Title: Suorasanaisia runoelmia
Author: Tegengren, Jacob
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suorasanaisia runoelmia" ***


SUORASANAISIA RUNOELMIA

Kirj.

Jacob Tegengren


Suomentanut

Arnold Candolin [Aarni Kouta]



Hämeenlinna,
Boman & Karlsson,
1902.



SISÄLLYS:

Kevätlintuja.
Iltalaulu.
Kaksi suorasanaista runoelmaa.
Kehtolaulu uinuville sieluille.
Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!
Unelma Iisasta.
Regina.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi.
Tarina eräästä isästä.
Kuninkaan unelmia.
Joutsenet.



Kevätlintuja.


Kun hämy laskeutuu pumpulinkeveänä ja pehmosena kuten kevätpäivän
vaikenevan soittimen viimeinen huokaileva sävel, kun se kietoo kalpeaan
harsoonsa meren, joka väsyksiin on itsensä riemuinnut, silloin
viimeinen lintuparvi kiertelee saaria ja kareja. Ne ovat meren aikaisia
kevätlintuja, jotka etsivät itselleen lepopaikkoja yöksi tyvenien
rantojen siimeksissä, mihin keinuilevat mainingit eivät tunnu.

Siellä on haahkatelkkä, meren kaunistus, upeana kirjavassa
hohtavassa puvussaan, ja haahka, joka on lainannut kallioiden
ruskean värin. Siellä on sotka, joka viheltävin siivin hakee saarien
kaislanseppelöimiä lampia, ja arka varovainen koskelo, merirosvo,
ensimäinen ryöstöissä ja rakkausasioissa, jolla on töyhtöinen ja
urkkiva pää ja kurotteleva kaula. Siellä on herkkäuskoinen meriteiri,
jolla on keltanen nokka, sysimusta puku ja punaset sukat.

Niiden ääni on yksitoikkoisen raskasmielinen ja soi niin surullisesti
illassa. Se helkkyy niin suruisesti ja yksinäisesti, vaikka ne ovat
rakkauden houkuttelevia säveleitä, joita ne laulavat. Mutta se
sulautuu niin ihmeen hyvin meren kuiskailevaan leperrykseen ja taivaan
yksitoikkoisen kalpeaan ja harmaansiniseen säveleeseen. Ja linnut
kulkevat luodolta luodolle houkutellen ja siivet suhisten, milloin
korkealla meren yläpuolella, mustina taivaan valkosta pohjaa vastaan,
milloin matalalla, niin että siivet miltei lakasevat vedenpintaa, ja
kun ne laskeutuvat alas, kuohahtaa pärske korkealle niiden notkeiden
ruumisten ympärillä. Ne uivat kaulat ojennettuina kohti maata, missä
vesi lepäilee suojelevan mustana rannan kalliolohkareiden ja pensaiden
varjossa, ja missä kasteesta kostea maa ja tahmeat lepänummut tuoksuvat.

Minä istun ampumamajassa pyssy polvellani ja katselen hajamielisenä
kulkevia lintuja. Monta iltaa olen istunut niin, monta ihanaa iltaa
keväisin, jotka kauan sitte ovat kuihtuneet. Kaipaukseni on minut aina
vetänyt tänne ulos: olen tuntenut sen kuin sairauden veressäni, kun
olen kulkenut odottaen kevään tuloa saaristoon. Ja kun päivät kävivät
pitkiksi ja hymyilevän valoisiksi, ja toukokuun aurinko lämmitti
pikkukaupungin yksitoikkoisia rakennusten seiniä, menin minä joka
aamu rantaan ja tähystelin yli hauraan ja likasenharmaan jään avoimen
veden sinistä ja kaunista parrasta. Kunnes meri eräänä aamuna lepäili
hohtavan sinisenä, nuorteanraikkaana ja valoisana, heränneenä vapauden
iloon pitkästä ja tummasta talviunesta. Ja minä matkasin sinne ulos,
missä linnut olivat suurissa parvissa kivien ja karien välissä, missä
niiden äännähdykset ja leikit antavat elämää vielä alastomalle ja
palelevalle saaristolle. Rakensin itselleni majoja litteistä kivistä,
asetin ulos kuvalintuni ja makasin kärsivällisesti ja värisin vilusta
jännittävässä odotuksessa.

Olin pieni poika, kun ensikerran sain seurata saaristolaista hänen
tervatussa veneessään ampumaan kuvilta. Hän souti ulos sinne, missä
kiviset saaret asettuvat suojelevaksi muuriksi meren mahtavia
hyökkäyksiä vastaan ja murtavat myrskyäväin vaahtoharjaisten aaltojen
raivon, missä saariston vihanta kuusi, joka on uskaltanut panna
elämänsä alttiiksi taistelussa myrskyjä ja nälkää vastaan, käy
matalaksi ja läpipääsemättömän tiheäksi, missä löytyy paljon tyveniä
lahtia vesilinnun leikkiä ja hyviä munimapaikkoja suikertelevien
katajien alla. Sinne saaristolainen rakensi ampumamajansa ja piilotti
veneensä rannan lepikkoon. Niin minä sain maata painautuneena kovien
kivien väliin odottaen, että kulku alkaisi. Ja kun linnut tulivat
ja kiemailivat kuvien kanssa, silloin oli nautinto nähdä, miten
ne pöyhistelivät ylpeästi itseään, miten ne kumartelivat notkeita
kaulojaan täytettyjen lintujen edessä. Vaan kun laukaus kajahti ja
lintu käänsi rikashöyhenisen vatsan ilmaan, sain minä juosta veneelle
ja soutaa saalista noutamaan.

Ja kotimatkalla minä istuin ja leikin kuolleilla linnuilla. Niiden
untuvat olivat niin silkinpehmoset ja niiden värit niin kauniit ja
hienot. Siinä oli mustaa samettia ja valkosta samettia ja vihreätä
shakia ja keltasta silkkiä ja hohtavaa hopeaa. Asetin ne uima-asentoon
ja väänsin kaarelle niiden kuolonkankeita kauloja ja puhaltelin hiljaa
niiden siipien alle, salaisesti ja arasti toivoen saavani nähdä niiden
kohoutuvan pakoon, pois yli meren.

Vartuin sitte suuremmaksi, minutkin murhanhalu valtasi, ja minä
kuljeksin joka kevät ympäri saaristoa. Rakensin itselleni majoja
tyveniin lahdelmiin, asetin ulos kuvalintuni ja makasin saalista
väijymässä varhain ja myöhään. Ja meri syöpyi minun sieluuni. Kun vain
on äänetöntä ympärilläni ja kuuntelen, voin minä kuulla vesilintujen
yksitoikkoiset houkutukset ja tuntea valoisien aamujen raittiin ja
suolasen tuoksun ja yksinäisien iltojen ihmeellisen rauhan. Paljon ei
tullut siellä ulkona nukutuksi. Pelko, ettei ennättäisi ajoissa ulos,
piti valveilla köyhäin kalastajatupien kovilla vuoteilla. Ja matkalle
ennen auringon nousua. Ja joskus saattoi tapahtua, kun aamu oli tyven
ja meri lepäili läikkyvänä, ja linnut eivät kulkeneet, vaan makasivat
uinaillen kaukana selillä, että uni voitti ja nukahdettiin pää kovaa
kiveä vasten. Kunnes huutava kaakko herätti, kun tuuli havautui ja
veteli tummansinisiä vakoja yli vedenpinnan...

Istun ampumamajassa niinkuin olen istunut niin monena kuluneena
kuihtuneena keväänä. Aurinko on laskenut, ja meri kuiskannut hyvää yötä
rososille kallioille. Linnut ovat kauan sitte laanneet kulkemasta.
Ainoastaan rantaraukka kirkuu vielä lammella ylhäällä saaristossa,
ja yksinäinen lokki lentää hiljaisin ja varovin siivenlyönnein maata
kohti. Asettuu niin kivelle ja näyttää Valkoselta pumpulihöytyeltä
tummanharmaata merta vastaan.

Yö on ylläni, kevään aikainen kylmä hiljainen yö. Saaristossa katajat
ja lepät tuoksuvat sekä rannan lieko, joka höyryää valkosta ja
läpikuultavaa savua. Mereltä huokuu raskas ja suolanen tuoksu. Yön
suunnattoman suuri kukkanen siellä on avannut salaperäisen kupunsa.
Ja sen tuoksu kuihtuu, kerjää ja houkuttelee. Kumarrun alas ja
otan kourallisen kosteata ja haaleata maata. Minusta tuntuu kuin
multa hengittäisi ja eläisi, kuin pitäisin itse elämän olemusta ja
salaisuutta kädessäni, kuin tuntisin maan lämpimän ja suitsuavan veren
hajun. Ja kuitenkin se on vain hyppysellinen multaa. Mutta sen tuoksu
tekee minut surusta sairaaksi.

Taivas on hunnussa, sen väri pehmonen. Yksi ainoa kapea juova kulkee
sen yli, ja se hohtaa niin kirkkaan valkosena. Se on kuin avaruuden
halki jännitetty hopeakieli, joka väräjää yhtä ainoaa säveltä, joka
syöpyy jokaisen olennon salaisimpaan piilopaikkaan ja jää sinne ja
vapisee. Kevätyön kaipauksen sävel, maan kaipauksen ja surun yksinäinen
sävel.

Minä istun- ja leikin kuolleilla aatoksilla niinkuin kerran leikin
kuolleilla kevätlinnuilla ja koetin puhallella elämää niiden
kangistuneiden siipien alle. Leikin kaikilla kuluneiden ja iloisien
päivien vaihtelevilla aatoksilla, jotka yön surullinen yksinäisyys ja
väijyvän synkkämielisyyden myrkytetyt nuolet ovat kuoliaaksi ampuneet.
Tuntuu siltä kuin pitäisin niitä kaikkia helmassani — kuoliaaksi
ammuttuja aatoslintu raukkojani.

Ja minä katselen kyynelsilmin niiden kalpenevia juhlapukuja. Ne olivat
värejä, jotka valasivat kuin hehkuva aurinko. Purppuraa ja samettia
ja silkkiä. Ja minä nostan ne helmastani — kuolleet aatoslintuni —
yksitellen, ja puhallan henkeäni, niiden siipien alle.

— Sinä, joka kannoit onnen punasta väriä rinnallasi, sinä olit
rakkauden riemuitseva lintu, joka leijailit päivän auringonkeltasissa
avaruuksissa. Lennä! Sinä, jolla on hennot ja valkoset siivet, sinä
olit puhtauden kaipuu ja totuuden ikävöiminen! Lennä! Sinä, joka
kannoit smaragdin ihanaa väriä nostetulla päälläsi, sinä olit laulava
toivo. Lennä! Sinä, joka olit puettuna kullattuun loistavaan pukuun,
sinä olit säteilevä elämän rohkeus. Lennä!

Minä heitän ne pois, yksitellen, ja ne vaipuvat kaikki kangistunein
siivin maahan — minun kuoliaaksiammutut, sammuvan päivän aatoslintuni.
Ja kun minä katselen niiden kalpenevia värejä, itkee lapsi minun
sydämessäni, lapsi, joka on menettänyt kaikki kauniit leikkikalunsa. —
Ja minä olen surusta ja yön kummallisesta tuoksusta sairas.

Mutta sinä, aatokseni musta ja arka lintu, sinä, joka synnyit auringon
laskussa, sinä asetut polvelleni ja kerjäät hyväilyjä, sinä ruma musta
lintu. Sinä pyydät, että minä tuutisin ja hyväilisin sinua, sinä surun
ja leinouden koditon ja harhaileva lintu, jolle ei ole rantaa eikä
pesää ja jonka valittavat huudot hukkuvat yön suureen hiljaisuuteen.



Iltalaulu.


Illansinisissä avaruuksissa valkeat tähdet kukkivat. Korkeuksien
rajattomain kenttien lukemattomat valkeat kukkaset. Kukkivat maailmat,
jotka ympäröivät ikuisen hengen istuinta.

Oi lapseni, miten ne loistavat! Rauhaa loistavat ne maailmaan, ne
ikuista kevättä tuoksuvat. Lohtua ne luovat niille, jotka kulkevat
kärsien himmeissä rotkoissa, missä riemu on kuollut ja mihin valo vain
ylhäältä pilkottaa. Lämpöä ne paleleville säteilevät.

— Käy ikkunaan, lapseni. Minun helmani sinua odottaa. Polvellani minä
sinua tahdon keinuttaa, minä poskeni vasten poskeasi tahdon painaa.
Käteni minä tahdon sinun käsiisi ristiin liittää. Rukoukseen me ne
liitämme, ylistykseen ja kiitokseen.

— Kiitos, sydämeni lapsi! Minä olen onnellinen nyt. Oi, sinun poskuesi
pehmeyttä, sinun kätöstesi hentoutta. Oi olentosi lämpöä.

— Kohota katseesi korkeuteen! Me kätemme kiitokseen kohottakaamme!

Tähdet kukkivat. Iäisen henki hymisee halki taivaiden. Tunnetko
tuulahdusta ikuisen hengen. Tunnetko tuulahdusta sen hengen, joka
kestää kaiken muun kadotessa, joka suurena palaa ja loistaa kunniassa
maailmojen kuihtuessa ja tähtien tomuksi rauetessa?

— Katso, kaikki minun aatokseni ovat lapsia, lapsia, jotka polvellani
soutavat, rukoilevia lapsia. Kätensä ne kohottavat, ja hartaat kyynelet
täyttävät niiden silmät. Onnellisia lapsia, — sillä iäisen henki niiden
ympärillä liehuu.

Kaikki minun aatokseni kukkivat. Ruman vaatetuksen ne yltään ovat
heittäneet, ruman vaatetuksen, johon ne olivat puettuina maailman
kuolonhämyisissä laaksoissa, kulonpolttamilla lakeuksilla, valkeilla
talviteillä. Nyt kukoistavat ne kaikki, sillä ne henkivät tuoksua
keväiden kevään. Poissa ovat nyt kurjat kahleet, joissa ne itkuun
kiusaantuvat. Ne valkeita ovat nyt, nyt seppele niiden säteilevää otsaa
vyöttää.

