

Äkkiä käänsi hän päänsä:

— Tine, sanoi hän juosten Fritzin huoneeseen. Me varastamme kymmenen
sikaria.

Tine hiipi isän huoneeseen.

— Pääsemmekö sisään? huusivat lapset arkihuoneesta.

— Paikalla, sanoi Tine ja sulki oven takanaan. Hän oli pelastanut
sikarit.

— Jumalan kiitos, sanoi äiti huoaten, kuin olisi vapautunut raskaasta
taakasta.

— Sidomme punaisen nauhan niiden ympäri, sanoi hän.

— Minulla ei ole mitään nauhaa, sanoi Tine. Äiti tarkasteli kaikkia
pöytiä:

— Otamme silkkinauhan neiti Jespersenin pitsikauluksesta.

Pitsikauluksen oli äiti saanut lahjaksi neiti Jesperseniltä. Siinä oli
lukemattomia pieniä punaisia silkkinauhasolmuja.

— Niin, sanoi äiti, Tinen ratkoessa irti silkkinauhaa:

— Neiti Jespersenin pitsikauluksessa onkin liian monta ruusuketta.

Ruusunpunainen nauhanpätkä solmittiin sikarien ympäri.

— Nyt avaamme oven, sanoi äiti.

Hän avasi itse oven ja lapset ryntäsivät sisään.

— Hauskaa joulua, sanoi äiti. Hän seisoi keskellä kynnystä.

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun pöytäni?

— Missä on minun? huusivat lapset kuorossa.

— Tuossa, tuossa, sanoi äiti. Hänen kasvonsa loistivat.

Lapset seisoivat ryhmässä hänen ympärillään kädet kohollaan.

— Äiti, äiti, huusivat he, nyt se, mikä on puussa — nyt se mikä on
puussa.

— Niin.

Viimeiset lahjat olivat joulukuusen juurella käärittyinä moneen
paperiin.

Äiti ryömi pitkin lattiaa hakiessaan ne puun alta ja kokosi kääröt
helmaansa.

Nyt oli hän saanut ne kaikki ja hän nousi pystyyn lasten ympäröimänä.

— Nyt, nyt, huusivat lapset.

— No, nyt.

Ja hän heitti ne mullin mallin lasten ojennettujen käsien yli:

— Sinulle, ja

— Sinulle ja

— Sinulle, huusi hän, lasten riemutessa.

Isä oli tullut avatusta ovesta.

Nojaten ääneti oven pielukseen katseli hän äitiä ja lapsiaan.

Ja äkkiä, silmissä hellyyden — tai ehkä vain ihailun — hetkinen
välähdys, meni hän äitiä kohti:

— Lahjojen antaja, kuiskasi hän.

Äiti loi katseensa maahan. Näytti melkein siltä kuin olisi hän sulkenut
silmänsä hetkeksi.

— _Sinähän_ lahjoittaja olet, Fritz, sanoi hän.

Isä vetäytyi pois.

— Mutta Tine, nyt väki sisään, sanoi äiti.

He olivat jo kokoontuneet eteiseen. Palvelustytöt olivat sukkasillaan,
miehillä oli saappaat jalassa.

— No nyt, lapsikullat, sanoi äiti ja avasi oven:

— Nyt on jouluaatto.

He tulivat sisään kaikki yksitellen, aivan verkalleen, hypäten
kynnyksen yli kuin olisi se ollut vallitus. Kasvot vakavina kuin
alttarille astuttaissa.

Taaimpana tuli Jens renki.

Hänellä oli juovikkaat liivit. Housut riippuivat pahanpäiväisesti.

He saivat lahjansa ja kiittivät — mitä he sanoivat ei koskaan kuulunut
— ja vilkaisten salakähmää toistensa lahjoihin veivät he omansa talteen
huoneen nurkkiin.

— No, Jens, sanoi äiti, nyt tanssitaan. Hän muodosti piirin.

Etumaisena kulki hän itse Jens-rengin kanssa, lapset ojensivat kätensä
palvelustytöille ja miehille.

— Piiri ehjäksi, huusi hän Tinelle ja alkoi mennä eteenpäin.

Hitaasti pyöri piiri kuusen ympäri, äidin virittäessä jouluvirttä
hiukan vapisevalla äänellä:

    Maa on niin kaunis,
    kirkas Luojan taivas,
    ihana sielujen toiviotie.
    Maailman kautta
    kuljemme laulain,
    taivasta kohden matka vie.

Vähitellen yhtyivät siihen kaikki, äidin ääni kohosi heidän hitaasti
kulkiessaan kuusen ympäri.

Kaikkien kasvot olivat kääntyneinä ylöspäin joulukuusen kynttilöitä
kohti.

Puolipimeästä yhtyi äkkiä lauluun isänkin ääni niin ihmeellisen tummana
kuin olisi se tullut jostakin kaukaa.

Äiti lakkasi kuullessaan hänen äänensä. Sitten jatkoi hän jälleen,
tuijottaen kuusen kynttilöihin.

    Maailman kautta
    kuljemme laulain,
    taivasta kohden matka vie.

Laulu lakkasi.

— Äiti, laula yksin, sanoi vanhin poika.

— Niin, eikö rouva tahtoisi laulaa yksin, sanoi miehevä Mari, jolta
tietämättään kyyneleet lakkaamatta valuivat.

— Mielelläni, sanoi äiti.

Ja irroittamatta katsettaan joulukuusen kynttilöistä, lauloi hän
puoliääneen — hän yksin, toisten liikkuessa vieläkin hitaammin:

    Tänäpäivänä riemu käy vieraaksi maan
    kera pienoisen valtiaan taivaan,
    polo varpunen, käy alas katolta vaan
    ilon jouluhun, et vilun vaivaan!

    Kera äityen, lapsonen karkeloi,
    ilon päivä nyt meille hohtaa.
    Vapausajan päivä tää meille soi,
    tie löytyi, mi taivohon johtaa.

Oli aivan äänetöntä hetkisen ja kaikki olivat pysähtyneet.

— Nyt leikitään, sanoi äiti.

Ja hän pani Jens-rengin laskemaan laukkaa, niin että kaikkien oli
pakko seurata, äidin laulaessa ja lasten siihen yhtyessä "puusta, jota
katsellaan, ja sitten namusia maistellaan".

— Herra varjele, sanoi äiti, tuo poikahan laulaa aivan väärin.

Vanhin poika hoilotti täyttä kurkkua. Pienin kaatui piirissä.

— Ylös taas, sanoi Tine. Mutta pienin itki itkemistään.

— Tanssikaa te muut, sanoi äiti ja istuutui syrjemmälle pienin
sylissään.

Kynttilät alkoivat palaa loppuun, ja tanssi taukosi.

Väki lähti pois, ja Tine alkoi viedä pienimpiä nukkumaan.

Äiti istui paikallaan.

Lattialla, nojaten päänsä äidin polvia vastaan, istui vanhin poika
kynttilöiden sammuessa vähitellen joulukuusesta ja hopealankojen
loiston himmetessä.

- Äiti, sanoi hän, nyt joulukuusi kuolee.

- Niin, poikaseni, sanoi äiti, ja kaunis käsi vajosi helmaan pojan pään
päältä:

— Nyt se kuolee.

Tine tuli takaisin.

Vielä paloi viimeinen kynttilä.

— Nyt poika nukkumaan, sanoi äiti.

— Nuku hyvin, sanoi hän ja suuteli poikaa otsalle.

— Hyvää yötä, äiti.

Äiti istui yksin.

Viimeinen kynttilä leimahti hetkiseksi ja sammui. Kuusi oli pimeä.

Sisähuoneista kaikuivat isän askeleet.

— Oletteko täällä, rouva, sanoi Tine palatessaan.

— Istun täällä.

Hetken he istuivat vaiti. Sitten sanoi äiti:

— Tine, ota luukku ovelta.

Tine totteli.

— Ja avaa ovi, sanoi äiti.

Hän oli noussut ja käärinyt huivin hartioilleen.

Hiljaa astui hän lumen peittämille puutarhaportaille. Tine seurasi
häntä. Heidän edessään uinui puutarha, valkoisena ja äänettömänä. Äiti
seisoi kauan, kasvot ylöspäin, katsellen tähtiä.

— Rouva, sanoi Tine, missä on Betlehemin tähti?

Äiti ei vastannut. Ehkei hän kuullutkaan kysymystä.

— Näetkö Venuksen, Tine? sanoi hän.

Ja taas he seisoivat vaieten.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä valkoisessa puutarhassa. Hiljaiset kentät
nukkuivat. Äänettöminä vaelsivat tähdet niiden yllä.

       *       *       *       *       *

Joulun jälkeen tuli lukemisen aika. Tine tuli hämärissä ja sai kuulla
kirjojen sisällyksen.

Äiti istui lieden ääressä, valkoiset kädet ristissä polvien ympärillä.
Hän kertoi ja sepitti uudestaan. Ei ainoakaan kirja voinut sanoa sitä,
mitä hän ajatteli.

Oehlenschläger oli sidottuna mustiin, juhlallisiin kansiin, ja
sen sivuilla oli monta merkkiä. Äiti osasi murhenäytelmät melkein
ulkoa, mutta hän luki niitä kuitenkin yhä uudestaan. Kun hän nosti
katseensa kirjasta lasten kuunnellessa, näyttivät hänen silmänsä kahta
suuremmilta.

— Äiti, lue vielä, sanoi vanhin poika.

— Eikö lapsia panna milloinkaan nukkumaan, sanoi isä oveaan avaten.

- Kyllä, Fritz, heti paikalla, vastasi äiti lukien edelleen.

Hänen äänensä oli hellä kuin surullinen hyväily, ja silmissä oli
kyyneleitä.

Mieluimmin hän luki Thoran jäähyväisiä Hakonin ruumiille.

Tine istui ja nyyhkytti kuin hylje.

— Pannaanko lapset nukkumaan?

— Paikalla, Fritz, paikalla.

Ja äiti jatkoi lukemistaan.

Usein luettiin Christian Wintheriä. Tavallisesti "Hirven pakoa". Runon
poljento kutoutui niin hellästi hänen ääneensä.

— Kukaan ei lue niinkuin rouva, sanoi sisäkkö. Hän kuunteli kirjakaapin
nurkasta.

Viimein tuli isä kärsimättömäksi, ja lasten _täytyi_ mennä nukkumaan.

Silloin ne itkivät ja saivat viskunoita, jotta kiltisti seuraisivat
hoitajaansa.

Mutta äiti saattoi Tineä puistokäytävää pitkin paljain päin.

Tähtikirkkaina öinä hän kulki siellä kauan. Hän piti niin paljon
tähdistä. Pitkät ajat saattoi hän seisoa laskien, kuinka monta näkyisi
yhdessä kohdassa.

Tine seisoi vieressä.

Hän kyseli tähtien nimiä.

Mutta äiti oli nimittänyt ne ystäviensä mukaan.

— Siinä oli hänen äitinsä tähti...

— Näettekö sen?

— Ja tuossa on Alicen tähti — näettekö sen. Sillä se on niin surullinen.

Taivaalla oli monta surullista tähteä, ja niitä hän eniten rakasti.

— Stella, huusi isä talon päätyikkunasta:

— Stella, sinä vilustut.

— Katselen vain tähtiä, sanoi äiti. Hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan
valkeat kasvot ylöspäin kääntyneinä:

— Tuossa on Fritzin tähti, sanoi hän melkein kuiskaten.

Ja hän meni hiljaa sisään.

Mutta tähtien katseleminen oli hänelle melkein intohimo.

— Silloinhan olen kaikkien ystävieni parissa, sanoi hän.

Hän saattoi Tineä kirkkomaalle, muttei kauemmaksi. Sillä hän pelkäsi
kummituksia. Niihin hän uskoi täydellä todella, ja varmaa oli, että
kotona sinisessä huoneessa kummitteli.

Hän vahvisti puheensa nyökäyttämällä päätään.

— Sen tietää Fritzkin, sanoi hän.

Mutta sinisen huoneen kummitus oli valkoinen nainen, ja jos hän
näyttäytyi, oli jonkun kuolema lähellä.

Äiti oli nähnyt hänet vain _kerran_, ja silloin kuoli vanha
postimestari.

Muuten hän tiesi monta kummitusjuttua ja kertoi ne hämärissä lasten
väristessä kauhusta.

Mieluimmin hän kertoi Aaholmin kummitusjutun, sillä sen hän tiesi
todeksi, koska se oli tapahtunut eräälle hänen tädeistään.

Aaholmissa on aina kummitellut, mutta tämä kertomus on tosi, sanoi
äiti, sillä Olivian istuessa kampaamassa tukkaansa ennen tanssiaisiin
lähtöä, näki hän äkkiä naisen tulevan ulos seinästä — ilmielävänä —
kuvastimessa näkyi kaikki... Puettuna harmaaseen silkkipukuun, suuri
ruusukimppu kädessä, pysähtyi hän Olivian tuolin taakse.

— Mutta Olivia hypähti pystyyn, syöksyi ulos käytävään ja huusi
huutamistaan.

Mutta hyvä oli, ettei nainen saanut kiinni hänen kädestään. Sillä
sellaista oli tapahtunut eräälle seuranaiselle ... Tämä juoksi
käytävään, ylös portaita, kreivittären luo ja huusi: seinästä tuli
nainen, suoraan minun luokseni, otti minua kädestä — ja pyöritti...

— Ja samassa hetkessä tuli seuranainen hulluksi.

Siihen ei kukaan enää mitään mahtanut, hän oli hullu.

Näin kertoi äiti.

Mutta hän kertoi vielä, että viimein oli Aaholmin kreivi kaivattanut
muuria, ja salaisesta komerosta oli löytynyt luuranko.

— Hänet oli tietysti murhattu, sanoi äiti.

Kummitusjuttujen saattoi lopulta olla miten oli. Mutta enteet, niitä ei
voinut epäillä. Ja koirat ja pöllöt tiesivät enemmän kuin ihmiset.

— Kirkontornin pöllötkin huusivat vain, kun joku seurakuntalaisista oli
kuoleva.

— Sen tietää koulumestarin väki, sanoi äiti ja nyökäytti päätään.

Talvi-iltapäivinä kulki äiti lasten kanssa kylässä. Kaikki lapset
lörpöttelivät äidin ympärillä, heidän kulkiessaan puistokäytävää
pitkin, niinkuin linnun poikaparvi.

Puistokäytävän toisessa päässä asui pitäjänvouti.

Hieno ja kaunis oli talo, suuri ja leveä keskellä valkeata kenttää,
viheriäksi maalatun veräjän takana.

Joskus he poikkesivat pitäjänvoudin luo.

Pitäjänvoudin "eukko" katosi heti keittiöön.

Hän tervehti kuulumattomalla äänellä, ojensi kostean käden, josta
ei saanut otetta ja meni keittiöön huolehtimaan ruuasta. Kymmentä
minuuttia ei oltu pitäjänvoudin luona, ennenkuin pöydät notkuivat.
Siellä sai aina kylkipaistia, sianlihaa ja punajuuria. Leivänviipaleet
olivat suuria kuin kartat.

Pitäjänvouti oli lihava ukko, joka käytti takkia käydessään kerran
ehtoollisella tai markkinoilla Augustenborgissa, muuten oli hän
paitahihasillaan. Ei hän milloinkaan puhunut, mutta nauroi aina niin
että koko ruumis hytkyi.

Äiti istuutui epätoivoisena sianlihaa syömään.

Mutta kotiintullessaan täytyi hänen aina saada lasillinen punaviiniä,
jotta rasva painuisi.

Vuodet olivat vierineet, ja aina olivat vierailut pitäjänvoudin luona
samanlaisia, vaimo meni keittiöön hyvää päivää sanottuaan, ja ukko
alkoi heti äidin nähtyään hohottaa, niin että pieni välihuone tärisi.

Mutta sitten eräänä päivänä, hämärissä, laahautui raskas vaatekäärö
arkihuoneeseen kotona. Eikä vaatekäärössä ollut muuta kuin esiliinoja
ja suuri vaippa ja pieni vaippa. Se ei päässyt pitemmälle kuin
kirjakaapin viereiselle tuolille, mutta siihen se vaipui kuin raskas
tyyny, ja vaatekäärö itki itkemistään.

Kaikkien noiden vaatekertojen sisästä tuli itku hiljaa ja taukoamatta.

Vaatekäärö oli pitäjänvoudin vaimo. Hänen poikansa oli kuollut
tapaturmalaukauksesta.

Äiti polvistui hänen viereensä ja koetti päästä häntä lähemmäksi —
vaippojen läpi, voidakseen häntä lohduttaa.

Mutta vaatekäärö itki vain itkemistään ja sanoi:

— Tahtoisin pastorin puheille.

— Niin, niin, rouva Hansen, niin, niin, rouva Hansen...

— Tahtoisin pastorin puheille.

Ja vaatekäärö kulki lattian poikki pastorin puheille, valittaen niin
hiljaa ja raskaasti kuin se, joka ei enää elä.

— Sitä itkua, sanoi äiti, sitä itkua, — kunpa vain olisi saanut kaikki
vaipat hänen yltään.

Niinkuin se olisi saattanut häntä surua lähemmäksi.

... Äiti ja vanhin poika lähtivät katsomaan pitäjänvoudin poikaa.

Oli kuin koko talo olisi ollut äänetön. Koira ei haukkunut, ja
siipikarja oli teljetty navettaan.

Pitäjänvouti tuli äitiä ja poikaa vastaan ovessa.

Hän oli mustassa takissa ja huokasi, eikä puhunut mitään äidin ja pojan
hiljaa kulkiessa huoneiden läpi. Kaikki ovet olivat auki.

Isossa huoneessa oli arkku.

Kellertävä valo heijastui valkeiden lakanoiden läpi ikkunasta.

Pitäjänvouti otti liinan vainajan kasvoilta.

Siinä makasi poika äänettömänä.

Kotona renkituvassa sanottiin Anders Nielsin saattaneen monen tytön
onnettomuuteen:

— Sillä hänellä oli sellainen naismainen suu, sanoi karjakko:

— Jota tyttölapset eivät voineet vastustaa.

— Ja sääret, joista eivät saaneet silmiään irti.

Mutta nyt hän lepäsi äänettömänä.

Kasvot olivat kuin ilmeettömät, niissä ei ollut muuta kuin kylmyyttä.

Pitäjänvouti mutisi raamatunlauseita, jotka muisti rippikouluajaltaan.

