Title: Uskovaisen sanoja
Author: Lamennais, Félicité Robert de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uskovaisen sanoja" ***


USKOVAISEN SANOJA

Kirj.

F. de Lamennais


Suomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut

Edvin Hagfors



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1924.



JOHDANTO


Ranskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta,
aineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla
sisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti
maassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793
katolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin
sijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta
jälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen
taistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa
suurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa
solmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen
suhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen
vaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti
papiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan
alkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston
vaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita
hyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja,
veljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä
ja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä
taistelussa oli muiden muassa _Hugues Félicité Robert de Lammenais_.
[Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A.
Rosendalin kirjanen: _Lamennais_, erään katolisen papin elämänkehitys,
Oulu 1919.]

Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä
oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat
isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn
miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus
tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen
tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista
toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi
näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen
kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä
vaatii.

Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi
tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen
vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä
oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt
seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden
aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne
toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen
tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa
mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi
ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko
ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja
lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko
siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä
syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen
kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi
voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen
valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä
periaatteen.

Näine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin
uralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti
häntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli
ilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: _Reflexions sur l’etat
de l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation
prèsente_ (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen
nykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että
kirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain
yläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien
alaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle
lakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se
kieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen
poliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli,
että Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja;
hän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan
puolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua
Elbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja
eleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti
kukistuttua saattoi palata Ranskaan.

Kotiuduttuaan Lamennais ryhtyi jatkamaan aloittamaansa taistelua,
julkaisten v. 1817 ensimmäisen nidoksen kuulua tutkielmaansa:
_Essai sur l’Indifférence en matière de Religion_ (Tutkielma
välinpitämättömyydestä uskonnon asioissa), jonka toinen nidos ilmestyi
v. 1823. Kaikella vakaumuksensa voimalla, kaikella tunteensa lämmöllä,
runollisen tyylinsä ja kielensä tenholla hän siinä todistelee, että
ihminen ei voi erehtyväisellä järjellään löytää totuutta, jonka
vain jumalallinen ilmoitus voi paljastaa, että hän siis tarvitsee
auktoriteettiuskoa, että hänen on omaksi parhaakseen alistuttava kirkon
korkeimman auktoriteetin, paavin, erehtymättömäin päätösten alaiseksi.
Totuus voi olla vain yksi, siis täytyy myös olla vain yksi oppi ja yksi
kirkko, ja se on katolinen. Se valtio, joka ei kaikin tavoin kannata ja
tue sitä, vaan sallii erilaisia oppeja, tekee rikoksen. Uskonnollisesta
suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä on seurauksena valtiollisen
ja uskonnollisen järjestyksen tuho; vain uskonnon ykseys voi siltä
varjella. On siis jo aika tunnustaa kirkon ylipaimen, paavi, myöskin
ruhtinasten ja kansojen ylimmäksi herraksi.

Ultramontaaninen puolue tervehti Lamennaisin teosta ihailulla ja
riemulla, ja paavi tarjosi hänelle kardinaalinarvoa palkinnoksi; hän
ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen, vaan katsoi voivansa entisessä
asemassaan parhaiten vaikuttaa kirkon hyväksi. Ranskan hallitus
sitävastoin oli kaikkea muuta kuin halukas luopumaan konkordaatista
ja tunnustamaan paavin kaikkivaltaa. Lamennais haastettiin oikeuteen,
joka kuitenkin tuomitsi hänet vain vähäpätöiseen sakkorangaistukseen.
Bourboneja kannattavain piirien ja hänen välinsä kylmenivät nyt
tuntuvasti, ja kun heinäkuun kumous oli tehnyt Bourbonien vallasta
lopun, toivoi Lamennais ajan vihdoin olevan otollisen ratkaisevalle
toiminnalle kirkon hyväksi.

Saadakseen mielipiteensä leviämään mitä laajimpiin piireihin, hän
perusti yhdessä muutamain hengenheimolaistansa kanssa _L’Avenir_
(Tulevaisuus) nimisen sanomalehden, jossa nyt alettiin mitä
voimakkaimmin saarnata oppia kirkon itsenäisyydestä ja kehoittaa
papistoa luopumaan valtiosta, paavia rikkomaan välinsä ruhtinasten
kanssa. Kansan tuli siitä lähtien olla kirkon tukena; ja päämaalina,
johon kirkon oli pyrittävä, oli oleva oikeuden ja rakkauden valtakunnan
perustaminen maan päälle, ihmisten ja kansojen yhdistäminen suureksi
perheeksi, yksimieliseksi veljesseurakunnaksi. Huomattava on,
että Lamennais siis ei pidä uskonnollisten pyrintöjen lopullisena
tarkoituksena kirkkoa itsessään, vaan sen aikaansaatavaa ihmisten
veljestymistä ja ihmiskunnan siten saavutettua onnea.

Mutta Roomassa ei suinkaan oltu valmiita hyväksymään _L’Avenir_-lehden
rajua toimintaohjelmaa. Lehti oli m.m. lämpimästi puoltanut paino- ja
omantunnonvapautta, ja sitäpaitsi osoittanut myötätuntoa sellaisille
ilmiöille valtiollisella alalla kuin Puolan vapaustaistelulle. Sen
ohjelma oli aivan liian vapaamielinen ja kansanvaltainen paavin
hyväksyttäväksi. Tämän huomattuaan Lamennais lakkautti lehtensä ja
lähti. Roomaan ajamaan mieskohtaisesti asiaansa. Mutta paavi otti hänet
hyvin kylmästi vastaan. Hänen ei sallittu edes esittääkään asiaansa.
Tyhjin toimin hän sai lähteä paluumatkalle, ja Münchenissä tapasi hänet
sitten paavin paimenkirje, jossa omantunnon- ja painovapaudesta y.m.
vapaamielisistä aatteista lausuttiin mitä jyrkin hylkäystuomio, ja
jokainen väite tätä paavin ratkaisua vastaan leimattiin rikokseksi.

Lamennais oli siten saanut kokea elämänsä suurimman, katkerimman
pettymyksen. Kirkko, jonka hyväksi hän oli kaiken työnsä uhrannut ja
kaikin voimin taistellut, hylkäsi hänet. Mutta hän ei kuitenkaan vielä
ollut kypsynyt rikkomaan välejänsä kirkon, henkisen äitinsä kanssa. Hän
alistui, palasi Pariisiin ja siirtyi sieltä yksinäisyyteen Bretagneen,
La Chênaie-nimiselle maatilalleen. Siellä hän, lopulla vuotta 1833,
kirjallisesti sitoutui noudattamaan paavin paimenkirjeessään lausumia
periaatteita. Mutta siellä hän myöskin sai rauhaa selvitellä häntä
kohdanneen iskun synnyttämät ristiriitaiset ajatuksensa ja tunteensa,
hänelle kirkastui vähitellen jälleen kaikkeen kauneuteensa hänen
nuoruutensa ihanne: puhdistetun kristillisyyden avulla aikaansaatava
ihmiskunnan vapautuminen ja veljestyminen, ja hän sanoutui irti
kirkosta, joka ei tahtonut toteuttaa tätä ihannetta. Hänen luopumisensa
kirkosta oli siis täydessä sopusoinnussa hänen menneisyytensä ja
entisten vakaumustensa kanssa; se vain purki liiton, joka oli käynyt
hyödyttömäksi. Hänen uskonsa oli, kuten Renan on sanonut, aina ollut
pikemmin poliittista ja moraalista kuin dogmaattista ja tieteellistä
laatua. Ja senvuoksi hän saattoi täydellä syyllä antaa sille
teokselleen, jonka tuli todistaa hänen luopumisensa kirkosta, nimen
_Paroles d’un croyant_ (Uskovaisen sanoja).

Se ilmestyi keväällä 1834 ja herätti heti kaikkialla mitä suurinta
huomiota, toisaalla ihailua, toisaalla vihastusta. Varsinkin
yhteiskunnan vähäväkiset sitä ilolla tervehtivät, vaikutusvaltaiset
piirit ja vallanpitäjät siitä närkästyivät, ja pian sen ilmestymisen
jälkeen paavi sen ankarasti tuomitsi ja kirosi. Jälkimaailmallekin se
on jäänyt kuuluimmaksi ja tunnetuimmaksi Lamennaisin teoksista.

Yhteiskunnan vähäväkisten, kaikkien onnettomain, kärsiväin ja
sorrettujen asiaa Lamennais tässä kirjasessaan on ottanut ajaaksensa
heidän sortajiaan vastaan, heitä hän tahtoo lohduttaa, heissä herättää
tulevaisuuden toivoa, heille saarnata rakkauden evankeliumia, heille
osoittaa, kuinka he seuraamalla Kristusta, noudattamalla hänen
yksinkertaisia pääkäskyjään, voittamalla itsekkyyden, rakastamalla
lähimmäistään niinkuin itseään ja enemmän kuin itseään, liittymällä
yhteen ja tukemalla toisiaan voivat perustaa uuden, onnellisen
yhteiskunnan, jossa ei enää ole oleva pieniä ja suuria, köyhiä ja
rikkaita, orjia ja herroja, sorrettuja ja sortajia, vaan jossa
tasa-arvoisuus, vapaus, turvallisuus, rauha ja tyytyväisyys on
vallitseva.

Jos meidän on lausuttava arvostelumme tästä Lamennaisin teoksesta
ensinnäkin sen asialliseen sisällykseen nähden, niin tulee ennen
kaikkea muistaa, että yhteiskunnan pohjakerrosten olot hänen aikanaan
olivat paljoa nurjemmat ja kurjemmat kuin meidän päivinämme. Saatamme
siis hyvin ymmärtää sen synkän surun, jolla hän puhuu köyhälistöstä,
sen syvän säälin, jota hän tuntee sitä kohtaan, samoin sen leimuavan
vihan, jota hän purkaa vallanpitäjiä, tyranneja ja kuninkaita ja
ylimmäisiä pappeja vastaan. Toiseksi on huomattava, että hänen
teoksensa ei ole tyynesti ja puolueettomasti harkitsevan tiede-
tahi valtiomiehen, vaan innoittuneen runoilijan tuote, se ei ole
syntyisin päästä, vaan sydämestä, ja sydämen voimat — viha ja
rakkaus — siinä puhuvat. Sen eteemme luomat kuvat ovat haltioituneen
profeetan näkyjä, jonka silmä ei eroita ihmisissä muuta kuin jyrkästi
toisilleen vastakkaisia tyyppejä: hyviä ja pahoja, sysimustia ja
lumivalkeita, uhreja ja teloittajia, perkeleitä ja enkeleitä,
jollaisia todellisuudesta saisi turhaan etsiä. Ei siis ihme, jos hänen
esityksensä tuntuu meistä silloisiinkin oloihin nähden liioittelevalta,
subjektiiviselta, yksipuoliselta. Mielestämme ei ole kiellettävissä,
että Lamennais teoksessaan paikoitellen tekee melkolailla
agitaattorimaisen vaikutuksen. Hän tuskin voinee saada ajattelevaa
lukijaa vakuutetuksi siitä, että yhteiskunnallisten kysymysten,
yhteiskuntajärjestyksen vaikean probleemin, tyydyttävä ratkaisu olisi
todellisessa elämässä läheskään niin yksinkertainen asia kuin miksi hän
sen teoksessaan edellyttää.

Tämän asiallisen puolen ollessa puheena on vielä mainittava, että siinä
on kohtia, jotka antoivat hänen vastustajilleen aihetta väitteeseen,
että hän oli sosialisti. Ja kieltämätöntä onkin, että hänen
suosittelemansa patriarkaalinen omaisuuden yhteisyys ja tasa-arvoisuus
on ainakin hyvin lähellä sosialistisia teorioja omaisuuden
tasaisemmasta jaosta. Itse hän kuitenkin jyrkästi torjui syytöksen ja
lisäsi sen johdosta kirjansa myöhempiin painoksiin erikoisen luvun (X),
jossa hän ankarasti tuomitsee "rosvouksen", tarkoittaen sillä juuri
tuota omaisuuden tasaamista. Ja muualla hän on lausunut ehdottoman
hylkäystuomionsa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hänen
vakaumuksensa mukaan se toteutettuna alentaisi ihmiset koneiksi ja
painaisi heidät orjuuteen, jonka vertaista ei ennen ole nähty.

Kirjasen runollisen, profeetallisen sisällyksen mukainen on sen
esitystapa ja kielellinen muoto. Kirjailijan sanoja kannattaa
kaikkialla mitä vilpittömin ja todellisin tunne, hehkuva intohimo,
suurenmoinen paatos, joka ei hetkeksikään tee onttoa vaikutusta.
Ukkosena jyrisee hänen vihansa ääni, ja mitä vienoimpana musiikkina
soivat hänen rakkautensa, hänen hellyytensä ja säälinsä sävelet. Ja
suorastaan mestarillisella, nerokkaalla tavalla hän tyylillisesti
ja kielellisesti jäljittelee eräitä Raamatun kirjoja. Profeettain,
psalmien ja ilmestyskirjan runollinen ja rytmillinen proosa on mennyt
niin hänen veriinsä, että hän käyttelee sitä niinkuin omaa luonnollista
ajatustensa ilmaisumuotoa.

_Paroles d'un croyant_ teoksellaan Lamennais oli lopullisesti
katkaissut suhteensa katoliseen kirkkoon, ja vuosi vuodelta laajeni
sitten se juopa, joka hänet eroitti siitä ja myöskin valtiovallan
edustajista. Väsymättä jatkoi hän taisteluaan. Yhä kauemmas kirkon
dogmaattisuudesta poikkeavat hänen uskonnolliset mielipiteensä, ja
yhä kansanvaltaisemmaksi kehittyy hänen valtiollinen kantansa. Hän
ajaa yhteiskunnan uudistamisen asiaa. Kun kirkko ja valtio eivät tahdo
uudistuksia, niin kansan on otettava asiansa omiin käsiinsä. Hänen
runsaasta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan koskettelemme tässä
vain aivan lyhyesti pääkohtia.

Paavin pannanjulistukseen Lamennais vastasi 1836 arvokkaasti, selvästi
ja jyrkästi _Affaires de Rome_ (Rooman asioita) nimisellä teoksellaan.
Kuuluimpia hänen teoksistaan on seuraavana vuonna ilmestynyt pieni
_Le livre du Peuple_ (Kansan kirja), eräänlainen yhteiskuntaelämän
katkismus. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu lentokirjanen _De
l'esclavage moderne_ (Nykyaikaisesta orjuudesta) on siitä merkillinen,
että tekijä siinä voimakkain sanoin ajaa yleisen äänioikeuden pikaista
toteuttamista. Hallituksen kimppuun kiivaasti hyökkäävän _Le pays
et le gouvernement_ (Maa ja hallitus) lentokirjasen ilmestymisestä
1840 oli seurauksena, että Lamennais sai viettää vuoden vankilassa.
Siellä kirjoittamassaan kirjasessa _Du passé' et de l’avenir du
peuple_ (Kansan menneisyydestä ja tulevaisuudesta) hän edellä lyhyesti
mainitsemaamme suuntaan selittää kantansa sosialismiin nähden. Vuonna
1840 ilmestyi myöskin kolme nidosta _Esquisse d'une philosophie_
(Filosofian luonnos) nimistä suurta teosta, jossa Lamennais tahtoo
järjestelmällisesti esittää sen maailmankuvan, jonka hän ajattelullaan
vuosikymmenien kuluessa oli itselleen luonut; neljäs nidos ilmestyi
v. 1846, mutta teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Se todistaa ehkä
enemmän runoilijan voimakasta ja lennokasta mielikuvitusta kuin
filosofin ankaran loogillista ajattelua.

Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoitelmillaan
Lamennais oli osaltaan tuntuvasti valmistanut maaperää 1848 vuoden
vallankumoukselle. Sen jälkeen valittiin hänet kansanedustajaksi, mutta
sellaisena hän ei herättänyt huomiota eikä saanut vaikutusta. Toinen
tasavalta tuotti hänelle pettymyksiä. Se ei ollut sitä kansanvaltaa,
jonka hyväksi hän oli työskennellyt. Napoleonin vallankaappaus v. 1851
sai hänet sitten vetäytymään kokonaan pois valtiollisen toiminnan
näyttämöltä. Hän etsi mielelleen viihdykettä runouden maailmasta ja
vietti viimeiset elinvuotensa ranskantamalla lempirunoilijansa Danten
_Jumalaisen näytelmän_.

Vuonna 1854 päättyivät hänen päivänsä. Viimeiseen asti jäykkä vanhus
pysyi uskollisena uskonnollisille vakaumuksilleen, taipumatta
sovintoon katolisen kirkon kanssa. Vain harvat ystävät pääsivät
järjestyksenvalvojain luvalla saattamaan hänet Père Lachaisen
hautausmaalle hänen viimeiseen leposijaansa, jolle vainajan tahdon
mukaisesti ei pystytetty minkäänlaista muistomerkkiä. Lämminsydäminen,
jaloluontoinen, epäitsekäs, yleväaatteinen taistelija oli elämän
pettymyksistä päässyt rauhaan.

_Suomentaja_.



KANSALLE


Tämä kirja on kirjoitettu etupäässä teitä varten; teille sen tarjoan.
Jospa se niissä monissa kärsimyksissä, jotka ovat osananne, niissä
monissa tuskissa, jotka teitä raskaina painavat melkein mitään lepoa
suomatta, voisi teitä edes vähän virkistää ja lohduttaa!

Te, jotka kannatte päivän kuorman, soisin, että se voisi teidän
väsyneelle sieluraukallenne olla sitä, mitä keskipäivällä
pellonkolkassa on jos kuinkakin hennon puun varjo sille, joka on tehnyt
työtä koko aamun auringon paahtavassa helteessä.

Te elätte pahoja aikoja, mutta nämä ajat menevät ohi.

Ankaran talven kuluttua Jumala palauttaa lauhkeamman vuodenajan, ja
lintunen siunaa lauluissansa sitä laupiasta kättä, joka on antanut
sille jälleen lämmön ja runsaan ravinnon ja parin ja pehmeän pesän.

Toivokaa ja rakastakaa! Toivo lievittää kaikki, ja rakkaus tekee kaikki
helpoksi.

Tällä hetkellä on ihmisiä, jotka kärsivät suuresti, syystä että ovat
rakastaneet teitä suuresti. Minä, heidän veljensä, olen kirjoittanut
kertomuksen siitä, mitä he ovat tehneet teidän hyväksenne ja mitä
senvuoksi on tehty heille; ja kun väkivalta kerran on kulunut loppuun
itsestään, niin minä julkaisen sen, ja te luette sen kyynelin, jotka
silloin ovat vähemmän katkerat, ja te myöskin rakastatte näitä ihmisiä,
jotka ovat teitä niin suuresti rakastaneet.

Nyt, jos puhuisin teille heidän rakkaudestaan ja heidän
kärsimyksistään, minut heitettäisiin yhdessä heidän kanssaan
vankityrmiin.

Astuisin sinne ilomielin, jos siten voisin vähänkään keventää
kurjuuttanne; mutta siitä ei koituisi teille mitään lievitystä, ja
siitä syystä täytyy odottaa ja rukoilla Jumalaa, että hän lyhentäisi
koettelemuksen aikaa.

Nyt tuomitsevat ja lyövät ihmiset: pian on tuleva tuomitsemaan hän.
Onnellinen, ken saa nähdä hänen oikeudenmukaisuutensa!

Minä olen vanha: kuulkaa vanhan miehen sanoja.

Maa on murheissaan ja kuivuneena, mutta se on vihannoiva jälleen.
Häijyn henki ei ole iäti käyvä sen päällitse, niinkuin polttava tuuli.

Jumala tahtoo, että mitä tapahtuu, se tapahtuu teidän opetukseksenne,
jotta te oppisitte olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, kun teidän
aikanne on tuleva.

Kun ne, jotka käyttävät valtaa väärin, ovat vierineet ohitsenne kuin
katuojien lika rankkasateisena päivänä, niin silloin te ymmärrätte,
että vain hyvä on pysyväistä, ja te pelkäätte saastuttaa ilmaa, jonka
taivaan tuuli on puhdistanut.

Valmistakaa sielunne tätä aikaa varten, sillä se ei ole kaukana, se
lähestyy.

Kristus, teidän tähtenne ristille naulittu, on luvannut vapahtaa teidät.

Uskokaa hänen lupauksensa, ja jouduttaaksenne sen täyttymistä,
parantakaa se, mikä on parannuksen tarpeessa, koettakaa harjaantua
kaikkiin hyveisiin ja rakastakaa toisianne, niinkuin ihmiskunnan
Vapahtaja on rakastanut teitä, kuolemaan asti.



USKOVAISEN SANOJA



I


Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisillä hyvä
tahto!

Kellä on korvat kuulla, se kuulkoon; kellä on silmät nähdä, se avatkoon
ne ja katsokoon, sillä ajat lähestyvät.

Isä on siittänyt poikansa, Sanansa, ja Sana on tullut lihaksi, ja hän
on asunut keskuudessamme; ja hän on tullut maailmaan, ja maailma ei ole
tuntenut häntä.

Poika on luvannut lähettää lohdutuksen Hengen, Hengen, joka käy ulos
Isästä ja hänestä ja joka on heidän keskinäinen rakkautensa: se on
tuleva ja uudistava maan ulkomuodon, ja silloin on oleva ikäänkuin
toinen luominen.