Minun aatokseni rukoilevat lapset, katso, ne kätensä ojentavat kohti
sinun käsiäsi. Tartu niihin, ja käykäämme kuljeksimaan avaruuksien
illansinisille kentille, joilla tähdet kukkivat! Yli äärettömien
lakeuksien me tanssikaamme, leikkikäämme kukkivien maailmain keskellä!

— Lapseni, sydämeni kallein lapsi, kiitos, että luokseni saavuit! Minun
polveni soutaa sinua, sinun hento ruumiisi minun helmaani lämmittää.
Oi, miten onnellinen minä sinun rinnallasi olen, miten suurena minun
onneni sinussa säteilee. Hennot ovat sinun kätesi, — hennot kuin
kedoilla heiluvat yrtit. Sinun silmäsi ovat kirkkaat, — ne ovat kuin
suvisen aamun kimmeltävät kastehelmet, kun tuuli ruusujen siimeksessä
nukkuu.

Sinun silmäsi ovat niin loistavat. Usein ne vielä eivät viljaviin
kyyneliin ole puhjenneet. Ne ehkä sen kerran tekevät, kun sinä huomaat,
että ilo ei kuulu maailmaan, kun sinä huomaat, että ne helmet, jotka
ojettuihin käsiisi saat, ovat vain vaahdon pärskeitä siitä merestä,
joka kaukana katoavaisuuden rajoja hyrskyy.

Mutta kun sinä sen olet huomannut, rukoilen minä ikuista henkeä, että
hän sinut vapahtaisi siitä pienestä ja sairaasta surusta, missä sinä
silmäsi punasiksi itkisit. Minä rukoilen, että hän antaisi sinulle sen
surun, joka on iäisen onnen ja kauneuden siemen.

Se suru ei itke, se ei vaikerra pää rinnoille painuneena, se ei kätke
kasvojaan ihmisten katseilta, se valoa ei pelkää, sillä valo on sen
elämä. Katse kohotettuna se kulkee läpi elämän hyrskyjen, ja sen silmät
ovat ihmeellisen syvät ja ihanat, sillä ne näkevät kaiken ja ymmärtävät
kaiken.

Se suru ei heittäydy maahan eikä kätke kasvojaan multaan. Kohti
tähtiä kohottaa se äänensä yksinäisinä öinä, kun valo kukkivista
maailmoista halki avaruuksien väräjöi. Kohti tähtiä kohoo sen hymni,
kun äänettömyys on kätkenyt maailman ja sen väsyneet lapset huntuunsa,
nukkuvat lapset, joiden huulille hymy on jäykistynyt. Ja tulisena
kaipuuna sen jokainen sana hehkuu se palavana tuskana leimuaa, tuskana,
jonka liekeistä ikuisesti säteilevä onni Feniks linnun tavoin kohoo
kohti valoa.

— Lapseni, painaudu lähemmäksi vasten rintaani. Suutele minua, lapseni.
Kiitos!

Tänä iltana tahdomme nähdä vain korkeata. Me katseemme kohti kukkivia
tähtiä kohotamme, iäisen hengen syvyyttä meidän sielumme juo. Matoa
emme tänä iltana ruusun lehvillä näe, mustaa matoa, joka kukkivia
maailmoja kalvaa.

Valkean kukoistavina kaihomme kirkastettu katse ne näkee, ja iäisen
rakkauden tuulahdus virtaa niiden kruunuista.

Kahtena tulena meidän sydämemme palaa. Haarakynttilänä, joka leimuaa
kahtena liekkinä. Kahtena kukkana kasvaa meidän sydämemme, kahtena
kukkana, jotka korkeuksien valkeita tulia kohti kruunujaan kohottavat.
Ken sytytti ne, ken tuskien mustasta mullasta ne kasvatti? Illan
syvissä avaruuksissa kulkeva kuiskaus, päivän pihoilta harhaan lentänyt
säde.

Me kätemme ristiin liitämme, kiitokseen me kätemme kohotamme:

— Oi, ikuinen henki, sinä kuningas, jonka istuinta kukkivat maailmat
kirjailevat, tähtitaivaita kohti meidän kaipuumme äänensä kohottaa,
äänensä meidän kaipuumme kohottaa kohti korkeuksien valoa! Eikä se
kaihossaan petykään. Viileyttä sinä puhelet sen huulille, etteivät
ne huutamasta väsyisi. Sinä, joka tuet murheellisia mieliä, jotka
huokaillen kaipaavat ikuisen huomenen koitteen viileätä tuulahdusta,
anna meille pyhyyden ihana hedelmä, anna meidän juoda totuuden lähteen
kristallikukasta vettä!

— Yli meren lentää lintu. Se etsii maata, mihin se vihannoivaan puuhun
pesänsä jätti, mutta sen siivet käyvät raskaiksi ja rantaa ei missään
näy. Sinä ojennat kätesi linnulle leposijaksi.

— Tuuli kantaa siemenen, ja se putoo erämaan hiekkaan. Jonakuna aamuna
aavikolle nousee ruohonkorsi. Päivää kohti se hennon latvansa kohottaa.
Mutta kuivuus polttaa sen juuren ja kärventää sen lehdet.

Sinä karistat kasteen... — Ylistys olkoon sinulle, joka kasteen ruohoon
karistat, ettei se kuivetu!

       *       *       *       *       *

— Lapseni, minun syntymätön lapseni, ikkunassa istuu isäsi ja hymyilee.
Ja se hymy on raskainta raskaampaa ja katkerinta katkerampaa.

— Lapseni, minun polveni ei souda sinua, sinun olentosi ei lämmitä
minun helmaani. Sinun äitisi on iltaisten avaruuksien syvyydessä
tuikkiva tähti ja isäsi yksinäinen sydän.



Kaksi suorasanaista runoelmaa.



Ilta.


Hän eikö jo joudu, ilta? Minun sieluni häntä, äänettömän syvää ja
hiljaista, ikävöi. Lauluja hän helmassaan tuo. Uusia, syntymättömiä
iltalauluja minun sieluni ikävöi.

Oi joutuu — jo purjehtii hän halki kuultavankirkkaiden avaruuksien
höyhenkevyessä venheessään, joka kaukaisessa, sinisien näköpiirien
takana olevassa maassa on tehty, sen purjepuut ja mastot ovat ruusuilla
koristetut ja perhosten siipien kimmeltävällä kullalla se on kirjailtu.

Jo näen minä meren kylmänvihreissä ja salaperäisissä syvyyksissä sen
heleänpunasten purjeiden varjon; jo säteilevät venheen kulta-airojen ja
kuparikeulan peilikuvat unisen raukeilla mainingeilla.

Hänen höyhenkevyt venheensä laskeutuu nyt halki avaruuksien maata
kohti. Nyt laskee hän maihin väsyneen meren valkohiekkaiselle rannalle.

Sydämeni tervehdys, ilta! Minun hehkuvan sydämeni tervehdyksen ottaos
sinä, joka halki valoisien avaruuksien purjehdit, sinä hiljainen ilta!
Viileyttä sinä purppuraviittasi poimuissa tuot.

Vielä lemmittyni viimeisen laulun sävelet keinuvat sielussani, minun
huuliani polttaa rakastettuni suudelman hehku vielä. Mutta minä ikävöin
uutta laulua, sinun viileätä suudelmaasi minä ikävöin, oi ilta! Minun
sieluni ikävöi laulua, jonka soinnut eivät vielä ennen ole syttyneet.
Se anna minulle, ilta, sinulla, jolla tuhansia syntymättömiä lauluja
helmassasi on!

       *       *       *       *       *

Maihin ilta on laskenut meren valkoselle rannalle. Hänen kulta-airo
venheensä on jo ankkurin laskenut, ja sen heleänpunaset purjeet
loistavat lahdella.

Kevyin ja hiljaisin askelin hän kuparikirjatusta venheestään hiekalle
astuu. Runsaita lahjoja hän, antelias ja rikas, tuo helmassaan.
Suudelmiin hän saa kaihomielisten, rakastavain neitojen huulet
värähtämään — sillä hän saapuu silloin, kun nuoret miehet, päivätyönsä
päätettyään, kolkuttavat rakastettujensa oville. Hiljaisuutta ja rauhaa
hän väsyneille tuo, viileyttä murheellisiin mieliin. Eikä hän untakaan
ole unhottanut — unta valkohapsisille, raukeasilmäisille vanhuksille,
unta, suurinta lahjaansa. Sillä uni on lahjojen lahja. Se on nälkäisten
leipä, ja janoovain raikas vesipuro. Kärsiväin lääke se on, siinä
nääntyneet mielet unhoa saavat.

Yli valkosien hietasärkkäin hiljainen ilta kulkee. Raskaiksi rannoilla
liipottelevien lintujen siivet käyvät; äänettömiksi niiden keltaset ja
punaset nokat. Maata kohti ilta liihottelee, hiljainen ja lempeä ilta,
vieraillakseen harmaissa tuvissa merenrannalla. —

       *       *       *       *       *

Eräässä rantatuvassa makaa kuoleva mies. Hän on ollut omituinen mies
koko elinaikansa — yksinään istuileva ja äänetön on hän ollut. Mutta
nyt ovat ystävälliset ihmiset ennen hänen lähtöään lähettäneet papin
häntä lohduttamaan.

Ja tuon yksinäisen miehen vuoteen vieressä pappi istuu puhuen iäisistä
asioista.

Mutta tuo yksinäinen mies häntä tuskin kuuntelee. Vuoteellaan hän
lepää miltei selin pappiin kääntyneenä, omituisesti mustaa hämähäkkiä
katsellen, joka hänen päänalasensa kohdalla verkkoaan kutoo.

Äkkiä seinä hänen päänsä yläpuolella leimahtaa veripunaseksi ja leveä
kultavuo valuu peitteelle.

Mutta pappi puhuu iäisistä asioista.

— Vaikene, pappi! — mies sanoo, kääntäen kalpeat kasvonsa papin
puoleen. — Vaikene, mustavaippainen! — etkö näe, että ilta
purppuraviitassaan on minun luokseni tullut — lempeä ja hiljainen ilta.
Juuri hän yli meren on tullut: vielä leviää hänen viitastaan suolan
tuoksu, ja hiljaiset tuulet hänen helmassaan leyhyvät viileyttä.

Ja ihmetellen pappi katsoo miestä, mutta jatkaa taas puhettaan.

— Vaikene, pappi! — kuoleva sanoo, ja hänen valkoset kasvonsa
jäykistyvät kummasti. — Sinä iäisistä asioista puhut! Etkö tiedä, että
tahraiset ihmiskielet eivät voi iäisiä asioita puhua. Ilta on luokseni
tullut. Sinä illan säveleitä et kuule. Minun sielussani hän soi, hän
lempeä ja hiljainen. Etkö tiedä, että äänettömyys yksin voi iäisiä
asioita puhua.

Pappi kauhuissaan vaikenee; mutta hiljalleen kuoleva ojentaa kätensä
kultaista vuota kohti, joka peitteelle on virrannut. Musta hämähäkki
kutoo verkkoaan, mutta kuoleva sitä enää ei näe. Silmät ummessa hän
lepää kuunnellen äänettömyyden iäisiä säveleitä. — — —

Mutta lahdella venhe on purppurapurjeensa laskenut, ja ilta on retkensä
päättänyt ja päänsä rannan valkosta hiekkaa vastaan uneen painanut.



Yö.


Yö on — mutta valoisaa. Kuutamo seuloo utunsa niityille. Valkeina
ne sen kylmässä hohteessa lepäävät ja kukkaset keinuvat hohtavissa
hopeahunnuissa. Tummavarjoisten metsien takana aava meri kuutamon
udussa uinuu — kuin autio talvinen lakeus.

Soivana minä yössä yksin yli niittyjen kuljen. Hopeapolkuja minun
jalkani astuvat, yli himmeän hopean ja kuutamon kullan, sillä minun
takanani, kaukana öisien avaruuksien sinisessä salissa hän istuu, kuu,
uuttera öinen kehrääjä, kutoen maan hentoihin kirjovaippoihinsa yön
hiljaisina hetkinä.

Yksin minä yössä yli niittyjen kuljen ja metsän siimekseen astun,
missä varjo minun edelläni hiljaa pitkin mutkaista polkua kierii. Yhä
kauemmaksi polku minut johtaa. Usein minä sitä olen kulkenut. Yöllä se
kiemurtelee musta- ja valkeajuovaisen käärmeen kaltaisena, kun varjo ja
kuutamo sen vuoroin vöihinsä kehrää.

Kohta kulkee minun tieni ohi valkean huvilan, joka uinuu puiden
kätkössä, metsän jykevään syliin suljettuna. Jo seisoo polun varrella
tuossa tuo vanhan rakennuksen muotoinen suuri kivi, jonka halkeamat
kasvavat sammalta ja sananjalkaa.

Jo häämöttää huvila puunrunkojen välistä tuolla, kuutamon
kultalankoihin kietoutuneena, yön kylmässä kuutamossa vieläkin
valkeampana kuin päivän säteilevässä auringonpaisteessa.

Mutta kun olen astumaisillani metsästä avoimelle kentälle huvilan
edessä, pysähdyn minä äkkiä ja jään seisomaan nukkuvien puiden varjoon.

Hiljaisin askelin yksinäinen mies hiipii ympäri huvilaa. Selvästi en
saata häntä nähdä, sillä rakennuksen varjo vangitsee hänet hämäräänsä.

Sitte hän astuu varjosta ja hiipii portaiden luo. Hänen ruumistaan
verhoo väljä, omituiseen vieraaseen kuosiin kudottu viitta. Hän
seisahtuu ja katsoo ylös kohti ikkunoita, joita köynnösruusut
kiemurrellen ympäröivät.

Ken on tuo omituinen äänetön öinen kulkuri? Lieneekö ryöstöretkellä
kuljeksiva varas?

Huvilassa nukkuu kaksi nuorta ihmistä, mies ja vaimo. Tuo nuori mies
on seudun synnynnäisiä. Vuosikausia hän oleskeli suurissa, kuumissa
kaupungeissa poissa isänmaastaan. Ja kun hän palasi takasin ei hän enää
ollut yksin. Hänen rinnallaan kulki kaunis, säteilevä nuori nainen,
joka puhui vierasta, kummasti sointuvaa kieltä. He näyttivät niin
onnellisilta, päivä ikäänkuin säteili heidän otsallaan. Ja mies vei sen
nuoren naisen siihen valkeaan huvilaan.

