Title: Vaihteissa : Veturinkuljettajan romaani
Author: Tervas, Mikko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.

*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaihteissa : Veturinkuljettajan romaani" ***


VAIHTEISSA

Veturinkuljettajan romaani


Kirj.

MIKKO TERVAS [Mikko Tervaskari]



Oulussa,
Pohjolan Kustannus Osake-Yhtiö,
1921.



1


Ratapihan poikki tuli mies raskain, verkkaisin askelin. Hän oli
tavattoman tanakkarakenteinen, leveä- ja vähän kumaraharteinen,
arvioilta viidenkymmenen miehiä. Leveä leuka oli rintaan painuneena,
ikäänkuin sille olisi ollut aivan välttämätöntä saada jostakin vahva
tukikohta ja lakki oli syvällä päässä. Kädessään oli hänellä tuohinen
eväsvasu, kontin tapaan tehty.

Nyt pysähtyi hän tallitien vaihteessa ja katsoa tuijotti eteensä
tiehen. Vaihteen kielirauta ei ollut kai hänen mielestään sopivasti,
koskapa hän katsoi sitä ison aikaa, jopa potkaisikin ja kävi
kääntämässä kahvasta, katsoi jälleen ja murahti jotakin, josta oli
mahdoton saada mitään selkoa. Vihdoin saapui hän veturitallille ja kävi
varmuuden vuoksi katsomassa ilmoitustaululla olevaa varikonpäällikön
kirjoittamaa työjärjestystä, olisiko siihen tehty mitään matkaa
koskevia muutoksia. Tällä kertaa ei ollut, mutta hänen katseensa
pysähtyi nimeen, joka oli kirjoitettu hänen nimensä jälkeen, ja nyt
hän murisi parikin kertaa köntiessään pilttuusta toiseen. Viimein hän
pysähtyi veturin 375:n luokse ja katsoi sitä etupäästä takapäähän
moneen kertaan sellaisin silmäyksin, jotka tavallisesti panivat
siivoojapojat huonolle tuulelle, ja niin pelottavalta hän näytti
nytkin, etteivät he uskaltaneet häntä edes tervehtiäkään, vaan
katsoivat parhaimmaksi kaikessa hiljaisuudessa vetäytyä pois.

Nyt kohosi hän hyttiin, tehden siellä tavanmukaiset työt täsmällisesti
ja aina samassa järjestyksessä kuin jo vuosia taaksepäin. Eväskonttinsa
hän asetti määrätylle paikalle, veti suuren kahvipullon taskustaan
ja pani sen lämpenemään kattilan rintalevyn hyllylle vesilasin hanan
taakse, otti hytin katolta jousi-istuimet ja asetti ne paikoilleen —
kaikki tiesivät, ettei kukaan muu saanut niitä asettaa. Sen jälkeen
tutki hän jokaisen kattilan varustimen hytin puolella, jokaisen
tivistyksen, tutki tarkkaan, saattaen tuijottaa yhteen paikkaan
hellittämättä, oikein minuuttikaupalla, vaikka siinä ei näkynyt
tavalliselle silmälle mitään erikoista. Siitä siirtyivät silmät toiseen
kohtaan pään hievahtamatta. Tällä tavalla hän tutki jokaisen osan,
asettui sitten äskeistäkin hiljaisemmaksi, aivan kuin olisi henkeään
pidättäen kuunnellut veden rauhallista kiehumista täyspaineisessa
kattilassa. Hetken kuluttua otti hän pienen vasaran ja vaihtoavaimen
sekä läksi alas. Siellä tarkasti hän jokaisen koneenosan yhtä
huolellisesti.

Tällainen tarkkuus oli ollut hänelle ominaista aivan alusta alkaen,
mutta eräällä matkalla oli hänen veturinsa halkovaunu jonkun
huomaamatta kehittyneen vian takia sortunut pois kiskoilta ja uhannut
vetää sekä koneen että matkustajavaunut mukanaan. Silloin oli leikki
kaukana. Sen kuuli matkustajain surkeista valitushuudoista, sillä
olivathan he paiskaantuneet junan äkkiä pysähtyessä seinästä seinään.

Mutta mitä teki kuljettaja?

Joko käsittämättä mahdotonta yritystään tai sokeasti luottaen
tavattomiin voimiinsa asetti hän hartiansa suistuneen tenderin
puskinpölkyn alle, nostaakseen kelvotonta, joka oli tehnyt tuon
hävyttömän tekosen. Ja kun jättiläinen ei liikahtanut vähääkään, teki
hänen mieli roiskia sitä rautakangella pitkin kiiltäviä kylkiä kuin
tukinajaja koniansa. — Jokainen vähänkin asiaa ymmärtäväinen nauroi jo
silloin ja monasti sen jälkeen hänen mielettömälle yritykselleen.

Tuon tapahtuman jäljestä, "josta oli päästy pelkällä säikähdyksellä,
muutamilla verinaarmuilla ja mustelmilla" niinkuin paikkakunnan
sanomalehdet olivat onnettomuuden johdosta kirjoittaneet, oli hänestä
tullut "turhantarkka tuijottaja", ja ennen olisi voinut tapahtua
mitä hyvänsä kuin häneltä olisi jäänyt tarkastamatta jokainen
kiristysmutteri ja jousilevy, saksipuikko ja kaikki pienimmätkin osat
koneessaan.

Tämä mies oli veturinkuljettaja Karhula, jonka toveriksi nuori, äsken
teollisuuskoulusta päässyt veturinlämmittäjä Erkki Teräs oli määrätty.

       *       *       *       *       *

Kuljettaja Karhulan pään ympärillä oli jo jonkunlainen kunniakehä. Sen
ulkonaisena merkkinä oli kaksi valkoista nauhaa virkalakissa. Hänen
veturiensa kattilain seiniin oli syöpynyt koloja ja orkamia ja hänen
luonteeseensa ammatin lyömät poltinmerkit, joita nuoremmilla ei vielä
ollut. Moni katkera mielennousu, moni tuhattulimmainen yhteenotto,
joita oli tapahtunut työn kiivaassa touhussa ylä- ja alamäissä,
metsissä ja lakeuksilla, tuulessa ja tyvenessä, oli tämän aiheuttanut.

Kun Karhula nyt tulla tallusteli koneensa luo, katsoi hän vetopyörän
käsivarsien välistä koneen alla olevaan kanavaan, jossa, rahilla
seisoen, Erkki Teräs juuri rasvasi epäkeskoja. Katse sanoi: vai sinä se
nyt olet tullut lämmittäjäksi! Jokainen ele ilmaisi: nulikka, mitä sinä
ymmärrät tästä, röhkiikö tämä vai hirnuu!

Tulevien työtoverien katseet yhtyivät seisovien koneenosien välitse,
eikä Erkistä tuntunut oikein miellyttävältä ensi silmäyksen jäljestä,
mutta hän ajatteli: lieneepä mikä lieneekin, ei kai kuitenkaan
purematta nielle.

Kun yli puoli tuntia kestävä tarkastus oli vihdoinkin loppunut, asettui
kuljettaja jälleen hyttiin ja lämmitti höyrysilinterit perusteellisesti
ja varovaisesti aivan niinkuin pieninkin varomaton teko olisi ne
halkaissut siihen paikkaan. Katsottuaan hyttiin kohonnutta toveriaan,
joka järjesteli työkaluja paikoilleen sekä pyyhki puhtaiksi äsken
nuhraantuneita rasva-astioita tervehti hän:

"Söitkö?"

"Söin."

Ajettiin ulos halkopinolle, ladottiin puita halkovaunuun, jolla
aikaa siivooja teräsharjalla puhdisti savupiipun päässä olevat
rautalankaverkot, kytkettiin, täytettiin junan jarrujohto ilmalla sekä
tehtiin tarpeelliset lähtövalmistukset.

"Täällä nimittäin eivät saa suolet ruveta ruokaa huutamaan kesken
matkan."

Tähän ei Erkki vastannut mitään, eikä kai Karhula vastausta
odottaakseen sitä sanonutkaan.

Asemakello soi jo kahdesti.

"Luukku!"

Erkki avasi vetoluukun, ja paksu musta savu alkoi kohota piipusta sekä
laskeutua väkijoukkoon.

Joku kukitettu lähtijä oli vaunusillalla. Ihmisjoukko lainehti junan
edustalla. Nyt kohosi saattamaan tulleen laulukuoron ääni. Säveleet
vyörähtelivät väkijoukon yläpuolella, kaikuivat asemahuoneen seinästä.
Siihen hukkui hälinä, kuormarattaiden jyrinä asemapihan kivityksellä,
junapalvelijain huudot toisilleen, väkijoukon puheen sorina.

Karhula kuunteli hartaana hytin akkunassa, johon oli tunkenut valtavan
yläruumiinsa niin paljon kuin sitä sopi. Hän seurasi silmillään joukkoa
tuolla ja hänestä tuntui juhlalliselta. Kun tuli viimein lähtöhetki,
pani hän koneensa käyntiin mahdollisimman hiljaa niinkuin olisi
todellakin joku juhlajuna tullut jäljessä. Sitten asettui hän jälleen
akkuna-aukkoon, seuraten silmillään nenäliinojen liehuvaa kuohua päiden
yläpuolella, kuunnellen toisella korvallaan laulua, toisella menohöyryn
nelijakoista, yhä kiihtyvää jymähtelyä savupiipussa...

Mutta pianpa porhalsi juna jo etäällä niityllä, ja Karhula kohousi
tavalliseen ajoasentoonsa. Ei hän juuri silloin istunut, jollei
seisonutkaan, nojasihan vaan vähän istuimen kulmaan, kuin ujosteleva
ihminen ollessaan ensikertaa kylässä herrasväessä, julman tukevat jalat
yhteenpuristettuina niinkuin porsaan kiinniottajalla, yläruumis vähän
kallellaan, niin että sopi näkemään ohi kattilan eteensä radalle. Oli
jo menty pari aseman väliä, kun hän murahti:

"Nukuitko — viime yönä?"

"Nukuin."

Taasen muutamia kilometrejä.

"Täällä ei nukutakaan, ei työssä eikä perillä."

"Eikö perilläkään?"

"Ei — niinkuin saat nähdä."

Yli mäkien taasen, mutkasta mutkaan, ohi vahtitupien kuin lainehtien
ylös ja alas, sivulle, toiselle. Niin tulivat he, tuoden metsien
rauhaan yhtäkkiä huumaavan pauhun, kohta vieden sen pois jälleen,
jälkeen jättäen pyörivän tomun ja ilmaan hupenevan savun.

Laajan lakeuden avautuessa eteen sanoi taasen Karhula äskeiseen sävyyn:

"Jos jää joku hetki yön selkää itsellesi, niin pidä hyvänäsi!"

Erkki tiesi tämän. Oli käsissä kesä kiireinensä ja se teki tyhjäksi
"Kiertokirjesupistelman" loppusivuilla olevien pykälien muistutusten
määräykset rautatiepalvelijakunnan työ- ja lepoajasta. Paljojen
töiden takia vapaapäivät jäivät nimellisiksi, sillä niitä viettävien
velvollisuutena oli olla ylimääräisillä junilla. Mutta hän ei nuorena
ja täysvoimaisena ollut vielä sitä ajatellut, eikä vaivojansa laskenut.

"Istuuko sen vai makaa?" jatkoi Karhula päätänsä kääntämättä. "Riisuuko
vai eikö? Jos panee housunsa naulaan, niin ne, totisesti, vielä
heiluvat, kun niihin on jo hypättävä uudestaan. Potki saappaat jalkaasi
kynnyksellä, vedä takki eteisessä, napita se pihalla! Siinä on sulle
aikataulu ja ohjesääntö! ‒ Puita!"

Erkki tarttui halkoihin. — Mitä ihmettä: lähtikö Karhulasta noin paljon
yhdellä hengenvedolla?

Mentiin taasen kilometrejä, asemien välejä, Karhula samassa asennossa
kuin siihen valettu, samalla lailla kallellaan, leuka rinnalla, katse
eteen tuijottaen kulmakarvarykelmien alta. Käsi oli höyrynsulkijalla,
toinen suunnanvaihtajalla. Sanaakaan sanomatta sekaantui hän Erkin
tehtäviin: löi kiinni pesänluukun, kun toinen mielestään piti hetkeä
sopivana heittää puita, sulki syöttölaitoksen, kun Erkki juuri oli sen
avannut ottaakseen vettä kattilaan.

Mikäpäs auttoi: täytyi tyytyä, ja sen sijaan koetti Erkki painaa
muistiinsa ne mäet ja käänteet, joiden kohdalla tämä kaikki tapahtui,
saadakseen varmuutta tehtävässään. Se oli äänetöntä puhelua, kysymyksiä
ja vastauksia. Erkki alistui vastailemaan nöyrästi ja teki kysymyksensä
arkaillen, sillä tässä koulussa hän sai tuntea kuinka huono veturimies
hän vielä oli.

       *       *       *       *       *

Erkki Teräs oli ratamestari Elias Teräksen poika. Vanhemmat olivat
häntä suunnitelleet lukuteitä myöten virkauralle, kun pojalla tuntui
päätä olevan, ja olihan hän jo käynytkin viisi luokkaa lyseota, mutta
siihen se oli jäänyt. Siihen oli kaksikin tärkeää syytä: poika alkoi
tuntea vastenmielisyyttä ja ratamestarin pikku palkoilla ei pantu
väkisellä oppia nuoren miehen päähän.

"Olisinhan minä sinut kouluuttanut ylioppilaaksi saakka", sanoi isä,
"mutta tähän kai se sitten jää. Ethän sinä nyt näinä vuosina olisi
paljon mihinkään muuhun kyennytkään, joten tämä on sopinut kuin
välityöksi. Enkä usko opin sinua ojaan kaatavan, valitsetpa minkä uran
tahansa. Minä en suinkaan tahdo ylpeillä virkamiespojastani, mutta
kyllä kunnon miehestä. Ja kunnon miehiä — entistä enempi kunnon miehiä
tarvitaankin joka alalla."

Erkki oli silloin saanut ensikerran käsityksen, kuinka paljon hänen
koulunkäyntinsä toisella paikkakunnalla oli kuluttanut isän varoja.
Mutta se oli vain mieltä innostanut: tämä uran muutto ei saisi viedä
asioita huonolle kannalle. Ja mieli oli kuohahtanut kiitollisena: vielä
tulee sekin vuoro, että isä ja äiti saavat olla vanhuudenrauhassa
kotona ja hän pitää huolen perheen toimeentulosta. Niin oli hän tullut
malttamattomaksi, että oli heti pitänyt päästä kaupunkiin työtä
kysymään. Vähitellen oli hänessä herännyt halu päästä konealalle,
etusijassa rautatielle.

Mutta sielläpä olikin noussut tie pystyyn.

"Ei nyt tarvita miehiä millekään osastolle", oli ylityönjohtaja
sanonut. — "Mitä te osaisitte tehdä?"

"Enpä minä kunnollisesti taida osata tehdä mitään", oli hän sanonut
avomielisesti.

"Sillä tavalla! Ja työtä kysymässä?"

Erkkiä oli vähän harmittanut hänen hartiain kohottelunsa.

"Kai sitä kuitenkin oppisi tekemään, jos vain pääsisi opettelemaan",
oli hän sanonut tyynesti.

"Vai niin. Mutta tehän olette jo suuri mies. Olisihan luullut jo
jotakin oppineenkin tuohon tullessa."

"No, olen kai oppinutkin, mitä koulussa on opetettu, mutta nyt ei
minulla enää ole varoja käydä koulua."

"Oletteko te käynyt koulua?" oli työnjohtaja sanonut ja astunut
takaisin askeleen, jonka jo oli ottanut pois mennäkseen. — "Ovatko
todistukset muassa?" Hän oli lukenut niitä sitten. — "Ohoh! — Hm! —
Kas, kas! — Jahah!"