Äiti katseli kauan kuolleen kasvoja. Sitten hän itse peitti ne. Liina
kohosi suoran, korkean nenän päällä.

Pitäjänvoudin vaimo ei ollut sisällä. Sukkasillaan hän liikuskeli
keittiössä.

Äidin ja pojan tullessa etummaiseen huoneeseen oli pöytä katettu. Se
oli täynnä ruokia.

Vaimo kulki tarjoilemassa. Ovet olivat auki äänettömään
ruumishuoneeseen.

Pitäjänvouti söi hartaasti. Palan palalta. Hän tarvitsi paljon ruokaa
näinä murheen aikoina. Ei puhuttu sanaakaan.

Poika sai mustaa viinimarjarommia ja tyhjensi lasinsa — äidin
huomaamatta — niin että päätä alkoi huimata.

He istuivat kauan pöydässä. Pitäjänvoudin vaimo oli istuutunut oven
suuhun. Hän oli ollut vaiti koko ajan.

Mutta äidin tehdessä lähtöä ja sanoessa hänelle hyvästi, huomasi hän
vaimon koko ruumiin vapisevan.

Hän tuijotti maahan ja yrittäessään puhua, ei hän saanut sanoja
suustaan ...

— Oli niin monenmoista, sanoi hän... mutta hän olisi tahtonut pyytää,
että rouva laulaisi vähän... Tahtoisiko rouva laulaa vähän ruumiin
ääressä.

Äiti ei vastannut mitään.

Hän riisui vain hiljaa päällysvaatteet yltään taas, ja he menivät
sisään kaikki neljä — keittiön ja, välikamarin läpi, sisään
kellertävään valoon.

Ukko toi suuren virsikirjan.

Mutta äiti lauloi, katsomatta kuollutta poikaa:

    Kun kuolemaani aattelen,
    mi koittava on kerran,
    ma linnun lailla iloitsen,
    kun paistaa päivä Herran.
    Ah päivä tuo,
    mi levon suo
    jäljestä taiston hurjan.
    Ma riemuiten
    luo Jeesuksen
    käyn mailta elon kurjan.

Vanhemmat eivät liikahtaneet. Äiti yksin lauloi.

Poika katseli häntä. Äidin kasvot olivat aivan valkeat.

Ihmeellisenä kaikui yksinäinen ääni vieraan vainajan vieressä.

    Nyt iloita sa sielus suo,
    mi ennen vihas, suuttui!
    Näät kuolo, synnin palkka tuo,
    pelastajakses muuttui.

     Vapisi povi
     sit' ennen, ovi
     nyt on se iloon taivaan.
     Kuin uni vain
     on kuolemain,
     ei vie se tuskaan, vaivaan.

Hetkisen oli kaikki äänetöntä. Sitten peitti vaimo kuolleen kasvot.

Poika ei voinut kuulla, sanoiko äiti edes "hyvästi."

Pitäjänvouti seurasi heitä pihan poikki. Hän avasi ja sulki veräjän.

Äiti ja poika tulivat tielle. Äiti ei puhunut mitään

— Äiti, sanoi poika, sinä olet kalpea.

— Tule nyt, sanoi äiti.

Heidän kotiin tullessaan oli äiti vaiti ja häntä vilutti.

Illallispöydässäkään ei puhuttu juuri ollenkaan.

— Fritz, sanoi äiti äkkiä:

— Siinä ihmisessä ei ollut sielua.

— Stella.

— Ei.

Äiti oli vähän aikaa vaiti.

— Hänessä on ollut vain verta... Ja nyt se on jäähtynyt.

Isä ei vastannut.

Mutta äiti istui hetken.

— Ihmisten pitäisi aina saada elää vanhoiksi ennenkuin kuolevat, sanoi
hän.

— Stella, mitä puhut.

— Tarkoitan totta. Sillä silloin olisi kärsimys aina antanut
jonkinlaisen sielun.

Hän oli vähän aikaa vaiti.

Nuorissa on vain verta.

Oli kuin olisi äidin mieli ollut salaisessa kapinassa:

— Minä _en voi_ unohtaa _niitä tyhjiä kasvoja_.

Koko saari kokoontui hautajaisiin.

... Mutta kun oli kuljettu pitäjänvoudin talon ohi, näkyivät
mökkiläisten tuvat aitojen takana. Ikkunanpielet olivat vihreäksi
maalatut, ovet olivat vihreät, mutta mökit olivat valkoiset
lumikinosten keskellä.

Äiti nyökäytti päätään jokaista ikkunaa kohti ja lapset samoin, vanhin
poika juoksi joka lumikinokseen tien vieressä:

— Sen pojan kävelemistä, sanoi äiti.

Viimeisessä talossa asui Elsebeth.

Hän oli kylän vanhin henkilö. Varmaankin sata vuotias. Tuvassa oli niin
hiljaista, että kissakaan ei lasten mielestä uskaltanut kehrätä. Tai
ehkä se oli unohtanut sen taidon.

Sillä sekin oli vanha ja makasi sängyn vieressä. Mutta kun se suvaitsi
aukaista harmaankeltaiset silmänsä, olisi luullut sen tietävän
paljonkin asioita.

Ennenmaailmassa oli Else kehrännyt — kehrännyt kehräämistään.

Mutta nyt oli rukki pantu syrjään. Se seisoi pieluksen vieressä. Se oli
kuin pysähtynyt kello.

Elsebeth nyökäytti päätään äidille tämän astuessa sisään.

Ääni tuli syvältä raskaasta rinnasta:

— Niin, täällä minä istun, sanoi hän.

— Mukavastihan istutte, Elsebeth, sanoi äiti.

Kissa liikahti vähän ja äiti vilkasi siihen — sillä kissaa äiti
pelkäsi: se ei pitänyt vieraista, se tahtoi olla Elsebethin kanssa
kahden.

— Niin, istun ja odotan, sanoi Elsebeth.

— Ensin elää, sitten ajattelee muistojaan ja lopuksi istuu vain ja
odottaa.

— Vanhat tulevat viisaiksi, sanoi äiti.

— Niin.

— Mutta se ei hyödytä heitä, rouva, eikä muitakaan. Sillä veri on veri,
ja se tahtoo kuohua, kunnes väsyy tai jäähtyy.

Elsebeth katseli vanhinta poikaa — hänen silmänsä olivat niin kirkkaat,
mutta syvällä —:

— Kerran saa hänkin verta kylliksi, sanoi Elsebeth.

— Paljon verta ja paljon kyyneleitä saa ihminen samalla kertaa.

— Mitä hän puhuu? kysyi poika.

Mutta äiti ei vastannut.

Elisabeth istui hetken vaiti, kissa avasi silmänsä.

— Sitten tulee äidinsurun aika, mutta sekin menee ohi.

— Mitä hän puhuu? kysyi poika.

— Muutamat äidit kuolevat lasten pieninä ollessa, sanoi äiti.

— He ovat onnellisimmat, sanoi Elsebeth.

Tuvassa oli äänetöntä. Kellokin oli pysähtynyt. Elsebeth ei sitä enää
vetänyt. Naapurin vaimo tuli määrättyinä aikoina — auringon mukaan —
auttoi Elsebethiä vuoteesta ja taas levolle.

— Lopuksi jää vain miettimään kaiken päämäärää.

— Mitä Elsebeth tarkoittaa?

— Sitä, rouva, että Jumala on liian suuri, eikä _hänkään_ voi meistä
välittää.

— Sitä emme voi tietää, Elsebeth, sanoi äiti.

— Niin se kuitenkin on, rouva, sillä me olemme liian pieniä, eikä
Jumalalla voi olla aikaa meistä huolehtia.

Elsebeth vaikeni, äiti ja lapset nousivat lähteäkseen.

— Hyvästi Elsebeth, sanoi äiti, tänne panen seljateen.

— Hyvästi, sanoi Elsebeth. Mutta tiellä oli äiti vaiti.

— Mitä kaikkea hän puhuikaan? kysyi poika.

— Hän puhui sinusta, sanoi äiti. Ja hän vaikeni taas.

Mutta vanhempi poika, ollessaan yksin ulkona, meni aina, tultuaan
Elsebethin mökin kohdalle, toiselle puolen tietä. Oli kuin olisi häntä
pelottanut.

... Koulumestarin tietä pitkin kuljettaessa saavuttiin rouva
Jespersenin luo.

Talo oli aidan takana ja sinne oli kiivettävä pitkin portaita, joissa
oli vain yhdet kaidepuut. Eteisen lattialle, oli sirotettu hiekkaa ja
siellä tuntui neitsyeellisyyden ja lavendelin tuoksu.

Rouva Jespersen istui korokkeella ja kutoi suojusliinoja. Siinä hän
oli istunut siitä saakka kuin perhe oli kylään saapunut. Suojusliinat
loistivat valkoisina joka huonekalulta ja joka tuolilta.

Minne ikään lapset asettuivatkin istumaan, oli heidän sieltä
noustessaan suojusliina tarttunut harvoin mainittuun ruumiinosaan.

— Poika kulta, sanoi äiti ja asetti suojusliinan taas paikoilleen.
Joka tuolinistuin oli päällystetty Helena neidin kirjailemalla
kanavakankaalla. Helena neiti ompeli aina monivärisiä tähtiä
erilaatuiselle kankaalle.

Rouva Jespersen puhui holsteinilaista murretta — sillä sieltä hän oli
kotoisin.

— Joskus maailmassa oli hän ollut kamarineitsyenä Rantzau'illa. Kukaan
ei tiennyt, minkä vuoksi hän heistä erottuaan oli asettunut juuri tähän
kolkkaan.

Hänellä oli aina läikesilkkinen puku yllä ja hän täytti kokonaan
leveänojaisen mahonkituoIin. Tukanlaite oli kuin valtaistuin, lapset
luulivat, että se oli samanlaisena hänen nukkuessaankin. Käsivarsissa
oli meripihkaiset rannerenkaat.

Hän astui alas korokkeelta vain kirkkoon lähteäkseen. Silloin pukeutui
hän silkkiseen viittaan, jonka päällä oli kudottu liinanen.

Kun kahvi tuotiin pöydälle, täytyi Helena neidin aina työntää syrjään
monet pukukaavansa.

Ne olivat harmaasta käärepaperista. Hän tarvitsi niitä täydentääkseen
alati vajavaista vaatevarastoaan. Hän kävi kaksi kertaa vuodessa
Flensburgissa ja palasi sieltä pää täynnä puseronmalleja, joista
hänellä sitten riitti työtä seuraavaksi puolen vuoden ajaksi.

Skotlantilaismallisia kankaita hän eniten rakasti.

Hän muutti ainoastaan puserot.

Puvun alaosat saivat jäädä jotakuinkin entiselleen. Silloin tällöin
ommeltiin niihin uudet reunakoristeet.

Kahvileivokset otettiin arkusta rouva Jespersenin sängyn alta. Rouva
Jespersenin sänky oli vuoren korkuinen.

— Oi, oi, täytyy olla kärsivällinen, sanoi rouva Jespersen ja antoi
käsivartensa vaipua alas. Hänen käsiään olivat joskus koristaneet
monet kamarineitsyen sormukset, mutta ne olivat nyt kadonneet lyhyiden
sormien lihavuuteen.

Helena neiti juoksi edestakaisin ja jutteli.

Stina neiti pisti vain kulmikkaat kasvonsa oven raosta tervehtiäkseen.
Hän ei päässyt ompelukoulustaan.

— Tulkaa nyt edes hetkeksi, antaa lasten neuloa, sanoi äiti.

Mutta Stina neiti oli kadonnut taas eteisen pohjakamariin,
jossa seitsemän saparopäätä tyttöä ompeli liinaompelua huulet
yhteenpuristettuina.

Stina neiti oli pitkä kuin mies ja luiseva kuin työjuhta.

Hänellä oli aapiskoulu aamupäivällä ja ompelukoulu iltapäivällä. Hän
sai markan kuukaudessa päätä kohti ompeluoppilailtaan.

— Oi, oi, sanoi rouva Jespersen, Stina ei suo itselleen milloinkaan
rauhaa.

— Mutta täytyyhän olla kärsivällinen.

Helena neiti järjesti leivokset pienelle posliinivadille; joka
leivoksen asettamiseen tarvitsi hän senkin seitsemän pientä
kädenliikettä.

Kahvia keittäessään hän juoksi yhtämittaa keittiöön ja takaisin taas ja
laverteli lakkaamatta. Helena neiti laverteli taukoamatta koko vuoden,
eikä ollut sitä siunattua sielua, joka viimeisenä päivänä joulukuuta
olisi voinut sanoa mitä hän oli puhunut.

— Niin, pienokaisella on intonsa, sanoi rouva Jespersen.

Kun kahvi oli tuotu pöytään, ilmestyi Stina neiti äkkiä, istuutui
mahonkituolille oven viereen; tällaisia tukeva-istuimisia tuoleja oli
kolme, — muut istuimiksi kelpaavat esineet olivat hontelot juuresta
punotuin selkänojin — sillä Stina neiti istuutui painavasti ja tarvitsi
jotain kestävää alleen.

Hän hörppäsi kahvinsa ja katosi taas. Leivosvadilta katosi aina muutama
rinkeli. Ne jaettiin palkintoina ompelukoulussa. Stina neidin ei ollut
tapana varastaa, mutta leivoksia hän varasti tilaisuuden sattuessa. Jos
se oli mahdotonta, osti hän sokeririnkilöitä leipurilta.

Ne annettiin saparopäille. Ainahan joku oli saanut paitansa valmiiksi.

Äidin tultua eteiseen, pisti Stina neiti päänsä ulos kouluhuoneesta
— vähän ummehtunutta ilmaa tulvahti pienestä, valkeaksi kalkitusta
huoneesta — hän tahtoi aina suudella äitiä ennenkuin lähdettiin. Äiti
oli ainoa aikaihminen, jota hän suuteli.

Vanhin poika kompastui neljääntoista puukenkään porstuassa:

— Tuota kömpelöä poikaa, sanoi äiti.

Hän ei koskaan opi käyttäytymään.

Stina neiti jäi seisomaan kynnykselle ja nyökäytti päätään, mutta
Helena neiti taivutti sirolla kädellään syrjään akkunalla olevat
kukkaset ja hymyili vain.

— Äiti, sanoi vanhin poika, heidän tultuaan tielle, Stina neidillä on
samanlaiset kulmakarvat kuin isäntärengillä.

Stina neidillä oli miehen kulmakarvat ja nuoren tytön silmät.

Äiti kuunteli mielellään nuorimman poikansa puhetta. Hän puhui aivan
äidin omaan tapaan; samat lauseet, sama sanajärjestys, pikkuvanhan
arvokkaaseen tapaan, jota olisi voinut pitää viisautena. Ja alituisesti
näkyi hänen päänsä, joka oli liian suuri ruumiiseen verrattuna, äidin
hameen vieressä.

Heidän tullessa kotiin lastenkutsuista, tahtoi äiti aina kuulla juhlaa
kuvattavan.

Hän istuutui lempituoliinsa keskelle arkihuoneen lattiaa, kuin olisi
istuutunut herkullisen pöydän ääreen.

— No, sanoi hän, kertokaapas nyt.

Ei kukaan lapsista tahtonut suoda toiselle suunvuoroa.

— Poika ensin.

— Poika ensin, sanoi äiti.

Ja poika hypähti pystyyn samettinutussaan ja matki jokaisen äänensävyä
ja eleitä, tyttöjä ja poikia, ja äiti oli pakahtua naurusta tuolillaan.

— Entäs sitten, entäs sitten?

Poika jatkoi juttujaan. Hän osasi koko seuran ulkoa. Hän matki ja
juoksi edestakaisin kuin russakka. Viimein sanoi äiti:

— Mitä siellä tarjottiin?

Ja lapset kilvan ruuasta kertomaan.

Ruualle, jota kutsuissa tarjottiin, äiti nauroi eniten.

— Tässä maassa ei milloinkaan opita syömään, sanoi hän. Herra Jumala,
mitä he tuovatkaan pöytään!

Lastenkutsuissa nyt ei koskaan muuta tarjota kuin voileipiä ja
mantelivanukasta.

Isä avasi vihdoin huoneensa oven.

— Stella, sinä turmelet sen pojan täydellisesti, sanoi hän. Eihän
lasten sovi arvostella kaikkea kehdosta pitäen.

— Fritz, enhän voi estää lasta näkemästä.

Isän ovi sulkeutui jälleen.

Melkein aina oli se lukossa, ja lapset tuskin tiesivät, miltä sen
takana näytti. Sillä he tulivat sinne niin harvoin ja siellä oli pimeä.
Huone oli pohjoisen puolella eikä aurinko koskaan paistanut sinne.
Huonekalut olivat tummaa mahonkia. Isä astuskeli enimmäkseen — edes
takaisin lattialla.

— Kuka siellä, sanoi hän vavahtaen, jonkun tullessa sisään.

— Minä vain, vastasi joku lapsista, joka tuli kirjaa hakemaan.

Ja isä astuskeli edelleen lattialla, samojen seinien sisäpuolella.

Hän rakasti kuumia huoneita, ja hänen kätensä olivat kuitenkin kylmästä
valkeat.

Päivällispöydässä, kun joku lapsista puhui, saattoi hän äkkiä herätä
ajatuksistaan. — Hän istui aina hienon punalakkisen punaviinipullon
takana —:

— Jumala tietää, miten nämäkin lapset kasvatetaan.

— Fritz kulta, vastasi äiti, miten pitäisi sitten lapsia maalla
kasvattaa.

— Lapsina, sanoi isä ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

Hänen kasvonsa olivat aina valkeat ja parta oli alkanut harmaantua.

— Mutta äiti sanoi koulun Tinelle:

— Hyvä ystävä, lapset ovat lapsia, mitä he eivät kuule täällä, sen he
kuulevat väentuvassa.

Se olikin totta. Iloisimmat hetkensä lapset viettivät väentuvassa.
Siellä oli niin tulisen kuuma, että päät hehkuivat punaisina heidän
istuessaan nurkissa kuuntelemassa. Sinne kokoontui koko kylän väki;
sillä kukaan ei pitänyt lukua, kuinka usein oluthaarikoita täytettiin.

Karjatyttö juoksi vain sukkasillaan edes takaisin hakemaan uutta olutta.

Oltiin kuin kapakassa ainakin.

Isäntärenki rehenteli pöydänpäässä. Muut rengit istuivat pitkin
seinävieriä. Miehevä Mari seisoi nauraen ovensuussa.