Kahdeksantoista vuosisataa sitten Sana kylvi jumalallisen siemenen, ja
pyhä Henki hedelmöitti sen. Oli ihmisiä, jotka näkivät sen kukoistavan,
he maistoivat sen hedelmiä, elämän puun hedelmiä, joka oli jälleen
istutettu heidän halpaan asuntoonsa.

Minä sanon teille, heidän keskellään oli suuri ilo, kun he näkivät
valon ilmestyvän ja tunsivat itsensä taivahisen tulen kokonaan
läpitunkemiksi.

Nyt on maa jälleen muuttunut pimeäksi ja kylmäksi.

Meidän isämme näkivät auringon menevän mailleen. Kun se laski
taivaanrannan alle, niin koko ihmissuku vavahti. Sitten tapahtui tuossa
yössä jotakin, en tiedä mitä, jolla ei ole nimeä. Yön lapset, Lännen
taivas on pimeä, mutta Idän ilmanranta alkaa valjeta.



II


Kuunnelkaa, ja sanokaa minulle, mistä tulee tuo sekava, epämääräinen,
outo ääni, joka kuuluu joka taholta.

Painakaa kätenne maata vastaan, ja sanokaa minulle, miksi se vavahti.

Jokin, jota emme tunne, liikkuu maailmassa: siellä tehdään Jumalan
työtä.

Eikö jokainen ole odottamassa? Onko ainoatakaan sydäntä, joka ei
sykähtele?

Ihmisen poika, nouse kukkuloille ja ilmoita, mitä näet.

Näen taivaanrannalla lyijynkarvaisen pilven ja sen ympärillä punaisen
hohteen, kuin tulipalon kajasteen.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen meren nostavan aaltojaan ja vuorten liikuttavan huippujaan.

Näen virtojen muuttavan kulkunsa suuntaa, kukkulain huojuvan ja
sortuvan ja täyttävän laaksot.

Kaikki järkkyy, kaikki liikkuu, kaikki muuttuu uuteen muotoon.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen tomupilviä kaukana, ja ne liikkuvat joka taholle ja törmäävät
vastakkain ja yhtyvät ja sekoittuvat. Ne kulkevat kaupunkien yli, ja
kun ne ovat kulkeneet ohi, niin ei näy enää muuta kuin tasanko.

Näen kansojen nousevan kapinaan ja kuningasten kalpenevan kruunujensa
alla. Sota on heidän keskuudessaan, sota viimeiseen vereen saakka.

Näen valtaistuimen, kaksi valtaistuinta murskana, ja kansat
sirottelevat niiden sirpaleita pitkin maata.

Näen erään kansan taistelevan niinkuin ylienkeli Mikael taisteli
Saatanaa vastaan. Sen iskut ovat hirvittäviä, mutta se on alastonna, ja
sen vihollista suojaavat paksut varukset.

Oi Jumala! Se kaatuu; se on saanut kuoliniskun. Ei, se on vain
haavoitettu; Maria, Neitsyt-Äiti, kietoo sen vaippaansa, hymyilee sille
ja vie sen vähäksi aikaa pois taistelun alueelta.

Näen toisen kansan kamppailevan hellittämättä ja ammentavan yhä uusia
voimia tästä taistelusta. Tällä kansalla on Kristuksen merkki sydämensä
päällä.

Näen kolmannen kansan, jonka kuusi kuningasta on polkenut jalkansa
alle, ja joka kerta kun se liikahtaa, kuusi väkipuukkoa uppoo sen
kurkkuun.

Näen suuren rakennuksen päällä, hyvin korkealla ilmassa ristin, jota
tuskin voin eroittaa, koska se on mustan harson peittämä.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Näen Idän joutuvan sisäiseen sekasortoon. Se näkee muinaisten
palatsiensa luhistuvan, vanhain temppelien sortuvan soraksi, ja se
kohottaa katseensa kuin etsiäkseen toisia mahteja ja toista Jumalaa.

Näen Lännen puolella ylväskatseisen, kirkasotsaisen naisen; hän
kyntää lujin käsin kepeästi vakoa, ja kaikkialta, missä aurankärki
kulkee, näen nousevan ihmis-sukupolvia, jotka huutavat häntä avuksensa
rukouksissaan ja siunaavat häntä lauluissansa. Näen Pohjoisessa
ihmisiä, joilla on enää jäljellä vain vähäisen lämpöä, joka on
keskittyneenä heidän päähänsä ja joka sitä huumaa; mutta Kristus
koskettaa heitä ristillänsä, ja sydän alkaa sykkiä.

Näen Etelässä ihmisheimoja vaipuneina en tiedä minkä kirouksen
alaisiksi: jokin raskas ies heitä painaa; he käyvät kumarassa; mutta
Kristus koskettaa heitä ristillänsä, ja he ojentavat jälleen vartalonsa.

Ihmisen poika, mitä näet vielä?

Hän ei vastaa; huutakaamme uudelleen:

Ihmisen poika, mitä näet?

Näen Saatanan pakenevan ja Kristuksen enkeliensä ympäröimänä tulevan
hallitsemaan.



III


Ja minut siirrettiin hengessä muinaisaikoihin, ja maa oli kaunis ja
rikas ja hedelmällinen; ja sen asukkaat elivät onnellisina, sillä he
elivät veljinä.

Ja näin Käärmeen hiipivän heidän keskellensä: se loi moniin heistä
mahtavan katseensa, ja heidän sielunsa kävi levottomaksi, ja he
lähestyivät, ja Käärme kuiskasi jotakin heidän korviinsa.

Ja kuunneltuaan Käärmeen puhetta he nousivat ja sanoivat: "Me olemme
kuninkaita."

Ja aurinko kalpeni, ja maa muuttui murheen väriseksi, käärinliinan
väriseksi, joka verhoo kuolleita.

Ja kuului tukahdutettu nurina, pitkä valituksen ääni, ja jokainen
vapisi sielussaan.

Totisesti, sanon minä teille, oli kuin sinä päivänä, jolloin hornan
kuilu mursi sulkunsa, ja jolloin suurten vesien paisumus tulvi yli
äyräittensä.

Pelko kulki majasta majaan, sillä ei ollut vielä palatseja, ja se
kertoi jokaiselle salaisuuksia, jotka häntä pöyristyttivät.

Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", ottivat miekan ja
seurasivat Pelkoa mökistä mökkiin.

Ja siellä tapahtui kummia mysteerioita, ja siellä oli kahleita, itkuja
ja verta.

Kauhun valtaamina ihmiset huudahtivat: "Murha on jälleen ilmestynyt
maailmaan." Ja siinä kaikki, sillä Pelko oli tyrmistyttänyt heidän
sielunsa ja lamauttanut liikkumattomiksi heidän käsivartensa.

Ja he antoivat panna itsensä rautoihin, itsensä, vaimonsa ja lapsensa.
Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", kaivoivat
ikäänkuin suuren onkalon, ja he sulkivat siihen koko ihmissuvun,
niinkuin suljetaan elukoita läävään.

Ja myrsky ajeli pilviä, ja ukkonen jylisi, ja minä kuulin äänen
sanovan: "Käärme on voittanut toistamiseen, mutta ei ainiaaksi."

Sen jälkeen en kuullut enää muuta kuin epäselviä ääniä, nauruja,
nyyhkytyksiä, herjauksia.

Ja minä ymmärsin, että täytyi olla Saatanan valtakunta ennen Jumalan
valtakuntaa. Ja minä itkin ja toivoin.

Ja näky, jonka räin, oli tosi, sillä Saatanan valtakunta on toteutunut,
ja Jumalan valtakunta on myös toteutuva; ja ne, jotka sanoivat: "Me
olemme kuninkaita", suljetaan vuorostaan onkaloon yhdessä Käärmeen
kanssa, ja ihmissuku pääsee siitä pois; ja silloin on siinä tapahtuva
ikäänkuin uusi syntyminen, ikäänkuin siirtyminen kuolemasta elämään.
Tapahtukoon niin!



IV


Te olette saman isän poikia, ja sama äiti on teitä imettänyt; miksi
ette siis rakasta toisianne niinkuin veljet, ja miksi päinvastoin
kohtelette toisianne pikemmin niinkuin vihollisia?

Ken ei rakasta veljeänsä, se on kirottu seitsemän kertaa, ja ken rupeaa
veljensä viholliseksi, se on kirottu seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
kertaa.

Siitä syystä kuninkaat ja ruhtinaat ja kaikki ne, joita maailma kutsuu
mahtaviksi, on kirottu: he eivät ole rakastaneet veljiänsä, ja he ovat
kohdelleet heitä niinkuin vihollisia.

Rakastakaa toisianne, ja teidän ei tarvitse pelätä ei mahtavia eikä
ruhtinaita eikä kuninkaita.

He ovat voimakkaita teitä vastaan vain siksi, että te ette ole
liittyneet yhteen, vain siksi, ettette rakasta toisianne niinkuin
veljiä.

Älkää sanoko: "Tuo mies on toista kansaa, ja minä olen toista." Sillä
kaikilla kansoilla on ollut maan päällä sama isä, joka on Aatami, ja
heillä on taivaassa sama isä, joka on Jumala.

Jos yhtä jäsentä lyödään, niin koko ruumis kärsii. Te olette kaikki
yhtä samaa ruumista: ei voida sortaa yhtä teistä, niin ettei
sorrettaisi kaikkia.

Jos susi hyökkää karjalaumaan, niin se ei syö sitä suuhunsa kokonaan
heti paikalla: se tempaa yhden lampaan ja syö sen. Sitten, kun sen taas
on tullut nälkä, se tempaa toisen ja syö sen, ja niin viimeiseen asti,
sillä sen nälkä uusiutuu yhä.

Älkää olko niinkuin lampaat, jotka, kun susi on temmannut pois yhden
niistä, pelästyvät hetkiseksi, mutta sitten rupeavat jälleen syömään.
Sillä, ajattelevat ne, ehkäpä se tyytyy ensimmäiseen tahi toiseen
saaliiseensa. Ja mitäpä minun tarvitsee välittää niistä, jotka se syö
suuhunsa? Mitäpä haittaa siitä minulle on? Minulle jää siten vain
enemmän ruohoa.

Totisesti, minä sanon teille: Ne, jotka mielessään niin miettivät, ovat
merkityt joutumaan sen pedon ruuaksi, joka elää lihasta ja verestä.



V


Kun näette miestä vietävän vankilaan tahi mestattavaksi, niin älkää
kiirehtikö sanomaan: "Tuo on häijy mies, joka on tehnyt rikoksen
ihmisiä vastaan."

Sillä kenties se on kelpo mies, joka on tahtonut palvella ihmisiä ja
jota heidän sortajansa senvuoksi rankaisevat.

Kun näette kansan lyötynä rautoihin ja jätettynä tyrannin valtoihin,
niin älkää kiiruhtako sanomaan: "Tuo kansa on väkivaltainen kansa, joka
tahtoi häiritä rauhaa maan päällä."

Sillä kenties se on marttyyrikansa, joka kuolee ihmiskunnan
pelastukseksi.

Kahdeksantoista vuosisataa sitten sen ajan ylimmäiset papit ja
kuninkaat naulitsivat eräässä Idän kaupungissa ristille kapinoitsijan,
Jumalan herjaajan, joksi he häntä sanoivat, ruoskittuaan häntä
raipoilla.

Hänen kuolemansa päivänä oli suuri pelko helvetissä ja suuri ilo
taivaassa.

Sillä vanhurskaan veri oli pelastanut maailman.



VI


Minkätähden eläimet löytävät ravintonsa kukin lajinsa mukaan?
Sentähden, ettei mikään niistä ryöstä toisen ravintoa, ja että jokainen
tyytyy siihen, mikä riittää sen tarpeisiin.

Jos mehiläispesässä yksi mehiläinen sanoisi: Kaikki täällä oleva hunaja
on minun, ja sitten ryhtyisi menettelemään oman päänsä mukaan yhteisen
työn hedelmillä, niin miten kävisi muiden mehiläisten?

Maa on kuin suuri mehiläispesä, ja ihmiset ovat kuin mehiläiset.

Jokaisella mehiläisellä on oikeus siihen hunajamäärään, mikä on
välttämätön sen toimeentulolle, ja jos ihmisten joukossa on niitä,
joilta puuttuu tuo välttämätön määrä, niin se tulee siitä, että oikeus
ja lähimmäisen rakkaus ovat hävinneet heidän keskuudestaan. Oikeus,
se on elämä; ja lähimmäisen rakkaus, se on myöskin elämä, vieläpä
suloisempi ja runsaampi elämä.

On ollut vääriä profeettoja, jotka ovat saaneet uskotelluksi muutamille
ihmisille, että kaikki muut olivat syntyneet heitä varten; ja mitä nämä
uskoivat sen uskoivat muutkin noiden väärien profeettain sanan nojalla.

Kun tämä valheen sana pääsi voitolle, niin enkelit taivaassa itkivät,
sillä he aavistivat, että paljon väkivaltaisuuksia, paljon rikoksia ja
paljon kärsimyksiä tulisi tulvimaan maan päälle.

Ihmiset ovat, tasa-arvoisina keskenään, syntyneet yksin Jumalaa varten,
ja jos kuka väittää jotakin päinvastaista, niin hän herjaa Jumalaa.

Ken tahtoo olla suurin joukossanne, se olkoon teidän palvelijanne; ja
ken tahtoo olla ensimmäinen joukossanne, se olkoon kaikkien palvelija.

Jumalan laki on rakkauden laki, ja rakkaus ei ylennä itseänsä toisten
yläpuolelle, vaan se uhrautuu toisten hyväksi.

Ken sanoo sydämessään: Minä en ole niinkuin muut ihmiset, vaan muut
ihmiset ovat annetut minulle, minun käskettävikseni ja jotta minä
mieleni mukaan käyttäisin heitä ja sitä mikä on heidän omaansa, se on
Saatanan poika.

Ja Saatana on tämän maailman kuningas, sillä hän on kaikkien niiden
kuningas, jotka niin ajattelevat ja toimivat; ja ne, jotka niin
ajattelevat ja toimivat, ovat hänen neuvostaan ruvenneet maailman
herroiksi.

Mutta heidän valtakuntansa on pysyvä vain jonkun aikaa, ja sen ajan
loppu on lähellä.

Tullaan taistelemaan suuri taistelu, ja oikeuden enkeli ja rakkauden
enkeli tulevat taistelemaan niiden puolella, jotka ovat asestautuneet
perustaakseen; jälleen ihmisten keskuuteen oikeuden valtakunnan ja
rakkauden valtakunnan.

Ja monet kaatuvat tässä taistelussa, ja heidän nimensä on pysyvä maan
päällä niinkuin Jumalan kunnian säde.

Sentähden, te, jotka kärsitte, rohkaiskaa mielenne, karkaiskaa
sydämenne, sillä huomenna on oleva koettelemuksen päivä, päivä, jolloin
jokaisen tulee antaa ilomielin henkensä veljiensä puolesta, ja seuraava
päivä on oleva vapautuksen päivä.



VII


Kun puu seisoo yksinään, niin tuulet sitä pieksävät ja riistävät
siltä sen lehdet; ja sen oksat, sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin,
painuvat alas, ikäänkuin etsisivät maata.

Kun kasvi seisoo yksin, löytämättä mitään suojaa auringon paahdetta
vastaan, niin se riutuu ja kuihtuu ja kuolee.

Kun ihminen on yksin, niin mahdin tuuli painaa hänet kumaraan maata
kohti, ja tämän maailman mahtavain polttavat pyyteet imevät hänestä
mehun, joka hänet ravitsee.

Älkää siis olko niinkuin kasvi ja niinkuin puu, jotka seisovat yksin,
vaan liittykää toisiinne ja tukekaa toisianne ja suojatkaa toisianne
keskenänne.

Niin kauan kuin ette ole liittyneet yhteen ja niin kauan kuin kukin
ajattelee vain itseänsä, ei teillä ole mitään muuta toivottavana kuin
kärsimystä ja onnettomuutta ja sortoa.

Onko mitään heikompaa kuin varpunen, mitään aseettomampaa kuin
pääskynen? Ja kuitenkin, kun petolintu näyttäytyy, pääskyset ja
varpuset saavat sen karkoitetuksi, kokoontumalla sen ympärille ja
ajamalla sitä takaa kaikki yhdessä.

Ottakaa esikuvaksenne varpunen ja pääskynen.

Ken eristäytyy veljistään, sitä seuraa pelko hänen käydessään,
istuutuu hänen viereensä hänen levätessään eikä heitä häntä edes hänen
nukkuessaan.

Siis, jos teiltä kysytään: "Montako teitä on?" niin vastatkaa: "Meitä
on yksi, sillä meidän veljemme ovat me, ja me olemme meidän veljemme."

Jumala ei ole luonut pieniä eikä suuria, ei herroja eikä orjia, ei
kuninkaita eikä alamaisia: hän on luonut kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi.

Mutta ihmisistä on muutamilla enemmän joko ruumiin tahi hengen tahi
tahdon voimaa; juuri ne koettavat laskea valtansa alle muut, kun ylpeys
tahi ahneus tukahduttavat heissä rakkauden heidän veljiinsä.

Ja Jumala tiesi, että niin kävisi, ja siitä syystä hän käski ihmisiä
rakastamaan toisiansa, jotta he olisivat yksimielisiä ja heikommat
eivät joutuisi vahvojen sorron alaisiksi.

Sillä ken on vahvempi kuin yksi yksinäinen, se on kai heikompi kuin
kaksi, ja ken on vahvempi kuin kaksi, on heikompi kuin neljä; ja niin
heikkojen ei tarvitse pelätä mitään, kun he, rakastaen toisiansa, ovat
todella yksimieliset.

Eräs mies matkusti vuoristossa, ja hän saapui erääseen paikkaan, jossa
suuri kallionlohkare oli vierinyt tielle ja täytti sen kokonaan,
ja ulkopuolella tien ei ollut mitään ohipääsyn mahdollisuutta, ei
vasemmalla eikä oikealla.

Kun nyt tuo mies näki, ettei hän voinut jatkaa matkaansa
kallionlohkareen tähden, niin hän koetti saada sen pois siirretyksi,
raivatakseen itselleen tien, ja hän väsytti itsensä kovin tässä työssä,
ja kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat.

Tämän nähdessään hän istuutui murhemielin ja sanoi: "Miten minun on
käyvä, kun yö tulee ja yllättää minut tässä yksinäni, vailla ruokaa,
vailla suojaa, ilman mitään puolustusta hetkellä, jolloin raatelevat
pedot lähtevät liikkeelle etsimään saalistaan?"

Ja hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen
matkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä
yhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui
äänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.

Ja tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada
liikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.

Vihdoin heistä muuan sanoi toisille: "Veljeni, rukoilkaamme Isäämme,
joka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä."

Ja tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on
taivaissa.

Ja heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: "Rukoilkaamme", sanoi
vielä: "Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties
saamme tehdyksi kaikki yhdessä."

Ja he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja
kallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.

Tuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne
kurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.

Ei yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta
Jumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi
niitä, jotka matkustavat yhdessä.



VIII


Alussa työ ei ollut välttämätöntä ihmiselle hänen elääksensä: maa
tuotti hänelle itsestään kaikki, mitä hän tarvitsi.

Mutta ihminen teki pahaa; ja samoin kuin hän oli noussut kapinaan
Jumalaa vastaan, samoin maa nousi kapinaan häntä vastaan.

Hänen kävi niinkuin käy lapsen, joka niskoittelee isäänsä vastaan; isä
riistää häneltä rakkautensa ja jättää hänet oman onnensa nojaan; ja
talon palvelijat kieltäytyvät palvelemasta häntä, ja hän kulkee etsien
sieltä täältä niukan elantonsa ja syöden leipää, jonka hän on ansainnut
otsansa hiessä.

Siitä pitäen siis Jumala on tuominnut kaikki ihmiset työhön, ja
kaikilla on työnsä, joko ruumiillinen tai henkinen; ja ne, jotka
sanovat: "Minä en tee työtä", ovat kaikkein onnettomimmat.

Sillä niinkuin madot kalvavat kuollutta ruumista, niin paheet kalvavat
heitä, ja jolleivät sitä tee paheet, niin sen tekee ikävä.

Ja kun Jumala tahtoi, että ihminen tekisi työtä, niin hän kätki työhön
aarteen, sillä hän on isä, ja isän rakkaus ei kuole.

Ja ken käyttää hyvin tätä aarretta eikä tuhlaa sitä mielettömästi,
sille tulee levon aika, ja silloin hän on niinkuin ihmiset olivat
alussa.

Ja Jumala antoi heille vielä tämän käskyn: "Auttakaa toisianne, sillä
joukossanne on vahvempia ja heikompia, raihnaisia ja terveitä; ja
kuitenkin kaikkien pitää elää."

Ja jos te niin teette, niin kaikki voivat elää, sillä minä olen
palkitseva säälin, jota te olette osoittaneet veljillenne, ja olen
tekevä teidän hikenne hedelmälliseksi.

Ja minkä Jumala on luvannut, se on aina toteutunut, eikä koskaan ole
nähty sen, joka auttaa veljiänsä, olevan leivän puutteessa.