Ja siihen hän oli jättänyt hänet keskelle konepajan pihaa huiskin
haiskin heitettyjen rautojen, veturien häkkien, savupiippujen ja
kaikenlaisen kaman keskelle. Tuo aika oli hänestä tuntunut huimaavan
pitkältä, ja siinä oli hän hikoillut epätietoisena, miten tämä
päättyisi. Avonaisista akkunoista oli pauhannut työn melu: moniääninen
pauke, yhtämittainen kiljuva ääni, pyörinnän humu, hartsattujen
hihnojen narina. Seinän läpi pistävästä suuresta putkesta kohisi höyry
kuin jonkun hengästyneen jättiläiseläimen läähätys...

Viimein työnjohtaja oli tullut ja ilmoittanut konepajan johtajan
hyväksyneen hänet työhön.

Ja niin oli hän saanut kulkea kaikki mahdolliset osastot, olla
maalarien ja vaununkorjaajien apulaisena, pestä vaunuja, kirkastaa
ovien messinkisiä kädensijoja, kontata maalitölkin kanssa pitkin
vaunujen lattioita, käydä käsiksi kaikkein likaisimpiin ja kurjimpiin
töihin. Työtoverien mielestä oli koulua käynyt mies perinpohjin
nöyryytettävä: "Kynsipäs nyt, että saat maistaa tätäkin herkkua! Täällä
ei ollakaan kovat kaulassa."

Hän oli jo ollut miestä mielestään, kun oli päässyt sepän rengiksi,
vaikka se olikin ollut rasittavin työ koko harjoitusajalla. Niin oli
hän ollut kuin pieksetty iltasilla, kupeet hellinä ja vyörytellen
oli hän päässyt aamusin vuoteestaan. Mutta hän oli hammasta purren
tarttunut työhönsä, iskenyt sen lujemmasti, minkä jokainen jänne oli
ollut kiinteällä, ja niin oli ruumis vähitellen tottunut ja alkanut
kasvaa voiman pesiä, niinkuin miehet sanoivat hartioittensa ja
käsivarsiensa lihasjyrkylöistä.

Näitä aikoja muisteli Erkki nyt ensimäisellä varsinaisella matkallaan
Kunnaan päivystyshuoneelle. — Tuossa kuorsasi Karhula syvässä unessa,
suu ammottaen, rautasänky tärähdellen voimakkaista särpäyksistä. Hänen
vierellensä toiseen sänkyyn kallistui viimein Erkkikin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli palattava takaisin varhain. Puoli kolme oli kone
jo täysin valmiina tavarajunan edessä.

Luonnossa vallitsi raikas kesäaamun tunnelma. Aurinko nousi juuri
kullaten Kunnaan pappilan päätyakkunan.

Etelästä oli saapunut pitkä tavarajuna.

"Tämäpä lupaa minulle hikisen aamuhetken", arveli Erkki itsekseen.

Kovasti olivat he varustaneet koneensa päästäkseen huolettomasti
seuraavalle puiden- ja vedenottopaikalle.

"No, miltäs näyttää?" kysyi Karhula, kun he koneen vierestä katsoivat
pitkin junaa, jonka toinen pää oli etelävaihteen ulkopuolella, ja
ensikerran näki Erkki kankeilla kasvoilla kankean hymyn.

"Pitkältä näyttää."

"Ja pitkä se onkin." — Hän nosti toisen jalkansa koneen portaalle,
tarttui kiinni hytin ja tenderin seinään kiinnitetyistä kädensijoista,
katsoi yli käsivartensa vieressä seisovaa "poikaa" ja jatkoi: "Tänään
saat näyttää, mitä ne lyseon ja teollisuuskoulun viisaudet auttavat
ylämäessä."

Hymy vääntyi hetken kestäväksi omituiseksi irvistykseksi, sitten
lukkousi suu, pää kohosi hieman ja viimein nousi koko valtava olemus
ylös hyttiin.

Nämä silmänräpäykset selvittivät Erkille monta seikkaa.

"Vai niin! Pannaanpa mieleen!" kuohahti; hänen sisimmässään
äänettömästi.

Karhulan sanoissa oli uhkaava ennustus alkavalle päivälle, mutta
olipa mikä oli, eivät ainakaan häneltä voimat puuttuisi, jos taito
puuttuisikin — vielä. Ja hänestä tuntui oikein somaltakin sentään
ajatellessaan, että hän on ainoa, jonka hartiavoimien varassa oli koko
junan eteenpäin vienti.

Junassa oli painoa, sen sai tuntea kohta ensi iskuista. Vaikka kone oli
jo liikkeellä, ei viimeisissä vaunuissa vielä ollut tietoa lähdöstä.
Omituinen, rautojen hankauksesta aiheutunut haju nousi kiskoilta,
joilla pyörät pyörivät paikoillaan kymmeniätuhansia kiloja painavan
jättiläisen alla. Viimein kuitenkin tapausivat pyörät hiekoitetuille
kiskoille, kone alkoi saada yhä säännöllisemmän käynnin ja juna
vieri pohjoisesta vaihteesta. Vauhdin kiihtyminen ei kuitenkaan
ollut kunnollinen. Karhula oli tyytymätön. Häntä vaivasi epäilys,
että jotakin oli huonosti "hännässä". Hän oli jo asemalla kävellyt
ensimäisten vaunujen sivulla ja kuunnellut jokaista ilmajohdon
kiinnityskohtaa.

"Mene katsomaan, käykö ilmapumppu vielä!" sanoi hän ensimäisen
kilometrin mentyä.

Erkki avasi edessään olevan oven, josta puhdas aamuilma tulvi sisälle
ja meni ulos kulkusillalle, joka kiertää kattilaa. Aivan kattilan
etupäässä lämmittäjän puolella oli ilmapumppu, jonka toiminnasta ei
voinut saada selkoa koneen käynnin aiheuttaman melun takia. Ylhäältä
savusta satoi sammuneita hiiliä, jotka olivat savupiipun sihdeissä
pirstoutuneet karkeain sorajyvien kokoisiksi.

Veturi ponnisteli eteenpäin. Jokainen männän isku tärisytti rautaista
runkoa. Savupiippu antoi omituisen tummanhelähtävän äänen menohöyryn
sitä kumahutellessa. Aamuauringon valo kimalteli kattilan kiiltävissä
kupariputkissa, kirkkaissa tangoissa ja levyissä.

Pumppu todellakin kävi tavallista nopeammin, ja hän huomautti siitä
kuljettajalle.

"Nyt on vuoto junan johdoissa", sanoi Karhula. "Jossakin vaunussa ovat
jarrut kiinni, elleivät useammissakin."

"Mitäs nyt?"

"Emme pääse vastassa olevaa mäkeä ylös."

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Kuului, kuinka koneen käynti alkoi
todellakin harventua.

"Olisiko sinussa miestä...?" — Karhulan katse mittaili Erkkiä päästä
jalkoihin yli olkapään.

"Mihin?"

"Hoitamaan konetta, jos minä menisin alas eristämään vioittuneen
vaunun."

"Enkö minä voi sitä eristää?"

"Siinä on vaara lähellä — tapaturma ja kuolemaki..."

Karhula laski kätensä höyrynsulkijalle, kääntyi ja katsoi suoraan
toveriansa.

"Sen kyllä tiedän."

Karhulaan tuli eloa. "Uskaltaisitko sinä mennä eristämään vaunun
kulkevasta junasta?"

Erkistä oli mieluista, että Karhula näinkin paljon puhui.

"Jos se vaan on mahdollista", vastasi hän varmasti toverinsa
kysymykseen.

"Kyllä se on, etsii viallisen vaunun ja sulkee johdon. Mutta minä en
käske sinua tähän."

"Jotakin meidän kuitenkin on tehtävä, sillä muutenhan emme pääse."

"Emme."

Vauhti olikin yhä pienentynyt.

Erkki laskeutui nyt veturin portaalle. Karhula seurasi välikköön ja
siinä muutamin sanoin lausui arvelunsa, missä saakka vika olisi.

"Sinä tiedät, ettei siellä saa kompastua!" huusi Karhula jälkeen, kun
Erkki pudottausi tiepuoleen.

Hänen ohitsensa vierivät kuormitetut vaunut höllin jarruin,
hiililastit, halkovaunut, öljylastit. Arviolta parikymmentä oli jo
mennyt ohi. Seuraavan alta kuului sihinää. Siinä oli siis vuotokohta;
jarrutkin olivat tiukasti kiinni.

Silmänräpäyksessä Erkki huomasi, että hänen oli mentävä vaunun
eristettyään vielä toiselle puolen pinoa, koska siellä oli erään
sulkijan johtolanka. Hän juoksi junan sivulla kunnes tuli eristettävän
vaunun etupäähän, päästäkseen siinä paremmin selville menettelytavasta.
Nyt vain tyynesti, mutta varmasti. Hän tarttui puskinpölkyn alla
olevaan rautaan, juosten kumarruksissaan. Edessä pyörivät pyörät,
takana noin kolmekymmentä vaunua valmiina kulkemaan kaiken yli.
Nopeasti ja päättäväisesti hyppäsi hän yli kiskon vaunujen väliin,
tarttui kytkimiin yhä edelleen juosten. Ilmajohdon sulkeminen oli
vain vähäinen tehtävä, silmänräpäysliike, mutta sen avulla tulivat
kaikki jäljessätulevat vaunut eristetyiksi johdosta, joka päättyi
veturin ilmapumppuun sekä kuljettajan edessä olevaan hienorakenteiseen
jarrulaitokseen.

Mutta vaikeampi tehtävä oli jälellä. Hänen oli mentävä yli kytkimien
toiselle puolelle.

"Siellä ei saa kompastua!"

Hän hyppäsi varakytkimen ketjulle, siitä valtakytkimelle, joka tärisi
kuormituksen suuruudesta. Kumpaisenkaan vaunun pääseinässä ei ollut
mitään tukikohtaa, mutta kuitenkin väli oli kyllin suuri, joten saattoi
hankaluuksitta, kytkimistä tiukasti kiinni pitäen vähitellen hivutella
itsensä niiden yli. Nyt oli jo hänen jalkansa toisella varakytkimellä,
pian maassa, ja sitten taasen juoksemaan mukana, kunnes saa uuden
tuen toisella puolella olevasta kädensijasta; sen jälkeen yli kiskon.
Tultuaan toiselle puolelle päästi hän ilman pois vaunun alla olevista
laitteista. Jarrut irroittautuivat pyöristä ja tehtävä oli sitä myöten
suoritettu.

Alkoi sitten kilpajuoksu junan kanssa. Tätä tehdessään Erkki huomasi,
kuinka lähellä vaara oli ollut. Ennenkuin hän saavutti veturin oli iso
valtaoja poikki radan. Hän tarttui lähimmän vaunun porrasrautoihin,
kohosi niihin ja meni näin yli ojan. Pölkkyjen välit olivat
peittämättömät ja niiden välistä ammotti tyhjyys. Jos hän olisi ollut
vielä vaunujen välissä juoksemassa, olisi hän aivan helposti saattanut
pudota noihin aukkoihin, menettää tukikohdan ja silpoutua. Täytyi
pysähtyä portaalle vähäksi aikaa, niin valtavana tuo mahdollisuus
näyttäytyi, ja hänelle tuli lyhyessä hetkessä tuskallinen kuumuus.

Karhula oli ylhäältä veturista seurannut toverinsa matkaa, eikä
häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta lähenevä vaara. Hän oli kulkenut
edestakaisin toiselta puolen veturia toiselle nähdäkseen ilmestyisikö
Erkki pois välistä ennenkuin saavuttaisiin sillalle. Hän jo katui,
että oli ollenkaan päästänyt poikaa. Entä, jos hän oli jotenkin
menettänyt tasapainonsa? Melkein kaikki työtoverinsa olivat antaneet
hänelle pistosanoja säästäväisyytensä takia — nyt ensikerran hän
huomasi itsekseen menneensä ehkä liian pitkälle. Oliko nyt todellakin
järjellistä asettaa muudan pesällinen puita vastakkain ihmishengen
kanssa. Olisihan ollut parempi pysähdyttää juna, korjata vika, palata
takaisin ottamaan uutta vauhtia, ehkäpä vähentää vaunujakin. Ja niin
pitkälle tilanne kiusasi häntä, että hän oli jo aikeissa sulkea
höyryn ja jarruttaa junan siihen paikkaan. Mutta samassa ilmestyi
"poika" toiselta puolelta esille, ja koneen käynnistä huomasi tempun
onnistuneen.

Ei kuitenkaan ollut varaa ehkäistä junan vauhdin kasvamista edessä
olevan, väsyttävän pitkän mäen takia, vaikka olisi tehnyt mielikin,
auttaakseen toveriaan, joka ponnisteli junan sivulla. Karhulaa alkoi
nyt jo huvittaa Erkin ponnistelu ja hänen hartiansa hytkähtivät pari
kolme kertaa naurahduksesta.

"Kilpajuoksu", sanoi hän hengästyneelle toverilleen.

"Voitinpa kuitenkin."

"Hm!"

Rautalankakoukussa katon rajassa killuili kummallakin puolella pieni
levystä tehty astia. Karhula viittasi verkkaisella liikkeellä Erkin
puolella olevaa, ja Erkki ymmärsi sen merkitsevän: "Ota!"

Sitten haki hän pienestä kaapista istuimensa alta niinikään peltisen
teerasian, joka toimitti sokeriastian virkaa, otti kuuman kahvipullon,
asettaen sen kainaloonsa, vilkaisi radalle ja sanoi:

"Pane alle!"

Sitten hän taivutti kankean vartalonsa, kunnes kahvi alkoi pulputa
pullosta.

"On se työ kahvin arvoinen."

Juotiin, ripustettiin astiat nauloihin jälleen ja alettiin touhuta
ylämäessä. Sama äänettömyys, sama asento, sama tyyneys, sama leuan
lepääminen rinnalla — näyttipä tilanne miltä näytti. Ja uhkaava se
olikin, sillä mahdoton oli saavuttaa enää vauhtia, mikä olisi äsken
saatu ilman hankaluutta. Erkki antausi kokonaan Karhulan käskyvallan
alle. Hän ei luottanut itseensä nyt. Sitäpaitsi välähtivät mielessä
siltapölkkyjen välit, kuin pahan unen muistot heräämisen jälkeen.

Ankara koneen työskentely kulutti puita kovasti. Erkki sai syytää
alinomaa, ja ahnaat liekit ahmivat niitä kuin rohtimia. Hiki valui
lämmittäjän kasvoilta ja paita oli selässä kiinni vääntömärkänä. Tuntui
oikein hyvältä, kun välillä pääsi pikkuhetkeksi tenderiin latomaan
uutta pinoa etualalle. Tuuli puhalsi vilpoisesti kosteaan ihoon.
Terveenä miehenä hän vielä saattoi nauttia siitä.

Koneisto kävi kaikella mahdollisella voimallaan.

Akkunat tärähtelivät sen iskuista, ilma sihisi ja vinkui luukun
rakosissa, kulki ulvoen vetolukkojen kautta läpi valkohehkuisen
rovion. Siitä huolimatta hiljeni vauhti alinomaa. Oli tullut muutamien
jännittävien minuuttien, muutamien määräävien kiskonmittojen aika.
Mentiin jo niin hiljaa, että olisi pikkujuoksulla saattanut seurata
mukana. Oli vaan odotettava, miten kävisi, sillä oli varustauduttu
juuri näitä viimeisiä silmänräpäyksiä varten. Mäenharjun yli pääseminen
tiesi matkan jatkamista, pysähtyminen takaisin palaamista melkein
sinne, mistä oli lähdettykin.

