Title: Ukko Striid ja hänen koiransa
Author: Thomasson, Pehr
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ukko Striid ja hänen koiransa" ***


UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA

Kertomus

Pehr Thomasson'ilta


Neljännestätoista painoksesta tekijän luvalla suomennuttu



Porvoossa,
Werner Söderström,
1881.



      "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!"



Pehr Thomasson.


Pehr Thomasson (eli Pekka Tuomaanpoika, joksi hänen nimensä muutamien
hänen suomeksi käännettyjen kynäelmäinsä nimilehdellä on suomennettu)
on Ruotsinmaan merkillisimpiä kirjailijoita ei ainoastaan siihen
katsoen mitä hänen monet lajissaan etevät teoksensa ovat vaikuttaneet
Ruotsin kansassa, vaan myös, ja ehkä enemmän, sen puolesta, että hän,
saamatta minkäänlaista koulukasvatusta, on itse hankkinut itselleen
kaiken tietonsa, itse omin päin muodostainnut siksi, kuin hän nyt on.
Hän syntyi Jemshögin pitäjässä Blekingen maakunnassa etelä-Ruotsissa
26 p. Helmik. 1818. Isänsä Tuomas oli talollinen ja arvossa pidetty
koko seudulla. Mutta hän kuoli varhain parhaalla ijällään, jonka
tähden Pehr, jonka halu jo pienestä lapsesta oli ollut lukemiseen,
ei voinutkaan ruveta kulkemaan "opintietä", niinkuin mielensä teki,
vaan sai, opittuaan erään vanhan sotamiehen johdolla lukemaan
katekismuksensa ja virsikirjansa, tarttua kuokkaan ja auraan. Mutta
vaikka hän ei saanut lukea "präntättyjä" kirjoja, niin sai hän sentään
lukea kylläkseen tuosta isosta ihanasta "luonnonkirjasta", käydessään
paimenessa erään toisen köyhän pojan seurassa, josta sitten tuli
mainio mies, taidemaalari B. Nordenberg, jonka nimi taiteen alalla ei
pian tule unohduksiin jäämään samassa maassa, missä kirjailijan Pehr
Thomassoninkin nimi tulee kauvan elämään. Onnellisia päiviä elivät
nämät kaksi paimenpoikaa Ruotsin Itaalian — joksi kauniista maisemista
rikasta Blekingeä on sanottu — metsissä, kun Nordenberg värillä,
jonka hän valmisti ruohoista ja kukkaisista, maalaeli kaikellaisia
kuvia, joiden aiheesta Thomasson sepitteli lauluja. Vaan ne ajat
kuluivat pian. Nordenberg läksi ulos maailmaan onneaan etsimään ja
Thomasson rupesi rengiksi veljelleen, joka isän kuoltua hoiti taloa.
Vaan joutohetkiään hän nyt käytti kartuttaakseen tietoaan yleisesti
ja erittäin kaunokirjallisuuden alalla; hän näet sai muutamilta
säätyhenkilöiltä kirjoja lainaksi ja niin hän pian tutustui Ruotsin
etevimpäin kirjailijain teosten kanssa, joiden lukeminen hänessä
herätti halua runoilemiseen. Aluksi hän sepitteli sanoja tunnettuihin
kansansäveleihin, joiden kanssa hänen laulunsa lensivät suusta suuhun
ympäri maakuntaa herättäen kaikkialla mieltymystä, sillä ne olivat
aivan kuin kansan omasta sydämestä lähteneet. V. 1841 ilmestyi painosta
hänen omalla kustannuksellaan sepittämänsä pitempi runo: "Blendan satu"
ja seuraavana vuonna kaksi eri runoelmavihkoista, jotka herättivät koko
yleisön huomion tuohon nuoreen nerolliseen talonpoikaisrenkiin.

Ne ylistykset, jotka hän sanomalehdissä ja lukuisalta lukijakunnalta
sai näistä ensimmäisistä kokeistaan yllyttivät häntä jatkamaan hänen
alotettua tointaan kirjallisuuden alalla. Alussa hän kirjoitti
ainoastaan runoelmia, vaan pian hän myös rupesi suorasanaisia
kertomuksia kansan elämästä kirjoittelemaan. Hän oli niinkuin hän on
itse kertonut, monta kertaa surulla nähnyt kuinka kruunun nimismiehet,
voudit ja papit kohtelivat köyhää kansaa ja rikkaat mutta raa'at
talonpojat palvelijoitaan, ja hän päätti pyhittää koko elämänsä
"pienten kuvaelmain kansan elämästä sepittämiseen, jotka saattaisivat
ylhäisempiä kansanluokkia ajattelemaan sorrettujen tilaa ja kansaa
itseä ymmärtämään omaa aivoansa sekä hankkimaan itselleen tietoa ja
sivistystä". — Siihen aikaan oli kansansivistys Ruotsissa vielä hyvin
alhaisella kannalla. — Niin ilmestyi hänen ensimmäinen suorasanainen
kertomuksensa "Ruusulan rikas tyttö" ja pian sen jälkeen, 1849, uusi
vihko runoelmia ja kertomus "Nimismies". Samaan sikaan Thomasson muutti
kotipitäjästään Vässbyn taloon, lähellä Kullabergia Skånen maakunnassa,
jossa hän oli muutamia vuosia maataviljelevänä talonpoikana. Hänen
aikomuksensa oli ruveta maanviljelijäksi ja harjoittaa kirjailutointa
ainoastaan sivuasiana. Mutta se sentään tulikin hänen päätoimekseen.
Hän jätti auransa ja muutti Jönköpingin kaupunkiin, jossa hän rupesi
oikein todenperäisesti kirjailijaksi.

Täältä hän kumminkin pian muutti pois ja oleskeltuaan muutamia
vuosia Göteborgin ja Alingsås'in kaupungeissa, hän asettui asumaan
pääkaupunkiin, Tukholmiin, jossa hän viime keväänä kuoli.

Tässä ei ole tilaa luetella niitä monia teoksia, jotka siitä asti
kun Thomasson päätti ruveta kirjailijaksi tähän päivään saakka ovat
hänen kädestään lähteneet. Me saatamme vaan sanoa, että melkein kaikki
niin hyvin yleisö kuin sanomalehdetkin ovat ottaneet ne ihastuksella
vastaan. Ei ainoastaan alhainen kansa, jolle hänen teoksensa ovat
ai'otut vaan myös ylhäisötkin ovat häntä suosineet. Niin sai hän
kuningatar Lovisalta kirjallisten ansioinsa palkinnoksi kultamitalin
ja v. 1867 apurahan Ruotsin akatemialta. Useat hänen kertomuksensa
ovat levinneet 20 tuhanteen kappaleesen; Monet ovat käännetyt useille
vieraille kielille, esim. suomen, tanskan, saksan, englannin ja ranskan
kielille.

Muuta ei tuon entisen talonpojanrengin, nyt rikkaan linnassa ja köyhän
töllissä tunnetun ja arvossa pidetyn vanhuksen, elämänvaiheista
tällä ahtaalla tilalla ole sanomista. Mitä hänen teoksiinsa ja
kirjalijakykyynsä tulee, niin tahdomme sen lisäksi, mitä niistä jo
olemme sanoneet, tähän suomentaa muutamia otteita niistä monista
arvosteluista, jotka useissa ruotsalaisissa sanomalehdissä ovat hänen
osakseen tulleet.