Mutta olipa muinoin eräs häijy ja Taivaan kiroama mies. Ja se mies oli
voimakas, ja hän vihasi työtä, niin että hän sanoi itsekseen: "Mitä
minun pitää tehdä? Jos en tee työtä, niin kuolen, ja työ on minulle
sietämätöntä."

Silloin hiipi helvetillinen ajatus hänen sydämeensä. Hän lähti yön
aikana ja otti kiinni muutamia veljistänsä heidän nukkuessaan ja pani
heidät raskaisiin kahleisiin.

"Sillä", sanoi hän, "minä pakoitan heidät raipoilla ja ruoskalla
tekemään työtä minua varten, ja minä syön heidän työnsä hedelmän".

Ja hän teki niinkuin oli ajatellut, ja toiset, sen nähdessään, tekivät
samoin, eikä ollut enää veljiä, oli herroja ja orjia.

Se oli murheen päivä yli koko maan.

Kauan aikaa sen jälkeen oli toinen mies, vielä häijympi kuin
ensimmäinen ja vielä enemmän Taivaan kiroama. Nähdessään, että ihmisten
lukumäärä kaikkialla oli kasvanut monin kerroin, ja että heidän
paljoutensa oli lukematon, hän sanoi itsekseen:

"Voisin ehkä kyllä panna kahleisiin muutamia heistä ja pakoittaa
heidät tekemään työtä minua varten; mutta täytyisi ruokkia heidät,
ja se vähentäisi voittoani. Keksikäämme parempi keino! Tehkööt he
työtä ilmaiseksi! He kuolevat, se on kyllä totta, mutta kun heidän
lukumääränsä on suuri, saan kootuksi rikkauksia, ennenkuin heidän
joukkonsa on paljoakaan pienentynyt, ja heitä jää aina kylliksi
jäljelle."

Mutta koko tämä ihmispaljous eli siitä, mitä se sai palkkioksi työstään.

Puhuttuaan siis niin, hän kääntyi erikoisesti muutamain puoleen ja
sanoi heille: "Te teette työtä kuusi tuntia, ja teille annetaan raha
työstänne. Tehkää työtä kaksitoista tuntia, ja te ansaitsette kaksi
rahaa, ja te elätte paljoa paremmin, te itse, vaimonne ja lapsenne."

Ja he uskoivat häntä.

Hän sanoi heille sitten: "Te teette työtä vain puolet vuoden päivistä:
tehkää työtä kaikki vuoden päivät, ja teidän voittonne on tuleva
kaksinkertaiseksi."

Ja he uskoivat häntä vielä.

Mutta seurauksena siitä oli, että kun työn paljous oli kasvanut puolta
suuremmaksi, vaikka työn tarve ei ollut suurempi, puolet niistä,
jotka ennen elivät työstänsä, eivät enää löytäneet ketään, joka olisi
käyttänyt heitä.

Silloin tuo häijy mies, jota he olivat uskoneet, sanoi heille: "Minä
annan teille työtä kaikille sillä ehdolla, että teette työtä saman
ajan, ja että minä maksan teille vain puolet siitä, mitä teille
maksoin; sillä tahdon kyllä tehdä teille palveluksen, mutta en tahdo
joutua taloudelliseen häviöön."

Ja kun heillä oli nälkä, heillä itsellään, heidän vaimoillaan ja
lapsillaan, suostuivat he tuon häijyn miehen ehdotukseen ja siunasivat
häntä: "sillä", sanoivat he, "hän antaa meille meidän henkemme".

Ja pettäen heitä yhä edelleen samalla tavoin, tuo häijy mies lisäsi yhä
enemmän heidän työtänsä ja vähensi yhä enemmän heidän palkkaansa.

Ja he kuolivat välttämättömän tarpeellisen puutteesta, ja toisia
kiiruhti astumaan heidän sijaansa, sillä köyhyys oli tullut niin
kovaksi tuossa maassa, että kokonaiset perheet möivät itsensä
leipäpalasesta.

Ja se häijy mies, joka oli valehdellut veljillensä, kokosi enemmän
rikkauksia kuin se häijy mies, joka oli pannut heidät kahleisiin.

Tämän jälkimäisen nimi on Tyranni; toisella ei ole nimeä muuta kuin
helvetissä.



IX


Te olette tässä maailmassa kuin muukalaisia.

Menkää Pohjoiseen ja Etelään, Itään ja Länteen, mihin paikkaan
pysähtynettekin, niin tapaatte jonkun ihmisen, joka ajaa teidät siitä
pois sanoen: "Tämä maa on minun."

Ja samoiltuanne läpi kaikki maat, te palaatte, tietäen, ettei missään
ole vaivaista pientä maan kolkkaa, missä synnytysvaivoissa oleva
vaimonne voisi synnyttää esikoisensa, missä te voisitte levätä
päivätyön tehtyänne, mihin lapsenne, kun olette päättäneet päivänne,
voisivat haudata luunne, niinkuin paikkaan, joka on teidän omanne.

Tämä on, totisesti, suurta kurjuutta.

Ja kuitenkaan teidän ei pidä liiaksi murehtia, sillä kirjoitettu on
siitä, joka on vapahtanut ihmiskunnan:

Ketulla on luolansa, taivaan linnuilla on pesänsä, mutta ihmisen
Pojalla ei ole missä lepuuttaa päätänsä.

Mutta hän on ruvennut köyhäksi opettaaksensa teitä kärsimään köyhyyttä.

Ei niin kuin jos köyhyys tulisi Jumalalta, mutta se on seuraus ihmisten
turmeluksesta ja pahoista himoista, ja siitä syystä on aina oleva
köyhiä.

Köyhyys on syntynyt tyttärenä synnistä, jonka siemen on jokaisessa
ihmisessä, ja orjuudesta, jonka siemen on jokaisessa yhteiskunnassa.

On aina oleva köyhiä, sillä ihminen ei koskaan saa hävitetyksi
itsestään syntiä.

On aina oleva yhä vähemmän köyhiä, sillä vähitellen orjuus on häviävä
yhteiskunnasta.

Jos tahdotte työskennellä köyhyyden hävittämiseksi, niin tehkää työtä
hävittääksenne synnin, ensiksikin itsestänne ja sitten muista, ja
orjuuden yhteiskunnasta.

Ei köyhyyttä voida poistaa anastamalla sellaista, mikä on toisen omaa;
sillä kuinka saadaan köyhien lukumäärä vähenemään tekemällä köyhiä?

Jokaisella on oikeus säilyttää mitä hänellä on, muutoin ei kukaan
omistaisi enää mitään.

Mutta jokaisella on oikeus hankkia työllään sellaista, mitä hänellä ei
ole, muutoin köyhyys olisi iäinen.

Vapauttakaa siis työnne, vapauttakaa käsivartenne, ja köyhyys ei ole
enää oleva ihmisten keskuudessa muuta kuin poikkeus, jonka Jumala
sallii, muistuttaakseen heille heidän luontonsa heikkoutta ja sitä
keskinäistä apua ja rakkautta, jota he ovat velkaa toinen toisillensa.



X


Kun koko maa huokaili odottaessaan vapahdusta, nousi Judeasta ääni,
sen ääni, joka tuli kärsimään ja kuolemaan veljiensä puolesta ja jota
muutamat halveksien kutsuivat kirvesmiehen Pojaksi.

Kirvesmiehen Poika siis, köyhänä ja hyljättynä tässä maailmassa, sanoi:

"Tulkaa minun tyköni te kaikki, jotka huokailette työn taakan alaisina,
ja minä olen virkistävä teitä."

Ja siitä ajasta alkaen tähän päivään asti ei yksikään niistä, jotka
ovat uskoneet häneen, ole jäänyt vaille lievitystä viheliäisyydessänsä.

Korjatakseen epäkohdat, jotka ovat ihmisten vitsauksena, hän saarnasi
kaikille oikeutta, joka on lähimmäisen rakkauden alku, ja lähimmäisen
rakkautta, joka on oikeuden korkein täydellisyys.

Mutta oikeudenmukaisuus käskee kunnioittamaan toisen oikeutta, ja
joskus lähimmäisen rakkaus vaatii luopumaan omastansakin, rauhan tahi
jonkin muun hyvän vuoksi.

Mitä olisi maailma, jos oikeus lakkaisi siinä vallitsemasta, jos
jokaisella ei olisi persoonallista turvallisuutta, ja jos hän ei voisi
pelkäämättä nauttia sitä, mikä on hänen omaansa?

Parempi olisi elää metsien povessa kuin yhteiskunnassa, joka niin olisi
jätettynä rosvoamiselle alttiiksi.

Mitä te otatte tänään, sen ottaa joku toinen huomenna teiltä. Ihmiset
tulevat olemaan onnettomampia kuin taivaan linnut, joilta toiset linnut
eivät ryöstä heidän ravintoansa eivätkä heidän pesäänsä.

Mitä on köyhä? Se on se, jolla ei vielä ole omaisuutta.

Mitä hän haluaa? Lakata olemasta köyhä, se on, hankkia jotakin
omaisuutta.

Se, joka ryöstää, joka rosvoaa, mitä hän nyt tekee muuta kuin hävittää,
mikäli se on hänelle mahdollista, itse omistusoikeuden?

Ken ryöstää, rosvoaa, se siis hyökkää köyhän kimppuun yhtä paljon kuin
rikkaan; se mullistaa kaiken ihmisten välisen yhteiskunnan perustukset.

Ken ei omista mitään, se voi päästä omistamaan vain sen kautta, että
toiset jo omistavat; sillä nämä yksin voivat antaa hänelle jotakin
korvaukseksi hänen työstään.

Järjestys on kaikille yhteinen hyvä ja etu.

Älkää juoko rikoksen maljasta: sen pohjalla on katkera hätä ja tuska ja
kuolema.



XI


Ja minä olin nähnyt epäkohdat, jotka vallitsevat maan päällä, heikon
sorrettuna, oikeamielisen kerjäämässä leipäänsä, häijyn korotettuna
kunniasijoille ja upporikkaana, viattoman väärien tuomarien
tuomitsemana, ja hänen lapsensa harhailemassa auringon alla.

Ja minun sieluni oli murheellinen, ja toivo vuoti siitä pois joka
taholta, niinkuin särkyneestä astiasta.

Ja Jumala lähetti minulle sikeän unen.

Ja unessani minä näin ikäänkuin hohtoisan haahmon, joka seisoi
vierelläni, Hengen, jonka lempeä ja terävä katse tunki aina
salaisimpien ajatusteni pohjaan asti.

Ja minä vavahdin, en pelosta enkä ilosta, vaan ikäänkuin tunteesta,
joka olisi sanoin selittämätön sekoitus molemmista.

Ja henki sanoi minulle: "Miksi olet murheellinen?"

Ja minä vastasin itkien: "Oi! katsokaa kärsimyksiä, jotka ovat maan
päällä." Ja tuo taivahinen ilmiö alkoi hymyillä sanoin kuvaamatonta
hymyä, ja korviini kuuluivat seuraavat sanat:

"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota
luodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei
ole olemassa mitään aikaa."

Ja minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.

Yhtäkkiä tuo Henki sanoi: "Katso!"

Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä
näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja
puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja
tulevaisuudeksi.

Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun
täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten
heikkoa ja puutteellista kieltä.

Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.

Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut
paljon tuskia, vähän iloja.

Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli
jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä,
riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka
oli taottu hornan henkien asunnossa.

Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen
vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin
kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä
ja pusertamana.

Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat
hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä
enää lähteneet siitä irti.

Ja siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.

Ja katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja
voiman säde Pohjoisesta.

Ja nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.

Ja kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen
veli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää."

Ja kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika,
Kristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa."

Ja kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen
veli, tee se, mitä tulee tehdä."

Ja kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät
myöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: "Jumalan
poika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä
yksin."

Ja silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä
ihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.

Ja ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään
minua pettänyt.

Ja nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja
rupesivat sanomaan toisilleen:

"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja
jano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan
ja painuvat lihaamme?"

Ja heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia,
Kristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että
tämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.

Jokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään
onnistunut.

Ja he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä
elävä, sanoivat he toisilleen: "Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus.
Miksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman
Jumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi
kuolkaamme yhdessä!"

Ja sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä
kuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi
päivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja
kuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon
päivä.

Ja maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä
sen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: "Mihin
menette? Tästä ei ole lupa kulkea."

Ja pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka
hymyili heille lempeästi.

Eikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he
tarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa
niinkuin veljet.

Ja ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: "Kunnia olkoon
Jumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia
olkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!"



XII


Kun joku teistä saa kärsiä vääryyttä, kun sortaja kaataa hänet maahan
hänen maisella matkallaan ja polkee hänet jalkansa alle, niin ei kukaan
kuule häntä, jos hän valittaa.

Köyhän huuto kohoaa aina Jumalan luo asti, mutta se ei pääse ihmisen
korviin.

Ja minä kysyin itseltäni: "Mistä tulee tämä epäkohta? Olisiko se, joka
on luonut köyhän niinkuin rikkaankin, heikon niinkuin mahtavankin,
tahtonut poistaa toisilta kaiken pelon heidän vääryyksissään, toisilta
kaiken toivon heidän kurjuudessaan?"

Ja minä huomasin, että tämä oli kauhea ajatus, herjaus Jumalaa vastaan.

Sentähden, että jokainen teistä rakastaa vain itseänsä, sentähden, että
hän eristäytyy veljistänsä, että hän on yksin ja tahtoo olla yksin,
sentähden hänen valitustansa ei kuulla.

Keväällä, kun kaikki elpyy uuteen eloon, kuuluu ruohikosta ääni, joka
kohoaa ilmoille kuin pitkä valitus.

Tämä ääni, jonka muodostavat niin monet äänet, ettei niitä voi lukea,
on lukemattomien näkymättömäin, pienten luontokappale-raukkojen ääni.

Yksinään ei ainoakaan niistä kuuluisi; kaikki yhdessä ne pääsevät
kuuluville.

Te olette myöskin kätkettyinä ruohoon; miksikä sieltä ei kuulu mitään
ääntä?

Kun tahdotaan kulkea vuolaan virran poikki, niin asetutaan pitkään
kaksiriviseen jonoon, ja täten toisiinsa liittyneinä ne, jotka erillään
toisista eivät olisi voineet vastustaa veden voimaa, voittavat sen
vaivatta.

Tehkää niin, ja te voitatte vääryyden virran, joka vie teidät mukaansa,
kun olette kukin yksinänne, ja heittää teidät murtuneina rannalle.

Olkoot päätöksenne hitaat, mutta lujat. Älkää noudattako ensimmäistä
älkääkä toista innostuksen puuskaa.

Mutta jos teille on tehty jokin vääryys, niin kartoittakaa ensin kaikki
vihan tunteet sydämistänne ja sitten nostakaa kätenne ja silmänne ylös
ja sanokaa isällenne, joka on taivaissa:

"Oi isä, sinä olet viattoman ja sorretun suojelija, sillä sinun
rakkautesi on luonut maailman, ja sinun vanhurskautesi hallitsee sitä.

"Sinä tahdot, että se vallitsee maan päällä ja häijy panee sitä vastaan
pahan tahtonsa.

"Sentähden me olemme päättäneet taistella häijyä vastaan.

"Oi Isä, anna neuvokkuutta meidän älyllemme ja voimaa meidän
käsivarsillemme!"

Kun olette näin rukoilleet sydämenne pohjasta, niin taistelkaa, ja
älkää pelätkö mitään.

Jos voitto aluksi näyttää väistyvän teistä kauas, niin se on vain
koettelemusta; se kyllä palaa takaisin, sillä teidän verenne on oleva
niinkuin Kainin surmaaman Aapelin veri, ja teidän kuolemanne niinkuin
marttyyrien kuolema.



XIII


Se oli eräänä synkkänä yönä; tähdetön taivas lepäsi raskaana maan
päällä, niinkuin musta marmorinen kansi hautakummulla.

Eikä mikään muu häirinnyt tämän yön hiljaisuutta kuin omituinen,
ikäänkuin kepeän siivenlyönnin ääni, joka silloin tällöin kuului
maaseudun ja kaupunkien yläpuolella.

Ja silloin pimeys yhä synkkeni, ja jokainen tunsi sieluansa kouristavan
ja pöyristyksen kulkevan suonissaan.

Ja mustalla verhotussa salissa, jota valaisi punertava lamppu, istui
seitsemän purppuraan puettua miestä seitsemällä rautaistuimella, päät
kruunujen peittäminä.

Ja keskellä salia kohosi valtaistuin, kuolleiden luista tehty, ja
valtaistuimen juurella oli jakkarana kumoon kaadettu ristiinnaulitun
kuva ja valtaistuimen edessä eebenpuinen pöytä ja pöydällä astia täynnä
punaista ja vaahtoavaa verta ja ihmisen pääkallo.

Ja nuo seitsemän kruunattua miestä näyttivät miettiväisiltä ja
surullisilta, ja kuoppiensa pohjalta heidän silmänsä silloin tällöin
singahduttivat lyijynkarvaisen tulen kipinöitä.

Ja yksi heistä nousi ja lähestyi valtaistuinta horjuen ja laski
jalkansa ristiinnaulitun kuvan päälle.

Siinä silmänräpäyksessä hänen jäsenensä vapisivat, ja hän näytti olevan
pyörtymäisillään. Toiset katselivat liikkumattomina; he eivät vähääkään
liikahtaneet, mutta jokin, en tiedä mikä, kulki heidän otsansa yli, ja
hymy, joka ei ollut inhimillistä laatua, veti kokoon heidän huulensa.

Ja se, joka oli näyttänyt olevan pyörtymäisillään, ojensi kätensä,
tarttui astiaan, joka oli täynnä verta, kaatoi sitä pääkalloon ja joi
sen.

Ja tämä juoma näytti vahvistavan häntä.

Ja hän nosti päätänsä, ja hänen rinnastaan kuului tämä huuto niinkuin
kumea korina:

"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"

Ja nuo kuusi muuta kruunattua miestä nousivat kaikki yhdessä ja kaikki
yhdessä he päästivät saman huudon:

"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"

Ja sitten, kun he olivat taas istuutuneet rautaistuimilleen, sanoi
ensimmäinen:

"Veljeni, mitä meidän pitää tehdä tukahduttaaksemme Vapauden? Sillä
meidän valtakuntamme on lopussa, jos sen valtakunta alkaa. Meillä on
kaikilla sama asia: jokainen ehdottakoon sitä, mikä hänestä näyttää
hyvältä.

"Minä puolestani annan seuraavan neuvon. Kuka pysyi pystyssä meidän
edessämme, ennenkuin Kristus tuli? Hänen uskontonsa se on tuhonnut
meidät. Hävittäkäämme Kristuksen uskonto."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta; hävittäkäämme Kristuksen uskonto."

Ja eräs toinen astui valtaistuimen luo, otti pääkallon, kaatoi siihen
verta, joi sen ja sanoi sitten:

"Ei pidä hävittää ainoastaan uskontoa, vaan myöskin tiede ja ajatus;
sillä tiede tahtoo oppia tuntemaan sellaista, mikä meille ei ole hyvä
ihmisen tietää, ja ajatus on aina valmis potkimaan voimaa vastaan."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Hävittäkäämme tiede ja ajatus!"

Ja tehtyään samoin kuin nuo kaksi ensimmäistä olivat tehneet, eräs
kolmas sanoi:

"Kun olemme upottaneet ihmiset jälleen elukkamaiseen tylsyyteen
riistämällä heiltä sekä uskonnon että tieteen ja ajatuksen, niin olemme
saaneet paljon tehdyksi, mutta meille on jäävä vielä jotakin tehtäväksi.

"Elukalla on vaarallisia vaistoja ja myötätuntoja. Älköön yksikään kansa
kuulko toisen kansan ääntä, sillä on peljättävä että jos tämä valittaa
tahi liikehtii, niin tuon tekee mieli noudattaa sen esimerkkiä. Älköön
mitään ääntä ulkoapäin kuuluko meille."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Älköön mitään ääntä ulkoapäin
kuuluko meille."

Ja eräs neljäs sanoi: "Meillä on oma etumme, ja kansoilla on myöskin
oma etunsa, joka on ristiriidassa meidän etumme kanssa. Jos ne
liittyvät yhteen, puolustamaan tätä etua meitä vastaan, niin kuinka
voimme niitä vastustaa?

"Tehkäämme heidät eripuraisiksi, voidaksemme hallita. Luokaamme joka
maakunnalle, joka kaupungille, joka kylälle etu, joka sotii toisten
kylien, toisten kaupunkien, toisten maakuntain etua vastaan. Täten
kaikki tulevat vihaamaan toisiansa eivätkä tule ajatelleeksi sitä, että
liittyisivät yhteen meitä vastaan."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Tehkäämme heidät eripuraisiksi,
voidaksemme hallita; heidän yksimielisyytensä tuhoaisi meidät."

Ja täytettyään kahdesti pääkallon verellä ja tyhjennettyään sen
kahdesti, eräs viides sanoi:

"Minä hyväksyn kaikki nämä keinot; ne ovat hyvät, mutta riittämättömät.
Tehkää ihmisistä tylsiä elukoita, se on hyvä; mutta peloittakaa näitä
elukoita; pitäkää ne kauhun vallassa heltymättömän oikeuden ja julmien
rangaistusten avulla, jollette tahdo, että ne ennemmin tahi myöhemmin
nielevät teidät. Teloittaja on hyvän ruhtinaan ensimmäinen ministeri."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Teloittaja on hyvän ruhtinaan
ensimmäinen ministeri."