Karhula oli kallellaan lysmäpolvisena, ikäänkuin hän siten olisi
tahtonut ainakin ruumiinsa painon siirtää tuolle puolelle kirotun
kukkulan, joka tällä tavalla saattoi koetella ihmisen kärsivällisyyttä.
Saattoi nähdä, kuinka jotakin hänessä oli aivan kiehumapisteessään
valmiina purkautumaan. Ja aivan kuin siihen todellakin tilanteen olisi
pitänyt kehittyä, ikäänkuin joku epäilys olisi häntä vetänyt, kumartui
hän katsomaan sivuakkunasta. Mutta nyt hän mylvi kuin raivostunut
kontio:

"Yh! Menettekös marjailemaan, tuhannen vietävät?" Erkkikin riensi
välikköön katsomaan Karhulan raivostumisen syytä. Tornista oli
laskeutunut jarruttaja ja noppi jotakin maasta, toinen käveli sivulla
ja työnsi muka auttaakseen. Se oli katkera hetki Karhulalle. Hän
heristi nyrkkejään avonaisesta ikkunasta ja kirosi, että mäki tärähteli.

"Kömmi tapuliisi!" karjasi hän miehelle, tarttui viheltimen varteen ja
antoi pitkän luihauksen merkiksi, että kone oli jo kukkulan harjalla ja
palaamisen vaara vältetty.

Ja pianpa taasen alkoivatkin maat aleta ja metsät vilistä. Raskas juna
kiisi alas mäkeä kasvavalla nopeudella.



2


Veturin 375 hytissä ei vallinnut oikea toverisuhde. Erkki sai
kokea nöyryytyksen toisensa jälkeen. Karhulan omituisuudet eivät
miellyttäneet häntä. Hänessä oli jotakin tavattomasti ärsyttävää, joka
kuohutti mieltä. Hänen täytyi hillitä itsessään petoa, joka kiihoitti
johonkin kamalaan tekoon, jota hän ei sen tarkemmin osannut määritellä.
Ja joka kerta, kun hänen piti tulla yhteen Karhulan kanssa, ahdisti
tuo epämääräinen tunne — matkalla, kahden ollessa enimmän. Veturiin
astuttuaan olivat he kuin vihityt juuri samallaisiin tehtäviin, joita
olivat suorittaneet viikkoja toistensa jälkeen, samoihin asentoihin,
samoihin ammattisanoihin. Heidän katseensa kiertelivät höyrykelloon,
vesilasiin, radalle. — Toiminta järjestyi niiden mukaan. Kun siinä
sitten jostakin syystä rupesi kasvamaan erimielisyys, kääntyivät
miesten seljät kuin itsestään vastakkain. Toinen katsoi vasemman
olkansa, toinen oikean olkansa yli kumpikin akkunastaan eteensä
radalle; siellä etäisyydessä näytti yhtyvän kaksi teräskiskoa, joita
myöten heidän veturinsa kolisi eteenpäin. —

Erkki koetti torjua tätä sietämätöntä tilannetta yrittämällä saada
keskustelua aikaan, mutta joko Karhula piti sopimattomana tarttua
"pojan" tarjoamaan sanaan tai jotenkin tunsi vastenmielisyyttä
tällaiseen, Erkin yritys ei onnistunut. Siitäpä alkoi kasvaa peloittava
äänettömyys. Erkki ei enään yrittänytkään. Mitäpä siitä, ei kai hän
ollut puheita kaupalla. Jos Karhula todellakin piti itseään niin
paljon parempana, että katsoi arvoaan alentavaksi käydä keskusteluun,
niin eipä suinkaan hän tahtonut häiritä. — Kaikkea muuta hän olisi
kuitenkin ennemmin sietänyt kuin tätä. "Onhan Karhula tosin esimieheni,
mutta onko mitään syytä käyttää esimiehyyttä tuolla tavalla, kohdella
suorastaan halpamaisesti. Millä olen sen ansainnut? Enkö ole tehnyt
työtäni säännöllisesti, koettanut kaikin tavoin oppia kunnolliseksi
ammattimieheksi, joka kykenisi toimimaan omin päin? Vai onko juuri
se Karhulalle vastenmielistä? Pitääkö minun odottaakin vain hänen
käskyään ennenkuin saan mihinkään koskea, toimia kuin joku veivi tai
kiertokanki? Ehkäpä hän juuri sitä tahtoo."

Kaikista merkeistä päättäen oli ensi vapaapäivien aikana kattilanpesu.
Vesi oli käynyt jo sameaksi, joutui helposti kuohumistilaan, jos
kattila oli täynnä ja höyrynmenekki suuri, meni sylintereihin ja
teki monellaista kiusaa. Jo monta kertaa oli Karhula kähähtänyt
itsekseen, kun sylinterit alkoivat paukahdella. Hän oli riuhtonut auki
puhallushanat ja kirota sähissyt hammastensa välistä.

Muuta ei.

"Jos pestään, niin ilmoittakoon, muuten en ole tietääksenikään",
päätteli Erkki. "Sanokoon tai viittokoon, mutta nyt minä odotan käskyä."

Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin.
Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.

Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin
ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä
heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti
tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä
ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka
pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä
kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku,
puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula
itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka
rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi
molempien mielissä.

Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti
tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko
hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa
likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.

Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut
hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa
ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen.
— "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä,
puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä
vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli,
jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi
lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa
pesän lämpymässäkin."

Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä
ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä
ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä
äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."

Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan
Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen
sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän
puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa
ja silloin...

Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois:
suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää
tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen
korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan
Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki
puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat
paikat sopivat paluumatkallakin..

Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä
tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi,
aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut
mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai
kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.

Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ,
"hännässä" valtava paino.

Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä
epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.

Erkki kuuli sokeripalojen kalinan, kannen aukeavan, sillä koneen
jyrinään tottunut eroittaa pienenkin äänen, joka on siitä poikkeava,
nyt pullon kilisemisen hanojen metalleihin. Juuri silloin alkoi
alamäki, ja hänen oli käännyttävä hoitamaan vedensyöttölaitoksia.

Pullo oli jo Karhulan kainalossa. Nyt viittasi hän katonrajassa
koukussa olevaa astiaa. — "Ota!" sanoi katse.

Erkki otti sen vastenmielisesti, mielessä: en juo. Siitäpä syystä hän
tarttuikin pohjasta, heittäen korvan vapaaksi Karhulaa kohti.

Nyt jo pulppusi kahvi, kuumentaen sormenpäitä. Erkki ei
liikauttanutkaan kättänsä. Karhula katsoi pitkään ja viittasi käyrällä
sormellaan sokeriastiaa kohden. Erkki ei ottanut, vaan sanoi sen sijaan:

"Ottakaa joutuin, polttaa sormiani!"

Karhulan silmät iskivät tulta. Kokonaan käsittämätön oli se mylvähdys,
joka läksi pullistuneesta rinnasta. Samassa silmänräpäyksessä kuului
jymähdys: Karhulan korko iski avainarkun kanteen.

"Juo!"

Ja Erkki joi.

Hän ei uskaltanut olla sitä tekemättä. Hän joi vapisevin käsin,
kyyneleet silmissä, katkerin mielin, vihassa ja kiukussa, joi ja
puhkesi puhumaan.

Veturi kiisi kuin riivattu rinnettä alas aivan kuin sekin olisi juonut
jonkun hulluksi tekevän pisaran. Karhula repi vuoroin viheltimiä,
vuoroin höyrynsulkijaa. Vaunut paiskautuivat kiskoilla, jarruttajat
huojuivat torneissaan, sinkoillen seinästä toiseen, kauhistuen kamalaa
vauhtia. Varaventtiilit puhalsivat pois kattilan liikaa painetta, joka
oli kohonnut huomaamatta riidan aikana. Niin kiisi juna kähisten ja
kiskojen liitekohtia hakaten halki metsän kuin saalistaan takaa ajava
ärsytetty eläin. Oli onni, ettei ketään sattunut tielle...

Erkki potkasi ilmaluukun kiinni. Varaventtiilit alkoivat vähitellen
sulkeutua. Tuli vihdoin aivan tyventä. Kuului vain avatusta pesästä
tukahdutettu, nopea huounta. Juna vieri samalla painollaan nopeuden yhä
kasvaessa...

Ne olivat kauheat kilometrit, jolloin satoi purevia sanoja
niinkuin hauleja kummaltakin puolelta. Mutta tämä ei ollut mikään
hävittävä räjähdys, vaan oikeita teitä purkautuva liikakuormitus.
Kumpikin pohjimmaltaan kaipasi sovintoa ja se siitä vähitellen
rupesi muodostumaankin. Tyynnyttiin, rauhoituttiin sekä käytiin
avomieliseen keskusteluun, tunnustettiin, kuinka oli kyllä vika
toisessa huomattu, mutta ei niinkään itsessään. Karhula sanoi monta
kertaa hermostuneensa niin kovasti, että hänellä oli ollut täysi työ
pidättää itseään kiinni tarttumasta, ja Erkki syytti nuoren mielensä
intoa ja harkitsemattomuutta. Ja mitä pitemmälle he tulivat, sen
sovinnollisemmalta tuntui. Karhula sanoi sanottavansa katkonaisin,
takertuvin lausein, otti loppujen lopuksi pullonsa, asettaen sen
kainaloonsa. Ei oltukaan ennen juotu tällaisin mielin...



3


Muutamia vuosia tekeillä ollut Norvamon rata pohjoisessa oli aivan
äsken valmistunut. Liikkeen avaaminen aiheutti paljon muutoksia
rautatien henkilökunnassa. Tarvittiin suuri joukko virka- ja
palveluskuntaa. Tässä muutoksessa tuli Erkki Teräksestä vanhempi
veturinlämmittäjä, ja kaikesta päättäen hänen kuljettajaksi
nimityksensä ei ollut kaukana. Siihen hän olikin jo täysin valmistunut
sillä viime talvena oli hän käynyt veturinkuljettaja-kurssin
Helsingissä. Näiden nimityksien aikana oli hänestä tullut kuljettaja
Sirolan hyttitoveri.

Tämä oli Erkkiä vanhempi mies, mutta siitä huolimatta nuortea ja
reipas. Kaiken iloisuuden ja avomielisyyden ohessa oli hänessä
kuitenkin paljon itseensä sulkeutunutta. Oli joitakin kammioita, joihin
kukaan ei ollut päässyt katsomaan. Toisinaan valtasi hänet kiivas himo
väkijuomiin. Saattoi mennä vuorokausia, jolloin hän ei erikoisesti
näyttänyt niitä haluavan, mutta sitten taasen ryöstäysi himo
valloilleen, ja hän oli kuin mennyttä miestä. Omituista kuitenkin oli,
että vaikka hän olikin tällä tavalla poissa suunniltaan, tehtävänsä hän
siitä huolimatta suoritti nuhteettomasti.

Erkistä oli aina tuntunut raukkamaiselta, että miehet huolensa ja
murheensa upottivat lasiin. Hänen oli paha olla nähdessään toverinsa
toisinaan juovuksissa. Vaikka Sirola oli silloin erinomaisen hauska
toveri, olivat nuo matkat kuitenkin ikävimpiä. Sen hän sanoikin suoraan
hänelle.

Sirolalla oli omituisia tottumuksia. Tuskinpa hän enää pääsi Knorrimäen
yli puolikuppisetta, ja turmiollisinta oli, ettei hän voinut tehdä
matkaa pohjoiseen rajakaupunkiin saamatta "rajantakaista". Hän oli jo
itsekin alkanut tuota kammoksua. Raja kiusasi häntä, ikäänkuin sen
takana olisi asustanut kiehtova paholainen, joka lopullisesti oli
hänet nielevä kitaansa. Hän oli toisinaan näkevinään rajapyykin kiven
vieressä tuhansilla tavoilla nauravan naamaan, ja hän niin hyvin tiesi,
mitä se merkitsi: niin pitkällä siis jo oltiin.

Enempi kuin Sirola aavistikaan huolehti Erkki hänestä. Oli aivan
kauheaa, että mies tällä tavalla vajosi vajoamistaan. Erkki aivan
pelkäsi pohjoisen radan ajovuoroja, eikä ollut koskaan varma, kuinka
ne päättyisivät. Saattaisihan Sirola jolloinkin jäädä sinne pitemmäksi
aikaa, ohi lähtöajan, tai muuten tulla kykenemättömäksi tehtäväänsä.
Miten silloin selviydyttäisiin? Mutta miten saada hänet pysymään poissa
sieltä?

Erään kerran, kun taas oltiin rajalla, ehdoitti Erkki Sirolalle:

"Ei suinkaan sinun ole välttämätöntä mennä itse sinne, laita joku
noutamaan."

Kun Sirola epäröi, jatkoi hän:

"Odota täällä, niin minä käyn."

Merkillisen helposti Sirola taipui, ja siitä Erkki ymmärsi hänen ehkä
itsekin pelkäävän pahinta.

Näin tämä asia toistaiseksi korjaantui ja ilman mitään erikoisempaa
kuukaudet kuluivat. Oli syksy taasen. Erkki oli yhdellä noista
inhoittavista matkoista: tulossa rajan takaa konjakkipullo taskussaan.
Hän käveli hitaasti sateen liottamia katuja.

"Sinä tulit jo! Saitko?⁰

"Mieluummin olisin tullut tyhjänä.⁰

"Älä, älä!"

Sirolan kasvoilla oli hymy, joka jo kuului hänessä asuvalle
paholaiselle. Erkkiä inhotti. Sirola piti silmällä Erkin takkia ja otti
vastaan pullon vapisevin käsin. Kurkusta kuului nieleskelemisen korina.

"Hyvä ystävä, älä juo nyt. Älä ainakaan noin paljon!" pyysi Erkki.

Sirolan huulet vavahtivat.

"Anna pullo minulle!" Erkki koetti saada äänensä sydämelliseksi. "Ota
siitä jollakin toisella kerralla, jolloin olet levollisempi. Anna tämä
nyt minulle!"

Sirola istui alasluoduin katsein, ja Erkki jatkoi:

"Tämän pyynnön teen sinulle ystävänä, jolle ei ole aivan yhdentekevää,
juotko sinä tai et."

"Vie!" tuli kuin tuskan parahdus, mutta käsin piteli hän edelleenkin
lasista kiinni. "Ei, salli edes tämä lasi!"

Hän joi sen ahmien kuin janoinen eläin, ja Erkki riensi pullon kanssa
ulos. Ensi ajatuksensa oli lyödä se rikki rakennuksen kivijalkaan,
mutta hän uskoi sentään asian selviytyvän ilman sitäkin, vei pullon
omaan kaappiinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Mutta Erkki sai kokea, kuinka turhia kaikki keinot olivat.

He olivat silloin Kunnaan päivystyshuoneella odottamassa kotiinpäin
lähtöä etelästä tulevalla matkustajajunalla.

He olivat kumpikin matkastakin väsyneitä, sillä he olivat tuoneet
yöjunaa, saapuen Kunnaaseen kahden aikana aamulla. Keskipäivällä oli
Erkki vielä nakkautunut päivystyshuoneen rautasänkyyn ja nukahtanut.
Herättyään läksi hän talliin kunnostamaan konetta. Sirola istui hytissä
tukkihumalassa. Hän oli murtautunut Erkin kaappiin ja juonut pullon
melkein tyhjäksi. Erkki tarttui työhönsä ääneti miettien, kuinka olisi
nyt meneteltävä, sillä Sirolan ollessa noin ylimmillään oli oltava
varovainen.

Syksyinen iltapäivä alkoi jo hämärtyä ja puolipimeän tallin vielä
pimeämmässä veturihytissä istui juopunut mies synkkänä ja äänettömänä.

"Jopa annoit lähdön rajantakaiselle," sanoi Erkki huolettoman
leikillisesti.

Sirola naurahti tuskin kuultavasti, josta Erkki huomasi oikealla
tavalla alkaneensa.

"Perhana vieköön! Mitäs Knorrimäessä? Vettäkö tenderistä?"

"Vasikka!" hönkäisi Sirola.

"Niin juuri, vettä ynisevä vasikka sinä olet, ellet anna pulloa tänne.
Loppu Knorrimäessä."

Sirola katsoi väsynein, toljottavin silmin, niinkuin ei olisi heti
ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin.

"Mitä hittoa minä työnnän kitaani asumattomalla mäellä, ellei minulla
ole tinakaulaa kaapissani? Vai luuletko sinä näitä useampia olevan? Ja
jos olisi ollutkin, niin kyllä kai sinä olisit ne imenyt."