Eräässä ruotsalaisessa kuvalehdessä vuodelta 1866 luetaan hänen
elämäkertansa, jossa muun muassa sanotaan. "Pehr Thomasson, tuo
luonnonrunoilija, joka omin päin on muodostanut ja sivistyttänyt
itsensä, lienee enemmän, kuin kukaan muu herättänyt meidän kansassamme
sen lukuhalun, joka on niin ilahuttavaa isänmaan ystävälle... Hänen
teoksensa, jotka ovat löytäneet niin monta lukijaa sivistyneissä kansan
luokissa, ovat vielä kenties ainoat kirjat kaunokirjallisuuden alalla,
jotka ovat levinneet ympäri kansassa ja joita se mielellään lukee.
Aivan tavallista on, että emigrantit eli ulosvaeltajat alhaisemmasta
kansasta, lähtiessään kotimaaltaan muualle maailmaan parempaa kotoa
itselleen etsimään, ottavat mukaansa Thomassonin teoksia.

"Tämä on kertomuskokoelman helmi ja parahimpia kertomuksia tätä laatua
koko kirjallisuudessamme. Thomassonin kynäkuvaelmat ovat kirjoitetut
keveällä ja sujuvalla kädellä, jota sydän on ohjannut. Sentähden
hän suuretta vaivatta, muutamilla yksinkertaisilla piirteillä, osaa
viehättää lukijaa sekä liikuttaa ja lämmittää hänen sydäntään."

(Göteborgs Handelstidning).

"Tuo tunnettu kansanrunoilija on kynäkuvaelmissaan, joiksi hän
nimittää viimeksi syntyneitä kirjallisia tuotteitaan, antanut meille
pienempiä novelleja ja kertomuksia, joita moni varmaan on huvilla
lukeva. Niillä on sama ominaisuus, kuin olemme havainneet hänen
runottarellaankin olevan, nimittäin yksinkertaisuus ja sydämmen puhtaus
ilman turhamaisuutta. Niin esim. on kertomus 'Ukko Striidistä ja hänen
koirastaan' tehty hyvyyden ja totuuden luonnollisilla väreillä."

(Illustrerad Tidning.)

"Jos näissä kynäkuvaelmissa olisimmekin tavanneet jotakin muistutuksen
alaista, niin saatamme kokonaan leppyä luettuamme kertomuksen 'Ukko
Striidistä ja hänen koirastaan', joka on kuva elämästä, jonka voisimme
panna itse Onkel Adamin (erään etevän ruotsalaisen romanikirjoittajan
C.A. Wetterbergh'in salanimi) senlaatuisten kertomusten rinnalle."

(Illustreradt söndagsmagasin.)



UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA



Katarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni
yksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.

Kesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja
talvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla,
on tälle aina riputeltu "ikuisuudenkukkaisia" ja mitä viherijäistä
talvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne
muodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.

Tämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään
haudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee
kuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa
suuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli
kolmekymmentä vuotta.

"En minä sitä tunne", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja
katsannolla, joka näyttää sanovan: "Minä kyllä tuon tiedän, mutta
Jumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä
silloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron."

Tuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän
kummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää
virkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.

Ei kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä
ukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.

Mepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet
arvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta,
varmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen
ole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä
kuolleitten rauhaa.

Haudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.

Ne ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan
olivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja
elämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että
me tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen
jälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.

       *       *       *       *       *

Muutamana myrskyisenä syysiltana tämän vuosisadan alussa kolkutti
eräs Tukholmin kirjeenkantaja pienen talon porttia, joka oli
Hökenin kuja-kadun varrella, lähellä sitä paikkaa missä nyt kaunis
"Etelä-Teateri" kohoaa.

Mies oli seisonut kauan tuossa kolkuttamassa, jonka tähden hän
tärisyttikin kolkutinta niin ankarasti, että koko huone kajahteli,
vaikk'eivät sen asujamet näkyneet kuulevan niitäkään, luultavasti tuon
ankaran tuulen tähden, joka vinkuen puhalsi Mosebacken'ista päin.

Vihdoin portti aukeni rakosille, ja sointuina naisenääni kysyi, mikä
nyt oli hätänä.

Mies silloin kiroili ja noitui ihmisiä yleiseen ja semmoisia
erittäinkin, jotka eivät mitään kuule. Hän vihdoin kumminkin rauhoittui
ja sanoi käheällä äänellä:

"Minulla on kirje eräälle perämiehen rouvalle. Anna Woogman'ille [Nimi
Wågman vastaa suomalaista nimeä Aaltonen. Suom.], jonka sanotaan asuvan
tässä kirotussa variksenpesässä. Onko hän kotona, vai kuinka?"

"On kyllä! Olkaa hyvä ja antakaa kirje tänne", vastasi nainen, ojentaen
valkoista kättään.

"Tonkaa tänne ensiksi, hyvä armo", ärjäsi mies.

Nainen kohta pisti kätensä taskuhunsa, otti esille muutamia vaskirahoja
ja tarjosi ne miehelle, joka paikalla antoi hänelle kirjeen vaihtoon.
Silmänräpäyksessä ovi taasen meni kiinni ja nainen pujahti oikealle
käytävässä, jossa muutamain leikitteleväisten lasten ääniä saattoi
kuulla pimeässä.

Pian oli huone valaistu kiinalaisella lampulla, joka oli asetettu
keskelle pöytää koverrettuun loveen, ett'ei sitä lapset leikitellessään
kaataisi nurin.

Huono, joka nyt näyttihe meille, oli oikein hauska. Öljyvärillä
maalatuille seinille oli ripustettu kaikellaisia vaskipainos-kuvia,
joista useimmat olivat laivakuvia ja Lontoossa tehtyjä. Molemmissa
ikkunoissa oli suuri joukko somia näkinkenkiä, jotka perämies
Woogman itse oli tuonut kotia maailman eri osista; oven puoleisessa
nurkassa oli piippuhylly, täpösen täynnä kaikenlaisia hopealla
heloitettuja merenvaha-piippuja; kaappi ja piironki olivat täynnä
posliini-kuvauksia; muuan iso peili kullatuilla puitteilla ja muutamat
jotenkin isonlaiset koivuiset huonekalut olivat kauniisti ja somasti
sijoitetut huoneesen.

Kolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen
vuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: "Se on kirje
isältä... Saanko minä nähdä!... Saanko minä nähdä!"

Äiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli
pieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä
ja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti
paraillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla
ja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin
onnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen
ja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian
kääntyi sirkkojen lauluun muurissa.

Rouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen.
Mutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen
siihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen
silmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin
marmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen
hän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan
itkuun.

Pojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää
mikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli
ainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen
nuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.

Kirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla
vastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan
kuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis
muutti ilon suruksi:

                                     "Geflessä 23 p. Lokak. 1815.

 Perämiehenrouva Anna Woogman,
                                Tukholmassa.

 Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä,
 ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista
 Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille
 Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders
 Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.

                                          Kunnioituksella
                                          _J.F. Knogelin_."

Sellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta
Knogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta
havaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan
rakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut
kirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat
varmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut
niin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista
balsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä
olisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi
ollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa
tuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt
tainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta
sydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän
ollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella
oli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja
koko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman
oli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa
vuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin
paljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän
tavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös
paljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja
lapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli
sitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan,
jolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli
kävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan
siellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia
koreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu
muutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän
ilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle
sydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen
kalveita poskiaan.

"Kuinka on isän laita?" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun
onnettomuuden tapahtuneen.

Rouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa
samalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja
suuteli heitä.

Kauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta
vihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:

"Rakkaat lapseni... nyt ei teillä enään ole isää... hän on hukkunut
aaltoihin... Ei hän enään tuo teille makeisia... ette te enään koskaan
saa kiikkua hänen polvillaan... nyt on kaikki meidän ilomme loppunut...
Nyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne,
johon voitte turvautua... Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit
ja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt
näkyykin pimeältä!"