Kaikki kylän juorut kulkeutuivat väentupaan.

Äiti avasi oven:

— No lapset, mitä täältä kuuluu?

Ja hän istuutui itse uunin viereen. Nyt puhui vain isäntärenki, muitten
vilkuillessa haarikoitaan.

Isäntärenki oli ollut talossa niin kauan kuin muistettiin. Kaikki talon
palvelijat jäivät taloon määräämättömiksi ajoiksi. Äiti valitti isälle
yhtä mittaa heidän käytöstään. Isä sanoi:

— No, anna niitten mennä.

Äiti kohotti avuttoman katseensa kattoon:

— Mutta kun ne eivät tahdo, sanoi hän.

Ja ne jäivät.

Sisäkköä vaivasi päänsärky. Hän kietoi päänsä moneen käsiliinaan, niin
että muistutti vaikeasti haavoittunutta, ja kulki huoneesta huoneeseen
valitellen. Parannuskeinona oli taukoamaton kahvivirta, eikä hän
koskaan puuttunut mihinkään.

— Hannan luudat ovat joka paikassa, sanoi äiti.

Luudat olivat unohtuneet.

Hanna itse oli lyyhistynyt arkihuoneen kirjakaapin viereen ja vaikeroi:

— Olen pyytänyt Marin panemaan kahvipannun tulelle, sanoi hän.

— Sehän hyvä, vastasi äiti.

— Eikö rouvakin ottaisi kuppia? vaikeroi Hanna.

— Kiitos vaan, kun sitä kerran on, sanoi äiti.

Rouvan apulainen istui ikkunan vieressä korko-ompelua nypiskellen. Hän
oli pitkä, haluton olento, joka alinomaa oli jostakin loukkaantunut,
jotta olisi syytä laiskotella...

Äiti katseli häntä äärimmilleen ärtyneenä, ja kysyi joka ikinen päivä,
eikö häntä haluttanut lähteä vaunuilla Sönderborgiin.

— Jumala, sitten hän ainakin sen ajan on näkyvistäni.

Hän löi kädet yhteen helmassaan.

— Kaikki minun apulaiseni hienostuvat niin, etteivät pysty muuhun kuin
korko-ompeluun.

Nuorimmalla lapsella oli ollut imettäjä. Hänen nimensä oli Rosa,
ja pian selveni, että hän oli kuuluisa koko saarella. Lakattuaan
imettämästä, kävi hänen asemansa jotenkin epämääräiseksi, koska talossa
entuudesta oli lastenhoitaja.

Isä todisteli perusteellisesti, että hän oli lähetettävä talosta.

— Hyvä ystävä, sanoi äiti: voitko sanoa, millä keinoin minä hänet
lähetän.

Vierashuoneessahan hän vain istuu ompelemassa.

_Siellä_ ei hän ketään vahingoita.

Rose sai istua.

Palvelijoista puhuttaessa sanoi äiti:

— Niin Fritz, jos vähänkin siihen asiaan puuttuisit, saisit itse nähdä.

76

Isä oli aivan liian väsynyt siihen puuttuakseen.

Yhtä kertaa lukuunottamatta.

Vanhin poika kulki huoneen läpi ja sanoi Hanna sisäkölle:

— Sulje ovi.

Hän ei tietänyt oven olevan avoinna isän huoneeseen. Tämä ilmestyi
kynnykselle lumivalkeana kasvoiltaan:

— Hanna, olkaa ystävällinen ja pyytäkää muut palvelijat tänne, sanoi
hän.

Kaikki sisäpalvelijat kokoontuivat pojan vavistessa ja isän odottaessa.
Kaikkien saavuttua löi isä vanhinta poikaansa korvalle muitta mutkitta.

— Ehkäpä nyt tahdot pyytää Hannalta anteeksi ja sanoa hänelle:

— Hanna, olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Poika totteli itku kurkussa, jonka
jälkeen palveluskunta lähetettiin pois.

Jonkinlainen kohteliaisuus alempia kohtaan — sillä kukaan lapsista
ei muistanut muuten saaneensa isältä kuritusta — meni tästä hetkestä
lähtien heidän veriinsä.

— Palvelijan asema on muutenkin kova, sanoi isä.

Ehkäpä lapset tätä "kovuutta" ajattelivat arvostelevasti: sillä kotona
hallitsivat yksistään palvelijat.

Koulun Tine, joka oli tervejärkinen ihminen, sanoi äidin valittaessa:

— Herra Jumala, älkää vaihtako, on parempi olla entisten komennettavana.

— Tule, sanoi äiti Tinelle, mennään vähän ulos.

He ottivat pari vaippaa, menivät veräjästä puutarhan jäätyneelle
lammelle. Sen rannoilla oli lunta kuloheinässä.

Poppelien takana levisivät laajat niityt. Äkkiä kävi äidin mieli
murheelliseksi ja valituksena kaikui hänen ihana äänensä.

— Kuinka kaunista täällä olikaan kesällä, sanoi hän.

Pitkään ja surumielisenä katseli hän niittyjen jäätä ja lunta, hän,
joka rakasti vienoa tuulta ja auringonpaistetta.

Hän katseli huvimajaa valkeine pylväineen. Kesäkuussa hänen
syntymäpäivänään kiertyivät vihreät seppeleet näiden pylväiden ympäri.

— En näe enää montakaan kesää, sanoi hän.

— Tottakai, sanoi Tine.

Mutta äiti jäi tuijottamaan huvimajaansa ja jäisiä niittyjä sen takana.

En, sanoi hän, ja puhkesi itkuun, hän, joka rakasti valoisaa elämää.

    ‒ ‒ ‒
        Emo, pääs joka painoit,
        kun saapui murhe,
        ja silmäsi suljit,
        kun lankesi hämy
        liki sua sekä meitä —
        Ah äiti,
        sidotaan yhä ruusuja siellä,
        sidotaan sulokukkia, ruusuja
        pilareiden valkeiden ympäri —
        ah, kiedotaan kukkia,
        äiti —
        vuoks toisten.

        Mut talven valtaa
        et kestää voinut;
        et aikaa, kun kuolleet
        oli maa sekä sydän.
        Sä läksit.

        Kohoaa toki siellä
        heleät ruso-ruusut —
        Toki toisille kasvaa
        siell' loistavat ruusut.
    ‒ ‒ ‒

Kun Jesperseniltä oli tultu vähän eteenpäin, teki tie mutkan kirkon
edustalla.

Siinä oli majatalo, valkoinen kuten naapurinsa, kirkkokin. Sen ovi oli
vihreä, kirkonovi taas oli musta.

Vasemmalla puolelle oli paja. Se oli omituisen neliskulmainen, katto
kuin musta patalakki. Mutta pajan sisässä oli yötä ja liekkejä.

Vanhin poika pujahti usein pajaan sunnuntaisin. Silloin siellä oli
äänetöntä ja rauhallisen tyyntä, seinät olivat kuin seinät ikään, ovi
oli vain ovi ja kivet kiviä, sepästä oli tullut oikea valkoinen mies,
joka iloisena ja pyylevänä istui pajarakennusten ulkopuolella.

Hän katseli kirkkoon meneviä.

Mutta maanantaina oli paja taas täynnä mustaa yötä ja punaista tulta.
Eikä poika ikinä olisi uskaltanut mennä _sinne_, jossa sanottiin sepän
liikkuvan mustana varjona palkeitten mustien aaveiden keskellä.

Oikealle kädelle mennessä tultiin koululle. Se näytti saavan tukea
kirkolta, turvautuen sen ystävälliseen huolenpitoon.

Koulun portaille oli siroteltu hiekkaa. Ovi liikkui niin kevyesti
saranoillaan. Jo eteisessä kiilsi kaikki. Seinät, katto ja lattia
kiilsivät. Ei kukaan muu saanut paikkoja niin häikäisevän puhtaiksi
vihreällä suovalla kuin koulumestarin Tine.

Oikealla puolella oli kouluhuone. Sieltä kuului alituinen sorina.
Lapset istuivat riveissä aapiskirjojensa ja katkismustensa ääressä,
kummallakin puolella käytävää kuin miesväki ja naisväki kirkossa.
He hikoilivat ja tuoksuivat kaiken tietorikkautensa ääressä. Vanha
koulumestari poltti piipussaan väkevää tupakkia ja hikoili hänkin. Hän
hikoili taukoamatta, ja uunin piti kuitenkin olla hehkuvan kuuma.

Tullessaan koulun eteiseen, raotti äiti ovea:

— Hyvää iltaa, koulumestari, sanoi hän.

— Täälläpä on lämmintä.

— Päivää, päivää, vastasi koulumestari.

Mutta puna- ja mustahousuiset lapset lensivät pystyyn.

— Niin, sanoi koulumestari, monet pikkuistujat hautovat ilman lämpimäksi

Äiti sulki oven. Käytävän toiselta puolelta oli Tine jo kuullut hänen
äänensä ja avannut kamarin oven.

— Tulkaa toki sisään, täällä on lämmin.

Koulussa oli aina lämmin.

— Jumala varjelkoon, minkälainen kuumuus siellä kouluhuoneessa
oli, sanoi äiti vaipuen tuolille istumaan. Ei mihinkään ollut niin
helppo vajota kuin koulumestarin tuoleihin. Ne olivat niin leveät ja
avosyliset kuin olisivat vain istujaa ikävöineet.

— Se tulee lapsista, sanoi Tine.

Kotona väitti äiti, että vanha koulumestari lämmittää liikaa.

Mutta sisällä kamareissa tuntui vain kuivattujen ruusunlehtien ja
puhtauden tuoksu.

Lukkarin muori ilmestyi keittiön kynnykselle.

— Kas, kun tulitte, sanoi hän niiaten.

— Herra varjelkoon, täällähän me olemme sen seitsemän kertaa viikossa.

Äiti oli jo keittiössä. Hänen täytyi saada nähdä se. Koulumestarin
keittiö oli hänen alituinen ilonsa ja ihmetyksensä. Niin monet
kiiltävät kupariastiat — pannuja, patoja ja muotteja pitkin seiniä.

Isomahainen kahvipannu oli aina tulella.

— Se ei tule milloinkaan liedeltä, sanoi äiti.

— Ei sanoi muori, täällähän käy niin moni. —

— Luojankiitos... onhan meillä tuttuja. Koko seudun väki tuli koululle.
Kaikki pysähtyivät oven ulkopuolelle ja "pistäysivät" sisään.

— Sinne täytyy pakostakin mennä, sanoi äiti, tuntuu kuin he aina
odottaisivat.

— Ja koulumestarin väki tietää uutisia — vaikkeivät juorua.

Lapsilta riisuttiin päällysvaatteet, ja he olivat hippasilla isossa
kamarissa. Toista niin sopivaa lattiaa ei tähän tarkoitukseen ollut.
Sillä huone oli niin avara kuin sali ja tuolit olivat seinissä kiinni
eivätkä juoksua estäneet.

- Lapsikullat, sanoi äiti kotona: en ymmärrä mikä koulumestarin
huonekaluissa on, mutta ne ovat niin ystävällisiä.

Tine otti kupit esille ja Tine johti leikkiä.

— Ylös taas, ylös taas, huusi hän. Vanhin poika oli kaatunut.

— Kas noin, nyt keikahtaa poika kumoon, sanoi äiti.

— Ylös taas, ylös taas, huusi Tine.

— Tine, mitä teette pöytäliinoillenne? sanoi äiti, joka taas oli
vajonnut uuteen tuoliin. Niihin hän aina vajosi koulumestarin luona
ollessaan.

— Minä en milloinkaan saa liinojani noin valkoisiksi, sanoi äiti ja
pudisti epätoivoisena päätään.

Hänen omansa olivat aivan yhtä valkoiset, mutta koulumestarin
pöytäliinat näyttivät hänestä aina valkeammilta. Kaikki oli hänen
mielestään valkeinta ja kauneinta koulumestarin luona — sänkyjä
lukuunottamatta. Ne olivat korkeimmat koko kylässä.

— Ihme, että voivat sellaisissa vuorissa nukkua, sanoi hän kotiin
tullessaan.

Sängyt olivatkin todellisia vuoria, niissä oli lukemattomia punaisella
päällystettyjä tyynyjä ja kotikutoiset lakanat.

— Minä tukehtuisin, sanoi äiti.

Lukkarin muori oli ylpeä sängyistään. Morsiuslakanansa hän näytti
kaikille. Hän oli alkanut kutoa niitä tyttönä ollessaan, ja Tinen
ristiäisissä ne olivat kehdolle levitetyt.

— Sellaista se on, sanoi muori silittäen lakanoita, kun katselee omien
kättensä töitä.

Nyt hän oli saanut vohveliraudat käsiinsä. Äiti tunsi tuoksun.

— Saammeko vohveleita? sanoi äiti nostaen olkapäitään. Tämä oli hänen
tavallinen eleensä — äkkinäinen ja kevyt — milloin hän odotti saavansa
jotain hyvää syödäkseen.

— Ihanaa, sanoi hän.

Ensimäiset vohvelit tuotiin sisään ja kahvi höyrysi. Äiti istahti
hevosjouhiselle sohvalle aivan kuningas Fredrik seitsemännen kuvan
alle. Siinä hän riippui molempien laillisten aviopuolisoittensa välillä.

Lapset pantiin istumaan tuoleille pöydän ympäri. Kahvi poltti heidän
kieltänsä. Vohveleita he tuijottivat lakkaamatta.

— Katso kuppiasi, huusi äiti vanhimmalle pojalle.

— Herranen aika, antaa pojan istua, sanoi Tine.

Äiti ravisti päätään. Hän on yhtä saamaton kaikissa elämän kohtaloissa.
Siitä tulee hänen onnettomuutensa.

Mutta Tine nauroi silittäessään hänen hiuksiaan:

— Ehkei hän ole sitä vierailta perinyt, sanoi hän.

— No, Tine, sanoi lukkarin muori.

Mutta äiti nauroi ja nosti kauniit kätensä, joissa täydet verisuonet
sinersivät.

— Ei, totta se onkin, kädet ovat kauniit, mutta niissä on peukalo
keskellä kämmentä.

Lukkarinmuori silitti niitä:

— Ne eivät olekaan arkiaskareita varten, sanoi hän.

Mutta äiti oli äkkiä käynyt vakavaksi:

— Ei, sanoi hän, ja sitten melkein muuttuneella äänellä: sellaisilla
käsillä ei voikaan itseään puolustaa.

Hänen tunnelmansa muuttui äkkiä.

— Ei, mutta katsokaa Tinen käsiä, sanoi hän ja katseli ihaillen Tinen
ahkeraa kättä, joka taas jakoi vohveleita lapsille. Se oli niin
voimakas, vaikkei ollutkaan suuri.

Sitten he alkoivat keskustella kreivitär Dannerista:

— Jumala varjelkoon sitä naista, sanoi Tine.

Kreivitär Danner oli seudun tavallinen puheenaihe. Gottorpin linnahan
oli lähellä, ja Gottorpista tulivat kuningas ja kreivitär silloin
tällöin Sönderborgiin. Kreivitär toivoi aina pääsevänsä jonnekin, jossa
häntä ihailtaisiin.

Kreivittären saapuessa Sönderborgiin, kutsuttiin kaikki saaren
virkamiehet rouvineen hänen luokseen päivällisille. Virkamiehet
noudattivat kutsua, mutta heidän rouvansa ilmoittivat olevansa estetyt.

Äiti meni sinne melkein yksin.

— Tahdon nähdä hänet, sanoi hän.

— Hyvät ystävät, hän oli totisesti merkillinen.

Isä ja äiti menivät sinne, eikä heitä otettu erittäin armollisesti
vastaan. Kreivitär tiesi heidän olevan sukua Sjaellandin piispan
kanssa, jonka hän hyvin muisti vihkiäisistään. Kerrottiin, että heidän
oli täytynyt pitää piispaa melkein vankina Fredriksborgissa, ennenkuin
he saivat hänet pakoitetuksi toimittamaan vihkimisen.

- Kykenevä hän on, sanoi äiti kotiintullessaan kreivittärestä:

— Mutta Herra Jumala, kuinka hän on avokaulainen ... ja mitä hän
asettaa näkyville? ... sellaisia lihaläjiä ei voi paljastaa edes
peilinsä edessä...

Koulusta kuului laulua. Vanha lukkari johti laulua ja lapset veisasivat
monessa äänilajissa, Se oli hautausvirsi.

Sisällä keskusteltiin edelleen kreivitär Dannerista.

    Maan yrtit kukkivat vain hetken,
    on kaikki täällä katoovaa,
    on lyhyt aika maisen retken
    se vaikka Herrast alkuns' saa;
    ylhäällä minkä Luoja soi
    kukoistaa iäti se voi.

laulettiin sisällä, lukkarin bassoääni ja lapsijoukon diskantto.

Äiti tiesi monta juttua kreivittärestä. Hän oli kuullut ne
appiukoltaan. Hänen ylhäisyydeltään, joka vihasi tätä "henkilöä"
sydämensä pohjasta.

Äiti kertoi jutun Fredriksborgin kanavalta. Kuningas ja hänen rouvansa
olivat soutelemassa. Silloin Hänen Majesteettinsa Vapaudenkuningas
äkkiä raivostui.

— Heittäkää hänet veteen, huusi kuningas: — Heittäkää akka veteen,
kirkui hän.

Ihmiset epäröivät.

— Heittäkää pirun nimessä narttu järveen, komensi Majesteetti.

Ja majesteetin rouva sai "mennä järveen" ja kahlata rantaan. Äiti
nauroi pakahtuakseen. Koulussa laulettiin yhä. Se kaikui niin
murheellisena

    Jokainen, jonka toivo palaa
    aarteisiin taivaan ylhäisen,
    se, joka korkeuteen halaa
    maailman loiston hyljäten.
    Hänelle taivas majan soi,
    jot' aika hävittää ei voi.

— Niin, sanoi lukkarin muori keskellä kreivitärjuttua — hän ajatteli
hautausvirttä —:

— Heidän täytyy laulaa se — kuoropoikien takia.

Mutta äiti tiesi muutakin kreivittärestä ja Hänen majesteetistaan.

Hän jatkoi juttujaan.

Hän kertoi, kuinka kuningas valtakunnanneuvostossa oli heittänyt
asiapaperit suoraan pääministerin kasvoihin, ja ne olivat lentäneet
oikeusministerin korvan ohi, Mutta hulluinta on sentään kreivittären.

— Appeni sanoo hänen kuuntelevan valtakunnanneuvoston ovien takana.