Sirolassa heräsi epäilys, ja hän tutki tarkoin, minkäverran pullossa
vielä oli, käänteli ja katseli sitä vesilasin rasvalampun valossa.

"Ei siitä ole varaa ottaa ollenkaan."

Erkki tarttui pulloon vetääkseen sen pois, mutta Sirola piti sitä
lujasti kiinni.

"Kelvoton! Minä lukitsen kaapin ja koetan siten säästää sinulle
kunnollisen iltaryypyn vastamäessä, niin sinä kehtaat murtautua
ja saada tällaisen häpeän aikaan. Mihin tästä nyt enää on? Silmän
voiteeksi!"

Erkki ajatteli kauhulla, mihin tämä olisi päättyvä. Sirola oli juonut
huimaavan paljon. Pullo täytyi saada pois ja siten viimeiset ryypyt
siirretyksi lähemmäksi kotia. Hän laski matkaa, mikä oli Knorrimäestä
Oulankaan. Onneksi ei tarvinnut ottaa puita sillä välillä. Ei hän
oikein tiennyt, mistä syystä teki noita laskelmia. Ne vain tulivat
mieleen. Saatuaan vihdoin houkutelluksi pullon Sirolalta pani hän sen
kaappiinsa, mutta katsoi sitä tehdessä, mitä muuta sinne oli kertynyt
aikojen kuluessa: tivistelankakerä, vyyhti sormenvahvuista männänvarren
tivistettä, trasseleita, ruuveja, muttereita... pala köyttä — mitähän
lämmittäjä Nevala sillä oli tehnyt?

Hytissä vallitsi alkumatkasta äänettömyys. Ulkona oli puhjennut
myrsky. Sade pieksi hytin akkunoita ja salamat välähtelivät taivaalla.
— Erkillä ei ollut syytä epäillä, ettei Sirola tekisi tehtäväänsä,
vaikka hän katsoikin eteensä elottomin silmin ja puoleksi makasi
suunnanvaihtajan yli. Kädet kuitenkin toimivat tottuneesti kuin
määrätyt koneenosat. Kuten tavallisesti juopottelutuulella ollessaan
oli hän nytkin enimmän kiusautunut, jos joku seikka asemilla
myöhästytti. Siitä syystä oli vauhti hyvä ja he pyrkivät tulemaan
asemille ennen määräaikaa.

Niin mentiin halki kylien ja lakeuksien, vinosti vasten painavaa
itätuulta, keskellä säkkipimeyttä. Vaunun akkunain tulet luikertelivat
tiepuolessa, mättäissä, kivissä ja ojan reunoissa, lyheten, pideten,
vääristellen ja tuuli repi höyry- ja savupilviä junan sivulla.

"Piru!" kirkaisi Sirola yht'äkkiä kamalasti, ja Erkki tunsi kylmän
väreen karahtavan seljässään.

"Mitä?" kysyi hän niin rauhallisesti kuin suinkin.

"Käyntisillalla, nokikaapin vieressä."

Erkin jäsenet vavahtelivat, mutta hän astui kuljettajan puolelle
katsoen muka hänkin ulos.

"Kas vaan, eikö olekin!"

"No, onpa siinäkin 'pasiseerari‘!" jatkoi hän tietämättä mitä sanoa.

Sirola ratkesi nauramaan; se kuului kamalalta tällä hetkellä. —
"Iloinen piru!" — Hän nauroi jälleen.

"Miten niin?"

"Tanssii kuin kone roudan nostamalla radalla... ylös, alas... ylös,
alas... noin, noin..."

Ja tietämättä taasenkaan mitä teki, sanoi Erkki:

"Annetaan tahtia sille." Hän alkoi viheltää, vaikka huulensa eivät
tahtoneet pariksi sopia.

"Pa— pane puita... täyteen... Me annamme kyytiä sille. Ja anna pullo
myös!"

Erkki oli toivonut, ettei hän sitä enää muistaisikaan, mutta huomasi
erehtyneensä. Nyt oli mentävä mukaan niin pitkälle kuin suinkin. Hän
antoi pullon, johon toinen tarttui kiihkeästi.

"Maljasi, herra Eerikki!" huusi Sirola, sitten hän nosti pullon
suullensa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella sekä heitti ulos
akkunasta.

Nyt he olivat juuri menossa Paavelan ja Tauvon välisellä
kolmipenikulmaisella taipaleella asumattomien kangasmaiden yli,
kiipesivät Knorrimäen rinnettä ylös, tai oikeammin kiisivät,
minkä kone eteensä otti. Miten oli päättyvä tämä, sitä ei Erkki
osannut ajatella, sillä hän eli sanan varsinaisessa merkityksessä
silmänräpäyksen kerrallaan. Hän ei kääntänyt hetkeksikään selkäänsä,
vaan oli joka silmänräpäys valmiina tarttumaan toveriinsa, jos se olisi
tarpeellista. Onneksi kuitenkin Sirola istui paikallaan, etukumarassa
suunnanvaihtajan yli, hullu katse suunnattuna ulos.

"Vihellä niille perkeleille!"

Ei koskaan ollut Erkistä pesä laulanut niinkuin tänä myrskyiltana.
Iskujen yhtämittainen kaiku metsässä oli kuin saatanallisen naurun
kieriskely korven pimeydessä. Ja kun pesän vihertävänkeltainen kirkkaus
huikaisi hänen silmänsä ja saattoi ulos pimeyteen katsoessa tulipallot
leimuamaan silmissä, näyttivät ne paholaisen silmiltä mustassa yössä...

Nyt saavuttivat he Knorrimäen huipun ja juna alkoi laskeutua alas,
mutta Sirola ei kai huomannut sitä eikä vähentänyt koneen tehoa.
Kauhulla katsoi Erkki häntä. Eikö hän todellakaan enää tiennyt mitä
teki? Vauhti lisääntyi nopeasti.

"Siinä sivuutettiin mäen harja," sanoi hän, saadakseen Sirolan
huomaamaan, missä oltiin.

Sirola tuijotti tylsänä eteensä...

Mitä tehdä nyt? Hänellä ei ollut oikeutta puuttua esimiehensä
tehtäviin, mutta mitä seuraisi, jollei yhä kiihtyvää vauhtia
pienennettäisi. Nyt jo alkoi veturi heittelehtiä kiskoilla. Pesä ei
ulvonut niinkuin vastamäen kiihkeässä ponnistuksessa, vaan läähätti,
nyyhki kuin suuri ihmisjoukko olisi tukahdettua itkua itkenyt...

"Nyt on suljettava höyryventtiili!" sanoi hän päättävästi.

Kun Sirola ei vastannut, sulki hän sen. Mutta silloin Sirola kohosi
asennostaan ja hänen silmänsä leimahtivat heikossa valossa, joka
peitetyn kattolampun kupuun leikatun raon kautta lankesi hänen
kasvoilleen.

"Anna olla auki sen!" karjasi hän ja repäsi venttiilin selälleen.

"Me menemme kohti kuolemaa!"

"Antaa mennä — heee—i!"

Se oli mielipuolen karjaisu, joka saattoi Erkin vapisemaan.

"Ajattele, hullu ihminen: junallinen matkustajia..."

"Vihellä niille, vihellä sen...!"

Mutta nyt painoi Erkki uudestaan venttiilin kiinni. Tästä raivostui
Sirola, hyökkäsi ylös, ja Erkki näki jotakin vilahtavan hänen
kädessään. Samassa hän kuitenkin oli kiinni Sirolan ojennetussa kädessä
ja tavattomalla voimallaan, joka tällä epätoivoisella hetkellä vaan
kasvoi, sai hän väännetyksi kouran auki. Akkuna helähti ja avonainen
veitsi lensi ulos. Syntyi hetken kestävä kiivas kahakka. He kiersivät
molemmat nyyhkivän pesän edessä. Sirola oli vahvarakenteinen mies,
mutta kuitenkin hän herpaantui, ja Erkki sai hänet nujerretuksi
lämmittäjän puolelle kattilan ja seinän väliin. Kiivaalla otteella
oli hän samassa kiinni jarruventtiilissä, ja junan vauhti alkoi
vähetä. Oli jo aikakin, sillä pian alkoi Isonkaaran laskeutuma,
jonka alla oli tiessä mutka. Sitä ajatellessa ja vielä äskeisestä
ottelusta järkkyneenä täytyi Erkin tukea itseään akkunan pielukseen
ja nojata istuimen kulmaan. — Nopeusmittarin viisari hamuili ennen
kulkemattomilla alueilla. Hiki virtasi pitkin Erkin ruumista, mutta
tällä järkyttävällä hetkellä häntä kuitenkin elähdytti tieto, että
vaara oli vältetty. Oli vain saatava Sirola tyyntymään. Tämä yritteli
vielä ylös, kirosi kamalasti, haki housuntaskuistaan jotakin, mutta
käsi jäi taskuun ja mies raukesi vähitellen. Ja kappaleen ajan kuluttua
kuului ainoastaan örähtelyä... yhä vaisummasti...

Juna saapui Tauvoon. —



4


Näihin aikoihin sai Erkki kirjekortin, johon oli kirjoitettu
joustavalla käsialalla: "Olen päässyt Norvantoon. Et usko, kuinka olen
iloinen. Irja." — Erkki kirjoitti lyhyesti vastaan: "Tervetuloa!"

Tuo kortti toi mieleen omituisia, valoisia muistoja. Irja, lapsuuden
ystävä Tauvosta! Koko heidän monivuotinen, usein katkeillut ja
epämääräinen suhteensa, jota hän ei ollut itselleenkään selvittänyt,
sukeltausi muistiin. Ja sydän sykki voimakkaammin tapaamisen toivosta.

Erkki otti usein esille Irjan kortin ja katsoi sitä pitkään. Olipa
siellä tyttö riemuissaan. Ja olihan siitä räiskähtänyt pieni pisara
tännekin. Miksi oli hän siihen ollenkaan vastannut? Ensi vaikutuksesta
kohta, ja olikin se vilpitön tervetuloa. Puuttui vain, että olisi sen
saanut kädestä pitäen sanoa.

Eräänä päivänä, ollessaan toimestaan vapaana, meni Irja asemalta postia
noutamaan.

Postijunan kuljettajana oli Erkki. Hän oli huomannut Irjan ja tuli alas
veturista rientäen luokse.

"Joko sinä olet täällä!"

"Niinkuin näet. Missäs sinä olet ollut, kun ei ole täällä näkynyt?"

"Eteläisellä rataosalla, olen nyt pitkästä kotvasta täällä. — Siis
sinä olet tullut." — Erkin äänessä soi hillitty riemu. — "Toivon sinun
viihtyvän täällä paremmin kuin Kouvolassa."

Erkki oli muuttunut edukseen sitten viime näkemän. Hänen käytöksessään
oli entistä enemmän itsetietoisuutta ja varmuutta, oli vähän
laihtunutkin ja silmät syventyneet, mutta kasvoilla kuvastui lujuus
ja päättäväisyys. Ja kuinka hän katsoi sieltä korkeudesta. Irjasta
tuntui kuin olisi se aivan kohoksi nostanut. Miten komea! Häntä puki
erinomaisesti uusi kuljettajanlakkinsa, joka oli edestä ylös kohonneena
ja teki hänet niin erinomaisen reippaan, iloisen ja avomielisen
näköiseksi. No, hän tiesi, miten sitä piti pitää päässä.

Erkki viivähti tuskin paria minuuttia, tarttui kädestä ja sanoi:

"Näkemiin. Minä tulen pian."

Samassa oli hän poissa.

       *       *       *       *       *

Irja käveli malttamattomana asemasillalla. Minuutit kuluivat
hitaasti. Viisari valaistussa kellotaulussa asemahuoneen seinällä
näytti toisinaan pysähtyneen. Myrsky mylvi puistossa. Kaasulyhty
huojui tuulessa, suhisi ja näytti toisinaan sammuvan. Vihdoin läpäsi
lumiryöpyn veturin valo ja kinoksia kahlaten vyöryi pikajuna asemalle.
— Irja käveli asemasillalla samaan suuntaan.

"Hyvää iltaa!" kuului ylhäältä veturihytistä. Ääni tuli pehmeänä ja
lämpöisenä.

Samassa oli koliseva, lumikinosten peittämä veturi ohi ja pysähtyi
asemalaiturin päähän. Irja saavutti sen sieltä. Erkki oli laskeutunut
alas ja nosti lakkiaan.

"Niinhän sinä kuljet kuin lumivuoren sisällä", sanoi Irja.

"Me olemmekin kyntäneet halki kinoksien, eikä ole kumma, jos niitä
onkin vielä osa niskassamme."

"Mitähän, jos jäitkin välille," kiusotteli Irja.

"Eläpäs! Sitäkö sinä toivoit täällä?"

"Sitä!" — Irja nauroi käsipuuhkansa takaa.

"Vai niin! Mutta minä tulin kuitenkin."

"Ja nyt minulla on sinulle eräs ehdotus: sopisiko sinun tulla luokseni
tänä iltana?"

"Onko sinulla joku merkkipäivä?"

"Ei, muuten vain. Eräs tuttavani täältä, neiti Lillström tulee myöskin.
Se johtui äsken mieleeni, kun tiesin sinun olevan tänne tulossa ja on
tällainen huono ja kylmä ilma..."

"Kiitoksia ystävyydestäsi! Kutsuasi et olisi siltä kannalta katsoen
voinut paremmin asettaa. Sillä suoraan sanoen: lämmin kahvitilkka ei
nyt tee pahaa."

"Sen arvasin."

"Tulenko heti, kun joudun?"

"Tule vain."

Saavuttuaan asuntoonsa riisui Irja nopeasti päällysvaatteensa ja haki
puita säiliöstä pannakseen pesään.

Kohta räiski iloinen tuli uunissa ja sen loimussa järjesteli Irja
huonettaan ja iloitsi jokaisesta siirrosta, joka somisti sitä. Hymy
kaunisti hänen kasvojaan tällä hetkellä.

Hän ei tahtonut kieltää itseltään, että todella odotti Erkkiä. Hän
hymähti maltittomuudelleen, mutta samassa vakasivat viime tapaamisien
muistot hänet ja hän palautti ne toisen toisensa jälkeen...

       *       *       *       *       *

Nyt hän tuli, kun pystyvalkea oli iloisimmilleen kerjennyt.

"Neiti Lillström ei ole tullut vielä. Hänellä lienee joku este. Mutta
voinemmehan odottaa kahdenkin?"

Heidän katseensa yhtyivät...

       *       *       *       *       *

"Kummallinen on ihmisten elämänjuoksu," puheli Erkki kuin äänellään
tarttuen johonkin mielessään kulkevista ajatuksista. "Jos jäisi jotakin
näkyvää jälkeä, viivat tai jotakin sellaista, joka tehtyä matkaa
kuvaisi, niin saisimme niistä nähdä, kuinka polkumme risteilevät."

"Aluksi ne kuitenkin kulkisivat yhdessä."

"Niin juuri," ilostui Erkki. "Muistatko sinä vielä jotakin noilta
ajoilta? Eihän ollut ainoatakaan päivää noina vuosina, ettemme olisi
leikkineet yhdessä."

"Tuskin yhtään."

"Voisimmeko vielä kerran loitsia esille nuo ajat?"

Erkki kertoi niistä. He muistelivat niitä yhdessä. "Muistatko sitäkin
ja sitäkin?" kilpailivat he keskenään.

"Kuinka sinä saatkin ne henkiin heräämään!" huudahti Irja. "Ihan
tulemme lapsiksi jälleen."