Ja eräs kuudes vastasi: "Minä myönnän nopeiden, hirveiden,
pääsemättömien rangaistusten edullisuuden. Mutta on kuitenkin
voimakkaita sieluja ja epätoivoisia sieluja, jotka uhmaavat
rangaistuksia.

"Jos tahdotte helposti hallita ihmisiä, niin veltostuttakaa heidät
hekuman avulla. Hyveestä ei meillä ole mitään etua; se pitää yllä
voimaa; parempi on riuduttaa se tapainturmeluksen avulla."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Riuduttakaamme voima ja tarmo ja
rohkeus tapainturmeluksen avulla."

Silloin seitsemäs, juotuaan kuten muutkin pääkallosta, puhui
seuraavasti, seisten ristiinnaulitun kuvan päällä:

"Ei mitään Kristusta enää; sota viimeiseen vereen asti, iäinen sota on
hänen ja meidän välillämme.

"Mutta miten irroittaa hänestä kansat? Se on turha yritys. Mitä siis
tehdä? Kuulkaa minua: meidän tulee voittaa Kristuksen papit puolellemme
maallisilla tavaroilla, kunniasijoilla ja mahdilla.

"Ja he käskevät kansaa Kristuksen puolesta olemaan meille alamainen
kaikessa, mitä tehnemmekin, mitä käskenemmekin.

"Ja kansa on uskova heitä ja totteleva tunnontarkasti, ja meidän
valtamme on oleva lujempi kuin ennen."

Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Voittakaamme puolellemme Kristuksen
papit."

Ja yhtäkkiä sammui lamppu, joka valaisi salia, ja nuo seitsemän miestä
erosivat pimeässä.

Ja eräälle vanhurskaalle, joka sillä hetkellä valvoi ja rukoili ristin
edessä, ilmoitettiin: "Minun päiväni lähestyy. Rukoile äläkä pelkää
mitään."



XIV


Ja harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan
päällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.

Keskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa
vettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka
kuului.

Ja seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon,
ja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti
jonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.

Ja kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui
hitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan
jotakin ihmisen kaltaista.

Ja sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.

Ja se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen
jäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä
käsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.

Ja kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui
kallion juurelle.

Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan,
istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.

Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan
painon alla.

Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä
aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta
eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat
pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.

Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua
vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.

Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen
päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan
tuulen käheä ja kuiva ääni.

Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:

"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"

Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat
paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:

"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"

Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja
hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.

Ja nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen
tuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin
ensimmäinen.

Sitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa,
sanoi toisille:

"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet
kaikki neuvottelumme?"

Ja eräs toinen jatkoi: "Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet;
usko ja ajatus ovat vapauttaneet maan."

Ja eräs toinen sanoi: "Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja
meidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan."

Ja eräs toinen: "Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut
jälleen meidän päittemme päälle."

Ja eräs toinen: "Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on
versonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme."

Ja eräs toinen: "Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus
on kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten."

Silloin huudahti seitsemäs varjo:

"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"

Ja kaikki vastasivat yhteen ääneen:

"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"

Ja minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa
mustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista
ajan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se
oli siinä ainiaaksi.



XV


Teillä on vain yksi päivä elettävänä täällä maan päällä; koettakaa
viettää se rauhassa.

Rauha on rakkauden hedelmä; sillä elääkseen rauhassa täytyy osata
kärsiä paljon.

Ei kukaan ole täydellinen; kaikilla on vikansa; jokainen ihminen on
taakkana toisille, ja rakkaus yksin tekee tämän taakan keveäksi.

Jos te ette voi kärsiä veljiänne, niin kuinka veljenne voivat kärsiä
teitä?

Kirjoitettu on Maarian pojasta: "Niinkuin hän oli rakastanut omiansa,
jotka olivat maailmassa, niin hän rakasti heitä loppuun asti."

Rakastakaa siis veljiänne, jotka ovat maailmassa, ja rakastakaa heitä
loppuun asti.

Rakkaus on väsymätön; se ei koskaan väsy. Rakkaus on tyhjentymätön; se
elää ja syntyy uudelleen itsestään, ja kuta runsaampana se purkautuu
esiin, sitä runsaammaksi käy sen tulva.

Ken rakastaa itseänsä enemmän kuin veljeänsä, se ei ole otollinen
Kristukselle, joka kuoli veljiensä puolesta, jos olette antaneet
omaisuutenne, niin antakaa vielä henkenne, ja rakkaus on antava teille
kaikki takaisin.

Totisesti sanon minä teille, ken rakastaa, sen sydän on paratiisi maan
päällä. Hänellä on Jumala itsessään, sillä Jumala on rakkaus.

Paheellinen ihminen ei rakasta, hän himoitsee: hänen on nälkä ja jano
kaikkea; hänen silmänsä, niinkuin käärmeen silmä, hurmaa ja kiehtoo
puoleensa, mutta nielläksensä.

Rakkaus lepää puhtaitten sielujen pohjalla niinkuin kasteen helmi
kukkasen kuvussa.

Oi! Jospa tietäisitte, mitä rakastaminen on!

Te sanotte rakastavanne, ja monilla veljistänne ei ole leipää henkensä
piteiksi, ei vaatteita alastomain jäsentensä verhoksi, ei kattoa
suojaksensa, ei olkitukkoa, minkä päällä nukkua, kun sitävastoin teillä
on kaikkea yllin kyllin.

Te sanotte rakastavanne, mutta on joukoittain sairaita, jotka riutuvat
avun puutteessa halvalla vuoteellaan, onnettomia, jotka itkevät,
kenenkään itkemättä heidän kanssansa, pieniä lapsia, jotka kulkevat
kylmästä kohmeissaan ovelta ovelle pyytämässä rikkailta murua heidän
pöydältään ja jotka eivät sitä saa.

Te sanotte rakastavanne veljiänne, ja mitä sitten tekisitte, jos
vihaisitte heitä?

Ja minä sanon teille: jokainen, joka ei auta kärsivää veljeänsä, vaikka
voisi sen tehdä, on veljensä vihollinen; ja jokainen, joka ei ruoki
nälkäistä veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä murhaaja.



XVI


On ihmisiä, jotka eivät rakasta Jumalaa eivätkä pelkää häntä: karttakaa
heitä, sillä heistä nousee kirouksen huuru.

Karttakaa jumalatonta, sillä hänen hengityksensä tappaa; mutta älkää
vihatko häntä, sillä kuka tietää, eikö Jumala jo ole vaikuttanut
muutosta hänen sydämessään?

Ihminen, joka, vaikkapa vilpittömästikin, sanoo: "Minä en usko",
erehtyy usein. Hyvin syvällä sielussa, aina pohjalla asti, on uskon
juuri, joka ei kuihdu.

Sana, joka kieltää Jumalan, polttaa huulia, joiden yli se kulkee; ja
suu, joka avautuu herjatakseen Jumalaa, on helvetin henkireikä.

Jumalaton on yksin maailmassa. Kaikki luontokappaleet kiittävät
Jumalaa; kaikki, millä tunto on, siunaa häntä; kaikki, mikä ajattelee,
jumaloi häntä: päivän kehrä ja yön tähdet laulavat hänen ylistystänsä
salaperäisellä kielellään.

Taivaan laelle on kirjoitettu hänen kolmesti pyhä nimensä.

Kunnia olkoon Jumalalle taivaan korkeudessa!

Hän on kirjoittanut sen myöskin ihmisen sydämeen, ja hyvä ihminen
säilyttää sen siellä rakkaana; mutta toiset koettavat pyyhkiä sen pois.

Rauha olkoon maan päällä ihmisillä, joiden tahto on hyvä!

Heidän unensa on suloinen, ja heidän kuolemansa on vielä suloisempi,
sillä he tietävät palaavansa isänsä luo.

Niinkuin köyhä kyntömies, päivän mennessä mailleen, lähtee pelloilta,
palaa mökkiinsä ja istuen oven edessä unohtaa väsymyksensä
katsellessaan taivasta, samoin, kun ilta joutuu, toivon ihminen palaa
ilomielin isänsä kotiin ja istuen kynnyksellä unohtaa maanpaon vaivat
katsellessaan iankaikkisuutta.



XVII


Kaksi miestä oli toistensa naapureina, ja kumpaisellakin oli vaimo ja
useita pieniä lapsia ja ainoastaan oma työnsä, millä elättää heidät.

Ja toinen noista kahdesta miehestä oli levoton sydämessään ja sanoi:
"Jos kuolen tahi sairastun, niin miten käy vaimoni ja lasteni?"

Ja tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa, ja se kalvoi hänen sydäntänsä
niinkuin mato kalvaa hedelmää, johon se on piiloutunut.

Mutta vaikka sama ajatus oli tullut toisenkin isän mieleen, niin hän ei
ollut kiinnittänyt siihen mieltänsä; "sillä", sanoi hän, "Jumala, joka
tuntee kaikki luomansa ja varjelee heidät, on myöskin varjeleva minut
ja vaimoni ja lapseni".

Ja tämä mies eli rauhassa, kun sitävastoin ensinmainittu ei nauttinut
hetkenkään lepoa eikä iloa sydämessänsä.

Eräänä päivänä, kun hän teki työtä pelloilla, suruisena ja alakuloisena
pelkonsa vuoksi, hän näki muutamia lintuja pujahtavan erääseen
pensaaseen, tulevan sieltä ulos ja sitten pian palaavan sinne jälleen.

Ja lähestyttyään hän näki kaksi vierekkäin asetettua pesää, ja
kummassakin useampia vasta munasta puhjenneita ja vielä höyhenettömiä
poikasia.

Ja palattuaan työhönsä hän silloin tällöin nosti silmänsä ja katseli,
kuinka nuo linnut menivät ja tulivat, tuoden ruokaa pienokaisillensa.

Mutta silloinpa, juuri kun toinen emistä palasi, nokka täynnä ruokaa,
eräs korppikotka sieppaa sen kiinni, vie sen pois, ja emäparka,
rimpuillen turhaan sen kynsissä, päästi vihlovia huutoja.

Tämän nähdessään tuo mies työtä tehdessään tunsi sielunsa entistään
levottomammaksi; "sillä", ajatteli hän, "emän kuolema tietää poikasten
kuolemaa. Minun perheelläni ei myöskään ole muuta kuin minä. Miten sen
on käyvä, jos sillä ei enää ole minua?"

Ja koko päivän hänen mielensä oli synkkä ja surullinen, ja yöllä hän ei
voinut nukkua.

Seuraavana päivänä, palattuaan pelloille, hän sanoi itsekseen: "Tahdon
nähdä tuon emäraukan poikaset; monet ovat epäilemättä jo menehtyneet."
Ja hän asteli pensaan luo.

Ja kun hän katseli, näki hän, että poikaset voivat hyvin. Ei yksikään
näyttänyt mitään kärsineen.

Ja koska tämä hämmästytti häntä, niin hän piiloutui, tarkatakseen, mitä
tapahtuisi.

Ja hetken kuluttua hän kuuli heikon huudon ja huomasi, että toinen emä
toi kiireesti keräämäänsä ruokaa, ja se jakoi sen kaikille poikasille
poikkeuksetta, ja sitä riitti kaikille, ja orvot eivät olleet
hyljättyinä hädässään.

Ja tuo isä, joka oli epäillyt Kaitselmusta, kertoi illalla toiselle
isälle, mitä oli nähnyt.

Ja tämä sanoi hänelle: "Miksi olla huolissaan? Jumala ei koskaan hylkää
omiaan. Hänen rakkaudellaan on salaisuuksia, joita me emme tunne.
Uskokaamme, toivokaamme, rakastakaamme ja jatkakaamme vaellustamme
rauhassa.

"Jos minä kuolen ennen teitä, niin te olette minun lasteni isä; jos te
kuolette ennen minua, niin minä olen teidän lastenne isä.

"Ja jos me molemmat kuolemme, ennenkuin he ovat siinä iässä, että voivat
itse pitää huolen itsestään, niin heillä on isänä se Isä, joka on
taivaissa."



XVIII


Kun olette rukoilleet, niin ettekö tunne, että sydämenne on keveämpi ja
sielunne tyytyväisempi?

Rukous tekee surun vähemmän tuskalliseksi ja ilon puhtaammaksi: se
sekoittaa toiseen jotakin vahvistavaa ja lieventävää ja toiseen
taivaisen tuoksun.

Mitä teette maan päällä, ja eikö teillä ole mitään pyydettävää siltä,
joka on asettanut teidät sinne?

Te olette matkamies, joka etsii isänmaataan. Älkää astuko pää
painuksissa; täytyy kohottaa katseensa nähdäkseen tiensä.

Teidän isänmaanne on taivas, ja kun katselette taivasta, eikö silloin
mikään teissä liikahda? Eikö mikään kaiho teitä ahdista? Vai onko tämä
kaiho mykkä?

On niitä, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Jumala on liian
korkealla meidän yläpuolellamme, kuunnellakseen niin heikkoja olentoja."

Ja kuka sitten on luonut nämä heikot olennot, kuka on antanut heille
tunteen ja ajatuksen ja kielen, jollei Jumala?

Ja jos hän on ollut niin hyvä heitä kohtaan, oliko hän sellainen
hyljätäkseen heidät sitten ja työntääkseen heidät kauas luotaan?

Totisesti, sanon minä teille, ken sanoo sydämessään, että Jumala
halveksii tekojansa, se herjaa Jumalaa.

On toisia, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Eikö Jumala
tiedä paremmin kuin me, mitä me tarvitsemme?"

Jumala tietää paremmin kuin te, mitä te tarvitsette, ja siksi hän
tahtoo, että pyydätte sitä häneltä; sillä Jumala on itse teidän
ensimmäinen tarpeenne, ja kun rukoilette Jumalaa, niin alatte omistaa
Jumalan.

Isä tuntee poikansa tarpeet. Pitääkö silti pojan olla koskaan
lausumatta pyynnön tahi kiitollisuuden sanaa isällensä?

Kun eläimet kärsivät, kun ne pelkäävät tahi kun niiden on nälkä,
niin ne päästävät valitushuutoja. Nämä huudot ovat rukous, jonka ne
lähettävät Jumalalle, ja Jumala kuulee sen. Olisiko sitten ihminen
luomakunnassa ainoa olento, jonka äänen ei pitäisi koskaan kohota
Luojan korviin?

Joskus puhaltaa yli maaseutujen tuuli, joka kuihduttaa kasvit, ja
silloin näkee lakastuneiden varsien nuokkuvan maata kohti; mutta
kasteen kostuttamina ne saavat tuoreutensa takaisin ja kohottavat
raukeita päitään. On aina polttavia tuulia, jotka käyvät ihmissielun
päällitse ja kuihduttavat sen; rukous on kaste, joka virkistää sen
jälleen.



XIX


Teillä on vain yksi isä, joka on Jumala, ja vain yksi Herra, joka on
Kristus.

Kun teille siis sanotaan niistä, joilla on maan päällä suuri mahti:
"Ne ovat teidän herranne", niin älkää uskoko sitä. Jos he ovat
oikeamielisiä, niin he ovat teidän palvelijoitanne; jos he eivät ole
sellaisia, niin he ovat teidän tyrannejanne.

Kaikki syntyvät tasa-arvoisina: ei kukaan, tullessaan maailmaan, tuo
mukanaan käskemisen oikeutta.

Näin kerran eräässä kehdossa lapsen, joka huusi ja laski suustaan
kuolaa, ja sen ympärillä oli vanhuksia, jotka sanoivat sille:
_"Herra"_, ja jotka polvistuen rukoilivat sitä. Ja minä ymmärsin
ihmisen koko viheliäisyyden.

Synti se on, joka on luonut ruhtinaat; sillä sen sijaan, että ihmiset
olisivat rakastaneet ja auttaneet toisiaan niinkuin veljet, he alkoivat
vahingoittaa toisiansa.

Silloin he valitsivat joukostaan yhden tahi useampia, joita pitivät
oikeamielisempinä, suojelemaan hyviä pahoilta, ja jotta heikko
saattaisi elää rauhassa.

Ja valta, joka heillä oli, oli oikeutettu valta, sillä se oli Jumalan
valta, joka tahtoo, että oikeuden tulee vallita, ja kansan valta, joka
oli heidät valinnut.

Ja senvuoksi oli jokainen tunnossaan sidottu tottelemaan heitä.

Mutta heidän joukossaan ilmestyi pian myöskin niitä, jotka tahtoivat
hallita omavaltaisesti, ikäänkuin olisivat olleet jalompia luonnoltaan
kuin heidän veljensä.

Ja näiden valta ei ole oikeutettu, sillä se on Saatanan valtaa, ja
heidän herruutensa on ylpeyden ja ahneuden herruutta.

Ja senvuoksi, milloin ei ole pelättävä, että siitä johtuu vielä enemmän
pahaa, jokainen voi ja joskus jokaisen tulee omassatunnossaan vastustaa
heitä.

Iankaikkisen oikeuden vaa'assa teidän tahtonne painaa enemmän kuin
kuningasten tahto; sillä kansat ne luovat kuninkaat; ja kuninkaat ovat
luodut kansoja varten, ja kansat eivät ole luodut kuninkaita varten.

Taivaallinen Isä ei ole luonut lastensa jäseniä kahleiden murrettaviksi
eikä heidän sieluaan orjuuden ruhjottavaksi.

Hän on liittänyt heidät yhteen perheiksi, ja kaikki perheet ovat
sisaruksia; hän on liittänyt heidät yhteen kansakunniksi, ja kaikki
kansakunnat ovat sisaruksia; ja ken hyvänsä eroittaa perheet perheistä,
kansakunnat kansakunnista, se eroittaa sen, mitä Jumala on yhteen
liittänyt: se tekee Saatanan työtä.

Ja se, mikä yhdistää perheet perheisiin, kansakunnat kansakuntiin, se
on ensinnäkin Jumalan laki, oikeuden ja lähimmäisenrakkauden laki, ja
sitten vapauden laki joka myöskin on Jumalan laki.

Sillä mitä yhteenkuuluvaisuutta olisi ihmisten kesken ilman vapautta?
He kuuluisivat yhteen niinkuin hevonen ja se, joka sitä ratsastaa,
niinkuin isännän ruoska ja orjan iho.

Jos siis joku tulee ja sanoo: "Te olette minun", niin vastatkaa: "Emme,
vaan me olemme Jumalan, joka on isämme, ja Kristuksen, joka on ainoa
Herramme."



XX


Älkää antako tyhjäin sanojen pettää itseänne. Monet koettavat uskotella
teille, että olette todella vapaat siksi, että he ovat kirjoittaneet
paperilehdelle sanan "vapaus" ja naulanneet sen julki kaikkiin
kadunkulmiin.

Vapaus ei ole mikään julistus, joka luetaan kadunkulmassa. Se on elävä
voima, jonka tuntee sisässään ja ympärillään, kotilieden suojelushenki,
yhteiskunnallisten oikeuksien takaaja, ja ensimmäinen näistä
oikeuksista.

Sortaja, joka lymyilee sen nimen suojassa, on sortajista pahin. Hän
yhdistää tyranniuteen valheen ja vääryyteen pyhyyden loukkauksen; sillä
vapauden nimi on pyhä.

Kavahtakaa siis niitä, jotka sanovat: "Vapaus, Vapaus", ja jotka
hävittävät sen teoillaan.

Tekö valitsette ne, jotka teitä hallitsevat, jotka käskevät teitä
tekemään tämän ja olemaan tekemättä tuota, jotka veroittavat
omaisuuttanne, teollisuuttanne, työtänne? Ja jos ette saa sitä tehdä,
niin kuinka sitten olette vapaat?

Onko teillä mielenne mukainen määräämisvalta lapsiinne nähden, saatteko
uskoa kenelle haluatte huolenpidon heidän opettamisestaan ja heidän
luonteensa kehittämisestä? Ja jollette sitä saa, niin kuinka sitten
olette vapaat?

Taivaan linnut, jopa hyönteisetkin, kokoontuvat tekemään yhteisvoimin
sen, mitä ei mikään niistä voisi tehdä yksin. Saatteko te kokoontua
neuvottelemaan yhdessä harrastuksistanne, puolustamaan oikeuksianne,
hankkimaan edes jotakin lievennystä kärsimyksiinne? Ja jollette sitä
saa, niin kuinka sitten olette vapaat?

Saatteko mennä paikasta toiseen, jollei teille sitä sallita, nauttia
maan hedelmiä ja työnne tuotteita, kastaa sormenne meren veteen ja
pudottaa sitä pisaran halpaan saviastiaan, jossa ruokanne kiehuu,
joutumatta maksamaan sakkoa tahi teljetyksi vankilaan? Ja jollette sitä
saa, kuinka sitten olette vapaat?

Voitteko, mennessänne illalla levolle, olla varmat siitä, että
nukkuessanne ei tulla tarkastamaan talonne salaisimpia sopukoita,
riistämään teidät perheenne helmasta ja heittämään teitä vankikoppiin
siitä syystä, että vallanpitäjät pelossaan ovat tulleet epäilleeksi
teitä? Ja jollette sitä voi, niin kuinka sitten olette vapaat?

Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te rohkealla ja kestävällä
voimalla olette vapautuneet kaikista näistä orjuuksista.

Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te sydämenne pohjasta olette
sanoneet: "Me tahdomme olla vapaat"; kun te, tullaksenne vapaiksi,
olette valmiit uhraamaan kaikki ja kärsimään kaikki.

Vapaus on loistava teidän yllänne, kun te, ristin juurella jolla
Kristus kuoli teidän puolestanne, olette vannoneet kuolevanne toinen
toisenne puolesta.



XXI


Kansa on kykenemätön ymmärtämään omia etujaan; sen omaksi hyväksi tulee
pitää se aina holhouksen alaisena. Eikö niiden, joilla on valistusta,
tule johtaa niitä, joilla ei ole valistusta?

Niin puhuu joukko ulkokullattuja, jotka tahtovat hoitaa kansan asioita,
lihottaaksensa itsensä kansan ydinmehulla.

Te ette kykene, sanovat he, ymmärtämään omia etujanne; ja senvuoksi
he eivät salli teidän edes käyttää vapaasti sitä, mikä on omaanne,
tarkoitukseen, jota pidätte hyödyllisenä; ja he käyttävät sen vastoin
teidän tahtoanne tarkoitukseen, josta te ette pidä ja joka on teille
vastenmielinen.

Te ette kykene hoitamaan pientä yhteistä omaisuutta, ette kykene
tietämään, mikä teille on hyvää tahi pahaa, ette tuntemaan tarpeitanne
ettekä tyydyttämään niitä; ja senvuoksi teille lähetetään teidän
kustannuksellanne hyvin palkattuja miehiä, jotka hoitavat teidän
omaisuuttanne oman päänsä mukaan, estävät teitä tekemästä, mitä
tahdotte, ja pakoittavat teidät tekemään, mitä ette tahdo.

Te olette kykenemättömät eroittamaan, millainen kasvatus soveltuu
annettavaksi lapsillenne; ja hellästä rakkaudesta lapsianne kohtaan
heitetään heidät jumalattomuuden ja pahojen tapain lokaviemäreihin,
jollette mieluummin tahdo, että he jäävät kaikkea opillista sivistystä
vaille.

Te ette kykene arvostelemaan, voitteko te itse ja perheenne tulla
toimeen sillä palkalla, joka teille myönnetään työstänne; ja teidät
kielletään ankarain rangaistusten uhalla pitämästä neuvoa keskenänne
saadaksenne palkanlisäystä, jotta voisitte elää, te itse ja teidän
vaimonne ja lapsenne.

Jos se, mitä tuo ulkokullattu ja ahnas joukkio sanoo, olisi totta, niin
te olisitte paljon alempana kuin elukat, sillä elukat tietävät kaikki,
mitä teidän ei väitetä tietävän, ja ne tarvitsevat vain vaiston,
tietääkseen sen.

Jumala ei ole luonut teitä olemaan muutamain muiden ihmisten
karjalaumana. Hän on luonut teidät elämään vapaina yhdyselämää niinkuin
veljet. Mutta veljellä ei ole mitään käskemistä veljellensä. Veljiä
sitovat toisiinsa molemminpuoliset sopimukset, ja nämä sopimukset, ne
ovat laki, ja lakia tulee kunnioittaa, ja kaikkien tulee liittyä yhteen
estämään sen loukkaamista, sillä se on kaikkien turva, kaikkien tahto
ja etu.

Olkaa miehiä: ei kukaan ole kyllin mahtava valjastaakseen teitä ikeen
alle vastoin tahtoanne; mutta te voitte pistää päänne kaulaimeen, jos
tahdotte.

On typeriä eläimiä, jotka suljetaan lääviin, joita ruokitaan työtä
varten ja jotka sitten kun ne vanhenevat lihotetaan, jotta niiden lihaa
syötäisiin.

On toisia, jotka elävät vapaina kedoilla, joita ei voi taivuttaa
orjuuteen, jotka eivät anna vietellä itseään petollisilla hyväilyillä
eivätkä voittaa itseään uhkauksilla tai huonolla kohtelulla.

Uljaat miehet ovat jälkimäisten kaltaisia; miehuuttomat ovat niinkuin
ensinmainitut.



XXII


Ymmärtäkää oikein, kuinka voi tehdä itsensä vapaaksi.

Ollakseen vapaa, täytyy ennen kaikkea rakastaa Jumalaa, sillä jos
rakastatte Jumalaa, niin teette hänen tahtonsa, ja Jumalan tahto on
oikeus ja lähimmäisen rakkaus, joita ilman ei ole vapautta.

Kun väkivallalla tahi viekkaudella otetaan sellaista, mikä on toisen
omaa; kun käydään hänen persoonansa kimppuun; kun luvallisessa asiassa
estetään hänet toimimasta niinkuin hän tahtoo, tahi pakoitetaan
toimimaan niinkuin hän ei tahdo, kun tavalla tahi toisella loukataan
hänen oikeuttaan, niin mitä se on? Se on vääryyttä. Vääryys se siis
tuhoaa vapauden.

Jos jokainen rakastaisi vain itseänsä ja ajattelisi vain itseänsä,
tulematta toisille avuksi, niin köyhän olisi usein pakko varastaa
toisen omaa, voidakseen elää ja elättääkseen omansa, heikkoa sortaisi
voimakas, ja tätä toinen vielä voimakkaampi; vääryys vallitsisi
kaikkialla. Lähimmäisen rakkaus se siis ylläpitää vapauden.

Rakastakaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistänne niinkuin itseänne, niin
orjuus on häviävä maan päältä.

Mutta ne, joilla on hyötyä veljiensä orjuudesta, panevat kaikki
liikkeelle saadakseen sen jatkumaan. He käyttävät siihen tarkoitukseen
valhetta ja väkivaltaa.

He tulevat sanomaan, että muutamain mielivaltainen herruus ja kaikkien
toisten orjuus on Jumalan säätämä järjestys; ja säilyttääkseen
tyrannivaltansa, he eivät pelkää herjata Kaitselmusta.

Vastatkaa heille, että heidän Jumalansa on Saatana, ihmissuvun
vihollinen, ja että teidän Jumalanne on se, joka on voittanut Saatanan.

Sitten he usuttavat kätyrinsä teidän kimppuunne; he rakennuttavat
lukemattomia vankiloita, teljetäkseen teidät niihin; he vainoavat
teitä tulella ja miekalla; he kiduttavat teitä ja vuodattavat vertanne
niinkuin kaivojen vettä.

Jos siis ette ole valmiit taistelemaan lakkaamatta, kärsimään kaikkea
taipumatta, olemaan koskaan väsymättä, koskaan väistymättä, niin
pitäkää kahleenne ja luopukaa tavoittelemasta vapautta, jota ette
ansaitse.

Vapaus on niinkuin Jumalan valtakunta: se antaa tehdä itselleen
väkivaltaa, ja väkivallan tekijät ryöstävät sen itselleen.

Ja se väkivalta, joka tekee teidät vapauden omistajiksi, ei ole vorojen
ja rosvojen hurja väkivalta, vääryys, kosto ja julmuus, vaan luja,
taipumaton tahto, tyyni ja jalomielinen rakkaus.

Pyhinkin asia muuttuu jumalattomaksi, inhottavaksi asiaksi, kun sen
kannattamiseen käytetään rikosta. Rikosten mies voi muuttua orjasta
tyranniksi, mutta koskaan hän ei voi tulla vapaaksi.



XXIII


Herra, me huudamme sinulle surkeutemme syvyydestä.

Niinkuin eläimet, joilla ei ole ravintoa antaa poikasillensa, me
huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin lammas, jolta riistetään sen karitsa, me huudamme sinulle,
Herra.

Niinkuin kyyhkynen, johon korppikotka iskee, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin gaselli tiikerin kynsissä, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin härkä rasituksesta uupuneena ja tutkaimen verille pistämänä,
me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin haavoitettu lintu koiran takaa-ajamana, me huudamme sinulle,
Herra.

Niinkuin pääsky, joka merten poikki lentäessään väsymyksestä on
pudonnut alas ja rimpuilee aalloilla, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin polttavassa ja vedettömässä erämaassa eksyneet matkamiehet, me
huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin haaksirikkoiset hedelmättömällä rannalla me huudamme sinulle,
Herra.

Niinkuin se, joka yön tullen kohtaa hautausmaan lähellä hirvittävän
aaveen, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin isä, jolta ryöstetään leipäpala, jota hän toi nälkiintyneille
lapsilleen, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin vanki, jonka vääryyttä tekevä vallanpitäjä on heittänyt
kosteaan ja pimeään vankikomeroon, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin herransa ruoskan raatelema orja me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin viaton, jota viedään mestattavaksi, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin Israelin kansa orjuuden maassa, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin Jakobin jälkeläiset, joiden esikoiset Egyptin kuningas
hukututti Niilin virtaan, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin nuo kaksitoista heimoa, joiden töitä sortajat joka päivä
lisäsivät, vähentäen joka päivä jotakin heidän ravinnostaan, me
huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin kaikki maan kansakunnat, ennenkuin vapautuksen aamurusko oli
sarastanut, me huudamme sinulle, Herra.

Niinkuin Kristus ristillä, kun hän sanoi: "Isäni, Isäni, miksi olet
minut hyljännyt?" me huudamme sinulle, Herra.

Oi Isä, sinä et ole hyljännyt poikaasi, Kristustasi, kuin näennäisesti
ja hetkisesti; sinä et myöskään ainiaaksi hylkää Kristuksen veljiä.
Hänen jumalallinen verensä, joka on lunastanut heidät tämän maailman
Ruhtinaan orjuudesta, on lunastava heidät myöskin tämän maailman
Ruhtinaan palvelijan orjuudesta. Katso heidän lävistettyjä jalkojaan
ja käsiään, heidän avattua kylkeään, heidän veristen haavain peittämää
päätänsä. Maan alle, jonka olit antanut heille perinnöksi, on heille
kaivettu avara hauta, ja siihen on heidät heitetty sikin sokin, ja
sen kivi on suljettu sinetillä, johon on pilkaksi kaiverrettu sinun
pyhä nimesi. Ja niinpä, Herra, he viruvat siellä; mutta he eivät tule
virumaan siellä iankaikkisesti. Vielä kolme päivää, ja tuo jumalaton
sinetti murretaan, ja kivi murretaan, ja ne, jotka nukkuvat, heräävät,
ja Kristuksen valtakunta, joka on oikeus ja lähimmäisen rakkaus ja
rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, on alkava. Niin tapahtukoon!



XXIV


Kaikella, mitä tapahtuu maailmassa, on merkkinsä, joka käy sen edellä.

Kun aurinko on nousemaisillaan, niin taivaanrannalle ilmestyy tuhansia
värivivahduksia, ja Itä näyttää olevan kokonaan tulessa.

Kun myrsky tulee, kuuluu rannikolla kumeata kohinaa, ja laineet
liikkuvat ikäänkuin itsestään.

Lukemattomat eri ajatukset, jotka risteilevät ja sekaantuvat henkisen
maailman taivaanrannalla, ovat merkkinä, joka ennustaa henkisen
auringon nousua.

Levottomien kansojen epäselvä nurina ja sisäinen liikehtiminen ovat
enteenä myrskystä, joka pian on kulkeva vapisevien kansakuntain
päällitse.

Olkaa valmiit, sillä ajat lähestyvät.

Sinä päivänä on oleva suuria kauhuja ja huutoja sellaisia, ettei moisia
ole kuultu sitten vedenpaisumuksen päivien.

Kuninkaat tulevat parkumaan valtaistuimillansa: he koettavat pidellä
molemmin käsin kruunujaan, jotka tuuli on vienyt heidän päästään, ja
heidät lakaistaan pois niiden mukana.

Rikkaat ja mahtavat poistuvat alastomina palatseistaan, peläten
tulevansa haudatuiksi niiden raunioiden alle.

Heidän nähdään kuljeksivan teillä pyytämässä ohikulkijoilta joitakin
ryysyjä alastomuutensa verhoksi, vähän mustaa leipää nälkänsä
tyydykkeeksi, enkä tiedä, saavatko he sitä.

Ja on oleva ihmisiä, jotka valtaa verenhimo, ja jotka jumaloivat
kuolemaa ja tahtovat saada muutkin sitä jumaloimaan.

Ja Kuolema on ojentava luuranko-kätensä, ikäänkuin siunatakseen heidät,
ja tämä siunaus on laskeutuva heidän sydämiinsä, ja se on lakkaava
sykkimästä.

Ja oppineet ovat hämmentyvät tieteessään, ja heille on näyttäytyvä
ikäänkuin pieni musta piste, kun älyjen aurinko nousee.

Ja sen kohotessa yhä korkeammalle, sen lämpö on sulattava myrskyn
kokoamat pilvet, ja ne ovat enää vain kevyt usva, jonka vieno tuuli on
ajava pois länteen päin.

Eikä koskaan ennen taivas ole ollut niin kirkas, eikä maa niin vihanta
ja niin hedelmällinen.

Ja sen heikon hämärän asemasta, jota me sanomme päiväksi, kirkas ja
puhdas valo on säteilevä ylhäältä niinkuin Jumalan kasvojen kajastus.

Ja ihmiset tulevat katselemaan toisiansa tässä valossa ja sanomaan: Me
emme tunteneet itseämme emmekä muita; me emme tienneet mitä ihminen on.
Nyt me sen tiedämme.

Ja jokainen on rakastava itseään veljessänsä ja pitävä itseään
onnellisena saadessaan häntä palvella; eikä ole oleva pieniä eikä
suuria sen vuoksi, että rakkaus tasoittaa kaikki, ja kaikki perheet
ovat vain yksi perhe ja kaikki kansat ovat vain yksi kansakunta.

Tätä merkitsevät ne salaperäiset kirjaimet, jotka sokeat juutalaiset
kiinnittivät Kristuksen ristiin.



XXV


Oli talviyö. Ulkona puhalteli tuuli, ja lumi peitti valkeana katot.

Erään katon alla, ahtaassa kamarissa istui, käsin työtä tehden,
valkeahapsinen vaimo ja nuori tyttö.

Ja silloin tällöin vanhus lämmitteli pienen hiilloksen ääressä kalpeita
käsiään. Savilamppu valaisi tätä halpaa asuntoa, ja lampun säde loi
raukeavan valon Pyhän Neitseen kuvaan, joka riippui seinällä.

Ja nostaen silmänsä tuo nuori tyttö katseli muutaman hetken ääneti
tuota valkohapsista vaimoa; sitten hän sanoi hänelle: "Äitini, te ette
ole aina elänyt tässä suuressa puutteessa."

Ja hänen äänessään oli sanomatonta lempeyttä ja hellyyttä.

Ja tuo valkohapsinen vaimo vastasi: "Tyttäreni, Jumala on Herra; mitä
hän tekee, se on hyvin tehty."

Sanottuaan nämä sanat hän oli hetkisen vaiti; sitten hän jatkoi:

"Kun menetin isäsi, tunsin tuskaa, jota luulin lohduttomaksi; kuitenkin
jäit sinä vielä minulle, mutta minulla ei ollut silloin muuta kuin yksi
tunne.

"Sittemmin ajattelin, että jos hän eläisi ja näkisi meidät tässä
kurjuudessa, niin hänen sydämensä särkyisi; ja oivalsin, että Jumala
oli ollut hyvä häntä kohtaan."

Nuori tyttö ei vastannut, vaan painoi päänsä alas, ja muutamia
kyyneleitä, joita hän koki salata, valui kankaalle, jota hän piteli
käsissään.

Äiti jatkoi: "Jumala, joka oli hyvä häntä kohtaan, on ollut hyvä
myöskin meitä kohtaan. Mitä meiltä on puuttunut? Ja niin monet muut
sitävastoin ovat kaiken puutteessa.

"Meidän on tosin kyllä täytynyt tottua tyytymään vähään ja hankkimaan
tämä vähäinen omalla työllämme; mutta eikö tämä vähäinen riitä? Ja
eivätkö kaikki ole alun perin olleet tuomitut tulemaan toimeen omalla
työllään?

"Jumala on hyvyydessään antanut meille jokapäiväisen leipämme. Ja kuinka
paljon onkaan niitä, joilla sitä ei ole? Hän on antanut meille katon
päämme päälle. Ja kuinka paljon onkaan niitä, jotka eivät tiedä, mihin
vetäytyä suojaan?

"Hän on antanut minulle sinut, tyttäreni. Mitäpä valittaisin?"

"Hänen näin sanoessaan nuori tyttö polvistui liikutettuna äitinsä
jalkain juureen, tarttui hänen käsiinsä, suuteli niitä ja kumartui
itkien hänen povelleen."

Ja koettaen korottaa ääntänsä sanoi äiti: "Tyttäreni, onni ei ole
siinä, että omistaa paljon, vaan siinä, että toivoo ja rakastaa paljon.

"Meidän toivomme ei ole täällä maan päällä eikä rakkautemme myöskään,
tahi jos se on, niin vain ohimennen.

"Jumalan jälkeen sinä olet kaikkeni tässä maailmassa; mutta tämä maailma
haihtuu kuin uni, ja senvuoksi minun rakkauteni kohoaa sinun kanssasi
toista maailmaa kohti.

"Kun kannoin sinua kohdussani, rukoilin eräänä päivänä hartaammin
Neitsyt Maariaa, ja hän ilmestyi minulle nukkuessani, ja minusta
näytti, että hän taivaallisesta hymyillen ojensi minua kohti pientä
lasta.

"Ja minä otin lapsen, jota hän minulle ojensi, ja kun pidin
sitä sylissäni, niin Neitsyt Maaria pani sen pään päälle
valkoruusu-seppeleen.

"Muutamia kuukausia sen jälkeen sinä synnyit, ja tuo suloinen näky oli
yhä silmäini edessä."

Näin sanoen tuo valkohapsinen vaimo vavahti ja painoi sydäntään vastaan
nuorta tyttöä.

Jonkin aikaa jälkeenpäin eräs pyhä sielu näki kaksi hohtavaa hahmoa
kohoamassa taivasta kohti, ja joukko enkeleitä seurasi heitä, ja ilma
kajahteli heidän ilolauluistaan.



XXVI


Mitä teidän silmänne näkevät, mitä kätenne koskettavat, ne ovat
vain varjoja, ja ääni, joka kuuluu korviinne, on vain karkea kaiku
siitä sisäisestä ja salaperäisestä äänestä, joka rukoilee ja anoo ja
huokailee luomakunnan povessa.

Sillä jokainen luontokappale huokailee, jokainen luontokappale on
synnytysvaivoissa ja pyrkii syntymään todelliseen elämään, siirtymään
pimeydestä valoon, näennäisyyksien maailmasta todellisuuksien maailmaan.

Tämä aurinko, niin säteilevä, niin kaunis, on vain sieluja valaisevan
ja lämmittävän tosiauringon verho, hämärä vertauskuva.

Tämä maa, niin rikas, niin vihanta, on vain luonnon kalpea käärinliina:
sillä luonto, langennut sekin, on vaipunut hautaan kuten ihminenkin,
mutta niinkuin hän sekin on nouseva sieltä ylös.

Tämän paksun ruumiskuoren alla te olette kuin matkamies, joka yöllä
teltassansa näkee tahi luulee näkevänsä aaveita kulkevan ohi.

Tosi maailma on teiltä hunnulla peitetty. Ken syventyy omaan itseensä,
se eroittaa sen siellä ikäänkuin hämärässä etäisyydessä. Hämäriä
voimia, jotka uinuvat hänessä, herää hetkeksi, ne nostavat sen hunnun
lievettä, jota Aika pitelee ryppyisellä kädellään, ja sisäistä silmää
hurmaavat ne ihmeet, joita se saa katsella.

Te istutte olentojen valtameren rannalla, mutta ette voi tunkeutua sen
syvyyksiin. Te astelette illoin pitkin meren rantaa ettekä näe muuta
kuin vähän vaahtoa, jota laineet heittävät rannikolle.

Mihin vertaisin teitä vielä?

Te olette kuin syntymisen hetkeä odottava lapsi äidin kohdussa, kuin
siivekäs hyönteinen matelevassa madossa. Te pyritte pääsemään pois
tästä maisesta vankilasta, lähteäksenne lentoon taivasta kohti.



XXVII


Kuka tungeskeli Kristuksen ympärillä kuullakseen hänen sanansa? Kansa.

Kuka seurasi häntä vuorille ja erämaihin kuunnellakseen hänen
opetuksiansa? Kansa.

Kuka tahtoi valita hänet kuninkaaksi? Kansa.

Kuka levitti vaatteensa ja sirotteli palmun oksia hänen eteensä,
huutaen Hosianna! hänen tullessaan Jerusalemiin? Kansa.

Kuka loukkautui siitä, että hän paransi sairaita sapatin päivänä?
Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka kuulusteli häntä salakavalasti ja viritteli hänelle ansoja,
tuhotakseen hänet? Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka sanoi hänestä: Hän on riivattu? Kuka kutsui häntä herkuttelijaksi,
joka muka rakasti nautintoa? Kirjanoppineet ja fariseukset.

Kuka kohteli häntä kansan villitsijänä ja Jumalan herjaajana, kuka
rakensi liittoa saadakseen hänet surmatuksi, kuka naulasi hänet
ristille Pääkallonpaikalla kahden ryövärin väliin?