Mutta tuo omituinen mies, joka portaiden edessä yössä seisoo — mitä
miettii hän?

Kuutamo kietoo hänet hopeanvalkeaan harsoonsa, mutta hänen kasvojaan
minä en näe: miltei selin hän minuun seisoo, seinään tuijottaen,
missä köynnösruusut kiemurtelevat, köynnösruusut, jotka suurina,
punssina kukkina ovat palaneet, kukkina, jotka suviauringon paisteessa
veripisarain tavoin valkosta seinää vasten hohtivat, mutta nyt ovat
kuihtuneet.

Äkkiä mies kääntyy minua kohden, ja kuutamo valasee hänen kasvonsa.
Kalmankalpeina ne kuun kylmässä valossa loistavat. Muukalainen tuo mies
on: en ole koskaan ennen häntä nähnyt, hän ei ole seudun synnynnäisiä.
Hän ei ole toisten tavoin puettu — kaukaisesta, merten takaisesta
maasta hän on tullut, tuo kalpea muukalainen, joka valkeaan huvilaan
siinä tuijottaa.

Äänettöminä yön hetket tykkivät ohi. Kuu, uuttera öinen kehrääjä, kutoo
hopeanvalkeita harsojaan. Haudan hiljainen on yö.

Äkkiä tuo outo mies heittäytyy polvilleen. Hän kumartuu alas ja
suutelee jokaista porrasta — yksitellen. Hattu valahtaa hänen päästään,
ja sysimustat kutrit aaltoilevat esiin yli hänen olkapäittensä.

— Kumma muukalainen, miksi värähtävät sinun hehkuvat huulesi kylmää
kuollutta kiveä suutelemaan? Oi, kevyt pienonen naisen jalka sen yli on
karkeloinut, kevyt pienonen jalka, joka sinulle varmaankin on kallis!

Mutta muukalainen ei vastaa minun äänettömään kysymykseeni. Hän tarttuu
hattuunsa, joka on vierähtänyt valkealle hiekalle porrasten eteen ja
rientää metsään, joka hänet tummaan helmaansa sulkee...

Minä jatkan matkaani ohi valkean huvilan, mutta minun mieleni on
murheellinen ja askeleni raskaat. Minusta tuntuu vastenmieliseltä yön
kuollut, kylmä valo — kuutamo, joka seuloo utunsa maahan. —

Seuraavana päivänä kulkee tieni taasen ohi valkean huvilan metsässä.
Kietoiko minut uni viime yönä tällä hiljaisella paikalla hienoihin
verkkoihinsa? Oliko minun näkyni vain tenhoovan yön ilvekuva?

Ei! — valkeilla marmoriportailla hohtaa muutamia ruskeita täpliä. Oi,
veriin hän varmaan huulensa suuteli, tuo omituinen outo mies.

Ja hiljaa minä itsekseni mietin. Oi, äänetön ja valkea yö, jonka
helmassa kuutamoutuiset niityt uinuvat, oi yö, sinä hehkuvain
ihmissydänten houkuttaja, paljon sinun kylmät silmäsi näkevät, paljon,
mistä valoisa, rauhainen, kevyt päivä ei tiedä. Oi ihmeellinen yö,
jonka helmassa hehkuvat unelmat ja hurja kaipuu huokaa, sinun kylmät,
kuolleet silmäsi näkevät niin paljon — kaiken salaisen, joka leimuten
sairaassa ja yksinäisessä öisessä sydämessä palaa. Oi ihmeellinen yö,
joka veriin saat miehen huulensa suutelemaan kylmiä kiviä vastaan,
joiden yli pienonen naisen jalka on karkeloinut!



Kehtolaulu uinuville sieluille.


Väsyneitten lasten tavoin syntymättömät sielut äärettömissä
avaruuksissa uinuvat, ja raskaana yö ja äänettömyys niiden suljettuja
silmäluomia painaa. Tummaa unta ne nukkuvat, ja hiljaa avaruuksien
aaltoilevat tuulivirrat niitä tuutivat.

Ja tuulet, jotka tohisevat kipenöivien tähtien ympärillä, laulavat
kuiskaillen kehtolaulujaan syntymättömille sieluille.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien iäisessä rauhassa!
Oi, kunpa kukaan ei maailmaan teitä konsanaan toisi, saastaiseen,
tomuiseen maailmaan, oi, kunpa konsaan ette elämän kalpeaan
aamunkoittoon silmiänne avaisi. Kalpea on elämän aamunkoitto ja
kalpeampi vielä sen päivä. Ja sitä päivää seuraa synkin yö, yö, joka
kamalain uniensa vaippoihin sitte kietoo.

— Valkeat sielut tahraantuvat helposti.

Täynnä tomua on maailma, tomua, jota tuimat tuulet tupruttavat.
Valkeisiin sieluihin se tarttuu eikä mikään sade sitä poies huuhdo.

— Lukemattomat sielut maailmassa huokailevat. Joku on ne tahraiseen
verhoon pukenut — joku on vanginnut ja sitonut ne. Joku on herättänyt
ne: elämän kalpeaan aamunkoittoon ne silmänsä ovat avanneet. Mutta ne
eivät koteudu täällä, vaan surevat ja kaipaavat sairaina.

— Ankarat myrskyt maailmassa myllertävät. Jäisien merien vinhat viimat
ja kuumien järvien hehkuva henki. Myrskyt, jotka jäätävät, ja myrskyt,
jotka polttavat. — Täynnä tiet ovat tomua, joka kaikkeen takertuu.

— Tummia ne yöt ovat, jotka tahraista maailmaa syleilevät, eivätkä
päivätkään paljoa valoisampia ole. Harvoin jokunen tähti sen taivailla
palaa, ja harvoin aurinko säteensä maailmaan heittää. Sillä summia
sumuja sen sameista meristä nousee, sumuja, jotka maailman raskaihin
vaippoihinsa kietovat. Niiden halki valo ei voi tunkeutua.

— Vangitut sielut huokailevat ja kaipaavat. Polttavina liekkeinä niiden
kaipuu palaa. Ne eivät rauhaa löydä. Päivin ne ikävöivät yön lepoa. Ja
yöt lähestyvät, mutta kauaksi uni on kaikkoontunut. Ja unettomat sielut
ojentavat kaihoten kätensä kohti aamun sarastusta. Mutta kalpeana
koittaa huomen, eikä sen valo lämmitä.

— Vangitut sielut kaipaavat. Kuluttavana tulena niiden kaipuu palaa.
Sen tahraisen verhon se kuluttaa ja se riutuu ja näivettyy kuin
kuivettunut, madonsyömä omenankuori. Kerran se raukeaa tomuksi. Ja
tuulet hajottavat tomun yli maanpiirin.

Joku hivelee hengeltään uinuvien sielujen suljettuja silmäluomia. Joku
viskaa ne maailmaan tomuun tahrattavaksi ja kahlehdittaviksi. Elämän
kalpea aamunkoitto niiden valonarkoja silmiä kirveltää. Siksi ne
itkevät syntyessään elämän tuulien tuiverrettaviksi, siksi ne ikävöivät
uneen jälleen.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien viileässä rauhassa!
Oi, kunpa kukaan teitä konsaan ei herättäisi! Hiljaa me teitä tuudimme
keinuvilla aalloilla avaruuksien syvässä meressä. Hiljaisessa tanssissa
palavien tähtien ympärillä.

— Nukkukaa, syntymättömät sielut, nukkukaa avaruuksien äänettömässä
yössä! Viileyttä ja rauhaa me teidän suljettuihin silmäluomiinne
puhelemme. Hiljaa, hiljaa me hymisemme, emme herättääksemme, vaan
teitä uneen laulaaksemme, niinkuin maailman tuulet, jotka yli ihmisten
hautojen puhaltavat — eivät herättääkseen, vaan nukkuvia syvempään
uneen tuutiakseen, ettei multa raskaana niiden rintoja painaisi,
etteivät ne nousisi ylös ja särkisi arkkujaan, ja nostaisi kumpua
hartioiltaan, ja ojentaisi madonsyömiä käsiään vaikeroiden kohti
taivaiden tähtiä; että ne nukkuisivat hiljaa, kunnes mahtava myrsky
ne kerran herättää — myrsky, joka maailman kaikesta tomusta puhtaaksi
lakasee.



Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!


Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Maailman pyhä jumala on
luontoa suudellut. Eloa hänen suutelonsa hehku on sytyttänyt, kaikki
on herännyt kukoistukseen sen leimuvan voiman tulessa. Katso, niinkuin
lempivä neito on luonto antautunut, katso, miten kauniiksi se on
käynyt, miten kukkivaksi ja nuoreksi!

Oi, kunpa jokainen sanani hohtaisi sinua vastaan kuin värisevä
veripisara lainehtien, hohtaisi kuin punanen timantti auringon
kullassa. Etkö kuule minun kaipuuni heläjävän kellon säveleitä,
Marianne, etkö tunne, miten ilma ympärilläsi väräjöi, soi ja värjyy!
Etkö tunne, miten se valkeata hipiääsi hivelee! Niin pitkiä ja valoisia
ovat päivät. Yksitellen ne tulevat ja kolkuttavat ovelleni. Aikaisin
ne tulevat ja herättävät minut valkeiden unien harsosta. Minusta
tuntuu siltä kuin sinun hieno kätesi siellä kolkuttaisi, ja minä avaan
oveni ottaakseni sinut syliini ja sinut luokseni kantaakseni, mutta
sinun sijastasi lainehtivatkin auringon säteet ja rastaan ensimäinen
huomenvirsi vastaani.

Soi, kaipuuni kutsuva kello, soi, että Marianne minun ääneni
kuulisi! Soi, niin että säveltesi hehkuvat aallot sytyttävät taivaan
purppuraiseen paloon, sytyttävät kuin iltainen rusko auringon laskussa,
jolloin kaihoovat ihmisrinnat etsivät toisiaan ja niiden uinuva kaipuu
aukasee umpunsa kuin suuri ja ihmeellinen kukka.

Näetkö sinisiä varjoja tuolla, Marianne, sinisiä, kevyitä varjoja? Ne
elävät nekin. Ne muuttavat asentoaan ja muotoaan auringon kulun mukaan,
ja illalla ne käyvät pitkiksi ja hapuilevan epävarmoiksi, ikäänkuin
ne etsisivät jotain, ikäänkuin ne ojentaisivat käsivarsiaan jotain
tavoitellakseen, kunnes yö tulee ja sulkee ne suureen syliinsä, ja
ne vaipuvat sen hiljaisen valon ja raukeiden värien helmaan sulaen
harmaansiniseksi hämyksi, hauraaksi ja ohueksi hämyksi, joka kevyellä
kädellään hivelee kaikki räikeät kuvat sointuvan pehmeiksi.

Niin hiljaisia ja leppeitä ovat yöt, oh Marianne, niin hiljaisia! Ei
liverrä lintu, ei kahise lehti. Ja kuitenkin kuulen minä äänettömyyden
huhuuvan, ja sen sävel on voimakkaampi päivän kaikkia vaihtelevia
säveleitä, sillä ne keinuillen nousevat ja laskevat, ja vaihtavat
sointuja ja väistyvät toinen toisensa tieltä. Mutta se sävel, jonka
minä kuulen, hymisee mahtavana kuin ikuisen meren urkuinen soitto, ja
sen soinnut ovat aina yhtä korkeat ja voimakkaat, ja se heläjää minun
sielussani ja väräjää joka hermossani kunnes koko olemukseni valuu
vapisevaksi virreksi.

Se ehkei olekaan yön sävel, sillä yö on hiljainen ja tyyni. Ehkä soikin
minun sieluni, ja minä kuulen sen sävelet, siksi että ympärilläni on
äänetöntä.

Taivas on tähdetön. Liian valoisa on yö. Ja kuitenkin näen minä
haaveessa kaksi palavaa tähteä, kaksi suurta ja kaunista tähteä. Sinun
silmäsi ne ovat, Marianne, sinun lämpimät, välkkyvät silmäsi, jotka
päivän valoisassa riemussa puhkeevat niin säteilevän suuriksi ja öiden
surussa ja kaipuussa himmenevät niin hämärhuntuisiksi. Ja minä rukoilen
pyhää jumalaa, että hän antaisi niiden tähtien loistaa niin kauan kuin
elän, etten eksyisi pimeässä. Sillä jos ne tähdet sammuvat, pelkään
minä, että voisin loukata itseäni, pelkään, että pimeys liian suurena
ja raskaana minun seudulleni laskeutuisi.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä! Suviyö, lämmin kuin minun
vereni, hiljainen yö, jonka helmassa sydämeni äänettömät laulut
heläjävät. Metsät uinuvat, elämä uinuu. Niin yksinäistä. Syvinä soivat
olentoni sisimmät, väräjävät kielet lähellä luonnon suurta, hellivää
äidinsydäntä. Rauhattomuus vaikenee. Ilkeys on kaukana metsien pyhästä
temppelistä. Katkerat kielet eivät puheellaan sinua täällä myrkytä.
Täällä maailman polttavat kärsimykset eivät leimua, täällä pyyteet
eivät riehu heikkoa ihmistahtoa vastaan.

— Polvistukaamme metsien hiljaisuudessa, Marianne. Polvistukaamme
nöyrinä maailman ja elämän kauneuden edessä. Polvistukaamme rakkauden
leimuvain liekkien edessä, rakkauden, joka on hiipinyt luoksemme
hiljaa ja äänetönnä kuin hiipii lapsi luokse äitinsä, kun tähdet
syttyvät taivaille ja se odottaa saavansa kuulla äidin kertovan taruja
linnunradasta, enkelien sillasta.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä ja minun sydämeni on niin
yksinäinen!...