Erkin herkässä mielessä herätti Irjan sydämellinen osanotto voimakkaan
tunteen. Irja tuli lähemmäksi häntä. Hänen mielessään ailahti, kuinka
Irja on hänelle enempi kuin kukaan muu nainen. Hän tukahdutti sen
ajatuksen, mutta siitä huolimatta rakentui siitä enempikin: kuva
kodista, tällaisesta vastaanotosta, sydämellisyydestä, ystävästä,
jota vastaan rientäisi, kun palaisi matkalta. Kuinka hänen tekikään
mieli upottaa hento käsi omaan känsäiseen kouraansa, tai kohottaa se
huulilleen. Hänen teki mieli sanoa Irjalle, mitä tunsi tällä hetkellä.
Mutta oli kuin Irja olisi kohonnut paljoa korkeammalle silloin. Hän
ei ollut enää entinen asemapäällikön Irja. Hänessä oli jotakin,
joka kiihoitti, rohkaisi; hänen hymynsä saattoi ajatukset sekaisin.
Kuitenkin joku hänessä ei sallinut tulla luokse. Mitä se oli ja mistä
se johtui, ei Erkki saanut selville. Oliko aika vieroittanut heidät
toistaan, tai olivatko he kasvaneet niin eri seurapiireissä, että
heihin molempiin oli tullut toisilleen vierasta. Mistä syystä olikaan
Irja kutsunut häntä?

Erkin mielessä risteili kysymyksiä, jotka turhaan etsivät vastausta.

Kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi tällä hetkellä, kun he
muistellen kulkivat menneitä aikoja. Eivät he huomanneet kumpikaan,
kuinka aika kului, eivät muistaneetkaan, että heille piti tulla
joku seuraksikin, niin olivat he syventyneet katselemaan toisiaan,
hymyilemään toisilleen.

       *       *       *       *       *

Ovikello soi. Sen ääni tuntui kuin kylmän raudan kosketus lämpöiseen
ihoon. Lumous katosi. Pienet hengettäret, jotka aivan äsken olivat
ympäröineet heidät, pakenivat.

He katsoivat toisiaan hetken kuin viime tervehdykseksi ja sitten riensi
Irja avaamaan.

"Sinäpä olet niin pirteän näköinen; mikä sinulle nyt on tullut!⁰, kuuli
Erkki raolleen jääneestä ovesta tulijan kysyvän.

"Kiitoksia! Toivotaan, että se jäisi pysyväiseksi⁰.

"Sinullahan onkin täällä jo vieraasi... Oo... Irja!" — Erkki merkitsi
tulijan äänen sävyn muuttuneen. Hän vaistosi, että tulijalla oli
jotakin häntä vastaan.

Samassa he tulivat sisälle. Neiti Lillström jäykistyi teennäisen
juhlalliseksi. Hän mittasi nopealla silmäyksellä Erkin päästä jalkoihin.

"Me olemme sinua odottaneet jo ison aikaa," sanoi Irja.

"Niin, katsos syy oli siinä, etten muistanut päivällä, kun kutsuit,
että proviisori oli matkalla. Kun juna myöhästyi niin hänkin myöhästyi.
Enkä ymmärrä, missä ihmeellä hän viipyi vielä sen jälkeen. Luulin jo
että minun pitää jäädä apteekkiin yövuoroon.

"Vika on herra Teräksessä", sanoi Irja, "hän ei ole saanut junaa
aikaisemmin tänne tänä iltana."

"Minä voisin siirtää syyn taasen johonkin toiseen", sanoi Erkki,
"mutta olkoon nyt minun. Pahottelen, että olen neiti Lillströmille
tahtomattani saattanut ikävyyttä."

"Siitä ei pääsyni ollut niinkään paljon riippuva, vaan tuli siihen
vielä uusi viivytys. Kun juuri olin sulkenut oven ja vähin päässyt
rauhoittumaan, niin soi yökello, kuin olisi tulenvaara kohdannut. Mene
ja avaa! Täällä tohtorin määräys! Ryhdy laittamaan lääkkeitä! Siihen
meni aikaa.⁰

"Varmaankin joku vaarallinen sairaus?⁰ kysyi Erkki.

"Ehkä se oli. Teikäläisiä muuten." — Neiti Lillström kääntyi Erkkiin
päin. — "Herra Teräshän on rautatieläinen?"

Neiti Lillströmin katse arvosteli taasen julkeasti, niin että Erkki
sisimmässään raivostui.

"Olen — veturinkuljettaja." — Ääni kalskahti kuin kysyen: mitäs sitten?

Irjan valtasi kummallinen levottomuus. Hän huomasi neiti Lillströmin
katseet ja lieskan leimahduksen Erkin silmissä. Hän aavisti, että
siitä seuraisi vielä enemmänkin. Mitä varten Eine käyttäytyi noin
tahdittomasti? Mitä hän ajatteli Erkistä?

"Kuljettaja hänkin kuuluu olevan."

"Kuka?" — Erkki nousi nopeasti.

"Joku Sariola tai Sirola."

"Mitäs hänelle sitten on tapahtunut?" — Ilme Erkin kasvoilla oli
muuttunut.

"Hän kuuluu saaneen matkalla ollessaan halvauksen."

Suokaa anteeksi, olen pakoitettu lähtemään heti. Sirola on toverini.⁰

       *       *       *       *       *

"Vai niin", sanoi Eine Erkin mentyä, "sinä valittelet yksinäisyyttäsi,
etkä pidä minään säätyläisseuraa, joka sinulla on täällä, mutta
kyllä sinä saatat istua kahdenkesken omassa huoneessasi — jonkun
veturinkuljettajan kanssa."

"Hänhän on lapsuuden leikkitoverini. Ja odotimmehan sinua."

"Niin, lapsuuden, mutta nythän ei olla enään lapsia, eikä samalla
kehitysasteella."

Neiti Lillströmin suupielessä värähteli iva...

       *       *       *       *       *

N:o 400, Teräksen veturi, seisoi valmiina junan edessä.

Lunta oli satanut jo monena vuorokautena perätysten; oli tullut
sydäntalven lumikuukausien aika.

Iltapäivällä oli yltynyt tuulemaan. Puiden paljaat oksat pieksivät
sekavaa ilmaa, ulvoivat ja vonkuivat. "Eikö lumiauraa ole lähetetty?"
kysyi Erkki junailijalta, joka tuli merkitsemään kirjoihinsa konetta
hoitajineen.

"Sen pitäisi juuri saapua. Äsken ilmoitettiin sen lähteneen Suvannolta
ja ehkäpä ehtii tulla tänne kymmenen minuutin aikana, mikä meillä on
vielä jälellä".

"Siitä me emme suuria välitä. Onhan meillä puita ja vettä."

Erkki haki avaimen ja meni kiristämään ilmapumpun tivistettä, joka
näkyi vuotavan, hyppäsi alas sitten ja koetteli muutamia koneen osia,
jotka olivat pitkällisenä ajokautena kuluneet.

Kun vielä oli koetettu jarrujen toimintaa koneiden vaihdon jälkeen,
oli kaikki valmiina lähtöä varten Erkki meni odottaessaan alas
asemasillalle.

Mahtoiko Irja olla toimessaan vai oliko vapaana. Hänestä tuntui heidän
asiansa olevan kuin veitsenterällä eikä hän voinut saada mielestään
pois eilisen illan kiusallista vaikutusta. Hän olisi mielellään
halunnut nähdä Irjan, katsoa kerrankaan silmiin, saadakseen jotakin
varmuutta asiaan.

Yhtäkkiä hän huomasi, että voisi käydä lippuluukulla, mutta
samassa osui katseensa neiti Lillströmiin, joka seisoi vähän etempänä
väkijoukossa puhellen ja nauraen kahden hienosti puetun naisen kanssa.
Oli kuin jollakin teräaseella olisi pistetty. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja oikaisi ryhtinsä, katsoi yli väkijoukon huomaamatta ketään
— huomaamatta edes, kuinka eräs katse oli häneen kiinnitettynä,
virkahuoneen akkunasta, josta sopi aivan hyvin näkemään siihen
paikkaan, missä Erkki käveli edestakaisin.

"Jos lumiaura meidät myöhästyttää, on Irjalla tilaisuus näyttäytyä,
mikäli hänellä on siihen halua."

Hän asetti tämän ehdon, vaikka kohta tuntui, ettei olisi pitänyt
sitä tehdä, sillä saattoihan Irjalla olla voittamattomia esteitä.
Mutta toiselta puolelta pyörähti taasen voimakkaasti, että juuri niin
piti tehdä, sillä häntä oli loukattu, Irjan ystävätär oli loukannut,
mittaillut häntä katseellaan melkein kuin maantienkulkijaa, ja Irja oli
sen huomannut. Sitä osoitti hänen kätensä vavahduskin hyvästellessä,
sitä hämmästyksensä, sitä katseensa, joka oli käynyt merkillisen
sulkeutuneeksi. Mistä syystä? — Mutta mitä ihmeen syytä tästä oli näin
kiivastua. Jokaisellahan oli vapaus arvostella, muodostaa se tai tämä
käsitys toisesta ihmisestä. — Kuitenkin kuohahti koskena jäljessä
loukattu ylpeys, sillä neiti Lillströmin katse oli piirrellyt kuin
polttoneula. Muulloin olisi hän sen voinut kestää — nyt ei. Eikä Irja
jäänyt osattomaksi. Nuo kaksi olivat häntä vastaan, ja jollei hän
voita, niin kaikki ratketkoon...

Tuli ilmoitus, että lumiaura oli viivästynyt. Lähtöä ei voinut enää
viivyttää.

Erkki oli juuri nousemassa koneeseen ja katsoi asemahuoneen ovelle,
joka avautui, ja asemapäällikkö virkapuvussaan tuli lähettämään junaa.
Hän viittasi asemamiehelle, viittasi myöskin junailijalle, jonka
antamaan merkkiin Erkki oli jo valmis vastaamaan.

Kun juna läksi sinä aamuna Norvannon asemalta, oli kuin sen veturi
olisi ollut poissa suunniltaan. Ne matkustajat, jotka olivat
seisoaltaan, horjahtelivat toisiaan vastaan ja junapalvelijat
kerkesivät hädintuskin hyppäämään viimeisen vaunun portaalle.

Asemahuoneen akkunaan ilmestyi tyttö, joka levottomin sydämin katsoi
kiitävän junan jälkeen...



5


Mutta juna riensi voimia kysyvään kamppailuun kiihtyvällä nopeudella.
Kohta vaihteiden takana, pitkän makasiinirakennuksen suojassa vaani
myrsky. Siellä se oli laitellut esteet tien poikki ja juoksutteli
lumikuuroja pitkin hangen selkää, kuin uhitellen. Ja kun juna tuli
esille, syöksyi se raivostuneena sen kimppuun. Se ei ollut enää
salakähmäistä nätelemistä sieltä ja täältä niinkuin huoneiden suojassa,
vaan avonaista taistelua, rehellistä sylipainia. Myrsky syöksyi
korkealla sillalla kuin viime ponnistukseen. Mutta hurjasti ryntäsi
junakin. Se tuli siltakaarien alle täysin voimin. Vielä sillä oli
kasvava nopeus. Kytkimet natisivat vetämisen ankaruudesta, niiden
jouset jännittyivät. Veturi kiskoi vaunuja kuin arkailevia nahjuksia,
jotka eivät uskalla käydä silloin eteenpäin, kun tosi on kysymyksessä.

"Kylläpä se painaa," sanoi kuljettaja ja avasi höyrynsulkijaa yhä
enemmän.

Hän antoi varoitusmerkin ja kun tiesi radan tässä olevan hyvin suojatun
ja arveli tien olevan selvän, uskalsi hän hetkeksi poistua paikaltaan
ja auttaa toveriaan pesän hoitamisessa. Yhdessä latoivat he kivihiilet
tasaisesti, laittoivat kunnollisen pohjan, kun nyt vielä oli siihen
tilaisuutta. Pikku seikoista riippui paljon.

"On siellä nyt tulta," sanoi lämmittäjä. "Niin ovat putket, kuin sulaa
metallia täynnä."

"Hyviähän me kokkeja olemme ja hyvin sitä on hepoa ruokittavakin."

Tultiin juuri pieneen metsään, jossa myrskyn voima vähän lannistui.
Luntakin oli tasaisemmin radalla, ja juna sai vauhtia yhä enemmän.
Mutta sitä kesti vain lyhyen hetken. Ja metsän takaa avautui
äärettömältä tuntuva lakeus. Myrsky painoi tässä vinosti vastaan.
Koko junan sivu oli sen rynnistysalueena. Ja nyt se päätti käydä
väsyttävään taisteluun. Se painoi vastaan yhtämittaa, hellittämättä,
koko voimallaan.

"Minkälaista lieneekään Kourin leikkauksessa," arveli jo lämmittäjä.
"Tämä tuuli on kai tehnyt sinne oikein hiivatinmoiset patterit."

"Luultavasti, sillä se lyö siihen lännestä matalametsäisen kunnaan yli
niinkuin viemäriojaan, ja sen pohjalta meidän pitäisi löytää kiskot."

Lämmittäjä pyyhki hikeä otsaltaan, tarttui hiililapionsa varteen ja
alkoi työnsä jälleen. Joka kerta, kun hän polkaisi paininta lattiassa,
rävähdyttivät automaattiset laitteet pesän luukut auki, ja vihertävän
keltaisen liekin loimu valaisi hytin sekä savupilvet ja myrskykuurot
ensimäisten vaunujen yläpuolella.

Kuljettaja avasi akkunan sivultansa estääkseen pesän kirkkauden
huikaisemasta silmiään. Savupiippu ulvoi myrskyn seassa ja
silmänräpäysliikkein syöksyi siitä sakeaa savua ulos, painautuen kohta
vaunujen kattoja pitkin ja sieltä alas junan suojanpuoleiselle sivulle.
Säkenet tanssivat tuulen pyörteissä, yrittivät ylös, mutta syöksyivät
maahan, kuin tuperruksissa.

Varustauduttiin Kourin leikkausta varten.

Miehet häärivät hämärässä hytissä. He tarkastivat konettansa. Heillä
oli kyllin kivihiiliä, kyllin vettä.

Kuljettaja Teräksen luonteenomainen reippaus ja rohkeus sekä neuvokkuus
oli monesti ollut jo koetuksen alaisena — eikä suinkaan vähäisessä
määrässä tänä myrskyisenä päivänä.

Ilta oli jo hämärtynyt siinä määrässä, ettei nähnyt pitkälle eteensä.
Lyhdyt koettivat valaista läpi sakean lumisateen. Muutamista kohdista
näkyivät niiden valossa kiskot tiellä, mutta useimmissa paikoissa ne
olivat kokonaan hautautuneet. Siellä täällä häämöitti joku pensas tai
heinälato tiepuolessa.

Pian hämärän keskeltä alkoi maasta kohota musta vastarinta. Se
suureni suurenemistaan, ja sitä kohden kiisi veturi värisevin tulin,
raivostuneen eläimen tavoin.

"Nyt se alkaa," sanoi Erkki.

Samassa syöksyi juna Kourin leikkaukseen. Lumivyöryt kohosivat
korkealle ilmaan ja paiskautuivat sieltä alas, yli koneen ja
ensimäisten vaunujen. Hetkeksi pimeni kaikki niinkuin olisi saanut
iskun vasten silmiään.

"Terve!"

Lumi tunkeusi kaikista pienistä rakosista kattilan kuumiin osiin,
joissa se pian muuttui usvapilveksi. Ryöpyt seurasivat toisiaan
itsepintaisesti uhmaten...

Koko juna hätkähti vastarinnan kohdattuaan. Tieto meni puskimesta
puskimeen, kytkimestä toiseen. Matkustajat huojahtivat penkeillään,
ja lähellä akkunaa olevat koettivat katsoa ulos, kuitenkaan mitään
näkemättä. Vaunut nytkyivät niinkuin olisi niitä tuupittu edestä ja
takaa.

Joku oven lähellä istuvista koetti avata ovea, mutta sieltä syöksyi
lumisade sisälle, ja myrsky pyyhkäisi vaunun päästä toiseen.

"Pankaa ovi kiinni!"

Pauhu kuoleusi jälleen, ja ihmiset kääreysivät vaatteisiinsa. Heitä
puistatti sellainen kohtaus.

Veturihytissä oli ainoana kysymyksenä päästä läpi leikkauksesta. Erkki
oli vielä suurentanut koneen tehoa, vaikka vesi olikin alkanut vähetä
kattilasta. Höyrynpaine pysyi kuitenkin vielä entisellään.