Kirjanoppineet ja fariseukset, lainoppineet, kuningas Herodes ja hänen
hoviherransa, roomalainen maaherra ja ylimmäiset papit.

Heidän ulkokullattu oveluutensa petti kansankin. He ajoivat sen
pyytämään sen kuolemaa, joka oli ravinnut sitä erämaassa seitsemällä
leivällä, joka teki sairaat jälleen terveiksi, sokeat näkeviksi, kuurot
kuuleviksi ja rammat kykeneviksi käyttämään jäseniänsä.

Mutta nähdessään, että oli vietelty tämä kansa niinkuin käärme vietteli
vaimon, Jeesus rukoili isäänsä, sanoen: "Isäni, anna heille anteeksi,
sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."

Ja kuitenkaan, kahdeksaantoista vuosisataan, Isä ei ole vielä antanut
heille anteeksi, ja he laahaavat rangaistustansa pitkin koko maailmaa,
ja koko maailmassa orjan täytyy vielä kumartua, nähdäkseen heidät.

Kristuksen armo on poikkeukseton. Hän tuli tähän maailmaan pelastamaan,
ei muutamia ihmisiä, vaan kaikki ihmiset. Hänellä oli heitä jokaista
varten pisara verta.

Mutta pieniä, heikkoja, nöyriä, köyhiä, kaikkia, jotka kärsivät, niitä
hän rakasti aivan erikoisella rakkaudella.

Hänen sydämensä sykki kansan sydämen päällä ja kansan sydän sykki hänen
sydämensä päällä.

Ja siinä, Kristuksen sydämen päällä, sairaat kansat virkistyvät jälleen
ja sorretut kansat saavat jälleen voimaa vapautuaksensa.

Voi niitä, jotka vieraantuvat hänestä, jotka kieltävät hänet! Heidän
kurjuutensa on auttamaton ja heidän orjuutensa iankaikkinen.



XXVIII


On nähty aikoja, jolloin ihminen, surmatessaan toisen, jonka usko erosi
hänen uskostaan, oli vakuutettu tarjoavansa Jumalalle otollisen uhrin.

Kammotkaa sellaisia inhoittavia murhia.

Kuinka ihmisen murhaaminen voisi miellyttää Jumalaa, joka on sanonut
ihmiselle: "Ei sinun pidä tappaman."

Kun ihmisen veri vuotaa maahan uhrilahjana Jumalalle, niin pahat henget
rientävät sitä juomaan ja menevät siihen, joka sen on vuodattanut.

Ei kukaan ala vainota ennenkuin sitten, kun hän ei enää voi toivoa
saavansa vakuutetuksi, ja ken ei toivo saavansa vakuutetuksi, se joko
herjaa itsessään totuuden voimaa tahi ei luota julistamiensa oppien
totuuteen.

Onko mitään mielettömämpää kuin sanoa ihmisille: "Uskokaa tahi kuolkaa!"

Usko on Sanan tytär: se tunkeutuu sydämiin sanan avulla eikä
väkipuukon. Jeesus vaelsi maailmassa tehden hyvää, vetäen puoleensa
hyvyydellään ja liikuttaen lempeydellään paatuneimmatkin sielut.

Hänen jumalaiset huulensa siunasivat, eivätkä kironneet muita kuin
ulkokullattuja. Hän ei valinnut pyöveleitä apostoleiksi.

Hän sanoi omillensa: "Antakaa kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti
hyvän ja huonon siemenen; perheen isä on kyllä eroitteleva ne
puimatantereella."

Ja niille, jotka vaativat häntä singahduttamaan taivaan tulen
epäuskoiseen kaupunkiin: "Ette tiedä, minkä hengen lapsia olette."

Jeesuksen henki on rauhan, armon ja rakkauden henki.

Niillä, jotka vainoavat hänen nimessään, jotka tutkistelevat
omiatuntoja miekalla, jotka kiduttavat ruumista kääntääkseen sielun,
jotka panevat kyynelet vuotamaan, sen sijaan että pyyhkisivät ne,
niillä ei ole Jeesuksen henkeä.

Voi sitä, joka häpäisee Evankeliumin tekemällä sen ihmisille kauhun
esineeksi! Voi sitä, joka kirjoittaa hyvän sanoman veriselle lehdelle!

Muistakaa katakombeja!

Siihen aikaan teidät laahattiin mestauslavalle, teidät heitettiin
villipetojen saaliiksi amfiteatterissa alhaison huvikkeeksi, teitä
heitettiin tuhansittain vuorikaivosten syvyyteen ja vankiloihin,
takavarikoitiin teidän omaisuutenne, teitä tallattiin jalkojen
alle kuin torien lokaa; teillä ei ollut, harjoittaaksenne
pannaanjulistettuja salamenojanne, muuta tyyssijaa kuin maan uumenet.

Mitä sanoivat vainoojanne? He sanoivat teidän levittävän vaarallisia
oppeja; teidän lahkonne, kuten he sitä kutsuivat, häiritsevän yleistä
järjestystä ja rauhaa; teidän, lakien rikkojain ja ihmiskunnan
vihollisten, järkyttävän valtakuntaa järkyttäessänne valtakunnan
uskontoa.

Ja tässä hädässä, tämän sorron alaisina, mitä te pyysitte? Vapautta.
Te vaaditte oikeutta olla tottelematta muita kuin Jumalaa, palvella ja
jumaloida häntä omantuntonne mukaan.

Kun, vaikkapa erehtyenkin uskossaan, toiset vaativat teiltä tätä pyhää
oikeutta, niin kunnioittakaa sitä heissä, niinkuin te pyysitte, että
pakanat kunnioittaisivat sitä teissä.

Kunnioittakaa sitä, jotta ette himmentäisi uskontodistajienne muistoa
ettekä tahraisi marttyyrienne tuhkaa.

Vaino on kaksiteräinen miekka: se haavoittaa oikealle ja vasemmalle.

Jollette enää muista Kristuksen opetuksia, niin muistakaa katakombeja.



XXIX


Säilyttäkää visusti sydämissänne oikeamielisyys ja lähimmäisenrakkaus;
ne ovat teidän turvanne, ne karkoittavat keskuudestanne eripuraisuudet
ja riidat.

Se, mikä synnyttää eripuraisuudet ja riidat, mikä aiheuttaa
käräjäjutut, jotka loukkaavat kunnon ihmisiä ja vievät perheet
perikatoon, on ennen kaikkea iljettävä oman voiton pyynti, omaisuuden
hankkimisen ja omistamisen kyllästymätön intohimo.

Taistelkaa siis lakkaamatta sydämissänne tätä intohimoa vastaan, jota
Saatana niissä lakkaamatta kiihoittaa.

Mitä saatte ottaa mukaanne kaikista niistä rikkauksista, jotka olette
hyvin ja huonoin keinoin keränneet? Vähäinen riittää ihmiselle, joka
elää niin vähän aikaa.

Toisena syynä loppumattomiin riitaisuuksiin ovat huonot lait.

Ja nyt maailmassa tuskin on muita kuin huonoja lakeja.

Mitä muuta lakia tarvitsee se, jolla on Kristuksen laki?

Kristuksen laki on selvä, se on pyhä, eikä ole ketään, joka ei helposti
tuomitsisi itseään, jos hänellä on tämä laki sydämessänsä.

Kuulkaa, mitä minulle on sanottu:

"Kristuksen lasten, jos heillä on jotakin riitaa keskenänsä, ei pidä
siinä vedota niiden tuomioistuimiin, jotka sortavat maata ja turmelevat
sen.

"Eikö heidän keskuudessaan ole vanhuksia? Ja eivätkö nämä vanhukset ole
heidän isiänsä, jotka tuntevat oikeuden ja rakastavat sitä?

"Menkööt he siis jonkun puheille noista vanhuksista ja sanokoot
hänelle: Isäni, me emme ole voineet sopia, minä ja tämä minun veljeni;
me pyydämme teitä, tuomitkaa asiassamme.

"Ja vanhus on kuunteleva molempain sanoja ja tuomitseva heidän
asiassansa, ja tuomittuaan hän on siunaava heidät.

"Ja jos he tyytyvät tähän tuomioon, niin siunaus on pysyvä heillä;
jos eivät, niin se on palaava vanhukselle, joka on tuominnut oikeuden
mukaan.

"Ei ole mitään, jota eivät voisi ne, jotka ovat yksimielisiä, olkoonpa
hyvässä tahi pahassa. Se päivä siis, jolloin olette yksimieliset, on
oleva vapautuksenne päivä.

"Kun Israelin lapset olivat sorrettuina Egyptin maalla, jos silloin
kukin heistä yksin, unohtaen veljensä, olisi tahtonut lähteä sieltä
pois, niin ei ainoakaan olisi pelastunut; he lähtivät kaikki yhdessä,
eikä kukaan heitä pidättänyt.

"Te olette myöskin Egyptin maalla, kumartuneina Faaraon valtikan ja
hänen veronkiskuriensa ruoskan alle.

"Huutakaa Herralle, Jumalallenne, ja sitten nouskaa ja lähtekää
yhdessä."



XXX


Kun kristillinen rakkaus oli kylmennyt ja vääryys alkanut kasvaa maan
päällä, niin Jumala sanoi eräälle palvelijoistansa: "Mene viemään
minulta sanaa tuolle kansalle ja ilmoita sille, mitä näet; ja se, mitä
näet, on varmasti tapahtuva, jollei tuo kansa jätä huonoja teitään ja
kadu ja palaa minun luokseni."

Ja tuo Jumalan palvelija totteli hänen käskyänsä, ja pukeuduttuaan
säkkiin ja ripoteltuaan tuhkaa päänsä päälle hän lähti tuon
kansanpaljouden luo, ja korottaen äänensä hän sanoi:

"Miksi ärsytätte Herraa omaksi turmioksenne? Luopukaa pahoilta
teiltänne, katukaa ja palatkaa hänen luoksensa."

Ja toiset kuuntelivat hänen sanojansa, ja ne liikuttivat heitä, ja
toiset pilkkasivat niitä sanoen: "Kuka tämä mies on, ja mitä hän tulee
meille sanomaan? Kuka on käskenyt hänen nuhdella meitä? Hän on hullu."

Ja katso! Herran henki valtasi profeetan, ja aika avautui hänen
silmillensä ja vuosisadat kulkivat hänen ohitsensa.

Ja repien yhtäkkiä vaatteensa hän sanoi: "Näin tulee Aatamin perhe
revittäväksi.

"Vääryyden miehet ovat mitanneet maan mittanauhalla; he ovat laskeneet
sen asukkaat, niinkuin lasketaan elukoita, pääluvun mukaan.

"He sanoivat: 'Jakakaamme tuo keskenämme, ja tehkäämme siitä raha
käytettäväksemme.

"Ja jako tapahtui: ja kukin otti sen, mitä hänen osalleen oli
tullut, ja maa ja sen asukkaat joutuivat vääryyden miesten omaksi,
ja neuvotellen keskenään he kysyivät toisiltaan: 'Paljonko arvoinen
on omaisuutemme?' Ja kaikki yhdessä he vastasivat: 'Kolmenkymmenen
hopearahan.'

"Ja he alkoivat tehdä kauppaa keskenänsä noilla kolmellakymmenellä
hopearahalla.

"Ja ostettiin, myytiin, vaihdettiin: ihmisiä maahan, maata ihmisiin, ja
kultaa täytemaksuksi.

"Ja jokainen havitteli toisen osaa, ja he rupesivat surmaamaan
toisiansa ryöstääkseen toisiansa molemmin puolin, ja verellä, jota
vuoti, he kirjoittivat paperipalaselle: Oikeus, ja toiselle: Kunnia.

"Herra, riittää, riittää!

"Kas tuossa kaksi, jotka heittävät rautaiset koukkunsa yhteen ja samaan
kansaan. Kumpikin ottaa siitä palasensa.

"Miekka kulki edes takaisin. Kuuletteko nuo vihlovat huudot? Ne ovat
nuorten aviovaimojen vaikeroimisia ja äitien valituksia.

"Kaksi aavetta hiipii eteenpäin hämärässä: ne samoilevat läpi
maaseutujen ja kaupunkien. Toinen, laiha kuin luuranko, kalvaa jonkin
saastaisen eläimen jätettä; toisella on kainalokuopassa musta paise, ja
shakaalit seuraavat häntä ulvoen.

"Herra, Herra, onko vihastuksesi oleva iäinen? Onko käsivartesi aina
ojentuva vain lyödäkseen? Säästä isiä lasten tähden. Helly noiden
pienten olentoraukkojen kyynelistä, jotka eivät vielä osaa eroittaa
vasenta kättään oikeasta.

"Maailma laajenee; rauha on palaava jälleen; on oleva tilaa kaikille.

"Voi onnettomuutta! Veri virtaa tulvanaan: se ympäröi maan kuin verinen
vyö.

"Kuka on tuo vanhus, joka puhuu oikeudesta, pidellen toisella kädellään
myrkytettyä maljaa ja hyväillen toisella irstasta naista, joka sanoo
hänelle: isäni?

"Tämä sanoo: 'Minun omani on Aatamin suku. Ketkä ovat joukostanne
voimakkaimmat, niin minä jakelen sen heille?'

"Ja mitä hän on sanonut, sen hän tekee, ja valtaistuimeltaan, ylös
nousematta, hän määrää jokaiselle hänen saaliinsa.

"Ja kaikki ahmivat, ahmivat; ja heidän nälkänsä yhä kasvaa, ja he
syöksevät toistensa päälle, ja liha vavahtelee ja luut ruskavat
hampaissa.

"Kauppatorilla alkaa liike. Sinne tuodaan kansakunnat köysi kaulassa;
niitä koetellaan, niitä punnitaan, ne pannaan juoksemaan ja kävelemään:
ne ovat sen ja sen hintaisia. Se ei ole enää entistä mellakkaa ja
sekasortoa, se on säännöllistä kauppaa.

"Onnelliset ovat taivaan linnut ja maan eläimet! Ei kukaan niitä
pakoita, ne tulevat ja menevät niinkuin hyväksi näkevät.

"Mitä ovat nuo myllynkivet, jotka lakkaamatta pyörivät, ja mitä ne
jauhavat?

"Aatamin pojat, nuo myllynkivet ovat niiden lait, jotka teitä
hallitsevat, ja ne jauhavat teitä."

Ja profeetan luodessa tulevaisuuteen näitä kaameita valonvälähdyksiä,
salaperäinen kauhu valtasi ne, jotka häntä kuuntelivat.

Yhtäkkiä hänen äänensä lakkasi kuulumasta, ja hän näytti ikäänkuin
vaipuneen syviin mietteisiin. Kansa odotteli äänetönnä, ahdistus
rinnassa ja sydän levotonna sykähdellen.

Silloin profeetta lausui: "Herra, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa sen
kurjuudessa; sinä et ole jättänyt sitä ainiaaksi sen sortajille."

Ja hän otti kaksi oksaa ja riipi lehdet niistä pois, ja pantuaan ne
ristiin, hän sitoi ne yhteen ja kohotti ne kansanjoukon yli, sanoen:
"Tämä on oleva teidän pelastuksenne; te olette voittavat tämän merkin
avulla."

Ja yö tuli, ja profeetta katosi kuin ohi kiitävä varjo, ja kansanjoukko
hajosi joka haaralle pimeyteen.



XXXI


Kun pitkän kuivuuden jälkeen leppeä sade lankeaa maahan, niin se juo
halukkaasti taivaan vettä, joka sitä virkistää ja sen hedelmöittää.

Samoin janoiset kansat tulevat juomaan halukkaasti Jumalan sanaa, kun
se on laskeutuva alas niiden päälle, niinkuin lämmin sade.

Ja oikeus ja rakkaus ja rauha ja vapaus versovat niiden povessa.

Ja on oleva niinkuin siihen aikaan, jolloin kaikki olivat veljiä, eikä
ole kuuluva enää isännän ääntä eikä orjan ääntä, ei köyhän valituksia
eikä sorretun huokauksia, vaan ilo- ja siunauslauluja.

Ja isät sanovat pojilleen: "Ensimmäiset päivämme olivat synkät, täynnä
kyyneliä ja tuskaa. Nyt aurinko nousee ja laskee meidän ilomme ylitse.
Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut
ajat ennen kuolemaamme!"

Ja äidit sanovat tyttärillensä: "Katsokaa meidän otsiamme, jotka nyt
ovat niin levolliset; tuska, suru, levottomuus kaivoivat niihin muinoin
syviä vakoja. Teidän otsanne ovat kuin keväällä järven pinta, jota ei
mikään tuuli liikuta. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän
nähdä nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"

Ja nuoret miehet sanovat nuorille neidoille: "Te olette kauniit kuin
kedon kukkaset, puhtaat kuin kaste, joka niitä virkistää, kuin valo,
joka niille antaa värin. Meistä on suloista nähdä isämme, meistä on
suloista olla äitiemme parissa; mutta kun näemme teidät ja olemme
lähellänne, niin sieluissamme liikkuu jotakin, jolla ei ole nimeä muuta
kuin taivaassa. Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä
nämä siunatut ajat ennen kuolemaamme!"

Ja nuoret neidot vastaavat: "Kukkaset kuihtuvat, ne kuolevat pois,
tulee päivä, jolloin ei kaste niitä virkistä eikä valo anna niille
enää väriä. Ei ole maan päällä muuta kuin hyve, joka ei koskaan
kuihdu eikä kuole pois. Isämme ovat kuin tähkäpää, joka syksyn tullen
täyttyy jyvillä, ja äitimme ovat kuin viiniköynnös, joka tulee täyteen
hedelmiä. On mieluista nähdä isämme; on mieluista olla äitiemme
parissa; ja isiemme ja äitiemme pojat ovat meille myöskin mieluiset.
Ylistetty olkoon Jumala, joka on antanut meidän nähdä nämä siunatut
ajat ennen kuolemaamme"!



XXXII


Näin pyökin, joka kohosi huimaavaan korkeuteen. Latvasta melkein alas
asti se levitteli suunnattoman suuria oksia, jotka peittivät maan
ylt’ympärillä, niin että se oli paljas; siinä ei kasvanut ainoatakaan
ruohonkortta. Jättiläisen juurelta kasvoi tammi, joka, kohottuaan
muutaman jalan ylöspäin, kumartui, mutkistui, sitten kurottihe
vaakasuoraan, sitten taas kohosi ylöspäin ja mutkitteli uudelleen;
ja vihdoin näin sen kurottavan laihaa ja paljasta päätänsä pyökin
voimakasten oksien alla saadakseen edes vähän ilmaa ja vähän valoa.

Ja minä ajattelin itsekseni: kas noin pienet kasvavat suurten varjossa.

Ketkä kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Ketkä lähestyvät
heitä? Eivät köyhät. Heidät ajetaan pois; heidän näkemisensä
tahraisi rikkaiden katseet. Heidät poistetaan huolellisesti heidän
läheisyydestään ja heidän palatseistaan; heidän ei anneta kulkea edes
heidän puutarhainsa läpi, jotka ovat avoinna kaikille paitsi heille,
sentähden että heidän työstä riutunut ruumiinsa on verhottu puutteen
vaatteisiin.

Ketkä sitten kokoontuvat maailman mahtavain ympärille? Rikkaat ja
imartelijat, jotka tahtovat tulla mahtaviksi, kunniattomat naiset,
heidän salaisten nautintojensa katalat kätyrit, ilveilijät, narrit,
jotka viihdyttelevät heidän omiatuntojaan, ja väärät profeetat, jotka
pettävät ne.

Ketkä vielä? Väkivallan ja kavaluuden miehet, sorron apurit,
sydämettömät veronkiskurit, kaikki, jotka sanovat: "Jättäkää kansa
meidän käsiimme, niin me vuodatamme sen kullan teidän kirstuihinne ja
sen rasvan suoniinne."

Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.

Pikkulinnut tekevät pesänsä nurmikkoon ja petolinnut korkeisiin puihin.



XXXIII


Siihen vuodenaikaan, kun lehdet kellastuvat, eräs vanhus, risutaakka
selässään, palasi hitaasti mökilleen, joka sijaitsi erään pienen
laakson rinteellä.

Ja laakson suun puolella, muutamain hajallaan seisovain puiden
lomitse, näki, kuinka jo taivaanrannan alle laskeneen auringon vinot
säteet leikkivät lännen pilvissä ja loivat niihin lukemattomia
värivivahduksia, jotka vähitellen häipyivät.

Ja saavuttuaan mökilleen, joka peltotilkkuineen, jota hän viljeli
sen vierellä, oli hänen ainoa omaisuutensa, vanhus laski maahan
risutaakkansa, istuutui lieden savusta mustuneelle puupenkille ja antoi
päänsä painua rinnalleen, syviin haaveisiin vaipuneena.

Ja silloin tällöin hänen paisuneesta povestaan pääsi lyhyt nyyhkytys,
ja särkyneellä äänellä hän sanoi:

"Minulla oli vain yksi poika; he riistivät hänet minulta; vain yksi
lehmä parka; he riistivät sen minulta veroksi pellostani."

Ja sitten, heikommalla äänellä, hän toisti: "Poikani, poikani!" ja
kyynel tunkeutui kostuttamaan hänen vanhoja silmäluomiansa, mutta ei
voinut valua alas.