"Eikö isä enään tulekaan kotia?" kysyi nuorin poika ihmetellen.

"Ei koskaan, rakas lapseni!" vastasi äiti; "hän makaa nyt kalpeana ja
kylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi,
eikä minunkaan luokseni... Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin
saanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea
hänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa
muutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!"

"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!" sanoi poika.

Tämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan
helmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston,
ikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.

"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa", sanoi hän lohduttaen;
"hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet
tähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet,
siellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti
alas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti."

"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!" sanoi pienokainen
innostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.

"Kuinka minä taidan päästä sinne? Ihmeen kaunista siellä mahtaa olla,
siellä Jumalan luona taivaassa!"

"Siellä on sekä kaunista että suloista olla, paljon enemmin, kuin me
voimme aavistaa tahi ymmärtää. Sinne sinäkin taidat päästä, jos sinä
aina olet hyvä ja tottelevainen; sillä ei Jumala ota luokseen muita,
kuin hyviä ja tottelevaisia lapsia."

"Kyllä minä tahdon olla hyvä ja tottelevainen, jos vaan taidan tulla
sinne."

"Sinne taidat kyllä päästä, mutta sinä saat odottaa kunnes Jumala
tahtoo."

"Koska Jumala tahtoo minua tulemaan sinne?"

"Kun sinä olet valmis ottamaan vastaan sitä autuutta, joka sinua siellä
odottaa. Jumala on suuri puutarhuri; ihmiset ovat eläviä vesoja, jotka
hänen hoidollaan kasvavat ja kukkivat maan päällä, kunnes ne tulevat
valmiiksi, jolloin hän kuoleman kautta muuttaa heidät taivaalliseen
yrttitarhaan, jossa he sitten saavat kukkia ja iloita ijankaikkisesti,
jos he täällä maan päällä ovat olleet hyviä kukkia, jotka ovat ilolla
ottaneet vastaan sen valon, mikä tulee ylähältä ja on elävä sana."

Rouva Woogman ei vielä ollut kerjennyt sanoa viimeistä lausettaan
loppuun, ennenkuin heidän huomionsa kääntyi aivan toisellaiseen
esineesen. He näet kuulivat kovan kolkutuksen portilta ja samalla myös
valituksen ääniä.

       *       *       *       *       *

Aivan harvinaista oli tässä talossa kuulla portin kolkutinta
käytettävän, joka kumminkin nyt tapahtui toisen kerran samana iltana.

Rouva Woogman ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta kumminkin tuo
odottamaton tapaus saattoi häntä vähän värisemään, ja hetkeksi tuli nyt
hiljaisuus semmoinen huoneesen, että olisi saattanut kuulla höyhenen
putoavan.

Lapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin
kuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein
tietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin
lähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.

Hiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi
varovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan,
pojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin
huoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi
tulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla
äänellä, ken se oli.

"Vanha merimies, joka etsii satamaa", vastasi jotenkin käheä ääni
kadulta. "Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni
pirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on
korjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta...
Saakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä."

Tuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta.
Hän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa
tuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja
oli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla
avasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen
nopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi
vierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi
portinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka
ensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin
kummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.

Olento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta
villakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle.
Lapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe
pelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista
olentoa.

Outo läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka
jälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka
vielä luulivat häntä koiraksi.

Nyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen
ulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.

Hän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka
valui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin
että niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää
tuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja
karmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja
siis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. —
Päässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia
puupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli
kääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on
koko puku kuvattu.

Hän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä
saattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut
hidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat
ajatukset itsestään poistetuiksi.

"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!" sanoi hän äänellä, joka oli
kummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. "En ole
varas enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut
tappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa
tilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla
tuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin
minä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä
ne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja
tulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän
kirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi
hyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki,
ja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani;
luulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on
pahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut
nuoruudessani... Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni
jalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja
hohtimia, nauloja on minulla itselläni... Suokaa anteeksi, rouvaseni:
mutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen."

Ukon puheesta pojat tulivat vakuutetuiksi siitä, että hän oli ihminen.
He hiipivät piilopaikoistaan esiin ja katselivat parrakasta ukkoa.

Rouva Woogman, joka nyt tiesi syyn, minkä tähden hän tähän aikaan
päivästä sai tuommoisen vieraan luokseen, haki kohta esiin pyydetyt
kalut, ja asetti lampun tuolille hänen etehensä, jotta hän paremmin
näkisi parantaessaan jalkaansa. Rouva Woogman laskihe lattialle
paremmin nähdäkseen olisiko jalka todella verinen. Ukko kääri nyt auki
vaaterepaleet, jotka olivat polven ympärillä, ja jotka olivat hyvin
veriset.

Jalka oli poikki sahattu aivan polven kinner-koukusta.

Kuu puujalka kadulla oli mennyt rikki, oli ukon täytynyt käyttää
polvenpätkäänsä, joka oli sattunut jotakin terävää kiveä vastaan
kadulla. Tästä syystä veri tippueli avatusta haavasta lattiaan, kun
kääre oli otettu pois.

"Se on hyvin paha!" sanoi rouva Woogman.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Minä, hiisi vieköön olen ollut
pahemmassakin tuulessa. Vuonna yhdeksänkymmentä yhdeksän annoin minä
katkaista jalkani, sanomatta sanaakaan, vaikka koko ruumiini rakennus
värisi. Minä olen saanut kärsiä paljon tässä maailmassa, mutta en minä
sentään sure sitä lainetta, joka on mennyt; sitä seuraa kyllä toinen,
joka kiikuttaa aluksen satamaan, kun Herra niin tahtoo... Kyllä tämä
pian on ohitse, sanoi hän, joka ratsasti merellä laineen selässä."

Ukon näin puhuessa meni rouva Woogman hakemaan raitista vettä ja pesi
haavan, joka tarkastaessa ei näkynytkään olevan niin vaarallinen. Hän
sitten otti valkoisen liinavaatten kirstusta ja sitoi sillä haavan
hyvin.

Ukko ei kyllin voinut kiittää "rouva kullan" sievää kättä ja hänen
armeliaisuuttaan vanhaa "meri-lintua" kohtaan.

"Missä te asutte?" kysyi rouva.

"Ei minulla ole mitään varsinaista ankkuripaikkaa", vastasi ukko. "Minä
panen purjeeni kokoon milloin missäkin, aina miten tuuli kääntyy.
Enimmästi minä sentään olen Yrjö-kalastajan luona, kaukana kaupungin
eteläkulmassa, ja häntä minä välistä autan kalastamisella. Tänä iltana
minä ai'on laskea erään vanhan tutun luo, Pettermynden mäellä, jossa
minä tuolloin tällöin lasken ankkurini vanhassa liiterissä."

"Sinne ette te tänään voi mennä", sanoi rouva.

"Täytyy, ei auta", vastasi ukko. "Jos mä vaan saan tämän saakelin
jalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan...
Mutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan
palaisina."

"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi.
Minä teen teille sijan niin hyvin kuin voin... vaarallista on käydä
pimeässä sen, jolla on huonot jalat."

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi ukko liikutettuna. "Parempaa satamaa
en minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää
vastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun
ei ole saalista kiikarissa."

Kotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan
tehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.

Tämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle
lattialle.

"Ei tuo tuommoinen sovi", sanoi hän; "se sopii vaan maakravulle,
joka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka
on kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle
tässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista
kaloista ja tuoreista vehnäkakuista."

Rouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle,
mutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän
levitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen
itseään kylmää vastaan.

"No mitä nyt vielä!" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; "en minä
tuommoista tarvitse."

"Te olette hyvin itsepäinen", sanoi rouva pahoillaan.