Hänen neuvokkuuttaan yksinomaan nyt kysyttiin. Lämmittäjänkin
oli vallannut epävarmuus. Koneen huimaava käynti nieli kovasti
polttoaineita. Ei kauvan kestänyt ennenkuin pesä oli tyhjä ja vesikin
alkoi vähetä. Kumpaa lisätä?

Erkki tunsi tien tarkemmin kuin lämmittäjä, joka väliaikaisena miehenä
oli asetettu hänen toverikseen. Hän tiesi yksin kantavansa kaiken
vastuun. Kun lämmittäjä yritti tarttua hiililapioon, sanoi hän vain
lyhyesti: "Istu!"

Neljänneskilometrin matkalla oli höyrynpaine pysytettävä samana.

Jo kumahtelivat kiivaammat iskut junan etupäässä. Leikkauksen sivut
laskeutuivat. Juna tuli metsään, joka tässä riensi avuksi, ehkäisten
myrskyn voiman.

Nyt oli toimittava. Ei ainoakaan sekunti saanut luistaa ohi. Erkki
vähensi höyryn menon, pani toisen syöttölaitoksen jälleen toimimaan
ja auttoi lämmittäjää. Pian oli pesä kunnossa jälleen ja höyrynpaine
nousemassa.

Lämmittäjän valtasi iloinen reippaus. Äskeinen alakuloisuus oli ohi.

"Niinhän se menee kuin messinkihöylällä!" sanoi hän.

"Mikäpäs estäisi. Mutta anna Pollelle evästä taasen vähän ajan
kuluttua, sillä nuo tuolla jäljessä me tahdomme saattaa määräpaikkaansa
tänä iltana, vaikka puukkoja sataisi. — Älä lataa tupakkaasi!"

Hän nykäisi savukkeen toverinsa suusta ja heitti pesään sanoen:

"Tämä se tepsii niinkuin Könni-Matin mälli Marttilan emännän
hiivattomassa kaljassa. Heitäppäs kivihiiltä lisäksi, pari lapiollista
kumpaankin poskipieleen sitä sinun 'hiivatinmoista' mujuasi, joka ampuu
meitä vähän tuonnemmaksi!"

Oli kuin olisi vallattomuus tarttunut kaikkiin kolmeen, molempiin
miehiin ja koneeseen. Pesä oli saanut annoksensa ja jälleen kiidettiin
kuin leikkiä lyöden kohti leikkauksen toista osaa.

"Tämä vasta tanssia on!" sanoi lämmittäjä reippaasti.

"Vähintäänkin! onko sinulla, muuten, ketään, jonka luokse riennät, kun
pääsemme perille?"

"Niin mitä?"

"Hemettiä, sellaista, joka vähän ruokkoaisi lunta hartioiltasi, kun
saavut vihdoin..."

Samassa paiskautuivat kokonaiset kinokset yli koneen, ja miehet
peittyivät höyrypilveen. Lunta satoi välikköön, jossa lämmittäjä seisoi
moukaroiden suurimpia hiiliä pienemmiksi, satoi aina hytin lattialle
saakka...

Kone taisteli raivostuneena. Sen pyörät tekivät vahvimmissa kinoksissa
vaarallisia pyörähdyksiä, milloin ne eivät enää suoranaisesti ottaneet
kiskoon kiinni. Yli savupiipun syöksähtivät lumiryöpyt toistensa
jälkeen. Lumi kasautui jalkakäytävälle kattilan eteen ja molemmin
puolin, kinostuen hytin seinää vastaan, peittäen akkunat. Kuumat osat
kähisivät kuin kiukaassa ja koko veturi vapisi ja huojui äärettömässä
ponnistuksessa.

"Mitähän jos joku kohta pettäisi?"

Se välähti mielessä salaman tavoin. Nyt oli luotettava koneen
kestävyyteen, sillä ei vähimmässäkään määrässä auttanut luopua mistään.
Se oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut
vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.

Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä
tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän
puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet
rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja,
avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen
kinostuma vähensi sen vauhtia.

Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää
kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.

"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.

"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.

"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä..."

Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi,
ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä
hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi
lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin
kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen,
silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.

Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut
laskeutua.

"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.

Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin
olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä
tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja
höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt
viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni
kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa
raskaasti... vastustellen...

Samassa vilahti ohi puoleksi lumeen hautautunut kuusi. Erkki näki sen
avatusta sivuakkunasta. Taistelu oli loppuun suoritettu.

Kappaleen ajan kuluttua saapui juna seuraavalle asemalle. Se tuli
hiljaa laahustaen kuin väsynyt...

Erkki istui penkillään ja hetkisen hänestäkin tuntui niinkuin jokainen
hermo olisi pyytänyt lepoa...

Asemalla viivyttiin enemmän kuin oli aikatauluun merkitty. Junan
lähettäjä oli antanut lähtömääräyksen ja veturista oli vastattu, mutta
siitä huolimatta seisoi juna yhä.

Matkustajat alkoivat tulla jo kärsimättömiksi. Heidän mielestään
oli jo seisottu aivan määrättömiä. Mitä oli tällainen viivyttely!
Lapset alkoivat olla iltaunissaan ja itkeä tuhersivat. Joukossa oli
hermostuneita ihmisiä, jotka eivät voineet sietää tällaista. He
katsoivat vihaisesti koko matkustavaa yleisöä, ikäänkuin jokainen olisi
ollut osaltaan syyllinen viipymiseen. Heidän mielessään jo kasvoivat
puolet minuutit minuuteiksi...

"Täällä saa ensin kärvöttää vilussa ja sitten vielä tuollaista
viivyttelyä..." puhkesi joku.

"Tuleeko tässä vastaan juna?" kysyi toinen.

"Ei tule," vastasi junapalvelija.

"Mitä tässä sitten seisotaan?"

Mutta palvelija oli jo mennyt astioineen.

"Kuuluu höyry loppuneen", tuli tieto toisesta päästä.

"Minkälaisia miehiä siellä on?" usahti taasen joku.

Tuuli kiskaisi vaunun seinää, tohautti ilmaventtiilejä katolla, vinkui,
valitti... Vaunun läpi kulki kalsea ilma ja värähdytti tuulen puolella
istujia. Mielet alkoivat kuohua.

Vihdoin nuoren kirjurin sisu myöskin riehahti. Ja hän läksi kiivain
askelin junan etupäähän.

Erkki oli lähettänyt toverinsa alas kiertämään koneistoa. Vaikka
jokainen kohta hänen ymmärtääkseen oli kunnossa, oli kuitenkin
varmistettava. Hän oli iloissaan, että oli päästy läpi Kourin
leikkauksesta. Se oli parhaimpia saavutuksia huomioonottaen, että
lumimyrsky oli tullut yllättäen, eikä auraa oltu voitu lähettää junan
edellä kulkemaan. Heidät tosin oli saavuttanut "köyhyys", niinkuin
lämmittäjä oli arvannutkin: vettä oli peloittavan vähän ja höyrynpaino
mitätön, mutta läpi oli tultu.

Veturimiehet palasivat kiertomatkaltaan ylös hyttiin; alhaalla oli
kaikki kunnossa.

"Sinä menetit matkalla tupakkasi. Istu nyt ja pane tuosta sillä
välillä, kun minä laitan kaikki lähtökuntoon — äläkä muuten ole
milläsikään," sanoi Erkki.

Toverista tuntui hyvältä. Teki mieli sanoa jotakin, mutta ei löytänyt
sanoja.

"Mitäs siellä tehdään?" kuului samassa kirjurin kiukkuinen kysymys
alhaalta.

"Istutaan," tuli ylhäältä hämärästä hytistä.

"Lähtökäsky on annettu aikoa sitten."

"On kuultu ja vastattu."

Erkki astui välikköön ja näki kirjurin virkalakki päässä, kaulus
pystyssä, pitkänä ja hinteränä seisovan tuulessa. Häntä harmitti
äänensävy ja teki mieli asettua kiusoittavaan vastarintaan.

"Kylläpä siellä ollaan nenäkkäitä; tiedättekö että minä junan
lähettäjänä olen teidän esimiehenne?"

"En."

"Minä käsken teidän lähteä!" huiski kirjuri malttinsa menettäen.

"Se on teidän asianne."

"Ja teidän on lähdettävä!"

"Se on taasen meidän asiamme, mutta tuossa sävyssä annettuja käskyjä me
emme tarvitse — emmekä missään sävyssä, sillä me kai jokainen tiedämme
tehtävämme ja täytämme sen, miten mahdollista."

"Te... te...!" yritti kirjuri väliin ja rupesi nousemaan ylös veturiin.

"Tänne ei saa tulla!"

"Mitä...?" hämmästyi kirjuri.

"Tämä on minun paikkani ja teidän paikkanne on asemasilta."

"Tätä te saatte katua." — Kirjuri astui alas, mutta pysähtyi ihan
portaan juurelle, luullen kuljettajan säikähtäneen uhkausta.

"Te esiinnytte röyhkeästi ja sopimattomasti."

Ei vastausta.

"Minä raportteeraan...!"

"Perhanan poika!" karjaisi Erkki. "Etkö osaa hoitaa syöttölaitoksia?"

Hän meni nopeasti hyttiin. Käsi taputti nauraa hykertelevää lämmittäjää
olalle, samalla kun suu moitti ankarasti:

"Senkin hutilus, etkö sinä tiedä syöttölaitoksen hukkaputken päättyvän
juuri portaan alle. Nyt sinä laskit kiehuvan veden esimiehesi
kintuille."

Kirjuri meni.



6


Tästälähtien Erkkiä suorastaan kiusasi Norvannon asema. Milloin hän
joutui kulkemaan sen sivuitse, pysytteli hän ikäänkuin piilossa
kopissaan ja varoi katsomasta aseman virkahuoneen akkunaan.

Isoon aikaan ei hän kuullut Irjastakaan mitään. Mutta sitten tiesi
joku kertoa, että kirjuri, samainen virastaan pöyhkeilevä nuorukainen,
joka häntä oli yrittänyt komennella, hakkaili tyttöä. No niin, kaiketi
hän olikin sopivampi seuranpitäjä kuin veturinkuljettaja, jota neiti
Lillström niin oli osannut halveksia.

Mutta vähitellen, kevään joutuessa, mieli alkoi muuttua. Eikö kuitenkin
ollut turhamaista noin sydäntyä mitättömästä kohtauksesta? Eikö ainakin
ollut väärin lukea sitä Irjan syyksi? Irjan, jonka katse lämmitti
enemmän kuin kenenkään.

       *       *       *       *       *

Erään kerran joutui Erkki, saavuttuaan iltapäivällä Norvantoon,
odottamaan siellä yöjunaa.

Kevät oli jo tullut. Hänen oma veturinsa oli konepajassa korjattavana
ja hän teki matkoja enemmän tai vähemmän tilapäisesti, milloin ei ollut
konepajalla koneensa vikoja neuvomassa.

Hämärtyvä ilta teki mielen pehmeäksi ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi.
Olisi haluttanut mennä tapaamaan Irjaa, mutta jokin kummallinen tunne
esti häntä edes vilkaisemasta virkahuoneen akkunaan. Hän käveli
puistossa, poltteli, istuskeli penkeillä ja katseli haavemielellä
iltaruskon kultaista valoa.

Yht'äkkiä rasahti käytävän hiekka. Mies ja nainen vaelsivat
äänettöminä, rinnatusten ohi. Erkki hätkähti. Siinä olivat Irja ja
kirjuri; nähtävästi he eivät hämärässä tunteneet häntä.

Sydän tykki pakahtuakseen ja veri humisi korvissa. Ajatukset
risteilivät sekavina. Vai niin! Se oli siis totta kuitenkin. Mutta
olkoon, niin kai olikin parasta.

Ja Erkin pää nousi pystympään ja ryhti suoristui.

       *       *       *       *       *

Alkukesästä, olivat rautateillä varsinaiset talon työt käynnissä.
Silloin eivät joutaneet veturit eivätkä miehet joutilaiksi. Kiven,
soran, halkojen ja pölkkyjen veto toimitettiin kiireellisesti.
Tervauslaitokset savusivat, pölkkypinot katosivat radan varsilta,
ryhmittyivät toisiin paikkoihin ja hajaantuivat vihdoin merkittyihin
kohtiin pitkin rataa. Ratavartijain johtamat "topparoikat" kulkivat
radalla, tivistyskuokat heiluen, lapiot kalskaten. Kiilain varassa
kevätkauden ollut roudan runtelema tie oikaistiin, kiskojen välit
tarkastettiin ja niin saatiin kaikki taasen kuntoon vuoden ajaksi.

Erkki oli määrätty Hietamäen kuopalle kolmeksi viikoksi. Vahvasti
varustettuina läksivät sekä "hepo" että miehet varhaisena
maanantaiaamuna. Lyhyet soravaunut kuppelehtivat jäljessä, viimeisenä
makuulavoilla ja lämmityslaitoksella varustettu tavaravaunu miehistön
asuinsijaksi.

Junailijana oli matalarakenteinen Vahlmannin Jakke, säyseä ja taipuisa
mies, liukas ja ketterä sekä erinomaisen nokkela nuljahtamaan pois
nuhteenalaisuudesta, mainio itkettämään vaimoväkeä, milloin hän
jollakin sydänmaan asemalla tapasi heitä ja kävi haastelemaan silmät
sinihaikeina. Kuinka puhui hän silloin elämän katoavaisuudesta?
Kuin parhain pappi. Ja mitäs arvelivat vaimot? No, tämän Vahlmannin
Jaken he tahtoisivat asettaa seurakunnan eteen. Mutta Jakkea kutsuu
tehtävänsä. Hän kohottaa särisevän sarvipillin suullensa, nousee
muodoltaan sangen totisena punaisine lippuineen ylös vaunuun, tekee
kunniaa rautatieläisten tapaan ristissä käsin huojutteleville naisille
ja poistuu kuin ilmestys. — Joistakin aivan erikoisista syistä oli
hän näiden työjunien vakinainen konduktööri, eikä se rautatieläisten
mielestä ollutkaan suinkaan huonosti osunut, sillä reipasta, hilpeää ja
vaihtelevaa mieltä osasi hän pitää vireillä.

       *       *       *       *       *

Tuolla kohosi kangas loivarinteisenä molemmin puolin laajana
aukenevista nevoista. Suon vaivaiskoivut loppuivat, missä maa alkoi
yletä; vaihtuipa metsä vihdoin upeaksi kuusikoksi, joka kehyksenä
kiersi suon ja kankaan rajoilla. Keskempänä katosivat kuuset ja
tilalle tulivat petäjät, ensin rehevämmät, sitten matalammat ja
huonompikasvuiset. Kangas päättyi valtavaan hiekkalakeen, jossa
kasvullisuus oli harvempaa.

Mäellä oli ratavartijan asunto, ja sen luota poikkesi lyhyt sivuraide
hietakuopalle. Vahtituvassa asui Hietamäen Antti, rata- ja hietakuopan
vaihteen vartija.

Aamupäivällä saapui hietajuna. Se pysähtyi vaihteeseen vain siksi
aikaa, että miehet kerkesivät nousta vaunuihin ja painui sitten
kolisten kuoppaan. Työ alkoi. Neljännestunti oli tuskin kulunut ja nyt
jo heiluivat urakkamiesten lapiot, kahahtivat juoksevaan hietaan.

Erkistä oli mieluista olla nyt vaihteeksi täälläkin, keskellä
sydänmaita. Pieni kylä oli muutamien kilometrien päässä radasta, toinen
joella vielä etempänä.

Ilta saapui. Varjot pitenivät ja kellertävään iltapoutaan laski
aurinko. Metsän tutkaimet seisoivat totisina ja värähtämättä
keltaruusun väristä taivasta vasten. Hämärä hiipi maan rajassa alimpien
oksien alla. Vaappuen kiisivät yöperhoset metsätähdestä puolankukkaan,
myykistyivät mustikan kostealle lehdelle, viipyivät hetken ja
vaappuivat taasen. Ilmassa soivat sääskien viulut, soilla kuovien
vaikerrus...