Siinä noin murhemielin istuessaan hän kuuli jonkun sanovan: "Isäni,
Jumala siunatkoon teitä ja omaisianne!"

"Omaisiani?" sanoi vanhus. "Minulla ei ole enää ketään omaista: minä
olen yksin."

Ja kohottaessaan katseensa hän näki pyhiinvaeltajan seisovan ovellaan,
nojautuneena pitkään sauvaan; ja tietäen, että vieraat ovat Jumalan
lähettämiä, hän sanoi hänelle:

"Jumala palkitkoon teille siunauksenne! Astukaa sisään, poikani;
kaikki, mitä köyhällä on, on köyhälle tarjona."

Ja sytyttäen liedelle risukimppunsa, hän ryhtyi valmistelemaan
matkamiehen ateriaa.

Mutta ei mikään voinut häivyttää hänen mielestään ajatusta, joka sitä
ahdisti: se oli siellä yhäti hänen sydämellään.

Ja huomattuaan, mikä häntä niin katkerasti suretti, pyhiinvaeltaja
sanoi hänelle: "Isäni, Jumala koettelee teitä ihmisten käden kautta.
On kuitenkin suurempaa kurjuutta kuin teidän kurjuutenne. Sorrettu ei
kärsi eniten, vaan sortajat."

Vanhus pudisti päätään eikä vastannut.

Pyhiinvaeltaja jatkoi: "Mitä nyt ette usko, sen kyllä pian uskotte."

Ja käskettyään hänen istuutua, hän pani kätensä hänen silmilleen; ja
vanhus vaipui uneen, sen raskaan, synkän, kauhistavan unen kaltaiseen,
joka valtasi Abrahamin, kun Jumala näytti hänelle hänen sukunsa tulevat
onnettomuudet.

Ja hänestä näytti, että hänet siirrettiin laajaan palatsiin, erään
vuoteen ääreen; ja vuoteen vieressä oli kruunu, ja tuossa vuoteessa
nukkui mies, ja mitä tässä miehessä tapahtui, sen näki vanhus niin
selvästi kuin päivällä, valvoessa näkee sen, mitä silmäin edessä
tapahtuu.

Ja mies, joka virui siinä, kultavuoteessa, kuuli ikäänkuin leipää
pyytävän kansanjoukon sekavia huutoja. Se oli myrskyssä rantaa vastaan
murtuvien aaltojen kohinan kaltaista ääntä. Ja myrsky äityi, ja kohina
koveni; ja tuo nukkuva mies näki aaltojen hetki hetkeltä nousevan
ja pieksävän jo palatsin muureja, ja hän ponnisteli sanomattomasti,
ikäänkuin paetakseen, mutta ei voinut, ja hänen tuskansa oli ääretön.

Kauhistuneena katsellessaan, vanhus äkkiä siirrettiin toiseen
palatsiin. Se, joka siellä makasi, oli pikemmin ruumiin kuin elävän
ihmisen näköinen.

Ja unissaan hän näki edessään poikki pantuja päitä; ja avaten suunsa,
nuo päät sanoivat:

"Me olimme uhrautuneet sinun hyväksesi, ja kas tässä palkka, jonka
olemme saaneet. Nuku, nuku; mutta me emme nuku. Me valvomme odottaen
koston hetkeä: se on lähellä."

Ja veri hyytyi nukkuneen miehen suonissa. Ja hän sanoi: "Jospa edes
voisin jättää kruununi tuolle lapselle", ja hänen tuijottavat katseensa
kääntyivät erästä kehtoa kohti, jonka päälle oli laskettu kuningattaren
otsanauha.

Mutta kun hän alkoi tyyntyä ja saada hiukan lohdutusta tästä
ajatuksesta, niin eräs toinen, kasvoiltaan hänen näköisensä mies
sieppasi lapsen ja löi sen murskaksi seinää vastaan.

Ja vanhus tunsi menevänsä tajuttomaksi kauhusta.

Ja hänet siirrettiin samassa silmänräpäyksessä kahteen eri paikkaan;
ja vaikka olivatkin erillään, niin nuo paikat muodostivat hänestä vain
yhden paikan.

Ja hän näki kaksi miestä, joita, lukuunottamatta heidän ikäänsä, olisi
voinut luulla samaksi mieheksi; ja hän ymmärsi, että he olivat saaneet
ravintonsa samasta rinnasta.

Ja heidän unensa oli samanlainen kuin tuomitun, joka odottaa
kuolemanrangaistusta herätessään. Veriseen käärinliinaan verhottuja
haamuja kulki heidän ohitsensa, ja kukin niistä kosketti heitä ohi
kulkiessaan, ja heidän jäsenensä nytkähtivät taaksepäin ja vetäytyivät
kokoon, ikäänkuin väistääkseen tätä kuoleman kosketusta.

Sitten he katsahtivat toisiinsa, eräänlainen hirvittävä hymy
huulillaan, ja heidän silmänsä syyti tulta ja heidän kätensä liikahteli
suonenvedon tapaisesti väkipuukon kahvalla.

Ja vanhus näki sitten kalpean ja laihan miehen. Epäluulot hiipivät
joukoittain hänen vuoteensa ääreen, vuodattivat myrkkyään hänen
kasvoilleen, kuiskailivat hiljaisella äänellä kaameita sanoja, ja
upottivat hitaasti kyntensä hänen pääkalloonsa, jota kylmä hiki
kostutti. Ja ihmishahmo, kalpea kuin käärinliina, lähestyi häntä ja
osoitti hänelle sanaakaan sanomatta sinertävää arpea, joka hänellä oli
kaulan ympärillä. Ja vuoteessa, jossa hän makasi, tuon kalpean miehen
polvet löivät yhteen ja hänen suunsa meni kauhusta ammolleen ja hänen
silmänsä suurenivat hirveästi.

Ja tuo kauhusta tyrmistynyt vanhus siirrettiin vielä suurempaan
palatsiin.

Ja se, joka siellä nukkui, hengitti ainoastaan äärettömän
vaivalloisesti. Mutta aave istua kyyrötti hänen rinnallaan ja katseli
häntä ilkeästi nauraen. Ja se puhui hänen korvaansa, ja sen sanat
muuttuivat näyiksi tuon miehen sielussa, jota se painoi ja survoi
terävillä luillaan.

Ja tuo mies näki olevansa lukemattoman kansanjoukon ympäröimänä, josta
kuului peloittavia huutoja:

"Sinä lupasit meille vapauden ja annoit meille orjuuden.

"Sinä lupasit meille hallitsevasi lakien avulla, mutta lakeina ovat
vain sinun oikkusi.

"Sinä lupasit meille säästäväsi vaimojemme ja lastemme leipää, mutta
teit kurjuutemme kahta kauheammaksi kartuttaaksesi aarteitasi.

"Sinä lupasit meille kunniaa, mutta hankit meille kansojen ylenkatseen
ja heidän oikeutetun vihansa.

"Astu alas, astu alas, ja mene nukkumaan yhdessä valapattoisten ja
tyrannien kanssa!"

Ja hän tunsi, että kansanjoukko syöksi hänet alas ja laahasi hänet
pois, ja hän tarrautui kiinni kultasäkkeihin, ja säkit repesivät, ja
kulta vuoti ulos ja putosi maahan.

Ja hän oli harhailevinaan köyhänä maailmassa ja janoissaan pyytävinään
armosta juotavaa, ja hänestä näytti, että hänelle ojennettiin lasi
täynnä lokaa ja että kaikki häntä karttelivat, kaikki häntä kirosivat,
koska hänellä oli otsassaan petturien merkki.

Ja vanhus käänsi inhoten katseensa hänestä pois.

Ja kahdessa toisessa palatsissa hän näki kaksi muuta miestä, jotka
mietiskelivät kuolemanrangaistuksia. "Sillä", sanoivat he, "miten
saamme edes jonkinlaista turvallisuutta? Maa on uurrettuna jalkaimme
alta; kansat meitä kammoavat; pienet lapsetkin rukouksissaan pyytävät
illoin aamuin Jumalaa vapauttamaan meistä maan."

Ja toinen tuomitsi _kovaan vankeuteen_, se on: kaikkiin ruumiin ja
sielun kidutuksiin ja nälkäkuolemaan onnettomia, joiden hän epäili
lausuneen sanan isänmaa; ja toinen käski heittämään vankikomeroon
kaksi nuorta tyttöä, takavarikoituaan heidän omaisuutensa, koska he
olivat syypäitä siihen, että olivat hoitaneet haavoitettuja veljiään
sairaalassa.

Ja heidän väsyttäessään itseänsä tässä teloittajantyössä, saapui heidän
luoksensa sanansaattajia.

Ja toinen sanansaattajista sanoi: "Teidän eteläiset maakuntanne ovat
murtaneet kahleensa, ja niiden pätkillä ne ovat karkoittaneet teidän
maaherranne ja sotilaanne."

Ja toinen: "Teidän kotkanne on revitty hajalle suuren virran rannoilla:
sen aallot vievät mennessään niiden jäännökset."

Ja molemmat kuninkaat vääntelivät itseään vuoteellaan.

Ja vanhus näki vielä kolmannen. Hän oli karkoittanut Jumalan
sydämestään, ja Jumalan sijalla hänen sydämessään oli mato, joka kalvoi
sitä lakkaamatta; ja kun tuska uudistui tuimempana, soperteli hän
hiljaa jumalanherjauksia, ja hänen huulensa peittyivät punertavalla
vaahdolla.

Ja hän oli olevinaan äärettömällä tasangolla yksinään madon kanssa,
joka ei häntä jättänyt. Ja tuo tasanko oli hautausmaa, surmatun kansan
hautausmaa.

Ja katso! Yhtäkkiä maa järisi, haudat avautuivat, kuolleet nousivat ja
astuivat esiin joukoittain; ja hän ei voinut liikahtaa eikä päästää
huutoa.

Ja kaikki nuo kuolleet, miehet, vaimot ja lapset, katselivat häntä
vaieten; ja vähän ajan kuluttua, yhä vaieten, he ottivat hautojen kivet
ja asettivat ne hänen ympärilleen.

Ne ulottuivat ensin hänen polviinsa, sitten hänen rintaansa, sitten
hänen suuhunsa saakka, ja hän ojensi ponnistellen kaulansa lihaksia
hengittääkseen vielä kerran; ja rakennus kohosi yhä, ja kun se oli
valmis, niin sen harja katosi synkkään pilveen.

Vanhus alkoi menettää voimansa: hänen sielunsa oli tulvillaan kauhua.

Ja katso! Kuljettuaan useiden autioiden salien läpi, hän näki eräässä
pienessä kamarissa, vuoteella, jota lamppu tuskin valaisi valjulla
valollaan, vuosien riuduttaman miehen.

Vuoteen ympärillä seisoi seitsemän pelkoa, neljä toisella puolella ja
kolme toisella.

Ja yksi peloista asetti kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle, ja hän
säpsähti ja hänen jäsenensä vapisivat; ja käsi pysyi siinä niin kauan
kuin se tunsi vähänkin lämpöä.

Ja tämän jälkeen toinen kylmempi teki samoin kuin ensimmäinen, ja
kaikki laskivat kätensä tuon iäkkään miehen sydämelle.

Ja hänessä tapahtui asioita, joita ei voi paljastaa.

Hän näki etäisyydessä, napaseuduilla, hirveän kummituksen, joka
sanoi hänelle: "Anna itsesi minulle, niin minä lämmitän sinut
hengitykselläni."

Ja jääkylmillä sormillaan tuo pelon mies kirjoitti sopimuksen,
en tiedä millaisen sopimuksen, mutta sen jokainen sana oli kuin
kuolonkamppauksen korahdus.

Ja se oli viimeinen näky. Ja herättyään vanhus kiitti kaitselmusta
siitä tiedosta, minkä se oli hänelle antanut elämän tuskista.

Ja pyhiinvaeltaja sanoi hänelle: "Toivokaa ja rukoilkaa; rukoukselle
annetaan kaikki. Poikanne ei ole hukassa; silmänne tulevat näkemään
hänet jälleen, ennenkuin sulkeutuvat. Odottakaa rauhassa Herran päiviä!"

Ja vanhus odotti rauhassa.



XXXIV


Se paha, joka on maailman vitsauksena, ei tule Jumalasta, sillä
Jumala on rakkaus, ja kaikki, mitä hän on tehnyt, on hyvää; se tulee
Saatanasta, jonka Jumala on kironnut, ja ihmisistä, joilla on Saatana
isänään ja herranaan. Mutta Saatanan poikia on paljon maailmassa.
Sikäli kuin he siirtyvät pois elämästä, Jumala kirjoittaa heidän
nimensä sinetillä suljettuun kirjaan, joka aikojen lopussa avataan ja
luetaan julki. On ihmisiä, jotka rakastavat vain itseänsä; ja nämä ovat
vihan ihmisiä; sillä ken rakastaa vain itseänsä, se vihaa muita.

On ylpeyden ihmisiä, jotka eivät voi suvaita vertaisiaan, jotka aina
tahtovat käskeä ja olla vallanpitäjinä.

On ahneuden ihmiset, jotka aina pyytelevät kultaa, kunniasijoja,
nautintoja, eivätkä koskaan kyllästy.

On ryöstön ihmiset, jotka vaaniskelevat heikkoa, ryöstääkseen hänet
väkivallalla tahi kavaluudella, ja hiiviskelevät öisin lesken ja orvon
asunnon ympärillä.

On murhan ihmiset, joilla on vain väkivallan ajatuksia, jotka
sanovat: "Te olette meidän veljemme", ja surmaavat ne, joita sanovat
veljiksensä, heti kun epäilevät niiden vastustavan heidän aikeitaan, ja
kirjoittavat lakeja niiden verellä.

On pelon ihmiset, jotka vapisevat häijyn edessä ja suutelevat hänen
kättään, toivoen siten saavansa vältetyksi hänen sortonsa, ja jotka,
kun viattoman kimppuun hyökätään julkisella paikalla, kiireesti
palaavat taloonsa ja sulkevat sen oven.

Kaikki nämä ihmiset ovat hävittäneet rauhan, turvallisuuden ja vapauden
maan päältä.

Te ette siis saa takaisin vapautta, turvallisuutta, rauhaa muutoin kuin
taistelemalla lakkaamatta heitä vastaan.

Se kaupunki, jonka he ovat rakentaneet, on Saatanan kaupunki; teidän
tulee rakentaa uudelleen Jumalan kaupunki.

Jumalan kaupungissa jokainen rakastaa veljiänsä niinkuin itseänsä, ja
sentähden ei kukaan siellä ole hyljättynä, ei kukaan siellä kärsi, jos
hänen kärsimyksensä ovat poistettavissa.

Jumalan kaupungissa kaikki ovat tasa-arvoisia, ei kukaan ole
vallanpitäjä, sillä oikeus yksin vallitsee siellä yhdessä rakkauden
kanssa.

Jumalan kaupungissa jokainen saa omistaa pelkäämättä sen, mikä on hänen
omaansa, eikä halua mitään enempää, sillä se, mikä on kunkin oma, on
kaikkien omaa, ja kaikki omistavat Jumalan, joka sisältää kaiken hyvän.

Jumalan kaupungissa ei kukaan uhraa toisia itsensä hyväksi, mutta
jokainen on valmis uhraamaan itsensä toisten hyväksi.

Jumalan kaupungissa, jos sinne pääsee pujahtamaan joku häijy, kaikki
eristäytyvät hänestä, ja kaikki liittyvät yhteen pitääkseen hänet
aisoissa tahi ajaakseen hänet pois; sillä häijy on jokaisen vihollinen,
ja jokaisen vihollinen on kaikkien vihollinen.

Kun te olette rakentaneet uudelleen Jumalan kaupungin, niin maa on
vihannoiva jälleen ja kansat ovat jälleen kukoistavat, koska te olette
voittaneet Saatanan pojat, jotka sortavat kansoja ja hävittävät
autioksi maan, ylpeyden ihmiset, ryöstön ihmiset, murhan ihmiset ja
pelon ihmiset.



XXXV


Jos kansojen sortajat jätettäisiin yksin, vaille muiden tukea ja apua,
niin mitä he voisivat niitä vastaan?

Jos he pitääkseen niitä orjuudessa eivät saisi apua muilta kuin niiltä,
joilla orjuudesta on hyötyä, niin mitä olisi tämä pieni lukumäärä
kokonaisia kansoja vastaan?

Ja Jumalan viisaus se on niin järjestänyt asiat, jotta ihmiset voisivat
aina vastustaa tyranniutta; ja tyrannius olisi mahdoton, jos ihmiset
ymmärtäisivät Jumalan viisauden.

Mutta koska tämän maailman valtiaat ovat suunnanneet mielensä toisiin
ajatuksiin, niin he ovat asettaneet Jumalan viisautta vastaan, jota
ihmiset eivät enää ymmärtäneet, Saatanan, tämän maailman ruhtinaan,
viisauden.

Ja nyt Saatana, joka on kansojen sortajain kuningas, neuvoi heille,
lujittaakseen heidän tyranniutensa, pirullisen viekkauden.

Hän sanoi heille: "Näin tulee tehdä. Ottakaa jokaisesta perheestä
rotevimmat nuoret miehet ja antakaa heille aseita ja harjoittakaa heitä
niitä käyttämään; he tulevat taistelemaan teidän puolestanne isiänsä ja
veljiänsä vastaan, sillä minä uskottelen heille, että se on kunniakas
teko.

"Minä olen tekevä heille kaksi epäjumalaa, joiden nimet ovat Kunnia ja
Uskollisuus, ja lain, jonka nimi on tahdoton Kuuliaisuus.

"Ja he tulevat palvomaan näitä epäjumalia ja sokeasti alistumaan tämän
lain alaisiksi, sillä minä olen johtava harhaan heidän järkensä, ja
teidän ei tarvitse enää mitään pelätä."

Ja kansojen sortajat tekivät niin kuin Saatana oli heille sanonut, ja
Saatana myöskin täytti, mitä oli luvannut kansojen sortajille.

Ja nähtiin kansan lasten kohottavan käsivartensa kansaa vastaan,
surmaavan veljiänsä, panevan kahleisiin isiänsä ja vieläpä unohtavan
sen kohdunkin, joka heidät oli kantanut.

Kun heille sanottiin: "Kaiken pyhän nimessä, ajatelkaa, kuinka väärää,
kuinka kauhistavaa on se, mitä teidän käsketään tehdä!" niin he
vastasivat: "Me emme ajattele, me tottelemme."

Ja kun heille sanottiin: "Eikö ole enää povessanne yhtään rakkautta
isiinne, äiteihinne, veljiinne eikä sisariinne?" niin he vastasivat:
"Me emme rakasta, me tottelemme."

Ja kun heille osoitettiin Jumalan, ihmisen luojan, ja Kristuksen,
hänen vapahtajansa alttareita, niin he huudahtivat: "Ne ovat isänmaan
jumalat; meidän jumalamme ovat herrain jumalat, Uskollisuus ja Kunnia."

Totisesti, sanon minä teille, siitä saakka kuin Käärme vietteli
ensimmäisen vaimon, ei ole ollut hirvittävämpää viettelystä kuin tämä.

Mutta se lähenee loppuaan. Kun paha henki hurmaa oikeamielisiä sieluja,
niin se tapahtuu vain joksikin aikaa. Ne kulkevat kuin läpi hirveän
unen, ja herätessään ne siunaavat Jumalaa, joka on pelastanut heidät
siitä piinasta.

Vielä muutamia päiviä, ja ne, jotka taistelivat sortajien puolesta,
tulevat taistelemaan sorrettujen puolesta; ne, jotka taistelivat
pitääkseen kahleissa isiään, äitejään, veljiään ja sisariaan, tulevat
taistelemaan vapauttaakseen heidät.

Ja Saatana on pakeneva luoliinsa yhdessä kansojen valtiasten kanssa.



XXXVI


Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan Jumalan ja isänmaan alttarin puolesta.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan oikeuden, kansojen pyhän asian, ihmiskunnan pyhien
oikeuksien puolesta.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan vapauttaakseni veljeni sorrosta, katkaistakseni
heidän kahleensa ja maailman kahleet.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan vääryyden miehiä vastaan niiden puolesta, jotka
he lyövät maahan ja tallaavat jalkoihinsa, herroja vastaan orjien
puolesta, tyranneja vastaan vapauden puolesta.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, jotteivät kaikki enää olisi muutamain saaliina,
saadakseni alas painuneet päät jälleen kohoamaan, ja tukeakseni
notkistuvia polvia.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, jotteivät isät enää kiroaisi sitä päivää, jolloin
heille sanottiin: "Teille on syntynyt poika", eivätkä äidit sitä,
jolloin he ensi kertaa painoivat häntä poveansa vastaan.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, jottei veli enää suruksensa näkisi sisarensa
kuihtuvan kuin ruohon, jolle maa ei enää anna ravintoansa, jottei
sisaren enää tarvitsisi itkien katsella veljeänsä, joka lähtee eikä ole
palaava.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori, sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, jotta jokainen saisi syödä rauhassa työnsä
hedelmän; kuivatakseni pienten lasten kyyneleet, kun he pyytävät leipää
ja heille vastataan: "Ei ole enää leipää, meiltä otettiin, mitä sitä
oli jäljellä."