— Ja jälkeenpäin tekee hän selkoa asioista Berlingille.

Hän kertoi taukoamatta juttuja kreivittärestä, Lukkarinmuori kuunteli
ja Tine nauroi. Koulussa alettiin laulaa isänmaallisia lauluja. Vanha
lukkari korotti aina ääntänsä, kun ehdittiin "isänmaahan."

— Mutta kykenevä hän on, sanoi äiti ja lakkasi puhumasta kreivittärestä.

Ei mikään maailmassa ollut tehnyt niin valtaavaa vaikutusta äitiin kuin
Louise Rasmussenin käytännöllinen kyky.

— Mutta sitä rumuutta, sanoi hän, voi lapsikullat — — —

Oli kuin lapset koulussa olisivat vironneet. Laulu kaikui bassoäänen
johtamana

    On äidinkielemme kaunis, sen kaiku lempeä on;
    mihin voisin verrata sitä, ylistää kera kantelon?
    Jalosyntyinen neitsyt, impi, kuninkaallinen morsian,
    näen nuorena, miellyttävänä hänen sulonsa puhkeevan —
    näen nuorena, miellyttävänä hänen surunsa puhkeevan.

Laulakaa lapset, sanoi äiti, ja alkoi itsekin. Ukko kuuli sen ja yhä
voimakkaampana kaikui laulun sävel. Äidin kirkas ääni kuului ylinnä
muita:

    Joka voimakkaan, jalon sanan kukin hältä lahjaksi saa,
    rukouksena lemmen se riutuu, sodan voittoa kuuluttaa,
    halut jos sydämemme täyttää, sävel jos surun siinä soi,
    me hältä soinnun saamme, keventää joka rintaamme voi.

— Kuinka ihanaa, sanoi lukkarinmuori: on kuin koko talo laulaisi.

— Niin onkin, sanoi äiti ja juoksi nauraen "isoon kamariin":

— Ei, ei pysykää siellä sanoi hän: minä laulan täällä. Silloin on
todella laulua koko talossa.

    Ja jos idänmaat sekä lännen me kuljemme etsien
    ikiviisautta vanhaa maan äärten kaukaisten,
    hän houkuttaa ja kiehtoo, me kuulemme häntä vain,
    näet hän on nuori ja kaunis, hän on niin uhkea ain.

Pajassa vaikeni kaikki äänet. Nyt sinnekin kuului, että "rouva laulatti
koululapsia".

Seppä kulki pajastaan kirkon ohi koululle. Hän seisoi lukkarin
akkunoiden alla kuunnellen.

— Mutta nyt jäämme tänne, huusi äiti ja kaikki juoksivat "isoon
kamariin".

— Niin, sanoi Tine, poika saa ruveta näyttelemään.

Poika oli lapsista vanhin. Hänen äänensä oli kirkas kuin soittorasian
ja runoja hän osasi. Kaikki, mitä äiti luki, tarttui hänen korviinsa.

Hän levitteli käsiään ja juoksi.

— Kas poikaa, huusi Tine, kas poikaa!

Poika näytteli Haakonia ja myöskin kavaljeeria Ninon'issa. Hän sekoitti
säkeistöt, hän huusi ja kuiskasi. Uuni oli vastanäyttelijänä. Lukkarin
vanha uuni seisoi leveämahaisena ja vakavana. Poika lensi sen edessä,
vannotti sitä ja lausui runojaan.

— Kas poikaa, kas poikaa, huusi äiti, joka oli pakahtua naurusta
tuolillaan.

Ulkona kuului lasten puukenkien kolina. Koulupäivä oli päättynyt.
Äiti juoksi ikkunaan katsomaan: Valkealla pihamaalla temmelsivät ja
tappelivat lapset:

— Pirun vekaroita, sanoi koulumestari sisääntulossaan ja nakutti
otsaansa hiukan käyrällä piipunvarrellaan.

— Oi, oi, sanoi äiti. Ne näyttävät kirpuilta lakanalla.

Kirput olivat hänen lempieläimensä kaikissa vertauksissa — ne olivat
kerrassaan hänen lempieläimiään. Jos joku lapsista nosti hartioitaan,
sanoi äiti heti paikalla ja pyhällä innostuksella: Sinussa on kirppuja.
Ja hän riisui lapsen alastomaksi, tarkasteli hänen ruumistaan, joka
vaateparren ja joka laskoksen. Kirppua ei löytynyt. Mutta ajojahti
tuotti hänelle huvia.

— Pue vaatteet yllesi taas, sanoi hän, inhoittava eläin on päässyt
karkuun.

Mutta jos pieni musta eläin todella löytyi ja hän oli saanut sen
kauniiden kynsiensä väliin, katseli hän sitä mielellään kauan ja sanoi:

— Antaa sen mennä.

... Lukkari istuutui suureen nojatuoliinsa ikkunan ääreen. Äiti
istuutui häntä vastapäätä, hämärän hiljaa laskeutuessa.

— Laulakaa vähän, sanoi vanhus. Hänelle tuotti suurta iloa, kun "rouva"
lauloi.

— Laulakaa se rakkauslaulu, sanoi Tine.

— Tine on rakastunut, nauroi äiti.

"Se rakkauslaulu" oli irlantilainen sävel. Sanat olivat unohtuneet.
Äiti yksin osasi ne. Ehkäpä hän oli ne itse sepittänyt. Hän lauloi:

    Valo auringon kaunis on,
    kilo kuun voi sorea olla,
    kun yössä äänettömässä
    yli vierivän virran
    se valuu.
    Valo auringon kaunis on.

    Toki on
    valo lemmen kaikista kaunein,
    mi kasvoilla lempivän loistaa,
    kun äkkiä, tietämättänsä,
    hän kohtaa armahansa.

    Mut kun alas aurinko käy,
    maan kaiken pimeä kattaa,
    tuli lemmen myöskin sammuu
    — ja saapuu yö.

    Mut ah, Isän taivaisen
    pyhä päivä laupias on,
    se uudelleen yhä nousee.
    Tuli lemmen, mi kerran sammu,
    ikipäiviks se sammui pois.

    Petä toinen toisiansa
    ei lapset ihmisten,
    he toinen toistaan ei hylkää,
    toist' uhriks tee rakkauden.
    Tuli sammui lemmen liekin
    yht’äkkiä vain —
    ja yö levis maailman ylle.

    Valo auringon kaunis on,
    joka päivä sen soihtu syttyy,
    kaikk' katsoo kehrää sen.
    Mut _hän_, joka milloinkaan
    ikiliekkiä lemmen nähnyt
    palavan sekä sammuvan ei,
    hän päivän valtaa ei tunne,
    ei ymmärrä yön pimeää.

Laulu lakkasi.

— Ihana laulu, sanoi Tine.

— Se on varmaan tosi, sanoi äiti.

Mutta vanha lukkari virkkoi tuoliltaan pimeästä.

— Niin, rakkaus on sellainen, jota ei auta miettiä. Se tulee.

— Ja menee, sanoi äiti.

— Niin, sanoi muori hiljaa nurkastaan.

Oli äänetöntä hetkisen. Sitten sanoi vanhus:

— Niin, rouva kulta — totta se onkin. Se tulee ja menee. Mutta
on sellaisiakin, joilta se sulkee oven, koska heillä ei ole
kärsivällisyyttä, sen ollessa kotoa poissa... odottaa, kunnes se palaa
taas...

Äiti ei vastannut.

Mutta vähän ajan perästä hän lauloi taas — ja silloin olivat hänen
kasvonsa ylöspäin kääntyneet ja loistivat kalpeina pimeässä; hänen
kasvoihinsa saattoi joskus tulla ilme, joka muistutti ristiinnaulittua
—:

    Mut Luojan aurinko, ah
    on laupias, lempee,
    sen loisto ei lakkaa.
    Valo rakkauden, joka sammui,
    se ainiaaks sammui.

- Tine, sanoi hän, ja ääni kaikui äkkiä reippaana: nyt tahtoisin mennä
hautuumaalle.

Sinne hän aina meni hämärissä tai illan tullen, mutta silloin olivat
aina Tine ja lapset hänen kintereillään.

He pukivat päällysvaatteet ylleen ja kulkivat häikäisevän puhtaan
keittiön läpi puutarhaan.

— Hyvää yötä, sanoivat vanhukset. He seisoivat keittiön ovessa.

— Hyvää yötä.

Lumi peitti puutarhan. Puissa oli huurretta. Pakkasessa kimaltelivat
lumikiteet.

— Oletteko pitänyt huolta ruusuistanne, sanoi äiti Tinelle.

— Ne ovat peitossa, vastasi Tine.

He avasivat veräjän ja tulivat kirkkomaalle.

Kaikki oli aivan äänetöntä. Mustia ja valkeita ristejä kohosi valkealla
lumella. Nimiä ei näkynyt pimeässä.

— Täällä lepää hyvässä turvassa, sanoi äiti.

Teitä oli luotu lumeen. Ristit näyttivät hautojen paikat. Lumen
keskestä kohosi kirkko valkoisena ja suurena.

He jatkoivat kävelemistään kirkkomaan ympäri.

Äiti ja Tine kulkivat edellä, lapset tallustelivat jäljestä lumessa.

Tähdet vain tuikkivat heidän yllään.

Tine ja äiti puhuivat niistä, jotka olivat kuolleet viime vuoden
kuluessa ja jotka nyt lepäsivät haudoissaan. He puhuivat pitäjänvoudin
pojasta.

— Niin, hän oli saattanut monen onnettomuuteen, sanoi Tine.

— Niin sanotaan.

— Ja Herra tietää, mitä hurmaavaa he hänessä huomasivat.

— Mitäkö huomasivat?

Äiti puhui:

— Mehiläiset, Tine, huomaavat, missä kukissa on hunajaa.

— Ehkäpä.

— Hänessä oli kai lemmenhuumaa, sanoi äiti, ja hän oli hetken vaiti.
Sitten sanoi hän kuin itsekseen: Eikä muuta.

He kävelivät yhä. Pysyttekö perässä lapset? kysyi äiti.

Mutta Tinelle hän sanoi, ja kasvot olivat käännetyt ylöspäin tähtiä
kohden, joille hän oli antanut monta nimeä.

— Tine, elämässä on vain kaksi suurta tapausta — rakkaus ja kuolema.

He saapuivat suurelle portille. Tine nosti salvan.

— Nyt kotiin, sanoi äiti.

He menivät kotiin, lapset äidin vieressä. Oli aivan äänetöntä, ja
kaikkien asumusten ovet olivat lukitut. Ihmisiä he eivät nähneet ja
koirat tunsivat heidät.

Tämä oli äidin raskaita päiviä.

Heidän kotiin tultuaan, ei kynttilöitä sytytetty, eikä äiti puhunut
mitään. Hän istuutui vanhan klaveerin ääreen. Koskettimet loistivat
valkeina pimeässä, ja hän lauloi:

    On koittava aika,
    kun mielin ankein
    elon tiedämme arvon.
    On koittava aika,
    kuin kaiken kalliin
    me menetämme.

Isä avasi ovensa, ja lapset näkivät hänen pitkän varjonsa.

    On koittava aika,
    kun aatokset kulkee
    kuin kuolinsaatto.
    On koittava aika,
    kun kaipuukin uupuin
    unehen vaipuu.

Isä ei liikahtanut. Mustassa pimeydessä hän näytti seisovan kuin musta
pylväs.

    On koittava aika,
    kun muistotkin muuttuu
    pelkäksi pilkaks.
    On koittava aika,
    elo meillä kun ehtyy —
    kun kuolohon käymme.

Isä sulki oven.

Ääni sai äidin vavahtamaan.

— Kuka siellä oli, kysyi hän.

— Isä, vastasi vanhin poika nurkastaan:

— Äiti, laula se, jota emme ymmärrä.

Mutta äiti sulki klaveerin.

Pitkään aikaan ei sitä enää avattu.

       *       *       *       *       *

Mutta saattoi tulla aikoja, jolloin äiti luki. Kirjakaapin ovea
avattiin yhtämittaa. Äiti otti sieltä kaikenlaisia kirjoja. Renki ajoi
Sönderborgiin ja renki toi kirjoja.

Äiti istui aina samalla paikalla, akkunan vieressä ”omassa tuolissaan”
liikkumattomana. Kirja oli ompelulippaalla, äiti nojasi päänsä
käsiinsä. Lasten puhetta hän ei kuullut, taloudesta hän ei välittänyt.
Hän vain luki kirjan toisensa jälkeen.

Isä tuli sisään:

— Etkö lähde ulos, sanoi hän.

— Minähän luen.

— Etkö menisi koululle?

— Näethän, että luen.

Hän jatkoi lukemistaan ja käsi käänsi lehtiä. Kului tunti. Kului
tunteja. Lapset hiipivät huoneissa.

Mutta joskus pani äiti avatun kirjan polvilleen ja kädet puristettuina
lujasti ristiin tuijotti hän eteensä — mykkänä, sitten hän taas luki.

Hän otti kirjoja isän hyllyltä. Hän luki luonnontiedettä ja
dogmatiikkaa. Hän luki lukemistaan.

Isä kulki huoneen läpi:

— Etkö ollenkaan aio mennä ulos?

— Huomenna.

— Niin sanot joka päivä.

— Mutta, minähän luen.

Hän luki kuin juoppo, joka päihtyy päihtymistään, ja joka pitkittää
humalaansa eikä tahdo herätä.

Tine tuli hämärissä.

— Mitä olette toimittanut? kysyi hän.

— Olen lukenut.

— Mitä?

— En tiedä.

Mutta äkkiä saattoi hän puhjeta valituksiin, pitkään ja katkerasti
syyttäen lukemiaan kirjoja, jotka eivät sammuttaneet hänen janoaan:
Mistä ne kirjoittavat? sanoi hän, ja valkean ääressä, jossa he
istuivat, pani hän valkoiset kätensä, joita tulen hehku punersi,
ristiin polviensa ympäri: ne kirjoittivat kauniita ja typeriä sanoja
asioista, jotka me kaikki muutenkin tiedämme ja joita olemme tottuneet
ajattelemaan... muusta ne eivät kirjoita.

— Kaikkihan kirjoittavat rakkaudesta, sanoi Tine. Äiti nauroi.

— Sitäpä ne eivät teekään.

— Tottakai.

— Ei, siinä ne juuri väärentävät elämän ja vievät meiltä rohkeuden
katsoa totuutta suoraan silmiin.

— Mitä totuutta?

— Totuutta.

Hän vaikeni hetkiseksi. Vanhin poika makasi hänen jalkojensa juuressa
ja katseli hänen ihania kasvojaan:

— Minä _tunnen_ sen, sanoi hän, mutta nuo — runoilijat — (ja hän lausui
sanan ylpeällä ivalla) niilläkö olisi rohkeutta sanoa se...

- Etsin, olisiko maailmassa ollut yhtäkään, joka olisi uskaltanut sitä
sanoa.

— He kirjoittavat elämäkertoja, joita itsekin voisimme tekaista,
he sepittävät runoja, joita me itse osaisimme klaveerin ääressä
laulaa ... Mutta totuutta he eivät sano ... Niin, kirjansitojat ovat
ainoat, jotka tuntevat heidät. Ovathan he olleet runoniekkojen kanssa
tekemisissä Aatamin ajoista asti ja ovat oppineet kultaamaan heidän
vaiheittensa selät... Niinpä kai, jatkoi hän puhettaan ja hymyili
hiukan: Kirjakauppiaatkin taitavat olla niiden perillä — he hymyilevät
aina niin ystävällisesti, kun myyvät kirjoja, ikäänkuin tahtoisivat
sanoa: Kas, kun et ole jo viisastunut... mutta ole hyvä — ja osta vain
uusi valhe... Hän jäi istumaan kädet ristissä, ja äkkiä puhui hän aivan
rauhallisesti:

— Minua vain ihmetyttää, että kaikki ovat niin tyhmiä, ettei ole
yhtäkään niin viisasta, että antaisi kivittää itseään ilmaistuaan
totuuden.

Minkä totuuden? sanoi Tine, joka äidin lukupuuskan kestäessä oli käynyt
aivan toivottomaksi.

Äiti istui hetken vaiti:

— Oi, sanoi hän, pitäjänvoudin poika tunsi sen. Mutta hän ei osannut
edes tavata ja oli niin veltto, ettei hänestä ollut runoilijaksi.

Tine, joka ei mitään ymmärtänyt, sanoi johtaakseen puheen toisaalle:

— Niin, muuhun hän ei kelvannut, kuin saattamaan ihmisiä
onnettomuuteen...

— Hän ei saattanut heitä onnettomuuteen, sanoi äiti, hän rakasti ja
lakkasi rakastamasta — — — kun se oli ohi...

— Kun se oli ohi?

— Niin — _himo_...

— Sillä siinä on salaisuus: muuta ei ole kuin vietti, ja se yksinään on
herra ja mestari.

— Hinro karjuu tyhjää taivasta kohden — se yksin.

— Mutta, ja äiti teki liikkeen kädellään: ei puhuta tästä enää... minkä
vuoksi _minä_ sanoisin totuuden?

— Luuletteko, että on lumituisku tulossa, kysyi hän.

Hänen kasvojaan valaisi tulen punainen hehku...

Sitten hän nousi. Hänen askeleitaan tuskin kuului lattialla.

Kauan kaikui hiljainen alkusoitto, sitten hän lauloi.

    Lepo vainaille anna,
    lepo vainaille anna —
    elämään älä muistoja
    konsana kutsu,
    sydämelleni kuolleelle ah lepo anna,
    levon, lohdun kuolema yksin antaa.
    sydämelleni kuolleelle
    ah, lepo anna.

    Kevätaamuin ennen,
    kun syreenit tuoksui,
    kun paahteessa päivän
    oven tempasit auki
    ja kuiskasit riemusta
    säteillen:
    "Suo vielä päivä,
    elämään viel' yksi suo ainoa päivä."

    Me iltoina tyyninä, hiljaisina
    esikaupungin puiden siimeksessä
    kävelimme riemuiten, äänettöminä.
    Unelmoiden ja vuoroin kyynelöiden.

    Sydämelleni kuolleelle suo lepo, rauha,
    älä unta sen häiritse.
    Levon, lohdun kuolema yksin antaa.
    Elämään älä muistoja
    konsana kutsu,
    älä häiritse kuolleen syämeni unta.
    — — —

Päivät pitenevät, ja äidin ompelupöydällä oli lumipisaroita lasissa.
Tine löysi niitä yhtämittaa lumen alta. Hän tiesi, paikat missä ne
kasvoivat ja hän kaivoi kaivamistaan kunnes löysi niitä.