Kirahti vaunun ovi. Mies hyppäsi alas. Unessa oli joukko. Hän
yksin oli valvonut ja kuunnellut yön ääniä seinän takaa. Äsken oli
hän kuljeskellut vähän ympäriinsä, syönyt iltasen ja koettanut
ruveta nukkumaan, mutta ei ollut saanut unta, ja koska ei tuntunut
miellyttävän loikoilu ummehtuneessa vaunussa, hän lähti ulos. Vähän
matkan päässä Erkki pysähtyi ja katsoi taaksensa. Heikko savu kohosi
veturin piipusta, ja Erkin mieleen tuli kuva vanhasta miehestä, joka
istuu porraskivellä syvissä ajatuksissa vähitellen sammuva piippu
hampaissaan. Savu kohosi vaisusti melkein suoraan ylös, kallistuen
sitten länttä kohden. Vähän matkan päässä se muutamien metrien
etäisyydelle maasta muodosti ohuen, paikallaan pysyvän, sinisen
kerroksen ilmaan. Rauhaa henki lempeä yö.

Erkki kääntyi jälleen menemään vahtituvalle päin. Pikku lintu pyrähti
maasta, lensi säikähtyneenä äännähtäen samaan suuntaan ja pistäysi
pihlajaan, joka kasvoi vahtituvan päässä. Pihakivellä istui Anni,
ratavartijan tyttö, käsityö helmaan unohtuneena.

"Minä luulin yksin valvovani", puhutteli Erkki tyttöä radalta.

Anni punastui ja tuli vähän hämilleen vastatessaan: "Muut ne meilläkin
ovat iltaunisia, mutta minulla ei tahdo tulla koko kesänä mennyksi
ennen puolta yötä nukkumaa."

"Kukapa hennoisikaan tällaisena ihanana iltana".

"Saahan sitten talven pimeillä nukahtaa", vapautui Anni.

Erkki nousi jo pihaan ja meni korkean kiven juurelle, jolle tyttö oli
istunut.

"Siinähän onkin komea valtaistuin".

"Onhan tämä", sanoi Anni ja siveli kädellään kiveä jotakin tehdäkseen.

"Ja mitäs te hallitsette tältä istuimelta?"

"Vaikka mitä", nauroi tyttö.

Keskustelu läksi käyntiin, kulki vähäpätöisyyksissä, mutta kulki
kuitenkin. Vähän ajan kuluttua Erkki jo nojasi kiveen ja katsoi ylös,
Anni hieman pää kallellaan vasemman olkansa ohi alas. Ja Erkistä oli
mieluista katsoa kauniisiin silmiin.

Kun hän vähän ajan kuluttua loikoili vaunun lavalla, muisteli hän
Annia. Eipä olisi uskonut, kuinka kaunis tyttö oli saattanut yletä
täällä metsän yksinäisyydessä. Tukka oli vaalea, muoto kapea, suora
nenä, jonka muutamat kasvojen liikkeet taivuttivat vähän kyömyksi, iho
nuortevan raikas ja kuultavan puhdas, silmissä uneksiva katse... Mutta
eipä antanut auttaa itseään kun laskeutui alas kiveltä. Kaunis kuva
mielessään nukkui Erkki vihdoin.

       *       *       *       *       *

Jo puoli viideltä oltiin seuraavana päivänä työssä ja sitä järjestystä
aiottiin pitääkin koko aika, sillä joka suhteessa sopi aloittaa aamulla
aikaisin ja lopettaa illalla varemmin, koskapa iltapäivällä ja illalla
oli juuri näillä seuduilla pääasiallinen junien kulkuaika.

Pitkin junan sivua katsoessa näki lapioiden välähtelyt, käsivarsien
ristivilahdukset ja vartalojen omituisen koivertavan liikkeen
hietaruskeaa pohjaa vasten. Toisinaan keskeytti hiljaisuuden varoittava
huudahdus, milloin rinnettä alas vieri kivi tai sortui petäjä. — Kun
vaunut olivat vihdoin täydet, kokousivat miehet niihin, istuivat
levähtämään tai nakkausivat pitkälleen puhtaaseen hietaan; he
kerääntyivät myöskin toistensa luokse jutellen viettääkseen aikaa, mikä
viivyttiin matkalla tyhjennyspaikalle.

Työn päätyttyä miehet istuivat vaunussa. Toiset polttelivat, toiset
juttelivat.

Jarrumies Lotvonen kirjoitti vaimolleen:

"Pikanelli on lopusa, niin että lähätäppä lissää".

Muuta ei hän saanut kokoon, mutta niinpä sai kotiväki kuitenkin
tervehdyksen.

Vahlmannin Jakke oli ottanut esille viulunsa. Hän istui ruhmolla
kamiinin vieressä, selkä seinään, silmät puoliummessa ja soitti valssin
tahdissa kulkevaa laulun säveltä.

Soiton kestäessä Erkki vaipui haaveisiin. Hänelle muistui mieleen Irjan
lämpöinen kamari lumimyrskyisenä talvi-iltana. Istuiko siellä nyt
kirjuri Irjan kanssa? — Hän hyppäsi alas lavalta, hän ei sietänyt nähdä
ketään, vaunu kävi ahtaaksi. Hän hävisi metsään hietamäen taakse.

       *       *       *       *       *

Mitä useampia päiviä täällä viivyttiin, sitä enemmän Erkki kiintyi
ratavartian Anniin. Ihania iltoja viettivät he yhdessä, kun kajastus
taivaalla vaaleni ja muut viipyivät unten mailla. Kuinka avonainen,
vapaa ja turmeltumaton Anni oli — kokonaan toinen kuin Irja. Kuinka
puhdas hänen sydämmensä. Ja kuitenkin saattoi rintaa oudosti polttaa,
kun Erkki yksin jäätyään muisteli Irjaa, lapsuutensa ystävää.



7


Tuli seuraava kevät; suunnattomat lumimäärät olivat alkaneet sulaa.
Satoi yhtä mittaa, yötä päivää. Jokivarsiasukkaat pelkäsivät jo
pahinta. Kovin tuli tulva yhtäkkiä tänä kevännä. Vesi nousi alinomaa ja
nosti jäät liikkeelle. Talojen myllyt olivat jo vaarassa ja kaikkein
vaarallisimmissa kohdissa oli niitä kiinnitetty vahvoilla köysillä ja
kettingeillä rantapuihin ja kiviin.

Huolen painamana käveli talonpoika rantavainiollaan, sillä syysrukiit
olivat vaarassa.

Jokainen katse seurasi päivät pitkät virran kulkua, mielissä tuskainen
odotus. Kaikki olisi pelastettu, ellei muodostuisi jääpatoa minnekään.

Mutta lämpöiset tuulet porasivat hankea hellittämättä. Sohjuna huljui
koko maa.

Joki oli äyräitään myöten täynnä. Mahtavana ja varmana, tyyneenä ja
rauhallisena vaeltaa sen vesi merta kohden. Se kantaa pinnallansa
rannalta irti kiskomiaan puita ja pensaita, tukkeja ja paperipuita,
heinäsuovia ja latoja, jotka kokonaisina pyörivät joen valtavissa
käänteissä. Ja matkalla liittyi yhä uusia mukaan.

Hietamäen ratavartija nukkui levottomasti. Jo kolmisenkymmentä vuotta
oli hän asunut tässä, käynyt tarkastamassa rataosansa säännöllisesti
ja huolellisesti ennenkuin vuorokauden kiivain liike alkaisi. Näin
keväisin oli oltava enimmän varuillaan, semminkin joella päin. Illalla
oli siellä näyttänyt huolestuttavalta.

Rata oli petollinen, ikäänkuin siihenkin olisi tarttunut keväistä
rauhattomuutta. Routa suli sen pengermästä, nosti kiskot, laski
taasen toisin paikoin. Oli lyötävä kiiloja kiskojen ja pölkkyjen
väliin ja koetettava saada lyömänteet tasaisiksi, sillä kovin pahasti
keikahtelivat vaunut ohi kiitäessään.

Siellä nukkuivat nyt vaimo ja tyttö vartijan noustessa ylös.

Uunin piipussa tohisi myrsky raskain huokauksin ja sade pieksi
akkunoihin. Oli yösydän, melkein pimeä. Vartija sytytti lyhtynsä. Hän
oli mielestään nukkunut liikaa. Tänään oli lähdettävä aikaisin, oli
pakosta, sillä tämä yö varmaan kätki jonkun salaisuuden...

Seinältä otti hän nahkaisen kotelon, jossa olivat merkinantoneuvot,
liput ja räjähdyssignaalit. Näin varustettuna läksi hän ulos. Tuuli
kiskoi eteisen ovea ja oli vähällä saada sen käsistä ryöstetyksi.

Metsässä hietamäen päällä pauhasi myrsky sysäyksin, repi kuin vihassa.
Puun latvat painuivat kumarruksiin, ja taivaan kajetta vasten näkyi
niiden huojunta.

Vartija työnsi vaununsa radalle ja läksi Ourun ojalle. Hänestä tuntui
vain koko ajan, että juuri siellä oli vaaran paikka, mutta siitä
huolimatta oli välilläkin joka hetki jokainen hermo jännityksissä.
Saattaisihan olla jostakin ratakisko poikki, murtua pois paikaltaan
raskaan junan alla.

Niin vyöryi vartija edelleen pidätellen alamäissä, ettei vain vauhti
liian kiihtyisi ja hän kulkisi huomaamatta ohi vaaranpaikan. Nousiko
rata tuossa tavallista enemmän... oliko tuossa routa sen laskenut? Niin
kovin vähän saattoi nähdä pienen lyhdyn valossa.

Nyt mäkeä ylös, taasen alas. Mitä on tuon mutkauksen takana — pimeys
sen kätki. Tuuli vain puhui, lennätinpylväät valittivat jaksottaista
säveltään...

Niin kiisi hän edelleen kuin olisi joku takaa ajanut.

       *       *       *       *       *

Pohjoisesta kiisi yöjuna. Värisevät valot ilmestyivät aukeaman laitaan,
kasvoivat pimeässä etäisyydessä, nousivat maasta. Ja vähän ajan
kuluttua kantausi sen ääni tuulen mukana.

Juna meni halki nukkuvan kylän. Rakennukset häämöittivät mustina ja
niiden seinistä kajahtivat vastaan koneen iskut, vyörynnän pauhu.

Nyt se kohousi metsään, kääntyi mäen päällä, meni ohi kylän laidassa
olevan vahtituvan.

Vaunuissa nukkuivat ihmiset.

Junapalvelijat liikkuivat äänettöminä ovissa. He olivat vetäneet verhot
kaasukupujen yli, ainoastaan ohuen raon kautta tuleva valo valaisi
käytävää.

Vaunut luisuivat pehmeästi eteenpäin, keinuivat ja tuudittelivat
nukkujia.

       *       *       *       *       *

Veturissa oli Erkki toverinsa kanssa. He olivat äänettömiä molemmat.
Erkkiä vaivasi joku ahdistava tunne, jonka syytä ei osannut selittää.
Oli kuin joku patoutuma mielessä.

Hän hoiti tehtäviään vaistomaisesti. Katse vain oli valpas, sillä kevät
oli, luonto oikullinen. Tällä kertaa tunsi Erkki itsensä väsyneeksi.
Ruumis kaipasi lepoa, mutta nyt ei saanut torkahtaa. Pysyäkseen
virkeämpänä avasi hän toisinaan sivuakkunan ja antoi raittiin
ilmavirran sivellä kasvojansa. Juna oli pimeä, ainoastaan viimeisenä
olevan konduktöörivaunun akkunasta kajasti tuli. Joka kerta, kun hän
katsoi nukkuvaa junaa, selvisi hänelle, mikä karkoitti unen silmistä...

Pyörät hakkasivat kiskojen liitekohtia nopeassa tahdissa. Ne
muodostivat rytmillisen kolinan, joka tuulen pyörteiden lomissa kaikui
takaisin joka puolelta. Näin syöksyi musta hirviö eteenpäin, ja
pimeydestä näytti juoksevan kiskopari, jonka jättiläinen nieli. Sen
otsassa paloi kolme silmää säihkyen...

       *       *       *       *       *

Ourun oja oli oikeastaan pienoinen joki, joka kulki yhtä rintaa
valtajoen kanssa, johon sitä esti yhtymästä kolme kilometriä leveä
kangas. Vasta suupuolella se käytti hyväksensä jotakin notkelmaa
ja purkausi jokeen. Mutta joskus tällaisina keväinä kuin nytkin,
saattoi valtaväylä antaa sille mahdottomista varastoistaan. Ja nyt
oli iltapäivällä sattunut sellainen tapaus. Yläkylien suvannot olivat
laskeneet jäänsä.

Rannoilla vapisivat ihmiset tätä luonnon suurta näytelmää katsoessaan.
Tyyni, kiihkoton oli virran kulku, mutta jokainen tiesi sen kätkevän
itseensä mittaamattomat voimat, jotka kykenisivät lyhyessä hetkessä
aikaan saamaan kauheat tuhot. Riippui kokonaan siitä, miten kävisi
mutkauksessa vähän alempana ja saaren luona, jossa joki jakautui
kolmeksi väyläksi. Kaiken varalta oli tuotu räjähdysaineita jään
särkemistä varten. Kuinka siitä huolimatta kävisi? Sama kysymys
kaikkien huulilla, sama tuska sydämessä.

Jo täyttävät tuolla varovaisimmat veneitänsä, ja katselevat navetoissa
karjan kytkimiä, aukaistaksensa ne nopeasti, jos tarve vaatii.

Odotettiin jännittyneinä, tulisiko kauhun viestiä alhaalta...

Päivä kului. Yhä tuli lauttoja, mustia jäitä, talvitien kantoja.
Muutamat olivat kääntyneet nurin ja kuljettivat irti kiskoutuneita
pohjakiviä päällimmäisinä. Vesi oli läpinäkymättömän likaista.

       *       *       *       *       *

Mies juoksee hengästyneenä pitkin joen rantaa. Pysähtyy taloon. Kohta
lähtee toinen seuraavaan. Ylös jokivartta. Hirmuviesti mukana: jäät
ovat patoutuneet.

Ei kysy kukaan, jokainen tietää.

Äsken vainioita, nyt järveä. Virta pauhaa pihoilla, koski kujilla
kuohuu. Hämärtyvän illan kattamaan metsään laukkaa mylvien valloilleen
päästetty karja...

Vesi solisee pitkin hakamaita, pensaiden juuritse, mättäiden välejä,
nousee järveksi, katkaisee kankaan, leikkaa routaista hietikkoa...

Sitten alas rinnettä, laaksoon, nevalle...

Neva järveksi. Vaivaiskoivut veden alle.

Ourun ojalle!

Oja jokena, raivopäänä, rannat temmastuina etäälle toisistaan...
Pensaat upoksissa... metsät joessa.

       *       *       *       *       *

Jo kuuli vartijan herkkä korva onnettomuutta ennustavan äänen. Merkit
metsän rannassa jo viittasivat siihen. Tulvavesi oli jo etäällä
vastassa, mustana tasapintana radan yläpuolella.

Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen
matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut
saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten
lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta
oli jo veden pinta.

Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui
ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.

Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija
koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän
kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän
syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina,
tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot
ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.

Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.

Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli
rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa
ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen
lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko
tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun
vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä
sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui
vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli
kallis.

Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.

"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven
auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti
tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.

"Ourun silta on sortunut".

Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli
veturissa?

Hän huudahti tuskissaan.

"Ei vielä pahempaa ole tapahtunut, mutta pikajuna on tulossa".

"Juoskaa radalle!" hätäytyi Anni. "Herra Jumala, kiirehtikää!"

Anni oli aivan sekaisin niinkuin äitinsäkin.

"Tyyntykää nyt ja kuunnelkaa. Vartioikaa rataa ja pysähdyttäkää juna!
Minä menen Ourulle uudestaan, viemään asemalle tietoa, jos vielä pääsen
yli."