"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä
kieltääkseni", vastasi ukko. "Ettekö te, rouva, ole kuullut, että
vanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia,
jotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani.
Minäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina,
jota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle... Jokainen on arka
omastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa."

Rouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän
kyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko
tarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon
ympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.

Ukko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään;
hän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta,
sillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.

"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka",
ajatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet,
olisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.

Kaksi tuntia oli kulunut.

Kaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.

Lapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan
lepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä
raukeasti palavan lampun edessä.

Niin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin
aikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut
ja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä
suuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän
enään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan
niin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta
muistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat
kokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen
ollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta
arvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli
sanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä,
ja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle
kallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka
surettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen
lapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä
ne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman
varsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja
kuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän
tyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä,
eksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua,
joka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut
löytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan
polttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo
menemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun,
joka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi
vieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta.
Hän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta
vähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä
rauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään
sielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja
virvoitusta.

Hetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen
viereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen
itsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli
tässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi
pysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko
näet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa
vaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin
pyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä
rukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen
kävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön,
tarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan,
jolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.

"En mitään tahdo, hyvä rouva", vastasi ukko; "mutta minun mielestäni
rouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle
tottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille,
joka on ensimmäisellä merimatkallaan... Varmaan joku suuri suru on
laskeunut teidän sydämmeenne, luulen?"

Kun raskaan surun sumut peittävät sydämmen meren, silloin on aina
huojentavaista saada puhella siitä toisen kanssa. Rouva Woogman
sentähden kohta vastasi ukon kysymykseen, sanoen vienolla äänellä:

"Niin on todella... Minä sain äsken kirjeen, että mieheni on hukkunut
muutamia päiviä sitten."

"Mies raukka..." huokasi ukko hiljaa, mutta kovaa hän lisäsi: "Paha
sanoma se, ilmoitustorvessa tällä kertaa... Oliko miehenne meriuros
tahi maakrapu?"

"Hän oli perämiehenä eräässä laivassa, kotoisin Geflestä, joka nyt
äskettäin on joutunut haaksirikkoon Hollannin rannikolla, kirjeen
mukaan, joka on näin":

Rouva Woogman luki nyt kirjeen, jonka jälkeen ukko taasen lausui:

"Vahinko oli siitä miehestä... saakelin reipas ja rivakka poika oli se
Woogman... Harvoin hän purjehti krouveihin eikä hän koskaan laskenut
ankkuriaan kadun kulmiin, niinkuin monet hänen virkaveljensä tekevät.
Minä tunsin hänet aina siitä asti, kun hän oli pieni veijari ja kävi
koulua."

"Te tunsitte minun mieheni!" huudahti rouva kevennetyllä sydämmellä.

"Minä tunnen useimmat merimiehet tällä paikalla ja vielä useimmat
tuntevat ukko Striidin, luullakseni. Minä olen monta vuotta astuskellut
laivasillalla auttaen merimiehiä purkamisella ja muulla... Olinpa
kerran keväällä, kun Karhu oli tuolla ulapalla ankkurissa, koko
puolen päivää Woogman'in kanssa laivalla, auttamassa häntä taklaasin
suorittamisessa; minulla on käsivarret, kuin karhulla... ja palkakseni
tuosta sain minä tämän kaulaliinan ja lasillisen portteria, joka meni
aina puujalkani varpaisin saakka... Monta ryyppyä ja tupakinlehteä olen
minä saanut häneltä, sillä pojalla oli sydän, joka piti."

Tuo ukon ylisteleminen suuresti liikutti rouva Woogman'ia erittäinkin,
kun hän tiesi, ett'ei siinä ollut mitään liikoja. Paitsi sitä, oli
hänestä suloista saada puhella sellaisen kanssa, joka tunsi hänen
miehensä, jonka tähden hän oitis istahti ukon vuoteen viereen. Toivon
säde leimahti hänen murheellisessa sielussaan ja sentähden hän vähän
vapisevalla äänellä sanoi:

"Ehkä tämä surusanoma onkin vaan turha huhu. Minun mielestäni olisi
kirjeen sisällön pitänyt oleman vähän laviamman ja sisältävän edes pari
lohduttavaista sanaa, jos se olisi totta!"

"Ei, kyllä tapaus on tosi", vastasi ukko. "Minä tunnen hyvin herrain
laivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita
semmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä
muusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön,
kyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin
jälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka
he helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten
tuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan
palaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja
voivottelemaan... tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti
itsensä mastonuoraan... Ei valittaminen auta... Raitis tuuli purjeisin,
ja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat."

"En minä valitakaan", sanoi rouva, "mutta minä en voi olla surematta,
sillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen."

"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin
kyyneleitä... Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee
pahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja
jättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis
koleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan... Surkua siis
kohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä
elomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin
sumua ja pimeää edessämme."

"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni,
että Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua
kantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva.
Yksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi
miestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis
voinut tulla autuaaksi."

"Sillä pelolla on huono ankkuripohja", vastasi ukko. "Jos ei merimies
täysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan
kömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa
ollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen
jyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä,
silloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee
Jumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta
ne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä
en minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat
pelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos
hän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan
voi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä
silmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt.
Itse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä,
kunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli
saakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin
tullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että
useimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä
heillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse
olla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on
oikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa
laivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan."

Rouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä;
mutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa
rauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin
olisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen
liuostaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä
elämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:

"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset,
vaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä
vanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta
akalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että
molemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui
meren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan
vanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka
sanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän
rakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä
tekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja
ja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi,
ja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko
haluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden
laivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan
niin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka
tunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla;
mutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi
heittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän
oikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta
kertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä
tullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta,
vaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala
armollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin
katkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut
minua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!

"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden
vanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen
merimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä
kajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka
otti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen
kelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla
ala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä
kauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet,
eräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja
kaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä,
kunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne.
Kaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta
mitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.

"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa
tunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli
saakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta
toiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa
söin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä
kaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin
merikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä
nostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien,
ruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa,
puettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä
varoin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään
rakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa,
joka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä
ajattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä
kulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan
hyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka
minä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle
muutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat
olivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä
todella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.

"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan,
niin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä
tunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa.
Rakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi
koskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman
muutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi
aikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan
Bostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja
nopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä
solmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle,
jossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin
syntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme
vetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun
katteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli
ankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat
väestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä
ja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden
lankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni
ja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä
sen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini
ajelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja
ikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta
purjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs
Englantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea
veitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä
se sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin
minä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla
jouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni
pohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi,
se mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me
saimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen
ruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti
meidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin
Amerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun
sitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä
tahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä
minä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin
sotaan."

Tuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja
huokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut
yhdistyksessä tuon lauseen kanssa.

"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!" sanoi rouva Woogman.

"Oletteko te ollut sodassakin?" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat
kuunnelleet ukon kertomusta.

"Olenpa niinkin", virkkoi ukko. "Syksyllä 1787 minä tulin Tukholmiin.
Talvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän
kanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa
kolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä
hänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä
hänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse
antamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten
oikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet
itsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan
ennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen
ja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani.
Huhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat
palvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut
hidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut
sisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin
toimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle
piti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta.
Meidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö,
tietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria
laivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt.
Kuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat
veden pinnalla... Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana
kesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten
monessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni
oli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni
oli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme
täydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä
kuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä
huoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.

"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan
luulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä
koskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei,
aivan toisista syistä sota on minusta inhottava.

"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee
vaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien
jyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja
ja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta
jälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on
loppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä
rikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi
kuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin
ainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka
ylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä
ihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.