Lumipisarat kasvoivat aivan seinän vierustalla, Tine oli polvillaan
maassa ja kaivoi näppärillä käsillään, kunnes ne tulivat punaisiksi.

— Katsokaa, katsokaa, huusi hän, löytäessään hentoja vihreitä taimia.

— Kuinka kaunista, sanoi äiti, katsellessaan ikkunasta.

— Mutta on niin kylmä vielä, lisäsi hän ja sulki ikkunan.

Koko talo tuli täyteen lumipisaroita. Palvelustytölläkin oli täysi lasi
ikkunassaan. (Siinä oli ristikko edessä; palvelustytöt asuivat kuin
vankilassa, mutta miehet pääsivät sisään oven kautta) ja kerran juoksi
äiti ulos ja pani kukkavihkon rengin vanhaan hattuun.

Hän tuli aina hiipien, kuin olisi pelännyt häiritsevänsä karjan ruuan
märehtimistä. Äiti istui ikkunansa ääressä. Äkkiä hän hyppäsi pystyyn
ja juoksi ulos.

— Pannaanpas Jens rengin hattuun lumipisaroita.

Pihan poikki, ulkohuonerakennusten luo.

Jens renki ihan pelästyi. Mutta äiti tempaisi hatun hänen päästään ja
pisti lumipisarat nauhan taakse.

Jens-renki jäi seisomaan hattu kädessään.

Sitten alkoi hän nauraa hohottaa kauan, suu ammollaan.

Mutta äiti juoksi sisään taas ja sanoi Tinelle:

— Hyi, miten ilkeä oli koskea hänen hattuunsa.

Kevät teki tuloaan. Pääskyset palasivat ja sinivuokot puhkesivat
lehdossa rouvan huvimajan takana.

Äidin mielihuveja oli niityillä kahlaaminen. Jäitä uiskenteli siellä
vielä särkyneinä kappaleina.

Hameenhelmat nostettuina seisoi äiti jäälautoilla.

— Tine, Tine, se särkyy...

Tine seisoi keskellä liejua, hameet nostettuina polvien yli odottaen
pahinta.

Äiti lensi lautalta lautalle.

Loiskis — siinä makasi vanhin poika, pitkällään märällä niityllä.

— Kas, siinä on poika.

Äiti katseli näkyä hetkisen. Pojan lyhyeksi leikattu pää oli ainoa,
mikä näkyi vedestä:

Herra Jumala, aivan kuin hylje!

Äiti nauroi niin että lautta heilui.

Tine, Tine, vedä poika ylös, ennenkuin Fritz huomaa hänet.

Tine tarttui poikaan niin lujasti että tämä kirkui.

Äiti hyppeli lautalta lautalle ja heilutti käsiään kuin lentoon lähtevä
lintu.

Miehet ja karjakko tulivat katsomaan. Jens nauroi niin että piippu
putosi suusta.

Mutta isäntärenki sanoi, että rouva totta totisesti juoksee yhtä
taitavasti kuin renkaiden läpi syöksyjät.

Isäntärenki oli usein käynyt Flensborgissa ja nähnyt sirkusnaisia.

— Niin, totta se on, sanoi hän ja levitteli sormiaan housuntaskuissa.

Mutta Jens-rengillä oli omat mielipiteensä. Hänestä rouvan sääret
olivat hoikat kuin vuohen.

Äiti juoksi jäälautoilla hämäriin asti.

Sitten hän ja Tine istuutuivat penkille tienviereen. Sen takana kasvoi
poppeleita.

— Miten hehkuvana aurinko laskee, sanoi äiti.

— Tulee myrsky, sanoi Tine.

Äiti katseli kauan hiljaa huojuvia poppeleita; ne kuvastuivat siinä
suorina taivasta vastaan.

Sitten sanoi hän hiljemmin.

— Ovatkohan pinjat hyvinkin toisen näköisiä. He nousivat molemmat.
Portailla tapasivat he isän.

— Oletpa sinä punaposkinen, sanoi hän, sillä äidin kasvot hehkuivat
vielä.

— Tottakai, sanoi äiti huoaten, olen juossut aina sepän luota saakka.

Kaikissa huoneissa oli pimeä, ovet niiden välillä olivat auki. —
Istukaa tänne, Tine, sanoi äiti, ja Tine istuutui hänen jalkojensa
juurelle nojaten päänsä klaveerin tuolia vastaan.

Äidin sormet kiitivät koskettimilla.

— On kummallista, mutta on kuin en voisi kestää iloa kuin tunnin
kerrallaan.

Vähitellen taukosivat alkujuoksutukset, ja äiti lauloi:

    Joka lapsi, mi tänne syntyy,
    hän syntyy vain kurjuuteen.
    Joka lehti, mi puuhun puhkee,
    se puhkee vain kuihtuakseen.

    Joka kerta kun rakkaus huumaa
    olemuksemme, tuskaa se tuo.
    Heti kun sana lemmen syntyi
    ei enää se hehkua luo.

    Kudos onnen, min kätemme kutoi,
    kudottaissa se murtui jo.
    Joka kerta suudeltaessa
    toist' tarkoitti suutelo.

— Se laulu on niin surullinen, sanoi Tine. Äiti oli hetken vaiti,
sitten hän sanoi:

— Tiedättekö, mitä toivoisin, Tine?

— Että voisin kirjoittaa laulun, joka olisi yhtä surullinen kuin elämä.

Hän vaikeni taas; valkoiset kädet loistivat koskettimilla:

— Mutta on viisaasti harkittu, ettei onnesta ole monikkoa.

— Ihmeellistä se onkin.

Äiti istui pää käsien nojassa.

— Ei, sanoi hän, sillä ei ole kuin yksi onni. Isä kulki hämärissä
huoneen läpi kuin varjo.

— Ettekö tahdo valoa? sanoi hän.

— Nyt sytytämme, vastasi äiti.

Ja Tine sytytti lamput.

— Nyt pannaan pasianssia, sanoi äiti ja unohtui korttiensa ääreen
tuntimääriksi.

— Korteista löytyy aina "onnen prinssi" sanoi hän. Tine katseli, kunnes
hänen silmänsä painuivat umpeen väsymyksestä.

Viereisestä huoneesta kuuluivat lakkaamatta isän askeleet, edes
takaisin, edes takaisin.

       *       *       *       *       *

Kevät tuli.

Kylminä ja kirkkaina iltoina harhailivat äiti ja Tine niityillä, joissa
hento ruoho kasvoi, mäillä ja kukkuloilla, mistä oli laaja näköala.

Siellä oli hänen lempipaikkansa.

Ilma oli vielä kylmä ja puri poskiin, auringon laskiessa kalpenevaan
ruskoon. Hän seisoi nostettu käsi silmiä varjostaen, suorana taivasta
vastaan kuin tähystäen kevään tuloa.

Mutta päivät kävivät leudommiksi, ja kotona olivat kaikki maljat täynnä
tuoksuavia orvokkeja. Ja vihannestarhassa puhkesi hentoja lehtiä
karviaismarjapensaiden pitkiin riveihin.

Pellot tulivat loistavan mustiksi, multa lepäsi hedelmällisenä ja
kostean kiiltävänä — äiti saattoi iltasin kulkiessaan polkuja pitkin
pysähdyttää Tinen ja lapset.

— Katsokaa, sanoi hän, katsokaa, kuinka maa hengittää.

Kevättouko versoi, mutta rukiin laiho kasvoi ylpeänä ja suorana ja
täytti illan nuoren vihreän vahvalla tuoksulla.

Puihinkin tuli lehtiä, ja kaikki silmut puhkesivat, mutta ilma kävi
kylläiseksi ja raskaaksi; ja elävän maan povesta nousi höyry kohden
taivaan sineä, joka pimeni ja tummeni.

Äidissä oli vaeltamistauti.

Hän käveli kävelemistään.

Äkkiä saattoi hän pysähtyä.

— Tine, sanoi hän, on kuin maa huokaisi.

Puutarhassa puhkesivat liljat, korkeina ja solakkoina ne seisoivat ja
niiden makea hengähdys täytti hämärtyvän yön.

Lammikosta nousi höyry mullan tuoksusta kylläisenä, kuin maan
henkäysten kuuma virta. Kiiltävät ruusuköynnökset kiertyivät pitkin
valkean huvimajan seiniä, ja lehdet puhkesivat levittäen aisteja
huumaavan tuoksunsa.

Ja kaikkialla, joka katolla lensivät valkeat kyyhkyset parittain, ja
poppeleissa ja pensaissa kutsuivat linnut toisiaan.

— Mennään eteenpäin, sanoi äiti.

Hän ja Tine kulkivat kirkon takaa lehdon läpi — sitä kutsuttiin
paratiisiksi — ja sieltä kukkulalle.

Äiti poimi vaieten kasteisia kukkia.

Kaikki oli jo viheriäistä, ja pelloista, lehdoista ja kaikista soista
kumpuili usva pimenevää taivasta kohti.

Taloja ja asumuksia näkyi heidän jalkojensa juuressa ja valkea kirkko,
jonka ääriviivat näyttivät kadonneen maasta lähtevän höyryn raskaaseen
kosteuteen.

Äiti katseli kaartuvaa taivasta ja sanoi:

— Tine, tähdet eivät tahdo tätä katsella.

He kulkivat takaisin lehdon läpi.

— Ilma on niin raskas, sanoi äiti.

— Se johtuu seljapensaista, sanoi Tine.

— Mennään kirkkomaalle, sanoi äiti.

He avasivat veräjän ja menivät sinne.

Kaikki lehdet olivat puhjenneet pensaihin ja pensaiden puksipuu
loisti. Oli kuin kukkien tuoksu olisi tiivistynyt valkeiden muurien
sisäpuolella. Siellä täällä seisoivat ristit mykkinä.

Äiti pysähtyi ristejä katselemaan. Ja keskellä kevätkylläistä ilmaa
seisoi hän lukien ristien nimiä ja kirjoituksia:

"_Tapahtukoon minulle tahtosi mukaan._"

Ja hän kulki eteenpäin.

"_Rakkaus on lain täyttymys._"

Hän kulki käytävää pitkin ja taivutti liljat syrjään kuin ei olisi
niiden tuoksua kestänyt.

— Nyt on pitäjän voudin pojan hauta laitettu kuntoon, sanoi Tine.

— Niin on, sanoi äiti.

Hän kumartui alaspäin ja varovaisesti asetti kukkakimppunsa tuoreelle
hautakummulle:

— Se on niiltä, joille hän toi onnea ja joiden täytyi itkeä, sanoi hän.

— Kiitokseksiko? kysyi Tine.

Äiti ei vastannut.

Jäykästi tuijottaen jäi hän vaieten seisomaan hautakummun viereen.

Yölepakko lensi ohi ja äiti vavahti.

— Tule, sanoi hän. Ja ulos tultuaan tarttui hän taas päähänsä:

— Oi, Tine — elävätkö kuolleet? sanoi hän ja koetti hymyillä.

Alhaalta mäenrinteeltä muurin takaa kuului kuiskauksia ja levottomuutta.

— Kas vain, sanoi Tine, ei muuta kuin miehet tyttöineen.

Äiti tuli kotiin, pihan läpi kamariinsa.

Oli puolipimeätä ja kaikki ovet selällään.

— Maren, Maren! huusi hän talon läpi.

Kukaan ei vastannut.

Leppäkertut vain sirkuttivat pesutuvassa ja uunin luona. Äiti avasi
pesutuvan ovea.

— Maren, Maren! huusi hän pihalle päin.

Hän näki vain kaksi varjoa, jotka pakenivat lammikkoa kohden.

Hän sulki oven ja kulki hiljaa sisään. Ruuduista lankeavassa valossa
näyttivät hänen kasvonsa kalpeilta.

Hän istuutui tuoliinsa ja kädet ristissä tuijotti hän tyhjään
huoneeseen.

Isä avasi oven:

— Eikö täällä ole ketään, sanoi hän.

Puolipimeässä vastasi äiti hiljaa:

— Minä.

Ja isä sanoi:

— En nähnyt sinua.

Hän alkoi kävellä edes takaisin lattialla ja sanoi:

— Kysyin äskenkin, mutta kukaan ei ollut kotona.

— Ei, sanoi äiti.

— Mutta missä he ovat — mitä he kaikki tekevät?

Hiukan värähtelevällä äänellä vastasi äiti:

— Nyt on kevät, Fritz.

Isä käveli taas.

— Etkö voi sanoa, että heidän on pysyttävä kotona, sanoi hän.

— Koko talo on tyhjänä iltasin. Se ei sovi.

Äiti ei liikkunut, mutta nojaten niskansa seinään, sanoi hän katsoen
suoraan eteensä:

— Maaemo on itse ruvennut lapsiaan opettamaan.

Isä pysähtyi huoneen nurkkaan ja istuutui.

Kauan hän istui vaiti.

Sitten hän sanoi:

— Kuinka kauas oletkaan etääntynyt —

Äiti ei vastannut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi.

— Fritz, luonto on aina vahvin, ja maaemo itse kutsuu heitä.

— Niin, Fritz; ja hän puhui kiihkeämmin:

— Mitä enemmän minä mietin, sitä selvempänä näen, että vallitsee yksi
ainoa laki, elämän jatkumisen laki.

Hän vaikeni taas hetkeksi ja sanoi sitten hitaammin:

— Se on minun uskoni.

— Jatkuminen, mitä päämäärää kohti:

— Päämäärää? Päämääränä on että taas uutta elämää synnytetään.

— Ja minkä vuoksi?

Äiti katseli tyhjään avaruuteen:

— En tiedä, sanoi hän:

— Onhan biljoonia tähtiä. Ja niilläkin kai on tarkoituksensa.

Hän vaikeni taas.

Sitten sanoi hän:

— Fritz, minkävuoksi ihmiset ovat niin turhamaisia?

— Emmekö ole halvimmat palvelijat suuressa talossa, jonka vartijain
kasvojen eteen emme milloinkaan joudu?

— Meidän täytyy salata kyyneleemme.

— Me kärsimme ja — tuotamme kärsimystä.

— Muuta emme tiedä ...

Isä nousi pystyyn mieli kuohuksissa:

— Ja koko elämäsi todistaa omia sanojasi vastaan; etkö luule minun
tietävän, että elämäsi on kauttaaltaan uhrausta?

Äiti ei vastannut heti, sitten sanoi hän äärettömän hellästi:

— Fritz, kun kerran on tajunnut elämän tyhjyyden, niin se on täytettävä
jollakin... yhdentekevä millä.

— Onko uhrauskin yhdentekevää?

— On — täydellisesti.

Isä ei vastannut.

Hänen vaeltava varjonsa näytti häipyvän pimeyteen.

— Tai — hän puhui rauhallisesti kuin se, joka tekee viimeisen
kysymyksensä — tekeekö nyt sitten minun uhraavaisuuteni _oikeastaan_
sinun elämäsi rikkaammaksi?

Ehkä hän silmänräpäyksen ajan odotti vastausta. Mutta isä pysyi vaiti
ja pimeässä vavahtivat ehkä äidin kädet.

Korokkeeltansa sanoi hän taas:

— Ehkä eletään vain varjoelämää monilla aloilla, taiteessa,
uhrauksessa, työssä, ystävyydessä, toiminnassa; mutta elämä on vain
siinä — missä luonto on sen määrännyt olemaan.

Äiti vaikeni, ja huoneessa oli äänetöntä.

Hiljaa nostettiin oven säppeä.

Väki tuli kotiin.

— Nyt he tulevat takaisin, sanoi äiti.

Isä meni ovelle ja kutsui heitä. Hänen äänensä vapisi.

Puistokäytävästä kuului laulua. Se oli niin kirkasta ja kevätkylläistä,

— Se on Tine, sanoi äiti.

Ja hän avasi ikkunan.

Hohtavin poskin tuli koulumestarin tytär.

— Minun _täytyi_ tulla tänne, tässä ovat ensimmäiset mansikat. Äiti
poimi ne tänä iltana; ja hän ojensi punaiset marjat ikkunaa kohden.

— Ihana rouva, sanoi hän.

Ja äiti taivutti päänsä tuoksuvien marjojen yli.

       *       *       *       *       *

Joka päivä täytyi Tinen juosta katsomaan, olivatko ruusut puhjenneet.

Äidin huvimajan valkoisten pylväiden ympäri kiertyi villiruusuja.

— Kohta ne puhkeavat, sanoi Tine.

— Viime vuonna ne eivät puhjenneet, sanoi äiti, eivätkä mansikat
kypsyneet.

Ruusuja ja mansikoita piti olla äidin syntymäpäiväksi.

— Niin, viime vuonna, sanoi Tine, silloin olikin kylmä.

Ja he istuivat valkealle penkille ja katselivat lammikkoa ja puhuivat
siitä, minkälaista oli viime vuonna ja toissa vuonna ja sitä edellisenä
ja monta syntymäpäivää sitten.

— Voi, voi, mutta silloin te olitte pieni, sanoi äiti.

Äiti rupesi äkkiä nauramaan niin että hytki.

— Voi herrajumala! Teillä oli punaruutuinen hame yllä; minkä näköinen
te olittekaan. En ole milloinkaan nähnyt niin punaposkista olentoa kuin
te pienenä.

— Ja kömpelö, sanoi äiti.

Äiti nauroi yhä ja kertoi Tinestä lapsena. Mutta hulluinta oli sinä
syntymäpäivänä, jolloin rouva Jespersen putosi lammikkoon.

— Lapsi kullat, sanoi äiti, siinä hän istui äärimmäisellä reunalla, ja
yht’äkkiä on kuin Isäjumala takaapäin olisi tarttunut sekä rouvaan että
hänen tuoliinsa, ja hän kaatui taaksepäin, Herra Jeesus, nurin niskoin
suoraan veteen.

Näky oli ollut kamala.

— Kolme kamelikurjen sulkaa vain näkyi veden pinnalla, sanoi äiti.

— Niin, silloin minä juuri olin päässyt ripille, sanoi Tine.
Syntymäpäivän aattopäivänä oli kiire kuin joulun edellä. Tine sotki
taikinoita ja Tine leipoi.

Kaikki keittiön ikkunat olivat selko selällään, ja Pesu-Mare, jolla
oli yllään omakutomansa hame, hikoili niin että vesipisarat tippuivat.
Miehet tulivat vuorotellen ovelle katsomaan.