Samassa oli hän jo poissa. Myrsky pauhasi metsässä, mutta merkkituli
paloi vielä. Nopeasti etsi hän vajasta toisen lyhdyn, käänsi vaunun ja
lähti alamäkeä. Vaunun vyöryessä etsi hän kotelosta räjähdyssignaalit,
pysähtyi ja kiinnitti ne kiskoon määrätylle etäisyydelle.

"Herra varjelkoon, ettei sammuisi Annin lyhty eikä kastuisi
räjähdysaine!" —

       *       *       *       *       *

Anni seisoi yksin radalla. Myrsky pieksi hameita ja painoi ne pitkin
jalkoja. Siitä huolimatta hänellä oli lämmin.

Mikä juna nyt olikaan tulossa? Anni muisti numeron, tiesi kuljettajan.
Hän painoi kädellä sydäntään. Hän!...

Mitä? Näkyikö jo etäisyydessä veturilyhty? — Ei, silmissä vain jotakin
sellaista vilahti.

Miten kaikki oli tapahtunut? Miten oli isä saanut tiedon tästä. Jumala
itse sen oli ilmoittanut, hänet vuoteeltaan nostanut.

Hän kuunteli jälleen myrskyn ääntä. Se kiskaisi yli Hietamäen metsän,
saattoi tulen lyhdyssä lepattamaan. Hätääntyneenä katsoi hän lyhtyänsä.
Jumala, Jumala, jos se sammuisi juuri kun juna on lähellä! Hän koetti
kätkeä sen vaatteidensa suojaan ja pitää vain tulta ulospäin.

Tuuli rämyytti vaihteen merkkipeltiä.

Oliko varma, että vaihdekkaan oli oikein?

Hän meni sen luokse ja tutki paikan. — Ja sydämeen hiipi tuska.
Muistui mieleen mennyt kesä, jolloin työjuna oli ollut täällä,
kulki tästä vaihteesta, oli tuossa aina yön aikana... Ne viikot...
Hän oli odottanut niiden takaisin palaavan, odottanut ikävään
menehtymäisillään... eivätkä ne olleet palanneet... Eikä ollut palannut
hänkään, joka oli elämän täyttänyt ja taasen tyhjäksi tehnyt, murheen
rintaan tuonut...

Oli ollut aikoja, jolloin hän ei voinut tätä paikkaa lähestyä, taasen
toisia, jolloin ei olisi muualla ollutkaan kuin täällä ja radan
varrella, suohon laskevalla rinteellä, josta silloin oli viime hyvästin
vilkuttanut...

"Olenko tässä estämässä häntä syöksymästä kuolemaan?"

       *       *       *       *       *

Juna laskeusi alamäkeen ja Erkki vähensi höyrynmenon. Sillä välin
laitteli lämmittäjä pesän kuntoon. He kulkivat nopeaa vauhtia, sillä
alkumatkasta oli juna ollut myöhästynyt ja tällä pitkällä välillä aikoi
Erkki päästä jälleen oikeaan aikaan kiinni.

Lämmittäjästäkin oli kai jo äänettömyys alkanut tuntua pitkältä,
koskapa veti päänsä pois suojanpuoleisesta sivuakkunasta ja sanoi:

"Aikaapa olla metsästäkin jo lumi vähänä."

Erkki oli omissa ajatuksissaan vastaamatta mitään.

"Sanoitko jotakin?" kysyi hän vähän ajan kuluttua kiinnittämättä
ollenkaan huomiota, mitä toveri siihenkin vastasi. Mutta hetken perästä
säikäytti hän lämmittäjän pahanpäiväisesti sanomalla yhtäkkiä:

"Tällainen tulva saattaisi saada suuria onnettomuuksia aikaan."

Ja hetken kuluttua:

"Mitäs sanoisit, jos tuolta pimeydestä ilmestyisi yhtäkkiä eteesi
murtunut ratapenger, kiskot ja sillankansi hiivatissa — ja me myöskin?"

Hän tunsi jonkunlaista nautintoa kohoittaessaan kauhun kuvan hitaan ja
nahjusluontoisen lämmittäjän mieleen.

Mutta Erkki vaipui jälleen omiin ajatuksiinsa.

Yhä viipyi hänen mielikuvituksessaan tuo katse, joka koko matkan
oli häntä kiusannut. Nuo surulliset, anteeksipyytävät, syvät ja
sykähyttävän lämpimät silmät — Irjan silmät. Nuo kalpeat värähtelevät
kasvot, jotka olivat unelmissa häntä seuranneet lapsuusvuosilta saakka.

Sillä Norvannossa, juuri vihellettyään lähtömerkin, oli Erkki
vilkaissut aseman käytävälle, ja siinä, yksinään, alakuloisena ja
muista syrjässä oli Irja seisonut ja katsonut häneen. Katsonut
liikahtamatta, jääden, kuin patsas paikalleen, kun juna oli mennyt...

Mutta nyt oltiin tulossa Hietamäkeen ja Erkki muisti Annin. Hänessä
kuohahti. Omituinen toimintahalu valtasi hänet. Hän tarttui venttiiliin
ja nykäisi täyden paineen koneeseen.

Nyt jo alkoivat astiat heittelehtiä nurkassa, puut liikkua pinoissa,
kukkurat vyöryä välikköön. Lämmittäjä säpsähti ensimäisen halon
putoamista lattialle ja nousi seisomaan. Hän hienosti huomautti
kuljettajaa avaamalla pesän ja rupeamalla syytämään puita sinne. Ja
aivan oikeaan osattu: Erkki ikäänkuin havahtui, tuntui häpeävän ja
sulki venttiiliä.

       *       *       *       *       *

Nyt kääntyivät he Hietamäen ojelmukselle. Erkki näki jo tulen, ja
vaistomaisesti tarttuivat kädet höyrynsulkijaan sekä jarrulaitoksiin,
vaikkakaan hän ei vielä tajunnut, mitä tämä kaikki merkitsi. Tuli
oli siksi etäällä, ettei sen näkeminen vielä kyennyt herättämään
häntä ajatuksistaan erilleen. Lyhyen hetken aikana ei hän oikeastaan
ajatellut mitään erikoista. Kuin iskuna tuli sitten yht'äkkiä: punainen
tuli!

Juna jatkoi matkaansa omalla vauhdillaan.

Mitä oli tapahtunut Hietamäessä, koska vaadittiin junaa pysähtymään?

Edessä on punainen tuli, sanoi hän lämmittäjälle, joka juuri täytti
pesää.

Tuskin elämänsä päivinä lienee Kaijala tehnyt niin nopeaa liikettä kuin
nyt hyökätessään akkunaan. Hapuilevat ajatukset ja järkyttävät kuvat,
jotka sitten kuljettajan äskeisen kuvittelun olivat häntä vaivanneet,
veti punainen tuli kuin magneetti itseensä. Mennessään ne koskettivat
äitiä ja lapsia kotona, mutta hän mykistyi katsellessaan suurenevaa
valopilkkua edessä.

Vauhti väheni ja he tulivat yhä lähemmäksi vaihdetta; nyt jo aivan
hiljaa. Lyhtyjen valaisemalle alueelle ilmestyi Anni. —

Erkki pysähdytti koneen ja tuli alas.

"Mitä on tapahtunut?"

Anni punastui, vaikeni, lyhtyä pitelevä käsi vavahteli.

"Miksi juna on pysäytetty, Anni?"

"Ourun silta on sortunut", sai Anni liikutukseltaan vaivoin sanotuksi.

Sekavan riemun tunteen vallassa Erkki tarttui häntä ranteisiin,
olkapäihin, painoi hellästi rintaansa vasten.

"Ja sinä olet minut pelastanut", sanoi hän hiljaa.

Mutta kun hän tunsi tytön käsivarsien kiihkeästi puristuvan ympärilleen
ja poven valtavasti nousevan ja laskevan rintaansa vasten, silloin outo
tuska vei veret hänen kasvoiltaan ja kuin ilmestyksenä palausi mieleen
Irjan katse. Viiltävää kipua tuntien hän hiljaa irroitti tytön kädet ja
hänen päänsä painui rinnalle...

Mutta siinä olivatkin jo hätääntyneet matkustajat heidän ympärillään
selitystä vaatien.



8


Kun Irja ennen yöjunan lähtöä oli tullut asemasillalle, oli hän
varmasti päättänyt puhutella Erkkiä, ylpeäksi käynyttä Erkkiä, joka
ei enää luonut katsettakaan lapsuudentoveriinsa. Mutta kun hän oli
nähnyt Erkin pikatavaratoimiston edessä puhelevan jonkun kanssa ja
sitten varmoin askelin nousevan veturiinsa, oli sydäntä omituisesti
kouristanut ja arkuus oli hiipinyt mieleen. Hän oli vetääntynyt
syrjään ja koettanut katseellaan herättää hänen huomionsa, mutta
Erkin kirkkaiden silmien ilme oli tyly ja kova, eikä hän ollut edes
tervehdystä nyökännyt.

Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen
lioittamia käytäviä.

Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin
ja halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet
piirtelivät maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa.
Tallitiellä kulki päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen
hämärässä hytissä.

Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä
oli hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi
askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä yössä
oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan, kauvan
sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli monesti
tuntunut.

Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän riisuutui
ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri rupesi
kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin tunne palautui.
Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen hipiä, pyöreät,
kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien alle. Ne
ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä säihkyen.

Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen, tänne,
jossa ne olivat alkunsa saaneet.

Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän
illan he olivatkaan silloin viettäneet!

Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin... että todellakin saattoi sitä
ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin
läheinen... niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet tämän
pitkän väliajan?

Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään Erkin
silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja
semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki todellakin
loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen harkitsemattomasta
silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän oli monesti
pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin, mutta toisinaan hän
taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.

Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään kirjuriin,
koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin, eräänä
iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja yksinäisenä
kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta hän oli tarttunut
kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa Erkin ohi.
Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän välitti... Ja
senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.

Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille.
Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin läsnäollessa,
nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot syyttivät.

Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet kuuntelemaan
selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään, ryhditöntä, ei
harkittua.

Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta
kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset
vakautuivat äskeiselle suunnalle.

"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"

Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen. Erkkikö sen
tekisi? Ei ikinä!

Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi hänestä
noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin.
Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli
pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.

Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman yli
uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän kaikesta
huolimatta oli antanut olla siinä... Silmissä viipyi haaveksiva ilme...

Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli
lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin hänestä
tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt päätti hän
jo nukkua.

Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti
kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset
olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli
lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat
koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen
salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja
jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin
nytpä hän sen tahtoi tehdä...

Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut ikävyyksiä
heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi viitanneen siihen
suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen hänen elämässään.

"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.

Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui
valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan
asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen olevan
huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi yövartija
toiselle.

Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.

"... Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. — Minun
piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten... — Tulva on
vienyt sillan... — niin, yöjuna."

"Kuka siellä olikaan... Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä arvelisin..."

Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta kaikessa
siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.

Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän hyökkäsi akkunaan
avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen, mutta akkuna oli
talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä, eikä
huutaakaan voinut.

"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut
ensimäinen uhri."

Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan. Mielikuvitus
nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli menehtymäisillään.

"Erkki, Erkki! Rakas!"

Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli pohjimmaisena
säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään syrjäyttäen,
tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka toivotonta kaikki!

Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt, tällä
hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.

"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään..."

Irja väänteli epätoivossaan.

"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti
toivo.

Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa
onnettomia... paarit... Joillakin niistä Erkki.

"Enkä minä saa olla siinä... en mitään voi... en mitään... Kuolleenako
makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"

Irja puhkesi toivottomaan itkuun.

Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää
sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut, puhua
sinulle... Saamme kaiken sovittaa..."

Ristiriitaiset tunteet, toivo ja epätoivo repivät häntä, Mistä saada
varmuus? — Mitä oli vartija sanonut. Tiesikö hän ihmisuhreista?

Irja joutui jälleen epätoivoon. Hän ei nähnyt mitään pelastumisen
mahdollisuutta.

Silloin puhkesivat kyynelten lähteet...

Yön tunnit kuluivat. Hänellä oli vain tuska, itsesyytös, epätoivo,
kärsimys... Näinä hetkinä oli hän elämänsä elänyt, taistelunsa
taistellut. Poissa oli hän, joka siihen sisällön olisi antanut.

Viettäessään näitä raskaita hetkiä oli hän kuullut, kuinka ratapihalla
oli ollut liikettä. Veturi oli liikkunut toisessa päässä ja kadonnut.
Mitkä viestit sillä oli mukanansa palatessaan? Hän oli ollut jo monta
kertaa aivan pukeutumaisillaan lähteäkseen asemalle, mutta häntä
oli peloittanut kuulla pahinta. Hän ei olisi voinut kestää sitä.
Epätoivoisena virui hän vuoteellaan.

Taivaan rantaan kohosi päivän kajastus...

Hän katsoi sitä rukoillen ja sielussaan toivoi sen tuovan mukanaan
toivon säteen...

Ja niinkuin sen elähdyttämänä alkoi hän pukeutua, itsekään tietämättä,
miksi. Konttoriin ei hän voisi mennä nyt, hän oli liiaksi järkytetyllä
mielellä kohdataksensa ketään. Ehkä yövartijoilta voisi jotakin kuulla.
Hän läksi ulos ja etsi katseellaan yövartijan lyhtyä, löytämättä sitä.

Tuuli vihelsi puiden paljaissa oksissa. Yhtäkkiä hän pysähtyi:
loihtiko hermostunut mielikuvitus harhailevia ääniä esiin vai yhtyikö
todellakin myrskyn pauhuun junan vihellys? Irja pysähtyi. Ilma puhui
pitkään, yhtämittaa, kunnes eräässä virtansa käänteessä lennätti tutun
kolinan... Miltä suunnalta? Sieltä, sieltä... Seurasi uusi toivon ja
epätoivon kamppailu. Vapisten seisoi Irja koettaen katsoa, peljäten
näkevänsä. Tulomerkistä junan saapumiseen tuntui olevan kokonainen
iankaikkisuus, jonka kestäessä mitä synkimmät ja ihanimmat kuvat
vaihtelivat hänen mielessään...

Vihdoin ilmestyi veturi tenderi edellä, häämöittivät matkustajavaunut.
Irja kerkesi parahiksi sille paikalle, jonne veturi pysähtyi. Hän ei
tahtonut nähdä kyyneliensä läpi, ja kun Erkki hänet huomattuaan tuli
alas, täytyi Irjan tarttua häneen pysyäkseen pystyssä.

Nähdessään Irjan äkkiä koneensa vieressä, välähti Erkin mielessä: mistä
tämä huomaavaisuus? Samalla hän myöskin vilkaisi konttorin akkunoihin.
Mutta silloin hän tunsi Irjan kosketuksen ja hänen sielunsa täytti
valtavan voimakas tunne.

"Erkki", sanoi Irja, koettaen itseään hillitä, "olen kärsinyt tänä
aamuyönä niin etten voi sitä sanoa; tiedot tulivat niin epämääräisinä,
enkä ole voinut tietää, oletko sinä kuollut vai oletko elossa vielä..."

Erkki kuunteli Irjan sanoja ihmeissään. Sitten hänestä tuntui kuin
olisi hän herännyt pitkästä unesta.

"Oletko sinä ollut minusta huolissasi?" kysyi hän miltei katkerasti.

Mutta kuvaamaton, kyyneleinen katse vastasi hänelle enemmän kuin
sanat. Lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Hän puristi hentoa,
vavahtelevaa kättä ja hänen äänensä soi kuin riemukas laulu, kun hän
hiljaa sanoi:

"Odota, Irja, odota hetkinen!"

Hän nousi veturiinsa, katsoakseen, että kaikki oli kunnossa. Mutta
sydän jyskytti ja suonet tykkivät kuumeessa.

"Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua", soi riemuunsa pakahtuva sävel
hänen rinnassaan.




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaihteissa : Veturinkuljettajan romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.