"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun
jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin
yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä
ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän
toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä
käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten
raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin.
Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte
kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla
oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä
eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa
lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme
tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut
hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi
kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta,
ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani.
Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat
haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon
mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös
katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin,
että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista.
Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja
kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina
taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle
majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi
vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille
sotureille!

"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen,
mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä
merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista,
jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa
sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla
ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja
vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä:
kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."

"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva
Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen
elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli
poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata
ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.

Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin,
kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten
valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla
oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja
oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja
vastasi rouvan kysymykseen näin:

"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en
enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa
minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä
sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin
rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on
tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo
ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa
nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä;
sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta
varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa
aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin
lapseksi jälleen... Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut
kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun
olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan
ole surrut huomispäivää... Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään
ole sen pahempi... Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis
enään saata elää niin kauan... Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka
meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."

"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman;
"mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin..."

"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen.
"Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia
päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä.
Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea
pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan
puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja
muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin
enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä
oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun
tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä.
Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin
kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa.
Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa
näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää
ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että
voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon... Jos sentään
Lotta olisi ollut uskollinen!... Saakelin raskasta on olla ilman
yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"

Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa
kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon
rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:

"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta
se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli
elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on
kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat
minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä
eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi
teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti
ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi
minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota
teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni
jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn
loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen
omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."

"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla
äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta
en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni
tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun
käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi... Rouvalla on kylläksi
tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."

Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden
koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.

"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän,
"että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä
tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."

Ukko suostui mielellään tuohon pyyntöön.

       *       *       *       *       *

Rouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä,
kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli
noita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä,
hyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa
liikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti.
Ei häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi,
niinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen
lapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja
nauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat
hänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota
haikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa.
Kaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka
taisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti
nauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja
samalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.

Hän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän
keritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja
vaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että
ukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä
kanssaan kuin lapsen kanssa.

Kun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt
repaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka
poikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat
hänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.

"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen", sanoi ukko. "Hiisi vieköön,
jos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala
siunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!"

"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää
minut", sanoi rouva.

"Minun täytyy", huokasi ukko syvään.

"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä
tänne", väitti rouva hymyillen.

Ukko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla
äänellä.

"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on
jotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä
tosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos
Jumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä.
Minä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään
kaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan
ovat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri
kaupungissa myömässä näitä, niin olisi..."

"Siihen toimeen minä rupean!" keskeytti ukko iloisella äänellä. "Minä
tahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä
asemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan."

"Enkö minä arvannut sitä!" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän
suloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.

Siitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.

       *       *       *       *       *

Monesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen.
Ensiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento
ja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut
hänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa
puhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki
tämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja
hyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja
tehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko
ei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa
tulla joksikin hyödyksi rouvalle.

Hyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.

Pian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode,
jossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä
"laivarotat ja muut syöpäläiset" kiusasivat.

Päivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän
jotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta
palaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin
hän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei
suinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän
oli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien
suurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin
poissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun
kulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina
juoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli
hän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.

Rouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä:
kaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet
oli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli
muotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa
oppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut
melkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita,
ompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän
kaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein
ostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset.
Näitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne
menivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle
uskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin
rouva oli odottanut.

Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti
se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä.
Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti
ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut
puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen
ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti
itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan
olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta
puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.

Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan
mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli
juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana
Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.

Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen
liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.

Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon
vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi
riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä
jaloilleen.

Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa
oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen
vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi
vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän
hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.

Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in
makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.

"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.

"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa
kyynelisillä silmillä.

Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä
näkyä.

"Minä ymmärrän... minä ymmärrän!"... sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta,
minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä... Minä
olen kurja vaivainen... Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut
Mosebacken'in harjulta mereen... minä en ansaitse...."

Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin
lapsi.

Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:

"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä
kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne,
ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette
Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa
juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."

"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää,
etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut
itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole
ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä
tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se
on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden
minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä
käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en
minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin
raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin
kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta
sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon
pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en
koskaan ennen ole tehnyt... te saatte nähdä, rouva, että minä olen
voittava... rakastattehan te minua kuin isäänne?"

"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.

Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti
sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen
liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä
saamasta sanaakaan suustaan.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin
pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia,
joita hän nyt meni myömään.

Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja
vaipui syviin ajatuksiin.

"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on
varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä
kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran,
kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös,
että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan
ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin
saarella... Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan
päissäni... minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen
merimies ja nimeni on Jonas Striid... Mutta mitä minä sitä vastaan teen
hänelle?... Tämä ei aina voi olla näin... Hän ei ansaitse enempää,
kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen
yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä
päivältä... Voi, jos olisin rikas!... Silloinpa purjehtisin etelään
noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen...
saakelin rivakoita poikia... oikeita mastonkiipeejiä... hyviä
merimiehiä niistä kerran tulee... Mutta sinä olet köyhä, Jonas
Striid... Hei, mieleeni johtuu jotakin... Hurraa, Jonas Striid, lippu
maston huippuun... Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole
tullut ajatelleeksi."

Ukon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin
pian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin
neulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu
puujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle,
jossa hän seisahtui suuren talon eteen.

"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?" kysyi hän
ohimenevältä nuorelta herralta.

"Aivan niin", vastasi tämä.

Kun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen,
astui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.

"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra,
katsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.

"Niinpä luulisin, armollinen patruna", vastasi ukko.

"Mikä sinulla nyt on asiana?" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut
erittäin puhelijas.

"Asian laita on se", alkoi Striid, "että minä tahtoisin kysyä
patrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?"

Hän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin
likaiset.

"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne."

"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut
kuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva
kymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?"

"Aivan niin!"

"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut
niin paljon kuin äyriäkään."

"Sehän on kummallista!"

"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan
mitään."

"No sittenhän se on teidän oma syynne."

"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita
oikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista
inajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa
voivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata
heitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean
tulemaan vanhaksi ja..."

"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?" puuttui tuo niin kutsuttu patruna
puheesen.

"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat
ulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on,
niin olen kääntynyt siinä asiassa teihin... Luuleeko patruna asian
käyvän laatuun?"

"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan
tietää mitenkä käy", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään
ulos, minkä ukko paikalla tekikin.

Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen
milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut
nukkua paljaasta rahamurheesta.

Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa,
koska patruna vielä ei ollut tullut.

Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin,
kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät
nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että
kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei
kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin
tuon oman tärkeän asiansa tähden.

Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman
kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään
milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla
tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös
paperilta.

Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka
he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen
asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei
sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä
kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän
asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.

Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa
tulemaan luokseen.

"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid", sanoi hän; "se
nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron,
mutta se ei käynyt laatuun... Tässä on rahat."

"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari
askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."

"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä
vuodessa", lisäsi patruna.

"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki
silmäkansistaan!"

"No ota sitten rahat, hyvä Striid", kehoitti patruna, joka ei voinut
olla hymyilemättä ukon kummastukselle.

"En missään tapauksessa... Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan
nämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?"

"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan
kymmenen viimeisenä kuukautena."

"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka
kuukausi saman verran... minä en voi säästää, näettekös."

"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin
parasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä
käydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty...
hyvästi nyt vanha Striid."

Ukko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.

"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan", sanoi hän itsekseen; "mutta
saakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin
hänen laivallaan... En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä
asiassa?"

Tuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu
patruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas
Schwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka
mielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden
täydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän
olikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.