— Mene matkoihisi, Lars, sanoi Tine. Hän lensi ulos ja sisään taas
ja vispilöi rusinakaakkua vadissa, joka oli niin suuri, että koko
lähiseutu olisi voinut siitä syödä mahansa kylläiseksi.

Äiti seisoi avuttomana keskellä keittiötä.

— Tine, tuleekohan vain kylliksi syötävää. Tiedättehän, mitä kaikkea
Jespersenin joukko jaksaa poskeensa pistää kylässä.

Kermavispilät läiskyivät savivatien reunoja vastaan ja miehevä Mari
lisäsi puita uuneihin, niin että ne hehkuivat.

Isä avasi oven:

— Stella, kätesi.

— Fritz, enhän liiku paikaltani.

Isä sulki taas oven.

Lapset syöksyivät sisään pesutuvasta ja täyttivät toisen puolen
huoneesta; he tahtoivat maistaa taikinaa.

He maistoivat, niin että naamat tulivat keltaisiksi kuin munat.

— Nyt ulos, sanoi Tine.

— Pannaan ovi lukkoon.

Lapset ajettiin ulos, äiti samoin. He kuulivat vain pihalle asti,
kuinka vispilät läiskyivät ja Tine piti komentoa.

Pesu-Maren alkoi laulaa kenraali Ryestä. Äiti juoksi puistokäytävää
pitkin kaikki lapset kintereillään.

— Viimeinen, viimeinen, huusi hän juosten edellä.

Isä avasi ikkunansa:

— Stella, rintasi, sanoi hän.

— Fritz, mehän juoksemme vain.

Koko joukko kiiti eteenpäin.

Ennenkuin he olivat ehtineet puistokäytävän päähän, kohtasivat he
posetiivin soittajan.

— Siinä on posetiivi, huusi äiti.

— Mies kulta, tulehan sisään.

Ja posetiivin soittaja ontui etummaisena muiden seuratessa ja äiti
huusi:

— Tine, Tine, täällä on posetiivin soittaja.

Mies alkoi soittaa keskellä pihaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään
sanoen:

— Saanko minä.

Ja lehmuksen alla alkoi hän itse vääntää nauraen täyttä kurkkua, sillä
hän soitti kenraali Bertramin jäähyväislaulua.

Keittiössä juostiin ikkunoihin, ja miehet ilmestyivät pesutuvan ovelle.

Jens-renki pisti päänsä ulos tallin ovesta.

— Nyt rouva itse vääntää posetiivia, sanoi hän.

Kenraali Bertramin jäähyväislaulu oli lopussa ja äiti väänsi yhä.

— Nyt tanssimaan, sanoi hän, tämä on polkkaa.

Tine, Tine, huusi hän, tanssikaa nyt.

Palvelustytöt juoksivat ulos, Tine etummaisena, ja alkoivat tanssia,
hikoillen ja avopäin, keskellä pihaa, posetiivin ympäri: Pesu-Marenin
hame ulottui vähän polvien yli.

— Tanssimaan, tanssimaan, huusi äiti miehille.

Mutta isäntärenki oli ainoa, joka uskalsi; hän hiipaili vähän hämillään
alas, otti puukengät jalastaan ennenkuin pyysi Tineä tanssimaan ja
pyörähteli sitten sukkasillaan nurmikolla.

— Hei, hei huusi äiti, tästä tulee talkootanssit.

Hän väänsi posetiivia niin että hikihelmet kihoilivat valkeilla
kasvoilla.

Lapset juoksivat kirkuen posetiivin ympäri.

— Tanssikaa, tanssikaa, huusi äiti, ja lapset juoksivat. Mutta ontuva
posetiivin soittaja seisoi rauhallisena ja haisteli tuoreen leivän
tuoksua.

Isäntärenki oli pyörittänyt Tineä niin että karttuunihame heilui — sen
alla ei liikoja ollut — ja nyt hän kumarsi jäykästi posetiivin edessä.

— Tine, väännä, huusi äiti.

Tine juoksi posetiivia vääntämään ja äiti pyöri kaikkien lasten
huutaessa:

— Äiti tanssii, äiti tanssii.

Sukkasillaan tanssien piteli isäntärenki niin varovaisesti hentoa äitiä
kuin olisi hän ollut posliinia.

— Nyt en jaksa enää, sanoi äiti.

Mutta Tine väänsi vääntämistään, ja äiti sanoi:

— Jollei Fritz olisi kotona, päästäisimme hevoset ulos.

Hänen _täytyi_ saada hevoset ulos.

— Tine, huomennahan on syntymäpäiväni, ei hän silloin raski mitään
sanoa.

Hän huusi renkiä:

— Jens, Jens.

Jens tuli ontuen.

— Jens, sanoi äiti, ja äkkiä hän kuiskasi: laskekaa hevoset ulos.

Pihalla tanssivat palvelijat, ja lapset kirkuivat villiintyen omasta
meluamisestaan.

— Siinä ne ovat, sanoi äiti.

Molemmat ruskeat laukkasivat ulos tallinovesta.

Perästä tuli "Beauty".

— Pelottakaa niitä, pelottakaa niitä, sanoi äiti ja heilutti itse
nenäliinaansa.

Hevoset kirmasivat ja tytöt tanssivat.

— Varokaa, varokaa, huusi äiti.

Melu oli ylimmillään.

- Stella, Stella, kuului äkkiä ikkunasta.

— Herra Jumala, Fritz, sanoi äiti kangistuen.

Tytöt katosivat samassa, kuin olisi maa niellyt heidät.

— Fritz, sanoi äiti änkyttäen, en ymmärrä, kuinka kaikki on käynyt.

Mutta isä sulki ikkunansa, ja äiti sanoi hiljaa Tinelle, kohottaen
olkapäitään kuin olisi nauttinut jostain hyvästä:

— Nyt annetaan miehelle kahvia.

— Herra Jumala, Tine, posetiivin soittajat tietävät tuhansia juttuja.

Posetiivin soittaja tuli väentupaan, ja äiti kuunteli hänen puhettaan
tuntimääriä.

— Entä sitten, posetiivin soittaja, entä sitten, sanoi äiti ja siirtyi
yhä lähemmäksi ukkoa penkillä.

Posetiivin soittaja kertoi juttuja maailmankiertomatkoiltaan.

— Lähtiessään sai hän taalerin.

— Tine, sanoi äiti innostuneena: se mies osaa valehdella.
Hänen juttunsa ovat samanlaisia kuin lukukirjan kertomus
neekerikuningattaresta, joka antoi polkea vatsaansa, jotta ruoka
paremmin sulaisi.

— Sen olen lukenut saksalaisesta lukukirjasta ja se on tosi, vaikka
Fritz väittää minun valehtelevan.

— Mutta tule nyt, sanoi hän. Nyt lähdetään.

He kulkivat puutarhan läpi.

Ilta oli tyyni ja valoisa, ja lammikko lepäsi peilikirkkaana.
Ensimäiset ruusut tuoksuivat pensaissa.

— Kuule, kuinka kaikki on hiljaa, sanoi äiti.

— Niin on.

Niityiltä kohosi sumu. Kaukana häämöitti metsä.

— Tine, sanoi äiti, täällä tahtoisin mielelläni kuolla. Ja nojaten
valkeita pylväitä vasten ruusujen langetessa hänen hiuksilleen katseli
hän lammikkoa, niittyä ja metsää.

— Minkä tähden on elämän kehys niin kaunis, sanoi hän. Ja väsyneenä
vaipui hänen kaunis kätensä alas.

       *       *       *       *       *

Aamulla saapui Tine viideltä.

Ensi työkseen hän lukitsi äidin huoneen oven. Hän kiersi avainta kaksi
kertaa molemmissa ovissa — vaatekammionkin ovessa.

Sillä kolme vuotta sitten oli äiti syntymäpäivänään hiipinyt
vaatekammion läpi ullakolle, ja äkkiä seisonut keskellä huvimajaa: —
Herra Jumala, siinä on rouva, oli Tine sanonut: — ja yöpaitasillaan.

Mutta äiti oli nähnyt kaikki lahjansa, ennenkuin pöytä oli valmis.

Lapsia ei kukaan voinut pitää vuoteissa kuuden jälkeen.

— He tahtoivat nousta.

Äidilläkään ei ollut rauhaa vuoteessaan. Hän hypähti lattialle paljain
jaloin ja jyskytti lukittua ovea.

— Tahdon ulos, huusi hän.

Ja hän jyskytti vielä kovemmin.

Mutta Tinellä ei ollut vielä pöytä valmiina.

Sille oli levitetty lumivalkea liina; ruusuista oli tehty S kirjaimia,
ja S oli puhallettu syntymäpäivärinkilälle.

Se puhallettiin paperitötteröstä, joka oli täynnä vettä ja valkoista
sokeria.

Tine seisoi keittiössä puhaltaen taideteosta, kaikki lapset ympärillä
katsomassa.

Kaikkien suut olivat ammollaan:

— Nyt, sanoi Tine, nyt minä puhallan.

Ja naama punaisena hän puhalsi S kirjaimen rinkilälle lasten
tuijottaessa.

— No, sanoi Tine, nyt tulee kiemura.

Ja hän puhalsi taas.

Äiti jyskytti jyskyttämistään ovea:

— Tine, Tine.

— Niin, niin, huusi Tine juosten rinkilää viemään, pysykää vain siellä.

Palvelustytöt juoksivat huvimajaan punaisiksi maalatut kukkaruukut
käsissä.

He lahjoittivat rouvalle syntymäpäivälahjaksi joka vuosi kultalekkoja,
jotka olivat kasvaneet palvelijoiden huoneessa ylenpalttisessa
yölämmössä.

Kaikki lahjat olivat paikoillaan pöydällä, ja Tine ja lapset
tarkastelivat komeutta.

Isä tuli pensasaidan viertä kulkien.

Hiljaa pani hän lahjansa pöydälle, puoleksi salaa, ja katosi.

— Nyt haetaan rouva, sanoi Tine.

Lapset syöksyivät taloon, ylös portaita.

— Äiti, äiti — nyt —

Ja Tine avasi oven.

Valkoisissa mekoissaan juoksivat lapset äidin edellä vihreiden
pensasten välillä, valkoista huvimajaa kohden.

— Äiti, äiti, kuului lakkaamatta.

— Äiti, äiti, huusivat he, kunnes saapuivat valkealle huvimajalle.

Ja kaikki lapset tempasivat lahjansa pöydältä ja antoivat ne äidille,
kädet ylöspäin ojennettuina.

— Äiti, äiti, tämä on minulta.

— Äiti, äiti, ei mutta minulta.

Ja varpaillaan he seisoivat voidakseen paremmin ojentaa.

Hetken seisoi äiti valkoisena, valkeiden lastensa ympäröimänä. Hän
katseli niin kauas yli kesäisten niittyjen. Kaikki oli valoa: taivas,
ilma ja maa.

— Kuinka ihana päivä, sanoi äiti.

Ja hän hymyili.

Yht’äkkiä hän kohautti kättään. — Tyras nuoleskeli hänen sormiaan ja
paneutui makaamaan hänen jalkojensa juureen.

— Sinäkö siellä, sanoi hän.

Ja auringonpaisteessa seisoi hän ruusujen keskellä, lasten ympäröimänä,
Tyras jalkojen juuressa maaten.

Palvelustytöt tulivat, ja miehet saappaat jaloissa.

He tulivat kuin hiipien lammikon ympäri, pitkässä jonossa, niskat ja
polvet koukussa — he näyttivät siltä kuin menisivät uhrattaviksi. Äiti
otti heitä kädestä yksitellen.

Palvelustytöt vilkuilivat lahjojansa ja jatkoivat matkaansa.

Takimmaisena tallusteli Jens-renki. Hänen housunsa riippuivat takaa
niin surkeasti kuin olisi hän tullut surua valittamaan.

Kaikkien lähdettyä pesi äiti kätensä lammikossa.

Tine oli mennyt suklaata hakemaan.

— Lapsikullat, juodaan se heti, niin on siitä päästy — — —

Lapset olivat juosseet pois ja hän oli yksin.

Hiljaa meni hän sisään ja avasi isän kirjeen.

Hitaasti otti hän sen esille ja luki:

— Tuntuu niin kummalliselta toivottaa sinulle onnea, mutta toivotan
sinulle parasta, mitä elämä voi antaa. Fritzisi.

Äidin pää painui jälleen.

Hän ei itsekään huomannut, että hänen kätensä vähitellen hävittivät
kukkaisnimen pöytäliinalta.

Silloin hän näki isän tulevan pensaiden luota.

— Kiitos ystäväni, sanoi hän tarttuen isän käteen. Ja hetken he
seisoivat monien lahjojen edessä — molemmat vaiti.

Sitten hiipi isä pois lehtoa kohti.

       *       *       *       *       *

Viideltä iltapäivällä saapuivat pitäjäläiset. Tine oli käynyt kotona
noutamassa lukkarinmuoria, jolla oli käsissään valkeaan pääliinaan
kääritty kaakku.

Kun Jespersenin perhe oli nähnyt lukkarin perheen sivuuttavan
pitäjänvoudin talon, lähti rouva Jespersen liikkeelle molempine
tyttärineen. — Rouva Jespersenillä oli juhlallisen tukanlaitteensa
päällä diadeemin muotoinen hattu, johon oli kiinnitetty kaksi
jäljennettyä kamelikurjensulkaa.

Stina-neidillä oli yllään musta kirjosilkkihame, josta sai sen
vaikutuksen, että tässä kehyksessä oli hän ensi kertaa mennyt ripille.
Stina-neidin puvuille oli muuten ominaista, että ne aina olivat
liian lyhyet ranteiden ja helman kohdalta. Rouvan syntymäpäivä oli —
lukuunottamatta laissa määrättyjä loma- ja juhlapäiviä — ainoa päivä,
jolloin Stina oli vapaana.

Hän lahjoitti hajuvesipullon, jonka sisällyksen äiti jälkeenpäin kaasi
kahteen pienempään pulloon ja antoi ne palvelustytöille.

Helena neiti oli valkopukuinen ja vilkas kuin nuori vuohi. Hänen
lahjansa oli käärittynä ruusunpunaiseen silkkipaperiin. Se oli
kanavakankaalle ommeltu korutyö, joka oli tarkoitettu satulasepän
kehystettäväksi.

Helena neidin lahjat lähetettiin säännöllisesti seuraavana vuonna
Sönderborgin hyväntekeväisyysmyyjäisiin arvottaviksi.

Pitäjänvoudin vaimo oli ensimmäistä kertaa ulkona pojan kuoleman
jälkeen. Hän oli juhlallinen kuin virsikirja. Aamulla hän oli
lähettänyt voiruukun.

Miesväkeä ei ollut ollenkaan.

— Fritz, sanoi äiti, syntymäpäivänäni ainakin tahdon olla rauhassa.

— Yksi ainoa mies vaikuttaa häiritsevästi laverrukseen.

Jespersenin perhe istuutui keskelle huvimajaa, jossa rouva Jespersen
lupaa kysymättä hetken kuluttua oli tarkastellut lahjat.

Stina-neiti painoi miesmäisen suunsa äidin poskea vastaan niin kovasti
että melkein teki kipeää.

Ja hämillään mumisten jotain, joka puoleksi oli onnentoivotus, puoleksi
anteeksipyyntö, pisti hän hajuvesipullon äidin taskuun.

— Hyvä Jumala, sanoi hän, tuskin itsekään tietäen mitä puhui, mitä
onkaan elämä.

Helena neiti oli pelkkää nuorekasta levottomuutta.

Ei ollut sitä lahjaa, jota hän ei olisi viehkeästi sovitellut omaan
pukuunsa.

Lukkarin muori, joka istui Stina-neidin vieressä, kertoi, että rouva
Esbensen oli ajanut ohi Ulkeböliä kohden.

Rouva Esbensen oli kätilö.

— Tietysti Sörensenille, sanoi lukkarin muori. Minähän näin selvästi,
miten hän viimein ohi ajaessaan täytti vaununistuimen.

— Niinpä melkein.

Tämä puheenaihe huvitti kaikkia.

— Jumala varjelkoon häntä, sanoi äiti, tämä on yhdeksäs.

Kaikki puhuivat, lukuunottamatta pitäjänvoudin vaimoa, joka mustassa
vaipassaan istui suorana ja sanaakaan sanomatta tyhjensi kolme
suklaakuppia.

Lukkarin muori sanoi äkkiä kovemmalla äänellä kuin muut:

— Mutta onhan ihmeellistä, rouva Jespersen, että kullakin pitäjällä on
_oma_ kuukautensa. Täällä on toukokuu.

Äiti, joka nautti kuin karitsa lämpimässä, nauroi ja sanoi:

— Mutta hyvä rouva Balling, mistä te sen tiedätte?

— Sehän näkyy kirkonkirjoista, sanoi lukkarinmuori. Ja hän lisäsi.

— Mutta kuolemantapauksia on enimmän marraskuussa.

Stina neiti sanoi, että hänen koulussaan olivat useimmat syntymäpäivät
joulukuussa.

Äiti rupesi puhumaan imettäjistä. Sill’aikaa sitoi Helena-neiti
korallinauhan kaulaansa ja leikki huvimajan edessä Tyraan kanssa.

Hänen monet pikkuhuudahduksensa keskeyttivät keskustelua.

— Nyt leikitään, sanoi äiti.

Ja hän hypähti pystyyn ja koetti ehättää Helena-neitiä.

— Viimeinen, viimeinen! huusi hän. Tine lensi jälestä.

— Viimeinen.

Lapset tulivat esille pensaiden takaa ja juoksivat hekin:

— Viimeinen.

Äiti juoksi etummaisena:

— Viimeinen.

He juoksivat lammikon ympäri.

Stinan hajuvesipullo löi äidin sääriä vastaan, kunnes hän sai sen
taskustaan ja asetti sen nurmikolle lammikon viereen.

— Stina mukaan, huusi äiti.

Stina tuli huvimajasta ja lähti juoksemaan Tinen jälkeen.

Äiti nauroi niin, että hänen oli pakko nojautua puun runkoa vastaan.

Juostessaan muistutti Stina selvästi kanakauppiaan pattijalkaista
hevoskaakkia.

Äkkiä istuutui äiti nurmikolle; kaikki muut heittäytyivät hänen
viereensä.

— Nyt täytyy rantakalojen saada ruokaa, sanoi äiti.

Ja kaikki heittivät murusia lammikkoon, jossa rantakalat uiskentelivat
vilkkaina auringonpaisteessa.