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan köyhän puolesta, jottei häneltä ainiaaksi
riistettäisi hänen osaansa yhteisestä perinnöstä.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, karkoittaakseni nälän mökeistä, palauttaakseni
perheisiin yltäkylläisyyden, turvallisuuden ja ilon.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan hankkiakseni jälleen niille, jotka sortajat ovat
heittäneet vankikoppien syvyyteen, ilman, jota heidän rintansa
kaipaavat, ja valon, jota heidän silmänsä etsivät.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan kaataakseni ne salvat, jotka eroittavat kansat
toisistaan ja estävät ne syleilemästä toisiansa niinkuin saman isän
pojat, joiden on määrä elää yhdistyneinä samassa rakkaudessa.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan vapauttaakseni ihmisen tyrannivallasta ajatuksen,
sanan, omantunnon.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan korkeudesta alas astuneiden ikuisten
lakien puolesta, oikeuden puolesta, joka suojelee oikeuksia,
lähimmäisenrakkauden puolesta, joka lieventää välttämättömät
kärsimykset.

Siunatut olkoot aseesi, nuori sotilas!

Nuori sotilas, minne menet?

Menen taistelemaan, jotta kaikilla olisi taivaassa Jumala ja maan
päällä isänmaa.

Siunatut olkoot aseesi, seitsemästi siunatut, nuori sotilas!



XXXVII


Miksi väsytätte itseänne turhaan kurjuudessanne? Toivomuksenne on hyvä,
mutta ette tiedä, kuinka sen tulee täyttyä.

Muistakaa tarkoin tämä sääntö: Ainoastaan se, joka on antanut elämän,
voi antaa takaisin elämän. Teiltä ei mikään ole onnistuva ilman
Jumalaa. Te kääntelette ja vääntelette itseänne tuskanne vuoteella.
Mitä lievitystä olette saneet?

Olette lyöneet maahan muutamia tyranneja, ja niitä on tullut toisia
pahempia kuin ensimmäiset.

Olette kumonneet orjuuden lakeja ja saaneet sijaan verilakeja ja sitten
taas orjuuden lakeja.

Älkää siis luottako ihmisiin, jotka asettuvat jumalan ja teidän
väliinne, jotta heidän varjonsa kätkisi hänet teiltä. Noilla ihmisillä
on pahat aikeet.

Sillä Jumalalta tulee vapauttava voima, koska Jumalalta tulee
yhteenliittävä rakkaus.

Mitä voi tehdä teidän hyväksenne ihminen, jolla on vain oma ajatuksensa
ohjeenaan ja oma tahtonsa lakinaan?

Vaikkapa hän onkin vilpitön ja tarkoittaa vain hyvää, niin hänen täytyy
antaa teille oma tahtonsa laiksi ja oma ajatuksensa ohjeeksi.

Mutta kaikki tyrannit tekevät juuri niin.

Ei maksa vaivaa mullistaa kaikki ja uskaltaa kaikki asettaakseen
tyranniuden sijalle toisen tyranniuden.

Vapaus ei ole siinä, että valtiaana on tämä henkilö tuon henkilön
sijasta, vaan siinä, että valtiaana ei ole kukaan.

Mutta missä Jumala ei hallitse, siinä on välttämätöntä jonkun ihmisen
hallita, ja se on nähty aina.

Jumalan valtakunta, sanon sen teille vielä, se on oikeuden valta
mielissä ja kristillisen rakkauden valta sydämissä; ja sillä on maan
päällä perustuksensa uskossa Jumalaan ja uskossa Kristukseen, joka on
julkaissut Jumalan lain, rakkauden lain ja oikeuden lain.

Oikeuden laki opettaa, että kaikki ovat tasa-arvoiset isänsä edessä,
joka on Jumala, ja ainoan herransa edessä, joka on Kristus.

Rakkauden laki opettaa heitä rakastamaan ja auttamaan toisiansa
niinkuin saman isän poikia ja saman opettajan oppilaita.

Ja silloin he ovat vapaat, koska ei kukaan käske toista, jolleivät
kaikki ole vapaasti valinneet häntä käskemään; ja heiltä ei voi riistää
heidän vapauttansa, koska he kaikki ovat liittyneet yhteen sitä
puolustamaan.

Mutta ne, jotka teille sanovat: "Ennen meitä ei ole tiedetty, mitä
oikeus on: oikeus ei tule Jumalalta, se tulee ihmiseltä; luottakaa
meihin, ja me teemme teille oikeuden, joka tyydyttää teitä", ne
pettävät teidät tahi, jos he vilpittömästi lupaavat teille vapauden,
pettävät itsensä.

Sillä he vaativat teitä tunnustamaan heidät herroiksenne, ja
niin teidän vapautenne ei olisi muuta kuin näiden uusien herrain
tottelemista. Vastatkaa heille, että teidän herranne on Kristus, että
ette tahdo ketään toista, ja Kristus on vapauttava teidät.



XXXVIII


Te tarvitsette paljon kärsivällisyyttä ja väsymätöntä rohkeutta: sillä
ette tule voittamaan yhdessä päivässä.

Vapaus on se leipä, joka kansojen tulee ansaita otsansa hiessä.

Monet alkavat innokkaasti ja sitten tympeytyvät, ennenkuin sadon
korjuun aika on tullut.

He ovat velttojen ja tarmottomien ihmisten kaltaiset, jotka eivät voi
kestää sitä työtä, että kitkisivät pelloistaan pois rikkaruohot sitä
myöten kuin ne kasvavat, vaan kylvävät, mutta eivät saa satoa, koska
ovat antaneet hyvän kylvön tukehtua.

Minä sanon teille, siinä maassa on aina kova nälänhätä.

He ovat myöskin mielettömäin ihmisten kaltaiset, jotka rakennettuaan
kattoa vaille talon, asuakseen siinä, jättävät sen kattamatta, koska
pelkäävät vähäistä lisäponnistusta.

Tuulet ja sateet tulevat ja talo romahtaa kokoon, ja sen rakentajat
hautautuvat yhtäkkiä sen raunioiden alle.

Vaikkakin toiveenne olisivat pettäneet ei vain seitsemän, vaan
seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa, niin älkää koskaan menettäkö
toivoa.

Oikea asia voittaa aina, kun siihen uskotaan, ja ken on kestäväinen
loppuun asti, se pelastuu.

Älkää sanoko: siinä saa kärsiä paljon etujen vuoksi, jotka tulevat
vasta myöhään.

Jos nämä edut tulevat myöhään, jos te saatte nauttia niitä vain vähän
aikaa, tahi vaikkapa teidän ei olisi suotu nauttia niitä ensinkään,
niin lapsenne ja lastenne lapset nauttivat niitä.

Heillä ei ole oleva muuta kuin minkä te heille jätätte: katsokaa siis,
tahdotteko jättää heille kahleita ja ruoskia ja nälän perinnöksi.

Ken kysyy itseltään, mitä arvoa oikeudella on, se häpäisee sydämessään
oikeuden pyhyyden; ja ken laskee, paljonko vapaus maksaa, se luopuu
sydämessään vapaudesta.

Vapaus ja oikeus tulevat punnitsemaan teidät samassa vaa'assa, missä te
olette ne punninneet. Oppikaa siis tuntemaan niiden arvo.

On kansoja, jotka eivät ole oppineet sitä tuntemaan ja heidän
kurjuutensa vertaista ei ole koskaan ollut.

Jos maan päällä on jotakin suurenmoista, niin se on sellaisen
kansan luja päätös, joka Jumalan suman vartioimana astuu hetkeäkään
väsähtämättä valloittamaan ne oikeudet, jotka hän on sille antanut;
joka ei laske haavojaan, ei lepäämättä ponnisteltuja päiviä eikä
unettomia öitä ja joka sanoo itselleen: Mitäpä niistä? Oikeus ja vapaus
ansaitsevat aina toisenmoisia vaivannäköjä.

Se voi saada kokea onnettomuuksia, vastoinkäymisiä, kavalluksia; joku
Juudas voi sen myydä. Älköön mikään masentako sen rohkeutta!

Sillä totisesti, sanon minä teille, vaikka se astuisi hautaan, kuten
Kristus, niin se, kuten Kristus, kolmantena päivänä nousisi sieltä
kuoleman ja tämän maailman Ruhtinaan ja tämän maailman Ruhtinaan
palvelijain voittajana.



XXXIX


Peltomies kantaa päivän taakan, antautuu alttiiksi sateelle,
auringonpaahteelle, tuulille, valmistaakseen työllään satoa, joka
syksyllä on täyttävä hänen aittansa.

Oikeus on kansojen sato.

Käsityöläinen nousee ennen aamunkoittoa, sytyttää pienen lamppunsa
ja ahertaa taukoamatta, ansaitakseen vähän leipää omaksi ja lastensa
ravinnoksi.

Oikeus on kansojen leipä.

Kauppias ei karta mitään ponnistusta, ei valita mitään vaivaa; hän
kuluttaa ruumistansa ja unohtaa unen, kootakseen rikkauksia.

Vapaus on kansojen rikkaus.

Merimies kyntää meriä, antautuu aaltojen ja myrskyjen valtaan, uskaltaa
laskea karien keskelle, kärsii vilut ja helteet, taatakseen itselleen
jotakin lepoa vanhoilla päivillään.

Vapaus on kansojen lepo.

Sotilas alistuu mitä kovimpiin kieltäymyksiin, hän valvoo ja taistelee
ja antaa verensä sen hyväksi, mitä hän sanoo kunniaksi.

Vapaus on kansojen kunnia.

Jos on olemassa kansa, joka pitää vähemmässä arvossa oikeutta ja
vapautta kuin peltomies satoansa, käsityöläinen leipäpalasta, kauppias
rikkauksia, merimies lepoa ja sotilas kunniaa, niin rakentakaa sen
kansan ympärille korkea muuri, jotta sen hengitys ei saastuttaisi muuta
maailmaa.

Kun kansojen tuomion suuri päivä on tuleva, niin sille sanotaan: "Mitä
olet tehnyt sielullasi? Siitä ei ole nähty merkkiä eikä jälkeäkään.
Elukan nautinnot ovat olleet sinun kaikkesi. Olet rakastanut lokaa;
mene mätänemään lokaan."

Ja sitä vastoin se kansa, joka on asettanut sydämessään todellisen
hyvän aineellisen hyvän yläpuolelle, joka sen voittaaksensa ei ole
säästänyt mitään työtä, ei mitään vaivaa, ei mitään uhrauksia, on saava
kuulla seuraavat sanat:

"Sielujen palkinto niille, joilla on sielu! Koska olet rakastanut yli
kaiken vapautta ja oikeutta, niin tule ja omista ainaisesti oikeus ja
vapaus."



XL


Luuletteko, että sonni, jota ruokitaan läävässä valjastettavaksi ikeen
alle ja jota lihotetaan teurastettavaksi, on kadehdittavampi kuin
härkä, joka vapaana etsii ravintonsa metsistä?

Luuletteko, että hevosella, joka satuloidaan ja suitsetaan ja jolla on
aina yllin kyllin heiniä häkissä, on parempi kohtalo kuin oriilla, joka
vapaana kaikista liekaköysistä hirnuu ja hyppii tasangolla?

Luuletteko, että syöttökukko, jolle heitetään jyviä kanatarhassa, on
onnellisempi kuin metsäkyyhky, joka aamulla ei tiedä, mistä löytää
ruokansa siksi päiväksi?

Luuletteko, että se, joka kävelee levollisena jossakin noista
puistoista, joita kutsutaan kuningaskunniksi, viettää suloisempaa
elämää kuin pakolainen, joka samoilee metsästä metsään ja kalliolta
kalliolle sydän täynnä toivoa luoda itselleen isänmaa?

Luuletteko, että turvaton maaorja, joka istuu herransa pöydässä,
nauttii enemmän sen herkullisista ruokalajeista kuin vapauden soturi
mustasta leipäpalasestaan?

Luuletteko, että se, joka nukkuu nuora kaulassa pahnoilla, jotka
hänen herransa on hänelle heittänyt, saa parempaa unta kuin se, joka
taisteltuaan päivällä ollakseen riippumaton mistään herrasta lepää
yöllä muutaman tunnin maan päällä, jonkin pellon kolkassa?

Luuletteko, että pelkuria, joka laahaa kaikkialla mukanaan orjan
kahleita, painaa kevyempi taakka kuin urheata miestä, joka kantaa
vangin rautoja?

Luuletteko, että arkamainen mies, joka heittää henkensä vuoteessaan,
tyranniutta ympäröivän saastaisen ilman tukahduttamana, kuolee
mieluisamman kuoleman kuin pelkäämätön mies, joka mestauslavalla antaa
Jumalalle takaisin sielunsa vapaana, niinkuin hän sen häneltä sai.

Vaivaa on kaikkialla ja kärsimystä on kaikkialla, mutta on
hedelmättömiä vaivoja ja hedelmällisiä vaivoja, häpeällisiä kärsimyksiä
ja kunniakkaita kärsimyksiä.



XLI


Hän vaelsi harhaillen maan päällä. Jumala opastakoon
maanpakolais-raukkaa!

Minä kuljin kansojen keskitse, ja ne katselivat minua, ja minä katselin
niitä, ja me emme tunteneet toisiamme. Kaikkialla maanpakolainen on
yksin.

Kun illan tullen näin laaksosta kohoavan savua jostakin mökistä, niin
sanoin itsekseni: Onnellinen se, joka illoin saa palata kotilieden
ääreen ja istuutua siihen omiensa keskelle. Kaikkialla maanpakolainen
on yksin.

Mihin kiitävät nuo myrskyn ajamat pilvet? Se ajaa minua samoin kuin
niitä, ja mitäpä sillä on väliä, mihin? Kaikkialla maanpakolainen on
yksin.

Nuo puut ovat kauniit, nuo kukat ovat ihanat; mutta ne eivät ole minun
maani kukkia eivätkä puita: ne eivät sano minulle mitään. Kaikkialla
maanpakolainen on yksin.

Tämä puro virtaa verkalleen tasangolle; mutta sen solina ei ole se,
jota lapsuudessani kuuntelin: se ei palauta ainoatakaan muistoa
mieleeni. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.

Nämä laulut ovat suloiset, mutta ne surut ja ilot, joita ne loihtivat
esiin, eivät ole minun surujani ja ilojani. Kaikkialla maanpakolainen
on yksin.

Minulta kysyttiin: "Miksi itket?" Ja kun sen sanoin, niin ei kukaan
itkenyt, sillä minua ei ymmärretty. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.

Näin vanhuksia, joita ympäröivät heidän lapsensa, niinkuin öljypuuta
sen vesat; mutta ei yksikään noista vanhuksista kutsunut minua
pojaksensa, ei yksikään noista lapsista sanonut minua veljeksensä.
Kaikkialla maanpakolainen on yksin.

Näin nuorten tyttöjen hymyilevän hymyä niin puhdasta kuin aamun
tuulahdus, sille, jonka heidän rakkautensa oli valinnut puolisoksensa;
mutta ei yksikään hymyillyt minulle. Kaikkialla maanpakolainen on yksin.

Näin nuoria miehiä, jotka rinta rintaa vastaan syleilivät toisiansa,
niinkuin olisivat tahtoneet tehdä kahdesta hengestä vain yhden hengen;
mutta ei yksikään puristanut kättäni. Kaikkialla maanpakolainen on
yksin.

Ystäviä, puolisoita, isiä ja veljiä on vain isänmaassa. Kaikkialla
maanpakolainen on yksin.

Maanpakolais-raukka, lakkaa valittelemasta! Kaikki ovat ajetut
maanpakoon, niinkuin sinä: kaikki näkevät isien, veljien, puolisoiden,
ystävien menevän ja katoavan.

Isänmaa ei ole täällä alhaalla; turhaan ihminen sitä täältä etsii; mitä
hän siksi luulee, se on vain yhden yön leposija.

Hän vaeltaa harhaillen maan päällä. Jumala opastakoon
maanpakolais-parkaa!



XLII


Ja isänmaa näytettiin minulle.

Minut kohotettiin varjojen maailman yläpuolelle, ja minä näin ajan
kiidättävän ne pois sanomattoman nopeasti läpi avaruuden, niinkuin
näkee keskipäivän tuulen ajavan pois kepeät usvat, jotka hiipivät
etäisyydessä tasangolla.

Ja minä kohosin ja kohosin vieläkin; ja minulle näyttäytyivät
ruumiilliselle silmälle näkymättömät todellisuudet, ja kuulin ääniä,
joilla ei ole kaikua tässä harhakuvien maailmassa.

Ja mitä kuulin, mitä näin, se oli niin elävää, sieluni tajusi sen
niin voimakkaasti, että kaikki, minkä ennen olin ollut näkevinäni ja
kuulevinani, näytti minusta olevan vain yön epäselvää unta.

Mitä siis kerron yön lapsille, ja mitä he voivat ymmärtää? Ja enkö
minäkin ole iäisen päivän korkeuksista vajonnut heidän kanssaan yön
helmaan, ajan ja varjojen piiriin?

Näin ikäänkuin liikkumattoman valtameren, äärettömän, rannattoman,
ja tässä valtameressä kolme valtamerta: voiman valtameren, valon
valtameren, elämän valtameren; ja nämä kolme valtamerta tunkeutuivat
toistensa läpi sekaantumatta ja muodostivat vain yhden ja saman
valtameren, yhden ja saman ykseyden, jakamattoman, ehdottoman,
iankaikkisen.

Ja tämä ykseys oli Se, joka on; ja hänen olemuksensa pohjalla yhdisti
sanoin selittämätön side toisiinsa kolme Persoonaa, jotka mainittiin
minulle nimeltä, ja niiden nimet olivat Isä, Poika, Henki; ja siinä
vallitsi salaperäinen siittäminen, salaperäinen hengitys, elävä,
hedelmöittävä; ja Isä, Poika, Henki olivat Se, joka on.

Ja Isä ilmestyi minulle mahtina, jolla äärettömän Olennon sisällä,
yhtenä sen kanssa, on vain yksi ainoa toiminta, pysyväinen,
täydellinen, rajaton, joka on ääretön Olento itse.

Ja Poika ilmestyi minulle sanana, pysyväisenä, täydellisenä,
rajoittamattomana, joka sanoi, mitä Jumalan mahti vaikuttaa, mitä hän
on, mitä ääretön Olento on.

Ja Henki ilmestyi minulle Isän ja Pojan molemminpuolisena rakkautena,
purkauksena, hengenvuodatuksena, joka elähyttää heidät yhteisellä
elämällä, elähyttää pysyväisellä, täydellisellä, rajoittamattomalla
elämällä äärettömän Olennon.

Ja nämä kolme olivat yksi, ja nämä kolme olivat Jumala, ja
he syleilivät toisiansa ja yhdistyivät ainoan perusolemuksen
luoksepääsemättömässä pyhätössä; ja tämä yhtymys, tämä syleily olivat
äärettömyyden helmassa Tosiolevaisen iäinen ilo, iäinen nautinto.

Ja tämän äärettömän Olemus-valtameren syvyyksissä uiskenteli ja kellui
ja avartui luomakunta ikäänkuin saari, joka lakkaamatta laajentaisi
rantojansa keskellä rajatonta merta.

Se avautui kuin kukkanen, joka laskee juurensa veteen ja ulottaa pitkät
säikeensä ja terälehtensä pinnalle asti.

Ja näin olioiden muodostavan ketjunsa toistensa kanssa ja syntyvän
ja kehittyvän äärettömässä moninaisuudessaan, sammuttaen janonsa ja
raviten itsensä mehulla, joka ei koskaan ehdy, Tosiolevaisen voimalla,
valolla ja elämällä.

Ja kaikki, mikä siihen saakka oli ollut minulta salattuna, paljastui
katseilleni, joita ei enää ehkäissyt olioiden aineellinen verho.

Vapaana maallisista esteistä kuljin maailmasta maailmaan, niinkuin
täällä maan päällä sielu siirtyy ajatuksesta ajatukseen, ja
sukellettuani, upottauduttuani näihin mahdin, viisauden ja rakkauden
ihmeisiin, sukelsin, upottauduin itse rakkauden, viisauden ja mahdin
lähteeseen.

Ja minä tunsin, mitä isänmaa on; ja minä huumasin itseni valolla,
ja sieluni, sulosoinnun aaltojen kantamana, vaipui uinumaan noilla
taivaisilla laineilla sanoin kertomattomassa hurmiossa.

Ja sitten minä näin Kristuksen Isänsä oikealla kädellä, kuolematonta
kunniaa säteilevänä.

Ja näin myöskin ikäänkuin mystillisen karitsan, uhrattuna alttarilla;
lukemattomat enkelijoukot ja sen verellä lunastetut ihmiset ympäröivät
sitä, ja laulaen sen ylistystä he kiittivät sitä taivasten kielellä.

Ja pisara Karitsan verta putosi riutuvaan ja sairaaseen luontoon, ja
minä näin sen kirkastuvan, ja kaikissa luontokappaleissa, jotka se
sulkee piiriinsä, sykähteli uusi elämä, ja kaikki korottivat äänensä.

Ja se ääni sanoi: "Pyhä, Pyhä, Pyhä on se, joka on hävittänyt pahan ja
voittanut kuoleman."

Ja Poika painautui Isän povelle, ja Henki peitti heidät varjollansa, ja
heidän välillänsä tapahtui jumalallinen mysteerio, ja ilosta hykähtivät
vaikenevat taivaat.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uskovaisen sanoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.