"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää
aikanani!" sanoi hän astuessaan kotihin päin. "Huonoa on olla tuhlari.
En minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin
paljon... sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt
voin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi
saada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku
uusi väylä merikartaltani... Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen
mies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?"

Tuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla
tervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi,
mitenkä kauppa oli käynyt.

"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä
olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa
laivanomistajalle?"

"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"

"Niinpä luulisin, hyvä rouva... En itsekään oikein ymmärrä, kuinka
kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani...
olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun... Nyt ei
teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"

"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva
uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin
erinomaista oli tapahtunut.

"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen
uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä
ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut
suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä
koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä
Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän
sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii
valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan.
Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan
viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka
kuukausi antaa saman verran?"

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan
ukon syliin.

Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään
ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään
iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut
rouvan uskomaan.

Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties
luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka
pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä
lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.

Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen
oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän
kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä
omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän
iloiseen kestiin.

"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva
Woogman Striidille.

"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo
sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.

"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne
olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata,
ett'ette kiroele... rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."

"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta
ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva... Enkä
minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo
pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen
kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta... Mutta
tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva
niin tahtoo... teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan
tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.

"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan... Ja kun nyt saan niin hyvän
maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta...
Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua
ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun
ehdin."

"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin",
virkkoi ukko.

       *       *       *       *       *

Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet
menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä
paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen,
vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.

Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi
päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva
luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet
kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat
näkivät että hyvin tulivat toimeen.

Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut,
virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden,
joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis
työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli
puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi
Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin
kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin
muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa
kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät
saanevat haudan toisella puolen.

Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja
hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni
koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.

Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät
valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono,
hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat
silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja
samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi
hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun
ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli
kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.

"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.

"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin...
hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän
näyttää,... onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä
pidän tuon elukan... eihän se voi niin paljoa syödä?"

"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani
mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan
meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen,
jota kaikki pidämme hyvänä."

"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön
akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä
panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa
toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra
hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan
astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään
kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi
tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."

"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli
utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.

"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään
vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin
haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka
haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme
sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran
veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti
kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun
tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut
laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani.
Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin
ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi
ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka
koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka
tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti
tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen
vuoksi pidän hänestä."

Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin
koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen
maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.

"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta,
sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.

"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.

Hän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja
lausui juhlallisesti:

"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet
rauhana ja siunauksena kotiimme."

"Arnon", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, "hyvin sopiva nimi."
— Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa
[Ruotsin sana, _strid_ merkitsee suomeksi taistelu, riita, _frid_,
rauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.

"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa
tyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa... koira ja minä
olemme kuva maailmasta vähäisyydessä... Saakelin sukkela keksintö."

"Koska tässä on ristiäiset", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä,
"niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä."

Pian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä
hymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan
tarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen
pitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita
vehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka
tähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan.
Rouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein
kunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli
ympärillään olevia.

    Niin he yhdesss' iloitsivat
    Aina aamun koittohon...
    Vähälläkin ilon saapi,
    Tyytyväinen vaan jos on.

Tuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid
koiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia
luonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan
lähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo
suuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka
herätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa
kuulla.

Ukko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin
hän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa
konsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja,
niinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen
j.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää
ja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan,
välistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa
korkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä
kelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa
erinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä
ulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat
hän aina toimitti tyydyttävästi.

Näiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty
pienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse
ukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se
monella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon
vieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.

Ihmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän
välillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin,
että ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn
ja tarttuen ukon tuuheaan partaan.

Jos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut,
raappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki
ylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin.
Niin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin
ehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira
tuli takaisin.

Eräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä
käärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää.
Ukko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut
tulevan kotiin.

"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle", ajatteli ukko,
tarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan
kaivattua kumppaniaan.

Göta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää
ja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja
pudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira
tarkoitti, ja seurasi perästä.

Kun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen.
Se katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi
erästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin
voimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella
äänellä:

"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta
ottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä."

Yrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme
tahdo niitä tässä mainita.

Kun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen
vaimo esiin ja sanoi:

"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää
minulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista
killingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan
ja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se
laskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti
sen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän
aikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka."

"Kiitoksia paljon sanoistanne", sanoi Striid. "Minä kyllä arvasin,
ett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin,
niinkuin minäkin, sen ruudin."

"Tänne pian vehnäset, matami!" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi
lyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.

Tähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon
haukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.

Ukko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään
paljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin
suupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa
keppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.

"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia", huusivat ympärillä seisovat,
matamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut
kysymyksessä.

Ja ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi
polisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.

Pitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen,
jonka jälkeen riita oli lopussa.

Kun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.

"Se oli Yrjö-kalastajan akka", sanoi hän, "joka oli tehnyt koko kiusan
ja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa
nahkaa."

"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!... Ettekö te kadu käytöstänne?"

"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä
se on... Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein
olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut
minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin
myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina
on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa
purjeitani... Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön
luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin
oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä
hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen
aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen
kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en
kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."

"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä
en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei
olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo
raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä,
jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat;
rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä
vainoovat'."

"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta
minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt,
sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin
lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä
selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään
maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."

"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi
ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista
asioista.

"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn,
jonka pitää rippuman maston päässä... Siinä löin häntä vaan pitkin
selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."

"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.

"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."

"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.

"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin
mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään
tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."

"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä
oikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen
lakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä
opin tuntemaan teitä rouva."

"Mutta kalastus?"

"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari
päivää on ollut minulla aivoissani."

"Ja mikä se tuuma on?" kysyi rouva.

"En minä ennen aikoja juttele tuumiani."

"Siinä te teette aivan oikein", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa
hienolla kädellään.

       *       *       *       *       *

Mitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän
velvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä
kertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.

Ukko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja
hän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän
oli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä
paikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa.
Tämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin
saattoi vetää vertoja apinalle.

Kun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän
panna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui
Eläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman
lähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen,
joka nyt kokonaan on lakannut.

"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat", on eräs Ruotsin maan
nerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa
ilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.

Samalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä
istuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja
kalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.

Sama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän
Bellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä.
Taideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo
elävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.

Eläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin
ennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja
elähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.

Sinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti
kuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota
kaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja
hänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun
he kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria
vaatimuksia sellaisissa näytelmissä.

Me tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen
liukkaalla permannolla kävi.

Pitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa
Eläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli
silmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.

"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset", sanoi ukko, "niin saatte nähdä
jotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt
näkinkengässä merenpohjalla... minä olen, jumal'auta, itse kiskonut
sen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään
on ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan
marakatit... se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen
vanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa,
Syrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta
piru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas
kuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin
sultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt
tämän rinnalla... No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös...
nyt saat näyttää, mitä sinä taidat!"

Ukko rupesi nyt rallattamaan vanhaa merimieslaulua, jonka mukaan koira
aivan tahdin jälkeen tanssi. "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!" huusi
ukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan.
Sitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja
teki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi
pitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen
päästään.

Kaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että
katselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.

Ukon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja
saivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen
kiiltonahkaiseen hattuun.

Heidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat
ukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari
pääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä
kaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen
joukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi
osaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä
koiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua
kerrottavana.

       *       *       *       *       *

Ukko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen
sanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan
saadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai
muutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan,
muutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.

Tapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut
pari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän
killinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut
juomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.

Tämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.

Ukko sai pian kokea, kuinka kiittämätön katselijakunta yleisesti on
taideniekkaa kohtaan, vaikka hänellä olisikin kunnia olla sen lemmitty.