Vanhukset istuivat kolmisin huvimajassa. Rouva Jespersen oli kaikessa
rauhassa tutkinut lahjoja.

Tine tarjosi viiniä ja lasit olivat ruohikossa lammen reunalla. —

Kaadapas Stina, sanoi äiti.

Stina-neiti tuli aina niin surumieliseksi juotuaan pari lasillista.

— Anna lapsillekin, sanoi äiti.

Lapset saivat kirsikkaviiniä, niin että päätä huimasi.

Mutta Stina-neiti jäi istumaan leuka käsien nojassa, ja äidin nauraessa
ja lasten juostessa — vanhin poika joi tähteet laseista — lausui
Stina-neiti hiljaa itsekseen runon vanhasta saksalaisesta almanakasta.

— Lausu vielä, sanoi äiti.

Ja Stina-neiti lausui miehekkäällä äänellään — se muistutti messua.

Pitäjänvoudin vaimo oli noussut seisomaan.

Vaieten antoi hän kättä hyvästiksi ja äiti saattoi häntä pensasaidalle.

Muut vieraat seurasivat, ja äiti sanoi Tinelle:

— Vie nuo pois.

Hän näytti laseja ja lautasia ja vaiti hän istuutui huvimajan
perimmäiseen soppeen.

— Vie kaikki nuokin, sanoi hän.

Hän tarkoitti lahjoja, ja äänestä kuului, kuin olisi niiden pelkkä
näkeminen koskenut kipeästi hänen silmiinsä.

Tine liikuskeli huvimajassa korjaten kaikki pois.

Lasten äänet kuuluivat pihasta...

Tinen palatessa istui äiti lukien vanhaa kirjaa.

Tine istuutui hiljaa hänen viereensä.

— Mitä luette? kysyi hän.

— Runoa, sanoi äiti.

Äiti käänsi kirjan lehteä, ja, kuin itsekseen lukien lausui hän runon
uudelleen:

    Omituista näin kerran unta:
    Erämaata ma kuljin.
    Ylt'ympäri hiekkaa pelkkää,
    ei muuta kuin paljasta hiekkaa.
    Mut silmäni säikkyvä
    näyn peljättävän näki silloin.
    Erämaan petojen loputon
    tuli saattue silloin esiin.
    Jalopeurat valkea-hampaat
    edell' astuivat; seurasi sitten
    suku tiikerin täplikästaljan
    ja pantterien. Arat astui
    lopuks raatoja rakastavaiset
    hyeenat saattueen päässä.

    Oli ihmisten viettejä ne,
    erämaata jotk' etsien astui.

    Uni muotoa sitten muutti.
    Kamaralla maan mahtavan seisoin
    ma yksin.
    Mut maapallo oli tuo maa.
    Ja pimeys ainainen
    maan kaiken vaippaansa kattoi —
    mut pimeydessä
    kohos risti niin suuri
    kuin ois käsivarret sen valtavat
    sylihinsä sulkeneet maan sekä taivaan.
    Oli hiljaista.
    Vain tuolloin tällöin
    pisara putos ristiltä alas,
    ja taas oli hiljaista kaikki
    siks kuin putos pisara toinen,
    ja kaikki taas mykistyi
    siks kuin veripisara seuraava putos.
    Oli vertasi se,
    sa ristillä riippuva ihmiskunta.

Äiti sulki kirjan.

Nojaten päätänsä huvimajan seinää vastaan, hän tuijotti mykkänä ja
valkeana kesäillan ihanuutta.

— Tine, sanoi hän äkkiä, ja Tine vavahti, sillä äiti oli sanonut hänen
nimensä melkein kuin apua anova.

Mutta äiti jäi istumaan paikoilleen ja kuiskasi itsekseen muutamia
sanoja, joita Tine ei ymmärtänyt:

"Ei ole mailmaa Veronan ulkopuolella", sanoi hän.

Ja hän vaikeni taas.

Hetken perästä hän sanoi:

— Tine, on aivan totta — jos joku voisi luoda katseen sieluuni,
niinkuin ikkunanruudusta katsellaan huoneeseen, ei hän siellä löytäisi
kaikkien tavaroiden seasta yhtäkään halua, ei ainoatakaan toivetta, ei
unelman varjoa.

— Silloinhan olisi parempi kuolla.

— Kuolema, Tine, ei olekaan raskainta — — — on paljon raskaampaa joka
päivä koettaa elää...

Hän jäi istumaan vaiti, pitäen käsiään ristissä polvien ympäri; ja
kuten äsken liikkuivat hänen huulensa kuiskaten sanoja, joita Tine ei
tuntenut:

    Ah, kammiossansa
    mykäss', äänettömässä
    mun syämeni lepää —
    ah, kuolleena lepää.

    Ei yksikään itke
    mun syäntäni kylmää:
    sitä ainoastaan
    näet yksi vain lempi.

    Mut hän, joka kuoli,
    sydämensä kun kuoli,
    ei itkeä voi
    sydäntään elotonta.

    Ah kammiossansa
    mykäss', äänettömässä
    mun sydämeni lepää —
    ah kuolleena lepää.

       *       *       *       *       *

Iltasin ei enää laulettu, eivätkä lapset enää saaneet kuten ennen
tanssia arkihuoneessa paitasillaan ennen maata menoaan.

Tädit olivat saapuneet.

He käyttivät tätä paikkaa jälkiparantolana kylpypaikasta palattuaan.

He puhuivat matalalla äänellä, istuivat suorina kuin kynttilät, käsissä
heillä oli puolihansikkaat.

Heillä oli alituinen huoli ilmasta ja he kulettivat aina sateenvarjoa
mukanaan peläten sadetta.

— Hyvä ystävä, sanoivat he äidille, ei tarvita muuta, kuin että jalassa
on märkä sukka puoli tuntia, niin saa yskän, joka kestää viikkoja.

Äiti, joka parantola-aikana oli kalpeana pelosta, myöntyi kaikkeen ja
käytti musliinipukuja. Koko päivänä ei hänen päässään ollut kuin yksi
ainoa ajatus, etteivät lapset taas pääsisi saattamaan epäjärjestystä
tätirykmentin kalosseihin.

Tinen hän näki aamulla.

Oli kuin olisi tehty sellainen sopimus, että Tine katoasi talosta
tätikautena. Äiti ja hän tapasivat toisensa melkein kuin kaksi
salakuljettajaa. Mutta aamulla täytyi Tinen tulla äitiä ajamaan
vuoteesta.

Tätien parantolasäännöt vaativat, että he nousisivat aamulla kello
seitsemältä, ja he olivat täsmällisiä kuin tuomiokirkon kello.

- Nyt teidän _täytyy_ nousta, sanoi Tine.

- Niin, kultaseni — — — paljonko kello on

Äiti rakasti vuodettaan ja vapauttaan ollessaan yöpaitasillaan.

— Mutta nyt teidän on noustava.

— Niin — — —

Vihdoin hän pääsi vuoteesta.

Tullessaan alas tätien luo oli hänellä edessään suuri valkoinen
esiliina, ja näytti siltä kuin hän olisi askarrellut talossaan jo kello
viidestä, jolloin voi kirnuttiin.

Molemmat tädit istuivat, selät tavattoman suorina, kummallakin puolella
pöytää puutarhasalissa ja odottivat teekuppiaan. Aamukävelylle
lähtiessään tekivät he erittäin matkavalmiin vaikutuksen. Hameen
helmoja kannatti erikoinen järjestelmä hakasia, ja päässä oli hatut,
joiden suuruus oli verrattava koreihin, joissa postissa lähetetään
hautaseppeleitä.

Näitä hirviöitä koristivat silmien yli riippuvat pitsit.

- Herra Jumala, he sanoivat pitsejä tarkoittaen, ennen kaikkea täytyy
ajatella silmien suojaamista.

Äiti sanoi:

— Näyttää siltä, kuin olisi aikomuksenne marssia Jerusalemiin.

He eivät kävelleet oikeassa puutarhassa sammakkojen takia, joita he
inhosivat.

— Niitähän vilisee joka paikassa, sitäpaitsi ne hyppivät... sehän on
melkein kamalampaa kuin viime vuonna.

Sitäpaitsi oli tie vihannestarhan läpi, kun sen oli kulkenut kuusi
kertaa edes-takaisin, juuri heidän määränsä. Kävellessään he eivät
puhuneet.

— Geneven lääkäri on oikeassa, sanoi Bothilde täti, ei pidä puhua.
Pitää kävellä ja antaa hermojensa levätä.

Joka toisen käännöksen kohdalla söivät he pienen suklaakakun.

— Sveitsiläinen suklaa on siitä mainiota, että se antaa voimia,
viemättä ruokahalua. Meidän kotoinen suklaamme sitävastoin on, kuin
saisi möhkäleitä suuhunsa.

Kotiin palattuaan rupesivat tädit levolle.

He nukkuivat kaksi tuntia villavaippoihin käärittyinä.

— Hyvä ystävä, sano Bothilde täti, villa on villaa. Ranskalaiset, jotka
tahtovat säilyä kuntokykyisinä, nukkuvat villapatjoilla.

— Niiden alla on tietysti jousipohja, lopetti hän puheensa.

— Hyvä ystävä, sanoi Anna täti, ranskalaiset ovat ranskalaisia.

Äidin tuskat kasvoivat kasvamistaan.

Ateriat olivat hänen kauheimmat hetkensä. Ei hän voinut sanoa, että
lapset istuivat moitteettomasti pöydässä.

Ja pöytätavat olivat tätien erikoisala.

— Täytynee toki myöntää niiden tärkeys, sanoi Bothilde täti. Ja ellei
niitä opi lapsena, niin ei sitten milloinkaan ...

— Vakuutan sinulle, että syynä siihen, ettei Storkfeldt päässyt
valtionministeriksi — tädit kutsuivat aina neuvostoministeriä
valtioministeriksi — oli hänen tapansa syödä veitsellä.

Tunti ennen päivällistä alkoi lasten peseminen.

Äiti istui vieressä ja lastenhoitaja hankasi sienillä lasten ruumiita,
kuin olisi hän höylännyt uusia lautoja.

— Anna Margarethe, sanoi äiti, huomaa toki kynnet.

Anna Margarethe harjasi kynsiä, niin että nahka oli vähällä lähteä
sormenpäistä.

— Ne eivät ole vieläkään puhtaita, sanoi äiti: Herra tiesi missä ne
kuopivat...

— Entä korvat, sanoi äiti.

— Antakaa tänne.

Hän rupesi itse korvia pesemään.

— Ja kun ne lopulta saa puhtaiksi, sanoi hän epätoivoisena, niin ne
rupeavat punoittamaan.

Punaisia ne olivatkin.

Alettiin pukea vaatteet ylle, ja kaikissa oli tahroja.

Äiti hieroi hieromistaan hansikasnahalla ja hajuvedellä.

— No, kelvatkoot sitten, Jumalan nimessä, sanoi äiti.

Isä talutti tädit pöytään. Heidän pukunsa olivat valkean- ja
mustanjuovikkaasta silkistä — heidän kylpylaitoksen aikaiset
päivällispukunsa — ja sormissa oli monet sormukset, jotka kilahtelivat
tavattoman laihoissa käsissä. He asettivat kumpikin pulverirasian
lautasensa viereen.

Lasten silmät tuijottivat kauhusta. He kaasivat heti pöytäliinalle.

Äiti keskusteli johtaakseen huomion muualle — niin että poskissa
hehkuivat punaiset täplät — he puhelivat Kööpenhaminasta ja kaikista
tuttavista.

— Niin, sanoi Bothilde-täti, onhan Jane erittäin herttainen. Mutta
hänellä on omituisuutensa. Tuskin on ennättänyt istahtaa hänen pöytänsä
ääreen, ennenkuin hän alkaa keskustella uskontunnustuksista.

— Kultaseni — hän kääntyi äkkiä vanhimman pojan puoleen — hyväntapainen
poika työntää aina rinnan eteenpäin ja hartiat ylöspäin syödessään.
Siten pysyy suorana ...

— Ja minun mielestäni — hän jatkoi taas keskusteluaan Janesta ja
uskontunnustuksista kuin ei olisi muusta puhunutkaan — ei sellaisista
asioista sovi aterioidessa keskustella.

— Voi syödä piispan luona ensimäisenä joulupäivänä, eikä siellä
sanallakaan kosketella uskontoa ja muuta senkaltaista ...

— Se ei todellakaan sovi hiottujen lasien ja posliinin ääressä.

Anna-täti rupesi puhumaan lasista ja posliinista ylipäänsä. Hän puhui
lasitehtaasta Etelä-Ranskassa:

— Sieltä, sanoi hän isälle, saa todella erittäin hienoja esineitä...
Mutta, hyvä ystävä, nyt se vasta johtuu mieleeni, minkä vuoksi sinun
kauniita, hiottuja karahvejasi ei tänä vuonna näy missään.

— Madeiraako varten?

Äidin päätä poltti — tätien luona ei milloinkaan mikään särkynyt.

— Niin, Margarethe — muistathan hänet — särki, tuli särkeneeksi
toisen...

— Niin, missä on Margarethe? Tuo sievä tyttö, muistan mainiosti tuon
sievän, vilkkaan pikku henkilön, sanoi Bothilde-täti.

— Hänen kävi hullusti, valitettavasti, niin että hänen täytyi muuttaa
pois talosta ...

— Hänkin, sanoi Anna-täti.

Mutta Bothilde täti loi äkkiä katseensa lapsiin ja katkaisi keskustelun.

— _No_.

Tämä ainoa sana "No" kaikui, kuin olisi rautaportti pamahtanut lukkoon.
Eikä karahveista sen enempää puhuttu.

— Pikku Stella — tämä seurasi sekunti "No" huudahduksen jälkeen —
pikkunen tyttö ei istu jalat ristissä pöydän ääressä.

Sisar hätkähti niin, että häneltä putosi haarukka.

- Kas niin, nyt tahraat hameesi, sanoi täti, ja kääntyen äidin puoleen
sanoi hän kuin puoleksi anteeksi pyytäen:

— Ystäväni, sellaisia asioita täytyy alinomaa muistuttaa, jotta ne
mieleen painuisivat.

Ja päästyään lempiaineestansa puhumaan, sanoi hän vielä lopuksi.

— Kun totuttaa lapsia istumaan ruokapöydän ääressä, täytyy totuttaa
heitä pitämään kyynärpäät ruumiissa kiinni syödessään.

Ateria oli päättynyt, ja kahvi vietiin puutarhasaliin.

Lapset olivat syösseet ulos ruokasalista niin että kompastuivat
toisiinsa käytävässä.

— Mutta, sanoi Anne-täti — hän oli tuskin ehtinyt istuutua — en voi
unhoittaa Margaretheä, tuota kaunista, vilkasta, pientä tyttölasta.

— Kauneimmille käy aina huonointen, sanoi äiti kaataessaan kahvia
kuppeihin.

— Mutta, sanoi Bothilde-täti, tässä pitäjässähän tapahtuu sellaista
joka vuosi.

Äiti hymyili kahvipannun takaa:

— Niin, montakin kertaa.

Bothilde-täti istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

— Eihän meikäläinen voi sellaista käsittää. Mutta Jumalan kiitos, eihän
meillä ole _sellaisen_ kanssa mitään tekemistä. Anne-täti sanoi:

— Tapahtuu kai elämässä monenmoista. Paras on, ettei ole sitä
näkevinään... silloin tuntuu kuin ei sitä olisikaan. Mutta sellaiset
ihmiset eivät olekaan saaneet kasvatusta ...

Äiti vain hymyili:

— Mahtaneeko se sitten auttaa? sanoi hän. Ja tätejä ajattelematta sanoi
hän äkkiä:

— Onnettomuus on vain siinä, että luonto on julmuudessaan luonut
eläimiä, jotka ajattelevat. Ensin parittuu eläin ja sitten ihminen sitä
inhoo.

Bothilde-täti istui kivettyneenä, niin että tuskin sai sanaa suustaan.

— Niin, mutta onpa sinulla mielipiteitä...

— Onpa todellakin... Olemme kai kaikki Jumalan luomia.

Kahvinsa juotuaan nukkuivat tädit.

Anne-täti levitti hiljaa nenäliinan kasvoilleen.

Levättyään he lukivat. Sisarukset lukivat vuorotellen. He tutkiskelivat
kolmella suurella sivistyskielellä kirjoitettuja teoksia, jotteivät
niitä unohtaisi.

Bothilde-tädin lempikirjailija oli Dickens.

— Hyvä ystävä, se mies opettaa meille paljon ihmisistä. Onhan
Goethelläkin puolensa. Mutta minuun hän Weimareineen tekee kivisen
vaikutuksen.

Anne-täti piti enemmän naiskirjailijoista, ja siitä kysymyksestä syntyi
todellinen tora:

— Voihan kieli tosin olla kaunista, sanoi Thilda täti; mutta sisällys,
ystäväiseni, aina vain sitä alituista rakkautta.

— Ja senhän asteen, Jumalan kiitos, pian sivuuttaa. Sitäpaitsi on
elämässä rakkautta kylliksi.

Ennen teetä kävelivät tädit taas. Mutta tällä kertaa puistokäytävällä.

Teenjuonnin jälkeen he istuivat puoli tuntia puutarhan portailla ja
joivat ilmaa.

— Puhutaan vedestä ja vedestä, sanoivat he, mutta ensi sijassa tulee
ilma. Jos ihmiset olisivat niin viisaita, että nukkuisivat ikkuna auki,
he eläisivät sadan vuoden vanhoiksi.

Kuuden viikon kuluttua oli jälkiparannuskausi lopussa. He matkustivat
samana päivänä kuin se päättyi.

Viimeiseksi työkseen he jakoivat silkkipaperiin käärittyjä juomarahoja.

       *       *       *       *       *

Tätien lähdettyä tuli toinen aika.

Äidin ystävättäret tulivat vierailulle. He olivat sen kartanon
tyttäriä, jossa äiti oli saanut kasvatuksensa. He olivat kuin kirjavia
pitkämatkaisia lintuja.

Viikon päivät loistivat heidän päivänvarjonsa puutarhan käytäviltä.

Ikkunat olivat auki, niin ettei taloa ja puutarhaa mikään erottanut;
outoja nimiä kuuli kaikkialla, ja posti toi kirjeitä, joiden
päällekirjoituksia ei kukaan keittiössä osannut lukea.

Se oli vuoden valoisin aika.