Minä tiedän tien vesien partaalle, missä keltasia liljoja heiluu,
korkeita liljoja, joiden samettisissa silmissä kyyneleitä kimmeltää.
Sille tielle minä satuin eräänä iltana kuullessani käen kukkuvan omalle
kaiulleen, joka sinisien selänteiden kupeita kiiri. Se tie kulkee lomi
korkeiden honkien, joiden latvat yhtyvät sinisen avaruuden korkeudessa
holviksi kaareutuen. Metsälammelle se johtaa, missä paju tuutii
pehmeitä oksiaan vedenpinnan yli, missä kaakko myrskyöinä itkee kuin
harhaanjuossut lapsi, ja metsähanhi majailee matkatessaan etelään. Sen
rannoilla kasvaa keltasia liljoja. Minä jouduin sinne eräänä iltana,
kun aurinko oli laskenut ja uduttaret kietoivat valkeat käsivartensa
tointoistensa ympärille yhtyen leijuvaan tanssiin lammen rannalla.
Siellä heiluu keltasia liljoja, joiden kruunut palavat kuin suuret,
kirkkaat kynttilät yössä.

Yö on nyt, Marianne, ja liljat palavat. Kaipuuna palaa minun rintani.
Yön ja yksinäisyyden äänettömänä sävelenä heläjää minun sieluni. Niin
paljon minä kuulen, jota sinä et voi kuulla, niin paljon minä näen,
jota sinä et voi nähdä. Minä kuulen, miten Pan soittaa kiehtovaa pilliä
yössä, minä näen hänen istuvan metsälammen rannalla ja soittavan
keltasille liljoille.

Vanha hän on ja ruma, mutta hänen pillinsä säveleissä huokuu koko
maailman kaipuu, hurjana ja uhmaavana, lapsellisen rukoilevana ja
hellänä, säveleissä, jotka helkkyvät voitonvarmoina nauraen ja itkevät
tuskallisina nyyhkien, säveleissä, jotka yhtyvät kuumeiseen tanssiin,
säveleissä, jotka tuutivat lepoon ja rauhaan. Ne vyöryvät hänen
pillistään ja kapuilevat ylös jyrkänteitä lammen rannalla; ne humisevat
puiden latvoissa metsässä, ne kohoovat yön avaruuksissa taivasta kohti
ikäänkuin tahtoen houkutella jumalan valkeita enkeliä tänne alas.
Ne hiipivät esiin arkoina ja hapuilevan sokeina, ne ovat piilosilla
pajupensaissa ja rannan kaislikoissa, ne värähtelevät vesien ylitse,
ne kietovat kuiskien liljan lehdet harsoihinsa ja koskettelevat niitä
hiljaa hennoilla sormillaan. Ja liljat henkivät ja vapisevat, ja
kyynelinä yön kaste varisee mustaan veteen. — Itkuun liljat särkyvät,
kun Pan soittaa.

Minä mielelläni antaisin silmäni sinulle, Marianne, että sinä minun
laillani näkisit. En minä pimeyttä pelkäisi, en sokeuttani vapisisi,
kun sinä vain kättäni kädessäsi pitäisit, kun sinä vain luonani olisit,
Marianne. Valkeus minun sielussani asuisi. Valkeuden juhlassa minun
henkeni riemuitsisi, ja minä rakkauden ihanuudessa lämmittelisin. Mutta
sinä et saisi kättäsi irrottaa, Marianne, sillä silloin tuska minun
valoni tukauttaisi ja pimeys kirvelisi tyhjissä silmäkuopissani. — Et
saa jättää minua yksin, Marianne, yksin pimeään!

Sydämeni kaikki laulut minä sinulle annan, Marianne. Ne kaikki ovat
sinun, sillä sinua kaivatessa ne rinnastani ovat puhjenneet. Sinä olet
niiden äiti, Marianne, — ne lapsinamme vastaan ota!

Suruisia ovat minun lauluni, niissä yksinäisyyden alakuloisuus raskaana
huokaa. Öisien metsäin humu niissä henkii, öisien metsäin, missä
mullan tuoksu nousee väkevänä ja lämpimänä sammalvuoteesta; niissä
kaikuu metsäsorsan huuto, kun se keväisin tulee ja lentää houkutellen
yli järvien. Iloisia lauluja minulla on vähän, sillä harvoin läikkyvä
päivänpaiste ja hymyilevät kukkaset eksyvät syviin metsiin.

Jos minulla olisi vähääkään ylpeyttä, Marianne, niin hohtavana
timanttina minä asettaisin sen otsallesi loistamaan. Mutta minulla ei
ole muuta kuin köyhä nöyryyteni ja sydämeni rakkaus vaan, ja ne lahjat
minä lasken hentojen jalkaisi juureen.

Yö on, Marianne, ja minun sydämeni niin yksinäinen. Ojenna kätesi,
sillä minä olen heikko! Kurota huulesi, sillä minä janoon! Avaa
helmasi, sillä minä värjyn yksinäisyydessä! Tuudi minut uneen, sillä
minä olen väsynyt! Hengi mullan tuoksua, hengi metsän tuoksua!
Tuudi minut uneen, Marianne, tuudi, kun mullan ja yön tuoksu minut
vaippoihinsa kietoo. Minä tahdon uneksia. Äitinsä helmassa uneksiva
lapsi minä olen. Laajaan pimeään metsään eksynyt lapsi, jonka etsivä
äiti on yön hämärtyessä löytänyt. — — —

Oi, Marianne, sinä olet hieno kaupunkilaislapsi. Konsaan sinun
silkkikenkäsi eivät tule metsien pimeitä polkuja astumaan. Et
sinä koskaan saa kuulla, miten Pan soittaa keltasille liljoille.
Liian raskaana yksinäisyyden taakka hentoja hartioita painaa,
liian surullisia ovat metsäsorsan huudot, kun se lähtee lammelta
syysmyrskyjen riehuessa. Liian syvä on talvien valkonen lumi hentojen
jalkojen kahlata, liian köyhiä ja tyhjiä pimeät illat.

Niin yksinäistä vuosien vieriessä.

Yksinäistä kevään kulkeissa yli maan, iloisen kevään, jolloin ihmiset
nauravat tavallista useammin, — yksinäistä keväällä, kun erämaan metsät
heräävät eloon ja kuovi viheltää soilla.

Yksinäistä suvella, yksinäistä syksyllä. Mutta yksinäisintä
äänettömien, kuolleiden talvien pimeässä.

Kuolleiden talvien, jolloin kaipuu koleassa rinnassa palaa karrelle ja
veri virtailee velttona ja raukeana.

— Lumi peittää poluttoman maan. Rämeet ja kankaat se kietoo valkeaan
kuolinvaippaansa, jota metsäkanan kevyet jäljet päärmäävät, ja metsä,
jonka varjot hiipivät yhä lähemmäksi hämärinä iltoina.

Pitkinä iltoina, jolloin pimeä kolkuttaa ikkunan takana ja hiipii
sisään, kun hiillos on takassa riittynyt.

Hiillos, joka takassa on riittynyt, hiillos, missä onnen upein kaupunki
on tuhkaksi palanut. Jokainen kylmä hiili on kuin rauennut unelma,
jokainen karsta kuin sammunut lemmenliekki. Niin köyhää, köyhää,
kaikki. Ja niin tyhjää.



Unelma Iisasta.


Äärettömällä tasangolla meren rannalla, missä tuuli vinhasti vinkuu,
lapsuuteni ikimuistoisella tasangolla, jonka yllä tähdet kylminä öinä
suurina kimmeltävät, kohtaan minä Iisan, kohtaan elämäni lemmityn,
eräänä yönä ikäni illalla.

Lapsuuteni päivänpolttama tasanko kutsuu minua. Tasanko, jonne meren
hyrskyntä etäältä kuuluu, ja jota rantavehnä ja kuivunut kanerva
peittää. Tasanko, jonka yllä suuret tähdet palavat kirkkaina öinä.

Eräänä yönä eloni ehtoolla, kun syksyn viimeiset päivät ovat käsissä,
tulen minä lapsuuteni kaupunkiin, joka kohoo pitkine rakennuksineen
meren rannalla.

Mieluimmin yöllä. Voisin ehkä tulla päivälläkin, sillä kukaan minua
siellä tuskin enää muistaa. Joku vanha ystävä saattaisi siellä
kuitenkin olla elossa, joka tuntisi minut. Ja minä tahtoisin mieluimmin
tulla kenenkään näkemättä.

Sentähden tulen yöllä. Hämäriä katuja, joiden varsilla seisoo
äänettömiä taloja, missä kelpo ihmisiä nukkuu, minä kuljen kaupungista
tasangolle kohti merta.

Syysyön kirkkaat tähdet tuikkivat ylläni, lapsuuteni tasangon yllä
kimmeltävät suuret tähdet, jotka eloni hennoimmissa unelmissa yhä olen
nähnyt.

Meri hyrskyää tuolla — tiedän sen siellä olevan, vaikken näe sitä enkä
kuule sen kuohua, sillä lapsuuteni tasanko on lakea ja suuri. Mutta
minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen suolasen maun kieleeni,
jonka tuulen suutelemille huulilleni vien.

Ja minä huudan Iisaa, huudan häntä, jonka olennoksi tasangon hennot
kaarteet ja meren läikkyvät laineet sulautuivat, olennoksi, jonka kuva
vuosikausia sitte painui sieluuni.

Korkeana sävelenä huutaa sydämeni kaipuu Iisaa. Äänensä se kohottaa
valoisia muistoja kertomaan. Ja Iisa kuulee minun huutoni valkeaan,
pensasaidan ympäröimään huvilaan, missä hän lepää vuoteellaan katsellen
taivaan tähtiä.

Iisa nousee vuoteeltaan. Iisa hiipii luokseni, hiipii lokkien
nukkuessa, kun tuuli yksin valvoo, mereltä leyhyvä tuuli, jonka
siivistä leviää suolan tuoksu, tuuli, joka itkee kuivuneessa
kanervikossa ja taittuneiden rantavehnäin korsissa.

Minä kuulen hänen astuvan takanani hiekalla, johon jalkani ovat
vajonneet, ja minä käännyn käydäkseni Iisaa vastaan.

Hän kulkee hiljaa kuin haaveessa. Ja huomatessaan minut ei hän näytä
lainkaan hämmästyvän. Hän lähestyy äänetönnä ja ojentaa kätensä minulle
ikäänkuin eilen olisimme kohdanneet toisemme samalla paikalla. Ja minä
huomaan, että eromme aika on tuntunut hänestä lyhyeltä unelta.

— Iisa, käykäämme meren rannalle, käykäämme särkille, joille aallot
ovat valkeita simpukoita viskelleet!

Ja kulkeissamme yli tasangon meren rannalle elän minä uudelleen menneen
elämäni, pitkän elämän jonka surunsynkeille poluille riemu harvoin on
eksynyt.

Mutta Iisa kuiskaa hiljaa: mereltä ja tasangon yli tulevilta tuulilta
ja suurilta tähdiltä olen sinua kysynyt ja niiden kautta olen sinua
joka yö puhutellut valkeassa huvilassa.

Ja kun häntä katselen, heläjää polttava kaipuu sielussani.

— Sinun hiuksesi ovat valkeat, Iisa, valkeammat kuin lapsuuteni
tasanko, kun öinen halla sen on hyytänyt.

Mutta hän pudistaa valkeata päätään: tähtien kelmeä tuike ne vain
valkasee.

— Sinun selkäsi on kumara, Iisa, kumara kuin olisit raskaita taakkoja
kantanut.

— Minun selkäni on vahva, hän sanoo ojentaen kumartunutta vartaloaan. —
Onneni vain on niin suuri ja raskas.

— Sinun katseesi on himmeä, Iisa, himmeä kuin pitkäin yksinäisten öiden
itkun jälkeen.

— Minun katseeni on valoisa ja kirkas, hän sanoo, ja kauaksi se kantaa
ihmeelliseen maahaan, missä aukenee vihreitä kenttiä, ja etäällä
hyrskyilee meri, jonka pintaa valkeat purret puhkovat ja ruskeita
luotoja aurinko kultailee. — Yön hämärä sen vaan himmentää.

— Me olemme vanhentuneet, Iisa. Suru on niin raskasta.

— Minä olen niin iloinen ja niin nuortea on minun mieleni, hän sanoo,
ja tasanko on niin juhlivan suuri ja lakea. Ja meri laulaa onnen
riemuisia lauluja tuolla.

— Vaippansa syksy on levittänyt, Iisa, vaippansa lapsuutemme tasangon
ja meren ylitse. Näetkö, miten suuria ja kirkkaita tähdet ovat.
Lähestyvän talven kylmyyttä ne kimmeltävät.

— Sinä haastat niin kummasti, hän sanoo. En ymmärrä sinua. Keväthän nyt
lähestyy. Minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen tuulten vihinän
lainehtivan mereltä. Yöllä se jo loi jäänsä. Huomenna valkosiipiset
lokit lentävät rannoille, ja ruskeat viklat juoksentelevat piipittäen
viheltävässä kanervikossa.

— Vuosia siitä on vierinyt, Iisa, kun sinut lapsuuteni tasangolla
viimeksi kohtasin. Kokonainen ihmisikä.

— Sinähän olit eilen luonani, hän sanoo. Me toimme valkeita simpukoita
särkiltä ja leikimme niillä hiekkakäytävillä valkean huvilan edessä.
Sinähän olit eilen luonani. Etkö muista, että menimme tasangolle
ja rakensimme puutarhoja itsellemme, ja istutimme hopeanhohtavia
tyrnipensaan oksia hiekkaan.

— Myrskyt, Iisa, suolasen meren mahtavat myrskyt, ovat hävittäneet
lapsuutemme puutarhat ja peittäneet ne tupruavaan hiekkaan.

— Sinä haastat niin kummasti, en ymmärrä sinua. Miksi helkkyy äänesi
niin raskaan suruisena? Niin kevyttä on elämä. Huomenna käymme kevättä
vastaan, joka mereltä leyhyvän tuulen helmassa laulaa yli tasangon
tullessaan. Aikaisin me lähdemme — auringon noustessa. Ilma on niin
kevyttä, se kantaa kuin siivillä. Lokit lentävät mereltä, valkeat
höyhenet päivänpaisteessa hohtaen. Parittain ne tulevat pesänpaikkaa
itselleen etsimään hiekkaan mättäiden ja kanervain väliin. — Huomenna
käymme yli tasangon kevättä vastaan.

       *       *       *       *       *

Lapsuuteni tasangon halki me olemme kulkeneet särkille, joita meren
hyrskyiset aallot huuhtelevat. Vinhana vinkuu viima meitä vastaan.