Se katseli mielellään hänen näytelmiään, nauroi ja ylisteli, mutta
maksu tuli aina pienemmäksi ja pienemmäksi niin ett'ei hänelle vihdoin
enään tullut kokoon enemmän, kuin hän tarvitsi tupakkaan.

Tämä olisi sentään vallan vähän huolettanut häntä, jos hänellä
vielä olisi ollut saatavana rahaa Schwan'in konttorissa: mutta nuot
kuusitoista kuukautta olivat nyt kuluneet, ja niiden kanssa myös rahat,
joista hän äsken oli saanut viimeisen osan.

Mitä oli hänen nyt tekeminen?

Hän ei millään muotoa tahtonut puhua rouvalle miten asian oikea laita
oli; ja kumminkin tahtoi hän kaikella tavalla auttaa häntä, niin että
hän, ilman suurta murhetta taitaisi elättää itsensä ja lapsensa.

Mutta tätä ei hän voinut tehdä ilman rahatta.

Kuinka hän rehellisellä tavalla taitaisi hankkia sitä, se oli
kysymys, jota hän suuresti mietti taitaakseen tyydyttävästi vastata.
Työtä ei hän jaksanut tehdä ja kerjätä hän ei kehdannut. Hän oli
suuresti suutuksissaan sotaan, joka oli vienyt häneltä hänen hyvän
merimiesjalkansa; sillä jos se nyt vaan olisi ollut jälellä, olisi
hän ihan varmaan vielä nyt lähtenyt merille ja ansainnut vähintäinkin
sata puntaa. [1 puuta (pound sterling), engl. raha = 25 markkaa. Suom.
muist.]

Hänen ajatustensa kompassi pyöri ympäri monta päivää löytämättä oikeata
suuntaa. Vihdoin hän sentään keksi keinon, joka on kunniaksi hänen
keksintötaidolleen.

Hän meni, niin ett'ei kukaan sitä huomannut, koiraneen pimeään
kuistiin, jossa hänellä oli paljon toimitusta.

"Nyt se käy saakelin hyvin", sanoi ukko, jonka jälkeen he molemmat
astuivat alas kaupunkiin, ja asettuivat eräille ravintolan portaille.

Koira asettui niin, että sen jalka oli katuojassa, jossa vesi juoksi,
ja ukko istahti alimmalle portaalle.

Hetken perästä tuli hieno herra, joka astui aivan heidän ohitsensa.
Ukko antoi koirallensa merkin, ja samassa juoksi tämä paikaltaan ylös
ja pani märän jalkansa herran kiiltävälle saappaalle, jonka jälkeen se
nuolen nopeudella juoksi pois syrjään.

Saappaan omistaja jupisi itsekseen jotakin.

"Kyllä minä kohta teen kaikki taasen entiselleen", sanoi ukko ja otti
esille kiilloitusharjan, joka oli hänellä kätkettynä pitkän takkinsa
alla.

Herra nosti jalkansa ylös portaalle, ukko harjasi saapasta, kunnes
se taasen oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin ja siitä sai hän pienen
vaskirahan vaivastaan.

Kun vieras herra oli mennyt, tuli koira jälleen takaisin entiselle
paikalleen ja tämä temppu uudistettiin, kunnes ukolla oli niin monta
rahaa, kun hän sillä kertaa halusi itselleen.

Tämä keino ansaita rahaa oli hyvin tuottavainen, jonka tähden ukko oli
erittäin iloinen, sillä hänellä nyt oli hyvä toivo tulevaisuudesta.

"Tuulta purjeisin ja lippu korkealle maston huippuun, rouvaseni!" sanoi
hän kotia tullessaan. "Minulla nyt on iloinen uutinen kerrottavana,
joka vielä enemmän on vahvistava laivanomistajan arvoa ja rikkautta.
Minä olen ollut meidän korukauppiaamme luona, joka tästä lähin maksaa
viisikolmatta prosenttia enemmän kuin ennen rouvan töistä... Nyt ei
rouva saa tehdä työtä niin hirmuisesti, kuin tavallisesti."

"Mikä onni!" huudahti rouva, ja tanssi ympäri lattialla kuin lapsi.

Nyt alkoivat uudet syleilyt, uusi ilo ja uudet kahvikestit, jotka
kestivät myöhään yöhön.

Ei rouva eikä ukko moneen tuntiin saanut unta; niin iloiset, niin
onnelliset olivat nuot hyvät ihmiset.

       *       *       *       *       *

Harvat ihmiset elänevät rauhallisempaa elämää, kuin tuo pieni perhe nyt
Hökenin kuistissa.

Sekä ukko Striid että rouva Woogman olivat luonnosta iloisia ihmisiä,
ja aina sen mukaan kuin heidän toimeentulemisensa tuli helpommaksi, sai
heidän mielensä raittiin alkuperäisen luonteensa.

Rouva tosin hiljaisuudessa vuodatti monta kuumaa kyyneltä miestään
muistaessaan; mutta hän sai pikemmin lohdutusta kuin murhetta näissä
kyyneleissä, sillä ne johdattivat hänen mieleensä niin monta suloista
hetkeä.

Ukko oli sanomattoman onnellinen. Hän rakasti koiraa niinkuin vanhaa
koettua ystävää ja rouvaa kuin ylhäisempää olentoa. Tämän lempeä,
ystävällinen käytös vaikutti suuresti ukon tapoihin ja elämään, joka
vähitellen sai hienomman muodon, ilman että hän itse huomasi sitä. Hän
ei ryypännyt eikä kiroillut, viihtyi paraiten kotona, jolla taasen oli
seurauksena, ett'ei hän enään ensinkään pitänyt lukua Yrjö kalastajasta
ja muusta seurasta, joka nyt oli muuttunut hänelle inhoittavaiseksi Hän
kuulteli mielellään, kun rouva luki raamattua, ja hän kävi mielellään
sunnuntaisin hänen kanssaan kirkossa jolloin hän aina oli hieno ja
puhdistettu, kuin paremmanlainen senaikainen merikatteini.

Yhdessä asiassa he olivat aivan erimieliset, nimittäin poikain
tulevaisuudesta.

Molemmat vanhemmat pojat olivat tukevahartijaiset ja rotevat, ja
ukko sen tähden vakuutti, että heidän kaikella muotoa pitäisi ruveta
merimiehiksi, jota rouva, ajatellessaan niitä vaaroja, joita merimies
saa kokea, ei tahtonut myöntää.

Heidän kiistansa tässä asiassa päättyivät sentään kaikessa
ystävyydessä, sillä rouva vihdoin selitti, että pojat saisivat ruveta
miksi itse paraiten halusivat, kunhan vaan aina olisivat hyödyllisiä ja
rehellisiä ihmisiä.

Ja ukko Striid koirineen marssi joka iltapuoli alas kaupunkiin, jossa
he asettuivat jonkun ravintolan oven läheisyyteen ja toimittivat
saappaankiillotusta, kunnes ukko oli saanut määrätyn summansa; sitten
he menivät jollekulle yleiselle paikalle missä ihmisiä tavallisesti oli
kävelemässä, ja alkoivat siellä huvittaa yleisöä konsteilla.

Ukko olisi voinut ansaita paljon rahaa, mutta ei hän koskaan huolinut
enemmästä, kuin hän välttämättömästi tarvitsi. Hän toimitti myös tuota
ammattiaan hyvin varovaisesti, sillä ei hän koskaan antanut koiran
panna jalkaansa muiden kuin hyvin kiiltävien saapasten päälle, joiden
omistajalla kyllä oli varaa antaa pieni ropo harjaamisesta. Moni näistä
tunsi ukon juonen ja maksoi mielellään pienen kolikon, saadakseen nähdä
kuinka ukko koiransa kanssa toimitti tehtävänsä.