Ystävättärillä oli yllään vannehameet, jotka lasten mielestä
muistuttivat Amaliegadin ylösalasin käännetyitä kynttiläkruunuja,
ja pitkäliepeiset vaipat. Lähtiessään ajelemaan oli heillä
kamelikurjensulat päässään kuten Zampalla, pienellä hevosella, jonka
lapset olivat nähneet Augustenborgissa, ja joka osasi istua pöydän
ääressä ja soittaa pienellä kellolla kun halusi ruokaa. Kaikki
ystävättäret puhuivat taukoamatta, eniten kuitenkin lady Lipton.

Hän asui kaukana vieraassa maassa ja hänellä oli monta rikasta ja
ylhäistä tuttavaa. Isä talutti aina häntä päivällispöytään.

Mutta syötyään joivat he kahvia puutarhasalissa, ja lady Lipton puheli.
Hän kertoi Rachelista, jota rakasti, ja Tuileriain keisarihovista ja
kaikista kaukaisista ja ihmeellisistä ihmisistä — äidin kuunnellessa.

— Kerro vielä, sanoi äiti, ja lady kertoi; suuren maan runoilijoista,
joiden joukossa hän eli, sen taiteilijoista, joiden taideteoksia
hän omisti, ja varsinkin nuoresta ihmeellisestä itämaisesta
runoilijasta, jonka hän oli tavannut suuressa kaupungissa, missä monet
ihmiset tapaavat toisiansa, ja jonka valokuva oli hänen pöydällään
vierashuoneessa. Hänestä tahtoi äitikin mieluimmin kuulla.

— Kultaseni, sanoi lady, luulen että elämä on sivuuttanut hänet. Hän
on unohtanut olemisen taidon. Hän ei enää osaa silittää korkeata
hattuansa eikä viitsi napittaa käsineitään lähteäkseen vierailulle; hän
ei pysty enää kaikkiin koneellisiin pikkutoimiin, jotka muodostavat
elämän: esim. parturilla käymiseen, kahvin juomiseen kahvilassa tai
seurusteluun pöytätoverinsa puuterikaulaisen naisen kanssa . ..

— Sen ymmärrän, sanoi äiti.

— Hän ei varmaankaan tunne surua, sanoi lady — eikä pettymystä, sillä
hänen esi-isänsä ovat jo hänenkin puolestaan kokeneet turhien toiveiden
raukeamisen.

Hän oli vaiti hetken, sitten hän sanoi:

— Sanoisin ennemmin hänen kuuluvan ryhmään "les désinteressés",
välinpitämättömät. Elämän arvot ovat kuihtuneet yhdentekeviksi ja
naurettaviksi tai suorastaan hämmästyttäviksi.

Lady naurahti äkkiä.

— En voi milloinkaan unohtaa sitä päivää, jolloin hän tuli luokseni
ja levitti äkkiä "Le Figaron" pöydälleni kapealla kädellään sanoen
tavattomalla kauhulla — ei kauhulla, vaan jonkinlaisella väsyneellä
hämmästyksellä:

— Ei siinä puhuta muusta kuin Kiinan sodasta. Lady vaikeni hetkeksi,
sitten hän sanoi:

— Asian laita taitaa olla se, että hänelle on kaikki vähitellen
muuttunut Kiinan sodaksi.

Äiti ojensi kupit.

Sitten hän sanoi hiljaa,

— Ehkäpä hän rakastaa — tai on rakastanut.

Lady vastasi.

— Sitä en usko, kultaseni.

— Kaikissa suurissa maissa on ihmeellisiä ihmisiä, joille rakkauden
— miten sen sanoisinkaan? — suorastaan ruumiillinen puoli on
voittamattoman vastenmielistä. Heistä tulee liikahienostuneita
askeetteja, he himoitsevat lakkaamatta, mutta kiroovat tyydytystä.

— René on siis sellainen.

— Hän tuntee vetovoimaa naisia kohtaan, mutta tuskin he ovat hänen
sylissään, ennenkuin hän syytää suustaan haukkumasanoja.

— Silloin hän ei rakasta, sanoi äiti.

Lady oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

— Onko rakkaus muuta kuin himon tuntemista ja sen tyydyttämistä?

— Etkö osaa yhtäkään hänen runoistaan? sanoi äiti.

— Yhden ainoan, sanoi lady.

— Lausu se, sanoi äiti.

Lady nojautui taaksepäin tuolillaan, ja hiukan vierasvoittoisella
kielellään, joka antoi sanoille harvinaisen soinnun, lausueli hän
hitaasti:

    Sua lemmin kuin meri lempii aavaa
    rannikkoa, jota aallot sen huuhtoo,
    sitä suojaten, peittäin sen ainaisella,
    iankaikkisella suutelolla.
    Kuten suudella lempivä voi,
    mi kantapäästä ain kiireelle asti
    sulohuulin ruumista lemmittynsä
    siks koskettaa, kokonaan sen että
    omistaa vois autuudess' ainaisessa.
    Niin sinua lemmin ma —
    niin.

    Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii
    rusopilviä illan,
    sylihinsä ne sulkee,
    ja kuollen, viimeisen kerran
    ihanuutta maan kurjan tervehtää.

— Osaathan toisenkin, sanoi ladyn sisar.

— Niin, sanoi lady, osaan toisenkin.

Ja samassa asennossa, liikkumatta, lausui hän, ja hänen alttoäänensä
kaikui pehmeämpänä:

    Yöt pitkät kun yksin
    ma vuoteella lepään
    eik' kasvojain kenkään nää,
    ei silmiäni, jotk' kuivat ovat —
    Ma aattelen silloin:
    Minut kuolo jos korjais,
    kenties tulisit sa
    ja polvistuisit
    leposijani ääreen,
    kävisit kätehein,
    jota kaihdat nyt,
    kätehen, mi on kylmä,
    ja korvaani, joka
    ei kuulla voi enää,
    sa kuiskaisit
    kuten kuiskit ennen:
    Miten sentään sua lemmin —
    Leviäis hymy huulille vainaan.

Äiti oli istuutunut ja silmät suurina hän tuijotti eteensä kädet
ristissä polvilla. Sitten hän sanoi:

— Lausu se vielä, kunnes sen opin.

Lady nauroi.

— Osaathan sinä sen nyt jo, sanoi hän.

— Niin, viimeisen.

Ja äärettömän hellästi, melkein kuulumattomasti, lausui hän uudelleen
vieraat sanat. Kädet olivat yhä ristissä polvilla:

    Ei, sua lemmin kuin aurinko lempii
    rusopilviä illan,
    sylihinsä ne sulkee,
    ja kuollen, viimeisen kerran
    ihanuutta maan kurjan tervehtää.

Kaikki olivat hetken vaiti.

Sitten sanoi lady Lipton:

— Mutta kuvalleen hän on kirjoittanut sen runon, jota eniten rakastan.

— Sen osaan, sanoi äiti.

Ja hiljaisella äänellä, melkein kuin olisi kehtolaulua hyräillyt,
lausui hän pienen runon, joka oli kirjoitettu kuvalle — vieraan ja
tuntemattoman runoilijan kuvalle:

    Kuten kuihtuvi yrtti,
    min juuret vailla on vettä,
    kuten kelmenee kukka,
    mi katveessa kituu,
    siten kuihdun ja kelmenen ma,
    kun et mua lemmi.

He olivat taas vaiti, kunnes eräs ladyn sisarista rupesi nauramaan ja
sanoi:

— Lapsikullat, ei olisi hulluinta, jos joutuisi sen miehen rakkauden
esineeksi.

He nauroivat kaikki ääneen, äiti ylinnä, juoksivat puutarhaan ja
heittäytyivät nurmikolle, niin että vannehameet nousivat korkealle.

Ilta oli hauskin aika.

Ystävättärillä oli ilotulitusvehkeet mukana ja he sytyttivät sinisiä
ja vihreitä liekkejä kaikkiin pensaihin, niin että koko puutarha oli
vähällä syttyä palamaan.

Äiti toi tulitikkuja ja taputti käsiään.

Lapset katselivat yöpaitasillaan lastenkamarin ikkunasta.

— Ihanaa, ihanaa, huusi äiti.

Kaikissa pensaissa leimusi sinisiä ja punaisia liekkejä ja äiti seisoi
itse keskellä kenttää. Valkeat kasvot olivat ylöspäin kääntyneet ja
hänen kätensä olivat koholla.

Sitten sanoi hän äkkiä:

— Mutta tähdet ovat vieläkin kauniimmat.

Ja ilotulituksen hitaasti sammuessa ja pensaitten pimetessä, katselivat
he ylöspäin elokuun tähtiä.

— Näytä nyt meille kaikki tähtesi, sanoi lady Lipton.

Äiti pudisti päätään:

— Ei, sanoi hän, nyt ollaan vaiti.

Hän jäi seisomaan ja ystävättäret olivat hekin vaiti. Vähitellen he
menivät sisään. Huoneissa oli pimeä ja kylmä. He istuutuivat kaikki
arkihuoneeseen, eikä kukaan puhunut. Vihdoin sanoi äiti:

— Luulen, että tähdet ovat olemassa murheellisia varten; jotta he
huomaisivat, ettei sureminenkaan hyödytä, sillä surummekin on liian
pieni.

Kukaan ei vastannut.

Mutta äiti nousi seisomaan, ja pimeässä huoneessa hän istuutui
klaveerin ääreen.

Valkeat kädet liukuivat koskettimilla ja hitaasti — vallan hitaasti
— kaikuivat muutamat akordit hänen puoleksi laulaessaan nuo vieraat
sanat. Sävelen hän oli itse sepittänyt.

    Kuten kuihtuvi yrtti,
    min juuret vailla on vettä,
    kuten kelmenee kukka,
    mi katveessa kituu,
    siten kuihdun ja kelmenen ma,
    kun et mua lemmi.

Oli äänetöntä.

Puutarhan, peltojen ja niittyjen yllä loistivat syksyn tähdet.

       *       *       *       *       *

Ystävättäret matkustivat ja elonaika saapui. Raskaat elovaunut vierivät
pihaportista sisään, äiti ja Tine istuivat kuormalla palvelustyttöjen
vieressä ja lapset heittivät kirkuen kuperikeikkaa täyttyvässä luuvassa.

Äiti hypähti suoraan isäntärengin syliin huutaen:

— Auttakaa minua alas!

Perästäpäin hän pelkäsi pihtihäntiä ja riisuutui ilkoisen alastomaksi.

Elonaikakin meni, ja syyskuun hiljaiset, seesteiset päivät saapuivat,
ja puutarha oli loistava ja aivan äänetön. Ei hyttynenkään laulanut
lemmelle.

Äiti istui enimmäkseen valkeilla portailla auringon paisteessa ja
Tine askarteli puutarhassa hänen jalkojensa juuressa. Puistokäytävän
poppeleihin tuli keltaisia lehtiä; näytti siltä kuin ne olisivat
pidentyneet kuulakkaassa ilmassa. Äiti kyyristyi kokoon kylmässä:

— Varjot ovat käyneet niin pitkiksi, sanoi hän.

Tine sitoi ruusut seiniin kiinni ja katseli kenttää.

— Niin, sanoi hän, kesä on mennyt.

Mutta äiti tuijotti aurinkoisia kukkalavoja, joissa mikään ei
värähtänyt, kaikki vain loisti, lehdet, asterit ja myöhäiset ruusut.
Hän virkkoi:

— Tine, yhdessä paikassa on kuitenkin rauhaa: kuolemassa.

Tuli varhain pimeä. Tine, äiti ja lapset menivät puiston läpi,
vainioiden yli, joiden ojat olivat täynnä karhunmarjaköynnöksiä.

He eivät nähneet ketään. Kaikkialla oli äänetöntä. Heidän takanaan
syttyivät valot kylän mökkien ikkunoissa. Samassa kaikuivat iltakellot.

Äiti pysähtyi; lapset hiipivät lähemmäksi häntä. Niin pitkälle kuin
silmä kantoi, näkyivät vain laajat kentät ja tuolla, hämyssä, kylän
hiljaiset valot. Taivas oli pimeä ja tähdetön.

Pitkään aikaan ei kukaan puhunut. Sitten sanoi äiti, joka näytti niin
pitkältä pimeässä:

— Tiedättekö Tine, tänne pitäisi viedä ne ihmiset, jotka kärsivät.

Mutta vähän ajan perästä hän sanoi — ja ääni oli äärettömän väsynyt —:

— Eikä se kumminkaan auttaisi. Luulen, että maan kauneus vain lisää
sielun kärsimyksiä:

— Ei ole mitään lohdutusta.

He kulkivat eteenpäin hämärän peittämien vainioiden yli. Kellojen
soitto oli tauonnut, eikä kuulunut muuta ääntä kuin parin koiran
haukuntaa. Sitten sekin vaikeni.

— Mennään kotiin, sanoi äiti.

Mutta kotiin tultuaan leikkivät lapset yöpaitasillaan sirkusta keskellä
arkihuonetta.

       *       *       *       *       *

Lähiseudun papit tulivat korttia pelaamaan. Heidän vanhat vaununsa
vierivät pihalle. Etuistuimella istuivat paksut punanaamaiset ajurit.
Pelipöytä vedettiin esille isän huoneessa ja peli oli käynnissä.
Pitkistä piipuista tuprusi savu, niin ettei kättä siinä voinut eroittaa.

Vanha Fangel manasi ja kirosi, niin että kirjahyllyt tärisivät ja
Mynsterin saarnat hyppivät. Lapset, joiden oli mahdotonta nukkua,
hypähtivät vuoteistaan ja saivat viskunoita, jotta menisivät taas
nukkumaan.

Äiti soitti klaveeria.

Isän huoneessa papit kiihtymistään kiihtyivät. Totilaseja täytettiin ja
vanha Fangel kiroili.

— Nyt viimeinen peli ulkona nurmikolla, sanoi vanha Fangel.

— Niin, se on tehtävä, sanoi äiti.

Papit nousivat tuoleiltaan — jalat olivat hiukan epävarmat — ja menivät
arkihuoneen läpi.

— Herranen aika, sanoi Fangel, näkyypä taas Jumalan kirkas päivä.

He hoipertelivat puutarhaportaita alas, totilasit asetettiin
nurmikolle, ja he pelasivat maaten mahallaan ja takoivat ruohoa suurine
käsineen.

Äiti istui puutarhaportailla ja nauroi nauramistaan. Mutta villavaipan
hän levitti vanhan Fangelin yli.

Kylästä tuli väkeä ja he kulkivat puistokäytävän ohi.

— Hyvää huomenta, he sanoivat ja nostivat hattua papeille

— Huomenta, huomenta, sanoi vanha Fangel.

Mutta aurinko loisti korkealta taivaan laelta ja papit jatkoivat
pelaamistaan.

       *       *       *       *       *

Päivät lyhenivät lyhenemistään, lehdet harvenivat puissa ja viimeiset
ruusut paleltuivat valkean talon seinämillä.

Etelänpuolisella seinustalla riippuivat viinirypäleet täysinä ja
suurina.

Äiti katseli niitä joka päivä.

— Huomenna me ne poimimme, sanoi hän Tinelle. Seuraavana päivänä hän
sai tikapuut esille ja kori kädessä seisoi hän ylimmällä astuimella ja
poimi rikkaat tertut.

Toisia hän söi, toisia taas heitti vasten Tinen kasvoja.

— Ota kiinni, ota kiinni, hän huusi.

Tikapuita siirrettiin, ja hän poimi poimimistaan.

Ylinnä hän seisoi. Leikillään piteli hän rypäleterttua tumman hohtavia
hiuksiaan vastaan, toinen terttu riippui ojennetussa kädessä. Aurinko
valaisi häntä, kimaltelevia rypäleitä ja kiiltävää tukkaa.

Isäntärenki meni ohi ja pysähtyi. Samassa heitti äiti rypäletertun
suoraan hänen kasvojaan vastaan.

— Kauniilta mahdan näyttää, sanoi hän ja tuli alas tikapuilta. Ne
vietiin pois ja Tine rupesi laskemaan terttuja.

Äiti seisoi kauvan katsellen alastonta viiniköynnöksen runkoa.

Hänen kasvonsa olivat muuttuneet.

— Nyt se on ohi, sanoi hän.

Hän meni sisään katsomatta rypäleitä ja jäi kauvan pimeään istumaan
omaan tuoliinsa. Kädet helmassa.

Edes takaisin kaikuivat sisältä isän askeleet.

Keittiössä kuului Tine askartelevan viinirypäleiden korjaamisessa ja
väki tuli sisään satoa katsomaan. Tine tuli sisään kertomaan montako
terttua poimittiin.

‒ Paljonhan niitä onkin, sanoi äiti.

‒ Niin, kymmenen enemmän kuin viime vuonna, sanoi Tine.

‒ Niin,

Jens-renki oli sytyttänyt lyhdyn mennessään karjaa katsomaan.

Lehmät ammuivat pitkään hänen avatessaan ovea.

Äiti nousi paikaltaan. Varjon tavoin kulki hän läpi huoneen hämärän.
Hän istuutui pianon ääreen.

— Oletteko siellä, Tine, sanoi hän.

— Olen, rouva.

— Tiedättekö, olen istunut ja miettinyt miten ihminen _voisi_ olla
onnellinen.

— Mutta onhan onnellisiakin ihmisiä kaikkialla, sanoi Tine.

— On tyytyväisiä ihmisiä, Tine, ja onhan sekin hyvä.

Tine istui hetken.

— Onhan monenlaista onnea, Jumalan kiitos, sanoi hän.

Äiti istui hetken, sitten hän sanoi:

— Ei, Tine, minä olen sanonut sen Teille ennen: on vain yksi onni ja se
lienee onnellisin, joka ei sitä milloinkaan ole tuntenut.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Tine.

— Niin, sillä se ei kestä.

Oli hiljaa hetkisen, kunnes äidin kauniit kädet liukuivat yli
koskettimien, ja hillitysti isän, varjon lailla, näyttäytyessä
ovellaan, lauloi äiti:

    Kuten kuihtuvi yrtti,
    min juuret vailla on vettä,
    kuten kelmenee kukka,
    mi katveessa kituu,

    Siten kuihdun ja kelmenen ma,
    kun et mua lemmi.

Laulu lakkasi.

Ulkona oli yö. Sisällä oli pimeää.

Äiti nousi.

- Sytytä lamppu, Tine, sanoi hän. Lasten pitää mennä nukkumaan ja
väestä täytyy pitää huolta.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkea talo : Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.