Iisa on väsynyt, raskaana huohottaa hänen rintansa. Pelkään hänen
vaipuvan voimatonna siihen valkealle hiekalle, ja tuen lujasti häntä
käsivarrellani.

— Sinä olet uupunut, Iisa, uupunut pitkästä taivalluksesta.

Mutta hän ei kuule minua. — Et ole suudellut minua vielä, hän
sanoo hiipien rinnalleni. Et ole suudellut minua vielä kuten eilen
seistessämme meren rannalla. Mutta elä viskaa hattuasi ilmaan ja juokse
nauraen matkoihisi. Minun on vaikeata tavottaa sinua särkkäin välissä;
voin lanketa ja loukkautua.

Hän on sulanut lapseksi, joka lausuu: suutele minua. Neidoksi, joka
kainoa kaipuutaan kuiskii. Suutele, suutele minua! Neidoksi, joka
sulkee värjyvät silmäluomensa ja taivuttaa taappäin päätään huulet
kainoina pyytäen. — Suutele, suutele minua!

— Oi, valkea sielu! Ollos siunattu! Siunattu sinun puhdas otsasi!
Jumalan rauha sinun viattoman mielesi täyttäköön! Iisa, Iisa, lyhyeltä
unelta on eromme sinusta tuntunut.

Ja minä suutelen Iisaa. Suutelen hänen sisäänpainuneita vapisevia
huuliaan, suutelen hänen laihoja poskiaan ja himmeähohtoisia silmiään.
Minä suutelen lapsuuttani — päivänpaistetta, joka valkeilla särkillä
läikkyy. Lapsuuteni tasankoa minä suutelen ja merta, jotka sulautuivat
Iisan olennoksi. Kuollutta onneani minä helmassani hellin ja suutelen
sitä — — —

Olen saattanut Iisan valkeaan huvilaan. Portailla hän vielä kääntyi ja
nyökkäsi hyvää yötä: huomenna käymme tasangolle kevättä vastaan.

Taitan muutamia hopeanhohtavia oksia tyrnipensasaidasta ja revin sen
piikeissä sormeni verille.

Käännyn takasin lapsuuteni kaupunkiin pidellen kädessäni muutamia
tyrnipensaan oksia. Suuret tähdet, jotka kimmeltävät kylminä yli
tasangon, sammuvat taivailta.

Kuljen asemalle läpi kaupungin, jonka pitkissä rakennuksissa ihmiset
vielä nukkuvat.

Ja junassa istuissani, joka vie minut lapsuuteni kaupungista, näen
tasangon lepäävän aamulla kimmeltävän valkosena. Halla on yöllä sen
hyytänyt. Nyt on koittanut syksyn viimeinen päivä. Lumisen raskaina
näen pilvien kohoavan mereltä ja purjehtivan yli tasangon.



Regina.


Regina on hänen nimensä.

Ei hänelle sovi niin komea nimi. Ei hän ole kuningattaren näköinen.
Ei hänellä ole kuningattaren ryhtiä eikä käytöstä, ei kuningattaren
loistavaa pukua, Reginalla.

Ruma ja köyhä hän on. Koko harmaan kylärähjän rumin lapsipaha. Hänen
tukkansa on vaalea ja väritön kuin syksyisellä kentällä törröttävä
kuloheinä. Hänen sameat ja tuijottavat silmänsä vuotavat alituisesti
vettä; ne ikäänkuin eivät oikein viihtyisi tuossa muodottomassa päässä
— ne pistävät ulos niin suurina, että luulisi niiden putoavan tielle,
kun hän kulkee sitä pitkin laahustellen jälessään suuria ja raskaita
jalkojaan. Niin hoikat, kapeat ja väärät ovat hänen säärensä, että ihan
kummastuttaa, miten ne voivat kannattaa ruumiin painoa. Mutta eipä tuo
laiha ruumiskaan liene niin raskas. Päätään hän pitää aina etukumarassa
ja sivulle kallistuneena. Hänen kätensä ovat kylmänsiniset, vieläpä
kuumana suvisydännäkin. Löyhinä roikkuvat vaatteet pitkin hänen
ruumistaan kuin rääsyt linnunpelottimen yllä.

Reginassa on ollut riisi, sentähden hän on tullut niin rumaksi. Eikä
hänen paksussa päässäänkään ole älyä paljon jälellä. Suurimman osan
on tuo ilkeä tauti imenyt, samoinkuin raateleva korppi imee tyhjäksi
teiren munan, jättäen onton kuoren jälelle. Mutta ajattelee Regina
kuitenkin toisinaan, ajattelee arkoja, kalpeita aatoksia, jotka eivät
tosin koskaan oikein kypsy, vaan ovat kuin marjanraakilat metsässä.

Regina on kylän sepän tytär. Suuren, nokisen sepän, joka heiluttelee
moukariaan hämärässä pajassa, missä ainoana valona miltei on ahjosta
huohottavan liekin kajastava punerrus. Päivänvalo kyllä koettaa
pilkistellä sisään pienestä akkunasta, joka on miltei kokonaan
hämähäkinverkon, tomun ja noen peitossa, mutta huomattuaan miten
pimeätä sisällä on, se pelästyy ja pysähtyy ulkopuolelle.

Talvella Regina istuu pajassa suurimman osan päivää. Hän ei ole
koskaan tiellä, istuu vain äänetönnä vanhalla alasimella hämärimmässä
loukossa ja leikkii raudanromulla. Tuo pimeä nurkka onkin sopivin
paikka hänelle, muualla hän ikäänkuin ei oikein koteudu; siellä
hämärässä ei kukaan näe hänen rumuuttaan. Sillä ulkona päivänvalossa
ja auringonpaisteessa hän näyttää niin kodittomalta ja hämmentyneeltä:
kaikki ikäänkuin vaalenee hänen ympärillään. Mutta Regina pitää
kuitenkin auringosta ja kukkasista ja sinisestä taivaasta ja
vihannoivista kentistä.

Kun kevät lentää seudulle kuin suuri ja laulava kultarintainen lintu,
ja aurinko sulattaa likaisen, nokisen lumen pajan edustalta ja ilman
lämpö imee kosteuden maasta, istuu Regina hiekalla ja leikkii vanhoilla
hevosenkengillä. Hän rakentaa portteja niistä ja juoksuttaa vikkelää,
metallinhohtavaa kovakuoriaista niiden lävitse. Ja hän luo korkeita
valleja hiekasta, ettei se karkaisi häneltä, mutta se pujahtaa
kuitenkin tiehensä ja katoo olkien ja lastujen väliin. Ja silloin
Reginasta tuntuu niin yksinäiseltä ja hänen mielensä käy murheelliseksi.

Regina saa leikkiä aina yksin. Toiset kylänlapset eivät välitä
hänestä. He vaiti nauravat, kun hän koettaa yhtyä heidän seuraansa.
Kerran Regina tuli vanhalle, sammaltuneelle myllyntokeelle, jonka
pinnalla kasvaa rehevää, vihreätä limaskaa ja jossa lapset uittavat
kaarnalaivojaan. Ja hän pyysi niin kauniisti saadakseen leikkiä niillä
pikku aluksilla. Mutta silloin eräs iso poika, joka onki kaloja
tokeesta, otti ahvenen ja ojensi sen häntä kohti sanoen että leikkiköön
sen kanssa, sen näköinenkin hän on. Ja sitte poika viskasi sen hänen
päälleen ja nauroi niin ilkeästi. Silloin Regina juoksi säikähtyneenä
pois, ja siitä päivin hän on kovin pelännyt kaloja. Hän ei uskalla
milloinkaan enää syödä ahvenia, hän ei saata edes katsellakaan niitä,
kun ne vadissa viruvat valkoset silmät suurina tuijottaen.

Regina leikkii hevosenkengillään. Ja vuodet vierivät. Mutta ei käy
vain Regina vanhetessaankaan kauniimmaksi. Hänen hoikat jäsenensä
eivät lainkaan pyöristy ja yhtä sisään painuneena ja litteänä piilee
rinta kumarain hartiain välissä. Vaikka nythän hänelläkin pitäisi olla
kukoistuskautensa, sillä Regina on varttunut neidoksi.

Ei tahdo riittää aikaa enää leikkiin. Reginan täytyy kantaa raskasta
vesisankoa kaivolta ja pestä likaisia ruoka-astioita ja hoitaa laihaa
lehmää vanhassa, ränstyneessä ometassa. — — —

Kevät on joutunut taas. Kottarainen viheltelee koivunlatvassa, ilosta
huumautuneena, ja pilvenhattarat purjehtivat kuin valkeat lammaslaumat
taivaanlaella. Päivät hupenevat kuin hiekka sormien lomista, ihanat,
aurinkoiset, visertävät päivät. Tekisi mieli sulkea syliinsä ne
välkkyvät kevätpäivät ja pyytää kauniisti, etteivät ne pitäisi niin
ääretöntä kiirettä, sulkea helmaansa kuin sylellisen kukkia pyytäen,
etteivät kuihtuisi niin nopeaan.

Lauantai-iltasin, kun aurinko suutelee kylän harmaita taloja toivottaen
hyvää yötä, kun se painaa niihin viimeisen suutelonsa, joka sytyttää
matalat ikkunat hohtamaan ja kimaltelemaan kuin kullassa, kokoontuvat
kylän kaikki iloiset ja reippaat pojat ja tytöt leikkimään ja
tanssimaan suurtilallisen pihamaalle. Ja Regina istuu käsirattailla,
joille hän on kömpinyt syrjään aitan seinävierelle, ja kuuntelee
viulujen vinkunaa ja vetopelin pitkäveteisiä säveleitä, ja hänen suuret
sameat silmänsä ihan imeytyvät tanssijoihin. Hän näkee, miten pojat
ojentavat kätensä tytöille ja pyörivät heidän kanssaan niin, että
hameenhelmat kietoutuvat täyteläisten pohkeiden ympärille, miten posket
hehkuvat ja huulet ovat hymyssä. Ja Regina on samalla sekä iloinen että
murheellinen, yksinäinen ja onnellinen ja sydän sykkii hänen rinnassaan
kuin rastaanpoikasen, joka tahtoo lähteä lentoon, mutta siivet eivät
kanna ja hän tahtoisi niin mielellään päästä mukaan.

Kun tanssi alkaa väsyttää ja mielet käyvät illan tuoksuisessa rauhassa
hennoiksi ja kaihoovan helliksi, saattaa tapahtua, että he hiipivät
pois, parittain, pitkin polkua, joka vie vihannoivaan -koivikkoon. Ja
pojat kiertävät käsivartensa tyttöjen vyötäisille ja kumartuvat alas
kuiskien ja supatellen heidän herkkään korvaansa.

Reginakin hiipii pois, hiipii kotia ja käy vuoteelleen. Hän ei voi
nukkua — aatokset häntä niin ahdistavat, nuo marjanraakilan kaltaiset
aatokset. Hän alkaa uneksia valveillaan ihmeellisiä unelmia. Regina
kulkee polkua, joka kiemurtelee koivikossa mättäiden ja tiheiden
viitain lomi. Tuolta tulee joku häntä vastaan, Regina ei erota muuta,
kuin että hän on kookas ja väkevä ja hymyilee ja hänen lakkinsa on
urheasti niskaan valahtanut. Sitte ojentaa hän kätensä Reginalle. Mutta
kauemmaksi eivät aatokset häntä kanna, hänen silmäinsä eteen lankee
ikäänkuin suuri musta verho, ja kaikki unelmat raukeavat, ja Regina
lepää vuoteellaan ja häntä paleltaa niin että hampaat kalisevat. —

Varhain aamulla on Reginalla kiire työhön. Hän kantaa raskasta
vesisankoa kaivolta ja hän näyttää niin viheliäiseltä ja kutistuneelta
välkkyvässä päivänpaisteessa.

Mutta kun ilta tulee, lauhana ja lempeänä kuin äidin hyväilevä käsi
päivän vaivain ja raadannan jälkeen, — pehmosena ja rauhottavan
ihanana, silloin Regina kulkee hakaan, missä iltarusko syleilee koivuin
hoikkia runkoja ja sammuu niin hitaasti ja hennosti, että sen viimeinen
vaalea punerrus lepää kuin haihtuva autere ilmassa ja vapisee. Siellä
haassa on niin ihanaa — pehmeä sammal peittää kiviä, ja koivun
puhkeavista urvuista leviää ihmeellinen tuoksu, tuoksu, joka tarttuu
vaatteisiin, eikä haihdu niistä pitkiin aikoin. Regina istuutuu, ja
aatokset liihottelevat hänen luokseen jälleen, arkoina kuin yöperhot.
Ehkeivät ne olekkaan aatoksia: ne ovat niin murtuvan hauraita ja
heikkoja ne kutistuneen sielun pimeistä kätköistä versovat tunnelmat,
etteivät ne voi kehkiintyä oikeiksi aatoksiksi. Mutta jotain liikkuu
Reginan sielussa, liikkuu hapuillen kuin itu mustan mullan uumennossa.
Hän näkee taas vanhan näkynsä, miten joku tulee vastaan ja ojentaa
kätensä — kunnes kaikki peittyy jälleen mustaan verhoon.

Regina istuu tuijottaen hämärään. Istuu siksi, että yökylmä hyytää
hänen velton ruumiinsa, kostea yökylmä, joka värisyttää häntä niin,
että hän tuskin saattaa nousta. Pakkanen on purrut sinisiksi hänen
poskensa, ja jalat ovat niin raskaat, niin raskaat. —

Regina lepää vuoteellaan väristen vilusta...

Ketä sinä odotat, Regina? Etkö tiedä, ettei sinun uniesi väkevä ja
hymyilevä sankari koskaan tule. Etkö tiedä, että rintasi on kutistunut
ja sisäänpainunut, etkö tiedä, ettei sellaista vastaan kukaan päätänsä
paina, eikä punertavia onnenunelmia sellaisella povella uneksi. Etkö
tiedä, ettei rumain silmäisi tuikkeesta kukaan lue taruja kesästä ja
kukkuvasta käestä ja vihreistä metsistä. Etkö tiedä, ettet koskaan saa
riemuiten kiertää laihoja käsivarsiasi kenenkään vyötäisille, ja ettei
sinun hiuksillasi kukaan huoli leikitellä. Ketä sinä vuotat, Regina?