Näin näiden taito pian tuli tunnetuksi koko pääkaupungissa; mutta
asiat yhä edelleen kävivät hyvin, sillä kaikki pitivät paljon lystistä
merimiehestä ja hänen viisaasta koirastaan.

Rouva Woogman ei kumminkaan tiennyt mitään ukon vehkeistä. Paitsi sitä
vähäistä summaa, jonka ukko ansaitsi koiran konsteilla, luuli hän että
kaikki rahat; jotka ukko toi kotiin, tulivat hänen pahviteoksistaan, ja
tässä hänen luulossaan koetti ukko kaikella tavalla häntä pitää.

Kotiintullessaan iltaisin oli ukko tavallisesti ostanut vähän hedelmiä
ja muita makoisia, joita hän sitten jakeli pienille ystävilleen, jotka
aina olivat iloiset ja kiitolliset.

Mitään merkillisempää tapahtumatta kului näin kolme onnellista vuotta
tältä perheeltä, kun tapaus, jolla oli sangen mieltä liikuttavaiset
seuraukset, tuli väliin.

Vanhin poika, joka nyt oli rivakka nuorukainen, oli kahtena suvena
ollut merillä, suureksi mielihyväksi ukolle, jonka ylpeys ja ilo hän
oli.

"Jos minulla vaan olisi rahaa, niin minä talvella ottaisin
perämiestutkinnon", sanoi nuorukainen, kun hän syksyllä tuli kotia.

Ukko sai nyt kolmannen kerran rahamurhetta, joka häiritsi hänen
yölepoaan.

"Rahaa täytyy vaikka millä lailla hankkia ja pojan täytyy päästä
perämieheksi", sanoi ukko itsekseen ja mietti niin että päätä kivisti.

Eräänä iltana, kun hän palasi kotia, laski hän melkoisen setelimytyn
kourastaan pöydälle ja sanoi:

"Tässä on rahaa! Nyt Kustaasta tulee perämies."

Kaikki ihmettelivät nähdessään tuota rahapaljoutta ja kysyivät
uteliaina, mistä hän oli saanut ne.

"Älkää kysykö sitä minulta!" vastasi ukko, "sillä minä häpeän sitä
kertoa."

"Ettenhän suinkaan ole varastanut niitä", sanoi rouva Woogman
levottomana.

"En suinkaan, rouvaseni!... Minä olen myönyt... Friidin", vastasi ukko
syvällä huokauksella.

Kaikki hämmästyivät.

Ukko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan
oli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli
myönyt sen kahteen sataan riksiin.

"Se oli hyvin pahasti tehty", sanoi rouva.

"Minä tiedän sen hyvin", vastasi ukko, "mutta minä en voinut tehdä
toisin... pojan täytyy päästä perämieheksi."

Nyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat
uskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin.
"Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi", vakuuttivat kaikki.

Varhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen
takaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi
kotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt
matkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.

"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni", huokasi ukko ja vaipui
väsymyksestä alas tuolille.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme
nyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin
väestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja
Isonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin
etuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen
hivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin
vilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään
astuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.

Isonläntä ja kunnianarvoinen pappi istui kirjoittamassa mustan pöydän
ääressä. Ketäkään muuta ihmistä ei ollut huoneessa. Pappi käski ukkoa
istahtamaan tuolille ja kertomaan asiaansa. Tämä totteli hänen käskyään
ja yskittyään pari kolme kertaa, lausui hän matalalla äänellä:

"Minä luulen, että pastori on oikea kristillinen pappi ja olen
sentähden tullut tänne puhuakseni eräästä asiasta, joka kauvan on
painanut sydäntäni."

"Puhu!" sanoi pappi luoden ukkoon ankaran silmäyksen, ikäänkuin jo
ennakolta koettaen saada nähdä, mitä ukolla oli sanottavana.

Ukko nyt rupesi kertomaan elämänsä vaiheita, ja pappi kuulteli tarkkaan
hänen kertomustaan, alussa vakailla ja totisilla kasvoilla, vaan
vähitellen lempeästi hymyellen.

"Minulla ei olo ollut", sanoi ukko viimeiseksi, "yhtään lepoa
omassatunnossani sittenkun minä myin koiran. Rouva on kyllä koettanut
lohduttaa minua, mutta ei siitä ole tahtonut tulla apua. Luuleeko
pastori että Jumala antaa minulle tämän syntini anteeksi?"

"Ei mikään synti ole niin suuri, ett'ei Jumala sitä anteeksi antaisi,
jos me vaan totisella sydämmellä tunnustamme ja kadumme syntimme, ja
käännymme hänen puolellensa rukouksilla", vastasi pappi.

Ukon yksinkertainen kertomus, hänen luonnosta hyvä sydämmensä ja
syvä katumus liikuttivat pappia, joka puhui sekä kauan että hyvin
lohduttaakseen vanhaa merimiestä, joka siitä sai autuasta virvoitusta
sieluhunsa, sillä harvat ihmiset ovat puhuneet niin kauniisti ja
liikuttavaisesti, kuin tämä kunnian mies.

"Minä pyytäisin nyt pastoria olemaan minulle avullisna vähän muussakin
suhteessa", sanoi ukko puheen loputtua. "Minulla on tässä ne rahat,
jotka minä sain koirasta, mutta joita ei rouva Woogman millään muotoa
ota vastaan. Minä sentähden pyytäisin pastoria pitämään niitä säilyssä,
siksi kun minä olen kuollut, jolloin hän kyllä tarvinnee niitä vielä...
Hän on oikein enkeli, herra pastori?"

Pastoria liikutti näin suuri hyvyys ja hän lupasi tehdä ukon käskyn
mukaan. Hän seurasi ukkoa ovelle, jossa hän, isällisesti siunattuaan
häntä, puristi jäähyväisiksi hänen kättään.

Kun ukko puolipäivän aikana tuli kotia, oli hän erinomaisen iloinen,
joka suuresti ilahutti koko perhettä.

Muutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja
hän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois.
Sanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen
vuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle,
joka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen,
ja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa
hän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha
vallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän
valoisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni
koira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.

Hämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli
edessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse.
Tuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla
tavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.

Ukon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan
kuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:

"Se oli parempi, kuin minä... Se tuli takaisin... Se oli koettanut
syvyyden ja tiesi ankkuripohjan... Jumala on hyvä... Rouva on tehnyt
minut ihmiseksi... Kiitoksia, rouva kulta... En minä enään voi... Pojat
ovat kelpo merimiehiä."

Viidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki
on usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä
selvällä äänellä:

"Kaikki on hyvin... peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!"

Rouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui
raukealla äänellä:

"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!"

Ja niin oli... Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti
matkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja
Kaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa
puhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren
ovat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839)
oli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa
tämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin
valtakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita
virsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' "Daavidinharpuksi
Pohjolassa", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin
"Kuoleman Enkeli" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat
leikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]

"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!" sanoi Wallin. "Me
tarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten
herättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa
löytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa
kukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha
merimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä
lähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa.
Sinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää
miettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi';
sillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta
elämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa
ylistää."

Molemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva
Woogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen
toiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt
vasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota
hän kyllä osasi arvostella oikein.

"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi",
lausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.

Ja rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa
näiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin
kelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää
Wallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva
Woogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun
poikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.

       *       *       *       *       *

Mitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli
tullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa,
jonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä
merimatkallaan.

Koira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen
kuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se
vihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan
seurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko
lepäsi.

Ruotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä
syystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.

Kiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja
hänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja
ett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa
heidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule
kenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen
kertomuksemme.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ukko Striid ja hänen koiransa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.