Etkö tiedä, että odotus saa sinut nurjaksi ja kylvää vihaa
kutistuneeseen sieluusi, vihaa kaikkia onnellisia ja hymyileviä
kohtaan. Etkö tiedä, että vuodet käyvät sinulle katkeraksi myrkyksi.
Ketä sinä vuotat sitte, Regina?

Jos osaisit rukoilla, Regina, niin rukoilisit hyvää jumalaa, joka
asuu purjehtivien pilvien yläpuolia, että hän lähettäisi jonkun, joka
olisi hyvä ja lempeä kaikille, jotka päämäärättä ovat viskatut elämän
aaltojen ajeltaviksi ja joiden olemassa olo näyttää olevan ilman
tarkotusta.

Jonkun, josta varmaan et koskaan ole uneksinut, Regina, mutta jonka
kuihtuneella kädellään hivellessä nääntyneiden ihmisten otsia, kaikki
käy niin oudon hiljaiseksi ja kaikki katkerat ajatukset sammuvat ja
raukeavat ihmeelliseen, viileään rauhaan.

Rukoilisit, Regina, että hyvä jumala lähettäisi hänet luoksesi, kun
sinä lepäät vuoteellasi tuijottaen kevätyöhön, joka suurena ja sinisenä
ja korkean pyhänä tuolla ulkona lepää, ja kuunnellen leppälinnun laulua
karviaismarjapensaassa tuvan nurkalla, laulua joka ei katkea koko
vaIoisana ja lauhana kevätyönä.

Tai rukoilisit, että hän tulisi luoksesi jonakin talviyönä, kun on
kuutamo ja hanki kantaa. Että saisit tanssia hänen rinnallaan yli
valkeiden lakeuksien, sinisen taivaan alla, jolla tähdet palavat.



Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi....


Raskaana painostaa erämaan talvi: raskaana rintaa, joka lintuna
livertäen tahtoisi keinua koivujen kevätvihreillä oksilla, raskaana
sitä, jonka kaipuu on avoin syli.

Tiedätkö millainen erämaan talvi, sen kuolettava valkeus ja tukauttava
äänettömyys on? Oi, raskaana se sulkee nauravan suun, ja painaa
rinnoille pään, joka ylpeästi riemuiten otsansa kohottaisi, ja
kuolleena raukeutena se hiipii katseeseen, joka hymyillen tahtoisi
loistaa. —

Kohta lumi kietoo maan valkeaan vaippaansa. Raskaina ja lyijynharmaina
lepäävät pilvet yli seudun. Haavat metsänreunassa ovat pudottaneet
punaset lehtensä — vuodattaneet viimeiset verikyynelensä kauneutensa
katoamista itkien. Kaikki vainiot näyttävät minusta avoimilta
haudoilta, niin mustina ja palelevan alastomina ne lepäävät. Raskas ja
tympeä kalmanhaju nousee mullasta.

Niin oudon äänettömäksi käy talo. Ei kaiu enää laulu, ei helky nauru.
Vaieten ihmiset menevät työhönsä. He ovat ääneti kaikki, ja heidän
kasvonsa näyttävät jäykiltä kuin ne olisivat puuhun piirretyt, ja
niin omituisen vanhoilta. He kulkevat kuin odottaen jotain raskasta,
tukalaa, jota ei voi välttää.

Päivät ovat kuin loppumattomaan nauhaan pujotettuja harmaita helmiä. —

Ikkunani edessä värjyy muutamia mustia, kuihtuneita orvokkeja, jotka
halla on hyytänyt. Mutta niiden keltaset silmät tuijottavat mustan
sametin keskellä niin polttavan surullisina; minusta tuntuu kuin
kuolema ja onnettomuus heijastaisi niiden kasvoilta. Ja hallaöiden
jälkeisinä aamuina ne seisovat valkoseen huntuun kietoutuneina —
sellaiseen huntuun, joka peittää sokeita silmiä. —

Sitte rupee satamaan lunta. Sataa yötä päivää. Yhä valkeammaksi
käy kaikki, yhä äänettömämmäksi. Hiuteita putoo putoamistaan
lyijynraskaista pilvistä, taukoamatta leijailee tuhansia hiuteita. Tiet
uupuvat umpeen; polut tuisku lakasee tietämättömiin, ja tuntuu siltä
kuin lumi peittäisi seudun harvat ja köyhät talot vaippaansa.

Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi käy kaikki — ja talon vanhukset
painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.

Harvoin tulee vieraita enää taloon. Ja jos joku tuleekin, kahlaten
lumen halki pitkin polkua, jonka tuisku on näkymättömiin nietostanut,
niin on se paleleva ja nälkäinen kerjäläinen.

— Oi niitä kerjäläisiä! Ne saattavat tulla jonakin iltana, kun väki
istuu pirtissä katetun pöydän ääressä. Eteisestä kuuluu niiden
laahustelevain askelten töminä. Sitte ne käyvät sisään, tuoden ulkoa
pakkasen mukanaan, joka niiden roikkuviin ryysyihin on imeytynyt.

Heidän katseensa pistää miltei aina silmääni, ja toisinaan varvas, joka
pilkistelee risaisesta kengästä, tai ammottavasta repeämästä näkyvä
likainen ja siniseksi paleltunut polvi.

Niin omituinen tuike on heidän silmissään! Muutamat tuijottavat
välinpitämättömän tylsinä, jäykkinä kuin lasista valetut. Toisilla on
arka katse, josta kalvava nälkä vaanii. Toisten kalpeilla kasvoilla
leimuaa viha. Ja ne, joilla on sellaiset silmät, astuvat sanaakaan
sanomatta pirttiin. Heidän huulensa ei kerjää leipää, mutta heidän
silmänsä säihkyvät vihaa niitä kohtaan, jotka istuvat katetun pöydän
ääressä taittaen pehmeätä ruisleipää. Säihkyvät vihaa taivaan Jumalaa
ja maailman hymyäviä lapsia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita
elämä hemmotellen polvellaan tuutii ja joiden käsiin se pyytämättäkin
antaa onnen kauniita leikkikaluja. Ja vihaa ne säihkyvät siksi, kunnes
armelias maa on kätkenyt ne multaansa — kuin viileään aamu-unoseen
kuumeyön valvonnan jälkeen, kunnes armelias maa on täyttänyt mullalla
heidän nälkäiset suunsa.

Talven palelevia lapsia he ovat, yön arkoja, eksyneitä lintuja.
Loppumattomain teiden vaeltajia, yksinäisiä vaeltajia poluilla,
jotka päämäärättä risteilevät. Ulkoa he astuvat yöstä ja pakkasesta
lämpösiin pirtteihin, ja yöhön ja pakkaseen he taasen lähtevät ja
heidän askelensa hukkuvat tupruavaan lumeen. Mutta pakkasen he jättävät
jälkeensä pirttiin, ja minua paleltaa vielä kauan jälkeenkinpäin, kun
ovi on sulettu ja kynttilät palavat himmeämmin ja pimeys ulkona näyttää
tiheämmältä minusta. —

Näen ikkunastani torppaan, joka kohoo metsänlaidassa. Aamun harmaassa
koitteessa tulee torppari vaimoineen taloon, pitkin polkua, jota he
koettavat pitää auki, mutta jonka lumi aina nietostaa umpeen. — He
menivät naimisiin keväällä, nuo nuoret. — Mies kävelee edellä ja
vaimo seuraa jälessä, astuen kenkineen syviin jälkiin, joita miehen
suuret saappaat jättävät lumeen. He kulkevat molemmat äänettöminä pää
rinnoille painuneena.

Tahtoisin nähdä heidän kulkevan kuin mennä kevännä, kun he luulivat,
ettei kukaan heitä nähnyt. Rinnan pilaa ja leikkiä laskien,
onnellisina, nuorina, rinnatusten laulaen. Tahtoisin nähdä hänen
leveiden hartiainsa nojaavan vaimon hentoja ja pyöreitä vastaan. Mutta
nyt he kulkevat peräkkäin, ja heidän huulensa ovat sulettuina, lumen
putoillessa heidän kumartuneelle päälleen. —

Valkeiksi käyvät metsät, valkeiksi ja äänettömiksi oksain alaiset
holvit, missä suuri ja kuollut yksinäisyys lepää. Pitkin rämeikköjen
laitoja, jotka kasvavat matalaa männikköä, kettu hiipii äänettömin
askelin. Ja jos siellä samoillessa metso kahahtaa edestä lentoon, niin
pelästyy sen ääntä — tuntuu siltä kuin kulkisi kalmistossa ja äkkiä
kuulisi jonkun kuolleen alkavan puhua.

Asutuille seuduille ovat metsän harvat talvilinnut lentäneet.
Keltavarpunen nokkii jyviä riihien lattian alta, punatulkku viheltelee
kartanon pihlajissa, ja pakastiainen naputtelee terävällä nokallaan
ikkunalautaa, nälän kuristaessa sen keltasta rintaa.

Mutta taloon ei tule vieraita enää, ja jos ystäviä kaipaat kanssasi
istumaan, niin odotat turhaan.

Lunta on satanut kaiket päivät, jotka ruskotta ovat haihtuneet, ja yöt,
jotka ovat hehkumatta valjenneet. Ja nyt talvi on niin valkea ja niin
äänetön kuin se saattaa olla.

Talossa ihmiset liikkuvat ääneti, eivätkä toinen toisiinsa luo
katsettaan. He ikäänkuin pelkäävät aukasta suutaan, etteivät lausuisi
tylyjä sanoja toisilleen. Mutta vanhukset painavat huokaillen harmaat
päänsä rinnoille.

Ja kun on lakannut satamasta lunta, alkaa pakkanen kumahdella yön
sinertävissä avaruuksissa teräskovana kalskahdellen. Lakeuksilla
peltopyy huutaa nälissään, lyhyesti ja vihlasevasti, turhaan koettaen
paksun hangen alta kaivaa esiin maata, mistä kenties löytyisi vielä
muutama syyssadosta varissut jyvä.

Raskas on talvi erämaassa, raskaasti se painostaa sitä, jonka rinta
keväisenä kukkana keinuisi valoisassa haassa ja jonka kaipuu on avoin,
huokaileva syli.



Tarina eräästä isästä.


Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta...

Läpi suuren metsän ajoi isä poikineen. Oli niin hirveän kylmä, että
lumi valitteli reen jalaksien alla, ja joka kerta kun hevonen iski
kavionsa maahan, parahti se niin kimakasti, että metsä kaikui. Koko
luonto ikäänkuin valitti pakkasen kovuutta.

Mutta reessä heillä oli lämmin nahkasissa ja peitteissä. Ja niin
monta oivallista esinettä sitte — joululahjoja kaikki. Huomenna
kellot soittavat suuren rauhan maailmaan, sen rauhan, joka ylhäisistä
taivaista laskeutuu alas huokailevien ihmisten luokse lapsen muodossa —
pienen Jeesuslapsen, joka kolkuttaa kaikille oville.

Isä matkusti pienen poikansa ja kaikkien joululahjojen kera, jotka
olivat ostetut suuresta kaupungista, kotia kohti, missä äiti istui
ja odotteli saavansa kuulla reen kilisevine kulkusineen kääntyvän
ulkohuonerivin takaa ja pysähtyvän portaiden eteen.

Mutta vielä isä ja poika olivat kaukana kotoa, vielä heidän oli
kuljettava suuren metsän läpi ja yli kotojärven aukean valkean jään.

Tuli ilta ja tähdet paloivat kylmänsinisellä taivaalla. Suuret
kirkkaat tähdet, jotka yhä vaihtoivat väriään, ja pienet kalpeat
arat tähdet, jotka miltei piiloutuivat honkien lumenraskaiden oksien
väliin. Metsässä puiden oksilla ja rungoilla paukkui pakkanen. Mutta
korkeuksissa hiljaisuus lepäili suurena ja juhlallisena ja kaulaili
taivaiden säihkyviä avaruuksia. Ja varjot lankesivat raskaina ja
mustina.

Reessä istuva lapsi katseli ylös tähtiä kohden. Ja siellä kasvoi
hänen silmissään suuri puu, jonka juurina, oksina ja latvana taivaan
loppumattomassa sinessä olivat maailman kaikki kiemurtelevat varjot.
Suuri joulupuu, missä kimaltelevat tähdet olivat kynttilöinä,
jotka paloivat. Lapsi ajatteli kuusta kotona. — Isä, hän sanoi,
minä tahtoisin muutamia tähtiä antaakseni ne äidille joulukuuseen
pantaviksi. Ja isä hymyili lapsen aatoksille. — Ne ovat liian suuria
meidän pieneen kuuseemme, hän sanoi.

Äkkiä hevonen syöksähti juoksuun kuin vinkuvan ruoskanlyönnin
yllättämänä. Uh, tuolla tiepuolessa, nukkuvan metsän varjossa,
juoksenteli tähtiä, vihreitä, säihkyviä — parittain! Se oli omituinen
tähtirivi: pari ja pari, kylki kyljessä. Ne kohoutuivat ja laskeutuivat
hankien kohopaikkojen ja notkojen mukaan, ja aina parittain kuin
hehkuva hiili varjojen pimeydestä.

Isä tarttui ohjaksiin vapisevin käsin. Huuto kajahteli illassa, huuto
niin terävä ja kimakka. Se vihlasi halki ilman, kunnes se kangistui
kauhusta ja jähmettyi hiljaisuudessa jonnekin kauas lumelle alle metsän
oksaholvin.

— Susia!

Hevonen juoksi. Jokainen lihas kuin viritetty kieli kauhusta
jännitettynä. Lumi valitteli raivoisasti jalaksien alla ja uikutti
kavioiden alla. Honkien jäykät varjot lensivät ohi, mutta ne vihreät
hiilet pysyivät reen perässä. Ylös ja alas ne hetkahtelivat,
rinnatusten.

Lapsi ei uskaltanut katsella. Silmät ummessa se istui isänsä rinnalla.
Mutta isä kääntelihe silloin tällöin.

Ja hevonen juoksi juoksemistaan, mutta ne vihreät hiilet olivat yhtä
nopeat.

Tuska istui heidän kummankin luona reessä — suurena ja mustana. Tuska
oli tarttunut ohjaksiin kuumeisine käsineen ja ruoski hevosen lautaset
vaahtoon. Se repi pitkillä sormillaan hevosen harjaa; ja kirkui
kavioiden alla.

Vihreät hiilet olivat ilmestyneet pakenevien rinnalle.

Isä alkoi viskellä joululahjoja pois reestä. Toinen toisensa jälkeen
ne lensivät ulos ja putosivat tielle. Siellä oli äidin silkkisaali ja
pojan pahvihevonen ja kuvakirja ja torvi.

Joka kerta kun jotakin putosi tielle, jäivät vihreät hiilet hetkeksi
jälelle. Sudet kotoutuivat piiriin ja repivät äidin silkkisaalin
repaleiksi ja lapsen pahvihevosen kappaleiksi.

Hevonen juoksi. Kauhu ratsasti sen selässä ja viilsi kannuksillaan sen
kupeet verille. Ja takana tuska istui ja ruoski lautaset vaahtoon.

Metsä loppui. Reki lennähti aukealle jäätasangolle, joka oli valkea
illan tähtien valossa. Kotirantaa kohti se lensi.

Mutta ne vihreät hiilet lähenivät — niin kamalan lähelle. Ne
leimuilivat reen ympärillä ja tupsahtivat hevosen kavioihin.

Ulos reestä nahkaset lennähtivät, ja sudet heittäytyivät hurjalla
raivolla niiden yli.

Uh, miten pakkanen oli tuima. Lasta palelsi ja hänen hampaansa
kalisivat. Mutta isän ruumis oli kuumeenhehkuva. Hän tempasi yltään
lakin ja turkit. Hevonen sai pillastua ohjien ollessa löyhällä.
Hän repäsi yltään takin ja liivit, saappaat ja sukat ja istui
puolialastomana reessä.

Mutta sudet lensivät heitettyjen esineiden ohi. Ne olivat nälän ja
raivon hurjistamia. Ne tahtoivat tunkeutua rekeen ja näykkivät hevosen
kavioita.

Isä katseli ympärilleen löytääkseen jotakin ulosheitettävää, mutta
reessä ei ollut enää mitään.

— Minä luulen, että meidän täytyy kuolla, sanoi isä lapselle. Hän
kangistui tuskasta, ja veri karahti hänen sydämeensä, missä se
seisahtui ja jähmettyi kuin lyijy.

Mutta lapsi ei voinut ymmärtää, että hänen pitäisi kuolla. Hän ajatteli
joulukuusta ja äitiä, joka istui kotona odottaen.

Silloin tuli tuikahti rannalla olevasta kylästä. Ja isä alkoi huutaa
apua; hän kirkui ja huitoi käsivarsillaan kuin mielipuoli.

Mutta sudet karkasivat hevosen kimppuun, joka kavahti pystyyn, ja isä
sulki silmänsä ja odotti kuolemaa.

Silloin saatana istuutui lapsen ja isän väliin ja hymyili. — Sinä
rakastat vaimoasi, saatana sanoi isälle. Hän kuolee surusta, jos hän
menettää teidät molemmat. Elä, lohduttaaksesi vaimoasi, elä, antaaksesi
hänelle toisen pojan. Ja saatana kumartui isän puoleen ja kähisi hänen
korvaansa: heitä poikasi reestä!

Saatana ryömi isän sieluun. Ja isä ajatteli vaimoaan, jota hän rakasti,
ja hänen suruaan. Hän näki verta silmiensä edessä ja hän tarttui
vapisevin käsin poikansa vyötäisiin ja veti hänet ylös.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän ainoastaan tarttui käsillään isänsä
käsivarteen, niin lujasti, että kynnet tunkeutuivat ohuen liinavaatteen
läpi. Silloin se ymmärsi ja kirkasi —

       *       *       *       *       *

Taas hevonen lensi eteenpäin. Mutta isä oli sokea verestä, joka oli
asettunut hänen silmäinsä eteen, ja hän ei kuullut mitään myrskyltä,
joka raivosi hänen korvissaan hän kuuli ainoastaan, miten saatana istui
hänen sielussaan ja nauroi, ulvoi kuin nälkäinen susi.

Yli jään hevonen juoksi, ylös loivaa rantaäyrästä, ohi tumman
ulkohuonerivin ja pysähtyi portaiden eteen vaikenevin kulkusin ja
polvet väristen.

Ja vaimo riensi miestään ja lastansa vastaan ja poimiakseen joululahjat
reestä.

Hän kohtasi ainoastaan yhden. Tämä oli paljain jaloin ja
puolialastonna, yön synkkyys ympäröi hänen otsaansa, ja tuskan veriset
liekit leimusivat hänen katseessansa.

— Missä on minun poikani? — Vaimo kirkasi.

— Sudet raastoivat hänet reestä — —

       *       *       *       *       *

Viikkoja vierähti ja kuukausia kului. Mies koetti lohduttaa surevaa
vaimoansa. Mutta suru oli suuri. Nälkäisen korpin tavoin se oli
asettunut hänen sydämeensä ja nokki sen verille.

Vaimo ei antanut lohduttaa itseään. Varmaankin siksi hän ei voinut
unhottaa, että hän kuuli joka yö nukkuessaan vuoteella miehensä
vieressä suden ulvovan tämän sydämessä.

Eräänä yönä mies heräsi siihen, että joku katseli häntä. Kuunvalo
virtaili huoneeseen, ja vuoteella vaimo istui suorana, ja hänen
ruumiinsa värisi kuin haavanlehti. Hän tuijotti mieheensä kauhulla. Ja
kun tämä aikoi hyväillä ja rauhottaa häntä, kirkasi hän niin kimakasti,
että miehen veri jähmettyi. — Sinähän olet susi, hän kirkui, näin
unta, että susi makasi vieressäni! Ja miehen täytyi nousta sytyttämään
kynttilä.

Jonkun ajan kuluttua oli vaimo synnyttävä. Mutta kun hän oli
synnyttänyt lapsen ja se aiottiin laskea hänen käsivarsilleen,
kangistui hän pelästyksestä tuijottaessaan pienokaiseen.

— Ota pois se! — hän kirkasi. Minähän olen synnyttänyt karvaisen suden.
Ja hän ei huolinut lohdutuksista, lastaan hän ei tahtonut nähdä: hän
raivostui kun he aikoivat tuoda sen hänelle.

Muutaman ajan kuluttua heidän täytyi viedä vaimo miehensä luota
sairaalaan, ja jonkun viikon kuluttua hän kuoli, mutta aina kuolemaan
asti hän värisi pelosta kuin haavanlehti. —

Siten mies, joka uhraamalla poikansa oli elämän ostanut, elääkseen
vaimonsa hyväksi, menetti hänet sensijaan...

— Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta.

       *       *       *       *       *

Maa talvenpainostama, vilusta värisevä, — suokoon Jumala, ettei koskaan
löytyisi niitä, jotka tahtovat heittää sinun kalleimpaasi susille.
Sillä mitä he, jotka niin tekevät, vastaisivat sinulle, kun sinä heiltä
kysyt sydämesi kalleinta aarretta? Kenties he lähestyisivät sinua valhe
huulilla. Mutta talviyön valkosten tähtien yläpuolella on Jumala, joka
näkee.



Kuninkaan unelmia.


Seison häkin edessä, jonne vangitut kotkat ovat suljetut.

Kirpeän pistelevänä puhuu pohjatuuli ja räiskyy myöhän, harmaansinisen
talviaamun pakkanen. Lumihiuteet putoilevat hiljaa rasahdellen
sälepuiden lomitse häkkiin.

Silloin tällöin räpyttelevät nuo mahtavat linnut siipiään, ikäänkuin
tahtoisivat ajaa pakkasen pakosalle, torjua sitä luotaan ja karkottaa
sen takasin pohjoseen, hiipivän pakkasen, joka tunkeutuu höyheniin
ja siipien alle, niin että niiden täytyy painaa ne lähelle, lähelle
ruumistaan, antaakseen sille niin vähän tilaa kuin mahdollista. Ylös
orrelle ne ovat lentäneet ja istuvat liki toisiaan, miltei kylki
kylessä, keltaset silmät suoraan kohti avaruutta tuijottaen. Ainoastaan
visertävän tiaisen lentäissä häkin yli kääntävät ne hitaasti päätään ja
seuraavat sitä katseellaan.

Mutta muuan lintu ei ole jaksanut nousta hataran katon alla olevalle
orrelle. Se istuu häkin ulkosyrjässä, niin lähellä, että ylettyisin
käsin siihen koskemaan. Niin se istui eilen ja niin se istuu vielä
tänäänkin. Se ei ole liikahtanut, ei muuttanut asentoaan, ties kuinka
moneen päivään. Sen toinen siipi on varmaan katkennut: hervotonna ja
sulat hajallaan se roikkuu alas kuvetta pitkin.

Vangittu kuningasraukka. Kuningas! Oi, kaiken kuninkuuden ilkkukuva,
sanoisin! Vapauden ja voiman, kuninkaan ensimäiset tuntomerkit, he ovat
sinulta riistäneet. Missä on valtaistuimesi, korkea honka, jonka oksain
alla-sinertävät avaruudet keinuvat?

Ruma ja likainen sinä olet. Takkuisiksi ovat höyhenesi siivottomuudesta
hyytyneet. Valkea on selkäsi toveriesi ulostuksista. Sinä olet
sairas, olet väsynyt, välinpitämättömän, toivottoman väsynyt. Kenen
vuoksi sinäkin sitte pitäisit hienona itseäsi? Ehkä tyhmien ihmisten,
jotka tulevat sinua töllistelemään ja joita sinä kylmästi halveksien
katselet. Hienostella juuri nyt — se olisi ivaa. Pukeutuuko kuningas
kruunajaispukuun kurjassa vankiluolassa? Toista oli ennen. Silloin
siistit itsesi kevätauringon vuoksi, joka kuvasteli loistettaan
selkähöyhenissäsi, siistit äänettömän, aution, uneksivan metsän vuoksi,
jonka kaunistuksena ja elämänä sinä olit, siistit suvituulen vuoksi,
joka viheltäen soitteli siipiesi kaarevain holvien alla, siistit siksi,
ettei sen tarvitsisi hävetä sinua hyväillä.

Kuningas, kuningas liassasikin!

Kuningas kuitenkin, mutta kuningas, jonka rosvojoukot ovat yllättäneet
ja kukistaneet ja riisuneet loistavat vaatteet hänen yltään ja
heittäneet hänet, likaan tahrattuna, maantienojaan. Kuningas kuitenkin,
jonka jo otsan ylpeistä kaarteista ja silmäin valtiaskatseesta tuntee.

Sinä vapiset vilusta ja siipesi on katkennut, häkin ristikkoa vastaan
olet sen murtanut, kun tuska ja vapaudentunne punasina silmissäsi
paloivat. Raivoissasi sinä juoksit maata pitkin, siivet voimattomina
sivulla laahaten, kun ahtaassa vankilassa ei ollut kylliksi ilmaa niitä
nostamaan. Kunnes väsymys tukautti rintasi ja sinä vaivuit läähättäen
maahan, suuret, vapisevat ja murskaantuneet siipesi levällään.

Nyt olet liian väsynyt ja sairas raivoamaan. Välinpitämättömyyden
jäykkyys ja alistumisen äänetöin lepo on laskeutunut mieleesi. Sinä
köyristyt kokoon pakkasessa, koetat painautua niin pieneksi kuin
suinkin, sinä, joka ennen pöyhistelit voimaisi äärettömyyttä, ja
tunsit kasvamistasi kasvavasi, kun lensit nuolennopeudella kohisevain
avaruuksien halki. Mutta minä näen kuitenkin, että olet kuningas,
kurjuudestasi ja liastasi huolimatta, näen kuninkuuden leiman otsallasi
ja synnynnäisen valtiuden pääsi ominaisen uljaassa asennossa.

Olen katseestasi näkevinäni, ettet kaipaa enää, kaipaa mitään
epämääräistä, mitään kutsuvaa vapaudenkangastusta, jonka kuitenkin
täytyisi raueta — uneksit ainoastaan menneisyyttä.

Vieressäsi on verisiä jäniksiä, mutta sinä et edes katsokkaan niihin.

Sinä uneksit, uneksit olevasi vapaa...

Kevät on taasen valtakunnassasi, kevät synkeällä jylhällä salolla,
kevät metsänaukeamilla, joiden tummanvihreästä sammalikosta ensi vuokot
pistävät esiin, kevät mustien metsälampien rannoilla.

Sinä istut korkean honkan latvassa odottaen, sillä vielä ei ole aamu
sarastanut. Valkeana lepää yö luhtaniittyjen ja rämeitten yllä,
valkeana ja valoisana. Ei missään heleitä, räikeitä väriä, kaikki
ovat sulautuneet tyveniksi, hillityiksi. Vuottaen uinuu maa, uinuu
kuin impi, valkeisiin utuvaippoihin kietoutuneena. Suloinen on hänen
tuoksunsa, vieno ja kevyt. Yhtenä eheänä sävelhuntuna se väräjää halki
luonnon. Se ei ole suviyön riehuva tuoksujen soitto, jossa räikeät
tuoksut pyrkivät toinen toisensa voittamaan — kosteasta maasta nouseva
suloinen ja rauhaisa haju se on.

Nyt kohoo aurinko taivaalle yli puiden latvain.

Sinä avaat silmäsi ja katsastat valtakuntaasi.

Katso, maa heittää valkean huntunsa aivankuin nöyrä orjatar ja
paljastaa koko loistonsa aurinko-valtiaalleen. Syvempään hän henkii
ja arkana odottaa sen suuteloita. Elämää ja voimaa kuohuu kaikkialla.
Läpi metsän on varmaan haltiatar yöllä kulkenut ja sirotellut helmiä
ja timantteja tuhansittain ympärilleen: niitä riippuu honkainoksissa,
katajapensaiden hämähäkinverkoissa, hohtaen ne kirjaavat vihreätä
sammalmattoa. Pajupensaista rämeenrannassa leviää simansuloinen tuoksu,
ja niiden pehmoset silkkiumput hohtavat keltasina auringonpaisteessa.
Palokärki hakkaa rakkaudenintoa hehkuen lahoa kantoa: toinen
kiihkeä naputus seuraa toistaan, ja sen punanen niska kimaltelee
auringonpaisteessa kuin tulinen hiili, jota nopeasti häilytetään
edestakaisin.

Silloin sinä nostat vapaudenonnesta väkevät siipesi.

Yli keväisten aamunvaloisain metsäin kotka lentää suhisten.

— Olkaa varuillanne, nopsajalkaiset, arat jänikset! Hämärän
suojelevat varjot ovat vetäytyneet pimeisiin rytöihin takasin,
ainoina turvapaikkoina ovat nyt tiheät murrokset. Siellä asuu metsän
lemmenkaihoiset sinipiiat ja pienet, somat, punalakkiset tontut,
tontturaukat, jotka armoton aurinko muuttaa jäykiksi koreanpunasina
loistaviksi rantakukiksi, jos ne eivät ennätä paeta sen valoa. Pimeistä
rydöistä kuuluu niin omituisia rasahteluja, että te tuskin uskallatte
ryömiä niihin, ja joka kerta kuin neulanenkin putoo, vavahtaa teidän
ruumiinne.

— Olkaa varuillanne, kuhertelevat metsäkyyhkyset. Elkää soitelko
rakkautenne huomenlauluja liian lujaa, ettei metsän valtias teitä
mahdollisesti kuulisi, sillä hän pitää pienistä, vapisevista
ruumiistanne, ja laskee ne mielellään antimina puolisonsa,
kotkakuningattaren, jalkain juureen palatsissaan kallioseinän
jyrkänteellä.

— Olkaa varuillanne, pienet, samettihienot metsähiiret, ettei pehmeä
turkkinne houkuttaisi herraanne, kuningasta. Äkkinäinen päähänpisto
voisi saada hänet tempaamaan teidät kurjista maanalaisista koloistanne,
teidät, jotka kauhusta vikisten ryömitte männynjuurien alle, kun hänen
siipiensä varjokin vain liitelee maata pitkin.

Nyt lentää kuningas kotka yli metsän. Avaruus soi hänen
siivenlyönneistään, valoisana ilman aamuinen autere karkeloi hänen
ympärillään. Allaan häämöttävänsiniset, äärettömät avaruudet. Eteenpäin
hän lentää, suoraan eteenpäin, sillä hänen korviinsa on sattunut
metsonsoitimen sävelet aavan rämeikön laidasta.

Oksalla komea koirasmetso istuu siellä. Pyrstö levällään, siivet
velttoina sivulla riippuen, kaula kurotettuna. Hän on kuin humaltunut
hekkumasta, hän pyörähtelee pikkusin tanssiaskelin, kurkku värähtää
joka käännähdyksellä.

Kevätaamun kaikki kimmeltävät värit hohtavat hänen kaulassaan,
auringonpaisteen keltasimmasta kullasta kaukametsäin syvään sineen.
Kaunis hän on, upea onnensa tanssissa.

Koppelot istuvat kanervikossa kaulojaan kurotellen ja niiden silmät
kiiluvat kuin tummat helmet. Ne ovat ihan hurmautuneina. Tuolla istuu
vanha koppelo, hänen arvonsa vaatii hänet pysymään levollisena, hän
ikäänkuin tahtoisi sanoa: tuo nyt ei ole mitään uutta minulle, olen
nähnyt sen niin monena keväänä ennen, mutta odottava onni saa kuitenkin
hänen sydämensä värisemään. Nuoret ovat tulisempia: ne tuskin voivat
olla juoksematta esiin ja kotkottaen houkuttamatta koirasta luokseen.

Silloin leijailee kuningas kotka yli metsän.

Vanha koppelo kadottaa kokonaan arvokkuutensa. Nuoret ihan kyyristyvät
kokoon kauhusta. Ensin ne painautuvat maahan, mutta kahahtavat sitte
äkkiä lentoon ja syöksyvät siivet suhisten tiheään suojaavaan metsään.

Mutta vanha koiras soittelee yhä edelleen.

Silloin kuningas kotka hänet äkkiä yllättää: hän näkee sen
vihlasevan halki sinisien avaruuksien kuin mustan juovan, hän kuulee
nuolennopeudella lähestyväin siipein suhinan. Sokeaksi hän käy kauhusta
ja syöksyy sokeudessaan aukealle rämeelle. Siellä hän on auttamatta
hukassa. Hän putoaa kuin kivi juolukanvarsien väliin, ja rautaiset
kynnet kouristuvat hänen kurkkunsa ympäri. Kerran pari räpyttää tuo
mahtava lintu kaarevia siipiään ja vanha koiraksen veri suihkahtaa
esiin punasena kuin ympärillä hyllyvä sammal...

— Mitä uneksit, vangittu kuningas? Riemuitsetko muistellessasi voimaisi
mahtavuutta.

Tuolla läikehtii kelmeä auringonsäde häkkiin; sinä siirryt hitaasti ja
väsyneesti paikoiltasi ja annat sen leikitellä likaisella selälläsi.

Mutta ei talviaurinko lämmitä.

       *       *       *       *       *

Oletko nähnyt kotkaa sen omilla alueilla, oletko nähnyt sitä kaukana
suurissa salometsissä, jotka uinuvat äänetöntä ja syvää rauhaa?
Siellä on ihminen lähempänä itseään, lähempänä sielunsa sisintä kuin
meluavissa, rumissa kaupungeissa. Jos olet nähnyt hänen uljaasti
leijailevan valkeiden kesäpilvien alla, kun aamuisen auteren valkea
vapiseva liina lepää autiomailla, ja kurjen huudot kuuluvat kuin huilun
sävelet kaukaisilta valveutuneilta metsälammilta, — käy silloin näiden
lintujen luota, käännä katseesi näkemästäsi kurjuudesta, ja riennä
pois kiirein askelin, ettei halu temmata häkin ovea auki ja murtaa sen
ristikoita voittaisi sinua kokonaan.



Joutsenet.


Ne saapuivat syysiltana, vähää ennen auringon laskua, ne valkeat,
ihanat linnut. Minä kuulin siipien suhinan ylläni avaruudessa, kun
seisoin lepikossa ulapan rannalla, missä kaislat hehkuivat kultaisina
harmaansinistä vettä vasten.

Sydämeni paisui suuresta riemusta, kun näin niiden laskeutuvan alas
veden pintaan. Sillä usein ne eivät saapuneet ne oudot linnut,
lapsuuteni unelmain linnut, tarujen ja runojen valkeat linnut. Kerran
ne vain tulevat keväällä, jäiden lähtiessä ja kerran syksyllä, vähää
ennen kuin jää kattaa järvet. Ihanina niiden notkeat ruumiit hohtavat
auringon kullassa, pehmosiin, sointuviin kaarteisiin taipuen, kun ne
eloa hehkuen tulevat maan morsioksi pukeutuessa valoisan kevätaamun
ruskossa. Ja kun ne tulevat myöhään syksyllä, jolloin maa lepää köyhänä
ja mustana hämärtyvän illan suussa, huokuu pakkasen hyinen henki niiden
suhisevain siipien alta, jotka ovat valkeat kuin lähenevän talven lumi.

Ja kun ne lentävät yli seudun kevään iloisina leikinlyönti päivinä,
silloin matalat ja harmaat rakennukset silmissäni kasvavat ja syttyvät
riemuitseviin väreihin, ja avaruudetkin kasvavat ja laajenevat
sinertäviksi äärettömyyksiksi ja ilma aaltoillen hyväilee maan
parmasta. Torppari, joka äestää laihaa kaurapeltoaan kuulee niiden
laulun avaruudessa, ja hän kohottaa katseensa peltomaasta ylös valkeita
lintuja kohti. Riemun vilaus kuvastuu hänen ryppyisille kasvoilleen.
Iloisesti maiskauttaen hän käskee hevosta ja nyökkää ystävällisesti
päätään ohikulkevalle vieraalle. Sillä hän tuntee, että Jumalan
siunattu kevät on lupaavana ja toivehikkaana tullut. Ja kylänpojat,
jotka leikkivät ulapan rannalla ja seilailevat jäälautoilla,
heiluttavat repaleisia lakkiaan joutsenille tervehdykseksi. Ja he
tuijottavat kädellään silmiään varjostaen, niitä suuria lintuja, kunnes
avaruuden keltanen aurinko heidät sokaisee.

Mutta kun joutsenet syksyllä saapuvat etelänmatkalla, yhtä kauniina
loistavassa puvussaan, vielä valkeampina kaiken mustan ja kuolleen
keskellä, silloin tuntuu minusta kaikki häipyvän sakeaan usmaan,
ja minä näen vain ne valkeat linnut, satujen ja tarujen linnut,
leijailevan kuin lähestyvän talven suuret pehmeät lumihiuteet. Mutta
minun sydämeni iloitsee nähdessäni ne kesken syksyn suurta kurjuutta,
sillä silloin ne minun silmissäni ovat tuhatta vertaa kauniimpia
luonnon rumana niitä ympäröidessä. —

Nyt oli taas niiden syysretken aika. Yhä alemmaksi ne laskeutuivat
illan hämärää, tuhkanväristä vettä kohden. Ne pieksivät ilmaa
suurilla siivillään, kohosivat suoraan ylös lentoaan pysäyttääkseen
ja laskeutuivat sitte veteen, joka tervehdykseksi syleillen huuhteli
niiden pehmeäkaarteisia ruumiita.

Ja seisoissani lepikkoon piiloutuneena ulapan rannalla, juohtui minun
mieleeni, miten pikkupoikana näin ensikerran nuo ihanat linnut.
Silloinkin oli syysilta, ja minä leikin kotorannan kuihtuneiden
koivujen alla, ja poimin lakkini täyteen keltasia alaspudonneita
lehtiä. Ne olivat kultarahoja, joilla minun piti ostaa kaiken
maailman ihanuudet — talo ja valkosia hevosia ja vaunut naapuritöllin
tummakutriselle tytölle. Silloin näin äkkiä suurten valkosten lintujen
tulevan ulapan yli ja laskeutuvan vedenpinnalle lähelle rantaa, missä
istuin. Ne tulivat niin hiljaa, ääntämättä ja laulamatta ja minä
kuulin vain heikon kohauksen kuin laine olisi rantaan loiskahtanut,
niiden laskeutuessa veteen. Minä ihan jäykistyin riemusta, ja sydämeni
seisahtui hetkeksi ja alkoi sitte sykkiä niin kiivaasti, että luulin
rintani särkyvän. Siinähän olivat ihan likelläni, ilmielävinä satujen
linnut, joita koko lapsen hehkuvan sydämen kaipuulla aina olin toivonut
näkeväni. En tiennyt, mistä ne tulivat, en tiennyt, minne niiden tie
vei, — lapsuuden unelmain ihmeellinen loisto niiden valkeasta puvusta
säteili. Minun sielussani oli vain hämärä aavistus oudosta maasta
tuhanten korkeiden vaarain ja vesien takana, vihannoivasta maasta,
missä onnelliset ihmiset kulkivat välkkyväin virtain rantoja ja
katselivat riemuiten niitä ihania lintuja.

Minä kyyristyin ja ryömin rantaäyräälle, päästäkseni kuivuneiden
keisojen suojassa niitä niin liki kuin suinkin. — Miten aavemaisen
valkeita nuo oudot linnut olivat! Tuskin uskalsin henkiä, melkeimpä
pelkäsin, että ne kuulisivat hengitykseni heikon huounnan ja
säikähtyisivät pois. Ja tuijottaissani niihin, kun ne siinä illan
harmailla vesillä uiskentelivat, häipyi kaikki ympäriltäni ikäänkuin
siniseen usvaan — ulappa ja ranta ja keltanen iltataivas — ja minä
näin vain ne valkeat linnut, — ne olivat minusta niin lähellä, että
tietämättä kurotin käteni niiden pehmeitä kauloja silittääkseni. Mutta
sitte pelästyin, että ne olisivat nähneet liikkeeni, ja aatoksissani
pyytelin niitä mitä kauneimmin sanoin jäämään hetkiseksi, edes vähän ‒
vähäseksi hetkiseksi.

Silloin yksi lintu äkkiä nosti kaulansa ja äännähti niin oudon
surullisesti, niin helkkyvän surullisesti, että minä vavahdin siinä
maatessani. Ne levittivät suuret siipensä ja pieksivät vettä, kunnes se
näytti kuohuvalta koskelta. Siten linnut saivat ilmaa siipiensä alle ja
kohosivat pitkässä jonossa lentoon yli järven. Mutta kaikki valittivat
niin surullisesti, että minun rintaani vihloi.

Hyppäsin isäni venheeseen, työnsin sen vesille ja lapsen tavalla
soutaa molskin lintujen jälkeen, sille paikalle, missä ne olivat
uiskennelleet, ja kurottausin laidan yli. Minä tuijotin alas syvyyteen,
ikäänkuin odottaen, että joutsenien kuvaiset olisivat vielä siellä
jälellä. Hohtavan valkonen untuva kellui vedenpinnalla. Otin sen
käsiini ja laskin venheeseen, ja rannalle tultuani panin sen lakkiini
keltasien lehtien sekaan ja juoksin kotia.

Sinä iltana ei teenjuonnistani tahtonut tulla mitään paljaasta ilosta.
Poskeni hohtivat niin punasina, että äitini pelästyi luullen minun
saaneen kuumetaudin. —

       *       *       *       *       *

Seisoissani lepikossa ulapan rannalla ja aatellessani poikaa, joka
ensikerran näki ne valkeat linnut, kohosivat joutsenet suunnaten
lentonsa tuhkanharmaata, illanhämyistä kaukamaata kohti.

Nyökkäsin hiljaa niille päätäni jäähyväisiksi: valonpalvelijat,
päivänlinnut, te asujat sinisten ja ikuisten suvijärvien maan, kiitos
että saavuitte tähän harmaaseen ja syyskolkkoon seutuun, kiitos että
herätitte lapsuusunelman eloon sielussani!

Ja niinkuin kerran täytin lakkini keltasilla lehdillä kuvitellen niitä
kultarahoiksi, joilla saattoi ostaa kaiken maailman ihanuudet, etsin
minä nytkin aarteita syksyn kuihtuneiden lehtien seasta, minä odottelen
runojeni valkeita joutsenia, laulun joutsenia, joiden puvussa puhtauden
kirkkaat kaarteet ja unelmain ihmeellinen loisto säteilee.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suorasanaisia runoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.